EDWARD CLARKELLE, CHIPLEYN HERRALLE[1] (continued 3)

§ 111. Parkuminen on paha tapa, jota ei tulisi sietää lapsissa, ei ainoastaan sen epämiellyttävän ja sopimattoman hälinän takia, jolla se täyttää talon, vaan toisten, tärkeämpäin syiden tähden, jotka koskevat lapsia itseään: tämänhän pitäisi aina oleman kasvatuksemme tarkoitusperänä.

Heidän kirkumisensa on kahta lajia, joko niskoittelevaa ja vallanhimoista tai valittavaa ja ruikuttavaa.

1. Heidän huutamisensa on sangen usein ylivallan tavoittelua ja heidän hävyttömyytensä tai itsepäisyytensä avonaista julistamista; kun ei heillä ole muutoin voimaa päästä halujensa perille, koettavat he kirkunallaan ja nyyhkinällään pysyä vaatimuksissaan ja oikeuksissaan. Se on ikäänkuin heidän pyyteittensä peittelemätöntä jatkamista, ja samalla sisältyy siihen jonkunlainen vastalause niiden sortoa ja vääryyttä vastaan, jotka kieltävät heiltä sen, mitä he tahtovat.

§ 112. 2. Joskus johtuu heidän huutamisensa sentään todellisesta tuskasta tai todellisesta surusta, ja on ikäänkuin heidän valitustaan niiden rasittaessa.

Nämä molemmat itkun lajit voidaan huolellisesti tarkastamalla vaivatta eroittaa lasten näöstä, katseista, eleistä ja etenkin heidän äänensä sävystä, mutta kumpaakaan ei ole siedettävä ja vielä vähemmän suosittava.

1. Uppiniskaista tai kiukuttelevaa parkumista ei olisi millään muotoa siedettävä, koska se olisi vain heidän halujensa liehittelemistä ja niiden intohimojen kiihoittamista, joiden masentaminen on meidän tärkein tehtävämme; ja jos se tapahtuu, kuten usein käy, heti sen jälkeen, kun heitä on jostakin syystä kuritettu, hävittää se täydelleen kaikki tuon kurituksen hyvät vaikutukset, sillä jokainen rangaistus, joka jättää heidät sellaisen uhmailevan vastustuksen tilaan, tekee heidät vain entistään pahemmiksi. Lapsiin kohdistetut kiellot ja kuritukset osuvat kaikki väärään ja menettävät tehonsa, ell'eivät ne murra heidän tahtoansa, opeta heitä hillitsemään intohimojansa ja taivuta ja notkista heidän mieltänsä noudattamaan sitä, mitä heidän vanhempaansa järki heille nyt neuvoo, ja ell'eivät ne niin valmista heitä tottelemaan sitä, mitä heidän oma järkensä heille myöhemmin määrää. Mutta jos jossakin asiassa on vastustettu heidän mieltänsä ja sitten kuitenkin sallitaan heidän kirkua ja huutaa, vahvistetaan siten vain heidän halujansa ja sukoillaan heidän pahankurisuuttansa, ja he pitävät sen jälkeen aina kiinni oikeuksistaan ja päättävät tyydyttää mielitekonsa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tässäkin on sentähden uusi todistus vitsan yleistä käyttämistä vastaan, sillä milloin tähän äärimmäiseen keinoon turvaudutaan, ei riitä ainoastaan heidän pieksemisensä ja lyömisensä, vaan on sitä jatkettava siksi, kunnes huomataan heidän mielensä alistuneen, siksi kunnes he nöyrinä ja kärsivällisinä mukautuvat rangaistukseen, minkä taas voi parhaiten huomata heidän itkustaan ja siitä, että he lakkaavat siitä käskettäessä. Ilman sitä on lasten piiskaaminen vain kiukustunutta hirmuvaltaa, ja heidän ruumiinsa rääkkääminen, kun ei samalla tehdä hyvää sielulle, on vain pelkkää julmuutta eikä kuritusta. Niinkuin tämä seikka ilmaisee meille syyn, miksi lapsia on vain harvoin kuritettava, niin estää se myös heitä sitä ansaitsemasta. Sillä jos rankaiseminen, milloin tahansa siihen ryhdyttäisiinkin, toimitettaisiin täten ilman kiivautta ja kiukkua, maltillisesti ja kuitenkin samalla tehoisasti, jakelematta iskuja ja kipua raivon vallassa ja kaikkea yhdellä kerralla, vaan hitaasti, puhumalla järkeä väliin, tarkkaamalla kurituksen vaikutusta ja pysähtymällä heti, kun se on tehnyt heidät taipuisiksi, katuviksi ja säyseiksi, tarvitsisivat he enää harvemmin samanlaista rangaistusta, koska he olisivat oppineet huolellisesti välttämään rikkomusta, josta se oli seurauksena. Sitäpaitsi estäisi tämä menettelytapa, kun ei rangaistuksen teho olisi hävinnyt siitä syystä, että se olisi ollut liian heikko eikä tarpeeksi ponteva, sitä tulemasta myös liian rajuksi, jos herkeämme siitä heti, kun huomaamme sen vaikuttaneen mieleen ja parantaneen sen. Sillä kun lasten torumista ja pieksemistä olisi aina mahdollisimman vähissä määrin harjoitettava, pysyy vihastuksen kuumuudessa annettu rangaistus harvoin noissa mainituissa rajoissa, vaan on useimmiten ankarampi kuin pitäisi, vaikka se sitten osoittautuukin yhtä kaikki riittämättömäksi.

§ 113. 2. Useat lapset ovat kärkkäitä itkemään pienimmästäkin tuskasta, jota he joutuvat kärsimään, ja pieninkin kiusa, joka heille sattuu, saa heidät valittamaan ja ulvomaan. Vain harvat lapset käyttäytyvät tässä suhteessa toisella tavalla, sillä kun se on heidän ensimmäinen luonnollinen keinonsa ilmoittaa vaivansa ja tarpeensa ennenkuin he osaavat puhua, tukee sääli, jonka katsotaan kuuluvan tuolle hennolle ijälle, älyttömästi tätä taipumusta ja saa sen siten jatkumaan kauvan senkin jälkeen, kun he ovat jo oppineet puhumaan. Myönnän kyllä, että lasten hoitajain velvollisuutena on sääliä heitä, milloin he kärsivät jotakin todellista kipua, mutta sitä ei ole näytettävä surkuttelemalla heitä. Auttakaa heitä ja huojentakaa heidän oloansa miten parhaiten taidatte, mutta älkää millään muotoa antautuko voivottelemiseen. Se vain pehmentää heidän mieltään ja saa heidät kärsimään pienimmästäkin kiusasta, mikä heille tapahtuu, koska uudet vastoinkäymiset vajoavat yhä syvemmälle siihen sielun osaan, joka yksinään tuntee, ja tekevät sinne suurempia haavoja kuin ne muutoin olisivat tehneet. Heitä pitäisi karkaista kaikkia kärsimyksiä, erittäinkin ruumiin kärsimyksiä vastaan, eivätkä he saisi olla herkkätuntoisia muille kuin sellaisille, jotka johtuvat vilpittömästä häpeästä ja elävästä kunnian tajunnasta. Ne lukuisat vastoinkäymiset, jotka meitä odottavat elämämme varrella, vaativat, ett'ei meidän tule olla liian arkoja jokaisesta pikku vammasta. Mikä ei saa mieltämme tasapainostaan, tekee vain heikon vaikutuksen ja saa aikaan vain hyvin pientä kiusaa. Vain elonhenkiemme kärsiminen tuottaa ja pitkittää tuskaa[97]. Tämä mielen lujuus ja tunteettomuus on paras ase, mitä meillä voi olla elämän yleisiä onnettomuuksia ja odottamattomia sattumuksia vastaan, ja kun se on luonteen ominaisuus, joka on saavutettavissa harjoituksella ja totuttelemisella paremmin kuin millään muulla tavalla, pitäisi sen sovelluttaminen käytäntöön alottaa hyvissä ajoin, ja onnellinen onkin se, kenelle sitä on opetettu jo varhain. Samoin kuin ei tätä sielun velttoutta, jota meidän pitäisi estää ja parantaa, minun tietääkseni mikään niin edistä lapsissa kuin parkuminen, niin ei taas toiselta puolen mikään niin sitä ehkäise ja vähennä kuin se seikka, ett'ei heidän anneta sillä tavoin valittaa ja huutaa. Jos he satuttavat itseään lievästi törmäämällä jotakin esinettä vastaan tai putoamalla, ei heitä pitäisi surkutella putoamisestaan, vaan käskeä alkamaan uudelleen; paitsi että siten lakkautetaan heidän itkunsa, on se myöskin tehokkaampi keino parantaa heidän huolimattomuutensa ja estää heitä kaatumasta seuraavalla kerralla, kuin toruminen ja voivotteleminen. Mutta loukatkoot he itseään miten tahansa, estäkää heitä huutamasta, ja se tuottaa heille paraiten rauhaa ja huojennusta sillä hetkellä, samoin kuin se karkaisee heitä tulevaisuuden varalle.

§ 114. Edellinen itkun laji vaatii ankaruutta vaimentamisekseen, ja missä ei katse eikä jyrkkä kielto tehoa, täytyy se tehtävä jättää selkäsaunalle, sillä kun tuollainen parkuminen saa alkunsa ylpeydestä, uppiniskaisuudesta ja kiukusta, täytyy taivuttaa tahto, josta kaikki paha lähtee, ja saada se tottelemaan, menettelemällä niin ankarasti, että sen on pakko alistua. Mutta kun tämä jälkimmäinen itkemisen laji johtuu tavallisesti mielen pehmeydestä, siis kokonaan vastakkaisesta syystä, pitäisi sitä käsitellä lempeämmin. Suostutteleminen tai ajatusten johtaminen toisaalle tai heidän ruikutustensa nauraminen olisivat ehkä ensi aluksi sopivia keinoja; mutta tässä tapauksessa tulee ottaa huomioon olosuhteet ja lapsen erikoinen luonnonlaatu. Siitä ei voida antaa mitään varmoja, muuttumattomia sääntöjä, vaan on se jätettävä vanhempain tai kasvattajan ymmärtävään harkintaan. Mutta niin paljon luulen voivani sentään sanoa ylimalkaan, että tätäkin itkun lajia olisi herkeämättä vastustettava ja että isän olisi arvovallallaan se aina keskeytettävä, lisäämällä enemmän tai vähemmän ankaruutta katseisiinsa tai sanoihinsa aina sen mukaan, kuinka vanha lapsi on ja kuinka itsepäinen hän on luonteeltaan; mutta aina tulee isän olla kylliksi jyrkkä tehdäkseen lopun heidän niiskumisestaan ja saadakseen järjestyksen aikaan.

§ 115. Pelkurimaisuus ja rohkeus liittyvät niin läheisesti ylempänä mainittuihin luonteen ominaisuuksiin, että lienee paikallaan kiinnittää niihin tässä huomiota. Pelko on tunne, josta oikein ohjattuna voi olla oma hyötynsä. Ja vaikka oman itsemme rakastaminen harvoin onkin pitämättä sitä valppaana ja voimakkaana meissä, saatetaan sentään mennä liiallisuuksiin rohkeudessakin: huimapäisyys ja vaaran halveksiminen onkin yhtä järjetöntä kuin vapiseminen ja kyyristeleminen pienimmänkin onnettomuuden uhatessa. Pelko on annettu meille varoittajaksi valppauttamme teroittamaan ja opettamaan meitä kavahtamaan lähenevää onnettomuutta; ja jos sentähden joku ei lainkaan välitä uhkaavasta tuhosta eikä arvostele oikein vaaraa, vaan syöksyy siihen päätä pahkaa, olkoon uhka sitten kuinka suuri tahansa, ottamatta ensinkään lukuun, mitä hyötyä tai mitä seurauksia siitä voisi olla, ei hän osoita järjellisen olennon päättäväisyyttä, vaan eläimellistä kiihkomieltä. Kenellä on tämänluonteisia lapsia, hänellä ei ole muuta tehtävää kuin herättää hiukan heidän järkeänsä, jota itsesäilytysvaisto saa heidät piankin kuuntelemaan, ell'ei (mikä useimmiten tapahtuu) joku muu intohimo tempaa heitä suin päin mukaansa, heidän ennättämättään miettiä tai harkita mitään sen lähemmin. Kärsimyksen karttaminen on niin luonnollista ihmissuvulle, ett'ei luullakseni kukaan voi olla sitä pelkäämättä, koska pelko onkin juuri levottomuutta jonkun meille vastenmielisen seikan aavistetusta tapahtumisesta. Ja sentähden, jos joku syöksyy vaaraan, saatammekin sanoa, että se tapahtuu tietämättömyyden johtaessa tai jonkun voimakkaamman intohimon käskystä, koska ei kukaan voi siihen määrään vihata itseään, että hän asettuisi onnettomuuden ulottuville vapaasta tahdostaan ja etsisi vaaraa pelkän vaaran takia. Jos siis ylpeys, turhamaisuus tai sokea raivo saavat lapsen tukahduttamaan pelkonsa tai estävät häntä kuuntelemasta sen neuvoa, on niitä sopivilla keinoilla hillittävä, jotta harkinta pääsisi edes hiukan jäähdyttämään hänen pikaisuuttansa ja pakottaisi hänet punnitsemaan, onko yritys uhkan arvoinen. Mutta kun tämä on virhe, johon lapset eivät tee itseänsä niin usein syyllisiksi, en ryhdy tässä erikoisemmin käsittelemään sen korjaamista. Mielen heikkous on yleisempi puute ja se vaatiikin sentähden suurempaa huolta.

Urhoollisuus on ikäänkuin toisten hyveiden suoja ja tuki, ja ilman rohkeutta voinee mies tuskin pysyä lujana velvollisuudessaan ja täyttää tosiaankin kunnon miehen tehtävät.

Rohkeus, joka opettaa meitä kestämään vaaroja, joita pelkäämme, ja kärsimyksiä, joita tunnemme, on erinomaisen hyödyllinen sellaisessa elämäntilassa kuin meidän, jossa meitä uhkaavat hyökkäykset joka haaralta; ja sentähden onkin hyvin viisasta pukea lapset tähän asevarustukseen niin varhain kuin mahdollista. Myönnän kyllä, että luonteen synnynnäiset ominaisuudet merkitsevät tässä hyvin paljon, mutta sielläkin, missä ne ovat puutteelliset ja missä sydän on itsessään heikko ja arka, voidaan oikeata menettelytapaa noudattaen päästä suurempaan päättäväisyyteen. Mitä on tehtävä estääkseen nuorena istutettua säikähtelevää arkuutta ja jokaisesta pienimmästäkin tuskasta yltyvää ruikuttelua murtamasta lasten mieltä, siitä olen jo puhunut; miten on karaistava heidän luonnettaan ja kohotettava heidän rohkeuttaan, jos huomaamme heidän liiaksi taipuvan pelkoon, sitä tulee edelleen harkita.

Oikean urhoollisuuden käsitän minä rauhalliseksi mielenmaltiksi ja häiriintymättömäksi velvollisuuden täyttämiseksi, mikä onnettomuus sitten väijyisikään tai mikä vaara sitten miehen polulla odottaisikaan. Mutta kun niin harvat täysikasvuisetkaan siihen pääsevät, ei meidän tule odottaa sitä lapsilta. Mutta jotakin voidaan aina tehdä, ja ymmärtäväinen johto voi huomaamattomin astein viedä heidät tässä suhteessa pitemmälle kuin aavistetaankaan.

Tämän tärkeän kohdan laiminlyöminen heidän ollessaan nuoria on ehkä syynä siihen, että on niin harvoja, joilla on tämä oivallinen ominaisuus täydessä laajuudessaan silloin, kuu he ovat miehiksi varttuneet. Minä en puhuisi tähän tapaan luonnostaan niin urhoollisen kansan keskuudessa kuin meidän kansamme, jos ajattelisin todellisen uljuuden merkitsevän vain rohkeutta taistelukentällä tai elämän halveksimista vihollisen uhatessa. Myönnän kyllä, ett'ei tämä ole vähin osa siitä, eikä suinkaan voida kieltää laakeriseppeleiden ja kunnianosoitusten aina hyvällä syyllä kuuluvan niiden urhoollisuudelle, jotka panevat henkensä alttiiksi isänmaan puolesta. Mutta siinä ei ole kaikki. Vaarat karkaavat kimppuumme muuallakin kuin tappotanterilla, ja vaikka kuolema onkin kauhujen kuningas, niin näyttävät ruumiillinen tuska, häpeä ja köyhyys kylläkin kamalilta ja kykenevät saattamaan useimmat ihmiset suunniltaan, milloin ne vain uhkaavat käydä heihin käsiksi; ja niitä on henkilöitä, jotka eivät välitä vähääkään yhdestä tai toisesta niiden joukossa, mutta jotka pelkäävät ankarasti muita. Oikea urhoollisuus on valmiina kaikenlaisten vaarojen varalle ja seisoo järkkymätönnä, mikä onnettomuus sitä uhanneekin. Minä en suinkaan tarkoita, ett'ei sitä mikään pelko häiritsisi. Missä vaaraa ilmenee, siinä me emme myös voi olla tuntematta levottomuutta, ell'emme ole suorastaan tylsän typeriä; missä vaaraa on, siinä täytyy myös olla vaaran tajua ja pelkoa niin paljon, että se pitää meidät virkeinä ja kiihoittaa tarkkaavaisuuttamme, intoamme ja tarmoamme, kuitenkaan hämmentämättä järkemme tyyntä toimintaa tai estämättä sen käskyjen täyttämistä.

Ensimmäinen askel tämän jalon ja miehekkään lujuuden saavuttamiseksi on, kuten olen jo ylempänä maininnut, lasten huolellinen varjeleminen kaikenlaiselta pelästymiseltä heidän ollessaan vielä nuoria. Katsokaa, ett'ei heihin istuteta arkailevaa levottomuutta harkitsemattomilla puheilla tai päästetä peloittavia esineitä heitä säikähdyttämään. Se turmelee ja hämmentää useinkin elonhenget siihen määrään, etteivät he enää milloinkaan toivu entiselleen, vaan että he koko elämänsä ajan, milloin vain he aavistavatkaan jotakin peloittavaa tai näkevät siitä haameenkaan, pysyvät sekaannuksissaan ja hädissään: heidän ruumiinsa on tarmoa vailla, heidän mielensä poissa suunniltaan, ja mies on tuskin oma itsensä, eikä hän juuri kykene mihinkään rauhalliseen tai järkevään tekoon. Johtuuko tämä sitten elonhenkien totunnaisesta liikkeestä, jonka on aiheuttanut ensimmäinen voimakas vaikutelma, tai heidän elimistönsä muuttumisesta jollakin vielä salaperäisemmällä tavalla, se vain on varmaa, että usein niin tapahtuu. Kaikkiallahan nähdään esimerkkejä henkilöistä, jotka heikossa, arassa mielessään kantavat koko ikänsä nuorempana sattuneen pelästymisen seurauksia, ja sentähden on tätä onnettomuutta koetettava mahdollisuuden mukaan estää.

