VII.

Aarniometsä.

Kun matkalle lähdetään, niin tavallisesti paljon uutta nähdään. Tähän asti olen kertonut teille kaikenlaista siitä, miten eri tavalla matkustetaan, vaan en ensinkään, mitä matkoillani olen nähnyt. Sen nyt tahdon tehdä. Hyvinpä tietänette, lapsi kullat, mikä metsä on, sillä tietysti joskus olette semmoisen läpitse kulkeneet; mutta mikä aarniometsä on, sitäpä hyvin harvat teistä tietänevät. Kylläpä aarniometsässäkin on lapsia, mutta tuskinpa ainoakaan näitä kirjeitäni sinne tulee. Aarniometsä on metsäin seassa sama kuin jättiläinen ihmisten joukossa, nimittäin hyvin iso ala maata, johon mahdottoman suuria ja vanhoja puita on kasvanut ja jotka ovat sidottuina toisiinsa pensailla ja muilla kasveilla, niin ett'ei semmoisessa metsässä ollenkaan saata kävellä niinkuin meidän metsissä. Senlaisia aarniometsiä tavataan kaukaisissa maissa, missä vähä ihmisiä asuu ja missä puut siis saavat vuosisatoja kasvaa rauhassa kenenkään estämättä. Meillä kaadetaan puut osittain huoneiden ja laivojen rakentamiseksi, osittain poltettaviksi. Meidän metsissä on myös eläimiä, vaan ainoastaan jäniksiä, kettuja, susia ja karhuja: mutta aarniometsissä saa nähdä useita julmia petoeläimiä, joita vaan eläimistöistä eli menaserioista ja kuvakirjoista olette tulleet tuntemaan. Lienen jo ehkä puhunut minulla olevan niin kovin suuren halun matkustaa; mielelläni tahtoisin oppia tuntemaan koko maan, vieläpä mennä kuuhunkin, jos vaan mahdollista olisi; mutta sinnepä eivät ihmiset pääsne, sillä vaikka ilmalaivalla voi päästä pilviin saakka, niin sieltä vielä on matkaa kuuhun. Minä olen jo nähnyt paljon asioita, olen nähnyt isoja kaupunkeja, pieniä kaupunkeja, kyliä, metsiä, peltoja, niittyjä, puutarhoja. Mutta kun aina olin ollut ihmisten parissa, aina semmoisilla seuduin, joissa heti saatoin nähdä ihmisten käsien työtä tehneen; niin nyt olin aivan utelias näkemään, miten laita on niissä paikoin, missä ei ihmisiä oleskele. "Aarniometsä", arvelin minä, "sepä oikein ihmeelliseltä näyttänee. Siellä ei ole ihmisen jalka käynyt milloinkaan". Läksin siis menemään, ajoin troskalla rautatienkartanoon, sieltä rautatietä Helsinkiin, täällä höyrylaivalla "Aleksander" Lyypekkiin ja sitte Hampurista purjelaivalla Amerikaan. Siellä tulin ensin suureen kaupunkiin, sillä aarniometsiä ei heti meren rannalla ole. Tässä kaupungissa tapasin erään miehen, joka mieli myödä minulle jonkun alan aarniometsää. Hän näytti minulle kartasta, missä se oli, minä maksoin hänelle vähäisen summan rahaa ja läksin sitte etsimään metsätilustani. Minä tiesin saavani siellä olla ihan yksin enkä löytäväni mitään huonetta enkä mitään ruokaa; tiesin pitävän itse rakentaa huoneeni ja itse hankkia ruokaa. Huoneuksen rakentamista vasten täytyi minun kaataa puita aarniometsästä ja sitä en voinut tehdä kynäveitsellä, joka oli taskussani. Aarniometsässä pitää oleman salvomiehenä ja sentähden ostin työkaluja. Wielä oli hankkiminen itselleni pyssykin, jolla saatoin ampua paistin itselleni, sekä myös maanviljelykaluja maata muokatakseni ja potaatteja istuttaakseni. Sitte kuljin monta päivää erästä, Mississippi nimistä, jokea ylöspäin ja tultuani siihen paikkaan, kussa piti nousemani maalle, otin suuren kaluarkkuni ja läksin hakemaan likimmäistä uudistilallista. Tämä oli jo varallinen mies ja häneltä vourasin hevoset ja rattaat mennäkseni omaan aarniometsääni. Viimein jo yksinäni olinkin arkkuineni jättiläis-metsässä. Kuinka toisin oli minusta kaikki kuin mitä olin odottanut näkeväni. Puita, puita, yhä vaan puita, pensaita, pitkää heinää, kaikenlaisia kasveja, kaikkia sekaisin, ei ensinkään aukeata maata. Huonetta rakentaakseni täytyi minun ensin raivata maa. Arvannette sen, mihin pulaan minä jouduin, vaikka oli kaikenlaisia kapineita. Kuitenkaan ei hätäni ollut niin suuri kuin ensi alussa luulin. Naapurini, jotka jo jonkun aikaa olivat asuneet aarniometsässä ja joilla oli huonerakennukset ja pellot, tekivät minulle apua. Muutamassa viikossa tuli pölkkyhuoneeni valmiiksi. Se tehtiin pyöreistä puunrungoista, jotka pantiin päälletyksin, ja siinä oli ikkunat kolmella puolen ja ovi neljännessä seinässä.

Nyt minä siis olin uudistilallinen — siksi nimittäin sanotaan maanviljelijöitä Amerikan aarniometsissä. Useinkin asuvat uudistilalliset monen peninkulman päässä toisistaan. Jolla on vaimo ja lapsia, hän kyllä saa eletyksi täänlaisessa yksinäisyydessä; mutta minä kun olin vallan yksin, niin tämä oloni useinkin oli minusta kamalata. Lähimpinä naapurinani oli hirviä, villikissoja, metsäkalkkunoita, käärmeitä, sammakoita, karhuja, kukkarohiiriä, j.m. Jos minua halutti tulla ihmisten pariin, niin täytyi käydä kuusi seitsemän virstaa aarniometsän läpitse. Kolme vuotta jaksoin minä kärsiä tämmöistä elämää, mutta sitte mielestäni jo olin saanut tarpeekseni, sillä uteliaisuuteni oli tyydytetty. Tulikin sitte luokseni muuan mies, joka mieli ruveta asumaan tässä. Naapurini olivat nimittäin hänelle kirjoittaneet täällä olevan kaupaksi pölkkyhuoneuksen ynnä myös peltomaita. Mies oli iloinen, kun sai ostaa valmiit kasvumaat, ja minä möin hänelle kaikki, yksin työkalunikin. Itse läksin sitte jalkaisin Mississippi-joelle, sitte höyryveneellä Nev-Orleansin kaupunkiin ja sieltä purjelaivalla kotiin takaisin. Kuinka minä iloitsin, kun taas olin kotona! Kaikkialla on hyvä olla, mutta kotona parhain. Jumala oli kanssani aarniometsässäkin, mutta mieleni oli vaan kotiin ja sitä ikävöitsin. Erinomaisen mielelläni minä matkustelen, mutta paras on kuitenkin ollakseni kodissa.

Tulevassa kirjeessäni juttelen teille amerikalaisesta farmista eli maatilasta ja uudistilallisista.