EDWARD CLARKELLE, CHIPLEYN HERRALLE[1] (continued 5)

§ 215. Myönnän kyllä, että ihmistuntemus on niin suuri taito, ett'ei voida suinkaan odottaa nuoren miehen saavuttavan siinä heti täydellisyyttä. Mutta kuitenkin on hänen lähdöstään ulkomaille varsin vähän hyötyä, ellei matkustaminen avaa joskus hänen silmiään, tee häntä varovaiseksi ja valppaaksi, totuta häntä katsomaan pintaa syvemmälle, opeta häntä kohteliaan ja huomaavaisen käytöksen miellyttävässä varjossa esiintymään vapaana ja turvallisena seurustellessaan muukalaisten ja kaikenkaltaisten ihmisten kanssa, menettämättä silti heidän suosiollista mielipidettään. Ken joutuu matkoille sellaisen miehen ijässä ja sellaisen miehen ajatuksilla varustettuna, joka tahtoo kehittyä, hän voi kaikkialla, mihin hän tuleekin, päästä arvokkaiden henkilöiden seuraan ja tuttavuuteen; mutta vaikka tämä seikka onkin erinomaisen edullinen matkustavalle säätyläiselle, niin kysyn minä kuitenkin, onko yhtäkään sadasta kasvattajan johdossa ulkomaille lähetettyjen nuorten miestemme joukossa, joka olisi ikinään käynyt huomattavien henkilöiden luona? Paljoa vähemmän pyrkii hän sellaisten ihmisten tuttavuuteen, joiden seurassa liikkuessaan hän voisi oppia, mikä kuuluu hyvään tapaan siinä maassa ja mitä on siinä suhteessa otettava huomioon, vaikka hän sellaisilta henkilöiltä voisikin oppia yhdessä päivässä enemmän kuin kokonaisessa vuodessa majatalosta majataloon kuljeskellessaan. Eikä sitä sovi kummastellakaan, sillä arvokkaat ja lahjakkaat henkilöt eivät niin kovin mielellään päästä poikia lähempään seurapiiriinsä, poikia, jotka tarvitsevat vielä kasvattajan holhousta, kun taas toiselta puolen mieheltä näyttävä nuori säätyläinen ja ulkomaalainen, joka osoittaa halua tutustua sen maan tapoihin, tottumuksiin, lakeihin ja hallitusmuotoon, missä hän kulloinkin on, saa kaikkialla osakseen aulista avustusta ja suosiota parhailta ja sivistyneimmiltä henkilöiltä, jotka ovat valmiit ottamaan vastaan, rohkaisemaan ja suojelemaan sellaista älykästä ja tiedonhaluista muukalaista.

§ 216. Niin totta kuin tämä onkin, ei se kuitenkaan, niin pelkään, kykene muuttamaan vanhaa tapaa, joka on määrännyt matkustamisajan sopimattomimpaan kohtaan miehen elämässä, mutta syistä, jotka eivät tähtää hänen kehittymistään. Nuorta poikaa ei ole pantava matkan vaaroille alttiiksi kahdeksan tai kymmenen vanhana, jott'ei tuolle heikolle lapselle tapahtuisi ties mitä, vaikka häntä siinä ijässä uhkaavatkin kymmenen kertaa pienemmät vaarat kuin kuudentoista tai kahdeksantoista vuotiaana. Eikä hän taas saa jäädä kotiinkaan, siksi kunnes tuo vaarallinen, malttamaton ikäkausi olisi ohi, koska hänen täytyy palata takaisin jo kahdenkymmenenyhden vuotiaana, mennäkseen naimisiin ja jatkaakseen sukuaan. Isä ei voi enää kauvemmin odottaa perinnön jakamista eikä äiti uutta pikkulasten sarjaa leikkiäkseen, ja niin täytyy nuorelle herrallemme, kävi siinä sitten miten tahansa, katsoa vaimo heti, kun hän on tullut täysi-ikäiseksi, vaikk'ei olisi pienimmäksikään vahingoksi hänen terveydelleen, henkisille kyvyilleen tai jälkeläisilleen, jos asiaa hiukan viivytettäisiin ja jos hänen annettaisiin sekä vuosien että tietojen puolesta päästä jonkun matkaa edelle lapsistaan, joiden nähdään useinkin astuvan liiaksi isänsä kintereillä, varsin vähäiseksi tyydytykseksi niin hyvin pojalle kuin isällekin[192]. Mutta koska nuori herramme nyt on astumaisillaan aviosäätyyn, on meidän aika jättää hänet morsiamensa huomaan[193].

* * * * *

§ 217. Vaikka minä olenkin nyt päässyt loppuun niiden ajatusten esittämisessä, joita yksinkertaiset, selvät havainnot ovat mielessäni kasvatukseen nähden herättäneet, en kuitenkaan soisi uskottavan, että minä pidän niitä varsinaisena tutkimuksena tästä kysymyksestä. On olemassa tuhansia muita seikkoja, jotka kaipaisivat harkitsemista, etenkin jos tahtoisi ottaa käsitelläkseen niitä erilaisia luonteita, erilaisia taipumuksia ja erilaisia virheitä, joita lapsissa tavataan, ja määrätäkseen sopivia parannuskeinoja. Luonteiden moninaisuus on niin suuri, että jo se yksistään vaatisi kokonaisen nidoksen, eikä sekään vielä riittäisi. Kunkin ihmisen mielenlaadulla on, samoin kuin hänen kasvoillaankin, oma erikoisuutensa, joka eroittaa hänet kaikista muista; ja tuskin lienee olemassa kahta lasta, joita voisi ohjata täsmälleen samalla tavalla. Sitä paitsi olisi minun nähdäkseni ruhtinaan, aatelismiehen ja tavallisen säätyläisen poikaa kasvatettava kutakin erilaisten periaatteiden mukaan. Mutta kun minä olen tässä esittänyt ainoastaan muutamia yleisiä näkökohtia kasvatuksen tärkeimmistä tarkoituksista ja päämääristä ja kohdistanut ne erikoisesti erään säätyläisen poikaan, jota minä silloin hänen vielä aivan pienenä ollessaan pidin vain ikäänkuin valkoisena paperina tai vahana, mitä saattoi muovailla ja muokata mielensä mukaan, olen kosketellut tuskin muuta kuin niitä pääkohtia, jotka minä katsoin yleensä tarpeellisiksi, kun oli kysymys hänen asemassaan olevan nuoren säätyläisen kasvattamisesta; ja minä olen nyt julkaissut nämä satunnaiset ajatukseni siinä toivossa, että ne, vaikka ne eivät lähimainkaan muodosta mitään täydellistä tutkimusta tästä asiasta ja vaikka ne eivät suinkaan ole sellaisia, että kukin löytäisi niistä kaiken sen, mikä erikoisesti sopisi juuri hänen lapselleen, kuitenkin antaisivat jonkunlaista valaistusta, vaikkapa heikompaakin, niille, jotka huolehtiminen rakkaista pienokaisistaan tekee niin aavistamattoman rohkeiksi, että he uskaltavat lähteä kysymään oman järkensä neuvoa lastensa kasvatuksesta mieluummin kuin jättäytyisivät kokonaan vanhan tavan varaan.

Loppu.