Seuraavana tehtävänämme on vähitellen totuttaa lapsia esineisiin, joita he liiaksi pelkäävät. Mutta tässä on noudatettava suurta varovaisuutta, jott'ei pidetä liikaa kiirettä eikä yritetä tämän seikan korjaamista liian aikaisin ja siten lisätä pahaa sitä parantamatta. Silloin kun pienokaisia vielä kanniskellaan sylissä, on niitä helppo varjella näkemästä peloittavia esineitä, ja ennenkuin he osaavat puhua ja kykenevät käsittämään, mitä heille sanotaan, jaksavat he tuskin seurata niitä järkisyitä ja perusteluja, joiden avulla heille koetettaisiin todistaa, ett'ei ole mitään pahaa noissa säikähdyttävissä esineissä, joihin me tahtoisimme heitä totuttaa ja joita me siinä tarkoituksessa toisimme vähitellen heitä lähemmäksi ja lähemmäksi. Ja sentähden onkin sentapainen menettely heidän suhteensa harvoin tarpeellinen ennenkuin sitten vasta, kun he jo juoksentelevat ympäriinsä ja osaavat puhua. Mutta jos kuitenkin sattuisi, että lapset alkaisivat kammoksua jotakin esinettä, jota ei ole helppo pitää loitolla heidän näkyvistään, ja että he osoittaisivat kaunistumisen merkkejä, milloin he vain sen huomaisivat, on käytettävä kaikkia keinoja tuon pelon vaimentamiseksi, johtamalla heidän ajatuksensa toiseen suuntaan tai liittämällä tuohon säikähdyttävään esineeseen jotakin muuta mieluista ja huvittavaa, siksi kunnes se tulee heille tutuksi eikä tuota heille enää häiriötä.

Me saatamme luullakseni tehdä sen huomion, että vastasyntyneille lapsille ovat kaikki näkyvät esineet, jotka eivät loukkaa silmiä, aivan samantekeviä, ja että he eivät pelkää enemmän neekeriä tai jalopeuraa kuin imettäjäänsä tai kissaa. Mikä sitten myöhemmin erinäisissä muotojen ja värien yhtymissä heitä kauhistuttaa? Ei mikään muu kuin niihin esineihin liittyvä aavistus vaarasta. Jos lapsi nauttisi joka päivä uuden imettäjän rintaa, ei hän otaksuakseni pelästyisi kasvojen muuttumista enempää kuuden kuukauden kuin kuudenkymmenen vuodenkaan vanhana. Syynä siihen seikkaan, ett'ei lapsi tahdo suostua vieraaseen, on siis se, että kun hän on tottunut saamaan ravintoa ja ystävällistä kohtelua vain yhdeltä tai kahdelta henkilöltä, jotka ovat aina hänen lähettyvillään, pelkää hän vieraan syliin tultuaan joutuvansa kauvas siitä, mikä antaa hänelle nautintoa ja ruokaa ja mikä joka hetki täyttää hänen usein toistuvat tarpeensa; ja sentähden valtaa hänet pelko imettäjän poistuessa.

Ainoa seikka, mitä me luonnostamme pelkäämme, on kärsimys tai nautinnon menettäminen. Ja kun ne eivät liity minkään näkyväisen esineen muotoon, väriin tai kokoon, emme me pelkää niitä, ennenkuin me olemme tunteneet niiden aiheuttamaa kipua tai päässeet jollakin tavalla tietoisuuteen siitä, että ne voivat tuottaa meille vahinkoa. Liekin ja tulen viehättävä kirkkaus ja loiste miellyttävät lapsia siihen määrään, että he ensimmältä aina tahtovat käydä siihen käsiksi; mutta kun jatkuva kokemus on siihen yhtyvän ankaran kivuntunteen avulla vakuuttanut heille, kuinka julma ja armoton se on, pelkäävät he koskea siihen ja karttavat sitä huolellisesti. Kun nyt pelon perustus on tällainen, ei ole vaikeata keksiä, mistä se kulloinkin johtuu ja miten se on parannettava kaikissa aiheettoman kauhun tapauksissa. Ja kun mieli on vahvistunut niitä vastaan ja kun se on oppinut hallitsemaan omia liikkeitään ja tavallisia säikähtelyjään vähäpätöisemmissä tilaisuuksissa, on se sille hyvää valmistelua kohtaamaan todellisempia vaaroja. Lapsenne kirkaisee ja juoksee tiehensä sammakon nähdessään; antakaa jonkun toisen ottaa se kiinni ja laskea se maahan hyvän matkan päähän lapsesta; totuttakaa häntä ensin katsomaan sitä, ja kun hän voi sen tehdä, tulemaan sitä lähemmäksi ja näkemään sen hyppimistä ilman mielenliikutusta, sitten koskettamaan sitä keveästi, kun sitä pidetään alallaan jonkun toisen kädessä, ja niin edelleen, siksi kunnes hän rohkenee käsitellä sitä yhtä pelottomasti kuin perhosta tai varpusta[98]. Samalla tavalla voidaan poistaa mikä turha kauhu tahansa, kunhan vain ei menetellä liian kiireisesti ja pakoteta lasta uudelle varmuuden asteelle, ennenkuin hän seisoo täysin lujasti edellisellä. Niin on harjoitettava nuorta sotilasta elämän taisteluun ja samalla huolehdittava siitä, ett'ei hänelle uskotella useampia seikkoja vaarallisiksi kuin mitkä todellisuudessa ovat vaarallisia, ja että mitä huomaattekaan hänen pelkäävän enemmän kuin syytä on, te koetatte suostuttaa häntä siihen vain huomaamattomin astein, jotta hän lopulta heittää arkuutensa, voittaa vaikeuden ja suoriutuu asiasta kunnialla. Tämäntapainen usein toistuva menestys saa hänet vakuutetuksi siitä, ett'ei vaara aina olekaan niin varma tai niin suuri, kuin meidän pelkomme kuvittelee, ja että paras keino selviytyä siitä ei ole suinkaan pakoon juokseminen tai hämmentyneenä, masentuneena ja neuvottomana kauhun valtaan joutuminen silloin, kun kunniamme tai velvollisuutemme vaatii meitä käymään päin.

Mutta kun nyt lasten osoittaman pelon pääasiallisimpana perustuksena on kärsimys, käy heitä karkaiseminen ja vahvistaminen pelkoa ja vaaraa vastaan totuttamalla heitä kestämään kärsimyksiä. Tätä pitänevät hellät vanhemmat hyvin luonnottomana menettelynä lapsia kohtaan, ja useimmista ehkä tuntuu järjettömältä yrittää suostuttaa jotakin kärsimyksen tunteeseen hankkimalla hänelle kärsimystä. Sanottaneen ehkä: "Siten voidaan herättää lapsessa vastenmielisyyttä henkilöä kohtaan, joka hänelle kärsimystä tuottaa, mutta ei voida milloinkaan saada häntä pitämään kärsimyksestä itsestään. Tämähän on kummallista menettelyä: Te ette tahtoisi lapsia piestävän eikä rangaistavan heidän vikojensa takia, vaan te kehoitatte rääkkäämään heitä silloin, kun he käyttäytyvät hyvin, tai vain rääkkäämisen itsensä takia." En epäile lainkaan tuollaisia vastaväitteitä tehtävän ja minun katsottavan joutuneen ristiriitaan omien sanojeni kanssa tai antautuneen pelkkiin haaveiluihin moista esittäessäni. Minä myönnän, että sen asian hoidossa on noudatettava suurta varovaisuutta, ja sentähden ei olekaan pahaksi, että ehdotukseni hyväksyvät tai siihen kiintyvät vain sellaiset henkilöt, jotka kykenevät tarkkaan harkintaan ja jotka punnitsevat kaikki seikat perinpohjaisesti. Minä en tahtoisi lapsia ankarasti piestävän heidän virheittensä takia, koska minä en tahtoisi heidän pitävän ruumiillista kipua suurimpana rangaistuksena; ja minä tahtoisin, että heidät pantaisiin joskus kärsimään kipua silloinkin, kun he käyttäytyvät hyvin, yhä samasta syystä, nimittäin että he harjaantuisivat sitä kestämään, pitämättä sitä kaikkein suurimpana pahana. Missä määrin kasvatus voi totuttaa nuorisoa sietämään kipua ja kärsimyksiä, sen osoittaa riittävästi Spartan esimerkki; ja ken on kerran päässyt niin pitkälle, ett'ei hän enää katso ruumiillista kipua suurimmaksi pahaksi tai sellaiseksi pahaksi, jota hänen tulisi eniten pelätä, hän on astunut melkoisen askeleen hyvettä kohti. Mutta minä en ole kylliksi järjetön ehdottamaan lakedaimonilaista kuria otettavaksi käytäntöön meidän aikanamme ja meidän valtiollisissa oloissamme. Mutta kuitenkin sanon minä, että lasten vähittäinen totuttaminen kestämään jonkun verran ruumiillista kipua vaipumatta pelosta kasaan on erinomainen keino vahvistaa heidän mieltänsä ja laskea perustus rohkeudelle ja päättäväisyydelle koko heidän tulevan elämänsä ajaksi.

Ensimmäinen askel sitä päämäärää kohti astutaan silloin, kun ei voivotella heitä eikä anneta heidän itsensäkään voivottaa kaikista pikku kivuista. Mutta tästähän minä olen jo muualla puhunut[99].

Seuraava keino on joskus varta vasten tuottaa heille kärsimystä; mutta on tarkoin huolehdittava siitä, että se tapahtuu silloin, kun lapsi on hyvällä päällä ja kun hän on vakuutettu sen henkilön hyvästä tarkoituksesta ja ystävällisyydestä, joka häntä satuttaa, ja vakuutettu juuri sillä hetkellä, jolloin häntä satutetaan. Ei saa näyttäytyä pienintäkään merkkiä vihasta tai suuttumuksesta yhdellä puolen, eikä säälistä tai katumuksesta toisella puolen, ja tarkoin on valvottava, ett'ei siinä mennä pitemmälle, kuin mitä lapsi voi sietää valittamatta, ymmärtämättä sitä väärin tai pitämättä sitä rangaistuksena. Näin asteittain etenemällä ja noudattamalla tällaista varovaisuutta olen minä nähnyt lapsen juoksevan nauraen matkaansa saatuaan monta kipeätä kepiniskua selkäänsä, lapsen, joka muutoin olisi ratkennut huutamaan saman henkilön tylystä sanasta tai tuntenut kylmän katseen katkeraksi rangaistukseksi. Saattakaa lapsi herkeämättömällä huolenpidollanne ja ystävyydellänne vakuutetuksi täydellisestä rakkaudestanne, ja hän oppii vähitellen horjumatta ja valittamatta sietämään hyvinkin tuskallista ja ankaraa kohtelua teidän taholtanne: sitähän näemme lasten tekevän joka päivä leikkiessään keskenään. Mitä aremmaksi lapsenne huomaatte, sitä enemmän tulee teidän sopivina hetkinä etsiä tilaisuuksia häntä tällä tavalla karaistaksenne. Pääasiallisimpana taitonanne siinä on alottaa sellaisesta, mikä tuottaa vain hyvin vähän kipua, ja jatkaa sitten edelleen huomaamattomin astein leikkiessänne tai iloisesti kujeillessanne hänen kanssaan tai kehuessanne häntä; ja kun olette kerran saanut hänet pitämään kiitosta, joka hänelle annetaan hänen lujuudestaan, riittävänä hyvityksenä hänen kärsimyksestään, kun hän on oppinut katsomaan kunnianasiakseen sellaisten näytteiden antamista miehuudestaan ja kun hänen mielestään urhouden ja lujuuden maine on parempi kuin pienen kivun välttäminen tai sen vapiseva arasteleminen, on teillä syytä toivoa, että hän ajan ja varttuvan järkensä avulla pääsee lopultakin pelkurimaisuutensa herraksi ja kykenee parantamaan luonteensa heikkouden. Mikäli hän kasvaa suuremmaksi on häntä johdettava rohkeampiin yrityksiin, kuin niihin hänen luonnollinen mielenlaatunsa häntä vetäisi; ja milloin tahansa hänen huomataan peräytyvän kokeesta, josta on syytä luulla hänen suoriutuvan kunnialla, jos hänellä vain olisi päättäväisyyttä ryhtyä siihen, on häntä siinä ensimmältä avustettava ja häpeästä puhumalla vähitellen siihen yllytettävä, kunnes lopulta käytäntö antaa enemmän varmuutta ja kunnes hän sitä täydellisesti hallitsee; hänen suoritustaan on sitten palkittava innokkaalla kiittelemisellä ja muiden kunnioittavalla mielipiteellä. Kun hän on näistä harjoituksista saanut niin paljon päättäväisyyttä, ett'ei vaaran arasteleminen enää säikähdytä häntä tekemästä sitä, mitä hänen pitäisi tehdä; kun ei pelko enään äkillisissä tai arveluttavissa tilaisuuksissa hämmennä hänen mieltänsä, pane hänen ruumistaan vapisemaan ja saa häntä kykenemättömäksi toimintaan tai juoksemaan tiehensä, silloin on hänellä järjelliselle olennolle kuuluva rohkeus, ja juuri sellaista lujuutta tulisi meidän totuttamisen ja harjoituksen avulla koettaa hankkia lapsillemme, milloin siihen vain sopivia tilaisuuksia tarjoutuu.

§ 116. Minä olen lapsissa usein havainnut erään seikan, nimittäin sen, että milloin he ovat vain saaneet valtaansa jonkun voimattoman olennon, ovat he taipuvaisia kohtelemaan sitä huonosti: useinkin rääkkäävät he ja pitelevät hyvin raa'asti linnunpoikia, perhosia ja muita sellaisia eläinraukkoja, jotka joutuvat heidän käsiinsä, ja tekevätpä kaiken tämän näennäisellä nautinnollakin. Tätä heidän menettelyään olisi luullakseni tarkoin valvottava, ja jos heillä on tosiaankin taipumuksia sellaiseen julmuuteen, opetettava heille kokonaan toisenlaista käytöstä. Sillä totuttautuminen kiduttamaan ja tappamaan eläimiä paaduttaa vähitellen heidän mieltään myöskin ihmisiä kohtaan, ja kenen ilona ovat alhaisempien olentojen kärsimykset ja tuhoaminen, hän ei tule olemaan erikoisen halukas säälimään tai hyväntahtoisesti kohtelemaan omankaan sukunsa jäseniä. Meidän lainkäyttömme ottaakin tämän seikan huomioonsa sulkemalla teurastajat tuomioistuimista, jotka ratkaisevat elämän ja kuoleman kysymyksiä[100]. Lapsia pitäisi alusta alkaen kasvattaa inhoamaan minkä tahansa elävän olennon tappamista tai kiduttamista, ja heitä olisi opetettava olemaan vahingoittamatta tai tuhoamatta mitään, ell'ei se tapahdu jonkun jalomman olennon suojelemiseksi tai eduksi. Ja jos tosiaankin koko ihmissuvun suojeleminen, mikäli hänestä riippuu, olisi jokaisen sydämmenasiana, mikä jokaisen velvollisuutena epäilemättä onkin ja mikä tarjoaa oikean pohjan uskontomme, valtiotaitomme ja siveysoppimme järjestelylle, olisi maailma paljoa rauhallisempi ja laadullisempi kuin se on. Mutta varsinaiseen aiheeseemme palatakseni en minä voi muuta kuin ylistää erään tuntemani äidin lempeyttä ja viisautta, hänellä kun oli aina tapana noudattaa tytärtensä toiveita, milloin vain joku heistä halusi koiria, oravia, lintuja tai muita sellaisia pikku eläimiä, jotka tavallisesti tuottavat nuorille tytöille niin suurta iloa; mutta sitten, kun he olivat ne saaneet, täytyi heidän ehdottomasti pidellä niitä hyvin ja valvoa huolellisesti, ett'ei niiltä mitään puuttunut tai ett'ei niille tehty pahaa. Sillä jos he hoitivat niitä huolimattomasti, pidettiin sitä suurena vikana, joka usein toi mukanaan niiden menettämisen tai ainakin hankki heille varmat nuhteet; siten oppivat he jo varhain huolellisuutta ja hyväntahtoisuutta. Ja minun nähdäkseni pitäisikin tosiaan ihmisiä jo kehdosta lähtien totuttaa kohtelemaan lempeästi kaikkia tuntevia olentoja, niin ett'eivät he vahingoittaisi eivätkä hävittäisi kerrassaan mitään.

Minä en voi tulla muuhun vakaumukseen, kuin että tämä mielihyvä, jota lapset tuntevat tehdessään pahaa, millä minä tarkoitan minkä tahansa olennon tai esineen hyödytöntä vahingoittamista, ja että erikoisesti se nautinto, jota he tuntevat saadessaan kärsimään jonkun, joka suinkin kärsiä voi, on vain vierasta, ulkopuolelta tullutta viettymystä, tavan ja seuran luomaa tottumusta. Lapsia opetetaan lyömään ja nauramaan, kun he saavat toisia sattumaan tai näkevät näille jotakin vahinkoa tapahtuvan, ja melkein koko heidän ympäristönsä esimerkki vahvistaa heitä tässä mielentilassa. Historia ei kerro eikä puhu melkein mistään muusta kuin tappelemisesta ja tappamisesta, ja valloittajille (jotka ovat enimmäkseen vain ihmissuvun suuria teurastajia) suotu kunnia ja maine johtaa kasvavaa nuorisoa yhä enemmän harhaan, niin että se täten joutuu pitämään murhaamista ihmisen kiitettävimpänä työnä ja sankarillisimpana hyveenä. Tällä tavalla istutetaan meihin luonnotonta julmuutta, ja mitä inhimillinen tunne inhoaa, siihen totuttaa ja suostuttaa meidät tapa, asettamalla sen eteemme kunnian tieksi. Siten muuttuu muodin ja yleisen mielipiteen pakotuksesta nautinnoksi sellainen toiminta, joka ei itsessään nautintoa ole eikä voikaan olla. Tätä seikkaa olisi pidettävä tarkoin silmällä ja jo varhain ryhdyttävä sen korjaamiseen, kehittämällä ja suosimalla sen sijasta kokonaan vastakkaisia ja luonnollisempia sydämmen ominaisuuksia, hyväntahtoisuutta ja sääliä, mutta yhä samoin varovaisin keinoin, joita on sovitettava myös muihin kahteen ylempänä mainittuun luonteenvikaan. Ehkäpä ei ole tässä kohden tarpeetonta lisätä sitä muistutusta, ett'ei niihin vahinkoihin tai vaurioihin, jotka sattuvat leikkiessä tai jotka johtuvat varomattomuudesta tai tietämättömyydestä ja joita ei pidetä loukkauksina tai joita ei ole tehty vahingoittamisen tarkoituksessa, vaikka niillä ehkä joskus olisi varsin tuhoisiakin seurauksia, ole kiinnitettävä kerrassaan mitään tai vain hyvin lievää huomiota. Sillä minä en voi luullakseni liian usein teroittaa mieliin, että millaiseen pahaan tekoon lapsi osoittautuukaan syylliseksi ja millaisia sen seuraukset ovatkaan, on sen käsittelyssä pidettävä silmällä vain sitä seikkaa, mistä juuresta se lähtee ja mihin tottumukseen se mahdollisesti johtaa; ja sen mukaan olisi kuritus säänneltävä, eikä lapsi saisi kärsiä mitään rangaistusta vahingosta, jonka hän on voinut tuottaa leikkiessään tai huomaamattomuuksissaan. Korjattavat virheet lähtevät sydämmestä, ja jos ne ovat joko sellaisia, että aika parantaa ne, tai sellaisia, joista ei mitään pahoja tottumuksia seuraa, on kulloinkin sattuvan senluontoisen teon, millaisia epämiellyttäviä asianhaaroja siihen liittyykään, annettava mennä menojaan ilman nuhteita.

