TOINEN LUKU.

Patruuna, katteini ja Salama. — Mistä hinnasta merimies voi saada Geflen rikkaimman ja kauniimman neidon. — "Kummi, tehän autitte minua kasteessa suolattomassa vedessä, auttakaa minua nyt toisessa kasteessa suolaisessa vedessä." — Jopa tulivat.

Kiiltävän tammisen pöydän ääressä, joka oli peitetty kalliilla pöytävaatteella, istui patruuna ja katteini salongissa, keskustellen puoliääneen keskenään. Pullollinen viiniä, tuotu suoraan Madeirasta, ja kaksi lasia seisoi tarjottimella heidän edessänsä. Vartijan oli kielletty laskemasta ketään salonkiin; patruuna ja katteini tahtoivat olla kahdenkesken ja häiritsemättä.

Patruunan nimi oli Joonas Wulff. Ikänsä oli 56 vuotta; hän oli Geflen rikkain tukkukauppias ja laivanreitaaja, jonka nimi missä pankissa hyvänsä oli vähintäin koko miljoonan arvoinen. Hänen hallussaan oli suuria metsiä, mahtavia tehtaita ja maatiluksia, useampi laiva, sekä kaksi ihanaa tytärtä, Mimmi ja Elviira. Hänen oli niinikään Salama, tuo komea, ihka uusi höyrylaiva, jonka nopeus oli 12 ja hätätilassa, korkeimmalla höyryvoimalla 14:kin solmuväliä tunnissa. Patruuna, joksi häntä yleisesti sanottiin, oli siis onnellinen mies, vaan rikkautensa tähden oli hänellä aivan vähän todellisia ystäviä, mutta kadehtijoita sitä enemmän.

Patruuna oli lihavanlainen, vahvavartaloinen mies, hänen kasvojensa muoto oli niitä, joita ei helposti unohda. Hänen mustassa tukassansa ei vielä ollut ainoatakaan harmaata karvaa, hänen pienet harmaat silmänsä olivat vilkkaat, milt'ei juonikkaat, ja kun tuuheat kulmakarvansa rypistyivät, oli hän oikein hirmuisen näköinen. Suuri köyrynenä oli tämän ripsikaaren alla. Hänen suunsa oli suuri ja hampaat valkoiset kuin helmet. Ulkomuodoltaan patruuna oli kuin itse terveys, ja todenteolla olikin hän niin terve kuin paras petäjä hänen suurissa metsissänsä.

Ken viisineljättä vuotta sitten huhtikuun ensimäisinä päivinä olisi ollut Geflen n.s. maatullissa, olisi varhain samana aamuna saanut nähdä terveen ja rivakan 21-vuotiaan pohjanmaan nuorukaisen, suuri tuohikontti selässä, naulapohjaiset saappaat jalassa ja tukeva keppi kädessä, pukuna polvihousut ja pitkä sarkatakki, astuvan maamiesten kuormain keskitse, näin saapuen Geflen vanhaan meri- ja kauppakaupunkiin. Tällä nuorella miehellä ei ollut äyriäkään rahaa taskussa, ei puolustajia eikä ystäviä, hän oli köyhän uutisasukkaan poika, mutta oli kuin olikin vankasti päättänyt saavuttaa onnen ja tulla rikkaaksi. Hänellä oli hyvä pää ja terävä äly ja hän tunsi sopivansa kauppamieheksi. Hänellä oli terveet raajat ja voimaa niin, ett'ei paljoa aristellut mennä vaikka karhun kera paininlyönnille.

