SISÄLLYS: (continued 5)
Reading edition
— Eikö Monsoreaun kreivi ole antanut itsestään mitään tietoa tuon onnettoman tapauksen jälkeen? — kysyi Bussy.
— Tuosta kauheasta tapahtumasta on kulunut ainoastaan yksi kuukausi, ja tuo onneton ylimys ei kaiketikaan ole tahtonut näyttäytyä minulle, kun hänen jalot suunnitelmansa kerran raukesivat tyhjiin.
Bussy painoi surullisena päänsä alas. Kaikki oli hänelle nyt selvillä. Hän oivalsi nyt, millä tavoin Monsoreaun oli onnistunut ryöstää tuo nuori tyttö ruhtinaalta ja miten Monsoreau pelkäsi prinssin saavan selville, että tytöstä oli tullut hänen vaimonsa. Tuon pelon vuoksi oli sitten Monsoreaun täytynytkin kuvitella tytön isä raukalle, että tyttö olisi kuollut.
— Mitä aiotte sanoa, herra kreivi? — kysyi ukko, huomattuaan nuoren miehen otsan synkistyvän.
— Hyvä parooni, — vastasi Bussy. — Minä olen Anjoun herttualta saanut toimekseni saattaa teidät Parisiin, sillä hänen korkeutensa haluaa tavata teitä.
— Tavata minua! — huudahti parooni. — Pitäisikö minun joutua näkemään tuo mies kasvoista kasvoihin! Mitäpähän sillä murhamiehellä olisi minulle sanomista?
— Ken tietää? Ehkäpä hän tahtoo puhdistaa itsensä.
— Ja vaikkapa hän voisikin itsensä puhdistaa, — huudahti ukko, — niin onhan tyttäreni kuitenkin kaikitenkin kuollut! Ei, kreivi Bussy, ei! Minä en lähde Parisiin.
— Herra parooni, — sanoi Bussy vakaalla äänellä, — sallikaa että olen itsepäinen. Velvollisuuteni on saattaa teidät Parisiin, ja juuri sitä varten olen tänne tullutkin.
— No niin! Minä lähden sinne! — huudahti ukko vihasta vavisten. — Mutta voi niitä, jotka ovat tehneet minut onnettomaksi! Kuninkaan on kuultava minun valituksiani, ja ellei hän sitä tee, niin vetoan minä Ranskan kaikkiin ylimyksiin. Unohdinpa, — mumisi hän, — tässä tuskassani, että minulla on käsissäni muuan ase, jota vielä en ole lainkaan käyttänyt. Niin, herra kreivi, minä lähden mukaanne.
— Ja minä, herra parooni, — virkkoi Bussy tarttuen hänen käteensä, — toivotan teille sitä kärsivällisyyttä, sitä tyyneyttä ja arvokkuutta, mitä jokaisen kristityn tulee osottaa. Jumalan laupeus jaloja sydämiä kohtaan on loppumaton, ettekä te vielä tiedä, mitä hän ehkä on teidän varallenne varannut. Pyydän vielä, että te ette siihen päivään saakka, jona tuo laupeus ehkä ilmenee, pidä minua vihollisenanne, sillä te ette aavista, mitä minä tulen teidän hyväksenne tekemään. Huomenna me siis, herra parooni, jos suvaitsette, päivän vaietessa lähdemme matkalle.
— Minä suostun, — vastasi ukko ja tuli vasten tahtoaankin liikutetuksi siitä lämmöstä, millä Bussy lausui nuo viimeiset sanansa. — Siihen saakka, lienettepä sitten ystävä tai vihamies, olette te minun vieraanani, ja minä saatan teidät huoneeseenne.
25.
Talo Saint-Antoinen kadun varrella.
Kreivi ja kreivitär Saint-Luc eivät olleet tointua hämmästyksestään. Bussy oli saanut parooni Méridorin lähtemään Parisiin!
Aamun tultua otti parooni jäähyväiset vierailtaan ja pyysi heidät jäämään linnaan. Mutta kun se Saint-Lucista ja hänen puolisostaan tuntui epämiellyttävältä, päättivät he mahdollisimman pian lähteä Méridorista ja siirtyä läheisyydessä olevaan Brissacin linnaan.
