SELITYKSIÄ JA HUOMAUTUKSIA.

[1] Edward Clarkeen, Chipleyn omistajaan — Chipley on lähellä Tauntonia Somersetissa — oli Locke tutustunut jo v. 1686. Ollessaan Hollannissa maanpaossa lähetteli Locke ystävälleen kirjeitä, joissa pohdittiin etupäässä kasvatusasioita ja joista sitten erinäisin muutoksin syntyivät Mietteet kasvatuksesta. Muuan Clarken lapsista, Elisabeth, oli Locken erikoisessa suosiossa, niin että hän nimittelee tyttöä leikillään "rouvakseen", vie hänet luokseen maalle kesäksi, j.n.e. Locken ystävyys parlamentinjäsen Clarken kanssa näyttää kestäneen filosofimme kuolemaan asti, koska hän testamentissaan määrää Clarkelle 200 puntaa sekä Betty Clarkelle saman summan ynnä tämän äidin kuvan.

[2] Näistä henkilöistä on erikoisesti mainittava William Molyneur, muuan Locken parhaita ystäviä. Hän oli eräässä maalisk. 2 p. 1693 merkityssä kirjeessä lausunut m.m. seuraavaa:

"Veljeni on minulle usein kertonut, että Te, kun hänellä oli ilo tutustua Teihin Leydenissä, parhaillaan sommittelitte muuatta kasvatuksen periaatteita pohtivaa teosta erään hellän isän pyynnöstä hänen ainoata poikaansa varten. Sallikaa minun siis, kunnioitettu herra, pyytää mitä hartaimmin, ett'ette suinkaan laskisi syrjään tätä erinomaisen hyödyllistä työtä, ennenkuin olette saattanut sen loppuun; sillä se on oleva arvaamattomaksi eduksi koko ihmiskunnalle, samoin kuin minulle, Teidän alttiille ystävällenne."

William Molyneux, oppinut irlantilainen fyysikko ja matemaatikko (1656-1698), oli joutunut ystävällisiin väleihin Locken kanssa julkaistuaan kiittävän arvostelun tämän jälkimmäisen ensimmäisestä suuremmasta filosofisesta teoksesta: Tutkimuskoe inhimillisestä ymmärryksestä. Hänellä oli poika, joka niihin aikoihin oli neljän vuotias, osoitti hyviä luonnonlahjoja ja oli isän sydäntä erikoisen lähellä, äiti kun oli kuollut heti esikoisen synnyttyä. Kolme viikkoa myöhemmin ilmoittaa Locke ystävälleen, että kirjeet oli lähetetty painoon.

Williamin veli, Thomas Molyneux, opiskeli lääketiedettä Leydenissä samaan aikaan kuin Lockekin siellä oleskeli ja häneen tutustui.

[3] Paitsi ylempänä mainittua William Molyneuxtä voi näiden neuvonhakijain joukosta nimetä esim. Locken ystävän ja suosijan lordi Shaftesburyn, joka Locken matkustaessa Ranskassa (1675-1679) monissa kirjeissä kyseli ohjeita pojanpoikansa kasvattamiseen; Thomas Stringerin, jonka pojalle Locke lahjoitteli leikkikaluja, Furlyn, y.m.

[4] Faults in the first Concoction. Mitenkä tämä sana concoction olisi tulkittava, siitä ovat Locken selittäjät eri mieltä. Compayrén mukaan olisi tässä kysymys fajanssiteosten eri paahtamisasteista, kun taas Sallwürk palauttaa sanan sen alkuperäiseen merkitykseen yhteenkeittäminen, ruuan sulattaminen, sekä huomauttaa eräästä vanhasta lääketieteellisestä sananparresta: Vitium primae concoctionis non corrigitur in secunda.

[5] Locke tarkoittanee v. 1686 syntynyttä nuorta Frank Mashamia, jonka äiti oli Damaris Cudworth, samannimisen filosofin tytär, ja isä Francis Masham, parlamentin jäsen. Locke oli erinomaisen ystävällisissä suhteissa tähän perheeseen, viettipä lopun ikäänsä, v. 1691 lähtien, pääasiallisesti Mashamien luona Oatesissa Essexin kreivikunnassa. Hän oli etenkin kiintynyt älykkääseen, sivistyneeseen rouva Mashamiin, ja tämä kiintymys hallitsee hänen viimeisiä vuosiaan.

Mahdollisesti voi kysymyksessä olla myös Antonius Shaftesbury, lordi Ashleyn, Locken suosijan ja valtiollisen ystävän, pojanpoika, joka sittemmin voitti mainetta ajattelijana ja kirjailijana. Locke oli nähnyt tämän lapsen syntyvän ja isoisän pyynnöstä ryhtynyt ohjaamaan hänen kasvatustaan pienestä pitäin.

[6] Oikea vuosiluku olisi nykyään 1693, vaikka englantilaiset Locken aikoihin alkoivatkin vuotensa vasta kevätpäiväntasauksen jälkeen. Käytännöllisenä miehenä koetti Locke uuden vuosisadan alkaessa saada vuoden alkamaan jo 1 p. tammikuuta, kuten muuallakin, mutta turhaan.

Locken nimi oli ensi painoksessa vain tällä paikalla, eikä lainkaan kansilehdellä.

[7] Locke käyttää tässä tuota niin yleisesti tunnettua säettä Juvenaliin kauniista kymmenennestä satiirista:

Orandum est, ut sit mens sana in corpore sano.

(Tulee rukoilla, että olisi terve sielu terveessä ruumiissa).

Heti alusta alkaen haluaa siis Locke merkitä kannakseen, että ruumiin kasvatus on yhtä tärkeä kuin sielun ja luonteen.

[8] Tämän ehkä hiukan yksipuolisen ajatuksen omaksuivat myöhemmät valistusajan filosofit erikoisella innostuksella. Niinpä antaa Voltaire murhenäytelmässään Zaire (1732), tahtoessaan saarnata uskonnollista suvaitsemattomuutta ja intoilua vastaan, pääsankarittaren julistaa (1,1), että lapsuudessa saatu kasvatus muodostaa kokonaan meidän tunteemme, tapamme, uskomme, joten on järjetöntä ruveta niin satunnaisen seikan takia tuomitsemaan yhtä enempää kuin toistakaan. Helvétius, joka pitää itseään Locken opetuslapsena, johtaa vielä pitemmälle tämän väitteen kasvatuksen kaikkivallasta: "Kaikki ihmiset syntyvät yhdenvertaisina ja samoilla kyvyillä varustettuina, ja kasvatus yksinään muodostaa erilaisuudet heidän välilleen" (Älystä, 3:s esitelmä). Locke itse ei kuitenkaan katsele asiaa näin ehdottomasti, vaan lausuu edempänä (§ 66), ett'emme voi toivoakaan muuttavamme kokonaan lasten luonnetta kasvatuksella, koska Jumala on kuhunkin sieluun painanut oman, lähtemättömän leiman, jota voidaan ehkä hieman muovailla, mutta ei kokonaan poistaa tai muuttaa. Sitäpaitsi ymmärtää Locke kasvatuksella kaikkia niitä vaikutteita, mistä tahansa ne tullevatkin, jotka yhteisesti muodostelevat lapsen herkkää mieltä, samaten kuin hän antaa suuren merkityksen harjoituksen voimalle.

Rousseau myöntää myös: "Vain luonto kirjoittaa lähtemättömin piirtein". (Émile, III).

[9] Kuten tietty, opiskeli Locke suurella hartaudella myös lääketiedettä, vaikk'ei hän koskaan harjoittanutkaan sitä taitoa ammattina, rajoittaen sen vain lordi Shaftesburyn perheeseen ja eräisiin satunnaisiin tapauksiin. Hyvältä ystävältään Sydenhamilta, käytännöllisen lääketaidon suurelta uudistajalta, lienee hän saanut yhtä ja toista uudenaikaisimpiin mielipiteisiinsä. Hänen maineensa lääkärinä oli kuitenkin niin suuri, että Englannin kuningaskin kysyi v. 1698 hänen neuvoansa. Olipa hän v. 1669 kirjoittanut erikoisen tutkielmankin lääketieteestä: De Arte Medica, joka periaatteiltaan läheisesti liittyy hänen muihin tieteellisiin harrastuksiinsa.

[10] Locke tiesi kokemuksesta, mitä huono tai hyvä terveys merkitsee. Useamman kerran esti rintatauti, jota hän poti koko ikänsä, häntä ottamasta vastaan korkeita valtiollisia toimia, lähettilään paikkoja Saksassa ja Espanjassa y.m. Terveyttään hoitaakseen teki hän v. 1675 ensimmäisen matkansa Ranskaan ja vietti vuoden Montpellierssä, ja samasta syystä oli hänen pakko mahdollisuuden mukaan välttää Lontoon sumuista ilmaa. Mutta toiselta puolen tiesi hän myöskin, mitä järkiperäinen hoito, varovaisuus ja huolellisuus voivat vaikuttaa heikkoonkin ruumiiseen: hän eli, niinkuin sanottu, 72 vuoden vanhaksi.

[11] Gentlemen: ranskaksi "les gens du monde", suomeksi ehkä parhaiten "säätyläiset", koska sanalla englanninkielessä tarkoitetaan hyvästä perheestä lähteneitä ja hyvän kasvatuksen ja sivistyksen saaneita henkilöitä, eikä suinkaan rajoituta yksinomaan aatelismiehiin, kuten saksalainen käännös "Edelleute" luulottelisi. (Vrt. erikoisesti § 217 tästä arvoluokittelusta). Aikansa katsantokannan mukaisesti kohdistaa Locke huomionsa etupäässä säätyläislasten kasvatukseen, mikä seikka ilmenee usein hänen esityksessään. Unohtaa ei kuitenkaan tule, että Locke tahtoo pidettäväksi huolta köyhänkin kansan lapsista erikoisissa n.s. työkouluissa (working schools), joista hän on kirjoittanut seikkaperäisen suunnitelman, kuuluessaan kuninkaalliseen "Kauppa- ja Siirtomaavaliokuntaan".

[12] Tämä tarina on otettu kolmannella vuosisadalla j.Kr. eläneen kreikkalaisen sofistin Klaudios Ailianoksen teoksesta Kirjavia Tarinoita (VII, 6).

[13] Locke tarkoittaa Dumontin v. 1694 Pragissa painettua kirjaa Nouveau Voyage du Levant (Uusi matka Välimeren Itärannikolle), jonka hän mainitsee tekstin sivullakin. — Varmaankin tätä kohtaa muistellen asettaa Rousseau "Islannin jääkentät" vastakohdaksi "Maltan hehkuville kallioille". (Émile, I).

[14] Locke ajatteli tässä varmaankin kuuluisaa ystäväänsä Newtonia, joka vielä muutamia vuosia ennen kuolemaansa kävi kesät talvet samoissa vaatteissa.

[15] Nämä ja seuraavat karkaisemistoimenpiteet hyväksyy Rousseau kokonaan, vieläpä menee Lockea pitemmällekin eräissä kohdin. Päähineen suhteen neuvoo hän: "Totuttakaa lapsenne pysymään talvet ja kesät, päivät ja yöt aina paljain päin". (Émile, II).

[16] Tämän omituisen spartalaisen neuvon hyväksyy jälleen Rousseau, jopa hylkää jalkineet kokonaan, antaessaan Émilensä juoksennella huoneissa, rapuissa, puutarhassa joka aamu paljain jaloin, huolimatta vuodenajasta. (Vrt. muist. 15).

[17] Locke kirjoittaa 23 p. elok. 1693 ystävälleen W. Molyneuxlle tämäntapaisten kokeiden hyvistä tuloksista Frank, Mashamin suhteen:

"Te sanotte, ett'ei poikanne ole oikein vahva; tehdäksenne hänet vahvaksi, täytyy Teidän käsitellä häntä hemmoittelematta, kuten olen neuvonut; mutta Teidän täytyy tehdä se aivan huomaamattomin astein ja aloittaa karkaisutoimenpiteet, joihin haluatte häntä totuttaa, vasta keväällä. Siinä kaikki varovaisuus, mitä tarvitaan. Minulla on siitä esimerkki talossa, missä asun ja missä erinomaisen hellän äidin ainoa poika oli menossa turmioon liian hemmoittelevan kasvatuksen takia. Kokonaan vastakkaista menettelytapaa noudattamalla on hän nyt oppinut kestämään tuulta ja kylmyyttä ja jalkain kosteutta; ja yskä, joka uhkasi hänen henkeänsä tuon lämpimän ja varovaisen käsittelyn aikana, on nyt jättänyt hänet, eikä ole enää hänen vanhempainsa ainaisen pelon aiheena, kuten ennen."

[18] Lucius Seneca (poika), johon Montaigne ja Rousseaukin mielellään viittaavat, nimittää itseään Locken mainitsemissa kohdissa (kirjeissä Luciliukselle) "kylmänkylpijäksi" (psychrolutes) ja kertoo, kuinka hän kerran syöksyi myrskyilmalla laivasta mereen ja kuinka hän toisen kerran hyppäsi tammikuussa Euripus-jokeen sekä uunna vuonna erääseen kylmään lähteeseen.