Tämän nuoren miehen nimi oli Joonas Wulff. Päivä sen jälkeen kuin hän tuli Gefleen, sai hän paikan ja työtä lautatarhassa. Hänen väkevät käsivartensa ja suuret kouransa pitelivät hirsiä, lankkuja ja lautoja kuin lasten leluja. Pian sai hän parhaimman päiväpalkan. Hän teki työtä kuin kolme muuta, kulutti vain kuin yksi. Hän säästi ja kitsasteli, ei pannut mitään kapakkaan, mutta sitä enemmän kirstun pohjalle, opetteli sen ohessa kirjottamaan ja lukua laskemaan. Tästä seurasi, että Joonas Wulff viisineljättä vuotta myöhemmin oli miljoonan omistaja. Rahan ansaitseminen oli hänen elämänsä päämäärä, työtä tekeminen oli tullut hänelle välttämättömäksi tarpeeksi. "Työ on elämän höyste, se on paras keino karkoittamaan ikävän ja pahat ajatukset", oli hänellä tapana sanoa. "Lääkärit ja apteekit eivät minulta ole äyriäkään saaneet, sillä minä olen aina tehnyt jäykästi työtä ja ollut terve kuin kala vedessä." Luonteeltansa oli patruuna uskalias, rohkea ja kestäväinen. Kauppamiehenä perusti hän toimensa tarkkoihin laskuihin. Ei ollut sitä, mitä hän ei pitänyt kauppatoimena, sellaisena piti hän koko elämänkin ja voiton luki hän siitä lähtevän sen mukaan, miten suuri pääoma siihen tuotiin neroa, viisautta, älyä ja tervettä järkeä. Joonas Wulffia pidettiin rehellisenä miehenä, vaikka hän kauppamiehenä katsoi kaikkia toimia luvallisiksi, jos ne vain eivät liian kipeästi loukanneet yleistä mielipidettä.

Kun Joonas Wulff 36 vuoden ikäisenä oli päässyt omavaraiseksi mieheksi, se on omisti uljaan kivitalon, pari komeata rautatehdasta, viisi laivaa, melkoisen rahasumman ja saanut kauppatoimensa oivalliseen käyntiin, päätti hän ryhtyä siihen toimeen, mikä miehelle on hyvinkin tähdellinen elämässä, nimittäin mennä naimisiin, hankkia vaimon. Kauppamiehen tavoin menetteli hän siinäkin. Varovaisesti ja maltillisesti teki hän laskunsa ja päätti muodon kauneudesta ja rikkaudesta lukua pitämättä, ottaa viisaan, toimellisen ja säästäväisen vaimon, sellaisen, joka kelvollisesti osasi hoitaa ja hallita suurta taloutta. Ja Wulff löysikin Laura Törstedt-nimisen mieluisensa neidon. Hän oli miellyttävä, vaikk'ei kaunis nainen, ijältänsä 26 vuoden vanha. Varoihinsa nähden hän oli köyhä, mutta järjen ja sydämen puolesta runsas lahjainen. Ei hänellä myöskään ollut köyhiä sukulaisia patruunan varojen kuluttajiksi. Patruuna kosi itse sai myöntävän vastauksen ja huomasi tehneensä kaikinpuolin hyvän kaupan, joten onni hänelle tässäkin kohdin oli suotuinen.

Laura-rouva synnytti miehellensä kaksi tytärtä, Mimmin ja Elviiran. Lapsuudeniässä ollessaan heistä tuskin saattoi toivoa kauniita tyttöjä varttuvan, mutta luonnollakin on oikkunsa ja kun Wulffin tyttäret tulivat siihen ikään, että he rupesivat käymään kemuissa ja pidoissa, kävi niin, että nämä suloiset immet yksimielisesti tunnustettiin kaupungin ihanimmiksi. Vaikka olivat siksi erimuotoiset, että toinen oli tumma-, toinen vaaleaverinen, teki soma vartalo, suloiset silmät ja sievä käytös kummankin yhtä viehättäväksi.

