KOLMAS NÄYTÖS.

Huone Tarquiniusten palatsissa Palatinumilla. Tyyli: etruskilainen. Parrukatto, puupylväät; seinät fantastisilla maalauksilla koristetut. Perällä avoin, poikittain kulkeva pilarikäytävä, josta portaat alas Rooman torille. Taustassa laakso ja sen takana kukkula, jonka rinteellä palanen vanhaa etruskilaista asutusta.

Tullia tulee vasemmalta aikoen poikki näyttämön. Sextus, perältä, kiirehtii nopein askelin portaita ja syöksyy äitiään syleilemään.

SEXTUS: Äiti! Äiti!

TULLIA: Sextus! Poikani! — Sinä olet palannut siis?

SEXTUS: Niin, äiti, tässä minä olen. — (Vallattomalla riemulla.) Ja nyt minä olen Rooman kuningas!

TULLIA (säpsähtäen): Mitä puhut?

SEXTUS: Niin, äiti, tiedäpäs: minä en kysynytkään Delphoin Apollolta ainoastaan isäni kohtaloa.

TULLIA: Mitä siis?

SEXTUS: Tahdoin samalla hiukan omaankin tutkistella. — (Vallattomasti.) Nyt nähdään, paljonko on perää Delphoin suuren Apollon lauselmissa.

TULLIA: Poikani! Pilkkaatko jumalia?

SEXTUS (nauraen): Mieleni tekee joskus vain vähän härnätä heitä. — Mutta jos he kerrankin, ihmeeksi edes, puhuvat totta, silloin pitäisi minusta ennen pitkää tulla Rooman kuningas!

TULLIA: Sinusta?

SEXTUS: Tein tämän kysymyksen oraakelille: kuka on Tarquinius Superbuksen jälkeen oleva Rooman hallitsija?

TULLIA (jännitettynä): Niin. Ja Pythia vastasi?

SEXTUS: Näin: "Hän, joka matkalta palattuaan ensin ehtii syleilemään äitiään."

TULLIA: Ah! (Painaa kädellä sydäntään tuskin enää voiden hillitä iloaan.)

SEXTUS: Kas niin, ja nyt minä olen palannut tältä matkalta ja nyt minä olen ensin ehtinyt syleilemään äitiäni. — (Ilakoiden.) Ja nyt minusta tulee Rooman kuningas!

TULLIA (hillityllä äänellä): Minä toivoisin sitä mielelläni. — (Vaitiolo.) Mutta sinun seuralaisesi? Ehkäpä joku heistä on jo ennen sinua ennättänyt Phoibos Apollon asettaman ehdon täyttämään?

SEXTUS: Mitä vielä! He tulevat kaukana jälestäpäin. Sitäpaitsi selittävät he koko lauselman toisella tapaa.

TULLIA: Toisella?

SEXTUS (nauraa): Brutus esimerkiksi. Et voi uskoa, kuinka hassu hän on.

TULLIA: Brutus?

SEXTUS: Päätä häneltä on aina puuttunut. Mutta nyt näyttää siltä kuin hän olisi viimeisenkin järkensä kipinän kadottanut.

TULLIA (kärsimättömästi): Mitä hänestä?

SEXTUS: Minä en ymmärrä todellakaan, kuinka kauan Rooman ritaristo voi pitää tuota miestä johtajanaan! Voitko sinä sen minulle selittää, äiti?

TULLIA (ylenkatseellisesti): Jotkut, arvattavasti vieläkin tuhmemmat miehet ovat löytävinään jotakin neroa hänestä.

SEXTUS: Hänestä! — (Nauraa jälleen täyttä kurkkuaan.) Mutta näin hän teki: heti kun olimme haahdesta rantaan astuneet, lankesi hän polvilleen, syleili ja suuteli maata…

TULLIA: Maata!

SEXTUS: … niin, ajattelepas, äiti, maata … ja kohotti aina välillä käsivartensa kuin rukoukseen kohti taivahia.

TULLIA: Miksi teki näin tuon kaiken?

SEXTUS: Saatpa kuulla. Se on vieläkin hullunkurisempaa. (Nauraa.)

TULLIA (miettien): Maata? — Miksi hän sitä suuteli?

