SISÄLLYS: (continued 2)

— Mitä minun on näille tehtävä, sire?

— Aseta ne viereesi sänkyyn, ne vetävät sinusta taudin itseensä.

— Minä kiitän, sire, — vastasi Saint-Luc ja asetti ne takaisin koriin, — en luota lääkkeisiin.

Senjälkeen hän kumarsi kuninkaalle ja poistui huoneesta. Chicot oli myöskin poistunut. Kamaripalvelijat panivat nyt kuninkaan kasvoille hienon liinaisen naamarin, joka oli voideltu hyvänhajuisella pumadalla. Sitten pukivat he hänen ylleen ruusunpunaisesta silkistä ommellun yöryijyn, pumpuleilla täytetyn. Kun se oli tehty, ojensivat he hänelle parin mitä hienoimpia nahkaisia hansikkaita. Nämä hansikkaat ulottuivat aina kyynärpäihin saakka, ja nekin olivat öljyllä ja hajuvesillä voidellut.

Kun nämä kuninkaallisen pukemistaidon salaisuudet oli saatu selvitetyiksi, tarjottiin kuninkaalle lihanlientä kultakupista, mutta ennenkuin hän vei kupin huulilleen, kaatoi hän siitä puolet erääseen toiseen kuppiin ja käski sen viedä Saint-Luc'ille.

Sitten tuli Meidän Herramme vuoro, joka tänä iltana, nähtävästikin Henrikin suuren hajamielisyyden vuoksi, sai verrattain huolimattoman kohtelun osakseen. Sillä kuningas luki vain yhden ainoan rukouksen eikä pyhään helminauhaansa edes koskenutkaan. Senjälkeen hän nousi lämmitettyyn sänkyynsä.

Päästyään viimein oikein kunnolleen noiden lukemattomien tyynyjen väliin, käski hän ottamaan kukat pois ja avaamaan akkunan minuutin ajaksi ilmanvaihdon vuoksi, minkä jälkeen marmoriuuniin sytytettiin palamaan suuri viiniköynnöksistä kyhätty takka, joka leimahti hetkisen kuin meteori, mutta ehti kuitenkin ennen sammumistaan levittää miellyttävää lämpöä huoneeseen.

Sitten sulki kamaripalvelija sängyn uutimet ja laski sisälle kuninkaan mielikoiran Narcissuksen, joka yhdellä loikkauksella hyppäsi sänkyyn, käännähteli muutaman kerran ja asettautui sitten makaamaan herransa jalkoihin.

Lopuksi sammutettiin kynttilät ja niiden sijaan sytytettiin heikosti valaiseva yölamppu palamaan, jonka jälkeen sekin kamaripalvelija, jonka tehtävänä nämä viimeksimainitut askareet olivat olleet, varpaisillaan poistui huoneesta.

Ja huolettomampana, tyytyväisempänä ja uneliaampana kuin hänen valtakuntansa toimettomat munkit ei Ranskan kuningas viitsinyt muistaa edes sitä, että Ranskan valtakunta oli olemassa, sillä muutaman minuutin kuluttua hän nukkui.

Puoli tuntia myöhemmin näkivät ne, jotka vielä kallerioissa valvoivat ja jotka saattoivat nähdä kuninkaan akkunaan, miten kuninkaallinen lamppu vihoviimein kokonaan sammui ja kuun hopeaiset säteet punertavan valon sijaan siihen lankesivat. Luonnollisestikin he ajattelivat, että hänen majesteettinsa nukkui. Kaikellainen melu linnan sisä- ja ulkopuolella oli lakannut, ja kaikki oli niin äänetöntä, että olisi voinut kuulla yökön siipien suhinan Louvren pimeissä käytävissä.

8.

Kuninkaan kääntymys.

Kun kaksi tuntia oli tätä syvää hiljaisuutta kestänyt, kuului yht'äkkiä kauhea huuto kuninkaan makuuhuoneesta. Vielä kuului jokin raskas esine putoavan ja helinä, kuin olisi jokin posliiniastia mennyt rikki. Siihen tuli vielä lisäksi levottomain askelten ääniä, minkä jälkeen kuului uudelleen huutoa ja koirain haukuntaa.

Heti on valot sytytetty, miekkoja vedetään esiin, ja unisten vartijain askeleet kumahtelivat pitkissä käytävissä.

— Aseisiin! huudetaan joka taholta. — Aseisiin! Kuningas huutaa; rientäkää kuninkaan luo!

Ja kilpaillen siitä, kuka ensin ehtisi, syöksähtävät siinä samassa sisälle kaartinkapteeni, sveitsiläisen kaartin översti, hovipalvelusväki ja sotilaat, niin että kuninkaan huoneessa tuossa tuokiossa loimuaa ainakin parikymmentä tulisoihtua.

Muutaman kumoonkaatuneen nojatuolin ja särkyneitten posliinikuppien vieressä ja sen huiskinhaiskin heitellyn sängyn etupuolella, josta peite ja lakana olivat pudonneet lattialle, seisoi Henrik omituisessa yöpuvussaan naurettavana, kalpeana, hiukset pystyssä ja silmät tuijottavina. Hänen oikea kätensä oli ojossa ja se vapisi kuten tuulen heiluttelema lehti. Vasenta kättään hän suonenvedontapaisesti piteli sen miekan kahvassa, johon koneellisesti oli sattunut tarttumaan. Yhtä levottomana kuin herransakin seisoi koira ulvoen hänen jalkainsa juuressa.

Kuningas näytti kauhusta vallan mykistyneeltä, eikä ainoakaan hänen ympärillään olevista rohjennut tätä äänettömyyttä häiritä, vaan kaikki katselivat levottomina toisiinsa ja tuskaisina vartoivat selitystä. Puoleksipuettuna ja väljään kappaan kietoutuneena riensi nuori, vaaleakutrinen kuningatar, Lothringin Lovisa, tuo lempeä ja herttainen olento, joka eli pyhimyksen elämää, puolisonsa huudosta kauhistuneena sisälle.

— Voi hyvä jumala, sire, — huusi hän, vavisten vielä enemmän kuin muut, — mitä on teidän majesteetillenne tapahtunut?… Teidän huutonne on kuulunut minun huoneisiini saakka, ja minä olen rientänyt tänne kuulemaan, mitä on tapahtunut.

— Ei mitään… ei mitään, — sammalsi kuningas liikuttamattakaan tuijottavia silmiään, jotka näyttivät kuin ilmasta hakevan jotain kaikille muille näkymätöntä esinettä.

— Mutta teidän majesteettinne on huutanut, — jatkoi kuningatar. — Voiko ehkä teidän majesteettinne pahoin?

Kauhu Henrikin kasvoilla oli niin ilmeinen, että se vähitellen tarttui kaikkiin läsnäolijoihin. Kuningasta tarkastettiin, jotta saataisiin varmuus siitä, ettei häneen ollut sattunut salamanisku tai ettei mikään käärme ollut häntä purrut.

— Ah, sire! huudahti kuningatar. — Älkää, jumalan tähden, jättäkö meitä tällaiseen levottomuudentilaan, tällaiseen ahdistukseen! Haluatteko lääkäriä, sire?

— Lääkäriä? — toisti kuningas entisellä kamalalla äänellään. — Ei, ei mitään lääkäriä, vaan rippi-isää! Ruumis ei ole sairas, vaan sielu.

Nyt alettiin tutkia oveja, akkunoita, lattiata, kattoa, mutta ei missään näkynyt jälkeäkään siitä näkymättömästä esineestä, joka niin kovasti näytti kuninkaan mieltä järkyttäneen.

Tähän tapahtumaan liittyvä salaperäisyys yhä vaan lisääntyi, sillä kuningas edelleenkin innokkaasti pyysi saada rippi-isää.

Heti nousi pikalähetti ratsun selkään, ja tuhansia kipinöitä säihkyi hevosen kavioista Louvren linnanpihalla. Viiden minuutin kuluttua saapui, unestaan herätettynä tai oikeammin sanoen vuoteestaan, ylöskiskottuna, palatsiin jesuiittaluostarin pääpappi. Hänen tullessaan melu taukosi ja hiljaisuus sai jälleen vallan, mutta levottomia kyselyjä ja johtopäätöksiä edelleenkin tehtiin, sillä kuninkaan pyyntö kaikkia kovin kauhistutti.

Seuraavana aamuna on kuningas noussut hereille ennenkuin kukaan muu ja antanut määräyksen, että Louvren portit piti suljettaman kaikilta muilta paitsi luostarin pääpapilta. Senjälkeen hän kutsuu luokseen rahastonhoitajansa ja juhlamenojenohjaajan, ottaa sitten messukirjansa, lukee rukouksia ja leikkaa irti pyhäinkuvia sekä määrää äkisti, että hänen ystäväinsä on kokoonnuttava hänen luokseen.

Tämän käskyn johdosta riennettiin ensin Saint-Luc'in luo, mutta havaittiin hänen olevan entistäkin enemmän sairaana. Hänen sairautensa oli muuttunut syväksi horrostilaksi, niin että hän oli ainoa koko palatsissa, joka ei ollut kuullut mitään yöllisestä sekasorrosta, vaikkakin hänet erotti kuninkaasta ainoastaan ohut lautaseinä.

Kun Henrik saa kuulla tämän, tekee hän ristimerkin ja antaa määräyksen, että hänen apteekkarinsa on noudettava sairaan luo. Senjälkeen käskee hän, että Louvressa on otettava käytäntöön Augustinolaisluostarin ankarat säännöt. Sitten käy kuningas mustiin puettuna ja synkkänä ohi Schombergin, joka ontuu, ohi d'Epernonin, jolla on käsivartensa siteissä, ohi Quélus'en, joka vieläkin tuntee taistelun jälkiä päässään, ohi d'O'n ja Maugironin, jotka pelosta vapisevat. Ohikulkiessaan hän heitä ruoskii ja käskee heidän ruoskia itseään niin paljo kuin jaksavat, d'Epernon huomauttaa silloin, että koska hänen oikea kätensä on siteissä, pitäisi hänen päästä vapaaksi juhlamenoista, sillä hän ei kykene antamaan vuorostaan takaisin niitä iskuja, joita itse saa toisilta, mikä olisi kuin jonkinlainen epäsointu ruoskimis-sinfoniassa. Henrik vastaa hänelle silloin, että hänen katumuksensa sen kautta käy jumalalle sitäkin otollisemmaksi. Kuningas itse on ensimäinen antamaan esimerkin riisuessaan vaatteet yltään ja ruoskiessaan itseään kuin marttyyri. Chicot tapansa mukaan aikoo nauraa ja ilveillä, mutta kuningas luo häneen katseen, joka merkitsee sitä, ettei sellaiseen nyt ole oikea aika. Narri ottaa silloin ruoskan ja alkaa ruoskinnan, mutta sillä erotuksella, että hän, sen sijaan että ruoskisi itseään, ruoskiikin muita, ja kun hän ennen pitkää havaitsee, ettei hänen lähentyvillään enää ole ainoatakaan selkää, alkaa hän heitellä iskujaan vasten tauluja ja kuvanveistoksia.

Tämä katumustoimitus näyttää kuningas Henrikkiä vähitellen tyynnyttävän, vaikka hän vieläkin näyttää olevan hyvin kiihdyksissä.

Kiiruusti hän lähtee huoneistaan ja käskee odottamaan itseään siellä, ja tuskin hän on ehtinyt poistua, niin ruoskiminen heti kuin jostain lumousvoimasta lakkaa. Ainoastaan Chicot edelleenkin ruoskii d'O'ta, jota hän inhoo, ja tämä maksaa hänelle takaisin minkä jaksaa, niin että sitä jo melkein saattoi sanoa ruoskimis-kaksintaisteluksi. Henrik menee sillävälin kuningattaren luo, lahjoittaa hänelle kultaisen kaulanauhan, joka oli maksanut viisikolmattatuhatta écusta, suutelee häntä kummallekin poskelle, mitä hän ei ole tehnyt kokonaiseen vuoteen, ja pyytää häntä riisumaan päältään kuninkaallisen puvun ja pukeutumaan katumusvaatteisiin.

Lothringin Lovisa, aina lempeä ja mukaantuvainen, suostuu siihen heti, mutta kysyy vain, minkävuoksi hänen puolisonsa, lahjoitettuaan hänelle niin kallisarvoisen kaulanauhan, nyt tahtoo, että hänen pitäisi pukeutua säkkiin ja tuhkaan.

— Minun synteini tähden, — vastaa Henrik.

Tämä vastaus on kyllin riittävä kuningattarelle, joka paremmin kuin kukaan muu tuntee sen syntipaljouden, minkä vuoksi hänen puolisonsa tarvitsee katumusta. Puolisonsa toivon mukaan menee hän senvuoksi pukeutumaan niinkuin tämä haluaa.

Kuninkaan saapuessa takaisin huoneisiinsa alkaa siellä ruoskiminen uudelleen, d'O ja Chicot ovat verentahraamat. Kuningas kiittää heitä siitä ja kutsuu heitä ainoiksi ja todellisiksi ystävikseen.

Kymmenen minuutin kuluttua saapuu kuningatar, katumuspukuun pukeutuneena. Heti jaetaan vahakynttilöitä koko hoviväelle, ja kuninkaan tahtoon taipuen lähtevät hienot hovimiehet, kauniit hovinaiset ja nuo hyvät parisilaiset paljasjalkaisina, ankarasta pakkasesta huolimatta, Montmartreen. Aluksi kalisevat hampaat kylmästä, mutta useat kulkijat ovat jo lämminneet ruoskinnasta, varsinkin ne, jotka Chicot'in läheisyydessä oleksivat. d'O on lopultakin tunnustanut tulleensa voitetuksi ja pysytteleikse viidenkymmenen askeleen päässä narrista tämän takapuolella.

Kello neljä oli tuo surkea kävelymatka lopussa, luostari oli saanut runsaita lahjoja, hovihenkilökunnan jalat olivat turvoksissa ja kaikkien selät kuin nyljetyt. Kuningattarella oli ollut yllään karkeasta kankaasta neulottu puku. Oli itketty, rukoiltu, paruttu, laulettu psalmeja ja poltettu suitsutussavua.

Kaikki tämä oli toimitettu kuninkaan tahdon täyttämiseksi, ilman että kukaan olisi voinut keksiä syytä, miksi tämä ruhtinas, joka paria iltaa aikaisemmin oli ollut niin iloinen ja tanssinut niin innokkaasti, nyt niin yht'äkkiä oli masentunut.

Hugenotit, liigalaiset ("liittolaiset") ja vapaa-ajattelijat osasivat antaa oikean arvon tälle äkilliselle masennuspuuskalle, ja nauraen he olivat katselleet tämän parannuksentekijäjoukon ohikulkua.

Kuningas palasi takaisin kokonaan paastoavana, selkänsä ja olkapäänsä täynnä pitkiä punaisia ja sinisiä naarmuja. Hän ei eronnut kuningattaresta koko päivänä, ja jokaisen tien varrella olevan kappelin luona lupasi hän tälle suuria summia ja suunnitteli pyhiinvaellusmatkoja, joita tekisi hänen seurassaan.

Chicot, ruoskimisesta väsyneenä ja nälissään sen tavattoman ruumiinliikunnan johdosta, johon kuningas ystävänsä oli velvoittanut, oli muutamain hovin vapaamielisten kanssa Montmartren luona hiipinyt puutarhaan erääseen sen ajan sangen huomattuun ravintolaan, siellä virkistellyt itseään viinillä ja syönyt kokonaisen paistetun ankan sekä sen jälkeen hiipinyt takaisin paikallensa kulkueeseen, joka nyt oli paluumatkalla Louvreen. Kaksinkertaisin voimin hän nyt ruoski kaikkia niitä, jotka olivat hänen lähellään, ja antoi siten mitä täydellisimmän synninpäästön, kuten hän itse sitä nimitti.

Illan tultua tunsi kuningas jo tähän kaikkeen väsyneensä. Hän tarjoilutti itselleen ylen yksinkertaisen illallisen, hauteli runneltua ruumistaan ja meni sitten tapaamaan Saint-Luc'ia ja havaitsi tämän olevan valveilla ja sangen hilpeällä päällä.

Kuningas oli paljo entisestään muuttunut. Kaikki hänen ajatuksensa olivat nyt kääntyneet pois inhimillisten asiain turhuudesta kohti katumusta ja kuolemaa.

— Ah! — virkkoi hän kovin surullisesti. — Jumala on menetellyt oikein tehdessään elämän niin katkeraksi!

— Miksikä niin, sire? — kysyi Saint-Luc.

— Sillä kun on väsynyt tähän maailmaan, niin toivoo vaan kuolemaa, sitä lainkaan pelkäämättä.

— Anteeksi, sire! — vastasi Saint-Luc. — Te puhutte oman käsityksenne mukaisesti, mutta mitä minuun tulee, niin en suinkaan halua kuolla.

— Kuuleppas, Saint-Luc! — vastasi kuningas ja pudisti päätänsä. — Jos tahtoisit menetellä oikein, niin seuraisit minun neuvoani tai paremmin sanoen esimerkkiäni. Jos haluat, niin minä hylkään kruununi, ja sinä hylkäät vaimosi, ja sitten menemme me kumpikin luostariin. Minulla on siihen jo edeltäpäin paavin suostumus, ja jo huomispäivänä voimme tehdä asiaankuuluvat lupaukset. Minä aivan yksinkertaisesti annan kutsua itseäni veli Henrikiksi.

— Anteeksi, sire! Te ette enää välitä kruunustanne, koska olette sitä jo niin kauvan kantanut. Mutta minä sitävastoin en ajattele lainkaan samalla tavalla vaimostani, jonka juuri äsken olen saanut. Suokaa siis anteeksi se etten voi ehdotusta hyväksyä.

— Saint-Luc parka! lausui kuningas ja puristi käsiään vastakkain.

— Eilen, sire, olisitte vallan hyvin voineet ehdotella minulle luostarielämää, sillä silloin olin raskasmielinen ja synkkä, silloin olisin ilomielin mennyt kaivoon tai luostariin, yhdentekevä kumpaanko, mutta tänään on asia, piru vieköön, kokonaan toinen!

— Luulenpa, että kiroilet, Saint-Luc! — virkkoi, kuningas.

— Kiroilenko, sire? Onkohan se mahdollista? Mutta onhan teidänkin tapanne joskus kiroilla, mikäli muistan.

— Niin olen kyllä tehnyt, Saint-Luc, mutta tästälähin en sitä enää tee.

— Minä puolestani en uskalla sanoa sitä samaa. Tosin aion kiroilla mahdollisimman vähän, mutta siinä onkin kaikki, mitä voin luvata.

— Saint-Luc, — lausui kuningas hetken jälkeen, — tahdotko viettää tämän yön minun huoneessani?