Mutta juuri siihen aikaan kohtasi patruunaa kova isku. Hänen vaimonsa kuoli ja Wulff tunsi sydämensä saaneen semmoisen haavan, jota ei muu kuin aika voinut parantaa. Niinikään tunsi hän, että sydämeensä mahtui murheen ja kaipauksenkin katkeria tunteita ja että puolisonsa oli ollut hänelle arvokkaampi tavara kuin kaikki muut omistamansa yhteen. Hänen suruansa ei voinut mikään muu hälventää kuin työ ja runsaampi toimeliaisuus. Oikein kuumeentapaisesti puuhasi hän kauppa-asioissaan. Hän melkein jumaloitsi tyttäriänsä, joille hän osotti rikkaan isän kaikkea hellyyttä. Itseensä nähden hän oli kovin säästävä ja kulunkia välttävä, mutta tuhlasi molemmin käsin, jos tarvis oli hyvitellä tyttäriänsä. Heidän hyväksensä teki hän työtä ja kartutti rikkauttansa — niin arveli hän kumminkin itse — mutta rikkaus lumosi häntä erityisellä voimalla ja sen kartuttaminen huvitti häntä. Ei hän mikään katala saituri eikä "kultaisen vasikan" palvelija ollut; ei suinkaan. Mutta rahaa piti hän työnsä tuotteena, sen hedelmänä minkä makeutta ei hän nauttinut yksin, vaan jakoi toisillekin niin tavoin, että hän hankki työtä tuhansille. Ryysyisen, almua pyytäväisen mierolaisen ajoi hän armottomasti pois, juomaria hän vihasi, mutta sille, joka työtä pyysi, hankki hän sitä heti. Joonas Wulffilla oli hyvät, jos huonommatkin puolensa, mutta hänen tapaistansa miestä hyväilee jokainen kunta, syystä, jota ei ole vaikea ymmärtää.

Kertomuksemme aikana oli Mimmi 19 ja Elviira 17 vuoden vanha. Ollen viehättävät, kauniit ja rikkaat, oli tietty asia, että heillä oli kosijoita runsaasti, jotka tanssiaisissa ja pidoissa mielistelivät näitä tyttöjä, mutta parempaa menestystä kuin rukkaset kukaan niistä ei tähän asti ollut saavuttanut.

Mutta eräänä päivänä tapasi Elviira sisarensa istuvan syvästi miettivänä ikkunan luona, pää alaspäin ja käsi poskella. Muuten iloinen kuin visertävä leivo, Mimmi oli jo pitemmän ajan ollut synkkämielinen ja miettivä. Sisarukset rakastivat toisiaan rehellisesti eikä heillä ollut minkäänlaisia salaisuuksia. Elviira muisti nyt, että sisar viime aikoina vältti häntä ja etsi yksinäisyyttä, ettei hän enää ollut niinkuin ennen ja että kyyneliä usein näkyi hänen silmissänsä. Elviira tuli levottomaksi ja rupesi ajattelemaan. Sisaren tila arvelutti häntä ja hän tuli siihen päätökseen, että Mimmin raskasmielisyys ja mielenmuutos oli alkanut siitä päivästä, jolloin patruunan Pääsky-niminen laiva, jonka päällikkönä oli kapteeni Kaarle Milenius, Välimereltä tuli kotikaupunkiin Gefleen.

Kapteeni Kaarle Milenius ei ainoastaan ollut Geflen kelvollisimpia merikapteeneja, vaan luonteensakin puolesta jalo. Halvasta merimiehestä hän asteettain oli kohonnut kapteeniksi ja 26 vuoden iällä päässyt Pääskyn päälliköksi. Hän oli rohkea, uljas ja kestäväinen, ja kapteeneista se, jota kauppamies piti suurimmassa arvossa. Hänen muotonsa oli miehuullinen ja miellyttävä, katsanto uljas, vartalo solakka ja kaunis. Elviira pian huomasi, että sisarensa rakasti tuota uljasta kapteenia, ja kun tällä usein oli asiaa patruunalle, kävi hän tervehtimässä hänen tyttäriänsäkin, joten Elviira huomasi, että kapteenissa liikkui vastaavat tunteet. Heidän silmänsä puhuivat, mitä suu ei rohjennut lausua.

Heikosti hymyillen Mimmi oli vastannut sisaren tervehdykseen, ja taaskin vaipunut unelmiinsa. Elviira päätti saavuttaa sisarensa luottamuksen, sillä, arveli hän, iloa samoinkuin suruakin on kahden helpompi kantaa.