[19] Kts. Horatius: Kirjeitä, I, 15.

[20] Tämä lähde, jonka kerrotaan toimittaneen ihmeitä alkaen vuodesta 644 j.Kr., antoi nimensä Holywellin (Pyhän Kaivon) kaupungille, joka sijaitsee Flintshiren kreivikunnassa Englannissa.

[21] Vasta 17. v.s:n loppupuolella alkoivat englantilaiset havaita kylmien kylpyjen oivallisen vaikutuksen. Tapa näyttää tulleen Hollannista ja Saksasta, ja rajoittui alkuaan vain luonnollisten, entuudestaan mainioitten lähteiden käyttämiseen. Vasta myöhemmin tulivat kotikylvyt muotiin.

Locken mainitsemia ihmeellisiä paranemistapauksia esittelee runsaasti m. m. John Floyer v. 1706 painetussa teoksessaan Psychrolusia.

[22] Locke olisi voinut ennen roomalaisia mainita kreikkalaiset, jotka myöskin asettivat uimisen yhtäarvoiseksi alkeistietojen (grammato = lukeminen ja kirjoittaminen) kanssa. (Kts. Platon: Laeista; Montaigne: Essais, 11, 34). Vanhan ajan kansoilla kuului uiminen voimisteluun, ja myöhemmin käytettiin sitä suosittuna tilapäisen pahoinvoinnin ja unettomuuden poistajana. (Vrt. Horatius: Sat. II, 1).

Kaikki myöhemmät kasvatuskirjailijat ovatkin myöntäneet uimiselle suuren tärkeyden. Rabelais (I, 23) tekee Gargantuastaan erinomaisen uimarin, ja Rousseaun Émile (II) liikkuu yhtä helposti vedessä kuin maallakin.

[23] Locke ei väsy toistamasta tätä väitettään (vrt. § 7), vaikka on ilmeisesti seikkoja, jotka ovat ruumiillemme vastakkaisia ja joihin sen on mahdoton tottua: moni heikko lapsi, jos häntä liian ankarasti karaistaan, saa ikuisen vamman terveydelleen. Goldsmithin ei ollutkaan näin ollen vaikeata laskea pilaa Locken liioitellusta uskosta tottumuksen kaikkivoipaisuuteen, v. 1759 kirjoittaessaan hänen kasvatusjärjestelmästään. Asiaa valaistakseen kertoo hän tarinan Pietari Suuresta, joka eräänä päivänä sai päähänsä, että hänen merimiestensä pitäisi oppia tulemaan toimeen merivedellä. Niin julkaistaankin käsky, että kaikkien laivapoikain on juotava pelkkää merivettä. Pojat heittivät henkensä, sehän on selvä, eikä koetta enää sen koommin jatkettu.

[24] Montaigne ihailee kovin Platonin neuvoa antaa lasten ja aikuisten käydä aina paljain päin ja paljain jaloin. (Essais, I, 35).

[25] Tässä kohdassa noudattaa Locke tarkalleen Montaignen (Essais, I, 25) ajatusta lapsen kaikenpuolisesta karkaisemisesta ja hänen tarmokkaan miehen eikä turhanaikaisen keikarin ominaisuuksistaan.

[26] Rousseau huomauttaa tässä kohdassa ilmenevästä epäjohdonmukaisuudesta edelliseen rohkeuteen verrattuna: kun Locke kerran tahtoo lasten kenkiä vettäpitämättömiksi, niin päästävätkö ne vähemmän vettä sisään silloin, kun lasten on kuuma? (Émile, II).

[27] Ennakkoluulo sokeria vastaan on ilmeisesti kokonaan perusteeton. Herbert Spencer esim. on asiasta kokonaan vastakkaista mieltä ja huomauttaa sokerin yleisestä suuresta merkityksestä elimistön kehityksessä. Unohtaa ei kuitenkaan tule, että sokeri Locken aikoihin kuului ylellisyysaineisiin.

[28] Suetonius (II, 76) viittaa Augustuksen kirjeisiin ja esittää seikkaperäisesti, miten hän söi vaunuissaan leipää ja taateleja tai miten hän kantotuolissaan nautti vain pienen palan leipää ja hiukan kuivatuita rypäleitä, j.n.e. — Roomalaiset saattoivat kylläkin varhaisempina aikoinaan olla varsin kohtuullisia, jopa niukkojakin ruuassaan ja juomassaan, mutta tiedämmehän, millaisiksi tavat tässä suhteessa muuttuivat juuri keisarien aikana. Kreikkalaiset söivät jo Homeroon aikoihin kolme, jopa neljäkin kertaa päivässä.

[29] Seneca (mainittu kirje Luciliukselle): "(Kylvyn) jälkeen tulee kuivaa leipää ja aamiainen ilman pöytää: sen perästä ei ole tarvis pestä käsiänsä". Jo mainitussa 10:nnessä satiirissaan nimittää Juvenalis Senecaa "tavattoman rikkaaksi mieheksi".

[30] Rousseau (Émile, II) seuraa tässä ruuan ja juoman yksinkertaisuuden tavoittelussa uskollisesti Lockea, vastustaa lihan syöntiä erikoisesti luonnetta raaistuttavana tapana, puoltaa juomaksi vain vettä, kieltää liiaksi höystetyt ruokalajit, varoittaa kehittämästä lapsen makua liian yksipuoliseksi, j.n.e.

[31] Huolimatta Locken vastasyiltä ovat kaikki kasvatuskirjailijat, Fénelonista alkaen, kokonaan toista mieltä ruoka-aikojen säännöllisyydestä, koska juuri siitä riippuu nuoren ruumiin säännöllinen ja terve toiminta.

[32] Locke tarkoittaa epäilemättä kansalaissotaa ja v. 1688:n vallankumousta, jotka luonnollisesti saivat aikaan suuria mullistuksia monien perheiden varallisuudessa ja yleisissä elämänehdoissa.

[33] Tämän hämmästyttävän neuvon selitykseksi — jota neuvoa luonnollisesti nykyään kaikki vastustavat — huomattakoon ensiksikin, että Englannissa on oluen käyttö suunnattomasti levinnyt ja oli jo Locken aikoina, ja toiseksi, ett'ei Locken päivinä vettä suinkaan yleisesti käytetty juoma-aineena, vaan siitä päinvastoin varoitettiin kaikissa lääketieteellisissä kirjoissa — mikä johtui nähtävästi jonkunlaisesta vanhasta ennakkoluulosta ja siitä, että juomavesi kaupungeissa oli useinkin hyvin kehnoa, että juuri sen kautta levisivät kulkutaudit, j.n.e. Yleisenä juomana oli mieto olut.

[34] Vrt. § 10. Tällaisia kertailemisia ja toistelemisia esiintyy Lockella varsin usein, kuten lukija huomannee.

[35] Rousseau ei noudata tässä suhteessa Locken mielipidettä, vaan pitää kummallisena, että lasta pakotetaan syömään, kun hänen on jano! Mutta hän menee toiseen äärimmäisyyteen ja antaa Émilensä juoda kylmää vettä, olkoon hänen kuinka kuuma ja olkoon ilma kuinka kylmä tahansa!

[36] Tämä kohta osoittaa, ett'ei englantilaisten äitien ollut Locken aikaan tapana itse imettää lapsiansa, enempää kuin ranskalaisten äitien Rousseaun päivinä. Mutta Locke vain toteaa seikan sitä moittimatta ja jättää Rousseaun tehtäväksi ankarasti muistuttaa äitejä heidän velvollisuuksistaan.

[37] Valitus palvelijain turmiollisesta vaikutuksesta lapsiin on yleinen 18. vuosisadan kasvatuskirjoissa, jotka koskettelevatkin yksinomaan rikkaiden lasten kasvatusta. Locke palaa asiaan 68. §:ssä.

[38] Locken ankara viinirypälettä, tuota erinomaisen terveellistä hedelmää koskeva kielto saanee selityksensä siitä, että viiniköynnös kasvaa vain vaivoin Englannissa ja että rypäleet siellä harvoin kypsyvät täydelleen. Muuan italialainen sanoikin kerran leikillään: "Ainoa kypsä hedelmä, minkä minä Englannissa näin, oli uunissa paistettu peruna".

[39] Costen, Locken ensimmäisen ranskantajan, mukaan olivat hedelmäsäilykkeet valmistajalle vahingollisia niistä eriävien hiilihöyryjen takia.

[40] Rousseau on tästä kysymyksestä aivan samaa mieltä.

[41] Locke muistelee tässä varovaisessa herättämisessä varmaankin Montaignea, joka kertoo isänsä herättäneen hänet aina soitolla, koska oli pelättävissä, että äkillinen, väkivaltainen ja meluava tapa voisi vahingoittaa lapsen herkkiä aivoja. (Essais, I, 25). Jos Rabelais herätti Gargantuansa jo kello neljältä aamulla, ei taas Rousseau, päinvastoin kuin Montaigne ja Locke, lainkaan sääli Émilensä unta, vaan herättää hänet äkkiäkin ja koettaa totuttaa häntä nousemaan minä hetkenä tahansa. (Émile, II).

[42] Tässä kohdassa kopioi Rousseau Lockea melkein sanasta sanaan: "Pehmeä vuode, missä nukkuja hautautuu höyheniin ja untuviin, sulattaa ja ikäänkuin hajoittaa ruumiin. Liian lämpimästi verhotut nivuset kuumenevat. Siitä johtuu usein rakkokivi ja muita tauteja, ja väistämättömästi arka ruumiintila, joka elättää niitä kaikkia." (Émile, II).

[43] Molus peristalticus.

[44] Ileus eli iliaca passio.

[45] Locken käyttämä sana the Spirits (die Lebensgeister, les esprits animaux), joka esiintyy hänen kirjoituksissaan muuallakin, kuuluu vanhemman filosofian ja lääketieteen peruskäsitteihin. Mitä näillä "elonhengillä" oikeastaan ymmärrettiin, käynee paraiten selville seuraavista Raconin lauseista (Historia vitae et mortis): "Henget (spiritus) ovat kaiken ruumiissa tapahtuvan toiminnan avustajia ja aiheuttajia." (Suomalainen sana henki käsitettäköön samassa mielessä hengittää (= puhaltaa)-sanan kanssa yhteenkuuluvaksi kuin latinainen sana spiritus spiro-sanan kanssa.) — "Kaikessa elollisessa on kahta lajia henkiä, elottoman henkiä (spiritus mortuales), kuten varsinaisesti elottomassakin, ja lisäksi vielä elonhenki." Elottoman henget jäävät kuolleeseen ruumiiseen. Niitä ympäröi karkea aine, joka usein katkaisee niiden yhteyden, kuten esim. lumeen ja vaahtoon on sekaantunut ilmaa. "Mutta elonhenki on itsensä kanssa välittömässä yhteydessä erinäisten kanavien avulla, joiden kautta se kulkee, siten joutumatta kokonaan katkaistuksi." Lisäksi on "elonhengessä jonkun verran lämpöä, ja se on jotakin sentapaista kuin henkäys, joka olisi samalla kertaa sekä tulta että ilmaa". Ja tämä lämpö juuri synnyttää "omituisia liikuntoja ja kykyjä".

Tämä vanhalta ajalta periytynyt oppi elonhengistä (spiritus animales) pysyi pystyssä aina kahdeksannelletoista vuosisadalle asti ja oli Locken aikana vielä luonnollisesti täydessä voimassaan. Descarteskin antaa veren kiertokulkua esitellessään elonhengistä (esprits animaux), jotka hän panee syntymään verestä, kokonaan Baconin ajatusten kaltaisen selityksen. Hänen mukaansa ovat ne "kuin hyvin vieno henkäys tai paremminkin kuin hyvin puhdas ja hyvin eloisa liekki, joka herkeämättä ja hyvin runsaana nousee sydämmestä aivoihin, saapuu sieltä hermokanavia pitkin lihaksiin ja antaa kaikille jäsenille liikuntokyvyn". Vielä Rousseaunkin teoksissa näyttelevät "elonhenget" jonkunlaista osaa.

Sekä englannin- että ranskankieleen on jäänyt useita jokapäiväisiä lauseparsia todistamaan tätä omituista käsitystä "elonhengistä".

[46] Niinkuin roomalaisilla oli jumalat tai jumalattaret kaikille elämän toiminnoille ja ilmiöille, niin näyttää heillä myös olleen erikoinen pääkaupungin lokaviemäreitä — joista suurin oli, kuten tunnettu, Tarquinius Vanhemman aikana rakennettu, Tiberiin johtava Cloaca Maxima — suojeleva ja hoitava jumalatar Cloacina. Tästä nimestä ja käsitteestä muodostaa nyt Locke omituisen sanaleikkinsä.

Toisten mukaan oli Cloacina ollut vain Venuksen lisänimi, ja juuri tämännimiselle Venukselle oli Roomassa pyhitetty patsaita; Liviuksen kertoman mukaan surmasi Virginius tyttärensä erään tällaisen patsaan juurella. Plinius selittää nimen merkitsevän "sovittavaa".

