SEITSEMÄS LUKU.

Salaperäinen nainen. — Onnettomalta kaunottarelta ei voi pyyntöänsä kieltää. — Myrsky. — Luotsi, osaatteko nyt pelastaa laivan? — Kun hätä on pahin, on apu lähin.

Päivän kuluessa yltyi myrsky raivoisaksi. Mirandaa ja Dragonia ei enää näkynyt kirkon tornista, ne olivat ajeltuneet pois rannalta, minnekä, sitä ei tietänyt kukaan. Salama tuskin saattoi pysyä satamalaiturilla; peräpuolelta oli tarvis laskea vielä yksi ankkuri sekä vahvistaa kiinnitystouvit vahvoilla rautakettingeillä.

Veripunaisena laski aurinko länteen ja hämärän tullessa kiihtyi luonnon raivo. Salonkipöydällä seisovan lampun valossa istui Milenius kirjottamassa kirjettä Mimmille. Tuo rohkea merimies kertoeli koruttomilla, mutta sievillä sanoilla rakkautensa ja toivonsa. Ei hän sanallakaan antanut rakastettunsa ymmärtää niitä vaaroja ja ponnistuksia, joita hänen nykyinen toimensa kysyi eikä niitä uusia, jotka epäilemättä uhkasivat häntä. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei ensinkään huomannut, miten salongin ovi avattiin ja sisään astui nainen, jonka kasvot olivat kokonaan hunnun peitossa. Hän seisahtui varjoon salongin alipäähän.

Mitähän asiaa oli tuolla naisella, mikä pakoitti häntä myrskystä ja sen kauhuista huolimatta pimeässä käymään rantaan ja huojuvaa porrasta myöten astumaan oudolle laivalle?

Paksu huntu peitti hänen kasvojansa, jättäen ainoastaan silmät näkyviin. Silmät olivat suuret ja lempeät; niistä ilmeni murhetta ja kärsimystä. Hän oli solakka, jäsenet ja vartalo somasti sopusoinnussa. Hänen sinertävän mustat hiuksensa olivat otsalla kiertyneet kiharoiksi ja tekivät hänen kalpeat kasvonsa melkein kolkon näköisiksi.

Kului hetkinen ennenkuin katteini nosti päätänsä. Hän säpsähti huomatessaan kolkon haahmon ovella. Mutta Milenius oli rohkea, hän nousi ja lähestyi paikkaa, missä nainen seisoi liikkumatonna. Olihan se nainen, mitä tarvitsi hänen siis pelätä?

"Ketä haette ja mitä varten olette tänne tullut?" kysyi katteini.

"Minä haen uljasta miestä, semmoista, joka on kyllin jalomielinen ja hyväluontoinen auttamaan onnetonta, kun se hänen apuansa rukoilee", vastasi tuntematon vienolla surullisella äänellä.

"Siitäkö syystä olette minua hakenut?"

"Aivan niin, sillä minä toivon ja uskon teidän olevan semmoisen", vastasi hän. "Minä ajattelen näin: se, joka voittaaksensa maallista tavaraa uljaasti panee alttiiksi oman ja laivamiestensä hengen, laivansa ja tavaransa ja rohkeasti murtaa vihollisten vartijain rivin, ei se kieltäydy auttamasta ja pelastamaan onnetonta, kovasti koetetulle puolisolle se hankkii onnen, antamalla hänelle puolisonsa ja turvansa."

Yhä enemmin kummasteli katteini ja puhuttelijan äänikin miellytti häntä. Hän pyysi naista pöydän luokse istumaan ja istui itse likelle häntä.

"Miten voin minä olla teille avuksi?" kysyi katteini. "Siitä saatte olla vakuutettu, että minä säälin onnetonta, sillä merimiehenä olen minä monta kertaa tarvinnut ja saanut apua ja sääliväisyyttä. Sanokaa siis mitä haluatte ja jos minun voimassani on, en ole tekemättä, mitä tunto ja velvollisuus käskevät."