— Mitä minä siellä tekisin?

— Kas, me sytytämme paljo kynttilöitä palamaan. Minä panen maata, sinä istut minun sänkyni vieressä ja luet minulle.

— Ei, paljo kiitoksia, sire!

— Sinä siis hylkäät minut, Saint-Luc. Sinä hylkäät minut?

— En, sire, en lainkaan. Minä tahdon täyttää teidän toivomuksenne, mutta sillä ehdolla, että teidän majesteettinne käskee tuomaan sisälle komean illallisen ja lähettää noutamaan musiikkia ja…

— Saint-Luc! Saint-Luc! — huusi kuningas raivoissaan.

— En voi sille mitään, sire, että olen iloinen ja hilpeä tänä iltana.

Henrik ei vastannut mitään.

— Saint-Luc, — virkkoi hän vihdoinkin kumealla äänellä, — satutko milloinkaan näkemään unta?

— Hyvinkin usein sire.

— Mitä ajattelet unista?

— Ajattelen, että ne joskus ovat meille todellisuuden korvauksena, ja juuri viime yönä sain nähdä ihanan unen.

— No, millaista unta sitten näit?

— Näin unta, että kaunis vaimoni…

— Niin, — virkkoi kuningas, — Eeva oli myöskin kaunis, ja kuitenkin on hän tuottanut turmion meille kaikille.

— Ahaa, sire, siitäkö siis johtuu teidän tunnonvaivanne?

— Olen minäkin uneksinut jotain, — mutisi kuningas.

— Hyvä on, sire, — jatkoi Saint-Luc. — Minä näin unta, että vaimoni oli muuttunut pikku lintuseksi ja lennellä liiteli tänne Louvreen.

— Voi sinua maailmallista ihmistä! — vastasi kuningas.

— Sire, voitte mielellänne kutsua minua maailmalliseksi. Jos minä nyt tänä yönä valvon teidän luonanne, niin tahdon saada edes jonkin korvauksen, hukkaanmenneestä unestani. Jos siis teidän majesteettinne tahtoo haetuttaa soittajia ja…

— Riittää, jo riittää, Saint-Luc, — keskeytti hänet kuningas ja nousi seisomaan. — Sinä tuottaisit turmion sekä minulle että itsellesi, jos minä vielä viipyisin täällä. Hyvästi siis! Toivon jumalan lähettävän sinulle terveellisen ilmestyksen, joka saa sinun, yhdessä minun kanssani katumaan syntejäsi ja ajattelemaan sielusi autuutta.

— Minä sitä epäilen, sire. Olenpa siitä niin varmakin, että neuvon teidän majesteettianne ajamaan kuta pikemmin sen parempi tuon Saint-Luc-lurjuksen ulos portista, koska hän on kieltäytynyt tekemästä parannusta.

— Ei niin, Saint-Luc. Minä toivon, että sinussa vielä tapahtuu jokin herätys, sellainen, minkä minäkin olen saanut osakseni, ja nyt minä menen rukoilemaan, sinun puolestasi.

— Hyvää yötä sitten, sire!

Nyt alkoi Saint-Luc hyräillä ensimäistä värssyä muutamasta kevytmielisestä laulusta, jota kuningas hyvällä tuulella ollessaan tavallisesti lauleli. Henrikille tuli silloin kova kiire rientää tiehensä Hän sulki oven ja omaan huoneeseensa mennessään mutisi:

— Suuri jumala, sinun vihasi on oikeudenmukainen, sillä maailma muuttuu yhä pahemmaksi ja pahemmaksi!

9.

Kuningas pelkää sitä, että on ollut pelkuri, ja Chicot pelkää tulevaa pelkoansa.

Tultuaan takaisin Saint-Luc'in luota havaitsi hän koko hovin käskynsä mukaisesti kokoontuneen suureen kalleriaan. Hän jakeli nyt erinäisiä suosionosotuksia ystävilleen, se on, hän lähetti d'O'n, d'Epernonin ja Schombergin maalle, uhkasi Maugironia ja Quélusta ankarasti rangaista, jos he vielä kerran rohkenisivat antautua riitaan Bussyn kanssa, ojensi viimeksimainitulle kätensä suudeltavaksi ja puristi veljeänsä Fransia kotvasen sydäntänsä vasten.

Tällävälin lähestyi se tunti, jolloin kuninkaalla oli tavanmukainen iltavastaanottonsa, mutta saattoipa helposti havaita, että Henrik mahdollisimman pitkälle viivytti tätä tilaisuutta. Vihdoin löi Louvren kello kymmenen, ja Henrik katsahti tutkivasti ympärilleen kuin valitakseen ystäväinsä seasta sen, jonka tuli olla hänen esilukijanaan Saint-Luc'in sijasta, joka oli pyytänyt siitä tehtävästä päästä.

Chicot oivalsi kuninkaan ajatuksen ja huudahti tavanmukaisella rohkeudellaan:

Kuuleppas, Henrik, sinä katselet minua niin ystävällisesti tänä iltana. Ehkäpä haet jotakin, jolle tahtoisit lahjoittaa jonkin lihavan abotinpaikan kymmentuhannen livren tuloineen? Hitto vieköön, miten mainio priori minusta tulisikaan! Anna se paikka minulle, poikani, anna se minulle!

— Tule minun kanssani, Chicot, — lausui kuningas. — Hyvää yötä, hyvät herrat! Minä menen nyt nukkumaan.

Chicot kääntyi nyt hovimiesten puoleen, pyöräytti viiksiään ylöspäin ja Henrikin ääntä matkien toisti:

— Hyvää yötä, hyvät herrat! Me menemme nyt nukkumaan.

Hovimiehet purivat huuliaan ja kuningas harmista punastui.

— Kuulkaa! Lähettäkää meille minun parturini, minun hiuksenkähertäjäni ja kamaripalvelijani, — jatkoi Chicot, — mutta ennen kaikkea minun pumadani!

— Ei, niitä ei tarvita mitään tänä iltana, — sanoi kuningas. — Paasto on alkanut ja minä olen katumuksentekijä.

— Mutta minäpä pidän hirveästi pumadasta, minä, — intti Chicot.

Kuningas ja narri menivät nyt kuninkaalliseen sänkykamariin.

— Kuules, Henrik, — virkkoi nyt Chicot heidän makuuhuoneeseen tultuaan, — siis olen minä tänä iltana sinun suosikkisi ja välttämätön seuralaisesi. Olen siis kaunis ja rakastettava tänään, minä.

— Ole vaiti, narri! — vastasi kuningas. — Ja te, — sanoi hän kamaripalvelijalleen, — saatte poistua täältä.

Palvelijat tottelivat. Henrik ja Chicot jäivät kahdenkesken ja Chicot jäi kummastuneena katselemaan kuningasta.

— Miksi lähetit ne pois? — kysyi hän. — Eiväthän ne ole vielä meitä voidelleet. Aiotko ehkä itse voidella minut omalla kuninkaallisella kädelläsi? Hyv'on! Sekin voi olla katumuksentekoa yhtä hyvin kuin mikään muukaan.

Henrik ei vastannut. Kuningas ja narri katselivat hetken toisiaan äänettöminä.

— Rukoilkaamme! sanoi Henrik viimein.

— Paljo kiitoksia! vastasi Chicot. — Sepä ei ole kovinkaan hauskaa. Jos sinä siitä syystä toit minut tänne, niin palaanpa mieluummin takaisin siihen huonoon seuraan, josta juuri läksin. Hyvästi, poikani! Hyvää yötä!

— Pysähdy! — käski kuningas.

— Ah! — virkkoi Chicot. — Tämähän muistuttaa tyranniutta! Sinä olet oikea itsevaltias. Minulla on täällä ikävä, minulla. Koko päivän olet pakoittanut minun ruoskimaan rikki ystäväini ihoa, ja nyt tahdot, että leikki taas tänä iltana uudelleen alotetaan. Hitto soikoon, Henrik, luovu jo tuosta! Meitä ei ole enempää kuin kaksi, ja kun ruoskintaan ottaa vain kaksi osaa, niin sattuu jok'ainoa isku.

— Vaikene, hurja lörpöttelijä, — jatkoi kuningas, — ja ajattele katumuksen ja parannuksen tekemistä!

— Vai siihen sitä taas tultiin! Minunko pitäisi katua? Mitä luulet minun tarvitsevan katua? Kenties sitä, että olen ruvennut narriksi munkille? No niin, tunnenpa tosiaankin sitä katuvani.

— Ei ainoatakaan herjausta, lurjus, ei ainoatakaan herjausta! — sanoi kuningas.

— Kuulehan! — jatkoi Chicot. — Haluaisin mieluummin olla suljettuna leijonahäkkiin tai apinaparven seuraan kuin olla hullun kuninkaan parissa. Hyvästi! Nyt minä menen tieheni.

Kuningas otti avaimen pois ovesta.

— Henrik, — virkkoi Chicot, — minä sanon sinulle, että sinä näytät sangen kamalalta, ja ellet anna minun mennä, niin huudan apua; minä huudan, minä lyön ovet rikki ja samoin akkunat. Muista, että olen sinulle sen sanonut!

— Chicot, — virkkoi kuningas kovin surullisella äänellä, Chicot, ystäväni, sinä teet pilaa minun tuskastani.

— Ahaa, minä ymmärrän, — vastasi Chicot; — sinä pelkäät olla yksin. Niinhän aina tyrannit pelkäävät. Ota kuitenkin minun pitkä miekkani ja anna minulle tuppi, niin menen tieheni. Mitäpä sanot siitä?

Kuultuaan sanan "pelkäät" sai Henrik epämääräisen puistatuksen. Sitten hän äkkiä nousi ylös ja alkoi kävellä pitkin askelin edestakaisin huoneessa. Hänen ulkomuotonsa ilmaisi mitä suurinta mielenliikutusta, hänen kasvonsa olivat niin äärettömän kalpeat, että Chicot tosiaankin alkoi uskoa kuninkaan olevan sairaan. Ja nähtyään, miten kuningas tuijottavin katsein teki lattialla useamman kierroksen, virkkoi hän:

— Poikani, mitä sinulta puuttuu? Kerro huolesi ystävällesi Chicot'ille.

Nämä sanat kuultuaan pysähtyi kuningas narrin eteen ja, katsellen häntä terävästi, sanoi:

— Niin, sinä olet ystäväni, ainoa ystäväni.

— Valenceyn apotinpaikka on vapaana, — huomautti Chicot.

— Kuulehan, Chicot, — jatkoi Henrik, — voitko olla vaitelias?

— Samoin myöskin Pithiviersin apottikunta, jossa saa syödä niin hyviä lintupasteijoja.

— Narrimaisista puolistasi huolimatta, — jatkoi kuningas, — olet sinä hyväsydäminen mies.

— No, niinpä annakin sitte minulle rykmentti äläkä apottikuntaa.

— Olet kaiken lisäksi hyvä neuvonantaja.

— Siinä tapauksessa on parasta, että teet minusta valtioneuvoksen, vaikka ei sentään, sillä kun asiaa tarkemmin ajattelen, huomaankin pitäväni enemmän rykmentistä tai apottikunnasta. Minä en halua päästä valtioneuvokseksi, sillä silloin täytyisi minun aina olla samaa mieltä kuin kuningas.

— Vaiti, vaiti, Chicot! sillä hetki lähestyy, tuon kauhun hetki.

— Vai niin, joko se taaskin purkaantuu Sinun päällesi? — kysyi Chicot.

— Sen saat itse nähdä ja kuulla. Odota vain!

— Mitä minä saan nähdä ja kuulla?

— Odota, sanon minä. Saat omin korvin kuulla kaikki ja tulla asiasta vakuutetuksi.

Ei, ei, sanon minä. Minä en tahdo odottaa. Mikä hiisi on sinut, Henrik, tehnyt noin hulluksi?

— Oletko sinä rohkea, Chicot?

— Siitä saatan todellakin kerskailla. Mutta enpä piru vieköön, sallikaan urheuttani tällä tavoin koeteltavan. Kun Ranskan ja Puolan kuningas huutaa ja pauhaa keskellä yötä, niin että sitä on synti ja häpeä kuulla, silloin olen minä, köyhä parka, ainoa, jonka on pidettävä sinulle seuraa. Hyvästi, Henrik! huuda upseereitasi, sveitsiläistä kaartiasi, linnanhuovejasi, ja anna minun mennä tieheni vaaran edestä, jota en tunne enkä näe.

— Minä käsken sinun jäämään tänne, — lausui kuningas vakavasti.

— No sepä oli, kautta kunniani, mukavaa: te tahdotte komentaa pelkoa itseään, sire.

— Kuulehan, ystäväni, — virkkoi nyt kuningas. — Tahdonpa kertoa sinulle kaikki tyyni, koska minun se välttämättä on tehtävä, saadakseni sinut vaikenemaan.

— Hyv'on! — vastasi Chicot ja veti huostrastaan tavattoman suuren miekkansa. — Kun kerran tietää, mitä pitää pelätä, niin silloin osaa myöskin puolustautua. Kerroppa nyt, kerro poikaseni.

Näin sanoen istahti Chicot mukavasti suureen nojatuoliin ja asetti paljastetun miekkansa polviensa väliin.

— Viime yönä, — alotti Henrik, — minä makasin ja olin vaipunut uneen…

Niin minäkin, huomautti Chicot.

— Silloin tunsin äkkiä hienon tuulahduksen hivelevän kasvojani.

— Aah, se oli vain koirasi, joka nälissään nuoleksi voidetta kasvoiltasi.

— Minä heräsin kovin hämmästyneenä ja tunsin, miten partani karvat naamion alla kauhusta nousivat pystyyn.

— Ooh, sinun tarinasi synnyttää minussa suloisen puistatuksen, — virkkoi Chicot ja ryömi kokoon siihen nojatuoliinsa ja painoi leukansa miekkansa kahvanpäähän.

— Silloin, — jatkoi kuningas, mutta niin hiljaisella ja vapisevaisella äänellä, että Chicot hädintuskin saattoi sanoja kuulla, — silloin kuului tässä huoneessa ääni niin valittava, että se sai sydämeni sisimmät kielet väräjämään. Kurja syntinen, — niin sanoi ääni. Kuule minua, sinä paatunut, oletko vakaasti päättänyt edelleenkin jatkaa jumalatonta elämääsi?

— Älä, sanoiko ääni tosiaankin niin, huudahti Chicot. — No, silloinpa tuntuu Meidän Herramme ääni melkoisesti muistuttavan sinun kansasi ääntä, mikäli minä asioita käsitän.

— Senjälkeen, — jatkoi taas kuningas, — seurasi tuhansia muita moitteita, joita, minä sen vakuutan, oli hyvin kiusallista kuulla.

— Kuule! keskeytti Chicot. — Sano minulle hiukan enemmän poikaseni. Kerro minulle, mitä ääni sanoi, niin että minä saisin tietää, onko Meidän Herramme kaikesta täysin selvillä.

— Jumalaton! — kirkui kuningas. — Jos sinä epäilet, niin minä rankaisen sinua.

— En, — vastasi Chicot, — en lainkaan epäile. Ihmettelen vain, että Meidän Herramme aina tänne asti on viivytellyt antaessaan sinulle nämä moitteet. Hän on tullut hyvin pitkämieliseksi vedenpaisumuksen jälkeen. Mutta siitä huolimatta, poikani, pelkäsitkö tosiaankin kovasti?

— Pelkäsin. Hiki valui suurina karpaloina ohimoiltani ja veri jähmettyi suonissani.

— No se oli luonnollista. Silloin sinä rupesit huutamaan, ihmisiä syöksyi sisälle, he etsivät kaikkialta, mutta mistään ei Meidän Herraamme löydetty. Poikani, ole nyt vilpitön ja sano vasten tapaasi suora totuus: mitä ajattelee rippi-isäsi tästä ilmestyksestä?

— Hän värisi, teki ristinmerkin ja kehoitti minua katumaan, niinkuin jumala on käskenyt.

— Ihan oikein. Mutta mitä sanoi hän itse ilmestyksestä tai oikeammin sanoen äänestä?

— Hän sanoi, että se oli Sallimuksen lähettämä, että se oli ihmetyö ja että minun tulisi ajatella valtakunnan parasta. Niinpä olenkin jo tänä aamuna ..

— Mitä olet tehnyt tänä aamuna, poikani?

— Minä olen antanut satatuhatta livreä jesuiitoille ja sitten olen ruoskittanut verille omani ja hovimiesteni ruumiit.

— Oikein! Entä sitten?

— Niin, sitten, niin… Mitäpä arvelet siitä, Chicot? Mutta minä en nyt puhukaan ilveilijälle, vaan kylmäveriselle, rauhalliselle miehelle, ystävälle.

— Sire, virkkoi Chicot, — arvelenpa, että painajainen on ollut Teidän majesteettinne kimpussa.

— Sinä siis luulet?..

— Että kaikki tyyni on ollut vain unta, joka ei uudistu, ellei teidän majesteettinne sitä kovin paljon ajattele.

— Untako? — sanoi Henrik ja pudisti päätänsä. — Ei, ei, minä olin täysin valveilla, sen voin sinulle vakuuttaa.

— Sinähän nukuit, Henrik?

— Enpäs, minä vain loikoilin silmät auki. Näin kuun välähtelevän akkunan läpi, näin, miten miekankahvani koriste juuri siinä paikassa, missä sinä nyt olet, oudosti kimalteli.

— Miten oli lampun laita?

— Se oli sammunut.

— Rakas poikani, se oli unta, unta vain!

— Mutta miksi et usko, Chicot? Eikö satu väliin, että jumala puhuu kuninkaille, kun hän tahtoo toimittaa jonkin suurtyön täällä maan päällä.

— Tietenkin hän heille puhuu, — vastasi Chicot — mutta niin hiljaa, etteivät he koskaan sitä kuule.

— No, ymmärrätkö nyt miksi tahdon sinun jäämään luokseni? kysyi kuningas.

— Enpä totta tosiaankaan ymmärrä, — vastasi Chicot!

— Katsos, senvuoksi että saisit omin korvin kuulla mitä ääni sanoo.

— Ja että minun luultaisiin laskettelevan pilaa kun sitten kerron kuulemani muille! Chicot on niin vähäpätöinen, niin halpa, niin narrimainen olento, ettei kukaan häntä usko, vaikka hän jotain kertoisikin. Se ei ollut hullummin ajateltu, poikaseni.

— Miksi et pikemmin usko, että minä saatan sinun tietoosi tämän salaisuuden koeteltuun ystävyyteesi luottaen?

