ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Suljettu piha Tullian talossa. Sisäänkäytävä oikealta, samoin vasemmalta ynnä oikealta taka-alalta. Keskellä pihaa pieni suihkulähde, sen vierellä paatinen penkki ja synkkä sypressi. Kuuman keskipäivän valaistus.

Tullia seisoo taustaan vievän oven kynnyksellä nojaten pihtipieleen, salaperäinen hymy kapeilla huulillaan. Tarquinius Superbus tulee oikealta aikoen pihan poikki.

TULLIA: Etsit veljeäsi?

TARQUINIUS: Niin. (Tervehtivät toisiaan äänettömästi.)

TULLIA: Hän ei ole kotona.

TARQUINIUS: Eikö? Missä hän siis on?

TULLIA: Tietääkseni on hän juuri mennyt sinua etsimään.

TARQUINIUS (hiukan kummastuneena): Todella? — Tulen juuri kotoani.

TULLIA: Te olette käyneet toistenne ohitse siis. Sellaista saattaa joskus tapahtua.

TARQUINIUS: Niin. Paras, että kiirehdin näin ollen takaisin kotiini. Hyvästi! (Aikoo mennä.)

TULLIA (nopeasti): Varro vähän! — (Venyttäen merkitsevästi sanojaan.) Luuletko hänet sieltä löytäväsi?

TARQUINIUS: Epäilemättä, jos hän todella on mennyt minua etsimään, kuten sanot.

TULLIA (aina merkitsevämmin): Tarquinius Superbus! Etkö pelkää ollenkaan, että voit jälleen veljesi ohitse käydä?

TARQUINIUS: Häh? Oletpa sinä hupaisa! — (Naurahtaa, katsoo häneen ja tulee taas totiseksi. Arastuen.) Mitä tarkoitat?

TULLIA: Tarkoitan: etkö luule hänen samoin kotiinsa kiirehtivän, kuultuaan sinun menneen häntä etsimään?

TARQUINIUS: Se on totta. Paras siis, että varron täällä häntä.

TULLIA: Mutta jos hän vartoo siellä?

TARQUINIUS (kokonaan ymmällä): Niin. Tällä tavoinhan me kaksi emme ikinä tapaa toisiamme.

TULLIA: Katsopas! — (Hymyillen sisäänpäin.) Nyt et sinä tiedä enää ollenkaan, pitääkö sinun jäädä vai lähteä. Eikö se ole hullunkurista?

TARQUINIUS: Kyllä. — (Tyytymättömänä.) Mutta sinulla, kallis kälyni, onkin omituinen taito sotkea sekaviksi kaikkein selvimmät ja yksinkertaisimmat asiat maailmassa. — (Päättävästi.) Nyt menen minä. (Aikoo mennä.)

TULLIA (salaman-nopeasti): Et! Sinä et liiku paikaltasi!

TARQUINIUS: Mitä tarkoitat?

TULLIA: Tarkoitan: — (jälleen hymyilevänä) ellei minun sisareni siellä ole onnistunut veljeäsi paremmin pidättää kuin minun on sinua täällä pidättää onnistunut, on mahdollista, että hän on tuossa tuokiossa jo takaisin kotonaan. — Paras siis, että varrot täällä häntä.

TARQUINIUS: Tahdon tavata veljeni, siinä kaikki. Voin vartoakin. (Istuu kivipenkille. Hetken vaitiolo.)

TULLIA (helähtävällä äänellä): Sinä rakastat veljeäsi?

TARQUINIUS: Kysymys sekin! — (Olkapäitään nykäyttäen.) Etkö sinä sisartasi?

TULLIA: Sisarena olen minä häntä aina rakastanut.

TARQUINIUS (terävästi): Mutta et minun vaimonani?

TULLIA: Minä en vastaa sellaisiin kysymyksiin.

TARQUINIUS: Kuten tahdot. (Vaitiolo.)

TULLIA: Eikö totta, oli varsin omituinen oikku isältäni naittaa meidät, molemmat tyttärensä, teille kahdelle Tarquiniukselle?

