JOSEFIINA

JOSEFIINA, pelastusarmeijan kapteeni. AMANDA, palvelijatar.

AMANDA: Huh — huh, kun siell‰ on kuuma.

JOSEFIINA: Kuuma, min‰kin l‰ksin v‰h‰n j‰‰hdyttelem‰‰n.

AMANDA: Pitk‰lt‰ se jaksaakin saarnata t‰m‰. Kuuluu olevan se entinen Laiska-Lassi.

JOSEFIINA: Kas, eikˆs se ole Amanda? Puhui niin tutusti. Tunnetteko minua viel‰, neiti?

AMANDA: Jo toki. Josefiina —

JOSEFIINA: Niin, Josefiina. Muistipas. Ajattelin jo, ett‰ tunteekohan tuo, kun niin eri teit‰ on vaellettu, eik‰ Jumala niin moneen vuoteen ole yhteen saattanut. Niin, niin kulkevat ihmiset t‰‰ll‰. — Palvelijanakos ollaan?

AMANDA: Mitenk‰s muuten.

JOSEFIINA: Ja niin koketisti puettu.

AMANDA: Mitenk‰ niin?

JOSEFIINA: Kun on rimsuhameet ja kaikki. Vaan enh‰n min‰ tuomitakseni, en, en toki. Mik‰ min‰ olen, Amanda sen ymm‰rt‰‰. —

AMANDA: Ja sit‰ ollaan jo kapteenina ja rouvanakin jo liet‰nee.

JOSEFIINA: Sanoo rouvana, ei toki rouvana viel‰, kunhan kapteeninakin ensin. Jumala kun t‰h‰n palvelijakseen kutsui. On h‰n toki minusta huolen pit‰nyt, varannut minulle hyv‰n kohdan, paremman kuin monille muille.

AMANDA: On tainnut.

JOSEFIINA: Kaikinpuolin paremman. T‰ss‰k‰‰n ei tyˆn pakkuuta, ei muuta kuin ollaan ja matkustellaan. T‰llainen kirkko se on paras t‰m‰ns‰‰tyisille. On kuin kotonaan — ja kuule, marjassa kun ennen yhdess‰ k‰ytiin — muistatko?

AMANDA: Muistan toki.

JOSEFIINA: Ja kaikesta puheltiin ja luvattiin puhua vastakin. — Niin, kuule, onko sinua jo kysytty?

AMANDA: Ei.

JOSEFIINA: Kyll‰ ne kohta kysyv‰t. Noin lihava ja punakka. Sinun pit‰‰ liikkua enemm‰n, ett‰ huomaavat.

AMANDA: Enp‰ min‰ miehist‰.

JOSEFIINA: Ole vaiti. Vai onko paikka parempi?

AMANDA: Onpa se. Yksi herra hoidettavana, eik‰ vaimov‰est‰ vastusta.

JOSEFIINA: Vai niit‰ maita. Eip‰ sitten tietenk‰‰n. Jos viel‰ perintˆj‰ odottanet. Mutta kuulehan, on se Jumala antanut minulle paremmat kohdat — niin, sinulle sen sanon, on se antanut paremmansorttiset rakastajatkin.

AMANDA: El‰h‰n.

JOSEFIINA: Juu — konttoristi oli se ensimm‰inen, Isaksonin kaupasta, siit‰ teid‰n kirkkonne vierelt‰.

AMANDA: Kyll‰ tied‰n.

JOSEFIINA: Ja sitten, uskopa tahi el‰, koulunopettaja oli oikein se toinen, sill‰ oli virat ja pelit.

AMANDA: Ja vaimot?

JOSEFIINA: E-hei. Onko sit‰ pakko muiden — onpa miehi‰, Luojan kiitos, maailma t‰ynn‰.

AMANDA: Vai niin sit‰ sin‰.

JOSEFIINA: Niin, on sit‰ mulla ollut jo romantiikkaa — mit‰?

AMANDA: Onpa ollut — ihanko sin‰ sitten — no, pulska tuota oletkin.

JOSEFIINA: Pulskaksi ne ovat kaikki t‰h‰n asti sanoneet, mit‰ tuota sitten lienee.

AMANDA: Eikˆ ne vaimokseen pyydelleet?