Miten tahansa: pääasia on, että Roomassa Cloacinaa palveltiin, olipa hän sitten erikoinen jumalatar tai ei.

[47] Rabelais, joka myös oli lääkäri, kuten Lockekin, omistaa kasvatusjärjestelmässään näillekin seikoille runsasta ja arkaluontoisimpiakaan kohtia kaihtamatonta huomiota. Ja Montaigne puolestaan antaa aivan samoja ohjeita kuin Locke, neuvoo tekemään tämän toimituksen totunnaiseksi ja johonkin määrättyyn ja säännölliseen aikaan, parhaiten heti aamulla, ylösnousun jälkeen, tapahtuvaksi. (Essais, III, 14).

[48] Kun Locke kielsi kaiken lääkkeiden ennakkokäytön, saattaa nykyaikainen lukija tuskin käsittää, kuinka rohkeasti hän siinä menetteli ja kuinka valistunutta ja uutta katsantokantaa hän siinä edusti. Sillä Locken aikoihin oli vielä yleisenä luulona, että tauteja, ja eritotenkin kulkutauteja, voitiin edeltäpäin estää sopivilla rohdoilla. Tämä hyvin vanha käsitys näkyy kaikissa varhaisemmissa lääkekirjoissa, joissa suositellaan milloin mithridatiumia, Pontoksen kuuluisasta kuninkaasta nimensä saanutta sekoitusta, tai taas theriacumia, minkä keksijänä pidetään Andromachusta, Neron henkilääkäriä, milloin muita. Sellaisten yleislääkkeiden katsottiin ensi sijassa vaikuttavan myrkkyä, mutta sittemmin kaikkeakin tartuntaa ja sairautta vastaan. Ruton ja kulkutautien raivotessa määräsivät eri maiden hallitukset niitä runsaasti käytettäviksi, ja on otaksuttavissa, että Lontoossa v. 1665 tuhojaan tehnyt rutto sai nämä alexipharmacat ja lääkejuomat jälleen suureen muotiin, joka vaikutti erikoisemmin vielä Lockenkin aikoihin. Ja että taas sen ajan lääkäritkin olivat hyvin kärkkäitä tyrkyttämään kaikenlaisia arvottomia ihmesekoituksiaan ja joka paikassa käyttämään kaavamaista, ennakkoluulojen ja tietämättömyyden sitomaa taitoaan, on silloisessa kirjallisuudessa yleisen valituksen ja ivan aiheena. Muistakaamme vain esim. Molièren Luulosairasta.

Rousseau (Émile, 1) on Lockeen viitaten hänen kanssaan aivan samaa mieltä lääkäreistä ja lääkkeistä, meneepä asian kärjistämisessä opettajaansa pitemmällekin.

[49] Rousseau sanoo: "Ruumiin täytyy olla voimakas totellakseen sielua: hyvän palvelijan tulee olla väkevä." (Émile, I).

[50] Kasvatuksella on Locken mielestä ennen kaikkea siveellinen luonne; sen tarkoituksena on muodostaa omasta arvostaan tietoisia ihmisiä, joilla on hyvät tavat ja jotka ovat pikemmin viisaita kuin oppineita. Locke kuuluu siihen kasvattajakouluun, joka pitää siveellisiä ominaisuuksia älyllisiä parempina.

[51] Diogenes Laértios, kreikkalainen historioitsija, joka eli kolmannella vuosisadalla j.Kr. ja joka on kirjoittanut tähdellisiä elämäkertoja vanhan ajan filosofeista, kertoo Platonista: "Kun Platon näki erään miehen pelaavan noppaa, moitti hän tätä. Mutta kun mies sanoi, että tuohan nyt oli varsin vähäpätöinen asia, vastasi hän: 'Mutta tottumus ei ole vähäpätöinen asia'". (III, 38). Montaigne kertoo tottumuksen tärkeydestä puhuessaan saman jutun, vain pähkinöillä leikkivään lapseen sovitettuna. (Essais, I, 22). Locke on ilmeisesti saanut tämänkin tarinansa Montaignelta, kuten niin monen muun, vaikka hän vain muistiinsa luottaen puhuukin Solonista, kun kysymys on oikeastaan koko ajan Platonista.

On luonnollista, että kaikki kasvattajat panevat mitä suurinta painoa varhaiseen hyviin tapoihin totuttautumiseen; niin Fénelon, Rousseau, Kant, j.n.e.

[52] Tämän ja edellisen lauseen ajatusta kehittää Montaigne hyvin voimakkaasti heti ylempänä esitetyn Platonin vastauksen jälkeen. (Essais, I, 22).

[53] Kuten tietty, korjaili Locke tätä teostaan, jota hän näyttää pitäneen tärkeimpänään, lisäten siihen yhtä ja toista jokaiselta uudelta painokselta: eihän voinut odottaakaan mitään täydellistä ja yhtenäistä alkuaan kirjeitten muodossa syntyneeltä esitykseltä. Niinpä on koko tämä pykälä myöhemmin lisätty.

[54] Viimeisten Stuartien hallitessa vallitsi englantilaisessa yhteiskunnassa tosiaankin suuri tapainturmelus ja kaiken säädyllisen ja hyveellisen halveksunta: puritaanien ankaran, joskus ehkä tekopyhänkin kurin alaisina paisuneet intohimot ja huonot taipumukset ottivat nyt kaikkien sulkujen kaaduttua oikeutensa sitä häikäilemättömämmin takaisin!

[55] The peccant Humours: vanhan fysiologian oppisana, joka on edustanut samansuuntaista käsityskantaa ja joutunut samankaltaisen kohtalon alaiseksi kuin the Spirits. Kts. lähemmin Valvoja, 1914, ss. 476-478.

[56] Tässä ja muissa Locken valituksissa ympäristön turmelevasta vaikutuksesta lienee olemassa ensimmäinen itu siihen Rousseaun Émilen eristysjärjestelmään, joka kasvattaa oppilasta kaukana kaikesta yhteydestä ulkomaailman kanssa.

[57] Rousseau sanoo (Émile, II): "Älkää täyttäkö sen (lapsen) pyyntöjä sen vuoksi, että se pyytää, vaan sen vuoksi, että sillä on joku todellinen tarve."

[58] Näin kirjoittaessaan muisteli Locke omaa isäänsä, jota hän suuresti kunnioitti ja rakasti ja jonka kasvatustapaan hän oli myöhemmin erikoisesti ihastunut. Hyvälle ystävättärelleen rouva Mashamille kertoi hän isänsä olleen hyvin ankaran, hänen ollessaan pienenä, ja pitäneen häntä kunnioittavan matkan päässä kaikesta tuttavallisuudesta; mutta mitä enemmän poika kasvoi, sitä enemmän lauhtui isän ankaruus, kunnes heistä lopulta tuli mitä parhaimmat, uskollisimmat ja luottavaisimmat ystävät. Niinpä pyysi isä kerrankin juhlallisesti anteeksi "ystävältään", kun oli tullut eräässä vihanpuuskauksessa lyöneeksi poikaansa tämän lapsena ollessa.

[59] Muutoin samanlaisten olosuhteiden vallitessa.

[60] Their Spirits; vrt. muistutusta 45.

[61] §§ 48, 52.

[62] Kun Locke ei halua ohjata lapsia ruumiillisen kurituksen pelolla eikä mieluisten palkintojen houkutuksella, panee hän hiukan jesuiittakoulujen tapaan kaiken toivonsa kunnian ja häpeän tunteeseen. Hänen nähdäkseen ohjaavat näet nämä kaksi tunnetta täydelleen ja yksinomaan ihmisten toimia. Siitä kirjoittaa hän varsin kuvaavasti ranskalaiseen matkapäiväkirjaansa 12 p. jouluk. 1678 seuraavaa: "Päävaikutin, josta ihmisten teot johtuvat, pääsääntö, jonka mukaan he käyttäytyvät, ja päämäärä, johon he pyrkivät, näyttää olevan kunnia ja hyvä maine, ja mitä he hinnasta mistä tahansa haluavat välttää, on suurimmaksi osaksi häpeää ja halveksumista. Se saa huroonit ja muut Kanadan kansakunnat niin levollisesti kestämään kuvailemattomia kidutuksia. Se luo kauppiaat yhdessä maassa ja sotilaat toisessa. Se panee miehet harjoittamaan kaavamaista jumaluusoppia tässä maassa ja fysiikkaa ja matematiikkaa tuossa. Se muovailee naisten puvut ja määrää miesten kuosit ja pakottaa heidät kärsimään kaikkia niiden tuottamia haittoja. Se tekee miehistä juoppoja ja raittiita, varkaita ja rehellisiä ihmisiä, ja se saa rosvotkin olemaan toisilleen uskollisia. Se pitää yllä uskonnot ja estää valtiolliset puolueet hajoamasta. Pelko joutua niiden halveksumisen esineeksi, joiden parissa ihmiset elävät ja joiden kunnioitusta he tahtoisivat nauttia, siinä useimpain heidän tekojensa lähde ja tehoisin ohjaaja. Missä rikkautta pidetään arvossa, eivät konnamaisuus ja vääryys ole niinkään halveksittavia, sillä kun varallisuus on saavutettu, seuraa arvokin mukana; ja muutamissa maissahan kruunu aateloi veren. Missä valta ja sen väärä käyttäminen hankkii mainetta, käy kaikenlainen kierous, petturuus, väkivalta ja sorto, joka siihen johtaa, pelkästä viisaudesta ja kyvystä. Missä isänmaanrakkautta kunnioitetaan, siellä näemme kelpo roomalaisia; mutta kun pääseminen hovisuosikiksi oli ainoana muodinmukaisena pyrkimyksenä, näemme samojen kelpo roomalaisten muuttuneen imartelijoiksi ja ilmiantajiksi. Ken siis tahtoisi maailmaa hyvin hallita, hänen tulisi pikemminkin katsoa, millaisia tapoja ja muoteja hän synnyttää, kuin millaisia lakeja hän laatii, sillä saattaakseen jonkun seikan yleiseen käytäntöön, tarvitsee hänen liittää siihen vain kunniaa ja mainetta."

[63] Muistammehan, kuinka tärkeään asemaan Rousseau puolestaan kohotti tämän tilaisuuksien valmistamisen. (Vrt. esim. Émile, IV).

[64] Vrt. §§ 19, 59.

[65] Tähän kohtaan on Locke liittänyt lyhyen alahuomautuksen, ainoan, minkä hän, joka mielipiteensä mukaan ei koskaan etsi muiden tukea asioissa, mitkä selvä järkikin jo ratkaisee kyllin pätevästi, katsoi tarpeelliseksi:

"Kuinka suuressa määrin roomalaiset pitivät lasten kasvattamista vanhempain suoranaisena tehtävänä ja velvollisuutena, siitä kts. Suetonius: Augustus, § 64; Plutarkos: Vita Catonis Centoris (Sensori Caton Elämäkerta); Diodoros Sisilialainen: Kirja II, luku 3."

Suetonius kertoo viitatussa paikassa Augustuksesta, että hän itse opetti lapsiaan lukemaan ja kirjoittamaan, söi ja nukkui heidän kanssaan ja otti heidät aina mukaansa matkoille.

Plutarkos taas esittää laveamminkin Caton kasvatusmenettelyn: vain tärkeimmät julkiset asiat saivat hänet lähtemään poikansa luota leikkimästä hänen kanssaan, pesemästä häntä ja hoitamasta häntä kaikin tavoin. Myöhemmin opetti hän tälle kaikki tiedon alkeet, vaikka hänellä oli käytettävissään erinomainen opettajaorjakin, sillä hän ei tahtonut, että hänen poikansa olisi kiittäminen orjaa tiedoistaan ja joutuminen orjan kuritettavaksi, ell'ei osannut läksyjään. Sittemmin opetti isä pojalleen lait, sotaiset harjoitukset, uimisen taidon. Hän kirjoitti selvällä käsialalla suurten miesten elämäkertoja, jotta poika voisi pyrkiä heidän verroilleen, ja hän noudatti poikansa kuullen sellaista puheentapaa, kuin olisi hän keskustellut Vestan neitsyen kanssa.

Muutoin yleistää Locke nämä muutamat tapaukset liian pikaisesti, sillä tavallisesti uskoivat roomalaiset lastensa kasvattamisen kokonaan orjille, vieläpä valittaa samainen Plutarkos lasten kasvatuksesta kirjoittaessaan, että siihen toimeen pantiin kaikkein kehnoimmat orjat, juopot, veltot, hyödyttömät, jotka eivät mihinkään muuhun kyenneet.

Mitä taas Diodoros-viittaukseen tulee, näyttää se perustuvan täydelliseen erehdykseen, sillä mainitussa kohdassa puhutaan tosin kuningatar Semiramiin nuoruudesta, matta hänen, enempää kuin kenenkään muunkaan, kasvatuksesta ei ole etäisintäkään kysymystä. Kuten olemme huomanneet ja tulemme vasta huomaamaan, sattuu Lockelle tällaista viitteiden epätarkkuutta useamminkin.

