VI.

Höyryvaunu.

Kun teenkeitin, täynnänsä kiehuvaa vettä, seisoo pöydällä ja hyvä äitinne laittaa teetä, tahi kun kyökkipiika nostaa ruokapalaa tulelta, niin näette pilviä, jotka siitä kohoavat ylös ja savun tapaisina haihtuvat ilmaan. Mutta savua eivät nämät pilvet olekaan, vaan höyryä, jota lähtee kiehuvasta vedestä. Jos ken sanoisi teille, että höyryä saattaa verrata hevoseen, niin varmaan sitä nauraisitte ja ehkä arvelisitte, että eihän hevonen ensinkään ole sen höyryn kaltainen, joka nousee teenkeittimestä tahi soppavadista. Tosin eivät he ulkomuodoltansa ole toinen toisensa kaltaiset, vaan voimansa suhteen. Hevoiset saavat vaunun liikkumaan, samoin myös höyrykin. Jos te joskus vanhempienne tahi muiden tuttavien seurassa matkaatte Helsinkiin, niin sen kyllä nähdä saatte. Siinä vetää höyry koko jonon isoja matkalaisvaunuja, joissa on satoja henkiä väkeä, ja vielä lisäksi useita tavaravaunuja. Monta vuotta sitte, kun Risto setä vielä oli lapsena, ei ollut mitään höyryvaunuja, sillä nämät keksittiin vasta myöhemmin. Kun siihen aikaan matkasimme äitimme vanhempain luokse, jotka asuivat 8 peninkulman päässä meidän myllyltä, niin läksimme kotoa aamulla varhain, kuljimme koko päivän, syötimme hevosiamme puolipäivän aikaan, olimme yötä eräässä pikkukaupungissa, matkasimme vielä koko seuraavan päivän ja tulimme vasta illalla perille. Nyt kulkee saman matkan puolessakolmatta tunnissa. Niin suuri on eroitus höyryn ja hevosen voiman välillä.

Rautatiellä kulkeminen on hyvin merkillistä ja samalla myös huvittavaa. Onpahan se lystiä, kun enemmän kuin kolmen peninkulman vauhdilla tunnissa lennetään eteenpäin. Kun ajetaan kyydillä tahi omilla hevosilla ja ajaja heiluttaa ruoskaansa, niin aina tulee sääli hevois-parkoja, joiden useinkin kovimmassa päivän helteessä, jolloin ihminen tuskin käydäkään tahtoisi, täytyy juosta ja vielä päällisiksi vetää raskaita vaunuja suurissa vastamäissä ja paksussa hiedassa. Jos seutu on kaunista, niin tosin mieluisemmin kuljen omilla hevosilla kuin rautatietä; mutta joutuisasta ja halvemmasta matkan perille pääsemisestä on kuitenkin niin paljo hyötyä, että jokainen ennemmin lähtee rautateisin. Serkkuni Kaarle, jonka kanssa monta kertaa matkustin, ei koskaan voinut suostua tähän joutuisuuteen ja kiireesen. Kertaa useammin tapahtui, että kun hän issikan vaunussa ajaen tuli rautatienkartanoon, niin jopa vihelsikin höyryveturi (lokomotivi) ja vaunujuna meni menojaan. Ensi kerralla hän kyllä huusi: "odottakaa, odottakaa! minä kanssa tahdon mukaan tulla!" mutta höyryveturilla ei ole korvia, se menee vaan nenäänsä myöten eteenpäin; höyrylaiva ehkä olisi minuutin odottanut, mutta höyryvaunu ei huoli mistään. Kerran taas tuli Kaarle serkkuni oikeaan aikaan ja pääsi mukaan. Tiellä tuli hänen nälkä, hän astui ulos vaunusta Hyvingällä ja meni yhdessä muiden matkustajain kanssa pysäyspaikan saliin syömään. Pikaisesti ryntäävät kaikki pöydän eteen, kuka ottaa kupin kahvia, kuka pyytää putelin olutta, mikä sieppaa voileivän juuston kanssa, mikä voileipää ja vasikanpaistia. Kaarle serkku tunkeikse verkalleen edes ja silmäilee ruokia; kahvi on hänestä ylen kuumaa, olut liian väkevätä, juusto kuivaa, vasikanliha liian vähän paistettua, paras lienee ottaa puteli seltterivettä: ei toki, onpahan leivoskakkukin kylläksi. Istuu sitte pöydän ääreen, panee piippuunsa ja sytyttää sen, ja asettaa lautasen eteensä. Jo viheltää lokomotiivi. Mitä nyt? joko juna lähtee? "Tule pian!" huudan minä. Kaarle serkku ottaa muristen leivoskakkunsa, unohtaa piippunsa ja toruelee koko seuraavan välin. — Mutta niinpä sen aina käy, joka lapsuudessaan on tottunut hitaaksi eikä ottamaan ajasta vaaria. Toivoni on, lapsi kullat, ett'ei kukaan teistä ole serkku Kaarlen tapainen; mutta jos kuitenkin joku ansaitsee saada nimen serkku Hitainen, niin hän aina muistakoon, että hänen pitää mennä eteenpäin höyryllä, sillä muuten hän jää kaikista muista ihmisistä perään, ja sepä se pahinta on. Eteenpäin, lapset, eteenpäin, näin kuuluu aina elämässä? — Hyvästi nyt vaan!