JOSEFIINA: Pyh — mit‰ miesten sanoista. Kun rakastuvat, ovat pehmeit‰ kuin tuo yksi lankavyyhti, kietaisi vaikka sormensa ymp‰ri.

AMANDA: Ha-ha-ha-haa.

JOSEFIINA: Saa niille syd‰mess‰‰n kerrankin nauraa. — Ja kuule, sitten min‰ satuin t‰nne armeijaan. Jumala k‰‰nsi syd‰meni kerran ja sen j‰lkeen tulin t‰nne j‰‰neeksi, ja elett‰v‰h‰n sit‰ on, samahan se mill‰, ja t‰‰ll‰ tapasin sen Kattaisen sitten —

AMANDA: No?

JOSEFIINA: Phy — el‰ virka, eih‰n siit‰ mihin — se kuolee kohta.

AMANDA: Sekˆ —

JOSEFIINA: Se juuri se sama Kattainen.

AMANDA: Se sulhasesi?

JOSEFIINA: Ei se, vaan sen sulhasen veli. Taikka se on oikeastaan niin, ett‰ lupauduin sitten salaa sen sulhaseni veljelle, kun se itse on keuhkotaudissa ja kuolee ja kun Jannelta silloin kuoli entinen vaimo — se on Janne se, joka pyyti minua, kun paremmin tarvitsee vaimon, kun se j‰‰ t‰nne maan p‰‰lle el‰m‰‰n viel‰ ja on terve ja vahva ja niin herttaisaverinenkin, kuultaa kuin tuo yksi mansikkamarjan kylki vain.

AMANDA: Te odotatte sitten sen toisen kuolemaa?

JOSEFIINA: Mit‰s, sit‰h‰n sit‰ tietenkin.

AMANDA: Mutta se on synti.

JOSEFIINA: Mik‰ synti? Jumalahan h‰net itse pois kutsuu.

AMANDA: Vaikka.

JOSEFIINA: Ja jos el‰isi, kyll‰h‰n min‰ sitten Kattaisenkin ottaisin, kun kerran lupasin, vaikka Janne se on toista, ei se ruikuttele, se kun sieppaa naisen itselleen, niin sit‰ on sitten sen ja sill‰ hyv‰.

AMANDA: Onko sekin armeijalainen?

JOSEFIINA: Ei toki. Se on Isaksonin hevosrenki, se Kattainen oli, mutta ihmeesti se kest‰‰ kitua.

AMANDA: Jumala tahtoo teit‰ koetella.

JOSEFIINA: Tahtoo. — Min‰ kohta t‰ss‰ v‰h‰ttelen.

AMANDA: Mit‰ —

JOSEFIINA: Mokomastakin, en paremmin sano.

AMANDA: Mit‰, Jumalaako tarkoitat?

JOSEFIINA: Ei, Kattaista. Kyll‰h‰n Jumala minun kuormani tiet‰‰ ja kaikki lopulta hyv‰ksi k‰‰nt‰‰ ja lapsen kanssa luokseen korjaa.

AMANDA: Mink‰ lapsen?

JOSEFIINA: Sen, joka siit‰ entisest‰ vaimosta Jannelle j‰i. Kuuluu jo huonona kituvan sekin.

AMANDA: Mit‰ mies ajatteleisi, jos tiet‰isi, ja mit‰ Jumala ajattelee?

JOSEFIINA: Janne tiet‰‰ ja Jumala tiet‰‰ kanssa, mit‰ min‰ toivon, ja ymm‰rt‰v‰t sen. Ja muuten, Jumalasta ja miehist‰ el‰ mulle sano, niist‰ on mulla omat ajatukseni ja niit‰ en sotke. — Tietenkin, tarpeenhan ne ovat molemmat ja hyv‰t, mutta ei ne niin — eih‰n niit‰ niin syd‰n kourassa pel‰t‰ tarvitse.

AMANDA: Kyll‰. Jumalaa toki — jos h‰n k‰y rankaisemaan.

JOSEFIINA: Ik‰‰nkuin ei H‰nell‰ muuta tyˆt‰ olisi. Ja mit‰ huvia H‰nell‰ olisi ahdistaa meit‰ — ylistet‰‰nh‰n H‰nt‰ ja kiitet‰‰n aina kaikesta.

