TOINEN NÄYTÖS.

Curian edusta. Oikealla Forum Romanum, vasemmalla Capitolium. Ovi perältä, johtava matalalle podiumille. Siitä portaat etualalle, jota paksujen pilarien välinen ristikko rajoittaa.

Collatinus syöksyy nopeasti ulos perältä. Brutus heti hänen jälessään.

COLLATINUS: Tuossa en minä tahdo olla mukana. Pois!

BRUTUS: Aiotko poistua kesken juhlapitoja?

COLLATINUS: Kautta taivaan, tuo ei ollut häneltä oikein! Hän loukkaa vanhaa kuningasta.

BRUTUS (nokkelasti): Uusi loukkaa aina vanhaa ja ravistunutta. — Ja sitäpaitsi: miksi ei meillä voisi olla kahta kuningasta? Toinen uusi, toinen vanha.

COLLATINUS: Sinulta ei saa koskaan järjen sanaa! — Mutta missä viipyy kuningas?

BRUTUS: Kumpaa tarkoitat sinä?

COLLATINUS (äkeästi): En Tarquiniusta! — Totta tosiaan, tätä pitäisi tuon kunnon vanhuksen olla näkemässä?

BRUTUS: Servius Tulliusta siis? — Hän on elonkorjuussa kaiken kansansa keralla, kuten sopii maan isälle, joka on väsynyt valtiotoimiin.

COLLATINUS: Vahinko! Ikuinen vahinko!

BRUTUS: Mikä vahinko? Hän korjaa siellä, Tarquinius Superbus täällä. — Sinä näet: me tarvitsemme välttämättömästi kaksi kuningasta.

COLLATINUS: Hiljaa! Nyt ei ole leikinlaskun aika. — (Kuin itsekseen.) Lienee paras, että riennän vastaan hänelle ja koetan pyytää häntä tyynenä pysymään. Sillä muuten vuotaa tässä verta.

BRUTUS (viheltäen): Verta? Sitä vuotaa kuin viiniä tähän maailman-aikaan. — Etkö ole kuullut, että Tarquinius Superbuksen veli on langennut miekkaansa ja löydetty verilätäköstä kotinsa kynnykseltä?

COLLATINUS: Hassutusta! Näin vielä eilen aamulla tuikiterveenä hänet.

BRUTUS: Tämä kuuluu eilen keskipäivän aikaan tapahtuneen. — Ja hänen vaimonsa, vanhempi Tullia, on liukahtanut omissa portaissaan ja halkaissut takaraivonsa.

COLLATINUS: Mitä sanot? Milloin?

BRUTUS (järkähtämättömällä tyyneydellä): Tuo kuuluu eilen iltapäivällä tapahtuneen. — Tarquinius parka! Hänellä ei todellakaan ole viime vuorokauden kuluessa ollut suurta iloa suvustaan.

COLLATINUS: Tuosta kaikesta en minä ole mitään kuullut.

BRUTUS: Siitä näet, mikä etu on liikkua vähän kotinurkkien ulkopuolellakin, kaduilla ja kujilla, kuten minä esimerkiksi, vaikka sinä puolestasi olet aina sitä pelkäksi tyhjäntoimittamiseksi nimittänyt. Siellä saa kuulla yhtä ja toista, josta herrat senaattorit ja valtiomiehet eivät tiedä niin hölynpölyäkään.

COLLATINUS: Se on tyhjäntoimittamista! Mutta lieneekö jotakin perää omassa hölynpölyssäsi?

BRUTUS (ylemmyydellä): Kaikki on, kuten kerroin, tapahtunut. — Arvostella asioita ei minulle kuulu eikä minun järkivähäni siihen riittäisikään. Mutta onkia tietooni niitä … toivon, ettet siinä suhteessa ole tavannut mestariani.

COLLATINUS: Olet oikeassa. — (Vaipua syviin ajatuksiin.) Mikä turman päivä!

BRUTUS: Niin, ajattelepas, mikä onnettomuus! Langeta omaan miekkaansa…

COLLATINUS: Brutus! Tuo kuulostaa mielestäni varsin omituiselta.