"Nämä teidän jalomieliset sananne ovat takauksena siitä, etten pettynyt, kun päätin hakea teidät ja uskoa kohtaloni teidän käsiinne", sanoi nainen. "Noin kymmenen vuotta sitten syntyi Pietarissa kapina. Se oli seuraus salaliitosta, jonka tarkoitus oli karkoittaa istuimelta nykyinen keisari Nikolai ja antaa valtikka perintöruhtinaalle lempeälle Aleksanderille. Kapinan syttyessä olin minä ollut kaksi vuotta onnellisissa naimisissa; itse olin silloin ainoastaan 20 vuoden vanha. Puolisoni, ruhtinas Barinsky palveli kaartin katteinina. Hän oli Venäjän rikkaimpia ja mahtavimpia sukuja, hänellä oli suuria maahoveja, hän oli luonnoltansa jalo ja ritarillinen, rakasti vapautta, vihasi väkivaltaa ja sortoa. Mieheni määrättiin kaartin kanssa kukistamaan kapinaa. Tultuansa tapahtumapaikalle näki hän miten hevosväki ja sotamiehet miekalla, painetilla ja luodilla surmasivat joukottain aseettomia katselijoita. Puolisoni veri kiehahti; hänen oikeustuntonsa heräsi nähdessään tämmöistä turvattomain surmaamista. Hän esteli ja hillitsi raivoisaa joukkoa ja pelasti siten monen hengen. Mutta hänen käytöksensä kerrottiin Nikolai-keisarille, joka sanoi miestäni kapinan edistäjäksi, miltei yhdeksi sen osanottajiksi.

"Keisarin käskystä tuomitsi sotaoikeus mieheni 20 vuodeksi maanpakolaisuuteen Uralin vuorikaivoksiin. Hän vangittiin heti ja hänen maatilansa ryöstettiin kruunulle. Meidän onnemme oli tuhottu, murheeni ja tuskani oli rajaton."

"Minä rukoilin keisaria kyynelsilmin ja anoin armoa miehelleni. Hän katsoi minuun ankarin silmin ja vastasi äreästi, ettei mitään armoa ollut sille, joka unohti velvollisuutensa ja puolusti kapinoitsevia. Barinskyn rikkaat sukulaiset puolustivat häntä ja rangaistus helpotettiin, huomatkaa, se helpotettiin 20 vuoden vankeudeksi Viipurin linnassa."

"Parhaimmalla iällänsä, juuri silloin kuin elämä olisi voinut tarjota joitakuita harvalukuisista iloistansa, temmattiin ruhtinas Barinsky puolisolta, sukulaisilta ja ystäviltä 20:ksi vuodeksi kitumaan vankeuden yksinäisyydessä. Onhan se kauheaa, se on vitkaan murhata rehellinen ja syytön mies. Kymmenen vuotta on mieheni jo ollut vankina eräässä Viipurin linnan tornissa, Korsaaren karilla. Se on vanha kaunis torni, jonka katto jo on rusentunut, mutta pohjakerrosta käytetään vankilaksi. Siinä kituu ja kärsii mieheni." Ruhtinattaren näitä puhuessa, oli musta huntunsa siirtynyt silmiltänsä ja katteini näki kalpean, mutta ihmeen ihanat kasvot joissa ilmestyi syvää kärsimistä ja raskasmielisyyttä. Nuo kasvot suurine mustine silmineen teki merimieheen valtavan vaikutuksen ja kunnioittaen pyysi hän ruhtinatarta pitkittämään kertomustaan, lisäten kuuntelevansa häntä yhtä suurella surkuttelulla kuin mielihalulla.

