IX.

Sokerimaa.

Kuka lyö vetoa mun kanssani? Minä sanon: kaikki lapset syövät mielellänsä sokerikakkuja, leivoksia ja marjahilloja, juovat mielellään suklaata ja muuta, joka vaan makeata on. Eipä kukaan lyö vetoa, sillä ei kukaan lausu minun väitöstäni vastaan, kaikki ovat vakuutetut siitä, että minulla on oikein mielehistä ruoan höystettä. Senpä vuoksi luulenkin teitä huvittavan saada kuulla jotakin sokerin kodista. Joku aika sitte kuulin puhuttavan eräästä tyttösestä, joka piti niin paljon äitinsä sokerituosasta, vaan ei milloinkaan uskaltanut anoa sokeripalaa, vielä vähemmän ottaa semmoista ilman luvatta. Tämä tyttönen päätti laittaa itsellensä sokerimaan. Kun isä keväällä panetti potaatteja isoon peltoon, niin tyttö ahkerasti kaiveskeli oman puutarhansa pienessä penkissä. Saatuansa maan hyvin pehmitetyksi ripotteli hän siihen sokerimuruja. Siitäpä nyt tuli aika juhla; ei kuitenkaan mikään elojuhla tyttöselle, vaan pienille lintusille, jotka nokkivat kaikki sokerin muruset suuhunsa. Wanhemmat tosin nauroivat vähän, mutta samalla he myös sanoivat Jumalan antavan ainoastansa siemenien kasvaa, esimerkiksi kauran, rukiin ja nisun jyvien, niin myös potaattien j.n.e. Te, pikku ystäväni, jo kaiketi tiedätte ett'ei valmista sokeria voida kylvää eikä koota. Mutta mistä sitte sokeria saadaan? Farmilla asuessani minäkin joka vuosi kokosin sokeria; mutta minulla ei mitään sokerin kasvatusmaata ollut, sokeria juoksi minulle puista vaan. Mississippi-joen luona nimittäin kasvaa erästä puunlajia, nimellä sokerivahteri, jonka nesteestä eli mahlasta sen maan asukkaat keittävät sokeria. Kun neste keväällä puihin kohoaa, niin ne saavat uudet lehdet. Tähän aikaan vuotta on sokerivahterin neste hyvin makeata. Silloin minä ja naapurini muutimme muutamiksi päiviksi metsään. Siellä oli meillä erityinen pölkkyhuone, jonka suuressa liedessä oli tilaa avaroille rautapadoille. Sokerivahteriin väännettiin reiät, niihin pistettiin pienet putket ja niiden alle asetimme sangot. Sokerineste sai sitte valua sankoon, tästä se kaadettiin pataan ja keitettiin siinä. Sen makean nesteen alle tekeytyi nyt siirappia, joka jäähdyttyänsä hyytyi sokeriksi. Tällä tapaa ei kuitenkaan saada semmoista sokeria, jota puodista ostetaan, sillä sitä valmistetaan sokeriruovon tahi valkojuurikkaan nesteestä.

