LOVISA ÷HMAN

Oli lauantai-ilta niinkuin silloinkin. Kuinkas kauan siit‰ olikaan? Niin, yli kolmekymment‰ vuotta.

Neiti Lovisa ÷hman asui pieness‰ ullakkokamarissaan silloin niinkuin nytkin. Se vain, ett‰ ‰iti ja is‰ silloin viel‰ eliv‰t ja asuivat alakerran huoneissa, nyt olivat ne kolme huonetta samoin kuin puutarhakin vuokratut vieraille, ja se vain, ett‰ silloin oli ihana auringonpaiste ja kukat tuoksusivat ihanammin kuin koskaan ennen. Nyt ei h‰nell‰ ollut ainoatakaan kukkaa ja p‰iv‰ oli pilvinen ja raskas.

Mutta se oli Ernstin p‰iv‰. Joka lauantai oli Ernstin p‰iv‰.

Kuinkas kauan siit‰ olikaan? Niin, yli kolmekymment‰ vuotta.

Kuinka aika kuluu.

Silloin oli Ernst serkku nuori luutnantti ja h‰n — h‰nell‰ oli p‰‰ll‰‰n valkea hame, rinnassa kaksi ruusua ja kaulassa oli h‰nell‰ sininen silkki.

He eiv‰t olleet kˆyhi‰ silloin, kun is‰kin viel‰ eli. Nyt ei h‰nen tarvinnut sit‰ muistoissaan h‰vet‰. Kuinka h‰n kiitti siit‰ Jumalaa.

H‰n muisti sen p‰iv‰n niin selv‰‰n, niinkuin se eilen olisi ollut. Jos kaiken muun h‰nelt‰ veiv‰t, muistoa siit‰ p‰iv‰st‰ eiv‰t kuitenkaan.

Ernstin p‰iv‰.

H‰n lukitsi ovensa, asetti pˆyd‰lle sen kahvikaluston, jota silloin oli k‰ytetty ja jonka h‰n oli piilottanut sairautensa aikana, etteiv‰t sit‰ mˆisi rohtorahoja saadakseen. H‰n sˆi ennen vain kerran p‰iv‰ss‰ ja joi kuumaa vett‰ l‰mpimikseen syksyisin, ettei tarvinnut paljon puita uuniin tuhlata, mutta sit‰ kahvikalustoa ei h‰n vieraille antanut.

H‰n laittoi kahvia joka lauantai. Laittoi samoin kuin silloin ennen ja joi sit‰ samassa matalassa nojatuolissa kuin silloinkin, kun he kahden h‰nen kamarissaan kahvia joivat.

Ja h‰n puheli nytkin Ernstin kanssa. H‰n ei huomannut, ettei kukaan vastannut. Vastaukset olivat h‰nen syd‰meens‰ uurretut.

Ernst oli piirustanut muistikirjaansa.

"J‰t‰ minulle yksi lehti."

Ernst rep‰isi h‰nelle yhden, siin‰ oli kaksi ruusua, ne, jotka silloin olivat h‰nen rinnassansa. Kuinka hyvin se Ernst piirsi.

"Sinun omia ruusujasi."

"Min‰ s‰ilyt‰n t‰m‰n."

"S‰ilyt‰tkˆ? Ja kun min‰ tulen, n‰yt‰ sit‰ minulle, siit‰ n‰en, ett‰ olet muistellut minua. Tahdotko?"

"Tahdon."

H‰n painoi p‰‰ns‰ alas.

Mutta ilo virtasi l‰pi h‰nen ruumiinsa. H‰n oli onnellinen. H‰n olisi tahtonut nauraa.

Ja sitten joi Ernst kahvia.

"ƒl‰ puraise sit‰ mantelia, Ernst", huudahti h‰n.

"Miksi, tahdotko sin‰ sen?"

"En, tahi tahdon. Se on niin kaunis, Ernst."

"Min‰ pist‰n sen suuhusi."

"Ei, anna se minulle."

"Tule ottamaan."

Ernst nauroi ja h‰nen hampaansa v‰lkkyiv‰t. Kuinka ne v‰lkkyiv‰t.

H‰n meni Ernstin luo, mutta Ernst piteli h‰nt‰ k‰dest‰ ja katsoi h‰nt‰ silmiin.