"Mitä minulla vielä on sanomista, se on pian kerrottu", jatkoi ruhtinatar. "Näitten kymmenen vuoden kuluessa, joina ruhtinas on ollut vankina, olen minä turhaan koettanut kaikkia keinoja saadakseni hänet vapautetuksi. Ruhtinaan tilukset kun ryöstettiin, ei minulla ollut varoja hankkia apulaisia ja puolustajia, sillä ainoastaan lahjomisilla oli mahdollista saada keisaria läheisten mahtavain apua. Vihdoin sain Barinskyn sukulaisilta kootuksi niin suuren summan, että muuan Viipurin linnan vartijamiehistä suostui auttamaan ruhtinaan pakoa. Valepuvussa olin minä äskeisin Viipurissa. Onnistuin päästä linnaankin, saamatta kuitenkaan nähdä miestäni, mutta tein tuttavuutta erään Gregorius Bestysjeff-nimisen Ukrainassa syntyneen vanginvartijan kanssa. Jos hän saa 4,000 ruplaa kultarahassa, suostuu hän auttamaan ruhtinaan karkaamista. Ne rahat ovat tässä, lunnaiksi koottuina puolisoni vapauttamiseksi."

Ruhtinatar laski kultarahalla täytetyn nahkaisen kukkaron pöydälle.

"Oi, miten noitten katalain rahain hankkiminen on maksanut minulle paljon kyyneleitä ja rukouksia", sanoi hän. "Ei ollut helppo asia saada niitä Barinskyn ahnailta sukulaisilta, se maksoi vuosikausia kestäneitä vaivoja. Jokainen satarupla, jonka sain summani jatkoksi, lisäsi toivoani, rakkaus mieheeni kannatti rohkeuttani ja minä uskalsin toivoa."

"Ennenkuin erosin Gregorius Bestysjeffistä, sovimme siitä, että ruhtinaan pako oli tapahtuva meren puolelta. Sitä tarkoitusta varten oli hankittava laiva ja pidettävä se valmiina, jotta pakolainen pääsisi siihen. Sittekun Bestysjeff oli suostunut laivan päällikön kanssa ja tarkemmat määräykset tehty, olisi vene ja soutomiehiä lähetettävä rannalle tornin luokse. Bestysjeff saattaisi ruhtinaan sinne ja kun tämä oli päässyt veneesen, saisi vanginvartija vaatimansa 4,000 ruplaa. Tietysti vene heti soutaisi laivalle, joka sitte purjehtisi Ruotsiin tai johonkin Itämeren satamaan, missä ruhtinas olisi turvassa."

"Mutta laivan saaminen ei ollut helppo. Kun kaikki Suomen ja Venäjän satamat olivat suljetut, oli siitä se haitta, että vaikka saataisiinkin laiva, se ei pääsisi ankarasti vartioittuun satamaan sisälle eikä siitä ulos. Viipurista tulin minä tänne Lovisaan, yhä siinä toivossa, että löytäisin tarkoitukselleni sopivan laivan. Mutta sellaistapa ei ollut saatavissa. Minua alkoi tuskastuttaa. Silloin kuulin kerrottavan, miten teidän oli onnistunut pettää vartijat ja päästä satamaan; minussa heräsi se toivo, että te ehkä rupeisitte ruhtinaan pelastajaksi ja kun vielä sain kuulla, että te lähdette Viipuriin, juuri sinne, missä ruhtinas Barinsky on kitumassa, silloin myrskystä ja pimeydestä huolimatta hain teidät ja tulin rukoilemaan teiltä apua ja tointa puolisoni vapauttamiseksi."

Ruhtinatar loi nöyrän ja rukoilevan katseen katteiniin. Hänen kalpeilta murheellisilta kasvoiltansa valui kyyneliä. Hän oli pannut käteensä ristiin niinkuin rukoileva ja odotti levottomana sekä tuskastuneena katteinin vastausta.

Katteini olikin nähtävästi liikutettu. Onnettomuudella, ja ihanuudella on aina puoleensa vetävä voima ja etenkin nyt kun tässä oli vääryyttä kostettava ja pelastettava jalokuntoinen mies, joka toisia puolustaessaan itse oli joutunut onnettomuuteen. Milenius oli nuori, rohkea ja teki päätöksensä pikaisesti. Hän kurotti ruhtinattarelle kätensä.

