ERIIKA

Soitto t‰ytti avaran salin. Vaaleat naisparvet liikkuivat kevein‰ ja asettuivat tanssia varten.

Serkukset Anna ja Eriika kulkivat k‰sikk‰in salin poikki.

"N‰itkˆ sin‰ h‰net, Eriika?"

"Kenet?"

"Sulhasesi."

"Entisen, tarkoitat. ƒl‰ pelk‰‰, ei minua haittaa, jos h‰n on t‰‰ll‰."

"Min‰ k‰rsin, kun en tiennyt, miksi se tapahtui."

"Rakas."

Eriikan ‰‰ni oli varma ja l‰mmin. Se oli siis ollut tuskaton leikkaus.

"N‰en, ett‰ tahtoisit tiet‰‰, Anna. Kysy vain. Minulta voit kysy‰, tahi min‰ sanon suoraan, siin‰ ei ollut —" musiikki sotki h‰nen ‰‰nens‰, niin ett‰ h‰nen t‰ytyi kumartua ja kuiskata Annan korvaan, "siin‰ ei ollut sit‰, jota sanovat rakkaudeksi."

Sit‰ sanoessaan n‰ytti h‰n saaneen kiinni jostakin ajatuksesta. Katse kirkastui. Omituinen valo l‰ik‰hti h‰nen kasvoilleen, niinkuin ihana n‰ky olisi h‰nen silmiens‰ ohi kiit‰nyt.

"Min‰ tiesin sen."

"ƒiti olisi tahtonut ja olisihan se saanut tapahtua."

"Ei, ei saanut."

"Se tapahtuu kuitenkin joskus."

"Sin‰ et saa."

"Vaan jos t‰ytyy."

He olivat joutuneet salin per‰lle, jossa ‰iti ja sisaret istuivat.

"Katso, ‰iti n‰ytt‰‰ viel‰ niin nuorelta", kuiskasi Eriika, "voisi viel‰ vaikka itsekin —"

"Eriika —"

"El‰ke is‰n j‰lkeen on liian pieni n‰in monelle."

Kun he istuutuivat, tunsi Eriika, kuinka ‰iti tarkasti h‰nen kasvojansa. H‰n tiesi ‰idin huolen. Eriika alkoi n‰ytt‰‰ kuluneelta ja vanhalta. H‰nt‰ oli vaikeampi jo kaupaksi saada. Mutta ‰idin ei tarvinnut huolehtia. H‰n tahtoi ponnistaa, h‰n osasi miellytt‰‰ ja vet‰‰ puoleensa, jos tahtoi, ja h‰n tahtoi tehd‰ valinnan viisaasti, saavuttaa, mit‰ ‰iti, mit‰ h‰n itsekin nyt tahtoi. Sill‰ kun h‰n purki entisen kihlauksensa, joka oli ‰iti‰ ja sisaria ajatellen tehty, ja kun h‰n ennen purkamista oli kysynyt lupaa ja neuvoa ‰idilt‰, oli ‰iti sanonut: "Jos et voi t‰m‰n kanssa, en tahdo pakottaa, se olisi v‰‰rin. Min‰ luotan sinuun kuitenkin, rakas lapsi."

"Ymm‰rr‰n."

"Sin‰ olet j‰rkev‰."

"Kyll‰, ‰iti."

Se oli lupaus, joka h‰nt‰ painoi ja velvoitti, niin kauan kuin h‰n toisen leip‰‰ sˆi ja toisen palvelijat h‰nt‰ palvelivat.

Ja ‰iti oli oikeassa. H‰n oli aina oikeassa. Riippumattomuutta ja rauhaa Eriika kaipasi. H‰n oli saanut k‰rsi‰ niiden puutetta. Nyt t‰ytyi siit‰ loppu tulla.

ƒiti oli oikeassa. Ei auttanut muu kuin viisaasti menn‰. Rakkaus oli ylellisyystavaraa, jota ei kannattanut heid‰n huomioon ottaa eik‰ odottaa.

H‰n ymm‰rsi sen, eik‰ h‰n olisi sit‰ odottanutkaan, mutta h‰nt‰ katkeroitti kuitenkin hiukan, mik‰ lienee katkeroittanut.

Kun h‰n katseli salin h‰ik‰isev‰‰ komeutta ja kuunteli puheen keve‰t‰ kohinaa, joka pehme‰n‰ ja hyv‰ilev‰n‰ upposi s‰velten mahtaviin aaltoihin, painui h‰nen mielens‰ alakuloiseksi.

"Anna", kuiskasi h‰n serkulleen, "kuinka ihmiset n‰ytt‰v‰t iloisilta."

"Eriika", sanoi ‰iti, "olet unohtanut puuterin, silm‰naluksesi ovat niin v‰syneet."

"Se on totta", sanoi Eriika ja nousi ylˆs, "tulen pian takaisin."

"Pukuhuoneen pˆyd‰ll‰ laukussani on rasia. Rakas Anna, kiiruhda h‰nen j‰lkeens‰, ettei h‰n yksin."

Eriika oli jo l‰htenyt. H‰n ei huomannut Annaa, joka tavoitti h‰net ja kulki h‰nen vierell‰‰n. Hajuvesien, puuterin ja paljaan ihon tuoksu hulmahteli heid‰n ymp‰rill‰‰n ja ik‰‰nkuin verkkona laskeutui Eriikan silmien eteen ja etensi esineet h‰nest‰. H‰n kulki kuin unissaan oikein tajuamatta. Hermoissaan tunsi h‰n levottomuutta. H‰nest‰ oli k‰sitt‰m‰tˆnt‰, jotakin k‰sitt‰m‰tˆnt‰ kaikessa. Loppumaton ihmismeri, joka aaltoili h‰nen ymp‰rill‰‰n, puhetta ja naurua, joka j‰i h‰nen j‰lkeens‰ ja haihtui kaukaiseksi huminaksi.

Mit‰ h‰n etsi — mit‰ h‰n tahtoi — mit‰ teki h‰n t‰‰ll‰?

H‰nt‰ v‰risytti. Sitten kulki n‰kym‰tˆn k‰si pitkin h‰nen ruumistansa, hiveli, tyynnytti ja lamautti h‰nen hermonsa j‰ykiksi ja kylmiksi. H‰n ei voinut liikauttaa itse‰‰n. H‰m‰ryys katosi. V‰l‰hti valoa ja tutut kasvot ilmestyiv‰t yht‰kki‰ h‰nen silmiens‰ eteen ja katosivat samassa.

Hetki vain ja kaikki oli ohi.

"Mik‰ sinulle tuli?"

"Ei mit‰‰n, ei mit‰‰n", kuin tuskan huuto p‰‰si se h‰nen huuliltansa. H‰n tarttui Annan k‰sivarteen, h‰nen t‰ytyi lev‰t‰.

"Sin‰ olet aivan kalpea."

"Tukahduttaa."

He tulivat pukuhuoneeseen.

"Odotetaan, ett‰ p‰‰semme suuren peilin eteen. Miss‰h‰n se laukku lienee?"

"Min‰ etsin. Istu sin‰ sen aikaa."

