NELJÄS NÄYTÖS.

Huone Collatinuksen kotona Collatiassa. Ovi oikeanpuolisesta taustasta, toinen etualalta vasemmalta. Perällä pitkä penkki, vasemmalla taka-alalla tuikkiva hiilos, oikealla pöytä, hylly ynnä talouskaluja. Kaikki karua, yksinkertaista ja korutonta.

Myöhäinen iltahetki. Ulkona tuulta ja sateen ropinaa. Lucretia, penkin vasemmanpuolisessa päässä, kehrää värttinällä. Orjattaret samoin hänen vierellään. — Himmeä lamppu valaisee näyttämön taka-alan.

Koputus ovelle. Orjattaret lakkaavat työstään ja kuuntelevat. Lucretia kohottaa päänsä kummastuneena.

LUCRETIA: Kuka se voi olla? — (Uusi koputus.) Menkää ja avatkaa hänelle! (Orjatar tekee työtä käskettyä. Sextus tulee sisälle, päällysvaippa vettä valuvana, pysähtyy ovensuuhun ja katsoo uteliaasti ympärilleen.)

SEXTUS: Tämä siis on Collatinuksen koti!

LUCRETIA: Niin, tunnetko isännän vai ehkä saavutkin sanantuojana häneltä?

SEXTUS: Miksi sitä kysyt, kielevä tyttöseni?

LUCRETIA (miellyttävästi): Siksi että jos niin on, ei tervetulleempi vieras koskaan ole käynyt tuon kynnyksen yli.

SEXTUS: Hm. Saammehan nähdä. — (Huolettomasti orjattarille.) Pyydän teitä nyt tuloni talon emännälle ilmoittamaan.

LUCRETIA: Talon emäntä olen minä täällä.

SEXTUS: Kuinka? Oletko sinä Lucretia? — (Astuu peremmälle ja tervehtii kohteliaasti häntä.) Ja sinä kehräät todellakin?

LUCRETIA (hymyillen): Tietysti kehrään minä, — mutta koska näyt tuntevan minutkin nimeltäni, salli minun nyt kysyä sinulta, ketä puhuttelen.

SEXTUS: Anteeksi, enkö ole vielä sitä sanonut sinulle? Olen Sextus Tarquinius, poika kuninkaan.

LUCRETIA: Poika kuninkaan! (Yrittää nousta hämmästyneenä, orjattaret seuraavat hänen esimerkkiään.)

SEXTUS: Ei, ei! Pyydän, istu! Ja te muut siellä, pysykää paikoillanne! — Noin. Juuri tuossa asennossa tahtoisin minä ijät kaiket nähdä sinut. (Lucretia painuu takaisin paikalleen yhä enemmän hämmästyneenä. Orjattaret, arkoina ja pelokkaina, seuraavat hänen esimerkkiään. Sextus on astunut oikealle etualalle ja tarkastelee nyt taustan ryhmää iki-ihastuneena.)

LUCRETIA: Minä en ymmärrä…

SEXTUS: Etkö? — Mikä armas taulu!… Nuo tytöt … tämä valaistus … sinä itse siellä värttinäsi takana… Minä en ole tiennyt, minä en ole voinut aavistaa, että olisi olemassa mitään samalla niin siveätä, kaunista ja päätä-pyörryttävän pyhää maailmassa! (Varjostaa silmänsä kädellään. Vaitiolo.)

LUCRETIA (arasti): Minä en ymmärrä, mitä huvia poika kuninkaan voi keksiä itselleen niin tavallisesta ja arkipäiväisestä näystä.

SEXTUS: Huvia, sanoitko? Suurin autuus on se minun sielulleni. — Siveä Lucretia! Tuon näyn tahtoisin minä painaa ikiajoiksi sydämeni syviinpään.

LUCRETIA (punehtuen): Miksi sanot minua siveäksi Lucretiaksi?