Hän nousi, astui Mimmin luokse, kääri käsivartensa hänen kaulansa ja suuteli hellästi sisarensa otsaa.

"Mimmi, sinulla on joku murhe kaivelemassa sydäntäsi, sen olen jo kauan huomannut", sanoi hän. "Entinen ilosi on kadonnut, samoin luottamuksesi minuun. Minä aavistan, mikä sinut tekee haaveelliseksi ja vähäpuheiseksi; sinä olet antanut pois sydämesi, sinä rakastat Kaarle Mileniusta. No niin, elä siitä punastu eläkä itke, luota vain minuun, kyllä asia isän kanssa hyvälle kannalle saadaan kun vain herra kapteeni itse on sinulle suosiollinen."

"Hän rakastaa minua", kuiskasi Mimmi, "mutta pidä mielessäsi, että minä olen rikas ja Kaarle varaton. Me olemme molemmin puolin tunnustaneet rakkautemme, mutta Kaarle pelkää isän halveksien hylkäävän hänet. Ihan äsken näin hänen menevän konttooriin. Hän ehkä tällä hetkellä pyytää minua. Oi miten sydämeni sykkii. Armas sisareni, jos en saa Kaarle Mileniusta puolisokseni, en milloinkaan mene naimisiin."

"Turhaan sinä pelkäät isää, sillä hän rakastaa meitä molempia hellästi, eikä muuta toivo kuin meidän onnea", lohdutteli Elvira sisartaan. "Sinun, joka aiot merimiehen puolisoksi, pitää olla rohkea ja luottavainen ja ajoissa tottua elämän koviinkin kohtaloihin, sillä meri on oikullinen ja ottaa saaliinsa, milloin ei luulisikaan. Malta nyt mielesi, odotetaan mitä seuraa rakastettusi keskustelusta isämme kanssa."

Sill'aikaa kuin sisarukset pakisivat keskenänsä ja Mimmi kokonaan purkasi sydämensä, oli kapteeni Milenius patruunan luona konttoorissa tekemässä samaa rikkaalle laivan reitaajalle, tunnustaen rehellisesti rakkautensa Mimmiin ja pyytäen häntä puolisoksi.

Patruuna kuunteli häntä tyyneesti ja keskeyttämättä. Kun kapteeni lakkasi, vastasi hän:

"Te sanotte, että te herra kapteeni, ja minun tyttäreni rakastatte toisianne eikä minun ole siihen mitään muistuttamista. Onhan se voimakas luonnon laki, että miehen ja vaimon pitää yhdistyä ja minä olen kylläkin tietänyt sen ajan tulevan, jolloin minunkin tyttäreni joutuvat sen lain alaisiksi. Enkä minä ole senlainen isä, joka vaatisin tyttäreni naimaan minun, eikä heidän mielensä mukaan. Niinikään en vaadi tulevalta vävyltäni rikkautta ja korkeaa säätyä, sillä rikkautta saa työllä ja toimella. Ja mitä säätyyn tulee, olen minä itse köyhän työmiehen poika. Niiltä puolin ei siis ole mitään estettä. Te olette nuori, kunnollinen ja uskalias, mutta…"

"Te sanotte kuitenkin 'mutta'; mitä se tietää?" kysyi kapteeni vilkkaasti.

"Se tietää sitä, että vaikk'ei minulla ole mitään muistuttamista tarjoukseenne tulla minun vävykseni, tahdon kuitenkin koetella intoanne ja kuntoanne", vastasi patruuna. "Tahdon tulla täysin vakuutetuksi siitä, että te ansaitsette tyttäreni ja sen rikkauden minkä hän kerran perii. Tähän asti olette laivan päällikkönä ollut minulle mieliksi, mutta se, minkä nyt uskon teidän tehtäväksenne, kysyy yhtäpaljon neroa ja rohkeutta kuin kokenutta merimiestäkin."

"Ja mikä se koetus on?" kysyi kapteeni uteliaana.

