SISÄLLYS:

1. Saint-Luc'in häät. 2. Saint-Luc'in häät (jatkoa). 3. Se joka avaa portin, ei aina astukaan siitä sisälle. 4. Unta on joskus hyvin vaikea erottaa todellisuudesta. 5. Vastanaineet. 6. Vastanaineet (jatkoa). 7. Miten kuningas vietti illan. 8. Kuninkaan kääntymys. 9. Kuningas pelkää sitä, että on ollut pelkuri, ja Chicot pelkää tulevaa pelkoansa. 10. Kuinka Herran ääni erehtyi ja puhui Chicot'ille, vaikka luulikin puhuvansa kuninkaalle. 11. Bussyn tutkimukset. 12. Mikä Bryan de Monsoreau oli miehiään. 13. Miten Bussy taas löysi sekä valokuvan että sen henkilön, jota kuva esitti. 14. Kuka oli Diana de Méridor. 15. Neuvotteluja. 16. Avioliitto. 17. Avioliitto (jatkoa). 18. Henrik III:nen tapa matkustaa. 19. Veli Gorenflot. 20. Yö luostarikirkossa. 21. Lisää seikkailuja. 22. Muuan sukutietolöytö. 23. Matkatoveri. 24. Lapseton ukko. 25. Talo Saint-Antoinen kadun varrella. 26. Isä ja tytär. 27. Gorenflot'in herääminen. 28. Gorenflot'in mietelmät. 29. Gorenflot ratsastaa aasilla. 30. Enemmän seikkailuja matkalla. 31. "Kultaisen joutsenen" ravintola. 32. Munkki ripittää asianajajaa, ja päinvastoin. 33. Taistelu. 34. Anjoun herttua. 35. Chicot ja kuningas.

1.

Saint Luc'in häät.

Palmusunnuntaina vuonna 1578 vietettiin loistavaa juhlaa siinä upeassa palatsissa, jonka Montmorencyn kuuluisa perhe äskettäin oli rakentanut. Tämä perhe oli sukua kuninkaallisille ja senvuoksi se kaikessa kilpailikin ruhtinaallisten sukujen kanssa. Kuningas Henrik III:nen suosikki Francois d'Epinay de Saint-Luc oli tänä päivänä mennyt naimisiin Jeanne de Cossé-Brissac'in kanssa, ja juuri sen johdosta juhla oli järjestetty.

Päivällinen oli syöty Louvressa, ja kuningas, joka hyvin vastenmielisesti oli antanut suostumuksensa tähän avioliittoon, oli juhlien aikana hyvin ankaran näköinen, mikä ei lainkaan soveltunut tuon iloisen juhlan henkeen, ja hänen musta pukunsakin oli täydellisessä sopusoinnussa katkerain kasvonpiirteitten kanssa. Tämä kuninkaan vakavuus herätti kaikissa läsnäolevissa synkkiä tunteita, varsinkin nuoressa morsiamessa, johon kuningas heitti jotenkin ystävällisiä silmäyksiä.

Kuitenkaan ei kukaan ihmetellyt tätä kuninkaan synkkää katsantoa juhlain kestäessä, syynä siihen oli muuan niistä hovisalaisuuksista, joita kaikki mitä varovimmin koettavat karttaa, niinkuin purjehtija kiertää vedenalaisia kareja, joihin alus, jos se niihin törmää, ehdottomasti tuhoutuu.

Päivällinen oli juuri lopetettu, kun kuningas äkkiä nousi ylös, ja kaikkien muidenkin täytyi seurata hänen esimerkkiään, niidenkin, jotka vielä olisivat tahtoneet nauttia pöydän antimista. Saint-Luc loi nyt pitkän katseen nuoreen vaimoonsa, ikäänkuin senkautta rohkeutta saadakseen. Sitten hän lähestyi kuningasta ja virkkoi:

— Suvainneeko teidän majesteettinne osottaa minulle armon kunnioittamalla läsnäolollanne niitä tanssiaisia, jotka minä tänä iltana aion teidän kunniaksenne toimeenpanna Montmorencyn palatsissa?

Synkkämielisen ja harmistuneen näköisenä käännähti Henrik III ympäri, mutta kun kerran tuo syväänkumarteleva Saint-Luc oli esittänyt pyyntönsä ylen rukoilevin äänin ja katsein, vastasi kuningas kuitenkin:

— Kyllä, herraseni, me tulemme, vaikka te tosin ette ansaitsekaan tätä meidän ystävyytemme osotusta.

Rouva de Saint-Luc kiitteli nöyrästi kuningasta; mutta Henrik käänsi hänellä selkänsä, lausumatta kohteliasta sanaakaan.

— Mitä onkaan kuninkaalla sinua vastaan? kysyi nyt nuori vaimo puolisoltaan.

— Rakas ystäväni, vastasi Saint-Luc, sitten myöhemmin, kunhan tuo ankara viha on ehtinyt haihtua, minä sen sinulle sanon.

— Mutta onko varmaa, että se lainkaan haihtuu? huomautti Jeanne.

— Sen täytyy haihtua, vastasi sulhanen.

Neiti de Brissac ei vielä tarpeeksi kauvan ollut ollut rouva de Saint-Luc'ina, jotta olisi tahtonut olla itsepäinen. Hän tukahutti senvuoksi uteliaisuudentunteensa ja päätti lykätä kysymystensä tekemisen sopivampaan aikaan, jolloin hän kyllä pakoittaisi Saint-Luc'in niihin vastaamaan.

Montmorencyn palatsissa odoteltiin Henrik III:nen saapumista juuri sillä hetkellä, josta tämä kertomuksemme alkaa. Kello oli yksitoista, eikä kuningasta vielä kuulunut.

Saint-Luc oli kutsunut näihin tanssiaisiin niin hyvin kuninkaan ystävät kuin omatkin miehensä. Hän oli lähettänyt kutsun myöskin prinsseille ja näiden ystäville, etupäässä Alenconin herttualle, josta nyttemmin Henrik III:nen noustua valtaistuimelle, oli tullut Anjoun herttua. Mutta tämä herttua ei ollut saapunut edes Louvreen, ja näytti siltä, ettei hän ilmestyisi näihinkään Montmorencyn palatsissa pidettäviin tanssiaisiin.

Navarran kuningas ja kuningatar oleskelivat Béarnissa ja olivat ilmi riidassa kuninkaan kanssa, syystä että olivat käyneet hugenottien etunenään. [Hugenotit = protestanttisuuteen kallistuva uskonlahko. Suoment. muist.]

Niinkuin tavallista oli, kuului myöskin Anjoun herttua vastustuspuolueeseen, mutta se ei tapahtunut julkisesti, vaan salassa ja siten, että hän aina piiloutui ystäviensä selän taakse.

Oli itsestään ymmärrettävissä, että herttuan seurapiiriin kuuluvat jalosukuiset olivat alituisessa epäsovussa niiden jalosukuisten kanssa, jotka elivät kuninkaan suojassa ja lähettyvillä, ja siitä johtui, että ainakin pari kertaa kuukaudessa taisteltiin kaksintaisteluja, joissa useinkin joku surmattiin tai vaikeasti haavotettiin.

Medicin Katarina oli päässyt toiveittensa perille. Hänen rakkain poikansa oli noussut sille valtaistuimelle, jota Katarina oli tavoitellut tälle pojalleen tai oikeammin sanoen itselleen, ja hän hallitsikin poikansa nimessä, vaikka teeskentelikin kääntyneensä kokonaan pois näistä maallisista ja antautuneensa huolehtimaan yksinomaa sielunsa autuudesta.

Saint-Luc, ollen itsekin kovin levoton sen johdosta, ettei kuninkaallisia alkanut kuulua, koetti kuitenkin rauhoittaa appeansa, joka oli miltei pois suunniltaan tuosta uhkaavasta epäsuosiosta. Varmasti vakuutettuna, kuten muutkin, kuningas Henrikin ystävyydestä Saint-Luc'ia kohtaan, hän oli luullut naittavansa tyttärensä kuninkaan suosikille, ja kuitenkin alkoi nyt näyttää siltä kuin olisikin hänen vävypoikansa epäsuosioon joutunut aatelismies. Saint-Luc koetti kaikin tavoin tyynnyttää, vaikkei itsekään ollut tyyni, ja hänen ystävänsä Maugiron, Schomberg ja Quélus tuota hermostuneisuutta vielä liehakoivilla valituksillaan lisäsivät.

— Voi, rakas ystäväni, virkkoi Quélus, luulenpa tosiaankin, että sinä tällä kertaa olet hukassa. Kuningas on sinulle vihoissaan siitä, että olet nauranut hänen neuvoskunnalleen, ja herttua sen johdosta, että olet nauranut hänen nenälleen.

— Ei suinkaan, vastasi Saint-Luc; kuningas ei voi saapua siitä syystä, että hän on tehnyt toivioretken erääseen Vincennermetsässä sijaitsevaan luostariin, ja herttua pysyy kotonaan, koska hän on rakastunut erääseen naiseen, jota en muistanut kutsua näihin juhliin.

— Mutta, väitti Maugiron, etkö huomannut kuninkaan katsetta päivällisten aikana? Oliko se sopusoinnussa pyhiinvaellusretken kanssa? Mitä Anjoun herttuaan tulee, niin onhan mahdollista, että olet oikeassa, mutta mikseivät hänen ystävänsä voisi saapua? Näetkö heitä täällä ainoatakaan? Et, et edes Bussya, tuota kerskailijaa.

— Niinpä niin, hyvät herrat, huomautti Brissac'in herttua ja pudisteli murheellisena päätään, minusta tämä tuntui täydelliseltä epäsuosiolta. Voi, hyvä jumala, millä tavalla onkaan minun perheeni, joka aina on ollut kuninkuudelle uskollinen, saattanut vihastuttaa kuninkaan? — Näin sanoessaan kohotti tuo vanha hovimies epätoivoissaan molemmat kätensä taivasta kohti.

Nuoret herrat katselivat Saint-Luc'ia ja nauroivat ääneen, ja se yhä enemmän liikutti marsalkkaa. Ajatuksiinsa vaipuneena kysyi morsian itseltään, millä tavalla Saint-Luc oli voinut loukata kuningasta.

Saint-Luc sen tiesi, ja juuri siitä syystä hän oli kaikista levottomin.

Äkkiä kuului salin ovelta huuto: Kuningas tulee.

— Ah! huudahti marsalkka iloissaan, nyt en pelkää mitään; jos nyt herttuakin vielä tulee, niin olenpa tyytyväinen.

— Mutta minua, mutisi itsekseen Saint-Luc, minua kuninkaan läsnäolo pelottaa enemmän kuin hänen poissaolonsa; sillä varmasti saapuu hän tänne ainoastaan tehdäkseen minulle jonkin kepposen, ja aivan samanlaisesta syystä jää Anjoun herttua tänne tulematta.

Näistä alakuloisista mietteistään huolimatta hän riensi kuitenkin kuningasta vastaan. Kuningas oli nyt viimeinkin jättänyt mustan pukunsa ja esiintyi mitä komeimmin puettuna.

Mutta samalla hetkellä kun Henrik III näyttäytyi yhdellä ovella, ilmestyi vastakkaiselle ovelle toinenkin Henrik III, aivan samanlaisessa ulkoasussa, niin että hovimiehet, jotka olivat rientäneet ensinmainittua kohti, äkkiä pysähtyivät ja jäivät siihen paikkaansa neuvottomina seisomaan.

Henrik III huomasi tämän ja kysyi:

— No, hyvät herrat, mistä on kysymys? Kaikuva nauru kajahti vastaukseksi.

Jo luonnostaan jotenkin ärtyinen ja varsinkin tässä tilaisuudessa kärsimätön kuningas rypisteli silmäkulmiaan, mutta Saint-Luc riensi hänen luokseen ja virkkoi:

— Sire [Sire (lue: Siir) = herra; romaanissa mainittuna aikana käytettiin tätä arvonimeä ainoastaan hallitsijoita puhuttaessa. Suoment. muist.], teidän hovinarrinne Chicot on pukeutunut aivan samalla lailla kuin teidän majesteettinnekin ja nyt hän antaa naisten suudella kättään.

Henrik III alkoi nyt nauraa, sillä Chicot sai harvinaisen suuressa määrässä käyttää vapauttaan tuon viimeisen valois'ilaisen hovissa.

Mutta Chicot ei ollutkaan mikään tavallinen narri. Ennenkuin hänestä tuli Chicot, oli hänen nimensä ollut de Chicot. Hän oli siis aatelismies, mutta Mayennen herttua oli kohdellut häntä huonosti ja hän oli senvuoksi paennut Henrik III:nen turviin. Mutta tämän kuninkaan suojeluksen hän palkitsi useinkin laskettelemalla suustaan ylen katkeria totuuksia.

Kuuleppas, mestari Chicot, kaksi kuningasta on täällä liikaa! huusi Henrik III.

— Siinä tapauksessa, vastasi Chicot, voit sallia minun näytellä kuningasta omalla tavallani. Näyttele sinä itse veljeäsi Anjoun herttuaa; ehkäpä voidaan sinulle sitten sanoa asioita, joista saat selville, et sitä mitä hän ajattelee, vaan sitä mitä hän tekee.

— Huomaanpa todellakin, virkkoi kuningas ja katseli vihaisesti ympärilleen, ettei anjoulainen veljeni ole täällä.

— Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä kehottaa sinua ottamaan hänen paikkansa, huomautti Chicot. Minä olen nyt Henrik ja sinä olet Frans. Minä nousen valtaistuimelle ja sinä voit tanssia; minä otan sinun sijastasi kuninkaankujeet hartioilleni, ja sinä, hallitsijaparka, voit sill'aikaa hiukan huvitella.

Nämä sanat kuultuaan kuningas katsahti Saint-Luc'iin.

— Oletpa oikeassa, Chicot, virkkoi kuningas, minä tulen tanssimaan.

— Aivan varmaan, ajatteli Brissac, olin minä erehtynyt luullessani kuninkaan olevan meihin vihastunut; hänhän on päinvastoin mitä parhaimmalla tuulella.

Ja hän juoksenteli edestakaisin ja onnitteli itseään sen johdosta, että oli tullut antaneeksi tyttärensä miehelle, joka oli niin kuninkaan suosiossa.

Sillävälin oli Saint-Luc lähestynyt nuorta vaimoaan. Tämä ei ollut juuri kaunis, mutta silmänsä olivat kauniit, hampaat valkoiset ja iho lumoava.

— Ystäväni, virkkoi hän miehelleen, mistä se johtuu, että kuninkaan on väitelty olevan minulle vihoissaan? Hänhän on nyt koko täälläoloaikansa minulle hymyillyt.

— Etpä sanonut noin silloin kun nousimme päivällispöydästä; hänen katseensakin oli sinua silloin pelästyttänyt.

Mutta varmasti olikin hänen majesteettinsa silloin huonolla tuulella; nyt sitävastoin…

— Nyt ovat asiat vieläkin pahemmin, keskeytti Saint-Luc; kuningas hymyilee yhteenpuristetuin huulin: se on pahan merkki. Ystävä raukkani, kuningas ihan varmaan suunnittelee meihin nähden jotain epämieluista yllätystä. Voi, älä katso minuun niin hellästi, minä pyydän; käännä minulle pikemmin selkäsi. Katsos, tässäpä juuri tuleekin Maugiron; ole rakastettava häntä kohtaan.

— Ystäväni, huomautti Jeanne hymyillen, sinäpä annat minulle jotenkin omituisen tehtävän; jos minä täyttäisin sen kirjaimellisesti, niin voitaisiinpa luulla…

— Ah! huokasi Saint-Luc, olisippa suotavaa, että jotain sellaista todellakin luultaisiin.

Hän käänsi selkänsä yhä enemmän hämmästyneelle vaimolleen ja meni puhuttelemaan Chicot'ia, joka näytteli osaansa mitä hullunkurisimman vakavasti.

Henrik, joka nyt käytti hyväkseen tuota kuninkuudesta vapautumistaan, tanssi lakkaamatta, mutta ei päästänyt Saint-Luc'ia hetkeksikään näkyvistään.

Väliin kuningas kutsui hänet luokseen kertoakseen hänelle jonkin kaskun. Ja olivatpa nuo jutut hupaisia tai eivät, oli niillä kuitenkin sellainen vaikutus, että Saint-Luc niille ääneensä nauroi. Joskus tarjosi kuningas hänelle konvehtirasiastaan manteleita tai hedelmiä, ja Saint-Luc tietenkin kehui niitä mainioiksi. Jos Saint-Luc hetkeksikin sattui katoamaan muihin saleihin vieraitansa puhutellakseen, niin lähetti kuningas heti jonkun upseerinsa häntä noutamaan. Ja hymyillen Saint-Luc palasikin herransa luo, joka ei näyttänyt olevan tyytyväinen ilman hänen seuraansa.

Kesken solinan kuului yht'äkkiä vihastunut ääni ja osui kuninkaankin korviin.

— Luulenpa kuulevani Chicot'in äänen! huudahti Henrik. Kuuleppas, Saint-Luc, kuningas tuntuu tulevan pahalle tuulelle.

— Kyllä, sire, vastasi Saint-Luc, huomaten kuninkaan tarkoituksen, luulen, että hän on joutunut riitaan jonkun kanssa.

— Meneppä katsomaan, mitä se on, jatkoi kuningas, ja tule sitten heti takaisin ilmoittamaan siitä minulle.

Samanlaisella nenä-äänellä, jolla kuningas väliin puhui, kuultiin Chicot'in todellakin huutavan:

— Ja kuitenkin olen minä julkaissut ylellisyyskieltoja! Mutta jos ne eivät riitä, julkaisen minä useampia, niin monta, että ne vielä kerran riittävät; jos minun asetukseni eivät ole hyviä, niin on niillä ainakin se hyvä puoli, että niitä on monta. Belzebubin kautta, kuusi hovipoikaa, herra de Bussy, sepä on aivan liian paljo!

Näin sanoen Chicot pani poskensa pullolleen, heilautti ruumistaan ja asetti kätensä lonkkiensa päälle, aivan niinkuin kuningaskin usein teki.

— Mitä hän sanoo Bussystä? kysyi kuningas, kulmiaan rypistellen.

Saint-Luc aikoi juuri vastata kuninkaalle, kun vierastulva äkkiä jakaantui kahtia, tehden tilaa kuudelle hovipojalle, jotka olivat puetut kultakirjailtuihin vaatteisiin ja joiden rinnassa komeili herransa jalokivistä säteilevä vaakuna. Heidän jälestään tuli nuori, ryhdillään ylhäinen ja katseitaan karski, kaunis aatelismies; miehen yksinkertainen, tumma samettipuku muodosti täyden vastakohdan hänen hovipoikainsa koreille pukimille.

— Bussy! huudettiin joka taholta; Amboisen Bussy!

Monet riensivät nyt tätä nuorta miestä vastaan, toiset siirtyivät sivulle, päästääkseen hänen kulkemaan edelleen.

Maugiron, Schomberg ja Quélus olivat siirtyneet kuninkaan viereen, ikäänkuin häntä puolustaakseen.

— Katsokaas, virkkoi ensinmainittu, tarkoittaen Bussyn odottamatonta ilmestymistä ja Anjoun herttuan poisjäämistä, tuossa tulee renki, mutta missä on isäntä?

