VIIDES NÄYTÖS.

Paikka Rooman ulkopuolella. Taustassa korkea muuri, kulkeva poikittain yli koko takanäyttämön; sen keskikohdalla järeätekoinen portti, josta tie suoraan etualalle. Toinen tie oikealta vasempaan leikkaa sitä. Tienristeyksessä paatinen penkki. Vasemmalla jylhä piinjapuu ynnä sen takana pientä viidakkoa. — Myöhäisen iltapäivän valaistus.

Lucretia, yksin, kalpeana kuin kuolema ja liikkumattomana kuin kuvapatsas, nojaa piinjapuun runkoon, lasittuneella ilmeellä eteensä tuijottaen. Hän on avojaloin ja yöpuvussa, vain musta vaippa hartioillaan.

Collatinus ja Brutus tulevat perältä nopein askelin ja kiivaasti keskustellen. Yrittävät jo mennä hänen ohitseen häntä huomaamatta.

BRUTUS: Mutta siinä on Lucretia!

COLLATINUS: Missä?

BRUTUS: Etkö näe? Tuossa!

COLLATINUS (riemastuneena): Ah! Hän se on. — (Aikoo rientää häntä syleilemään, mutta pysähtyy hämmästyneenä Lucretian tuonen-tyynestä katsannosta. Sopertaen.) Onko … tämä … Lucretia? (Ojentaa kätensä epäröiden. Lucretia ei tartu siihen. Brutus on äkkiä tullut hyvin totiseksi ja väistynyt oikealle, seuraten sieltä kohtausta piinjapuun luona suurimmalla sisällisellä jännityksellä.)

LUCRETIA (soinnuttomasti): Tervetuloa takaisin kotimaahasi, Collatinus. (Vaitiolo. Collatinus katsoo Lucretiaan, vilkaisee Brutukseen, joka jälkimmäinenkin on äkkiä kuvapatsaaksi kangistunut. Naurahtaa vihdoin väkivaltaisesti Lucretialle.)

COLLATINUS: Onpas tämä eriskummallinen vastaan-otto! — (Vaitiolo.) Mitä tämä merkitsee? Onhan kuin kuoleman siivet kulkisivat tämän paikan yli.

LUCRETIA: Kuuletko sinä sen siipien suhinan, Collatinus?

COLLATINUS (leikillisesti): Pelkään, että se pesii tuossa piinjapuussa. Etkö tahtoisi siirtyä vähän syrjempään siitä, että voisin kiertää sinut käsivarrellani? — (Sydäntään osoittaen.) Täällä suhisevat vain siivet lemmen jumalan.

LUCRETIA: Kiitos. Minun on hyvä näin. Eivät lemmen, vaan kuolon sanomat humisevat nyt minun huuliltani.

COLLATINUS (kärsimättömästi): Etkö tahtoisi siis olla hyvä ja vihdoinkin selittää minulle, mitä merkitsee tämä narripeli?

LUCRETIA: Kyllä. Kokoan juuri sitä varten ajatuksiani. (Vaitiolo.)

COLLATINUS: Onpas ollut vasta vaivaa löytää sinua! — Me saavumme iltamyöhällä Collatiaan: sinä et ole kotona. Orjattaret eivät tiedä sinun lähdöstäsi mitään. Sanovat vain sinun jääneen kahdenkesken erään vieraan keralla…

LUCRETIA (päätään nyykähyttäen): Sextus Tarquiniuksen keralla, niin.

COLLATINUS: Missä hän nyt on?

LUCRETIA: Minä en tiedä.

COLLATINUS: Samapa tuo, kun tiedän hänen vain käyneen meidän kotonamme. — No niin, me riennämme takaisin Roomaan, luullen sinun lähteneen ehkä meitä etsimään: Roomassa ei ole kukaan nähnyt sinua…

LUCRETIA (katsoo tiukasti silmiin häntä): Tarquinius Collatinus: miksi et sinä heti matkalta palattuasi saapunut minua tervehtimään?

