EDWARD CLARKELLE, CHIPLEYN HERRALLE[1] (continued 4)

§ 162. Heti kun lapsi osaa puhua englantia, on aika opettaa hänelle jotakin muuta kieltä. Tässä suhteessa ei kukaan asetu epäilevälle kannalle, kun on ranskankielestä kysymys. Ja syy siihen on, että ihmiset ovat tottuneet tämän kielen oikeaan opettamistapaan: puhumaan sitä lasten kanssa säännöllisesti eikä turvautumaan kieliopin sääntöihin. Latinaa opittaisiin helposti samalla tavalla, ellei lapsen kasvattaja lakkaamatta, hänen kanssaan seurustellessaan, puhuisi hänelle mitään muuta, vaatisipa häntäkin aina vastaamaan samalla kielellä. Mutta kun ranska on elävä kieli ja kun siitä on jokapäiväisessä puheessa enemmän hyötyä, on sitä ensinnä opeteltava, jotta vielä taipuisat puhe-elimet tottuisivat oikein muodostamaan tarvittavia äänteitä ja lapsi harjaantuisi lausumaan hyvin ranskaa, mikä käy sitä vaikeammaksi, jota pitemmälle se lykätään.

§ 163. Kun hän osaa puhua ja lukea ranskaa hyvin, mihin tätä menettelytapaa noudattamalla voidaan yleensä päästä vuodessa tai parissa, on hänen siirryttävä latinaan, ja kummallistahan olisi, elleivät vanhemmat, jotka ovat kokeilleet ranskankielellä, katsoisi sitä voitavan oppia aivan samalla tavalla: puhuen ja lukien. Lapsen opiskellessa näitä vieraita kieliä on vain siitä pidettävä huolta, ett'ei hän kasvattajansa kanssa ainoastaan niitä puhuessaan ja lukiessaan unhoita harrastaa myös englantia; tämän seikan valvominen voidaan uskoa hänen äidilleen tai jollekin muulle henkilölle, joka panee hänet lukemaan ääneen joitakin valittuja kohtia Raamatusta tai jostakin muusta englanninkielisestä kirjasta joka päivä.

§ 164. Latinaa minä pidän ehdottomasti välttämättömänä säätyläiselle; ja perinnäistapa, joka hallitsee kaikkea, onkin tehnyt siitä niin tärkeän kasvatuksen osan, että niitäkin lapsia pakotetaan pieksemällä sitä oppimaan ja kuluttamaan monet tunnit kallista aikaansa latinan vaivalloiseen pänttäämiseen, jotka eivät kerran koulusta päästyään joudu enää koko elämässään mihinkään tekemisiin sen kanssa. Voiko olla mitään naurettavampaa kuin että isä tuhlaa omia varojansa ja poikansa aikaa pakottaessaan tämän opettelemaan roomalaisten kieltä, kun hän samalla määrää hänet johonkin käytännölliseen toimeen, missä hän ei lainkaan tarvitse latinaa ja missä hän siis ei myöskään voi olla unohtamatta sitä vähää, mitä hän koulussa oppi ja mitä hän kymmenessä tapauksessa yhtä vastaan kammoksuu sen huonon kohtelun takia, jota se hänelle tuotti? Voitaisiinko uskoa, ellei meillä olisi siitä kaikkialla esimerkkejä näkyvissämme, että lasta pakotettaisiin oppimaan kielen alkeita, jota hän ei joudu milloinkaan käyttämään sen elämän kuluessa, mihin hänet on määrätty, ja jonka takia hän lyö koko sinä aikana laimin hyvän käsialan hankkimisen ja kirjanpidon harjoittelemisen, vaikka nämä taidot ovat erinomaisen hyödyllisiä kaikissakin elämän tiloissa ja useimmissa ammateissa suorastaan ehdottoman tarpeellisia? Mutta vaikka näitä taitoja, jotka ovat niin välttämättömiä eri ammateissa, liikealalla ja useissa maallisissa toimituksissa, harvoin, jos ollenkaan, opitaan latinakouluissa, eivät ainoastaan aatelismiehet lähetä sinne nuorempia poikiaan, joista aijotaan erilaisten käytännöllisten ammattien harjoittajia, vaan eivätpä kauppiaat ja maanviljelijätkään osaa olla tunkematta sinne lapsiaan, vaikk'ei heillä ole tarkoitus eikä tarvittavia varojakaan tehdä heistä oppineita. Jos kysytte heiltä, miksi he niin tekevät, pitävät he sitä yhtä kummallisena kysymyksenä kuin jos tiedustelisitte heiltä, miksi he käyvät kirkossa. Tapa on tullut järjen sijaan ja on niiden mielestä, jotka pitävät sitä järkenä, siihen määrään pyhittänyt tämän menettelyn, että he noudattavat sitä melkein uskonnollisella hartaudella ja riippuvat siinä kiinni niin lujasti, kuin eivät heidän lapsensa saisi oikein täydellistä oikeauskoista kasvatusta, elleivät he ole lukeneet Lillyn kielioppia[129].

§ 165. Mutta kuinka tarpeellinen latinankieli onkaan muutamille ja kuinka tarpeellisena sitä pidetäänkään toisille, joille siitä ei millään tavalla voi olla mitään hyötyä eikä apua, niin en minä ainakaan, asiaa tarkoin mietittyäni, ole halukas suosittelemaan tapaa, jolla sitä latinakouluissa yleensä opetetaan. Syyt, jotka puhuvat sitä vastaan, ovat niin ilmeisiä ja pakottavia, että ne ovat saaneet muutamat ymmärtäväiset henkilöt poikkeamaan yleiseltä tieltä, eikä suinkaan ilman menestystä, vaikk'ei heidänkään käyttämänsä menettelytapa ole ollut täsmälleen sellainen, jota minä kuvittelen helpoimmaksi ja joka kaikessa lyhykäisyydessä esitettynä on seuraava. Lasta ei ole vaivattava lainkaan kieliopilla, vaan on hänelle opetettava latinaa, niinkuin hänelle on opetettu englantia: puhelemalla, ilman hämmentäviä sääntöjä; sillä jos asiaa oikein harkitsette, ei latina ole lapselle tuntemattomampi hänen maailmaan tullessaan kuin englantikaan, ja kuitenkin oppii hän englantia ilman opettajaa, ilman sääntöjä ja ilman kielioppia, ja niin oppisi hän latinaakin samalla tavalla kuin Tullius,[130] jos joku puhuisi hänen kanssaan aina vain tätä kieltä. Ja kun me näemme niin usein ranskalaisen naisen opettavan englantilaisen tytön täydellisesti puhumaan ja lukemaan ranskaa vuodessa tai parissa ilman kieliopin sääntöjä tai mitään muuta kuin alituista haastelemista, en voi olla kummastelematta, kuinka säätyläiset ovat jättäneet saman keinon sovittamatta poikiinsa ja kuinka he ovat tulleet pitäneeksi heitä tyttäriään typerämpinä ja kyvyttömämpinä.

§ 166. Jos sentähden voitte saada miehen, joka itse puhuisi hyvää latinaa ja joka aina olisi poikanne lähettyvillä haastelemassa hänelle herkeämättä sitä kieltä ja joka ei sallisi hänenkään puhua eikä lukea muuta kuin latinaa, olette löytänyt oikean ja luonnollisen menettelytavan[131], jota minäkin suosittelen, ei ainoastaan helpoimpana ja tehokkaimpana keinona opettaa lapselle ilman vaivaa ja toraa kieltä, jonka takia toiset saavat kestää kokonaista kuusi tai seitsemän vuotta koulun selkäsaunaa, vaan myöskin keinona, joka samaan aikaan muokkaa hänen mieltänsä ja tapojansa ja hankkii hänelle vielä lisäksi tietoja eri aloilta, kuten suurimmasta osasta maantiedettä, tähtitiedettä, ajantietoa, ruumiinrakenneoppia, puhumattakaan erinäisistä historian kohdista ja kaikista muista sellaisiin esineihin liittyvistä tiedoista, jotka ovat aistimin havaittavissa ja jotka eivät juuri muuta vaadi kuin muistia. Juuri niistä tulisi meidän tietomme alkaakin, jos oikein menettelisimme, ja juuri niiden tulisi laskea sen perustus, eikä logiikan ja metafysiikan hämäräin käsitteiden, jotka ovat enemmän omiansa hauskuuttamaan kuin valistamaan ymmärrystä, sen pyrkiessä hankkimaan ensimmäisiä tietojansa[132]. Kun nuoret miehet ovat jonkun aikaa vaivanneet päätänsä näillä kohteettomilla mietiskelyillä, saamatta niistä sitä edistystä, kehitystä tai hyötyä, mitä he olivat odottaneet ovat he taipuvaisia tulemaan alhaiseen käsitykseen joko opista yleensä tai itsestään ja tuntevat kiusausta jättää opiskelunsa sikseen ja heittää kirjansa nurkkaan, koska ne eivät heidän mielestään sisällä mitään muuta kuin kuivia sanoja ja tyhjää helinää, tai taas päättää, että jos niissä jotakin todellista tietoa olisikin, heillä ei puolestaan ole tarpeeksi ymmärrystä niitä käsittämään. Että asia on näin, sen voin vakuuttaa teille omasta kokemuksestani[133], Muiden asioiden joukosta, joita säätyläisnuorukaisen tulisi oppia tätä menettelytapaa noudattamalla, sillä välin kun muut hänen ikäisensä ovat kokonaan vajonneet latinaansa ja kieliinsä, tahtoisin mainita myöskin mittausopin, sillä minä olen tuntenut erään säätyläisnuorukaisen, jota oli kasvatettu hiukan tähän suuntaan ja joka kykeni todistamaan useita Eukleideen väittämiä, ennenkuin oli kolmentoista vanha.

§ 167. Mutta ellei sellaista miestä ole saatavissa, joka puhuisi hyvää latinaa ja kykenisi ohjaamaan poikaanne kaikilla näillä tietämisen aloilla, ja tekisi sen tätä menettelytapaa noudattaen, on silloin lähinnä parasta opettaa häntä niin paljon tämän suunnan mukaisesti kuin mahdollista, turvautumalla johonkin helppoon ja huvittavaan kirjaan, kuten esim. Aisopoon taruihin, ja kirjoittamalla englantilainen käännös niin sananmukaisena kuin suinkin yhdelle riville ja kutakin sen sanaa vastaava latinainen sana juuri sen yläpuolelle toiselle riville. Antakaa hänen lukea näitä yhä uudelleen ja uudelleen joka päivä, siksi kunnes hän täydelleen ymmärtää latinaisen tekstin, siirtykää sitten toiseen tarinaan ja tankatkaa sitäkin siksi, kunnes hän osaa senkin kunnollisesti, mutta älkää jättäkö sikseen sitäkään, mitä hän on jo täydellisesti oppinut, vaan kertailkaa sitä joskus pysyttääksenne sen täten hänen muistissaan. Ja kun hänen on aika oppia kirjoittamaan, antakaa hänen jäljennellä juuri niitä, jotta hän siten kättänsä harjoitellessaan edistyy myös latinassa[134]. Kun tämä keino ei ole niin tehokas kuin latinan opetteleminen puhumalla, tulee ensiksikin teonsanojen muodostuksen ja sitten nimisanojen ja asemasanojen taivutuksen, täydellisesti ulkoa opittuina, helpottaa hänen tutustumistaan latinankielen henkeen ja olemukseen, tämä kieli kun muuttelee teonsanojensa ja nimisanojensa merkitystä, ei niinkuin uudemmat kielet[135] etuliitteillä, vaan vaihtelemalla viimeisiä tavuja. Tämän enempää ei hänen minun ymmärtääkseni tarvitse perehtyä kielioppiin, ennenkuin hän kykenee omin päin lukemaan Scioppiuksen ja Perizoniuksen huomautuksilla varustettua Sanctiuksen Minervaa.[136]

Lasten opetuksessa on mielestäni siitäkin seikasta pidettävä huolta, ett'ei heitä useimmissa tapauksissa, jolloin he joutuvat ymmälle, saateta yhä enemmän hämmennyksiin jättämällä heidät suoriutumaan pulasta omin päin ja asettamalla heille esim. sellaisia kysymyksiä kuin: Mikä on nimentösija siinä lauseessa, joka heidän on rakennettava, tai tiedustelemalla, mitä aufero merkitsee, opastaakseen heitä ymmärtämään, mitä tarkoittaa abstulere, j.n.e., milloin he eivät osaa sitä sanoa ilman muuta. Siinä vain tuhlataan aikaa ja tehdään heidät aivan neuvottomiksi, sillä heidän opiskellessaan ja osoittaessaan ahkeruutta on heitä pidettävä hyvällä päällä ja koetettava tehdä heille kaikki niin helpoksi ja miellyttäväksi kuin mahdollista. Jos he siis joutuvat pulaan ja haluaisivat mennä eteenpäin, on heitä viipymättä autettava voittamaan vaikeudet nuhtelematta tai torumatta, muistaen, että missä jyrkempiä keinoja käytetään, ne ovat vain opettajan ylpeyden ja pikamielisyyden purkauksia, hän kun vaatii lapsia siinä silmänräpäyksessä hallitsemaan kaikkea, mitä hän itse tietää, vaikka hänen tulisi päinvastoin ottaa huomioonsa, että hänen tehtävänään on juurruttaa heihin tottumuksia eikä suinkaan kiivastuksissaan jaella heille sääntöjä ja määräyksiä, joista on vain vähän hyötyä elämämme ohjauksessa ja joilla ei ole ainakaan lapsiin nähden mitään merkitystä, koska he unohtavat ne heti, kun ovat ne kuulleet. Minä en suinkaan tahdo kieltää, että erinäisillä tiedon aloilla, joissa tulee kysymykseen heidän järkensä harjoittaminen, tätä menettelytapaa on ehkä joskus muunnettava ja vaikeuksiakin esitettävä uutteruuden kiihoittamiseksi ja hengen totuttamiseksi turvaamaan omaan voimaansa ja terävänäköisyyteensä säännöllisessä ajattelussa. Mutta tätä ei minun uskoakseni ole kuitenkaan sovitettava lapsiin heidän ollessaan vielä hyvin pieniä tai heidän vast'uudesta tutustuessaan johonkin tietämisen haaraan, sillä silloin on kaikki jo itsessään vaikeaa, ja opettajan suurena taitona ja tehtävänä on juuri muuttaa kaikki heille niin helpoksi, kuin hän suinkin voi: ja erittäinkin kielten opetuksessa on kaikkein vähimmin syytä saattaa lapset hämmennyksiin kaikenlaisilla tarpeettomilla kysymyksillä. Sillä koska kieliä on opittava konemaisen harjoituksen, tottumuksen ja muistin avulla, käy niiden puhuminen kaikkein parhaiten silloin, kun kaikki kieliopin säännöt ovat tyystin unohdetut. Myönnän kyllä, että jonkun kielen kielioppia on joskus hyvinkin huolellisesti tutkittava, mutta sen tutkimisen suorittakoot yksinomaan täysikasvuiset henkilöt, milloin he pyrkivät ymmärtämään kieltä tieteellisesti,[137] mutta sehän kuuluu harvoin muille kuin ammattioppineille. Luullakseni ollaankin minun kanssani yhtä mieltä siitä, että jos säätyläisen on jotakin kieltä erikoisemmin tutkittava, niin on hänen tutkittava oman maansa kieltä, jotta hän perehtyisi mitä tarkimmin kieleen, mitä hän joka päivä käyttää.

On olemassa vielä toinenkin syy, miksi opettajat ja kasvattajat eivät saa nostaa vaikeuksia oppilaittensa tielle, vaan miksi heidän tulisi päinvastoin tasoittaa heidän polkunsa ja auliisti auttaa heitä eteenpäin, jos huomaavat heidän takertuneen kiinni. Lasten mieli on ahdas ja heikko ja voi tavallisesti säilyttää vain yhden ajatuksen kerrallaan. Mitä tahansa lapset ovatkaan saaneet päähänsä, se täyttää sen hetkeksi kokonaan, etenkin jos sitä tukee joku intohimo. Sentähden pitäisikin opettajan taidollaan ja tarkkanäköisyydellään puhdistaa heidän päänsä kaikista muista ajatuksista silloin, kun heidän olisi jotakin oppiminen, jotta siten tulisi parempaa tilaa sille, mitä hän haluaisi heidän mieleensä painaa, ja jotta siihen käytäisiin käsiksi innolla ja uutteruudella, koska se muutoin ei tee mitään vaikutusta. Lasten mieli on luonnostaan vaihteleva. Uutuus vain heitä viehättää: mitä se tarjoaa, siihen haluavat he heti innostuen tutustua, yhtä pian jälleen siihen kyllästyäkseen. He väsyvät varsin pian samaan asiaan, ja niin on heidän ilonsa melkein kokonaan vaihtelussa ja moninaisuudessa. Noiden haihattelevain ajatusten kiinnittäminen yhteen kohtaan on ristiriidassa lapsuuden luonnollisen tilan kanssa. Onko sitten syyksi luettava heidän aivojensa sisäinen rakenne vaiko heidän elonhenkiensä vilkkaus ja epävakaisuus, ymmärrys kun ei ole päässyt niitä vielä täydellisesti hallitsemaan, ilmeistä vain on, että lapset kärsivät, jos heidän täytyy herkeämättä pitää ajatuksensa samaan kohtaan suunnattuina. Pitkällinen hievahtamaton tarkkaavaisuus on vaikeimpia tehtäviä, millä heitä voidaan kiusata, ja sentähden pitäisikin henkilön, joka vaatii heiltä uutteruutta, koettaa tehdä kaikki esityksensä niin miellyttäviksi ja huvittaviksi kuin suinkin: ainakaan ei hänen millään ehdolla tulisi yhdistää niihin mitään ikävystyttävää tai peloittavaa. Elleivät he tule kirjojensa ääreen edes kutakuinkin innostuneina tai tyytyväisinä, ei ole suinkaan mikään ihme, jos heidän ajatuksensa lakkaamatta pyrkivätkin pois sellaisesta, mikä heitä kyllästyttää, ja etsivät parempaa huvitusta miellyttävämmistä seikoista, joiden etsimisessä heidän mielikuvituksensa väkisinkin askartelee.

Tietääkseni koettavat kasvattajat yleisen menettelytapansa mukaisesti herättää oppilaittensa harrastusta ja kiinnittää heidän mieltänsä kulloinkin käsillä olevaan työhön nuhteilla ja kurituksella, jos he huomaavat näiden heittäytyvän hiukankin tarkkaamattomiksi. Mutta sellaisella kohtelulla on varmasti aivan vastakkainen vaikutus. Kasvattajan kiivastuneet sanat ja iskut täyttävät lapsen mielen kauhulla ja pelolla, jotka siinä silmänräpäyksessä valtaavat sen kokonaan, jättämättä lainkaan tilaa muille vaikutuksille. Minä uskon, ett'ei näiden rivien lukijain joukossa ole ainoatakaan, joka ei muistaisi, millaisen häiriön hänen vanhempainsa tai opettajainsa pikaiset tai jyrkät sanat saivat aikaan hänen ajatuksissaan ja kuinka ne hetkiseksi siihen määrään hämmensivät hänen aivonsa, että hän tuskin tiesi, mitä hän sanoi tai mitä hänelle sanottiin. Heti kadotti hän näkyvistään puuhansa esineen, hänen mielensä täytti sekasorto ja levottomuus, ja tässä tilassa ollessaan ei hän enää kyennyt tarkkaamaan kerrassaan mitään.

On kyllä totta, että vanhempain ja kasvattajain tulee vahvistaa ja tukea arvovaltaansa heidän huostaansa uskottujen lasten mieliin istuttamallaan aralla kunnioituksella ja hallita heitä sen avulla, mutta kun he ovat saavuttaneet ratkaisevan aseman heihin nähden, tulisi heidän käytellä sitä hyvin varovasti eikä tehdä itsestään sellaisia pelätyksiä, että heidän oppilaansa vapisevat aina heidät nähdessään. Moinen ankaruus voi ehkä kylläkin tehdä heille hallinnan helpoksi, mutta heidän kasvateilleen lähtee siitä varsin vähän hyötyä. Lasten on mahdotonta oppia mitään silloin, kun heidän ajatuksiansa hämmentää ja vallitsee joku mielenliikutus, etenkin pelko, joka tekee heidän vielä herkkiin ja heikkoihin mieliinsä voimakkaimman vaikutuksen. Pitäkää heidän henkensä vapaana ja rauhallisena, jos tahdotte sen ottavan vastaan opetuksenne tai kykenevän avartamaan tietojensa piiriä. On yhtä mahdotonta painaa kauniita ja säännöllisiä merkkejä vapisevaan mieleen kuin piirtää niitä tärisevään paperiin.