[66] Kuten näkyy, tuomitsee siis Locke jyrkästi kaiken julkisen koulukasvatuksen ja tahtoo oppilaansa pidettäväksi aina vanhempain valvonnan alaisena: tulee tässäkin jälleen muistaa, että hän puhui aikansa ja maansa ylemmille säädyille, joilla oli varaa palkata lapsilleen erikoiset opettajat.

Rousseau seuraa häntä tässä suhteessa empimättä, kasvattaa Émileään eristetyssä yksinäisyydessä ja puhuu varsin pilkallisesti kouluista.

[67] Jotkut Locken selittäjät ovat nähneet tässä kohdassa viittauksen sen sodan tapahtumiin, jota Englanti kävi Ranskaa vastaan, joka päättyi 1697 Ryswickin rauhaan ja jonka huomattavimpia sattumia oli Beachy Headin meritappelu, missä Tourville löi pakosalle englantilais-hollantilaisen laivaston. Mutta kun suurin osa tätä kaunopuheista pykälää ja erikoisesti juuri tämä kohta puuttuu ensimmäisestä (1693:n) painoksesta, kun Beachy Headin tappio sattui jo heinäkuussa 1690 ja kun sen korvasi runsaasti La Hoguen voitto (toukokuussa 1692), ovat Locken mielessä luultavammin väikkyneet englantilaisten myöhäisemmät meritappiot, kuten esim. Lagoksen luona Portugalin etelärannalla (1693), j.n.e.

Miten tämän asian liekään, joka tapauksessa on mieltäkiinnittävää nähdä, miten isänmaansa kunnian alentumisesta ja restauration jälkeen Englannissa vallinneesta siveellisestä mädännystilasta katkeroitunut filosofimme näkee pelastuksen vain nousevan sukupolven huolellisessa kasvatuksessa, aivan samoin kuin filosofi Fichte näki siinä Saksan kansan pelastuksen sen koettelemusten aikoina.

[68] Lapsia on mitä suurimmin kunnioitettava.

Juvenalis (Sat. XIV, 47), jonka säettä Locke tässä jälleen käyttää, sanoo tarkemmin ottaen:

"Maxima debetur puero (pojalle) reverentia", ja on hänen ajatuksensa tarkoitus sama kuin Lockenkin, nimittäin ett'eivät lapset seuraisi vanhempainsa rikollisia jälkiä (ne crimina nostra sequantur ex nobis geniti).

[69] Vrt. §§ 41, 57.

[70] Puhuessaan tässä kunnioituksesta ja kiintymyksestä, joita hän pitää tehokkaimpina kurin keinoina, palaa Locke jälleen aiheeseen, jota hän alkoi käsitellä jo 43. §:ssä. Ottaen huomioon teoksen syntymistavan, ei siltä tulekaan odottaa suunnitelman kiinteyttä eikä yhtenäisyyttä.

[71] Scotch-hoppers: Locke tarkoittanee tässä tuota kaikkialla, Suomessakin, tunnettua lastenleikkiä, missä hypellään yhdellä jalalla maahan piirrettyjen sarkojen väliä, samalla potkaisten pientä kiveä kuviosta toiseen.

[72] Rousseau (Émile, II) teroittaa myöskin erinomaisen innokkaasti tätä kohtaa ja sanoo m.m. "Pahin kasvatus on jättää lapsi häälymään oman tahtonsa ja teidän tahtonne välillä ja alati kiistellä siitä, kumpi teistä on oleva hallitseva; sata kertaa ennemmin soisin, että lapsi pysyisi sinä alati."

Mutta Locken heti seuraavassa suosittelemaa, järkeen nojautuvaa vakuuttelua vastustaa Rousseau samassa paikassa mitä jyrkimmin.

Molempain edelläkävijä, Montaigne, taas asettuu kokonaan Locken kannalle ja tahtoo ryhdyttäväksi järkeileviin puheluihin lapsen kanssa jo heti alkuaikoina, koska lapsi hänen mielestään ymmärtää "filosofiaa" helpommin kuin oppii kirjoittamaan ja lukemaan. (Essais, I, 25).

[73] Tämä Locken neuvo muistuttaa suuresti jesuiittakouluissa noudatettua tapaa, jonka mukaan opettava isä ei saanut koskaan kajota oppilaisiinsa, vaan oli ruumiillisen rangaistuksen suorittaminen uskottava jollekin muulle henkilölle, joka ei ollut jesuiitta. Useissa jesuiittakouluissa olikin erikoinen "rankaisija", milloin koulun kokki, milloin taas ovenvartija. Joskus taas turvauduttiin jonkun naapuristoon kuuluvan käsityöläisen apuun, ja hän sai määrätyn kuukausi- tai vuosipalkan käydessään säännöllisesti heiluttamassa patukkaa koulussa. Toisin kerroin valittiin joku tanakka, voimakas miehenalku poikien omasta joukosta opettajaisän määräämän ja valvoman kurituksen jakajaksi.

Tämä kurittamistapa, joka on määrätty jesuiittain ratio disceredi-nimisessä koulujärjestyksessä, nautti Locken aikoihin Englannissakin vielä suurta arvoa.

[74] Vrt. §§ 68, 71.

[75] V. 1694 etsi Locke mielensä mukaista kotiopettajaa ystävänsä Molyneuxn pojalle, joka oli viiden vuotias, kasvatettu Locken määräysten mukaan ja joka osasi jo "lukea varsin hyvin". Opettajan tuli alistua noudattamaan Locken antamia ohjeita, opettaa kolmea, neljää poikaa yhdessä ja saada palkakseen, paitsi vapaata asuntoa ja ruokaa, 20 puntaa vuodessa — kai verrattain hyvät palkkaedut sen ajan oloihin katsoen. Myöhemmin on Locke samanlaisessa puuhassa Peterboroughn kreivin hyväksi: kirjeissään tälle esittää hän opettajasta samanlaisia vaatimuksia kuin ylempänäkin.

Rousseau kaikessa haaveellisuudessaan ei tahtoisi kotiopettajalle maksettavan palkkaa lainkaan: hän ei saisi olla mikään "myytävä mies!"

[76] Locke on epäilemättä oppinut Montaignelta paljon, suoranaisesti häneen viittaamatta, kuten on ylempänä useamminkin mainittu. Mutta kun hän luottaa vain ulkomuistiinsa, erehtyy hän asein tarkoittamastaan paikasta tai sen sisällöstä. Niinpä tässäkin. Montaigne (Essais, I, 34) kertoo ensin, miten hänen isänsä haaveili jonkunlaisen uudenaikaisen asioimistoimiston perustamista, jonka avulla tämä löytäisi matkaseuraa Pariisiin, tuo tapaisi sopivan palvelijan, kolmas saisi helmensä myydyiksi, j.n.e., ja tällaisen toimiston tarpeellisuutta todistaakseen jatkaa hän sitten:

"Olen saanut tietää suureksi häpeäksi vuosisadallemme, että aivan meidän silmiemme edessä kaksi oppinsa puolesta erinomaisen huomattavaa henkilöä on kuollut sellaisessa tilassa, ett'ei heillä ollut tarpeeksi syötävää: Lilius Gregorius Giraldus Italiassa ja Sebastianus Castalio Saksassa; ja minä luulen olevan vaikka tuhannen henkilöä, jotka olisivat kutsuneet heidät luokseen hyvin edullisilla ehdoilla, jos vain olisivat asiasta tienneet."

Siinä kaikki, mitä Montaigne yleensä koko teoksessaan kertoo Castaliosta. Puulautasten vuolemisen on siis Locke, joka muuten ilmeisesti on koko ajatuksessaan tämän Montaignen kohdan johtama, saanut joko muualta tai kertonut sen väärästä henkilöstä.

Giraldus oli oppinut ja runoilija, joka usein sai taistella puutetta vastaan, mutta joka lopulta sentään pääsi suotuisampiin oloihin; hän kuoli kotikaupungissaan Ferrarassa v. 1552.

Castalio (latinainen muoto ranskalaisesta nimestä Chasteillon) syntyi 1515 Dauphinéssa. Calvin kutsui hänet Geneveen, mutta suvaitsevaisempana kuin hän ei Castalio voinut siellä kauvaa menestyä. Hän, joka oli kääntänyt koko raamatun oikealle Ciceron latinankielelle, koetti kaikenlaisella käsityöllä elättää itseään ja lukuisaa perhettään, nähden usein puutetta. Hän kuoli Baselissa v. 1563.

[77] A sober Man. Tätä "kohtuullisuutta" näyttiin Locken hurjastelevana, vallattomana aikana pidetyn tosiaankin sivistyneen miehen välttämättömänä ominaisuutena. Mutta ilmeisesti ei Locke tarkoita "kohtuullisuutta" vain sanan tavallisessa merkityksessä, vaan pikemminkin siinä mielessä, minkä Samuel Johnson sille antaa: "vapaa kaikista hallitsemattomista intohimoista".

[78] The Liberal Arts, his Tutor's learned Encyclopaedia. "Vapaat taiteet", artes liberales-nimellä mainittiin Roomassa niitä tietoja ja taitoja, jotka sopivat vapaalle miehelle, eroitukseksi orjan toimista. Myöhemmän kreikkalaisroomalaisen käsitystavan mukaan muodostivat ne korkeamman opetuksen täydellisen piirin (egkuklios paideia = piirissä käyvä opetus, yleissivistys, yleistieto, mistä sitten on saatu tuo suurissa sivistyskielissä tavallinen sana Encyklopädie, encyclopédie, encyclopedia). Vanhalla ja keskiajalla laskettiin niihin kuuluviksi nämä seitsemän opinhaaraa: grammatiikka (kielioppi), dialektiikka (todisteluoppi), retoriikka (puhetaito-oppi), aritmetiikka (laskuoppi), geometria (mittausoppi), musiikki (säveloppi) ja astronomia (tähtitiede). Kolme ensinmainittua muodosti trivium-, neljä viimeistä quadrivium-kurssin, joista etenkin trivium säilyi kauvan koulujen opetusaineena. Vielä Locken aikoinakin olivat "vapaat taiteet" eli "encyclopedia" laajoissa piireissä kaiken tiedon ja oppineisuuden mittana ja kuvastimena.

[79] With all the Gravity of his Ivy-Bush about him. Jatkaen edellisessä lauseessa alkamaansa kuvaa äkkiä kirkkaaseen päivänvaloon syöksyvästä ja näkönsä kadottavasta olennosta, ajattelee Locke tässä lauseessa pöllöä, joka, kuten tietty, mielellään asustaa seiniläs- eli murattipensaikoissa ja jota yleisesti pidetään tällaisen päivänvalossa sokenevan linnun perikuvana. Englanninkielessä merkitseekin lauseparsi "an owl in an ivy-bush" saamatonta, avuttoman kömpelöä ihmistä. Locke ei mainitse tekstissä pöllöä lainkaan, vain sen asuntopaikan, koska hän piti asiaa englantilaisille lukijoilleen muutoinkin ymmärrettävänä.

Nähtävästi puhuu Locke tässä omasta kokemuksestaan. Hänenhän tiedetään viettäneen koko aikaisemman nuoruutensa ajan maalla, ankaran, vaikka pohjimmaltaan kaikkea parasta tarkoittavan isän kasvattamana. Tullessaan Westminsterin kouluun tunsi hän siis vain maalaisolot, eikä hän sieltä lähtiessäänkään ollut juuri muuta kuin kaino, arka ja kömpelö koulupoika, aivot tosin täynnä kuolleita kieliä, mutta peräti vailla elämän- ja maailmantuntemusta.

[80] Tehdä johtopäätöksiä muodollisen logiikan kaikkien kaavojen mukaan.

[81] Luonnonfilosofiaksi nimitettiin siihen aikaan sekä fysiikkaa että kaikkia tieteitä, joilla oli jotakin luonnon kanssa tekemistä.

[82] Aristoteles, "kävelevä filosofi", peripateettisen koulun pää, ja Descartes, uudemman arvostelevan filosofian perustaja, vallitsivat Locken aikoina kaikkea koulutietoa. Koko keskiaika eli Aristoteleen sokeassa ihailussa, niin että Locke kerran piloillaan sanookin Jumalan ilmeisesti tyytyneen tekemään ihmisestä kaksijalkaisen eläimen ja jättäneen Aristoteleen huoleksi tehdä hänestä ajatteleva eläin.

Vasta Descartesin filosofia työnsi tieltään Aristoteleen, ja tämä tapahtui juuri Locken aikaan. Locke puolestaan sai ensimmäisen voimakkaamman filosofisen "herätyksensä" Descartesin opeista.

[83] Locke tarkoittanee etusijassa Intiaa, jossa niihin aikoihin rva Mashamin, Locken asuntoemännän ja hyvän ystävän, veli oleskeli ja jonka oloja ja tapoja Locke usein uteliaana tiedusteli.