SEXTUS: Siksi että kaikki ihmiset nimittävät sinua niin. — Ah! Maan päällä on siis olemassa jotakin niin kaunista, että se voi pakottaa kuolevaisen ehdottomasti polvilleen. (Polvistuu. Lucretia nousee kokonaan hämmentyneenä, orjattaret seuraavat edelleen hänen esimerkkiään.)

LUCRETIA: Pelkään, että pilkkaat yksinkertaista työtäni ja pukuani…

SEXTUS (nousten nopeasti): En, kautta jumalien! — (Tarttuu hänen käteensä.) Heitä saatan minä pilkata, mutta heitäkin ainoastaan niin kauan kuin he pysyvät pilvien takana ja näkymättöminä. Nyt, jumalat, minä tunnustan teidän valtanne ja suuruutenne!

LUCRETIA: Se onkin aina tunnustettava.

SEXTUS: Se on tunnustettava silloin, kun he ottavat päälleen ihmismuodon ja meitä vastaan tuolla katseella hymyilevät…

LUCRETIA (hymyillen): Taikka tulevat iltamyöhällä meidän tupaamme, haastavat hassutuksia, lankeavat polvilleen ja tekevät jos joitakin temppuja, ollen muka aivan tyrmistyneitä näystä, jonka he voivat kohdata missä maalaisessa majassa tahansa (Nauraa sydämellisesti.) Oletpa sinä hyvin hullunkurinen!

SEXTUS: Olenko? — (Kokonaan hurmaantuneena.) Ja kuitenkin sanon minä sinulle: ei edes Delphoin suuren Apollon temppelissä ole täyttänyt minun sydäntäni sellainen hartaus ja nöyryys ja rauhallisuus kuin tällä hetkellä sinun kattosi alla.

LUCRETIA: Tosiaan!

SEXTUS: Sinä, joka olet niin viisas … voitko sen minulle selittää, siveä Lucretia?

LUCRETIA (pudistaa hymyillen päätään): En.

SEXTUS: Sallitko siis, että minä sanon sen sinulle?

LUCRETIA: En, sillä arvaan, että jälleen lausuisit joitakin hullutuksia. (Painaa päänsä ujostuneena Sextuksen rakastavasta silmänluonnista.) Miksi katsot minuun noin?

SEXTUS: Olet oikeassa. Maan mato! Mikä olen minä, että tohdin katsoa silmiin sinua?

LUCRETIA: Taas pilapuheita! Miksi ei sinulla olisi lupa katsoa minuun? — (Sydämellisesti hymyillen.) Eihän silmä osaa ota.

SEXTUS (kuiskaten hänen korvaansa): Ei. Mutta syvältä minun sydämestäni soi ääni, joka sanoo, että sinua on vain rukouksilla ja uhriliekeillä lähestyttävä kuin kuolemattomia. — Ethän sinä suutu siitä minulle, siveä Lucretia?

LUCRETIA (hiljaa): En. — (Vaitiolo. Pois haihduttaen.) Mutta minua vaivaa, että sinä uudestaan ja yhä uudestaan ylistät minun siveyttäni.

SEXTUS: Todellakin? Se vaivaa sinua?

LUCRETIA: Niin, sillä ethän sinä tunne minua, et tiedä oikeastaan, olenko minä kala vai lintu. Näethän vasta ensi kerran minut.

SEXTUS (hymyillen): Mutta olethan sinä siveä Lucretia?

LUCRETIA: Mahdollista kyllä. Mutta en ole tottunut saamaan kunniaa siitä, mitä pidän velvollisuutenani…

SEXTUS: Niinkö?

LUCRETIA (vilpittömästi): … Samoin kuin pidän sitä jokaisen kunnon vaimon velvollisuutena, joka miestään rakastaa.

SEXTUS: Todella? ja sinä rakastat miestäsi?

LUCRETIA: Tietysti rakastan minä häntä.

SEXTUS: Miksi?

