HERMAN

I

Oveen koputettiin. Aliina ponnahti ylˆs.

Koko illan oli h‰n sit‰ odottanut, koko illan — ja nyt.

"Kuka se on?"

"Aukaise!"

"Herman?"

"Aukaisehan."

"Odota, odota hiukan."

Aliina riisui kiireesti rˆijyns‰, aukaisi liivin napit, viskasi p‰‰lleen keve‰n aamurˆijyn, hankasi k‰sill‰ poskiansa, puri huuliansa ja katsahti peiliin.

H‰n n‰ki siell‰ kaksi s‰teilev‰‰ silm‰‰, nuoret, herttaiset kasvot. Ja h‰n hymyili kuvalleen. Katsoi, katsoi viel‰kin ja hymyili.

Mutta kun h‰n tarttui lukkoon aukaistakseen ovea, vet‰isikin h‰n k‰tens‰ takaisin, napitti liivit kiinni, tyˆnsi k‰dell‰ kasvoille valahtaneita hiuksia ja sitten aukaisi.

"Sait odottaa."

"Ei se mit‰‰n."

"En odottanut sinua. Olen jo n‰in."

Hermanin katse hyv‰ili h‰nt‰.

"Sin‰ olet kaunis niin. Sin‰ olet kaunis t‰n‰ iltana."

"Olenko, sano, varmaanko, Herman?"

"Varmaan."

Herman otti h‰nt‰ vyˆt‰isist‰, nosti h‰net korkealle, piteli siell‰.

"Koskeeko?"

"Ei, mutta min‰ putoan."

"Et putoa."

"Pelottaa."

"ƒl‰ pelk‰‰."

"Herman."

Herman kantoi h‰nt‰ ymp‰ri huonetta. Kevyen‰ kuin pieni lapsi lep‰si Aliina h‰nen k‰sivarsillaan.

"Herman, pane pois."

"Minnek‰? Maailman ‰‰rille sinut kantaisin, tahdotko?"

"Siell‰ mit‰ lienee, mink‰laista", h‰n naurahti. "Sin‰ et tied‰k‰‰n."

H‰nen ‰‰nens‰ helisi.

"Tied‰n, siell‰h‰n aina asunkin."

"Ja sielt‰ lenn‰t aina minun luokseni."

"Niin, kun siell‰ ei ole sellaisia kuin sin‰. Siell‰ on toisenlaista. Ne maat siell‰ eiv‰t ole el‰mist‰ varten, ei siell‰ ole ihmisi‰, ei el‰m‰‰, ei luontoa, ei mit‰‰n. Kaikki on sulanut siell‰ samaksi ‰‰rettˆmyydeksi, vajonnut olemattomaksi i‰isyyden ‰‰nettˆm‰ss‰ huminassa. Siell‰, siell‰ ei ole mik‰‰n mit‰‰n."

Herman kuunteli omaa ‰‰nt‰ns‰. Sitten naurahti h‰n:

"Uskothan minua, Aliina?"

"Oma rakkaani, ket‰ min‰ sitten uskoisin — mutta eikˆ siell‰ ole mit‰‰n?"

"Ei."

"Ei sinne."

"Ei, ei sinne."

Herman pani Aliinan s‰nkyyn ja katseli h‰nt‰. Aliinan tukka oli valahtanut irti. Kasvot hohtivat.

"Niin — siin‰ sin‰ lep‰‰t."

"Min‰ olen iloinen."

"Oletko?"

"Kuukaudessa voi el‰‰ paljon, vuodessa paljon, ja kun min‰ jokaisen p‰iv‰n erikseen otan, jokaisen hetken lahjana nautin —"

"Niin min‰ niist‰ sinua kiit‰n."

"Herman."

"Kiit‰n, kiit‰n — el‰m‰st‰, kun se sinut minulle antoi."

"Anna, kun min‰ sanon."

"Kiit‰n, kun sin‰ olet nuori — tukasta kiit‰n, silmist‰ kiit‰n."