"Jos minä sen toimeen saan ja jos Bestysjeff lupauksensa pitää, vapautan minä ruhtinas Barinskyn", sanoi hän. "Mutta kaikki riippuu siitä, pääsenkö minä laivoineni Viipuriin, sotalaivojen minua kiinni saamatta. Elkää kiittäkö minua, sillä lupaukseni annoin siitä syystä, että kunnioitan alttiiksi panevaa rakkauttanne puolisoonne samalla kun surkuttelen hänen onnettomuuttansa. Jos minä vain Viipuriin pääsen, lienee ruhtinaan vapauttaminen varma."

"Minä rukoilen hartaasti Jumalaa, että se teille onnistuisi", sanoi ruhtinatar, puristaen katteinin kättä. "Minä jään tänne Lovisaan odottamaan, miten teidän jalo yrityksenne menestyy. Tässä ovat ne rahat, mitkä Bestysjeff vaatii, ja pyydän teitä antamaan ne hänelle ruhtinaan vapauden hinnaksi."

"Olen lupaukseni antanut ja tahdon toimia parhaan ymmärrykseni mukaan", vastasi katteini. "Ette saa yksinään lähteä laivasta, minä tulen saattamaan teitä asuntoonne. Myrsky on raivoisa, jos ei se vähän helpota, en huomenna pääsekään satamasta, niinkuin aikomukseni oli."

Katteini ja ruhtinatar lähtivät salongista ja astuivat maalle. Kovat tuulenpuuskat ajelivat toisiansa, sade valui virtana ja ilta oli niin pimeä, että katteini ja hänen seuralaisensa vaivoin saattoivat päästä eteenpäin. Ilmassa lenteli kattolaudan pätkiä ja muita kaikenlaisia niin, että kävelijät joka hetki olivat hengen vaarassa.

Vihdoin saavuttiin ruhtinattaren asunnolle.

"Varjelkoon ja suojelkoon teitä Jumala", sanoi hän katteinille. "Minulla ei ole teille muuta annettava kuin sydämeni koko kiitollisuus. Tuskalla levottomuudella ja toivollakin odotan tietoja teiltä ja teistä."

"Niitä saattekin; niin pian kuin vain saan ruhtinaan pelastetuksi, saatte siitä tiedon. Nyt jääkää hyvästi!"

Hän kiiruhti pois ja pääsi ilman vaikeuksia laivaansa. Salonkiin tultuansa jatkoi hän kirjettään Mimmille, sulki sen ja sanoi itseksensä:

"Onnistukoon minulle tehdä hyvä työ, saada vapautetuksi kovaonninen ruhtinas ja saattaa hänet oivallisen puolisonsa luokse. Itse olen niin monella ihmeellisellä tavalla saanut kokea Jumalan apua, että velvollisuuteni on auttaa toisia apua tarvitsevia."

Sydänyön aikana oli myrsky yltynyt hurjimmilleen; aamulla oli sen raivo masentunut. Samalla oli höyrylaiva varuillaan, ja kun ensimäinen auringon säde pilkisti idän pilvistä, höyrysi laiva pois satamasta. Suotuisissa oloissa olisi sen 8 tai 9 tunnin kuluttua pitänyt saapua Viipuriin, jonne Lovisasta oli noin 15 penikulman matka.

Väljemmille vesille päästyä nostettiin Salamaan vauhdin lisäämiseksi muutamia purjeita, mutta pysyttiin mahdollisimman lähellä rantaa. Pian tuli näkyviin Haminan kaupunki, jossa on rappiolle joutunut linnoitus; samoin Suursaari, missä enimmästi asuu luotseja ja kalastajia. Sen luona oli v. 1788 merkillinen meritappelu ruotsalaisten ja venäläisten välillä.