[84] Olemme usein saaneet huomata, kuinka erinomaisen tärkeänä Locke pitää ulkonaista kohteliaisuutta ja siroja tapoja: olihan hän eläissään ollut sekä ylhäällä että alhaalla, mutta etenkin maan mahtajain seuroissa, missä hän oli oppinut panemaan oikeata arvoa ulkonaiseen esiintymiseen. Rva Masham, Locken viimeisten elinvuosien alituinen seuralainen, kertookin hänen eniten kaikesta vihanneen huonoa, kömpelöä ja raakamaista käytöstä, sillä kohteliaisuus ei ollut hänestä vain "elämän suuri kaunistus", vaan myös kristityn suoranainen velvollisuus, jota piti ennen kaikkea mieliin teroitettaman.

[85] Seneca valittaa 106:nnessa kirjeessään aikansa hyödytöntä järkeilyä, rikkiviisasta oppineisuutta ja yksinkertaisen hyveen puutetta. Saman kirjeen lopulla esittää hän tuon kuuluisan siivekkään lauseensa: "Me emme opi elämää, vaan koulua varten" (Non vitae, sed scholae discimus).

[86] Burgersdicius ja Scheibler olivat Locken aikoina hyvin suureen huutoon päässeitä logiikan ja metafysiikan oppikirjojen tekijöitä. Heidän rikkiviisaiden teostensa perinpohjaiset nimet olivat: FRANCONIS BURGERSDICII Institutionum logicarum libri duo, decreto Illustriss. ac Potentiss. DD. Ordinum Hollandiae et West-Frisiae in usum scholarum ejusdem Provinciae, ex Aristotelis praeceptis nova methodo ac modo formati atque editi. Lugduni Batavorum, apud Abrahamum. Commelinum (2:n painos 1634), ja CHRISTOPHORI SCHEIBLERI Introductio Logica, ubi de Philosophia, Natura Logicae, Praedicamentis, Praedicabilibus. Giessae Hessorum. (2:n painos 1618).

[87] Montaigne on tässä opettajan valitsemiskysymyksessä suuresti Locken kannalla, ja hänkin tahtoisi kasvattajalla olevan enemmän tapoja ja älyä kuin tietoa: opettajan pään tulisi olla mieluummin "hyvin tehty" kuin täyteen ahdettu (qui eust plustost la teste bien faicie que hien pleine). (Essais, I, 25).

[88] Päinvastoin kuin Montaigne ja Locke on Rousseau (Émile, II) sitä mieltä, että liian aikaisin järkeilevä ja miehuuteen tähtäävä kasvatus on kokonaan väärä.

Aikaisemmin olemme jo nähneet (muist. 58), että Locke tässä asteittaisessa tuttavallisuudessa, joka seuraa alkuperäistä ankaruutta, muistelee isänsä kasvatustapaa.

[89] In the first Scenes of his Life. Montaignen ja Rousseaun tavoin vertaa Locke tässä ihmisen elämää näytelmään ja seuraa lauseen loppuun asti hyvin perusteellisesti tätä kuvaa.

[90] § 73.

[91] §§ 38 sr.

[92] Lockella oli tosiaankin syytä tämän kohdan lähempään selvittämiseen teoksensa myöhäisemmissä painoksissa, koska hänen hyvä ystävänsä Molyneux 12 p. elok. 1693 päivätyssä kirjeessään näkee siinä ainoan aiheen vakavampain muistutusten tekoon. Hän ei näet voi hyväksyä niin kylmää suhdetta vanhempain ja lasten välillä, vaan tahtoo, että niinkuin Jumala sallii ihmisen anoa itseltään kaikkea, mitä tämä haluaa, isän ja äidinkin tulisi suopealla mielellä kuulla lastensa pyyntöjä ja noudattaa niitä, mikäli he katsovat sopivaksi. Sitäpaitsi ei kukaan ihminen voi arvata lasten toivomuksia ennakolta, mutta kuitenkin vaatii muka Locke, että ne olisi pyytämättä täytettävä.

Locke vastasi (s. k. 23 päivänä) tarkoittaneensa vain oikullisia toivomuksia, koska luonnollisia, sallittuja seikkoja ei lasten, jos heitä oikein kohdellaan, tarvitse lainkaan pyytää. Molyneux tyytyi siihen, mutta ilmoitti samalla, että muutkin olivat takertuneet tähän kohtaan, kun eivät tienneet, ett'ei Locke laskenut leikkikaluja eikä muita yhtä viattomia esineitä oikullisiin pyyteisiin.

Sentähden katsoi Locke parhaaksi selittää myöhemmin ajatustansa yksityiskohtaisemmin.

[93] Horatius (Sat. I, 1, säe 75): Kaikki, mitä ei ihmisluonto voi itseltään kieltää, joutumatta kärsimään.

[94] Tätä Locken ohjetta vastustaa Rousseau (Émile, II) sekä siveellisistä että käytännöllisistä syistä mitä jyrkimmin, koska hänen nähdäkseen lapsi antaa vain sellaista, mihin hän ei pane mitään arvoa, tai sellaista, minkä hän tietää varmasti saavansa takaisin. Siten synnytettäisiin lapsissa vain koronkiskurin anteliaisuutta.

[95] Locke muistelee tässä kohdassa varmaankin Montaignen (Essais, I, 22) varoituksia samasta asiasta: neulat on siinä asetettu kultarahojen vastakohdaksi ja kärjistetty koko esitys seuraavaan kysymykseen: "Miks'ei hän pettäisi kultarahoja käsitellessään, koska hän pettää neuloja käsitellessään?"

[96] On varsin lähellä otaksua, että Rousseau (Émile, 11) sai tästä Locken lauseesta ajatuksen puutarhuri Robertin tuomiseen näyttämölle, opettamaan Émilelle omistusoikeuden ensimmäisiä alkeita.

[97] The suffering of our Spirits: vrt. edellä muist. 45.

[98] Rousseau (Émile, I kirjan lopussa ja II kirjan alussa) puhuu lasten rohkeuden kasvattamisesta ja heidän totuttamisestaan kestämään kipua, olemaan itkemättä ja näkemään rumia, inhoittavia eläimiä hyvin samaan tapaan kuin Locke tässä ja ylempänä.

[99] § 113, alussa.

[100] Locken englantilaiset selittäjät (esim. R.H. Quick) pitävät tätä Locken väitettä vääränä ja todistavat parlamentinpäätöksiin nojaten, ett'ei tästä asiasta ole koskaan, ei edes Locken aikoihin, ollut olemassa mitään varsinaista lakimääräystä: käytännöllisenä tapana on se ehkä siitä huolimatta saattanut säilyä kautta aikojen. Ja oikeastaan puhuukin Locke vain tällaisesta vanhasta lainkäyttöön kuuluvasta tavasta eli pitämyksestä (our Practice), eikä mistään varsinaisesta lakimääräyksestä.

Puhuessaan lihansyönnin raaistuttavasta vaikutuksesta ihmisiin, mainitsee Rousseau (Émile, II) puolestaan, ett'eivät teurastajat eivätkä kirurgit kelpaa todistajiksi Englannissa, jonka lihanahmijain asukasten raakuus on hänen mielestään tunnettu. Alamuistutuksessa ilmoittaa hän kuitenkin teoksensa englantilaisten kääntäjäin korjanneen tämän erehdyksen ja esittää nyt asian siten, että sekä teurastajat että kirurgit kelpaavat kyllä todistajiksi, mutta että edellisiä ei hyväksytä valamiehistöön — josta Locken tekstissä on juuri kysymys — eikä rikostuomareiksi; kirurgit taas näihin toimiin hyväksytään.

Sekä Rousseau että hänen korjaajansa ovat muiden tietojensa ohella saattaneet etsiä tukea myös Locken väitteestä.

[101] Vrt. §§ 73 sr. 76.

[102] Vrt. muist. 71.

[103] Jos jo Montaigne (Essais, I, 22) huomasi lasten leikkien tärkeyden heidän kasvatuksessaan, on vasta Locke kehittänyt tästä aiheesta kirjansa huomattavimpia uutuuksia. (Vrt. myös § 152).

Rousseau on tässä suhteessa kokonaan hänen kannallaan,'kunnes sitten saksalainen Friedrich Fröbel, Pestalozzin oppilas, kehittää kasvattavan, luonnetta ja älyä muodostelevan leikin suoranaiseksi järjestelmäksi lastentarhoissaan.

[104] Montaigne, Locken edeltäjä ja opettaja, puhuu myöskin erinomaisen ankarasti valehtelemisesta ja etenkin lasten valehtelemisesta, ja pitää sitä ja uppiniskaisuutta kaikkein vaarallisimpina virheinä, joita tulisi kaikissa tilaisuuksissa ja kaikin keinoin torjua. (Essais, I, 9).

[105] Kuten tietty, sulkee Rousseau, päinvastoin kuin hänen opettajansa Locke, lasten kasvatuksesta 18. ikävuoteen asti kaiken tiedon Jumalasta.

[106] Good-breeding. Suomenkielessäkin on käsite "hyvä kasvatus" saanut jonkunlaisen moitteettomaan käytökseen ja kohteliaisiin seuratapoihin viittaavan sivumerkityksen.

[107] § 67.

[108] § 67.

[109] § 70.

[110] Vrt. ylempänä § 1 ja muist. 8.

[111] Ymmärtääksemme Locken valitusten oikeutuksen, tarvitsee meidän vain tietää, kuinka näitä kuolleita kieliä opetettiin esim. Westminsterissä, missä Lockekin oli käynyt kouluansa. Opetus alkoi jo kello kuudelta aamulla ja käsitteli kahtena tuntina latinan ja kreikan kielioppia; sitten valmistettiin tunnin verran aikaa seuraavaa tehtävää, joka kesti kello yhteentoista ja joka oli täynnä latinaisia ja kreikkalaisia runoilu- ja käännösharjoituksia. Ei edes päivällisaika ollut vapaa näiden kielten opiskelusta. Kahden ja kolmen välillä käännettiin ja selitettiin jälleen latinaa ja kreikkaa, ja kävelyhetken jälkeen päntättiin edelleen latinaa ja kreikkaa illalliseen asti, osaksi valmistuksena seuraavan päivän läksyihin. Tällainen, oli lukujärjestys neljänä viikonpäivänä. Perjantaina kerrattiin opittu ja lauvantaina harjoitettiin kreikkalaisten ja latinaisten runojen lausumista.

[112] Montaigne antaa puolestaan kylläkin suuren arvon kreikalle ja latinalle, mutta hänenkin mielestään kiusataan niiden oppimisella lasta liiaksi. Seurattavana esimerkkinä kertoo hän sitten isänsä keinosta opettaa hänelle latinaa hankkimalla hänen ympärilleen sellaisia henkilöitä, palvelijoista alkaen, jotka puhuivat vain tätä kieltä. (Essais, I, 25).

[113] Kehittääkseen henkeään.

[114] Locke tarkoittaa T. Sternholdin (k. 1549) ja J. Hopkinsin (eli samaan aikaan kuin edellinen) runomittaisia psalminkäännöksiä, joita niihin aikoihin yleisesti käytettiin hartauskirjoina ja joista ilmestyi koottu painos v. 1562.

Nämä tällaiset, kaikkia hengellisen ja maallisen runouden sääntöjä pilkkaavat hurskaat vuodatukset näyttelivät, kuten sanottu, varsin kauvan huomattavaa osaa englantilaisessa hartauden harjoituksessa sekä emämaassa että Uudella mantereella. Niinpä esiintyy Fenimore Cooperin kuuluisassa siirtomaaromaanissa Viimeinen Mohikaani, josta on hiljattain ilmestynyt täydellinen suomennos, muuan tällainen psalminkäännös varsin tärkeänä tekijänä yksinkertaisen hurskaan laulumestari David Gamutin käsissä. Kertomuksen lomassa saa lukija useista esitetyistä otteista jonkunlaisen käsityksen siitä, millä lailla nämä innostuneet kuningas Davidin jäljittelijät olivat ymmärtäneet tehtävänsä. (Vrt. etenkin lukua II).

[115] §§ 165 sr.

[116] Quintilianus suositteli jo norsunluisten, erillisten kirjainten käyttämistä lukemisen opetuksessa. Niinikään turvautuivat muinaisajan sivistyskansat kirjainten muotoisiin leivoksiin, joita he syöttivät lapsille, saadakseen nämä ensin nielemään aakkoset ja sitten ne helpommin oppimaankin.

Viimeisin keksintö tässä suhteessa lienee tuo tunnettu suomalainen Puu-aapinen.

[117] Kuninkaallinen Tammi (The Royal-Oak) oli erään lontoolaisen pelipaikan nimi, missä mainittua arpapeliä harjoitettiin. Siinä käytettiin 32-tahkoista, eri numeroilla varustettua norsunluupalloa. Nimi Kuninkaallinen Tammi oli epäilemättä imarteleva viittaus kuningas Kaarle Toiseen, joka eräällä pakoretkellään oli piiloittautunut tammeen.

[118] At Dibstones. Ilmeisesti oli dibstones-leikki täsmälleen samanlainen kuin tuo Suomenkin maalaislasten keskuudessa niin suureen suosioon päässyt tipapeli, tipasillaolo: sopivia pikkukiviä nakellaan ilmaan ja niiden vielä siellä viipyessä siepataan määrätty luku toisia samanlaisia kiviä maasta ja ehätetään samalla kädellä ottamaan vastaan putoavaa tai putoavia kiviä.