— Ooh, älä valehtele, Henrik! Sillä jos ääni vielä kerran puhuu, tulee se kaiken muun lisäksi moittimaan sinua vielä tästä valheesta, ja sinulla on kyllä jo ennestäänkin tarpeeksi monta syntiä omallatunnollasi. Mutta, vaikkapa niinkin, minä suostun tuumaan. Minulla ei sitäpaitsi ole mitään sitä vastaan, että saan kuulla Meidän Herramme äänen. Kentiespä sillä on jotain minullekin sanomista.

— No niin, mitä minun on nyt tehtävä?

— Sinun on mentävä makaamaan, poikani.

— Mutta kenties on parempi että olen valveilla? — Luuletko ehkä voivasi estää Meidän Herraamme puhumasta, jos seisot suorana lattialla? Kuningas ei ole muuta kuin kruunuansa korkeampi muita ihmisiä, ja kun hänellä ei ole sitä päässään, niin, usko minua Henrik, hän ei ole suurempi kuin hekään, usein paljo pienempi.

— Hyvä on! — virkkoi kuningas. — Sinä siis jäät tänne, etkä nuku?

— Sitä en voi luvata. Unen laita on sama kuin pelonkin, poikaseni. Se ei riipu asianomaisen omasta tahdosta…

— Mutta sinähän ainakin tahdot koettaa pysytellä hereillä, vai miten?

— Kyllä koetan, ole huoletta. Minä nipistän itseäni silloin tällöin. Sitäpaitsi herättäähän minut ääni.

— Älä tee pilaa äänestä, — sanoi Henrik, joka jo oli nostanut toisen jalkansa sänkyyn mutta kiskaisi sen takaisin.

— Kuules! huomautti Chicot. — Pitääkö minun auttaa sinua pääsemään sänkyysi?

Kuningas huokasi syvään ja silmäiltyään levottomasti joka suunnalle ryömi väristen sänkyynsä.

— Nyt, — virkkoi Chicot, — on minun vuoroni. Hän heittäysi pitkäkseen nojatuoliin ja sulloi tyynyjä ympärilleen.

— Miten voitte, sire? — kysyi hän.

— Enpä hullummin, — vastasi kuningas. — Entä sinä?

— Mainiosti. Hyvää yötä, Henrik!

— Hyvää yötä, Chicot! Älä nuku!

— En nuku, sen suhteen kyllä pidän varani, — vastasi Chicot ja haukotteli niin että suunsa oli revetä.

Senjälkeen torkahtivat he kumpikin, kuningas teeskennellen nukkuvansa, Chicot nukkuakseen todellakin.

10.

Kuinka Herran ääni erehtyi ja puhui Chicot'lle itse, vaikka luulikin puhuvansa kuninkaalle.

Noin kymmenen minuutin ajan olivat kuningas ja Chicot liikkumatta, mutta yht'äkkiä lensi kuningas ylös, heräten siitä suloisesta uupumistilasta, mikä tavallisesti käy unen edellä. Myöskin Chicot hypähti pystyyn, ja molemmat katselivat hämmästyneinä toisiaan.

— Mistä on kysymys? — kysyi Chicot.

— Tuulenhenki, tuulenhenki! — kuiskasi kuningas.

Samalla hetkellä sammuivat vahakynttilät, joita pieni, kultainen kuvapatsas piteli käsissään, senjälkeen lamppu ja huonetta valaisi vain takkavalkean viimeiset jätteet.

— Sepä oli merkillistä! huudahti Chicot ja nousi seisomaan.

Vaiti! Ääni kuuluu pian, — sanoi Henrik ja ryömi kyyryyn siinä sängyssään.

Samassa kuului todellakin terävä, kolea ääni, joka aivan sängyn luona kuului lausuvan nämä sanat:

— Paatunut syntinen, oletko siellä?

— Olen, Herra, — vastasi kuningas, ja hänen hampaansa kalisivat pelosta.

— Hm! — myhähti Chicot. Olipa se verrattain käheä ääni tullakseen taivaasta. Mutta vaikkapa niinkin, kamalaa se joka tapauksessa on.

— Kuuletko minua? — kysyi ääni.

— Kuulen, Herra, vastasi Henrik, — ja minä olen nöyryyttänyt itseni sinun vihasi edessä.

— Luuletko siis totelleesi minua jatkoi ääni, — sen kautta että olet kujeillut itseksesi koko päivän, ilman että sydämelläsi on siinä ollut vähintäkään osaa?

— Hyvin sanottu! huudahti Chicot. Kuningas puristi tutisten käsiänsä vastakkain.

Chicot'in hiljaa lähetessä hänen sänkyänsä.

— No, onneton! — mutisi Henrik. Uskotko nyt?

— Varro vähän, — vastasi Chicot.

— Mitä sinä täältä haet?

— Ole vaan vaiti! Hiivi hiljaa pois sängystäsi ja anna minun tulla sinne sinun sijaasi.

— Miksikä niin?

— Kas että taivaan viha kohdistuisi minuun sinun sijastasi.

Luuletko sitten että minä sen kautta säästyisin?

— Sopiihan meidän koettaa.

Ystävällisen itsepintaisesti veti hän sitte Henrikin ulos sängystä ja ryömi itse sinne.

— Mene nyt istumaan minun nojatuoliini Henrik, ja anna minun olla hetkinen rauhassa.

Henrik teki, niinkuin oli pyydetty, sillä hän alkoi vähitellen ymmärtää narrin tarkoituksen.

— Sinä et vastaa, — jatkoi ääni. — Se merkitsee sitä, että sinä edelleenkin paadut synneissäsi.

— Ah, anteeksi, Herra, anteeksi! virkkoi Chicot, puhuen nenäänsä ja matkien kuninkaan ääntä.

Sitten hän kääntyi Henrikkiin päin ja sanoi:

— Eikö sinusta ole kovin hupaista, poikani, ettei hyvä Jumala tunnekaan Chicot'ia?

— Kuinka se on mahdollista?

— Odota, niin saatpa nähdä.

— Onneton! — lausui ääni.

— Niin, Herra, — vastasi Chicot. — Minä olen paatunut, kauhea synnintekijä.

— Tunnusta sitten syntisi ja kadu.

— Minä tunnustan, — vastasi Chicot, — että olen ollut suuri petturi serkkuani Condéta kohtaan, jonka vaimon olen vietellyt, ja minä kadun sitä.

— Mitä sinä sanot? mutisi kuningas. — Oletko vaiti! Siitä tapahtumastahan on kulunut jo kauvan.

— No, — sanoi Chicot, — siirtykäämme johonkin muuhun asiaan.

— Jatka! puhui ääni.

— Minä myönnän, — jatkoi nyt tuo vale-Henrik, — että olen menetellyt roistomaisesti puolalaisia kohtaan, jotka olivat valinneet minut kuninkaakseen, siinä että heidät yöllä salaa hylkäsin ja vein mukanani kruunulle tulevat jalokivet. Tätäkin minä kadun.

— Lurjus! kuiskasi Henrik. — Se on unohdettu jo aikoja sitten.

— Mutta minunhan täytyy edelleenkin narrata ääntä, huomautti Chicot. — Anna minun olla rauhassa.

— Puhu! kehoitti ääni edelleen.

— Minä tunnustan, — sanoi Chicot, — että olen riistänyt Ranskan kruunun veljeltäni Alenconin herttualta, jolle se oikeudenmukaisesti kuului, koska minä jo muodollisesti olin siitä luopunut ottaessani vastaan Puolan kruunun, ja minä kadun sitäkin.

— Roisto! — mutisi Henrik.

— Siinä ei ole vielä kaikki, — jatkoi ääni.

— Oi, ei olekaan! Minä tunnustan senkin että minä yksissä neuvoin äitini Medicin Katarinan kanssa olen koettanut karkoittaa Ranskasta lankoani, Navarran kuningasta, tuhottuani kaikki hänen ystävänsä sekä sisartani Margaretaa, surmautettuani kaikki hänen rakastajansa. Kaikkea tätä minä vilpittömästi kadun.

— Voi sinä konna! sähisi kuningas hampaitaan purren.

— Henrik, poikani, älkäämme suututtako Herraa koettamalla salata sitä, minkä hän jo tietää yhtähyvin kuin mekin.

— Mutta nyt ei ole kysymys politiikasta, — jatkoi ääni.

— Vai niin, — vastasi Chicot ylen valittavalla äänellä, — lienee kysymys minun elämäntavoistani, eikö niin?

— Juuri niin, — vastasi ääni.

— Totta on, oi Herra! jatkoi Chicot, yhä vain nenäänsä puhuen, — että minä olen veltto, elostelija, laiskuri, typerä ja tekopyhä olento.

— Niin, se on totta se — vastasi ääni koleasti.

— Ja minä olen kohdellut huonosti naisia, varsinkin jaloa vaimoani.

— Vaimoansa tulee rakastaa niinkuin itseänsä ja enemmän kuin mitään muuta! — jyrisi ääni.

— Ah! — huokasi Chicot, — siinä suhteessa olen paljo syntiä tehnyt.

— Ja sinä olet johdattanut toisiakin synnintekoon senkautta että olet näyttänyt huonoa esimerkkiä.

— Se on totta, varsin totta.

— Sinä olet ollut vähällä saattaa tuon Saint-Luc paran tuhon omaksi. Lähetä hänet jo huomenna takaisin omaistensa luo.

— Ahaa! — kuiskasi Chicot. — Ääni tuntuu olevan hyvin läheistä sukua Cossen talon väen kanssa.

— Ja ellet nimitä häntä herttuaksi, niin tulet iankaikkisesti palamaan siinä samassa uunissa, jossa Sardanapalus, Nebukadnezar ja marsalkka Retz sinua odottavat.

Henrik huokasi levottomasti, sillä tämän uhkauksen kuultuaan tarttui häneen hirveä pelko.

— Mutta etkö huomaa, — kuiskasi Chicot, — kuinka taivas pitää Saint-Luc'in puolta? Saattaisipa hyvällä syyllä uskoa, että hän saa Meidän Herraltamme kaiken mitä haluaa.

Henrik ei näyttänyt kuuntelevan Chicot'in pilahuomautuksia, tai eivät ne ainakaan, jos hän ne ehkä kuulikin, saaneet häntä rauhoittumaan.

— Minä olen hukassa, — huudahti hän. — Minä olen hukassa! Tämä ylhäältä tuleva ääni tappaa minut, minä tunnen sen.

— Ylhäältä tuleva, niinkö sinä sanot? Ei, korkeintaan se tulee sivulta.

— Kuinka, sivultako? — huudahti Henrik.

— Niin, sillä etkö kuule, poikani, että ääni tulee tuosta seinästä? Meidän Herramme asuu ihan varmasti Louvressa. Luultavasti menettelee hän samaten kuin Kaarle Suuri: hän kulkee Ranskan kautta astuakseen alas helvettiin.

— Jumalankieltäjä! Herjaaja! huusi Henrik.

— Se kunnia, mikä sinulle, Henrik on osotettu, on suuri, ja minä onnittelen sinua sen johdosta, mutta pidän sinua sentään kovin kylmäkiskoisena. Sillä sinuthan erottaa hyvästä Jumalasta vain ohut lautaseinä etkä kuitenkaan mene hänen luokseen visiitille. Valoisilainen! Minä en tunne sinua enää. Sinä et ole kohtelias.

Samalla hetkellä leimahtivat muutamat hiilet takassa palamaan levittäen huoneeseen hieman valoa ja valaisten Chicot'in kasvot. Niistä huokui sellaista hilpeyttä, että kuningaskin sitä kummeksui ja lausui moittien:

— Kuinka tulet laskeneeksi pilaa, Chicot. Miten sinä uskallat.?

— Tietysti minä uskallan ja tahdon että sinäkin teet samoin. Tee nyt neuvoni mukaan, poikani.

— Tahdotko siis, että minun pitäisi mennä?

— Tahdon. Mene katsomaan, onko Meidän Herramme todellakin viereisessä huoneessa.

— Mutta entä jos ääni edelleenkin puhuu?

— Olenhan minä täällä vastaamassa, ja hyväpä onkin, että minä jatkan keskustelujani sinun nimissäsi. Ääni silloin luulee, että sinä vieläkin olet täällä sisällä. Sillä sinun täytyy myöntää, että taivaallinen ääni on hyvin herkkäuskoinen eikä näytä varsin hyvin tuntevan väkeänsä. Miten onkaan mahdollista, että minä kokonaisen neljännestunnin olen saanut soittaa suutani, ilman että se olisi minua tuntenut. Onpa se tosiaankin nöyryyttävää henkiolennolle.

Henrik rypisti kulmiaan. Mutta Chicot'in pila oli jo kuitenkin osaksi järkyttänyt hänen käsittämätöntä herkkäuskoisuuttaan.

— Luulen sinun olevan oikeassa, Chicot, — virkkoi kuningas: — Minua todellakin haluttaa mennä katsomaan.

— Tee niin, poikani. Mutta kiiruhda! — sanoi Chicot.

Henrik avasi nyt hiljaa sen käytävän oven, joka vei viereiseen huoneeseen, siihen samaan, jossa Saint-Luc, niinkuin muistetaan, oli. Hän oli parahiksi ehtinyt astua muutaman askeleen, kun jo kuuli äänen uudistavan nuhdesaarnansa. Chicot vastaili mitä vaikertelevimmalla äänellä.

Kun kuningas ehti kauvemmaksi käytävään, huomasi hän kummakseen, miten, samalla kun Chicotin ääni tuntui kuuluvan kauvempaa, tuo ihmeellinen ääni sitävastoin tuntui lähenevän ja että se kuulosti tulevan Saint-Luc'in huoneesta.

Kuningas aikoi koputtaa ovelle, mutta samalla hän huomasikin, että valoa kiilui avaimenreijästä. Hän rupesi siitä tirkistämään. Hänen kalmankalpeat kasvonsa muuttuivat äkkiä verenpunaisiksi, ja hieroessaan silmiään erottaakseen paremmin, ettei se, mitä hän näki, ollut harhanäkyä, hän huudahti:

— Kautta Jumalan! Kuinka on mahdollista, että minusta uskalletaan tehdä näin hävytöntä pilaa?

Kas tässä selitys siitä, mitä Henrik näki. Huoneen yhdessä nurkassa seisoi Saint-Luc, tohvelit jalassa ja yöviitta yllään ja puhui jonkinlaiseen puhetorveen kaikki ne uhkaavat sanat, joita kuningas oli pitänyt ylhäältä tulevana äänenä, ja hänen olkaansa vasten nojaten seisoi yöpuvussaan nuori nainen, joka silloin tällöin tempasi puhetorven hänen kädestään ja puhui siihen kaikkea sellaista, mitä koirankurisuutensa hänelle mieleen johdatti, tehden samalla äänensä mahdollisimman voimakkaaksi. Ne kumpikin nauroivat tukehtuakseen joka kerta kun ottivat suunsa pois puhetorvesta, sillä Chicot vastaili yhäkin mitä valittavimmalla äänellä ja matki täydelleen kuninkaan nenäänsäpuhumista.

— Saint-Luc'in vaimo! Reikä seinässä! Petosta! — mutisi Henrik. — Oo, ne roistot saavat sen minulle kalliisti maksaa!

Kuullessaan erään lauseen, joka oli entisiäkin loukkaavampi, astui Henrik askeleen takaperin ja potkasi oven auki hämmästyttävän voimakkaasti.

Puolialaston Jeanne riensi kirkuen sänkyyn ja kääriytyi sen verhon sisään. Kauhusta kuolonkalpeana, puhetorvi kädessään, Saint-Luc polvistui kuninkaan eteen, jonka kasvot raivosta olivat liidunvalkeat.

— Ah! — huusi Chicot kuninkaan huoneessa, — ah! armoa! Minä huudan avuksi pyhän neitsyen ja kaikki pyhimykset!… Minä kuolen.

Mutta ei kumpikaan viereisessä huoneessa olevista näyttelijöistä ollut tässä naurettavassa näytelmässä ehtinyt sanoa ainoatakaan sanaa, niin äkisti oli näytelmän aihe muuttunut. Henrik ensimäisenä keskeytti äänettömyyden.

— Pois! — huusi hän, ja raivolla, mikä ei suinkaan ollut hallitsijan arvon mukaista, tempasi hän puhetorven Saint-Luc'in kädestä ja kohotti sen ylös sillä lyödäkseen Saint-Luc'ia.

Mutta sukkelasti, kuin käärmeen puremana, syöksähti Saint-Luc ylös ja lausui:

— Sire, teillä ei ole oikeutta lyödä minua muuhun paikkaan kuin päähän. Minä olen aatelismies.

Henrik heitti puhetorven syrjään, mutta samassa otti sen Chicot ylös. Kun näet Chicot oli kuullut oven potkaistavan sisään, oli hän ymmärtänyt, että välittäjä oli nyt tarpeen, minkävuoksi hän heti paikalla riensi hätään.

Hän jätti Henrikin ja Saint- Luc'in aloilleen, juoksi sängyn luo, sillä hän aavisti, että joku oli siellä kätkössä ja veti sieltä esiin vapisevan nuoren rouvan.

— Katsos, — huusi hän, — Aatamia ja Eevaa syntiinlankeemuksen jälkeen! Sinä kai karkoitat heidät pois, Henrik?

— Karkoitan, — vastasi kuningas jylhästi.

— Odotappa sitten, niin saat minusta miekka kädessä vartioivan enkelin, — jatkoi Chicot ja, asettuen kuninkaan ja Saint-Luc'in vähin, ojensi puhetorven molempain rikollisten päitten yli sekä lausui:

— Tämä on minun paratiisini, jonka te nyt tottelemattomuutenne kautta olette menettäneet. Minä kiellän teitä tänne palaamasta.

Saint-Luc oli kietonut käsivartensa vaimonsa uumien ympärille puolustaakseen tätä, jos niin tarvittiin, kuninkaan vihaa vastaan. Chicot kuiskasi hänelle:

— Jos teillä on hyvä hevonen, niin kannustakaa sitä niin kauvan, kunnes se kaatuu kuoliaana maahan, mutta laittakaa vaan asiat niin, että olette täältä kahdenkymmenen liöön päässä jo varhain huomisaamuna.

11.

Bussyn tutkimukset.

Sillävälin oli Bussy palannut asuntoonsa. Hän mietiskeli lakkaamatta edellisen yön seikkailujaan.

— Se on ainakin varmaa, — sanoi hän itsekseen, — että minun kimppuuni on hyökätty ja että minut on haavotettu, sen tunnen täysin tarkasti. Bastiljin tienoossa minun päälleni käytiin, kun olin menossa Saint-Antoinen esikaupunkiin noutamaan Navarran kuningattaren kirjettä. Siis oli hyökkäyspaikka siellä, lähellä jotakin porttia, ja siinä portissa oli luukku, jonka läpi minä katselin, sittenkun portti oli tullut paiskatuksi kiinni, ja silloin minä näin, miten kalpea Quélus oli ja miten hänen silmänsä säkenöivät. Sitten tulin johonkin pitkään käytävään, ja sen päässä oli rappu, johon minä kompastuin, ja lopuksi löysin itseni paljaan taivaan alta kadulla makaamasta ja vieressäni seisoivat munkki, teurastaja ja muuan vanha nainen.