COLLATINUS: Minulla oli asioita Roomassa… Ja sitäpaitsi: lähetinhän minä tuon nuoren sukulaiseni sinulle tulostani ilmoittamaan.

LUCRETIA: Sinä lähetit suden edelläsi.

COLLATINUS (säpsähtäen): Kuinka? — (Vaitiolo. Sitten hiljemmin ja arastuneemmin.) Et usko kuinka levottomia olemme sinun tähtesi olleet…

LUCRETIA: Todella?

COLLATINUS: Tietysti. Emme ole tienneet, mitä ajatella…

LUCRETIA: Ettekö todellakaan?

COLLATINUS (tutkivasti): Sinun äänesi soinnahtaa niin vieraalta ja luonnottomalta eivätkä sinun kysymyksesi ole mitään kysymyksiä. — (Vaitiolo.) Vasta nyt, kun päivä painuu jo laskulleen, saapuu palatsiin kaksi maalaista, jotka kertovat sinun seisovan Porta Capenan ulkopuolella ja odottavan meitä.

LUCRETIA: Hyvä, että tulitte. Olen seisonut näin tuntikaudet tässä.

COLLATINUS: Kuinka? — Miksi et ole käynyt sisälle kaupunkiin? Taikka tullut suoraan palatsiin, missä arvasit meidän niin suuressa tuskassa ja hädässä olevan.

LUCRETIA (vaikeasti): Minä en ole uskaltanut.

COLLATINUS: Sinä. Mitä olet peljännyt muka?

LUCRETIA: Oma itseni on ollut hirvitys ja kalpea kauhu minulle. — Toisinaan olen minä vavissut kuin kuutamon varjo tässä.

COLLATINUS: Ja seisonut siinä kaikkien ohikulkevien pilkkana ja naurun-esineenä. — (Väkinäisellä leikillä.) Hyi, etkö häpeä! Eihän se sovi Tarquinius Collatinuksen puolisolle.

LUCRETIA (hiljaisesti): Vain yksinkertaista maalaiskansaa on tästä kulkenut ohitse eivätkä he ole nauraneet minulle. Päinvastoin ovat he väistyneet syrjään kunnioittavasti ja kuiskineet puoli-ääneen keskenään: "Tuossa on muudan, jolla on sydämen suru."

COLLATINUS (kuten edellä): Eivätkö he ole kysyneet sinulta, onko sulhosi jättänyt sinut vai miehesi rikkonut vastaan vannottua uskollisuutta?

LUCRETIA: Eivät.

COLLATINUS: Sepä merkillistä!

LUCRETIA: He eivät ole olleet niin sukkelia. — He ovat vain pudistaneet päätään ja kaartaneet kauempaa minua häiritsemättä. (Vaitiolo.)

COLLATINUS: Ja nyt? Kuinka kauan aiot seisoa siinä?

LUCRETIA (katsoo häneen): Sinulla on kovin kiire, Collatinus.

COLLATINUS: Eipä suinkaan, mutta mielestäni vaikutamme me kaikki tässä tilaisuudessa hiukan hullunkurisilta…

LUCRETIA: Niinkö sinun mielestäsi?

COLLATINUS: Minä itse en suinkaan vähimmän meistä. — (Vaitiolo.) No, Brutus? Eikö sinulla ole enää yhtään kokkapuhetta hammastarhassasi?

BRUTUS (kuivasti): Ei.

COLLATINUS: Sinä näet itse, Lucretia, olethan saanut hänetkin sanoillasi aivan jääksi jähmettymään. — (Vaitiolo. Hiljaa ja sydämellisesti.) Etkö aio tulla kotiin?

LUCRETIA: Minulla ei ole mitään kotia enää.

COLLATINUS: Sinulla? Ei kotia? — Oletko järjiltäsi?

LUCRETIA (soinnuttomasti): Eikä enää sinullakaan, Tarquinius Collatinus. (Painaa sydäntään suurimman tuskan vallassa.) Ah, jospa tietäisit…!