Muutoin näyttäisi jo suomalainen nimikin, kansanomaisena muodostumana, viittaavan englantilaiseen dibstone ja saksalaiseen Tippstein.

[119] § 148.

[120] Locke on varmaankin kuullut moisia juttuja Ranskassa matkustaessaan ja oleskellessaan.

Kirjassaan Suksilla poikki Grönlannin (suomentanut Teuvo Pakkala, v. 1896, ss. 468-469) kuvaa Fridtjof Nansen Grönlannin länsirannan eskimolasten "aikaista kehitystä" tavalla, joka sopii erinomaiseksi vertauskohdaksi sille, mitä Locke tietää kertoa Ranskan lapsista: Hoseaan, Sardlokin uljaan pyytömiehen, hiukan toista ikävuottaan käypä poika hyppi pikku paidassaan erästä eskimolaista kansallistanssia aivan suurenmoisella vauhdilla ja vakavuudella kolmivuotiaan serkkunsa kanssa.

[121] Vrt. §§ 64 sr.

[122] Reynard the Fox. Kuten tunnettua, kuuluu tämä erinomaisen kansansuosion saavuttanut kertomussarja ketun ovelista tempuista keskiajan hedelmällisimpään vertauskuvalliseen runouteen. Kaikkialla Europassa: Ranskassa, Saksassa, Englannissa — täällä on Kettu Repolainen aivan ensimmäisiä englanninkielellä painettuja kirjoja — kuuntelee kansa mielellään näitä suorasanaisia tai runopukuisia ivaesityksiä ihmiselämästä yleensä ja läänitysaikojen yhteiskunnasta erittäin. Kertomussarjan ensimmäinen alku lienee etsittävissä 11. vuosisadalta, mutta siitä ilmestyi sittemmin kaikissa maissa lukemattomia, oppinutta ja kansanomaista yhdistäviä muunnoksia ja mukaelmia: onpa Saksan suurin runoilija Goethekin kyhännyt näiden tarujen mukaan 12-lauluisen kuusimittarunoelman Reineke Fuchs.

Kertomusten pääsankarin, Kettu Repolaisen, työnä ja toimena on tietysti kaikenlaisen viekkauden ja konnamaisuuden harjoittaminen, ja sentähden tuomitseekin Rousseau (Émile, II) puolestaan ankarasti tällaisten juttujen käyttämisen kasvatuksen välikappaleina — muistammehan, kuinka ankarasti hän pitelee erästä La Fontainen kettutarinaa —, koska ne hänen nähdäkseen turmelevat kaikki lasten käsitykset oikeasta ja väärästä ja istuttavat heihin huonoja periaatteita.

[123] The Horn-book. "Sarvikirja" oli vanhaan aikaan varsin yleisesti käytetty aapinen, jossa oli vain yksi ainoa lehti: tämä lehti oli liimattu kädensijalla varustettuun puulevyyn, ja sitä peitti, ilmeisesti kulumisen estämiseksi, ohut, läpinäkyvä sarvikalvo, mistä "aapisen" nimi. Siinä näkyi ensinnäkin risti, sitten iso A, sitten isot ja vähät kirjaimet, senjälkeen ääntiöiden ja kerakkeiden yhtymiä tavuuta varten, ja lopuksi Isämeitä. Mainitun ristin takia nimitettiin sitä myös, etenkin Italiassa, "ristikirjaksi".

Tämä omituinen "kirja" on herättänyt sivistyshistorioitsijain vilkasta huomiota. Niinpä on englantilainen Andrew W. Tuer kirjoittanut siitä laajan, kaksiniteisen tutkimuksen (History of the Horn-Book).

[124] John Worthington (1618-1671) oli hurskas, lempeä mies, joka mitä kauneimmalla tavalla osoitti kristinopin perussääntöjen seuraamista suuren, v. 1665 Lontoossa raivonneen ruton aikana.

[125] Locken kerrotaan maanpakonsa loppuaikoina Rotterdamissa rikkaan englantilaisen kauppiaan Furlyn perheessä oleskellessaan tehneen tämänlaatuisia käytännöllisiä kokeita, opettaakseen isäntänsä nuorta poikaa kirjoittamaan.

Muutoin tunnettiin tällainen harjoitusmenettely jo vanhalla ajalla. Ateenalaiset kirjoituksen opettajat piirsivät kirjaimensa vahatauluille, ja oppilasten tuli kuljettaa puikkoaan siten syntynyttä uraa pitkin saadakseen kauniin käsialan. Quintilianus taas suosittelee samaan tarkoitukseen puutauluja, joihin on kirjaimet kaiverrettu ja joiden malleja seuratessa ei piirtimen ole niin helppo luiskahtaa syrjään.

[126] Ei mitään vastoin Minervan mieltä, latinainen sananparsi, joka kielsi tekemästä mitään sellaista, mihin luonto tai sisäinen kutsumus ei vetänyt. (Vrt. Horatius: De arte poetica liber, säe 385).

Englantilaisten perinnäisen matkailijaluonteen mukaisesti asettuu Locke piirustuskysymyksessä kokonaan käytännölliselle ulkonaisen hyödyn kannalle, pitämättä lainkaan lukua silmän kehittämisestä näkemään muotoja, värejä, vivahduksia, tarkkaamaan eri etäisyyksiä, j.n.e., joihin ja käden taitavuuden lisäämiseen taas Rousseau puolestaan kiinnittää sitä suurempaa huomiota.

[127] Ensimmäisessä Locken kasvatusopin painoksessa ei mainittu vielä sanaakaan pikakirjoituksesta. Hän näyttää johtuneen ajattelemaan asiaa ystävänsä Molyneuxn 12 p. elok. 1693 päivätyn kirjeen herättämänä. Kirjeessä oli puhetta pikakirjoituksen opettamisesta Molyneuxn pojalle niin paljon, että tämä osaisi nopeammin merkitä muistiinsa omia ajatuksiaan: muuhun ei pyrittykään. Vastauksessaan (23 p. elok. 1693) mainitsee Locke ymmärtävänsä pikakirjoituksen (Short-hand) merkityksen ja opetelleensa sitä itsekin nuorempana. Ja kiitollisena ystävänsä huomautuksesta lisää Locke kirjansa myöhempiin painoksiin tämän pikakirjoitusta käsittelevän kohdan.

[128] Locke erehtyy. Pikakirjoitus oli ikimuistoisista ajoista asti käytännössä muinaisilla sivistyskansoilla. Kreikkalaiset väittivät sen keksijäksi Ksenophonia, mutta toisten mukaan olivat Pythagoras ja Ennius jo ennen häntä sommitelleet kirjoitustavan, joka teki mahdolliseksi seurata puhujan nopeatakin sanatulvaa. Muutamat kirjailijat antavat taas kunnian tästä keksinnöstä Cicerolle, joka tosiaan käyttikin kirjoituksessaan eräänlaisia lyhennysmerkkejä ja sai muutkin niitä käyttämään. Eräässä kirjeessään Atticukselle (XIII, 32) huomauttaa hän joskus kirjoittavansa "merkkien avulla".

Uudempina aikoina julkaisi taas tri Timotheus Bright v. 1588 ensimmäisen esityksen pikakirjoituksesta Englannissa. Hän merkitsi sanan sen lyhennetyllä alkukirjaimella ja liitti sen alle vielä toisen merkin, saaden siten 537 sanamerkkiä. John Willis, joka sommitteli lyhennyskirjoituksen suorien ja kaartuvien kirjainten avulla, käyttää v. 1602 ilmestyneessä teoksessaan ensimmäisenä sittemmin kaikkiin sivistyskieliin siirtynyttä sanaa Stenography, "ahdaskirjoitus". Sen englantilaisen järjestelmän, josta Locke puhuu ja jota hän suosittelee, oli Jeremiah Rich enonsa W. Cartwrightin opastamana keksinyt v. 1650:n tienoilla. Siinä esiintyy myös paljon sanalyhennysmerkkejä. Shelton julkaisi v. 1659 uuden järjestelmän, joka kulkeutui v. 1681 Ranskaankin, missä sitä ennen kuitenkin muuan pappi Cossart oli keksinyt keinon "kirjoittaa niin nopeasti kuin puhutaan". William Masonin järjestelmä voitti sittemmin (1672) muut englantilaiset kokeilut, mutta luonnollista on, että niin hyvin Englannissa kuin kaikissa muissakin maissa on keksitty yhä uusia ja yhä parempia menettelytapoja. Kuten tietty, on saksalaisen Gabelsbergerin (1789-1849) v. 1831 käytäntöön otettu järjestelmä levinnyt hyvin avaralti, Suomeenkin (L. Neovius, nyk. Nevanlinna.)

[129] William Lilly, jonka v. 1673 julkaistu, koottu ja lisäyksillä varustettu latinan kielioppi oli yleisessä käytännössä Locken aikoina, oli ollut opettajana St. Paulin koulussa Lontoossa — tässä koulussa on Lillyn kielioppia käytetty meidän päiviimme asti. Hän kuoli ruttoon v. 1523.

[130] Marcus Tullius Cicero, jota pidetään latinankielen taitavimpana tyyliniekkana.

[131] Ylempänä (vrt. muist. 112) on jo huomautettu, että Montaigne mainitsee isänsä käyttäneen latinanopetuksessa juuri tätä samaa menettelytapaa, josta Locke nyt tekee niin suuren numeron.

[132] Tässä havainto-opetuksen vaatimisessa on Lockella tietysti Rousseau kokonaan puolellaan.

[133] Lockella on kouluaikansa hengettömästä, kuolleesta, kaavamaisesta vanhojen kielten ja filosofian opetuksesta, patukan hallitsemasta, vain epämieluisia muistoja. Niiden perusteella hän enimmäkseen uudistuksiin innostuukin.

[134] Tämä Locken suosittelema menettelytapa muistuttaa suuresti sitä tapaa, jolla sata vuotta aikaisemmin kuningatar Elisabetin opettaja R. Ascham opetti latinaa korkealle kasvatilleen, hän kun myöskin käytti tällaista englantilaisen käännöksen ja latinaisen tekstin vuorottelemista ja kopioimista.

[135] Locke ei osannut saksaa, vaikka hän viipyikin jonkun aikaa siinä maassa, Clevessä.

[136] Franciscus Sanctius Brocensis (s.o. Las Brozas-kaupungissa Estremadurassa syntynyt Francisco Sanchez), Salamancan yliopiston opettaja, kirjoitti, paitsi monia muita kieliopillisia teoksia, myös suurta suosiota saavuttaneen ja lukemattomina painoksina julkaistun latinan kieliopin, nimeltä Minerva, seu de causis linguae Latinae Commentarius, joka ilmestyi Salamancassa v. 1586. Siitä ovat nyt sekä Scioppius (1576-1649), saksalainen kielitieteilijä Caspar Schopp, (kuollut Paduassa) että Perizonius (1651-1715), hollantilainen oppinut Jakob Perizonius, joka oli ensin historian ja kaunopuheisuuden opettajana Frankfurtissa, mutta joka kuoli professorina Leydenissä, julkaisseet kumpikin heidän omilla huomautuksillaan ja selityksillään lisättyjä painoksia. Perizoniuksen painos, joka käsitti kaksi uhkaavannäköistä nidettä, oli ilmestynyt juuri Locken aikoihin, v. 168.

[137] Critically, "arvostelevasti", sanoo Locke silloisen kielenkäytön mukaan.

[138] Marcus Junianus Justinus, joka eli luultavasti toisella vuosisadalla j.Kr., mukaili lyhennellen Pompeius Troguksen suurta maailmanhistoriaa. Flavius Eutropius, keisarillinen salakirjuri, joka eli 4. v.s:lla j.Kr., kyhäsi keisari Valensin toimesta lyhyen Rooman historian, missä etenkin keisariaikaa on ansiokkaasti käsitelty.

Molempien näiden roomalaisten historioitsijain teoksia käytettiin niiden selvän, yksinkertaisen kielen ja esitystavan takia lukukirjoina kouluissa etenkin keskiajalla, mutta myöhemminkin.

[139] Grammar-Schools. Kielioppikouluiksi sanotaan vieläkin Englannissa kouluja, joissa latina ja kreikka muodostavat opetuksen pääosan. Sellaisista puhuu Locke yleisiä oppilaitoksia mainitessaan pitkin matkaa. Suomenkielessä nimitettäneen niitä kernaimmin latinakouluiksi.

[140] Ne kirjoitettiin Englannissa siihen aikaan latinaksi: niinpä olikin Milton oppimattoman Cromwellin "latinankirjuri".

[141] Rakkaus kaikki voittaa.

[142] Sodassa ei saa kahdesti hairahtua.

[143] Vrt. 2. Mooseksenkirjaa, 5: 7.

[144] Ex tempore.