Opettajan suuri taito onkin herättää ja kiinnittää oppilaansa tarkkaavaisuus; kun hän on siihen päässyt, voi hän olla varma niin nopeasta edistymisestä kuin kasvatin kyvyt suinkin sallivat; mutta ilman sitä on kaikesta hänen puuhastaan ja pohtamisestaan varsin vähän tai ei ensinkään hyötyä. Tämän päämäärän saavuttamiseksi tulisi hänen opettaa lapsi käsittämään, mikäli se suinkin käy päinsä, kulloinkin selitettävän seikan käytännöllinen tärkeys ja osoittaa hänelle, että hän oppimansa nojalla voi tehdä jotakin sellaista, mitä hän ei osannut ennen, jotakin sellaista, mikä hankkii hänelle valtaa ja todellista etua niihin nähden, jotka eivät sitä osaa. Tähän tulee hänen lisätä kaikessa opetuksessa noudatettu lempeys ja jonkunlainen koko käyttäytymiseen vuodatettu hellyys, samalla kun hänen pitää antaa lapsen huomata, että hän häntä rakastaa ja tarkoittaa vain hänen parastaan, mikä onkin ainoa keino voittaa lapsen rakkaus, joka taas puolestaan saa tämän kuuntelemaan hänen esityksiään ja mieltymään hänen opetuksiinsa.

Yksistään uppiniskaisuutta olisi kohdeltava jyrkkyydellä ja ankaruudella. Mutta kaikkia muita vikoja olisi ojennettava lempeällä kädellä: ystävälliset rohkaisevat sanat vaikuttavatkin paremmin ja pysyvämmin taipuisaan mieleen, jopa ehkäisevät suurimmalta osalta sen pahanilkisyyden kehkeämistä, jonka tyly ja karkea kohtelu usein synnyttää pohjaltaan hyvissä ja jaloissa mielissä. On kyllä totta, että uppiniskaisuus ja tahallinen huolimattomuus ovat masennettavat, vaikka siinä sitten olisi turvauduttava iskuihinkin, mutta minä olen sittenkin taipuvainen uskomaan, että oppilasten häijyys on useinkin kasvattajan ynseyden tulos, ja että useimmat lapset ansaitsisivat harvoin selkäsaunan, ellei tarpeeton ja sopimaton tylyys olisi opettanut heille ilkeyttä ja istuttanut heihin vastenmielisyyttä opettajaa ja kaikkea kohtaan, mikä häneltä tulee.

Huomaamattomuus, muistamattomuus, epävakaisuus ja ajatuksen häilyväisyys ovat lapsuuden luonnollisia vikoja, ja missä ei niitä huomata tahallisiksi, onkin niistä sentähden vain lempeästi huomautettava ja annettava ajan ne parantaa. Jos pieninkin tämäntapainen hairahdus aiheuttaa kiivastumista ja soimauksia, palaavat nuhtelemisen ja kurittamisen tilaisuudet niin usein, että kasvattajasta tulee oppilaittensa alituisen kauhun ja levottomuuden esine. Ja se jo yksinään riittää estämään heitä saamasta mitään hyötyä hänen opetuksestaan ja tekemään kaikki hänen kasvatusmenettelynsä tehottomiksi.

Hänen tulee lieventää sitä arkaa kunnioitusta, jonka hän on istuttanut heidän mieliinsä, sellaisilla herkeämättömillä hellyyden ja hyväntahtoisuuden osoituksilla, että kiintymys kannustaa heitä tekemään velvollisuutensa ja saa heidät pitämään ilonaan hänen määräystensä noudattamista. Se saa myös heidät mielihyvin lähestymään kasvattajaansa ja kuuntelemaan häntä kuin ystävää, joka rakastaa heitä ja joka näkee vaivaa heidän tähtensä, ja se pitää niinikään heidän ajatuksensa vapaina ja pakottomina heidän ollessaan hänen seurassaan: ainoa mielentila, missä henki kykenee ottamaan vastaan uusia tietoja ja sellaisia pysyviä ja voimakkaita vaikutelmia, joita ilman kaikki, mitä he ja heidän opettajansa yhdessä tekevät, on turhaa touhua ja tuottaa vain paljon vaivaa ja vähän oppia.

§ 168. Kun hän täten latinaisten ja englantilaisten rivien vuorottelun avulla on saanut kohtuulliset tiedot latinankielestä, voi hän siirtyä hiukan eteenpäin ja ryhtyä lukemaan jotakin muuta helppoa latinaista kirjaa, sellaista kuin esim. Justinuksen ja Eutropiuksen[138] teokset; ja jotta niiden lukeminen ja ymmärtäminen ei kävisi hänelle niin työlääksi ja vaikeaksi, annettakoon hänen, jos hän haluaa, käyttää apunaan englantilaisia käännöksiä. Tässä suhteessa älköön ketään peloittako vastaväite, että hän siten pääsee niistä selville vain konemaisen tankkaamisen avulla. Asiaa tarkemmin harkiten ei se seikka puhu lainkaan tällaista kielten oppimistapaa vastaan, vaan suorastaan sen puolesta. Sillä kieliähän käy oppiminen vain konemaisen harjoituksen avulla, ja ken ei puhu englantia tai latinaa täydelleen vaistomaisesti, niin että hänen ajatellessaan sanottavaansa hänen kielensä aivan itsestään, ilman sääntöjen tai kieliopin muistelemista, tapaa sille kielelle ominaiset lausetavat ja käänteet, hän ei puhu eikä hallitse sitä hyvin. Ja minä olisinkin hyvin mielissäni, jos joku mainitsisi minulle kielen, jota voitaisiin oppia ja puhua, kuten sitä tulisi puhua, kieliopin sääntöjen nojalla. Kielet eivät ole syntyneet sääntöjen avulla eivätkä keinotekoisesti, vaan sattumalta ja koko kansan yhteisestä käytännöstä. Ja ken tahtoo puhua niitä hyvin, hänellä ei ole muuta sääntöä kuin se, samoin kuin ei hän voi turvautua millinkään muuhun kuin muistiinsa ja tottumukseen, minkä hän on saavuttanut puhumalla niiltä opitun tavan mukaan, joiden tunnustetaan käyttävän hyvää kieltä; ja sehän, toisin sanoen, on juuri vaistomaista puhumista.

Tässä kysyttäneen: "Onko sitten kielioppi kokonaan tarpeeton, ja ovatko ne, jotka ovat nähneet niin paljon vaivaa säännöstäessään ja selvitellessään eri kieliä ja jotka ovat kirjoittaneet niin paljon nimisanojen ja teonsanojen taivutuksesta, aikamuotojen yhdenmukaisuudesta ja lauseopista, tehneet mitätöntä työtä ja haaskanneet oppiansa turhaan?" Minä en sano sitä; kieliopillakin on merkityksensä. Mutta sen minä sentään luulen voivani sanoa, että siitä pidetään melkoista suurempaa melua kuin oikeastaan kannattaisi ja että sillä kiusataan sellaisia, joille se ei lainkaan kuulu, nimittäin siinä ijässä olevia lapsia, missä heitä sillä tavallisesti vaivataan kielioppikouluissa[139].

Ei ole mitään sen ilmeisempää, kuin että tällä tavalla vaistomaisesti opitut kielet täyttävät riittävän hyvin tehtävänsä yleisissä elämän toimituksissa ja tavallisissa liikesuhteissa. Niin, jopa näyttävät useat ylhäiset kauniimman sukupuolen jäsenet ja ne heistä, jotka ovat viettäneet aikansa hienosti sivistyneessä seurassa, että tämä yksinkertainen ja luonnollinen keino kykenee ilman vähintäkään kieliopin tutkimista tai tietoa nostamaan heidät varsin korkealle asteelle kielenkäytön siroudessa ja kauneudessa; ja onpa olemassa naisia, jotka tietämättä vähääkään, mitä aikamuodot ja laatutavat, määräsanat ja sijasanat ovat, puhuvat yhtä puhtaasti ja virheettömästi (he pitäisivät sitä ehkä huonona kohteliaisuutena, jos sanoisin: kuin maalaiskoulumestari) kuin useimmat herrasmiehet, joita on kasvatettu latinakoulujen yleisten menettelytapojen mukaan. Kielioppi voidaan siis, kuten näemme, jättää erinäisissä tapauksissa kokonaan syrjään. Kysymys on silloin: kenelle sitä on opetettava ja milloin? Tähän vastaan minä:

1. Useimmat ihmiset opettelevat kieliä yleistä kanssakäymistä ja jokapäiväisessä elämässä tarpeellisten ajatusten ilmaisemista varten, seuraamatta mitään muita päämääriä niiden käyttämisessä. Ja tätä tarkoitusta vastaa tuo alkuperäinen tapa oppia kieliä pelkän keskustelun avulla ei ainoastaan kyllin hyvin, vaan on sille myöskin annettava etusija nopeimpana, sopivimpana ja luonnollisimpana tapana. Sentähden voidaankin vastata, ett'ei kielioppi ole tarpeen tähän kielenkäyttöön. Tämä on pakko myöntää kaikkien lukijaini, jotka ymmärtävät, mitä minä tässä sanon, ja jotka toisten kanssa keskustellessaan ymmärtävät heitä, vaikk'ei heille ole milloinkaan opetettu englannin kielioppia. Otaksuakseni on näin laita verrattomasti enimpäin englantilaisten, joista minä en ole vielä kuullut kenenkään opetelleen äidinkieltään sääntöjen avulla.

2. Sitten on toisia ihmisiä, jotka suorittavat suurimman osan toimiansa tässä maailmassa kielellään ja kynällään, ja heidän on soveliasta, ellei suorastaan välttämätöntä, puhua puhtaasti ja virheettömästi, painaakseen ajatuksensa sitä helpommin ja sitä vaikuttavammin muiden ihmisten mieleen. Tästä syystä ei millaista puhetapaa tahansa, kunhan se vain ilmaisee ajatuksen ymmärrettävästi, katsotakaan sivistyneelle miehelle riittäväksi. Hänen tulee siis myöskin tutkia kielioppia muiden hyvää kielenkäyttöä edistävien apukeinojen joukossa, mutta ehdottomasti oman kielensä kielioppia, sen kielen, jota hän itse käyttää, niin että hän ymmärtäisi perinpohjaisesti tämän maansa kielen ja puhuisi sitä puhtaasti, loukkaamatta niiden korvia, joiden kanssa hän keskustelee, virheellisillä lausetavoilla ja luvattomilla säännöttömyyksillä. Ja tähän tarkoitukseen on kielioppi tarpeellinen, mutta vain hänen äidinkielensä kielioppi ja vain niille, jotka haluavat nähdä vaivaa puhetapansa viljelemisessä ja kirjallisen esityksensä kehittämisessä. Eikö kaikkien säätyläisten tulisi tehdä tätä, sen jätän minä jokaisen itsensä harkittavaksi, kun kerran puhtaan kielenkäytön ja kieliopillisen virheettömyyden puutetta katsotaan sangen sopimattomaksi siinä asemassa olevalle henkilölle, ja kun kerran jokaista, joka havaitaan sellaisiin kompastuksiin vikapääksi, tavallisesti moititaan siitä, että hän on saanut huonomman kasvatuksen ja viettänyt aikansa huonommassa seurassa kuin oikeastaan hänen arvolleen kuuluisi. Jos asian laita on näin (ja minä uskon sen niin olevan), on kerrassaan kummallista, miksi säätyläisnuorukaisia pakotetaan ajamaan päähänsä vieraiden ja kuolleiden kielten kielioppeja, vaikk'ei heille milloinkaan hiiskuta sanaakaan heidän oman kielensä kieliopista: he eivät edes tiedä, että mitään sellaista on olemassakaan ja vielä vähemmän katsotaan heidän asiakseen saada siinä opetusta. Eikä heidän oman kielensä milloinkaan ilmoiteta ansaitsevan heidän huolenpitoansa ja viljelystänsä, vaikka he tarvitsevat sitä joka päivä ja vaikka heitä heidän myöhemmän elämänsä aikana usein arvostellaan sen taidokkaan tai kömpelön tavan mukaan, millä he sitä käyttäen ajatuksensa ilmaisevat. Sitävastoin ovat ne kielet, joiden kieliopista heille on tehty niin suuret puuhat, sellaisia, ett'eivät he mahdollisesti joudu niitä tuskin koskaan puhumaan tai kirjoittamaan; ja jos se sattumalta tapahtuisikin, olisi heillä täysi syy saada anteeksi ne erehdykset ja virheet, joita he silloin tekisivät. Eikö kiinalainen, joka kuulisi moisesta kasvatustavasta puhuttavan, olisi taipuvainen luulemaan, että kaikista meidän säätyläisnuorukaisistamme aijotaan tehdä vieraiden maiden kuolleiden kielten opettajia ja professoreita eikä suinkaan käytännön miehiä heidän omaan maahansa?

3. Sitten on olemassa kolmas laji ihmisiä, jotka erikoisesti harrastavat kahta tai kolmea vierasta, kuollutta ja (kuten niitä meillä nimitetään) oppinutta kieltä, tekevät niistä tutkimustensa päämäärän ja ylpeilevät taidostaan niissä. Niiden, jotka ryhtyvät jonkun kielen opiskeluun tässä tarkoituksessa ja haluavat saavuttaa siinä tieteellisen tarkkuuden, täytyy epäilemättä tutkia sen kielioppiakin erikoisen huolellisesti. Minä en tahtoisi, että minua tässä kohdassa ymmärrettäisiin väärin ja että minun luultaisiin haluavan halventaa kreikkaa ja latinaa. Minä myönnän niiden olevan erinomaisen hyödyllisiä ja arvokkaita kieliä, eikä minun nähdäkseni kukaan voi vaatia itselleen sijaa sivistyneiden joukossa tässä osassa maailmaa, jos ne ovat hänelle vieraita. Mutta sen tiedon, minkä säätyläinen hyödykseen tavallisesti saa roomalaisista ja kreikkalaisista kirjailijoista, voi hän uskoakseni hankkia tutkimatta niiden kielten kielioppia, koska hän voi pelkällä lukemisella oppia ymmärtämään niitä niin paljon, kuin hän tarvitsee. Mikäli hänen olisi syytä joskus myöhemmin katsahtaa näiden kielten, toisen tai toisen, kielioppiin ja tieteellisiin pikkuseikkoihin hieman syvemmältä, sen kykenee hän itse ratkaisemaan aikoessaan käydä käsiksi sellaisiin tutkimuksiin, jotka sitä vaativat. Tämä vie minut kysymyksemme toiseen kohtaan, nimittäin:

Milloin on kielioppia opetettava?

Aikaisemmin sovittujen periaatteiden mukaan on vastaus siihen selvä, nimittäin, että mikäli kielioppia on yleensä lainkaan opetettava, on sitä opetettava sellaiselle henkilölle, joka osaa jo puhua kieltä: kuinka voidaan hänelle muutoin opettaa sen kielioppia? Ainakin tukee tätä väitettä ilmeisesti vanhan ajan viisaiden ja oppineiden kansojen käytäntö. He lukivat oman kielensä, mutta eivät vieraan kielen viljelemisen kasvatuksen velvollisuuksiin. Kreikkalaiset nimittivät kaikkia muita kansoja raakalaisiksi ja halveksivat heidän kieltänsä. Ja vaikka kreikkalainen sivistys pääsi arvoon roomalaisten keskuudessa tasavallan loppuaikoina, oli roomalaisen nuorison siitä huolimatta opiskeltava roomankieltä: omaa kieltänsähän heidän oli käyttäminenkin, ja sentähden tuli heidän myös saada oppia ja harjoitusta omassa kielessään.

Mutta määrätäksemme tarkemmin sopivan ajan kieliopin opettamiselle, en minä ymmärrä, kuinka siitä voitaisiin järkeen nojautuen tehdä muuta kuin johdatus puhetaitoon: kun katsotaan ajan tulleen opettaa jotakuta huolehtimaan kielensä hiomisesta ja paremmasta puhetavasta kuin sivistymättömien, silloin on myöskin aika teroittaa hänelle kieliopin sääntöjä, eikä ennen. Sillä kun kieliopin tehtävänä ei ole opettaa ihmisiä puhumaan, vaan puhumaan virheettömästi ja kunkin kielen tarkkojen sääntöjen mukaan, mikä kuuluu osaltaan hienoihin tapoihin, tarvitsee sellainen henkilö hyvin vähän edellistä, jolle nämä jälkimmäisetkään eivät ole välttämättömiä: missä kaunopuheisuutta ei kaivata, siinä voidaan myös tulla toimeen ilman kielioppia. Minä en ymmärrä, miksi kukaan tuhlaisi aikaansa ja vaivaisi päätänsä syventymällä latinan kielioppiin, ellei hän aijo tiedemieheksi tai pidä latinaisia puheita ja kirjoita julkisia asiakirjoja[140] sillä kielellä. Milloin joku huomaa olevansa pakotettu tai halukas tutkimaan perinpohjaisemmin jotakin vierasta kieltä ja hankkimaan siinä itselleen erikoisen tarkat tiedot, on hänellä silloinkin vielä aikaa saada siitä kieliopillinen yleiskatsaus. Jos hänen tarkoituksenaan on vain sillä kielellä kirjoitettujen kirjojen ymmärtäminen, pyrkimättä tieteelliseen pätevyyteen itse kielessä, vie lukeminenkin yksinään, kuten olen sanonut, tähän päämäärään, hänen tarvitsemattaan sälyttää mieleensä kieliopin monilukuisia ja monimutkaisia sääntöjä.

§ 169. Kehittääksenne oppilaanne kirjoitustaitoa pankaa hänet joskus kääntämään latinasta englanniksi. Mutta kun latinan opetteleminen on vain sanojen opettelemista, mikä taas on sangen ikävää työtä sekä nuorille että vanhoille, liittäkää siihen niin paljon muuta todellista tietoa kuin voitte, alkamalla aina siitä, mikä on helpoimmin aistimilla havaittavissa, kuten esimerkiksi tiedolla kivennäisistä, kasveista ja eläimistä, ja erittäinkin tarvepuista ja hedelmäpuista, niiden käytännöstä ja kasvattamistavoista, sillä siten opetatte lapselle paljon sellaista, mistä hänelle tulee olemaan hyötyä aikamiehenä. Mutta ennen kaikkea selvitelkää hänelle maantiedettä, tähtitiedettä ja ruumiinrakenneoppia. Vaan mitä hänelle opettanettekin, pitäkää huolta siitä, ett'ette ahda häneen liian paljoa yhdellä kertaa, ett'ette aseta hänelle muuta ehdottomaksi velvollisuudeksi kuin vilpittömän hyveen ja ett'ette nuhtele häntä muusta kuin paheesta tai ilmeisestä taipumuksesta siihen.

§ 170. Mutta jos kaiken lopuksi hänen kohtalonsa on kuitenkin joutua kouluun oppimaan latinaa, on kokonaan turhaa puhua teille menettelytavasta, jota minä pidän paraana koulujen noudatettavaksi: teidän on pakko alistua siihen, mikä siellä on jo käytännössä, eikä teidän tosiaankaan tule odottaa, että sitä ruvettaisiin muuttamaan teidän poikanne takia. Mutta koettakaa kuitenkin kaikin mokomin päästä siihen, jos voitte, ett'ei häntä ainakaan panna kyhäämään latinankielisiä esitelmiä ja puheita ja vähiten kaikista runoja, olivat ne sitten millaisia tahansa. Pitäkää sitkeästi kiinni siitä ajatuksesta, jos siitä on jotakin hyötyä, ett'ette te suinkaan aijo tehdä hänestä latinankielistä puhujaa tai runoilijaa, vaan että te aivan yksinkertaisesti toivoisitte hänen täydellisesti ymmärtävän jotakin latinaista kirjailijaa, ja että te olette tehnyt sen huomion, ett'eivät ne, jotka opettavat jotakin uutta kieltä ja opettavat menestyksellisesti, milloinkaan kehoita oppilaitaan sepittämään puheita tai runoja ranskaksi tai italiaksi, koska heidän toimenaan on yksistään kielen opettaminen eikä mielikuvituksen kehittäminen.