— Kärsivällisyyttä! vastasi Quélus; rengin edellä kulkevat rengin rengit. Rengin herra tulee kai perästä.

— Kuuleppas Saint-Luc, lausui Schomberg, kuninkaan suosikeista nuorin, mutta myöskin urhoollisin, Bussy kunnioittaa sinua kovin huonosti; katsoppa vaan hänen mustaa pukuansa. Tuhat tulimaista! soveltuuko tuo nyt häihin?

— Ei, katkaisi Quélus, se pikemminkin sopisi hautajaisiin.

Ah! mutisi Henrik, jospa nämä olisivatkin hänen omat hautajaisensa ja jospa hän kantaisäkin tuota surupukua oman kuolemansa muistoksi!

— Anjoun herttua, virkkoi Maugiron, ei kuitenkaan saavu. Oletkohan silläkin taholla epäsuosiossa, Saint-Luc?

Tuo "-kin" pääte kajahti hyvin epämiellyttävältä Saint-Luc'in korvissa.

— Mitä varten hänen pitäisi tulla Bussyn jälestä? huomautti Quélus. Ettekö muista, että kun hänen majesteettinsa teki Bussylle sen kunnian, että kysyi tältä, tahtoisiko hän palvella hänen majesteettiaan, niin tämä vastasi, ettei hänen, joka oli clermontilaista sukua, tarvinnut palvella ketään, vaan saattoi hän tyytyä palvelemaan ainoastaan omaa itseään, ollen vakuutettuna siitä, että hän oli yhtä hyvä ruhtinas kuin kukaan muukaan maailmassa.

Kuningas rypisti silmäkulmiaan ja puri huultaan.

— Siitä huolimatta, jatkoi Maugiron, näyttää kuitenkin siltä, että hän palvelee Anjoun herttuaa.

— Siinä tapauksessa, vastasi Quélus kylmästi, on Anjoun herttua jotain enemmän kuin meidän kuninkaamme.

Tämä huomautus haavoitti Henrik III:tta mitä syvimmin, sillä hän aina oli salaisesti vihannut veljeänsä Anjoun herttuata. Hän kalpenikin silminnähtävästi, vaikkei vastannutkaan mitään.

— Malttakaa, malttakaa, hyvät herrat, keskeytti Saint-Luc vavisten; kunnioittakaa nyt hieman minun vieraitani älkääkä häiritkö iloista mielialaa hääpäivänäni.

Nämä Saint-Luc'in sanat saivat nähtävästi Henrikin ajattelemaan jotain muuta, ja hän toisti:

Niin, älkäämme häiritkö iloa Saint-Luc'in hääpäivänä.

Mutta nuo sanat hän lausui omituisella äänellä, minkä Saint-Luc kylläkin huomasi.

— Vai niin, huudahti Schomberg, Bussy on nyt siis Brissac'in perheen liittolainen, koskapa Saint-Luc tahtoo häntä puolustaa! Tuntuupa minusta tosiaankin siltä, ettei tässä matoisessa maailmassa, jossa tuskin kyetään itseänsä puolustamaan, ainakaan tarvitse puolustaa muita kuin sukulaisiaan, liittolaisiaan ja ystäviään.

Kuningas loi Saint-Luc'iin vihaisen katseen.

Sen murtamana riensi tämä sanomaan:

— Minä en puolusta häntä vähintäkään.

Tällävälin oli Bussy tullut lähemmäksi ja aikoi juuri tervehtiä kuningasta, kun Chicot, muka harmistuneena siitä, että näkisi toisen saavan osakseen sen kunnianosotuksen, jonka olisi tullut kuulua hänelle, huudahti:

— Kuuleppa Bussy, Amboisen Bussy, Clermontin Ludvig, Bussyn kreivi… koskapa sinua välttämättä on kutsuttava kaikilta nimiltäsi, jotta kuulisit. Etkö näe oikeata Henrikkiä, hullujen kuningasta? Tuo, jonka luokse nyt menet, on Chicot, minun hovinarrini, hän, joka tekee niin monta hullutusta, että minä väliin olen aivan haljeta naurusta.

Bussy meni kuitenkin Henrikin luo, mutta tämä virkkoi:

— Ettekö kuule, herra de Bussy, että teitä huudetaan?

Ja suosikkiensa nauraessa käänsi kuningas tälle nuorelle soturille selkänsä.

Bussy punastui harmista, mutta oli ottavinaan kuninkaan huomautuksen todeksi, ja, ikäänkuin ei olisi hovimiesten pilkallista hymyilyä huomannutkaan, kääntyi Chicot'in puoleen sekä virkkoi:

— Ah, anteeksi, sire! Mutta onpa olemassa kuninkaita, jotka niin paljo muistuttavat narreja, että teidän tulee antaa minulle anteeksi, kun luulin teidän hovinarrianne kuninkaaksi.

— Hm! mutisi Henrik, mitä hän sanoo?

— Ei mitään, sire, virkkoi Saint-Luc, joka koko illan näytti toimivan rauhanvälittäjänä.

— Kuulkaapa, herra Bussy, se on todellakin anteeksiantamatonta, lausui Chicot ja nousi varpailleen, aivan niinkuin Henrikin oli tapana tehdä, kun hän milloin tahtoi näyttää majesteetilliselta.

— Pyydän anteeksi, sire; olin hajamielinen.

— Siihen ovat teidän hovipoikanne syynä, lausui Chicot tyytymättömällä äänellä. Te joudutte häviölle hovipoikainne vuoksi: se on tunkeutumista meidän oikeuksiimme.

— Kuinka niin? kysyi Bussy, oivaltaen, että kun hän vastasi narrille samassa äänilajissa, niin sen naurettavuus kohdistui kuninkaaseen. Uskallanko pyytää teidän majesteetiltanne selitystä?

— Kultakirjailtuja pukuja tuommoisille lurjuksille! jatkoi Chicot, osottaen hovipoikia sormellaan, samalla kun te, jalosukuinen, clermontilainen, melkein ruhtinas, käytte puettuna vaan mustaan samettiin.

— Sire, selitti Bussy ja käännähti kuninkaan suosikkeihin päin, asia on sellainen, että kun eletään aikana, jolloin lurjukset pukeutuvat ruhtinaitten tavoin, niin luulenpa ruhtinaitten osottavan hyvää makuaistia pukeutuessaan lurjuksiksi, jotta heidät voitaisiin näistä erottaa.

Tämän säväyksen saivat nuo komeasti puetut suosikit äskeisen irvistelynsä palkaksi.

Henrik katsahti harmista kalpeneviin ystäviinsä. Nämä näyttivät vaan odottavan merkkiä herraltaan hyökätäkseen Bussyn kimppuun. Quélus, joka oli kiukustunein ja olisi jo — ellei kuningas olisi sitä nimenomaan kieltänyt — aikoja ennen käynyt otteluun Bussyn kanssa, asetti jo kätensä miekankahvaan. — Oliko tuo tarkoitettu minulle ja minun ystävilleni? kysyi nyt Chicot.

Näin sanoen oli narri näyttävinään niin naurettavan arvokkaalta ja loukkaantuneelta, että puolet koko seurueesta purskahti nauramaan. Toinen puoli ei nauranut, mikä olikin vallan luonnollista, sillä juuri se oli naurun esineenä.

Tällävälin oli Bussyn kolme ystävää, riitaa aavistaen, tullut Bussyn luo. Nämä olivat d'Entragues, Livarot ja Ribeirac.

Saint-Luc arvasi Bussyn tulleen prinssin puolesta saamaan rettelön aikaan. Hän tuli yhä enemmän levottomaksi, riensi Quélus'en luo ja, pistäen kätensä miekankahvaan, huudahti:

— Jumalan nimessä, ystäväni, malta mielesi!

— Malta itse, vastasi tämä. Tuo roisto tarkoittaa yhtä hyvin sinua kuin minuakin; se joka sanoo jotain jostain meistä, hän sanoo sitä meistä kaikista, ja se joka tarkoittaa meitä kaikkia, hän loukkaa kuningasta.

— Quélus, Quélus! jatkoi Saint-Luc, muistappa Anjoun herttuaa, joka kätkeytyy Bussyn selän taakse ja joka aina on paljo valppaampi silloinkun on poissa, ja paljo pelättävämpi, silloinkun ei ole näkyvissä. Et kai tahdo loukata minua ajattelemalla, että minä pelkäisin renkiä; hänen herraansa ainoastaan minä pelkään.

— Vieppäs tuhatta! huusi Quélus, mitä meidän tarvitsee pelätä, kun me kerran kuulumme Ranskan kuninkaalle? Jos me rohkenemme käydä vaaroihin hänen puolestaan, niin kyllä hän meitä suojelee.

— Kyllä sinua, kyllä; mutta minua… jatkoi Saint-Luc alakuloisena.

— Kissa vieköön! vastasi Quélus, minkävuoksi sitten menit naimisiin, kun kerran tiedät miten kateellinen kuningas on ystäväinsä onnesta?

— Itse kukin on omaa itseänsä lähinnä, ajatteli Saint-Luc, ja koska minä tahdon elää rauhassa ainakin avioliittoni neljätoista ensimäistä päivää, niin koetanpa järjestää asiat siten, että saan Anjoun herttuan ystäväkseni.

Tällaisin tuumin hän jätti Quélus'en yksikseen ja siirtyi Bussyn luo.

2.

Saint-Luc'in häät (jatkoa).

Noiden pilkallisten sanojensa jälkeen Bussy kohotti ylpeästi päätään ja näytti odottavan vastausta. Mutta kaikki olivat kuin mykkiä. Muutamat eivät kuninkaan läsnäollessa uskaltaneet osottaa hyväksymistään sille, mitä olivat kuulleet; toiset taas eivät Bussyn nähden uskaltaneet ilmaista hylkäävää ajatustaan.

Tämä viimeksimainittu, huomattuaan Saint-Luc'in lähestyvän, luuli nyt viimeinkin tavanneensa sen, jota etsi.

— Herrani, sanoi hän, varmaankin aiheuttavat äsken lausumani sanat sen keskustelun, jota näytte haluavan?

— Äsken lausumanne sanatko? toisti Saint-Luc mitä kohteliaimman näköisenä; anteeksi, mutta minä en ole kuullut mitään, en kerrassaan mitään. Havaitsin teidät ja halusin vaan lausua teidät tervetulleeksi ja kiittää teitä siitä kunniasta, minkä läsnäolollanne talolleni osotatte.

Bussy oli joka suhteessa voittamaton henkilö; urhoollinen uhkarohkeuteen asti, mutta samalla oppinut, sukkela ja säädyllinen. Hän tunsi Saint-Luc'in rohkeuden ja ymmärsi vallan hyvin, että isännän ominaisuus esti hänen tällä hetkellä tuota rohkeuttaan näyttämästä. Kenelle muulle tahansa Bussy olisi virkkanut tavallisen sananpartensa tai oikeammin kaksintaisteluvaatimuksensa; mutta nyt hän tyytyi vaan kumartamaan Saint-Luc'ille ja muutamin ystävällisin sanoin vastaamaan tämän kohteliaisuudenosotukseen.

Ahaa, virkkoi Henrik, huomattuaan Saint-Luc'in keskustelevan Bussyn kanssa, luulenpa, että kukkopoikani antaa tuolle kerskailijalle pienen läksyn.

Siinä hän tekee oikein; mutta minä en tahdo, että hänet tapetaan. Riennä, Quélus; ei, älä sinä, Quélus, sinulla on huono pää; vaan sinä, Maugiron: mene sinä tuonne kuulemaan, mitä hän sanoo.

Maugiron riensi pois, mutta Saint-Luc sen huomasi ja saapui jo puolitiessä häntä vastaan.

— Mitä sanoit tuolle Bussy-narrille? kysyi kuningas.

— Minäkö, sire?

— Niin, sinä juuri.

— Minä sanoin hänelle hyvää iltaa, vastasi Saint-Luc.

Siinäkö kaikki? mutisi kuningas.

Saint-Luc huomasi tehneensä tyhmyyden ja jatkoi senvuoksi:

— Minä lausuin hänelle hyvää iltaa, sire, mutta lisäsin samalla, että minä huomis-aamuna saisin kunnian sanoa hänelle hyvää huomenta.

Tämä valhe oli olevinaan viittaus kaksintaisteluun.

— Ahaa, virkkoi Henrik, sitäpä minä aavistinkin, hurjuri!

— Mutta teidän majesteettinne suvainnee pitää tämän salaisuuteni omana tietonaan! lausui Saint-Luc.

— Ohoo, sanoi Henrik, en minä kysele tätä tehdäkseni sinulle esteitä. Onpa totisesti totta, että jos sinä vapautat minut tuosta miehestä, saamatta itse naarmuakaan, niin…

Suosikit heittivät tällöin toisiinsa salaisia silmäyksiä, mutta Henrik III ei ollut niitä huomaavinaan.

— Sillä, jatkoi kuningas, tuo narri on siihen määrään röyhkeä, että…

— Niin kylläkin, puuttui Saint-Luc puheeseen; mutta olkaa kuitenkin, sire, vakuutettu siitä, että hän ennemmin tahi myöhemmin on löytävä voimakkaampansa.

— Hm! hm! mutisi kuningas ja rypisti otsaansa; hän pitelee miekkaansa kuin aika mies. Miksei mikään hullu koirakaan häntä pure? Siten pääsisimme hänestä paljo helpommalla.

Hän katseli Bussya karsain silmin. Tämä käveli noitten kolmen ystävänsä kanssa edestakaisin salissa ja teki pilaa niistä, joiden tiesi olevan Anjoun herttuan pahimpia vihollisia ja jotka siis tietysti kuuluivat kuninkaan parhaisiin ystäviin.

— Hitto soikoon! huudahti Chicot, älkääpäs noin loukatko minun rakastettavia jalosukuisiani, herra de Bussy; sillä niin kuningas kuin olenkin, vedän miekan huotrastani, aivan kuin olisin narri.

— Haa, tuota hullua! mutisi Henrik; kunniani kautta, hän ei ole oikeassa!

— Jos Chicot vielä jatkaa tuota pilaansa, niin minä häntä kuritan, sanoi Maugiron.

— Älä tee sitä, Maugiron; Chicot on aatelismies ja on hyvin arka kunniastaan. Sitäpaitsi hän ei ole enimmin rangaistava, sillä hän ei ole hävyttömin joukosta.

Tällä kertaa ei enää ollut epäilemistäkään kuninkaan tarkoituksesta. Quélus antoi merkin d'O'lle [d'O (lue: Doo) oli yksi kuninkaan suosikeista. Suoment.] ja d'Epernon'ille.

— Hyvät herrat, virkkoi hän, vietyään heidät syrjempään, neuvotelkaamme. Sinä, Saint-Luc, juttele kuninkaan kanssa ja saata päätökseen se rauhanneuvottelu, jonka niin onnellisesti näyt alottaneen.

Saint-Luc piti mieluummin viimemainitusta seikasta; hän lähestyi senvuoksi kuningasta ja Chicot'ia, jotka par'aikaa puhelivat keskenään.

No, kysyi d'Epernon, mitä sinulla on meille sanomista? Minä olin juuri hakkailemassa Joyeuse'n rouvaa, ja sanonpa jo edeltäkäsin, että ellei asiasi ole mitä tärkeintä laatua, en anna sinulle tätä häiritsemistäsi anteeksi.

— Minä vaan tahdon ilmoittaa teille, hyvät herrat, vastasi Quélus, että minä tanssiaisten päätyttyä lähden viipymättä metsästysretkelle.

— Hyvä! virkkoi d'O; millaiselle metsästysretkelle?

— Villisikajahdille.

— Mitä hullutusta tuo nyt on! Lähteäppä kylmässä ilmassa metsiin ja rämeisiin?

— Vaikkapa niinkin; mutta minä menen sentään.

— Yksinkö?

— En, Maugironin ja Schombergin seurassa; me metsästämme kuninkaan laskuun.

— Ahaa, minä ymmärrän! huudahti Schomberg ja Maugiron yht'aikaa.

— Kuningas haluaa, että hänelle huomenna tarjotaan villisian pää.

— Jolla on alaskäännetty kaulus, sanoa säväytti Maugiron, tarkoittaen Bussyn yksinkertaista, alaspäin käännettyä kaulusta.

— Mutta mistä sitten on kysymys? virkkoi d'O.

— Ooh, katseleppa ympärillesi, ystäväni; etkö näe kenenkään nauravan sinulle vasten kasvoja?

— Kyllä, Bussyn luullakseni.

— No, mutta eikö hän sinun mielestäsi olisi villisika, jonka pää saattaisi miellyttää kuningasta?

— Ja luuletko, että kuningas…?

— Juuri hänpä sitä toivookin, keskeytti Quélus.

— Hyvä, olkoon menneeksi! Siis metsästämään!

Bussy oli huomannut tämän neuvottelun ja, arvaten sen koskevan häntä itseään, saapui lähemmäksi ja virkkoi ystävälleen:

— Ei, mutta katsokaapa, miten nuo seisovat yhdessä ryhmässä! Sehän on oikein liikuttavaa; luulisipa näkevänsä Damonin ja Pythiaan, Castorin ja…; mutta missä onkaan Pollux?

— Pollux on mennyt naimisiin, vastasi d'Entragues, ja siitä syystä on nyt Castor jäänyt parittomaksi.

— Mutta mistä mahtanevatkaan ne keskustella? kysyi Bussy ja loi suosikkeihin halveksivan katseen.

— Lyönpä vetoa siitä, virkkoi Ribeirac, että ne neuvottelevat jostain uudesta voitelukeinosta.

— Ei suinkaan, hyvät herrat, sanoi Quélus hymyillen; me puhumme metsästyksestä.

— Mutta eiköhän nyt, herra Cupido, ole liian kylmä ilma metsästää; tehän voitte palelluttaa kätenne.

— Ooh, vastasi Maugiron yhtä kohteliaasti, meillä on verrattain lämpimät käsineet ja villavuoriset vaatteet.

— No, sittenpä voin olla rauhallinen, virkkoi Bussy; aiotteko mennä metsälle hetikin?

— Jo tänä yönä, vastasi Schomberg.

— Minä tahdon siitä sitten ilmoittaa kuninkaalle, virkkoi Bussy; sillä mitäpä sanoisikaan hänen majesteettinsa, jos huomisaamuna saisi tietää, että hänen ystävänsä ovat saaneet nuhan ja rintakolotuksen?

— Älkää suotta vaivatko itseänne, hyvä herra, sanoi Quélus; hänen majesteettinsa jo tietää, että me aiomme mennä metsästämään.

— Leivosia kai? virkahti Bussy, ivallinen ilme katseessaan.

— Ei, herraseni, jatkoi Quélus; aiomme metsästää villisikoja. Meidän täytyy välttämättä saada villisianpää.

— No, herra de Bussy, tuletteko mukaan metsälle? kysyi d'O.

— En, vastasi tämä samaan tapaan; minun täytyy huomenna olla Anjoun herttuan luona herra de Monsoreaun vastaanoton tapahtuessa. Armollinen herra on, kuten tiedätte, nimittänyt hänet ylihovijahtimestariksi.

— Mutta entäpä yöllä? kysäsi Quélus.

— Ooh, tänä yönä on minulla yhtä vähän aikaa; olen luvannut saapua kohtaukseen erääseen taloon Saint-Antoinen etukaupunkiin.