Bussy ei tarvinnut pitkää aikaa omituisen esiintymisensä esittämiseen. Hän kuiskasi muutamia sanoja nuoren kreivittären korvaan. Tämän katse heti hyvin omituisesti kirkastui.
Ukko ei ollut siitä mitään huomannut. Katsellen esi-isiensä linnaa hyväili hän koneellisesti koiriansa ja antoi liikutetulla äänellä eräitä määräyksiä palvelijoillensa jotka näyttivät alakuloisilta ja surullisilta. Noustuaan sitten vanhan lempiratsunsa selkään viittasi hän kädellään Méridorin linnalle jäähyväiset ja läksi ratsastamaan sanaakaan sanomatta.
Iskien iloisesti silmää vastasi Bussy Jeannen hymyilyyn ja pyörähteli siinä ystäviään hyvästellessä useamman kerran. Juuri heidän erotessaan oli Jeanne kuiskannut hänelle:
— Jopa te esitättekin merkillistä osaa, kreivi! Minähän olin luvannut, että teitä Méridorissa odottaa onni, ja nyt päinvastoin juuri te itse tuottekin täältä paenneen onnen tänne takaisin.
Matkan varrella koetti Bussy, osottaen ukolle mitä suurinta huomaavaisuutta, saavuttaa tämän luottamusta ja siten hälventää ukon alussa kuohahtunutta vihastumista. Ja siinä hän epäilemättä onnistuikin, sillä kun he seitsemännen päivän aamulla saapuivat Parisiin, lausui parooni Méridor matkatoverilleen seuraavat sanat, mitkä todistivat hänessä mielenmuutoksen tapahtuneen:
— Onpa ylen kummallista, kreivi: nyt olen lähempänä onnettomuuttani kuin milloinkaan ennen ja kuitenkaan en ole läheskään niin levoton tänne saapuessani kuin mitä olin Méridorista lähtiessäni.
— Kahden tunnin kuluttua, hyvä parooni, — virkkoi Bussy, — tulette te arvostelemaan minua juuri niinkuin minä teitä haluankin.
Matkustajamme saapuivat Parisiin S:t Marselin etukaupungin kautta.
— Minne me nyt menemme? — kysyi ukko. — Louvreen kaiketikkin?
— Minä vien teidät ensin omaan kotiini, herra parooni, — virkkoi Bussy, — niin että voitte hetkisen levähtää.
Kreivin talonväki jo miltei luuli, ettei se enää koskaan saisi nähdä herraansa. Palattuaan näet Dianan luota kotiinsa oli hän hiipinyt sisälle eräästä takaportista, johon vain hänellä oli avain. Sitten hän itse oli satuloinut hevosensa ja lähtenyt matkalle ilman että häntä olisi nähnyt kukaan muu kuin Remy-le-Haudouin. Hänen äkillinen katoamisensa, ne vaarat, joiden alaisena hän edellisenä päivänä oli ollut, ja hänen seikkailunhalunsa olivat saattaneet monenkin siihen luuloon, että hän oli joutunut vihollistensa virittämien salajuonien uhriksi.
Ainoastaan Remy, tuo nuori lääkäri, oli hyvällä tuulella ja väitti Bussyn elävän ja voivan hyvin. Remy oli näinä päivinä usein palatsista poissa, eikä kukaan tiennyt, missä hän kävi.
Niinpä saapui hän kerrankin tuollaiselta salaperäiseltä retkeltään ja sattui pääsemään palatsiin juuri siinä samassa kun palatsin piha kajahteli kreivin saapumista ilmaisevista ilohuudoista.
— Olette iloisia nähdessänne minut elossa, — virkkoi Bussy. — Kiitos siitä! Ette kaiketi usko, että minä itse olen nyt tässä, vaan että se on minun varjoni. Mutta uskokaahan kuitenkin, että minä se sittenkin olen. Auttakaa nyt heti tätä herraa alas hevosen selästä ja pankaa tarkoin mieleenne, että minä pidän häntä suuremmassa arvossa kuin jotain ruhtinasta.