COLLATINUS: Mitä? — (Vaitiolo.) Sinä olet järjiltäsi. — Taikka olet sinä jostakin suuttunut minulle? — (Hiukan hämillään.) No niin, minä myönnän, että se oli kevytmielistä leikinlaskua, tuo, joka aiheutti Sextus Tarquiniuksen matkan sinne…

LUCRETIA (päätään nyykähyttäen): Minä tiedän: eräs veto.

COLLATINUS: Niin, eräs veto, jota minä heti kaduin sen lyötyäni…

LUCRETIA: Etkö peljännyt ollenkaan häviäväsi sitä?

COLLATINUS (naurahtaen): En. Se ajatus ei juolahtanut mieleeni todellakaan. — Mutta eihän se ollut niin suuri rikos? Eihän se ansainnut näin ankaraa rangaistusta?

LUCRETIA: Ei.

COLLATINUS: No niin? (Ojentaa kätensä.)

LUCRETIA (siihen tarttumatta): Etkö tahdo tietää tarkemmin, missä olosuhteissa Sextus Tarquinius tapasi minut?

COLLATINUS: Sitä ei minun todellakaan ole tarvis kysyä sinulta, Lucretia.

LUCRETIA: No niin, sitten sanon minä sen sinulle kysymättäsi: hän tapasi minut värttinäni ääressä.

COLLATINUS (sydämellisesti): Sen arvasinkin! — Ja sitten juttelitte te hetken keskenänne…

LUCRETIA: Niin. Me juttelimme.

COLLATINUS: Ja sitten ratsasti hän takaisin Roomaan, vai kuinka? — Ihme vaan, että palatsissa ei ole kukaan, ei edes hänen vaimonsa, nähnyt häntä.

LUCRETIA: Niin, hän ratsasti … mutta hän palasi takaisin.

COLLATINUS: Takaisin?

LUCRETIA (tukahtuneella äänellä): Minä olin mennyt levolle juuri. — Silloin syöksyy Sextus Tarquinius äkkiä minun kammiooni, pyytää, rukoilee ja uhkaa minua…

COLLATINUS: Uhkaa?

LUCRETIA: … uhkaa kuninkaan kostolla ja omallaan, joka oli kohtaava meitä molempia, ellen minä heti suostuisi hänen kerallaan sopimattomiin.

COLLATINUS: Kautta jumalien! — Ja sinä?

LUCRETIA: … Minä olin miltei alaston … ja yksin … yö pimeä vain minun ympärilläni … ja hän oli jo sitä ennen minut julmilla puheillaan puolikuoliaaksi säikyttänyt…

COLLATINUS: Ja sinä? Sinä antausit hänelle?

LUCRETIA: Niin.

COLLATINUS: Ah!

LUCRETIA (syösten äkkiä hänen jalkoihinsa): Mutta tiedä, että tein sen ainoastaan henkeni hädässä ja koska kovin pelkäsin ja vapisin myös sinun puolestasi…

COLLATINUS: Minun!

(Kääntyy pois hitaasti ja peittää kasvonsa vaipallaan. Hänen hartiansa painuvat kumaraan: hän itkee. Pitkä vaitiolo.)

(Lucretia, maassa polvillaan, katsoo rukoilevasti ylös häneen. Vaippa on valahtanut hänen hartioiltaan: hän ei huomaa sitä. Brutus oikealla, yhä edelleen liikkumattomana, mutta ääretön sisällinen jännitys kasvoillaan. Pilvet kaupungin yllä palavat purppurassa.)

LUCRETIA (hiljaa): Kallis puolisoni! Eikö sinulla ole enää yhtään sanaa minulle sanottavaa? (Collatinus kääntyy hitaasti ja katsoo häneen. Lähestyy ja ojentaa kätensä hänelle.)

COLLATINUS: Nouse! — (Lucretia nousee väristen.) Sinun on kylmä?

LUCRETIA: On.