§ 117. Toinen keino herättää inhimillisiä tunteita ja pitää niitä vireillä nuoressa väessä on totuttaa tätä kohteliaisuuteen puheissaan ja käyttäytymisessään alempiinsa ja halvempaan kansaan, etenkin palvelijoihin suhtautuessaan. Eihän ole tavatonta nähdä säätyläisperheiden lasten komentelevan talon palvelijoita pöyhkein sanoin, viskelevän näille haukkumanimiä ja esiintyvän kaikin puolin kopeasti näitä kohtaan, ikäänkuin nämä olisivat toista alempaa rotua ja lajia. Olkoot sitten huono esimerkki, edullinen yhteiskunnallinen asema tai luontainen turhamielisyys syynä tähän korskeuteen, joka tapauksessa on sitä vastustettava tai kitkettävä se pois, ja säyseä, kohtelias, ystävällinen käytös alhaisempiakin ihmisluokkia kohtaan saatava sen sijaan. Tällä eivät he menetä tutuistakaan ylemmyydestään, vaan päinvastoin suurenee eroitus ja heidän arvovaltansa vahvistuu, kun rakkaus yhtyy alemmissa ulkonaiseen kunnioitukseen ja kun henkilökohtaisella arvonannolla on osansa heidän alistuvaisuudessaan; ja palvelijat suorittavat tehtävänsä halukkaammin ja iloisemmin, jos he huomaavat, ett'ei heitä halveksita siitä syystä, että kohtalo on asettanut heidät muiden tasoa alemmas isäntiensä jalkojen juureen. Sattuman luoma ulkonaisten elämänsuhteiden erilaisuus ei saa opettaa lapsia lakkaamaan kunnioittamasta ihmisluontoa. Mitä enemmän heillä on omaisuutta, sitä ystävällisemmiksi tulisi heitä kasvattaa ja sitä säälivämmiksi ja lempeämmiksi niitä veljiään kohtaan, jotka ovat joutuneet alemmille asteille ja jotka ovat saaneet varallisuudesta niukemman osan. Jos heidän sallitaan jo kehdosta lähtien kohdella ihmisiä huonosti ja raa'asti, koska he isänsä arvon takia luulevat päässeensä jonkunlaiseen valta-asemaan heihin nähden, on se parhaimmassa tapauksessa todistus kelvottomasta kasvatuksesta; mutta ell'ei ryhdytä mihinkään ehkäiseviin toimenpiteisiin, paisuttaa se vähitellen heidän luontaisen korskeutensa kaikkien alempisäätyisten totunnaiseksi halveksimiseksi. Ja mihin päättyy tämä kaiken todennäköisyyden mukaan muuhun kuin sortoon ja julmuuteen?

§ 118. Lasten uteliaisuus (josta minulla on jo ollut tilaisuus lausua pari sanaa pykälässä 108) on vain tietämisen halua, ja sentähden olisi sitä edistettävä, ei ainoastaan hyvänä merkkinä, vaan myöskin oivallisena luonnon lahjoittamana välikappaleena heidän synnynnäisen tietämättömyytensä poistamiseksi, tietämättömyyden, joka ilman tätä toimeliasta tutkisteluhalua tekisi heistä tylsiä ja hyödyttömiä olentoja. Keinot, joiden avulla sitä voi edistää ja pitää virkeänä ja innokkaana, ovat minun nähdäkseni seuraavat:

1. Jos lapsi tekee joitakin kysymyksiä, ei niitä tule estää eikä paheksua, eikä niille saa millään ehdolla nauraa, vaan on kaikkiin hänen tiedusteluihinsa vastattava ja selitettävä asia, josta hän haluaa tietoja, niin tarkoin, että hän tajuaa sen niin hyvin, kuin on mahdollista hänen ijälleen ja käsityskyvylleen. Mutta älkää hämmentäkö hänen ymmärrystään sellaisilla selityksillä ja ajatuksilla, jotka ovat sen yläpuolella, eikä sellaisten asiain moninaisuudella ja paljoudella, joilla ei ole mitään tekemistä hänen hetkellisen tarkoituksensa kanssa. Pankaa merkille, mihin hänen mielensä kullakin kysymyksellä tähtää, älkääkä millä sanoilla hän sen lausuu; ja kun olette valistanut ja tyydyttänyt häntä siinä kohdassa, saatte nähdä, kuinka hänen ajatuksensa avartuvat ja kuinka häntä voivat sopivat vastaukset viedä pitemmälle, kuin te ehkä osasitte kuvitellakaan. Sillä tieto on yhtä mieluisaa ymmärrykselle kuin valo silmille: lapset iloitsevat ja pitävät siitä aivan erinomaisesti, etenkin jos he näkevät, että heidän kyselynsä otetaan huomioon ja että heidän tiedonhaluansa avustetaan ja suositaan. Enkä minä epäilekään, että suurena syynä siihen, miksi monet lapset antautuvat kokonaan typeriin askarruksiin ja tuhlaavat kaiken aikansa mitättömällä, turhalla tavalla, on se seikka, että heidän uteliaisuuttansa on ehkäisty ja heidän tiedustelujansa lyöty laimin. Mutta jos heitä olisi kohdeltu suopeammin ja kunnioittavammin ja jos olisi vastattu heidän kysymyksiinsä heidän täydelliseksi tyytyväisyydekseen, kuten olisi pitänyt tehdä, en taas lainkaan epäile, että he olisivat paremmin mielistyneet oppimiseen ja tietojensa kartuttamiseen, siinä kun olisi heille ollut tarjona alituista uutuutta ja vaihtelevaisuutta, mitä juuri lapset rakastavat, kuin samaan leikkiin ja samoihin leikkikaluihin, joihin he yhä uudelleen ja uudelleen palaavat.

§ 119. 2. Paitsi että on vakavasti vastattava heidän kysymyksiinsä ja valistettava heidän ymmärrystänsä kaikessa, missä he vain haluavat, ikäänkuin olisi se asia hyvinkin tärkeä, on lisäksi käytettävä erikoisia kehumiskeinoja. Puhuttakoon heidän kuultensa heidän kunnioittamainsa henkilöiden tiedoista siinä ja siinä asiassa, ja koska me olemme kaikki jo kehdosta alkaen turhamaisia ja itserakkaita olentoja, imarreltakoon heidän kunnianhimoansa seikoilla, jotka ovat heille hyväksi ja annettakoon heidän ylpeytensä johtaa heidät ryhtymään puuhiin, joista voi olla heille hyötyä. Tälle pohjalle rakentaen tulette piankin huomaamaan, ett'ei ole tehoisampaa kannustinta saamaan vanhinta lasta oppimaan ja tietämään kaikkea, mitä te vain haluatte, kuin jos te panette hänet opettamaan sitä nuoremmille veljilleen ja sisarilleen.

§ 120. 3. Samoin kuin ei ole lasten tiedusteluja halveksien kohdeltava, niin on myöskin tarkkaa huolta pidettävä siitä, ett'ei heille milloinkaan anneta petollisia ja vältteleviä vastauksia. He huomaavat varsin helposti, milloin heitä vähäksytään tai vedetään nenästä, ja he oppivat hyvin näppärästi ne välinpitämättömyyden, teeskentelyn ja viekkauden temput, joita he huomaavat muiden käyttävän. Meidän ei tule yleensäkään missään keskustelussa vääristellä totuutta, mutta kaikkein vähimmin puhellessamme lasten kanssa; sillä jos me pelaamme heidän kanssaan epärehellistä peliä, emme me ainoastaan petä heidän toiveitaan ja seiso heidän tietojensa tiellä, vaan me turmelemme myös heidän viattomuutensa ja opetamme heille paheista kurjimman. He ovat ikäänkuin matkustajia, jotka ovat äskettäin saapuneet vieraaseen maahan, maahan, mistä he eivät tiedä mitään; meidän tulisi sentähden pitää omantunnon asianamme, ett'emme vain johtaisi heitä harhaan. Ja vaikk'eivät heidän kysymyksensä aina tunnukaan varsin tärkeiltä, on niihin kuitenkin vakavasti vastattava, sillä vaikka ne näyttäisivätkin meistä (joille ne ovat jo aikoja sitten tunnettuja) tiedusteluilta, joihin ei olisi maksanut vaivaa ryhtyä, on niillä kuitenkin merkityksensä niille, jotka eivät mitään tiedä. Lapsille on kaikki se vierasta, minkä me tunnemme; ja kaikki, mitä he kohtaavat, on aluksi heille outoa, niinkuin se oli kerran meillekin: onnellinen se, ken tapaa hyväntahtoisia ihmisiä, jotka säälivät hänen tietämättömyyttään ja auttavat häntä pääsemään siitä.

Jos te tai minä joutuisimme nyt yht'äkkiä Japaniin kaikkine viisauksinemme ja tietoinemme, joista me olemme ehkä niin ylpeitä, että me hyvin kernaasti halveksimme lasten ajatuksia ja tiedusteluja, jos me, sanon minä, yht'äkkiä joutuisimme Japaniin, tekisimme me epäilemättä (mikäli haluaisimme saada tietoja kaikesta, mikä on siellä välttämätöntä tietää) tuhansia kysymyksiä, jotka jostakin pöyhkeästä ja välinpitämättömästä japanilaisesta tuntuisivat varsin joutavilta ja hävyttömiltä, vaikka ne meistä olisivatkin erinomaisen asiallisia ja tärkeitä ratkaista; ja me olisimme hyvin iloisia tavatessamme miehen, joka olisi kylliksi avulias ja kohtelias tyydyttääkseen uteliaisuuttamme ja valistaakseen tietämättömyyttämme.

Kun jotakin uutta osuu heidän silmiinsä, tekevät lapset yleensä tuon vieraan tavallisen kysymyksen: "Mitä tuo on?" Sillä eivät he useinkaan tarkoita mitään muuta kuin nimeä, ja jos sentähden ilmoitetaan heille, miten sitä ja sitä nimitetään, vastataan useinkin riittävästi heidän tiedusteluunsa. Ja seuraavana kysymyksenä on tavallisesti: "Mihin sitä käytetään?" Ja siihen olisi vastattava totuudenmukaisesti ja suoraan: esineen käytäntö olisi selitettävä ja esitettävä tapa, millä se täyttää tarkoituksensa, sikäli kuin lasten käsityskyvylle sopii. Ja niin olisi tehtävä selkoa kaikista muistakin seikoista, joita he siitä utelevat, eikä heitä olisi milloinkaan päästettävä menemään, ennenkuin heidän tiedonhalunsa on tyydytetty niin hyvin, kuin se on heille mahdollista ja ennenkuin heidät on vastauksilla johdettu tekemään uusia kysymyksiä. Ja ehkäpä eivät nämä keskustelut ole täysikasvuisellekaan miehelle niin kokonaan turhia ja merkityksettömiä, kuin me olemme taipuvaisia luulemaan. Tiedonhaluisten lasten luonnolliset, oppimattomat päähänpälkähtämät tuovat useinkin esiin seikkoja, jotka saavat harkitsevan miehen ajatukset työskentelemään. Ja minun luullakseni voidaan useinkin oppia enemmän lapsen odottamattomista kysymyksistä kuin miesten haasteluista, jotka jaarittelevat aina yhtä ja samaa lainakäsitteidensä ja kasvatuksensa ennakkoluulojen mukaisesti.

§ 121. 4. Ehkäpä ei ole joskus niinkään tarkoituksetonta kiihoittaa heidän uteliaisuuttansa tuomalla outoja ja uusia esineitä heidän näkyvilleen, herättääkseen siten heidän tiedusteluhaluaan ja hankkiakseen heille tilaisuuden päästä niistä selville; mutta jos heidän uteliaisuutensa johtaisi heidät sattumalta kysymään sellaista, mitä heidän ei tulisi tietää, on paljoa parempi sanoa heille suoraan, että se on asia, jota ei heidän tarvitse tietää, kuin suoriutua heistä jollakin valheella tai tyhjänpäiväisellä vastauksella.

§ 122. Näsäviisas kielevyys, joka joskus esiintyy niin varhain lapsissa, perustuu ominaisuuksiin, jotka harvoin liittyvät voimakkaaseen ruumiinrakenteeseen tai jotka harvoin kypsyvät voimakkaaksi arvostelukyvyksi. Jos olisi toivottavaa tehdä lapsesta pirteämpi haastelija, löytyisi minun luullakseni kylläkin keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi: mutta minä uskon viisaan isän mieluummin näkevän poikansa kyvykkäänä ja hyödyllisenä silloin, kun hänestä on tullut mies, kuin nokkelana seurustelijana ja muiden hupina silloin, kun hän on vielä lapsi: vaikka, jos sekin seikka otettaisiin pohdittavaksi, minä luulenkin voivani sanoa, ett'ei ole läheskään niin hauskaa kuulla lapsen lavertelevan miellyttävästi kuin tekevän oikeita järkipäätelmiä. Kiihoittakaa sentähden hänen tiedonhaluaan, minkä vain voitte, tyydyttämällä hänen kysymyksiään ja valistamalla hänen arvostelukykyään, mikäli sitä käy valistaminen. Milloin hänen keksimänsä selitys on kutakuinkin mukiinmenevä, antakaa hänen saada siitä kunniaa ja kiitosta; ja kun se on kokonaan poissa suunnilta, ohjatkaa häntä hellävaroen oikealle tielle, nauramatta hänen erehdystään; ja jos hän osoittaa erikoista halua järkevästi keskustella eteensä osuvista esineistä ja asioista, niin pitäkää, minkä voitte, huolta siitä, ett'ei kukaan pääse tukahduttamaan tätä taipumusta hänessä tai johtamaan sitä harhaan puhelemalla hänelle viekkaalla ja valheellisella tavalla. Sillä kaiken lopuksi ansaitsee tämä henkemme korkein ja tärkein kyky suurinta huolta ja tarkkuutta viljelyksessään, koska järkemme oikea kehittäminen ja harjoittaminen on korkein täydellisyys, minkä ihminen voi tässä elämässä saavuttaa.

§ 123. Vastakohtana tälle toimekkaalle, tiedonhaluiselle luonteenlaadulle voidaan joskus lapsissa huomata mistään piittaamatonta huolimattomuutta, mielenkiinnon puutetta kaikkeen ja jonkunlaista joutavoimista silloinkin, kun he ovat varsinaisessa työssään. Tämä velton haluton mielenlaatu on minun nähdäkseni pahimpia ominaisuuksia, mitä lapsessa voi ilmetä, samoin kuin se on vaikeimpia parantaa, jos se on synnynnäistä laatua. Mutta kun siitä voidaan muutamissa tapauksissa helposti erehtyä, on pidettävä tarkkaa huolta siitä, että saadaan oikea käsitys tuosta kevytmielisestä hutiloimisesta kirjojen ääressä tai muissa toimissa, jota lapsissa joskus valitetaan. Heti kun isä alkaa aavistaa, että hänen poikansa on vetelys luonteeltaan, täytyy hänen ottaa perinpohjainen selko siitä, onko hän huolimaton ja välinpitämätön kaikissa puuhissaan, vai onko hän vain toisissa hidas ja laiska, mutta toisissa taas tarmokas ja pirteä. Sillä vaikka me havaitsemmekin hänen laiskottelevan kirjansa ääressä ja antavan suuren osan aikaa, minkä hän viettää kamarissaan tai lukuhuoneessaan, kulua turhaan, ei meidän kuitenkaan tule heti päättää, että se johtuu hänen luonteensa velttoudesta. Sehän saattaa aiheutua lapsellisuudesta tai siitä, että hän pitää jotakin sellaista asiaa lukemista miellyttävämpänä, joka kokonaan kiinnittää hänen ajatuksensa, eikä hän pidä kirjastaan, kuten luonnollista onkin, koska siitä on tehty hänelle pakollinen puuha. Päästäkseen tästä seikasta täydellisesti selville, on tarkastettava häntä leikkiessä, jolloin hän on poissa lukuhuoneestaan ja vapaana lukutunneistaan, seuraamassa omia taipumuksiaan, ja pantava merkille, onko hän silloin eloisa ja toimelias, ryhtyykö hän omasta alotteestaan mihinkään ja työskenteleekö hän tarmolla ja innolla siksi, kunnes on täyttänyt sen, mitä aikoi, vai uinaileeko hän aikansa laiskana ja välinpitämättömänä. Jos tämä hitaus esiintyy vain silloin, kun hänen on tutkittava kirjaansa, on se minun luullakseni helposti parannettavissa. Mutta jos se on hänen luonteensa ominaisuuksia, vaatii sen poistaminen hiukan enemmän vaivaa ja tarkkuutta.

§ 124. Jos te voitte hänen innostumisestaan leikkiin tai mihinkä muuhun asiaan tahansa, mihin hänen päähänsä pälkähtää ryhtyä varsinaisten työtuntiensa väliajoilla, varmuudella päättää, ett'ei hän ole luonnostaan taipuvainen laiskuuteen, vaan että yksistään mieltymyksen puute kirjaansa tekee hänet huolimattomaksi ja vitkastelevaksi silloin, kun hän joutuu sen ääreen, on ensimmäisenä keinona yritettävä puhua hänelle ystävällisesti hänen järjettömästä ja haitallisesta käyttäytymisestään, hän kun siten menettää melkoisen osan aikaa, jonka hän voisi säästää huvitteluihinsa; mutta hänelle on puhuttava vain tyynesti ja lempeästi, eikä kovin paljoa ensi rupeamalla, esitettävä vain lyhyesti nämä yksinkertaiset ja selvät järkisyyt. Jos se auttaa, olette voittanut vaikeuden mitä toivottavimmalla tavalla, järjen ja lempeyden avulla. Ell'ei tämä lievempi menettely johda mihinkään tuloksiin, niin koettakaa saada hänet häpeämään käytöstään, nauramalla häntä sen takia ja kysymällä joka päivä hänen tullessaan pöytään, ell'ei ole vieraita saapuvilla, kuinka kauvan hän sinä päivänä viipyi työssänsä: ja ell'ei hän ole suorittanut sitä siinä ajassa, mikä voidaan kohtuudella otaksua häneltä siihen kuluvan, tehkää hänestä pientä pilkkaa ja naurakaa hänen hitauttaan, mutta älkää nuhdelko häntä, vaan kohdelkaa häntä hiukan kylmästi aina siihen asti, kunnes hän parantaa tapansa, ja käskekää hänen äitiänsä, kasvattajaansa ja koko ympäristöänsä tekemään samoin. Ell'ei tämäkään tee toivomaanne vaikutusta, sanokaa silloin hänelle, ett'ei opettaja häiritse häntä enää sen kauvemmin huolehtiessaan hänen kasvatuksestaan ja ett'ette te enää halua kuluttaa varojanne hänen vain suotta tuhlatakseen aikaansa hänen kanssaan, mutta koska hän pitää enemmän siitä ja siitä (leikistä, johon hän on parhaiten mieltynyt) kuin kirjoistaan, saa hän nyt puuhata vain sitä; ja niin pankaa hänet täydellä todella askaroimaan mielileikissään ja pitäkää häntä siinä säännöllisesti ja kujeilematta sekä aamulla että iltapäivällä siksi, kunnes hän kyllästyy siihen kokonaan ja tahtoisi mistä hinnasta tahansa vaihtaa sen jälleen muutamiin tunteihin kirjansa ääressä. Mutta kun te näin teette leikistä hänelle pakollisen työn, täytyy teidän tarkoin valvoa itse tai käskeä joku muu valvomaan, että hän on tosiaankin herkeämättä puuhassa ja ett'ei hän pääse laiskottelemaan siinäkin. Minä kehoitin teitä itseänne valvomaan häntä, sillä maksaa kylläkin isän vaivan, mitä toimia hänellä muutoin olisikin, omistaa pari, kolme päivää pojalleen ja poistaa hänestä niin vakava vika kuin työssä vetelehtiminen.