Bussy itse saattoi vanhuksen rappuja ylös ja osotti hänelle paljon enemmän huomaavaisuutta kuin mitä hän itse oli saanut osakseen Méridorin linnassa. Vanha parooni tunsi suurta mielihyvää tämän hyväntahtoisen kohteliaisuuden johdosta. Ystävällisesti hymyillen tarttui hän siihen kullattuun pikariin, jossa kreivi itse ojensi hänelle tervetuliaisjuoman.
— Kiitos, kiitos, hyvä herra, — sanoi ukko. — Mutta emmekö jo pian lähde sinne mihin aiomme?
— Kyllä, hyvä parooni, aivan pian. Olkaa ihan levollinen, sillä tuo tapahtuva kohtaus tuottaa minulle yhtä paljo iloa kuin teillekin.
— Mitä te tarkoitatte, kreivi, ja mistä johtuu se, että te miltei aina puhutte minulle arvoituksilla?
— Minä sanon teille, herra parooni, että on olemassa laupias kohtalo, ja että me nyt olemme lähellä sitä hetkeä, jolloin minä teidän nimessänne voin kääntyä tuon kohtalon puoleen.
Kummastellen katseli parooni Bussya. Mutta Bussy teki kädellään kunnioittavan liikkeen ikäänkuin sanoakseen: minä palaan hetken kuluttua. Sitten hän riensi ulos.
Niinkuin hän arvasi, oli Remy oven takana. Bussy tarttui heti tuon nuoren miehen käsivarteen ja veti hänet mukanaan muutamaan kamariin.
— No, paras Hippokrates, miten pitkälle ovat asiamme kehittyneet?
— Mitkä asiat?
— Helkkari, tietenkin S:t Antoinen kadun asiat!
— Luulen, että olemme päässeet ylen tärkeään kohtaan, ainakin teidän mielestänne, armollinen herra: minulla näet ei ole mitään uutta kerrottavana.
Bussy hengitti helpommin.
— Eikö siis mies ole palannut takaisin? — kysyi hän.
— On kylläkin. Mutta onnistumatta. Tähän juttuun kuuluu isäkin, joka kaikesta päättäen tulee tekemään asiassa päätöksen, ja tuota poissaolevaa henkilöä näytään joka päivä odotettavan.
— Hyvä on! — virkkoi Bussy. — Mutta kuinka olet saanut kaiken tuon tietoosi?
— Tehän ymmärrätte, armollinen herra, — vastasi Remy avomielisesti, — ettei minulla teidän poissaolossanne ollut mitään tekemistä lääkärinä, mutta olen koettanut toisella tavalla käyttää vapauttani teidän hyväksenne.
— No kerroppa sitten: mitä olet tehnyt? Kerro paras Remy. Olen pelkkänä korvana koko mies.
— Nähkääs, teidän matkustettuanne vuokrasin pikku huoneen S:t Antoinen ja S:te Catherinen katujen kulmauksesta, ja siitä saatoin pitää silmällä tarkoittamaamme taloa. Mutta pianpa sainkin selville, että minun täytyi käyttää vieläkin tehokkaampia keinoja.
— No?
— Minä… minä rakastuin.
— Hm! — myhähti Bussy voimatta käsittää, mitä hyötyä hänellä saattoi olla Remyn rakkaudesta.
— Asia on niinkuin olen teille sanonut, — toisti nuori tohtori vakavana. — Minä rakastuin kuin hullu.
— Keneen?
— Gertrudiin.
— Gertrudiinko? Monsoreaun kreivittären kamaripalvelijaanko?
— Juuri häneen, kamarineitoseen. Minä en ole mikään aatelismies, niin että minun olisi lupa rakastua ylhäisiin naisiin.
— Remy parka, — sanoi Bussy, — ole varma siitä, että pidän uskollisuuttasi suuressa arvossa. Mutta jatka!
— Niin, armollinen herra, vastasi Remy. — Lähemmin ajatellen ei siinä sittenkään ole niin paljon valittamista. Gertrud on ylen siivo tyttö, kahta tuumaa minua pitempi, ja hän jaksaisi varsin helposti tarttua minua kaulukseen ja pidellä minua suoralla kädellä koholla, mikä osottaa, että tytöllä on verrattain hyvin kehittyneet käsivarsilihakset. Se on aikaansaanut minussa häntä kohtaan kunnioituksen, josta hän on mielissään. Ja kun minä aina myönnyn hänen puheisiinsa, niin ei meille synny koskaan väittelyä. Hänellä on lisäksi eräässä suhteessa ihailtavaa nerokkuutta: hän kertoo asiat mainion hyvästi.