SEXTUS: Maa on muka meidän kaikkien yhteinen äitimme, selitti hän…

TULLIA: Niinkö?

SEXTUS: … ja sen mukaan pitäisi nyt muka hänestä tulla Rooman hallitsija.

TULLIA: Brutuksesta?

SEXTUS (nauraen): Niin, Brutuksesta. Voitko kuvitella, äiti, mitään sen mielenvikaisempaa?

TULLIA: Kuka tietää. — (Levottomana.) Delphoin suuri Apollo käyttää usein sanoja, jotka näyttävät selkeiltä ensi katsannolla, mutta saattavat itse asiassa olla hyvinkin hämäriä ja salaperäisiä…

SEXTUS: Päinvastoin äiti, juuri päinvastoin! Ne näyttävät hämäriltä, mutta ovat päivänselkeitä sille, joka ne selkeästi ja rohkeasti ymmärtää.

TULLIA (huolestuneena): Voi olla. — Minä pelkään tuota miestä.

SEXTUS: Ketä? Brutusta? — (Nauraa.) Kenties alat sinäkin uskoa jo, että hänestä tulee Rooman kuningas?

TULLIA: Kenties. Minä en pitäisi sitä mahdottomana.

SEXTUS: Äiti! Nyt uneksit sinä.

TULLIA (poissa-oleva ilme kasvoillaan): … joskus kun ajattelen häntä, tuntuu minusta kuin voisi hänkin olla jonkun tuntemattoman jumalan oraakkelilause, täynnä himmeitä ja peljättäviä aavistuksia…

SEXTUS: Hän? — (Nauraa.) Jos hänestä tulee Rooman kuningas… (Mykistyy äkkiä huomatessaan isänsä Tarquinius Superbuksen, joka edellisen aikana on tullut oikealta ja pysähtynyt otsa rypyssä, käsivarret ristissä rinnan yli, erään pylvään taakse. Vaitiolo.)

TULLIA: Mitä aiot sanoa?

SEXTUS (kuiskaten): Isäni!

TULLIA: Missä?

SEXTUS: Tuolla, tuon pylvään takana. Hän seisoo siellä ja tarkastelee meitä katseella, joka saa kaiken veren suonissani jähmettymään.

TULLIA (hiljaa): Minä näen.

SEXTUS: Luuletko hänen meitä vakoilevan?

TULLIA: Hän vakoilee omia hiljaisimpia ajatuksiaankin. Sillä hän on mies, jota suuri pimeys ympäri piirittää.

TARQUINIUS (harvakseen): Kenestä tulee … Rooman kuningas?

TULLIA: Pojastamme Sextuksesta tietysti, ellei mitään arvaamatonta tule sinun kuolemasi jälkeen tapahtumaan. Mutta olkoon se aika vielä etäällä meistä!

TARQUINIUS: Aina tapahtuu jotakin arvaamatonta. — (Vaitiolo.) Täällä keskustellaan Rooman kuninkuudesta?

SEXTUS: Leikkiähän se oli, isäni armas, leikkiä.

TARQUINIUS: Luonnotonta leikkiä se oli. (Värähtävällä äänellä.) Minä … elän … vielä.

TULLIA: Kukaan ei ole sinusta kuolleena miehenä keskustellut.

TARQUINIUS: Hiljaa. Minä tunnen tuon puhetavan omasta nuoruudestani.

TULLIA (hiukan ivallisesti): Todellakin?

TARQUINIUS: Kyllä. Se ennustaa kuolemaa niille, jotka elävät vielä, ja ääretöntä vaivaa ja kärsimystä niille, jotka astuvat heidän sijalleen. (Vaitiolo. Käy kohti Sextusta ja pysähtyy hänen eteensä silmä tuimana ja tutkivan.) Sinä olet palannut siis?

SEXTUS: Olen, isäni.

TARQUINIUS: Ja Phoibos Apollon vastaus minulle?

SEXTUS: Kuuluu näin: "Jos Tarquinius Superbus sotaretkeltään palajaa voittajana takaisin Roomaan Porta Capenan kautta, ei hänellä ole enää mitään peljättävää kaikkena elin-aikanansa."