COLLATINUS: Sinähän vapiset kiireestä kantapäähän. — (Korjaa vaipan hänen hartioilleen.) Kuinka? Nyt vasta näen, kuinka ohuesti puettu sinä olet…

LUCRETIA: Minulla ei ole ollut aikaa sitä ajatella. — Heti kun hän oli poistunut, syöksyin minä ulos pimeään yöhön ja olen harhaillut siitä saakka pitkin lehtoja ja viidakoita… (Koettaa hymyillä.) Tämän vaipan lienen vain jostakin saanut hartioilleni…

COLLATINUS (hiljaa): Siveä Lucretia. (Suutelee lempeästi otsalle häntä. Lucretia nojaa päänsä raukeasti hänen povelleen.)

LUCRETIA: Näin on hyvä. (Vaitiolo.)

COLLATINUS: Ja avojaloin sinä olet! — Näetkö? Päivä menee mailleen ja kaste lankeaa… Meidän on nyt heti kotiin kiirehdittävä.

LUCRETIA (säpsähtäen): Ei! Ei kotiin! (Tempautuu irti ja katsoo suurin silmin häntä. Brutus on vaistomaisesti astahtanut askeleen lähemmäksi.)

COLLATINUS: Kuinka? Minne siis?

LUCRETIA: Luuletko minun todellakin kutsuneen teitä kahta tänne vain kuulemaan minun häpeääni ja vaikerruksiani?

COLLATINUS (hiljaisesti): En tiedä, miksi olet kutsunut meidät. Mutta arvelin sen tapahtuneen siksi, että…

LUCRETIA: … siksi että kostaisit minut, Collatinus! (Tempaa tikarin poveltaan, pistää sen sydämeensä ja vaipuu maahan äänettömänä.)

COLLATINUS: Lucretia! (Aikoo syöksyä polvilleen hänen ruumiinsa ääreen. Brutus estää häntä siitä.)

BRUTUS (juhlallisesti): Hiljaa! — Hän on oikeassa. Ei kyyneleitä. — Toisin on Lucretia Collatinan kuolemaa vietettävä.

COLLATINUS: Ystäväni!

BRUTUS: Salli minun hoitaa vaimosi maahanpaniaiset! — Oh, minä vannon, että hän on saapa peijaat, joista vielä vuosituhannet tulevat kertomaan.

COLLATINUS (hämmästyneenä): Mitä aiot?

BRUTUS (kätensä kohottaen): Kostaa! — Kostaa, kuten hän itse käski meitä! — Kostaa hänen puolestaan, joka viruu tuossa verissään, kostaa kaikkien niiden puolesta, jotka Tarquinius Superbus on saattanut manalle ennen aikojaan! — Mutta kostaa ennen kaikkea koko Rooman kansan puolesta, jonka tämä turmaa tuova kuningasheimo on tallannut jalkoihinsa.

COLLATINUS: Syöstäkö hänet valtaistuimelta?

BRUTUS: Niin. Mitta on nyt täysi, Collatinus. Rooman kansa ei voi sietää tätä sortovaltaa kauempaa.

COLLATINUS (kokonaan tyrmistyneenä): Ystäväni! — Brutusko noin puhuu?

BRUTUS: Niin. On aika, että opit jo vihdoinkin minut tuntemaan.

COLLATINUS: Kuinka? Enkö tuntisi sinua, sinua, lapsuuteni leikkitoveria, nuoruuteni ystävää ja… (Katsoo häneen ja mykistyy äkkiä.) Ei, minä en tunne sinua. Näen aivan oudon miehen edessäni.

BRUTUS: Uuden, tarkoitat sinä?

COLLATINUS: Tuo ääni … tuo ryhti … vanhan ystävyytemme nimessä vannotan sinua sanomaan minulle: kuka olet?

BRUTUS (tarttuu hänen käteensä): Olen Brutus, olen ystäväsi, vaikka en se Brutus, mikä ennen olin ja joka sinua ennen on niin usein lystikkäillä leikkipuheillaan naurattanut.