— Vai niin hän tekee!
— Niin. Minä saan häneltä tietää kaiken mitä talossa tapahtuu… Hm, mitähän te, herra kreivi, siitä sanotte? Luullakseni ette ole pahoillanne saadessanne eräitä tietoja siltä taholta.
— Paras Remy. Sinä olet hyvä henki, jonka sattuma tai kohtalo on minulle lähettänyt. Olet siis hyvissä väleissä Gertrudin kanssa?…
— Olen, se on vallan varmaa, — vastasi Remy ja oli olevinaan asian johdosta kovin ylpeä. — Eilen illalla käväsin hänen luonaan ja puhelin hetkisen.
— Miten pääsit niin pitkälle?
— Päivää sen jälkeen, kun olin muuttanut mainitsemaani pieneen kamariin, odottelin pikku-portilla, että sydämeni valittu menisi ostoksilleen torille, missä hän tavallisesti käy joka aamu kahdeksan ja yhdeksän välillä. Kymmentä yli kahdeksan näin hänen tulevan ulos ja heti riensin häntä vastaan.
— Tunsiko hän sinua enää?
— Tunsi. Hän päästi huudon ja alkoi juosta tiehensä. Minä nelistin perässä ja minun oli ylen vaikea saada häntä kiinni, sillä hän luikerteli taitavasti kuin paholainen, mutta olivatpa helmukset kuitenkin hieman tiellä.
— Jesus! — parkaisi tyttö.
— Pyhä neitsyt! — kirkaisin minä.
Tämän huutoni vuoksi sai hän kaiketikin minusta hyvän ajatuksen. Joku toinen minua pakanallisempi olisi varmaankin huudahtanut "helkkaria" tai "pirun vietävää."
— Tohtori! — virkkoi hän.
— Ihanainen kamarineitoseni! — sanoin minä. Silloin hän hymyili. Mutta pian hän taas tuli vakavaksi ja lausui:
— Te petytte, hyvä herra. Minä en tunne teitä.
— Mutta minäpä tunnen teidät, — huudahdin minä. — Sillä minä elän vain teitä varten ja olen ihastunut teihin siinä määrässä, että olen muuttanut vanhasta Beautreillisin kadun varrella olleesta asunnostani S:t Antoinen kadulle, S:te Catherinen kadun kulmaukseen. Asuntoa olen muuttanut ainoastaan siitä syystä, että saisin usein nähdä teidät. Ja jos teidän vielä joskus tarvitsisi käyttää minun apuani sitomaan jonkun nuoren ylimyksen haavoja, niin ei teidän tule hakea minua entisestä asunnostani, vaan uudesta.
— Olkaa hiljaa! sanoi tyttö.
— No, näettehän nyt, että olen oikeassa! — vastasin minä. — Ja sillä tavoin alkoi tai oikeastaan uudistui meidän tuttavuutemme.
— Niin ettäkö sinä nyt tällä hetkellä olet?…
— Niin onnellinen kuin rakastaja yleensä voi olla… Gertrudin rakastaja, ymmärrättehän. Kaikki on sopusuhtaista tässä maailmassa. Ja minä olen enemmänkin kuin onnellinen, minä olen ylen autuas, koska olen päässyt niin pitkälle kuin halusinkin teitä! palvellakseni.
— Mutta entäpä jos hän epäilee?…
— Ei hituistakaan. En ole sanaakaan maininnut teistä. Eihän toki soveltuisikaan, että Remy-le-Haudoin parka olisi tuttu niin ylhäisten miesten kanssa, kuin kreivi Bussyn. Olen vain huolettomasti kysäissyt häneltä: kyllä kai teidän nuori isäntänne nyt jo voi paremmin?
— Mikä isäntämme? — kysyi tyttö.
— Se nuori herra, jonka haavat minä sidoin teidän luonanne.
— Ei hän ollut minun isäntäni, — vastasi siihen tyttö.
— Oo, antakaa anteeksi! Minä otaksuin niin… vain ajattelin… — jatkoin sitten juttuani.