Eriika istuutui ja nojasi paljaalla kyyn‰sp‰‰ll‰‰n outoon, kylm‰‰n pˆyt‰‰n. Kuinka el‰m‰ olisi ollut helppoa, jos se salainen sairaus ei olisi h‰nt‰ vaivannut? Kun h‰n oli heikompi, tulivat h‰nen hermonsa rauhattomiksi, syd‰mess‰ oli puristusta ja k‰det tekiv‰t liikkeit‰, joita h‰n ei voinut hallita, mutta joita muut eiv‰t olleet viel‰ huomanneet. Ja ne kasvot ilmestyiv‰t. Kenties h‰n luulotteli, kenties se oli mielikuvitusta, kuitenkin n‰ki h‰n ne ilmiel‰vin‰, sellaisina kuin h‰n oli ne n‰hnyt, kun Eriika h‰nen mallinaan oli istunut.

H‰n oli heikentynyt sen ajan j‰lkeen. H‰n kulutti silloin itse‰ns‰, tuhlasi voimiansa. Mihin? Kaikkeen siihen, siihen kiduttavaan. Kun h‰n istui h‰nen edess‰‰n tarkasteltavana, antoi h‰n h‰nen katseensa hallita itse‰ns‰. Se katse tunki h‰nen syd‰meens‰, sieluunsa, ruumiiseensa, kaikkialle. Sen edess‰ ei Eriika ollut mit‰‰n, sen edess‰ t‰ytyi h‰nen alistua, ja paljastua. H‰nell‰ ei saanut olla mit‰‰n peitett‰v‰‰, ei mit‰‰n sisimp‰‰, ei pyh‰kkˆ‰, jonne sill‰ toisella ei olisi ollut oikeutta astua. Kuinka h‰n oli ollut kurja ja voimaton ja kuinka h‰n vain himoitsi, himoitsi heitt‰yty‰ sen katseen raiskattavaksi? H‰n oli halpa, kurjan kurja, jolla ei ollut muuta kuin yksi himo, saada alistua, ja yksi nautinto, k‰rsiminen, oman kurjuutensa tunto.

Rakastiko h‰n sit‰ vierasta, joka oli vallan h‰nen ylitsens‰ ottanut ja leikitellyt ne muutamat viikot h‰nen sairaalla sielullaan ja j‰tt‰nyt h‰net vaatimatta mit‰‰n muuta?

Ei, h‰n ei rakastanut. Jos sit‰ olisi vaadittu, olisi h‰nen t‰ytynyt rakastaa ja kaikkensa antaa. H‰nell‰ itsell‰‰n ei ollut mit‰‰n m‰‰r‰‰misvaltaa eik‰ tahtoa itsens‰ yli. H‰nen sielunsa oli pienen pieni osa sen toisen voimakkaamman sielusta, mit‰ siell‰ tahdottiin ja ajateltiin, tahtoi ja ajatteli h‰nkin. Tarvittiin vain v‰h‰inen ilme, pieni vivahdus siin‰ katseessa, ja h‰n ymm‰rsi totella. Se oli selv‰‰, se puhui h‰nelle tarkemmin kuin vuosien l‰heisyydet olisivat puhuneet. Sanoja eiv‰t he tarvinneet, niit‰ ei monta vaihdettu. Kaikki oli selv‰‰ ilmankin. Oli jonkinlainen luonnon pakko kuulua siten h‰nelle, avautua, olla h‰nen omansa. Kenties tarvitsi toinen h‰nt‰ vain tyˆt‰ns‰ varten. K‰ytti valtaansa, kun voi. Oliko se oikein? H‰nen asiansa ei ollut tutkia sit‰. Ei h‰n edes sit‰ ajatellut.

Eriika oli silloin kihloissa. H‰n purki kihlauksensa. Kenellek‰‰n toiselle ei h‰n silloin tahtonut kuulua, kenellek‰‰n toiselle ei tili‰ itsest‰‰n tehd‰. Oli helpompaa ja selvemp‰‰ niin.

Ja kun h‰n sanaa sanomatta matkusti pois ja j‰tti Eriikan, tuntui Etiikasta, kuin h‰n olisi saanut suuren lahjan, oman el‰m‰ns‰, oman itsens‰ takaisin.

Mutta kuitenkin tunsi Eriika viel‰ h‰nen l‰sn‰olonsa, tunsi, ettei h‰n voinut en‰‰ olla yksin, siell‰ kaukana ihmiser‰maassa kulki toinen, jolla oli oikeus h‰neen, joka seurasi h‰nt‰, minne ikin‰ h‰n meni, jonka kuva oli h‰nen sieluunsa poltettu, niin ett‰ h‰n oli n‰kevin‰‰n, ett‰ h‰n n‰ki h‰net v‰list‰ edess‰ns‰ el‰v‰n‰.

Se oli sairautta. H‰nen hermonsa olivat niin ‰rsyytyneet, ettei h‰n viel‰ kokonaan ollut voinut vapautua siit‰. H‰n oli viime aikoina taistellut koko sielunsa voimalla. H‰nen t‰ytyi tulla terveeksi ja kokonaistua, vaikka kaikki oli s‰rkynytt‰ ja repaleista ja h‰n oli heikko siit‰ sairaudesta ja niist‰ monista myˆnnytyksist‰ ulkonaisille oloille, ‰idille, kaikelle sille pakolle ja velvoitukselle, jota el‰m‰ oli t‰ynn‰.

Mutta h‰nen edess‰‰n kangasti selv‰ el‰m‰, vapaa vaihto ja terve ruumiiden yhteys, joka s‰ilytti inhimillisen vapauden ja oli toista kuin t‰m‰ sairas, salainen tuska. Siihen oli ponnistettava.

Omituista ponnistusta koko el‰m‰, mit‰ ponnistusta ja t‰ytymist‰ — kuinka kauan? Siksikˆ, kunnes saavutti ‰idin puolityls‰n ja tunnottoman tilan?

"Eriika, meid‰n t‰ytyy joutua, t‰ss‰ on puuterirasia."

"Sin‰ lˆysit sen, kiitos, olin unohtaa. Tanssi on tainnut jo alkaa?"

"Se on alkanut."

He olivat tulleet salin ovelle.

"Katso", kuiskasi Eriika serkulleen, "eikˆ n‰m‰ ihmiset s‰‰lit‰ sinua? Etkˆ luule, ett‰ jokaisella n‰ill‰ on pienet ik‰vyytens‰ — ettei el‰m‰ ole l‰hesk‰‰n sit‰, milt‰ se n‰ytt‰‰."

KIRJEITƒ

I KIRJE

Rakas Seni!

Minua liikutti, kun kyselit niin paljon oloistani. Kiitos. Minulla on hyv‰ olla.

Mies on kiivas ja ep‰luuloinen, niinkuin olen varmaan ennenkin kertonut, ja ik‰vyyksi‰ sattuu, mutta kyll‰ ne menev‰t aina ohitse ja niist‰ on huviakin t‰ss‰ yksitoikkoisuudessa.

Poika on sinun n‰kˆisesi. Aivan. Ole hyvill‰si. Ei mies mit‰‰n aavista. Ei pojasta ole minulle suurtakaan vastusta, ‰l‰ pelk‰‰. H‰n on pieni poika vain. H‰nelle puhelen kuin toverille vahingoittamatta h‰nt‰, kun h‰n ei ymm‰rr‰. H‰n on hiljainen ja katsoo kauan yhteen paikkaan. Olisi ik‰v‰, jos h‰nest‰ tulisi raskasmielinen tahi sellainen heikko, joka takertuu pikkuseikkoihin.