COLLATINUS: Et … se … Brutus? — Kuka siis?

BRUTUS: Toinen, suurempi, korkeampi … synkkä kuin yö ja leppymätön kuin tähdet taivahalla…

COLLATINUS: Todellakin: onhan kuin kasvaisit puhuessasi!

BRUTUS (katkerasti): Niin hyvin on minun siis onnistunut oma itseni peittää, että kun ensi kerran elämässäni tahdon esille sen, ei minun paras ystäväni tunne minua! — (Painaa sydäntään.) Oh! Täällä sisällä on asunut aina eräs toinen Brutus…

COLLATINUS: Ystäväni: oikeastaan olen minä sitä aina aavistanut.

BRUTUS: Jos sinä olet sen aavistanut, niin sinä tiedät myös, mitä minä olen kärsinyt näinä vuosina, siitä saakka kuin vanha kuninkaamme Servius Tullius murhattiin…

COLLATINUS: Ja kuitenkin: kuinka sinä olet voinut ilveillä ja hymyillä, hullutella ja teeskennellä…?

BRUTUS (raivoisasti): Itkenyt verta minä olen, syönyt sappea minä olen ja kyyn kylmän myrkkyä keittänyt sydämessäni. — Aika on nyt kypsä, Collatinus. Minä tahdon Rooman kansan ja samalla oman sieluni tästä mätäpaiseesta puhdistaa.

COLLATINUS: Sinäkin olet surrut siis Rooman kohtaloa?

BRUTUS (katsoo häneen): Minä?

COLLATINUS: Niin. Sinäkään et ole siis ollut kylmä isänmaasi asialle?

BRUTUS: Minä? — Minä, joka en ole muuta miettinyt, siitä saakka kuin opin ajattelemaan? — Minä, joka en ole muuta murehtinut, siitä saakka kuin silmäni avautuivat näkemään rotuni rohkean pohjatonta kurjuutta ja häpeätä? Minä olisin outo isänmaani asialle!

COLLATINUS: Ystäväni! Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua…

BRUTUS: Minä, joka olen isänmaa itse, sellaisena kuin se nyt tomusta nousee, heittää naamionsa, paljastaa oikeat kasvonpiirteensä ja astuu esiin peljättävänä, vanhurskaana tuomarina vaatimaan tilille kaikki tyrannit ja väärintekijät!

COLLATINUS (hiljaisesti): Uskotko sinä siis, että se vielä voi nousta todellakin?

BRUTUS: Nyt se nousee, ja jumalat olkoot laupiaat sen äidin lapselle, joka nyt asettuu sen rankaisevaa valtaa vastustamaan. — Oh, mitä me olemme sietäneet ja nielleet näiden ajast'aikojen vieriessä!

COLLATINUS: Todellakin, tämä on ollut raskas aika jokaiselle Rooman kansalaiselle. Kukin on saanut kestää sen omalla tavallaan.

BRUTUS (pidätetyllä raivolla): Kuinka me olemme kumartaneet ja hymyilleet, kuinka me olemme luikertaneet ja liehakoineet! Suudelleet ruoskaa me olemme ja kiittäneet "kost'jumala" jokaisesta potkusta, jonka tuo tuolta Palatinumilta on suvainnut antaa meille.

COLLATINUS: Se on totta!

BRUTUS: Ja mitä me olemme saaneet siitä palkaksemme? Lokaa ja verta me olemme saaneet siitä niin paksulta, että me siihen pakahdumme ja siihen uppoamme!

COLLATINUS: Mutta voitko sinä siis todellakin kuvitella mielessäsi, että mikään vääryys ja väkivalta enää voisi pakottaa siveellisen suuttumuksen myrskyn tämän kansan povesta ilmi mylvähtämään?