TARQUINIUS (innokkaasti): Kuinka? Porta Capenan kautta? — (Vaipuu mietteisiinsä.) Mitä sotaretkeä saattaa Delphoin jumala tarkoittaa? (Vaitiolo.)

SEXTUS (kuiskaten äidilleen): Luuletko, että hän äsken suuttui minulle?

TULLIA: Minä en tiedä. Mutta sellainen hän on: sinä näet, hänen sielunsa vaeltaa kaukana näistä maailmoista.

SEXTUS (päätä pudistaen): Minusta on hänen tilansa suorastaan huolestuttava.

TULLIA: Kuinka niin?

SEXTUS: Etkö usko, että hän siten kadottaa kaiken rauhansa ja elämän-ilonsa?

TULLIA (kuin itsekseen): Toimitarmonsa hän on jo aikaa sitten kadottanut. — Mutta mene nyt! Ethän ole vielä tervehtinyt edes vaimoasi.

SEXTUS: Oh, hän ei ole tainnut minua liiaksi ikävöidä! (Menee vasemmalle, luoden vielä aran silmäyksen isäänsä, joka on pysähtynyt oikealle etualalle mietteissään. Vaitiolo. Tullia lähestyy varovasti häntä.)

TULLIA: Armaani…

TARQUINIUS (säpsähtäen): Mikä on? — Oletko vielä täällä?

TULLIA: Etkö muista taikka kenties et tahdo muistaa, että tänään senaatti kokoontuu?

TARQUINIUS: Tarkoitat, että minun paikkani kenties tällä hetkellä olisi curiassa?

TULLIA (hiljaisesti): Kenties tarkoitan minä sitä.

TARQUINIUS: Tiedäthän, etten ole enää pitkään aikaan käynyt siellä. — (Kuin itsekseen.) Minulla on tätä nykyä muuta, tärkeämpää, toimittamista.

TULLIA (varovasti): Mietitkö Delphoin Apollon vastausta sinulle?

TARQUINIUS: Ehkä. Siksi pyydänkin sinua nyt olemaan minua häiritsemättä. (Siirtyy vasemmalle etualalle. Tullia jää paikalleen keskinäyttämölle. Vaitiolo.)

TULLIA: Kansa käy yhä tyytymättömämmäksi…

TARQUINIUS (kärsimättömästi): Käyköön!

TULLIA: Ja vihamieliset heimot Rooman ympärillä yhä rohkeammiksi…

TARQUINIUS: Luuletko sen minua liikuttavan?

TULLIA (pidätetysti): Mielestäni sen pitäisi liikuttaa kuitenkin Rooman kuningasta.

TARQUINIUS: Kuka sanoo, että tahdon olla Rooman kuningas? Kuka sanoo, etten tahdo olla ylhäisempi?

TULLIA: Mikä on kuningasta korkeampi?

TARQUINIUS: Se, joka … ei, sinä et ymmärtäisi sitä kuitenkaan. Paras, että päätämme tämän keskustelun. (Menee taustaan. Vaitiolo.)

TULLIA: Tahdoinkin oikeastaan kysyä sinulta vain yhtä asiaa.

TARQUINIUS: Mitä?

TULLIA (vienosti): Rakastatko minua vielä?

TARQUINIUS: Epäiletkö sitä? — (Kääntyy, katsoo häneen, tulee hänen luoksensa ja pitää kauan kiinni hänen käsistään. Sitten toisella, muuttuneella äänellä, josta eräs etäinen kaunis muisto soinnahtaa:) Olethan sinä Tullia, tulitukka!

TULLIA: Sinä nimitit minua nuoruudessani niin.

TARQUINIUS (purskahtaen): Minun nuoruuteni sammui vereen, samalla kuin nousi meidän rakkautemme!

TULLIA. Sitten mahdamme me tuntea kovin toisin nuo asiat sydämessämme. Sillä minun nuoruuteni nousi vasta minun lempeni keralla.

TARQUINIUS (harvakseen): Siitä saakka … olen minä … vanha mies.

TULLIA: Kuitenkin kohosit sinä kuninkaaksi.

TARQUINIUS: Minun kuninkuuteni kävi minulle liian kalliiksi, Tullia. Voitko sitä ymmärtää?

TULLIA: En.