Sydänpäivän aikoina alkoi aurinko näkyä myrskyn repimistä pilvistä. Vieläkin lainehtii meri valtavasti, mutta kova itäinen tuuli on kääntynyt vahvaksi lounaiseksi. Näkyviin tulee Viipurin saaristo, jossa ovat suuret Piispansaari, Torsaari ja Koiviston saaret Muutama tunti vielä, jopa alkaa näkyä Uuraan- ja Ravansaari, jotka suojelevat Viipurin avaraa satamaa. Hurraa, ponnistelkaa ja puhkukaa höyryhevot, silloin pääsee Salama Viipurin linnoituksen suojaan, jonka kanuunilla varustetut muurit ovat ihan meren rannalla.

Katteini hieroo hyvillä mielin käsiänsä, tyytyväisenä pistää luotsi suuhunsa uuden tupakkamällin kirkkaasta messinkirasiastansa. Pian on kaikki pelko ja vaara vältetty; parin tunnin kuluttua ollaan turvassa.

"Kuten arvelen, niin kävi; vihollisemme ovat ajaantuneet merelle tai saaristossa hakeneet satamaa", sanoi luotsi, "tälläkin erällä petimme heidät kelpotavalla."

Pekka Nord oli tuskin saanut tuon sanoneeksi kun suuri höyrylaiva Uuranasaaren etelänokasta ilmestyi kulkuväylään. Samaan aikaan nähtiin toinen höyrylaiva tulevan Koiviston salmesta ja; pyrkivän pohjoista suuntaa suoraan satamaa kohden. Katteini nosti kiikarin silmälleen, katseli tarkoin noita kahta laivaa ja sanoi sitte luotsille kylmäverisesti ja tyynesti.

"Ne ovat molemmat vihollisemme Miranda ja Dragon. Nyt saamme panna parastamme hengen ja laivan pelastamiseksi."

"Vai niin, minä luulin niitten olevan kaukana Suomenlahdella", vastasi luotsi ja rupesi sitte tähystelemään näkyalaa kaikilta puolin.

Vasemmalla puolella oli Viipurin ranta ja satamasta läheni Miranda täydellä höyryllä ja purjeet auki. Oikealla oli saaristo, sen lukemattomat saaret, luodot ja siltä puolelta tuli Dragon. Pekka Nord muutti tyynimielisenä tupakkamällinsä oikeasta poskesta vasempaan ja sanoi sitte katteinille:

"Mahdollisimman suuri höyrypaine, raskauttakaa venttiilit, kaikki purjeet leveälle, parhaimmat miehet peräsintä pitämään. Minä kiipeen etumastoon, josta johdan luotsausta. Te, katteini, komentosillalle johtamaan laivan liikkeitä ja peränpitäjälle kertoomaan minun käskyjäni — minä vien laivan saaristoon."

"Oikein sanotte, muulla tavoin emme pääse pulasta", vastasi katteini. "Miranda estää meitä pääsemästä satamaan ja Dragon kääntymästä takaisin; meidän täytyy mennä saaristoon."

Pekka Nord nousi nopeasti mastoon, missä istui suuren mustan linnun muotoisena. Kaikki purjeet jotka saattoivat olla avuksi avattiin. Tuokion kuluttua pisti koneenkäyttäjä päänsä koneluukusta ja huusi katteinille:

"Kymmenen astetta yli korkeimman höyrypaineen."

"Lisää 30:een asteesen", käski katteini. "Carlsund antaa aina lahjaksi jonkun tusinan hevosvoimia yli sen, minkä sopimus säätää. Lämmittäkää lisää!"

"Se tehdään."

Koneenkäyttäjä sukelsi koneruumaan takaisin. Siellä alkoi kuumuus tulla kauheaksi, pistoonit lensivät ylös ja alas niinkuin hurjat paholaiset. Venttiilistä, putkista ja viemäreistä pihisi höyryä. Konemiehet olivat riisuneet vaatteensa ja kuumuus oli niin kova, että kun uunin luukut avattiin, hiilien lisäämistä varten, heidän täytyi kääriä märkiä hurstia ympärilleen kestääkseen kuumuutta. Purakallinen vähän rommilla sekoitettua vettä oli asetettu koneruumaan miesten virkistykseksi. Aina tavan takaa täytyi miesten muutamaksi minuutiksi juosta kannelle saadaksensa raikasta ilmaa keuhkoihinsa.