— Vai niin, puuttui d'Epernon puheeseen; oleskelisikohan Margareta-kuningatar ehkä tuntemattomana Parisissa? Olemme kuulleet teidän olevan de La Molen perillisen.

— Se on totta; mutta minä luovuin joku aika sitten tuosta perinnöstä, ja tarkoitan nyt kokonaan toista henkilöä. Herra de Quélus, minä aioin pyytää teiltä pienen neuvon.

— Hyvin mielelläni. Vaikken olekaan lakimies, voin kuitenkin kehua antavani erittäin hyviä neuvoja, etenkin ystävilleni.

Väitetään, että Parisin kaduilla liikkuminen on vaarallista; Saint-Antoinen etukaupunki on verrattain autio; mitä tietä neuvotte minun kulkemaan?

— Kautta kunniani, vastasi Quélus, jos olisin teidän sijassanne, niin menisin Pré-aux-Clerc'in luona lossilla joen ylitse toiselle puolelle, ja sieltä kulmauksessa olevan tornin luota kulkisin rantakatua Grand-Châtelet' iin päin. Sen jälkeen seuraisin Tixéranderien katua, joka johtaa Saint-Antoinen etukaupunkiin päin; päästyänne Saint-Antoinen kadun toiseen päähän ja kuljettuanne selkkauksitta Tournelles'in hotellin ohi, on luultavaa, että te ehjin nahoin pääsette tarkoittamaanne taloon.

— Kiitän teitä hyvistä neuvoistanne, herra de Quélus, lausui Bussy. Tehän mainitsitte Pré-aux-Clerc'in luona olevan lossin, kulmauksessa olevan tornin, Grand-Châtelet'iin päin vievän rantakadun ja sitten Tixéranderien ja Saint-Antoinen kadut? Minä en poikkea askeltakaan tältä tieltä, olkaa varma siitä.

Bussy kumarsi ja meni, lausuen samalla ääneen d'Etragues'ille:

— Noista ihmisistä ei päästä rauhaan; mennään pois.

Bussy ja hänen ystävänsä poistuivat, kääntyen kuitenkin useamman kerran ympäri ja katsellen taakseen.

Suosikit seisoivat aivan rauhallisina paikoillaan eivätkä olleet huomaavinaan mitään.

Kun Bussy käveli viimeisessä salongissa, missä rouva de Saint-Luc oli, antoi miehensä tälle pienen merkin. Naisille ominaisella tarkkanäköisyydeliä ymmärsi Jeanne heti sen tarkoituksen; hän riensi heti Bussyn luo ja virkkoi tälle:

— Ah, herra de Bussy, nykyisin ei puhuta mistään muusta kuin eräästä sonetista, jota väitetään teidän sepittämäksenne.

— Kuningasta vastaanko, hyvä rouva?

— Ei, mutta kuningattaren kunniaksi. Oi, lukekaapa se minulle, minä pyydän.

— Mielelläni, hyvä rouva, sanoi Bussy ja tarjosi rouva de Saint-Luc'ille käsivartensa. Sitten he poistuivat toisiin huoneisiin, ja Bussy luki ulkoa rouvalle sonettiaan.

Tällävälin oli Saint-Luc huomaamatta tullut suosikkein luo. Quélus virkkoi nyt:

— Otusta ei ole vaikea seurata näin selviltä jäliltä. Siis Tournelles'in hotellin luona, lähellä Porte Saint-Antoinea.

— Ottaako kukin palvelijansa mukaansa? kysyi d'Epernon.

— Ei, ei, vastasi Quélus. Minä kyllä miestä vihaan, mutta minua hävettäisi, jos rengin keppi sattuisi häneen; siihen hän on liian hyvä aatelismies.

— Menemmekö kaikki kuusi samalla kertaa? kysyi Maugiron.

— Kaikki viisi, mutt'ei kaikki kuusi, huomautti Saint-Luc.

— Ah, sehän on totta, olimme vähällä unohtaa, että sinä olet viettänyt häitäsi tänään, virkkoi Schomberg.

— Hyvät herrat, sanoi nyt Saint-Luc; vaimoni ei minua pidätä, mutta kyllä kuningas.

— Kuinka? Kuningasko?

— Hän juuri, hänen majesteettinsa tahtoo, että minä olen mukana saattamassa häntä takaisin Louvreen.

Nuoret miehet katsahtivat hymyillen toisiinsa, mutta sen hymyn tarkoituksesta ei Saint-Luc päässyt lainkaan selville.

— No niin, sanoi Quélus, kuningas tuntee sinua kohtaan niin ääretöntä ystävyyttä, ettei hän voi olla ilman sinun seuraasi.

— Muutoin me emme Saint-Luc'ia tarvitsekaan, huomautti Schomberg. Me siis jätämme hänet kuninkaalleen ja rouvalleen.

Nyt kuului Henrikin ääni huutavan Saint-Luc'ia.

— Hyvät herrat, lausui tämä, onnea retkellenne ja jääkää hyvästi niin kauvaksi.

Hän riensi pois, mutta sen sijaan, että olisi mennyt kuninkaan luo, hiipikin hän vieraita täynnä olevain huoneitten halki muutamalle ovelle, jonka lähistöllä Bussy edelleenkin oli tuon nuoren rouvan seurassa. Tämä oli tehnyt parastaan viihdyttääkseen Bussyä seurassaan.

— Aah, hyvää iltaa, herra de Saint-Luc! lausui nuori aatelismies. Mutta tehän näytätte hyvin innostuneelta! Ehkäpä aiotte mennä mukaan sille suurelle metsästysretkelle, joka on kyseessä? Se kyllä olisi todistuksena rohkeudestanne, mutta ei lainkaan kohteliaisuudestanne.

— En, hyvä herra, en minä sinne mene; minä olin juuri teitä etsimässä.

— Todellako?

— Pelkäsin jo sitäkin, että olitte ehkä jo mennyt tiehenne. Hyvä Jeanne! virkkoi hän nuorelle vaimolleen, mene sanomaan isällesi, että hänen tulee puhutella kuningasta muutaman silmänräpäyksen ajan; minun täytyy lausua jokunen sana herra de Bussylle.

Jeanne ei käsittänyt tuosta kaikesta mitään, mutta noudatti kuitenkin miehensä toivomusta.

— Mitä on teillä minulle sanomista? herra de Saint-Luc? kysyi Bussy.

— Tahdon sanoa teille, herra de Bussy, vastasi Saint-Luc, että jos olette luvannut saapua johonkin kohtaukseen tänä iltana, teette parhaiten, kun lykkäätte kohtauksen huomiseksi, sillä Parisin kadut eivät ole turvallisia. Ennen kaikkea menettelette viisaimmin karttaessanne Tournelles'in hotellin seutuja, sillä siellä on sopiva paikka salaväijyjille. Jumala varjelkoon minua ajattelemasta, että sellainen mies kuin te voisitte mitään pelätä; mutta ajatelkaa kuitenkin asiata ja punnitkaa minun sanojani.

Siinä silmänräpäyksessä kuului Chicot'in huuto:

— Saint-Luc, Saint-Luc, älä piilottaudu sillä lailla! Huomaathan, että minä sinua odotan.

— Sire, tässä minä olen, vastasi Saint-Luc ja riensi esiin.

Narrin vieressä seisoi Henrik III, jonka hartioille jo muuan hovipoika asetteli raskasta kärpännahkavuorista viittaa, samalla kun toinen ojensi hänelle hansikkaita — ne ulottuivat kyynärpäihin asti — ja kolmas silkkivuorista samettinaamaria.

— Sire, virkkoi Saint-Luc, kohdistaen sanansa kumpaankin Henrikkiin, minä ehkä saan kunnian kantaa tulisoihtua teidän kantotuoleillenne asti.

Sitäpä sinä et saa tehdä, vastasi Henrik, Chicot menee omalle taholleen, minä taas omalleni. Ystäväni ovat kelvottomia, antaessaan minun palata yksin Louvreen, samalla kun itse tahtovat huvitella leikkimällä laskiaisnarreja. Huomaat siis, ettet voi jättää minua kulkemaan yksin. Sinä olet nyt nainut ja vakava mies; sinun on vietävä minut takaisin kuningattaren luo. Tule, ystäväni.. Hohoi! Tuokaa hevonen herra de Saint-Luc'ille. Älkää kumminkaan, se on tarpeetonta, lisäsi hän; minun kantotuolini on riittävän leveä; tässä on tilaa kahdellekin.

Jeanne oli kuullut jok'ainoan sanan tästä keskustelusta; hän olisi tahtonut puhua, sanoa pari sanaa miehelleen, ilmoittaa isälleen, että kuningas aikoi viedä Saint-Luc'in mukanaan; mutta tämä pani sormen suulleen merkiksi, että vaimonsa pysyisi vaiti.

Helkkari! mutisi Saint-Luc itsekseen; nyt, kun olen koettanut saada Anjoun Frans'in ystäväkseni, pitää minun karttaa yhteentörmäystä Valois'in Henrikin kanssa! Sire, lisäsi hän ääneen, tässä minä olen, teidän palvelijanne. Olen niin kiintynyt teidän majesteettiinne, että vaikka teidän majesteettinne käskisi minun seuraamaan itseään aina maailman ääriin, niin minä olisin valmis sen tekemään.

Nyt syntyi seurueessa syvä hiljaisuus, jotta kaikki voisivat kuulla kuninkaan jäähyväissanat morsiamelle ja hänen isälleen. Jäähyväissanat olivatkin mitä herttaisimmat.

Jäätyään yksin kamarineitostensa kanssa Jeanne meni huoneeseensa ja polvistui muutaman pyhimyksenkuvan eteen. Senjälkeen hän käski, että hänet jätettäisiin yksin.

Herra de Brissac lähetti kuusi palvelijaansa Louvren portille odottamaan nuoren sulhasen paluuta ja saattamaan häntä kotiin. Mutta kahden tunnin odotuksen jälkeen palasi yksi palvelijoista ilmoittamaan marsalkalle, että kaikki Louvren portit olivat suljetut Ennen viimeisen portin sulkemista oli vartiossa oleva kapteeni sanonut:

— On turhaa odottaa kauvemmin; ei ainoakaan ihminen tule enää tänä yönä Louvresta ulos; kuningas on mennyt makuulle, ja kaikki ihmiset jo nukkuvat.

Marsalkka kertoi tämän tyttärelleen. Jeanne selitti olevansa liian levoton voidakseen mennä nukkumaan ja että hän aikoi olla valveilla sinne asti, kunnes miehensä palaisi takaisin.

3.

Se joka avaa portin, ei aina astukaan siitä sisälle.

Se aukea paikka, jonka yhdellä puolen oli Porte Saint-Antoine ja Brétagnen hotelli, oli verrattain laaja, mutta päivälläkin siinä liikkui hyvin vähän ihmisiä ja iltaisin se oli vallan tyhjä, sillä öiset kulkijat näyttivät mieluummin käyttävän Bastiljin puoleista tietä, turvautuakseen tarpeen tullen tornivartijaan, joka saattaisi, vaikkakaan ei mieskohtaisesti tulla avuksi, huutamalla kutsua apua tai ainakin säikäyttää ilkivallantekijöitä. Tähän aikaan olivat näet kadut oikeita ryövärien pesiä, ja yövartijan ammattia tuskin tunnettiin.

Yö, jonka kuluessa tuonnempana kerrottavat tapahtumat tapahtuivat, oli niin kylmä, pimeä ja usmainen, ettei kukaan linnoituksen ulkopuolelta olisi voinut havaita yövartijaa, ja vaikeatapa olisi tämänkin ollut erottaa ohikulkijoita.

Lähellä Porte Saint-Antoinea, kaupungin sisäosaan päin, oli yhdellä puolen Saint-Paulin kirkko ja toisella puolen Tournelles'in hotelli. Juuri tämän rakennuksen päässä, Sainte-Catherinen kadulle päin, muodosti muuri kulmauksen. Se oli juuri se sama paikka, josta Saint-Luc oli puhunut Bussylle.

Ei ainoatakaan lyhtyä ollut valaisemassa koko tätä vanhan Parisin osaa.

Tänä yönä, joka oli alkanut tiukanpuoleisella pakkasella ja päättyi kovaan lumisateeseen, ei noilla jäätyneillä kujilla kuulunut ainoankaan kulkijan askeleita. Mutta sitävastoin olisi tottunut silmä saattanut Tournellesin hotellin mainitussa kulmauksessa erottaa muutamia tummia haamuja, joiden liikkeistä saattoi päättää, että ne olivat ihmisiä, jotka liikkumalla koettivat säilyttää ruumiinlämpöään, samalla kun väliin seisoskelivatkin ja näyttivät odottelevan jotain seikkailua.

Torninvartija, joka pimeässä ei näitä mustia varjoja nähnyt, ei olisi voinut kuulla heidän keskustelijaankaan, sillä niin kovin hiljaa nuo varjot puhelivat, ja kuitenkin oli tuo keskustelu verrattain tärkeätä.

— Kirottu Bussy oli oikeassa, — sanoi muuan varjoista. — Tämä yö muistuttaa todellakin paljo sitä yötä, joka johtuu mieleeni Varsovasta, silloinkun Henrik oli Puolan kuninkaana, ja jos tämä vain pysyy näin kylmänä, niin saattaapa täällä tosiaankin paleltua, kuten hän jo ennusti.

— Hui hai, Maugiron, — vastasi eräs toinen. — Sinähän vaikertelet kuin akka. Lämmin nyt ei tosin kyllä ole, mutta vedäppä kappa silmillesi ja pistä kätesi taskuihin, niin etpä tunne vähääkään vilua.

— Saattaapa tosiaankin, Schomberg, — puuttui kolmas puheeseen, — helposti huomata, että sinä olet saksalainen; mutta mitä minuun tulee, niin vuotavat jo huuleni verta ja viikseni ovat kankeana kuurasta.

Käsien laita on hullummin, — lausui neljäs; — löisinpä vetoa, ettei minulla sormia olekkaan, niin vähän niissä enää on tuntoa.

— Mikset lainannut äidiltäsi puuhkaa, Quélus parka? — jatkoi Schomberg; — tuo kunnon rouva olisi kyllä mielellään lainannut sen sinulle, varsinkin jos olisit sanonut tarvitsevasi sitä metsästäessäsi Bussya, jota hän rakastaa kuin ruttotauti.

— Vielä vähän kärsivällisyyttä, — virkkoi viides; — olen varma siitä, että te pian saatte kiroilla liian kovaa kuumuutta.

— Kunpahan taivas sen soisi!

— No, luulenpa, että rukouksesi kuultiin paikalla, sillä näenpä jonkun tulevan tuolta Saint-Paulin katua pitkin.

— Erehdys! Hän se ei voi olla.

— Miks'ei?

— Koska hänen piti kulkea toista tietä.

— No, olisiko nyt kumma, jos hän olisi aavistanut väijytystä ja senvuoksi valinnut toisen tien?

— Sinä et tunne Bussya. Hän kulkee sitä tietä, jota on sanonut kulkevansa, vaikka saisi tietää pirun itsensä häntä siellä odottelevan.

— Miten liekään, — puuttui Quélus puheeseen, — mutta tuolla tulee kaksi ihmistä.

— Totta totisesti, niinpä tuleekin, — vakuuttelivat pari muuta.

— Käykäämme päälle, — virkkoi Schomberg.

— Hei, hei! — huusi d'Epernon. — Älkäämme tappako ketään kunniallista porvaria tai rehellistä rouvaa. Katsokaas, nyt ne pysähtyvät!

Itse asiassa olivatkin nuo kaksi kulkijaa, nähtävästi epätietoisina, pysähtyneet Saint-Paulin kadun päähän.

— Ahaa, — kuiskasi Quélus, — mahtoivatkohan ne nähdä meidät?

— Miten se olisi ollut mahdollista? Mehän tuskin näemme toisiamme.

— Olet oikeassa. Mutta katso, nyt ne kääntyvät vasemmalle, pysähtyvät erään talon eteen ja näyttävät etsivän jotakin.

— Niinpä tosiaankin tekevät.

— Näyttää siltä kuin aikoisivat ne jonnekin, — virkkoi Schomberg. — Jokohan nuo ehkä pääsisivät meiltä karkuun?

— Hm! — virkahti Maugiron, — ei se voi olla hän, sillä hänhän oli aikonut tulla Saint-Antoinen etukaupunkiin, mutta nämähän sitävastoin tulivat suoraan pitkin Saint-Paulin katua.

— Ätsh! — ärähti Schomberg. — Ken tietää, vaikka se lurjus olisi antanut väärän ilmoituksen matkansa suunnasta.

— Niin, eipä olisi mahdotonta sekään, — vastasi Quélus.

Tämän otaksuman johdosta hyökkäsivät suosikit kuin joukko nälkäisiä koiria paljastetuin miekoin portin edustalla seisovia kahta miestä vastaan.

Toinen näistä oli juuri saanut pistetyksi avaimen lukkoon ja oli avaama isillään portin, kun hyökkääjien melu sai nuo kaksi salaperäistä vaeltajaa kääntymään ympäri.

— Mitä tämä merkitsee, d'Aurilly? — kysyi toinen heistä. — Aikovatkohan ne hyökätä meidän kimppuumme?

— Ah, armollinen herra, — vastasi portin avaaja, — siltä se tosiaankin näyttää. Ilmaisetteko itsenne vai haluatteko pysyä tuntemattomana?

— Asestettuja miehiä! Väijytys!

— Varmastikin jokin kilpailija, joka on päässyt jäljillemme; sitä jo aavistin! Nainen on liian kaunis, teidän korkeutenne, voidakseen pysyä huomaamattomana.

— Rientäkäämme sisälle, d'Aurilly. Piiritys kestetään paremmin portin sisä- kuin ulkopuolella.

— Tietysti, armollinen herra, ellei linnoituksen sisäpuolella ole vihollisia; mutta ken tietää, ellei vaan…

Hän ei ehtinyt jatkaa puhettaan. Sillä nuolen nopeudella olivat nuoret jalosukuiset kulkeneet sen noin sadan askeleen pituisen välin, joka heidät rakennuksesta erotti. Quélus ja Maugiron, jotka olivat hiipineet pitkin muurin vierustaa, syöksähtivät portin ja sisällepyrkijäin väliin katkaistakseen näiltä kaiken paon mahdollisuuden, samalla kun Schomberg, d'O ja d'Epernon valmistautuivat hyökkäämään näiden kimppuun.

— Iskekää! Iskekää! — kirkui Quélus, noista viidestä lihavin.

Se, jota toverinsa äsken oli nimittänyt armolliseksi herraksi ja kysynyt tältä, tahtoisiko hän pysyä tuntemattomana, kääntyi nyt Quélukseen päin, astui askeleen tätä kohti ja, pannen ylpeästi kätensä ristiin rinnoilleen, virkkoi kumealla ja pitkäveteisellä äänellä:

— Luulenpa, herra Quélus, teidän sanovan: iskekää! puhuessanne Ranskan kuninkaallisesta prinssistä.

Quélus hätkähti hämmästyneenä takaisin. Anjoun herttua! — huusi hän.

— Anjoun herttua! toistivat toiset.

— No niin, hyvät herrat, — jatkoi Frans jyrisevällä äänellä, aiotteko vieläkin huutaa: iskekää!

— Armollinen herra! änkytti d'Epernon, — se oli vaan pilaa; antakaa meille anteeksi!