BRUTUS: Niin totta kuin minä uskon omaan elämääni! Niin totta kuin minä uskon siihen myrskyyn, joka tällä hetkellä minun omassa rinnassani raivoaa! Niin totta kuin minä uskon tähtiin taivaalla ja jokaiseen vapaasen, itsenäiseen ajatukseen, joka näinä pitkinä vuosina on puhjennut kukkaan ja kypsynyt tekoon minun aivoissani: uskoani Rooman kansan terveesen ytimeen en minä toki vielä milloinkaan ole kadottanut.

COLLATINUS (hiljaisesti): Hyvä olisi, ellet erehtyisi. Omasta puolestani täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, etten aina ole ollut enää niin aivan varma siitä.

BRUTUS: Kenties … en aina … minäkään. — (Jälleen riehahtaen.) Mutta mitä? Silloin kun Lucretia surmataan, silloinko ei Rooman kansa menisi vastaan murhaajia? Mitä? Silloin kun Lucretia Collatina häväistään omassa kodissaan, silloinko ei rikas ja köyhä, vanha ja nuori, tarttuisi tapparaansa? Minä en ainakaan voi muuta ymmärtää!

COLLATINUS (surumielisesti): Etkö?

BRUTUS: En. — Mitä? Jos vielä tämäkin saa rankaisematta tapahtua, silloinhan tippuvat tähdet taivaalta, silloinhan ei kannata elää enää, silloinhan kuolee kaikki kaunis maailmasta ja jää jälelle vain kaikki huono ja mätä ja madonsyömä! — Ei, ei, ei! — Siihen et sinä saa minua uskomaan, Collatinus.

COLLATINUS (päättävästi): Hyvä. Siispä kantakaamme ruumis kaupunkiin ja asettakaamme se julkiseen paikkaan nähtäväksi, ja minä vannon, että se on saapa olla siinä korjaamatta, siksi kuin sinä olet pitänyt sille lupaamasi hautapuheen.

BRUTUS: Ja minä vannon, että minä olen puhuva niin, että itse pimeä yö sen ympärillä on iskevä kekäleitä. — Mutta joutukaamme! Päivä on jo mennyt mailleen ja minä näen kaupungin päältä synkän ukkospilven kohoavan. Me saamme yöksi myrskyn, Collatinus!

COLLATINUS (lennokkaasti): Mutta aamuksi ihanan auringon-nousun!

(Yrittävät käydä käsiksi ruumiisen, mutta polvistuvat kumpikin kuin yhteisestä sisällisestä käskystä sen ääreen.)

(Pitkä vaitiolo. Nousevat hitaasti ja kantavat ruumiin kaupunginportista sisälle. Pian alkaa perältä kuulua yhä kasvavaa meteliä, huutoja ja äänten sorinaa. Portti suljetaan.)

(Sextus tulee juosten oikealta yrittäen kaupunkiin. Huomaa portin suljetuksi, huutaa, kolkutiaa, ei pääse sisälle. Vaipuu vihdoin paasipenkille epätoivoissaan. Meteli taustassa kasvaa kumeana ja onnettomuutta uhkaavana.)

(Tarquinius Superbus, tukka tuulessa ja parta hajallaan, vasemmalta.)

SEXTUS: Isä!

TARQUINIUS: Poikani Sextus! — (Syleilevät nopeasti.) Pois! Minun täytyy tuosta portista sisälle.

SEXTUS: Sinä et pääse siitä portista. Se on suljettu.

TARQUINIUS: Mahdotonta. — Minä olen jättänyt jälkeeni kaiken sotajoukkoni vain kiiruhtaakseni ennen yötä sisälle siitä. — Sillä tiedä, poikani: Minä palajan voittajana!

SEXTUS: Ah!

TARQUINIUS: Siksi älä enää kauemmin viivytä minua. Sillä minun täytyy sisälle Porta Capenan kautta. Sitten ei minulla ole enää mitään peljättävää kaikkena elin-aikanani. (Rientää perälle.)

SEXTUS: Minä sanon sinulle, isä: portti on kiinni.

TARQUINIUS (kolkuttaen): Hoi! Ohoi! — Kuka sulkee kuninkaan silmien edestä?