Luulen, etten suuresti uskalla kajota h‰nen kasvatukseensa, etten pilaisi h‰nt‰. Eikˆh‰n jokainen menne sinne, jonne ment‰v‰ on?

Muistelen sit‰ aikaa, jolloin yhdess‰ elimme. Se on syˆpynyt syv‰lle mieleeni.

En osaa en‰‰ kirjoittaa. Sanat kangertavat. Ja turhaahan on liiaksi kirjoittaa, kun sanottavaa ei ole.

Muistathan joskus

Nettaasi.

Olin unohtaa onnitella palkankorotuksesi johdosta. Kohta voinet siis menn‰ naimisiinkin. Eth‰n kuitenkaan, rakas?

II KIRJE

Rakas Seni!

Ik‰v‰, ett‰ olet niin pelannut. ƒl‰ laske kassavaillinkiin mitenk‰‰n. Ennen vaikka ammu itsesi. Miksi et t‰nne ennen kirjoittanut? Se oli tyhm‰sti ja varomattomasti. S‰hkˆtin sinulle juuri ja kysyin summaa. Rahat t‰ytyy saada vaikka mist‰. Mieheni ei ole kotona, niin ett‰ minulla on mahdollisuus, jos ei muuten niin konttoripuolelta jollakin h‰t‰valheella. Niin ett‰ ole huoleti, rahat saat. Ja ne ehtiv‰t.

Jos siit‰ j‰ljest‰p‰in on pient‰ ik‰vyytt‰, selvi‰‰ se. Mieheni on ollutkin parempi viime aikoina. Olen hillinnyt itseni ja n‰ytt‰nyt hiljaiselta. Se h‰nt‰ miellytt‰‰.

Mutta min‰ kaipaan kuitenkin sinun luoksesi. Min‰ kaipaan joskus niin, ett‰ tuntuu kuin tulisin hulluksi, minun pit‰isi saada huutaa ja repi‰ itse‰ni. Veri on k‰ynyt sairaaksi ja hillittˆm‰ksi, kun on ollut liian kauan saamatta rakastaa.

Ja sin‰ olet ihana mies.

Jos min‰ saisin l‰mmitt‰‰ k‰si‰si ja peitt‰‰ ˆisin hiuksillani avonaisen rintasi. Min‰ muistan, miss‰ siin‰ oli pieni, pieni luomi.

Muistatko sin‰, miss‰ minulla oli?

Nettasi.

ƒl‰ siis ajattele sen surullisemmasti koko asiaa, kyll‰ se selvi‰‰. Odotan s‰hkˆsanomaasi juuri.

III KIRJE

Rakas Seni!

Hyv‰, ett‰ kaikki on onnellisesti ohi. Minun t‰ytyy nyt tavata sinua, maksoipa vaikka henkeni.

Rahoista tuli t‰‰ll‰ aika sota. Mieheni raivosi kuin hullu.

Mutta en sanonut, minne min‰ ne panin, ja sin‰ k‰sit‰t, mink‰lainen raaka mies voi olla.

Nyt on k‰rsitty k‰rsitt‰v‰. Olen taas ylh‰‰ll‰. Mutta min‰ vannoin itsekseni, ett‰ sovitukseksi t‰ytyy minun saada tavata sinua.

Kun tulee tilaisuus, pist‰ydyn junaan ja karkaan. S‰hkˆt‰n matkalta, ett‰ nyt tulen.

Minun t‰ytyy p‰‰st‰. Olen k‰ynyt kuin sairaaksi. Usein puristan nyrkki‰ni ja tuntuu kuin syd‰n lakkaisi lyˆm‰st‰. ÷isin v‰‰ntelehdin vuoteellani ja puristelen rintojani tuskissani ja lep‰‰n sitten liikkumattomana ja katselen pime‰‰n. Mitk‰‰n ajatukset eiv‰t silloin mielt‰ni hyvit‰. On jotakin v‰‰r‰‰ el‰m‰ss‰, jota en k‰sit‰.

Kuulin mieheni sanovan t‰ss‰ joku p‰iv‰ sitten er‰‰lle vieraalleen:

"Muutamat naiset ovat kyll‰stym‰ttˆmi‰, lienee veress‰ vika."

Ehk‰ h‰n ajatteli minua. H‰n luulee minua er‰‰seen konttoripalvelijaan. Eih‰n siin‰ mit‰‰n ole, mutta luulkoon.

Hiivin pois kuuntelemasta ja ajattelin viel‰ niit‰ sanoja.

En luule, ett‰ olen kyll‰stym‰tˆn, mutta t‰ytyyh‰n olla joku, jota rakastaa, muuten ei aika kulu t‰ss‰ toivottomassa el‰m‰ss‰. Ymm‰rr‰n kyll‰ niit‰, jotka ovat siveellisi‰, mutta niill‰ on kai aina kiirett‰ tyˆt‰ tahi ovat sitten hyvin rauhallisia ja tyytyv‰isi‰ ihmisi‰.

Myˆhemmin. Kuule, rakas yst‰v‰. Sattumalta sain rahoja k‰siini. Matkustan ylihuomenna. Silloin sopii. Mies matkustaa asioilleen. Se sattui ihanasti. Siis torstaita vasten olen luonasi.

Mink‰lainen lienee asuntosi, mink‰lainen s‰nkysi, mink‰laista kaikki?

Tule siis iltajunalle vastaan. Torstaina.

ƒl‰ muita yˆksi luoksesi ota. Eth‰n, rakas? Kaipaan luoksesi, vierellesi. Sinun k‰tesikin on niin vahva. Muistan kuinka siin‰ suonet kulkevat.

Jos sinulla ei ole kotona mit‰‰n v‰kev‰mp‰‰, niin k‰y ostamassa, niin juhlimme. Rahoja minulla on ja saat mit‰ ylitse j‰‰, jos tahdot.

Minulla on uusi, ihana alushame. Saat sitten n‰hd‰. Se on keltainen, silkkinen. Se on kuin vangituista auringons‰teist‰, jotka kaipaavat pois maasta.

Kun on vain yksi el‰m‰, olisi meid‰n pit‰nyt saada olla enemm‰n yhdess‰.

Mutta se ei ole autettavissa ja siksi on turhaa sit‰ surra.

N‰kemiin, rakkaani!

Nettasi.

IV KIRJE

Rakas Seni!

Ei Jumalakaan voine aavistaa, ett‰ silloin luonasi olin. Mieheni ei ollut palannut matkaltansa. Olin niin kiitollinen Jumalalle.

Kiitos sinulle kaikesta, kaikesta. Ei kukaan tied‰, mist‰ kaikesta, min‰ vain ja sin‰, oma rakkaani.

Kuinka el‰m‰ on nyt ollut j‰nnitt‰v‰‰? Tunnen el‰v‰ni taas. En voikaan siet‰‰ tasaista el‰m‰‰.

Siin‰ se juuri on. Min‰ k‰rsin ennen vaikka mit‰, mutta tasaista el‰m‰‰ min‰ kammoan. Kun mieheni raivoaa ja hyˆkk‰‰ p‰‰lleni, tunnen, ett‰ niin on oleva, se on el‰m‰‰ ainakin. Min‰ kaipaan sit‰ v‰list‰. Minun t‰ytyy saada olla niin alhaalla, ettei alemmaksi voi painua, minun t‰ytyy saada tuntea itseni niin verhottomaksi ja kurjaksi, ett‰ jokaisella sivukulkijalla on oikeus potkaista minua. On kuin olisi tuska el‰‰ ruoskimatta itse‰ns‰. Ehk‰ luonto tuntee kammoa, kun t‰ytyy olla ihmisen‰.