Katteini käski ensimäisen varamiehensä heittää lokiköyden.

"Vauhti runsaasti 12 solmuväliä", antoi hän tiedoksi.

"Se on liian vähän", jupisi katteini, "takaa-ajajaimme suuret purjeet auttavat heidän koneittensa voimaa niin, että he voittavat meidät. Willner hoi!"

"Herra katteini!"

"Ota miehiä, menkää lastiruumaan ja sovittakaa painoa laivan keskelle, niin paljon kuin suinkin saatte sitä sinne sopimaan."

"Se tehdään, katteini."

Miranda ja Dragon ajoivat nyt takaa Salamaa sekä purjeilla että höyryllä. Ne huomasivat sen tarkoituksen olevan paeta saaristoon, vaan kun molemmilla sotalaivoilla oli luotsi Suursaaresta, ne eivät arkailleet tehdä samoin. Nämä luotsit olivat väkisin otettuja suomalaisia, joita pakotettiin johtamaan vihollisia sillä uhkauksella, että he heti hirtetään mastoon, jos eivät rehellisesti tee, mitä käsketään.

Miranda antoi Dragonille merkin ja heti muutti korvetti suuntansa. Dragon käänsi, suuntasi lounaista kohden ja katosi pian näkyvistä, Miranda yksin pitkitti takaa-ajamista, päästäen silloin tällöin laukauksen vaikka liian pitkän välin takia kuulat putosivat veteen tekemättä mitään vahinkoa.

Luotsin tarkka silmä huomasi kaikki. Hän näki Dragonin suuntaavan saaristoon ja arvasi sen aikovan päästä Salaman eteen estääksensä tätä pakoon pääsemästä. Pekka Nord hymyili; tämä kunnon merikarhu oli nyt raitis ja hilpeä kuin nuorukainen. Hän tunsi, mikä suuri vastuunalaisuus hänellä oli. Laivan hyvä tai paha kohtalo oli kokonaan hänen käsissänsä, hänen taitonsa, tarkka silmänsä ja tyyni mielensä oli tässä oleva kaiken ja kaikkien pelastus.

Salama kiiti saaristoon, missä lukemattomia saaria, luotoja ja karia oli kaikkialla ja kaikilla puolin. Näytti niin sokkeloiselta, ettei siinä luullut kulkuväylää olevankaan eikä kenenkään sieltä osaavan ulos. Vielä lainehtiva meri ja aallot pauhasivat ruskeakivisiä rantoja ja vedenalaisia salakaria vastaan, joitten osotteena oli vaahtoava vedenpinta. Hyrsky nousi rannalla kasvavien puitten latvaan asti. Parvittain kalalokkia lensi kirkuen ympäri. Laiva pujahteli niin lähellä kareja, että rohkeimmatkin miehet ehdottomasti ummistelivat silmänsä, mutta luotsin ilmeinen jäykkyys rohkaisi katteinia, joka tähän asti ei ollut mokomaa retkeä yritellyt. Myötänsä; kuului Pekka Nordin huuto: "Oikealle" tai "vasemmalle." Miranda pääsi Salamaa yhä lähemmäksi. Höyrypaineen lisääminen olisi saanut pannut räjähtämään. Paino lastiruumassa oli parhaimmin tavoin sovitettu keskelle ja se oli lisännyt vauhtia puolen solmun väliä.

Silloin nähtiin luotsin ensimäisen kerran vaalenevan. Mitä hän oli nähnyt? Dragonin, joka tuli vastaan keulapuolesta ihan kohtisuoraan. Se oli mennyt erään kapean salmen lävitse ja esti nyt Salamaa pääsemästä edemmäksi. Uhkapurjehtija oli hukassa. Pekka Nordin silmät leimuivat ja jyrisevällä äänellä huusi hän:

"Peräsin vasemalle, tiukimmasti vasemmalle, tulisesti! Vallan niin se on oikein. Ei tuumaakaan ylemmäksi; vauhti kiukkuisin, minkä voimme saada; haljetkoot vaikka pannut, meidän täytyy päästä väistymään, sen minä sanon."