§ 125. Tällaisia parannuskeinoja esitän minä käytettäväksi, mikäli on kysymyksessä leväperäisyys, joka ei johdu lapsen yleisestä luonnonlaadusta, vaan joka perustuu erikoiseen, myöhemmin omaksuttuun lukuhaluttomuuteen, mikä on huolellisesti tutkittava ja eroitettava. Mutta vaikka te siis seuraattekin häntä silmillänne nähdäksenne, mitä hän askartelee sinä aikana, joka on hänen vapaasti käytettävissään, ei teidän kuitenkaan tule antaa hänen huomata, että te tai joku muu niin teette, sillä se voisi estää häntä seuraamasta omaa viettymystään, ja kun hän on kokonaan sitä täynnä eikä kuitenkaan teitä peläten uskalla ryhtyä hommaan, johon hänen päänsä ja sydämmensä häntä käskevät, lyö hän laimin kaiken muun, josta hän ei enää välitä, ja näyttää niin laiskalta ja saamattomalta, vaikka hänen mielensä itse asiassa palaa puuhaan, mihin teidän silmänne tai tietämisenne pelko estää häntä antautumasta. Päästäksenne selville tästä seikasta täytyy huomioinnin tapahtua silloin, kun te ette ole lähettyvilläkään, niin ett'ei häntä paina pieninkään epäilys siitä, että joku häntä tarkastelee. Näinä täydellisen vapauden hetkinä tulee teidän panna joku henkilö, johon voitte luottaa, katsomaan, kuinka hän käyttää aikansa ja kuluttaako hän sen toimettomana ja kuhnustellen, kun hän on ilman pienintäkään estettä jätetty omien taipumustensa valtaan. Siitä, mitä hän puuhailee tuollaisina vapaina hetkinään, saatatte helposti havaita, johtaako häntä luonteen veltto huolimattomuus vaiko vastenmielisyys kirjoja kohtaan silloin, kun hän laiskottelee ja vetelehtii kaiket opiskeluaikansa.

§ 126. Jos joku vika hänen ruumiinrakenteessaan tekee hänen mielensä alakuloiseksi, ja jos hän on jo luonnostaan saamaton ja uneksiva, ei tämä taipumus lupaa hyvää eikä se ole helpoimpia käsitellä, koska se tuo tavallisesti mukanaan huolettomuuden tulevaisuudesta ja koska siltä siis puuttuu nuo kaksi voimakasta toiminnan kannustinta, ennakkomurhe ja mieliteko; miten nämä on herätettävä ja miten niitä on kehitettävä silloin, kun luonto on antanut lapselle kylmän ja niille vastakkaisen mielenlaadun, siinä onkin kysymys. Heti kun olette tullut vakuutetuksi siitä, että näin on lapsenne laita, täytyy teidän huolellisesti tutkia, eikö ole olemassa mitään, joka häntä miellyttäisi, ja päästä selville, mistä hän eniten pitää; ja jos osutte havaitsemaan hänen mielessään joitakin erikoisia viettymyksiä, niin kiihoittakaa niitä, minkä voitte, ja käyttäkää niitä saadaksenne hänet työhön ja edistääksenne hänen ahkeruuttaan. Jos hän pitää kiitoksesta tai leikistä tai hienoista vaatteista j.m.s., tai jos hän toiselta puolen pelkää kipua, häpeää tai teidän vihastumistanne j.n.e., mikä tahansa häntä eniten miellyttääkään, lukuun ottamatta laiskuutta, joka ei voi koskaan ajaa häntä työhön, käyttäkää sitä reipastuttaaksenne häntä ja saadaksenne hänet liikkeelle. Sillä kun on kysymyksessä tällainen tarmoton luonne, ei teidän tarvitse pelätä kehittävänne hänen mielitekojaan liian voimakkaiksi niitä suosimalla, kuten kaikissa muissa tapauksissa. Mutta niitä juuri puuttuu, ja sentähden on ponnisteltava niiden herättämiseksi ja kiihoittamiseksi, sillä missä ei ole mielitekoja, siinä ei ole harrastustakaan.

§ 127. Ell'ette näillä keinoilla pääse vielä kylliksi vaikuttamaan lapseenne nostaaksenne hänen tarmoaan ja toimeliaisuuttaan, täytyy teidän pitää häntä jossakin säännöllisessä ruumiillisessa työssä, jotta hän tottuisi tekemään jotakin. Jos häntä voitaisiin tiukasti pitää jossakin opiskelupuuhassa, olisi se parempi keino totuttaa häntä harjoittamaan ja kehittämään henkeänsä. Mutta kun siinä on kysymyksessä näkymätön ahkeruus ja kun ei kukaan voi sanoa, milloin hän laiskottelee siinä, milloin ei, on teidän parasta keksiä hänelle ruumiillista työtä, jossa hänen täytyy herkeämättä ahertaa ja pysyä; ja jos se on samalla hiukan vaivalloista ja häpeällistä, ei se ole lainkaan pahemmaksi, koska hän väsyy siihen sitä pikemmin ja koska se siten antaa hänelle halun palata jälleen kirjansa ääreen. Mutta katsokaa tarkoin, kun vaihdatte hänen kirjansa muuhun työhön, että panette hänelle sellaisen tehtävän ja vaaditte sen suoritettavaksi niin pian, ett'ei hänelle jää pienintäkään tilaisuutta laiskottelemiseen. Vasta sitten, kun olette tällä tavalla saanut hänet tarkkaavaksi ja uutteraksi kirjansa ääressä, voitte te, kun hän on suorittanut lukutyönsä määrätyssä ajassa, suoda hänelle palkinnoksi hiukan helpotusta toisesta tehtävästä ja vähentää sitä aina sen mukaan, kuinka huomaatte hänen vakaantuvan ahkeruudessaan, jopa saatte sen lopulta kokonaan poistaakin, kun hänen vetelehtimisensä kirjan ääressä on parantunut.

§ 128. Me olemme ylempänä[101] huomauttaneet, että vaihtelevaisuus ja vapaus ilahduttavat lapsia ja tekevät heidän leikkinsä heille mieluisiksi, ja ett'ei sentähden kirjaa tai mitään muutakaan, jota tahtoisimme heidän oppivan, olisi määrättävä heille pakolliseksi tehtäväksi. Tämän unohtavat heidän vanhempansa, kasvattajansa ja opettajansa niin helposti, ja kun he niin kärsimättöminä pakottavat heidät askareihin, joita he pitävät heille hyödyllisinä, eivät he malta salavihkaa houkutella heitä niihin antautumaan, ja lapset taas puolestaan oppivat piankin yhä toistetuista käskyistä eroittamaan, mitä heiltä vaaditaan ja mitä ei vaadita. Kun tämä hairahdus menettelytavassa on kerran tehnyt lapselle kirjan vastenmieliseksi, on sen korjaaminen alotettava toisesta päästä. Ja koska silloin on jo liian myöhäistä yrittää muuttaa hänen opiskeluaan leikiksi, on teidän ryhdyttävä aivan päinvastaiseen keinoon: tarkatkaa, mistä leikistä hän eniten pitää, määrätkää hänet sitä harjoittamaan ja pakottakaa hänet leikkimään niin ja niin monta tuntia joka päivä, ei rangaistuksena leikkimisestä, vaan ikäänkuin häneltä vaadittuna työnä. Ell'en erehdy, on tämä muutamissa päivissä kyllästyttävä hänet siinä määrin mielileikkiinsä, että hän suostuu kernaammin kirjaansa tai mihin muuhun tahansa kuin siihen, erittäinkin jos se vapauttaa hänet osasta hänelle määrättyä leikkityötä; ja niin voidaan hänen sallia käyttää osa leikkityöhön varatusta ajasta lukemiseen tai johonkin muuhun toimeen, josta hänellä on todellista hyötyä. Tätä pidän minä ainakin tehoisampana parannuskeinona kuin jos turvauduttaisiin kieltoihin (jotka tavallisesti vain kiihoittavat mielitekoa) tai johonkin muuhun rangaistukseen tämän seikan korjaamiseksi, sillä kun te olette kerran ylenmäärin tyydyttänyt hänen halunsa (mikä saattaa huoletta tapahtua kaikessa muussa paitsi syömisessä ja juomisessa) ja saanut hänet kyllästymään siihen, mitä tahtoisitte hänen karttavan, olette istuttanut häneen perinpohjaisen vastenmielisyyden, eikä teidän tarvitse enää myöhemmin niin kovin pelätä hänen jälleen himoitsevan samaa asiaa.

§ 129. Minä pidän sitä seikkaa kyllin selvänä, että lapset yleensä vihaavat joutenoloa. Ainoana huolena on siis vain heidän toimeliaan mielensä säännöllinen suuntaaminen sellaiseen, mistä on heille hyötyä; ja jos te tahdotte siihen päästä, on teidän tehtävä kaikesta, mihin tahtoisitte heidän ryhtyvän, heille huvitus eikä pakollinen velvollisuus. Jotta te voisitte suoriutua siitä vaikeudesta niin, ett'eivät he lainkaan huomaisi teillä olevan siinä mitään osaa, esitän minä tässä seuraavan keinon, nimittäin, että teidän tulee kyllästyttää heidät siihen, mitä ette soisi heidän tekevän, määräämällä ja käskemällä heidät tekemään sitä yhden tai toisen tekosyyn varjolla siksi, kunnes he alkavat inhota sitä. Jos poikanne esimerkiksi leikkii liiaksi hyrrällään ja lyömäsiimallaan, niin määrätkää hänet jatkamaan sitä leikkiä niin ja niin monta tuntia joka päivä ja katsokaa, että hän myöskin sen tekee, ja te olette huomaava hänen piankin väsyvän siihen ja tahtovan päästä siitä. Kun te täten teette ne huvitukset, joita ette hyväksy, hänelle pakolliseksi velvollisuudeksi, ryhtyy hän ilomielin ja omasta alotteestaan sellaisiin toimiin, joita te soisitte hänen harjoittavan, eritotenkin jos niitä ehdotetaan hänelle palkinnoksi hänelle määrätyn leikkityön suorittamisesta. Sillä jos häntä käsketään joka päivä suomimaan hyrräänsä niin kauvan, että hän kyllästyy siihen riittävästi, ettekö usko hänen tarttuvan innokkaasti kirjaansa, jopa haluavan päästä sen ääreen, jos te lupaatte sen hänelle palkinnoksi siitä, että hän on reippaasti suominut hyrräänsä koko määrätyn ajan? Lapset eivät askarteluissaan, kunhan ne vain sopivat heidän ijälleen, välitä suurestikaan siitä, mitä he kulloinkin puuhailevat: arvon, minkä he antavat yhdelle esineelle toisen edellä, lainaavat he muilta, niin että mitä heidän ympäristönsä sanoo palkinnoksi, on se palkintoa heidänkin mielestään. Tällä tavalla on heidän kasvattajansa vallassa määrätä, onko sarkahyppy[102] palkintona tanssista vaiko tanssi sarkahypystä, onko hyrrän pyörittäminen vai lukeminen, koppipeli vaiko pallokartan tutkiminen heistä hauskempaa ja miellyttävämpää, koska kerran kaikki, mitä he haluavat, on saada olla toimessa, ja, kuten he luulevat, oman vapaan valintansa mukaisessa toimessa, minkä heille suovat ikäänkuin tunnustuksen osoituksena heidän vanhempansa tai muut henkilöt, joita he kunnioittavat ja joiden suosiossa he tahtoisivat pysyä. Näin ohjattu ja muiden huonolta esimerkiltä varjeltu lapsiparvi oppisi minun uskoakseni poikkeuksetta lukemaan, kirjoittamaan ja tekemään mitä vain tahdotaan yhtä hartaasti ja mieltyneesti kuin muut harjoittavat tavallisia leikkejään: ja kun vanhin olisi ensin saatu tähän menettelyyn tottumaan ja kun siitä olisi tullut ikäänkuin talon vallitseva tapa, olisi yhtä mahdotonta estää heitä oppimasta edellisiä, kuin on ylipäänsä vaikeata pidättää heitä antautumasta jälkimmäisiin.

§ 130. Minun nähdäkseni pitäisi lapsilla olla leikkikaluja, ja useammanlaatuisiakin, mutta niiden tulisi aina olla heidän kasvattajainsa tai jonkun muun säilytettävinä, eikä lapsen pitäisi saada niistä käsiinsä kerrallaan muuta kuin yksi, eikä hänen olisi myöskään sallittava pyytää toista, ennenkuin hän on antanut takaisin ensimmäisen. Se opettaa heitä hyvissä ajoin huolehtimaan siitä, ett'eivät he hukkaa tai turmele esineitä, joita on heille uskottu, kun taas heidän omintakeisesti hallitsemainsa tavarain ylenmääräisyys ja moninaisuus tekee heidät oikullisiksi ja välinpitämättömiksi ja viekoittelee heitä jo alusta alkaen tuhlaavaisuuteen ja hävittämiseen. Nämä ovat tosin pikku asioita, myönnän sen kyllä, eivätkä ne ehkä näytä ansaitsevan kasvattajan huolenpitoa; mutta ei mitään, joka voi muodostaa lasten luonnetta, saa jättää huomioon ottamatta eikä halveksia, ja mikä tahansa luo heissä tottumuksia ja määrää tapoja, ansaitsee heidän kasvattajainsa huolenpitoa ja tarkkaavaisuutta, eikä sitä ole seurauksiltaan suinkaan vähäpätöisyyksiin luettava.

Lasten leikkikaluista puheen ollen ansainnee muuan seikka vieläkin heidän vanhempainsa huomiota. Vaikka myönnetäänkin, että heillä tulisi olla niitä useammanlaatuisia, en kuitenkaan luule olevan tarpeellista ostaa niitä heille. Siten vältetään se kirjava moninaisuus, johon heidät usein upotetaan ja joka vain opettaa mieltä halaamaan vaihtelua ja ylellisyyttä, pysymään rauhattomana ja lakkaamatta tavoittelemaan jotakin uutta ja enempää, tietämättä mitä, ja milloinkaan tyytymättä siihen, mitä on. Huomaavaisuus, jota tahdotaan osoittaa arvohenkilöille, lahjoittelemalla sentapaisia esineitä heidän lapsilleen, tuottaa noille pienokaisille suurta vahinkoa. Siten opetetaan heille ylpeyttä, turhamaisuutta ja ahneutta, melkeinpä ennenkuin he osaavat puhuakaan: ja minä olenkin tuntenut erään pienen lapsen, jonka ajatukset olivat niin kiinni hänen leikkikalujensa lukumäärässä ja moninaisuudessa, että hän vaivasi hoitajatartaan joka päivä tarkastamaan ne, ja joka oli niin tottunut yltäkylläisyyteen, ett'ei hän milloinkaan luullut saaneensa tarpeeksi, vaan kyseli lakkaamatta: "Mitä vielä? Mitä vielä? Mitä minä vielä saan uutta?" Hyvää harjoitusta tosiaankin mielitekojen hillitsemiseen ja erinomainen keino kasvattaa lasta tyytyväiseksi, onnelliseksi mieheksi!

"Mistä he sitten saavat leikkikalunsa, joita te heille myönnätte, ell'ei niitä pidä heille ostaa?" Minä vastaan: heidän tulisi tehdä ne itse tai ainakin yrittää sitä ja nähdä niistä vaivaa; siihen mennessä ei heille pidä hankkia lainkaan leikkikalujapa siihen mennessä eivät he kaipaakaan niitä kovin konstikkaita. Sileä kivi, paperinpala, äidin avainkimppu tai mikä muu esine tahansa, jota käsitellessään he eivät voi loukata itseään, huvittaa pikku lapsia yhtä paljon kuin ne kalliimmat ja monimutkaisemmat lelut, joita ostetaan myymälöistä ja jotka heti paikalla turmellaan ja rikotaan. Lapset eivät ole milloinkaan ikävystyneitä eivätkä tule pahalle tuulelle, vaikk'ei heillä moisia leikkikaluja olisikaan, mikäli ei heitä ole niihin totutettu; heidän pieninä ollessaan kelpaa heille kaikki, mitä käteen sattuu, ja kun he kasvavat suuremmiksi, valmistavat he itse leikkikalunsa, ell'ei muiden järjetön tuhlaavaisuus ole niitä jo hankkinut heille yllin kyllin. Kun he tosiaankin kerran alkavat työskennellä jonkun keksintönsä toteuttamiseksi, pitäisi heitä ohjata ja auttaa; mutta heille ei olisi annettava mitään niin kauvan kun he istuvat laiskoina alallaan ja odottavat muiden käsien ryhtymistä toimeen, käyttämättä omiaan. Ja jos te autatte heitä silloin, kun joku vaikeus pysäyttää heidät, tekee se teidät heille rakkaammaksi kuin mikään kallisarvoinen lelu, jonka olette heille ostanut. Mutta leikkikaluja, joita heidän taitonsa ei vielä kykene saamaan aikaan, kuten erilaisia hyrriä, mailoja ja muita sentapaisia, ja joiden käyttelemisessä kysytään hiukan vaivaa, on heille kuitenkin hankittava. Nekin ovat hyvät heillä olemassa, ei moninaisuuden, vaan ruumiillisen harjoituksen takia, kunhan ne ovat vain niin yksinkertaisia kuin mahdollista. Jos heille annetaan esimerkiksi hyrrä, niin pitäisi ruoskanvarren ja nahkasiiman valmistaminen ja kiinnittäminen jättää heidän omaksi huolekseen. Jos he istuvat suu ammollaan ja odottavat tuollaisten esineiden putoavan suoraan sinne, pitäisi heidän kauniisti jäädä niitä ilman. Se totuttaa heitä hankkimaan kaikkea, mitä he tarvitsevat, omin neuvoin ja oman yritteliäisyytensä avulla, samalla kun se opettaa heille mielitekojen hillitsemistä, ahkeruutta, toimeliaisuutta, harkintaa, kekseliäisyyttä ja säästäväisyyttä, kaikki ominaisuuksia, joista heillä on oleva hyötyä heidän miehiksi vartuttuaan ja joita he eivät sentähden voi oppia liian varhain eivätkä painaa liian syvälle sydämmeensä. Kaikkien lasten leikkien ja huvitusten tulisi tarkoittaa hyvien ja hyödyllisten tottumusten muodostamista, tai muutoin kehittävät ne huonoja. Kaikki, mitä he tekevätkin, jättää vaikutuksensa heihin sillä hennolla ijällä, ja nämä vaikutukset kasvattavat heissä taipumuksen joko hyvään tai pahaan: eipä siis pitäisi lyödä laimin mitään, jolla on sellainen merkitys[103].

§ 131. Valehteleminen on niin mukava ja helppo keino peittää kaikkia rikkomuksia ja se on niin yleisessä käytännössä kaikenlaisten ihmisten kesken, että lapsi voi tuskin olla huomaamatta, miten siihen turvaudutaan jokaisessa tilaisuudessa, ja että ilman suurta huolenpitoa onkin sentähden vaikeata estää häntäkin siihen antautumasta. Mutta se on niin huono ominaisuus ja niin monen muun huonon ominaisuuden äiti, jotka siitä sikiävät ja jotka kätkeytyvät sen varjoon, että lasta olisi kasvatettava inhoamaan sitä niin paljon kuin suinkin mahdollista. Jos siihen sattuisi joskus keskustelu kääntymään, olisi siitä hänen kuultensa puhuttava aina mitä suurimmalla halveksumisella ominaisuutena, joka on niin täydelleen sopimaton sivistyneen miehen nimelle ja arvolle, ett'ei kukaan, jolla on vielä vähänkin kunniantuntoa, voi sietää syytöstä valehtelemisesta, koska sitä katsotaan äärimmäisen häpeän merkiksi, häpeän, joka syöksee miehensä riettaan halpamaisuuden alimmalle asteelle ja asettaa hänet samalle tasolle ihmiskunnan kurjimpain hylkiöiden ja ilettävimmän roskaväen kanssa, ja jota ei siis voida millään muotoa suvaita henkilössä, joka tahtoo seurustella arvossapidettyjen ihmisten kanssa tai nauttia jonkunlaistakin kunnioitusta tai luottamusta maailmassa. Kun hänet tavataan ensi kerran valehtelemasta, olisi sitä mieluummin kummasteltava mitä hirvittävimpänä seikkana hänen tekemäkseen, kuin moitittava aivan tavallisena virheenä. Ellei se estä häntä siihen uudelleen lankeamasta, on häntä seuraavalla kerralla ankarasti nuhdeltava ja annettava hänen joutua isän ja äidin ja koko hänen ympäristönsä ja yleensä kaikkien, jotka ovat saaneet siitä tietoa, perinpohjaisen epäsuosion esineeksi. Ja ellei tämäkään häntä paranna, silloin on teidän turvautuminen selkäsaunaan, sillä kun häntä on kerran tuolla tavoin varoitettu, on ennakolta harkittua valhetta pidettävä aina uppiniskaisuutena eikä koskaan päästettävä rankaisematta.