— Mutta mistä se johtuu, että kaikki muut unet niin äkisti mielestä haihtuvat, mutta tämä sen sijaan syöpyy sinne yhä syvemmälle? Ah, — huokasi Bussy, — siinäpä juuri piileksii asian merkillisyys!

— Eihän ole mahdollista, — jatkoi hän, — että unesta jäisi jälelle sellainen vaikutus. Minä näen sielussani, milloin vain tahdon, koko huoneen, seinäpapereissa ja katossa olevat kuviot, damastiverhoisen sängyn, valokuvan ja sen kauniin, vaaleanverisen naisen, vaikkakaan en ole ihan varma siitä, olivatko ehkä nainen ja valokuva yksi ja sama. Vihdoin näen nuoren lääkärin, joka silmät peitettyinä tuotiin minun sänkyni ääreen. Kaikki tämä on niin ollen minun johdikkeenani. Näidenhän pitäisi riittää tuntomerkeiksi, ja minä olisin ylen tyhmä, ellei minun onnistuisi saada valaistusta asiaan. Nyt Bastiljin kentälle!

Tämä päätös oli kylläkin kaikkea muuta mutta ei lainkaan viisas sellaisen miehen tekemäksi, joka edellisenä iltana vähällä oli tulla murhatuksi juuri samassa paikassa, jonne nyt aikoi mennä. Bussy otti kuitenkin lujimman miekkansa, kietoi kapan hartioilleen, nousi kantotuoliinsa ja käski sen pysäyttämään Roi de Sicile-kadun päässä. Siellä hän nousi pois kantotuolistaan ja käski palvelijansa odottamaan, minkä jälkeen hän läksi Bastiljiin päin.

Kello oli yhdeksän, ja Parisin kadut olivat autiot ja tyhjät. Bussy katseli ympärilleen, tunteakseen jälleen sen paikan, missä hänen hevosensa oli kaatunut hänen altaan, ja luuli sen piankin löytäneensä. Hän alkoi nyt jotenkin tarkoin tutkia jokaista porttia havaitakseen luukun, josta oli katsellut Quélusta. Mutta kaikissa porteissa oli samallainen luukku ja porttien sisäpuolella käytävä, mikä ei suinkaan ollut mitään kummallista, kun ajatellaan, että portinvartijoita siihen aikaan ei yksityisten taloissa käytetty, mistä syystä kolmeneljäsosaa taloista oli rakennettu juuri tähän tapaan.

Kautta jumalan! — virkahti Bussy harmissaan. — Jos minä nyt kolkutan jok'ainoalle portille, kyselen jok'ikiseltä vuokralaiselta ja tuhlaan tuhat ecua saadakseni palvelijat ja kamarineitsyet puhumaan, niin saanhan toki vihdoinkin selville sen, mitä haluan. Oletetaan, että taloja on viisikymmentä ja että minä käyn kymmenessä talossa kunakin iltana, niin en tarvitse enempää kuin viisi iltaa.

Bussy oli juuri lopettanut yksinpuhelunsa, kun hän yht'äkkiä havaitsi heikon valon, joka vuoroon nousi ja laski.

Tämä valo läheni hitaasti. Se pysähtyi väliin ja heilahti milloin oikealle, milloin vasemmalle.

— Bastiljin seutu on ihan varmaan ihmeellinen paikka, — ajatteli Bussy. — Mutta tahdonpa kuitenkin odottaa ja katsoa, mitä tämä kaikki merkitsee.

Voidakseen tehdä mukavammin havaintojaan kietoi Bussy viittansa ympärilleen ja rupesi nojalleen muuatta porttia vasten. Yö oli niin pimeä, ettei ihmistä voinut erottaa neljän askeleen päästä.

Lyhty sillävälin kuitenkin lähenemistään läheni, heilahdellen mitä omituisemmin kummallekin puolelle. Mutta kun Bussy ei ollut taikauskoinen, tuli hän piankin vakuutetuksi siitä, ettei valo ollut mitään niitä virvatulia, jotka niin kauheasti matkustavaisia keskiajalla pelästyttivät, vaan pelkästään tavallinen lyhty, jota jokin ihminen kantoi.

Muutamain sekuntien kuluttua osottautui tämä johtopäätös oikeaksi. Noin kolmenkymmenen askeleen päässä havaitsi Bussy tumman varjon, josta vähitellen muodostui elävä olento, lyhty vasemmassa kädessään. Ensi näkemällä näytti tämä olento kuuluvan noiden kunnianarvoisten juomarien veljeskuntaan, sillä vain juopumuksen laskuun saattoi panna ne ympyrät, joita hän kierteli, ja sen merkillisen kärsivällisyyden, jolla hän kompasteli kuoppiin.

Sattuipa hän kerran liukahtamaankin, ja aimo jysäys, jota seurasi lyhdyn omituinen liike ylhäältä alas, näytti merkitsevän sitä, että jaloiltaan epävakainen yökulkija oli löytänyt tanakamman pohjan.

Bussyssa alkoi herätä jonkinlainen myötätunto, jota jalo mieli aina juopunutta, apuatarvitsevaa olentoa kohtaan tuntee, ja hän juuri aikoi lähestyä tätä Backuksen palvelijaa, mutta huomasikin lyhdyn taas niin kiiruusti kohoavan, että hän havaitsi lyhdyn kantajalla olevan ruumiissaan enemmän voimia kuin mitä olisi ollut syytä otaksua.

— Ahaa! — mutisi Bussy. — Vieläkin seikkailu; siltä se ainakin näyttää.

Lyhty läheni taas, ja sen valossa Bussy kummakseen havaitsi, että sen kantajan silmien edessä oli side.

— Onpa todellakin merkillinen päähänpisto olla sokkosilla lyhty kädessä, varsinkin sellaisella maalla kuin mitä tämä on, — ajatteli Bussy. — Mahtanenko minä taaskin nähdä unta?

Hän näki taas sokkomiehen kulkevan muutamia askeleita eteenpäin.

— Toden totta! — virkahti Bussy. — Luulenpa, että tuo houna puhelee itsekseen. Hän ei ihan varmaan ole juopunut eikä hullu, vaan yksinkertaisesti jokin matematikko, joka hakee ratkaisua johonkin probleemiin.

Tämän päätöksen tehtyään kuuli Bussy miehen hokevan:

— Neljäsataakahdeksankymmentäkahdeksan, neljäsataakahdeksankymmentäyhdeksän, neljäsataayhdeksänkymmentä… sen pitäisi olla tässä lähellä.

Sen jälkeen irrotti tuo salaperäinen mies kääreen silmiltään ja huomattuaan olevansa erään talon edessä, meni sen portille ja katseli sitä tarkoin.

— Ei, tämä se ei ole.

Senjälkeen hän veti taas siteen silmilleen ja jatkoi laskemistaan.

— Neljäsataayhdeksänkymmentäyksi, neljäsataayhdeksänkymmentäkaksi, neljäsataayhdeksänkymmentäkolme. Nyt minun pitäisi olla perillä.

Hän otti taaskin pois siteen, meni sitä lähinnä olevalle portille, missä Bussy seisoi, ja tutki sitä.

— Hm, hm! — myhähti hän hetken kuluttua. — Se saattaisi olla tämäkin. Ei, kyllä, ei! Nämä kirotut portit ovat ihan toistensa kaltaisia.

— Saman havainnon olen minäkin tehnyt, — sanoi Bussy itsekseen. — Tämä seikka lujittaa minun luottamustani laskumestariin.

Tämä asetti nyt taaskin kääreen silmilleen ja jatkoi laskemistaan aina neljäänsataanyhdeksäänkymmeneenyhdeksään.

— Jos nyt suoraan edessäni on portti, niin sen täytyy olla oikean, — virkkoi hän.

Siinä oli tosiaankin portti, ja se oli juuri sama portti, jonka pimentoon Bussy oli kätkeytynyt. Kun siis tuo otaksuttu matematikko kohotti lyhtyään ja otti kääreen silmiltään, joutui hän seisomaan Bussyn kanssa ihan vastakkain.

Mitä ihmettä! — huudahti Bussy. — Tässähän lääkäri onkin! Te sidoitte eilen erään aatelismiehen, jota oli haavotettu kylkeen.

— Kyllä, ja te olette se sama aatelismies. Minäpä en osannut odottaa tapaavani teitä täällä.

— Mitä te sitten etsitte?

— Sitä taloa, jonne minut haettiin.

— Ettekö siis tuntenut sitä entuudestaan? Kuinka olisin sitä voinut tuntea? Minuthan saatettiin sinne sidotuin silmin.

— Oletteko siis tosiaankin ollut tässä talossa?

— Olen, joko tässä tai jossakin noissa toisissa, en voi sanoa missä, koska juuri parast'aikaa olen sitä etsimässä.

— Hyväpä on! huomautti Bussy. — Niinpä en olekaan nähnyt unta.

— Mitä tarkoitatte? Minä en teitä ymmärrä.

— Nähkääs, minun täytyy teille sanoa, että luulin koko tämän tapahtuman olleen unta vain — miekanpistosta lukuunottamatta, kuten ymmärrätte.

— Sitä en lainkaan ihmettele, sillä minä aavistin, että siinä piili jokin salaisuus.

— Niin juuri, salaisuus, jonka minä haluaisin saada selville. Tahdotteko auttaa minua siinä suhteessa?

— Hyvin mielelläni.

— Mikä on nimenne, ystäväni?

— Hyvä herra, — vastasi nuori lääkäri, — minä en tahdo nousta suurten hevosteni selkään, kuten sanotaan. Tiedän, että minun pitäisi tuollaisen kysymyksen kuullessani ylpeästi ojentautua suoraksi ja käsi kupeella sanoa: entä teidän oma nimenne, hyvä herra? Mutta teillä on pitkä miekka ja minulla vain lansettini. Sitäpaitsi te näytätte jalosukuiselta, mutta minä sen sijaan olen märkä ja likainen korvia myöten. Niinpä vastaankin vallan vilpittömästi, että nimeni on Remy-le-Haudouin.

— Kiitän luottamuksestanne! Minä olen Clermontin kreivi Ludvig, Bussyn herra.

— Amboisen Bussy! Bussy sankari! — huusi nuori lääkäri teeskentelemättömän ihastuksissaan. — Olisitteko tuo kuuluisa Bussy!…

— Olen, minä itse, vastasi Bussy ujostellen. — Ja kun me nyt olemme tehneet keskenämme tuttavuutta, niin olkaapa hyvä ja tyydyttäkää hieman minun uteliaisuuttani. Kuinka te osuitte tulemaan tähän.

— Niin, onpa se kylläkin merkillistä. Herra kreivi, kuulkaapas, mitä minulle on tapahtunut. Minä asun Beautreillisen kadun varrella, viidensadan askeleen päässä täältä. Olen köyhä kirurgi ja olen opiskellut verrattain paljo saamatta kuitenkaan mitään suurempaa tunnustusta. Nyt sattui kahdeksan päivää sitten, että muuan mies arsenaalin toisella puolen sai syvän puukonpiston. Minä ompelin haavan kiinni, ja siitä sain ympäristössä jonkinlaista mainetta. Siitä on minun kiittäminen sitäkin onnea, että minut edellisenä yönä herätti suloinen ääni.

— Naisäänikö? — huudahti Bussy.

— Niin. Mutta, jalo herra, pankaa tarkoin huomioonne, mitä minä sanon. Niin kokematon kuin olenkin, olen kuitenkin varma siitä, että se oli jonkin palvelijattaren ääni.

— No, mitä teitte silloin?

— Minä nousin ylös ja avasin oveni. Mutta tuskin olin tullut etehiseen ennenkuin kaksi pientä kättä, jotka eivät olleet erittäin hienot, käärivät siteeni silmieni eteen.

— Ilmanko mitään virkkamatta?

— Sanottiinpa tietenkin jotain. Minulle puhuttiin: Tulkaa, älkää koettako katsoa, mihin menette, olkaa vaitelias, ja kas tässä on teille palkintonne.

— Ja millainen oli palkkionne?

— Minun käteeni pistettiin kultarahoilla täytetty kukkaro.

— Entä mitä te vastasitte?

— Että minä olin valmis seuraamaan ihastuttavaa saattajatartani. Enhän minä tiennyt, oliko hän ihastuttava vaiko ei. Mutta minä ajattelin, ettei kohteliaisuus, vaikkakin hieman liioiteltu, voisi vahingoittaa.

— Ja te menitte vastaansanomatta?

— Tietystikin menin. Sillä olen usein lukenut sellaisista tarinoista ja aina havainnut, että niistä lääkärille johtui jotakin miellyttävää. Minä siis läksin. Minua kuletettiin kovaa, jäätynyttä maata myöten, ja minä laskin aina viiteensataankahteen askeleeseen saakka.

— Se oli varovaisesti tehty, ja teidän pitäisi nyt olla oikealla portilla.

— Niin, ainakaan ei minun pitäisi olla sieltä kaukana, koska minä nyt olen laskenut neljäsataayhdeksänkymmentäyhdeksän askelta, ellei se nuori nainen kuletellut minua kiertoteitä, jota minä hänestä melkein epäilen.

— Mutta voittehan kai tehdä joitakin havaintoja?

— Panin merkille kaiken, sikäli kuin henkilö, joka ei voi nähdä, yleensä saattaa merkille panna. Minä kuljin portista, porttikäytävän halki ja sitten rappuja myöten, joissa oli kaksitoista porrasta.

— Ja oliko ovi aivan siinä vieressä?

— Ei, ensin oli luullakseni korridoori, sillä minä kuulin, että kolme eri ovea avattiin. Kuultuani sitten miellyttävän naisäänen lausuvan muutamia sanoja vietiin minut siihen huoneeseen, jossa te makasitte, ja minun käskettiin ottamaan side pois silmiltäni.

— Missä minä silloin olin?

— Te makasitte eräässä damastiverhoisessa sängyssä.

— Huoneessa, jonka seinäpapereita mytologiset kuviot koristivat?

— Aivan niin. Ja sitten oli vielä kahden akkunan välissä…

— Nuoren, ihastuttavan tytön muotokuva?

— Niin. Hyv'on! Sitten minä sidoin haavanne.

— Ja sen teittekin mainiosti, sillä jo tänä aamuna oli haava melkein parantunut.

— Siitä on teidän kiittäminen erästä minun keksimääni salvaa. Monesti, kun en ole tiennyt, keneen kohdistaisin kokeiluni, olen vedellyt haavoja omaan ihooni, ja vamma on parantunut aivan heti.

— No, herra Remy, kertokaapa enemmän!

— Sitten te menitte jälleen tajuttomaksi, ja ääni kysyi, miten teidän laitanne oli.

— Missä oli nainen tämän kysymyksen tehdessään?

— Hän oli jossain sivuhuoneessa, niin etten minä voinut häntä nähdä, ja minä vastasin, ettei teidän haavanne ollut vaarallinen ja että se piankin paranisi.

— Näyttikö hän siitä rauhoittuvan?

— Oo, hän näytti tulleen vallan ihastuksiinsa, sillä hän huudahti: Ah, hyvä Jumala, vai niin onnellisesti!

— Sanoiko hän todellakin niin? Rakas herra Remy! Minä tahdon toimia teidän parhaaksenne. Entä sitten?

— Sitten oli kaikki päättynyt. Teidän haavanne oli sidottu, minulla ei enää ollut mitään tekemistä, ja ääni lausui minulle: Jatkakaa, hyvä herra, niinkuin olette alkanutkin, älkääkä saattako ikävyyksiä naisparalle, joka on toiminut vain myötätuntoisuudesta. Asettakaa jälleen side silmillenne ja sallikaa saattaa itsenne kotiin ilman vastaväitteitä.

— Ja lupasitteko te?

— Lupasin. Minä annoin siihen kunniasanani.

— Ja oletteko sen pitänyt?

— Senhän näette itsekin, — vastasi nuori mies varsin naivisti, — koskapa juuri nyt haen porttia.

— Mainiota! virkkoi Bussy. Se on kaunis ominaisuus, ritarillinen ominaisuus, ja vaikka se minua eräässä suhteessa harmittaakin, en kuitenkaan voi olla sanomatta: Ojentakaa minulle kätenne, herra Remy! Te ansaitsisitte olla aatelismies.

— Hyvä herra, — sanoi Remy, minulle on oleva ikuiseksi kunniaksi se että olen saanut puristaa urhoollisen Bussyn kättä. Kuitenkin on minulla jotain sydämelläni.

— Mitä niin?

— Nähkääs, kukkarossa oli kokonaista kymmenen kultarahaa, ja se on aivan liian paljo sellaiselle, joka ottaa viisi sou'ta käynneistään silloinkun ei tee niitä ihan ilmaiseksi. Juuri sentähden olen nyt etsimässä taloa.

— Jättääksenne ehkä kukkaron takaisin.

— Aivan niin.

— Paras herra Remy. Minä vakuutan, että te olette aivan liian tunnollinen. Te olette nämä rahat rehellisesti ansainnut, ja ne kuuluvat teille.

— Niinkö arvelette? — kysyi Remy ylen tyytyväisenä.

— Minä menen siitä vastuuseen. Ainoa seikka siinä vain on se, ettei tuon naisen olisi tullut sitä teille maksaa, sillä minä en tunne häntä eikä hän minua.

— Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä velvoittaa minun jättämään rahat takaisin.

— En minä sano sitä. Tahdoin vain huomauttaa, että minäkin olen teille velassa.

— Tekö velassa minulle?

— Olen, ja minä aion sen myöskin maksaa. Mitä te teette Parisissa? Antakaa kuulua… sanokaa… luottakaa minuun, paras herra Remy…

— Mitäkö minä teen Parisissa? En mitään, herra kreivi. Mutta kyllä minä jotain tekisinkin, jos minulla vain olisi potilaita.

— No sehän sopii vallan mainiosti. Minä hankin teille heti yhden sellaisen: tahdotteko saada minun kanssani tekemistä. Minä olen hyvä "kundi". Tuskin näet kuluu päivääkään, etten minä joko saisi itse tai antaisi muille jotain ruumiinvammaa. Puhukaa… tahdotteko ottaa paikataksenne ne naarmut, joita minä saan tai annan?

— Ah, herra kreivi! — virkkoi Remy. — Minä olen aivan liian vähäpätöinen voidakseni…

— Ei sinnepäinkään, hitto vie! Te päinvastoin olette juuri sellainen mies, jota minä tarvitsen. Teillä on yhtä kevyt käsi kuin naisella, ja teillähän on sitäpaitsi tuo verraton salvanne.