§ 171. Minä haluan kuitenkin selittää teille hiukan laveammin, miksi minä en tahtoisi häntä pantavan harjoittelemaan esitelmien ja runojen kyhäämistä. 1. Mitä ensinnäkin esitelmiin tulee, niin pyytävät ne, sen myönnän, olla hyödyllisiä sikäli, että ne opettavat ihmisiä puhumaan kauniisti ja taitavasti niistä aiheesta tahansa, mikä olisi, en sitä kiellä, erinomainen etu, jos se vain olisi tätä tietä saavutettavissa, koska ei mikään sovi sen paremmin säätyläiselle tai ole hänelle suuremmaksi hyödyksi kaikissa elämän tiloissa kuin kyky milloin tahansa puhua hyvin ja asiallisesti. Mutta sen minä sanon, ett'ei sellainen esitelmien sepustaminen kuin kouluissa yleisesti käytetty auta hituistakaan sitä päämäärää kohti, sillä katsokaahan vain, millaisia tehtäviä esitelmiä määrättäessä annetaan nuorelle poikaviikarille: hänen on sepitettävä puhe jostakin latinaisesta lauselmasta, kuten esim. Omnia vintit amor[141] tai Non licet in bello bis peccare,[142] j.n.e. Ja siinä on poikaparan, jolta puuttuu kokonaan tietoja niistä asioista, mistä hänen on puhuttava, tietoja, joita vasta aika ja kokemus voivat antaa, paneminen keksimiskykynsä piinapenkkiin voidakseen sanoa jotakin silloin, kun hän ei mitään tiedä: moinenhan on jonkunlaista egyptiläistä hirmuvaltaisuutta, kun käsketään tekemään tiiliä, vaikk'ei ole vielä aineksiakaan hankittuna[143]. Ja sentähden onkin sellaisissa tapauksissa yleistä, että lapsiraukat menevät pyytelemään ylempiluokkalaisia: "Olkaa niin ystävällisiä ja antakaa minulle pari ajatusta", eikä ole helppo sanoa, onko se järkevää vaiko naurettavaa. Ennenkuin ihminen millään tavoin kykenee puhumaan jostakin asiasta, on hänen välttämätöntä ensin tuntea sitä jonkun verran, tai muutoin on yhtä tyhmää panna hänet siitä haastelemaan kuin vaatia sokeaa selittelemään värejä tai kuuroa lausumaan mielipiteensä sävelistä. Ja ettekö pitäisi sitä hieman hassahtaneena, joka vaatisi sellaista henkilöä väittelemään jostakin kiistanalaisesta oikeustieteen kohdasta, joka ei tiedä kerrassaan mitään laeistamme? Ja mitä ymmärtävät, minä pyydän kysyä, koulupojat niistä asioista, joita heille tavallisesti annetaan esitelmien aiheiksi ja joista heidän on puhuttava teroittaakseen ja harjoittaakseen kekseliäisyyttänsä?

§ 172. Toiseksi ajatelkaa kieltä, jolla heidän esitelmänsä pidetään: sehän on latinaa, kieltä, joka on muukalainen heidän maassaan ja lisäksi aikoja sitten kuollut kaikkialta, kieltä, jolla teidän poikanne ei tuhannessa tapauksessa yhtä vastaan joudu kertaakaan pitämään puhetta niin kauvan kuin hän elää mieheksi vartuttuaan, kieltä, jonka lausetapa eroaa niin suuresti meidän ilmaisukeinoistamme, että hänen täydellinen taitonsa siinä edistäisi hyvin vähän hänen englantilaisen sanontansa puhtautta ja keveyttä. Sitäpaitsi on nykyään kaikilla käytännöllisen englantilaisen elämämme aloilla niin vähän aihetta ja tilaisuutta meidän omalla kielellämme pidettyihin korupuheisiin, ett'en minä voi nähdä mitään perustetta tämäntapaisille harjoituksille kouluissamme, elleihän otaksuta, että kaikkien sääntöjen mukaisten latinaisten puheiden sepittäminen olisi oivallinen keino opettaa miehiä pitämään hyviä englantilaisia puheita vapaasti ja ilman esivalmisteluja [144]. Mutta minun nähdäkseni olisi pikemminkin meneteltävä siten, että säätyläisnuorukaisillemme esitettäisiin järkeviä ja hyödyllisiä, heidän ikänsä ja kykyjensä mukaisia kysymyksiä asioista, jotka eivät ole heille kokonaan tuntemattomia tai aivan liian kaukana heidän harrastuspiiristään. Niistä pitäisi heidän, kypsyttyään tämänluontoisiin harjoituksiin, puhua ilman muuta tai mietittyään jonkun hetken paikalla, kuitenkaan tekemättä minkäänlaisia muistiinpanoja, sillä jos me lähemmin tarkastamme tämän kaunopuheliaisuuden opetuksen tuloksia, kysyn minä, kutka puhuvat paremmin mistä asiasta tahansa, kun tilaisuus vaatii heitä esiintymään siinä tai tässä kiistakysymyksessä, nekö, jotka ovat tottuneet sommittelemaan ja kirjoittamaan ennakolta kaiken, mitä aikovat sanoa, vai nekö, jotka tyytyvät vain ajattelemaan asiaa ymmärtääkseen sen niin hyvin kuin voivat ja jotka harjoittautuvat aina puhumaan vapaasti ja ilman esivalmisteluja? Ja ken harkitsee asiaa tältä kannalta, hän ei liene kovinkaan taipuvainen uskomaan, että säätyläisnuorukaisen totuttaminen ennakolta mietittyihin puheisiin ja kaavojen mukaisesti kyhättyihin esityksiin olisi oivallinen keino kehittää hänen taipumuksiaan käytännöllisiin toimiin.

§ 173. Mutta ehkäpä sanotaan meille kaiken tuon tapahtuvan heidän latinankielen taitonsa lisäämiseksi ja parantamiseksi. On totta, että se on juuri heidän toimenaan koulussa, mutta esitelmien sommitteleminen ei ole sopiva keino siihen tarkoitukseen, koska he vaivaavat siinä aivojansa keksiäkseen, mitä sanoisivat, eikä suinkaan ymmärtääkseen niiden sanojen merkitystä, joita heidän on opittava; ja kun he esitelmiä kyhäilevät, etsivät he ajatuksia ja hikoilevat siinä työssä eivätkä suinkaan tarkkaa kieltä. Mutta kun jonkun kielen oppiminen ja hallitseminen on jo itsessäänkin riittävän työlästä ja ikävää, ei sitä pitäisi raskauttaa vielä kaikenlaisilla muilla vaikeuksilla, niinkuin siten meneteltäessä tehdään. Ja jos taas tahdotaan sellaisilla harjoituksilla kehittää poikien mielikuvitusta, niin on parasta antaa heidän kyhätä esitelmiään englanninkielellä, joka heiltä sujuu helposti ja jonka sanavarasto on heidän vallassaan, samalla kun siinä tulee paremmin näkyviin, millaisia ajatuksia heillä on, kun ne ilmaistaan heidän omalla kielellään. Ja jos latinaa on kerran opittava, niin tapahtukoon se niin vaivattomasti kuin suinkin mahdollista, kiusaamatta ja kyllästyttämättä heidän mieltään niin rasittavalla puuhalla kuin siihen liittyvällä puheiden sepittelyllä.

§ 174. Jos on siis olemassa tämäntapaisia syitä lasten koulussa kyhäämiä latinaisia esitelmiä vastaan, on minulla paljoa enemmän ja painavampaa sanottavana heidän latinankielisiä runokokeilujaan ja yleensäkin heidän säkeidensepittelyjään vastaan, olivat ne millaisia tahansa, sillä ellei lapsella ole pienimpiäkään luontaisia taipumuksia runouteen, on järjettömin asia maailmassa kiusata häntä ja tuhlata hänen aikansa sellaiseen puuhaan, josta ei voi koskaan tulla mitään valmista; ja jos hänellä taas on jonkunlaista runokykyä, on minusta oudoin asia maailmassa, että hänen isänsä haluaisi tai kärsisi sitä hellittävän ja edistettävän. Minun nähdäkseni tulisi vanhempain koettaa masentaa ja hillitä sitä niin paljon kuin mahdollista, enkä minä ymmärrä, mitä syytä isällä olisi toivoa pojastaan runoilijaa, ellei hän halua tämän pitävän pilkkanaan kaikkia muita elämäntehtäviä ja toimia, mikä ei sentään ole vielä pahinta asiassa, sillä jos hän osoittaa menestyvänsä säkeitten sepittäjänä ja pääsee kerran älyniekan maineeseen, niin toivoisin minä otettavan huomioon, missä seurassa ja millaisissa paikoissa hän kaiken todennäköisyyden mukaan tuhlaa aikansa, niin, jopa varallisuutensakin, sillä hyvin harvoinhan nähdään kenenkään löytävän kulta- tai hopeakaivoksia Parnassolta[145]. Siellä vallitsee miellyttävä ilma, mutta maaperä on siellä hedelmätöntä; ja on olemassa hyvin harvoja esimerkkejä miehistä, jotka ovat lisänneet perintöosuuttaan sieltä korjaamallaan sadolla. Runoileminen ja pelaaminen, jotka tavallisesti käyvät käsi kädessä, ovat siinäkin toistensa kaltaisia, että ne hyvin harvoin tuovat etua muille kuin niille, joilla ei ole muuta keinoa elääkseen. Varakkaat miehet häviävät melkein säännöllisesti, ja hyvä on, jos he selviävät leikistä helpommalla kuin koko omaisuutensa tai sen suurimman osan menettämisellä. Ellette siis halua tehdä pojastanne jokaisen iloisen seuran tukipylvästä, jota ilman eivät keikarit voisi maistella viiniään tai viettää iltapäiväänsä huolettomina, ellette halua hänen tuhlaavan aikaansa ja varojansa toisten hauskuuttamiseksi ja halveksivan niitä lokaisia maa-alueita, joita hänen esi-isänsä ovat hänelle jättäneet, en usko teidän erikoisesti harrastavan hänen kehittämistään runoilijaksi tai suosivan hänen opettajansa toimenpiteitä hänen säkeistelytaitonsa parantamiseksi. Mutta jos joku tästä huolimatta pitäisi runotaitoa suotavana ominaisuutena pojassaan ja uskoisi sen harjoittamisen edistävän hänen mielikuvituksensa ja henkisten lahjojensa kehkeämistä, täytyy hänenkin pakosta tunnustaa, että etevien kreikkalaisten ja roomalaisten runoilijain lukeminen on siihen tarkoitukseen paljoa sopivampi keino kuin omintakeinen huonojen säkeiden sepitteleminen kielellä, joka ei ole hänen oma kielensä. Ja ken aikoo suorittaa jotakin kunnollista englantilaisen runouden alalla, hän ei luullakseni suinkaan pitäisi oikeana alkuharjoituksena siihen ensimmäisten kokeittensa pukemista latinankielisiin säkeisiin.

§ 175. Muuan toinenkin seikka esiintyy hyvin usein latinakoulujen yleisessä opetustavassa, josta minä en havaitse lähtevän mitään hyötyä, se kun vain raskauttaa nuorten poikain kieliopintoja, jotka kuitenkin olisi minun mielestäni tehtävä niin helpoiksi ja huvittaviksi kuin suinkin ja joista olisi niin paljon kuin mahdollista poistettava kaikki vaivalloinen ja kyllästyttävä. Seikka, johon minä tässä tähtään ja jota minä valitan, on tapa pakottaa heitä oppimaan ulkoa pitkiä pätkiä kirjailijoista, joita he lukevat; minä en voi keksiä siitä olevan minkäänlaista etua, en etenkään siihen päämäärään nähden, jota varten he työskentelevät[146]. Kieliä on opittava ainoastaan lukemalla ja puhumalla, eikä suinkaan laskettelemalla ulkoa otteita eri kirjailijoista; kun miehen pää on ahdettu niitä täyteen, on hänet varustettu kaikilla typerän koulukarhun aineksilla ja ohjattu hänet tielle, jolla hänestä helposti sellainen tuleekin; ja kuitenkaan ei mikään sovi sen huonommin säätyläiselle. Sillä mikä voikaan olla sen naurettavampaa kuin muiden loistavien ja kauniiden ajatusten ja lauselmien sekoittaminen hänen omiin kurjiin jaaritteluihinsa, jotka tulevat sitäkin räikeämmin näkyviin eivätkä tarjoa omasta puolestaan sen suurempaa viehätystä eivätkä kohota puhujan mainetta sen paremmin kuin jos hän haluaisi koristaa nukkavierua talonpoikaismekkoa leveillä, tulipunaisilla kaistaleilla ja välkkyvällä kultakankaalla. On kyllä totta, että jos tavataan kohta, jonka aihe ansaitsee muistamista ja jonka kielellinen ilmaisu on hyvin sattuva ja taidokas (ja sellaisia kohtiahan on paljon muinaisajan kirjailijoissa), ei ole suinkaan pahemmaksi juurruttaa sitä nuorten oppilasten mieleen ja sellaisten ihastuttavien, suurten mestarien teoksista poimittujen katkelmien avulla joskus harjoittaa koulupoikain muistia. Mutta minä en ymmärrä, mitä hyödyttää panna heidät laskettamaan läksynsä ulkoa, ilman valintaa ja eroitusta, aina miten ne sattuvat heidän kirjassaan seuraamaan toisiaan, sillä sitenhän vain tuhlataan suotta heidän aikaansa ja vaivojaan ja opetetaan heitä vieroksumaan ja inhoamaan kirjojansa, joista he eivät saa muuta kuin hedelmätöntä puuhaa ja ponnistusta.

§ 176. Kuulenpa tähän sanottavan, että lapsien on annettava harrastaa ulkolukua muistinsa harjoittamiseksi ja kehittämiseksi. Minä toivoisin vain, että näin sanottaisiin yhtä päteviin järkisyihin nojaten kuin sen vakuuttelemiseen ollaan kerkeitä, ja että tämä käytäntö perustuisi tarkkaan havaintoon enemmän kuin vanhaan tapaan, sillä onhan ilmeistä, että muistin voimakkuus riippuu onnellisista luonnonlahjoista eikä suinkaan harjoituksen avulla saavutetusta totunnaiskehityksestä. On kyllä totta, että jos mielemme on erikoisesti kiintynyt johonkin seikkaan ja jos se, peläten päästävänsä sen saavutettavistaan, lyö siitä itseensä, sitä yhä uudelleen ja uudelleen miettimällä, ikäänkuin yhä uuden leiman, kykenee se sen säilyttämään, mutta vain oman luontaisen säilytysvoimansa mukaisesti. Vahaan tai lyijyyn lyöty leima ei pysy niin kauvan kuin vaskeen tai teräkseen lyöty. Mutta jos se usein uudistettaisiin, säilyisi se sitä kauvemmin; jokainen uusi saman seikan miettiminen on samaa kuin uuden leiman lyöminen, ja juuri tältä kannalta on laskuissa lähdettävä, jos halutaan tietää, kuinka kauvan mieli sen säilyttää. Mutta kun opetellaan ulkoa kokonaisia latinankielisiä sivuja, ei siten tehdä muistia kykenevämmäksi säilyttämään mitään muutakaan, yhtä vähän kuin jonkun lauseen kaivertaminen lyijyyn saa tämän paremmin ja pysyvämmin säilyttämään mitä muita piirroksia tahansa. Jos sellainen muistin harjoittaminen kykenisi sitä vahvistamaan ja kehittämään henkisiä lahjojamme yleensä, olisi näyttelijöillä välttämättä paras muisti kaikkien ihmisten joukosta ja heidän pitäisi olla myös mitä parainta seuraa. Mutta saavatko ne pätkät, mitkä he ovat siten ahtaneet päähänsä, heidät muistamaan paremmin muita asioita ja kehittyvätkö heidän henkiset lahjansa yhtä rintaa sen vaivannäön kanssa, johon he ovat antautuneet oppiakseen ulkoa muiden ajatuksia, sen näyttäköön kokemus. Muisti on kuitenkin niin tarpeellinen kaikissa elämän vaiheissa ja tiloissa ja niin vähän voidaan suorittaa ilman sitä, ett'ei meidän suinkaan tarvitse pelätä sen tylstyvän ja käyvän hyödyttömäksi harjoituksen puutteessa, jos nyt harjoitus sitä vahvistaisi. Mutta minä pelkään pahoin, ett'ei tätä henkistä kykyä voida yleensä paljoakaan auttaa eikä parantaa meidän omilla harjoituksillamme tai yrityksillämme, ei ainakaan muka siinä tarkoituksessa latinakouluissa noudatetulla menettelytavalla. Ja jos Xerxes kykeni mainitsemaan jokaisen halvan sotilaan nimen armeijassaan, johon kuului ei sen vähempää kuin satatuhatta miestä, luulen minä myönnettävän, ett'ei hän ollut saavuttanut tätä ihmeellistä taitoaan opettelemalla lapsena ollessaan ulkoa läksynsä. Tätä tapaa harjoittaa ja kehittää muistia luetun vaivalloisilla, ilman kirjaa tapahtuvilla kertaamisilla käytetään luullakseni hyvin vähän hallitsijani kasvatuksessa, ja kuitenkin oltaisiin siinä suhteessa heihin nähden tietysti yhtä tarkkoja kuin halvimpiinkin koulupoikiin nähden, jos siitä olisi se etu, josta niin paljon puhutaan, koska hallitsijat tarvitsevat hyvää muistia yhtä paljon kuin kuka muu ihminen tahansa ja koska heille on tätä henkistä kykyä suotu tavallisesti yhtä suuri osa kuin muillekin, vaikk'ei sen kehittämisestä ole tuohon mainittuun tapaan koskaan huolta pidetty. Mihin mieli on erikoisemmin kiintynyt ja mitä se harrastaa, sen se myöskin muistaa paraiten ylempänä esitetystä syystä; ja jos siihen yhdistetään pysyvä suunnitelma ja järjestys, on minun uskoakseni kaikki tehty, mitä voidaan tehdä heikon muistin auttamiseksi; ja jos ken ryhtyy siinä suhteessa käymään jotakin muuta tietä, etenkin ahtamaan lapsen mieleen pitkät sarjat muiden ihmisten sanoja, joista ei oppilas välitä, hän on luullakseni piankin huomaava, että saavutettu voitto tuskin korvaa puolta sillä tavalla haaskatusta ajasta ja vaivannäöstä.

Minä en tällä suinkaan tarkoita, ett'ei lasten muistia olisi millään tavoin harjoitettava. Minä olen kyllä sitä mieltä, että heidän muistiaankin on askarrutettava, mutta ei opettelemalla konemaisesti kokonaisia sivuja kirjoista, jotka jätetään heti unhoon ja joista ei sen koommin enää välitetä, niin pian kun läksy on kerran lasketettu ja tehtävä suoritettu. Siitä eivät kostu ei muisti eikä järki. Ylempänä[147] olen jo maininnut, mitä heidän tulisi opetella ulkoa kirjailijain teoksista, ja kuu tuollaisia viisaita ja hyödyllisiä mietelauseita on kerran annettu heidän muistinsa säilytettäväksi, eivät he saisi unohtaa niitä milloinkaan enää, vaan olisi heidät usein pantava tekemään niistä tiliä; paitsi sitä hyötyä, mitä tuollaiset lauselmat voivat tuottaa heille heidän myöhemmällä ijällään oivallisina ohjeina ja huomautuksina, oppivat he siten myöskin usein miettimään ja ajattelemaan, mitä heidän oli muistettava, ja juuri tämä on ainoa keino kehittää muisti ripeäksi ja tehokkaaksi. Usein tapahtuvaan mietiskelyyn tottuminen estää heidän mieltänsä haihattelemasta sinne ja tänne ja palauttaa heidän ajatuksensa takaisin hyödyttömiltä ja tarkoituksettomilta retkeilyiltä, ja sentähden luulenkin olevan edullista antaa heille joka päivä jotakin muistettavaksi, mutta jotakin sellaista, joka itsessään ansaitsee muistamista ja jonka te ette soisi koskaan heidän mielestään haihtuvan, milloin tahansa te sitä kysyttekin tai he itse sitä tavoittelevat. Se pakottaa heidät kääntämään usein ajatuksensa sisäänpäin, mitä parempaa henkistä tottumusta te ette voi heille toivoa.