"Kuulkaa", vastasi patruuna, "minä olen kauppamiehenä tehnyt laskun, joka on hyvin rohkea, mutta jos se menestyy, antaa se hyvää voittoakin. Tiedot ulkomailta osottavat että sota pian syttyy toisella puolen Venäjän ja toiselta länsivaltain ja Turkin välillä. Silloin tulee Ranskan ja Englannin sotalaivasto Itämereen, Suomen ja Venäjän satamat tulevat saarretuiksi. Siitä seuraa elintarpeitten puute Suomen ja Venäjän Itämeren rantaisissa kaupungeissa. Ettekö luule niin käyvän?"

"Varsin varmaan", vastasi kapteeni.

"No niin, ettekö niinikään luule, että parhain pikakulkija höyrylaiva, jota johtaa rohkea ja taitava päällikkö, sekä luotsi, joka tarkoin tuntee Suomen saariston kaikki mutkat, voisi pettää satamain piirittäjiä ja viedä suomalais-poloisille suolaa, sokeria, kahvia, teetä, ryytejä y.m. sekä sitä paitse vähän rautaa ja lyijyä, ruutia ja kivääriä, jos ranskalaiset ja englantilaiset aikoisivat astua maalle? Luuletteko?" kysyi patruuna, salaperäisesti nauraen.

"Luulen ihan varmasti", vastasi kapteeni, "kun vain saatte kelvollisen höyrylaivan ja kapteenin sellaisen josta puhutte."

"Höyrylaivan hankkii Motalan konepaja vuoden kuluessa ja päälliköksi rupeette te ja tämä on se koetus, mille teidät panen", vastasi patruuna.

"Ja mikä on palkka, jos onnistun?"

"Tyttäreni avioksi."

"Mutta jos saarroksen särkijänä onnistun kymmenen kertaa ja yhdennellätoista joudun pinteesen?"

"Jos teitä silloin ei hirtetä, saatte kuitenkin tyttäreni, sillä tottahan kymmenen voittoa palkitsee yhden häviön", vastasi naurahtaen kauppias.

"Minä suostun tarjoukseenne", vastasi kapteeni. "Saadakseni tyttärenne, ei mikään yritys ole liian vaikea. Kyllä minä velvollisuuteni teen, se on varma."

"Se on hyvä; nyt sopii teidän mennä Mimmille kertomaan, että teillä on hyvä toivo päästä hänen herraksensa ja mieheksensä, mutta sopimuksestamme ette saa sanaakaan hiiskua. Tämä asia jääköön meidän kesken. Parin päivän kuluttua lähdette Motalaan tekemään sopimuksen höyrylaivasta. Siinä kohdin annan teille rajattoman valtakirjan. Se vain muistakaa: laivan pitää olla valmis tulevan vuoden ensi avovedeksi ja sen pitää olla lujarakenteinen pikakulkuinen ja paljon lastia vetävä. Minä ristin sen nyt jo Salamaksi ja salaman tapaisesti on se lentävä laineilla ja jättävä kaikki saarroslaivat taaksensa."

"Se tapa ja kyky millä te kehitätte aikeitanne, elähyttää ja kiihoittaa minua oikein kutkuttamalla, etenkin kun olen merimies. Minä soisin sodan jo olevan riehumassa ja Salaman valmiina alkamaan kiistansa Englannin ja Ranskan sotataivain kanssa."

"Minun puheeni on kauppamiehen tapaista, rohkean ja arastelemattoman keinottelijan tapaista, joka suuren voiton toivossa panee paljon alttiiksi", vastasi patruuna. "Rauhan kuten sodankin aikana tulee kauppamiehen olla valpas ja pitää vaaria mistä hyvää voittoa on saatavana. Sitä paitse teen minä suomalais-poloisille suoranaisen hyvän työn, olen jalona ihmisystävänä samalla kuin itse tahdon ansaita rahaa".