— Mutta, armollinen herra…

— Te tulette asumaan minun luonani… te saatte omat erityiset huoneenne, omat palvelijanne. Ottakaa vastaan minun tarjoukseni tai muuten saatatte minut kovin pahalle mielelle. Sitäpaitsi te ette vielä ole suorittanut tehtäväänne loppuun, teidän on vieläkin sidottava minun haavani, rakas Remy.

— Herra kreivi, — vastasi nyt nuori lääkäri, — minä olen niin haltioissani, etten tiedä, miten taitaisin iloani ilmaista. Minä siis saan opiskella ja minä saan käytännöllistä kokemusta!

— Ei, minähän sanon haluavani teitä ainoastaan itseäni varten… ja ystäväni, kuten ymmärrätte. Ettekö satu muistamaan jotain vieläkin liikuttavampaa seikkailua?

— En, en ainoatakaan.

No auttakaapa minua sitten pääsemään asiasta hiukan selville, jos se suinkin on mahdollista.

— Millä tavalla sitten, herra kreivi?

— Niin, kuuleppas! Te, joka olette havaintokykyinen mies, joka luette askeleet, kompuroitte pitkin seinävieriä ja tunnette ihmiset äänestä, te ehkä voitte sanoa, mistä johtuu se että sittenkun te olitte minut sitonut minut kannettiin talosta kadulle Temppelitornin vallihaudan luo?

— Teidätkö, herra kreivi?

— Juuri minut. Oletteko te jollain tavoin ollut avullisena tässä minun siirtämisessäni?

— En suinkaan. Minä päinvastoin olisin pannut sitä vastaan, jos minun neuvoani olisi kysytty… Kylmä ilma olisi voinut olla teille mitä vahingollisin.

— Siis en koskaan tule hullua hurskaammaksi. Tahdotteko auttaa minua vielä hetkisen talon etsinnässä?

— Minä tahdon kaikkea, mitä te vaan tahdotte, armollinen herra. Pelkään vain, ettemme pääse mihinkään tulokseen, sillä ovathan nämä talot kaikki toistensa kaltaisia.

— Olkoot, — sanoi Bussy. — Mutta meidän on tultava tänne uudelleen päiväs-aikana.

— Kyllä, mutta päivällä meidät ehkä huomataan.

— Silloin meidän on tehtävä erinäisiä kysymyksiä, ja niinpä me lopuksi saavutammekin tarkoituksemme. Meitä on nyt kaksi emmekä me juoksentele unia utelemassa, vaan olemme tekemisissä todellisuuden kanssa. Ja uskokaa minua, Remy, se jo on paljo se!

12.

Mikä Bryan de Monsoreau oli miehiään.

Ei se ollut iloa, vaan jonkinlaista huumausta, jota Bussy tunsi tultuaan vakuutetuksi siitä että hänen unikuvansa olikin todellisuutta ja että tuo kaunis nainen todellakin oli osottanut hänelle jalomielistä vieraanvaraisuutta. Hän ei tahtonut päästää käsistään myöskään sitä nuorta lääkäriä, jonka juuri äsken oli henkilääkärikseen korottanut. Remyn täytyi nousta hänen kantotuoliinsa, sillä kreivi pelkäsi, että jos hän vain hetkeksikin hänestä eroaisi, lääkäri livahtaisi kuin henki hänen käsistään. Hän aikoi senvuoksi viedä hänet kotiinsa Bussyn hotelliin ja pitää häntä siellä seuraavaan päivään asti, saadakseen sitten ajatella, päästäisikö hän hänet vapaaksi vaiko ei. Koko kotimatkan ajan sateli uusia kysymyksiä, mutta eipä Remy tiennyt juuri paljoa enemmän kuin Bussykaan, paitsi että hän oli vakuutettu siitä, ettei ollut uneksinut, koska hän ei ollut ollut tainnoksissa. Mutta jokaiselle rakastuneelle nuorelle miehelle, ja Bussy oli päivänselvästi rakastunut, merkitsee jo paljo se, että hänellä on toveri, jolle hän voi puhua siitä naisesta, jota rakastaa. Remy häntä tosin ei ollut nähnyt, mutta se olikin Bussyn silmissä päinvastoin ansioksi, sillä näin ollen voi Remy saada hänet käsittämään, miten paljo ylempänä nainen joka suhteessa oli muotokuvaansa.

Bussy olisi mielellään halunnut koko yön puhua tuosta tuntemattomasta naisesta, mutta Remy alotti lääkärintehtävänsä selittämällä, että haavottuneen tuli nukkua tai ainakin maata pitkällään levollisesti. Väsymys ja kipu neuvoivat kreiville samaa, ja nämä kolme yhtynyttä mahtia hänet viimein voittivatkin.

Hän ei kuitenkaan mennyt makuulle, ennenkuin oli osottanut uudelle kotilääkärilleen asunnoksi kolme huonetta, joissa hän itse nuorempana oli asunut ja jotka sijaitsivat Bussyn hotellin kolmannessa kerroksessa. Tultuaan sitten vakuutetuksi siitä, ettei nuori lääkäri, joka näytti olevan uuteen asuntoonsa tyytyväinen, salaa pakenisi palatsista, siirtyi hän omaan upeaan asuntoonsa.

Seuraavana aamuna herätessään hän huomasi Remyn seisovan sänkynsä vieressä. Tuo nuori mies oli viettänyt yönsä voimatta uskoa onneensa, ja hän odotteli vain Bussyn heräämistä tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei hän nyt vuorostaan ollut nähnyt unta.

— No, — kysyi Remy, — miten voitte, armollinen herra?

— Mainiosti, paras lääkärini. Entä te itse? Oletteko tyytyväinen?

— Olen, niin tyytyväinen, jalo suojelijani, etten tahtoisi vaihtaa asemaani kuningas Henrik III:nen kanssa, vaikka hän eilispäivän kuluessa lienee harpannutkin monta askelta taivaanvaltakuntaa kohti. Mutta eipä tässä nyt siitä olekaan kysymys, vaan meidän on tarkastettava haavaa.

Se näytti varsin pian paranevan. Bussy oli nukkunut hyvin, ja kun kerran uni ja onnellisuudentunne tulivat kirurgille avuksi, niin eipä hänellä enää ollut juuri mitään tekemistä.

— No, — kysyi Bussy, — mitäpä sanotte haavasta?

— Minä sanon, etten mielelläni antaisi teidän tietää, että te jo olette melkein terve, pelosta että te lähetätte minut takaisin Beautreillisen kadulle, viidensadankahden askeleen päähän tuosta kuuluisasta talosta.

— Josta me vielä otamme selon, etkö usko, Remy?

— Anteeksi! — huomautti Remy. — Luulen, että te sanoitte minua sinuksi, armollinen herra?

— Niitä, joista pidän, minä sinuttelen. Loukkaannutko siitä?

— Enhän toki, päinvastoin! — huudahti nuori mies, kokien tarttua Bussyn käteen ja suudella sitä. — Luulin kuulleeni väärin. Oi, armollinen herra, te teette minut niin äärettömän iloiseksi!

— Rakas ystäväni, minä toivon vain, että sinäkin puolestasi pitäisit minusta hiukan, että katsoisit olevasi täällä niinkuin kotonasi ja että sinä sallit minun, sill'aikaa kun muutat tänne tavarasi, olla läsnä tänään ylihovijahtimestarin virkaanasettajaisissa.

— Ah, virkkoi Remy, — nythän te jo taas olette valmis tekemään uusia hullutuksia!

— En, päinvastoin lupaan olla hyvin järkevä.

— Mutta teidänhän täytyy nousta ratsun selkään?

— Niin täytyy. Se on aivan välttämätöntä.

— Jos teillä on oikein hiljainen konkari, niin ottakaa sitten tänään se, minkä haluaisitte satuloida sille naiselle, joka on niin sen muotokuvan näköinen — te tiedätte kyllä minkä.

— Kuuleppas Remy. Sinäpä, toden totta, olet löytänyt oikean tien sydämeeni. Minä pelkäsin kovin, ettet sinä sallisi minun ottaa osaa tähän metsästykseen, tai oikeammin sanoen tähän leikkiin, sillä hovinaiset, samoinkuin kaupungin muutkin uteliaat naiset, tulevat siihen myös osaaottamaan. Nyt, rakas Remy, ymmärtänet jo, että tuon salaperäisen naisen täytyy olla hovin naisten tai kaupunkilaisten naisten joukossa. Varmastikaan hän ei ole mikään yksinkertainen porvaristyttö. Kauniit seinät, maalattu katto ja damastisänky, sanalla sanoen, kaikki tuo aistikas ylellisyys todistaa sitä, että hän on ylhäinen tai ainakin varakas nainen. Arveleppa, että minä kohtaisin hänet metsästysretkellä?

— Kaikki on mahdollista, — vastasi Remy filosofisesti.

— Paitsi talon löytäminen, — huokasi Bussy.

— Ja sitten sinne pääseminen, vaikka se löydettäisiinkin, — lisäsi Remy.

— Ooh, minä kyllä tiedän erään keinon: minä hankin itseeni uuden miekanpiston, — huomautti Bussy.

— Hyvä on, — virkkoi Remy. — Se antaa minulle toivoa saada jäädä teidän luoksenne.

— Olkaa huoleti siihen nähden, — sanoi Bussy. — Minä en, kautta kunniani, nyt tahdo olla ilman sinua.

— No niin, — virkkoi nuori lääkäri, — on siis päätetty, että te otatte osaa metsästysretkeen saadaksenne selon naisesta, ja että minä palaan Beautreillisin kadulle koettaakseni hakea tarkoitettua taloa.

— Olisipa somaa, — pisti Bussy väliin, — jos me, kun ensi kerran tapaamme toisemme, olisimme kumpikin etsimisessämme onnistuneet.

Vincennerin metsässä oli todellakin määrätty suuri metsästysretki toimeenpantavaksi Monsoreaun kreivin ylihovijahtimestarin toimeen asettamisen johdosta. Edellisen päivän katumuskulkue ja kuninkaan ankara parannuksenteko olivat aluksi panneet monen epäilemään, tokko kuningas mieskohtaisesti tulisikaan mukaan. Sillä kun kuningas väliin sai tällaisen jumalisuuden puuskan, sattui useinkin, ettei hän moniin viikkoihin poistunut Louvresta, ellei hän mennyt hartaudenharjoituksessaan niin pitkälle, että läksi suoraapäätä johonkin luostariin. Mutta koko hovin suureksi kummastukseksi saatiinkin aamulla tietää, että kuningas oli lähtenyt Vincennerin torniin metsästääkseen yhdessä veljensä ja koko hovinsa kanssa.

Kello yhdeksän olivat siis kaikki koolla, ja uusi hovimies, jota tuskin kukaan tunsi ja joka senvuoksi oli yleisen uteliaisuuden esineenä, esiintyi uljaan mustan ratsun selässä. Kaikkien katseet suuntautuivat häneen.

Hän oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies, rotevakasvuinen, kasvoissa rokonarpia. Hänen ihonsa muutti väriään aina erilaisten mielenliikutusten mukaan, ja siitä syystä hänen ulkomuotonsa ensi näkemältä teki epämiellyttävän vaikutuksen.

Puettuna vihreästä kankaasta tehtyyn hopeakaluunaiseen takkiin, jota koristivat olkalaput, joihin kuninkaan vaakuna oli kirjaeltu, kantaen vasemmassa kädessään metsästyskeihästä ja oikeassa sauvaa, joka hänen, tällaisissa tilaisuuksissa vallitsevien juhlamenojen mukaisesti, oli annettava kuninkaalle, saattoi Monsoreaun kreivi todellakin näyttää uljaalta ritarilta, mutta mikään kaunis aatelismies hän ei suinkaan ollut.

— Hyi kuitenkin, miten ruman lepakon te olette tuonut meille herttuakunnastanne, armollinen herra! — sanoi Bussy Anjoun herttualle. — Tuollaisiako aatelismiehiä teidän suosionne etsii maaseudulta? Vakuutanpa, ettei hänen moistaan löydy edes itse Parisista, joka kuitenkin on jotenkin suuri kaupunki ja jossa asuu verrattain runsaasti rumia miehiä. Väitetään, että te hyvin lämpimästi olette suositellut häntä kuninkaalle.

— Kreivi de Monsoreaun on palvellut minua uskollisesti, — vastasi Anjoun herttua lakoonisesti, — ja minä palkitsen häntä sen johdosta.

— Hyvin puhuttu, armollinen herra. Ja onhan kaunista, että ruhtinaat osaavat antaa tunnustusta, sitäkin kauniimpaa, kun se on niin harvinaista. Mutta ellei mitään muuta vaadita, niin tuntuupa minusta, että olen minäkin palvellut armollista herraa uskollisesti, ja minä pyydän teidän olemaan vakuutettu siitä, että minä kantaisin ylihovijahtimestarintakkia paljo paremmin kuin tuo pitkä kummitus. Ei, mutta katsokaapas, hänellähän on punainen parta. Se oli vielä lisäkaunistus!

— Minä en ole kuullut, — vastasi Anjoun herttua, — että hovitoimeen päästäkseen pitäisi olla luotu Apolloksi tai Antinoukseksi. Minä katson sydämeen enkä kasvoihin, tehtyihin palveluksiin, en herran valittuihin.

— Teidän korkeutenne epäilemättä pitää minua kovin uteliaana, — jatkoi Bussy, — mutta minun täytyy tunnustaa kykenemättömyyteni arvaamaan, minkä palveluksen herra de Monsoreau on saattanut teidän korkeudellenne tehdä.

— Oletpa oikeassa, Bussy, — vastasi herttua äreästi. — Olet, kuten sanottu, ylen utelias, ja vieläpä aivan liian kovin.

No niin, sellaisia ne ovat ruhtinaat! — huudahti Bussy vanhaan arkailemattomaan tapaansa. — He kyselevät alituiseen, ja heille täytyy vastata kaikkeen, mutta jos kerrankin rohkenee tehdä heille itselleen kysymyksen, ei heiltä saa milloinkaan vastausta.

— Oikeassa olet, — sanoi herttua, — mutta voithan kysyä Monsoreaun kreiviltä itseltään.

— Sepä oli todellakin kelpo neuvo, — huomautti Bussy, — ja hänen suhteensa hänhän on vain alhainen aatelismies — on minulla aina keinoni jälellä, ellei hän anna vastausta.

— Millainen keino?

— Sanon hänelle, että hän on epäkohtelias herra.

Asiaa sen enempää ajattelematta käänsi nyt Bussy selkänsä prinssille ja lähestyi hattu kourassa herra de Monsoreauta, joka, ollen kaikkien katseitten esineenä, ihailtavan kylmäverisesti odotti, että kuningas tulisi vapauttamaan hänet tästä epämiellyttävästä tarkastelemisesta.

Nähdessään Bussyn iloisena ja hymyillen hattu kourassa lähenevän muutti hänkin muotonsa hiukan iloisemmaksi.

— Anteeksi, hyvä herra, — lausui Bussy, — mutta te näytte olevan niin kovin yksinänne. Olisikohan ehkä se suosio, jota te nykyisin nautitte, jo värvännyt teille yhtä paljo vihollisia kuin teillä oli ystäviä kahdeksan päivää ennen kuin teidät ylihovijahtimestariksi nimitettiin?

— Kyllä, herra kreivi, voisinpa melkein vannoa sen päälle. Mutta saanenko kysyä, minkävuoksi saan kunnian tulla häirityksi tässä yksinäisyydessäni?

— Kas, — sanoi Bussy tyhmänrohkeasti, — se johtuu siitä suuresta ihailusta, jota Anjoun herttua on saanut minun teitä kohtaan tuntemaan.

— Millä tavalla sitten?

Hän on kertonut minulle teidän viimeisen urotyönne, sen saman, jonka johdosta teidät nimitettiin ylihovijahtimestariksi.

Herra de Monsoreau kalpeni tällöin niin kauheasti, että hänen kasvojensa rokonarvet näkyivät mustina täplinä hänen kellertävällä ihollaan. Samalla hän loi Bussyyn katseen, joka ennusti vihanpurkausta.

Bussy huomasi menetelleensä tyhmästi, mutta hän ei ollut niitä miehiä, joiden tapana oli peräytyä. Pikemminkin hän kuului niihin, jotka useinkin höystävät tyhmänrohkeuttaan nenäkkyydellä.

— Te sanotte, herra kreivi, — lausui ylihovijahtimestari, — että herttua on kertonut teille minun viimeisestä urotyöstäni?

— Aivan niin, hyvä herra, — vastasi Bussy, — ja senvuoksi minä hartaasti haluaisin kuulla kertomuksen siitä teidän omasta suustanne.

Herra de Monsoreau puristi metsästyskeihästä suonenvedontapaan nyrkiksi puristuneessa kädessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sillä Bussyn lävistää.

— Kautta kunniani, — virkkoi hän, olisin varsin halukas antamaan tunnustukseni teidän kohteliaisuudellenne ja suostumaan pyyntöönne, mutta kaikeksi onnettomuudeksi tulee juuri tuossa kuningas ja estää minun sitä tällä haavaa tekemästä. Mutta jos niin haluatte, niin voihan se tapahtua vähän myöhemmin.

Kuningas saapui nyt ratsastaen. Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan mieltynyt herra de Monsoreauhon, mutta otti kuitenkin verrattain ystävällisesti sen sauvan, jonka ylihovijahtimestari polvistuen hänelle ojensi.

Nyt alkoi metsästys.

Bussy asettui sellaiseen paikkaan, että saattoi nähdä kaikkien ratsastavan ohitse, ja hän tutki tarkoin kaikki naiset nähdäkseen, eikö hän niiden joukossa tapaisi muotokuvan alkuperää. Mutta se oli turha vaiva. Paljo kauniita ja miellyttäviä naisia oli kyllä mukana, mutta sitä suloista olentoa, jota hän etsi, ei ollut niiden mukana.

Hän oli niin ollen pakotettu tyytymään ystäväinsä seuraan, ja Antraguet oli, kuten ainakin, hilpeä ja veitikkamainen.

— Olemme saaneet hirveän ruman ylihovijahtimestarin, — sanoi hän Bussylle. — Mitäpä sinä sanot hänestä?

— Hän on kamala. Neuvoppa minulle hänen vaimonsa.

— Ylihovijahtimestari on poikamies, ystäväiseni, — vastasi Antraguet.

— Kuka on sen sinulle sanonut?

— Rouva de Veudron, jonka mielestä hän on varsin kaunis mies ja joka mielellään tahtoisi tehdä hänet neljänneksi miehekseen. Katsoppa vaan, miten hän ruskealla hevosellaan laskea karauttaa miehen perään.