H‰nt‰ raukaisi suloisesti. Ernst tahtoi — h‰nkin tahtoi. Mutta se oli synti, eik‰ saanut tapahtua. Sitten vasta, kun Ernst tuli tuonnempana ja tahtoi h‰net omaksensa, sitten vasta. H‰n veti k‰tens‰ pois, k‰‰ntyi, painoi k‰sill‰ kasvojansa.

Kuinka h‰n oli monesti kiitt‰nyt Jumalaa, ettei se kuitenkaan tapahtunut, ettei kukaan ollut h‰nt‰ suudellut, ei Ernstk‰‰n, koska ei kerran oltu sallittu, ett‰ Ernst tulisi h‰nen omaksensa.

Ei h‰n ollut siit‰ nurkunut yht‰‰n. Jumalan tahto oli niin. Ehk‰ Jumala tahtoi s‰‰st‰‰ h‰nt‰ syvemmist‰ ristiriidoista.

Sill‰ kun is‰ kuoli, tuli el‰m‰ niin ahtaalle, ettei heill‰ ollut v‰ltt‰m‰ttˆmint‰k‰‰n. He vuokrasivat pois huoneensa, asuivat ‰idin kanssa ullakkokamarissa, he rupesivat virkkaamaan, virkkasivat, mutta se ei tahtonut riitt‰‰ el‰miseen eik‰ korkorahoiksi siihen pieneen velkaan, joka is‰lt‰ viel‰ j‰i.

Silloin helpotti h‰nen tuskaansa, kun h‰n kuuli, ett‰ Ernst oli mennyt kihloihin toisen kanssa. H‰nest‰ ei kuitenkaan Ernstille olisi ollut. Niin kˆyh‰n‰ ei h‰n ikin‰ olisi Ernstille mennyt.

Ja h‰n sairastui silloin. H‰nt‰ rupesi v‰sytt‰m‰‰n. Mik‰‰n ei h‰nt‰ vaivannut ja kuitenkin h‰n kuihtui. Kyynelk‰‰n ei vier‰ht‰nyt silm‰st‰, ja kuitenkin tuntui kuin syd‰n aina itkisi.

H‰n ei tainnut sille mit‰‰n. H‰n pyysi anteeksi Jumalalta. Rikollinen ei h‰nen mielens‰ ollut. H‰n oli selvill‰ siit‰. Ei h‰n nurkunut. Mit‰‰n ei h‰n pyyt‰nyt. Mutta h‰n ei tainnut sille mit‰‰n, ett‰ h‰n ajatteli Ernsti‰ aina, ett‰ h‰n odotti iltaa ja yˆt‰, saadakseen h‰nt‰ rauhassa ajatella.

Niin, nyt oli h‰n saanut rauhassa ajatella. ƒitikin kun kuoli kohta. Nyt oli h‰n ajatellut. Niin, kuinkas kauan — yli kolmekymment‰ —

Niin, niin —

Kuinka aika kuluu.

Ja iltasilla kun h‰n rupesi nukkumaan ja rieputyyny tuntui kovalta muistuttaen h‰nt‰ siit‰ kˆyhyyden alennuksesta, joka oli riist‰nyt h‰nelt‰ oikeuden Ernstiin, voihkasi h‰n ‰‰neen, kuin joku olisi h‰nt‰ takaap‰in pist‰nyt. H‰nelle teki niin pahaa muistella sit‰ ‰kki‰ ja sill‰ tavalla varustautumatta.

H‰n kohosi vuoteelleen istumaan, risti k‰tens‰ ja rukoili, etteiv‰t h‰nen ajatuksensa v‰‰r‰‰n hairahtaisi. Eikˆ el‰m‰ ollut antanut h‰nelle parastansa? Kuinka kauan sieti ihmisluontoa taltuttaa, ennenkuin se oppi oikein ymm‰rt‰m‰‰n?

Vanhat piirteet puristuivat ankaroiksi. Sitten kohenti h‰n rieputyyny‰ ja painautui tyytyv‰isen‰ vanhoille matoille lep‰‰m‰‰n.

Ja hymy kirkasti h‰nen kasvonsa. H‰n muisti taas sit‰ p‰iv‰‰, Ernstin p‰iv‰‰, siihen ei mit‰‰n ik‰v‰‰ liittynyt, se p‰iv‰ oli h‰nen onnensa korkea huippu — kuinka, kuinka h‰n kiitti siit‰ Jumalaa.