LUCRETIA (hämmästyneenä): Miksikö? — Teetpä sinä kummallisia kysymyksiä. — Tietysti siksi, että … siksi, että … no niin… (Hymyillen.) Tiedätkö, suoraan sanoen, tuota asiaa en minä ole koskaan tullut ajatelleeksi.

SEXTUS: Sallit ehkä, että minä autan sinua. — Sinä rakastat häntä siksi, että hän ensiksikin on sinun miehesi…

LUCRETIA (innokkaasti): Juuri niin! — Ja toiseksi…

SEXTUS: Ja toiseksi, koska hän on minun sukulaisen! — (Nauraa.) Tiedäpäs, Lucretia: niin erinomainen emäntä ja aviopuoliso kuin lienetkin, olet sinä sentään unohtanut yhden hyvin tärkeän asian.

LUCRETIA: Minkä?

SEXTUS: Ethän ole antanut minulle vielä edes tervetuliais-suudelmaa.

LUCRETIA: Ah, sekö se vain oli!

SEXTUS: Niin. Olen jo kauan sitä turhaan odottanut.

LUCRETIA (hämillään): En tiedä, onko se oikein sopivaa…

SEXTUS: Näin läheisten sukulaisten kesken? — (Hymyillen.) Hyi, Lucretia! Ajattelepas, mitä miehesi sanoo, jos hän kotiin palattuaan kuulee, että olet ottanut näin huonosti vastaan hänen ystäväänsä, poikaa kuninkaan.

LUCRETIA: En tunne myös, mikä on tapana kuninkaan hovissa. Mutta en tahtoisi miestäni minulle vihastuvaksi… (Suo suudelman hänelle.)

SEXTUS: Armas Lucretia! (Vaitiolo.)

LUCRETIA (haihduttaen hämmennystään): Mutta etkö aio riisua vaippaasi? Olethan likomärkä aivan. — Ja etkö tahdo istua tänne lieden ääreen? — Varropas, teen vähän tulta sinulle… Siinä on sinun hyvä kuivata vaatteitasi. (Heittää pari risukimppua lieteen. Tuli leimahtaa korkealle. Sextus riisuu vaippansa, istuu lieden ääreen ja ojentaa kätensä kohti sen suloista lämpimää.)

SEXTUS: Ah! — (Kuin itsekseen.) Tämä siis on Collatinuksen kotiliesi.

LUCRETIA (leikillisesti): Näistä emännän velvollisuuksista olisit sinä voinut minua muistuttaa. — Tytöt! Te saatte mennä levolle nyt. — Ja tähän pöydälle asetan minä sinulle hiukan viiniä ja palan paistia, jota itse äsken söimme, vaikka en tiedä, tokko se mahtanee kelvata pojalle kuninkaan. (Puuhailee toimekkaana pöydän ääressä. Orjattaret menevät. Sextus on sulkenut silmänsä uneksien. Vaitiolo. — Lucretia tulee ja koskettaa häntä hiljaa kädellään.)

SEXTUS: Ja nyt? Mitä nyt aiot?

LUCRETIA: Nyt aion sanoa sinulle hyvää yötä.

SEXTUS: Kuinka? Jätätkö minut?

LUCRETIA (hymyillen): Mieleni tekisi kyllä kuulla jotakin miehestäni, mutta näen, että olet nyt liian väsynyt viestien kerrontaan. — (Osoittaa vasemmalle.) Tuolla on huoneesi.

SEXTUS: Ja sinun? (Tarttuu hänen käteensä.)

LUCRETIA (osoittaen perälle): On tuolla. — (Hymyillen herttaisesti.) Mutta vain tänä yönä…

SEXTUS: Miksi?

LUCRETIA: Siksi että meillä ei ole mitään vieraskamaria ja sinä saat nyt kunnian nukkua minun huoneessani.

SEXTUS: Sinun? Ja sinun miehesi siis?

LUCRETIA (hiukan surumielisesti): Minun mieheni on niin paljon poissa. — Olen tottunut sitä miltei vain omakseni katsomaan.