"Jos min‰ voisin aina miellytt‰‰ sinua. — Min‰ odotin sinua, Herman. Toivoin koko p‰iv‰n, ett‰ t‰n‰ iltana tulisit. Tahtoisin, ett‰ aina t‰‰ll‰ olisit. Min‰ koetan valloittaa sinut kokonaan itselleni, miellytt‰‰ sinua, vangita sinut. Min‰ pelk‰‰n, mutta min‰ taistelen sinusta niin kauan kuin jaksan — niin — niin sinua rakastan —"

Herman tunsi Aliinan hengityksen kaulallansa. H‰nen toinen k‰tens‰ laskeutui Aliinan k‰sivarrelle, pujottautui aamurˆijyn alle ja avasi liivin napit.

"Min‰ riisun sinut."

H‰n piteli hetken Aliinan l‰mmint‰, paljasta jalkaa k‰siss‰‰n.

"Min‰ riisun sinut."

"Aliina, min‰ riisun sinut."

Sitten sammutti h‰n lampun.

Yˆn pime‰ levisi hyv‰illen, pehme‰n‰ maan yli. Heit‰ varten.

II

Aurinko paistoi kirkkaana sein‰lle, kun Herman raotti silm‰luomiansa.

H‰n muisti, miss‰ h‰n oli, ja suu vet‰ytyi hymyyn.

H‰n k‰‰nsi hiukan p‰‰t‰ns‰. Aliina lep‰si viel‰ t‰ydess‰ unessa, kasvot puoliksi tyynyyn hautautuneina. Auringon s‰teet s‰rkyiv‰t h‰nen hiuksiinsa, jotka sekavina v‰l‰hteliv‰t tyynylle. Herman otti suortuvan ja kiersi sit‰ sormiensa ymp‰ri. Se oli kevytt‰ ja hienoa kuin silkki. H‰n katseli Aliinan kasvoja, h‰nen ihonsa tuoretta v‰ri‰, katseli silm‰luomien varmaa kaarta.

"Mit‰h‰n lienee liikkunut tuon otsan takana?"

"Eip‰ paljoakaan, ja mit‰ se sitten haittasi."

Mutta kuinka h‰nen suunsa oli raollaan. Seh‰n se teki sen ilmeettˆm‰n vaikutuksen.

H‰n painoi huulensa Aliinan suulle. Aliina kiersi paljaan k‰sivarren h‰nen kaulallensa.

"Nuku viel‰, nuku."

H‰n piteli h‰nt‰ kuin pient‰ lasta luonansa.

"Nuku viel‰."

Aliina painoi silm‰ns‰ kiinni ja nukkui. Herman siirsi h‰net luotansa.

Sep‰ se oli se suu. Nyt se on kiinni.

Herman k‰‰ntyi ja kurottautui ottamaan pˆyd‰lt‰ sikarin, joka siin‰ h‰nt‰ odotti.

Savu kohosi harmaana ja hienona. Hermanin silm‰luomet painuivat raolleen.

"No, ajatukset."

Mutta ajatukset eiv‰t liikahtaneet. Ja Hermanin katse pilkisti iloisena silm‰luomien raoista.

H‰n liikahti noustakseen ylˆs.

"Joko sin‰ l‰hdet?"

"T‰ytyy."

"Ei t‰ydy, ota minut syliisi ensin."

Paidan l‰pi tuntui h‰nen ruumiinsa l‰mpˆ.

"Tukkasi on ihmeellinen, se kun kimmelt‰‰."

"Sin‰ sotket sen. Ei saa sotkea."

Aliina nirpisti huuliansa, ja silm‰t loistivat.

"Se on veress‰ h‰nell‰ tuo — ihanaa — kunhan ei pilaantuisi, ett‰ jaksaisi kauemminkin vieh‰tt‰‰", ajatteli Herman katsellessaan h‰nt‰.

"Tule t‰n‰ iltana, tuletko?"

"En tied‰, riippuu —"

"Ei saa riippua!"

Herman astui ulos nuorena. Korkeana kaareutui taivas. Rauhallisena levisi maa sen alla omine asukkaineen, omine pienine el‰m‰nmuotoineen. Tahi pieninekˆ? Rikkaine ja kummallisine.