— Teidän korkeutenne, — virkkoi vuorostaan d'O, — emme voineet aavistaa tapaavamme teidän korkeuttanne tässä autiossa kaupunginosassa.

— Pilaa? toisti Frans, välittämättä d'On huomautuksesta. — Onpa teillä merkillinen tapa lasketella pilaa, herra d'Epernon. Sanokaapa sitten, kenelle pila oli tarkoitettu, koska se kerran ei ollut minulle.

Teidän korkeutenne, — vastasi Schomberg arvokkaasti, — me näimme Saint-Luc'in lähtevän Montmorencyn hotellista ja kulkevan tännepäin, ja se tuntui meistä niin kovin oudolta, niin että halusimme tietää, mikä oli saattanut sulhasen hylkäämään morsiamensa.

Anteeksipyytely oli verrattain hyvin keksitty. Sillä luultavasti saisi Anjoun herttua seuraavana päivänä tietää, ettei Saint-Luc todellakaan ollut viettänyt Montmorencyn hotellissa yötään.

— Herra de Saint-Luc? Pidättekö siis minua hänenä?

— Pidimme, teidän korkeutenne, — vastasivat kaikki nuo viisi aatelismiestä yht'aikaa.

— Mutta miten on mahdollista sekottaa meitä kahta toisiimme? — kyseli nyt Anjoun herttua. — Herra de Saint-Luchan on päätään pitempi minua.

— Se on totta, teidän korkeutenne, — vastasi Quélus. — Mutta hän on täsmälleen yhtä pitkä kuin herra d'Ayrilly, jolla on kunnia olla teidän korkeutenne seurassa.

— Ja sitäpaitsi on yö jotenkin pimeä, lisäsi Maugiron.

— Ja kaiken lopuksi jatkoi Quélus — ei teidän korkeutenne saattane epäilläkään, että meillä olisi teidän korkeaan persoonaanne nähden pienintäkään ilkeyteen vivahtavaa aikomusta, ei edes siinäkään tapauksessa, vaikkapa kysymys koskisi vaan teidän korkeutenne huvitusten häiritsemistä.

Sill'aikaa kun Frans kuunteli näitä enemmän tai vähemmän uskottavia vastauksia, joita nuoret aatelismiehet pelon tai hämmästyksen valtaamina jakelivat, oli hän taitavasti askel askeleelta d'Aurillyn, tuon luutunsoittajansa ja tavallisen yöseikkailutoverinsa, seuraamana päässyt etenemään sivummaksi portilta ja oli nyt sellaisen välimatkan päässä siitä, ettei sitä vallitsevan pimeän vuoksi enää voinut erottaa toisista porteista.

— Minun huvitusteni? — toisti herttua, äänessään katkera sävy. — Mikä on saattanut teidät siihen luuloon, että minä täältä haen jotain huvitusta?

— Ooh, teidän korkeutenne, joka tapauksessa, lienettepä tullut tänne missä tarkoituksessa tahansa, pyydämme, että suotte meille anteeksi.

— Hyvä. Hyvästi, hyvät herrat!

— Teidän korkeutenne, — lisäsi d'Epernon, — voi olla vakuutettu meidän vaiteliaisuudestamme ja…

Herttua, joka jo oli astunut pari askelta poispäin, kääntyi nyt äkisti ympäri, rypisti silmäkulmiaan ja huudahti rajusti: vaiteliaisuutta! Kuka pyytää teiltä mitään sellaista?

— Teidän korkeutenne, — vastasi d'Epernon, — me luulimme, että teidän korkeutenne näin myöhään ja mukananne uskottunne…

— Te erehdytte. Kuulkaa nyt, mitä teidän pitää uskoa ja mitä minä tahdon muidenkin uskovan.

Nuo viisi aatelismiestä jäivät kuuntelemaan kunnioittavasti vaieten.

— Minä aioin mennä — jatkoi Anjoun herttua hyvin hitaasti, ikäänkuin tahtoen leikkaamalla saada jok'ainoan sanansa painumaan kuulijainsa mieleen — Manasse-juutalaisen luo, joka ennustaa kämmenestä ja kahvista. Niinkuin tiedätte, asuu hän Tournellesin kadulla. Aurilly havaitsi teidät teidän ohimennessänne ja piti teitä vartiovuorollaan kiertelevinä jousimiehinä. Myöskin olemme me — lisäsi hän jonkinlaisella hilpeydellä, mikä pelotti niitä, jotka tämän ruhtinaan luonteen tunsivat — oikeina yöaaveina hiiviskelleet muurien vieruksia ja piileskelleet porttiholveissa säästyäksemme teidän ankarilta katseiltanne.

Näin puhuessaan oli prinssi vähitellen päässyt Saint-Paulin kadulle ja oli nyt niin lähellä Bastiljin vartiopaikkoja, että hänen äänensä jo olisi kuultu, jos hänen kimppuunsa olisi vielä yritetty hyökätä. Hän näet tunsi siksi hyvin veljensä juurtuneen vihan, että hän, kuninkaan suosikkien kunnioittavista anteeksipyytelemisistä huolimatta, edelleenkin näitä epäili.

— Ja kun te nyt — jatkoi prinssi — tiedätte, mitä teidän pitää uskoa ja, ennen kaikkea, mitä teidän tulee minulle sanoa, niin jääkää hyvästi, hyvät herrat!

Aatelismiehet kumarsivat prinssille. Tämä vielä poistuessaankin katsahti useamman kerran taakseen.

— Teidän korkeutenne, — virkkoi d'Aurilly, — vannon, että noilla ihmisillä on paha mielessä. Nyt on keskiyö ja, niinkuin ne huomauttivat, me olemme autiossa kaupunginosassa. Rientäkäämme takaisin palatsiin, teidän korkeutenne.

— Ei, — sanoi prinssi ja pysäytti hänet. — Meidän on päinvastoin käytettävä tilaisuutta hyväksemme, kun he nyt ovat menneet pois.

— Teidän korkeutenne erehtyy, — huomautti d'Aurilly. — Eivät ne suinkaan ole menneet tiehensä, vaan, kuten teidän korkeutenne itsekin voi nähdä, ainoastaan palanneet piilopaikkaansa. Ettekö niitä näe, armollinen herra? Ne seisovat tuolla Tournellesin hotellin kulmassa.

Frans tähysteli sinnepäin ja havaitsi d'Aurillyn olevan oikeassa. Nuo viisi jalosukuista olivat taas asettuneet entiseen vartiopaikkaansa, ja näyttipä jotenkin uskottavalta, että heillä oli käymässä jokin yritys, jonka prinssin ilmestyminen oli keskeyttänyt, taikka aikoivat he sitten vainuta prinssin ja tämän seuralaisen jälkiä tullakseen vakuutetuiksi siitä, menivätkö nämä todellakin Manasse-juutalaisen luo.

— Millaisen päätöksen suvaitsee teidän korkeutenne tehdä? kysyi d'Aurilly. — Olen valmis tekemään, mitä teidän korkeutenne käskee. Mutta minusta olisi tänne jääminen nyt varomatonta.

— Tuhannen tulimaista! — mutisi prinssi. — Vierailusta luopuminen on kuitenkin kiusallista.

— Tietenkin, armollinen herra. Mutta sehän voidaan lykätä. Ja, niinkuin minulla on ollut kunnia sanoa, talohan on vuokrattu kokonaiseksi vuodeksi. Me tiedämme naisen asuvan ensimäisessä kerroksessa; olemme lahjoneet hänen kamarineitonsa ja meillä on portin avain. Tällaiset edut puolellamme käy meidän odottaminen.

— Oletko varma siitä, että sait portin auki?

— Olen.

— Mutta lukitsitko sen myöskin?

— Lukitsin, teidän korkeutenne.

Vaikka d'Aurillyn vastauksen äänensävy olikin täydellisimmän vakuuttava, on meidän kuitenkin huomautettava, ettei hän ollutkaan niin ihan varma siitä, oliko tosiaankin tullut portin lukinneeksi. Hänen varma vastauksensa rauhoitti kuitenkin prinssiä.

— Mutta minä olisin kuitenkin itse tahtonut tulla vakuutetuksi…

— Siitäkö, mitä nuo tuolla aikovat? Ah, teidän korkeutenne! Pelkäämättä erehtyväni voin vakuuttaa, että he ovat asettuneet väijymään jotakin. Teidän korkeudellanne on paljo vihamiehiä. Ken tietää, mitä kaikkea he saattavat uskaltaa?

— Hyv'on! Menkäämme sitten, mutta vielä me kuitenkin myöhemmin palaamme takaisin.

— Emme ainakaan tänä yönä, armollinen herra. Älkää moittiko minun varovaisuuttani. Minä en näe tässä mitään muuta kuin salajuonen. Ja tämä pelko on luonnollinen, syystä että onhan minulla kunnia seurata ensimäistä kuninkaallisen suvun prinssiä… sen saman kruunun perillistä, jota niin monet eivät toivoisi koskaan hänen päässään näkevänsä.

Nämä viimeiset sanat tekivät Fransiin sellaisen vaikutuksen, että hän heti päätti lähteä pois. Kuitenkaan ei hän tehnyt sitä kiroilematta huonoa onneaan ja kuvittelematta vielä vast'edes jonkin sopivan tilaisuuden tullen kostavansa noille viidelle jalosukuiselle sen kepposen, jonka he täten olivat hänelle tehneet.

— Palataan sitten palatsiin, — virkkoi hän. — Siellä tapaamme Bussyn, sillä nyt hän ainakin lienee palannut noista kirotuista häistä. Hän lienee kuitenkin hakenut siellä jotain riitaa, mistä johtuu, että hän ehkä jo on tappanut tai tulee tappamaan jonkin noista sänkykamarisuosikeista. Ja se on ainoa seikka, mikä minua hieman lohduttaa.

— Niin, armollinen herra, — lisäsi d'Aurilly, — toivokaamme Bussyn suhteen parasta. En toivo mitään sen enempää ja luotan, niinkuin teidän korkeutennekin, Bussyyn äärettömästi.

He menivät nyt matkoihinsa.

Mutta kun he parahiksi olivat ehtineet kääntyä Jouyn kadun kulmauksessa, niin havaitsivat nuo viisi aatelismiestä Tison'in kadun päässä ratsastajan.

— Nyt — virkkoi Quélus — on hän vihdoinkin käsissämme!

— Mahdotonta! arveli Maugiron.

— Miksi niin?

— Koska tuo mies ratsastaa yksin. Mutta meistähän hän jäi Livarot'in, d'Entragues'in ja Ribeirac'in seuraan, ja ne eivät ole sallineet hänen ratsastaa yksin.

— Mutta hän se on kuitenkin, — huomautti d'Epernon. — Etkö kuule hänen äänekästä hymähtelyään tai tunne hänen karskia ryhtiään? Hän on todellakin yksin.

— Siinä tapauksessa — virkkoi d'O — piilee siinä jokin salajuoni.

— Salajuoni tahi ei, — vastasi Schomberg, — niin on se kuitenkin hän, ja siispä aseisiin, aseisiin!

Se oli tosiaankin Bussy. Hän ratsasti vallan huolettomana pitkin Saint-Antoinen katua. Niinkuin muistamme, oli Saint-Luc häntä varottanut, mutta niistä epäluuloista huolimatta, joita tuo Saint-Luc'in puhe oli hänessä herättänyt, oli hän, ystäväinsä itsepintaisista rukouksista välittämättä, eronnut heistä Montmorencyn hotellin portilla.

Teko oli juuri niitä uhkarohkeita temppuja, joita tuo urhoollinen översti rakasti.

Sitäpaitsi oli Bussy ajatellut, että Saint-Luc, joka ei lukeutunut hänen ystäviinsä ja jonka osanottavaisuus aiheutui vain oikeastaan hänen kiusallisesta asemastaan, että Saint-Luc, sanomme, oli kehottanut häntä näihin varovaisuustoimenpiteisiin saattaakseen hänet vihamiestensä silmissä naurettavaksi, jos jotkut todellakin olisivat asettuneet häntä väijymään. Ja Bussy pelkäsi naurunalaiseksi joutumista paljo enemmän kuin vaaraa. Hän oli vihamiestensäkin kesken tunnettu urhoollisuudesta, mikä joskus saattoi johtaa mitä uhkarohkeimpiin yrityksiin vain tuon yleisen arvonannon säilyttämisen tarkoituksessa. Oikean muinaisajan sankarin tavoin oli hän siis eronnut kolmesta urhoollisesta toveristaan, jotka olisivat halunneet tulla hänen mukanaan. Yksinään, ilman muita aseita kuin miekkansa ja tikarinsa, suuntasi hän kulkuaan sitä taloa kohti, missä häntä, päinvastoin kuin mitä olisi voinut luulla, ei odottanut rakastajatar, vaan kirje, jonka Navarran kuningatar hänelle heidän ystävyytensä muistoksi aina kerran kuukaudessa lähetti, ja jonka tuo urhoollinen ylimys, kuningatar Margot'ille antamansa lupauksen mukaisesti, itse persoonallisesti yön aikaan kävi kirjeentuojalta noutamassa.

Hän oli minkään häiritsemättä päässyt Sainte-Catherinen kadulle, kun hänen valpas ja harjaantunut katseensa havaitsi pimeässäkin ne ihmisolennot, joita Anjoun herttua ei heti ollut älynnyt.

Bussy laski noitten tummien haamujen lukua.

— Kolme, neljä, viisi, — virkkoi hän, paitsi palvelijoita, jotka ovat kätkeytyneet johonkin toiseen lymypaikkaan ja syöksyvät esiin herrainsa huudon kuultuaan. Ne näyttävät pitävän minua arvossa. Mutta tuleepa tästä joka tapauksessa tiukka työ yhden ainoan miehen osaksi. Kunnon Saint-Luc ei siis minua pettänytkään, ja vaikkapa hän nyt olisikin ensimäisenä ojentamassa miekkansa minua vastaan, niin sanoisinpa kuitenkin: kiitos varotuksesta, toveri!

Näin ajatellen hän ratsasti eteenpäin ja tunnusteli, pääsikö oikea käsivarsi vapaasti liikkumaan kapan alla, jonka hän aivan huomaamatta oli aukaissut.

Ja juuri tällöin kuului Schombergin huuto: aseisiin! Ja nuo viisi ylimystä syöksähtivät yht'aikaa esille.

— Vai niin, hyvät herrat, — lausui Bussy lujasti, mutta rauhallisella äänellä. — Bussyparka siis onkin se villisika, joka oli kaadettava? Kuulkaapas, hyvät herrat, villisika tulee kyllä raapimaan eräitä naarmuja muutamien teikäläisten nahkaan. Te tiedätte minun pitävän lupaukseni.

— Se on kyllä mahdollista, vastasi Schomberg, — mutta se ei estä sitä, herra Bussy d'Amboise, että te olette epäkohtelias hölmö, koskapa ette älyä astua alas hevosenne selästä puhutellessanne meitä, jotka seisomme.

Samassa tunsi Bussy hevosensa horjahtavan, sillä Schomberg oli harvinaisen taidokkaasti, josta taidostaan hän jo oli näyttänyt monta esimerkkiä, heittänyt jonkinlaisen metsästysveitsensä hevosen toiseen takajalkaan.

Eläin vaipui vavisten maahan.

Valmiina kaikkeen oli Bussy silmänräpäyksessä hypännyt alas satulasta ja heilutti nyt paljastettua miekkaansa.

— Haa, konna! Se oli minun lempihevoseni, — huusi hän. — Sen saat kalliisti maksaa!

Ja kun Schomberg, rohkeutensa innostamana, ei ollut oikein laskenut itsensä ja Bussyn miekan välistä matkaa, ojentuikin äkkiä Bussyn käsivarsi, ja hänen miekkansa tunkeutui syvälle Schombergin reiteen.

Schomberg päästi huudon.

— No, — virkkoi Bussy, — enkö minä pidä sanaani? Nyt on jo yksi saanut nahkansa naarmuihin. Sinun olisi, hölmö, pitänyt iskeä Bussyn ranteeseen eikä hevosen polveen.

Ja tuossa tuokiossa oli Bussy suunnannut pitkän miekkansa kärjen noiden neljän muun kasvoja ja rintaa kohti, ja, halveksien avun huutamista, kääri nyt kappansa vasemman käsivartensa ympärille jonkinlaiseksi kilveksi sekä vetäytyi takaperin päästäkseen muurin viereen, jota vastaan hän saattoi nojata, tulematta ahdistetuksi selkäpuolelta. Kaiken tämän tapahtuessa antoi hän kymmenen iskua minuutissa ja tunsi tällöin useinkin pehmeätä suhahdusta, joka merkitsi sitä, että miekka oli sattunut vihollisen ruumiiseen. Silmänräpäykseksi hänen jalkansa liukahti ja hän tuli tahtomattaan katsoneeksi maahan päin. Tätä hetkeä käytti Quélus hyväkseen antaakseen hänelle iskun sivulta.

Haavotettu! huusi Quélus.

— Kyllä, takkiin, — vastasi Bussy, joka ei halunnut tunnustaa asiaa oikeata laitaa.

Senjälkeen hän syöksähti Quélusta kohti ja mitteli niin taitavasti miekkaansa tämän kanssa, että tuon nuoren miehen ase lensi hänestä kymmenen askeleen päähän. Mutta Bussy ei ehtinyt täydentää tuota voittoaan, sillä siinä samassa ahdistivat häntä d'O, d'Epernon ja Maugiron raivokkaina. Schomberg oli nyt saanut haavansa sidotuksi ja Quélus oli hakenut miekkansa. Bussy huomasi niin ollen, että hänet joka puolelta piiritettäisiin, ellei hän silmänräpäyksessä pääsisi muurin viereen.

Hän hypähti taaksepäin ja pääsi siten kolmen askeleen päähän vihollisistaan. Mutta taaskin oli pian neljä miekkaa hänen kimpussaan. Se oli jo kuitenkin myöhäistä, sillä tehtyään vielä yhden harppauksen taaksepäin oli hän muurin luona ja pääsi tukemaan sitä vasten. Siinä seisoi hän nyt, väkevänä kuin Akilles, hymyillen vain niille lukemattomille miekaniskuille, joita hänen päänsä ympäri suhisi. Mutta äkkiä tunsi hän kylmän hien kohoovan otsalleen ja hänen silmissään musteni. Hän oli unohtanut haavansa, ja nämä pyörtymisen merkit muistuttivat häntä siitä.

— Ahaa! sinä siis vihdoinkin antaudut! — huusi Quélus ja iski yhä hurjemmin.

Päätä itse, onko asia niin, — vastasi Bussy.

Näin sanoessaan antoi hän Quélus'elle miekanlappeellaan niin voimakkaan iskun ohimoon, että tämä tupertui takaperin.