§ 177. Mutta kenen huostaan sitten lapsen opetus uskottaneenkin hänen elämänsä herkimpänä ja taipuisimpana aikana, se on ainakin varmaa, että siihen toimeen olisi valittava henkilö, jonka mielestä latina ja kielet ovat vähäpätöisin osa kasvatuksessa, henkilö, joka ymmärtää, kuinka paljon arvokkaampia ovat hyve ja sopusuhtainen sielu kuin minkäänlainen oppineisuus tai kielitaito ja joka sentähden katsoo tärkeimmäksi tehtäväkseen oppilaittensa luonteen muodostamisen ja sen ohjaamisen oikeaan suuntaan; kun tämä oikea suunta on kerran saavutettu, tuottaa se tarvittavaan aikaan kaiken muun, vaikka kaikki muu lyötäisiinkin laimin; mutta ellei sitä ole saavutettu ja vakiinnutettu niin, että se kykenee torjumaan kaikkia huonoja ja paheellisia taipumuksia, eivät kielet ja tiedot ja kaikki muut kasvatuksen edut auta kerrassaan mitään, tekeväthän vain ihmisen pahemmaksi ja vaarallisemmaksi. Ja millaista melua tosiaan pidettäneenkään latinan oppimisesta muka niin tärkeänä ja vaikeana tehtävänä, voi lapsen äiti[148] opettaa sitä hänelle itse, jos hän vain haluaa kuluttaa pari, kolme tuntia päivässä hänen kanssaan ja panna oppilaansa lukemaan evankelistoja latinaksi hänen kuultensa, sillä hänen tarvitsee vain ostaa latinankielinen Uusi Testamentti, ja kun joku on hänelle merkinnyt viimeisen edellisen tavun, silloin kun se on pitkä kahta tavua laajemmissa sanoissa, mikä riittää hänen ääntämisensä opastukseksi ja sanojen korostamiseksi, lukea joka päivä evankeliumeja ensin englanniksi, ja sitten saa hän erikoisesti yrittää olla niitä ymmärtämättä latinaksikin, jos vain voi. Ja kun hän ymmärtää latinankielisiä evankelistoja, voi hän samalla tavalla lukea Aisopoon taruja ja siirtyä edelleen Eutropiukseen, Justinukseen ja muihin sellaisiin kirjoihin. Minä en mainitse tätä ikäänkuin jonkunlaisena mielikuvana siitä, mitä minä luulisin mahdolliseksi, vaan tosiasiana, jonka minä tiedän tapahtuneen ja joka osoittaa voitavan helposti oppia latinankieltä tällä tavalla.

Mutta palataksemme varsinaiseen sanottavaani, tulee henkilölle, joka ottaa tehtäväkseen nuorten miesten, eritotenkin säätyläisnuorukaisten kasvattamisen, olla takanaan jotakin muuta kuin pelkkä latina, vieläpä jotakin muuta kuin perehtyminen vapaisiin tieteisiin: hänen tulee olla henkilö, joka ansaitsee huomiota hyveensä ja viisautensa takia, jolla on terve järki ja hyvä mielenlaatu ja joka osaa alituisesti kasvattiensa kanssa seurustellessaan käyttäytyä vakavasti, vapaasti ja ystävällisesti. Mutta näistä ominaisuuksistahan olen puhunut laveammin toisessa paikassa[149].

§ 178. Samaan aikaan kun lapsi opettelee ranskaa ja latinaa, on häntä myöskin tutustutettava, kuten on jo mainittu[150], laskentoon, maantieteeseen, ajantietoon, historiaan ja lisäksi mittausoppiin. Sillä jos näitä aineita opetetaan hänelle ranskaksi tai latinaksi, niin pian kuin hän alkaa ymmärtää jompaakumpaa näistä kielistä, saa hän siten tietoja niistä ja perehtyy sitäpaitsi kieleen paremmin.

Maantieteellä olisi minun ymmärtääkseni alotettava, sillä kun maapallon muodon, neljän maanosan[151] aseman ja rajojen, samoin kuin erityisten valtakuntien ja maiden oppiminen on vain silmien ja muistin harjoitusta, oppii lapsi ne kernaasti ja pitää ne mielessään. Ja tämä on siinä määrin varmaa, että minä elän nykyään samassa talossa erään lapsen kanssa[152], jolle hänen äitinsä on tätä menettelytapaa noudattaen opettanut maantiedettä niin hyvällä menestyksellä, että hän tunsi neljän maanosan rajat, että hän taisi kysyttäessä epäröimättä osoittaa jokaisen maan pallokartalta ja jokaisen kreivikunnan Englannin kartalta, että hän tiesi kaikki maailman suuret joet, niemet, salmet ja lahdet ja että hän kykeni löytämään kunkin paikan pituus- ja leveysasteet jo ennen kuin hän oli kuuden vuoden vanha. Näissä tiedoissa, jotka lapsi täten hankkii näkemältä ja jotka uuttera harjoittelu painaa hänen muistiinsa, ei tosin ole, sen myönnän, kaikki, mitä hänen on opittava pallokartaltaan. Mutta se on kuitenkin hyvä askel ja valmistus eteenpäin ja se tekee lopun paljoa helpommaksi hänelle, kun hänen ymmärryksensä on ennättänyt tarpeeksi kypsyä sen omistamiseen; lisäksi voittaa hän siten nykyhetkellä paljon aikaa, ja uusien tietojen tuottama ilo johtaa häntä huomaamatta oppimaan myös kieliä.

§ 179. Kun hän on pysyvästi painanut mieleensä maapallon luonnolliset osat, on sopiva aika alottaa laskennon opetus. Maapallon luonnollisilla osilla minä tarkoitan maan ja meren eri osien erilaisia asemia ja eri maiden erilaisia nimiä ja jakoja, kuitenkaan vielä turvautumatta niihin keinotekoisiin ja kuviteltuihin viivoihin, jotka on keksitty ja joiden olemassaolo on otaksuttu vain tämän tiedonhaaran sitä mukavammaksi kehittämiseksi.

§ 180. Laskento on helpoin ja siis myöskin ensimmäinen laji kohteetonta järjentoimintaa, johon mieli tavallisesti vaikeuksitta suostuu tai tottuu, ja on siitä niin yleistä hyötyä kaikilla elämän ja käytännöllisen toiminnan aloilla, että tuskin mitään voidaan tehdä ilman sitä. Niinpä onkin varmaa, ett'ei kukaan voi oppia sitä liian paljon tai liian täydellisesti, ja sentähden onkin lapsen alotettava laskemisen harjoittaminen niin pian ja niin laveassa mitassa, kuin hän suinkin kykenee, ja hänen on harrastettava sitä hiukan joka päivä, siksi kunnes hänestä on tullut mestari lukujen taidossa. Kun hän osaa yhteen- ja vähennyslaskut, voi hän siirtyä eteenpäin maantieteessä, ja kun hän on tutustunut maan napoihin, vyöhykkeisiin, kääntöpiireihin ja puolipäivänpiireihin, voidaan hänelle opettaa pituus- ja leveysasteet ja saattaa hänet niiden avulla ymmärtämään karttojen käyttöä, niin että hän niiden sivuille merkityistä numeroista osaa määrätä eri maiden suhteellisen aseman ja löytää ne pallokartalta. Kun hän suoriutuu siitä vaikeuksitta, voidaan hänelle antaa alkeistiedot taivaan pallokartasta, kuljettaa hänet jälleen läpi kaikkien piirien, kiinnittämällä erikoista huomiota auringonrataan ja eläinrataan, jotta ne kaikki painuvat hyvin selvästi ja tarkasti hänen mieleensä, sekä opettaa hänelle erilaisten tähtisikermien muodot ja asennot, näyttämällä ne hänelle ensin kartalta ja sitten taivaalta.

Kun tämä on tehty ja kun hän tuntee tarkalleen meidän pallonpuoliskomme tähtisikermät, on sovelias aika antaa hänelle tietoja meidän kiertotähtimaailmastamme, ja siinä tarkoituksessa lienee paikallaan piirtää hänen nähtäväkseen kopernikolaisen järjestelmän kaava ja sen avulla selittää hänelle kiertotähtien eri asennot, niiden suhteelliset etäisyydet auringosta, niiden kiertoliikkeiden keskuksesta. Tämä on mitä helpoimmalla ja luonnollisimmalla tavalla valmistava häntä ymmärtämään kiertotähtien liikettä ja oppia siitä. Sillä koska tähtitieteilijät eivät enään ole epäilevällä kannalla kiertotähtien liikkeestä auringon ympäri, on hänenkin parasta noudattaa tätä otaksumaa, joka ei ole ainoastaan yksinkertaisin ja vähimmin hämmennystä tuottava vasta-alkajalle, vaan myöskin itsessään todennäköisin. Mutta tässä, kuten kaikissa muissakin opetuksen kohdissa, on pidettävä tarkkaa huolta siitä, että alotetaan selvästä ja yksinkertaisesta ja että lapsille opetetaan kerrallaan vain niin vähän kuin suinkin, mutta juurrutetaan se vähä lujasti heidän päähänsä, ennenkuin siirrytään seuraavaan asiaan tai uusiin seikkoihin tällä tiedon alalla. Esitettäköön heille ensin joku yksinkertainen ajatus ja katsottakoon, käsittävätkö he sen oikein ja käsittävätkö he sen täydellisesti, ennenkuin mennään eteenpäin; ja sitten lisättäköön edelliseen joku toinen yksinkertainen ajatus, joka on lähinnä seuraava suunnassa, mitä aijotte kulkea; ja näin käymällä eteenpäin pienin ja huomaamattomin askelin avataan vähitellen lasten käsityskykyä heitä hämmentämättä ja oudostuttamatta ja johdetaan heidän ajatuksensa avarammalle kuin osattiin odottaakaan. Ja kun joku on oppinut jotakin itse, ei ole olemassa mitään niin varmaa keinoa sen kiinnittämiseksi pysyvästi hänen muistiinsa ja hänen kiihoittamisekseen jatkamaan ponnistuksiaan, kuin panna hänet opettamaan sitä muille.

§ 181. Kun lapsi on kerran tutustunut pallokarttoihin siinä määrin kuin on ylempänä esitetty, lienee sopiva aika kokeilla hiukan mittausopilla, missä minun luullakseni Eukleideen kuusi ensimmäistä kirjaa riittävät hänelle. Sillä minä olen hiukan epäröivällä kannalla siihen nähden, tarvitseeko käytännöllisiin toimiin antautuva mies siinä enemmän tietoa ja onko hänellä siitä vastaavaa hyötyä. Jos hänellä on siihen erikoisia taipumuksia ja erikoista kykyä, niin voi hän kaikissa tapauksissa nämä alkeet kasvattajaltaan saatuaan jatkaa itsekin ilman opettajaa.

Pallokarttoja on siis tutkittava ja tutkittava uutterasti, ja minä olenkin sitä mieltä, että tämä opiskelu voidaan alottaa jo hyvissä ajoin, jos vain kasvattaja ottaa huolekseen tarkata, mitä lapsi kykenee käsittämään ja mitä ei; tässä suhteessa riittänee varsin hyvin se sääntö, että lapsille voidaan opettaa kaikkea, mikä on aistimin, erittäinkin näköaistimin havaittavaa, mikäli vain heidän muistiansa harjoitetaan, ja niin voikin lapsi jo hyvin nuorena pallokartan avulla oppia käsittämään, mitä on päiväntasaaja, mitä on puolipäivänpiiri, j.n.e., mitä Eurooppa ja mitä Englanti, melkein yhtä pian kuin hän oppii tuntemaan sen talon huoneet, missä hän asuu, kunhan vain pidetään huolta siitä, ett'ei hänelle opeteta liian paljoa yhdellä kertaa ja ett'ei häntä johdeta uuteen asiaan, ennenkuin kulloinkin käsillä oleva on täydellisesti opittu ja muistiin painettu.

§ 182. Maantieteen kanssa pitäisi ajantiedon käymän käsi kädessä. Minä tarkoitan sen yleistä osaa, jonka avulla hän saa mieleensä yleiskatsauksen koko ajan kulusta ja historiassa käytetyistä huomattavammista ajanjaksoista. Ilman näitä kahta jää historia, joka on suuri viisauden ja kansalaistiedon opettaja ja jota säätyläisen ja käytännöllisiin toimiin antautuvan miehen tulisi erikoisimmin tutkia kaikista tämän maailman asioista, ilman maantiedettä ja ajantietoa, sanon minä, jää historia hyvin huonosti mieleen ja tuottaa varsin vähän hyötyä, koska se silloin on vain ilman järjestystä ja mielenkiintoa sikin sokin heiteltyjen tosiasioiden kasauma. Näiden kahden avulla sovitetaan ihmisten teot oikeihin kohtiinsa ajan ja maiden mukaan, ja näin tehden eivät ne ainoastaan pysy paljoa helpommin muistissa, vaan kykenevät ne myös vasta tässä luonnollisessa järjestyksessään tarjoamaan tilaisuutta sellaisten huomioiden tekoon, jotka kehittävät niitä tutkivan ihmisen entistään paremmaksi ja kunnollisemmaksi.

§ 183. Kun minä puhun ajantiedosta opinhaarana, johon hänen olisi täydellisesti tutustuttava, en tarkoita niitä pikkumaisia kiistoja, joita se on herättänyt. Ne ovat loppumattomat ja enimmillä niistä on niin vähän merkitystä säätyläiselle, ett'eivät ne ansaitsisi perinpohjaisempaa tutkimista, vaikka ne voitaisiin helposti ratkaistakin. Ja sentähden onkin kokonaan vältettävä kaikkea tätä aikatieteilijäin oppinutta rähinää ja touhua. Hyödyllisin kirja, mitä minä olen nähnyt tältä tiedon alalta, on muuan Strauchiuksen pieni, kaksitoistataitteiseen kokoon painettu tutkielma, jonka nimi on Breviarium Chronologicum[154] ja josta voidaan valita kaikki se, mikä on välttämätöntä säätyläisnuorukaisen muistaa ajantiedosta, sillä alottelijaa ei ole tarvis rasittaa kaikella, mitä tämä tutkielma sisältää. Hänellä on siinä edessään useimmat huomattavimmat ja tärkeimmät ajanjaksot julianisen laskutavan mukaan järjestettyinä, se kun on helpoin ja selvin ja varmin laskutapa, mitä voidaan ajantiedossa käyttää. Tähän Strauchiuksen tutkielmaan voidaan lisätä Helvicuksen taulut teoksena, johon on turvauduttava joka tilaisuudessa.

§ 184. Niinkuin ei mikään ole sen opettavampaa, ei myös mikään ole sen hauskempaa kuin historia. Sen ensimmäinen ominaisuus suosittelee sitä täysikasvuisten tutkittavaksi, toinen taas tekee sen minun mielestäni erinomaisen sopivaksi nuorelle pojalle, jonka käteen on annettava joku latinankielinen historia niin pian kuin hän on saanut opetusta ajantiedossa ja tutustunut tässä maanosassa käytettyihin eri ajanjaksoihin ja osaa määrätä ne julianisen laskutavan mukaan. Valintaa tulee esitystavan helppouden ohjata, sillä mistä hän alkaneekin, ajantieto on estävä häntä sekaantumasta; ja kun luettavan hauskuus kehoittaa häntä käymään yhä eteenpäin, oppii hän myöskin kielen ikäänkuin huomaamattaan ja ilman sitä kauheaa kidutusta ja vaivannäköä, jota lapset saavat kärsiä silloin, kun heidät pakotetaan tutkimaan heidän käsityskyvylleen mahdottomia kirjoja, sellaisia kuin roomalaisia puhujia ja runoilijoita, vain siinä tarkoituksessa, että he oppisivat roomankieltä. Kun hän on lukemalla päässyt selville helpommista, kuten esim. Justinuksesta, Eutropiuksesta, Quintus Curtiuksesta[155] y.m., ei seuraava vaikeusaste tuota hänelle enää suurtakaan tuskaa, ja niin voi hän askelittain etenemällä yksinkertaisimmista ja helpoimmista historioitsijoista lähtien vihdoin ryhtyä lukemaan vaikeimpia ja ylevämpiä latinaisia kirjailijoita, sellaisia kuin Tulliusta, Virgiliusta ja Horatiusta.

§ 185. Kun tietoa hyveestä on teroitettu hänelle jo aivan alusta alkaen kaikissa tilaisuuksissa, jotka ovat olleet hänen käsityskykynsä mukaisia, ja turvauduttu siinä enemmän käytännölliseen elämään kuin sääntöihin, ja kun hänet on totutettu pitämään hyvän maineen tavoittelua parempana kuin mielitekojensa tyydyttämistä, en tiedä, onko hänen lainkaan tarvis lukea muita esityksiä siveysopista kuin mitä hän löytää Raamatusta, tai pitääkö hänen käteensä antaa mitään siveysopillista järjestelmää, ennenkuin hän kykenee lukemaan Tulliuksen Offices-teosta,[156] ei samaan tapaan kuin koulupoika opettelisi latinaa, vaan etsiäkseen sieltä elämänsä ohjaukseksi tietoa hyveen perusteista ja käskyistä.

§ 186. Kun hän on täydellisesti sulattanut Tulliuksen Offices-teoksen ja lukenut lisäksi Puffendorfin De Officio Hominis et Civis, lienee sopiva aika johtaa hänet tutkimaan Grotiuksen De Jure Belli et Pacis, tai, mikä on ehkä parempi näistä kahdesta, Puffendorfin De Jure Naturali et Gentium,[157] jonka avulla hän saa tietoa ihmisten luonnollisista oikeuksista, yhteiskunnan synnystä ja perustuksista ja siitä johtuvista velvollisuuksista. Tämä kansalaisoikeuden ja historian yleinen osa on tiedonala, johon ei säätyläisen tulisi vain sivumennen tutustua, vaan jota hänen pitäisi lakkaamatta harrastaa ja jota hän ei saisi milloinkaan hyljätä. Siveän ja hyväntapaisen nuorukaisen, joka on oivallisesti perehtynyt kansalaisoikeuden yleiseen osaan (mihin eivät suinkaan kuulu yksityiset riita-asiat eivätkä niiden koukut ja mutkat, vaan missä käsitellään järjen vaatimuksiin nojaten sivistyneiden kansojen suhteita ja asioita yleensä), joka sen lisäksi ymmärtää hyvin latinaa ja osaa kirjoittaa kaunista käsialaa, voi lähettää ulos maailmaan siinä varmassa vakaumuksessa, että hän on kaikkialta saava tointa ja arvonantoa.

§ 187. Olisikin outoa otaksua, ett'ei englantilainen sivistynyt mies tietäisi mitään maansa laeista. Tämä onkin hänelle, missä asemassa hän sitten lieneekin, niin tärkeätä, ett'en minä tiedä rauhantuomarista valtioministeriin saakka ainoatakaan paikkaa, jonka hän voisi täyttää ilman sitä. Minä en nyt puhu lain vääntelystä ja turhanaikaisesta kiistelemisestä ja viekastelusta: sivistyneen miehen, jonka velvollisuutena on etsiä oikean ja väärän todellisia mittoja eikä suinkaan temppuja, joiden avulla hän voisi päästä tekemästä edellistä ja pelastaa nahkansa tehdessään jälkimmäistä, tulisi olla yhtä kaukana sellaisesta lainopista, kuin hänen asianaan on uutterasti harrastaa kaikkea sellaista, missä hän voi olla isänmaalleen hyödyksi. Ja tässä tarkoituksessa on minun uskoakseni säätyläisen parasta tutkia lakiamme, josta hän ei aijo tehdä varsinaista kutsumustaan, hankkimalla itselleen yleissilmäyksen englantilaiseen valtio- ja hallitusmuotoomme vanhoista yleisen oikeuden kirjoista ja muutamien uudempain tutkijain teoksista, jotka ovat niiden mukaan esittäneet tätä hallitusmuotoa. Ja kun hän on saanut siitä oikean käsityksen, lukekoon hän sitten historiaamme ja liittäköön siihen kunkin kuninkaan aikana julkaistut lait. Siten pääseehän paremmin ymmärtämään asetustemme hengen, samalla kun hän näkee sen todellisen pohjan, jolle ne aikoinaan rakennettiin, ja osaa ratkaista, mitä arvoa niille on annettava.