BRUTUS: Entä sitten tuo toinen tapaus: jos joku muu, tavallinen ihminen, olisi kaatunut portaissa, olisi hän kenties nyrjäyttänyt jalkansa tahi saanut aimo kuhmun kulmaluuhunsa. Mutta tältä: kallo halki ja henki kankaalle heti! — Eikö se ole mustan murheellista?

COLLATINUS (kuin itsekseen): Ja hän tulee tänään kuninkaallisessa puvussa curiaan! — Brutus! Kautta taivaan, se mitä kerrot, on omiaan saattamaan minut outoihin ajatuksiin.

BRUTUS: Minun heikon aivokoppani taas ovat nämä tiheät kohtalon-iskut kokonaan myllertäneet. — Ajattelepas: kadottaa samana päivänä sekä veljensä että puolisonsa!

COLLATINUS (matalalla äänellä): Jospa se vaan olisi siinä…

BRUTUS: Niin. — (Nopeasti samaan ääneen tarttuen.) Jos hän vielä tänään appensa kadottaa, ei hänelle jää enää muuta lohdutusta kuin kaunis kälynsä ja kuningas-arvo. — Tarquinius parka! Hänen asiansa ovat todellakin hullusti. (Lyhyt vaitiolo.)

COLLATINUS (äkisti): Brutus! Tässä on olemassa salaliitto.

BRUTUS: Korkeat jumalat näyttävät tehneen salaliiton keskenään hänen heimonsa perinpohjin tuhotakseen!

COLLATINUS: Etkö usko: myös vanhan kuninkaan henki on vaarassa? Muuten ei Tarquinius Superbus ikinä olisi uskaltanut tulla tuossa asussa senaatin eteen.

BRUTUS: Kaikkien henki on vaarassa, jotka tavalla tahi toisella nyt seisovat liian liki Tarquiniusta. — Ai! (On tullut niin lähelle, että on koskettanut häneen, ja pakenee nyt koomillisella pelolla näyttämön toiselle puolen. Collatinus katsoo kummastuneena häneen.)

COLLATINUS: Mitä? Taasko ilveilijätemppuja? — Miksi irvistät niin omituisesti?

BRUTUS: Unohdin aivan, että olet itsekin hänen sukulaisensa.

COLLATINUS: Se olen, ja jos hänestä todella tulee kuningas, pitäisi minun sellaisena oikeastaan iloita hänen onnestaan. Mutta minä en soisi hänen tulevan kuninkaaksi tällä tavoin. — (Äkkiä, viitaten oikealle.) Tuossa hän on.

BRUTUS: Kuka? Servius Tullius, näen minä. — Nyt saadaan hauskaa!

COLLATINUS: Minne menet?

BRUTUS: Takaisin sisälle luonnollisesti. Onpa huvittavaa nähdä, kuinka nuo kaksi mahtuvat samalle tuolille istumaan. — Tuletko?

COLLATINUS: En. Minä pelkään tätä yhteentörmäystä. Servius Tullius on vielä kiivas ukko ijästään huolimatta eikä arvattavasti anna temmata valtaa noin vaan ilman muuta käsistään.

BRUTUS: Se on jo temmattu. Senaatti on vaitiolollaan hyväksynyt uuden kuninkuuden.

COLLATINUS (vakavasti): Brutus! Tämä päivä päättyy verisesti.

BRUTUS: Sitä parempi! Hahhah, tämähän on hauskempaa kuin juhlanäytäntö Circus Maximuksessa. (Menee nauraen perälle. Servius Tullius syöksyy oikealta, paljastettu miekka kädessään, vaippa epäjärjestyksessä ja harmaat hapset tuulessa liehuvina. Collatinus käy vastaan hänelle.)

COLLATINUS: Terve!

SERVIUS TULLIUS (läähättäen): Kuka olet? — Ah, Tarquinius Collatinus! Oletko nähnyt sukulaistasi? Häntä, tarkoitan, jota Superbukseksi nimitetään?

COLLATINUS: Hän on tuolla sisällä.

SERVIUS TULLIUS: Se on totta siis? Ja hän istuu kuninkaallisella istuimella, tuo rakas vävyni? — Pois! Minä lävistän hänet tällä miekallani.