SEXTUS: Isä, minä pelkään. Mitä merkitsee tuo meteli kaupungissa?

TARQUINIUS: He ovat vain saaneet tiedon kotiintulostani ja uskollinen kansani siitä jo ennakolta iloitsee. — Hohoi, ohoi! Miksi ei kuule kukaan? Eivätkö vartiat ole paikoillaan? (Lyö ja potkii porttia. Vaitiolo.)

SEXTUS: Ei kukaan tule meille avaamaan.

TARQUINIUS: Sitten täytyy sinun sisälle jonkun toisen portin kautta.

SEXTUS: Tulen juuri toiselta portilta: minä en päässyt sisälle.

TARQUINIUS (ällistyneenä): Mitä tämä merkitsee?

SEXTUS: Samaa olen minäkin kysynyt. Mutta minä en uskalla antaa pahan aavistukseni vastata siihen.

TARQUINIUS (katsoo häneen): Sinä et uskalla…? — Mutta onhan tämä tuiki naurettavaa. Minä olen lyönyt viholliseni, palajan voittajana ja nyt en minä pääse Porta Capenan kautta Rooman muurien sisälle!

SEXTUS: Niin, isäni. Näyttää todellakin siltä kuin saisimme me viettää tämän yömme campagnalla.

TARQUINIUS: Mutta minun täytyy päästä! — Kuka minä olen sitten? Enkö minä ole kuningas Tarquinius Superbus? Enhän minä ole mikään keppikerjäläinen. — Hoi! Ohoi! (Lyö ja rynkyttää porttia.)

SEXTUS: Turha vaiva, isäni. Me olemme jätetyt ulkopuolelle. (Portti avautuu samassa.)

TARQUINIUS: Ei. Sinä näet: portti avautuu. Vihdoinkin! — Nyt täyttyy vihdoinkin oraakelin lause. (Tullia syöksyy ulos kaupungista kuin kostotarten ajamana. Portti sulkeutuu.)

SEXTUS: Äitini!

TARQUINIUS: Tullia! Minne aiot?

TULLIA: Pois!

TARQUINIUS: Minun täytyy sisälle tuosta portista. — (Vaipuu kokoon.) Ah! Se on jälleen sulkeutunut!

TULLIA: Pois, jos henkenne on kallis teille! — Me olemme karkoitetut maanpakoon.

SEXTUS: Me? (Kääntyy hitaasti ja peittää kasvonsa vaipallaan.)

TARQUINIUS (ylpeästi): Kuka ajaa meidät maanpakoon?

TULLIA: Kansa!

TARQUINIUS: Rooman roskaväki?

TULLIA: Minä en tiedä, mutta kaupunki on heidän hallussaan. — Sanotaan, että senaatti istuu … pidetään juuri kansankokousta forumilla…

TARQUINIUS: Nyt? Illalla?

TULLIA: Soihtujen valossa. — Ja puhujalavalle on asetettu ruumis…

TARQUINIUS: Ruumis? Kenen?

TULLIA: Lucretia Collatinan, joka on saanut surmansa omasta kädestään. — Brutus puhuu kuin ukkosen jumala! Tuliset lieskat sinkoilevat hänen kieleltään.

TARQUINIUS (kokonaan hämmästyneenä): Brutus? — Mitä tämä on? Kuinka on tämä kaikki ymmärrettävä?

TULLIA: Minä en tiedä. — Kaikki huutavat ja huitovat kuin mielenvikaiset. — Kukaan ei pääse ulos eikä sisälle kaupunkiin.

TARQUINIUS: Mutta sinä?

TULLIA: Minut noudettiin väkisin palatsista. — Pois! Pakoon! Pakoon! Pelkään, että he voivat katua päätöstään ja ajaa takaa meitä!

TARQUINIUS: Mitä päätöstä?

TULLIA: Että sinä et ole kuningas enää, että me olemme ajetut maanpakoon! — Pois! Nopeasti!