TARQUINIUS (katsoo häneen): Niinkö? — Minä puolestani en näe siinä mitään omituista.

TULLIA: Sepä kummaa! — (Mitä merkitsevimmin.) Kuitenkin oli teidän isänne Tarquinius Priscus hänen edeltäjänsä valta-istuimella.

TARQUINIUS: Joku on aina jonkun edeltäjä. — (Tarkkaavaisena.) No niin?

TULLIA (kuten edellä): Isäsi edeltäjä oli Ancus Martius. Hänen poikansa surmasivat sinun isäsi!

TARQUINIUS: Tuossa et mitään uutta minulle kerro. Mutta miksi noita verisiä asioita juuri nyt mieleesi muistuttelet?

TULLIA (jatkaa järkähtämättömän): Niin nousi minun isäni Servius Tullius valtaistuimelle.

TARQUINIUS: Entä sitten? Hän ansaitsi sen.

TULLIA: Mutta miten? — Eikö siten, että isäni Servius Tullius oli vävy sinun isällesi. Se oli hänen suurin ansionsa.

TARQUINIUS: Siinäkin saatat sinä olla aivan oikeassa. Mutta mitä tarkoitat sinä kaikella tällä puheellasi?

TULLIA (hymyillen voitollisesti): Tarkoitan: myöskin minun isäni jälkeen voi jompikumpi hänen vävyistään kohota valtaistuimelle.

TARQUINIUS: En ole tuota asiaa tullut tarkemmin ajatelleeksi. (Vaikenee välinpitämättömyyttä teeskennellen. Tullia katsoo syrjäkarein häneen, nauttien jo edeltäpäin voitostaan.)

TULLIA (kuin ohimennen): Minun isäni on jo vanha mies.

TARQUINIUS: Jumalat ovat antaneet hänelle pitkän elämän lahjan.

TULLIA (tuskin voiden enää itseään pidättää): Miltei liian pitkän, tarkoitat sinä?

TARQUINIUS: Jumalat varjelkoot minua mitään sellaista tarkoittamasta! — (Tekopyhästi.) Servius Tullius on suuri hallitsija.

TULLIA (suoraan): Kuka seuraa häntä valtaistuimelle? (Vaitiolo. Tarquinius Superbus nousee hitaasti ja luo läpitunkevan katseen häneen. Tullia, kuten edellä, sisällinen, voitollinen nauru silmissään.)

TARQUINIUS: Arvattavasti sinun miehesi, Tullia, koska hän on meistä kahdesta esikoinen.

TULLIA: Hän? — (Hiukan ylenkatseellisesti.) Hän ei näytä siitä kunniasta paljoakaan välittävän.

TARQUINIUS: Veljeni on viisas. Hän ei tahdo tulla salamurhatuksi.

TULLIA: Hän on pelkuri!

TARQUINIUS: Vaara väijyy kuningasten kantapäillä. — (Muuttaen säveltä ja ikäänkuin tahtoen pakottaa Tullian lausumaan julki koko ajatuksensa.) Veljeni sopiikin mielestäni paremmin yksityis-elämään.

TULLIA: Sinäpä sen sanoit, Tarquinius Superbus! (Katsovat loistavin silmin toisiaan.)

TARQUINIUS (kuten edellä): Samoin kuin minäkin muuten. Isämme kuolema on ollut meille siinä suhteessa varoittava esimerkki. (Lyhyt vaitiolo. Heidän silmäteränsä eivät siirry toisistaan. Päivä paahtaa pilvettömän taivaan laelta, suihkulähde solisee. Vallitsee muuten kuolemanhiljaisuus.)

TULLIA (kätensä kohottaen): Sinun isäsi oli suuri hallitsija!

TARQUINIUS: Niin. Kaiketi hänet juuri siksi surmattiinkin.

TULLIA: Servius Tullius asuu nyt hänen palatsissaan.

TARQUINIUS: Luonnollisesti. Palatinum on Rooman kuningasten vanha asuinsija.