§ 188. Kun puheoppi ja ajatusoppi ovat tietämisen haaroja, jotka yleisessä kasvatusjärjestelmässä tavallisesti seuraavat heti kieliopin jälkeen, kummasteltaneen ehkä, että minä olen niistä niin vähän puhunut. Syynä siihen on se pieni hyöty, mitä nuori väki niistä saa, sillä minä olen harvoin tai en koskaan huomannut kenenkään saavuttavan järkevän ajattelun ja kauniin puhumisen taitoa tutkimalla sääntöjä, joiden väitetään sitä opettavan, ja sentähden toivoisinkin säätyläisnuorukaisen hankkivan niihin yleiskatsauksen kaikkein lyhyimmistä esityksistä, mitä on suinkin löydettävissä, pysähtymättä pitemmäksi ajaksi miettimään ja tutkimaan näitä muodollisuuksia. Oikea ajattelu perustuu johonkin muuhun kuin käsiteluokkiin ja mainesarjoihin[158], eikä se ole itsessään suinkaan mitään puhumista in modo et figura. Mutta minun nykyiseen tehtävääni ei kuulu tämän seikan laveampi pohtiminen. Palataksemme siis käsillä olevaan asiaan on teidän parasta antaa poikanne lukea Chillingworthia,[159] jos tahdotte opettaa häntä ajattelemaan oikein; ja jos taas tahdotte opettaa häntä puhumaan hyvin, niin tutustuttakaa häntä tarkoin Tulliukseen, jotta hän saisi oikean käsityksen kaunopuheliaisuudesta; ja kehittääksenne hänen esitystapaansa kielemme puhtauden suhteen pankaa hänet lukemaan hyvin kirjoitettuja englantilaisia kirjoja.

§ 189. Jos oikean ajattelun tarkoituksena ja päämääränä on muodostaa oikea käsitys ja oikea arvostelu kaikesta olevaisesta, osata eroittaa toisistaan totuus ja valhe, oikea ja väärä, ja toimia sen mukaan, niin älkää millään ehdolla kasvattako poikaanne väittelytaidon temppuihin ja turhiin muodollisuuksiin, älkääkä antako hänen harjoittaa niitä itse tai ihailla niiden kehittymistä muissa, ellette tahdo hänestä kyvykkään miehen sijasta koituvan mitätöntä saivartelijaa, itsepäistä kiistelijää ja muiden vastustamisesta ylpeilevää houkkoa, tai, mikä on pahempi, ihmistä, joka panee kaikki kysymyksenalaiseksi ja jonka mielestä ei väiteltäessä ole suinkaan totuutta tavoiteltava, vaan voittoa. Ei voi olla mitään niin epärehellistä, niin alentavaa sivistyneelle ihmiselle tai kenelle tahansa, joka pyytää käydä järjellisestä olennosta, kuin kiihko olla taipumatta selviin järkisyihin ja eittämättömien todisteiden vakuutukseen. Onko mitään, joka räikeämmin sotisi kaikkea kohteliasta seuratapaa ja kaiken mielipiteiden vaihdon tarkoitusta vastaan, kuin jokaisen vastauksen hylkääminen, vaikka se olisi kuinka pätevä ja tyydyttävä, ja väittelyn jatkaminen niin kauvan kuin kaksimieliset sanat suinkin voivat tarjota jonkun terminus mediuksen[160] asian vääntämiseksi yhdelle taholle tai jonkun eroitusperusteen sen kampeamiseksi toiselle haaralle, huolimatta vähääkään siitä, kuuluuko se asiaan vaiko ei, onko siinä järkeä vaiko ei, sopiiko se puhujan aikaisempiin sanoihin vaiko ei. Sillä siinähän juuri onkin, lyhyesti sanoen, kaavamaisten väittelyjen menettelytapa ja korkein taito, ett'ei vastaväittäjä milloinkaan hyväksy mitään vastausta, eikä puolustaja milloinkaan myönnä mitään todistusta oikeaksi. Sitä ei sovi kumpaisenkaan tehdä, käyköön sitten totuuden tai tieteen miten tahansa, ellei hän tahdo saada kurjan höyhennetyn raukan nimeä ja musertua sellaisen häpeän alle, ett'ei hän kyennytkään puolustamaan sitä, mitä oli kerran väittänyt, mikä juuri on tuon kaiken kiistelyn suuri päämäärä ja kunnia. Totuutta on etsittävä ja tuettava kaiken olevaisen kypsyneellä ja oikealla tarkastelulla, eikä suinkaan kaikenlaisilla keinotekoisilla kaavoilla ja todistelutempuilla, sillä ne eivät johda ihmisiä niin paljon totuuden löytämiseen kuin kavalaan ja vilpilliseen hämäräin sanojen käyttämiseen, mikä taas on hedelmättömin ja vastenmielisin keskustelutapa, kaikkein vähimmin sopiva säätyläiselle tai henkilölle, joka rakastaa totuutta ennen kaikkea tässä maailmassa.

Säätyläisellä voi tuskin olla suurempaa puutetta kuin se, ett'ei hän osaa hyvin ilmaista ajatuksiaan joko kirjoituksessa tai puheessa. Mutta sittenkin luulen minä voivani kysyä lukijaltani, eikö hän tunne hyvin useita miehiä, jotka elävät perintötiluksillaan ja joiden tulisi siis aatelismiehen nimen ohella omistaa myöskin siihen liittyvät ominaisuudet, mutta jotka eivät edes osaa kertoa pienintäkään juttua niinkuin pitäisi ja jotka vielä vähemmin kykenevät puhumaan selvästi ja vakuuttavasti jostakin asiasta? Tätä en minä kuitenkaan lue niin paljon heidän omaksi viakseen, kuin heidän kasvatuksensa viaksi, sillä minun täytyy puolueettomasti tuomiten tehdä maalaisilleni se oikeus, että missä he vain osoittavat harrastusta, en huomaa kenenkään heidän naapureistaan heitä voittavan. Heille on opetettu puhetaitoa, mutta heille ei ole vielä koskaan opetettu, miten heidän olisi suullisesti tai kirjallisesti ilmaistava kauniisti ajatuksensa sillä kielellä, jota heidän on pakko joka päivä käyttää, ikäänkuin muodostaisivat niiden mestarien puheita koristaneiden lausekuvioiden nimet, jotka ymmärsivät puhumisen taitoa, kaunopuheliaisuuden koko salaisuuden ja kyvyn. Tämäkin, kuten kaikki muutkin käytännöstä riippuvat seikat, on opittava, ei suinkaan muutamien harvojen tai lukuisien sääntöjen, vaan uutteruuden ja hyvien sääntöjen tai paremmin sanoen hyvien esikuvien mukaan tapahtuvan harjoituksen avulla, kunnes tottumus on vakiintunut ja tehtävän kunnollinen suorittaminen käynyt helpoksi.

Tämän mukaisesti olisi ehkä paikallaan panna lapset heti, kun he siihen kykenevät, kertomaan usein jostakin asiasta, minkä he tuntevat, ja korjata ensin huomattavin virhe, jonka he juttuaan sommitellessaan tekevät. Kun tämä virhe on saatu poistetuksi, on heille näytettävä seuraava ja jatkettava tätä menettelyä siksi, kunnes ne kaikki, ainakin suurimmat, ovat yksi toisensa jälkeen parannetut. Kun he ovat näin oppineet esittämään kertomuksia moitteettomasti, silloin on aika panna heidät myös niitä kirjoittamaan. Aisopoon tarut, ainoa kirja, tai melkein ainoa, mikä minun nähdäkseni sopii lapsille, tarjonnee heille aineksia tällaisiin englanninkielisiin kirjoitusharjoituksiin, samoin kuin lukemiseen ja kääntämiseen, jotta he pääsisivät lisäksi selville latinan alkeista. Kun he eivät enää tee kieliopillisia virheitä ja kun he osaavat liittää yhtenäiseksi ja yhtäjaksoiseksi esitykseksi kertomuksen eri osat ilman noita niin tavallisia äkillisiä, kömpelöitä ja yhä toistuvia siirtymäkohtia, voidaan, jos heitä halutaan kehittää edelleen tässä suhteessa (ja sehän on ensimmäinen askel hyvää puhetaitoa kohti eikä kysy lainkaan keksimiskykyä), turvautua Tulliukseen ja panemalla käytäntöön ne säännöt, jotka tämä kaunopuheliaisuuden mestari antaa ensimmäisessä kirjassaan De Inventione, pykälässä 20[161], opettaa heitä huomaamaan, mihin moitteettoman kertomistavan taito ja viehätys perustuvat aina sen eri aiheiden ja tarkoitusten mukaan. Jokaista sääntöä varten on etsittävä valaisevia esimerkkejä ja siten näytettävä heille, miten muut ovat niitä käytäntöön sovittaneet. Vanhat klassilliset kirjailijat tarjoavat yllin kyllin tällaisia esimerkkejä, joita ei heidän olisi ainoastaan käännettävä, vaan olisi ne asetettava heille esikuviksi heidän jokapäiväistä jäljittelyään varten.

Kun he osaavat kirjoittaa englantia riittävän yhtenäisesti, puhtaasti ja säännöllisesti ja kun he ovat saavuttaneet joltisenkin varmuuden välttävässä kertomistaidossa, voidaan heitä ohjata edelleen sepittämään kirjeitä; tässä suhteessa ei heiltä olisi kuitenkaan vaadittava mitään sukkelia tai ylenmäärin kohteliaita käänteitä, vaan on heitä opetettava ilmaisemaan omia yksinkertaisia, luonnollisia ajatuksiaan ilman hajanaisuutta, sekavuutta tai karkeutta. Ja kun he ovat tässä suhteessa päässeet kyllin pitkälle, voidaan heitä heidän mielikuvituksensa herättämiseksi tutustuttaa Voitureen,[162] jotta he näkisivät, miten he voivat huvittaa etäisiä ystäviään kohteliailla, leikillisillä, pilailevilla ja vaihtelevilla kirjeillä, samoin kuin heille voidaan esittää Tulliuksen Kirjeitä parhaina asioimis- tai yksityiskirjeiden malleina. Kirjeitten kirjoittamisella on niin merkittävä sija kaikissa inhimillisen elämän tiloissa, ett'ei kukaan säätyläinen pääse näyttämästä kykyänsä sentapaisessa kirjailussa. Joka päivä sattuvat seikat pakottavat hänet tällä tavoin kynäänsä käyttämään, ja niiden seurauksien lisäksi, joita hänen asioihinsa nähden sen hyvästä tai huonosta hoitelemisesta useinkin johtuu, asettaa se hänet aina alttiiksi ankarammalle, hänen sivistykseensä, älyynsä ja kykyihinsä kohdistuvalle arvostelulle kuin suullinen esitys, jonka hetkelliset virheet välttävät helpommin huomion ja moitteen, koska ne enimmäkseen haihtuvat äänen mukana, joka ne toi ilmoille, ja koska niitä ei voida siis niin tyystin tarkastella.

Jos kasvatustapoja olisi ohjattu oikeaan suuntaan, ei olisi pälkähtänyt kenenkään päähän, että tätä niin tärkeätä puolta olisi voitu lyödä laimin, sillä välin kun kerrassaan hyödytöntä latinaisten esitelmien ja runojen kyhäilemistä tyrkytettiin niin innokkaasti kaikkialla lasten keksimiskyvyn kiusaamiseksi yli sen voimien ja heidän mielihyvin tapahtuvain kieliopintojensa edistymisen pysäyttämiseksi luonnottomilla vaikeuksilla. Mutta yleinen tapa on niin määrännyt, ja kuka uskaltaa olla tottelematta? Ja eikö olisikin sangen järjetöntä vaatia oppinutta maalaiskoulumestaria, jolla on kaikki Farnabyn Puhetaidon[163] sanakuviot ja lausekaavat sormiensa nenässä, opettamaan kasvattiaan ilmaisemaan ajatuksensa kauniilla englanninkielellä, koska sille näyttää kuuluvan niin pieni sija hänen tehtävissään ja ajatuksissaan, että pojan äiti, jota hän epäilemättä halveksii sivistymättömänä, kun ei tämä ole lukenut ainoatakaan ajatusopin eikä puheopin järjestelmää, kykenee hänet siinä suhteessa voittamaan?

Ken kirjoittaa ja puhuu virheettömästi, hän tekee miellyttävän vaikutuksen ja hän saavuttaa aina suosiollista huomiota kaikella, mitä hän sanoneekin; ja kun kerran englantilaisen säätyläisen on joka käänteessä pakko käyttää englanninkieltä, niin olisi hänen myös juuri sitä kieltä etupäässä viljeltävä ja juuri siinä kielessä huolellisimmin sanontaansa siloiteltava ja kehitettävä. Jos ken puhuu tai kirjoittaa paremmin latinaa kuin englantia, voivat ihmiset kyllä hänestä puhua, mutta epäilemättä on hän ennen pitkää huomaava edullisemmaksi ilmaista ajatuksensa hyvin omalla kielellään, jota hän käyttää joka hetki, kuin saada osakseen muiden turhaa kehuntaa hyvin merkityksettömästä taidosta. Tätä seikkaa huomaan minä yleisesti lyötävän laimin ja hyvin vähän huolta pidettävän nuorten miesten kehittämisestä heidän omassa kielessään, niin että he ymmärtäisivät sen perin pohjin ja hallitsisivat sitä täydellisesti. Jos joku meistä osoittaa tavallista suurempaa taitoa tai puhtautta äidinkielensä käyttämisessä, johtuu se enemmän sattumasta tai hänen erikoisista taipumuksistaan tai jostakin muusta seikasta kuin hänen kasvatuksestaan tai hänen opettajansa huolenpidosta. Kreikalla ja latinalla ruokitun miehen arvolle ei sovi katsoa, millaista englantia hänen kasvattinsa puhuu tai kirjoittaa, vaikk'ei hänellä itselläänkään ole ehkä noista edellisistä kovin laajoja tietoja. Ne ovat oppineita kieliä, joita oppineiden miesten sopii yksinomaan harrastaa ja opettaa: englanti on sivistymättömän rahvaan kieli. Ja kuitenkin näemme, ett'ei eräiden naapuriemme valtioviisaus ole katsonut julkiselle huolenpidolle arvottomaksi edistää ja palkita maan kielen kehittämistä[164]. Kielen siloittelemista ja rikastuttamista ei siellä pidetä suinkaan minään vähäpätöisenä seikkana; sitä varten on perustettu seuroja ja apurahoja, ja maan asukkaiden keskuudessa on syntynyt suuri kilpailuja maineen tavoittelu virheettömästä kirjoittamisesta. Ja me näemmekin, mihin he ovat sillä tavalla päässeet ja kuinka lavealle he ovat levittäneet kielensä, joka oli ehkä kehnoin kieli koko tässä maanosassa, jos katsomme, millaisessa tilassa se oli muutamia harvoja hallituskausia sitten, olkoon se nykyään millainen tahansa. Roomalaisten suuret miehet harjoittivat joka päivä omaa kieltänsä, ja me tapaamme vieläkin historiallisissa kertomuksissa niiden puhujain nimet, jotka opettivat eräille heidän keisareilleen latinaa, vaikka se olikin heidän äidinkielensä[165].

Tiettävästi olivat kreikkalaiset vielä tarkempia kielensä suhteen. Kaikki muut kielet olivat heidän mielestään raakalaiskieliä, paitsi heidän omansa, eikä mitään vieraita kieliä näytä harrastetun eikä arvostetun tämän oppineen ja älykkään kansan keskuudessa, vaikka onkin epäilemätöntä, että he lainasivat oppinsa ja filosofiansa muualta.

Minä en puhu tässä suinkaan kreikkaa ja latinaa vastaan; minunkin nähdäkseni on niitä opiskeltava, ja latinaa tulisi jokaisen säätyläisen ainakin ymmärtää hyvin. Mutta mitä vieraita kieliä nuori mies harrastaneekin (ja mitä useampia hän tuntee, sitä parempi), niin kieli, jota hänen tulisi perinpohjin tutkia ja jolla hänen tulisi vaivaa karttamatta pyrkiä ilmaisemaan ajatuksensa sujuvasti, selvästi ja sirosti, on hänen äidinkielensä; ja siinä tarkoituksessa tulisi hänen joka päivä sitä harjoitella.

§ 190. Minun ymmärtääkseni ei luonnonfilosofiaa järkeen perustuvana tieteenä ole vielä olemassa, ja saattanenpa luulla olevan syytä sanoa, ett'emme me koskaan kykenekään tekemään siitä tiedettä[166]. Luonnon ilmiöt on keksinyt niin suuri viisaus, ja ne toimivat tavalla, joka on niin paljon meidän havaitsemismahdollisuuksiemme ja käsityskykymme yläpuolella, että me voimme tuskin milloinkaan sulkea niitä tieteen puitteisiin. Kun luonnonfilosofia on tieto olioiden perussyistä, ominaisuuksista ja toiminnasta, sellaisina kuin ne itsessään ovat, jakaantuu se minun nähdäkseni kahteen osaan, joista toinen käsittää henget erikoisolemuksineen ja ominaisuuksineen, ja toinen kappaleet. Edellinen osa jätetään tavallisesti metafysiikan[167] haltuun, mutta millä nimellä henkien tutkimista mainittaneenkin, minun luullakseni pitäisi sen käydä aineen ja kappalten tutkimisen edellä, ei suinkaan tieteenä, joka voidaan kaavaella erikoiseksi järjestelmäksi ja jota voidaan käsitellä tietämisen yleisten periaatteiden mukaisesti, vaan mielemme avartumuksena kohti oikeampaa ja täydellisempää käsitystä siitä henkimaailmasta, johon meitä johtavat sekä järki että jumalallinen ilmoitus. Ja kun selvimmät ja laajimmat tiedot, mitä meillä on muista hengistä kuin Jumalasta ja omasta sielustamme, on annettu meille taivaasta jumalallisella ilmoituksella, pitäisi minun mielestäni myöskin se opetus, jota ainakin nuorisolle niistä jaetaan, otettaman juuri tästä ilmoituksesta. Tässä tarkoituksessa, päättelen minä, olisi erinomaisen hyvä, jos nuorison luettavaksi laadittaisiin oivallinen raamatunhistoria; ja kun siihen kirjoitettaisiin kaikki asiat, mitkä sopivat siihen kirjoitettaviksi, oikeaan aikajärjestykseen, ja kun siitä jätettäisiin pois erinäisiä seikkoja, jotka kuuluvat ainoastaan kypsyneemmälle ijälle, vältettäisiin siten tuo hämminki, joka tavallisesti syntyy, jos sanaa luetaan valikoimatta, sellaisena kuin se nykyään esiintyy Raamatuissamme. Ja siten saavutettaisiin myöskin se etu, että sen säännöllinen lukeminen juurruttaisi lasten mieleen jonkunlaisen käsityksen hengistä ja uskon niihin, koska niillä on niin paljon tekemistä kaikissa tämän historian tapauksissa, mikä taas on hyvää valmistusta kappaleiden tutkimiseen. Sillä ilman tietoa hengistä ja ilman niiden olemassaolon myöntämistä on filosofiamme jäävä puutteelliseksi ja ontuvaksi eräältä pääasialliselta osaltaan, koska se sulkee tutkistelustaan täydellisimmän ja voimallisimman osan luomakuntaa[168].