Mutta el‰‰ ihmisen‰, se on sittenkin ihanaa ja vaihtelevaa. Sellainen yˆ, kuin se siell‰ luonasi, kannattaa taas kuukausia kitua.

Muistan sen s‰ngyn. Se oli liian pieni meille. Ja minun olkap‰‰ni tuli kipe‰ksi, kun laita painoi sit‰. Jos mieheni aavistaisi, ett‰ luonasi olin, tappaisi h‰n varmaan minut.

Kun katselen vaatteitani, niit‰, jotka silloin p‰‰ll‰ni olivat, l‰mpenee syd‰mess‰ni.

"Rakas", sanon, "muistatko h‰nt‰? Muistatko, kun siell‰ olimme?"

Ja sin‰, Seni rakas, muistatko sit‰ yˆpaitaa? Eikˆ se ollut ohut? Minulla ei ole niit‰ kuin se yksi. T‰‰ll‰ en sit‰ k‰yt‰. Toiset yˆpaitani ovat vieraita. Mutta se on minun yst‰v‰ni, kun olen tukehtua ik‰v‰st‰, panen sen p‰‰lleni. Sill‰ on sinun hyv‰ilev‰ kosketuksesi, sinun l‰mpim‰n ruumiisi tunto.

On ihanaa, kun sin‰ rakastat. Sin‰ yksin osaat oikein naista rakastaa. Sellaista miest‰ kuin sinua pit‰isi kaikkien naisten rakastaa ja ihailla. Sellaisella olisi oikeus kulkea kuin kulovalkea ylitsemme ja polttaa meid‰t. Ja onnellinen, joka poltetuksi tulisi.

Hyv‰sti! Ett‰ sin‰ minua kaipaat. Kuinka onnellinen min‰ olen.

Nettasi.

V KIRJE

Rakas Seni!

On aika kulunut. En ole voinut kirjoittaa.

ƒl‰ s‰ik‰hd‰, minulla on ik‰v‰ asia sanottavana. Lapsi syntyy meille taas, olen kammokseni sen huomannut.

Mit‰ min‰ teen? Mit‰ min‰ teen? Teen mit‰ ikin‰, mutta se ei saa nyt tapahtua. En jaksa en‰‰ valehdella, eik‰ se ole nyt mahdollista. Kaikkea, mink‰ tekee, seuraa kosto, tied‰n sen. Nyt on koston vuoro. Ja min‰ pelk‰‰n.

Tunnen mieheni. H‰n on s‰‰lim‰tˆn. Jos h‰n sen huomaa, on el‰m‰ hirvitt‰v‰‰.

Olen niin v‰synyt ja tahtoisin melkein pois. Jos sin‰ tiet‰isit keinon. Kuvittelen mieless‰ni, ett‰ tulisin luoksesi viimeisen kerran ja saisin leponi sinun k‰tesi kautta.

Mutta se on kuvittelua, se ei sovi. Sen t‰ytyy tapahtua t‰‰ll‰, jos tapahtuakseen.

Tuska pakkauttaa syd‰nt‰ni. Mit‰ min‰ teen? Mit‰ min‰ teen? Jos olisi keinoja, joilla ehk‰ist‰, niit‰ en kuitenkaan tied‰.

Olen rukoillut Jumalaa ja kerj‰nnyt, ettei niin tapahtuisi. Se ei auta, se ei auta. Seni, kirjoita, kirjoita pian, minun t‰ytyy selvit‰ t‰st‰.

Nettasi.

VI KIRJE

Rakas Seni!

Kaikki vaara on ohi, rakas Seni. Pelotin suotta mielt‰si. Luulin, ett‰ el‰m‰ oli mennytt‰, etten mitenk‰‰n en‰‰ selvi‰isi. Se on selvinnyt siit‰ kuitenkin. Kaikista luonnollisimman keinon silloin unohdin, rakas Seni.

Mieheni oli viime yˆn‰ luonani. ƒl‰ siis pelk‰‰, ett‰ saan k‰rsi‰ t‰htesi, kun lapsi syntyy. Nyt ei voi ep‰ilyst‰k‰‰n synty‰ siit‰, ett‰ se olisi muiden. Kuinka min‰ olen onnellinen. Se oli siis tyhj‰‰ taistelua se pelko, lapsellisuutta kaikki! Min‰ vain suurentelin ja kenties valehtelin koko tuskan. Miksi en heti selv‰sti ja kylm‰sti ratkaissut asiaa, niinkuin olisi pit‰nyt ja niinkuin sin‰kin varmaan olisit neuvonut, jos olisit ehtinyt vastata kirjeeseeni?

On kirkas mieleni taas. En ole t‰llaista rauhaa juuri koskaan tuntenut. Paha on voitettu ja paennut. Kaikki on nyt hyvin. Maailma levi‰‰ ymp‰rill‰ni selv‰n‰, selv‰n‰ pienimpi‰ soppiansa myˆten. Eik‰ siin‰ ole mit‰‰n pelj‰tt‰v‰‰.

Eik‰ ole mit‰‰n toivottavaa eik‰ tahdottavaa en‰‰. Kaikkea on saanut. Sek‰ hyv‰‰ ett‰ pahaa. Vaikka en tied‰, kumpi on t‰rke‰mp‰‰ ollut. Molemmat yht‰ v‰ltt‰m‰ttˆmi‰, yht‰ rakkaita v‰ritt‰m‰‰n el‰m‰‰ ja kuulastamaan sen l‰pin‰kyv‰ksi, niin kirkkaaksi kuin se nyt mieleeni kuvastuu.

Pyyd‰n syd‰mest‰ni anteeksi, rakas yst‰v‰, kun en jaksanut hillit‰ itse‰ni. Mutta sin‰ ymm‰rr‰t pienen tyttˆsi, joka ei ole kasvanut vahvaksi ja taitavaksi viel‰. Katsele sin‰ h‰nt‰, jos muuten et sied‰, niinkuin min‰kin katselen, ik‰‰nkuin h‰n el‰isi kaukana menneiss‰ ajoissa, sellaisissa ajoissa, jotka pelottavat h‰nen arkaa syd‰nt‰‰n ja sotkevat h‰nen omat ajatuksensa kaikenlaisilla vanhan vanhoilla uskoilla ja luuloilla. Niin minun t‰ytyy ajatella, kun minulla on vaikea olla enk‰ selvyytt‰ lˆyd‰. Minun t‰ytyy kysy‰ itselt‰ni, mik‰ on minun oman olentoni sisin, sotkemattomin ajatus. Ja jos min‰ sen lˆyd‰n, on se mielest‰ni ihmeellinen ja uusi, aivan kuin uutuuttaan kirkas koriste. Kaikki muu ymp‰rill‰ni on vanhaa ja tuhatvuotista, jota t‰ytyy ajatella kaukaa, ymm‰rt‰‰kseen sen arvoa ja omituisuutta, ja samoin ajatella ihmisi‰ kaukana menneiss‰ ajoissa, siet‰‰kseen heit‰ ja rakastaakseen heit‰ kaukaa. Istuin illalla itsekseni oveni kynnyksell‰. Kuu valoi valoaan huoneen lattialle. Minuun koski se valo. Se oli liian kirkasta.