§ 132. Pelätessään virheidensä näkyvän kaikessa alastomuudessaan, ovat lapset kaikkien muiden Aatamin poikain tavoin taipuvaisia etsimään puolusteluja. Tämä vika on yleensä hyvin lähellä valhetta ja johtaa useinkin siihen, eikä sitä olisi siis heissä suvaittava, vaikka sitäkin olisi koetettava parantaa pikemmin häpeäntunteen kuin tylyn ankaruuden avulla. Jos sentähden lasta ahdistetaan jostakin asiasta ja hänen ensimmäinen vastauksensa kuulostaa verukkeelta, kehoitettakoon häntä tyynesti sanomaan totuus, ja jos hän siitä huolimatta yhä koettaa kiemurrella pulasta valheen avulla, on häntä kuritettava; mutta jos hän tekee suoran tunnustuksen, on teidän kiittäminen hänen vilpittömyyttänsä ja antaminen hänen virheensä anteeksi, millainen se sitten lie ollutkin, ja antaminen niin anteeksi, ett'ette enää milloinkaan häntä siitä soimaa tai edes hänelle siitä mainitse, sillä jos te tahdotte saada hänet rakastamaan avomielisyyttä ja jos te haluatte alituisella harjoittelemisella tehdä sen hänelle luontaiseksi, on teidän katsottava, ett'ei siitä tule hänelle milloinkaan pienintäkään ikävyyttä, vaan että sitä päinvastoin erikoisilla hyväksymisen osoituksilla tuetaan, ottamattakaan lukuun sitä, että hänen omasta tunnustuksestaan seuraa aina täydellinen rankaisemattomuus. Milloin hänen puolustelunsa sattuu olemaan sellainen, ett'ette voi todistaa siinä piilevän valhetta, antakaa sen käydä todesta, älkääkä millään muotoa osoittako pienintäkään epäilystä sen suhteen. Antakaa hänen pitää hyvää mainettansa teidän silmissänne niin korkealla kuin mahdollista, sillä kun hän kerran huomaa sen kadottaneensa, olette te samalla menettänyt tehokkaan, jopa parhaan vaikutuskeinonne häneen. Älkää sentähden antako häneen juurtua sen ajatuksen, että te pidätte häntä valehtelijana, mikäli vain silloin voitte olla suosimatta hänen taipumustaan valehtelemiseen. Niinpä voidaankin muutamia pienempiä hairahduksia totuutta vastaan jättää huomioon ottamatta. Mutta heti kun häntä on kerran nuhdeltu valehtelemisesta, ei teidän millään ehdolla pidä antaman sitä hänelle enään anteeksi, milloin tahansa havaitsettekin hänen joutuneen siihen syypääksi ja te olette siitä häntä muistuttanut: sillä kun tämä rikkomus on häneltä kielletty ja kun hän voi varsin hyvin välttää sitä, ellei ole uppiniskainen, todistaa sen toistaminen täydellistä turmeltuneisuutta ja sen täytyy saada sellaiselle pahantapaisuudelle kuuluva rangaistus[104].

§ 133. Nämä ovat ajatukseni säätyläisnuorukaisen yleisestä kasvatuksesta. Vaikka olenkin taipuvainen otaksumaan sillä olevan jonkun verran vaikutusta koko hänen kasvatuksensa kulkuun, en kuitenkaan millään muotoa kuvittele sen sisältävän kaikkia niitä yksityisseikkoja, joiden käsittelemistä hänen kasvava ikänsä tai hänen erikoinen luonnonlaatunsa saattaisivat vaatia. Mutta kun nyt olemme tehneet nämä ylimalkaiset ennakkohuomautukset, lähdemme seuraavassa seikkaperäisemmin tarkastamaan hänen kasvatuksensa erikoisosia.

§ 134. Mitä jokainen säätyläisisä, joka vähänkin huolehtii poikansa kasvatuksesta, toivoisi pojalleen, paitsi perintöosuutta, minkä hän tälle jättää, sisältyy luullakseni näihin neljään seikkaan: hyveeseen, viisauteen, moitteettomaan käytökseen ja oppiin. Minä en nyt tässä välitä siitä, vaikka nämä nimet ehkä joskus merkitsisivätkin samaa asiaa tai todellisuudessa sisältäisivät toistensa lausumia käsitteitä. Tarkoitukseni mukaista on tällä kerralla noudattaa näiden sanojen yleistä käytäntöä, mikä on otaksuakseni niin selvä, että minua ymmärretään ja että minä saatan toivoa kaikkien ilman erikoisia vaikeuksia pääsevän ajatukseni perille.

§ 135. Minä asetan hyveen ensimmäiseksi ja välttämättömimmäksi niistä lahjoista, jotka ovat tavalliselle ihmiselle tai säätyläiselle tarpeellisia, koska sitä ehdottomasti vaaditaan, jotta häntä muut voisivat pitää arvossa ja rakastaa ja jotta hän kelpaisi itsellensä tai jotta hän edes voisi sietää itseänsä. Ilman sitä ei hän minun uskoakseni voi olla onnellinen, ei tässä eikä tulevassa maailmassa.

§ 136. Hyveen perustukseksi tulisi jo sangen varhain istuttaa hänen mieleensä oikea käsitys Jumalasta riippumattomana ylimpänä olentona, kaiken olevaisen tekijänä ja luojana, jolta me saamme kaiken hyvän, joka meitä rakastaa ja joka meille kaiken antaa[105]. Tämän mukaisesti herättäkää hänessä rakkautta ja kunnioitusta tätä korkeinta olentoa kohtaan. Se riittääkin aluksi, ryhtymättä laajemmin selittelemään tätä asiaa, sillä jos hänelle puhutaan liian varhain hengistä ja jos häntä halutaan sopimattomaan aikaan saada käsittämään tämän rajattoman olennon käsittämätöntä luontoa, täytetään hänen päänsä väärillä mietteillä tai hämmennetään sekavilla ajatuksilla Hänestä. Kerrottakoon hänelle vain sopivan tilaisuuden tullen, että Jumala on luonut kaiken olevaisen ja hallitsee nyt sitä, että Hän kuulee ja näkee kaikki ja tekee kaikkea hyvää niille, jotka Häntä rakastavat ja tottelevat; te olette huomaava, että kun hänelle puhutaan sellaisesta Jumalasta, herää hänen mielessään kyllin nopeasti toisia ajatuksia Hänestä, ajatuksia, joita teidän on ojennettava, jos havaitsette niissä piilevän erehdyksiä. Ja minä luulisinkin olevan parasta, että ihmiset yleensä pysyisivät sellaisessa käsityksessä Jumalasta, ryhtymättä liian innokkaasti tutkimaan olentoa, joka kaikkien on myönnettävä käsittämättömäksi; niinpä monet, joilla ei ole tarpeeksi ajatuksen voimaa ja selvyyttä eroittaakseen sen, mitä he voivat tulla tietämään, siitä, mitä he eivät voi tietää, vaipuvatkin taikauskoon ja jumalankieltämykseen, tehdessään Jumalan oman itsensä kaltaiseksi tai poistaessaan hänet kokonaan, koska he eivät voi mitään muuta käsittää. Ja minä olenkin taipuvainen ajattelemaan, että jos lapsia totutetaan säännöllisesti joka aamu ja ilta ilmaisemaan hartautensa Jumalaa kohtaan heidän luojanansa, suojelijanansa ja hyväntekijänänsä jollakin yksinkertaisella ja lyhyellä rukouksella, joka soveltuu heidän ijälleen ja käsityskyvylleen, siitä on oleva heille paljon enemmän hyötyä uskonnossa, tiedossa ja hyveessä kuin heidän ajatustensa hämmentämisestä liian uteliailla urkkimisilla Hänen tutkimattomasta luonnostaan ja olemuksestaan.

§ 137. Kun olette täten vähä vähältä istuttanut hänen mieleensä tuollaisen käsityksen Jumalasta, mikäli olette havainnut sen vastaavan hänen henkisiä kykyjänsä, ja opettanut hänet rukoilemaan Häntä ja ylistämään Häntä hänenkin luojanansa ja kaiken sen hyvän alkuna, mitä hän nauttii tai mitä hän pääsee nauttimaan, välttäkää kaikkea puhetta muista henkiolennoista siksi, kunnes niiden mainitseminen käy tarpeelliseksi myöhemmin esitettävässä tapauksessa ja kunnes hän raamatunhistoriaa lukiessaan joutuu miettimään tätä kysymystä.

§ 138. Mutta silloinkin ja yleensä hänen ollessaan vielä nuori on hänen arkaa mieltänsä tarkoin varjeltava kaikilta henkiin ja kummituksiin liittyviltä vaikutuksilta ja ajatuksilta tai muilta pimeän kauhistuttavilta peläteiltä. Tässä suhteessa uhkaa häntä vaara varomattomain palvelijain puolelta, joiden yleisenä tapana on peloitella lapsia ja saada heidät tottelemaan kertomalla heille aaveista ja verisistä luurangoista ja muista sellaisista pöpöistä, ne kun herättävät aina ajatuksen jostakin kauhistuttavasta ja uhkaavasta, jota heidän on sitten syytä pelätä yksin ollessaan, etenkin pimeässä. Sitä on huolellisesti vältettävä, sillä vaikka tällä typerällä tavalla heitä estettäisiinkin joistakin pienemmistä virheistä, on lääke kuitenkin turmiollisempi kuin tauti, ja heidän mielikuvitukseensa upotetaan siten ajatuksia, jotka vainoavat heitä kauhulla ja levottomuudella. Kun tuollaiset hirmukuvittelut ovat kerran päässeet lasten herkkään mieleen ja juurtuneet sinne kaiken sen voimakkaasti vaikuttavan pelon avulla, joka liittyy sellaisiin kaameihin uskotteluihin, vaipuvat ne niin syvälle ja takertuvat sinne niin lujasti, ett'ei niitä ole helppo saada sieltä jälleen pois, jos se on yleensä lainkaan mahdollista; ja kun ne siellä ovat, vaivaavat ne heitä usein kaikenlaisilla oudoilla näyillä ja tekevät lapsista, milloin he vain jäävät yksin, vapisevia raukkoja, ja saavat heidät pelkäämään omaa varjoansa ja pimeätä koko heidän elämänsä ajan. Minulle ovat valittaneet tätä seikkaa useat miehet, joita oli kohdeltu nuoruudessaan sillä tavalla; vaikka heidän järkensä korjasikin ne väärät käsitykset, joihin he olivat vajonneet, ja vaikka he olivatkin vakuutettuja siitä, ett'ei ollut mitään syytä pelätä näkymättömiä olentoja enempää pimeässä kuin päivälläkään, kykenivät nämä ajatukset yhä pienimmästäkin aiheesta nousemaan ensimmäisinä esiin heidän ennakkoluuloisesta mielikuvituksestaan, eikä niitä ollut sieltä enää helppo karkoittaa. Ja osoittaakseni teille, kuinka pysyviä ja kauhistuttavia ne kuvat ovat, jotka varhain painuvat mieleen, kerron minä tässä teille erään varsin kummallisen, mutta todenmukaisen tarinan. Eräässä läntisessä kaupungissa eli mies, jonka järki oli sekaisin ja jota poikien oli tapana härnätä, milloin hän vain osui heidän tielleen. Kun tämä mies näki eräänä päivänä kadulla yhden niistä veitikoista, jotka häntä aina kiusasivat, puikahti hän läheiseen veitsisepän myymälään, sieppasi sieltä paljastetun miekan ja lähti ajamaan poikaa takaa. Nähdessään toisen tulevan tuolla tavalla aseistettuna, turvautui tämä käpäliinsä ja juoksi henkensä edestä, ja onneksi olikin hänellä voimia ja nopeutta kylliksi ehtiäkseen isänsä talolle, ennenkuin hullu ennätti päästä häneen käsiksi. Ovi oli vain säpissä, ja kun poika oli saanut siitä kiinni, käänsi hän päätänsä nähdäkseen, kuinka lähelle hänen vainoojansa oli päässyt: tämä seisoikin ajokäytävän suulla, miekka kohotettuna iskuun, niin että hän juuri nipin napin ennätti pujahtaa sisään ja vetää oven kiinni välttääkseen lyöntiä, jolta hänen ruumiinsa siis säästyi, mutta ei hänen mielensä. Tämä pelästyminen teki häneen niin syvän vaikutuksen, että se pysyi monia vuosia, ellei koko hänen ikäänsä. Sillä kertoessaan tästä tapauksesta täysikasvuisena miehenä, sanoi hän, ett'ei hän koskaan sen ajan jälkeen, mikäli hän saattoi muistaa, mennyt kertaakaan sisään tuosta ovesta katsahtamatta taakseen, mitä mietteitä hän muutoin hautoikin päässään ja kuinka vähän hän ennen sille paikalle tuloaan olikin ajatellut tuota hullua miestä.

Jos lapset jätettäisiin omille oloillensa, eivät he pelkäisi enempää pimeässä kuin täydessä auringonvalossakaan: he pitäisivät vuorostaan edellistä yhtä tervetulleena nukkumisen kuin jälkimmäistä leikkimisen takia. Heissä ei olisi myöskään kaikenlaisilla puheilla suuremmasta vaarasta tai suuremmista kauhuista herätettävä ajatusta minkäänlaisesta eroituksesta enempää edellisen kuin jälkimmäisenkään välillä: mutta jos joku heitä ympäröivistä henkilöistä typeryyksissään tekisi heille tämän kiusan ja saisi heidät kuvittelemaan, että on muka toista olla pimeässä ja toista sulkea silmänsä, on teidän koetettava poistaa tämä luulo heidän mielestään niin pian kuin voitte ja teroittaa heille, että Jumala, joka on heille kaikki hyvin tehnyt, sääsi myös yön, jotta heidän olisi parempi ja rauhallisempi nukkua, ja että kun he ovat Hänen suojeluksessaan, ei pimeässä ole mitään, joka voisi heitä vahingoittaa. Mitä heidän tulee lisäksi tietää Jumalasta ja hyvistä hengistä, on lykättävä aikaan, josta tulemme myöhemmin puhumaan; pahoihin henkiin nähden olisi taas parasta, jos voisitte estää häntä ahtamasta mieleensä kaikenlaisia vääriä kuvitteluja niistä, siksi kunnes hän on kypsynyt tajuamaan sellaisia asioita.

§ 139. Kun olette näin laskenut hyveen perustukseksi oikean käsityksen Jumalasta sellaisena kuin sen uskontunnustus meille sattuvasti opettaa ja sikäli kuin lapsi ijältään kykenee sitä ymmärtämään, ja kun olette totuttanut hänet rukoilemaan, on seuraavana huolenanne saada hänet puhumaan puhtainta totta ja kaikin ajateltavin keinoin taivuttaa häntä hyväsydämmisyyteen. Hänen tulee tietää, että hänelle annetaan ennemmin kaksikymmentä muuta virhettä anteeksi kuin yksikin ainoa totuuden vääristeleminen, joka tapahtuu jonkun rikkomuksen peittämiseksi verukkeilla. Ja jos häntä opetetaan ajoissa rakastamaan muita ja olemaan hyvä heitä kohtaan, lasketaan siten jo varhain oikea perustus rehelliselle miehelle, koska kaikki vääryys yleensä johtuu siitä, että me rakastamme liian paljon itseämme ja liian vähän muita.

Siinä on kaikki, mitä minulla on sanottavaa tästä asiasta ylimalkaan, ja siinä on kylliksi hyveen ensimmäisten perustusten laskemiseksi lapsen mieleen: sikäli kuin hän varttuu suuremmaksi, on hänen luontaisten taipumustensa suuntaa tarkattava, ja jos se vie hänet enemmän kuin suotavaa on yhdelle tai toiselle puolelle hyveen oikealta polulta, on ryhdyttävä sopiviin ehkäisytoimiin. Sillä harvat Aatamin lapset ovat niin onnellisia, ett'ei heidän synnynnäisessä luonnonlaadussaan ilmenisi jotakin muita voimakkaampaa viettymystä, jota kasvatuksen tehtävänä on joko koettaa poistaa tai ainakin vastustaa. Mutta jos lähtisimme yksityiskohtaisemmin tarkastamaan tätä seikkaa, joutuisimme ulkopuolelle tämän lyhyen kasvatustutkielman tarkoitusta. En ole suinkaan aikonut ryhtyä pohtimaan kaikkia hyveitä ja kaikkia paheita, miten kukin hyve olisi saavutettavissa ja miten kukin erikoinen pahe erikoisilla keinoilla parannettavissa, vaikka olenkin maininnut muutamia tavallisimpia virheitä ja esittänyt yhtä ja toista niiden korjaamiseksi.

§ 140. Yleisen ajatustavan mukaisesti ymmärrän minä viisaudella miehen kykyä hoitaa asioitansa taitavasti ja varovasti tässä maailmassa. Se on sopivan luonnonlaadun, hengen ponnistelujen ja kokemuksen yhteistulos, eivätkä lapset voi sitä siis saavuttaa. Tehokkainta, mitä voidaan tehdä heidän johtamisekseen sitä kohti, on niin paljon kuin mahdollista estää heitä käyttämästä viekkautta, joka tosin apinoi viisautta, mutta joka on siitä kuitenkin kaikkein kauvimpana, aivan niinkuin apinakin on vain sitä rumempi sen yhtäläisyyden takia, mikä siinä muistuttaa ihmistä, koska siltä puuttuu se, mikä sen tosiaankin tekisi ihmiseksi. Viekkaus osoittaa vain ymmärryksen puutetta, ja koska se ei voi saavuttaa tarkoitustansa suoralla tiellä, tahtoisi se päästä sen perille salakeinoin ja kiertelyin; mutta pahinta koko jutussa on, että tuollainen ovela temppu auttaa vain yhden kerran ja on aina myöhemmin pelkäksi haitaksi. Ei ole voitu ikinä tehdä ei niin paksua eikä niin ohutta peitettä, että se peittäisi itsensä: eikä ole kukaan vielä ollut niin viekas, että hän voisi viekkautensa salata; ja kun heidät on kerran paljastettu, kaihtaa jokainen, epäilee jokainen kavaloita ihmisiä, ja koko maailma on kärkäs yhteisesti liittymään heitä vastaan ja saattamaan heidät häpeään, kun taas vilpitön, rehellinen, viisas mies huomaa kaikkien tekevän hänelle tietä, koska hän käy suoraan päämääräänsä kohti. Jos totutetaan lasta muodostamaan oikeita käsityksiä asioista eikä tyytymään, ennenkuin on päässyt niistä selville, jos kohotetaan hänen mielensä suuriin ja yleviin ajatuksiin ja jos pidetään hänestä kaukana petos ja viekkaus, mihin jälkimmäiseen aina sisältyy melkoinen annos petosta, valmistetaan häntä mitä sopivimmin viisauteen. Muuta, jota voidaan oppia vasta ajan, kokemuksen ja havainnon avulla ja tutustumalla ihmisiin, heidän luonteisiinsa ja tarkoitusperiinsä, ei tule odottaa lasten tietämättömyydeltä ja huolimattomuudelta eikä nuorison hurjapäiseltä kiihkeydeltä ja varomattomuudelta. Kaikki, mitä tällä kypsymättömällä ijällä voidaan tehdä siihen suuntaan, on, kuten olen jo sanonut, heidän totuttamisessaan rehellisyyteen ja suoruuteen, alistumiseen järjen neuvottavaksi ja niin paljon kuin mahdollista omien tekojensa harkitsemiseen.

§ 141. Seuraava säätyläiselle kuuluva hyvä ominaisuus on moitteeton käytös. On olemassa kahdenlaatuista huonoa käytöstä: edelliseen sisältyy typerä ujous ja jälkimmäiseen sopimaton leväperäisyys ja epäkohteliaisuus esiintymisessämme; molempia on vältettävä, tarkoin noudattamalla tätä yhtä ainoata sääntöä: ei pidä ajatella liian huonoa itsestään, eikä pidä ajatella liian huonoa muista.