SEXTUS: Siveä Lucretia! (Suutelee hänen kättään tulisesti.)

LUCRETIA (vetäen hiljaa kätensä pois): Hyvää yötä.

SEXTUS: Viivy vielä hetki! Tarinoimme vähän ja tulemme hyviksi ystäviksi.

LUCRETIA: Emmekö ole jo ystäviä?

SEXTUS: Tulemme vielä paljon paremmiksi. Etkö sinä toivoisi sitä?

LUCRETIA: Epäilemättä…

SEXTUS: Niinpä jäät sinä vielä hetkiseksi. Minä pyydän… Yö on niin pitkä ja minua vaivaa sellainen sisällinen levottomuus…

LUCRETIA: Minkä tähden?

SEXTUS: Minä en tiedä… Se seuraa sieluni ääretöntä yksinäisyyttä… (Kuin itsekseen.) Ei kukaan ole niin yksin kuin minä, ei kukaan avaran taivaan alla!

LUCRETIA (epätietoisena): Jäisin mielellänikin kanssasi vielä hetkeksi pariksi pakisemaan, ellen pelkäisi sinua aivan uneen uuvuttavani. — (Hymyillen.) Kas niin, nyt nukut jo taas!

SEXTUS: Minäkö? Mistä sen päätät?

LUCRETIA: Sinä suljit silmäsi ja näytit jälleen niin rajattoman väsyneeltä ja raukealta…

SEXTUS (katsoo kummallisesti häneen): Näytinkö? — Ihmetteletkö sitä?

LUCRETIA: En, oikeastaan, sillä onhan ilta jo myöhäinen ja sinulla on ollut pitkä matka tänne Roomasta tuulessa ja sateessa ratsastettavana.

SEXTUS (kuten edellä): Niinkö?

LUCRETIA: Niin, ja siksi tahdonkin jättää sinut nyt yksin lepäämään ja kuulla huomenna, mitä sinulla on minulle kerrottavaa … varmaan mahtaa se olla jotakin tärkeätä, koska se on saanut itse kuninkaan pojan liikkeelle lähtemään.

SEXTUS (pudistaa päätään hitaasti ja surumielisesti): Nyt ei viisas Lucretia minua oikein ymmärtänyt.

LUCRETIA: Enkä? — Siksi onkin väärin sanoa minua viisaaksi Lucretiaksi. Tiedän itse kyllä olevani hyvin typerä ja minun mieheni sanoo… (Vaikenee äkkiä punehtuen.)

SEXTUS: Ja sinun miehesi sanoo mitä?

LUCRETIA: Nyt olin minä sanoa typerimmän typeryyteni.

SEXTUS: Juuri sen tahtoisin minä kuulla, näetkös.

LUCRETIA: Nauraaksesi minulle, niin.

SEXTUS (kauniisti): En, vaan sulkeakseni silmäni jälleen ja nähdäkseni unta onnesta, joka ei ole ihmislasten. — (Vaitiolo. Matalalla äänellä.) Nyt ymmärsit sinä minut, eikö niin?

LUCRETIA: En tiedä. — (Hiljaa.) Mutta minusta tuntuu kuin olisin sinut oikein ymmärtänyt.

SEXTUS: Ah! — Istu siis ja salli minun painaa pääni sinun syliisi ja uneksia, että tämä onni edes hetkisen on minun omani. (Tarttuu hänen käsiinsä ja vetää hänet lavitsan päähän istumaan. Lucretia sallii sen tahdottomana tapahtuvan. Pitkä vaitiolo.)

LUCRETIA: Sinä mahdat olla … hyvin onneton mies.

SEXTUS (raukeasti): Olen. Minulla ei ole paikkaa, kuhun pääni kallistaisin.

LUCRETIA: Kuitenkin on koti sinullakin.

SEXTUS: Minulla? — (Katkerasti.) Koti!

LUCRETIA: Niin, olenhan kuullut, että on sinulla vaimo valio. Eikö hän rakasta sinua täydestä sydämestään?