— Mikä on hänen maatilansa nimi? — kysyi Bussy.

— Oo, hänellä on niitä niin monta.

— Onko hän sitten rikas?

— Niin väitetään. Mutta siinäpä onkin kaikki. Hän näet lienee alempaa aatelia.

— Kuka sitten on tuon maalaisjunkkarin rakastajatar?

— Hänellä ei ole ketään. Tuo jalo ritari näyttää pitävän kunnianaan olla omaa erityistä lajiaan. Mutta Anjoun herttua viittailee sinulle. Riennä hänen luokseen!

— Odottakoon hän hiukan. Tuo kreivi kiihottaa vimmatusti minun uteliaisuuttani. Hän on minusta eriskummallinen, vaikken itsekkään voi sanoa mistä syystä. Minä aavistan, että saan vielä jotain tekemistä hänen kanssaan.

— Livarot hänet tuntee, — jatkoi Antraguet. — Hän on samalta seudulta kotoisin. Tuleppa tänne, Livarot! Kerro meille jotakin tuosta Monsoreausta.

— Mielelläni. Kerronpa siis muutamin sanoin, mitä tiedän ja mitä ajattelen hänestä. Minä pelkään häntä.

— Hyvä on. Kun nyt olet sanonut, mitä sinä hänestä ajattelet, niin sano meille myöskin, mitä hänestä tiedät.

— No niin, kuulkaapa siis… Noin puoli vuotta sitten olin eräänä iltana matkalla enoni maatilalta ja ratsastin juuri Méridorin metsän halki, kun äkkiä kuulin kauhean kirkunan ja samassa näin valkean tamman ilman ratsastajaa nelistävän ohitseni. Kannustin hevostani, ja erään pitkän käytävän päässä havaitsin mustalla hevosella ratsastavan miehen. Mutta tämä mies ei ratsastanut tavalliseen tapaan, vaan hän niin sanoakseni lensi eteenpäin. Sama tukahutettu kirkuna kuului uudelleen, ja minä huomasin, että mies piteli edessään satulassa naista, jonka suun päälle hän oli pannut kätensä. Minulla oli metsästyspyssyni mukanani. Te tiedätte, että minun kuulani tavallisesti sattuu verrattain hyvin. Minä tähtäsin, ja kautta kunniani olisin hänet tappanut, ellei juuri samalla hetkellä kuin minun piti laukaista sytytin oli sammunut. Sitten kysyin eräältä halonhakkaajalta, mikä hän oli miehiään tuo mustalla hevosella ratsastaja, ja hän vastasi minulle, että se oli herra de Monsoreau.

— No mutta, — huomautti Antraguet, — eihän naisenryöstö ole mitään tavatonta, vai miten, Bussy?

— Ei suinkaan, — vastasi Bussy, mutta pitää niiden toki antaa huutaa, jos ne vain haluavat.

— Kuka oli sitten nainen? kysyi Antraguet.

— Sitä ei ole koskaan saatu tietää.

— Hyvä! — virkkoi Bussy. — Se mies on joka tapauksessa hyvin omituinen ihminen ja hän herättää minussa mitä suurinta mielenkiintoa.

— Varmaa vain on, sanoi Livarot, — että tuolia jalolla herralla on kamala maine.

— Onko hänestä jotain muutakin kerrottavaa?

— Ei, itse asiassa. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään julkista pahaa. Väitetäänpä vielä niinkin, että hän on alustalaisiaankin kohtaan verrattain hyvä mikä ei kuitenkaan estä sitä, että häntä siellä ympäristöllä pelätään kuin itse pirua. Sitäpaitsi hän on yhtä mainio metsästäjä kuin Nimrod, eikä kuninkaalla ole koskaan ollut hänen vertaistaan ylihovijahtimestaria. Hän sopii tähän toimeen paremmin kuin Saint-Luc, jolle toimi ensin oli aiottu, mutta joka sen menetti Anjoun herttuan väliintulon vuoksi.

— Etkö kuule, että Anjoun herttua sinua huutaa? — virkkoi Antraguet.

— Ooh, anna hänen vain huutaa. No tiedätkö, mitä kerrotaan Saint-Luc'ista?

— En. Onko hän yhäkin kuninkaan vankina? — kysyi Livarot nauraen.

— Kyllä kai hän on, — selitti Antraguet, — koska häntä ei näy täällä.

— Eipä niinkään, ystäväiseni. Hän on viime yönä kello yhden aikaan matkustanut tarkastamaan vaimonsa maatiloja.

— Onko hänet karkotettu?

— Kyllä kai, siltä se kumminkin näyttää.

— Saint-Luc karkotettu, se ei liene mahdollista!

— Se on niin totta kuin evankeliumi, hyvä ystävä. Marsalkka de Brissac on sen itse minulle tänä aamuna kertonut.

— No sepä on jotain niin harvinaista, ettei herra de Monsoreaunkaan olemus sille vertoja vedä!

Livarot'in ja Antraguet'in seuraamana ratsasti nyt Bussy viimeinkin Anjoun herttuan luo.

— Ah, armollinen herra, — huudahti Bussy, — miten kelpo mies onkaan tuo herra Monsoreau!

— Vai niin arvelet? No oletko kysynyt häneltä, minkä palveluksen hän on minulle tehnyt?

— Olen. Hän ilmaisi minulle aivan kohteliaasti, että hän on teidän korkeutenne, hankkija, asiamies.

— Kuinka sinä sanoit? — kysyi herttua ja hänen otsansa samassa synkistyi. — Mitä tämä pila merkitsee, Bussy?

— Se merkitsee sitä, armollinen herra, että hän teitä varten kuljettelee naisia suurella, mustalla ratsullaan, ja että hän, ne kun epäilemättäkään eivät tiedä sitä kunniaa, mikä heitä odottaa, pitää kättään niiden suun edessä estääkseen niitä huutamasta.

Herttua rypisti kulmiaan, puristi uhkaavasti kätensä nyrkkiin, kalpeni ja alkoi ratsastaa niin vimmattua neliä, että Bussy ystävineen jäi kotvasen matkan jälkeen.

— Ahaa, — virkkoi Antraguet. — Pila oli mainio!

— Se oli sitäkin parempi, — huomautti Livarot, — koska kaikki eivät näytä pitävän sitä pilana.

— Hitto vieköön! — virkkoi Bussy. — Näyttääpä siltä kuin olisin minä satuttanut herttuata kovin arkaan kohtaan.

Kohta sen jälkeen kuultiin herttuan huutavan:

— No, Bussy, missä olet? Tuleppas tänne!

— Täällä minä olen, armollinen herra, — vastasi Bussy ja ratsasti prinssin luo. Tämä päästi raikuvan naurun.

— Luulenpa, armollinen herra, — sanoi Bussy, — että te nauratte sille, mitä minä äsken teille sanoin.

— En, Bussy, en minä sille naura.

— Ah, sitäpä mieluumminkin olisin tahtonut, sillä olisihan minulla silloin ollut se ansio, että olin saanut ruhtinaan nauramaan, ruhtinaan, joka harvoin näyttää iloiselta.

— Ei, Bussy, minä nauran sille, että sinä sepittelet tarinoita saadaksesi tietää asian oikean laidan.

— Minä vakuutan, armollinen herra, että olen puhunut teille totta.

— Hyvä niinkin. Mutta kerroppa nyt, kun me olemme kahden kesken, minulle tuo pikku juttusi. Mistä olet saanut kuulla sen, mitä minulle sanoit?

Méridorin metsästä, armollinen herra. Tälläkin kertaa herttua kalpeni, mutta ei sanonut mitään.

— On ihan varmaa, — mutisi Bussy, — että herttua on jollain tavalla sekoittunut juttuun ryöväristä ja mustasta hevosesta, naisesta ja valkeasta tammasta.

— Armollinen herra, — jatkoi Bussy ääneen ja nauroi nyt hän vuorostaan herttuan vakavalle katsannolle. — Jos te haluatte jotain erityistä palveluksentekoa, niin sanokaa se meille. Me kyllä sitten koetamme parastamme, vaikkapa meidän tarvitsisi viedä voitto herra de Monsoreausta.

— Bussy, — vastasi herttua, — minulla olisi tosiaankin pyydettävänä sinulta muuan palvelus, ja minä tahdon sinulle nyt ilmaista, mitä laatua se on.

Kerttua vei nyt Bussyn hiukan syrjemmäksi.

— Kuulehan! — virkkoi hän. — Minä olen sattumalta kirkossa nähnyt erään kauniin naisen. Ja kun hänen kasvonpiirteensä, joita tosin huntu verhosi, muistuttivat minulle erästä naista, jota olen suuresti rakastanut, niin tulin minä seuranneeksi häntä ja ottaneeksi selon siitä, missä hän asuu. Hänen kamarineitsyensä on lahjottu ja minulla on hänen asuntonsa portin avain.

— Hyvä, armollinen herra. Tähän astihan näyttää kaikki käyneen hyvin.

— Odotahan, niin saat kuulla. Väitetään, että hän on siveä, vaikka onkin vapaa, nuori ja kaunis.

— Ah, armollinen herra, nythän me joudumme mielikuvituksen maille.

— Kuuleppas, sinä olet rohkea ja pidät minusta, ainakin mikäli itse väität.

— Minulla on omat hetkeni.

— Rohkeutesiko hetket?

— Ei, mutta ne hetket, jolloin minä teidän korkeudestanne pidän.

— No, onko nyt ehkä sattumalta sellainen hetki?

— Kenties on.

— Nyt pitäisi minun hyväkseni tehdä sellaista, jota tavallisesti tehdään vain omaksi hyväkseen.

— Ahaa! — virkkoi Bussy. — Pitäisikö minun ehkä mennä hakkailemaan teidän rakastajatartanne, niin että teidän korkeutenne tulisi vakuutetuksi siitä että hän on yhtä siveä kuin kauniskin? Siihen minä kyllä suostun.

— Ei, tarkoitus olisi saada tietää, käykö joku muu hänen luonaan.

— Kuulostaa vain. Tämähän alkaa käydä monimutkaiseksi! Selittäkää hieman selvemmin, armollinen herra.

— Minä tahtoisin, että sinä piilottautuisit johonkin sopivaan paikkaan ja sitten sanoisit minulle, kuka on se mies, joka käy hänen luonaan. Jos suostut tekemään minulle tämän palveluksen…

— Niin tekee teidän korkeutenne minusta vuorostani ylihovijahtimestarin heti kun paikka tulee avonaiseksi?

— Kautta kunniani, Bussy, minä pidän sinut sitäkin suuremmalla syyllä muistissani, kun en vielä koskaan ole tehnyt mitään hyväksesi.

— Kas, kun teidän korkeutenne on itsekin sen huomannut!

— Sen olen jo aikoja sitten sanonut itselleni.

— Mutta tietysti hyvin hiljaa, kuten ruhtinaiden on tapana puhella sellaisista asioista. Myönnän kuitenkin, armollinen herra, että antamanne tehtävä minua kovin vähän miellyttää.

— Sinähän kuitenkin tarjouduit tekemään minulle jonkin palveluksen, ja nyt olet heti valmis peräytymään.

— Mutta tehän, hitto vie, tahdotte, että minun pitäisi toimittaa urkkijan tehtäviä, armollinen herra!

— Eihän toki, ainoastaan ystävänpalvelusta. Älä sitäpaitsi luule sen olevan niinkään helppoa. Kenties siinä vielä tulee miekanmittelykin kysymykseen.

Bussy pudisti päätään.

— Armollinen herra, — sanoi hän, — on olemassa tehtäviä, jotka parhaiten suorittaa itse, vaikkapa onkin ruhtinas.

— Kieltäydytkö sinä siis?

— Kieltäydyn, kautta kunniani, armollinen herra. Herttua rypisti kulmiaan.

— No minä sitten seuraan sinun neuvoasi ja menen itse, ja jos minut surmataan tai haavotetaan, niin muista, että olin pyytänyt ystäväni Bussyn ottamaan tai antamaan sen saman miekanpiston, mutta että hän ensi kerran elämässään oli varovainen.

— Teidän korkeutenne, — vastasi Bussy. — Tässä muuanna iltana te sanoitte minulle: Bussy, minä vihaan noita suosikkeja, jotka aina kiusaavat ja loukkaavat meitä. Sinähän voisit mennä Saint-Luc'in häihin ja hakea riitaa heidän kanssaan ja maksaa heille heidän velkansa. Minä menin sinne, armollinen herra. Niitä oli viisi, minä olin yksin. Minä uskalsin niitä uhmailla. Ne asettautuivat väijyksiin, karkasivat kimppuuni, tappoivat hevoseni, ja kuitenkin minä haavotin niistä kahta ja olin vähällä tappaa kolmannen. Tänään te pyydätte minun ahdistamaan naista. Suokaa anteeksi, armollinen herra, tämä on niiden palvelusten ulkopuolella, joita ruhtinas voi ritarilta pyytää, ja minä niinollen kieltäydyn.

— Hyvä on! — sanoi herttua. — Minä siis teen tehtäväni yksin taikka Aurillyn seurassa, niinkuin viimeksikin.

— Mitä! — huudahti Bussy, tuntien kuin harson silmiltään putoavan. — Oliko teidän korkeutenne samoissa puuhissa, kun te tässä tuonnoissa iltana satuitte yhteen niiden hienojen herrain kanssa, jotka olivat minua vaanimassa?

— Olinpa niinkin.

— Teidän kaunis tuntemattomanne, — kysyi Bussy, — asuu siis ehkä Bastiljin kentän puolella?

— Niin asuu, ja se on seutua, jossa voi tulla pahoinpidellyksi, senhän tiedät omasta kokemuksestasi.

— Onko teidän korkeutenne käynyt siellä tarkastusmatkalla sen yön jälkeenkin?

— Olin minä eilen.

— Näkikö teidän korkeutenne sitten mitä?

— Näin erään miehen hiiviskelevän siellä lähistöllä. Hän epäilemättäkin koetti ottaa selkoa siitä, vaaniskeliko häntä kukaan. Koska hän luultavasti huomasi minut, pysytteli hän itsepintaisesti naisen asunnon edustalla.

— Oliko mies yksin, armollinen herra? — kysyi Bussy.

— Oli noin puolen tunnin ajan, mutta sitten tuli hänen luokseen toinen mies ja sillä oli lyhty kädessään.

— Ahaa! — virkahti Bussy.

— Silloin alkoivat kappaan kääriintynyt mies…, — jatkoi prinssi.

— Ensimäiselläkö siis oli kappa yllään? — keskeytti Bussy.

— Niin. Silloin alkoivat, kuten sanottu, kappaan kääriintynyt ja lyhtyä kantava mies puhella keskenään, ja kun näytti siltä, etteivät he niinkään pian lähtisi paikaltaan, läksin minä sieltä tieheni.

— Harmissanne tuosta kaksinkertaisesta vastoinkäymisestä?

— Tietystikin, kautta kunniani, minä myönnän sen. Jos minä siis onnistun pääsemään tuohon taloon, joka vallan hyvin saattaa olla jokin ryövärienpesä…

— Niin ei teillä olisi mitään sitä vastaan, että siellä teidän sijastanne murhattaisiin yksi teidän ystävistänne.

— Vai niin sinä puhut! Ei, minä toivoisin, että tuo ystävä, joka ei ole ruhtinas ja jolla ei ole niitä vihollisia, mitä minulla on, ja joka sitäpaitsi on tuollaisiin seikkailuihin tottunut, ottaisi selon sen vaaran suuruudesta, mikä minua siellä ehkä odottaa, ja ilmoittaisi sen minulle.

— Teidän sijassanne, armollinen herra, minä luopuisin kaikista ajatuksista tuon naisen suhteen.

— En, en lainkaan. Siihen hän on aivan liian kaunis.

— Mutta tehän sanotte itse, että tuskin olette häntä nähnytkään.

— Olen nähnyt häntä tarpeeksi paljo tietääkseni, että hänellä on ihastuttavan vaaleat hiukset, jumalalliset silmät, verraton iho ja hurmaava vartalo. Oivaltanet hyvinkin, ettei sellaisesta naisesta mielellään luovuta.

— Oivallan, armollinen herra, sen tosiaankin ymmärrän. Minua teidän asemanne jo alkaa säälittää.

Herttua silmäili Bussya.

— Se on, kautta kunniani, totta.

— Etkö laske leikkiä?

— En. Ja todistukseksi siitä voin sanoa, että jos teidän korkeutenne tahtoo antaa minulle toimintaohjeita ja näyttää minulle kyseessäolevan talon, niin olen minä valmis vartioimaan talon edustalla tänä iltana.

— Oletko siis muuttanut mielipidettäsi?

— Ah, armollinen herra, eihän kukaan muu ole erehtymätön kuin meidän pyhä isämme Gregorius XIII. Sanokaa vain minulle, mitä minun on siellä tehtävä.

— Sinun on kätkeydyttävä jonkun matkan päähän siitä portista, jonka sinulle tulen näyttämään, ja jos joku mies menee taloon, on sinun seurattava häntä saadaksesi selon siitä, kuka hän on.

— Mutta entä jos hän sisään mentyään sulkee portin kiinni?

— Olenhan sinulle sanonut, että minulla on avain.

— Aah, se oli totta. On siis vain yksi seikka otettava varteen, nimittäin se, etten erehdyksestä seuraisi väärää miestä ja että avain kuuluisikin johonkin toiseen porttiin.

— Ooh, portin suhteen ei voi erehtyä. Siinä on sisäpuolella porttikäytävä. Sen päätyttyä on raput vasemmalla puolella. Noustuasi kaksitoista porrasta tulet korridooriin.

— Kuinka teidän korkeutenne tietää tuon kaiken, vaikkette itse koskaan ole käynyt koko talossa?

— Olenhan sinulle sanonut, että kamarineitsyt on lahjottu, ja hän on kertonut minulle kaikki tyyni.

— Piru vie, miten mukavaa onkaan olla prinssi! Jos se olisin ollut minä, niin olisin itse saanut ottaa selon talosta, mennä porttikäytävään, lukea raput ja osata korridooriin. Se olisi vaatinut hirveän pitkän ajan, ja taivas tiesi, olisinko sittenkään onnistunut.

— Suostutko siis tuumaan?

— Voiko teidän korkeudeltanne milloinkaan mitään kieltää? Teidän korkeutenne tahtonee kai tulla näyttämään minulle portin.

— Ei se nyt ole tarpeellista. Metsästysretkeltä palatessamme teemme pienen mutkan, kulkemalla Porte Saint-Antoinen ohitse, ja silloin minä näytän sinulle talon.

— Vallan mainiosti, armollinen herra. Mutta mitä minun on tehtävä sille miehelle, jos hän näyttäytyy?