COLLATINUS (asettuen hänen tielleen): Yksi sana!

SERVIUS TULLIUS: Se konnien päämies! — Mitä? Miksi tahdot minua pidättää? — Ahaa, myöskin sinä olet Tarquinius! Te olette kaikki tehneet salaliiton keskenänne. (Aikoo perälle. Collatinus kokee pidättää häntä.)

COLLATINUS: Seis!

SERVIUS TULLIUS: Mitä tahdot minusta?

COLLATINUS: Jos henkesi on kallis sinulle, varoitan sinua nyt tuossa mielentilassa curiaan menemästä.

SERVIUS TULLIUS (suuttuen): Sinä varoitat minua? — Häh? Tässä mielentilassa? Olenko minä hullu siis, joka kaipaa hoitajaa? Enkö minä ole kuningas enää?

COLLATINUS: Sitten, jälestäpäin selitän sinulle käytökseni. Nyt: tyynny ennen kaikkea, sillä muuten pelkään pahoin pian jääväni ainoaksi, joka vielä kuninkuutesi tunnustaa.

SERVIUS TULLIUS: Kuinka? — Pois, tahi kautta taivaan, opetan sinulle alammaisuuden ensi käskyn.

COLLATINUS: Salli minun puhua sinulle…!

SERVIUS TULLIUS (hätyyttäen häntä miekallaan): Miekkas maalle, ellet tahdo tulla tapetuksi kuin uhriteuras!

COLLATINUS: Sinä olet hullu!

SERVIUS TULLIUS: Ja sinä… Tarquinius! — Nyt kuolet sinä. (Tahtoo lävistää hänet miekallaan. Taistelevat. Collatinus lyö miekan hänen kädestään, Tarquinius Superbus ilmestyy kuninkaallisessa puvussa curian kynnykselle.)

TARQUINIUS: Kuka rikkoo rauhan curian edustalla?

SERVIUS TULLIUS: Ah! (On vaipunut kokoon miekkansa kadotettuaan, kimpoaa jälleen ylös ja tahtoo syöksyä podiumille. Collatinus estää häntä siitä. Tarquinius Superbus katsoo ylpeästi heihin.)

COLLATINUS (Servius Tulliukselle): Vielä viimeisen kerran pyydän minä sinua…

SERVIUS TULLIUS: Tuossa hän on! Minä revin elävältä hänet.

TARQUINIUS: Keitä olette? Miksi taistelette keskenänne? Ettekö tiedä, että senaatti kokoontuu, ja että paikka, jolla seisotte, vaatii ehdotonta hiljaisuutta?

COLLATINUS (Servius Tulliukselle): Kuuletko? Hän ei ole meitä tuntevinaan!

SERVIUS TULLIUS: Puhutellaanko minua näin?

COLLATINUS: Poistu siis! Sinä näet, että voimattomalla vihallasi tässä tilaisuudessa vain pahennat asiaasi.

SERVIUS TULLIUS: Irroita kirottu kätesi minusta! — (Puiden nyrkkiään Tarquiniukselle.) Tunnen Rooman lait ja asetukset paremmin kuin sinä, vallan-anastaja!

TARQUINIUS (tyynesti): Et näy tuntevan niitä. — Sinä siellä, miekka paljastettu kädessäsi! Kuka olet? Miksi pitelet tuota miestä? — Vastaa! Etkö näe, ketä puhuttelet?

COLLATINUS: Tarquinius Collatinus olen. Puhun Tarquinius Superbukselle.

TARQUINIUS: Puhut Rooman kuninkaalle.

SERVIUS TULLIUS (ärjäisten): Rooman kuningas olen minä!

TARQUINIUS: Käytöksesi ei todista sitä. — Mikä lieneekin kiista teidän välillänne, nyt käsken minä senaatin ja Rooman kansan nimessä teitä molempia täältä poistumaan.

SERVIUS TULLIUS: Kuinka? — (Vihan vimmoissaan.) Käsketkö sinä minua?

TARQUINIUS: Toivoin, että olisit tehnyt sen käskemättä.