SEXTUS (kuten edellä): Minun vaimoni!

LUCRETIA: Myöskin äitisi elää vielä.

SEXTUS (kuten edellä): Minun äitini! — (Vaitiolo.) Ei, sinä et tunne heitä. Etkä minua! Sinä et tiedä, mitä on elämä siellä palatsissa!

LUCRETIA: En. Mutta olen kuvitellut, että se olisi niin paljon suurempaa ja korkeampaa kuin on elämä täällä meidän syrjäisessä maaseudussamme. — (Vaitiolo. Hymyillen.) Nyt nukut sinä.

SEXTUS (uneksien): Kuinka täällä on hiljaista! Kuulee aivan oman sydämensä tykytyksen.

LUCRETIA: Eikö sitä kuninkaan palatsissa kuule?

SEXTUS: Ei aina. — (Vaitiolo.) Tiedätkö, mitä nyt mietin, Lucretia?

LUCRETIA: Sano se minulle!

SEXTUS: Tuumin jäädä tänne elinpäiväkseni.

LUCRETIA: Varmaan tulisi sinun hyvin pian ikävä täällä. Ja sitäpaitsi, kun sinusta tulee Rooman kuningas…

SEXTUS (nauraen): Delphoin suuri Apollo on sen minulle ennustanut — (Karkaa ylös.) Mutta kuinka sinä sen tiedät?

LUCRETIA: Arvelin, että se olisi aivan luonnollista. (Nousee.)

SEXTUS: Niinkö? — (Tarttuu hänen käsiinsä merkitsevästi.) Mutta minun isäni elää vielä.

LUCRETIA: Tarkoitan: tietysti vasta hänen kuolemansa jälkeen.

SEXTUS: Niinkö? — (Päästää jälleen hänen kätensä.) Mutta tiedätkö, kuinka minun isäni itse kohosi kuningasistuimelle?

LUCRETIA (hiljaisesti): Minä olen kuullut siitä.

SEXTUS: Hän tappoi edeltäjänsä kuin koiran ja minun äitini oli siinä hänelle avullisena! — (Äkkiä.) Sinä? Sinulla ei ole halua kuningattareksi?

LUCRETIA: Minun kunnianhimoni ei ole koskaan lentänyt niin korkealle. (Sextus katsoo vielä hetkisen häneen ja purskahtaa sitten kaikuvaan pilkkanauruun.)

SEXTUS: Jää sitten piikojesi ja värttinäsi luo! (Katsoo ympärilleen.) Missä he ovat? Mihin he ovat menneet? Miksi et sinä kehrää, siveä Lucretia? (Vaipuu ruhmolle lieden ääreen ja painaa pään itkien käsiinsä. Lucretia katsoo neuvottomana häneen.)

LUCRETIA: Oletko sairas?

SEXTUS: Sairas sydämestä, siveä Lucretia, sairas sydämestä! — Ah, olisi parempi, etten koskaan olisi tämän talon ovea lähestynyt!

LUCRETIA: Kadutko käyntiäsi? Ja äsken sanoit sinä tahtovasi jäädä tänne elinpäiväksesi. — Katsopas: noin pian sinä muutat mieltäsi.

SEXTUS: Olisi parempi, sanon, sille, joka kerran syntyi syvyyksissä elämään, että hän ei ikinä näkisi jumalten taivaan korkeuksia! — Siveä Lucretia: sitä et sinä koskaan tule ymmärtämään.

LUCRETIA: Nyt en todellakaan ymmärrä sinua.

SEXTUS: Etkö? Etkö sittenkään, kun sanon, että olisi parempi sille, jonka paikka on yössä ja pimeydessä, että hän ei ikinä olisi siveän Lucretian kotiliettä lähestynyt? — (Vaitiolo.) Nyt menen minä.

LUCRETIA: Miksi?

SEXTUS: Siksi että rakastan sinua saakka hulluuteen. — Nyt tiedät sinä sen. (Vaitiolo.)