§ 142. Tämän säännön edellistä osaa ei ole ymmärrettävä vastakohdaksi nöyryydelle, vaan kopeudelle. Meidän ei tulisi tosiaankaan luulla niin hyvää itsestämme, että me aina vain ylvästelisimme omasta erinomaisuudestamme, eikä meidän tulisi röyhkeästi asettua muiden edelle, koska kuvittelemme jossakin suhteessa olevamme heitä parempia, vaan olisi meidän vaatimattomasti ottaminen vastaan, mitä meille tarjotaan, milloin sen olemme ansainneet. Mutta meidän pitäisi kuitenkin luulla niin hyvää itsestämme, että suorittaisimme kaikki ne toimet, mitkä kuuluvat velvollisuuteemme ja mitä meiltä odotetaan, hämmentymättä ja häiriintymättä, kenen seurassa lienemmekin, ja ottaen vaarin siitä kunnioituksesta ja huomaavaisuudesta, jotka kuuluvat kunkin arvolle ja asemalle. Ihmisissä, etenkin lapsissa, voi usein huomata moukkamaista ujostelevaisuutta heidän joutuessaan vieraiden tai ylempiensä seuraan: he sekaantuvat ajatuksissaan, sanoissaan ja ilmeissään ja uppoavat niin siihen hämminkiinsä, ett'eivät enää kykene mitään tekemään tai eivät ainakaan kykene tekemään sitä sillä vapaudella ja siroudella, joka miellyttää ja joka takaa heille yleisen suosion. Ainoa parannuskeino tähän, samoin kuin muihinkin käytöksen puutteisiin, on vastakkaisen tottumuksen luominen harjoittelemalla. Mutta koska emme voi totutella seurustelemaan vieraiden ja arvohenkilöiden kanssa joutumatta heidän lähelleen, ei mikään muu voi korjata tätä esiintymisvikaa kuin seuran vaihtelevaisuus ja moninaisuus ja meitä itseämme ylempien henkilöiden parissa liikkuminen.

§ 143. Jos tuo äsken mainittu vika johtuu liian suuresta arkuudesta suhteissamme muihin, niin teemme itsemme syyllisiksi toiseen huonon käytöksen lajiin, välittäessämme liian vähän miellyttämisestä tai osoittaessamme liian vähän kunnioitusta niille, joiden kanssa joudumme tekemisiin. Sen välttämiseksi ovat nämä kaksi seikkaa tarpeelliset: ensiksi mieleen juurtunut pyrkimys olla loukkaamatta muita, ja toiseksi tämän pyrkimyksen ilmaiseminen kaikkein sopivimmalla ja miellyttävimmällä tavalla. Edellistä sääntöä noudattavia ihmisiä mainitaan kohteliaiksi, jälkimmäistä seuraavien taas sanotaan käyttäytyvän hienosti. Tähän jälkimmäiseen ominaisuuteen sisältyy se ilmeiden, äänen, sanojen, liikkeiden, eleiden ja koko ulkonaisen esiintymisen säädyllisyys ja sirous, joka viehättää seurassa ja joka vaikuttaa niin vapauttavasti ja miellyttävästi kaikkiin, kenen kanssa sitten olemmekin joutuneet tekemisiin. Se on ikäänkuin se ulkonainen kieli, jota mielen sisäinen kohteliaisuus käyttää ilmaantuakseen, ja kun tätäkin kieltä, kuten muitakin kieliä, hyvin suuressa määrässä hallitsevat kunkin maan erilaiset tavat ja tottumukset, on sitä sen sääntöihin ja käyttämiseen nähden etupäässä opittava huomioita tekemällä ja tarkkaamalla niiden esiintymistä, joiden tunnustetaan käyttäytyvän ehdottoman hyvin. Edelliseen ominaisuuteen, joka on ulkokuorta syvemmällä, sisältyy taas tuo yleinen sydämmellisyys ja huomaavaisuus kaikkia ihmisiä kohtaan, joka saa kunkin käytöksessään huolellisesti välttämään heidän halveksimistaan, ylenkatsomistaan ja hylkimistään ja päin vastoin osoittamaan heille maan tapojen ja sääntöjen mukaisesti heidän kunkin arvolleen ja asemalleen kuuluvaa kunnioitusta ja merkitystä. Tämä mielen perussuunta ilmenee miehen käyttäytymisessä juuri siten, että hän tarkoin välttää kenenkään seurustelukumppaninsa loukkaamista pienimmälläkään tavalla.

Minä esitän tässä alempana neljä ominaisuutta, jotka kaikkein huomattavimmin sotivat näitä tärkeimpiä ja viehättävimpiä seura-avuja vastaan. Epäkohteliaisuus saakin tavallisesti alkunsa jostakin näistä neljästä ominaisuudesta. Minä mainitsen ne tässä, jotta lapsia osattaisiin varjella niiden turmiolliselta vaikutukselta tai vapauttaa heidät niistä.

1. Ensimmäinen on tuo synnynnäinen karkeus, joka tekee ihmisen tylyksi muita kohtaan, niin ett'ei hän vähääkään välitä heidän taipumuksistaan, luonteestaan eikä olosuhteistaan. Sivistymättömän ihmisen varma tunnusmerkkihän onkin, ett'ei hän huoli lainkaan siitä, mikä miellyttää tai mikä ei miellytä niitä, joiden seurassa hän on, ja kuitenkin voi tavata viimeisen muodin mukaan puettuja ihmisiä, jotka päästävät oikkunsa hillittömään vauhtiin ja antavat niiden kolhia ja heittää nurin jokaisen, joka osuu niiden tielle, hituistakaan välittämättä siitä, miltä se muista tuntuu. Se on raakuutta, jonka jokainen huomaa ja jota jokainen inhoaa ja johon ei kukaan voi mieltyä, ja sentähden ei siitä saa näkyä pienintäkään jälkeä miehessä, joka haluaa saada muut uskomaan, että hänellä on edes jotakin aavistusta siitä, kuinka tulee käyttäytyä. Sillä kohteliaisuuden todellisena päämääränä ja tehtävänähän on taivutella synnynnäistä kankeutta ja pehmittää niin ihmisten luonteet, että he suostuisivat jonkunlaisiin myönnytyksiin ja mukautuisivat pitämään lukua niidenkin tunteista, joiden kanssa he ovat tulleet tekemisiin.

2. Halveksuminen eli kullekin kuuluvan kunnioituksen puute ilmenee joko katseissa, sanoissa tai eleissä. Kenen taholta se tuleekaan, herättää se aina vastenmielisyyttä. Sillä ei kukaan voi tyynenä kärsiä, että häntä halveksitaan.

3. Moittimishalu ja vikojen etsiminen muista on suorassa ristiriidassa kohteliaisuuden kanssa. Ihmiset, niihin he sitten ovatkin tai eivät ole syyllisiä, eivät halua vikojansa paljastettavan ja asetettavan julkisesti näkysälle kirkkaaseen päivänvaloon heidän omien silmiensä tai muiden silmien eteen. Hairahdukset, joista jotakuta moititaan, tuovat aina häpeää mukanaan, ja jonkun virheen paljastamista, jopa pelkkää viittaustakaan siihen, ei voida kärsiä ilman vastenmielisyyttä.

Ivaileminen on ovelin tapa julistaa muiden vikoja, mutta kun se yleensä tehdään kompaillen ja sirolla kielellä ja kun se huvittaa seuraa, ovat ihmiset joutuneet erehdyksissään luulemaan, ett'ei siinä ole mitään epäkohteliasta, kunhan se vain pysyy sopivissa rajoissa. Ja niinpä tällaisen keskustelun leikillisyys päästääkin sen usein jopa parempienkin ihmisten keskuuteen: pilailijoita kuunnellaan suosiollisesti ja tavallisesti osoittavat heidän puolelleen asettuneet läsnäolijat heille nauraen mieltymystään. Mutta heidän tulisi huomata, että muun seuran huvittaminen tapahtuu sen henkilön kustannuksella, jota he kuvailevat niin naurattavin värein ja jonka ei sentähden ole suinkaan hauska olla, ellei asia, josta häntä ivaillaan, tositeossa käännykin kehumiseksi. Sillä siinä tapauksessa ovat leikinlaskijan käyttämät naljailevat keksinnöt ja käänteet yhtä imartelevia kuin huvittaviakin, ja pilan esineeksi joutunut henkilö huomaa hänkin hyötyvänsä kaupasta ja ottaa muiden mukana osaa yleiseen iloon. Mutta kun ei joka mies kykene oikein käyttelemään niin herkkää ja arkaluontoista taitoa, missä pieninkin harha-askel voi turmella kaikki, luulen minä olevan parasta, että ne, jotka tahtovat olla ärsyttämättä toisia, etenkin kaikki nuoret, huolellisesti pidättäytyvät ivailusta, sillä jos siinä sattuu pienikin erehdys tai väärä käänne, jättää se siten loukattujen ihmisten mieleen häviämättömän muiston siitä, että heitä on purevasti, vaikkakin ehkä sukkelasti pilkattu jonkun heidän moitittavan ominaisuutensa takia.

Ivailun rinnalla on halu väittää vastaan moittimismuoto, jossa paheksuttava käytös usein ilmenee. Kohtelias mukautuvaisuus ei tosin vaadi, että meidän pitäisi aina hyväksyä kaikki ne päätelmät tai kertomukset, joilla seuraa huvitetaan, tai että meidän olisi vaijeten sivuutettava kaikki, mitä meidän kuultemme esitetään. Ei, toisten mielipiteiden vastustamista ja toisten erehdysten oikaisemista vaativat meiltä joskus totuus ja lähimmäisenrakkaus, eikä kohteliaisuuskaan siitä meitä estä, kunhan siinä vain noudatetaan tarpeellista varovaisuutta ja otetaan olosuhteet huomioon. Mutta niitä on ihmisiä, joita saattaa sanoa ikäänkuin vastustamishengen riivaamiksi ja jotka järkähtämättömästi ja huolimatta oikeasta tai väärästä vastustavat sitä, mitä joku seuran jäsen, tai mitä ehkä koko seura lausuu. Se on niin ilmeistä ja solvaisevaa arvostelemista, ett'ei kukaan voi olla pitämättä itseään sen johdosta loukattuna. Kaikkea muiden ihmisten lausuntojen vastustamista voidaan niin helposti epäillä moittimishaluksi ja siihen liittyy niin usein jonkunlainen nöyryyttävä tunne, että se olisi suoritettava mitä lempeimmällä tavalla ja niin varovaisin sanoin kuin suinkin on mahdollista löytää, jott'eivät nämä koko esiintymisen ohella suinkaan ilmaise mitään erikoista vastustamiskiihkoa. Kaikkien kunnioituksen ja hyväntahtoisuuden merkkien olisi siihen yhdyttävä, niin ett'emme väittelyssä voitettuamme menettäisi kuulijoittemme arvonantoa.

4. Riidanhalu on niinikään kohteliaisuudelle vastakkainen virhe, ei ainoastaan siksi, että se usein aiheuttaa sopimatonta ja ärsyttävää käytöstä ja puhetapaa, vaan myöskin siksi, että se sisältää ikäänkuin salaisen syytöksen tai moitteen jostakin epäkohteliaisuudesta, jonka olemme huomanneet vihastuksemme esineissä. Sellaista epäilystä tai vihjausta ei voi kukaan loukkaantumatta sietää. Sitä paitsi riittää yksikin äkäpussi häiritsemään koko seuraa, ja sopusointu pakenee pienintäkin sellaista soraääntä.

Koska mielihyvä on päätekijänä onnessa, jota kaikki ihmiset niin herkeämättä tavoittelevat, on helppoa huomata, miksi kohteliaita ihmisiä pidetään parempina kuin hyödyllisiä. Merkitsevän, arvokkaan miehen tai todellisen ystävän kunto, vilpittömyys ja hyvä tarkoitus riittävät harvoin vaimentamaan sitä loukkaantumisen tunnetta, minkä hänen vakavat ja perustellut lausuntonsa ovat herättäneet. Valtaa ja rikkautta, niin, jopa hyvettäkin pidetään vain sikäli arvossa, kuin ne edistävät onneamme. Ja sentähden onkin huono keino tavoittaa niiden mieltymystä, joiden onnea väitämme pitävämme päämääränämme, jos me heille palveluksia tehdessämme loukkaamme heitä tavalla, millä ne suoritamme. Ken osaa olla niiden mieliksi, joiden kanssa seurustelee, alentumatta häpeälliseen ja orjamaiseen imarteluun, hän on keksinyt oikean taidon elää tässä maailmassa ja saavuttaa sekä suosiota että arvonantoa kaikkialla. Kohteliaisuuteen olisi sentähden etusijassa suurella huolella koetettava totuttaa lapsia ja nuorisoa.

§ 144. On vieläkin olemassa muuan rikos hyviä tapoja vastaan, ja se on liiallinen muodollisuuksien harrastaminen ja taipumus itsepäisesti tyrkyttämään toiselle sellaista, mikä ei hänelle kuulu ja mitä hän ei voi typeryyttään tai häpeätään julistamatta ottaa vastaan. Moinen tuntuu pikemminkin tarkoitukselta tehdä toinen naurunalaiseksi kuin osoittaa hänelle todellista ystävyyttä, tai näyttää se ainakin ikäänkuin käskyvallan tavoittelulta ja parhaimmassakin tapauksessa se vaikuttaa vain kiusallisesti eikä kuulu millään tavoin kohteliaaseen käytökseen, jonka ainoana tarkoituksena ja päämääränä on niiden ihmisten miellyttäminen ja tyydyttäminen, jotka joutuvat kanssamme tekemisiin. Siihen virheeseen lankeavat tosin vain harvat nuoret, mutta jos he joskus tekevät itsensä siihen syypäiksi tai jos heidän epäillään taipuvan siihen suuntaan, on heille siitä huomautettava ja varoitettava heitä tästä väärinkäsitetystä kohteliaisuudesta. Heidän tulisi tietoisesti pyrkiä seurustelussaan osoittamaan kunnioitusta, arvonantoa ja hyväntahtoisuutta, suomalla kullekin sitä yleistä muodollista huomaavaisuutta, joka kohteliaisuuden sääntöjen mukaan heille kuuluu. Suoriutuminen tästä, joutumatta epäillyksi imartelusta, teeskentelystä tai orjamaisuudesta, vaatii suurta taitoa, jota vain hyvä aisti, järki ja hyvä seura voivat opettaa, mutta joka tuottaa niin suurta hyötyä käytännöllisessä elämässä, että se hyvin ansaitsee harrastamista.

§ 145. Vaikka moitteetonta käyttäytymistä tässä esiintymisemme kohdassa nimitetäänkin hyväksi kasvatukseksi[106], ikäänkuin olisi se erikoisesti kasvatuksen vaikutusta, niin ei, kuten olen jo sanonut[107], nuoria lapsia olisi sillä kuitenkaan paljoa kiusattava: minä tarkoitan hatun nostamisella ja siroilla kumarruksilla. Opettakaa heille ensin vaatimattomuutta ja hyväntahtoisuutta, jos voitte, eikä heiltä tule puuttumaan tämänlaisia seurustelutapoja, koska kohteliaisuus ei itse asiassa ole muuta kuin halua huolellisesti välttää osoittamasta vähäksymistä tai halveksimista suhteissamme muihin ihmisiin. Me olemme jo ylempänä esittäneet, millä tavalla sitä on sopivin ja arvokkain ilmaista. Se on maailman eri maissa yhtä erilaista ja kullekin maalle yhtä ominaista kuin niiden kielet; ja sentähden, jos asiaa oikein harkitaan, ovatkin lapsille tyrkytetyt, sitä koskevat säännöt ja saarnat yhtä hyödyttömiä ja sopimattomia, kuin jos tuolloin tällöin opetettaisiin yksi tai toinen sääntö espanjankielestä henkilölle, joka on tekemisissä vain englantilaisten kanssa. Olkaa miten innokas tahansa teroittamaan pojallenne kohteliaisuuden lakeja: millainen on hänen seuransa, sellaiset ovat myös hänen tapansa. Naapuristonne turpeenpuskijasta, joka ei ole milloinkaan käynyt kotipitäjäänsä ulompana, tulee, pitäkää hänelle sitten mitä esitelmiä ikinä tahdotte, yhtä pian puheenparreltaan kuin käyttäytymiseltäänkin hovimies, s.o. hän ei tule kummassakaan hienommaksi kuin ne, joiden kanssa hän tavallisesti seurustelee. Ja sentähden ei tästä seikasta tarvitsekaan pitää sen suurempaa huolta, ennenkuin lapsi on tullut siihen ikään, että hänelle on hankittava kasvattaja, jonka täytyykin sitten kaikin mokomin omata sivistynyt käytös. Ja täyttä totta puhuen: jos minun pitää lausua vapaasti mielipiteeni, ei ole niinkään tärkeätä, kuinka lapset nostavat hattuansa tai kumartavat, elleivät he tee mitään uppiniskaisuudesta, ylpeydestä ja pahanilkisyydestä. Jos osaatte opettaa heitä rakastamaan ja kunnioittamaan muita ihmisiä, keksivät he, mikäli heidän ikänsä vaatii, kylläkin keinoja ilmaistakseen tuon tunteensa niin, että se miellyttää kaikkia, niiden tapojen mukaisesti, joihin heitä on totutettu: ja mitä heidän ruumiinsa liikkeisiin ja ryhtiin tulee, voi tanssimestari, kuten on sanottu[108], sopivan ajan tullen opettaa heille, mitä tarpeellisinta on. Sillävälin ei lapsilta heidän vielä nuorina ollessaan vaaditakaan näiden muodollisuuksien turhantarkkaa noudattamista; huolimattomuus on siinä ijässä sallittua ja sopii heille yhtä hyvin kuin kohteliaisuus täysikasvuisille: tai jos joku erikoisen pikkumainen arvostelija pitäisi sitä virheenä, niin pidän ainakin minä sitä ehdottomasti sellaisena virheenä, johon ei tarvitse kiinnittää huomiota, vaan joka on jätettävä ajan, kasvattajan ja seurustelun korjattavaksi. Ja sentähden en luulekaan maksavan vaivaa kiusata ja nuhdella poikaanne siitä, kuten olen usein nähnyt lapsia kiusattavan ja toruttavan; vain milloin huomaatte hänen käyttäytymisessään ilmenevän kopeutta ja pahanilkisyyttä, on teidän koetettava järkisyillä tai häpeällä saada hänet niistä luopumaan.

Vaikka lapsia ei siis olekaan pieninä kovin ahdistettava hyvien tapojen säännöillä ja muodollisuuksilla, niin voi kuitenkin eräs sopimattoman käytöksen laji hyvin helposti kehittyä nuorison mukana, ellei sitä ajoissa hillitä, nimittäin halu keskeyttää muita näiden puhuessa ja häiritä heitä vastaväitteillä. Joko nyt sitten väittelytottumus tai lahjakkaisuuden ja oppineisuuden maine, joka tavallisesti sille suodaan, ikäänkuin olisi se tietämisen ainoana mittapuuna ja todistuksena, saa nuoret miehet niin kärkkäästi vakoilemaan tilaisuuksia toisten puheiden oikomiseen, jott'ei ainoakaan otollinen hetki heidän kykyjensä julistamiseksi pääsisi ohi, se vain on varmaa, että minä olen havainnut oppineita eniten moitittavan tässä suhteessa. Ei voi olla suurempaa karkeutta kuin toisen keskeyttäminen hänen puheensa paraasta vauhdista, sillä ellei olisikaan hävytöntä typeryyttä yrittää vastata, ennenkuin olemme kuulleetkaan, mitä aijotaan sanoa, niin julistetaan sillä kuitenkin selvästi, että me olemme väsyneet kuulemaan häntä pitemmältä ja että me emme anna mitään arvoa hänen lausunnoilleen, joiden me emme siis katso voivan kiinnittää seuran mieltä, vaan joiden asemesta me vaadimme sen kuulemaan meitä, koska meillä on jotakin sellaista esitettävänä, mikä ehdottomasti ansaitsee sen huomiota. Tuollainen käyttäytyminen osoittaa hyvin suurta kunnioituksen puutetta, eikä se voikaan olla asianomaista loukkaamatta, ja kuitenkin on melkein kaikella keskeyttämisellä säännöllisesti tällaiset seuraukset. Jos siihen vielä liittyy, kuten tavallista on, jonkun erehdyksen oikaiseminen tai jonkun lausutun ajatuksen vastustaminen, osoittaa se yhä suurempaa ylpeyttä ja omahyväisyyttä, koska me siten pyrimme väkisinkin opettajiksi ja otamme asiaksemme joko toisen kertomuksen korjailemisen tai hänen arvostelukykynsä hairahdusten paljastamisen.