[145] Ymmärtääksemme tätä Locken summittaista kaiken runouden ja kaikkien runoilijain tuomitsemista, tulee meidän muistaa hänen, aikansa irstaat, kevytmieliset tavat ja vakaumuksettomien, kaikkia korkeampia pyrkimyksiä halveksivien runoilijain (vrt. esim. Drydenia) osuus niissä ja niiden luomisessa. §§:ssä 18 ja 21 onkin Locke jo varoittanut tällaisten irstailijain turmelevasta seurasta.

Muutoin ei ole Locke itsekään niin viaton tuomitsemaansa runouspaheeseen: 22 vuotiaana sepitti hän esim. runon, vieläpä latinankielisen, Cromwellin kunniaksi.

[146] Tässä seuraa Locke Montaignen kuuluisaa lausetta: "Ulkoa osaaminen ei ole osaamista" ja hänen perustelujaan siihen aikaan niin ylenmääräisen ulkoluvun vähentämiseksi. (Essais, I, 25).

[147] § 175, loppupuolella.

[148] Näin oli ainakin tehnyt rva Masham, Locken ystävätär ja emäntä, kuten Locke eräässä kirjeessä (2 p. heinäk. 1695) kertoo: "Hän opetti pojalleen latinaa osaamatta sitä lainkaan itse työhön ryhtyessään". Lapsi oli 9 vanha, mutta oli jo oppinut hyvin lukemaan ja kirjoittamaan ja tutki paraillaan äitinsä kanssa Quintus Curtiusta, maantiedettä, historiaa ja kopernikolaista maailmanjärjestystä.

Tähän opetustapaan viittaa Locke tämän kappaleen lopussa.

[149] Kts. §§ 93 ja seur.

[150] Vrt. § 166.

[151] Locke puhuu neljästä maanosasta, koska Australiasta toi tarkempia tietoja vasta kuuluisa tutkimusmatkailija James Cook retkiltään vv. 1768-1780. Tunnettu oli Australian olemassaolo jo 16. vuosisadalla.

[152] Vrt. muist. 148. Pojan nimi oli Frank Masham.

[153] Chronology. Ajantieto, jota vanhan koululauseen mukaan nimitettiin maantieteen ohella "historian silmäksi", kokosi historialliset tosiasiat määrättyihin ryhmiin ja ajanjaksoihin, muodosti siis ikäänkuin historian luurangon ja näytteli kouluopetuksessa ja kasvatuskirjallisuudessa hyvin suurta osaa aina 18. v.s:n lopulle asti. Kuten heti tulemme näkemään, oli siitä laadittu useita oppikirjoja ja taulukkoja, joskus sangen perusteellisiakin.

[154] Aegidius Strauchiuksen Wittenbergissä ilmestyneitä Ajantiedon Pääpiirteitä käytettiin 17. vuosisadalla kaikissa Europan maissa. Heti jälkeenpäin mainittu Helvicus (Christoph Helwig) syntyi v. 1581 Mainin Frankfurtin lähellä, opiskeli Marburgissa, tuli ylioppilaaksi 14 vanhana ja herätti 15 vanhana suurta huomiota kreikankielisillä runoillaan. Hän tuli sittemmin professoriksi Giesseniin, mutta kuoli jo 35:n vuotiaana 1617. Helvicus on, paitsi useita muita historiallisia teoksia, kirjoittanut Locken tarkoittaman ajantietotaulukon, nimeltä Theatrum chronologicum sive chronologiae systema novum (1609).

[155] Quintus Curtius Hufus, roomalainen historioitsija, joka eli keisari Claudiuksen hallitusaikana (41-54 j.Kr.), on tullut kuuluisaksi etenkin eloisasta, sujuvasta Aleksanteri Suuren elämäkerrastaan.

[156] Marcus Tullius Ciceron siveysopillinen teos De officiis (Velvollisuuksista).

[157] Samuel Pufendorf (1632-1694), saksalainen oppinut, jonka elämä oli varsin vaiherikas ja joka nautti suurta oppineisuuden ja syvällisen älyn mainetta, kirjoitti kirjansa Luonnollisesta ja kansojen oikeudesta Ruotsissa v. 1672. Aikaisemmin mainittu teos Ihmisen ja kansalaisen velvollisuuksista on vain lyhennys tästä jälkimmäisestä ja ilmestyi niinikään Ruotsissa v. 1673.

Hollantilainen Hugo Grotius (1583-1645), jonka elämä oli niinikään hyvin kirjava ja jonka tavattomat lahjat ja tiedot herättivät suurta huomiota, on voittanut pysyvimmän kuuluisuutensa juuri tuolla Locken mainitsemalla teoksella Sodan ja rauhan oikeudesta, jonka hän kirjoitti Ranskassa v. 1624. Sitä pidettiin kauvan uudenaikaisen kansainoikeuden perustuksena ja se käännettiin pian kaikille Europan kielille.

Pufendorf käsittelee laveammin kysymyksensä yleisiä periaatteita kuin Grotius, joka kiinnittää suurempaa huomiota kansainoikeudellisten suhteiden käytännölliseen muodostumiseen, ja nähtävästi sentähden pitääkin Locke edellisen teosta sopivampana oppikirjaksi.

[158] The Predicaments and Predicables. Vanhassa ajatusopissa, logiikassa, merkitsivät praedicamenta kutakuinkin samaa, mitä nykyään nimitetään kategorioiksi eli käsiteluokiksi, joita Aristoteleen mukaan oli kymmenen, mutta joiden luvun stoalaiset vähensivät näiksi neljäksi: 1) olio eli esine; 2) ominaisuus; 3) toiminta eli tapahtuma; 4) suhde. Näitä käsiteluokkia vastaavat pääasiallisesti myös sanaluokat. Praedicabilia taas ovat nuo viisi "yleismainetta": genus, species, differentia, proprietas, accidens (luokka, laji, erilaisuus, pysyvä ominaisuus ja satunnainen ominaisuus).

Locken aikoina teroitettiin lapsille teroittamasta päästyä — kuten oli teroitettu koko keskiaikanakin — kaikkia näitä ajatusopin monimutkaisia luokitteluja, heitä opetettiin puhumaan in modo et figura, s.o. kaikkien päätelmäopin sääntöjen mukaan, antamatta heille siten minkäänlaista todellista tietoa tai perustusta järkevään ajatteluun, ja sentähden arvosteleekin Locke Rabelaisn, Montaignen, Pascalin mukana koko hommaa hyvin ankarasti.

[159] William Chillingworth (1602-1684) oli jonkun aikaa katolilainen ja jesuiittain oppilas Ranskassa, mutta muuttui pian Englannissa innokkaaksi, vapaamieliseksi protestantiksi, joka kirjassaan The Religion of Protestants a Safe Way to Salvation (Protestanttein uskonto varmana tienä pelastukseen, 1637) pitää syynä kaikkiin uskonnollisiin riitoihin ja omantunnonsortoon sen ihmisten tunnustuksellisen hulluuden, että he luulevat osaavansa puhua Jumalan asioista paremmin kuin Jumala itse omassa sanassaan. Tämä teos nautti suurta arvoa aikalaistensa keskuudessa pontevan ja perusteellisen ajattelunsa takia.

Molyneux, Locken ystävä, lausuu eräässä kirjeessään (12 p. elok. 1693) tälle sen kohteliaisuuden, ett'ei parempaa ajatusopin koulua voisi löytää kuin on Locken Tutkimuskoe inhimillisestä ymmärryksestä.

[160] Terminus medius eli "välilause" on päätelmässä vertauskohtana "ylälauseen" ja "alalauseen" välillä ja johtaa siis jälkimmäisestä edelliseen, niin että jos tämä välilause on kaksimielinen tai hämärä, voidaan ajatusta väännellä vertaamalla sitä yhdessä mielessä ylälauseeseen ja toisessa mielessä alalauseeseen. Tällaiseen temppuiluun perustuikin vanhanaikainen Locken tuomitsema väitteleminen hyvin suurelta osaltaan.

Eroittelu eli Locken Distinction oli taas toinen väittelykoukku, jonka avulla kehitettiin olemuseroavaisuuksia tilapäisen epäoleellisten ominaisuuksien eroavaisuuden perusteella.

[161] Locke tarkoittaa Ciceron Rhetorica (Puhetaito) teoksen ensimmäisen kirjan 20. ja 21. lukua, jotka puhuvat de inventione (puheen sommittelusta ja aineksista) ja joita tavallisesti mainitaan myös erikseen samalla nimellä. Siinä asetetaan sille puheen osalle, jolla on nimenä narratio, kertomus, se vaatimus, että sen tulee olla brevis, aperta, probabilis (lyhyt, selkeä ja todenmukainen).

[162] Ciceron mestarillisten kirjeiden jälkeen ei liene kukaan voittanut niin suurta mainetta kirjeitten sepittäjänä kuin ranskalainen Vincent Voiture (1598-1648). Ihmetellä vain täytyy, kuinka Locke, joka juuri vähää ennen vaatii kirjeiltä yksinkertaisuutta, selkeyttä ja koristelemattomuutta, tarjoaa esikuvaksi Voiturea, joka on kaiken tämän suoran vastakohta: yhtenä ranskalaisen hienostelevan, koukertelevan, teeskentelevän sanonnan, Rambouillet-palatsin sanonnan vaikuttavimmista luojista on hän valanut kirjeisiinsä kaiken sirostelun, keikailun, huippuunsa ajetun sukkeluuden ja kepeyden, mitä suinkin ajatella saattaa.

[163] Thomas Farnaby (1575-1647) tuli aivan uskomattomien seikkailujen ja vaiheiden jälkeen — merimatkoillaan joutui hän m.m. kuuluisan retkeilijän ja merisankarin Francis Draken läheisyyteen — koulumestariksi Lontooseen, missä hän saavutti jonkunlaista mainetta filosofisten teosten kirjoittajana. Locken mainitsema puhetaidon opas ilmestyi v. 1625 nimellä Index rhetoricus scholis accommodatus.

[164] Locke tarkoittanee etupäässä Ranskaa, missä oli niihin aikoihin tapahtunut tavaton ranskalaisen kirjallisuuden nousu, missä Ludvig XIV jakeli anteliaalla kädellä apurahoja ansiokkaille kirjailijoille, missä Richelieu oli v. 1634 perustanut Ranskan Akatemian kieltä kehittämään ja hoitamaan, missä Boileau piti niin hyvää huolta kielen puhtaudesta ja siroudesta ja missä jansenistit, joiden kanssa Locke oli joutunut ystävällisiin suhteisiin, omistivat kouluopetuksessa entistä paljoa suurempaa huomiota äidinkielelle.

[165] Locken suosittelema Eutropius (VIII, 12) kertoo tosiaankin, että Fronto, "muuan hyvin kuuluisa puhuja", opetti keisari Marcus Antoniukselle latinan kieltä ja kirjallisuutta. Lisäksi sopii muistaa, että filosofi Serteca oli Neron opettajana, ja että Quintilianus, valtion palkkaama puhetaidon, opettaja, opasti myös Domitianuksen poikia.

[166] Silloisen kielenkäytön mukaan oli tosiasioiden esittäminen historiaa — niinpä puhutaan nytkin vielä luonnonhistoriasta. Ilmiöiden syiden ja kehityksen tutkiminen oli taas filosofiaa — siitä luonnonfilosofia, johon niin muodoin kuuluivat sekä fysiikka että kemia, tähtitiede, metafysiikka, j.n.e.

[167] Metafysiikka merkitsi kauvan samaa kuin oppi hengestä, sielusta, sielutiede. Vasta myöhemmin on tehty eroitus eri tieteiden ja niiden tutkimusalojen välillä puhtaasti henkisellä alalla.

[168] Tätä Locken kovin uskonnollista, hieman yksinkertaista käsitystä ja opetusmenettelyä vastustaa Rousseau (Émile, IV) ankarasti, koska kaiken tutkimuksen alkaminen hengistä hänen nähdäkseen vie vain taikauskoon, ennakkoluuloihin ja lopulta aineellisuuteen. Hän pitää päinvastaista, kappaleista lähtevää menettelyä sekä luonnollisempana että hedelmällisempänä.

[169] Vrt. §§ 137 sr.

[170] Olioiden luonnossa, s.o. koko luomakunnassa.

[171] Locke luki Descartesia (1596-1650), ranskalaista filosofia ja uudenaikaisen järkeisopin perustajaa, joka luonnonfilosofiassaan selittää kaiken aivan koneellisesti, aineen liikuntona, aluksi erinomaisen suurella mielenkiinnolla: tapasipa hän sanoa tutustumistaan hänen filosofiaansa suoranaiseksi ilmestykseksi itselleen. Mutta niinkuin hänen tässä kohdassa esittämänsä mietteetkin ilmaisevat, ei Locke sentään ole pohjaltaan lainkaan kartesiolainen. Paitsi että hän eroaa Descartesista erinäisissä perustavissa kysymyksissä, kuten esim. synnynnäisten käsitteiden kysymyksessä, on hän filosofiselta luonnoltaan kokonaan toisenlainen kuin Metodin esityksen tekijä: varovaisena ja arkana, huolellisena mietiskelyissään ei hän voinut olla kaihtamatta Descartesin rohkeuksia. Yleensäkään ei kartesiolaisuus ole isommasti miellyttänyt englantilaisia ajattelijoita, jotka ovat enimmäkseen pysytelleet Baconin kokeellisessa tutkimustavassa.