AMANDA: Vaikka.

JOSEFIINA: Sano mit‰ sanot, en min‰ luule H‰nell‰ olevan suurtakaan moitteen sijaa minussa. Jos joku paikka ei niin rikulleen sattuisikaan, eikˆ H‰n ymm‰rt‰ne. — Ja siksi toisekseen, itseh‰n H‰n ihmisen kuvakseen loi, mieheksi ja vaimoksi H‰n heid‰t loi —

AMANDA: On se v‰h‰n niinkin — katsohan, taitavat tulla jo sinua hakemaan.

JOSEFIINA: Ne minua laulamaan. Hyv‰sti sitten — hyv‰sti. Mutta eikˆ sinustakin, kun ihmiskohtaa ajattelee, se huvi siin‰ vain ole, ett‰ — rakastella — puhtaasta syd‰mest‰ tietenkin — ja kuule, min‰ rakastan ihan kerrassa —

AMANDA: Joudu, veikkonen.

JOSEFIINA: Hyv‰sti. Toiste sitten. — Mutta usko pois, tuollaisen rimpsuhameen min‰kin viel‰ laitatan.

AMANDA: Ha-ha-haa —

MAANTIELLƒ

"P‰iv‰‰."

"P‰iv‰‰ p‰iv‰‰."

"Mist‰ matka?"

"Kirkonkylist‰ tuolta."

"Asioissako se Pekka siell‰ oikein?"

"Mitenp‰ lie —"

"Taitaa niiss‰ sulhaspuuhissaan kuleksia?"

"Ei tuota niiss‰, he-he."

"Ne kieliv‰t sit‰ Pekkaa jo kuulutetun."

"Kuulutti mit‰ kuulutti, ei niist‰ kaikista kuulutuksista."

"Purutko tuli?"

"Oisi tuota nekin, vaan ei sopiutuneet t‰ss‰."

"Vai ei sopiutuneet."

"Ei sopiutuneet."

"No, eip‰ auta sitten muu kuin vihint‰."

"Mit‰p‰ tuota."

"Mik‰ ettei?"

"Tokko tuota."

"Mik‰s on vaimolla vikana?"

"N‰kyy sit‰ vikaa olevan itsekussakin."

"Neh‰n sit‰ sanoi, ett‰ tyˆteli‰s ihminen se on, joko silt‰ nyt siell‰ selk‰ katkesi — ett‰ tyˆteli‰s ne siit‰ Riittastiinasta sanoi."

"Tyˆteli‰s, tyˆteli‰s ihminen, ei sen puolesta, vaan kovin on muuten rohmu."

"Vai on rohmu?"

"Rohmu. Se siihen mˆkille kapristiin ensi kuulutuksen pyh‰n‰ sit‰ j‰rjestyst‰‰n pit‰m‰‰n. Pit‰kˆˆn kun pit‰‰, se karja sen ihmisens‰ tahtoo — kyll‰h‰n t‰m‰ sit‰ karjaa ja muutenkin, mik‰p‰ siin‰, vaimoihminen, vaan annas kun se voita lokkasi kakulleen, no jo ihmett‰."

"Vai lokkasi."

"Lokkasi. Nokare se ei ollut mik‰‰n menness‰‰n suupalalla, ei se sit‰ siloittamaan eik‰ tasoittamaan kuin tuo muu ihminen, 'ved‰ pitemp‰‰n tuota', sanoin min‰, vaan ei se sit‰ vet‰m‰‰n — eik‰ se niin ett‰ yht‰ palasta paljaaltaan. Ja kun siit‰ sanalle sakenin, se terhent‰m‰‰n, ett‰ h‰n menee muualta palveluspaikkaa hakemaan, jos t‰ss‰ s‰rpimett‰."

"Vai niin tuo."

"Niin; sanot niit‰ pit‰v‰si, vaan voilla ei meill‰ em‰nti‰ lihoteta — sanoi se ‰itivainaa aina ennen, ett‰ siit‰ sen, Pekka, oikean vaimon merkin tied‰t, ettei se kuivaa leip‰palaa suunsa sivu kierr‰."