Istuin tyls‰n‰. Ajatukseni olivat kuolleet. En kaivannut sinua. Rakkaus, sanoin itsekseni, rakkaus. — Mutta se sana kuoli mit‰‰n kaikua minussa her‰tt‰m‰tt‰. Ihmettelin, miksi oli sellainen sana ja mit‰ oli se sana. En uskonut, ett‰ olin koskaan mit‰‰n tuntenut, en sit‰ tuskaakaan, joka oli viimeksi l‰hinn‰ ollut. Ja oliko sit‰ ollut? Enh‰n min‰ varmaan tiennyt. Mit‰ se olisi ollut?

Askeleita kaikui toisesta huoneesta. Ihmettelin, ett‰ oli toinenkin el‰v‰ olento suljettuna samoihin huoneisiin kuin min‰. Mutta sinun askeleitasi ne eiv‰t olleet.

Ei sinun askeleitasi! Se ajatus vihlaisi yht‰kki‰ l‰pi ruumiini. Kaipaus t‰ytti v‰kivaltaisena sieluni. Tunsin vain yht‰. Rakastin sinua. Niin se oli. Rakastin. Miksi en siis saanut olla sinun kanssasi? El‰‰ ja k‰rsi‰ sinun kanssasi, sinun orjanasi?

Menin huoneeseeni ja suljin oven. Kauanko lienen siell‰ ollut, kun oveen koputettiin.

"Mik‰ asia", kysyin.

"Avaa!"

"En voi, toisen kerran."

"Avaa."

Min‰ avasin. Hiukseni olivat hajallaan. Olin kammannut ne juuri sinua varten. Kynttilˆit‰ paloi rivi pˆyd‰ll‰ni, kuihtuneet ruusut olivat esill‰, olin rukoillut puolestasi ja muistellut menneit‰.

"Mit‰ t‰m‰ on?"

Mieheni ‰‰ni vapisi vihasta.

"Mit‰ kujeita t‰m‰ taas on."

"ƒl‰ koske niihin!"

"Rakastajalta, ‰l‰ uskottele, ei sinulla sit‰ kuitenkaan ole."

"Mit‰ jos on, mit‰ sitten, se on kuitenkin — on jo kauan ollut."

ƒrsytin h‰nt‰ uhalla. Minun t‰ytyi. Ett‰ kidutukselle jokin loppu tulisi.

H‰n kiskaisi minua tukasta ja laahasi minut maahan.

"Valehtelija!"

"Revi, ei se koske", huusin, "revi kovemmin — rakastan toista — revi, rakastan kuitenkin."

H‰n l‰‰h‰tti. Min‰ nauroin. H‰nen syd‰mens‰ kun on vialla.

J‰in lattialle lep‰‰m‰‰n ja muistelin sinua. Kynttil‰t valaisivat huonetta. Valkeiden seinien h‰m‰ryys kaareutui holvina yll‰ni. Min‰ unohdin kaikki. Ajattelin vain sinua. Mik‰ min‰ olin, ett‰ olin sinut saanut? Mit‰ min‰ olin tehnyt, ett‰ olin niin onnellinen, min‰, joka olin vain ahdas, ahdas ihminen?

Lep‰sin siin‰, en tied‰ kuinka kauan.

Hiivin sitten hiljaa mieheni luo, h‰nen huoneeseensa ja pyysin, ettei h‰n t‰ll‰ kertaa olisi en‰‰ vihainen, se olisi tarpeetonta. H‰n istui ‰‰neti, kenties h‰n katui taas. Eikˆ h‰n ole ihminen, kuten min‰kin, ajattelin, tarvitse toista, kuten min‰kin? Ymm‰rsinh‰n min‰ h‰nt‰.

Rupesin sanomaan h‰nelle jotakin, mutta h‰n ei kuunnellut minua en‰‰. H‰n vei minut vuoteelleen ja min‰ olin siell‰ koko yˆn.

Yˆllinen kohtaus on vaaraton. Mieheni pit‰‰ sit‰ oman kiivautensa ja ‰rsyytyneen luontoni vikana. Ja onhan niit‰ ennenkin niin monenlaisia ollut. Ja luonnollista, kahdelle eri ihmiselle, kun ovat pakotetut yhdess‰ olemaan, eiv‰tk‰ niin toisistaan v‰lit‰, sattuu jos jotakin.

Rinnassani tunnen taas v‰h‰n pistosta. Satunnaista v‰symyst‰. Muuten on hyv‰ olla.

Kun ummistan silm‰ni ja ajattelen, soivat tuhannet ‰‰net sis‰ss‰ni. Mit‰ se on? Mit‰ se on? Min‰ kuuntelen ja kuuntelen. Se on varmaankin vain ruumiini veri, joka niin ihanasti humisee ja huoletonna suonissa syk‰htelee valmistaessaan uutta el‰m‰‰, jota kuitenkin rakastan.

Ole siis iloinen ja muista, ett‰ olet onnellinen. Ajattele, miten voisi olla ja miten kuitenkin on.

Nettasi.

VII KIRJE

Rakas Seni!

Kirjoitit herttaisesti. Tiesin kyll‰, ett‰ ymm‰rr‰t olla iloinen. Sin‰ rakas. Panen mieless‰ni k‰den syd‰mellesi ja tunnustelen, kuinka se iloisena ja ylpe‰n‰ syk‰htelee. Rakastan iloa, iloa ennen kaikkea ja sinun hyvi‰ ajatuksiasi, Seni rakas.

En yht‰‰n huomannut, ett‰ se pieni jokap‰iv‰inen tapaus kosketteli niin monia "suuria kysymyksi‰", nyt kun niist‰ leikill‰si kirjoitit, vasta huomasin. L‰ksit siveydest‰ saakka. Sielt‰ ei sovi minun l‰hte‰. Kysyin kyll‰ silloin itselt‰ni, olenko tehnyt vasten tahtoasi? En. Se riitt‰‰. Olenko tehnyt v‰‰rin? Miksi v‰‰rin tekisin? Mik‰ sattuu, mik‰ on v‰ltt‰m‰ttˆmyys, se tulee tehdyksi itsest‰‰n. Muu j‰‰. Ja jos pahan karttaa, j‰‰ se syd‰meen asumaan kuitenkin, onko silloin sen parempi. On mik‰ on, miksi on syntynyt — tahi en tied‰.

N‰et, ettei sinun siis kannata kuitenkaan olla ylpe‰ minusta eik‰ minun ajatuskyvyst‰ni, pikku poikani. Tyttˆsi on tyhm‰, pysyy aina, aina tyhm‰n‰. Sinun asiaksesi j‰‰ selvitell‰ kysymykset, sen verran kuin niit‰ tarvitsemme.

Mutta emme niit‰ paljon tarvitsekaan. Kulkekoot tapaukset teit‰ mit‰ hyv‰ns‰, ilman enempi‰ m‰‰r‰yksi‰ ja harkintaa. Jokaisella tapauksella lienee omat lakinsa ja syyns‰, joita ei tarkkaan tunne.

Mit‰ min‰ viel‰ ajattelinkaan?

Niin, hillittˆmyys ei kuitenkaan ole hyv‰, olen n‰hnyt. Mutta ei miettiminenk‰‰n, se tekee el‰m‰n yksitoikkoiseksi ja ik‰v‰ksi. Paremmin sellainen tapa, ett‰ ymm‰rt‰‰ ajattelematta ja rakastaa ja iloitsee siit‰, mist‰ iloita voi.