Maan pinta kuohui el‰m‰‰, levotonta, vaihtuvaa. Sama el‰m‰n kiertokulku kaikkialla. Sama sykint‰ syv‰lt‰ maan syd‰mest‰ t‰nne, t‰nne h‰nen syd‰meens‰ saakka.

H‰nen syd‰mens‰, joka tunsi terveen‰ el‰m‰n nyt. Ihanata.

Vai aamun kirkas kajastusko el‰m‰n sellaiseksi v‰ritti?

Vai oliko se sellaista? Niin kaunistako, niin kaunistako ihmissyd‰men terve lyˆnti?

Tahi h‰nh‰n se taas —

Mit‰ helvetti‰.

Aina h‰n vajosi tuohon samaan —

H‰n hieroi k‰si‰ns‰ ja naurahti itsellens‰ hyv‰ntahtoisesti, niinkuin vanhempi veli naurahtaa nuoremmalle, jota ymm‰rt‰‰.

III

P‰iv‰t kuluivat, tunsi kuinka ne k‰dest‰ luisuivat tyhjin‰ ja sis‰llyksettˆmin‰. Pohjalle j‰i vain ik‰v‰, voimaton ik‰v‰, joka el‰m‰nhalun kuiviin imi.

Ei syntynyt el‰m‰niloa, ei jaksanut rep‰isty‰ toimettomuudesta. Istui tuntikaudet paikoillaan. Hiljaisuus tappoi el‰m‰n rinnassa. Mit‰‰n ei siet‰nyt. Ajatus pyrki tulemaan, sen tyˆnsi pois.

Tyhjyys. Se oli patoutunut rinnan alle kovaksi ja liikkumattomaksi. Tuntui joskus, kuin se laajeneisi ja rinnan halkaiseisi ja sitten, ett‰ se kuin k‰‰rme hiipi, hiipi siell‰, kiertyi syd‰men ymp‰rille, puristi sit‰ hiljalleen ja tasaisesti, imi veren ja lep‰si siin‰ kyll‰isen‰.

T‰ytyi jotenkin s‰rke‰ kiduttavaa yksitoikkoisuutta.

Herman nousi ja l‰ksi kadulle.

Sade huuhtoi maata ja r‰iskytti likapisaroita h‰nen jaloilleen ja huuhtoi pitkin‰ viiruina h‰nen kasvojansa. Sen tasainen rapsahteleminen lokaisella kadulla synnytti h‰nen ymp‰rill‰‰n tuhansia hiipivi‰ ‰‰ni‰, jotka kohosivat kuin n‰kym‰ttˆm‰t olennot maasta, tunkeilivat h‰nen ymp‰rill‰‰n, ilkkuivat, tunkeutuivat h‰nen sieluunsa, kohottivat siell‰ pohjamudat.

H‰nt‰ rupesi ahdistamaan. Mutta h‰n ei ollut sit‰ huomaavinaan. Tuska kohosi syd‰meen, patoutui siell‰ kovaksi ker‰ksi.

Mit‰, mit‰ h‰n tahtoi?

H‰n oli joutunut Aliinan portille huomaamattansa. Oli kulunut jo aikaa, kun h‰n viimeksi siell‰ k‰vi. Mit‰ h‰n siell‰ teki? H‰n oli v‰synyt naisiin.

Mutta jonnekinhan menn‰ t‰ytyi.

H‰n pakotti itse‰ns‰ ja meni sis‰‰n.

IV

"Minulla on vaikea olla."

"Mik‰ sinulla on?"

"Minulla on vaikea olla."

"Sin‰ n‰yt‰t kalpealta, oletko sairas?"

"En."

Aliinan rinta aaltoili. H‰nen katseensa oli synkk‰ ja sairas.

"Sin‰ olet sairas."

"En."

H‰n heitt‰ytyi Hermanin kaulaan kiihke‰n‰.

"Herman, Herman, vie minut pois, vie minut pois!"