Hurjana raivosta päästi Bussy nyt kauhean huudon ja hyökkäsi eteenpäin. D'O ja d'Epernon väistyivät tieltä, Maugiron oli nostanut Quélus'en ylös ja piteli häntä käsiensä varassa. Bussy taittoi jalallaan tämän miekan, haavotti taitavalla pistolla d'Epernon'ia käsivarteen, ja silmänräpäyksen ajan hän oli voittajana. Mutta Quélus tuli taas pian tuntoihinsa, Schomberg, vaikka olikin haavottunut, alotti taistelun uudelleen, neljä miekkaa välähteli taaskin Bussyn pään päällä, jo toisen kerran luuli hän olevansa hukassa. Hän vetäytyi askel askeleelta takaisin päästäkseen jälleen muuriin kiinni. Hän tunsi selvästi, että voimansa olivat lopussa. Miekka ei enää osunut siihen suuntaan, johon epäselvä ajatus sen oli tarkoittanut, vasemmalla kädellään tavotteli hän muuria, kosketti sitä, ja kivien kylmyys häntä hieman virkisti. Mutta hänen suureksi ihmeekseen antoikin tämä muuri perään. Siinä olikin puolittain aukinainen portti. Silloin heräsi Bussyssa jälleen toivo; hän kokosi kaikki voimansa tätä ratkaisevaa silmänräpäystä varten. Vielä neljännesminuutin ajan olivat hänen hyökkäyksensä niin tiheitä, että hän sai torjutuiksi kaikki miekat luotaan tai että vihollisensa olivat pakoitetut laskemaan ne alas. Äkkiä vetäytyi hän portista sisään ja, päästyään onnellisesti sisäpuolelle, painalti porttia niin voimakkaasti, että se jysähtäen paukahti lukkoon.

Nyt oli taistelu päättynyt ja Bussy oli vaarasta vapaa; hän oli voittaja, sillä hän oli pelastunut.

Ilostajuopunein silmin katseli hän porttiluukun tiheän ristikon läpi vihollistensa kalpeita kasvoja. Hän kuuli mielettömiä miekaniskuja turhaan suunnattavan tukevaa tammiporttia vastaan, kuuli huutoja ja kirouksia. Vihdoin hänestä tuntui siltä kuin maa ja muuri hänen jalkainsa alla horjuisivat. Hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja oli tullut pihamaalle. Siellä hän vaipui uupuneena muutamalle rapulle.

Senjälkeen hän ei enää tiennyt mitä tapahtui: hänestä tuntui kuin olisi hän astunut alas haudan hiljaisuuteen ja yöhön.

4.

Unta on joskus hyvin vaikea erottaa todellisuudesta.

Ennenkuin Bussy oli mennyt tainnoksiin, oli hänessä ollut vielä sen verran tolkkua, että oli pistänyt nenäliinansa haavan kohdalle vaatteiden alle ja tiukentanut miekanhihnaa siltä kohdalta, mikä niin ollen muodosti jonkinlaisen siteen haavaan, josta jo oli vuotanut niin paljo verta, että hän pyörtyi.

Mutta olkoonpa nyt niin, että elinvoimat hänen aivoissaan vielä tuon näennäisen tajuttomuudenkin aikana toimivat, taikka että tämä taintumustila oli lakannut ja sen sijaan tullut kuume, jonka jälkeen hän uudelleen vaipui tainnoksiin, tuo kaikki oli yhdentekevää siihen nähden, mitä Bussy näki tai luuli näkevänsä ollessaan tuossa unen tai todellisuuden tilassa.

Hän oli nyt huoneessa, jonka huonekalut olivat veistokuvilla koristetut, jonka seinäpaperit olivat täynnänsä mytologisia kuvioita ja jossa oli maalattu katto. Siellä oli kaksi akkunaa, ja niiden väliin oli asetettu nuoruutta ja kauneutta säteilevän naisen kuva. Bussysta tuntui siltä kuin kuvan kehyksenä olisi vaan jonkinlainen ovenpielus. Maaten pitkänään ja liikkumattomana sängyssä ja kuin jonkin yliluonnollisen voiman kahlehtimana katsella tuijotteli Bussy noita kuvioita Oliko hän nähnyt ne ennen, vai näkikö hän ne nyt ensi kerran? Tähän kysymykseen hän ei voinut antaa itselleen vastausta, sillä siksi oli hänen päänsä aivan liian epäselvä.

Mutta yht'äkkiä astui naisenkuva ulos kehyksestään, ja ihastuttava olento, valkoiseen villapukuun pettuna, hiukset hulmuavina läheni häntä. Tämä nainen oli niin ihmeellisen kaunis, että Bussy teki rajun liikkeen heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa. Mutta hän tunsi olevansa sidottuna sänkyyn samallaisilla siteillä kuin ruumis on kahlittu hautaansa.

Tuo tunne sai hänen tarkastelemaan sänkyä, jossa makasi. Se näytti olevan hienotekoinen sänky Frans I:sen ajoilta valkoisine, damastikankaasta tehtyine verhoineen.

Seinille piirretyt kuviot eivät enää kiinnittäneet Bussyn huomiota. Muotokuva oli nyt hänelle kaikki kaikessa, ja hän koetti kiinnittää katsettaan siihen tyhjään sijaan, minkä oli täytynyt jäädä kehyksen sisäpuolelle: mutta sen kehyksen edessä leijaili kuin pilvi, eikä hän päässyt siitä selville. Hänen katseensa kohdistui uudelleen tuohon salaperäiseen olentoon, ja Bussy alkoi kohteliaasti häntä puhutella.

Mutta yht'äkkiä nainen hävisi, ja tumma ruumis asettautui Bussyn ja naisen väliin.

Bussy tästä kovin harmistui ja kävi niin kiukkuiseksi tuota vierasta kohtaan, että hän, jos vaan olisi kyennyt liikkumaan, ihan varmasti olisi käynyt hänen kimppuunsa. Hän jo todella sitä yrittikin, mutta se oli hänelle mahdotonta.

Samassa kuuli hän vastatulleen lausuvan:

— No, viimeinkin siis olen saapunut perille!

Olette, hyvä herra, ja nyt voitte ottaa siteen kasvoiltanne, vastasi niin suloinen ääni, että Bussyn kaikki sydänhermot siitä vavahtelivat.

Bussy teki liikkeen nähdäkseen, oliko tuo suloääninen nainen sama, jota muotokuva esitti. Mutta hänen yrityksensä olivat tuloksettomia. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin nuoren, miellyttävän miehen, joka otti siteen silmiltään ja jäi oudoksuen katselemaan ympärilleen.

— Hiikkariin tuo mies! ajatteli Bussy.

Hän koetti saada puetuksi tuon ajatuksensa sanoiksi tai teoksi; mutta niin toinen kuin toinenkin oli vallan mahdotonta.

Ah, nyt minä ymmärrän, — virkkoi nuori mies ja lähestyi sänkyä, — Te olette haavottunut, hyvä herra, eikö niin? Sallikaa minun katsoa; me koetamme teitä lääkitä.

Bussy tahtoi vastata, mutta ei kyennyt. Hänen silmiään verhosi kuin lasimainen kalvo ja hänen sormenpäissään pisteli kuin tuhansin neuloin.

— Onko haava kuolettava? — kysyi taas se suloinen ääni, mutta samalla niin osaaottavaisen surumielisenä, että se sai kyynelet kihoamaan Bussyn silmiin.

— Sitä en vielä tiedä, mutta olen sen pian teille sanova, — vastasi nuori mies. — Tajutonna hän kuitenkin on.

Vain tämän saattoi Bussy vielä käsittää: hän tunsi vielä kerran kuulevansa kuin jotain poistuvain hameitten kahinaa. Sitten hänestä tuntui siltä kuin valettaisiin kuumaa rautaa hänen kylkeensä, mutta senjälkeen hän kokonaan menetti tajuntansa.

Kun hän tästä horrostilastaan heräsi, tunsi hän kylmän tuulen hivelevän kasvojaan, ja karkeita ääniä osui hänen korviinsa. Hän avasi silmänsä nähdäkseen, riitelivätkö ehkä nuo seinälle maalatut kuviot keskenään, ja hän koetti tarkastella, vieläkö muotokuva oli paikoillaan. Mutta hän ei nähnyt seiniä eikä kattoa eikä kuvaa; kaikki olivat kadonneet. Hänen oikealla puolellaan seisoi harmaisiin vaatteisiin puettu mies, valkea, verentahraama esiliina edessään, mikä oli kääritty paremmin toiselle puolelle; vasemmalla puolellaan näkyi muuan augustinolaismunkki, joka koetteli kädellään hänen päätään. Etupuolella seisoi jokin vanha nainen ja kuului mutisevan eräitä rukouksia.

Bussyn harhaileva katse kiintyi pian erääseen suunnattomaan kivimöhkäleeseen, joka näkyi vähän tuonnempana hänen edessään, ja hän tarkasteli sitä hyvin huomaavaisesti saadakseen selville, mikä se oli. Hän tunsi silloin Templen harjoineen, ja sen yläpuolelta kirkkaan talvisen taivaan, jota nouseva aurinko kultaili.

Bussy havaitsi makaavansa ihan yksinkertaisesti kadulla tai oikeammin sanoen Temppelitornin vallihaudan vierustalla.

— Kiitoksia, paljo kiitoksia, hyvät ihmiset, — virkkoi hän, — vaivastanne tuodessanne minut tänne. Minä tarvitsin ilmaa, mutta olisihan sitä voitu hankkia minulle avaamalla akkuna, ja minä olisin maannut paremmin damastisängyssä kuin täällä kadulla. Mutta hyvä näinkin. Jollette vielä ole saaneet maksua, niin löydätte minun taskustani joukon kolmattakymmentä kultapalaa; ottakaa ne, hyvät ystävät, ja jakakaa keskenänne.

— Herra, — sanoi lahtari, — emme me ole kantaneet teitä tänne. Te olitte jo täällä ennen meidän tuloamme, ja me havaitsimme teidät kulkiessamme tästä ohi päivän koittaessa.

— No, entäs nuori tohtori? — kysyi Bussy. — Oliko hänkin täällä?

Ympärilläolevat katsahtivat kummastuneina toisiinsa.

— Hän hourii vielä, — virkkoi augustinolaismunkki päätään pudistellen; sitten hän sanoi Bussylle: — luulen tekeväsi parhaiten, jos tunnustat syntisi, poikani.

Bussy tuijotti munkkiin.

— Täällä ei ole mitään lääkäriä, nuori miesparka, — virkahti eukko. — Te olitte aivan yksin ja hyljättynä. Tuolla lumessa voitte nähdä äskeisen makuusijanne.

Bussy tunsi kylkeänsä pakottavan, muisti saaneensa miekanpiston, vei kätensä sisälleen ja huomasi nenäliinan olevan haavan päällä, miekanhihnan kiinnipitämänä.

— Onpa tämä merkillistä! huudahti hän.

Ympärilläseisojat noudattivat nyt saamaansa lupaa ja jakaen rahoja keskenään valittivat kovalla äänellä haavotetun surkeutta.

— Kas niin, — virkkoi Bussy huomattuaan rahat jaetuiksi, — nyt on kaikki hyvin, hyvät ystävät. Viekää nyt minut takaisin palatsiin.

— Sen me kyllä teemme, nuori miesrukka, teurastaja on vahva, ja sitäpaitsi on hänellä hevonen, jota voitte käyttää.

— Niin onkin, — selitti teurastaja. — Sekä minä että hevoseni olemme käytettävissänne, jalo herra.

— Hyvä on, poikani, — virkkoi munkki. — Sill'aikaa kun lahtari noutaa hevostaan, voitte saada rippinne.

— Taivaan kautta! — huudahti Bussy ja nousi ylös. — Toivonpa, ettei minun tilani ole niinkään vaarallinen. Järjestäkää siis, isä, asiat niin, että voitte ripittää jotain sellaista, jolla on kiiruumpi kuin minulla. Minulla on vilu ja minä tahdon mahdollisimman pian päästä palatsiin lämmittelemään.

— Mikä sitten on palatsinne nimi?

— Bussyn hotelli.

— Mitä sanotte! — huudahtivat kaikki muut. — Bussyn hotelli.

— Niin, minkävuoksi se on teistä niin kummallista.

— Te kuulutte siis Bussyn väkeen?

— Olen Bussy itse.

— Bussy! — huusivat kaikki. — Jalo Bussy, urhoollinen Bussy, kuninkaallisten suosikkien kauhistus! Eläköön Bussy!

Näin sanoen nostivat he tuon nuoren miehen käsivarsilleen ja kantoivat hänet voittokulussa palatsiin, mutta munkki meni tiehensä ja, laskien rahaosuuttaan, mutisi:

— Jos mies kerran on tuo kirottu Bussy, niin ei minua lainkaan ihmetytä, ettei hän halunnut rippiä.

Palatsiinsa saavuttuaan kutsutti Bussy luokseen lääkärinsä, joka ei pitänyt haavaa vaarallisena.

— Sanokaa minulle, — kysyi Bussy, — onko tämä haava jo ollut sidottuna?

— Sitä en todellakaan voi sanoa, — vastasi tohtori.

— Ja sanokaa minulle, — jatkoi Bussy, — onko haava niin vaikealaatuinen, että se olisi saattanut minut hourailemaan?

— Epäilemättä.

— Tuhannen vietävä! — huudahti Bussy. — Silloinhan olisivat kai nuo koreat seinät, komea sänky, muotokuva ja ihastuttava nainen samoinkuin tohtorikin, joka oli sokkosilla ja jolle minä olin huutamaisillani: varokaa, polttaa, polttaa! — silloinhan olisi kaikki tämä ollut vaan hourailua, eikä mikään muu totta, paitsi se, että minä taistelin kuninkaan suosikkien kanssa. Mutta missäs me tappelimmekaan? Ahaa, jopa muistan, se tapahtui lähellä Bastiljia. Minä nojasin muuria vastaan, ja muurissa oli portti, joka aukeni oikeaan aikaan. Suurella vaivalla sain sen paiskatuksi lukkoon ja sitten tulin pitkään käytävään; mutta sitten en muista enää mitään, ennenkuin tulin tuntoihini. Mutta tulinkohan minä tosiaankin tuntoihini, vai onko tuo kaikki ollutkin unta? Mutta toden totta, hevoseni lienee kai löydetty kuolleena paikalta. Tohtori, olkaa hyvä ja huutakaa joku palvelijani tänne.

Tohtori huusi palvelijan sisälle.

Bussy sai nyt tietää, että hevonen vertavuotavana ja haavotettuna oli laahautunut palatsin portille, missä se päivän sarastaessa oli tavattu hirnumassa. Talossa oli heti syntynyt hälinä. Bussyn kaikki uskolliset palvelijat olivat rientäneet häntä etsimään, ja monet niistä olivat vieläkin sillä tiellään.

Siis vain muotokuva on unta, — virkkoi Bussy, — ja senhän tietysti täytyikin sitä olla: sillä kuinka olisi mahdollista, että kuva astuu ulos kehyksestään puhuttelemaan lääkäriä, jonka silmien edessä on side? Minä olen narri voidessani ajatella mitään tuollaista. Ja kuitenkin kaikitenkin oli muotokuva niin kovin miellyttävä!

Bussy koetti nyt mielessään muistella, miltä tuo kuva oli näyttänyt, ja sitä muistellessaan hän tunsi ruumiissaan suloista puistatusta, kuin jonkinlaista horkkaa, jonka rakkaus synnyttää ja joka samalla kertaa sekä lämmittää että jäädyttää sydäntä.

— Ja kaikkea tuota minä olisin uneksinut! — huudahti hän, tohtorin sitoessa hänen haavaansa. — Kautta Jumalan! Se on mahdotonta. Sellaista unta ei voida nähdä!

Hän alkoi jo ainakin sadatta kertaa toistaa mielessään: Minä olin tanssiaisissa, Saint-Luc varotti minua Bastiljin seuduista, olin Antraguet'in, Livarot'in ja Ribeirac'in seurassa, mutta erosin heistä ja läksin rannalle päin. Tournellesin hotellin luona sain minä roistot näkyviini; ne hyökkäsivät päälleni ja haavoittivat hevoseni. Me tappelimme urhoollisesti, minä jouduin pitkään käytävään, tunsin voivani pahoin, ja sitten… Ah! siinä minä nyt taaskin olen; tuo sitten tappaa minut. Se on kuumetta, hourailua, unta, tuo sitten.

— Ja sitten, — lisäsi hän huoaten, — löysin itseni Temppelitornin vallihaudan luota, missä muuan augustinolaismunkki halusi minua ripittää. Mutta minä kyllä vielä otan asiasta selon, jatkoi hän hetken vaitioltuaan. — Sanokaapas minulle, tohtori, tarvitseeko minun pysytellä neljäätoista päivää sisällä tämän naarmun tähden, niinkuin minun piti olla viime kerralla?

— Riippuu asianhaaroista. Voitteko kävellä ja liikutella itseänne?

— Voinpa niinkin, — vastasi Bussy. — Tuntuu aivan siltä kuin minulla olisi elohopeata säärissäni.

— Kävelkääpä kerran huoneen ympäri, jotta saan nähdä.

Bussy hyppäsi ylös sängystään ja osotti puheensa todeksi kävelemällä nopeasti huoneen ympäri.

— Siitä tulee pian hyvä, — virkkoi tohtori, — kunhan ette vain nouse hevosen selkään ratsastamaan kymmentä peninkulmaa ensimäisenä päivänä.

— No, sepä vasta oli kunnon puhetta, tohtori! — huudahti Bussy. — Kuitenkin olen nähnyt toisenkin lääkärin tänä yönä. Hänen kasvonpiirteensä ovat niin kiintyneet muistiini, että jos hänet vielä kerran tapaan, tunnen hänet paikalla, sen voin vastata.

— Jalo herra, — sanoi tohtori, — häntä ei maksa vaivaa etsiä; miekanpistosta johtuu aina hieman kuumetta, se pitäisi teidän paraiten tietää, teidän, joka niin monta kertaa olette saanut niitä tuntea.

— Ah! — huudahti Bussy, saaden äkkiä päähänsä erään ajatuksen, sillä hän ei mitenkään voinut olla ajattelematta tuota salaperäistä yötä. — Olisikohan uneni ehkä alkanutkin jo portin ulko- eikä sisäpuolella? Kenties ei ole olemassakaan mitään kivitettyä käytävää enemmän kuin mitään damastisänkyäkään tai muotokuvaa? Ehkäpä ne lurjukset luulivat minun kuolleen ja kantoivat Temppelitornin luo? Siinä tapauksessa on varmaa, että kaikki muu on unennäköä. Suuri Jumala! Jos on totta, että minun on kiittäminen heitä tästä unestani, joka saa kaiken vereni kuohumaan, niin vannonpa tuhoavani heidät viimeiseen mieheen.

— Jalo herra, — sanoi tohtori, — jos haluatte tulla pian terveeksi, niin ette saa olla noin raju.

— Lukuunottamatta Saint-Luc'ia, — jatkoi Bussy kuuntelematta tohtorin sanoja. Mitä häneen tulee, on kysymys aivan toinen; hän on käyttäytynyt minua kohtaan kuin ystävä. Minä teen ensimäisen tervehdyskäyntini hänen luonaan.

— Mutta ette ennen kello viittä iltapäivällä, — huomautti tohtori.

— Olkoon menneeksi, — vastasi Bussy. — Mutta minä vakuutan teille, etten tule sairaaksi siitä, jos menenkin ulos ihmisiä tapaamaan, mutta pikemminkin siitä, että pysyn täällä hiljaa yhdessä kohdin ja istun yksinäni.

— Se saattaa kyllä olla mahdollista, — myönnytti tohtori. Te olette joka suhteessa merkillinen potilas. Tehkää niinkuin haluatte, armollinen herra: minä määrään teille vain yhden seikan, ja se on, ettette hanki itseenne uutta miekanpistosta, ennenkuin tämä entinen on parantunut.