En sano tätä siinä mielessä, että luulisin tarpeelliseksi poistaa seurasta kaiken mielipiteiden erilaisuuden tai ihmisten keskusteluista kaiken vastustuksen, sillä sehän merkitsisi seurustelun suurimman edun hävittämistä, ja älykkäiden puhetoverien kehittävä vaikutus kävisi kokonaan mahdottomaksi, jos jokaisen olisi pakko myöntyä ensimmäisen puhujan mielipiteeseen ja toistella sitä; sillä asiathan saavat aina lisävalaistusta lahjakkaiden miesten vastakkaisista esityksistä, jotka osoittavat niiden eri puolet ja niiden erilaiset muodot ja mahdollisuudet. Minä en siis vastustakaan eriävän mielipiteen ilmoittamista, vaan tapaa, jolla se tehdään. Nuoria miehiä olisi varoitettava ylen kärkkäästi tunkemasta mielipiteitään joka paikkaan, ellei heiltä jotakin kysytä tai elleivät muut ole jo puhuneet ja vaikene sillä hetkellä, ja silloinkin on heidän esiinnyttävä vain tiedustelijoina eikä opettajina. Jyrkkää väittämistä ja pöyhkeätä asentelua on vältettävä, ja vasta kun koko seuran yleinen äänettömyys tarjoaa siihen hyvän tilaisuuden, esittäkööt he vaatimattomasti kysymyksensä oppia saadakseen.

Tämä kiitettävä säädyllisyys ei suinkaan verhoa heidän kyvykkäisyyttään eikä heikonna heidän järkensä voimaa, vaan takaa se heille sitä suosiollisemman huomion ja antaa heidän lausunnoilleen sitä suurempaa painoa. Joku keskinkertainen todistus tai joku varsin jokapäiväinen huomautus hankkii heille siten esitettynä, jos siihen vielä liittyy kohtelias viittaus muiden mielipiteille osoitettavaan kunnioitukseen ja huomaavaisuuteen, enemmän mainetta ja arvoa kuin terävinkään sukkeluus tai syvinkään tieto, jos ne tuodaan esiin karkealla, hävyttömällä tai meluisalla tavalla, koska moinen aina loukkaa kuulijoita ja jättää huonon käsityksen miehestä, vaikka hän sitten väittelyssä voittaisikin.

Tällaista nuorison käyttäytymistä olisi siis huolellisesti valvottava, jo alkuunsa pysäytettävä ja vastakkaisia tapoja istutettava koko heidän esiintymiseensä, sitäkin enemmän, kun lörpöttelyn halua, alituista toisten keskeyttämistä väiteltäissä ja suuriäänistä riitelemistä voidaan liiankin usein havaita täysikasvuisten, arvokkaidenkin henkilöittemme keskuudessa. Intiaanit, joita me nimitämme raakalaisiksi, noudattavat paljon suurempaa maltillisuutta ja kohteliaisuutta puheissaan ja keskusteluissaan, kuuntelevat toista hiiskahtamattakaan siksi, kunnes tämä on sanonut täydelleen sanottavansa, ja vastaavat sitten hänelle tyynesti, huutamatta ja kiihkoilematta. Ja ett'ei näin ole laita tässä sivistyneessä maailmanosassa, se on meidän laskettava huolimattoman kasvatuksen syyksi, kasvatuksen, joka ei ole vielä poistanut keskuudestamme tätä muinaisen raakalaisuuden jätettä. Mitä arvelette: eikö ollut huvittava näky, kun kaksi ylhäistä naista, jotka ovat sattumalta joutuneet lukuisain vieraiden täyttämän huoneen vastakkaisille puolille istumaan, takertuvat väittelyyn ja kiihtyvät siinä niin, että he ottelun kuumuudessa siirtävät vähitellen tuolejaan eteenpäin ja saapuvat vähän ajan kuluttua keskelle huonetta aivan lähelle toisiaan; siinä he sitten torailevat hyvän hetken yhtä raivoisasti kuin kaksi tappelukukkoa sotatantereellaan, muistamatta tai huomaamatta seuraa, joka ei voinut olla sillä välin hymyilemättä? Tämän kertoi minulle muuan arvossapidetty henkilö, joka oli läsnä sanasodassa ja joka ei jättänyt viittaamatta niihin sopimattomuuksiin, joihin väittelyn kiivaus useinkin syöksee ihmiset ja joista kasvatuksen on pitäminen sitä parempaa huolta, mitä yleisemmäksi tavaksi ne ovat tulleet. Jokainen tuomitsee moista esiintymistä huomatessaan sitä toisissa, vaikka hän ei välitäkään siitä, kun on kysymyksessä hänen oma käyttäytymisensä; ja monet taas, jotka tuntevat sen haitat omasta puolestaan ja tekevät päätöksiä sitä vastaan, eivät voi kuitenkaan päästä pahasta tavasta, jonka huolimaton kasvatus on sallinut juurtua tottumukseksi.

§ 146. Mitä on ylempänä[109] sanottu seurasta, avaisi ehkä meille, jos sitä tarkoin harkitsisimme, avarampia näköaloja ja opettaisi meitä huomaamaan, kuinka paljoa laajemmalle sen vaikutus ulottuu. Seura ei määrää ainoastaan kohteliaisuuden muotoja, vaan sen teho painuu ulkokuorta syvemmälle, ja on hyvin mahdollista, että me oikein arvostellessamme maailman erilaisia uskontoja ja siveysoppeja havaitsisimme suurimman osan ihmiskuntaa saaneen juuri ne mielipiteensä ja sovinnaisuutensa, joiden takia he haluaisivat kuolla, pikemminkin heidän maassaan noudatetuista tavoista ja koko heidän ympäristönsä lakkaamattomasta käytännöstä, kuin niiden järjellisiin perusteihin nojaavasta vakaumuksesta[110]. Minä mainitsen tämän vain osoittaakseni teille, kuinka tärkeänä minä pidän seuraa pojallenne kaikissa hänen elämänsä vaiheissa ja kuinka suurta arvoa ja huolta on sentähden pantava juuri tähän kohtaan, koska sillä on suurempi vaikutusvoima häneen kuin kaikella, mitä te muutoin voitte tehdä.

§ 147. Herättänee ehkä kummastustanne, kun minä asetan opin viimeiselle sijalle, ja sitäkin enemmän, kun ilmoitan teille pitäväni sitä myöskin vähäarvoisimpana kasvatuksen osana. Tämä saattaa kuulua oudolta kirjanoppineen suussa, ja kun siitä tehdään tavallisesti pääasiallisin, ellei ainoa touhu ja puuha lapsille, kun ihmiset kasvatuksesta puhuessaan tarkoittavat melkein yksinomaan sitä, tuntuu väite sitäkin ihmeellisemmältä. Kun ajattelen, kuinka suuri homma tehdään hiukkasen latinan ja kreikan oppimisesta[111], kuinka monta vuotta siihen hukataan ja mitä melua ja puuhaa siitä pidetään aivan hyödyttömästi, on minun vaikea olla ajattelematta, että lasten vanhemmat yhä vielä itsekin pelkäävät koulumestarin patukkaa, jota he pitävät ainoana kasvatuksen välikappaleena, samoin kuin he katsovat yhden tai kahden kielen oppimista sen ainoaksi tarkoitukseksi. Kuinka olisi muutoin mahdollista, että lapsi kahlehdittaisiin laivaorjan tavoin airoonsa seitsemäksi, kahdeksaksi tai kymmeneksi ikänsä parhaaksi vuodeksi päntätäkseen päähänsä paria kieltä, joihin hän minun luullakseni voisi perehtyä paljoa vähemmällä ajan ja vaivan hukalla ja joita hän voisi oppia melkein kuin leikkien[112]?

Annettakoon minulle sentähden anteeksi, kun ilmoitan suorastaan kadottavani kärsivällisyyteni ajatellessani, että säätyläisnuorukainen työnnetään suuren lauman jäseneksi ja että häntä ajetaan ruoskalla ja patukalla kuin juoksisi hän kujaa eri luokkien läpi ad capiendum ingenii cultum.[113] Kuinka, sanonette, ettekö sitten antaisi hänen oppia kirjoittamaan ja lukemaan? Pitääkö hänen jäämän yhtä tietämättömäksi kuin pitäjämme lukkari, joka pitää Hopkinsia ja Sternholdia[114] maailman parhaina runoilijoina ja joka tekee heidät huonolla lukutavallaan vielä huonommiksi kuin he ovatkaan? Älkääpä, älkääpä pitäkö niin kiirettä, minä pyydän. Lukemisen ja kirjoittamisen ja yleensä kaiken opin myönnän tarpeelliseksi, mutta minä en kuitenkaan katso niitä pääasiaksi. Luulenpa teidänkin pitävän sellaista miestä sangen typeränä, joka ei asettaisi hyveellistä tai viisasta henkilöä arvossa rajattomasti jonkun suuren kirjanoppineen edelle. Minä uskon kyllä opista olevan suurta apua hyveelliseksi ja viisaaksi tulemisessa, kun ovat kysymyksessä hyvät hengenlahjat, mutta tunnustettava on myöskin, että se toisissa huonommilla taipumuksilla varustetuissa henkilöissä johtaa vain yhä suurempaan typeryyteen tai kelvottomuuteen. Minä sanon tämän, jott'ette te poikanne kasvatusta harkitessanne ja hänelle koulumestaria tai kasvattajaa etsiessänne ajattelisi yksinomaan latinaa ja logiikkaa, kuten tavallisesti tehdään. Oppia on kyllä hankittava, mutta vasta toisessa sijassa, vain tärkeämpien ominaisuuksien palvelijana. Etsikää joku henkilö, joka osaa ymmärtäväisesti muodostella hänen tapojaan: jättäkää hänet sellaisen miehen käsiin, että voitte olla niin varma kuin mahdollista hänen viattomuutensa säilyttämisestä, hänen hyvien taipumustensa hellimisestä ja kehittämisestä ja huonojen lempeästä ojentamisesta ja poistamisesta, samoin kuin hyvien tottumusten vakiinnuttamisesta. Se on tärkein kohta, ja kun siitä on pidetty huolta, voidaan hankkia oppia ikäänkuin kaupanpäällisiksi, ja luullakseni hyvin helpollakin, käyttämällä keinoja, joihin myöhemmin palaamme[115].

§ 148. Kun lapsi osaa puhua, on aika hänen alkaa opetella lukemaan. Mutta tässäkin asiassa sallittakoon minun teroittaa erästä seikkaa, joka varsin kernaasti unohdetaan, nimittäin, että on hyvin huolellisesti estettävä sitä muodostumasta hänelle velvollisuudeksi, samoin kuin on estettävä häntä itseään pitämästä sitä pakollisena työnä. Kuten olen sanonut, rakastamme me luonnostamme, jo kehdosta lähtien, vapautta, eikä meillä sentähden olekaan muuta syytä vastenmielisyyteemme useita seikkoja kohtaan kuin se, että niitä tyrkytetään meille väkisin. Minä olen aina kuvitellut, että tietojen hankkimisesta voitaisiin tehdä leikki ja huvitus lapsille ja että heidät saataisiin haluamaan opetusta, jos sitä tarjottaisiin heille kunnian, kiitoksen, hauskuuden ja virkistyksen asiana tai palkintona jostakin muusta suorituksesta, ja ellei heitä milloinkaan toruttaisi eikä kuritettaisi laiminlyönnistä siinä suhteessa. Minua vakaannuttaa tässä mielipiteessä vielä sekin seikka, että portugalilaisten keskuudessa on lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen niin suuressa määrin heidän lastensa muodin ja kilvoittelun esineenä, ett'ei näitä voida siitä estämälläkään estää: he käyttävät siinä toistensa apua ja ovat siinä toimessa niin innokkaita, kuin olisi se heiltä kielletty. Muistelenpa, että minä erään ystäväni talossa oleskellessani, kun ei hänen nuorempi poikansa, vielä mekossa kulkeva lapsi, mielellään tarttunut kirjaansa (hänen äitinsä opetti häntä kotona lukemaan), neuvoin koettamaan erästä toista keinoa kuin sitä häneltä velvollisuutena vaatimista; ennakolta suunnitellussa keskustelussa, jonka hän saattoi kuulla, mutta jonka kestäessä ei häneen kiinnitetty sen suurempaa huomiota, selitimme me siis, että perijäin ja vanhempain veljien erikoisoikeutena ja etuna oli saada oppia, että se teki heistä hienoja herrasmiehiä ja hankki heille kaikkien rakkauden, mutta että nuoremmille veljille oli sivistykseen pääseminen suosion ja armon osoitus, että lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen oli jo enemmän kuin oikeastaan kuului heidän osakseen, ja että he saivat jäädä, jos halusivat, tietämättömiksi tolvanoiksi ja moukiksi. Tämä vaikutti niin lapseen, että hän sen jälkeen osoitti erikoista innostusta oppimiseen ja että hän tuli itsestään äitinsä luo lukemaan eikä antanut hoitajattarelleen rauhaa, ennenkuin tämä oli kuulustellut hänen läksynsä. Minun nähdäkseni olisi jotakin tuontapaista keinoa sovitettava muihinkin lapsiin, ja kun on päästy selville heidän luonteestaan, olisi heihin juurrutettava sellaisia ajatuksia, jotka saisivat heidät itsestään haluamaan tietoja ja etsimään oppimisen tilaisuuksia vain jonakin uutena leikin tai huvituksen muotona. Mutta, kuten olen jo aikaisemmin sanonut, silloin ei lukemisesta olekaan tehtävä heille pakollista työtä eikä rasitusta. Voidaanhan käyttää pelikuutioita ja leikkikaluja, joihin on kaiverrettu kirjaimet, opettaakseen lapsille aakkoset leikkiessä[116], ja monen monta muutakin keinoa voitaneen keksiä, jotta aina heidän erilaisten luonteittensa mukaan tämänlainen oppiminen tehtäisiin heille huvitukseksi.

§ 149. Sillä tavalla voidaan lapsille opettaa aakkoset heidän sitä aavistamattaankaan, ja sillä tavalla voidaan heidät myös opettaa lukemaan, heidän huomaamattaan sitä muuksi kuin huvitukseksi, ja niin saavuttavat he suorastaan leikkien opin, jota toisiin ajetaan vitsan avulla. Lapsille ei olisi määrättävä mitään työksi eikä vakavaksi velvollisuudeksi, sillä heidän mielensä ja ruumiinsa eivät sitä kestä. Se vahingoittaa heidän terveyttään, ja kun heidät pakotetaan ja kytketään kirjan ääreen ijässä, joka vihaa kaikkea sellaista kahlehtimista, on tässä juuri syy siilien, sitä en lainkaan epäile, että niin monen monet ovat sittemmin koko ikänsä vihanneet kirjoja ja lukemista. Se on kuin ylensyöminen, joka jättää jälkeensä lähtemättömän vastenmielisyyden liiaksi nautittua ruokalajia kohtaan.

§ 150. Minä olenkin sentähden ajatellut, että jos leikkikaluja käytettäisiin tähän tarkoitukseen, kun niistä tavallisesti ei ole mitään hyötyä, voitaisiin keksiä erilaisia menettelytapoja, millä opettaa lapsia lukemaan näiden luullessa yhä vain leikkivänsä. Mitäpä jos esimerkiksi valmistettaisiin samanlainen norsunluupallo kuin Kuninkaallisen Tammen[117] arpapelissä ja varustettaisiin se kolmellakymmenelläkahdella tai mieluummin ehkä kahdellakymmenelläneljällä tai kahdellakymmenelläviidellä sivulla, ja jos eri sivuille liimattaisiin toisille A, toisille B, toisille C ja toisille D? Minä luulisin teidän olevan parasta alkaa ensin vain näillä neljällä kirjaimella tai ehkäpä vain kahdella, ja lisätä sitten vasta uusia, kun lapsi olisi nämä täydellisesti oppinut; ja niin voisitte jatkaa siksi, kunnes jokaisella sivulla olisi oma kirjaimensa ja pallossa siis kaikki aakkoset. Tällä olisi nyt minun mielestäni muiden leikittävä hänen nähtensä, koska kerran sopii aivan yhtä hyvin määrätä pelin voittajaksi se, joka ensinnä heittää A:n tai B:n, kuin sekin, joka noppasilla oltaessa saa kuusi tai seitsemän. Pelatessanne tätä peliä hänen kanssaan, älkää milloinkaan houkutelko häntä siihen, jott'ei siitä tulisi hänelle varsinainen työ, sillä minä toivoisin hänen käsittävän asian kokonaan niin, että se on vain ikäihmisten peliä, ja silloin uskon varmasti hänen itsestään siihen mielistyvän. Ja jotta hänellä olisi sitä enemmän syytä pitää sitä vain leikkinä, johon hänetkin joskus armosta ja suosiosta päästetään osalliseksi, olisi palloa pelin loputtua säilytettävä sellaisessa paikassa, ett'ei hän saa sitä käsiinsä, sillä jos se olisi hänen ulottuvillaan milloin tahansa, voisi koko puuha käydä hänelle ennen pitkää liian vanhaksi.

§ 151. Pitääksenne hänen innostustaan vireillä tähän leikkiin on teidän parasta johtaa hänet katsomaan sitä oikeastaan häntä ylemmille henkilöille kuuluvaksi hommaksi; ja kun hän on tällä tavalla oppinut kirjaimet, voi hän ne tavuihin vaihtamalla oppia lukemaan aavistamattaankaan, miten se kävi, ja tarvitsemattaan kärsiä siitä enempää torumista kuin vaivaakaan tai kyllästyä kirjoihin sen kovan kohtelun ja suuren kiusan takia, mitä ne olisivat hänelle aiheuttaneet. Lapset, jos vain tarkastatte heidän puuhiansa, näkevät suunnattomasti vaivaa oppiessaan erinäisiä leikkejä, joita he kammoisivat raskaana työnä ja velvollisuutena, jos ne tehtäisiin heille pakollisiksi. Minä tunnen erään korkea-arvoisen henkilön (hän ansaitsee kuitenkin enemmän kunnioitusta oppinsa ja hyveittensä kuin säätynsä ja ylhäisen asemansa takia), joka liimasi kuusi ääntiötä (sillä englanninkielessä on Y:kin ääntiö) pelinoppasen kuudelle sivulle ja loput, kahdeksantoista keraketta, kolmen muun noppasen sivuille ja muodosti siitä lapsilleen sellaisen leikin, että se voittaa, joka yhdellä heitolla saa syntymään eniten sanoja näille neljälle noppaselle; täten oppi hänen vanhin poikansa vielä lapsenmekossa kulkiessaan leikkien tavaamaan, osoittaen siinä suurta innostusta, ilman että häntä oli sen takia kertaakaan toruttu tai siihen pakotettu.