§ 191. Minä luulisin myöskin olevan hyödyksi, että tästä raamatunhistoriasta laadittaisiin lyhyt ja selvä yhteenveto, joka sisältäisi tärkeimmät ja oleellisimmat kohdat siitä ja johon lapset saisivat perehtyä heti, kun he ovat oppineet lukemaan. Vaikka tämä antaisikin heille jo varhain jonkunlaisen aavistuksen hengistä, niin ei se ole kuitenkaan ristiriidassa sen kanssa, mitä olen ylempänä[169] sanonut, ett'en minä nimittäin soisi lapsia heidän nuorina ollessaan peloiteltavan hengistä puhumalla; sillä minä tarkoitin sitä seikkaa, ett'ei minun nähdäkseni ole lainkaan hyvä, että heidän herkkiin mieliinsä painuisi jo varhain vaikutelmia kummituksista, aaveista ja henki-ilmestyksistä, joilla heidän hoitajattarensa ja muu ympäristönsä niin kernaasti heitä peloittelevat, saadakseen heidät tottelemaan käskyjänsä, koska siitä koituu heille useinkin suurta haittaa kautta koko heidän elämänsä, se kun panee heidän mielensä alttiiksi arkuudelle, tuskallisille aavisteluille, heikkoudelle ja taikauskolle, ja koska tapahtuu niinikään usein, että he ulos maailmaan ja ihmisten seuraan tultuaan alkavat kyllästyä siihen ja hävetä sitä ja että he luulonsa mukaan täydellisen parannuksen tehdäkseen ja kerrassaan vapautuakseen taakasta, joka on heitä niin raskaasti painanut, heittävät menemään kaikki ajatukset hengistä ylipäänsä ja niin suistuvat toiseen, mutta pahempaan äärimmäisyyteen.

§ 192. Syyn, miksi minä toivoisin kaiken tämän käyvän kappaleiden tutkimisen edellä ja miksi minun nähdäkseni Raamatun opit olisivat ensin hyvin mieliin juurrutettavat, ennenkuin nuoria miehiä ohjataan luonnonfilosofian alalle, on se, että aine, jonka yhteydessä me kaikkine aisteinemme lakkaamatta olemme, valtaa mielen ja sysää syrjään kaikki muut oliot, paitsi aineen, niin helposti, ett'ei sellaisille periaatteille nojautuva ennakkoluulo useinkaan jätä enää mitään tilaa henkien tunnustamiselle eikä myönnä sellaisia kuin aineettomia olentoja löytyvänkään in rerum natura[170] vaikka onkin ilmeistä, ett'ei ainoatakaan suurta luonnonilmiötä voida selittää pelkän aineen ja liikkeen avulla, kuten esimerkiksi vain niin yleistä kuin painovoimaa, mitä minä pidän mahdottomana ratkaista minkään aineen luonnollisen vaikutuksen tai jonkun muun liikkeen lain avulla, vaan missä täytyy otaksua jonkun korkeamman olennon varman tahdon esiintyvän. Ja koska nyt ei voida vedenpaisumustakaan tyydyttävästi selittää muutoin kuin otaksumalla jotakin luonnon säännöllisestä kulusta poikkeavaa tapahtuneen, esitän minä harkittavaksi, eikö myönnytys, että Jumala muutti maan painokeskuksen joksikin ajaksi (mikä on yhtä helppoa ymmärtää kuin painovoima itsekin ja minkä on voinut hyvinkin aiheuttaa joku pieni meille tuntemattomien syiden vaihtuminen), ratkaise paljoa helpommin Noakin tulvan arvoitusta kuin mikään otaksuma, mitä on tähän asti keksitty sen selittämiseksi. Minä kuulen tähän tehtävän sen painavan huomautuksen, että siten olisi syntynyt vain osittainen vedenpaisumus. Mutta jos painokeskuksen muuttamiseen kerran myönnytään, ei ole enää lainkaan vaikeata käsittää, että jumalallinen voima saattoi myös varsin hyvin muuttaa painokeskuksen sopivan matkan päähän maan keskipisteestä ja panna sen kiertämään maata määrätyn ajan, minkä vuoksi vedenpaisumus tuli yleiseksi ja mikä myös minun nähdäkseni vastaa kaikkia vedenpaisumuksen ilmiöitä, sellaisina kuin Mooses ne on esittänyt, paljoa pakottomammin, kuin ne monet kömpelöt otaksumat, joihin on turvauduttu sen selittämiseksi. Mutta tässä ei ole paikka tällaisten todistelujen pohtimiseen, ja minä olenkin niihin tässä kajonnut vain sivumennen, osoittaakseni, kuinka välttämätöntä on käyttää muitakin apuneuvoja kuin pelkkää ainetta ja sen liikettä luonnon selittämisessä, mihin tiedot hengistä ja niiden voimasta sellaisina, kuin niitä tarjoaa Raamattu, jossa niin paljon on laskettu niiden vaikutuksesta johtuvaksi, saattavat olla sopivana valmistuksena, jättämällä otollisempaan aikaan tämän otaksuman perinpohjaisemman esityksen ja sen sovittamisen koko vedenpaisumuksen kulkuun ja kaikkiin vaikeuksiin, jotka voivat ilmetä Raamatun kuvaileman maailmantulvan historiassa.

§ 193. Mutta palatkaamme luonnonfilosofian tutkimiseen. Vaikka maailma onkin täynnä sen järjestelmiä, en kuitenkaan voi sanoa tuntevani ainoatakaan, jota voitaisiin opettaa nuorelle miehelle tieteenä, missä hän voisi uskoa saavuttavansa totuuden ja varmuuden, ja sitähän kuitenkin kaikki tieteet lupaavat. Minä en kuitenkaan tee tästä sitä johtopäätöstä, ett'ei niitä olisi ainoatakaan luettava. Tänä oppineena aikana on säätyläisen tarpeellista luoda pikainen katsaus muutamiin niistä, jotta hän voisi keskustella niistä seurassa; mutta onko nyt sitten annettava hänen käteensä Des Cartesn[171] järjestelmä nykyhetken muodikkaimpana, tai pidetäänkö paraana hankkia hänelle vain lyhyt yleissilmäys siitä ja erinäisistä muista, minun mielestäni ainakin on niitä luonnonfilosofian järjestelmiä, jotka ovat voittaneet mainetta tässä maanosassa, luettava, pikemminkin jotta oppisi tuntemaan eri koulujen otaksumat ja ymmärtämään niiden oppisanat ja esitystavan, kuin jotta saavuttaisi niiden avulla laajan, tieteellisen, tyydyttävän käsityksen luonnon ilmiöistä. Sen verran vain sanottakoon, että uudenaikaiset hiukkasopin kannattajat[172] puhuvat useimmista seikoista tajuttavammin kuin peripateetikot, joiden hallussa koulut olivat juuri ennen heitä. Ken haluaa katsahtaa taaksepäin ja tutustua muinaisajan kansojen erilaisiin mielipiteisiin, hän voi ottaa käteensä tri Cudworthin Henkisen maailmanjärjestelmän[173], missä tämä erinomaisen oppinut kirjailija on sellaisella tarkkuudella ja terävänäköisyydellä koonnut ja selittänyt kreikkalaisten filosofien mielipiteitä, että hänen teoksestaan voi paremmin kuin mistään muusta, mitä minä tunnen, päästä selville niistä periaatteista, joiden nojaan he rakensivat ja niistä tärkeimmistä otaksumista, jotka heitä eroittivat. Mutta minä en tahtoisi peloittaa ketään tutkimasta luontoa sillä syyllä, ett'ei sitä tietoa, mitä meillä siitä jo on tai mitä me mahdollisesti voimme siitä saada, voida muodostaa varsinaiseksi tieteeksi. Siinä esiintyy hyvin monta seikkaa, joiden tunteminen on hyvä, jopa välttämätönkin säätyläiselle, ja sangen monta muuta seikkaa, jotka runsaasti palkitsevat uteliaan tutkijan vaivat ilolla ja hyödyllä. Mutta nämä seikat ovat uskoakseni pikemminkin löydettävissä sellaisten kirjailijain teoksista, jotka ovat harrastaneet järkevien kokeiden ja havaintojen tekemistä, kuin sellaisten, jotka ovat rakennelleet pelkkiä älyperäisiä järjestelmiä[174]. Sellaiset kirjoitukset, kuten monet hra Boylen[175] ja muiden teokset, jotka ovat kirjoittaneet maanviljelyksestä, metsänhoidosta, puutarhanhoidosta ja muusta sentapaisesta, sopinevatkin sentähden säätyläiselle, kun hän on ensin pikimmältään tutustunut muutamiin niistä luonnonfilosofian järjestelmistä, jotka ovat saavuttaneet mainetta.

§ 194. Vaikka ne fysiikan järjestelmät, mitkä minä olen tavannut, ovatkin hyvin vähän omiansa kehoittamaan etsimään varmuutta ja tietoa tutkielmista, jotka pyytävät antaa meille luonnonfilosofisen kokonaisesityksen lähtien kappaleiden alkuperusteista yleensä, niin on kuitenkin verraton hra Newton näyttänyt, kuinka pitkälle erinäisiin luonnon osiin tosiasiain oikeuttamain periaatteiden mukaisesti sovitettu matematiikka voi viedä meidät muutamien käsittämättömän maailmankaikkeuden erikoisalueiden, jos saan niitä siten nimittää, tuntemisessa. Ja jos muut osaisivat antaa meille niin oivallisen ja selvän esityksen luonnon muista osista, kuin hän on antanut tästä meidän kiertotähtikunnastamme ja siinä havaittavista tärkeimmistä ilmiöistä ihastuttavassa kirjassaan Philosophiae Naturalis Principia Mathematica,[176] niin voisimme me ajan ollen toivoa saavamme oikeampaa ja varmempaa tietoa tämän hämmästyttävän koneiston erikoisista osista, kuin mitä olemme tähän asti voineet odottaa. Ja vaikka hyvin harvat ovatkin kylliksi perehtyneitä matematiikkaan ymmärtääkseen hänen todistelujaan, niin ansaitsee hänen kirjansa kuitenkin lukemisen, koska kaikkein tarkimmat matemaatikot, jotka ovat niitä tutkineet, myöntävät niiden arvon, ja koska se tarjoaa varsin paljon valaistusta ja nautintoa niille, jotka haluavat käsittää tämän meidän aurinkokuntamme suunnattomien ainejoukkojen liikkeitä, ominaisuuksia ja vaikutuksia ja jotka huolellisesti punnitsevat vain hänen päätelmiään, mitkä ovat kaikki luotettavia, täydellisesti todistettuja väitteitä.

§ 195. Tässä on lyhyesti esitettynä kaikki se, mitä minä olen ajatellut säätyläisnuorukaisen opinnoista; siinä suhteessa kummasteltaneen ehkä, että minä olen kokonaan syrjäyttänyt kreikankielen, koska kerran kreikkalaisten keskuudesta on etsittävä niin sanoaksemme kaiken sen opin lähde ja perustus, minkä me omistamme tässä maanosassa. Minä myönnän sen ja lisäänpä vielä, ett'ei kukaan voi käydä oppineesta miehestä, joka ei tunne kreikankieltä. Mutta minähän en suunnittelekaan tässä ammattioppineen kasvatusta, vaan säätyläisen, jolle kaikki tunnustavat maailman nykyisen menon vallitessa latinan ja ranskan tarpeellisiksi. Kun hän varttuu kerran mieheksi, voi hän silloin helposti opetella kreikkaa omin päin, jos hän haluaa ulottaa tutkimuksensa avarammalle ja luoda katsauksen kreikkalaiseen tieteeseen; mutta ellei hänellä ole siihen taipumusta, on hänen kasvattajan johdolla tapahtuva opiskelunsa siinä suhteessa turhaa touhua, koska hän hukkaa paljon aikaansa ja vaivaansa sellaiseen, minkä hän lyö laimin ja heittää sikseen heti, kun on päässyt omaan vapauteensa. Sillä kuinka moni sadasta, vieläpä itsensä oppineiden joukossa, säilyttää muistissaan kreikan, minkä sai mukaansa koulusta, tai kehittää taitonsa siinä niin pitkälle, että voi vapaasti lukea ja täydellisesti ymmärtää kreikkalaisia kirjailijoita?

Päättääksemme tämän säätyläisnuorukaisen opinnoita käsittelevän osan tulee hänen kasvattajansa muistaa, ett'ei hänen toimenaan ole niin paljon opettaa hänelle kaikkea, mikä on tiedettävissä, kuin herättää hänessä rakkautta ja kunnioitusta tietoa kohtaan ja neuvoa hänelle oikea tie tietojen hankkimiseen ja kartuttamiseen omin päin, silloin kun hänen mielensä niihin vetää.

Kielten opettelemisesta tarjoan minä tässä lukijalle erään terävänäköisen kirjailijan ajatukset niin tarkoin kuin suinkin mahdollista hänen omalla ilmaisutavallaan lausuttuina[177]. Hän sanoo: "Lapsia voidaan tuskin rasittaa liian monien kielten opettelemisella. Ne ovat hyödyllisiä kaikissa asemissa eläville ihmisille ja ne avaavat heille samalla tavalla pääsyn joko syvälliseen tai helppoon ja huvittavaan oppiin. Jos tämä vaivalloinen opiskelu lykätään hiukan myöhempään ikään, niin ei nuorilla miehillä ole enää joko päättäväisyyttä kylliksi ryhtyäkseen harrastamaan sitä omasta vapaasta tahdostaan tai kylliksi tarmoa jatkaakseen sitä. Ja jos jollakulla on tämä väsymättömyyden lahja, on siitä se haitta, että hän siten kuluttaa saman ajan kieliin, joka oli tarkoitettu muihin puuhiin, ja että hän rajoittaa sanojen tutkimiseen sellaisen osan elämäänsä, joka on jo sen yläpuolella ja joka vaatii asioita; ainakin hukataan siten elämän paras ja kaunein aika. Tämä kielten laaja perustus voidaan menestyksellisesti laskea vain silloin, kun kaikki tekee herkän ja syvän vaikutuksen mieleen, kun muisti on veres, kerkeä ja uskollinen, kun pää ja sydän ovat vielä vapaat huolista, intohimoista ja suunnitelmista[178], ja kun niillä, joista lapsi on riippuvainen, on vielä riittävästi arvovaltaa pakottaakseen hänet pitkälliseen, jatkuvaan ahkerointiin. Minä olen vakuutettu siitä, että todellisesti oppineiden pieni joukko ja pintapuolisten pöyhkeilijäin suuri lauma ovat seurauksia tämän seikan unohtamisesta."

Minä uskon jokaisen olevan samaa mieltä tämän tarkkanäköisen herran[179] kanssa siitä, että kieliä on sopivin opetella ensimmäisinä ikävuosina. Mutta vanhempain ja kasvattajaan on harkittava, mitä kieliä lapsen, on paras harrastaa. Sillä myönnettävähän on, että on hedelmätöntä ajan ja vaivan hukkaa hänen opetella kieltä, jota hän ei todennäköisesti koko sen elämän kuluessa, mihin hänet on määrätty, joudu kertaakaan käyttämään ja jonka hän luonteensa laadusta päättäen on lyövä kokonaan laimin ja unohtava jälleen, niin pian kun hän miehuuden ikää lähetessään pääsee vapaaksi opettajansa valvonnasta ja jää omien taipumustensa huomaan, taipumusten, jotka ilmeisesti eivät tule myöntämään hetkeäkään hänen ajastaan oppineiden kielten viljelemiseen tai herättämään hänessä halua harrastaa mitään muuta kieltä, kuin minkä jokapäiväinen käytäntö tai joku erikoinen tarve tekee hänelle pakolliseksi.

Mutta niitä varten, joista on tuleva oppineita, lisään tähän, mitä samainen kirjoittaja edelleen esittää ylempänä luetun huomautuksensa tueksi. Sitä ansaitsee kaikkien niiden harkita, jotka haluavat kehittyä todellisiksi oppineiksi, ja se voinee sentähden olla kasvattajille sopivana opastuksena, jonka nämä voivat painaa hoidokkiensa mieleen ja jättää heille heidän vastaisten opintojensa ojennusnuoraksi.

"Alkuperäisten tekstien tutkimista", sanoo hän, "ei voida koskaan riittävästi suositella. Se on kaikenlaisen opin lyhyin, varmin ja miellyttävin tie. Ammentakaa alkulähteestä, älkääkä ottako mitään toisesta kädestä. Älkää laskeko suurten mestarien kirjoituksia milloinkaan syrjään, harrastakaa niitä herkeämättä, painakaa ne mieleenne ja esittäkää niistä otteita tilaisuuden tullen; tehkää asiaksenne ymmärtää niitä perinpohjin niiden täydessä laajuudessa, kaikkine niihin liittyvine sivuseikkoineen. Tutustukaa täydellisesti alkuperäisten kirjailijain periaatteisiin, saattakaa ne sopusointuun keskenään ja muodostakaa sitten omat johtopäätöksenne. Tässä asemassa olivat ensimmäiset selittäjät, älkääkä tekään levätkö, ennenkuin tekin olette päässyt siihen. Älkää tyytykö heidän lainavaloonsa, älkääkä ottako oppaiksenne heidän näkökantojaan muulloin kuin siinä tapauksessa, ett'ette voi muodostaa omaa mielipidettä tai että jäätte omin neuvoillenne pimeään. Heidän selityksensä eivät kuulu teille ja ne voivat helposti jättää teidät pulaan. Teidän omat huomionne taas ovat teidän oman henkenne tuotteita, ne jäävät sen omaisuudeksi ja ovat aina käsillä kaikissa keskustelun, tiedontarpeen ja väittelyn tilaisuuksissa. Älkää päästäkö sivuksenne nautintoa, jota tunnette nähdessänne, ett'eivät teitä lukiessanne pysäytä muut kuin kerrassaan voittamattomat vaikeudet, joissa selittäjät ja muistutusten laatijatkin joutuvat ymmälle eivätkä osaa sanoa mitään. Nämä laajasanaiset selittelijät, jotka vuodattavat turhanpäiväisen, pöyhkeilevän oppinsa tulvan itsessään yksinkertaisiin ja helppoihin kohtiin, tuhlaavat näin ylen auliisti sanojaan ja vaivojaan sellaisissa paikoissa, missä niitä ei lainkaan tarvita. Tulkaa täten opintonne järjestämällä perinpohjin vakuutetuksi siitä, että vain ihmisten huolimattomuus on kiihoittanut rikkiviisautta sullomaan kirjastot täyteen eikä niitä suinkaan rikastuttamaan, ja hautaamaan oivalliset kirjailijat kokonaisten huomautus- ja selityskasojen alle, ja te olette havaitseva, että laiskuus on siinä toiminut itseään ja omaa etuaan vastaan, tekemällä lukemisen ja tutkimisen puuhat monenkertaisiksi ja lisäämällä vaivoja, joita se koetti välttää."

Vaikk'ei tämä näytäkään koskevan ketään muita kuin varsinaisia oppineita, esitetään siinä kuitenkin niin tärkeitä näkökohtia heidän kasvatuksensa ja opintojensa oikeasta järjestämisestä, ett'ei minua toivoakseni moitita sen liittämisestä tähän, etenkin jos otetaan huomioon, että siitä voi olla hyötyä säätyläisillekin, milloin he sattuisivat saamaan halun mennä pintaa syvemmälle ja hankkia itselleen perusteelliset, tyydyttävät ja hallitsevat tiedot jostakin opinhaarasta.

Järjestyksen ja väsymättömyyden sanotaan muodostavan suuren eroituksen kahden ihmisen välille, ja minä olenkin varma siitä, ett'ei mikään niin tasoita alottelijan tietä, auta häntä sillä niin suuresti eteenpäin ja tee hänelle mahdolliseksi niin helppoa ja merkittävää edistymistä jollakin tutkimuksen alalla, kuin hyvä menettelytapa. Hänen opettajansa tulisi tehdä kaikki voitavansa saadakseen hänet sen huomaamaan, totuttaakseen häntä järjestykseen ja opettaakseen häntä noudattamaan tarkkaa suunnitelmaa kaikessa ajattelutoimessaan, näyttääkseen hänelle, mitä suunnitelmalla ymmärretään ja mitä se auttaa, tutustuttaakseen häntä eri menettelytapoihin, joko sitten sellaisiin, jotka johtavat yleisestä erikoiseen tai taas sellaisiin, jotka käyvät erikoisesta yleisempään, harjoittaakseen häntä molemmissa lajeissa ja tehdäkseen hänelle selväksi, missä tapauksissa mikin menettelytapa on sopivin ja mitä tarkoituksia se paraiten palvelee.