TULLIA (aina kiihkeämmässä tempossa): Sinun isäsi kävi voitollista sotaretkiä ja sai aikaan monta mahtavaa rakennusta ja temppeliä. Mitä on Servius Tullius tehnyt?

TARQUINIUS: Hän on ollut viisas järjestäjä.

TULLIA: Ihailetko sinäkin hänen viisauttaan?

TARQUINIUS: Joskus, kun kuulen suurten intohimojen huminan korvissani. Tahtoisin silloin olla hänen kaltaisensa.

TULLIA: Jumalille kiitos, et ole sitä. — (Vaitiolo. Vaihtaen säveltä.) Sanotaan sinua ylpeäksi, Tarquinius.

TARQUINIUS: Olenkin ylpeä. Siksi Rooman roskaväki niin vihaakin minua.

TULLIA (sisällisellä riemulla): Sinä et välitä heidän vihastaan?

TARQUINIUS: En. Siinä suhteessa olen minä isäni poika. (Seisoo uljaana, pää pystyssä, katsoen Tulliaa suoraan silmäterään. Lyhyt vaitiolo.)

TULLIA: Sinun isäsi työ jäi kesken-eräiseksi.

TARQUINIUS: Jäi.

TULLIA: Capitolium vartoo vielä koristajaansa. Vielä ovat monet uljaat templinharjat pystyttämättä, vielä myös monet Rooman viholliset voittamatta.

TARQUINIUS: Niin. — (Salaisella katkeruudella.) Servius Tulliuksella ei ole ollut aikaa siihen.

TULLIA (ärsyttävästi): Hänellä on ollut muuta, tärkeämpää tekemistä, tarkoitat sinä?

TARQUINIUS: Mahdollista kyllä. Hän on Rooman muureilla ympäröinyt.

TULLIA (kuten edellä): Kansa rakastaa häntä, eikö totta?

TARQUINIUS: Minä luulen niin.

TULLIA: Sinun isääsi he sen sijaan kiroavat!

TARQUINIUS (väkinäisesti): Servius Tullius on hallitsija kansan mielen mukaan. (Voi tuskin hillitä enää itseään sisällisessä vihassaan ja katkeruudessaan. Kääntyy poispäin. Vaitiolo.)

TULLIA: Sinun ei tee mielesi jatkaa isäsi työtä?

TARQUINIUS (leimahtavin silmin): Minun? — Minulla ei ole siihen mitään tilaisuutta.

TULLIA: Hanki siis tilaisuus itsellesi, ole kuningas!

TARQUINIUS (tukahtuneella äänellä): Servius Tullius elää vielä.

TULLIA: Hän? Hän voi millä hetkellä hyvänsä kuolla.

TARQUINIUS (kuten edellä): Silloin seuraa veljeni häntä valta-istuimelle.

TULLIA: Myöskin sinun veljesi voi kuolla.

TARQUINIUS: En ole ikuinen minäkään.

TULLIA (selittämättömällä ilmeellä): Takaan: et kuole ennen häntä.

TARQUINIUS: Sanotko niin? (Yrittää tarttua hänen käteensä, pidättää vielä kerran itsensä. Tullia katsoo kiiluvin silmäterin häneen.)

TULLIA: Sanon. — (Ärsyttävästi.) Mutta sinun veljesi olisi hallitsija kansan mielen mukaan!

TARQUINIUS: Plebeijit pitävät hänestä.

TULLIA: Mutta patriisit? Mutta Rooman ylimykset? Ne pitävät sinusta?

TARQUINIUS: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että minulla on monta hyvää ystävää heidän joukossaan. (Katsovat toisiinsa, ymmärtävät. Painostava vaitiolo. Päivä paahtaa, suihkulähde solisee. Tarquinius on sisällisestä jännityksestä tukahtumaisillaan.)

TULLIA (äkisti): Sitä olen minä aina aavistanut!

TARQUINIUS: Mitä olet sinä aavistanut?

TULLIA: Että sinusta tulisi hallitsija minun mieleni mukaan! (Lyhyt vaitiolo.)

TARQUINIUS: Täällä on kovin hiljaista.

TULLIA: Niin. Minä olen lähettänyt pois orjat. (Lyhyt vaitiolo.)