SERVIUS TULLIUS (itseään osoittaen): Minä?

TARQUINIUS: Niin. Mutta harmaat hapset eivät ole aina viisaan mielen merkki.

SERVIUS TULLIUS: Ennen sinä poistut tältä paikalta kuin minä.

TARQUINIUS (levollisesti): Sepähän nähdään.

SERVIUS TULLIUS: Mies! Sinä saatat minut pois suunniltani. — Senaatti päättäköön meidän välillämme.

TARQUINIUS: Se on jo päättänyt. Minä olen nyt Rooman kuningas.

SERVIUS TULLIUS: Kansa ei ikinä vahvista sinun vaaliasi!

TARQUINIUS: Se jääköön Rooman kansan asiaksi. — Mutta nyt: poistutko tahi tahdot ennemmin, että kutsun liktorit tänne?

SERVIUS TULLIUS: Aah!

COLLATINUS: Heimomme nimessä!

TARQUINIUS (pelottavalla tyyneydellä): Hiljaa! Tämä ei ole mikään perheriita.

SERVIUS TULLIUS: Ei, me kaksi ratkaisemme sen. (Syöksyy podiumille käyden käsiksi Tarquiniukseen.)

TARQUINIUS: Hätätilassa voin itsekin suorittaa liktorin toimen. (Heittää alas portaita hänet. Servius Tullius kaatuu raskaasti ja jää virumaan näyttämön oikealle puolen. Collatinus rientää hänen luokseen.)

COLLATINUS: Kuningas kuolee!

TARQUINIUS (hitaasti): Taisin koskea liian kovasti ukkorähjään. Tarkoitukseni ei ollut tappaa häntä.

COLLATINUS: Hän on taintunut, veri tihkuu hänen ohimostaan. — Tule ja auta häntä!

TARQUINIUS: Itse syyttäköön hän itseään. — (Ankarasti.) Hän maatkoon siinä. Kiellän kenenkään Rooman kansalaisen häntä auttamasta.

COLLATINUS: Suonet anteeksi, ellen nyt tottele käskyäsi. — Apua! Apua!

TARQUINIUS: Onneton! Etkö opi mitään hänen kohtalostaan?

COLLATINUS (hänestä välittämättä): Ei kuulu ketään tulevaksi. — Tästä on sana kansalle saatettava. Minun täytyy itseni mennä heitä etsimään.

TARQUINIUS: Niin totta kuin nimesi on Tarquinius…!

COLLATINUS: Juuri siksi. — Toivon, ettei sinua koskaan kuninkaana täten kohdeltaisi. (Rientää oikealle. Tarquinius Superbus tulee hitaasti alanäyttämölle, katsoo kauan maassa makaavaa, vavahtaa ja luo aran katseen ympärilleen. — Tullia saapuu nopeasti, kasvot riemusta säteilevinä, vasemmalta.)

TULLIA: Minun kuninkaani ja minun hallitsijani!

TARQUINIUS (väistäen hänen syleilyään): Hiljaa! St!

TULLIA: Tulen juuri Capitoliumilta. Siellä sanottiin senaatin kokouksen jo alkaneeksi.

TARQUINIUS: Se on alkanut. — (Puhuu Tullialle, silmä yhä maassa makaavaan kiintyneenä.) Senaattorit istuvat juuri sisällä.

TULLIA: Ja sinä olet ollut siellä?

TARQUINIUS: Olen.

TULLIA: Tuossa puvussasi?

TARQUINIUS: Niin.

TULLIA: Ja sinä olet istunut kuninkaan paikalla? Ja sinä olet johtanut keskustelua? — Noh? Mitä he ovat sanoneet?

TARQUINIUS: He ovat vaieten sallineet sen tapahtuvan.

TULLIA (riemuiten): Katsopas! Sinä olet Rooman kuningas! Sinä olet minun kuninkaani! (Tahtoo jälleen syöksyä hänen syliinsä. Tarquinius torjuu hänet luotaan kauhistuneena. Servius Tullius liikahtaa ja päästää hiljaisen valituksen. Tullia ei vieläkään huomaa häntä.)

