II.

Matkavaunut.

Minun ensimmäinen matkustukseni oli ihan toista kuin nykyajan matkaamiset, sillä silloin ei vielä ollut rautatietä. Olin yhdentoistavuostias, sisareni kymmenen. Kerran sanottiin isäni tulleen kivulloiseksi ja hänen täytyvän matkustaa Karlsbadiin. Ah! matkustaa sepä nyt herttaista; mutta pappa se olikin kipeä, enkä minä, ja pääsisinkö minä mukaan, se ei vielä ollut päätetty. Kuka kanssa lähtee? kysäsin minä. Siihen vastattiin "kaikki hyvät lapset". Nyt en minä suurin entistä enempää tiennyt, sillä omatuntoni sanoi minulle, että joskus olin ollut tottelematon. En enempää tohtinut kysellä, kuuntelin vaan joka haaralta, enköpä havaitsisi mitään, mikä osottaisi sitä, että minäkin mukaan pääsisin; ja pian sainkin toivetta siitä. Äitini katseli ja käänteli vaatteitani, paikkautti ja pesetti kaikki sekä tilasi minulle uuden vaatekerran. Räätäli, joka mitan otti, sanoi: "tämän kuun 16 päiväksi on kaikki valmisna". Isäni piti lähtemän 17 päivänä; siis oli mammalla aikaa panna minunkin kapineeni sisään.

No 16 päivä tuli, minun vaatteeni tulivat myös ja pantiin matkalaukkuun. Meidän isot vaunut, joita sanottiin pereenlaitioksi, ja Juho molempine hevosinensa olivat valmiina lähtöön, ja pappa sanoi: "Risto, sinä saat lähteä kanssa; välitermiinasi alkaa heti, ota kirjoja ja kirjoitusvihkoja mukaasi, sillä työttömänä et saa olla". Nyt oli siis asia päätetty. Olin ääneeni kirkaista ilosta, vaan näytin malttavaiselta, peläten papan siitä närkästyvän. Mutta huoneestakin mentyäni minä kaksin käsin otin kiinni vasempaan jalkaani ja konkotin oikealla; niin tein aina, kuin olin oikein iloissani. Kreeta katsoi minuun. "Pääsetkö sinäkin myötä?" sanoi hän, sillä hyppyni yhdellä jalalla tiesi jotakin suurellaista. Kreeta myös läksi mukaan; vaan hän iloitsi ilman hyppimättä. Hän vaan laittoi sisään nuken-vaatteita ja vaatetti kolme mielinukkeansa; mutta, Kreeta parka! hänenpä suurella surulla täytyi jättää lapsensa kaappiin, sillä koko tälle nahkaseuralle ei ollut tilaa vaunuissa. Ainoastansa yksi sormen pituinen nukke, jonka hän voi pistää käsipussiinsa, sai seurata myötä.

Waunumme olivat hyvin mukavat; etuistuimella, jossa Kreeta ja minä istuimme, ei ollut kuomia; kun satoi, niin me nostimme sateenvarjon päällemme. Waunuissa oli monta monituista taskua, joihin oli pistetty evääksi voileipää ja kylmää paistia, rasiallinen sokeripaloja ja putelli vaarainnestettä. Me lapset saimme kumpikin nisukakun, ja sitte menoon.

Jos tähän aikaan matkustetaan Saksanmaalla, kussa vanhempamme asuivat, niin mennään rautatietä. Meidän myllyltä Karlsbadiin saattaa, jos höyryveturi on hevosena, päästä 24 tunnissa; mutta hevosemme eivät olleetkaan höyryveturia eivätkä höyryllä liikkuneet, vaan neljällä omalla jalallansa, ja senvuoksi joutuikin matka hitaammin. Me viivyimme kahdeksan päivää, sillä kuljimme päivässä vaan 5 tahi 6 peninkulmaa, ja otimme yösijan seitsemän kertaa. Puolipäivän aikaan pysähdyimme mihin sopi, milloin johonkin pieneen kaupunkiin, milloin kylään. Kylissä keitettiin potaattia, joita söimme kylmän paistin kanssa. Kaupungeissa taas, joissa yötä olimme, osteltiin uutta evästä. Kun tuli jano, niin joimme vettä, vähän vaarainnestettä ja sokeripalanen seassa. Woimme siis erittäin hyvin ensimmäisellä matkallamme. Eipä muistakaan huvituksista puutetta ollut. Pappa leikki ja jutteli paljon kanssamme, enemmän kuin kotona, kussa hän aina askaroitsi, milloin pellolla, milloin puutarhassa, milloin taas luvunlaskujen ja kirjain kanssa. Waunuissa ei hänellä ollut muuta työtä kuin panna arvoituksia meidän selvitettäväksemme tahi, kun pisti kouraansa muutamia rahoja, antaa meidän arvata, oliko niiden tekemä summa tasan vaiko ei. Joka oikein arvasi, ei mitään saanut, vaan ken väärin arvasi, sitä nenään näpähytettiin. Hyvin lystiä oli sekin, kun pappa ja mamma puolisen syötyä menivät vähän kylään kävelemään; silloin me katsoimme vaunuja, istuimme niissä kahden kahtuistamme ja olimme olevinamme "herra ja rouva", jotka matkustavat maita ja maailmoja. Väliin mentiin Amerikaan, väliin Afrikaan, välistä Jäämereenkin ja milloin taas mihinkin saareen, jossa asui kesyttömiä kansoja. Wälistä olivat vaunut laivanakin, sillä eihän ainakaan kaikkia matkoja voitu kulkea perheenlaitiossa.

Moni teistä, lapsi kullat, tietysti voi ajatella, kuinka hupaista tämä kaikki oli. Mutta rautatiellä matkustettaessa ei ole puoliksikaan niin lystiä. Siinä ei valjasteta hevosia vanhain vaunujen eteen, siinä ei ajajaa istu kutsipenkillä. Tosin siinä sen sijaan aika parempaa vauhtia mennään.