TARQUINIUS (merkitsevästi): Tarkoitan: minä makselen sitä yhä vieläkin ja pelkään, että saan pian maksaa sen hengelläni…

TULLIA: Tarquinius!

TARQUINIUS (synkästi): En olisi ensimmäinen Rooman kuningas, joka murhataan. — (Pidätetyllä tuskalla.) Kuitenkaan en soisi, että hän sen tekisi!

TULLIA: Kuka?

TARQUINIUS: Hän, Sextus…

TULLIA (kauhistuen): Poikamme? Mitä mieleesi juolahtaakin?

TARQUINIUS: Samaa, mitä juolahti meidän mieleemme silloin, kun sinun isäsi virui curian portailla verissään! — (Kuin itsekseen.) Nonoh, emmehän ole vielä niin pitkällä…

TULLIA: Emmekä tule koskaan siihen, kautta jumalien!

TARQUINIUS (katsoo häneen): Noin olisi myöskin sinun isäsi ollut valmis kerran vannomaan. (Katsoo vielä hetkisen häneen, nyykähyttää päätään ja poistuu sitten hitaasti oikealle. Tullia jää keskinäyttämölle synkkänä eteensä tuijottamaan. — Herää ajatuksistaan, hengähtää, Poistuu vasemmalle. — Collatinus ja Brutus tulevat perältä.)

BRUTUS: Ai, ai! (Koettelee käsin kaksin päätään ja vääntää oikeaan ja vasempaan sitä hullunkurisesti irvistäen.)

COLLATINUS: Noh? Mitä lemmon kujeita taas?

BRUTUS (luoden arkoja katseita ympärilleen): Aina kun nousen tämän palatsin portaita, tuntuu minusta aivan kuin pelkäisi pääni niukahtaa nivelistään. — Ai!…

COLLATINUS: Aina vaan hullutuksia!

BRUTUS: Älä sano! Muista, miten kävi Tarquinius Superbuksen ensimmäiselle puolisolle! Luiskahtihan hän poloinen omissa portaissaan ja taittoi niskaluunsa…

COLLATINUS (leikillisesti): Onneksi nämä eivät ole sinun portaasi.

BRUTUS: Eivät, kiitos jumalien. Mutta olenpa nähnyt myös vanhan kuninkaamme Servius Tulliuksen kierivän kuin kiekko alas portaita eivätkä nekään olleet hänen omansa.

COLLATINUS (synkistyen): Tuon tapauksen muistan. — Kaksikymmentä neljä pitkää vuotta on siitä vierähtänyt.

BRUTUS: Minun ohitseni ovat ne lentäneet kuin laulava lintuparvi! — Mutta vieläkö ihmettelet, että olen siitä saakka oppinut kaikkia portaita syvästi kavahtamaan?

COLLATINUS: Lähemmin harkiten voi sinulla todellakin olla syytä pelkoosi.

BRUTUS: Niin, näetkös, minulle se olisi korvaamaton vahinko…

COLLATINUS (nauraen): Entä sitten Rooman kansalle ja senaatille, sillä joutuisihan silloin koko ritaristomme tavallaan päättömäksi!

BRUTUS: Se olisi niin heidän tapaistansa. Mutta mitä minun päähäni tulee…

COLLATINUS: … niin on turhaa, että enää pingoitat sitä minun tähteni. — Mutta tuolla tulee Sextus, jonka niskaan pyydän sinua raskaimmat ja kömpelöimmät sukkeluutesi kuormittamaan.

BRUTUS: Kiitos. — Miksi näyttää hän niin murheelliselta? (Sextus tulee vasemmalta, tervehtii nyreällä pään-nyykähdyksellä edellisiä.)

SEXTUS: Terve. Oletko siinä jo?

COLLATINUS: Kuten näet. Mutta sinä et näytä erikoisesti iloitsevan kotiintulostasi.

SEXTUS: Hm. Se ei ole ollut minulle juuri mikään mieluinen palaaminen.

BRUTUS (kiertäen ja katsoen joka taholta häntä) Näytäthän siltä kuin olisit maasi myönyt ja rahasi syönyt. — (Koettelee hänen vatsaansa.) Ai! Sentään on hänellä vielä nälkä, poikaparalla. Sen huomaa kyllä hänen ontelostaan.