TARQUINIUS: Hiljaa!

TULLIA: Miksi! — Olethan sinä Rooman kuningas! Onhan meidän tuumamme nyt onnistunut.

TARQUINIUS: On, mutta kuitenkin…

TULLIA (hämmästyneenä): Mutta kuitenkaan sinä et tahdo syleillä minua? Miksi et?

TARQUINIUS: Mielestäni … sinun ilosi ei ole tässä … paikallaan. (Kääntyy poispäin. Vaitiolo.)

TULLIA: Mikä vaivaa sinua?

TARQUINIUS: Ei mikään. (Vaitiolo.)

TULLIA (äkkiä epäilevästi): Elääkö sisareni?

TARQUINIUS: Ei.

TULLIA: Sinä surmasit hänet?

TARQUINIUS (hiljaa): Tein sen sinun tähtesi, Tullia.

TULLIA: Sitten minä en voi ollenkaan sinua ymmärtää. — (Hyväillen.) Miksi murehdit siis? (Painautuu kiinni häneen. Tarquinius tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo kauan silmiin häntä.)

TARQUINIUS: Etkö sinä sure sisaresi kuolemaa?

TULLIA (kummastuneena): En! Olenhan itse tahtonut sitä.

TARQUINIUS: Mutta nyt, kun kuulet kuolleeksi hänet? Etkö sääli häntä?

TULLIA: En. — (Vaikenee, arastuu ja katsoo Tarquiniukseen. Toisella, epävarmalla äänellä.) Suretko sinä veljeäsi?

TARQUINIUS (hitaasti päätään pudistaen): Oikeastaan: en.

TULLIA: No niin?

TARQUINIUS: Entä jos isäsi olisi kuollut? Etkö häntä surisi?

TULLIA (hymyillen): Olethan sinä minulla. (Painautuu likemmä häneen.)

TARQUINIUS: Tullia: nyt kauhistaa sinun rakkautesi minua.

TULLIA: Miksi? — (Äkkiä, äänellä ohuella kuin tikarinkärki.) Etkö enää rakasta minua? Etkö enää rakastaa minua tultuani kuninkaaksi?

TARQUINIUS: Tiedät, että teen sen, Tullia. — Jos tahtoisinkin, en voisi olla sinua rakastamatta.

TULLIA (pakanallisella riemulla): Siispä olet sinä minun omani! (Lyö käsivartensa hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee tulisesti häntä. Tarquinius vastaa huumautuneena hänen suudelmiinsa. — Servius Tullius voihkii äänekkäästi.)

TARQUINIUS: Hiljaa! (Irtautuu äkisti hänestä.)

TULLIA: Miksi? Mikä sinun on?

TARQUINIUS (kuiskaten): Etkö kuullut?

TULLIA: Mitä?

TARQUINIUS: Häntä, kuolevata! (Pakenee näyttämön toiselle puolen.)

TULLIA: Kuulet kummituksia. — (Nauraa.) Miksi pakenet? Luulisi kostotarten sinua ahdistavan.

TARQUINIUS (tukahtuneella äänellä): Kenties he tekevätkin sen. — Heitä on liian monta, näetkös.

TULLIA: Keitä? Kostottaria?

TARQUINIUS: Vainajia. Heitä on mennyt liian monta manalle. Nyt syyttävät he minua siellä.

TULLIA: Kiitä onneasi, että he ovat vainajia! Muuten et sinä olisi Rooman kuningas.

TARQUINIUS: Vaatii tottumusta, näen ma, tulla murhamieheksi.

TULLIA: Vaatii tottumusta tulla kuninkaaksi. — Yksi murhe on minulla vielä: isäni! Oletko tavannut hänet?

TARQUINIUS (vaikeasti): Olen.

TULLIA: Onko hän tuolla sisällä? Mitä hän sanoi siis? — (Painokkaasti.) Onko kaikki siis teidän kahden välillä nyt suoritettu?

TARQUINIUS: Minä … luulen … niin.

TULLIA: Hän luopuu siis hyvällä kuninkuudestaan? Hän alistuu sinun alammaiseksesi?

TARQUINIUS: Tuskin.