Mutta Herman ei jaksanut.

"Jos sin‰ tiet‰isit."

"Mit‰?"

"Mik‰ tuska on t‰‰ll‰."

H‰n painoi syd‰nt‰ns‰.

"Sin‰ et v‰lit‰ en‰‰, min‰ tied‰n sen, sin‰ et tahdo minua en‰‰."

H‰nen vartalonsa v‰‰ntyi taaksep‰in, silm‰t puristuivat kiinni.

"Min‰ olen nuori viel‰, minun t‰ytyy el‰‰, suonissani polttaa, j‰‰ aina polttamaan."

"Aliina."

"Mit‰ sin‰ katsot, niin kylm‰sti katsot. Mene, mene pois."

H‰n v‰‰nsi k‰si‰ns‰.

"Ja mit‰ sin‰ t‰nne tulit, kun et tarvitse minua — mene, mene pois."

H‰n heitt‰ytyi v‰syneen‰ sohvalle. Herman laski k‰tens‰ h‰nen p‰‰ns‰ p‰‰lle. J‰nnitys laukesi ja Aliinan itku tyyntyi tasaiseksi.

Hermanin korvissa kaikuivat viel‰ Aliinan viimeiset sanat. Niiden tuskallisessa j‰nnityksess‰ oli vivahdus v‰‰r‰‰. Aliina liioitteli tunteitansa ja n‰ytteli j‰rkytt‰‰kseen h‰nen tasapainoansa. Mutta h‰nt‰ ei siten voitettu.

Ja mit‰ Aliina vaati h‰nelt‰? Eih‰n h‰nell‰ pit‰isi mit‰‰n vaadittavaa olla. Hermanin syd‰n koveni.

"Sin‰ rakastat kohtauksia", sanoi h‰n, "min‰ en jaksa mukana olla, vaikka mielell‰ni tahtoisin."

Aliina vaikeni.

"Ja mink‰ min‰ taidan, ruumiinkin ymp‰rill‰ t‰ytyy pit‰‰ j‰it‰, jos on liian l‰mmin, niin, kaikki m‰t‰nee, ellei aikanansa haudata."

H‰n n‰ki sanojensa vaikutuksen.

Mist‰ h‰n ne sanat sai? H‰n sanoi ne vain ajattelematta, ‰rsytt‰‰kseen. Ja niiss‰ oli tehty‰ ja iljett‰v‰‰ h‰nest‰ itsest‰‰nkin. H‰nh‰n se oli, joka kohtauksia nyt rakasti. Mutta h‰n ei lˆyt‰nyt oikeata itse‰ns‰.

L‰ksisikˆ h‰n pois? Sekin tuntui liialta ja luonnottomalta.

Aliina istui siin‰ kyyrysiss‰‰n niin pienen‰ ja raukkana.

Ihminenh‰n h‰n oli h‰nkin.

Hermanin rinnassa hajaantuivat tunnot pehmeiksi repaleiksi, jotka turvattomina h‰ilyiv‰t sinne t‰nne.

"Min‰ j‰‰n t‰nne."

"J‰‰."

"Jos sinulla olisi jotakin, ottaisimme pienen ryypyn, se kaikki sovittaa. Onko sinulla?"

"Konjakkia vain, siell‰."

Herman nosti kaapista pullon ja lasit ja he joivat ‰‰nettˆmin‰ ensin.

"ƒl‰ sin‰ sill‰ tavalla, Aliina, se on turhaa."

"Tied‰nh‰n min‰."

"Elet‰‰n hetki sellaisena kuin se tulee."

"Tied‰nh‰n min‰."

"Kuinka toiselle voi antaa, mit‰ itsell‰‰nk‰‰n ei ole, luuletko, etten min‰ tahtoisi, n‰ith‰n sin‰ alussa, kuinka me toisin, se on nyt jo kulunutta."

"Sinulle."

"Sinulle myˆs kohta, kunhan opit n‰kem‰‰n. Ne kuluvat aina, pohjalla kun siin‰ ei ole kuin koristelematon vaihto."