Monet "sarjat kysymyksi‰" katoavat. J‰‰ aikaa yhdelle erikoiselle tunteelle, jonka ihanuudesta nauttii aina, rakas. Siten vet‰‰ loistavat verhot kuivan el‰m‰n eteen. En syyt‰ sit‰ siit‰, ett‰ se on kuivaa. ƒlkˆˆn sek‰‰n syytt‰kˆ minua siit‰, ett‰ se ik‰vystytt‰‰ minua ja on minusta liian kˆyh‰‰ tyydytt‰‰kseen halujani.

Jos n‰in pysyisi ‰‰netˆn ymm‰rrys ihmisen ja el‰m‰n v‰lill‰, kysymykset kuolisivat, oma rakkaani, niit‰ ei kaipaisi, vai kaipaisiko sinusta, Seni?

Muistatko, kun ensi kerran tapasimme toisemme? Siit‰ saakka ei muilla ihmisill‰ ole mit‰‰n arvoa ollut. Sin‰ olit se, jonka edess‰ en mit‰‰n verhoja tarvinnut. N‰in heti, mik‰ sin‰ olit, koko olentosi tunsin. Viel‰ nytk‰‰n en sinua paremmin tunne.

Mik‰ on sellainen? ƒ‰netˆn ymm‰rrys. On siis pantu jotakin erikoista eri ihmisten v‰lille, sit‰ ei itse luo, sille ei itse mit‰‰n taida. Kuinka siis tekojansa hallitseisi?

Mutta mik‰ ajattelee mitenkin. Eri ihmiset eri tavalla. Ja kaikki ovat oikeassa, ei osiksi, vaan kokonaan.

On niin omituista sit‰ ajatella.

Johtui siit‰ mieleeni, ett‰ mit‰h‰n jos yht‰kki‰ n‰kisi kaikki ihmiset ja saisi seurata ja katsella niit‰, kuten Jumala katselee. Kuinka ne toistensa edess‰ ovat ja kuinka ne itsekukin t‰rkein‰ kulkevat suurissa el‰m‰nteht‰viss‰‰n. Ja niiden ajatukset n‰kisi ja kaiken sen omituisen ja syd‰nt‰ hivelev‰n, joka jo sanaan ihminen liittyy. Milt‰h‰n tuntuisi? Nauraakohan Jumala koskaan? Sopiikohan se h‰nelle, ettei synti‰ olisi? Jos sopii, luulen h‰nell‰ olevan monta kertaa hauskaa katsella t‰nne alas.

Kenties astuin rajan yli. Ehk‰ ei ole oikeutta arvella t‰llaista? Mutta sanoin sen kunnioittaen samalla. Vaikka mik‰ lienee, ett‰ tunnen itseni syylliseksi kuitenkin, vaan kun rupesin ajattelemaan sit‰, ett‰ katsoisin t‰nne alas, niin rupesi syd‰meni ilosta niin somasti v‰‰ntym‰‰n, niin somasti. Mink‰ min‰ sille taidan.

Ajattelen nyt, ett‰ se on synti‰ ja tulee kostetuksi. Mutta kun mietin, ei minulle voisi tehd‰ mit‰‰n, josta pahasti s‰ik‰ht‰isin. Kaikkea olen ajatellut, kaikkeen varustautunut jo viime kerran j‰lkeen. Ero sinusta olisi kovin — muulla ei mit‰‰n v‰li‰.

Niin, ett‰ vaikka ajattelen rangaistusta, en t‰ll‰ kertaa voi katua. J‰‰n sittenkin nauttimaan jostakin hyvin hauskasta, jota en n‰e, vaan jota aavistan olevan maat ja taivaat t‰ynn‰. T‰‰lt‰ alhaalta taivasten tuonne puolelle hel‰htelee r‰iskyv‰, ‰‰netˆn ilo. Se ei ole Jumalasta, ei ihmisest‰, se on ulkopuolella heit‰ ja se ilvehtii heille molemmille — sent‰hden huumaa ja pelottaa t‰ydell‰ syd‰mell‰ yhty‰ siihen. Mutta jos sin‰ yhdyt, ja sin‰ yhdyt, niin yhdyn min‰kin, silloin ei minua mik‰‰n pelota, oma rakkaani.

Nettasi.

VIII KIRJE

Rakas Seni!

Sanoit, ett‰ voisit menn‰ kohtakin naimisiin sen tytˆn kanssa. Ei, Seni, ‰l‰ sit‰ viel‰ tee. Jos h‰nest‰ tulee vastus koko el‰m‰si i‰ksi. Tyhm‰ vaimo on hirve‰ riippa miehen kaulassa. Ja jos h‰n vahtisi sinua ja olisi onneton. Onneton ihminen on ik‰vin olento maan p‰‰ll‰.

Mutta ennen kaikkea ajattele ensin ja odota. Ajattele. Sanoit h‰nell‰ olevan varoja. Se on tosin hyv‰, mutta t‰ytyisi olla vapaamielinenkin voidakseen olla kanssasi.

Mutta puolueettomasti asiaa katsoen ymm‰rr‰n sinut t‰ydellisesti. On ihmisel‰m‰ss‰ jokin aika, jolloin kaipaa vakiutua ja panna pakolliset rajat v‰sytt‰v‰lle hapuroimiselle. Ja sanottakoonpa naimisesta mit‰ tahansa, on se tarkoituksenmukaisin laitos siin‰ suhteessa. En tarvitse selitt‰‰, enk‰ osaa sit‰ selitt‰‰. En ole ollut onnellinen, mutta en ole koskaan katunut enk‰ ollut onnetonkaan. T‰m‰ oli paras mahdollisuus silloin, niinkuin sin‰kin sanoit. Ja kun myy itsens‰, myy mahdollisimman korkeaan hintaan. Rikkaudesta ja muustakin nauttii edes joskus, mutta miehest‰, kun on hyv‰n rakastajan sylist‰ h‰nelle hyp‰nnyt, ei niink‰‰n v‰lit‰. Ja ett‰ erehtyy ottamaan ahtaasti naimisseikkoja, on minusta, niinkuin sinustakin, Seni kulta, suurta ahtautta ja lahjattomuutta tiedossa, taidossa ja ymm‰rryksess‰.

T‰st‰ en en‰‰ puhu. Tied‰n, ett‰ mink‰ sin‰ teet, teet oikein.

J‰‰n odottamaan ja rukoilen puolestasi, ett‰ hyvin k‰visi.

Nettasi.

IX KIRJE

Rakas Seni!

Kirjoitit, ett‰ se on tapahtunut ja ett‰ se oli v‰ltt‰m‰ttˆmyys. Sen min‰ kyll‰ uskon. Eik‰h‰n siin‰ mik‰ auta. Kun nyt vain olisit mahdollisimman paljon voittanut.

Yht‰ vain pelk‰‰n, ett‰ rahat voivat olla vaarallisia sinun k‰siss‰si. Varo sit‰, rakas yst‰v‰. Ota huomioon se, ett‰ ne kerran loppuvat, ‰l‰k‰ anna sen sitten mieleesi vaikuttaa. P‰iv‰ kuin p‰iv‰.