COLLATINUS: Todellakin! Mikä vaivaa sinua?

SEXTUS (pahantuulisesti): Tulen juuri vaimoani tervehtimästä.

BRUTUS: Se olisi meidän pitänyt arvatakin!

COLLATINUS: Sitä vähemmän ymmärrän minä ystäväämme. — Eikö vaimosi ole ottanut hyvin vastaan sinua?

SEXTUS: Hm, saatan sen sanoakin teille. — (Traagillisesti.) Ei ole enää mitään hyvettä eikä uskollisuutta maailmassa!

BRUTUS: Ohoh! Mikä uutinen!

COLLATINUS (huolestuneena): Ystäväni: onko sinulle tapahtunut jotakin?

SEXTUS: Oikeastaan ei mitään odottamatonta. — (Jälleen traagillisesti.) Mutta niin suureksi en minä vielä olisi tapainturmelusta tässä kaupungissa uskonut!

BRUTUS: Etkö? Kun omia tapojasi ajattelen, en sitä isosti ihmettelekään!

SEXTUS: Veljet, veljet! Missä ajassa me elämmekään!

BRUTUS: Aika on paha, mutta jos aiot sitä ruveta parantamaan, täytyy sinun ensin parantaa paikka, sillä minusta on kuin en minä pitkään aikaan enää olisi kuullut omaa ääntäni tässä. — Mikä kanakoppi? (Vasemmalta iloisia nais-ääniä, huudahduksia ja vallatonta naurunkikatusta.)

SEXTUS (kärsimyksellä): Te kuulette itse. — Ei ole niin aivan hauska palata pitkältä matkalta kotiin, missä on ilo ylimmillään…

COLLATINUS: Ilo sinun palaamisestasi? Mutta onhan se niinkuin olla pitääkin.

SEXTUS (kiivaasti): Ilo minun poissa-olostani, ymmärrättekö! — No niin, minään siveyden ja uskollisuuden ihanteena en minä ole koskaan pitänyt puolisoani. Mutta luulin hänen kuitenkin ottavan varteen edes hiukan enemmän yleisiä tapoja…

BRUTUS: … joiden turmelusta juuri äsken pääsit valittamasta! — Mutta kuinka kohtasit sinä hänet?

SEXTUS: Pitopöydässä kohtasin minä hänet, joukko, Rooman ylhäisiä naisia ympärillään, kaikki seppelpäisinä ja posket viinistä punertavina…

BRUTUS: Kiitä onneasi, ettei joukko Rooman ylhäisiä miehiä häntä ympäröinyt! — Tässä tapauksessa tekisi mieleni miltei onnitella sinua.

SEXTUS (happamesti): Kuinka niin?

BRUTUS: Riennät yhtä syleilemään ja kohtaatkin puolentusinaa puolisoa. — Mutta heidän puolisoitaan käy minun sääliksi todellakin.

SEXTUS (katsoo häneen): Myöskin minun. — Sinä et ole vielä käynyt kotonasi?

BRUTUS: En, enkä aio sinne noin vaan suinpäin syöksyäkään.

SEXTUS: Aavistat pahaa kukaties?

BRUTUS (arvokkaasti): Minä en tahdo valmistaa vaimolleni, yhtä vähän kuin itsellenikään, mitään epämiellyttäviä yllätyksiä. Siksi olen jo edeltäni lähettänyt orjan hänelle hyvissä ajoin tulostani ilmoittamaan.

SEXTUS: Se oli kyllä järkevästi ajateltu. Mutta luuletko hänen myös tavanneen kotona vaimoasi?

BRUTUS (ällistyneenä): Missä hän olisi siis?

SEXTUS: Siellä, pitopöydässä. — (Nauraen.) Ja sikäli kuin minusta tuntui, ei hänkään näyttänyt maan ydintä ja hedelmää halveksineen!

BRUTUS: Se virnasuu! (Pudistaa salassa nyrkkiään, tällä kertaa tuiki rehellisellä suuttumuksella. Sextus ja Collatinus nauravat. Brutus näyttää sangen nolostuneelta.)

COLLATINUS: Ystäväni, minä valitan todellakin teidän huonoa onneanne.