Kapteeni kiiruhti Mimmille kertomaan miten onnellisesti hänen keskustelunsa patruunan kanssa oli päättynyt. Hän sai toivoa, ja sillä oli jo paljon voitettu. Lempivä pari oli onnesta ja riemusta ihastuksissa, mutta kauan he eivät saaneet sitä nauttia. "Motalaan valmistelemaan Salaman rakentamista", käski patruuna, "siellä viivytte valvomassa sen valmistamista ja varustamista." Tämä käsky ei sietänyt vastaan sanomisia.

Kuten lukija tietää, oli Salama nyt valmis ja onnellisesti saapunut Gefleen. Ennen sanotusta syystä kysyi kapteeni patruunalta heti Mimmiä, jota hän ei ollut vuoteen nähnyt: sen vuoksi koetti hän kaikin tavoin lyhentää keskustelua patruunan kanssa, päästäksensä maihin morsiantaan tapaamaan, mutta kauppamies ei näyttänyt huomaavan hänen levottomuuttansa. Vitkaan ja vähittäin särpi hän viiniänsä ja tarinoi laveasti asioitansa.

"Kuten sanottu, minulla on kelvollinen miehistö valmiina astumaan laivaan", sanoi kauppias. "Niitä on 20 uljasta miestä, joitten joukossa kaksi varapäällikköä. Pekka Nord, paras luotsi ja peränpitäjä koko meidän seudulla, on teitä varten palkattu. Hän tuntee jok'ainoan lymypaikan, sataman, ankkuroimispaikan, luodon ja karin niin Suomen kuin Ahvenankin saaristossa. Mutta yrityksemme onnistuminen riippuu vähemmin miehistöstä, vaikka kyllä tarvitaan uljasta mereen tottunutta väkeäkin. Laivan nopeus, koneitten voima, rungon rakennus ja päällikön silmä ja kunto ovat pää-asia. Millaiset ovat koneenkäyttäjänne?"

"Oivalliset miehet molemmat. Carlsund itse antoi heille suosituslauseen", vastasi kapteeni.

"Hyvä; kun Salama nyt on lastissa, lähtee se Haaparantaan. Se on tarpeellista, jos joku sotalaiva saavuttaisi teidät ja rupeisi teitä tutkistelemaan. Silloin ovat paperinne selvät, mutta te ette menekään Haaparantaan vaan Helsinkiin, missä teidät avosylin otetaan vastaan, myytte lastinne ja tulette tänne ottamaan toista. Nyt tyhjennetään lasit ja noustaan maalle, sillä minä huomaan levottomuudestanne teidän ikävöitsevän Mimmiä yhtä paljon kuin hänkin ikävöitsee teitä."

Herrat lähtivät salongista ja nousivat kannelle, aurinko oli laskemaisillaan, lähettäen kultasateitaan maalle ja merelle. Väkijoukko satamassa oli lisääntynyt ja keskustelu eri ryhmissä ei muuta koskenut, kuin sitä uutta, komeata höyrylaivaa, mikä äsken oli siihen tullut. Sen tarkotuksesta oltiin eri mieltä, mutta oikein ei arvannut kukaan.

Tuskin olivat patruuna ja kapteeni päässeet kannelle; kun jo Yrjö Evert kiiruhti esille ja lakki kourassa asettui kauppamiehen eteen.

"Hyvää iltaa, kummi, nyt en laske teitä niinkään helposti", sanoi tuo rohkeapuheinen nuorukainen vähän ällistyneelle patruunalle. "Te tiedätte minun koko haluni ja taipumukseni hehkuvan merille ja että minä olen kelvoton lukemaan mutta ensimäinen kiipeemään taklinkiin; niinikään tiedätte minun turhaan hakeneen paikkaa. Nyt teidän pitää auttaa minua pääsemään merimieheksi!"

"Millä tavoin, poikaseni? Ovathan kaikki laivani pitkillä matkoilla, mutta minä olen luvannut sinulle paikan heti kohta, kun joku niistä tulee kotiin", vastasi patruuna.

"Eiköhän tämä komea höyrylaiva ole teidän, vai mitä?" kysyi Yrjö säihkyvin silmin.

"Onpa niinkin, sillä ei ainoakaan muu Geflen kauppiaista voi tällaista kustantaa."