[172] The modern Corpuscularians: atomiteorian puoltajat, kuten esim. Locken ystävä Robert Boyle, josta tulee myöhemmin puhe.

[173] Ralph Cudworth (1617-1688) toimi eri lukioiden johtajana ja saavutti huomiota etenkin v. 1678 julkaistulla pääteoksellaan True Intellectual System of the Universe, wherein all the Reason and Philosophy of Atheism is confounded (Oikea henkinen maailmanjärjestelmä, missä jumalankieltäjäin kaikki perusteet ja filosofia kumotaan). Kirja on varsinkin muodollisesti huomattava ja sitä on pidetty nykyaikoihin asti arvossa metafyysillisen ja filosofishistoriallisen tiedon lähteenä. Cudworth koetti teoksessaan osoittaa, että ajatus kaikkivaltiaasta, kaikkitietävästä, kaikkivanhurskaasta Jumalasta oli alullaan melkein kaikissa muinaisajan kansojen filosofisissa järjestelmissä. Hänen myöhemmät kirjansa, jotka osaksi vastustavat Hobbesin siveysjärjestelmää, liittyvät läheisesti tähän pääteokseen.

Juuri tämän Cudworthin tytär Damaris (syntynyt v. 1659) oli se rva Masham, jonka talossa Locke eli v. 1691 lähtien, joka oli hänen hyvä henkinen ystävänsä ja josta näissä huomautuksissa on usein ollut syytä puhua.

[174] Havaintoihin taipuvan henkensä ja kokeellisen filosofiansa mukaisesti vetää Locke tässä selvän rajan Baconin ja Descartesin välille.

[175] Robert Boyle (1627-1691), englantilainen tiedemies, ensimmäisiä v. 1662 perustetun kuuluisan "Kuninkaallisen Seuran" (Regalis Societas Londini pro scientia naturali promovenda) jäseniä, kuului Locken ystäviin ja kirjeenvaihtajiin. Hän oli suurella uutteruudella heikosta terveydestään huolimatta hankkinut itselleen laajat tiedot etenkin matematiikasta ja luonnontieteistä. Hän oli ottanut tehtäväkseen tieteen kehittämisen Baconin viittomaan suuntaan, vastusti siis kartesiolaisia otaksumia ja hylkäsi vielä jyrkemmin Aristoteleen peripateettisen koulukunnan käsitykset, jotka olivat siihen asti tiedettä hallinneet. Hän on hiukkasopin, atomiopin ("korpuskulaarisen" teorian) innokas kannattaja, ja hän onkin lausunut alkuaineesta aivan nykyaikaisia ajatuksia ja kohottanut kemian varsinaiseksi koeperäiseksi tieteeksi, yhtä pontevasti torjuen sekä alkemistien että lääkeopillisen jatrokemian kannattajain mielipiteitä. Hänen vuoropuhelunsa Epäilevä kemisti (1661) osoitti jo kemialle tämän uraa-uurtavan suunnan. Atomiteoriansa perusteet loi hän 1666:n tienoilla. Sitä ennen oli hän keksinyt hänestä nimensä saaneen lain kaasun paineen käännetystä verrannollisuudesta sen tilavuuteen. Sen ohella oli hän harras kristitty ja kirjoitti useita uskonnollisiakin teoksia, joissa hän puolusti ilmoitettua uskontoa.

Epäilemättä on Robert Boyle ja hänen mukanaan "Kuninkaallinen Seura" paljon vaikuttanut Locken kokemus- ja havaintoperäiseen filosofiaan ja antanut sille sen todellisuutta tavoittelevan suunnan, mikä siinä on enimmäkseen havaittavissa.

[176] Tämä Newtonin käänteentekevä teos Luonnonfilosofian matemaattiset perusteet ilmestyi v. 1687, kuusi vuotta ennen Locken Mietteitä kasvatuksesta. Newton (1642-1727) kuului myöskin Locken ystäviin ja kirjeenvaihtajiin.

[177] La Bruyère: Moeurs du siècle (Aikamme tapoja), s. 577, 662.

La Bruyère (1645-1696), ranskalainen filosofi ja kirjailija, on tuskin julkaissut muuta kuin Les Caractères de Théophraste, traduits du grec avec les Caractères ou les Moeurs de ce siècle (Theophrastoksen Luonteet, kreikasta käännetyt, ynnä aikamme Luonteet eli Tavat), mutta tämä teos kykenikin hankkimaan hänelle pysyvän maineen terävällä sielunerittelyllään, tarkalla huomioinnillaan, sattuvalla ihmisten ja olojen kuvailullaan ja notkealla, havainnollisella esitystavallaan.

Tämä "vuosisadan kuvastin" ilmestyi lopulla v. 1687, siis viitisen vuotta ennen Locken Mietteitä kasvatuksesta. Lisätessään ensimmäisen painoksen jälkeen pykälään 195 otteensa La Bruyèrestä, oli Lockella käsissään tämä Luonteiden ensimmäinen painos, jonka sivujen luvun hän tapansa mukaisesti ilmoittaa viitatun sivunumeron ohella ylempänä esitetyssä huomautuksessaan.

Huolimatta tarkkuusvakuutuksestaan on Locke jäljentänyt otteensa hiukan mielivaltaisesti, jättänyt pois erinäisiä kohtia, muutellut muutamien lausetapojen vivahdusta, ymmärtänyt joskus sanan väärinkin, j.n.e. Nämä epätarkkuudet eivät kuitenkaan muuta itse sen tuen laatua, jota Locke on lähtenyt La Bruyèreltä etsimään: kielten tärkeyden ja niiden omintakeisen opiskelun tehostusta.

[178] Tässä on Locke nähtävästi lukenut väärin La Bruyèren sanan désirs (halut) sanaksi desseins (aikomukset).

[179] This observing Gentleman: La Bruyère oli, kuten muistamme, Locken aikalainen.

[180] Kuivanjärkevä, vain käytännöllistä hyötyä tavoitteleva Locke asettaa soittotaidon yhtä alhaiselle sijalle kuin runoudenkin. Ehkäpä hän tuomitsi siinä aikansa yleisen mielipiteen ja näiden taiteiden silloisen, vähemmän suosittelevan tilan mukaan: joka tapauksessa on tämä epätaiteellisuus herättänyt paljon pahaa verta hänen myöhemmissä arvostelijoissaan.

[181] Riding the Great Horse. Mitä tarkoittaa Locke tällä muodolla the Great Horse? Eräiden selittäjien mukaan olisi siinä kysymyksessä "kouluratsastus", kun Locken englantilaiset julkaisijat taas näkevät siinä viittauksen sotaratsuun, eroitukseksi tavallisesta matkaratsusta. (Vrt. ft. H. Quick, s. 236). Tämä selitys tuntuukin uskottavimmalta.

[182] Ei ainoatakaan jumalaa puutu sieltä, missä on viisaus: jälleen tuon Locken niin usein muisteleman Juvenaliin säe (Sat. X, 364).

[183] On varsin opettavaa verrata toisiinsa Locken ja Rousseaun mietteitä tästä ruumiillisen työn kysymyksestä ja havaita, kuinka he niin eri teitä johtuvat samaan vaatimukseen. (Vrt. Émile, III).

[184] Locke varaa saman kohtalon maalaukselle kuin soitolle ja runoudellekin. Muistaa kuitenkin tulee, että hän innokkaasti puolustaa piirustusta (vrt. § 161), koska siitä on jotakin käytännöllistä hyötyä sekä matkoilla että muuten.

Molyneux, Locken ystävä, oli ensin ajatellut opettaa poikaansa maalaamaan, mutta tämä Locken esitys sai hänet siitä hankkeesta luopumaan. (Vrt. hänen kirjettään 12 p. elok. 1693).

[185] Maanviljelystä ja puutarhanhoitoa, etenkin tätä jälkimmäistä, harjoitettiin jo Locken aikoina järkiperäisesti, ja monet luonnontutkijat ja tiedemiehet (Evelyn, Temple esim.), jotka halusivat sovittaa Baconin aatteita käytäntöön, uurastivat keksiäkseen keinoja luonnon tuotantokyvyn lisäämiseksi ja ihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi.

[186] Marcus Porcius Cato (234-149 e.Kr.), tuo oikean vanhan ajan jäykän, kyvykkään, isänmaataan rakastavan roomalaisen perikuva, ryhtyi vanhoilla päivillään kirjallisiin puuhiin ja kyhäsi poikaansa varten joukon käsikirjoja ja ohjeita, m.m. maataloudesta, jota tavallisesti mainitaan nimellä De re rustica ja joka on ainoa Caton kynästä täydellisenä säilynyt teos.

[187] Asian kertoo Cicero Cato Vanhemmassaan (XVII, 59), juuri vähää ennen puhuttuaan Cincinnatuksesta. Lähteenä on Cicerolla ollut Ksenophonin Taloudenhoito (luku IV), missä Kyros Nuorempi ei kuitenkaan näytä istutuksiaan Ksenophonille, vaan Lysanderille. Locken lähteenä on taas ilmeisesti ollut Cicero, koska hän tämän nimenomaisen lausunnon mukaan pitää Kyrosta jo valtaistuimelle kohonneena: erinäisissä hänen kasvatusteoksensa painoksissa onkin erikoisesti puhe Kyroksen kuninkuudesta. Mahdollisesti erehtyi hän myös ajattelemaan vanhempaa Kyrosta, kuten Coste, Locken ensimmäinen ranskantaja ja hänen henkilökohtainen tuttavansa, otaksuu: Coste ei ollut millään keinoin saanut Lockea korjaamaan tätä virheellistä paikkaa.

Muutoin harrasti Lockekin puutarhanhoitoa sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti. Matkoillaan kiinnitti hän siihen suurta huomiota ja suosijaansa Shaftesburyä varten kirjoitti hän v. 1676:n tienoilla erikoisen tutkielmankin: Huomautuksia viiniköynnösten ja öljypuiden kasvattamisesta ja viljelemisestä, silkin tuotannosta ja hedelmäin säilyttämisestä.

[188] Kolmas Shafteshury, Locken entinen oppilas, Luonnekuvien kirjoittaja, kertoo hänestä erään varsin kuvaavan tarinan. Päivänä muuanna oli suuri seura maan mahtavimpia miehiä kokoontunut kertojan isoisän luo ja heti tavanmukaiset tervehdykset suoritettuaan käynyt käsiksi kortteihin tai muihin yhtä mitättömiin ajanvietteihin. Locke istuutuu hyvin totisena herrojen viereen ja ottaa esille muistikirjansa. Kun häneltä kysytään, mitä hänellä nyt on kesken seuranpidon niin tärkeätä kirjoittamista, vastaa Locke, että kun hänellä on kerran onni kuulla maan mainioitten puhuvan ja keskustelevan, tahtoo hän opikseen ja hyödykseen merkitä heidän epäilemättä varsin tärkeät lauseensa ja tekonsa muistiin. — Kortteihin ei kuulemma enää kajottu sinä iltana.

[189] Vrt. §§ 123 sr.

[190] Englannissa vallitsi Locken aikoina oikea käytännöllistieteellisen kokeilun kuume: pyrittiin tekemään suuria keksintöjä ja houkuttelemaan luonnolta kaikki sen salaisuudet. Niinpä kuului hyvään tapaan, että naiset valmistivat itse hajuvetensä ja harrastivat muitakin luonnontieteellisiä askarruksia. Samoihin aikoihin hioskeli Spinozakin valo-opillisia laseja, mutta hän teki sen ansaitakseen leipänsä, eikä suinkaan huvitusta etsiäkseen.

[191] Locke on teostaan pykälöidessään unohtanut tämän pykälän.

Muutoin katsoo Locke, pienistä huomautuksistaan huolimatta, aivan Montaignen tapaan (vrt. Essais, I, 25), matkustamista hyvin tärkeäksi sivistyskeinoksi säätyläiselle: olihan hän itsekin matkustanut paljon ja oleskellut pitkät ajat Ranskassa ja Hollannissa, osaksi kuitenkin terveydellisistä ja valtiollisista syistä. Rousseau puolestaan kiinnittää myöskin melkoista huomiota matkustukseen: ajateltiinhan yhä kasvatuksessa pääasiallisesti varakkaita ihmisiä. (Vrt. Émile, V).

[192] Locken oli täytynyt "katsoa" elämänkumppani nuoremmalle Ashleylle, jolla oli ikää vasta kuusitoista vuotta.

[193] Locke lopettaa tähän, mutta Rousseau seuraa kasvattejaan aina häävuoteeseen asti. Émilen viidennen kirjan alussa viittaa hän tähän Locken lopettajaislauseeseen, vaan kun hän puolestaan ei kasvata vain nuorta jalosukuista herraa, antaa hän vielä laajan esityksen Sophien eli naisen kasvattamisesta. Mutta tämä kirja ei olekaan edellisten arvoinen, se kun paljastaa liian selvästi Émilen romaaniluonteen.