(Näyttämö on edellisen aikana hämärtynyt. Pilvi kaupungin päällä iskee tulta. Nyt yhä kasvavaa ukonjyrinää.)

TARQUINIUS (kauhistuneena): Onko sitten maailmanloppu? Valitaanko uutta kuningasta?

TULLIA: Ei. "Ei mitään kuninkaita enää!" "Kansa itse hallitkoon nyt itseään!" — Näin he huutavat.

TARQUINIUS: Ei mitään kuninkaita —? Kansa itse —?

TULLIA: Niin. Luulen, että jo huomenna tasavalta julistetaan…

TARQUINIUS: Häh? Tasavalta? Ei mitään kuninkaita enää? — (Kuin itsekseen.) Sitten on meidän aika todellakin tarttua mieron sauvaan. (Peittää kasvonsa vaipallaan. Pitkä vaitiolo.)

TULLIA (hiljaa): Armaani! Meidän on nyt lähdettävä. Yö yllättää, raju-ilma on kohta meidän päämme päällä. — (Ukkosta ja salamoita.) Etkö kuule? Pois, nopeasti, jostakin vuorenkolosta tahi ystävällisestä majasta turvaa etsimään!

TARQUINIUS: Vuorenkolosta! Voinko minä turvautua jumaliin? Ystävällisestä majasta? Voinko minä turvautua ihmisiin?

SEXTUS (äkkiä): Isä! Mutta on sinulla sotajoukko! Onhan sinulla voitollinen armeija takanasi!

TARQUINIUS: Poikani! Minun uljas poikani! — (Syleilee häntä.) Miksi et sitä minulle ennen sanonut?

TULLIA: Turhaa toivoa! Jo käyvät tällä hetkellä salaiset käskyt kaikkialle, armeijaan, maakuntaan. Sinä olet henkipatto mies, Tarquinius Superbus, ja kuka tahansa saa surmata sinut, jos sinut tavataan Rooman alueella.

(Pitkä vaitiolo. Tarquinius Superbus on vaipunut kokoon. Ukkosta ja salamoita.)

TARQUINIUS: Mutta mikä tapaus on voinut olla syynä näin äkilliseen ja yksimieliseen kansan kapinaan? — Ah! Tuo ruumis? Kenen se oli?

TULLIA: Lucretia Collatinan. Sanotaan, että poikamme Sextus on häväissyt hänet.

TARQUINIUS: Onko se totta?

SEXTUS (langeten hänen jalkoihinsa): Isä! (Vaitiolo.)

TARQUINIUS: Nouse! — (Harvakseen.) Sinä olit siis isäsi poika.

TULLIA: Tarkoitat: meidän poikamme, Tarquinius. (Laskee kätensä hänen olalleen.)

TARQUINIUS (kuten edellä.) Tässä on siis koko perhe kokoontunut. — (Vaitiolo. Ukkosta ja salamoita. Sade lankeaa.) Menkäämme!

TULLIA: Minne?

TARQUINIUS: Jonnekin, missä ei sade pieksä meidän kasvojamme.

SEXTUS (itkien): Siis erämaahan kuolemaan!

TARQUINIUS: Vaeltamaan ovelta ovelle, jos niin tarvitaan.

TULLIA: Tarquinius Superbus! Sinä suuri sulho minun nuoruuteni! (Syleilee itkien häntä.)

TARQUINIUS (särkyvällä äänellä): Tullia, tulitukka! — (Hilliten itsensä.) Ojenna minulle toinen kätesi! Ja poikani Sextus ojentaa minulle toisen. — (Suurimmalla ponnistuksella.) Kas niin! Ja nyt kohti tuntemattomia kohtaloita. (Vaeltavat hitaasti vasemmalle. Tullia ja Sextus itkevät ääneen, Tarquinius Superbus kulkee hartiat kumarassa ja hoippuen kuin vanha ukko heidän välillään. Ukkosta ja salamoita.)

Esirippu.