Amerikassa on suuria sokerimaita. Sokeriruokojen kypsyttyä lyödään ne poikki ja kaikki neste puserretaan ulos. Tämäkin neste keitetään ja sitä sanotaan sitte sokerisannaksi, josta sittemmin isoissa vaaprikoissa suurella työllä valmistetaan niin sanottuja sokerikekoja. Sokerin kasvatusmailla Amerikassa tarvitsee niiden omistaja monta ahkerata kättä hoitamaan niitä. Kun meidän maassa maanviljelijä mielii kyntää peltonsa ja korjata eloa, niin hän joko pestaa itsellensä palkollisia taikka työmiehiä päiväpalkalle. Niille ihmisille, jotka tahtovat hänen luonansa työtä tehdä, sanoo hän: "minä annan teille asunnon, ruoan ja palkkaa, tahdotteko tulla palvelukseeni?" Työntekijät suostuvat siihen ja jäävät olemaan hänen luonansa niin kauan kuin isäntänsä tahi he itse tahtovat. Amerikassa tosin myös saattaa pestata työväkeä; mutta siellä on myöskin tapa ostaa työmiehiä samoin kuin pöytiä ja kaappeja ostetaan. Semmoisia sanotaan orjiksi. Toisilla on jyviä, voita, villoja, kankaita ja muuta tavaraa kaupaksi, toiset taas ostavat näitä, kun näitä tarvitsevat. Amerikassa pidetään orjamarkkinoita, joissa saapi ostaa mustia työntekijöitä. Ken jonkun neekerin ostaa, hän saa tehdä hänen suhteensa mitä vaan tahtoo, ja neekeri ei saa koskaan lähteä herransa luota; ei sittekään, vaikka tahtoisi hakea itsellensä toista palveluspaikkaa, sillä hän on herransa oma juuri kuin mikä pöytä tahi pytty. Saattaapa herra vielä myödäkin hänet, jos tahtoo. Tämä tällainen asia on kovin surkeata ja se on nostanut paljon riitaa ja sotaa maailmassa. Useat herrat pitävät orjiansa hyvin pahasti; mutta on niitä joukossa parempiakin ja sen minäkin näin. Tunsin siellä Amerikassa erään englantilaisen herran, nimeltä Harris, joka oli suuren sokerimaan isäntä. Häntä neekerinsä sydämellisesti rakastivat, sillä hän oli isänä heille ja piti heistä huolta kaikella tapaa. Harris herralla oli kaksi lasta, poika William ja tytär Alice. He usein leikkivät neekerien joukossa ja hyvin erinomaista oli nähdä näitä kahta heleänvalkeata lasta pikimustain työmiesten joukossa. Heidän paras ystävänsä kuitenkin oli David, sillä hän teki kaikkia mitä suinkin voi heitä huvittaaksensa. "Mistä saisimme opettajan Williamille ja Alicelle?" sanoi kerta Harris. David oli opinhaluinen nuorukainen, hänpä tarjoutui näiden opettajaksi. Isä nauroi sydämen pohjasta, sillä David ei itsekään osannut lukea eikä kirjoittaa. Mutta lapset olivat vielä pieniä ja musta David tahtoi ruveta käymään koulua oppiaksensa lukemaan ja kirjoittamaan. "No", ajatteli isä, "jos pojalla on niin hyvä halu käydä koulua, niin käyköön sitte". Lähitienoossa oli koulu. Sinne lähetettiin David ja pantiin pieninten lasten joukkoon. Hän oli niin erinomaisen ahkera ja tarkkaavainen, että opettaja pian rupesi opettamaan häntä yksin. David oppi nyt ei ainoastansa lukua ja kirjoitusta vaan myös uskonoppia, niin että voi tulla kastetuksi. Hänen vanhempansa eivät olleet kristityitä, vaan pakanoita, ja semmoisena hänkin oli tullut Afrikasta meren yli Amerikaan. Kun hän oli kasteen saanut, olivat molemmat lapset jo kasvaneet niin suuriksi, että hän saattoi ruveta opettamaan heitä. David piti heistä paljon ja he hänestä, niin että lukeminen edistyi oikein hyvin. Väliajoilla luki David hyviä kirjoja ja oppi niistä yhä enemmän, niin että saattoi monta vuotta olla lasten kotiopettajana. Kun nämät sitte lähetettiin muutamaan Londonin koululaitokseen, seurasi David myötä ja luki yliopistossa niin paljon, että pääsi papiksi. Sittemmin palasi hän Amerikaan sekä käännytti ja kastoi kristinuskoon paljon neekerejä.

Ei muuta kuin hyvästi nyt, lapsikullat. Jos eläessäni vielä kerta tulen Amerikaan, tottahan saan sanoa terveisiä teiltä sille hyvälle Davidille.