Bussy lupasi noudattaa tohtorin määräystä niin hyvin kuin taisi, ja annettuaan pukea itsensä noudatti hän kantotuolinsa esiin ja käski viedä itsensä Montmorencyn hotelliin.

5.

Vastanaineet.

Ludvig clermontilaista, joka tavallisemmin tunnettiin Amboisen Bussyn nimellä, pidettiin kuudennentoista vuosisadan suurimpina sotapäällikköinä, vaikkapa hän kuolikin jo parahiksi kolmenkymmenen vuoden vanhana. Hän oli kaunis mies ja oikea ylimys. Kuninkaat ja ruhtinaat tavottelivat hänen ystävyyttään, ja kuningattaret suvaitsivat jaella hänelle mitä herttaisimpia hymyilyjään. Bussy oli La Molen jälkeen tullut Navarran Margaretan suosituksi, ja tuo kelpo kuningatar, joka tuon entisen suosikkinsa kuoleman jälkeen kaipasi lohdutusta, oli kauniin Bussyn vuoksi tullut tehneeksi niin monta tyhmyyttä, että hänen puolisonsakin, Henrik, siitä harmistui, Henrik, joka ei muuten tuollaisista juuri paljoa perustellut, — tyhmyyksiä, joita hänen lankonsa Frans, Anjoun herttua, ei koskaan olisi antanut hänelle anteeksi, ellei tuo rakkaus olisi tehnyt Bussysta hänen puoluelaistaan. Tälläkin kertaa uhrasi herttua kaikkensa sen levottoman kunnianhimonsa vuoksi, joka koko elämänsä ajan tuotti hänelle niin paljo kärsimyksiä.

Mutta kaiken tämän aikana ei Bussy ollut, kuten ennenkään, tuntenut vähintäkään pelkoa, ei edes tähän asti tiennyt, mitä rakkaus oli.

Henrik III oli tarjonnut Bussylle ystävyyttään, mutta Bussy oli siitä kieltäytynyt lausumalla, että kuninkaitten ystävät olivat samalla niiden renkejä ja väliin vielä pahempaakin sekä ettei sellainen tarjous hänelle kelvannut. Henrik III:nnen oli täytynyt niellä tämä loukkaus, mikä muuttui yhäkin loukkaavammaksi sen kautta että Bussy otti Fransin herrakseen. Frans oli, kuten sanottu, Bussyn herra, ei kuitenkaan samalla tavalla kuin häkinvartija on leijonan: hän palvelee ja ruokkii sitä, ettei se repisi häntä kappaleiksi. Sellainen oli tämä Bussy, jota Frans aina työnti edellään. Bussy sen kyllä tiesi, mutta se sopi juuri hänen suunnitelmiinsa.

Hänen ajatuskantansa muistutti Rohanin perheen mielilausetta: kuningas en voi olla, ruhtinaana oloa ylenkatson, olen Rohan. Bussy ajatteli: Ranskan kuningasta minusta ei tule, mutta Anjoun herttuasta se voi tulla, ja silloin tulee minusta hänen kuninkaansa.

— Onko herra de Saint-Luc kotona? kysyi Bussy palatsiin saavuttuaan.

— Ei, armollinen herra, — vastasi portinvartija.

— Mistä minä sitten saan hänet käsiini?

— Minä en tiedä, — vastasi vanha palvelija. — Me olemme kaikki hyvin levottomia, sillä herra de Saint-Luc ei eilisillasta alkaen ole ollut kotona.

— Mitä sanotte? — huudahti Bussy epäillen.

— Asia on siten kuin minulla on ollut kunnia sanoa, armollinen herra.

— Onko sitten rouva de Saint-Luc kotona?

— On.

— Menkää sanomaan hänelle, että olisin iloinen, jos saisin tulla häntä tervehtimään.?

Viiden minuutin kuluttua palasi portinvartija ilmoittamaan, että rouva de Saint-Luc odotti häntä.

Bussy meni rappuja ylös. Jeanne otti hänet vastaan isossa salissa. Hän oli hyvin kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset nukkumattomuudesta ja hänen kasvoiltaan saattoi havaita kyynelten jälkiä.

— Olkaa tervetullut, herra de Bussy, huolimatta siitä pelosta, jota teidän läsnäolonne minussa herättää, — lausui tuo nuori nainen.

— Mitä te tarkoitatte, hyvä rouva? — kysyi Bussy. — Kuinka saattaa minun läsnäoloni herättää teissä pelkoa.

— Ah! onhan teidän ja Saint-Luc'in kesken viime yönä tapahtunut kaksintaistelu. Myöntäkää se!

Minun ja herra de Saint-Luc'in kesken? — huudahti Bussy hämmästyneenä.

— Niin. Hänhän lähetti minut pois saadakseen puhutella teitä hieman kahdenkesken. Te olette Anjoun herttuan palveluksessa, ja Saint-Luc on kuninkaan. Teillä on varmastikin ollut jokin riita keskenänne, herra de Bussy. Minä rukoilen teitä; sanokaa minulle totuus. Tehän näette minun levottomuuteni. Saint-Luc tosin läksi kuninkaan seurassa, mutta tehän olette voineet sopia kohtauksestanne jossain muualla. Oi, minä vannotan teitä, sanokaa, mitä Saint-Luc'ille on tapahtunut!

— Hyvä rouva, — vastasi Bussy. — Se mitä minulle sanotte, on tosiaankin kummallista. Odotin teidän kysyvän kuinka on minun haavani laita, ja nyt olisikin minun päinvastoin tehtävä selkoa toisesta henkilöstä.

— Ah! Onko Saint-Luc todellakin teitä haavoittanut? Te olette taistellut hänen kanssaan! — huudahti Jeanne. Olinhan sittenkin oikeassa.

— Ettepä niinkään, hyvä rouva. Saint-Luc'illa ja minulla ei ole ollut pienintäkään käsikähmää, eikä hän, Jumalan kiitos, ole minua haavottanut. Päinvastoin on hän tehnyt kaiken voitavansa saadakseen sen estetyksi. Hän kai jo on puhunut teille siitä ystävyydestä, mikä nyttemmin meidän välillämme vallitsee?

Hänkö? Kuinka hän olisi voinut siitä minulle puhua, kun minä en ole saanut häntä nähdäkään?

— Ettekö ole häntä nähnyt?

— Ah, en! En lainkaan.

— Mutta missä ihmeessä hän sitten mahtaa olla?

— Sitäpä juuri aioin itsekin kysyä teiltä, — huokasi Jeanne.

— Mutta kertokaahan toki, hyvä rouva, mitä kaikkea on tapahtunut, — lausui nyt Bussy, arvaten asiain oikean laidan. — Tämähän on naurettavaa.

Rouvaparka katsahti Bussyyn hämmästyksissään.

— Ei, ei, se on hyvin ikävää, tarkoitin sanoa, — jatkoi Bussy äkisti. — Minun haavastani on vuotanut niin paljo verta, ettei pääni ole vallan selvä. Kertokaa nyt, taivaan tähden, tämä surkea juttu.

Jeanne kertoi nyt kaiken mitä tiesi, nimittäin että kuningas oli käskenyt Saint-Luc'in seuraamaan itseään, että Louvren portit oli sulettu ja että vartija oli lähettänyt pois herra de Brissac'in palvelijat.

Hyvä! — virkkoi Bussy. — Nyt ymmärrän kaiken: hänen majesteettinsa on vienyt Saint-Luc'in kanssaan Louvreen, ja sinne päästyään ei Saint-Luc ole saanut lähteä sieltä pois.

— Miksikä ei? — kysyi Jeanne.

— Ooh, hyvä rouva, — vastasi Bussy neuvottomana, — ettehän toki vaadi minun ilmaisemaan valtiosalaisuuksia?

— Mutta — jatkoi nuori rouva selittelyjään — sekä minä että isäni olemme käyneet Louvressa, ja vastasivat, etteivät meidän tarkoitustamme ymmärtäneet ja että herra de Saint-Luc ihan varmaan olisi kotonaan.

— Siinäpä vieläkin lisätodistus siihen, että Saint-Luc edelleenkin on Louvressa, — huomautti Bussy.

— Niinkö luulette? — kysäsi Jeanne äkkiä.

— Olen siitä varma, hyvä rouva. Haluatteko itse tulla siitä vakuutetuksi?

— Kuinka se voisi käydä päinsä?

— Sallikaa minun pitää siitä huolta.

— Mutta minä vakuutan teille, että minun palatsiin menoni on aivan turhaa; minut ihan varmasti palautetaan sieltä takaisin samalla tavalla kuin viime kerrallakin. Sillä jos hän todellakin siellä olisi, niin miksi sitten en saisi häntä nähdä?

— Tahdotteko todellakin tulla Louvreen tapaamaan miestänne?

— Mutta ellei hän ole siellä?

— Minä vakuutan, että hän on siellä.

— Merkillistä! Mutta herra de Bussy, pääsettekö te itse tosiaankin Louvreen?

— Pääsen, syystä etten minä ole rouva de Saint-Luc.

— Minä en teitä ymmärrä.

— Tulkaa vaan mukaan ja luottakaa minuun.

— Te käytte yhä enemmän ja enemmän käsittämättömäksi. Te väitätte, ettei rouva de Saint-Luc saa tulla Louvreen, ja kuitenkin tahdotte itse viedä minut sinne.

— En lainkaan, rouvaseni; en minä tahdo viedä sinne rouva de Saint-Luc'ia, naishenkilöä!… Hyi!

— Te teette minusta pilaa, herra de Bussy, ja se on väärin tehty, sillä näettehän tuskani.

— Eipä niinkään, kaunis rouvani; kuunnelkaa nyt vaan minua ja ymmärtäkää. Te olette kaksikymmenvuotias, teillä on mustat silmät ja pitkä vartalo ja te muistutatte minun nuorinta hovipoikaani: muistatteko sitä soreata poikaa, jolle kultavaatteet eilenillalla niin hyvin sopivat?

— Ooh, mitä hullutuksia, herra de Bussy! — huudahti Jeanne punastuen.

— Kuulkaapas, tämä on ainoa keino, joka minulla on teille ehdotettavana. Tehän voitte sen joko hyväksyä tai hylätä. Tahdotteko tavata miestänne, sanokaa!

— Antaisin kaikkeni maailmassa saadakseni häntä nähdä!

— Minä lupaan, että saatte hänet nähdä ilman että siitä koituu teille vähintäkään vaivaa.

— Niin… mutta…

— Olen sanonut teille, millä tavalla.

— Olkoon sitten menneeksi, herra de Bussy. Minä alistun ehdotukseenne. Pyytäkää sitten joltain hovipojaltanne minulle vaatteet lainaksi. Lähetän jonkin kamarineitsyeni niitä noutamaan.

— Ei, hyvä rouva, sitä ei tarvita. Minä lähetän teille jonkun niistä uusista puvuista, joita olen niille lurjuksille valmistuttanut kuningattaren ensi tanssiaisia varten; koetan valita sellaisen, jonka luulen teille parhaiten sopivan. Sitten tapaamme toisemme ja menemme yhdessä Louvreen.

Jeanne hymyili ystävällisesti ja, ojentaen kätensä Bussylle, virkkoi:

— Annatteko minulle anteeksi epäilykseni, herra de Bussy?

— Sydämestäni, rouvaseni; minullahan on nyt tilaisuus järjestää seikkailu, joka saa koko Europan nauramaan. Siis oikeastaan olenkin minä teille kiitollisuuden velassa.

Kun Bussy oli jättänyt nuorelle rouvalle hyvästit, palasi hän kotiinsa järjestämään asioita kuntoon tämän suunnitellun naamiohuvin varalle.

Illalla Bussy ja rouva de Saint-Luc kohtasivat toisensa edeltäpäin sopimassaan paikassa. Ellei tuon nuoren naisen yllä olisi ollut hänen oman hovipoikansa puku, ei Bussy olisi häntä tuntenut. Hän olikin tuossa valepuvussaan vallan hurmaava. Vaihdettuaan muutamia sanoja suuntasivat he askeleensa Louvrea kohti.

Matkalla tuli heitä vastaan niin lukuisa seurue, että se täytti melkein koko kadun ja sulki heiltä tien. Jeanne pelästyi; mutta vartijoista ja soihduista tunsi Bussy Anjoun herttuan, joka sitäpaitsi oli helposti tunnettavissa ratsastamistavastaan ja valkeasta samettiviitastaan.

— Teidän korkeutenne! Teidän korkeutenne! — huusi Bussy niin kovasti kuin keuhkoistaan sai irti.

Hevosten kavioitten kopseesta ja yleisestä äänten sorinasta huolimatta osui tämä huuto herttuan korviin, ja hän pyörähytti heti ympäri ja ylen iloisena huudahti:

— Sinäkö, Bussy? Luulin sinun olevan kuolettavasti haavottunut ja aioin juuri tulla sinun taloosi.

— Tosiaankin, teidän korkeutenne, — vastasi Bussy edes kiittämättä prinssiä tämän osanottavaisuudesta. Ellen tällä hetkellä ole kuollut, niin on minun siitä kiittäminen ainoastaan omaa itseäni. Hankittepa minulle tosiaankin kauniita seikkailuja, armollinen herra! Saint-Luc'in eilisissä tanssiaisissa oli oikea ryövärikopla. Niin, eipä siellä ollut ainoatakaan muuta teidän puoluelaistanne kuin minä, ja ovatpa ne, kautta kunniani, olleet lähellä vuodattaa jok'ainoan veripisaran minusta.

— Kautta taivaan, sen saavat ne kalliisti maksaa, Bussy; niiden on maksettava minulle sinun veresi, pisara pisarasta!

— Teidän korkeutenne sanoo nyt niin, — jatkoi Bussy vanhaan vapaaseen tapaansa —, ja kuitenkin olen minä varma siitä, että te hymyilette ensimäiselle, joka teitä vastaan tulee.

— No, — vastasi prinssi, — tuleppa siis mukanani Louvreen, niin saat omin korvin kuulla.

— Mitä saan kuulla, teidän korkeutenne?

— Saat kuulla sen, mitä minä olen sanova veljelleni.

— Mutta minäpä en tulekaan kanssanne Louvreen, jos vaan torain saanti on kysymyksessä. Sitä saattavat prinssit ja suosikit pitää hyvänään, jos haluavat.

— Ole vaan levollinen ja luota siihen, että minä tulen ottamaan asian vakaalta kannalta.

— Lupaako teidän korkeutenne, että sovituksesta tulee loistava?

— Minä lupaan, että sinä tulet olemaan siihen tyytyväinen. Mutta taidatpa yhäkin epäillä, luulemma?

— Teidän korkeutenne, minä tunnen teidät niin hyvin.

— Tule mukaan, sanon minä. Minä vastaan siitä, että he tulevat saamaan puheenaihetta.

— Eipä milloinkaan saattaisi onni olla tämän suosiollisempi, — kuiskasi Bussy Jeannen korvaan. — Noiden hellien veljesten kesken syntyy kauhea kiista, ja sillävälin saatte te tavata miestänne.

— No, — jatkoi prinssi, — vieläkö pysyt epäilyksissäsi vai täytyykö minun antaa ruhtinaallinen sanani pantiksi?

— Eihän toki, sehän ennustaisi onnettomuutta, — vastasi Bussy. — Minä seuraan teitä omalla uhallani, tulipa mitä tuli, armollinen herra, ja jos minua loukataan, niin minä kostan.

— Ei, uljas ylimykseni, — sanoi herttua, — ei ole sinun, vaan minun asiani kostaa. Tiedä, — lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, — että minulle on tunnettua, ketkä sinun kimppuusi kävivät.

— Äh! — intti Bussy. — Teidän korkeutenne olisi nyt viitsinyt vaivautua kuulustelemaan moisia asioita.

— Kyllä, sanonpa sinulle, että olen itse heidät nähnyt.

— Missä sitten, teidän korkeutenne?

— Porte Saint-Antoinen luona, jonne itselläni; oli asiaa, — vastasi prinssi. — Ne hyökkäsivät minunkin kimppuuni ja olivat vähällä minut murhata, jo aavistinkin, että ne ehkä väijyivät sinua, muutoin…

— Mitä te tarkoitatte, armollinen herra?

— Oliko sinulla silloin tuo hovipoika mukanasi? — kysäsi prinssi kuin ohimennen ja keskeytti sen uhkauksen, jonka juuri oli aikonut lausua.

— Ei, teidän korkeutenne, — vastasi Bussy. — Olin ihan yksinäni; mutta entä te?

— Minun seurassani oli Aurilly, — selitti prinssi..

— Mutta minkävuoksi sinä olit yksin?

— Senvuoksi, että halusin säilyttää maineeni pettämättömästä rohkeudestani.

— Ja haavottivatko ne sinua? — keskeytti hänet prinssi hänelle ominaisen pikaisesti, kun ei ollut halukas kuulemaan pistopuhetta.

— Teidän korkeutenne, en halua tehdä heille sitä iloa, että myöntäisin sen. Mutta, meidän kesken sanoen, sainpa kuitenkin melko piston kylkeeni.

— Äh, ne roistot! — huudahti herttua. Aurilly oli siis oikeassa vakuuttaessaan, että niillä oli paha mielessä.

— Kuinka? — huudahti Bussy. — Te huomasitte salajuonen; teillä oli mukananne Aurilly, joka käsittelee miekkaa yhtä hyvin kuin luuttuakin. Hän oivalsi, että niillä oli paha mielessä. Teitä oli kaksi, ja niitä vain viisi. Ettekä te jääneet väijyksiin auttaaksenne sitä, jonka päälle ne hyökkäisivät?

— Mutta mitä minun sitten sinun mielestäsi olisi pitänyt tehdä? Enhän minä tiennyt, ketä asia koski.

— Äh, teidän korkeutenne, kun te kerran tunsitte kuningas Henrik III:nnen ystävät, niin olisi teidän pitänyt arvata, että asia koski jotakin teidän omaa ystäväänne, ja koskapa ei juuri löydy ketään muuta kuin minä, jolla on rohkeutta olla teidän ystävänne, niin olihan helposti arvattavissa, että ne vaanivat juuri minua.

— Ehkä olet oikeassa, rakas Bussyni, — vastasi prinssi. — Mutta minäpä en silloin sitä ajatellut.

— Ette, ette, — huokasi Bussy, sillä hän ei löytänyt mitään muuta sanaa, jolla olisi voinut ilmaista ajatuksensa herrastaan.

Pian saavuttiinkin Louvreen. Vartija oli todellakin saanut käskyn, ettei saisi päästää ketään sisälle, mutta tämä ei tietenkään voinut koskea valtakunnan ensimäistä miestä lähinnä kuningasta. Prinssi ja hänen seurueensa katosivat siis heti nostosillan holviin.

— Teidän korkeutenne, — virkkoi Bussy heidän päästyään linnanpihalle, — pitäkää nyt puolianne ja muistakaa, että lupauksenne tulee täytetyksi. Minun täytyy täällä sillävälin keskustella pari sanaa erään henkilön kanssa.

— Jätätkö minut sitten, Bussy? — kysyi herttua levottomana, sillä hän olisi toivonut Bussyn olevan saapuvilla.

— Minun täytyy. Mutta olkaa varma siitä että kun ottelu käy kuumimmilleen, saavun minä paikalle. Huutakaa vaan lujasti, armollinen herra, niin että minä teidät kuulen, sillä ellen kuule teidän huutavan, en tietenkään saavu sinne kuninkaan puheille.