§ 152. Minä olen nähnyt pienten tyttöjen harjoittelevan kokonaisia tunteja yhtämittaa ja tekevän työtä ylen määrin tullakseen taitaviksi tipapelissä,[118] kuten he sitä nimittävät. Katsellessani heidän puuhiansa olen usein ajatellut, että tarvittiin vain sopiva keksintö saadakseen heidät suuntaamaan kaiken tuon ahkeruutensa johonkin sellaiseen, mistä heillä olisi enemmän hyötyä; ja minun uskoakseni onkin vain vanhempain ihmisten vikaa ja huolimattomuutta, ett'ei niin tapahdu. Lapset eivät pysy läheskään niin mielellään toimettomina kuin aikuiset, ja aikuisia on moitittava, ellei osaa tästä hyörivästä mielenlaadusta ohjata hyödyllisiin puuhiin, jotka voitaisiin yleensä tehdä heille yhtä huvittaviksi kuin nekin, joita he nyt omin päinsä harjoittavat, jos täysikasvuiset olisivat vain puoliksikin niin hetaita heitä johtamaan, kuin nämä pikku apinat olisivat kärkkäitä heitä seuraamaan. Minä kuvittelen, että joku viisas portugalilainen alotti entisinä aikoina tämän tavan maansa lasten keskuudessa, siellä kun, kuten olen kuullut ja kuten jo olen ylempänä maininnutkin[119], on mahdotonta estää lapsia oppimasta lukemaan ja kirjoittamaan; ja muutamissa osissa Ranskaa opettavat lapset myöskin toisiaan laulamaan ja tanssimaan jo kehdosta lähtien[120].

§ 153. Ensi aluksi olisi parasta laittaa pelinoppasen tai monikulmion sivuille liimattavat kirjaimet samankokoisiksi kuin isolehtisessä Raamatussa, sekoittamatta niihin lainkaan isoja kirjaimia; kun lapsi on kerran oppinut lukemaan sellaisilla kirjaimilla painettua, ei viivy kauvaa, ennenkuin hän saa selon myös isoista kirjaimista: mutta alussa ei häntä saa hämmentää niiden moninaisuudella. Tällaisen pelinoppasen avulla voitte järjestää aivan samanlaisen leikin kuin Kuninkaallisessa Tammessakin, mistä koituisi uutta vaihtelua, ja pelata hänen kanssaan kirsikoista, omenoista, y.m.s.

§ 154. Paitsi näitä voidaan keksiä monen monta muuta kirjainleikkiä, joita tähän keinoon mielistyneet saattavat helposti sommitella ja teettää tähän tarkoitukseen, jos vain haluavat. Kuitenkin tuntuvat minusta nuo neljä ylempänä mainittua noppasta niin mukavilta ja käytännöllisiltä, että parempia tuskin osataan keksiä ja että muita tuskin tarvitaankaan.

§ 155. Tämä olkoon sanottu lukemisen opetuksesta, johon ei teidän tule koskaan ajaa lasta väkisin eikä torua häntä sen takia; tehkää hänelle pieniä kepposia, jos osaatte, saadaksenne hänet lukemaan, mutta älkää päästäkö sitä muodostumaan hänelle pakolliseksi. Parempi on hänen oppia vuotta myöhemmin lukemaan kuin että hän täten alkaisi kammoksua kaikkea tietojen hankkimista. Jos joudutte hänen kanssaan riitaan, tapahtukoon se tärkeissä, totuutta ja luonteen hyvyyttä koskevissa asioissa, mutta älkää rasittako häntä aakkosten oppimisella. Käyttäkää taitoanne taivuttaaksenne ja nöyryyttääksenne hänen tahtoansa järjen vaatimusten alaiseksi, opettakaa häntä rakastamaan muiden ihmisten luottamusta ja kunnioitusta ja tuskaisesti varomaan, ett'ette etenkään te eikä hänen äitinsä pääsisi luulemaan hänestä huonoa ja kunnotonta: kaikki muu tulee silloin itsestään. Mutta jos tahdotte näin menetellä, niin ette minun nähdäkseni saa sitoa ja kahlehtia häntä kaikenlaisia vähäpätöisiä asioita koskevilla säännöillä ettekä nuhdella häntä jokaisesta pikku virheestä tai ehkäpä sellaisistakin virheistä, jotka muiden mielestä tuntuisivat suurilta; mutta tästähän minä olen jo ylempänä kylliksi puhunut[121].

§ 156. Kun hänet tällä lempeällä tavalla on opetettu lukemaan, tulisi hänen käteensä pistää joku helppo, hauska ja hänen henkisiä kykyjänsä vastaava kirja, jonka suoma huvitus kiinnittäisi hänen mieltänsä ja palkitsisi hänen lukemisvaivansa, mutta joka ei kuitenkaan täyttäisi hänen päätänsä kaikenlaisella kokonaan hyödyttömällä romulla tai istuttaisi häneen suorastaan paheen ja järjettömyyden ituja. Tähän tarkoitukseen luulisin minä Aisopoon taruja sopivimmiksi, nämä kertomukset kun kykenevät huvittamaan ja viehättämään lasta, samalla kun ne tarjoavat hyödyllistä ajattelemisen aihetta aikuisellekin; ja jos hänen muistinsa säilyttää ne koko hänen myöhemmän elämänsä ajan, ei hänen suinkaan tarvitse katua tavatessaan ne sieltä miehekkäiden ajatustensa ja vakavien puuhiensa joukosta. Jos hänen Aisopoossaan on kuvia, viehättää se häntä sitäkin enemmän ja kiihoittaa häntä lukemaan, samalla kun se lisää hänen tietojaan: sillä sellaisista näkyvistä esineistä on turhaa ja hyödytöntä puhua lapsille, niin kauvan kuin ei heillä ole niistä minkäänlaista käsitystä, koska tuota käsitystä ei voi saada äänen kaijusta, vaan itsestään esineistä tai niiden kuvista. Ja sentähden onkin minun nähdäkseni parasta hankkia hänelle heti, kun hän alkaa tavata, niin paljon eläinten kuvia kuin suinkin voidaan löytää, nimet painettuina niiden alle, niin että ne samalla, kun ne yllyttävät häntä lukemaan, antavat hänelle aihetta kyselyihin ja oppimiseen. Kettu Repolainen[122] on toinen kirja, jota mielestäni voidaan käyttää samaan tarkoitukseen. Ja jos lapsen lähimpään ympäristöön kuuluvat henkilöt keskustelisivat usein hänen kanssaan niistä tarinoista, joita hän on lukenut, ja kuuntelisivat hänen niitä kertovan, lisäisi se muiden etujen ohella hänen lukemisensa viehätystä ja mielenkiintoa, koska hän huomaisi siitä lähtevän hyötyä ja hupia. Näitä houkuttelukeinoja näytään yleensä lyötävän kokonaan laimin tavallisessa opetusmenettelyssä; ja yleensä kuluu pitkä aika, ennenkuin alottelijat saavat lukemisestaan mitään hyötyä tai hupia, joka voisi heitä siihen kiinnittää, niin että he tottuvat pitämään kirjoja vain tavanmukaisina hauskutteina tai mihinkään kelpaamattomina, typerinä kiusankappaleina.

§ 157. Isämeidän rukous, uskontunnustus ja kymmenet käskyt on lapsen tosin opittava täydellisesti ulkoa, mutta ei minun luullakseni lukemalla ne itse aapiskirjastaan, vaan toistamalla niitä jonkun jälkeen, jo ennenkuin osaa lukeakaan. Mutta oppiminen ulkoa ja oppiminen lukemaan ovat minun nähdäkseni pidettävät toisistaan erillään, jott'ei toinen vahingoittaisi toista. Mutta hänen lukuopetuksestaan olisi tehtävä hänelle niin vähän harmia ja työtä kuin mahdollista.

En tiedä, mitä muita ylempänä mainittujen kaltaisia englantilaisia kirjoja on olemassa, jotka voisivat herättää mieltymystä lapsissa ja houkutella heitä lukemaan, mutta minä olen taipuvainen uskomaan, että kun lapset tavallisesti jätetään koulukasvatuksen huomaan, kasvatuksen, jossa patukan pelko pakottaa heidät oppimaan, eikä suinkaan itse siitä puuhasta lähtevä hauskuus heitä siihen vedä, tämäntapaiset hyödylliset kirjat ovat kaikenlaisten typerien tekeleiden mukana vaipuneet täydelliseen huomaamattomuuteen, eikä minun tietääkseni olekaan tässä suhteessa otettu ainoatakaan askelta Sarvikirjan[123], Aapiskirjan, Psalttarin, Uuden Testamentin ja Raamatun tavallista uraa ulommas.

§ 158. Mitä Raamattuun tulee, jota tavailemaan lapset tavallisesti pannaan muka heidän lukutaitonsa harjoittamiseksi ja kehittämiseksi, on minun nähdäkseni sen valikoimattomasta lukemisesta kappale kappaleelta, siinä järjestyksessä kuin ne toisiaan seuraavat, niin vähän etua lapsille joko sitten heidän lukutaitonsa parantamiseksi tai heidän uskonnollisen tunteensa vahvistamiseksi, ett'ei ehkä pahempaa voisi löytyä. Sillä mitä iloa tai viehätystä voi lapsella olla kirjan sellaisten osien lukemisesta harjoituksekseen, joista hän ei mitään ymmärrä? Ja kuinka vähän soveltuvatkaan Mooseksen lait, Salomonin Korkea Veisu ja ennustukset Vanhassa Testamentissa ja apostolien kirjeet ja Ilmestyskirja Uudessa Testamentissa lapsen käsityskyvylle? Ja vaikka evankeliumin historia ja apostolein teot ovatkin jo hiukan helppotajuisempia, niin eivät nekään kokonaisuudessaan katsottuina ole missään suhteessa lapsuusijän ymmärrykseen. Myönnän kyllä, että uskonnolliset periaatteet ovat sieltä ja Pyhän Raamatun omista sanoista etsittävät, mutta lapselle ei olisi kuitenkaan esitettävä mitään sellaista, joka ei ole lapsen käsityskyvyn ja tietojen mukaista. Mutta tästä on pitkä askel koko Raamatun lukemiseen pelkän lukemisen vuoksi. Ja millaisen ajatusten sekasorron täytyykään vallita lapsen päässä, mikäli hänellä on yleensä lainkaan sellaisia ajatuksia, joita hänellä pitäisi olla uskonnosta, jos hän kehittymättömimmällä ijällään lukee eroituksetta kaikki Raamatun paikat Jumalan sanana ilman muita näkökohtia! Minä olenkin taipuvainen uskomaan, että tässä juuri on perimmäinen syy siihen, miksi ei muutamilla ihmisillä ole selvää eikä määrättyä käsitystä siitä koko elämänsä aikana.

§ 159. Kun minä nyt olen sattumalta joutunut käsittelemään tätä kysymystä, niin sallittakoon minun sanoa, että Pyhässä Raamatussa on sentään erinäisiä kohtia, jotka lapsen käteen annettuina voivat olla omiansa edistämään hänen lukuharrastuksiansa; sellaisia ovat esimerkiksi kertomus Joosefista ja hänen veljistään, Davidista ja Goljatista, Davidista ja Jonatanista, j.n.e.; toisia kohtia tulisi hänen taas lukea opikseen ja ojennuksekseen, kuten tätä: Mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, se tehkäät myös heille, ja muita sellaisia helppotajuisia ja yksinkertaisia siveyssääntöjä, joita sopivasti valittuina voidaan usein käyttää sekä lukuharjoituksissa että varsinaisessa opetuksessa; ja niitä on silloin luettava niin kauvan, että ne täydellisesti kiintyvät muistiin, jotta niitä myöhemmin, hänen vartuttuaan kypsemmäksi niitä käsittämään, voidaan sopivissa tilaisuuksissa kutakin vuorostaan vielä erikoisesti teroittaa hänen elämänsä ja tekojensa järkähtämättöminä, pyhinä sääntöinä. Mutta koko Raamatun lukemista ilman eroitusta pidän minä varsin sopimattomana lapsille, ennenkuin he ovat tutustuneet sen helppotajuisimpiin peruskohtiin ja saaneet jonkunlaisen yleiskatsauksen siitä, mitä heidän tulee etupäässä uskoa ja noudattaa; mutta tämä yleiskatsaus on heidän minun ymmärtääkseni saatava Pyhän Raamatun omilla sanoilla lausuttuna eikä sellaisina sovitelmina, joita erilaisten järjestelmien ja yhdenmukaisuuksien hallitsemat ihmiset ovat tässä tapauksessa niin kärkkäitä käyttämään ja heillekin tyrkyttämään. Tätä välttääkseen on tri Worthington[124] kyhännyt katkismuksen, jossa kaikki vastaukset tapahtuvat täsmälleen Raamatun omilla sanoilla; hän on siten näyttänyt hyvää esimerkkiä ja pukenut opetuksensa niin täysikelpoiseen sanamuotoon, ett'ei ainoakaan kristitty voi väittää niitä muka sopimattomiksi hänen lapsensa lukea. Heti kun lapsi osaa isämeidän, uskontunnustuksen ja kymmenet käskyt ulkoa, lienee hänen parasta oppia tästä kirjasta yksi kysymys kutakin päivää tai viikkoa kohti, sikäli kuin hänen ymmärryksensä pystyy niitä tajuamaan ja hänen muistinsa niitä säilyttämään. Ja kun hän osaa tämän katkismuksen täydelleen ulkoa, niin että hän voi varmasti ja sujuvasti vastata jokaiseen kirjan kysymykseen, silloin on sopiva hetki tullut istuttaa hänen mieleensä muut, sinne tänne eri raamatunpaikkoihin siroitetut siveyssäännöt, koska ne tarjoavat parasta harjoitusta hänen muistilleen ja muodostavat aina valmiin ojennusnuoran koko hänen elämänsä ohjaukseksi.

§ 160. Kun lapsi osaa sujuvasti lukea englantilaista kirjaa, on sovelias aika tutustuttaa häntä kirjoittamiseen; ja ensimmäisenä kohtana on häntä silloin opetettava pitämään kynäänsä oikein ja vaadittava siinä täydellistä harjaantumista, ennenkuin hänen sallitaan piirtää mitään paperille, sillä lapsilta, yhtä vähän kuin keltään muultakaan, joka tahtoo suorittaa jonkun seikan kunnollisesti, ei olisi vaadittava liian paljoa yhdellä kertaa eikä odotettava täydellisyyttä kahdessa saman harjoituksen osassa samaan aikaan, jos ne suinkin voidaan eroittaa toisistaan. Minun luullakseni on italialainen tapa pitää kynää vain peukalon ja etusormen välissä paras, mutta tämän asian suhteen on teidän sopivin kysyä jonkun etevän kirjoituksenopettajan tai jonkun muun hyvin ja nopeasti kirjoittavan henkilön neuvoa. Kun lapsi on oppinut pitämään kynäänsä oikein, on hänen sitä lähinnä opittava, kuinka hänen tulee sijoittaa paperinsa ja missä asennossa pitää käsivarttansa ja ruumistansa. Kun näistä harjoituksista on selvitty, on paras keino opettaa häntä kirjoittamaan ilman sen suurempaa vaivannäköä metallilevyn hankkiminen, johon on kaiverrettu teitä eniten miellyttävällä käsialalla piirrettyjä kirjaimia; mutta teidän pitää muistaa teettää ne melkoista suuremmiksi, kuin mitä hän tavallisesti tulee kirjoittamaan, sillä jokainen alkaa luonnostaan vähitellen kirjoittaa pienempää käsialaa kuin mitä hänelle on ensin opetettu, vaan ei koskaan suurempaa. Kun sellainen levy on valmiiksi kaiverrettu, on teidän parasta painattaa siitä useampia arkkeja hyvää kirjoituspaperia punaisella musteella, ja niin tarvitsee hänen vain seurailla siten syntyneitä kirjaimia mustaan musteeseen kastetulla hyvällä kynällä, totuttaakseen piankin kätensä muovailemaan mallikirjaimiaan, kunhan hänelle vain ensin neuvotaan, mistä hänen on alottaminen ja miten hänen on piirtäminen kukin kirjain. Ja kun hän osaa tehdä tämän hyvin, on hänen alettava harjoitella puhtaalle paperille; ja tällä tavoin saadaan hänet helposti kirjoittamaan millaista käsialaa vain halutaan[125].

§ 161. Kun hän osaa kirjoittaa hyvin ja nopeasti, on minun luullakseni sopivaa ei ainoastaan jatkaa hänen kätensä harjoittelemista kirjoituksessa, vaan myöskin kehittää sen käyttämistä piirustuksessa, koska se on säätyläiselle erinomaisen hyödyllinen taito monessa suhteessa, mutta etenkin matkoilla, se kun auttaa useinkin muutamin osatuin viivoin ilmaisemaan sellaista, mitä ei kokonainen kirjoitettu paperiarkki kykenisi kuvaamaan eikä tekemään tajuttavaksi. Kuinka monia rakennuksia voidaankaan nähdä, kuinka erilaisia koneita ja pukuja tavata, joiden kuvan voisi helposti mielessään säilyttää ja joista voisi muillekin antaa käsityksen, jos vain olisi vähänkin piirustustaitoa, mutta jotka pelkkien sanojen huomaan jätettyinä ovat vaarassa hävitä tai ainakin säilyä hyvin huonosti muistissa, vaikka kuvaus olisi kuinka tarkka tahansa! Minä en suinkaan tarkoita, että pojastanne pitäisi tulla täydellinen maalari; saavuttaakseen siinä edes johonkin määrin siedettävän taitavuuden, menettäisi hän enemmän aikaa kuin mitä säätyläisnuorukaiselta liikenee muiden tärkeämpien askarrustensa ohella. Mutta sen verran aavistusta etenemisopista ja sen verran piirustustaitoa, että hän kykenee kutakuinkin saamaan paperille kaiken, mitä hän näkee, ihmiskasvoja lukuunottamatta, voi hän uskoakseni hankkia varsin lyhyessä ajassa, etenkin jos hänellä on siihen taipumuksia; mutta jos niitä puuttuu, elleivät ole kysymyksessä suorastaan välttämättömät seikat, on parempi antaa hänen rauhassa sivuuttaa koko asia, kuin kiusata häntä aivan hyödyttömästi. Sentähden pitääkin tässä, kuten kaikissa muissakin asioissa, jotka eivät ole ehdottoman tarpeellisia, paikkansa tuo vanha sääntö: Nil invita Minerva.[126]

1. Pikakirjoituksen,[127] taidon, jota kuulemani mukaan tunnetaan vain Englannissa[128], katsottaneen ehkä maksavan oppimisen vaivan, koska ihmiset sen avulla voivat nopeammin kirjoittaa muistiin mitä haluavat ja myöskin salata sellaista, mitä he eivät tahtoisi paljastaa jokaisen silmille. Sillä ken on kerran oppinut millaisia kirjainmerkkejä tahansa, voi helposti muunnella niitä oman päänsä mukaan ja omaksi yksityiseksi hyväkseen, samoin kuin hän voi supistaa niitä yhä enemmän ja enemmän sitä tarkoitusta vastaaviksi, johon hän haluaa niitä käyttää. Hra Richin keksimää järjestelmää, parhaiten sommiteltua, mitä minä olen nähnyt, voi ymmärtääkseni ken tahansa, joka tuntee hyvin kielioppinsa ja tutkii sitä erikoisesti tätä varten, vielä paljon lyhentää ja tehdä mukavammaksi. Mutta tämän suppeamman kirjoitustavan opettamiseksi pojallenne ei ole tarvis kovin kiireisesti neuvojaa hankkia; hän pääsee siitä joskus sopivan tilaisuuden tarjoutuessa kylliksi varhain selville, kun hänen kätensä on ensin tottunut kirjoittamaan kauniisti ja nopeasti. Sillä pojilla on vain vähän hyötyä pikakirjoituksesta, eikä heidän pitäisikään millään ehdolla harjoitella sitä, ennenkuin he osaavat tavallista kirjoitusta täydellisen hyvin ja ovat saavuttaneet siinä pettämättömän tottumuksen.