XI.

Sukelluskello.

Edellisissä kirjeissäni olen teille puhunut niistä eri matkustuslaaduista, joita ihmiset nykyjänsä voivat käyttää. Olen kertonut matkavaunuista, joita käytetään, missä ei ole rautateitä, niinikään höyryvaunuista sekä aluksista, joilla vesiä kuljetaan; sitte vielä ilmalaivasta ja myöskin erämaan laivassa. Tänään aion sanoa pari sanaa semmoisesta kulkemisen tavasta, jota ei käytetä maalla, ei merellä, ei ilmassa, vaan meren pohjaan menemiseksi. Tiedättehän, lapset, että veteen pudonneet ihmiset hukkuvat, jos eivät osaa uida taikka muut eivät vedä heitä ylös; ja nyt sanon minä saatettavan oleskella meren pohjassakin. Niitä ihmisiä, jotka rupeavat näin eriskummalliselle vesimatkalle, sanotaan sukeltajiksi. Ihminen tarvitsee ilmaa elääksensä, hän hengittää ilmaa sisäänsä ja taas ulos: mutta ilmattomassa paikassa täytyy hänen tukehtua. Jos hän es:ksi pantaisiin johonkin tiiviisen arkkuun ja kansi kopahutettaisiin kiinni, niin hän hirmuisissa tuskissa kuolisi. Meren pohjalla on paitse kaloja hyvin paljo merkillisiä aineita, niinkuin kauniita koralleja, helmisimpukoita j.m. Ihmiset käyttävät niitä koristeiksi ja kaikille luonnon ystäville on hyvin huvittavaista katsella näitä esineitä. Näiden saamista varten meren pohjasta ylös ilmoihin on muuan keino keksitty. Sukeltaja lasketaan sukelluskellossa alas veteen. Ajatelkaapa olevaksi hyvin suuri kello, joka pannaan kumoon sukeltajan päälle. Tämä siellä kellon alla kiinnittää ketjuilla itsensä kellon laitoihin. Nyt vaipuu kello veteen, vettä tulee alapuolesta sisään, mutta nousee vaan noin puoliväliin kelloa. Tämän yläpuoleen jääpi ilmaa, joka ei pääse pois. Sukeltajan suu ja nenä eivät siis ole vedessä, vaan voimat hengittää ilmaa, s.o. hän ei saata veteen kuolla. Mutta sittekään ei ihminen voi kauan olla veden alla upoksissa, sillä siinä ei ole kyllä, että saa ilmaa elääksensä, vaan ilman pitää myös olla puhdasta ja raitista. Ihmisen uloshengittämä ilma on pilautunutta: vähässä ajassa on hän henkimällä vetänyt itseensä kaiken puhtaan ilman kellosta ja täyttänyt tämän vahingollisella hengellä. Ja kun näin on tapahtunut, niin hänen heti täytyy tukehtua. Sukeltaja tuntee vallan hyvin, milloin puhdas ilma on loppunut, ja silloin hän ravistaa rautavitjoja, joissa kello riippuu, ja hänet vedetään jälleen ylös. Sukelluskellon etupuolessa on lasinen ikkuna, josta sukeltaja näkee ympärillänsä meren pohjassa olevat esineet.

Tultuansa semmoisiin paikkoihin, missä näkee koralleja ja helmisimpukoita, antaa hän merkin laivassa olevalle väelle, joka nyt pysähyttää kellon, kunnes hän on kerännyt minkä löytää taikka tarvitsee uutta ilmaa. Nykyiseen aikaan on myös vaatteita nahasta tahi gummi elasticumista, jotka ovat niin vedenpitäviä, ett'ei sukeltaja tarvitsekaan kelloa. Hän pukee nämät vaatteet yllensä ikääskuin hansikan. Silmien edessä on ikkuna. Ilmaa hän saapi putken kautta, joka riippuu sen ketjun vieressä, jolla hän laskeutuu alas. Kuitenkin on hyvin vaikeata aina saada hänelle tarpeeksi raitista ilmaa. Wastenluontoista ja vaarallista ainakin semmoinen sukeltajan työ on, mutta hyvin ihmeellistä kuitenkin lienee siellä meren pohjalla oleminen. Saksalainen runoilija Schiller on kauniissa runoelmassaan, nimeltä "Sukeltaja", erinomaisen kauniisti kuvaellut siellä elämisen. Hän kertoo eräästä kuninkaasta, joka viskasi kalliin pikarin mereen ja kehoitti nuoria ritarejansa noutamaan sitä takaisin. Joka nyt tahtoi mennä pikaria etsimään, hänelle oli kova vaara tarjona. Muuan nuori ritari uskalsi ruveta tähän vaaralliseen yritykseen ja hänellä olikin onni löytää pikari, joka oli tarttunut korallin sakaraan. Tällä paikkaa käypä kova merivirta sinkautti hänet takaisin ylös meren pintaan. Mutta niin onnellisesti ei useamman kerran voinut käydä. Waan olipa kuitenkin kuningas niin julma, että vielä toisteen viskasi pikarin aaltojen sekaan; se rohkea nuorukainen syöksi toistamiseen itsensä mereen, mutta eipä enää palannutkaan.

Kun vastedes koulussa saatte lukea saksaa, niin saanette oppia ulkoa tämän kauniin runoelman. Jos sitte oikein hyvin osaatte lukea sen minun kuullakseni, niin minäpä mielelläni kuuntelen. Mutta jos se oraillen ja huonosti käy, niin paikalla lähdenkin pois. Woikaa nyt hyvin vaan!