TULLIA (riehahtaen): Kuinka? — Toivon, että sinä et väistynyt? Toivon, että pidit puoliasi?

TARQUINIUS: Pidin.

TULLIA: Sitä odotin sinulta. — (Tyynemmin.) Kaikissa tapauksissa on sinun voittosi aina epävarma niin kauan kuin hän elää.

TARQUINIUS: Minä tiedän.

TULLIA (uhkaavasti): Siispä tiedät työsi. — Missä hän on? Jäikö teidän riitanne ratkaisematta?

TARQUINIUS: Luulen, että se on jo lopussa. (Kuiskaten.) Etkö kuule? Hän kutsuu sinua.

SERVIUS TULLIUS (heikolla äänellä): Tullia!

TULLIA: Todellakin: kuulin jonkun nimeäni mainitsevan. — (Kääntyy ja huomaa nyt vasta vanhuksen.) Isäni! Hän elää vielä?

TARQUINIUS: Niin, hän tahtoi temmata minulta kuninkuuden…

TULLIA: Ja sinä?

TARQUINIUS: … Minä heitin hänet alas portahia. Siinä hän lepää nyt.

TULLIA (nopeasti): Näkikö kukaan sinun tekoasi?

TARQUINIUS: Vain Collatinus, sukulaiseni. — (Vaikeasti.) Hänkin kauhistui sitä.

TULLIA: Hän? Ja kuka muu? — Jo tänne tullessani näin kansaa joka taholta virtailevan kaupunkiin. Jos hän tuosta vielä virkoaa ja ehtii koota ystävänsä, on sinun kuninkuutesi loppunut samassa kuin se on alkanutkin.

TARQUINIUS: Mitä vaadit minulta?

TULLIA: Tekosi täyttämään. — Ellei sinulla ole siihen voimaa…

TARQUINIUS (säpsähtäen): Ei, ei! Heitä on liian monta. Älä vaadi minulta mahdottomia!

TULLIA: Kuningas Tarquinius Superbus: kavahda, etten katso alas sinuun!

TARQUINIUS: Hän on isäsi!

TULLIA: Pistä miekallasi! — (Äänten sorinaa oikealla.) Etkö kuule? Kansa kokoontuu. Tori on jo täynnä väkeä. He tulevat tännepäin. — Nyt taikka ei milloinkaan! (On tarttunut Tarquiniuksen käsivarteen ja vetää häntä vanhukseen päin. Tarquinius tekee päättävän liikkeen, kalpa kohoaa hänen kädessään. Servius Tullius nousee viimeisillä voimillaan kyynärpäänsä varaan ja kutsuu heikolla, valittavalla äänellä tytärtään.)

SERVIUS TULLIUS: Tullia! Minun rakas tyttäreni!

TARQUINIUS: Ah! (Horjahtaa, miekka putoaa hänen kädestään. Brutus on edellisen aikana ilmestynyt curian kynnykselle ja seuraa jännitettynä kohtausta. — Äänten sorina kasvaa oikealta.)

TULLIA (raivostuneena): Raukka! (Tempaa miekan ja syöksee sen isänsä sydämeen. Servius Tullius kuolee. Brutus puhkeaa voimakkaisiin kättentaputuksiin.)

BRUTUS: Hyvä, hyvä! Oikein pistetty, gladiaattori! Suoraan sydämeen!

TARQUINIUS: Kuka puhuu?

TULLIA: Oh, se on vaan tuo vähämielinen! — Tule! Menkäämme! Kansanjoukko vyöryy tännepäin.

TARQUINIUS: Minne?

TULLIA: Heitä vastaan-ottamaan. Rooma tahtoo nähdä kuninkaansa. — (Ojentaa kätensä hänelle.) Tule!

TARQUINIUS (kauhistuen): Hänen ylitseen? En ikinä!

BRUTUS: Hyvä, hyvä! Oikein näytelty, näyttelijä! (Taputtaa vimmatusti käsiään.)

TULLIA: Tule! (Astuvat käsi kädessä Servius Tulliuksen ruumiin ylitse. Äänten sorina oikealla on kasvanut myrskyksi.)

Esirippu.