— Ei mitään muuta kuin seurattava häntä, kunnes saat selville kuka hän on.

— Se on hieman vaikeata. Voipa esim. tuo mies olla niin varovainen, että pysähtyykin puolitiehen ja siten keskeyttää minun tutkimukseni.

— Minä jätän koko asian sinun huostaasi menetelläksesi niinkuin parhaaksi näet.

— Teidän korkeutenne siis sallii minun toimia niinkuin toimisin itseäni varten?

— Kyllä, aivan täydellisesti.

— Minä toimin sitten niin, armollinen herra.

— Mutta tästä ei saa mainita sanaakaan meidän nuorille kavaljeereillemme.

— Aatelisen kunnian kautta sen vakuutan!

— Etkä ota ketään mukaasi.

— En. Vannon meneväni yksin.

— Hyv'on. Se on siis päätetty. Kotimatkalla kuljemme Bastiljin ohi: minä osotan sinulle portin… sinä tulet mukanani minun kotiini… minä annan sinulle avaimen… ja tänä iltana…

— Näyttelen minä teidän korkeuttanne; se on päätetty.

Bussy ja herttua liittyivät nyt taas metsästysretkeen, jota ylen taitavasti johti herra de Monsoreau.

Kuningas oli ihastuksissaan, ja ylihovijahtimestari sai kuulla kohteliaisuuksia sekä häneltä että herttualta.

— Armollinen herra, — sanoi Monsoreau viimeksimainitulle, — olisin kovin onnellinen, jos olen osannut toimia teidän mieliksenne, koska minun on juuri teitä tästä toimestani kiittäminen.

— Mutta te tiedätte, hyvä herra, — puuttui herttua puheeseen, että jos edelleenkin haluatte pysyä minun suosiossani, täytyy teidän tänä iltana lähteä Fontainebleauhon. Kuningas tahtoo metsästää siellä ylihuomenna ja sitä seuraavina päivinä, eikä ole liikaa, että te käytätte yhden päivän tutustuaksenne metsään.

— Minä tiedän sen, armollinen herra, — vastasi Monsoreau, — ja olen jo järjestänyt kaikki kuntoon matkustaakseni ensi yönä määräpaikkaan.

— Ah, siinähän herra de Monsoreau onkin! — virkkoi Bussy. — Tästälähin ei teidän ole ajattelemistakaan lepoa, ei yöllä eikä päivällä.

Tätä sanoessaan näytti Bussy ivalliselta, ja herttua loi Monsoreauhon läpitunkevan katseen.

Tämä oli Bussyn sanoista kalvennut niinkuin ensi kerrallakin, ja hänen kasvonsa olivat käyneet yhtä kamaliksi.

13.

Miten Bussy taas löysi sekä muotokuvan että sen henkilön, jota kuva esitti.

Kello viisi iltapäivällä palasi kuningas hoveineen Parisiin Saint-Antoinen esikaupungin kautta, ikäänkuin hänellä olisi ollut aavistus Anjoun herttuan toivomuksesta.

Monsoreaun kreivi oli sanonut ruhtinaille hyvästit selittämällä lähtevänsä jo heti Fontainebleauhon. Seurueen kulkiessa Bastiljin ohi tahtoi kuningas kiinnittää ystäväinsä huomiota linnoituksen jylhään ja synkkään ulkonäköön, ikäänkuin muistuttaakseen heitä siitä, mikä heitä odotti, jos heistä joskus tulisi hänen vihollisiaan.

Monet yskän ymmärsivät ja olivat kahta vertaa huomaavaisempia hänen majesteettiaan kohtaan.

Sillävälin virkkoi Anjoun herttua aivan hiljaa Bussylle, joka ratsasti hänen vieressään:

— Katsoppas oikealle, Bussy, ja pane merkille tuo pieni puutalo, jonka päädyssä on madonnan kuva. Laske sitten silmilläsi siitä eteenpäin neljä taloa.

— Hyvä on, — vastasi Bussy.

— Se on järjestyksessä viides, — jatkoi herttua, — juuri tuo, joka on Sainte-Catherinen kadun vastapäätä.

— Minä näen sen, armollinen herra. Huomaatteko, miten akkunat kaikkialla ovat uteliaita kasvoja täynnä?

— Lukuunottamatta sitä taloa, jota minä tarkoitan, — huomautti herttua. — Siinähän kaikki akkunat ovat suljetut.

— Mutta siellähän kuitenkin siirretään muuatta uudinta syrjään, — virkkoi Bussy sykähtelevin sydämin.

— Ilman että siellä kuitenkaan ketään näkyy, — vastasi herttua. — Ah, hänet on kai viety sinne kätköön, tai piiloutuu hän sitten itse. Joka tapauksessa on tuo talo oikea. Kotiin päästyämme annan sinulle avaimen.

Bussy koetti tunkea katsettaan tuon puoleksi avonaisen uutimen läpi, mutta turhaan.

Palatsiinsa päästyään kysyi Bussy heti Remyltä, kuinka tämä oli yrityksissään onnistunut.

— Minä aioin juuri tehdä teille saman kysymyksen, armollinen herra.

— Etkö siis ole saanut mitään selkoa?

— Taloa on yhtä vaikea löytää päivällä kuin yölläkin. Epäilen neljää tai viittä eri taloa, jotka ovat vieretysten.

— Silloinpa, — virkkoi Bussy, — luulen olleeni sinua onnellisempi.

— Kuinka niin, armollinen herra? Oletteko tekin ollut siellä selkoa ottamassa?

— En. Olen vain kulkenut siitä ohitse.

— Ja oletteko tuntenut portin?

— Niin toivon.

— Ja milloin saan tietää teidän löytäneen sen onnen, jota etsitte?

— Varhain huomisaamuna.

— Ettekö tarvitse minua sillävälin?

— En, en millään lailla, rakas Remy.

— Ettekö tahdo minuakaan mukaanne?

— Se on aivan mahdotonta, hyvä ystävä.

— Mutta olkaa sitten ainakin varovainen, armollinen herra.

— Ah! — virkkoi Bussy nauraen, on hyödytöntä puhua minun varovaisuudestani. Sen ominaisuuden suhteen minut kyllä jo tunnetaan.

Bussy söi päivällistään ikäänkuin ei lainkaan olisi tiennyt, missä, miten ja milloin hän söisi. Kun kello oli lyönyt kahdeksan, otti hän parhaimman miekkansa, pisti, kuninkaan äsken antamasta kiellosta huolimatta, pari pistoolia vyöhönsä ja kuljetutti itsensä kantotuolissaan Saint-Paulin kadulle.

Sinne saavuttuaan tunsi hän pian tuon pikku madonnankuvalla varustetun talon, laski sitten neljä seuraavaa taloa, tuli vakuutetuksi siitä että viides oli oikea, ja meni sitten, väljään kappaansa kääriintyneenä, loitommaksi, asettuen Sainte-Catherinen kadun kulmaukseen ja vakaasti päättäen odottaa siellä kaksi tuntia, ja että, ellei ketään sen ajan kuluessa näyttäytyisi, hän senjälkeen toimisi omin neuvoin.

Saint-Paulin kello oli juuri lyönyt yhdeksän, kun Bussy alotti vartioimisensa.

Tuskin oli hän ehtinyt seisoa siinä kymmentä minuuttia, kun hän jo, kovasta pimeästä huolimatta, näki kahden ratsastajan lähestyvän. Päästyään Tournellesin hotellin kohdalle ratsastajat pysähtyivät. Toinen niistä astui alas satulasta ja antoi ohjat toiselle, joka luultavasti oli palvelija, ja nähtyään tämän palaavan takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleetkin, ja häviävän pimeyteen suuntasi toinen askeleensa sitä taloa kohti, jonka Bussy oli saanut vartioitavakseen.

Talon lähelle tultuaan katseli tuo tuntematon varovasti ympärilleen joka puolelle ja meni sitten portista sisälle.

Bussy kuuli, että portti suljettiin. Kreivi odotteli hetkisen peläten, että tuo salaperäinen henkilö ehkä oli jäänyt tähystelemään portinluukusta. Muutamain minuuttien kuluttua avasi Bussy itse hiljaa portin ja astui siitä sisään.

Hän havaitsi, ettei luukku ollut korkeammalla kuin että hän saattoi katsella siitä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan oli hän juuri siitä samasta luukusta nähnyt Quélus'en.

Mutta Bussy ei nyt ollut tullut vanhoja muistojaan virittääkseen. Hän kulki siis verkalleen eteenpäin, hamuillen porttikäytävässä puoleen ja toiseen, kunnes hän vasemmalta puolelta löysi nuo tutut raput. Siellä hän hetkeksi pysähtyi kahdestakin syystä. Ensiksi tunsi hän polviensa horjuvan ja toiseksi hän luuli erään äänen sanovan:

— Gertrud, kerro emännällesi, että minä olen täällä ja tahdon häntä tavata.

Nuo sanat kuulostivat niin käskeviltä, ettei niihin ollut vastaansanomista. Hetken kuluttua kuuli Bussy naisäänen vastaavan:

— Herra on hyvä ja käy salonkiin. Emäntäni tulee sinne pian.

Sitten kuuli Bussy vielä yhden oven suljettavan. Hän ajatteli Remyn laskemia portaita. Hän laski nyt vuorostaan kaksitoista porrasta ja pääsi eteiseen.

Hän muisti nyt käytävän ja kolme ovea ja astui varovasti muutamia askeleita eteenpäin, hapuillen käsillään ympärilleen. Hän löysi jo yhden oven, nähtävästi sen saman, josta tuo tuntematon mies oli kulkenut. Sitten hän kulki eteenpäin ja löysi vielä oven, tunnusteli sitä, ja käteensä osui avain, minkä jälkeen hän, väristen kiireestä kantapäähän asti, väänsi lukon auki ja avasi oven.

Huone, johon Bussy nyt joutui, oli aivan pimeä, lukuunottamatta sitä heikkoa valoa, mikä virtasi sisälle sisempänä olevan salongin puoliavoimesta ovesta. Hän tarkasteli niitä katon ja seinäin osia, joihin tuo heikko valo kohdistui, ja tunsi jälleen ne samat mytologiset kuviot, jotka hän jo kerran ennenkin oli nähnyt. Hän hamuili käsillään ja löysi veistokuvasängynkin. Nyt hänen ei enää tarvinnut lainkaan epäillä. Hän oli tosiaankin samassa huoneessa, jossa eräänä yönä haavotettuna ja vieraanvaraisesti kohdeltuna oli herännyt.

Bussyn sydän löi yhä voimakkaammin, kun hän nyt piiloutui laajan sänkyverhon taa kuunnellakseen. Hän kuuli tuon tuntemattoman miehen kävelevän levottomasti edestakaisin viereisessä huoneessa, väliin äkkiä pysähtyvän ja hampaittensa välistä mutisevan: no, eikö hän koskaan tulekaan?

Pian kuului avautuvan ovi jostain salongin toiselta puolelta. Naisen kevyitä askeleita kuului matolta, silkkihameen kahina osui Bussyn korviin, ja tämä nuori mies kuuli naisäänen pelokkaasti, mutta samalla halveksien puhuvan:

— Tässä minä olen, hyvä herra. Mitä te taaskin tahdotte minusta?

— Ho hoo! — virkkoi Bussy itsekseen. — Jos tuo herra on rakastaja, niin täytyy minun itseään aviomiestä vilpittömästi onnitella.

— Hyvä rouva, — vastasi tuo niin kylmästi vastaanotettu vieras, — minulla on kunnia ilmoittaa teille, että koska minä huomenna olen pakoitettu matkustamaan Fontainebleauhon, niin tulen viettämään tämän yön täällä.

— Tuotteko mitään tietoja isästäni? — kysyi nainen. — Te muistatte millaisen sopimuksen teimme eilen: kun minä suostuin tulemaan teidän puolisoksenne, niin tapahtui se sillä ehdolla, että joko minun isäni tulisi Parisiin tai saisin minä palata hänen luokseen.

— Heti kun minä olen palannut takaisin Fontainebleausta, matkustamme me hänen luokseen, sen vakuutan kunniasanallani. Mutta sillävälin…

— Ei, hyvä herra, älkää sulkekokaan sitä ovea, se on turhaa. Minä en vietä ainoatakaan yötä saman katon alla teidän kanssanne, ennenkuin olen saanut rauhottavat tiedot isäni kohtalosta.

Nainen lausui nämä sanat varmalla äänellä ja puhalsi nyt kimeän vihellyksen pieneen hopeapilliin. Sillä tavalla niihin aikoihin kutsuttiin palvelijoita sisälle.

Samalla avautui se ovi, josta Bussy oli tullut sisään, ja nuoren naisen kamarineitsyt riensi esiin. Hän oli kookas ja tanakkatekoinen maalaistyttö, joka jo näytti odottaneen tätä emäntänsä kutsumusta saapuakseen heti paikalle.

Salonkiin astuessaan hän jätti oven selko selälleen. Huoneeseen, jossa Bussy oli, tuli siten yhä enemmän valoa, ja hän havaitsi nyt akkunain välissä olevan muotokuvan.

— Gertrud, — lausui nainen, — sinä et saa mennä nukkumaan, vaan on sinun oltava minun läheisyydessäni, niin että voit kuulla, kun sinua huudan.

Kamarineitsyt poistui.

Bussy hiipi hiljaa ovelle tarkastellakseen oven ja seinän välisestä raosta. Mutta niin hiljaa kuin hän menikin, narahti lattia hänen jalkainsa alla juuri samana hetkenä, jolloin hän ryhtyi raosta tähystelemään.

Narinan kuultuaan kääntyi nainen ympäri, ja Bussy tunsi muotokuvassa näkemänsä naisen, unelmainsa hengettären.

Vaikkei mies mitään kuullutkaan, käännähti kuitenkin hänkin ympäri. Ja Bussy tunsi miehen Monsoreaun kreiviksi.

— Ahaa! — virkkoi Bussy itsekseen. — Valkea tamma… ryöstetty nainen… kaikesta päättäen saan olla jonkin kauhean jutun todistajana.

Bussy näki naisen seisovan kalpeana ja halveksuvin ryhdein. Monsoreau oli istuutunut: hän ei ollut kalpea, vaan kellervänvihreä, hän polki jalkaansa lattiaan ja pureksi kynsiään.

— Hyvä rouva, — virkkoi viimein Monsoreaun kreivi, — ei enää halunne teeskennellä minulle olevansa vainottu uhri. Olette Parisissa, olette minun talossani. Ja vieläkin enemmän: te olette Monsoreaun kreivitär, minun vaimoni.

— Kun minä kerran olen teidän vaimonne, niin miksi te sitten kieltäydytte viemästä minua isäni luo? Miksi sitten yhäkin pidätte minua piilossa maailman silmiltä?

— Oletteko sitten unohtanut Anjoun herttuan, hyvä rouva?

— Tehän olette vakuuttanut, ettei minulla, kun minä kerran olisin tullut teidän vaimoksenne, enää olisi mitään pelättävää hänen puoleltaan.

— Hyvä rouva, minun on edelleenkin oltava varovainen.

— Hyvä! Järjestäkää nuo varovaisuustoimenpiteenne ja tulkaa sitten takaisin.

— Diana, — virkkoi kreivi, jonka viha nähtävästi yhä yltyi, — Diana, älä laske leikkiä pyhästä avioliitosta. Annan sinulle sen neuvon.

— Laittakaa asiat siihen kuntoon, hyvä herra, ettei minun tarvitse epäillä miestä, ja minä tulen pitämään avioliittoa kunniassa.

— Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että minun olisi toiminnallani pitänyt saavuttaa teidän täydellinen luottamuksenne.

— Enpä luule, että teidän menettelytapaanne olisi johtanut yksistään osanottavaisuutenne minun parhaakseni. Ainakin on sattuma teitä suuresti auttanut.

— Ah! Tämä on jo liian paljo! — huudahti kreivi. — Minä olen omassa talossani, te olette minun vaimoni, ja tulkoonpa teille vaikka itse helvetti avuksenne, niin kuulutte te sittenkin tänä yönä minulle.

Bussy vei kätensä miekankahvaan ja astui askeleen eteenpäin, mutta Diana ei antanut hänelle aikaa astua sisälle.

— Kuulkaa, — lausui Diana ja veti tikarin esiin pukimensa liepeistä, katsokaahan, miten minä teille vastaan.

Näin sanoen hän syöksähti siihen huoneeseen, jossa Bussy oli, paiskasi oven kiinni, pani sen hakaan ja, Monsoreaun uhkaillessa ja ovelle kolkuttaessa virkkoi:

— Te tunnette minut, hyvä herra, ja jos rikotte ovesta pienenkään palasen, niin tapaatte minut kuolleena kynnykseltä.

— Olkaa levollinen, hyvä rouva, — kuiskasi Bussy, sulkien Dianan syliinsä, — te saatte puolestanne kostajan.

Diana oli päästämäisillään huudon, mutta hän oivalsi, että ainoa vaara saattoi uhata häntä vain oman miehensä taholta. Hän senvuoksi pysyi vaiti, vaikka vapisi rajusti.

Monsoreaun kreivi polki mieletönnä lattiaa, mutta kun hän epäilemättäkin oli vakuutettu siitä, että Diana panisi uhkauksensa täytäntöön, poistui hän viimein salongista ja löi oven mennessään kiinni. Sinne sisälle kuului, että hän lähti tiehensä koko talosta, kulkien rappuja alas.

Hyvä herra, — lausui nyt Diana, irrottautuen Bussyn käsivarsista ja vetäytyen askeleen taaksepäin, — kuka te olette ja miten te olette tullut tänne?

— Rouvani, — vastasi Bussy, avasi salongin oven ja polvistui Dianan eteen, — olen sama mies, jonka hengen te olette pelastanut. Miten voisittekaan luulla, että minä olen tunkeutunut tänne jossakin pahassa tarkoituksessa tai että olisin suunnitellut jotain teidän kunniaanne vastaan?

Salongista tuleva valohohde valaisi nyt nuoren miehen kasvonpiirteitä, ja Diana tunsi hänet heti.

— Oi, tekö täällä, hyvä herra! — huudahti hän ja pusersi käsiään yhteen. — Te täällä! Oletteko sitten kuullut kaiken?

— Olen, sen pahempi, hyvä rouva.

— Mutta kuka te sitten olette?

— Hyvä rouva, minä olen Clermontin Ludvig, Bussyn kreivi.

— Tekö tuo urhokas Bussy! — huudahti Diana teeskentelemättä ja aavistamatta, miten suurta riemastusta tuo hänen huudahduksensa nuoren miehen sielussa herätti.