BRUTUS (äkkiä Sextukselle): Mutta nyt, kun he näkivät sinut ja arvasivat siis meidät kaikki palanneiksi…? Nyt lienevät he kukin kotiinsa kiirehtineet?

SEXTUS: Mitä vielä! He siirtyivät vain viereiseen huoneeseen jatkamaan juominkiaan. — (Vasemmalta iloisia ääniä, pitkää ja kaikuvaa naurunkikatusta.) Kuuletko, Brutus! Tahdotko, että lähetän sinne orjan sinun tulostasi ilmoittamaan? (Sextus ja Collatinus nauravat. Brutus siirtyy syrjään synkistyneenä.)

BRUTUS (mutisten): Se on hävytöntä, se on…

COLLATINUS: Onpa onni, ettei ainakaan minun vaimoni ole siellä. Sillä pelkäänpä muuten, että voisin sinun tavallasi ruveta jo kaikkea hyvettä ja uskollisuutta maailmassa epäilemään.

SEXTUS: Tällä kertaa hän ei ole todellakaan siellä.

COLLATINUS (luottavaisesti): Eikä millään muullakaan kertaa. Minun Lucretiani viihtyy parhaiten värttinänsä ja kangaspuittensa ääressä.

SEXTUS: Sinun vaimoasi sanotaan siveäksi Lucretiaksi?

COLLATINUS: Niin, ja hän ansaitseekin sen nimensä kaikella kunnialla.

SEXTUS (epäilevästi): Mutta onko hän siveä myös sinun poissaollessasi? Kas, se on pulma juuri.

COLLATINUS: Kyllä. (Hymyillen.) Voin taata hänet.

SEXTUS: Hassutusta! Kaikki naiset ovat tehdyt samoista tarvispuista.

COLLATINUS (hellällä ylpeydellä): Kenties kaikki muut, mutta ei minun vaimoni.

SEXTUS: Niin kaikki miehet sanovat. Ja sentään kaikki vaimot pettävät miehiään.

COLLATINUS: Sitten on siveä Lucretia ihana ihme heidän joukossaan.

SEXTUS (olkapäitään kohauttaen): Ei ole olemassa mitään ihmeitä, ystäväni. Minua vastaan ei ainakaan ole sellainen vielä milloinkaan kahdella jalalla kävellyt.

COLLATINUS: Kuuletko, mitä hän sanoo, Brutus? Etkö tahtoisi tulla todistajaksi minun puolestani? (Brutus on edellisen aikana kuunnellut katkeroitunein elein ilakoitsevia nais-ääniä vasemmalta, yrittänyt raivoissaan hyökätä sinne ja jälleen hillinnyt itsensä. Puuttuu nyt puheesen, silti äskeistä mykkää näyttelemistään unohtamatta.)

BRUTUS (äkeästi): Mitä siinä turhia kiistelette! Lyökää veto, lyökää veto, ja se, joka häviää, saa pitää sekä omansa että toisen vaimon että vielä minun vaimoni tuolta kaupanpäälliseksi! (Sextus ja Collatinus nauravat. Brutus hääräilee yksin ja hermostuneena pylväiden välissä vasemmalla taka-alalla.)

SEXTUS: Olkoon menneeksi, minä suostun. (Ojentaa kätensä.)

COLLATINUS (tarttuu nauraen siihen): Myöskin minä, mutta en sillä ehdolla, jonka Brutus mainitsee.

SEXTUS: Ehdoista voimme me kyllä sopia jälestäpäin. Nyt on vain kysymys siitä, kuinka yllättää vaimosi, ennenkuin hän on saanut tiedon sinun palaamisestasi.

COLLATINUS: Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa. Sinä ratsastat meidän edellämme Collatiaan…

BRUTUS (happamesti): Pane pukki kaalimaan vartiaksi!

SEXTUS: Hyvä, minä ratsastan sinne. Ja te?

COLLATINUS: Me saavumme sinne tunnin pari myöhempään. Ja sitten istumme me viinin vierellä ja nauramme yhdessä koko tälle hullunkuriselle kiistanaiheelle. — Brutus! Erota! (Brutus tekee niin. Kirkas ja helisevä nauru vasemmalta.)

BRUTUS (tyrmistyneenä): Kuuletteko? Se oli hänen naurunsa. Minä tunnen sen.