"On se sit‰kin."

"On se — jo se Riittastiina hˆk‰ystiin l‰hte‰ siit‰, vaan min‰ kielottelemaan, ett‰ palvelusihminenh‰n se on otettava t‰h‰nkin, ja jos t‰st‰ ei nyt t‰‰n enemp‰‰ t‰st‰ kaupasta sakia, niin sopii sit‰ t‰ss‰kin."

"Siihenkˆ se j‰i?"

"Siihenh‰n se j‰i, se siihen nelj‰ll‰ markalla kuun sitten ja talon keng‰t ja pitovaate — vaan se suuhunsa sen kaikki, ei niin ett‰ penni kiertyisi taskuun, se sit‰ voita ja sit‰ kahvia minulta ostaa kiehitt‰‰ — ja kun on omissaan, ostakoon, mit‰p‰ min‰ h‰nest‰."

"No jo on."

"No jo on, sit‰ min‰kin. Muuten tuo on ihminen, enemm‰n kuin kunnon ihminen ja riski, se siin‰ pojan tehd‰ kapristi sivussa viime viikolla."

"Vai jo pojan."

"Jo."

"Se on Pekan poika?"

"He-he, kenenk‰s se muiden, sit‰h‰n se on minun perua."

"Joko siit‰ papille sanoit?"

"Sanoinhan tuota."

"Eikˆ pappi nuhdellut?"

"Mit‰p‰ se olisi nuhdellut."

"Niin, mit‰p‰ tuo."

"Se kun on pantu niill‰ keinoin lis‰‰ntym‰‰n tuo ihminen, niin mik‰p‰ auttoi, eip‰ tuo niist‰ puuhista ole irti pappikaan."

"Eip‰ ei, mit‰p‰ sit‰ pappikaan."

"Min‰ sit‰ v‰h‰n niinkuin kysyin, ett‰ onko h‰nell‰ k‰ynti‰ siell‰p‰in, ett‰ jos olisi ristitt‰‰ ja ripitt‰‰ niit‰ siin‰, ett‰ jos mik‰ tapaturma ja se siin‰ ristim‰tt‰ kuolisi, niin mitenkuten tied‰p‰s se viimeisell‰ tuomiolla siell‰ toisten jalkoihin sotkeutuisi."

"No, sanoiko tuo olevan siell‰p‰in k‰ynti‰?"

"— niin min‰ manasin, ett‰ jos se pappi ei sinnep‰in, niin ne on kirkolle kyyditt‰v‰t."

"Sanoiko tuo olevan k‰ynti‰?"

"Sanoi, ett‰ kun h‰n tuo nahkoja sinne suutarin mˆkille, kun kuului saappaan tietto olevan, niin sanoi, ett‰ samalla h‰n k‰ypi, osta vain kahvit siksi."

"Vai kahvit."

"Kahvit, johan nuo nyt raskii, jos ei entist‰ — on sit‰ pastorilla meist‰ nurkkakuntalaisista huolta, sit‰ kun syntyy ja kuolee ja el‰‰ ihmisellisiss‰ menoissa t‰m‰ syntinen — vaan ei tuo tuosta pahaa tyk‰nnyt, nauroi vain ja vakuutti tulevansa."

"Mik‰ siin‰, ett‰ se ei niihin purkuihin ryhtynyt?"

"Ei ryhtynyt — kovin se niill‰ hintaa piti."

"Vai piti, paljonko tuo tahtoi?"

"Sanoi 5 markkaa tahtovansa, pyytelin siin‰, ett‰ eikˆ se pastori huokeammalla, kun sit‰ ollaan vain mˆkin miehi‰ ja se kihlattu morsian palvelusihmisi‰, vaan ei sanonut voivansa, sanoi ett‰ se juoksee joihinkuihin tuomiokirjoihin, mihin juossee."

"Niihinh‰n se."

"No, joutaapahan sitten kuulutus olla voimassaan, eip‰h‰n se siin‰ kiikastane, onpahan siin‰ se ihminenkin paremmin kuin lain varjon alla ja pit‰‰p‰ h‰net siin‰ leiv‰n leipojana ja karjan katsojana, kun sit‰ ei kuitenkaan vaimoihmisett‰ —"

"Vihit‰ pois."