Ja laske se, mink‰laisen tahdin tulevan vaimosi suhteen voit kauimmin s‰ilytt‰‰. Ihaninta, jos voit olla toveri. Kerro silloin h‰nelle vaikka kaikki, jos h‰n on kypsynyt, mutta ellei, niin varustaudu. Ole rehellisesti sit‰, mit‰ tunnet, ettei pettymyksi‰ tapahdu. Minulta, minulta puuttui tahtia. Ja se tuli siit‰, kun unohdin, ett‰ olin tekemisiss‰ vieraan kanssa, enk‰ jaksanut hillit‰ itse‰ni. Toiset eiv‰t sit‰ ymm‰rr‰. Niilt‰ puuttuu mielikuvitusta. Niit‰ kohtaan on tahti parhain. —

Kun se tunto, ett‰ sin‰ menet ja j‰t‰t minut, vakiutui minussa, levisi ymp‰rilleni kuin kuoleman rauha.

Nyt oli siis lopussa kaikki se kaunis, joka minun el‰m‰lleni arvon antoi. Mit‰ min‰ elin, elin vain siin‰, muu ei mit‰‰n ollut.

Mutta on jotakin suurta meid‰n yl‰puolellamme, jonkinlainen oikeus, johon meid‰n t‰ytyy sanatonna alistua. Se on kuin kuolema, jolle emme mit‰‰n taida. Pienet pyyteet vaikenevat. On niin selv‰‰. Onkohan kuolemakin yht‰ selv‰‰?

Rykimiseni on kiihtynyt. Voi sattua, ett‰ t‰m‰ on viimeinen talveni. Voi sattua toisinkin. Jos se sattuisi, niin ei mit‰‰n mielenosoituksia. Anna niiden itseksens‰ pist‰‰ minut hautaan. Tied‰nh‰n min‰ sinut ja tied‰n niin tarkkaan kaiken eletyn. Enk‰ sit‰ kadu.

Olen ollut monta kertaa hyvin onnellinen. Mutta miksi siit‰ nyt puhuisin?

Sinulle hyv‰‰ toivottaen

Nettasi.

PƒIVƒKIRJASTA

I

"Jahaa, oletteko kaupungissa", sanoi h‰n minulle, kun h‰n minut kadulla tapasi.

Syd‰meni seisahtui. Niinkˆ vain, niinkˆ vain h‰n sanoi.

"Olen matkustanut", sanoin hiljaa.

"Jaa."

"Asioille, ostoksille."

"Niin pitk‰n matkan."

Pitk‰n. Sanoiko h‰n pitk‰n? Minusta se ei ollut pitk‰. Ei mik‰‰n matka olisi minusta pitk‰. Saadakseni h‰nt‰ n‰hd‰ — vain syrj‰st‰ n‰hd‰. Palatakseni j‰lleen takaisin ja kaivatakseni entist‰ enemm‰n.

Ja t‰‰ll‰ kotona ei en‰‰ jaksanut. El‰m‰ t‰‰ll‰ oli sairasta. Yˆt‰ p‰iv‰‰ h‰nt‰ ajattelin. Kaipasin h‰nen hyvyytt‰ns‰, kaipasin niit‰ sanoja, joita h‰n ei koskaan sanonut, kaipasin sit‰ l‰mpˆ‰, joka el‰m‰n hedelmˆitt‰‰ ja sille sis‰llˆn antaa.

Ei, h‰n ei sit‰ tiennyt.

Tunsin siin‰ seisoessa h‰nen katseensa poskellani, kaulallani, se olisi tahtonut tunkeutua syvemm‰lle, varmaan n‰hd‰kseen, olinko onnellinen.

Min‰ naurahdin, vaikkei olisi tarvinnut. Pelk‰sin, ett‰ h‰n seuraisi ajatuksiani.

"Ja miehenne, kuinka h‰n jaksaa?"

"Kiitos, voi hyvin."

On monta kysymyst‰, joka on tehnyt minulle pahaa, tavallista sanaa, joka on koskenut minuun, katsetta, joka on loukannut minua, ja kun min‰ niit‰ muistan, s‰ps‰hd‰n kuin piiskan iskun saanut.

Sattui er‰s tuttava silloin kulkemaan ohitsemme.

"H‰n on nyt eronnut miehest‰ns‰", sanoin h‰t‰iss‰ni.

"Jaa, niin on."

"En k‰sit‰", sanoin, "kuinka niin voi tehd‰, kuinka voi erota miehest‰ns‰".

H‰n hym‰hti, niinkuin lapselle hym‰hdet‰‰n. Luuliko h‰n, ett‰ niin tosiaankin ajattelin?

"Ettekˆ k‰sit‰?"

"En, kuinka min‰ k‰sitt‰isin?"

"Eiv‰t rakastaneet, yksinkertaisesti."

"Rakastaneet? Ehk‰ ne eiv‰t sitten rakastaneet —"

N‰in koko sarjan kohtauksia heid‰n el‰m‰st‰ns‰. Kuinka min‰ kaikki ne niin hyvin tunsin. Eiv‰t rakastaneet —

Seh‰n se oli. Seh‰n se siin‰ oli.

Rintaani ahdisti.

"Tietysti, tietysti —"

"Kuinka me nyt t‰h‰n johduimme?"

"Niin, kuinka?"

Aurinko paistoi h‰nen silmiins‰. Hymy v‰l‰hti h‰nen katseessansa. Tahi oliko se vain auringons‰de, joka leikki siin‰ h‰nen silm‰ripsill‰ns‰?

Tahi n‰kikˆ h‰n alastomuuteni, aavistiko, kuinka avuton olin, kun hairahdin sellaista puhumaan? Mutta min‰ tunsin h‰nen katseensa hyv‰ilyn. Ja min‰ katsoin vain, enk‰ mit‰‰n peitt‰nyt.

Lausuin pari sanaa. En muista mit‰. H‰n hymyili minulle. Niin, h‰n hymyili —

Tahi erehdyinkˆ, niinkuin monesti ennenkin? Kenties ei h‰n hymyillytk‰‰n.

Tarkastin h‰nt‰. H‰nen kasvonsa olivat kalpeat ja aurinko raukaisi h‰nen v‰syneit‰ silm‰luomiansa, niin ett‰ ne peittiv‰t nyt katseen kokonaan.

Kenties ei h‰n hymyillytk‰‰n. Jos min‰ sen tiet‰isin. Miksi olisi h‰n minulle hymyillyt?

Ja min‰ huomasin, ettei h‰nen kauluksensa ollut puhdas. Ei kauluskaan puhdas! Ei ollut kuka olisi huolehtinut. Ja min‰, min‰ t‰‰ll‰ vain aikaani tuhlasin enk‰ voinut auttaa.

Olisin tahtonut h‰nelle k‰teni ojentaa ja jotakin sanoa. Mutta ei sopinut. Olisin tahtonut sanoa h‰nelle kaikki. Mutta ei sopinut.

"Milloin matkustatte pois", kysyi h‰n.

"Niin pian kuin voin. Mieheni odottaa — h‰n on sellainen —"

Sanoin sen kevyesti ja valoisasti.

"Onnellista."

Nyˆk‰ytin p‰‰t‰ni ja hymyilin.

Kadulle paistoi aurinko n‰‰nnytt‰v‰sti. Syd‰nt‰ni pakahdutti outo tunto.

"Hyv‰sti, t‰ytyy kiireht‰‰", sanoin.

"Hyv‰sti, ehk‰p‰ viel‰ tapaamme."

Kuljin kotia.