COLLATINUS: Sinun vaimosi?

SEXTUS: Epäilemättä.

BRUTUS (puoli-ääneen): Se vintiö tietää jo minun tulostani ja kuitenkin julkeaa hän nauraa noin. — Eikö se ole ennen kuulumatonta? (Ulkona raikkaita torventoitotuksia. Ystävykset katsovat toisiinsa kummissaan.)

COLLATINUS: Noh? Mitä tämä on!

SEXTUS: Merkki taisteloon! (Rientävät taka-alalle.)

BRUTUS: Ketä vastaan? Onhan maassa rauha tietääkseni.

COLLATINUS: Tori on täynnä sotilaita. Kansa rientää kokoon kaikkialta.

SEXTUS: Tuosta täytyy meidän mennä selkoa ottamaan. (Kaikki nopeasti perälle. Torventoitotuksia. Tullia tulee vasemmalta, Tarquinius Superbus, täydessä sotapuvussa, kevein askelin ja kasvot riemusta säteilevinä oikealta.)

TULLIA: Mitä merkitsevät nämä taisto-äänet?

TARQUINIUS: Tullia! Tulen sinulle jäähyväiseni jättämään.

TULLIA: Minne aiot?

TARQUINIUS: Sinne, missä on paikka Rooman kuninkaan: sotakentälle!

TULLIA (iloisesti hämmästyneenä): Kuinka? Onko sota julistettu?

TARQUINIUS: Niin, sain juuri tiedon siitä senaatista.

TULLIA: Ketä vastaan?

TARQUINIUS: Volskilaisia, jotka jo kauan ovat häirinneet meidän rajojamme. — (Riemuiten.) Ajattele, mikä yhteensattuma! Juuri samana päivänä, jona Phoibos Apollon vastaus saapui minulle.

TULLIA: Se on totta.

TARQUINIUS: Nyt tiedän minä, mitä sotaretkeä taivaan vallat tarkoittavat. — Jos Tarquinius Superbus sotaretkeltään palajaa voittajana…

TULLIA (levottomana): Mutta ellet sinä palaja voittajana?

TARQUINIUS: Oh, sinä et ole nähnyt minua vielä sotakentällä! — (Syvään hengittäen.) Minä halajaa jälleen nähdä verta. He tulevat tuntemaan, että minä vielä vanhoillanikin olen isäni poika.

TULLIA: Tarquinius Superbus! Nyt tunnen minäkin taasen sinut. (Syleilee kiihkeästi häntä.)

TARQUINIUS: Pitkä yö on heittänyt varjonsa meidän välillemme. Nyt päivä koittaa korkeana.

TULLIA: Sen säteet jo sinun kulmiasi seppelöivät. — (Ulkona torventoitotuksia.) Sallitko, että saatan sinut sotarintamaan? (Menevät riemuiten perälle. Näyttämö on tuokion ajan tyhjä. Sitten vasemmalta varovin, hiipivin askelin nuori patriisi-nainen, seppel päässä, viinimalja kädessään, kurkistelee veitikkamaisesti ympärilleen ja viittaa vasemmalle.)

Kokonainen parvi nuoria patriisi-naisia pyrähtää näyttämölle. Kaikki seppelöityinä, toisilla viinimaljat, toisilla kitarat käsissään. Ulkona jatkuvia torventoitotuksia, sitten tasaista sotajoukkojen astuntaa.

Kaikki rientävät perälle ja viittovat vallattomasti jäähyväisiksi poistuville legionille. Tyrkkivät toisiaan, tekevät merkkejä, nauravat ja ilakoivat.

Torventoitotukset vaikenevat. — Kaikki rientävät kuin yhteisestä käskystä takaisin keskinäyttämölle, toiset lepääviin asentoihin, toiset plastillisiin ryhmiin kitarat käsissään. Taustan keski-osa verhotaan esiripulla. Kitarat helisevät. Nuori patriisi-nainen, joka on ensin tullut sisälle ja jonka kirkas nauru jo ennemmin on kaikunut näyttämön takaa, alottaa sangen uskalletun uhrihypyn.

Brutus ja Collatinus näkyvät perällä. — Uhrihyppy päättyy, naiset taputtavat ihastuneina käsiään.

Esirippu.