Katteini toisti luotsin käskyt. Silmänräpäyksessä väistyi Salama ja pujahti purjein höyryin kapeaan merisolaan kulkuväylän vasemmalle puolelle. Dragonista vastaiseen suuntaan. Salaman höyrypannut puhkuivat raivoisasti ja hurjana lensi laiva eteenpäin. Saaret, luodot ja karit pyörivät katselijan silmissä. Vieläkin korotti luotsi äänensä:

"Olkaa varuillamme miehet kannella, ja pitäkää kiinni, sillä nyt koetellaan Salaman kestävyyttä. Sillä on vedenpitävät vararuumat ja Ruotsin rautaa kupeissansa. Katteini, minä ajan yli tuon matalikon, joka sulkee meiltä tien. Siinä on kahdeksan jalkaa vettä ja Salama makaa keulassa yhdeksän jalkaa. Niin nytpä koetellaan Ruotsin rautaa."

Kaikki miehet kannella loivat katseensa eteenpäin. He vaalenivat. Valkeavahtoinen matalikko tai salakari näkyi suoraan edessä vain muutaman sadan sylen päässä laivasta ja ihan sitä kohti kiiti nyt Salama. Meri ajaa suoraan sinne päin ja heittää laivaa kahdenkertaisella voimalla. Se lentää oikein hirvittävää vauhtia. Ratkaiseva hetki on tullut. Jättiläisaallon harjalla viskautuu Salama yli tyrskyn. Vauhti on niin väkevä, aaltojen kuohu, koneen rätinä niin huumaava, ettei huomatakaan laivan emäpuun koskevan karia, tuntuu vain, että laiva ikäänkuin horjahtaa ja vavahtaa. Matalikon yli on onnellisesti päästy ja nyt ollaan puhtaassa vedessä. Luotsi oli nerokkaasti laskenut kaikki ja nyt hän hymyili anteeksiannettavasta ylvästelystä. Dragonin on kääntyminen takaisin sama tietä kuin tulikin, se ei rohkene seurata Salaman jälkiä. Itse Froubrigde ei voi, olla ihmettelemättä uhkapurjehtijan rohkeutta. Hän jupisi: hyvin tehty, all right, mutta sen täytyy upota.

Froubrigde ei tietänyt, miten oivakuntoista Ruotsin rauta on ja kuinka verraton laivanrakentaja Carlsund. Katteini; käski peilata pumppuja; Willner ilmoittaa, ettei vettä ole pisaraakaan enempää kuin ennen. Salama on ihan eheä, vaikka puoli sen irtoanturasta jäi karille.

Kun Salama pääsi väljempään veteen, käski luotsi vähän muuttaa suuntaa, niin että se teki kolme neljännestä ympyrän kaaresta ja ajoi laivan Piispasaaren ja Torsaaren väliseen salmeen. Siitä päästyä suunnattiin koilliseen ja pohjoiskoilliseen. Tuo yhtä nerokas kuin taitava johto saaristossa ajoi laivan suoraan kohti Viipurin satamaa ja saaristo jäi tykkänään sen taakse.

Nyt astui luotsi alas etumastosta ja meni katteinin luokse komentosillalle. Miehet katsoivat hetken ajan terävästi toisiansa, sitten yhtyivät heidän kätensä rehelliseen kädenlyöntiin.

"Hyvin tehty, luotsi!"

"Hyvin tehty, katteini!"

He eivät sanaakaan sen enempää haastelleet tuosta tapauksesta. He nyt jo perinpohjin tunsivat toinentoisensa, he kunnioittivat! toinentoistensa jaloa rohkeutta, merimieskuntoa ja jäykkää mielentyvenyyttä vaarassa. Pekka Nord pyyhkäsi nuttunsa hihalla muutaman suuren hikipisaran otsaltaan.