Kun nyt herttua astui drabanttisaliin, hiipi Bussy Jeannen seuraamana sisimpiin huoneisiin.

Bussy tunsi Louvren yhtä hyvin kuin oman palatsinsa. Hän nousi eräitä kivirappuja myöten, kulki parin tyhjän korridoorin halki ja pääsi viimein jonkinlaiseen eteishuoneeseen.

— Odottakaa minua täällä, — sanoi hän Jeannelle.

— Oi, Jumalani, jätättekö minut tänne yksikseni? — kysyi nuori nainen pelästyneenä.

— Se on aivan välttämätöntä, hyvä rouva. Minun täytyy ottaa selko tiestä ja hankkia teille sisäänpääsy.

6.

Vastanaineet. (Jatkoa).

Bussy meni suorastaan Henrik III:nen sänkykamariin, joka muinoin oli ollut Kaarle IX:nen asehuoneena. Silloin olivat jahtitorvet, pyssyt kirjat ja käsikirjoitukset tätä huonetta koristelleet. Henrik III oli sinne sen sijaan asetuttanut kaksi sametti- ja silkkipeitteistä sänkyä, aiheeltaan vallattomia tauluja, pyhäinjäännöslippaita, paavin vihkimiä pyhiä esineitä, itämaisia hajutyynyjä sekä sievosen valikoiman komeita floretteja.

Bussy tiesi varsin hyvin, ettei Henrik nyt ollut tässä huoneessa, koska tämä oli antanut audienssin veljelleen. Mutta yhtä hyvin hän tiesi myöskin sen että kuninkaan huoneen vieressä oli toinen huone sitä hänen suosikkiaan varten, joka kulloinkin sattui kuningasta enimmän miellyttämään. Ja kun Henrik oli ystävyytensä puolesta ylen vaihettelevainen ruhtinas, niin olivat tässä huoneessa eri aikoina saaneet olla vuorotellen Maugiron, d'O, Schomberg, d'Epernon ja Quélus, ja tällä kertaa piti siellä, mikäli Bussy arveli, asuntoaan Saint-Luc, jota kohtaan, kuten olemme nähneet, kuninkaan hellyys oli käynyt mm voimakkaaksi, että hän oli hennonnut riistää tuon nuoren, miehen tämän vaimolta.

Seikka oli se, että Henrik III, tämä merkillinen luonne, tämä samalla kertaa pikkumainen, syväajatuksinen, pelkuri ja urhoollinen ruhtinas, joka aina oli ikävystynyt, unelmoiva ja levoton, tarvitsi alituista huvia, retkeilyjä, naamiohuveja ja vehkeilyjä; öisin valoa, iloista rattoisuutta, rukouksia ja hurjasteluja. Hänen olisi pitänyt syntyä jossain itämaisessa kaupungissa orjien, eunukkien, filosofien ja sofistein pariin; hänen hallituksensa olisi silloin tullut huomatuksi hentomielisistä irstailuista ja ennen tuntemattomista hullutuksista, muistuttaen sekä Neroa että Heliogabalusta.

Kun Bussy ei epäillytkään tapaavansa täällä Saint-Luc'in, koputti hän näihin huoneisiin vievän eteisen ovelle.

Vartiossa oleva kapteeni avasi oven.

— Herra de Bussy! — huudahti hän kummastuneena.

— Niin, juuri minä itse, paras herra de Nancey, — vastasi Bussy. — Kuningas haluaa puhutella herra de Saint-Lucia.

— Hyvä on, — vastasi kapteeni. — Siitä ilmoitetaan herra de Saint-Lucille.

— Mutta mitä herra de Saint-Luc parka sitten tekee? — jatkoi Bussy.

— Hän leikkii Chicot'in kanssa, armollinen herra, odotellessaan kuningasta, joka on mennyt vastaanottosaliin.

— Sallitteko, että hovipoikani odottelee minua täällä? — kysyi Bussy.

— Varsin mielelläni, — vastasi upseeri.

— Tule sitten sisälle, Jean, — virkkoi Bussy nuorelle seuralaiselleen. Hän osotti muuatta akkunanloukkoa, ja rouva parka meni sinne heti kuin kätköön.

Hän oli sinne juuri parahiksi ehtinyt, kun Saint-Luc astui samassa sisälle. Kohteliaisuudesta siirtyi herra de Nancey niin kauvas huoneen toiseen päähän, ettei hän voinut kuulla mitä puhuttiin.

— Mitä kuningas taaskin tahtoo minusta? — kysyi Saint-Luc vihaisesti. — Vai niin, se olettekin te, herra de Bussy.

— Minä itse, paras Saint-Luc. Mutta ennen kaikkea — tässä hiljensi Bussy ääntään — kiitos minulle tekemästänne palveluksesta!

— Ah, — virkkoi Saint-Luc, — olihan luonnollista, etten minä voisi sallia, että teidän kaltaisenne urhoollinen ylimys tulisi salakavalasti murhatuksi. Kuitenkin pidin teitä tällä hetkellä kuolleena.

— Eikä siitä paljo puutukkaan, mutta ei paljo tällaisessa tapauksessa merkitse samaa kuin jotenkin paljo.

— Kuinka niin?

— Niin, olen päässyt pälkähästä saamalla kylkeeni aimo miekanpiston, jonka kuitenkin, mikäli otaksun, olen tullut koron kanssa Schombergille ja d'Epernonille takaisin maksaneeksi. Mitä tulee Quélus'een, niin saa hän kiittää kovaa pääkoppaansa. Se oli kovempia, mitä milloinkaan olen tavannut.

— No kertokaapa sitten minullekin seikkailunne; se minua hieman lohduttaisi, — virkkoi Saint-Luc ja haukotteli niin että olisi luullut leukojen repeävän.

Siihen ei minulla nyt tällä hetkellä ole aikaa, paras Saint-Luc. Sitäpaitsi olen tullut tänne kokonaan toisesta syystä. Teillä on täällä luullakseni melkoisen ikävä.

— Kuninkaallisen ikävä, se olisi oikea sana.

— No, niinpä voinkin teitä sitten hiukan huvittaa. Hitto vieköön, palvelus ansaitsee vastapalveluksen, mikäli ajattelen.

— Oletpa oikeassa, eikä teidän palveluksenne ole suinkaan vähäpätöisempi kuin minun teille tekemäni, sillä voihan kuolla ikävään yhtä hyvin kuin miekanpistoonkin. Se käy kyllä hitaammin, mutta sitäkin varmemmin.

— Kreivi parka! — vastasi Bussy. — Kuten jo epäilinkin, olette te vankina.

— Niin, siinä määrin kuin sitä yleensä voi olla. Kuningas väittää, ettei kukaan muu kuin minä voi häntä huvittaa. Hänen majesteettinsa on tosiaankin oikein hyvä. Sillä eilispäivästä asti olen minä irvistellyt hänelle paljo pahemmin kuin hänen apinansa ja ollut häntä kohtaan hävyttömämpi kuin hänen hovinarrinsa.

— No, enkö voi tehdä teille mitään palvelusta?

— Voittepa niinkin, — virkkoi Saint-Luc, — voitte mennä minun kotiini tai paremmin sanoen marsalkka de Brissac'in luo rauhottamaan vaimoani. Hän on tietenkin hyvin levoton minun vuokseni ja pitää minun menettelyäni lievimmin sanoen kummallisena.

— No, mitä pitäisi minun sanoa hänelle?

— Hitto vieköön, kertokaa hänelle mitä itse olette nähnyt, että minä olen vankina enkä pääse pois Louvresta ja että kuningas lakkaamatta lörpöttelee minulle ystävyydestään ja hyveistään.

— No, mitäpä te hänelle vastaatte? — virkahti Bussy nauraen.

— Minä vastaan hänelle, että minä olen, kun on kysymys ystävyydestä, kiittämätön peto, ja kun tulee kyseeseen hyve, olen minä turmeltunut olento, mikä ei kuitenkaan estä häntä jatkamasta ja yhä uudelleen huokailemasta: Ah, Saint-Luc, onko sitten hyve pelkkää tyhjää sanahelinää? Kun hän on näin sanonut ensin ranskan kielellä, sanoo hän sen sitten latinaksi ja toistaa vihdoin kreikaksi.

— Niin, no mitä tahdotte hänen tekevän? Hän luulee voivansa käännyttää teitä. Mutta oliko siinä kaikki, mitä aioitte minulta pyytää?

— Oli. En tiedä, minkä muun palveluksen voisittekaan minulle tehdä.

— No, niinpä on palvelukseni sitten jo täytetty.

— Mitä tarkoitatte?

— Nähkääs, minä arvasin, mitä oli tapahtunut, ja olen jo edeltäpäin ilmoittanut siitä rouvallenne.

— No mitä hän vastasi?

— Aluksi hän ei ottanut minua uskoakseen, mutta — lisäsi Bussy ja katsahti akkunaan päin — toivonpa, että hän viimein tulee siitä vakuutetuksi. Pyytäkää siis minulta jotain muuta, jotain vaikeata, vaikkapa vallan mahdotontakin. Silloinhan olisi hauskaa sitä koettaa.

— No, rakas Bussyni, minä pyydän teidän sitten muutamain silmänräpäysten ajaksi lainaamaan ritari Astolfin siivellisen hevosen ja tuomaan sen akkunaani. Minä nousen teidän taaksenne sen selkään, ja te lennätätte minut kotiin vaimoni luo. Sitten olette vapaa jatkamaan matkaanne mielenne mukaan vaikka kuuhun.

— Ystäväni, — virkkoi Bussy, — olisi paljo yksinkertaisempaa viedä tuo hevonen vaimonne luo, niin että hän voisi lentää sen selässä tänne.

— Tännekö?

— Niin, juuri tänne. Eikö se olisi vieläkin lystillisempää, sanokaapas? Sitten teillä ei enää olisi ikävä.

— Eipä olisikaan, kautta kunniani! minulla on täällä tosiaankin hyvin ikävä. Kysykää vain Chicot'ilta. Tästä aamusta alkaen en ole sietänyt häntä nähdäkseni, ja kolmasti olen jo käskenyt hänet ulos. Se narri siitä niin raivostui, että me olisimme voineet kuolla nauruun hänen vihanpurkauksensa nähdessämme, mutta, mitä arvellettekaan, minä en edes vetänyt suutani hymyyn. Luulenpa että jos vaan tätä olotilaa kauvemmin jatkuu, niin minä joko aivan yksinkertaisesti murhaan hänet huvittaakseni itseäni taikka annan sitten hänen tappaa itseni.

— Älkää, piru vieköön, leikitelkö sillä lailla. Tiedättehän, että Chicot on varma ampuja. Sitäpaitsi olisi teillä ruumisarkussa vieläkin ikävämpi kuin täällä, vai kuinka? Mutta kuulkaapas, haluatteko, että lahjoitan teille hovipoikani?

— Kiitoksia paljo, — sanoi Saint-Luc — Minä inhoan hovipoikia. Kuningas on antanut minulle luvan haetuttaa tänne kenen tahansa palvelijoistani, mutta minä hylkäsin kuninkaan kohteliaan tarjouksen. Tarjotkaa hänet kuninkaalle, joka parhaallaan valikoipi itselleen uutta palvelusväkeä. Mitä minuun itseeni tulee, niin en tästälähin salli kenenkään muun palvelevan itseäni kuin naisten.

— Ah, — intti Bussy vastaan. — Sopisihan nyt ainakin koettaa.

— Bussy, — vastasi Saint-Luc kiihottuneena, — ette menettele ystävällisesti tehdessänne minusta pilaa tällä tavalla.

— Mutta kun minä sanon tietäväni, mitä teiltä puuttuu.

— Ei, ei, tuhat kertaa ei!

— Halloo, poika, tule tänne!

— Hiisi vieköön! — huudahti Saint-Luc yhä vihassaan kiihtyen.

Hovipoika riensi punehtuneena piilopaikastaan esiin.

— Oo! Mitä tämä on? — mutisi Saint-Luc vallan nolostuneena, tunnettuaan Jeannen.

— No? — kysyi Bussy. — Lähetänkö hänet nyt pois.

— Ei, ei! — huudahti Saint-Luc. — Ah, Bussy, Bussy, nyt se olenkin minä, joka jään teille ikuisen ystävyyden velkaa.

— Te tiedätte, Saint-Luc, että teidän ääntänne eivät syrjäiset kuule; mutta muistakaa, että teidät kyllä nähdään.

— Se on totta, — vastasi Saint-Luc ja vetäytyi taaksepäin.

Herra de Nancey, oudoksuen Saint-Luc'in liian ilmeikkäitä eleitä ja kasvonpiirteitä, alkoi tosiaankin tarkata keskustelua, kun äkisti kuninkaan vastaanottohuoneesta kuuluva melu käänsi hänen huomionsa puoleensa.

— Ah! — huudahti hän. — Kuningas varmaankin riitelee jonkun kanssa!

— Niinpä todellakin luulen, — vastasi Bussy ja oli olevinaan levoton. — Koskisikohan se ehkä Anjoun herttuaa, jonka kanssa minä tulin tänne?

Vartiotapitävä kapteeni vei nyt kätensä miekankahvaan ja riensi kalleriaan, josta tosiaankin kuului verrattain ankaraa riitelemistä.

— Sanokaapa nyt, enkö järjestänyt asioita hyvin? — virkkoi Bussy Saint-Luc'ille. — Tuolla ovat Anjoun herttua ja kuningas tukkanuottasilla keskenään, ja koska se epäilemättä on mitä maukkain huvinäytelmä, niin kiiruhdan minä sinne, jottei se jäisi minulta näkemättä. Käyttäkää te sill'aikaa tilaisuutta hyväksenne, ei paetaksenne, se ei maksaisi vaivaa, sillä kuningas saisi teidät kuitenkin pian käsiinsä, vaan viedäksenne varmaan talteen tämän hovipojan, jonka minä nyt luovutan teille. Käykö päinsä kätkeä hänet johonkin?

— Käy, hitto soikoon. Sitäpaitsi, ellei se mielellään kävisi päinsä, niin täytyy sen väkisin käydä päinsä. Mutta onneksi olen minä olevinani sairas ja pysyn hyvin siivosti kamarissani.

— Niinpä jääkää siis hyvästi, Saint-Luc, ja te, hyvä rouva, muistakaa minuakin esirukouksissanne!

Tyytyväisenä siihen, että oli saanut tehdyksi Henrik III:lle tällaisen kepposen, läksi Bussy hyvin iloisena vastaanottohuoneesta ja riensi kalleriaan, jossa kuningas, vihasta punottaen, koetti raivostuneelle Anjoun herttualle todistella, että juuri Bussy itse oli ollutkin päällehyökkääjänä tuossa yöllisessä kahakassa.

— Minä vannon ja vakuutan, sire, — huusi Anjoun herttua, — että d'Epernon, Schomberg, Maugiron, d'O ja Quélus väijyivät häntä Tournellesin hotellin luona.

— Kuka sen on teille sanonut?

— Olen nähnyt sen itse, sire, omilla silmilläni.

— Pimeässäkin? Yöhän oli sysimusta.

— Niinpä en tuntenutkaan heitä kasvoistaan.

— Mistä sitten? Olkapäistä ehkä?

— Ei, sire, äänestä.

— Ne siis puhuttelivat teitä?

— Tekivätpä vielä enemmänkin: luulivat minua Bussyksi ja hyökkäsivät kimppuuni.

— Teidänkö kimppuunne?

— Juuri minun.

— Entä mitä teillä tekemistä oli Porte Saint-Antoinen luona?

— Mitä se teihin koskee?

— Haluan sen tietää. Olen utelias tänä päivänä.

— Olin matkalla Manassen luo.

— Manassen, senkö juutalaisen?

— Niin, tehän tavallisesti käytte Ruggieri-nimisen ennustajan luona.

— Käyn, missä haluan; minä olen kuningas, minä.

— Tuollainen on kiertelevän vastauksen antamista.

— Muuten, — jatkoi kuningas —, olenkin se minä, joka tässä saan sanoa. Bussy on heittänyt kaksintaisteluhansikkaansa ja se tapahtui Saint-Luc'in tanssiaisissa.

— Bussyko siis olisi vaatinut viiden henkilön samalla kertaa kanssaan taisteluun! Ei, suokaa anteeksi, sire. Bussy on urhoollinen, mutta ei kuitenkaan mikään hullu.

— Mutta, helkkari vieköön, kun minä kerran sanon, että itse kuulin haasteen! Sitäpaitsi hän sellaiseen kyenneekin, koska hän, kaikista teidän selityksistänne huolimatta, on haavottanut Schombergia reiteen, d'Epernonia käsivarteen ja oli ollut vähällä lyödä kuoliaaksi Quéluksen.

— Vai niin, todellako? — virkkoi herttua. — Siitä hän ei ole maininnut mitään. Minäpä lausun siitä hänelle tunnustukseni.

— Mutta minä, — huomautti kuningas —, en aio ollakaan kohtelias, vaan aion päinvastoin rangaista tuota taistelupukaria muille varoitukseksi.

— Ja minä, — lausui nyt herttua —, minä, jota teidän ystävänne ahdistelevat, haluaisin tietää, olenko minä teidän veljenne vaiko en, ja löytyykö koko Ranskassa, teidän majesteettianne lukuunottamatta, ainoatakaan ihmistä, joka rohkenee katsoa minua kasvoihin luomatta katsettaan alas kunnioituksesta tai pelosta.

Nyt astui Bussy esille.

— Sire, — lausui hän, — suvainnette vastaanottaa minun alamaisen tervehdykseni.

— No, kas siinä hän onkin! huudahti Henrik.

— Minusta tuntui, sire, siltä, että te suvaitsitte puhua minusta, — virkkoi Bussy.

— Kyllä, — vastasi kuningas, — oli oikein hyvä, että tulitte. Minun mielestäni teidän ulkomuotonne todistaa sitä, että voitte hyvin, huolimatta siitä, että minulle on väitetty teidän olevan sairaan.

— Suonen iskeminen puhdistaa ihoa, sire, — vastasi Bussy. Senpävuoksi minun siis täytyy näyttääkin terveeltä.

— No, koska teitä on haavotettu ja pahoinpidelty, niin vedotkaa tuomioistuimeen, herra de Bussy, ja minä lupaan, että teille tullaan osottamaan oikeutta.

— Anteeksi, sire, — väitti Bussy vastaan, — minua ei ole haavotettu eikä lyöty eikä minulla ole mitään valittamista.

Henrik katseli kummastuneena Anjoun herttuaa.

— Luullakseni te väititte niin, — sanoi kuningas.

— Bussy on saanut miekanpiston, vastasi Anjoun herttua.

— Onko se totta? — kysyi kuningas Bussyn puoleen kääntyen.

— Tietysti sen pitää olla totta, teidän majesteettinne, kun teidän veljenne kerran niin sanoo, — vastasi Bussy. — Ensimäinen kuninkaallinen prinssi ei voi valehdella.

— Ja vaikka te olette saanutkin miekanpiston, — jatkoi Henrik, — niin ettekö kuitenkaan aio valittaa?

— Minä en valittaisi, sire, muuten kuin siinä tapauksessa, että minulta hakattaisiin poikki oikea käsi, mikä saisi aikaan sen, etten itse kykenisi kostamaan. Vaikkakin, — lisäsi tuo jäykkäniskainen taistelupukari, — toivon pahimmassa tapauksessa voivani tehdä sen vasemmalla kädellä.