LUCRETIA: Nyt pyydän sinua itse lähtemään.

SEXTUS: Oletko vihainen siitä, mitä sinulle sanoin, Lucretia?

LUCRETIA: Olen … sillä pidin paljon sinusta.

SEXTUS: Ja nyt?

LUCRETIA (surumielisesti): Nyt olet siirtynyt minusta niin kauas kuin en koskaan elämässäni olisi kohdannut sinua. — Eikö totta, Sextus Tarquinius? Sitä ei olisi pitänyt sanoa minun mieheni ystävän ja sukulaisen.

SEXTUS: Hyvä, että muistutat minulle minun suvustani. Sillä olin jo unohtaa todellakin, että myöskin minä olen Tarquinius ja isäni poika, hänen, jota ylpeäksi nimitetään.

LUCRETIA: Minä puolestani en ole sitä hetkeäkään unohtanut.

SEXTUS: Hyvä. Siispä muistat, kuinka minun isäni saavutti sen naisen suosion, jota hän nyt nimittää vaimokseen ja puolisokseen?

LUCRETIA: Olen kuullut himmeitä huhuja kuiskittavan…

SEXTUS (terävästi): Katsopas, sinäkin olet kuullut niistä.

LUCRETIA: Kyllä, mutta olen aina kammolla evännyt itseni niitä uskomasta. Niiden täytyy olla pelkkää panettelua.

SEXTUS: Niinkö luulet? — (Hitaasti.) Minun isäni kuristi vaimonsa…

LUCRETIA: Se ei ole totta!

SEXTUS: On. Ja minun äitini pisti miehensä kuoliaaksi…

LUCRETIA: Ah!

SEXTUS: Niin sytyttivät he kaksi hääsoihtunsa ja hallitsevat vielä tänäkin päivänä Roomaa riemussa ja kunniassa. — (Hurjasti.) Siveä Lucretia! Olisiko sinusta miehesi murhaajaksi?

LUCRETIA: Mitä lausut minulle! (Pitää korviaan, pakenee häntä.)

SEXTUS (hampaittensa välistä): Pelkään, myöskin minä olen suvustani huonontunut. — (Nauraa katkerasti.) Mutta kun tulen kuninkaaksi, käsken ensin katkaista kaulan sinun mieheltäsi.

LUCRETIA: Silloin palkitset sinä huonosti kestiystävyyden, jota olet nauttinut hänen kattonsa alla.

SEXTUS: Ja sinut itsesi raastatan minä Tarquiniusten palatsiin Palatinumille. Hahhah! — Hyvää yötä! Tervehdi miestäsi minulta ja sano, että hän on voittanut vetonsa!

(Heittää vaipan hartioilleen ja menee nopeasti perälle. Lucretia katsoo hänen jälkeensä päätä pudistaen. Korjaa sitten ruoan pöydältä, katsoo vielä hänen jälkeensä, ottaa lampun ja poistuu vasemmalle. — Hiilos takassa on hiipunut hiljalleen. Näyttämö on nyt miltei pimeä).

(Sextus tulee takaisin. Kuiskaa: "Lucretia!" Hiipii vasemmalle ja kuuntelee henkeään pidättäen. Ovi aukenee, Lucretia, yöpuvussa ja lamppu kädessään, ilmestyy kynnykselle.)

(Sextus väistyy nopeasti vasemman puolisen taustan pimentoon.)

LUCRETIA: Unohdin sulkea oven.

SEXTUS (kuiskaten): Lucretia.

(Lucretia menee perälle, sulkee oven ja palajaa takaisin vasemmalle. Ovi vasemmalla jää hänen jälkeensä hiukan raolleen. Kapea valoviiva tunkee siitä näyttämön etualalle.)

(Sextus hiipii jälleen esille piilopaikastaan. Kuiskaa: "Lucretia!" — Tuli sammutetaan. Sextus odottaa vielä hetkisen ja syöksyy sitten nopealla liikkeellä vasemmalle.)

Esirippu.