"Käskekää stevartin tehdä minulle virkistysjuoma, katteini; kuten tiedätte, minä en rakasta väkeviä juomia, mutta nyt on virkistävä naukku paikallaan", sanoi Pekka Nord.

Katteini suostui heti hänen pyyntöönsä.

Salaman molemmista takaa-ajajista näkyi nyt vaan Miranda tulevan saaristosta. Nähtävästi Dragon ei enää tietänyt minne Salama oli mennyt ja haki sitä vielä saaristossa. Tuo Salama, joka jo kaksi kertaa perinpohjin oli pettänyt Mirandan, onnistuisiko se vielä kolmannenkin kerran, johan se olisi kuulumatonta. Yritettiin kaikkia mitä purjeet ja höyry aikaan saivat, jotta saavutettaisiin Viipuria kohti pakeneva Salama, ja Mirandan miesten iloksi vähenikin vähenemistään näitten laivojen välimatka. Asia oli näet sellainen, että kun Salaman irtoantura oli särkynyt, sen vauhti väheni 9:ksi tai 9,5:ksi solmun väliksi, siis vähemmäksi kuin Mirandan, jonka kanuunat rupesivat tähtäämään kuulia Salamaan. Uhkapurjehtijan tila alkoi käydä arveluttavaksi. Painon keventämiseksi heitettiin pois ankkurit ja kettingit, vesiastiat työnnettiin mereen ja samoin veneet, paitsi yksi. Se kevensi laivaa ja vauhti lisääntyi vähän. Nyt oltiin jo niin lähellä satamaa, että linnoituksen ampumareiät olivat paljain silmin nähtävissä. Yksinäisellä karilla näkyi se vanha torni, jonka holveissa kitui ruhtinas Daniel Barinsky, hän, jonka katteini oli luvannut pelastaa. Milenius ajatteli sitä ja hymyili katkerasti. Oma ja laivansa pelastus oli enemmän kuin epätietoinen. Mirandan kuulat putoilivat jo aivan lähellä Salamaa. Pian ei enää ollut muuta tehtävää kuin antaa ampua itsensä upoksiin taikka antautua viholliselle. Äkkiä jouhtui katteinille tuuma mieleen.

"Luotsi", sanoi hän, "minä lasken suoraan Ravansaarelle ja laiva ajautukoon rantaan, se on ainoa keino välttääksemme nuoraa, sillä varmaan meidät hirtetään, jos joudumme vainoojiemme käsiin. Me ehkä saavutamme rannan ennenkuin sotalaivan kanuunat upottavat meidät syvyyteen."

Tyvenmielisenä siirsi luotsi tupakka mällin toisesta poskesta toiseen ja kääntyi perää kohden vieläkin katselemaan Mirandaa.

"Suunnataan suoraan Viipuriin, minne ei nyt enää ole muuta kuin 18 virstaa", sanoi hän tyhjentäen lasinsa pohjaan. "Teidän maljanne, katteini! Kun hätä on pahin, on apu lähin."

Katteini katsoi kummastellen luotsia. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän. Luotsi osotti kädellänsä Mirandaa. "Meille tuli ihan odottamaton apu", vastasi hän. "Näettekö, Miranda on pysähtynyt, miehet ovat köysissä kiinnittämässä sen purjeita, sen veneet ovat lasketut vesille, ja se kaikki tietää sitä, että korvetti on tarttunut vedenalaiseen helvetinkoneesen, jommoisia on laskettu sinne tänne tähdellisimpäin satamain suihin turmelemaan niihin pyrkiviä laivoja. Nyt saamme mennä vallan mukavasti loppumatkamme."

Totta olikin mitä luotsi sanoi. Miranda oli arvaamatta törmähtänyt torpedoon. Korvetti sai kovan tärähdyksen niin että osa kannenpäällisiä rakennuksia särkeytyi, kuulat poukkoivat kehistänsä ja itse laiva sai tuntuvan reiän, josta se rupesi vuotamaan. Väestä ei kukaan vahingoittunut. Veneet laskettiin vesille, jotta jos mahdollista torpeedo saataisiin ylös.