— Häpeämätön! — mutisi Henrik.

— Sire, — virkkoi Anjoun herttua, — te puhuitte juuri äsken oikeudesta. Hyvä on! Antakaa sitten oikeutta, me emme halua mitään sen enempää. Määrätkää tutkimus toimeenpantavaksi, niin että saadaan selville, kuka on järjestänyt salaväijytyksen ja suunnitellut murhayrityksen.

Henrik punastui.

— Ei, — vastasi hän. — Tällä kertaa tahdon mieluummin olla tietämättä, ketä lurjukset ovat, ja antaa niille kaikille anteeksiannon. Sen sijaan vaadin, että näiden kiihkeitten vihamiesten on solmittava rauha keskenään, ja minä olen pahoillani siitä, että Schomberg ja d'Epernon haavainsa vuoksi eivät ole nyt täällä saapuvilla. Kuulkaapas, Anjoun herttua, kuka minun ystävistäni oli teidän käsityksenne mukaan kiivain? Teidän pitäisi olla helppo tähän vastata, koska te kerran väitätte nähneenne heidät.

— Sire, — vastasi herttua, — se oli Quélus.

— Se on kyllä totta, — vastasi Quélus, — minä en sitä kiellä. Teidän korkeutenne on aivan oikeassa.

— Hyvä on, — jatkoi nyt Henrik. — Herra de Bussyn ja herra de Quélus'en on nyt kaikkien nimessä tehtävä sovinto.

— Mitä sillä tarkoitatte, sire? — kysyi Quélus.

— Minä tahdon, että te heti paikalla syleilette toisianne minun läsnäollessani.

Quélus rypisti kulmakarvojaan.

— Mitä, signor, — virkkoi Bussy, kääntyen Quélus'en puoleen ja matkien italialaisen Pantalonin eleitä. — Ettekö tahdo suoda minulle sitä kunniaa?

Tämä käänne tuli niin odottamatta ja Bussy näytteli osansa niin hyvin, että kuningas itsekin alkoi nauraa.

— Kas niin, hyvä herra, se on kuninkaan tahto, — jatkoi Bussy.

Näin sanoen kietoi hän käsivartensa Quélus'en kaulaan.

— Toivon, ettei tämä merkitse mitään, — kuiskasi Quélus Bussylle.

— Olkaa huoletta, — kuiskasi jälkimäinen vastaukseksi. — Me kyllä vielä jonakin kauniina päivänä tapaamme toisemme.

Harmista punaisena vetäytyi Quélus takaisin, mutta Bussy pyörähti kantapäillään ja läksi audienssisalista, hankittuaan siellä tällä syleilemisellään itselleen verivihollisen.

7.

Miten kuningas vietti illan.

Tämän kohtauksen jälkeen, joka oli alkanut traagillisesti ja päättynyt koomillisesti ja josta huhu pian levisi yli koko kaupungin, siirtyi kuningas harmistuneena huoneisiinsa. Chicot seurasi hänen mukanaan ja pyysi illallista.

— Minulla ei ole nälkä, — vastasi kuningas lyhyesti ja meni sänkykamariinsa.

— Se on mahdollista, — vastasi Chicot, — mutta niinpä olenkin minä sitä enemmän nälissäni.

Kuningas ei ollut Chicot'in sanoja kuulevinaankaan. Hän näytti olevan aikeissa mennä Saint-Luc'in huoneeseen, joka vain ohuen lautaseinän kautta oli erotettuna hänen huoneestaan.

— Varro täällä, narri. Minä tulen pian takaisin, — sanoi hän.

— Älä pidä kiirettä, poikani, — virkkoi Chicot, — älähän toki pidä kiirettä. Kuitenkin toivon itsekin, — jatkoi hän itsekseen, kun näki kuninkaan menneen tiehensä, että annat minulle hiukan aikaa järjestääkseni sinulle pienen yllätyksen.

Chicot kutsui nyt palvelijan sisälle.

— Kuningas on muuttanut mielipidettään, — sanoi narri. Hän tahtoo hyvän illallisen itselleen ja Saint-Luc'ille. Erityisesti hän on määrännyt, että viiniä ei saa puuttua.

Palvelija riensi täyttämään Chicotin antamia määräyksiä, eikä voinut epäilläkään, etteivät ne olisi olleet kuninkaan omia.

Henrik oli, kuten sanottu, mennyt Saint Luc'in luo. Tämä taas, saatuaan jo edeltäpäin tiedon majesteetin tulosta, oli pannut maata ja antanut erään vanhan palvelijan ryhtyä lukemaan itselleen rukouksia. Palvelija oli seurannut Saint-Luc'ia Louvreen ja joutunut sinne vangiksi samoinkuin isäntänsäkin. Kauvempana eräässä nurkassa istui syvään uneen vaipuneena Bussyn sinne tuoma nuori hovipoika.

Kerran vain vilkaistuaan huomasi kuningas kaikki tämän.

— Kuka tuo nuorukainen on? — kysyi hän levottomasti.

— Teidän majesteettinnehan on antanut minulle luvan kutsua tänne jonkin hovipojistani.

— Ahaa! No, kuinka sinun laitasi nyt on?

— Sire, minussa on kovaa kuumetta, — vastasi Saint-Luc.

— Niin, oletpa tosiaankin aivan tulipunainen kasvoiltasi, poikaseni, — jatkoi kuningas. — Annappa kun koettelen sydämenlyöntiäsi. Tiedät, että minussa on hiukan lääkärin vikaa.

Saint-Luc ojensi kätensä. Hän oli silminnähtävästi huonolla tuulella.

— Sydämenlyönti on todellakin kovin epätasaista, virkkoi kuningas. — Minä haetan tänne henkilääkärini ja valvon itse sinun luonasi.

— Sire, sitä en minä voisi milloinkaan sallia.

— Minä annan laittaa vuoteen itselleni tänne sinun kamariisi, Saint-Luc. Me puhelemme koko yön. Minulla olisi tuhansia asioita kerr…

— Ah! — keskeytti hänet Saint-Luc epätoivoissaan. — Te sanotte olevanne lääkäri, sire, ja olevanne minun ystäväni, ja kuitenkin tahtoisitte estää minua nukkumasta. Onpa teillä, sire, lääkärinä totta tosiaankin hyvin omituinen tapa kohdella potilaitanne, ja ystävänä yhtä omituinen tapa kohdella ystäviänne.

— Mutta haluatko sitten olla ihan yksin, niin sairas kuin oletkin?

— Sire, minullahan on hovipoikani Jean.

— Mutta hänhän nukkuu?

— Juuri sillä tavoin tahdonkin itseäni vartioitavan; sillä silloin ne eivät estä minua nukkumasta.

— Salli siis minun valvoa edes samoin kuin hänkin. Minä en tule puhuttelemaan sinua muulloin kuin valveilla ollessasi.

— Sire, minua on hyvin vaikea saada hereille, ja jokaisen täytyy olla hyvin tottunut minuun voidakseen antaa minulle anteeksi kaikki ne hullutukset, joita minä latelen suustani, ennenkuin pääsen täydellisesti hereille.

— No, tee sitten kuten haluat, mutta tule nyt ainakin hetkeksi minun luokseni.

— Olkoon menneeksi, sire, mutta minä sanon jo edeltäkäsin, että minusta tulee mahdollisimman huono hovimies, sillä minä olen niin uninen, että voin nuuskahtaa mihin tahansa.

— Sinä saat haukotella niin paljo kuin haluat.

— Miten paljo te kiusaattekin, sire, vaikka teillä on niin monta muuta ystävää!

— Nepä ovatkin nykyisin ihanassa tilassa! Bussy on löylyttänyt niitä kelpo lailla. Schomberg on saanut miekanpiston reiteensä, d'Epernon ranteeseensa, Quélus on vieläkin tuperruksissa eilen saamastaan iskusta ja tämänpäiväisestä syleilystä. Vielä ovat jälellä d'O, joka ikävystyttää minut kuoliaaksi, ja Maugiron, joka tiuskuilee minulle. Kas niin, herätä nyt tuo passarikunttura, niin että hän voi auttaa yöviittaa, yllesi.

— Jos teidän majesteettinne tahtoo olla armollinen ja jättää minut yksikseni, niin olen minä viiden minuutin kuluttua teidän luonanne.

— Olkoon sitten niin. Voit sillävälin muistutella mielessäsi joitakin hupaisia juttuja, joille saamme nauraa.

Tämän jälkeen meni kuningas, joka näin oli osaksi saanut tahtonsa läpi ajetuksi, vähemmän tyytymättömänä huoneeseensa.

Ovi oli parahiksi sulkeutunut hänen mentyään, kun hovipoika äkkiä hyppäsi ylös tuoliltaan.

— Ah, Saint-Luc! — huusi hän. — Vieläkö nytkin jätät minut? Voi, jumalani, tätä tuskaa! Minä kuolen kauhusta, jos vaan havaitaan, että…

— Rakas Jeanne, — keskeytti Saint-Luc ja osotti vanhaa palvelijaa, — Gaspard on täällä. Hän suojelee sinua kaikilta vaaroilta.

— Kenties on parasta, että minä menen tieheni, — virkkoi nuori rouva punastuen.

— Jos välttämättä niin tahdot, Jeanne, — vastasi Saint-Luc murheellisena, — niin annan saattaa sinut takaisin Montmorencyn hotelliin, sillä ulosmenokielto koskee ainoastaan minua. Mutta jos olet yhtä hyvä kuin olet kaunis ja jos vähänkään säälit Saint-Luc parkaa, niin voisit odottaa häntä hetkisen. Minä tulen olemaan niin lopen sairas, että kuningas aivan pian väsyy niin ikävään seuraan ja ihan varmaan lähettää minut pois.

Jeanne loi katseensa alas.

— Mene sitten, — virkkoi hän, — niin minä odottelen. Mutta minä sanon niinkuin kuningas, että älä viivy kauvan.

— Jeanne, minun rakas Jeanneni, — sanoi Saint-Luc. — Luota siihen, että minä palaan mahdollisimman pian takaisin sinun luoksesi. Sitäpaitsi olen saanut erään ajatuksen, jonka palattuani kerron sinulle.

— Antaako se ajatus sinulle vapautesi takaisin?

— Minä toivon sitä.

— Mene sitten, ystäväni.

— Gaspard, — jatkoi Saint-Luc, — katso perään, ettei kukaan saa tulla tänne sisälle, sulje ovi neljännestunnin kuluttua ja lähetä avain minulle kuninkaan luo. Mene sitten kotipalatsiini sanomaan, ettei kenenkään tarvitse olla levoton kreivittären tähden, äläkä palaa takaisin ennenkuin huomisaamuna.

Gaspard lupasi täyttää nämä määräykset.

Saint-Luc puserti vaimonsa kättä ja riensi sitten Henrikin luo, joka jo oli alkanut käydä kärsimättömäksi.

Yksin jäätyään Jeanne levottomana mietti keinoja, miten selvitä tästä tukalasta asemasta.

Kun Saint-Luc astui kuninkaan huoneeseen, tuoksahti häntä vastaan niiden kukkien synnyttämä väkevä lemu, joita Henrik aivan sananmukaisesti jaloillaan tallasi. Kylmästä vuodenajasta huolimatta näkyi siellä ruusuja, jasmiineja, orvokkeja ja neilikoita, ja niistä muodostui pehmeä ja lemuava matto tuon turhamielisen kuninkaan jalkojen alle.

Kattoa koristivat mitä kauneimmat maalaukset, ja huoneessa oli, kuten ennemmin on sanottu, kaksi sänkyä, toinen niistä tavattoman suuri. Tämän sängyn ympärillä oli kullasta ja silkistä kudottu verho, johon oli maalattu mytologisia kuvia ja Ceneuksen historiaa kuvailevia tapahtumia, Ceneuksen, joka väliin oli mies, väliin nainen.

Akkunain uutimet olivat samaa vaatetta kuin sänkyverhokin. Katosta riippui kullattu, hopeainen lamppu kultaketjuissaan, ja siinä paloi öljyä, josta levisi huoneeseen mitä suloisin tuoksu. Sängyn oikealla sivulla seisoi kultainen satiiri, pitäen kädessään kynttiläjalkaa, jossa paloi neljä paksua, ruusunväristä, hajuvesillä höystettyä vahakynttilää. Niistä, samoinkuin lampustakin, levisi riittävästi valoa tähän avaraan huoneeseen.

Kuningas istui ebenholtsinojatuolissaan. Hänen paljaat jalkansa lepäsivät kukkien päällä joita oli siroteltu matolle, ja polviensa päällä hän piteli seitsemää tai kahdeksaa espanjalaisrotuista koiranpenikkaa. Kaksi kamaripalvelijaa kähersi ja kampasi parhaallaan hänen hiuksiaan, viiksiään ja ohutta, pörröistä partaansa.

Kolmas voiteli kuninkaan kasvoja punaisella, hyvänhajuisella seoksella. Ja silmät ummessa sekä indialaisen jumalan vakavuudella ja majesteetillisuudella antoi kuningas palvelijainsa toimittaa tämän iltapuhdistuksen.

— Saint-Luc, — kysyi hän kärsimättömästi, — missä on Saint-Luc?

Siinä samassa Saint-Luc astuikin sisälle. Chicot tarttui hänen käteensä ja saattoi hänet kuninkaan luo sanoen:

— Kas tässä on ystävä Saint-Luc. Käske nyt hänenkin hankauttamaan itseään tuolla iskoksella, sillä muuten hän haisee sinusta pahalle, sinusta, joka itse haiset niin hyvälle, taikka sitten sinä haiset liian hyvälle hänestä, joka itse ei haise millekään. Mutta joutuin tänne voide ja kammat! Minäkin haluan koettaa, miltä se maistuu.

— Chicot, — vastasi kuningas, — sinun ihosi on niin karkea, että se kuluttaisi kaikki minun pumadani, jotka parahiksi itselleni riittävät, ja sinun tukkasi on sellainen, että se särkisi rikki minun kampani.

— Minun ihoni on käynyt karkeaksi sinun palveluksessasi, sinä kiittämätön ruhtinas, ja minun hiukseni ovat jäykistyneet siitä että sinä ikävystytät minua siinä määrin, että ne itsestään nousevat pystyyn. Mutta jos sinä kiellät voitelun minun ulkonaiselta ihmiseltäni, niin sitä pahempi, enpä sanokaan enää mitään, poikani.

Henrik kohautti olkapäitään, ikäänkuin ollakseen ylen vähän narrin pilasta huvitettu.

— Älä häiritse minua lörpötyksilläsi, — virkkoi hän. Sitten hän kääntyi Saint-Luc'in puoleen ja kysyi:

— No, poikaseni, miten on pääsi laita?

Saint-Luc vei käden otsalleen ja huokasi.

— Voitko ajatella, — jatkoi Henrik, — että olen nähnyt tuon Amboisen Bussyn. Ai, sinähän poltat minut! — huusi hän kamaripalvelijalleen.

Tämä lankesi hämmästyen polvilleen.

— Amboisen Bussyn? — toisti Saint-Luc levottomana.

— Niin, — jatkoi kuningas. — Mutta ajattele, että niitä typeriä lurjuksia oli viisi eivätkä kuitenkaan saavuttaneet tarkoitustaan. He sietäisivät tulla telotetuiksi. Jos sinä, Saint-Luc, olisit ollut mukana, niin luuletko, että olisit onnistunut paremmin?

— On mahdollista, etten minä olisi ollut tovereitani onnellisempi, — vastasi Saint-Luc.

— Äh, mitä sinä lörpöttelet! Minä löisin tuhannen ecun vedon siitä, että sinä satuttaisit Bussyn kymmenen kertaa sill'aikaa kun hän saa sattumaan vain kuusi kertaa. Huomenna tahdomme koettaa. Miekkailetko usein.

— Kyllä, minä harjoittelen itseäni melkein joka päivä, kun vaan voin hyvin, mutta sairaana en kelpaa mihinkään.

— Kuinka monesti sait minuun viime kerralla sattumaan?

— Tarkoitan, että olimme suunnilleen tasaväkisiä.

— Niin, mutta minä miekkailen paremmin kuin Bussy. Ole hyvä äläkä revi minulta viiksiäni irti! — huusi Henrik toiselle kamaripalvelijalleen.

Tämäkin lankesi polvilleen.

— Sire, — sanoi Saint-Luc, — neuvokaa minulle jokin lääke sydämenahdistusta vastaan.

— Täytyy syödä, — vastasi kuningas.

— Olet oikeassa, valoisilainen, — lausui Chicot, — ja kun minulla on sydän- tai vatsatauti ja kun en tiedä, kumpaako lajia se on, niin seuraan sinun neuvoasi.

Samalla kuului kummallista ääntelemistä, niinkuin apinan leukain lätinää tämän syödessä.

Kuningas kääntyi häneen päin ja näki, miten Chicot oli syönyt jo miltei kokonaan sen kahdelle hengelle tuodun aterian, jonka tämä kuninkaan nimessä oli tilannut.

— Mitä hiivattia sinä teet, Chicot? — kysyi kuningas.

— Minä voitelen itseäni sisäpuolelta, — vastasi Chicot, — koska en saa tehdä sitä ulkonaisesti.

— Ah, sitä lurjusta! — huusi Henrik ja teki niin kiivaan liikkeen päällään, että kamaripalvelijan pumadan tuhrimat sormet tunkeutuivat kuninkaan suuhun.

— Syö, poikani! — sanoi Chicot vakavasti. — Minä en ole niin tyrannillinen kuin sinä, vaan sallin mielelläni, että sinä voitelet itseäsi, kuten haluat, sekä sisä- että ulkopuolisesti.

— Sinä tukahdutat minut! — kiljui kuningas vihastuneena kamaripalvelijalleen, joka polvistui samaten kuin toisetkin.

— Mene noutamaan vartiota pitävää kapteenia! — huusi Henrik, — mene heti!

— Mitä on kapteenilla täällä tekemistä, poikani? — kysyi Chicot ja maiskautteli suutaan.

— Hänen on tultava lävistämään sinut miekallaan, ja niin laiha kuin ruumiisi onkin, paistatetaan se minun koiraini ruuaksi.

Chicot nousi ylös ja huusi:

— Chicot'in lihaa sinun koirillesi! Aatelismies paistiksi rakkiloillesi! Antakaa hänen tulla, tuon kapteenin, niin saammepahan nähdä, poikani!

Näin sanoen veti narri esiin pitkän miekkansa ja teki niin hullunkurisia hyökkäyksiä kamaripalvelijoita vastaan, että kuningas ei saattanut olla nauramatta.

— Minulla on nälkä, — sanoi kuningas vaikeroivalla äänellä, — ja tuo lurjus on syönyt minulta kaikki.

— Kas miten sinä olet oikullinen, Henrik! — virkkoi Chicot. — Minä tarjosin sinulle illallista, mutta sinä et sitä halunnut. Sinulle on kuitenkin vielä hiukan lihanlientä jälellä. Minä olen ravittu ja menen nyt maata.

— Minäkin menen tieheni, — sanoi Saint-Luc. — Sillä jos minä täällä vielä istun, pettää minun kunnioitukseni kuningastani kohtaan. Minä saan ihan varmaan kuumekohtauksen, sillä minä tunnen ankaraa puistatusta.

— Ota sitten nämä mukaasi, — lausui kuningas ja ojensi Saint-Luc'ille muutamia koiristaan.