"Te olitte kummini kun minä kastettiin suolattomalla vedellä, teidän pitää olla samoin kun nyt aion koetella, miltä tuntuu suolainen vesi. Kirstuni ja muut tarpeeni ovat valmiit. Elkää kieltäkö, sillä jos sen teette, ei laivallanne ole onnea."

Kauppamies naurahti, sillä nuorukaisen sanat huvitti häntä. Hän oli todellakin ollut Yrjön kummina ja oli hänen isänsä ystävä ja piti pojasta hänen uljaan ja nuortean käytöksensä tähden. Patruuna kuiskasi muutaman sanan kapteenille ja sanoi sitte Yrjölle:

"Kapteeni Milenius, jonka tässä näet ja joka on tämän laivan päällikkö, on minun puoltosanastani luvannut ottaa sinut laivaan ja tehdä sinusta miehen. Ole nyt reipas, nöyrä ja tarkkaava, kyllä kummisi näillä välipuheilla sinun toimeentulosi takaa. Varo, sinä riiviö, tiedä huutia eläkä noin kaulaani karkaa. Kiitä kapteenia, joka sinut otti, siinä kaikki."

"Sulimmat kiitokset molemmille", sanoi Yrjö äärettömästi ihastuneena. "Hei! nyt olen saanut merimiehen paikan ja huomenna varhain tulen minä kirstuineni laivalle."

Hän ryntäsi veneeseensä ja souti reippaasti kaupunkiin onneansa vanhemmilleen kertomaan.

"Reipas ja vilkas poika, tuo Yrjö Evert", sanoi patruuna kapteenille. "Vahinko olisi ollut, jollen olisi auttanut häntä toiveittensa perille pääsemään. Isä tahtoi häntä kirjamieheksi, mutta pojalla ei ollut halua siihen. Lähdetään nyt maalle, kapteeni!"

Sillä välin oli liittoutuneitten länsivaltain, Englannin ja Ranskan mahtava laivasto jo saapunut Itämereen. Ruokavarain ja hiilien ostoa varten tuli erityisiä niitten laivoja Pohjanlahden vilkasliikkeisimpien kaupunkien satamiin. Sellaisilla asioilla oli äsken kerrottujen tapahtumain aikana Geflen satamassa englantilainen Miranda niminen sotalaiva. Sen päällikkö, katteini Hall, ja I:nen luutnantti Cutler ynnä muutamia miehistöstä, oli tullut maihin. Kuten sanottu, oli patruuna Wulff'in Salamakin satamassa.

Seuraavana aamuna tuli Yrjö Evert, tuo "hylky", kirstuinensa Salamaan. Laiva siirrettiin rantasillan partaalle ja sitä ruvettiin lastaamaan. Katteini Hall, Mirandan päällikkö, katseli nähtävällä mielihyvällä tuota soreata laivaa. Kääntyen herra Cutlerin, Mirandan ensimäisen luutnantin puoleen, sanoi hän, osottaen Salamaa: "Oletteko huomanneet tuota laivaa?"

"Olen; se on Rattlerin luokkainen, vaikka vähän kookkaampi", vastasi Cutler.

"Se on rakennuksensa puolesta parhaimpia", lausui Hall, "ja minä olisin ylpeä, jos oman maani lippu liehuisi sen mastossa. Tuollaiset ovat oivallisia satamain sulkijoiksi ja rantain vartijoiksi."

"Samoin sulun särkijöiksikin", vastasi herra Cutler.

"Hm, sellaisten kanssa emme näissä vesissä joudu tekemisiin", vastasi katteini; "ruotsalaiset ovat liian toimettomia ajattelemaan tai yrittämään semmoista. Huomenna hankimme hiiliä ja ruokavaroja, sillä jo kolmen päivän kuluttua pitää meidän olla vartiopaikallamme. Varokaa, että pyöräköydet pannaan uudet. Jos elän ja mahdollista on, hankin tuon ruotsalaisen höyrylaivan piirustuksen. Kutsukaa soutomiehiä, sillä nyt lähden maalle."