TARQUINIUS: Veljeni viipyy kauan poissa.

TULLIA (hiljaa hymyillen): Eikö totta: hän olisi vain häirinnyt meidän toverillista yhdessä-oloamme.

TARQUINIUS: Saatat olla siinä oikeassa. — (Äkkiä.) Rakas Tullia!

TULLIA: Me kaksi olemme luodut toisillemme. (Syleilevät.)

TARQUINIUS: Mutta hän voi millä hetkellä hyvänsä palata.

TULLIA: Hän ei palaja enää milloinkaan.

TARQUINIUS (säpsähtäen): Kuinka? Mitä tarkoitat?

TULLIA: Katso! — Hän ei ole ollenkaan lähtenyt kotoa pois. (Siirtyy ensi kerran koko näytöksen aikana kynnykseltä. Tarquinius menee sisälle, viipyy kauan poissa ja palajaa vihdoin takaisin hiljaisena, hahmo muuttuneena, käsivarret ristissä rinnan yli. Mittailee kauan pitkin katsein häntä.)

TARQUINIUS: Miksi tapoit hänet?

TULLIA: Hän ei sopinut minulle. Eikä hän sitäpaitsi ollut syntynyt Rooman kuninkaaksi.

TARQUINIUS: Nyt pelkään sinua.

TULLIA (iskevästi): Et, vaan sinä ihailet ja ihmettelet minua, sillä tuon saman olisit sinä jo aikoja ennen tehnyt mielelläsi.

TARQUINIUS: Minulla ei olisi ikinä ollut voimaa siihen.

TULLIA: Sentään sitäkin kohta kysytään.

TARQUINIUS: Nyt en minä tahdo enää kuulla sinua. (Menee vitkalleen vasemmalle, nojaa puunrunkoon ja peittää vihdoin kasvonsa vaipallaan. Pitkä vaitiolo. Tullia hiipii hiljaa hänen vierelleen.)

TULLIA (hiljaa): Tarquinius Superbus: rakastatko minua?

TARQUINIUS: Tiedät, että teen sen, Tullia.

TULLIA: Mutta minun sisareni erottaa meitä? Hän seisoo meidän välillämme?

TARQUINIUS (tuskin kuuluvasti): Niin.

TULLIA: Myöskin sinun veljesi seisoi meidän välillämme. Nyt häntä ei ole enää!

TARQUINIUS (tuskallisesti): Mitä vaadit minulta?

TULLIA: Että tapat ennen ensi yötä hänet.

TARQUINIUS: Mutta isäsi? Mitä sanoo sinun isäsi?

TULLIA (ratkaisevasti): Oletko sinä syntynyt kuninkaaksi?

TARQUINIUS: Kansa pitää hänestä.

TULLIA: Sinulla ovat Rooman patriisit puolellasi. — (Kiihkeästi.) Juuri nyt on otollinen hetki. Toimi siis!

TARQUINIUS: Emmekö voi lykätä sitä tuonnemmaksi?

TULLIA: Emme. — Rahvas on elonkorjuussa Rooman muurien ulkopuolella ja vain ylhäisö jäänyt jälelle kaupunkiin. Senaatti kokoontuu huomenna…

TARQUINIUS: Se on totta! (Paljastaa jälleen kasvonsa. Lyhyt vaitiolo.)

TULLIA: Tarquinius: huomenna menet sinä kuninkaallisessa puvussa Curiaan.

TARQUINIUS (miettien): Mutta jos he ajavat maanpakoon minut?

TULLIA: Sinulla on ystäviä senaattorien keskuudessa. Muut tyrmistyvät ja pelkäävät henkeään.

TARQUINIUS: Mutta kuningas? Mitä sanoo kuningas?

TULLIA: Sinä olet kuningas!

TARQUINIUS: Mutta…

TULLIA (hymyillen): Ei mitään mutta enää. — (Vaientaa hänen suunsa suudelmalla. Kuiskaten:) Ensi yönä olen minä sinun kuningattaresi. (Syleilevät.)

Esirippu.