Historiassa tulisi aikajärjestyksen vallita, filosofisissa tutkimuksissa luonnon järjestyksen, joka kaikessa etenemisessään käy kulloinkin tarkasteltavasta kohdasta lähinnä siihen liittyvään kohtaan; ja niin pitää hengenkin käydä siitä tiedosta, minkä se jo omistaa, tietoon, joka on sitä lähinnä ja sen kanssa yhteydessä, ja niin pyrkiä päämääräänsä niiden yksinkertaisimpien ja selväpiirteisimpien osien avulla, joihin se voi tutkimuksensa esineen jakaa. Tässä tarkoituksessa olisi oppilaalle suureksi eduksi, että häntä totutettaisiin vetämään tarkat rajat, s.o. pyrkimään tarkkoihin käsitteisiin siinä, missä henki voi löytää jotakin todellista eroavaisuutta, mutta myös yhtä huolellisesti välttämään eroitteluja kielellisessä ilmaisussa silloin, kun hän ei omista tarkkoja eikä selväpiirteisesti eroittautuvia käsitteitä.

§ 196. Paitsi niitä avuja, joita voidaan hankkia opiskelun tietä ja kirjoihin turvautumalla, on olemassa vielä muitakin säätyläiselle tarpeellisia taitoja, joihin on perehdyttävä harjoittelemalla, joihin on myönnettävä aikaa ja joita varten on kustannettava opettajia.

Koska tanssi opettaa siroja liikkeitä koko elämän ajaksi ja koska se luo ennen kaikkea miehekkään ryhdin ja antaa nuorille lapsille soveliasta varmuutta, ei sitä minun nähdäkseni voida opetella liian varhain, sitten kun he ovat kerran saavuttaneet siihen kuuluvan ijän ja voiman. Mutta teidän täytyy pitää huolta hyvän opettajan valitsemisesta, opettajan, joka ymmärtää ja osaa opettaa sellaista, mikä on miellyttävää ja siroa ja mikä luo notkeutta ja sulavuutta kaikkiin ruumiin liikkeisiin. Opettaja, joka ei sitä opeta, on pahempi kuin ei olisi opettajaa lainkaan, koska luonnollinen kömpelyyskin on paljoa parempi kuin apinamaisesti teeskennellyt asennot, ja minusta onkin paljon siedettävämpää nostaa hattuansa ja kumartaa kunnon maalaissäätyläisen kuin nurinkurisesti käyttäytyvän tanssimestarin tavoin. Sillä mitä tulee hypähtelemiseen ja tanssikuvioihin, pidän minä niitä varsin vähässä tai en suorastaan missään arvossa, mikäli ne eivät tarkoita miellyttävän käytöksen kehittämistä.

§ 197. Säveltaiteen katsotaan olevan jonkunlaisessa sukulaisuussuhteessa tanssiin, ja hyvää taitoa erinäisten soittokoneiden käsittelyssä pitävätkin monet mahtavassa arvossa. Mutta nuorelta mieheltä kuluu niin paljon aikaa edes vaatimattomankin kyvyn saavuttamiseen siinä, ja se johtaa hänet useinkin niin epäilyttävään seuraan, että monien mielestä hänen on parasta olla sitä vailla. Ja lahjakkaiden ja kunnollisten miesten parissa liikkuessani olenkin minä niin harvoin kuullut ketään kehuttavan tai kunnioitettavan soittotaidon takia, että minä luullakseni saatan antaa sille viimeisen sijan kaikkien niiden seikkojen joukossa, jotka ovat ikinä päässeet hyödyllisten avujen luetteloon[180]. Meidän lyhyt elämämme ei riitä kaikkien taitojen hankkimiseen, eikä meidän henkemmekään jaksa herkeämättä harrastaa sen tai tämän seikan oppimista. Sekä meidän henkisen että ruumiillisen rakenteemme heikkous vaatii meitä usein huoahtamaan, ja ken tahtoo käyttää hyvin jotakin elämänsä osaa, hänen täytyy suoda siitä melkoinen määrä virkistymiseen. Ainakaan ei sitä olisi kiellettävä nuorisolta, ellette liiallisella kiireellä sitä vanhetuttaessanne halua suruksenne kaataa sitä hautaan tai ehättää sitä toiseen lapsuuskauteen pikemmin kuin toivoisittekaan. Ja sentähden onkin minun mielestäni vakavaan kehitykseen suotua aikaa ja vaivaa käytettävä vain kaikkein hyödyllisimpään ja tärkeimpään, noudattamalla lisäksi kaikkein helpoimpia ja lyhyimpiä menettelytapoja, mitä suinkin voidaan keksiä; ja ehkäpä ei, kuten olen ylempänä sanonut, olekaan kasvatuksen vähimpiä salaisuuksia taito tehdä ruumiin ja hengen harjoitukset virkistykseksi toisilleen. Enkä minä epäilekään, että ymmärtäväinen mies, joka ottaa vaivakseen tarkoin tutkia kasvattinsa luonnetta ja taipumuksia, voi toimittaa yhtä ja toista siihen suuntaan. Sillä ken on väsynyt joko lukemisesta tai tanssista, hän ei halua mennä heti nukkumaan, vaan askaroitsisi mielellään jotakin muuta, joka häntä huvittaisi ja virkistäisi. Mutta se on aina muistettava, ett'ei mitään sellaista voida lukea virkistykseksi, jota ei tehdä ilomielin.

§ 198. Miekkailua ja ratsastusta[181] pidetään niin välttämättöminä hyvän kasvatuksen osina, että niiden laiminlyömistä katsottaisiin suureksi puutteeksi. Kun jälkimmäistä voidaan enimmäkseen oppia vain suurissa kaupungeissa, on se terveellisimpiä harjoituksia, mitä niissä mukavuuden ja ylellisyyden pesäpaikoissa on saatavissa, ja tästä syystä onkin se varsin sopivaa puuhaa nuorelle säätyläiselle hänen siellä oleskellessaan. Ja mikäli se opettaa miestä istumaan lujasti ja sirosti satulassa ja hankkii hänelle taidon totuttaa ratsuaan pysähtymään ja kääntymään nopsasti sekä totuttaa häntä pysymään tanakkana sen selässä, on siitä säätyläiselle hyötyä sekä rauhan että sodan aikana. Mutta onko se kylliksi tärkeä, jotta siitä tehtäisiin erikoisempi numero, ja ansaitseeko se kuluttaa enemmän hänen aikaansa, kuin hänen olisi suorastaan tarpeellista terveytensä takia sopivin väliajoin käyttää sellaisiin voimakkaisiin harjoituksiin, sen jätän vanhempain ja kasvattajain ymmärryksen ratkaistavaksi. Heidän on vain hyvä muistaa kaikkiinkin kasvatuksen osiin nähden, että eniten aikaa ja harrastusta on suotava sellaisille seikoille, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan tulevat olemaan erikoisimmin tärkeitä ja monipuolisimmin hyödyllisiä sen elämän tavallisessa menossa ja tavallisissa oloissa, johon nuori mies on määrätty.

§ 199. Mitä miekkailuun tulee, niin on se minun nähdäkseni oivallinen harjoitus terveydelle, mutta vaarallinen hengelle, koska luottamus taitoonsa voi helposti viekoitella kietoutumaan riitoihin ne, jotka luulevat osaavansa käytellä kalpaansa. Tämä pöyhkeä luulo tekee heidät useinkin tarpeettoman herkiksi kunnianasioihin ja mitättömiin tai kokonaan olemattomiin loukkauksiin nähden. Kuumaverisyydessään ovat nuoret miehet kärkkäitä uskomaan opetelleensa miekkailua hukkaan, elleivät he koskaan pääse osoittamaan taitoaan ja rohkeuttaan kaksintaistelussa, ja he näyttävätkin olevan oikeassa. Mutta kuinka moniin järisyttäviin murhenäytelmiin tämä oikeassaoleminen on antanut aihetta, sen voivat niin monen äidin kyyneleet kertoa. Mies, joka ei osaa miekkailla, on sitä huolellisemmin pysyttelevä poissa tappelupukarien ja pelurien seurasta, eikä hän ole puoliksikaan niin taipuvainen välittämään turhanpäiväisyyksistä tai loukkaamaan muita tai intohimoisesti puolustamaan loukkauksiaan, kun on kerran ne tehnyt, mistä juuri tavallisesti riidat johtuvatkin. Ja kun mies joutuu taistelukentälle, panee keskinkertainen miekkailutaito hänet pikemminkin alttiiksi hänen vihollisensa säilälle kuin varjelee häntä siltä. Ja rohkea mies, joka ei osaa lainkaan miekkailla ja joka sentähden panee kaikki yhden ainoan iskun varaan, jäämättä väistelemään, onkin varmasti paremmassa asemassa kuin keskinkertainen kalvankalistaja, etenkin jos hän lisäksi osaa painia. Jos sentähden joihinkin varokeinoihin on ryhdyttävä sellaisia onnettomuuksia vastaan ja jos isä haluaa jo ennakolta valmistaa poikaansa kaksintaistelujen varalle, soisin minä paljoa mieluummin, että minun poikani olisi taitava painija kuin tavallinen miekkailija; ja juuri tälle asteellehan säätyläinen voi korkeintaan päästä, ellei hän tahdo käydä säännöllisesti miekkailukoulussa ja harjoitella joka päivä. Mutta kun miekkailua ja ratsastusta pidetään niin yleisesti välttämättöminä avuina säätyläisen kasvatuksessa, käynee tuskin päinsä kokonaan kieltää siinä asemassa olevalta mieheltä näitä ruumiillisen kunnon merkkejä. Jätänkin sentähden isän harkittavaksi, missä määrin hänen poikansa luonne ja se yhteiskunnallinen asema, johon hän todennäköisesti joutuu, puoltavat tai vaativat hänen alistumistaan tapoihin, joilla on hyvin vähän tekemistä säädyllisen elämän kanssa, jotka toiselta puolen olivat aikaisemmin tuntemattomia sotaisimmillekin kansoille ja jotka näyttävät hyvin vähän lisänneen voimaa ja urhoutta niiden kansojen keskuudessa, mitkä ovat ne hyväksyneet, ellemme otaksu kaksintaistelun kehittäneen sotaista kuntoa ja uljuutta, kaksintaistelun, jonka mukana miekkailukin tuli maailmaan ja jonka mukana se minun toivoakseni maailmasta häviääkin.

* * * * *

§ 200. Nämä ovat tällä hetkellä ajatukseni opista ja käytännöllisistä avuista. Kaiken mitta ja määrä ovat hyve ja viisaus:

Nullum numen abest si sit Prudentia.[182]

Opettakaa hänet hallitsemaan taipumuksiaan ja alistamaan mielitekonsa järjen määrättäviksi. Kun se on saavutettu ja alituisella harjoituksella tottumukseksi vakiinnutettu, on tehtävän vaikein osa suoritettu. Jotta nuori mies pääsisi tälle kehitysasteelle, en minä tiedä mitään, joka olisi siinä määrin omiansa tähän suuntaan vaikuttamaan kuin kunnian ja kiitoksen rakkaus, jota teidän sentähden pitäisikin pyrkiä istuttamaan häneen kaikin ajateltavin keinoin. Tehkää hänen mielensä niin herkäksi maineelle ja häpeälle kuin suinkin, ja kun sen olette suorittanut, olette juurruttanut häneen periaatteen, joka on ohjaava hänen tekojansa silloinkin, kun te ette ole läsnä, johon ei vitsan tuottaman vähäpätöisen kivun pelkoa voida lainkaan verrata ja joka on oleva se kelvollinen runko, mihin myöhemmin sopii oksastaa siveyden ja uskonnon oikeat periaatteet.

* * * * *

§ 201. Minun on vieläkin lisättävä muuan seikka, joka kuitenkin heti minun siitä mainittuani panee minut alttiiksi sille epäilykselle, että minä olen muka unohtanut, mitä asiaa minä tässä oikeastaan ajan ja mitä olen aikaisemmin kirjoittanut kasvatuksesta, jonka ainoana silmämääränä on säätyläisen kutsumus, ja siihenhän taas ei mikään käytännöllinen ammatti näytä lainkaan soveltuvan. Ja kuitenkaan voi olla sanomatta, että minä soisin hänen oppivan jonkun ammatin, jonkun käsityön, niin, jopa kaksi, kolmekin, mutta yhden erikoisemmin[183]

§ 202. Kun lasten puuhailevaa luonnetta on aina ohjattava sellaiseen, mistä heille voi olla hyötyä, voidaan ne edut, jotka johtuvat heille asetetuista askareista, jakaa kahteen lajiin: ensiksikin siihen, missä harjoituksen avulla saavutettu taito on itsessään saavuttamisen arvoinen. Niinpä on sellainen taito ei ainoastaan kielissä ja oppineissa tieteissä, vaan myöskin maalauksessa, sorvaamisessa, puutarhanhoidossa, raudan karkaisemisessa ja takomisessa ja kaikissa muissa hyödyllisissä töissä hankkimisen arvoinen. Toiseksi siihen, missä harjoitus itsessään, vaikk'emme ota huomioon mitään muuta, on tarpeellinen tai hyödyllinen terveydelle. Lasten on niin välttämätöntä vielä nuorina ollessaan hankkia tietoa erinäisistä asioista, että joku osa heidän aikaansa on uhrattava heidän kehittymiseensä tässä suhteessa, vaikk'ei se puuha vähimmässäkään määrässä edistäisi heidän terveyttään. Sellaisia ovat lukeminen ja kirjoittaminen ja kaikki muut paikallaan pysymistä vaativat ja hengen viljelemistä tarkoittavat opinnot, jotka väistämättömästi anastavat suuren osan säätyläisten aikaa jo aivan kehdosta lähtien. Mutta käsityöt, joiden sekä oppimiseen että harjoittamiseen vaaditaan ponnistusta, eivät juuri tämän harjoituksen avulla edistä ainoastaan meidän taitoamme ja näppäryyttämme, vaan ovat myös eduksi terveydellemme, etenkin sellaiset, jotka hankkivat meille puuhaa ulkoilmassa. Näissä siis voidaan yhdistää terveys ja kehitys, ja niitä on sentähden muutamia sopivia valittava virkistykseksi henkilöille, joiden päätoimena on kirjojen ääressä istuminen ja opiskeleminen. Tässä valinnassa ovat asianomaisen ikä ja taipumukset otettavat huomioon, samoin kuin on aina pakottamista vältettävä häntä niihin totutettaessa. Sillä komentelu ja väkivalta voivat usein herättää vastenmielisyyttä, mutta eivät koskaan sitä poistaa, ja mitä tahansa joku onkin saatu väkisin tekemään, hän luopuu siitä niin pian kuin hän suinkin voi, ja sellainen työ tuottaa hänelle varsin vähän hyötyä ja vielä vähemmän virkistystä.

§ 203. Mikä minua eniten miellyttäisi kaikista muista taidoista, olisi maalaaminen, ellei sitä vastaan voitaisi tehdä paria muistutusta, joita ei ole niinkään helppo torjua. Ensiksikin on huonosti maalaaminen muuan maailman kurjimpia asioita, ja saavuttaakseen siinä edes siedettävän taidon, täytyisi miehen uhrata siihen liian paljon aikaansa. Jos hänellä on siihen luontaisia taipumuksia, on se vaara tarjolla, että hän lyö laimin kaikki muut, hyödyllisemmät opinnot ja antautuu yksistään sitä harjoittamaan; ellei hänellä taas ole vähääkään taipumusta siihen, on kaikki siihen käytetty aika, vaiva ja raha heitetty hukkaan kerrassaan tarkoituksettomasti. Toinen syy, miksi minä en voi puolustaa säätyläisen maalausharrastuksia, on se, että se on virkistys, joka vaatii paikallaan olemista ja joka antaa enemmän työtä hengelle kuin ruumiille. Säätyläisen vakavampiin puuhiin katson minä etusijassa kuuluvan opiskelun, ja kuu se vaatii levähdystä ja virkistystä, niin tarjotkoon sitä jokin ruumiinharjoitus, joka vapauttaa ajatukset, vahvistaa terveyttä ja lisää voimaa. Näistä kahdesta syystä minä en puolusta maalaamista[184].

§ 204. Seuraavassa sijassa suosittelisin minä maalla asuvalle säätyläiselle tätä yhtä työtä, tai mieluummin näitä kahta, nimittäin kasvitarhanhoitoa tai maanviljelystä[185] yleensä sekä puun muovailemista kirvesmiehenä, puuseppänä tai sorvarina, sillä nämä tarjoavat sopivaa ja terveellistä virkistystä luku- tai liikemiehelle. Sillä koska henki ei siedä alituista saman asian harrastamista samalla tavalla, ja koska istumatöitä tekevillä tai lueskelevilla ihmisilläkin tulisi olla sellaisia harjoituksia, jotka samaan aikaan hauskuttaisivat heidän mieltään ja hankkisivat heidän ruumiilleen liikettä, en tiedä muita, jotka olisivat siinä suhteessa parempia maalaissäätyläiselle kuin nämä kaksi, niistä kun aina toinen tarjoaisi hänelle puuhaa silloin, kun sää tai vuodenaika pidättäisi häntä toisesta. Sitäpaitsi voi hän, jos hän on taitava toisessa niistä, ohjata ja opastaa puutarhuriansa; jos taas toisessa, voi hän keksiä ja valmistaa paljon sekä miellyttäviä että hyödyllisiä esineitä, vaikk'en minä suosittelekaan tätä hänen ponnistelujensa päämääränä, vaan ainoastaan houkutteluna niihin, koska hänen mielensä kääntäminen hetkeksi hänen muista, vakavammista ajatuksistaan ja askareistaan hyödyllisen ja terveellisen ruumiinliikkeen avulla on minun päätarkoitukseni siinä suhteessa.

§ 205. Muinaisajan suuret miehet ymmärsivät erinomaisen hyvin yhdistää ruumiillisen työn ja valtion asiain hoitamisen, eivätkä pitäneet arvoaan alentavana harjoittaa toista virkistyäkseen toisesta. Ja puuha, joka näyttää yleisimmin askarruttaneen ja hauskuttaneen heidän vapaita hetkiään, oli maanviljelys. Juutalainen Gideon kutsuttiin eloa puimasta, samoin kuin roomalainen Cincinnatus auran kurjesta johtamaan sotajoukkoja heidän isänmaansa vihollisia vastaan; ja selvää on, ett'ei heidän taitava varstan tai auran käyttelynsä eikä heidän kuntonsa näiden työkalujen hoitelemisessa suinkaan vähentänyt heidän asetaitoansa eikä tehnyt heitä kykenemättömämmiksi sodan tai hallituksen toimiin. He olivat suuria sotapäälliköitä ja valtiomiehiä samoin kuin maanviljelijöitäkin. Cato Vanhempi, joka oli suurella menestyksellä hoitanut kaikkia tasavallan korkeita virkoja, on jättänyt meille omasta kädestään todistuksen siitä, kuinka täydellisesti hän oli perehtynyt maalaisasioihin;[186] ja muistaakseni piti Kyros puutarhanhoitoa niin vähän valtaistuimen arvoa ja mahtavuutta alentavana, että hän näytti Ksenophonille avaraa, kokonaan hänen itse istuttamaansa hedelmäpuukenttää[187]. Muinaisajan historialliset kertomukset ovat sekä juutalaisten että pakanain keskuudessa täynnään tämäntapaisia todistuksia, jos olisi tarpeellista suositella hyödyllisiä virkistyskeinoja esimerkkien avulla.