"Sanoi se pappikin ja naureskeli, ett‰ vihit‰ pois, Pekka, ett‰ kyll‰ h‰n vihkii, vaan min‰ sanoin, ett‰ joutipahan olla, pysyyp‰ se siin‰ vihkim‰tt‰kin, jos sen siihen vihkii, niin se siin‰ sit‰ voita lokkii kuin mik‰kin voilokki."

LƒHT÷

"Ukko, nousetko siit‰ ylˆs."

"Noustaanpa, noustaanpa — mik‰ h‰t‰n‰?"

"Niit‰ tuli nyt sinne tupaan."

"Vai tuli, joutaapa tulla."

"Tokko tuosta kohenet!"

"Pit‰‰kˆˆn tuota, oliko ne mit‰ miehi‰‰n?"

"Ne niit‰ poliisimiehi‰ n‰kyiv‰t."

"Vai niit‰ ne, no, siet‰‰p‰, siet‰‰p‰ t‰st‰ sitten v‰hitellen koheta."

"Voi, voi, nyt ne viev‰t sinut, kun eh‰titkin kulettelemaan niit‰ hirvenlihoja, johan min‰ sanoin, ett‰ sakottavat sinua viel‰. Olisi Matti itse joutanut kaupita kaatamansa."

"Kaupittu mik‰ kaupittu."

"Maksetaan pois se sakko, eikˆh‰n nuo tuota, jos oikein pyyt‰isi —"

"Johan sin‰ nyt, jopa jo, niinkuin ei t‰st‰ sinne joutaisi."

"Sinne sen mieli n‰kyy palavan, enkˆ min‰ sit‰, ett‰ sinne sen mieli palaa."

"Ehee, vai palaa."

"Kun viimeisi‰ henki‰‰n tuossa haukkomassa, jalat kuin mitk‰kin pˆlkyt, ei ylˆs en‰‰ omin voimin p‰‰se."

"H‰t‰kˆs siell‰ on istuessa?"

"Mene tied‰, jos tuota kuollet tuonne viel‰."

"Mik‰p‰ tuossa, jos tuota tuotakin."

"Linnassa, voi-voi —"

"Kuoltavahan sit‰ on kuolevan kuitenkin."

"Kun synnillisen‰ siell‰, et armon osuuteen joudu. Haettaisit papin, kun l‰htˆ l‰henee."

"Vai papin, ehee —"

"Ett‰ suurinta synti‰‰n tuossa sovittaisi, ennenkuin hetki on myˆh‰."

"Synti‰kˆ, synti‰kˆ tuota lienee ollut t‰‰ll‰ tekem‰ss‰?"

"Kun olisi menn‰ tuntoonsa itsekunkin, t‰m‰ lihojen myyntikin, mitenkuten sekin synnin puolelle pantanee, ottaneeko tuo tuosta helpottuakseen, ett‰ sit‰ t‰ss‰ ajallisessa ajassa sovitellaan?"

"Niin, mitenp‰, mitenp‰ tuo tuosta ottanee."

"Ja jos sinulle niinkuin se l‰htˆ — niin sit‰ on sit‰ rikett‰ minunkin puolellani. — T‰ss‰ tuonoissa vuonna kun otin sen 25-pennisen, jota kaipasit, otin kirkonkukkaroon vied‰kseni, se kun se lehm‰kin poti sin‰ vuonna, vaan se synti sokaisi, ett‰ sinne kukkaroon pistin siit‰ 10-pennisen — sit‰ sitten sill‰ lopulla join kahvia suntion mˆkill‰ — niin ett‰ el‰ sin‰ siit‰ viimeisell‰ tuomiolla p‰‰lleni kanna."

"Ho, joutaapa, joutaapa olla kantelematta — ehee — sit‰ kaikenlaisia hupakoita, mink‰ sinuakin, l‰hdep‰s parisenkymment‰ vuotta vanhemmalle kˆmpyr‰lle — ehee — nuori ihminen — no se teet‰tt‰‰."

"No nyt se —"

"Vaan taisivatpa, taisivatpa ne petty‰ nyt tuomariherrat, jos t‰st‰ jollakulla p‰iv‰ll‰ — se on tuo turvotus tainnut t‰nne syd‰nalaan kohota, kovin se j‰ykent‰‰ — koetapas."