— Ah, Gertrud, — jatkoi hän, kääntyen kamarineitsyensä puoleen, joka oli kuullut emäntänsä jonkin kanssa puhelevan ja kauhuissaan rientänyt sisälle, Gertrud, minun ei enää tarvitse pelätä mitään, sillä tästä hetkestä lähtien uskon kunniani Ranskan urhoollisimman ja ritarillisimman aatelismiehen käsiin.

Sitten hän ojensi kätensä Bussylle ja virkkoi: — Nouskaa ylös, hyvä herra. Minä tiedän, kuka te olette. Nyt täytyy teidän vuorostanne saada tietää, kuka minä olen.

14.

Kuka oli Diana de Méridor.

Bussy nousi ylös onnen hurmaamana ja astui Dianan seurassa siihen samaan salonkiin josta Monsoreaun kreivi juuri äsken oli lähtenyt.

Hän katseli Dianaa ihaillen ja kummastellen. Hän ei ollut rohjennut uskoa, että se nainen, jota hän etsi, voisi kestää vertailua hänen unelmainsa naisen kanssa, ja kuitenkin hän nyt havaitsi todellisuuden kohoovan vielä yläpuolellekin kaiken sen, jota hän oli pitänyt pelkkänä mielikuvana.

Diana oli kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäinen ja oli siis nuoruutensa ja kauneutensa ensi kukoistuksessa. Ei saattanut erehtyä Bussyn katseen ilmeistä. Diana havaitsi hänen ihailevan itseään, eikä hän rohjennut häiritä Bussyn tunteita.

Lopulta katsoi Diana parhaaksi katkaista tämän vaitiolon.

— Hyvä herra, — lausui hän, — te olette vastannut minun toiseen kysymykseeni, mutta ette toiseen. Minä kysyin teiltä, kuka te olitte, ja te olette sen minulle sanonut. Mutta minä kysyin teiltä myöskin, kuinka te tänne tulitte, ja tähän kysymykseen te ette ole vastannut.

— Rouvani, — vastasi Bussy, — niistä muutamista sanoista, jotka sain selville teidän keskustelustanne herra de Monsoreaun kanssa, olen havainnut, että syyn minun täällä olooni aivan yksinkertaisesti selittää se kertomus, jonka te ystävällisesti olette luvannut minulle jutella. Ettekö minulle juur'ikään sanonut, että minä saisin tietää, kuka te olette?

— Sanoin kylläkin, kreivi. Minä olen kertova teille kaikki, — vastasi Diana. — Teidän nimenne on jo riittävä luottaakseni teihin, sillä olenpa useinkin kuullut mainittavan tätä nimeä, kun on ollut kysymys urhoollisesta ja ritarillisesta miehestä, jolle voi uskoa kaikkensa.

Bussy kumarsi.

— Eräistä kuulemistanne sanoista, — jatkoi Diana, — olette jo ehkä käsittänyt, että minä olen parooni de Méridorin tytär, erään anjoulaisen vanhimman ja jaloimman nimen ainoa perijätär.

— Olenpa, — virkkoi Bussy, — kuullut puhuttavan eräästä parooni de Méridorista, joka Pavian taistelussa olisi voinut pelastua, mutta joka, saatuaan tietää, että kuningas oli vankina, jätti miekkansa espanjalaisille ja pyysi saada seurata Frans I:tä Madridiin. Hän ei eronnut kuninkaasta ennenkuin sai palata Ranskaan neuvottelemaan kuninkaan lunnaista.

— Hän oli minun isäni, hyvä herra, ja jos te milloin satutte astumaan Méridorin linnan suureen saliin, niin näätte siellä tuon uskollisuuden muistomerkkinä Leonardo da Vincin maalaaman kuningas Frans I:sen muotokuvan.

— Ah! — huomautti Bussy. — Siihen aikaan ymmärsivät ruhtinaat palkita uskollisia palvelijoitaan.

— Espanjasta palattuaan isäni meni naimisiin. Hänen kaksi ensimäistä lastaan, kaksi poikaa, kuoli, ja se tuotti isälleni suuren surun, sillä hän siten kadotti nimensä jatkumisen toivon. Kuningaskin kuoli pian. Silloin isäni tuska muuttui toivottomuudeksi. Muutamien vuosien kuluttua siirtyi hän pois hovista ja meni puolisoineen Méridorin linnaan. Siellä synnyin minä kymmenen vuotta veljieni kuoleman jälkeen.

Kaikki isäni rakkaus kohdistui nyt minuun. Hänen tunteensa minua kohtaan ei ollut hellyyttä, se oli jumaloimista. Kolmen vuoden kuluttua syntymisestäni kuoli äitini. Se oli uusi, kauhea isku isälleni.

Minä kasvoin ja vaurastuin hänen hoivissaan. Minä olin hänelle kaikki kaikessa, ja hän oli minulle samoin. Niin tulin kuudentoista vuoden vanhaksi aavistamattakaan, että oli olemassa toinenkin maailma kuin se, jossa elin isäni, joutsenieni ja turtturikyyhkyisieni parissa, ajattelematta, että tämä rauhallinen elämä milloinkaan voisi lakata, ja tietystikin sitä koskaan toivomatta.

Méridorin linnaa ympäröivät joka puolelta laajat metsät, jotka omisti Anjoun herttua. Niissä vilisi runsaasti metsäpeuroja, metsäkauriita ja hirviä, joita ei kukaan ajatellutkaan häiritä ja jotka, kun ne saivat olla kokonaan rauhassa, viimein tulivat aivan kesyiksi. Muutamat niistä tunsivat minun ääneni, niin että ne juoksivat luokseni, kun minä niitä huusin. Niiden joukossa oli muuan naarashirvi, Daphne, joka oli niin kesy, että söi minun kädestäni.

Muutamana keväänä ei sitä näkynyt kokonaiseen kuukauteen. Minä luulin sen kuolleen ja itkin sitä kuin hyvää ystävääni, kun sitten eräänä päivänä näin taas saman hirven kahden pikku vasikan seurassa. Aluksi nuo pienokaiset minua pelkäsivät, mutta nähtyään emänsä nuolevan kättäni ymmärsivät ne, ettei niiden tarvinnut mitään pelätä, ja tulivat nekin vuorostaan luokseni.

Samoihin aikoihin levisi huhu, että Anjoun herttua oli lähettänyt jonkin varakuvernöörin provinssin pääkaupunkiin. Muutamain päiväin perästä saatiin tietää, että tämä jo oli saapunutkin ja että hän oli kreivi de Monsoreau.

Oi, miksi tuntui tuo nimi niin epämiellyttävältä minun korvissani ja silloin kun kuulin sitä ensi kertaa lausuttavan? En voi selittää tätä tuskallista mielenliikutusta muuksi kuin aavistukseksi.

Kului kahdeksan päivää. Ympäristössä puhuttiin hyvin eri tavalla tästä Monsoreaun kreivistä. Eräänä aamuna kajahtivat metsässä metsästystorvet ja koirain haukunta. Minä juoksin aina puiston kalleriportille asti ja ehdin juuri parahiksi näkemään, miten minun Daphneni salamannopeudella kiiti ohitse, liuta koiria perässään. Vasikat juoksivat mukana.

Heti sen jälkeen näin miehen ratsastavan mustalla ratsulla samaan suuntaan. Hän oli herra de Monsoreau.

Minä huusin, olisin tahtonut pyytää armoa tuolle suojattiraukalleni, mutta hän joko ei kuullut minun ääntäni tai ei siitä välittänyt, niin metsästysinnon vallassa kun oli.

Lainkaan ajattelematta sitä, miten levottomaksi saisin isäni, jos hän saisi tietää poissaoloni, juoksin samalle suunnalle, minne olin nähnyt miehen ratsastavan. Toivoin kohtaavani kreivin itsensä tai jonkin hänen seuralaisensa pyytääkseni heitä lakkaamaan hirveni ahdistamisesta. Tietämättä minne menin juoksin näin puolen liöötä [lieue (lue: liöö) on vanha ranskalainen tiemitta, vastaten tavallisimmin noin 4,5 kilometriä. Suoment.]. Olin kadottanut näkyvistäni sekä hirven, koirat että metsästäjän. Kohta en enää kuullut koirain haukuntaakaan. Vaivuin erään puun juurelle ja aloin itkeä. Hetken kuluttua kuuluivat metsästäjät lähenevän. Nousin heti ylös ja riensin sinnepäin, mistä kuulin ääniä.

Eräässä metsän aukossa näin tosiaankin Daphneparan huohottaen juoksevan ohitseni. Sillä oli nyt ainoastaan toinen vasikkansa mukanaan. Toinen oli nähtävästi uupunut ja joutunut koirain revittäväksi.

Emä itsekin näytti väsyneeltä. Sen ja koirain välinen matka oli sama kuin ensi kerrallakin. Hirven juoksu oli muuttunut epätasaiseksi hypinnäksi, ja ohi rientäessään se surullisesti vaikeroi.

Turhaan huusin kaikin voimin. Herra de Monsoreau ei nähnyt mitään muuta kuin takaa-ajamansa eläimen, ja hän ratsasti eteenpäin ehkä vieläkin nopeammin kuin ensi kerralla.

Hänen takanaan näkyi kolme tai neljä metsästyspalvelijaa, jotka torvin ja huudoin yllyttivät koiria. Metsästysseurue kiiti ohitse kuin myrskytuuli ja katosi metsään.

Olin epätoivoissani, mutta pian aloin toivoa, että seurue vielä kolmannenkin kerran kulkisi ohitseni. Kuljin senvuoksi pientä polkua myöten, jonka tiesin johtavan Beaugén linnaan. Tämä linna oli Anjoun herttuan oma, ja oli sinne matkaa isäni linnasta lähes kolme liöötä. Se tuli piakkoin näkyviini, ja vasta nyt minä muistin, että olin kävellyt nuo kolme liöötä, että olin yksin ja että kotini oli verrattain kaukana.

Myönnän, että minut valtasi jonkinlainen epävarma levottomuudentunne ja että minä tällöin ajattelin vain menettelyni varomattomuutta ja sopimattomuutta. Kuljin erään padon reunustaa, sillä aioin pyytää puutarhurin, joka usein oli antanut minulle kukkia, kun olin ollut siellä isäni keralla, saattamaan itseäni kotiin, mutta silloin taas kuulin metsästysseurueen lähenevän. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Melu kasvoi, ja minä unohdin kaiken muun. Melkein samalla hetkellä näin naarashirven syöksähtävän metsästä esiin padon toiselta puolen. Se oli nyt yksinään, sillä se jo oli kadottanut toisenkin vasikkansa. Veden näkeminen näytti antavan sille lisää voimia. Se syöksyi patoon kuin tahtoen tulla minun luokseni.

Alussa hirvi ui jotenkin reippaasti. Minä katselin sitä kyyneleet silmissä ja melkein yhtä paljo henkeä pidättäen kuin se itsekin. Mutta vähitellen sen voimat väsyivät, jota vastoin koirat, jotka nyt olivat päässeet niin likelle saalistaan, näyttivät kaksin verroin ponnistavan voimiaan. Pian ne hirven saavuttivatkin. Samana hetkenä ilmestyi herra de Monsoreau metsän reunaan. Hän hyppäsi hevosensa selästä maahan ja juoksi padon luo. Minä ponnistin kaikki voimani huutaakseni ojennetuin käsin: armahtakaa eläintä! Ihan varmasti hän kuuli minun huutoni, sillä hän kääntyi ympäri, ja minä näin hänen hyppäävän veneeseen, jonka hän oli irrottanut ja jolla hän nyt nopeasti läheni hirviparkaa. Olin aivan varma siitä, että herra de Monsoreau riensi täyttämään toivomustani, kun äkkiä näinkin hänen vetävän esiin metsästysveitsensä: sen leveä terä välähti auringonpaisteessa, ja minulta pääsi huuto, sillä hän oli iskenyt aseen kahvaa myöten eläimen kaulaan. Verivirta pulpahti haavasta ja punasi veden. Hirviparka päästi valittavan äänen, kohosi miltei pystyyn vedenpinnan yläpuolelle ja kaatui sitten kuoliaana veteen.

Minulta pääsi huuto miltei yhtä surkea kuin Daphnelta ja minä nyykähdin taintuneena siihen padon reunalle.

Kun taas tuntoihini tulin, niin havaitsin makaavani Beaugén linnassa. Isäni, joka oli haettu paikalle, oli itkien vieressäni istumassa.

Seuraavana päivänä sain palata takaisin Méridoriin, missä en kuitenkaan kolmeen neljään päivään kyennyt lähtemään huoneestani.

Neljäntenä päivänä ilmoitti isäni minulle, että koko minun sairastamiseni ajan oli herra de Monsoreau, joka oli nähnyt minua pyörtyneenä kannettavan pois, joka päivä tullut tiedustelemaan minun terveydentilaani. Hän oli ollut ihan onneton saatuaan tietää, että hän vasten tahtoaan oli joutunut tähän tapahtumaan syypääksi, ja oli anonut lupaa saada pyytää minulta anteeksi, ilmoittaen, ettei hän rauhoittuisi ennenkuin saisi kuulla tuon anteeksiannon minun omasta suustani.

Olisihan näyttänyt kovin omituiselta, jos minä olisin kieltäytynyt häntä vastaanottamasta. Vastenmielisyydestäni huolimatta en voinut hänen pyyntöänsä kieltää.

Päivää myöhemmin hän sitten saapui. Minä oivalsin oman asemani naurettavuuden, sillä onhan metsästäminen huvia, johon naisetkin usein ottavat osaa. Se siis olinkin minä, jonka tavallani tulin pyytää anteeksi tuo omituinen mielenliikutukseni, osottaessani niin suurta hellyyttä Daphneparkaa kohtaan. Nyt tuli kreivin vuoro teeskennellä epätoivoaan, ja parikymmentä kertaa hän kunniansa kautta vakuutti, että jos hän olisi osannut aavistaakaan, miten suurta hellyyttä minä hänen uhriansa kohtaan tunsin, olisi hän ilomielellä eläimen säästänyt. Nuo selittelyt eivät kuitenkaan tehneet minuun lainkaan vakuuttavaa vaikutusta, ja kreivi poistui luotani ymmärtämättä sitä, mitä minä hänestä sydämessäni ajattelin.

Poistuessaan hän pyysi isältäni luvan saada pian palata takaisin. Hän oli syntynyt Espanjassa ja saanut kasvatuksensa Madridissa, ja isääni huvitti keskustella hänen kanssaan siitä maasta, jossa hän itsekin niin kauvan oli oleskellut. Sitäpaitsi oli kreivi syntyisin hyvästä perheestä, oli maakunnan varakuvernöörinä ja vielä, mikäli kerrottiin, Anjoun herttuan suosikki. Isälläni ei niin ollen ollut mitään syytä kieltää häneltä tuota hänen pyyntöään.

Tästä hetkestä alkaen hävisi minulta ellei juuri onneni, niin ainakin rauhani. Piakkoin havaitsin, minkä vaikutuksen olin kreiviin tehnyt. Alussa hän kävi vain kerran viikossa, mutta pian kahdesti, ja viimein hän tuli joka päivä. Minä näin, että isäni oli huvitettu hänen puheistaan, jossa aina oli jotain hyvin järkevää. En luullut tarvitsevani olla tyytymätön, sillä mitäpä minulla olisi ollutkaan valittamista? Kreivi oli minulle kohtelias kuin rakastetulleen ja arvokas kuin jos olisin ollut hänen oma sisarensa.

Eräänä aamuna tuli isäni luokseni tavallista vakavamman näköisenä, mihin kuitenkin näytti sisältyvän jonkinlainen tyydytyksen tunne.

— Lapseni, — virkkoi hän minulle, — olethan, aina vakuuttanut olevasi onnellinen, jollei sinun tarvitse minusta erota?

— Ah, isäni! — huudahdin minä. — Tiedäthän, että se on minun sisin toivomukseni!

— Se on hyvä, Dianani! — jatkoi hän ja kumartui suutelemaan minun otsaani. Vain sinusta itsestäsi riippuu tämän toiveesi toteutuminen.

Minä aavistin, mitä hänellä oli minulle sanomista, ja menin niin kauhean kalpeaksi, että hän vetäytyi takaperin ennenkuin ehti huulillaan koskettaa minun otsaani.

— Diana, lapseni! — huudahti hän. — Oi jumalani, mikä sinulle tuli?

— Herra de Monsoreau, eikö niin? — änkytin minä.

— Niin, minkävuoksi ei? — kysyi hän hämmästyneenä.

— Oi, ei milloinkaan, isä, jos vähääkään lastanne rakastatte, ei milloinkaan!

— Diana rakkahin, — lausui hän nyt, — kuinka minä voisinkaan sinua mihinkään pakoittaa. Tiedäthän, että minä vain sinua pyydän. Ajattele yhden viikon aika asiaa, ja jos, kahdeksan päivän kuluessa…

— Oi, ei, ei! — huudahdin minä. — Se on tarpeetonta. Ei kahdeksaa päivää, ei kahdeksaa tuntia, ei ainoatakaan minuuttia. Ei, ei, oi, ei!

Minä ratkesin itkemään.

Isäni lohdutteli minua. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt minun itkevän sillä lailla, hän sulki minut syliinsä ja yhä lohdutellen lupasi kunniasanallaan, ettei hän enää milloinkaan puhuisi tästä naimiskaupasta.

Kuukauden ajan herra de Monsoreau todellakin pysyi poissa, enkä minä kuullut hänestä edes puhuttavan, kun isälleni ja minulle eräänä aamuna lähetettiin kutsu saapua suuriin juhliin, jotka herra de Monsoreau aikoi järjestää Anjoun herttuan kunniaksi. Herttuaa varrottiin vieraaksi siihen maakuntaan, jonka nimellä häntä itseäänkin kutsuttiin. Juhlat pidettäisiin Angersin kaupungintalolla.

Kirjeen mukana seurasi personallinen kutsu myöskin prinssiltä. Tämä kirjoitti isälleni muistavansa muinoin nähneensä hänet kuningas Henrikin hovissa, ja että hänelle taaskin olisi mieluista hänet nähdä.

Ensin tunteeni sanoi minulle, että minun oli pyydettävä isäni kieltäytymään kutsuista, ja varmasti olisin saanutkin hänen taipumaan, jos kutsu olisi tullut vain herra de Monsoreaulta. Mutta prinssilläkin oli kutsussa osansa, eikä isäni rohjennut loukata hänen korkeuttaan kieltäytymällä juhlaan saapumasta. Menimme siis näihin pitoihin. Herra de Monsoreau otti meidät vastaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän kohteli minua samoinkuin kaikkia muitakin naisia, ja minä tunsin olevani onnellinen sen johdosta, etten minä hänen puoleltaan joutunut minkään erityisen huomaavaisuuden esineeksi.