"ƒl‰ viitsi nyt niin puhua."

"En, maljasi ennen, rakkaani."

"ƒl‰, Herman."

"Ehk‰ se on tuo konjakki vain, menee p‰‰h‰n. — Sin‰ istut siin‰ ja odotat, pikku tyttˆ olet, sin‰ s‰ik‰hd‰t ihmisen alastomuutta, siihen on totuttava, siin‰ on kauneutensa, vaan eth‰n sin‰ ymm‰rr‰, sin‰ kun olet nainen, veren kultainen kukka, herkk‰‰, puhtainta luontoa — t‰ytyy ottaa teid‰t eri tavalla, kauniisti ja eri tavalla."

Herman kaatoi laseihin.

"Ei minulle niin paljon."

"Ei se pahaa tee — heti sinun silm‰si saivat toisen v‰rin, ne olivat ‰sken niin v‰rittˆm‰t ja arat."

"Eiv‰th‰n nyt en‰‰."

"Eiv‰t."

Kuumat pilkut olivat kohonneet Hermanin poskille, silmiin tuli eloa.

"P‰iv‰ voi olla raskas, tuntuu joskus, ettei sen p‰‰h‰n p‰‰sisik‰‰n."

"P‰‰see kuitenkin."

"P‰‰see. Tule t‰nne, Aliina." Hermanin silmiin tuli kostea ja l‰mmin kiilto. "Kuinka te olette ihania, naiset — teiss‰ olen min‰ el‰nyt el‰m‰ni ainoat hetket, teid‰n syliss‰nne unohtanut paljon."

"Maljasi, Herman."

Herman hymyili kaukaista hymy‰ns‰.

"Niin, juomme, tasapainon t‰hden, ymm‰rr‰tkˆ, kun min‰ sanon tasapainon t‰hden, niin min‰ tarkoitan, ett‰ t‰ytyy ihmisen jaksaa, jaksaa vaikka el‰v‰n‰ hautaansa astua."

"Rakas."

"Sanoinhan min‰, ettet sit‰ ymm‰rr‰, eik‰ tarvitsekaan. Jokainen ihminen on oma maailmansa, ei tarvitse toisen sit‰ ymm‰rt‰‰."

"Herman, kun sinun ‰‰nesi on kummallinen. Sinulla on kuuma, min‰ riisun nuttusi."

"Annahan olla, puhellaan. — Mit‰ min‰ sanoin? Niin, ett‰ ihminen on oma maailmansa. H‰nen rinnassaan on se maailma, ei sit‰ kukaan n‰e, ei aavista, mit‰ siell‰ milloinkin liikkuu."

"Painanko min‰ polviasi?"

"Et, pane p‰‰si tuohon olkap‰‰lleni — onko hyv‰ — on niin turvallista, kun on pieni olento, joka kuuntelee, kun toinen puhuu."

"Sinua, Herman, kuuntelee aina."

"Niin, sin‰ rakas. Min‰ tunnen, mit‰ sin‰ tunnet siin‰, onnellinen. Min‰ tunnen aina, mit‰ muut tuntevat, el‰n heid‰n kanssansa, rakastan heit‰ siksi. Mutta sitten v‰syy, palaa itseens‰, sulkeutuu muulle, kuuntelee vain yksin‰isten hetkiens‰ ‰‰nettˆmi‰ s‰veleit‰, lˆyt‰‰ sielunsa syvyydest‰ aarteita, kuin el‰v‰t olennot kohoavat ne sielt‰, saavat muotoja, luovat ymp‰rille rikkautta, jota kukaan ei n‰e eik‰ aavista — se on se puoli, se puoli ihmist‰."

He joivat.

"Ymm‰rr‰tkˆ sin‰?"

"Min‰ kuuntelen."

"Kuuntele. Sin‰ olet hyv‰, kun kuuntelet. Sin‰ kuuntelet kuin lapsi, tied‰t, ett‰ teet sill‰ hyv‰‰. P‰iv‰t tulevat ja menev‰t ‰‰nettˆmin‰ t‰‰ll‰, ei ole kenelle puheleisi, eik‰ tarvitsekaan."