§ 206. Älköön suinkaan luultako minun erehtyvän, kun minä nimitän näitä tai muita niiden kaltaisia käsityöharjoituksia hauskutteiksi ja virkistyskeinoiksi, sillä virkistys ei ole toimettomana istumista, kuten jokainen voi huomata, vaan jonkun väsyneen ruumiinosan lepuuttamista tehtävää muuttamalla; ja ken arvelee, ett'ei hauskuutta voi olla kovassa ja ankarassa ponnistelussa, hän unohtaa metsästäjäin aikaisen nousemisen, rasittavan ratsastuksen, kuumuuden, kylmyyden ja nälän, ja kuitenkin on metsästys, kuten tietty, ylhäisimpienkin miesten säännöllisenä virkistyksenä. Kaivaminen, istuttaminen, oksastaminen tai muut sentapaiset hyödylliset askareet olisivat täydellisesti yhtä huvittavia kuin nuo turhanaikaiset muotihauskutuksetkin, jos ihmiset vain saataisiin ensin niistä nauttimaan, mihin tottuminen ja perehtyminen johonkin käytännölliseen toimeen piankin veisi jokaisen. Enkä minä epäilekään olevan ihmisiä, joita alinomaa houkuttelevat korttien ääreen tai johonkin muuhun peliin sellaiset henkilöt, että he eivät voi näiltä mitään kieltää, mutta jotka ovat väsyneempiä näihin huvituksiin kuin mihinkään elämänsä vakavimpaankaan työhön, vaikka peli olisikin ollut sellainen, ett'ei heillä luonnostaan ollut mitään sitä vastaan ja että he saattoivat joskus käyttää sitä mielelläänkin virkistyksenään.

§ 207. Peli, johon arvohenkilötkin ja etenkin naiset kuluttavat niin paljon aikaansa, on minun nähdäkseni selvä todistus siitä, ett'eivät ihmiset voi olla täydelleen toimettomia: heidän täytyy aina puuhata jotakin, sillä kuinka istuisivat he muutoin niin monet tunnit kiusautumassa sellaisessa askartelussa, joka tavallisesti tuottaa heille enemmän harmia kuin mielihyvää heidän siihen kerran kietouduttuaan? Varmaa onkin, ett'ei peli jätä jälkeensä vähintäkään tyydytystä niille, jotka ottavat sen päätyttyä asiaa ajatellakseen, eikä myöskään hyödytä ruumista eikä sielua millään tavalla. Jos se taas iskee niin syvältä, että se koskee heidän omaisuuttansa, niin on se jo silloin ammattia, eikä enää virkistystä, ammattia, missä vain harvat niistä, joilla on jotakin muutakin elääkseen, menestyvät. Ja parhaimmassakin tapauksessa harjoittaa onnellinenkin peluri siinä varsin kurjaa ammattia, koska hän täyttää taskunsa hyvän maineensa kustannuksella.

Virkistys ei merkitse mitään henkilöille, jotka eivät tunne mitään hommaa tai askarrusta ja jotka eivät kulu eivätkä väsy varsinaista kutsumustaan harjoittaessaan. Taitoa kysytään ihmisten virkistysajan järjestämisessä siten, että se lepuuttaisi ja virkistäisi sitä ruumiinosaa, joka on ollut työssä ja joka on uupunut, ja kuitenkin samalla tähtäisi hetkellisen huvin ja huojennuksen ohella sellaiseen, mistä voisi myöhemmin olla hyötyä. Vain turhamaisuus ja ylpeily mahtavuudesta ja rikkaudesta ovat tuoneet nuo hyödyttömät ja vaaralliset ajanvietteet, kuten niitä nimitetään, muotiin, ja saaneet ihmiset uskomaan, ett'ei minkään hyödyllisen toimen oppiminen ja siihen käsiksi käyminen voi olla soveliasta huvitusta säätyläiselle. Se juuri on nostanut kortit, pelinoppaset ja juomisen niin suureen arvoon maailmassa, ja monen monet tuhlaavat joutohetkensä niiden ääressä enemmän yleisen tavan pakotuksesta ja koska heillä ei ole mitään parempaakaan puuhaa vapaan aikansa toimettomuuden poistamiseksi, kuin sen todellisen huvin takia, mitä he niistä saavat. He eivät voi kantaa joutilaan ajan kuollutta painoa käsissään, eivätkä osaa tottua täydellisen toimettomuuden synnyttämään ikävään, ja kun he eivät ole oppineet mitään suositeltavaa käsityötä, joka voisi heitä huvittaa, turvautuvat he aikaansa tappaakseen niihin yleisesti käytettyihin, typeriin tai turmiollisiin keinoihin, joista järkevä mies sai vain hyvin vähän hauskuutta, ennenkuin tottumus hänet pilasi[188].

§ 208. Minä en sano tätä siinä mielessä, ett'en minä sallisi säätyläisnuorukaisen milloinkaan antautua ikäistensä ja arvoistensa toverien seurassa yleisesti käytettyihin viattomiin huvituksiin. Minä toivoisin niin vähän hänen olevan siinä määrin juron ja nyreän, että minä haluaisin kehoittaa häntä innokkaammin kuin tavallisesti suosimaan kaikkia niitä ilonpitoja ja huvituksia, jotka ovat hänen seurapiireissään vallalla eikä milloinkaan osoittamaan taipumattomuutta ja vastenmielisyyttä, jos hänen toivotaan ottavan johonkin osaa, kunhan se vain soveltuu säätyläiselle ja kunnialliselle miehelle. Mutta kortteihin ja pelinoppasiin nähden minä katson turvallisimmaksi ja viisaimmaksi olla opettelematta ainoatakaan peliä niillä ja siten jäädä kykenemättömäksi joutumaan mihinkään tekemisiin näiden vaarallisten kiusausten ja kallisarvoisen ajan turmiollisten hävittäjäin kanssa. Mutta vaikka minä näin annankin armon huolettomalle, hilpeälle keskustelulle ja kaikille käytetyille sopiville huvittelutavoille, niin sanon minä sittenkin, että nuorelle miehelle jää vakavilta ja tärkeämmiltä puuhiltaan aikaa riittävästi melkein minkä tahansa käsityön oppimiseen. Johtuu vain harrastuksen eikä suinkaan joutohetkien puutteesta, ett'eivät ihmiset ole saavuttaneet taitoa useampaan kuin yhteen työhön, ja kuitenkin veisi yksi ainoa tunti tuollaiseen huvitteluun säännöllisesti joka päivä käytettynä miehen lyhyessä ajassa paljoa pitemmälle, kuin hän osaa kuvitellakaan, ja ellei siitä olisikaan muuta hyötyä, kuin että se poistaisi nuo tavalliset paheelliset, turhanpäiväiset ja vaaralliset ajanvietteet muodista ja osoittaisi, ett'ei niitä lainkaan tarvita, ansaitsisi se jo yksistään tästä syystä edistämistä. Jos ihmisiä jo nuoruudestaan alkaen vieroitettaisiin siitä laiskottelevasta vetelehtimisestä, joka saa heidät tottumuksen voimasta hyödyttömästi hukkaamaan hyvän osan elämäänsä ilman tointa ja ilman hauskuutta, jäisi heille kylliksi aikaa kätevyyden ja taidon hankkimiseen sadoissa töissä, jotka eivät olisi heille vähimmäksikään haitaksi, vaikka ne olisivatkin etäällä heidän varsinaisesta kutsumuksestaan. Ja sentähden onkin luullakseni tästä ja muista ylempänä[189] mainituista syistä laiskaa, halutonta mielenlaatua, joka toimetonna uinailee päivät pääksytysten, kaikkein vähimmin nuorisossa suosittava tai siedettävä. Se on oikeata sairaan ja terveydeltään murtuneen ihmisen tilaa, eikä sitä olisi suvaittava kenessäkään, missä ijässä hän onkaan ja mihin säätyyn hän kuuluneekaan.

§ 209. Ylempänä lueteltuihin taitoihin voidaan vielä lisätä hajuaineiden valmistus, kiiltomaalaus, kaiverrus ja erilaiset raudan, vasken ja hopean muovailemistavat; ja kun useimmat säätyläisnuorukaiset viettävät huomattavan osan aikaansa suurissa kaupungeissa, voisivat he opetella leikkaamaan, hiomaan ja kiinnittämään jalokiviä tai harrastaa valo-opillisten lasien tahkoamista ja hiomista[190]. On mahdotonta, ett'ei kukin tapaisi niin monen monien älykkäiden käsitöiden joukosta ainakin yhtä, joka häntä miellyttäisi ja huvittaisi, ellei hän ole sitten perinjuurin laiska tai turmeltunut, mitä taas ei voida otaksua, jos on noudatettu oikeata kasvatustapaa. Ja kun hän ei voi aina opiskella, lukea eikä seurustella, jää hänelle hänen tavallisten harrastustensa ohella monta hetkeä, jotka, ellei niitä käytetä tällä tavalla, käytetään huonommin. Sillä minä olen sitä mieltä, että nuori mies haluaa harvoin istua täydelleen liikkumattomana ja toimettomana; jos hän näin tekee, on se virhe, joka on korjattava.

§ 210. Mutta jos eksytetyt vanhemmat näiden epämiellyttäviltä soinnahtavien nimien käsityö ja ammatti peloittamina eivät voisi sietää lastensa harjoittavan mitään sentapaista, niin on kuitenkin olemassa muuan ammattia lähentelevä taito, jota he asiaa harkittuaan tulevat pitämään ehdottoman tarpeellisena poikiensa oppia.

Vaikk'ei kauppakirjanpito olekaan sellainen taito, että se todennäköisesti auttaisi säätyläistä hankkimaan itselleen rikkauksia, niin ei ehkä ole toista hyödyllisempää ja tehokkaampaa keinoa sen omaisuuden säilyttämiseksi, mikä hänellä jo on. Huomataan harvoin, että se, joka pitää tiliä tuloistaan ja menoistaan ja siten näkee säännöllisesti taloudellisten asiainsa kulun, päästäisi ne hunningolle; ja epäilemätöntä minun mielestäni onkin, että moni mies alkaa suistua kohti tuhoaan, ennenkuin hän huomaakaan, tai jatkaa samaa vauhtia, minkä on kerran ottanut, vain siitä syystä, että häneltä puuttuu juuri tuo huolenpito tai sen taito. Minä neuvoisinkin sentähden kaikkia säätyläisiä perusteellisesti oppimaan kauppakirjanpitoa eikä luulemaan sitä taidoksi, joka ei kuulu heille, koska se on saanut nimensä liikemiehiltä ja koska nämä ovat sitä etupäässä harjoittaneet.

§ 211. Kun nuori herramme on kerran saavuttanut tarpeellisen kirjanpitotaidon, joka on enemmän järkeä kuin laskemiskykyä kysyvä tehtävä, on ehkä paikallaan, että hänen isänsä vaatii häntä siitä lähtien sovittamaan sitä kaikkiin asioihinsa. Ei niin, että minä tahtoisin hänen merkitsevän muistiin jokaisen viinimitan tai rahaa vieneen pelin: yleinen menojen nimitys riittää varsin hyvin sellaisille seikoille; enkä minä myös toivoisi hänen isänsä pitävän niin tiukkaa valvontaa näistä tileistä, että hän ottaisi niistä aihetta moittia hänen kulunkejaan; hänen tulee muistaa, että hän oli itsekin kerran nuori mies, eikä hänen pidä suinkaan unohtaa niitä ajatuksia, mitä hänellä oli silloin, eikä poikansa oikeutta ajatella samoin ja vaatia myönnytystä samanlaiseen käyttäytymiseen. Kun minä siis tahtoisin nuoren säätyläisen pitävän tiliä, ei se suinkaan tapahdu tämänlaisen rajoituksen hankkimiseksi hänen menoilleen (sillä mitä hänen isänsä hänelle kerran antaa, siihen tulisi hänen samalla luovuttaa hänelle täydellinen hallitsemisoikeus),vaan sen takia, että hän tottuisi jo varhain niin tekemään ja että se kehitettäisiin hänessä luonnolliseksi ja juurtuneeksi tavaksi jo hyvissä ajoin, koska sen säännöllinen harjoittaminen on oleva hänelle niin hyödyllinen ja tarpeellinen koko hänen elämänsä varrella. Muuan venetsialainen aatelismies, jonka poika kieriskeli isänsä rikkauden ylenpalttisuudessa ja joka huomasi poikansa kulunkien kasvavan tavattoman korkeiksi ja suhdattomiksi, käski varainhoitajaansa vastaisuudessa antamaan tälle vain niin paljon rahaa, kuin hän viitsisi laskea sitä nostaessaan. Tätä ei ehkä moni pitäne kovinkaan tehokkaana nuoren ylimyksen tuhlailujen hillikkeenä, koska hän sai vapaasti niin paljon rahaa, kuin hän vain viitsi laskea. Mutta se saattoikin nuorukaisen, joka ei ollut tottunut mihinkään muuhun kuin nautintojen etsimiseen, hyvin ankaraan pulaan, joka lopulta johdatti hänet näihin kohtuullisiin ja terveellisiin mietteisiin: "Jos on minulle jo näin suuri vaiva pelkässä rahojen laskemisessa, jotka aijon tuhlata, niin mitä ponnistusta ja puuhaa maksoikaan esi-isilleni ei ainoastaan niiden laskeminen, vaan myös niiden kokoaminen?" Tämä järkevä ajatus, jonka oli herättänyt hänessä tuo pieni pakollinen vaivannäkö, vaikutti niin tehokkaasti hänen mieleensä, että se sai hänet pysähtymään ja siitä lähtien hoitamaan hyvin omaisuuttansa. Se ainakin täytyy jokaisen myöntää, ett'ei mikään ole siinä määrin omiansa pitämään miestä oikeissa rajoissa kuin säännöllinen kirjanpito, joka hetki hetkeltä asettaa hänen silmiensä eteen hänen asioittensa tilan.

§ 212. Viimeisenä osana on kasvatuksessa tavallisesti matkustus, jonka katsotaan yleisesti päättävän työn ja tekevän säätyläisestä täydellisen säätyläisen. Minäkin myönnän, että matkustelemisesta vieraissa maissa on suuria etuja, mutta minun nähdäkseni on aika, joka tavallisesti valitaan nuorten miesten lähettämiseksi ulkomaille, juuri se, jolloin he ovat kaikkein kykenemättömimpiä näistä eduista hyötymään. Tärkeimpinä pidetyt niistä voidaan rajoittaa näihin kahteen: ensiksi kielen oppimiseen ja toiseksi viisauden ja ymmärryksen kehitykseen, kun päästään näkemään ihmisiä ja tutustumaan kansoihin, jotka luonteeltaan, tavoiltaan ja elämänsuhteiltaan ovat erilaisia kuin muut ihmiset ja kansat ja erittäinkin erilaisia kuin matkustajan oman pitäjän ja naapuriston ihmiset. Mutta kuudennestatoista kahdenteenkymmenenteenyhdenteen ikävuoteensa asti, mikä aika tavallisesti määrätään matkustamiseen, ovat ihmiset koko elämästään kaikkein sopimattomimpia näillä tavoilla kehittymään. Ensimmäinen kausi vieraiden kielten oppimiseksi ja äänielinten totuttamiseksi niitä oikein lausumaan ulottuu minun mielestäni seitsemännestä ikävuodesta neljänteentoista tai kuudenteentoista, ja silloinkin on heille kasvattaja tarpeellinen ja hyödyllinen, jotta tämä voi kielten ohessa opettaa heille muutakin. Mutta kun heidät lähetetään vanhempiensa näkyviltä kauvas maailmalle, vain ohjaajansa kaitsemina, juuri sillä hetkellä, jolloin he luulevat olevansa liian suuria miehiä tarvitakseen toisten ohjausta ja jolloin ei heillä kuitenkaan ole vielä tarpeeksi ymmärrystä ja kokemusta ohjatakseen itse itseään, niin mitä tehdään silloin muuta kuin pannaan heidät alttiiksi kaikkein suurimmille vaaroille koko heidän elämässään, ja aikana, jolloin he kykenevät kaikkein vähimmin puolustautumaan niiltä ja niitä vastustamaan? Ennenkuin lapsi on joutunut tähän kuohuvaan ja kiehuvaan ikäkauteensa, voidaan toivoa kasvattajan saavan jotakin aikaan arvovallallaan: ei ijän kehittämä itsepäisyys eikä muiden esimerkin houkutus riistä häntä kasvattajansa ohjauksesta viidentoista tai kuudentoista vuotiaaseen asti. Mutta kun hän alkaa sitten etsiä miesten seuraa ja luulee itsekin mies olevansa, kun hän joutuu mieltymään miehekkäisiin paheisiin ja ylpeilemään niistä, kun hän pitää häpeällisenä olla kauvemmin muiden johdon ja valvonnan alaisena, niin mitä voidaan odottaa huolellisimmaltakaan ja pystyvimmältäkään opettajalta, kun ei hänellä ole valtaa pakottaa eikä hänen hoidokillaan halua totella, vaan tätä jälkimmäistä päinvastoin neuvovat hänen oma kuuma verensä ja vallitseva muoti kuuntelemaan hänen täsmälleen yhtä viisaiden toveriensa houkutteluja mieluummin kuin kasvattajan vakavia puheita, kasvattajan, jota nyt pidetään hänen vapautensa vihollisena? Ja milloin voi ihminen niin helposti suistua turmioon kuin silloin, kun hän on samalla kertaa sekä kehittymätön että hillitön? Tämä on juuri se hänen elämänsä kausi, jota ohjaamaan kaikkein kipeimmin kaivataan hänen vanhempiensa ja ystäviensä silmää ja valtaa. Ihmisen aikaisemman ijän taipuisuus, hän kun ei ole silloin vielä varttunut osoittamaan uppiniskaisuutta, tekee sen helpommaksi ohjata ja varmemmaksi muodostella, samoin kuin myöhemmällä ijällä taas järki ja varovaisuus alkavat saada hiukan jalansijaa ja muistuttaa ihmistä hänen menestymisestään ja kehittymisestään. Sentähden pitäisinkin minä sopivimpana nuoren säätyläisen lähettämisen ulkomaille joko silloin, kun hän on vielä verrattain nuori, mutta mukanaan kasvattaja, josta hänellä silloin on sitä enemmän hyötyä, tai ilman ohjaajaa silloin, kun hän on muutamia vuosia vanhempi, kun hän on jo niin varttunut, että hän itse osaa ohjata itseään ja tehdä huomioita kaikesta, minkä havaitsee vieraissa maissa tutkimisen arvoiseksi ja mistä voi olla hänelle hyötyä hänen matkalta palattuaan, ja kun hänellä täydellisesti perehtyneenä oman maansa lakeihin ja tapoihin, luonnollisiin ja henkisiin etuihin ja puutteisiin on jotakin vaihdettavaa ulkomaalaisten kanssa, joiden seurassa hän oli toivonut yhtä ja toista oppivansa.

§ 213. [Puuttuu] [191].

§ 214. Matkustamisen järjestäminen tästä poikkeavalla tavalla onkin minun mielestäni syynä siihen, että niin monet nuoret säätyläiset palaavat retkiltään niin vähän kehittyneinä. Ja jos he tuovat kotiin tietoja näkemistään paikoista ja ihmisistä, niin ilmaisevat ne useimmiten kaikkein huonoimpien ja turhamaisimpien tapojen ihailua, mitä he ovat ulkomailla huomanneet, koska he säilyttävät miellyttävän muiston pikemmin niistä seikoista, joissa heidän vapautensa sai ensi kerran siivet alleen, kuin niistä, jotka voisivat tehdä heidät viisaammiksi ja paremmiksi heidän matkalta tultuaan. Ja kuinka voisi tosiaan muutoin käydäkään, kun he menevät ulkomaille siinä ijässä, kuin he tavallisesti menevät, toisen valvonnan alaisina, ja kun tämän toisen on pidettävä huolta heidän tarpeistaan ja tehtävä huomiot heidän puolestaan? Kun he kulkevat näin ohjaajansa suojassa ja varjossa ja kun he luulevat päässeensä seisomasta omilla jaloillaan tai vastaamasta omasta käytöksestään, huolivat he hyvin harvoin mitään tutkia tai tehdä hyödyllisiä havaintoja omin päin. Heidän ajatuksensa askartelevat vain iloissa ja huvituksissa, ja he katsovat nöyryytykseksi, jos heitä pidetään silmällä; mutta harvoin viitsivät he ottaa selkoa niiden ihmisten aikeista, joita tapaavat, tutkia heidän tapojaan ja tarkastella heidän kykyään, luonnettaan ja taipumuksiaan, jotta siten oppisivat tietämään, miten heidän on näihin suhtauduttava. Henkilön, joka matkustaa heidän kanssansa, on heitä tässä suojeltava, hänen on autettava heitä, kun he ovat sattuneet takertumaan orjantappuroihin ja vastattava kaikista heidän hairahduksistaan.