J‰in tuijottamaan kauaksi ikkunastani p‰iv‰n paahtamille, harmaille kaduille. Se oli vieras maailma. Ei ollut siell‰ mit‰‰n minulle. Ei yst‰v‰llist‰ ajatusta, ei ymm‰rryst‰, ei mit‰‰n.

Syd‰nt‰ni pakahdutti outo tunto.

Miss‰, miss‰ oli sitten minun paikkani?

II

Olen kotona maalla. T‰‰ll‰ on minun paikkani. T‰‰ll‰ on j‰lleen nuori. T‰‰ll‰ t‰ytyy kuunnella rintansa ‰‰nt‰. T‰‰ll‰ odottavat minua mets‰ni, omat puuni ja nurmeni, joille hiljaa puhelen kuin omille lapsilleni.

Omenapuut ikkunani alla kukkivat. Kukkarangat, lumivalkeat ja puhtaat kuin hohtavat unelmat, ne minua ymm‰rt‰v‰t. Ne puhuvat minulle auringosta, rakkaudesta, joka hedelm‰n kantaa. Te kultaiset, el‰m‰ni kauneimmat ajatukset, te ruokitte taas sieluni kaipausta, puhkaisette vapaat v‰yl‰t niille sitkeille, kuolemattomille ajatuksille ja unelmille h‰nest‰ — h‰nest‰ — h‰nest‰ —

III

Voimakkaana levi‰‰ mets‰ t‰m‰n ihmisasunnon ymp‰rill‰. Oma mets‰ni, jonka humina on minut tuhannesti tuudittanut unelmiini, omat puuni, joita kohti olen tuhannesti k‰teni ojentanut ja kaivannut.

Kaivannut.

Kuljen yksin mets‰ni polkuja ja ajattelen.

Niin, h‰nt‰ min‰ aina ajattelen.

Puhelen hiljaa itsekseni. Puhelen, kuin h‰n siin‰ vierell‰ni kulkisi ja pienimm‰nkin ajatukseni lukisi.

"Ota minua k‰dest‰. Se on sinua varten."

H‰n hymyilee.

Rakastan h‰nen hymy‰ns‰. Vuosia olen sit‰ rakastanut.

Mets‰ sakenee edess‰mme. Sammalet hohtavat vihreytt‰ns‰ ja uppoutuvat houkutteleviksi pehmeikˆiksi. Puiden latvat p‰‰mme p‰‰ll‰ humisevat ikuista hymni‰ns‰. Jokainen puu on v‰r‰j‰v‰ kieli, johon tuulet puhaltavat ja soittavat eri s‰veleit‰, jotka kietoutuvat samaksi mahtavaksi hymin‰ksi, hymniksi el‰m‰lle.

"Tunnusteles mets‰n tuoksua, kuinka se on voimakasta ja raakaa."

"Se on mullan, veren tuoksu."

"Katso mik‰ pyh‰kkˆ tuolla."

"Min‰ vien sinut sinne", kuiskaa h‰n ja min‰ painaudun lujasti pitkin h‰nen ruumistansa.

"Kuinka sinun poskesi hohtavat."

"Niinkˆ —"

"Ja huulesi polttavat."

"Polttavatko —"

Min‰ kuljetan huuliani pitkin h‰nen kaulaansa ja painan ne h‰nen paljaalle rinnallensa.

H‰n tempaa minut syliins‰ ja min‰ kierr‰n k‰sivarret h‰nen kaulallensa ja kuiskaan h‰nen korvaansa:

"Sin‰ — sin‰ —"

H‰n ymm‰rt‰‰ minut.

Ruumistani polttaa. Ja min‰ tied‰n, mit‰ min‰ tahdon. Tahdon kerrankin tyydytt‰‰ kaipaukseni, monet tukahdetut haluni. Tuntuu kuin ne olisivat pohjattomat kuin meret, joiden ‰‰ri‰ ei koskaan tavoita — mutta meid‰n t‰ytyy, vaikka tuskasta huutaisimme —.

Ja min‰ kuiskaan:

"Sinun pit‰‰ rakastaa minua voimakkaasti kuin mets‰n peto — ruumis sairaana kuin muillakin el‰imill‰, jotka maassa tuolla kiemurtelevat, kun eiv‰t haluansa tyydytt‰‰ saa — niin — niin sinun pit‰‰ —"

H‰n ymm‰rt‰‰ minut. H‰n ymm‰rt‰‰, etten se ole en‰‰ min‰, ei minun oma ‰‰neni, vaan el‰m‰ minussa, tulevien sukujen el‰m‰, joka kauttani el‰m‰‰ns‰ kaipaa. Ja h‰n ymm‰rt‰‰, ettei minulla ole oikeutta tukahduttaa sen ‰‰nt‰.

Ja h‰n tempaa minut luoksensa.

H‰nen hengityksens‰ on lyhytt‰ kuin el‰imen.

Mutta min‰ k‰rsin, k‰rsin siit‰ itsekseni ja kaipaan — kauas — minne, minne min‰ kaivannen aina?

IV

Aurinko valaa kirkkauttaan lumisten hankien yli, jotka taaskin peitt‰v‰t maata, t‰t‰ ihmisten maata. Vuosikymmenet vieriv‰t, ihmiset vaihtuvat, uneksivat, uupuvat, ymm‰rt‰m‰tt‰, mit‰ tapahtuu ja mit‰ on tapahtunut.

Mit‰ on tapahtunut? Rinnassani nyyhkytt‰‰. Mit‰‰n ei ole tapahtunut.

Olen harhaillut t‰‰ll‰ vain yksin, yksin, kaivannut sit‰, jota miss‰‰n ei ole — mit‰‰n muuta ei ole tapahtunut.

Tapahtuiko sinulle? Tapahtuuko kenellek‰‰n?

Sin‰ lep‰‰t nyt siell‰ kylm‰ss‰ haudassasi — sinne sin‰ jouduit — mit‰‰n muuta ei ole tapahtunut.

* * * * *

Olen yksin, nyt vasta yksin, kun tunnen, ett‰ mit‰‰n muuta mahdollisuutta ei koskaan olisikaan. En ole sit‰ ennen ymm‰rt‰nyt.

En ole ennen ymm‰rt‰nyt.

Seison ‰‰netˆnn‰ ja katson.

Huurteiset puut kimaltelevat, miten ne kimaltelevat s‰rkyv‰n puhtaina taivasta vasten. Auringon kultaiset s‰teet taittuvat hankiin ja leikkaavat ilmaa.

Mik‰ kirkkaus kaikkialla, kaikkialla. Rauha, josta en ennen ole mit‰‰n tiennyt, ‰‰nettˆmyys, kuulakkuus, joka tunkee l‰pi syd‰meni.

Nyt n‰en, ett‰ ulkopuolella meit‰ on kauneutta, lepoa, jota mik‰‰n ei h‰iritse, puhtautta, i‰isyytt‰, joka yksin tuskan vaientaa.

I‰isyytt‰, jossa el‰m‰ oli vain lyhyt uni, ‰‰netˆn huokaus. — Vain unta, satua, vain sammuva kaipaus —

Rakastan kuitenkin sit‰ satua, sit‰ kipe‰‰ kaipausta, kuinka sit‰ rakastan kaikkine tuskinensa.

Polvistun maahan ja kiit‰n kaikesta, mit‰ olen saanut, ja kaikesta, mik‰ on saamatta j‰‰nyt.