"Tahdotko lis‰‰?"

"Kiitos, antaa olla. Sanoin, ett‰ se on se puoli. Mutta on toinenkin puoli, kylm‰ j‰rki. J‰rki, kylm‰ ja kirkas kuin kristalli. — Kun min‰ sit‰ ajattelen, tuntuu, tuntuu kuin min‰ jumaloisin jotakin ihmisess‰. — Aliina, kaadahan, rakas."

"J‰rjen malja."

"Lapsi, sin‰ puhut, sin‰ et tied‰, mit‰ sin‰ sanot, se on kenties sama kuin Jumalan malja, sin‰ et tied‰, siksi voit sin‰ sanoa. Ymm‰rr‰tkˆ, mit‰ on t‰ytynyt tapahtua, mik‰ hienostuminen luonnossa, ennenkuin sellainen voima kuin j‰rki on siit‰ puristunut. Ei, kuinka sin‰ sen k‰sitt‰isit. Voima, joka kohottaa kuolevan kaiken yl‰puolelle, ylˆs, josta hallitsee katseellaan avaruuden ‰‰ret, mittaa syvimm‰tkin syvyydet, ylˆs tietoisuuteen — jumaluuteen."

H‰n vaikeni.

"Ja kuka on katsellut el‰m‰‰ sielt‰, on lˆyt‰nyt kerran ihanan nautinnon. Siell‰ huvittelee koko inhimillisen pienuuden monista muodoista, ne eiv‰t s‰rje, ne eiv‰t koske en‰‰. Nauttii siit‰ viileydest‰, joka puhaltaa sammuksiin rinnan v‰r‰j‰v‰t liekit, j‰hmetytt‰‰ naurettaviksi kuvioiksi heikkojen aivojen lahjattomat liikkeet. Aukeaa vain laajat, j‰iset n‰kˆpiirit, jossa ihminen haihtuu pieneksi pilkuksi, j‰hmettyy samaan j‰iseen kokonaisuuteen mit‰‰n mielenkiintoa en‰‰ her‰tt‰m‰tt‰ —"

Herman vaikeni. H‰nen katseensa viipyi kaukana. Kuinka h‰n nyt hyvin tajusi, mit‰ h‰n tarkoitti.

"Niin, ett‰ niin voi olla —"

H‰n pyyhk‰isi k‰dell‰ otsaansa.

Aliina ei uskaltanut liikahtaa.

"Mit‰ min‰ puhuin — niin, istuhan viel‰, niin vaikenemme. En min‰ en‰‰ puhu, sinusta oli se ik‰v‰‰, sinun silm‰si pyyt‰v‰t muuta."

"Herman."

"Ei, enh‰n min‰ sill‰, et silt‰ huonompi ole, sin‰ olet vain nainen, el‰m‰‰ —"

"Maljasi."

"Vapautuaksemme, Aliina. Min‰ kuuntelin ‰sken omaa ‰‰nt‰ni, minua huvitti se — antaa ‰‰nen leikki‰ sanoissa. Huviksensa. Ajatusten kulkea niin kaukana, kaukana ja sekaantua mahdottomiksi. Se on yksin‰isen nautinto, ymm‰rr‰tkˆ?"

"Ymm‰rr‰n."

Herman tuijotti lasiin ‰‰netˆnn‰.

"El‰m‰n ainoa rikkaus on se, mit‰ itsest‰ns‰ voi puristaa — ja mit‰ on sek‰‰n?"

"Sin‰ olet jo v‰synyt, otanko min‰ keng‰t jaloistasi?"

Aliina riisui keng‰t h‰nen jaloistaan ja sai h‰net vuoteelle.

"ƒl‰ v‰lit‰ minusta, Aliina, ‰l‰ v‰lit‰."

"Nukuhan, rakas."

Herman nukkui heti. Mutta Aliina j‰i viel‰ istumaan.

H‰n k‰sitti, ett‰ se oli lopussa.

H‰n istui kauan ajattelematta mit‰‰n.