"Niinp‰ n‰kyy, voi-voi tokkiinsa."

"Jotta — ehe — eip‰ tainnut olla niin asetettu, jotta sit‰ sakkoaikaa istuisi en‰‰ t‰m‰, jos hyvilleen ottaa."

"Eip‰ istu, n‰kyisip‰ olevan maksun asia."

"Vai maksun, no sit‰ kuulee, tuo joku kun tuota tarinataan pit‰‰, kuuleepa kuulee —. Et niit‰ rahapennej‰ muka en‰‰ tarvitse — no jo tarvis loppui. — Tokko tuota tiet‰net, miss‰ nuo ovatkaan? — Siell‰ ne ovat aitan katonrajassa, siin‰ hirrenkolossa sukanter‰n sis‰ss‰, jotta ota ja anna ne sille Matille."

"Tottapahan annetaan."

"Se on niin, jotta se on se Matti otettavasi t‰h‰n mˆkille ik‰‰nkuin sit‰ isannuutta pit‰m‰‰n, kun minusta aika j‰tt‰‰ — se on jo puhuttu, jotta se naipi sinut."

"Hyv‰ is‰ siunatkoon."

"Ja ne kirstulaudat ovat liiterin ylisill‰, niiden pehkujen alla, jotta anna Matin pist‰‰, pist‰‰ ne kokoon. — Min‰ Matille siit‰ jo koommin mainitsin — no, ja se on se hevonen tietenkin lainattava, jos sit‰ niinkuin minua sielt‰ perim‰‰n rupeaisi —"

"Peri‰, peri‰h‰n sit‰ toki pit‰‰."

"Ja jos tuota sitten kuitenkin sen kaksi nelj‰nnest‰ niit‰ kahvia lis‰ksi, jos t‰ss‰ Matin kanssa niit‰ hautajaisentapaisia piteleisi — ne kihlat sopii juoda samalla — ja jos t‰ss‰ nyt, n‰in kun n‰ytt‰‰, k‰ypi — niin kuitenkin sit‰ siin‰ juhannuksen seutuvilla pappiloihin — jotta, ehee, mik‰s siin‰ —"

"Voi tokkiinsa."

"Niin, jotta antaisi tuon mˆkin pysy‰, pysy‰ tuossa paikoillaan, jotta ei tuota tuosta h‰vitt‰isi. — Se entinen ukko, tarinoipi siin‰ vanhassa, vanhassa juttusessa, jotta se entinen ukko aina kirstussaan potkaisi, kun se n‰ki eukon kujeet — jospa tuo pit‰nee minun j‰tt‰‰ tuo potkiminen sikseen — ehee — vai maksaisikoon tuo vaivan —"

"Mit‰h‰n puhunee viel‰ —"

"Sit‰p‰ t‰ss‰ viel‰ arvelen, jotta oisikoon nuo mitenkuten muuttaa toiset jalkarievut t‰lle matkalleen?"

"Min‰ annan."

"No, jospa heid‰t."

"Tuossa on kuivat — jos min‰ ne l‰htˆkahvit arvasin kiehauttaa, jos tuota ei en‰‰ t‰‰n koommin —"

"No, annapa, annapa nuo itkut olla itkem‰tt‰ — tiesit kaiketi, jotta ei sit‰ yli ik‰‰ns‰ kukaan el‰, saati sitten vanha — vai kahvit, kahvit t‰ss‰ viel‰ — ehee — no sit‰ jotakin —"

"Joko se nyt l‰htee?"

"Mik‰p‰ t‰ss‰, l‰hdett‰v‰ mik‰ l‰hdett‰v‰."

* * * * *

"Voi, voi, nyt se jo meni — olisin tuolle k‰tt‰ antanut ja hyv‰stit sanonut, vaan kun ei en‰‰ katsonutkaan — — tuolla se nyt menee, voi, voi, eih‰n tuo raukka en‰‰ astumaan kykene, menn‰ kˆntyst‰‰, menn‰ kˆntyst‰‰, voi, voi, ja sille tielleen se uppoo —"