Oi, hyvä Jumala, ei hän ollut isäntä, — vastasi tyttö minulle huoaten. — Se nuori mies parka oli meille vallan outo. Olemme nähneet hänet ainoastaan yhden kerran sen perästä.
— Tiedättekö edes hänen nimeänsä? kysyin minä.
— Tiedämmepä kyllä.
— Kaiketi olette sen kuullut ja myös unohtanut?
— Eipä niinkään. Ei sellaista nimeä unohdeta.
— Kuka hän sitten oli?
— Oletteko koskaan kuullut puhuttavan kreivi Bussystä?
— Helkkari, — vastasin minä, — Bussystäkö, urhoollisesta Bussystäkö?
— Niin juuri, sillä se oli hän.
— Entäs naishenkilö?
— Emäntäni on naimisissa, hyvä herra.
— No, saahan silti olla naimisissa ja uskollinen ja kuitenkin joskus ajatella jotain kaunista nuorta miestä, jonka on sattunut näkemään… etenkin silloin kun tuo nuori mies on haavoittunut.
— Ollakseni vilpitön, — virkkoi Gertrud, — en minäkään voi väittää, että emäntäni ei häntä ajattelisi.
Bussy kovin punastui.
— Me puhelemmekin hänestä kahdenkesken ollessamme, — jatkoi sitten Gertrud.
— Kelpo tyttö! — huudahti kreivi.
— No, mitäpä te hänestä sanotte? — kysyin minä vuorostani.
— Minä kerron hänen urotöistään, mikä onkin helppoa, sillä eihän Parisissa muusta puhutakkaan kuin niistä miekanpistoista, joita hän antaa ja saa. Olenpa emännällekin opettanut muutaman muodissa olevan pikkulaulun.
— Ah, minä tiedän! — vastasin. — Eikö se kuulu tällä tavalla:
"Tuo ritari Bussy hän pelvoton ja uljas ja rohkea on. Ja Amboisen herran ken ystäväks saa, ei petä hän, vaikkapa horjuis maa."
— Mainiosti! huudahti Gertrud. — Emäntäni ei milloinkaan laula mitään muuta laulua kuin tuota.
Bussy pudisti nuoren lääkärin kättä. Omituinen autuuden väristys tuntui hänen suonissaan.
— Ja onko tuossa nyt kaikki, mitä sinulla on kerrottavaa? — kysyi hän. Ihminenhän on haluissaan täyttymätön.
— Kaikki on siinä, armollinen herra. Mutta ennen pitkää saan kyllä enemmänkin tietää. Eihän, kissa vieköön, yhdellä kertaa voi saada kaikkia asioita selville.
26.
Isä ja tytär.
Tämä Remyn kertomus teki Bussyn ylen onnelliseksi, sillä hän sai siitä selville kaksi seikkaa: ensiksi että Monsoreauta yhäkin entiseen tapaan vihattiin ja että häntä, Bussya, samassa määrässä rakastettiin.
Hänen mielestään ei aikaa lainkaan ollut hukattavissa, ja jokainen hetki, joka pitkittäisi ukko raukan tuskia, olisi kuin rikos. Tytärtään itkevä isä on niin onneton, että henkilö, joka häntä voisi lohduttaa eikä tee sitä mahdollisimman pian, menettelee kuin väärin.
Bussy ja parooni läksivät heti ulos, Remy mukanaan. Vanhus oli kovin alakuloinen ja levoton. Millä tavalla tulisi herttua hänet vastaanottamaan ja mitä uutta ikävyyttä tuosta kohtaamisesta aiheutuisi?
Väliin loi hän katseensa Bussyyn ja kysyi itseltään, mikä kumma voima sai hänen sokeasti seuraamaan tuota ylimystä, joka palveli sitä samaa ruhtinasta, jonka syytä kaikki hänen kärsimyksensä olivat. Eikö hänen pikemminkin pitäisi asettua Anjoun herttuata vastaan ja sen sijaan, että Bussyn saattamana menisi tämän luo, lähteäkin suorastaan Louvreen ja heittäytyä valituksineen kuninkaan eteen? Mitäpä prinsseillä olisikaan hänelle sanomista? Millä tavoin prinssi voisi häntä lohduttaa? Eikö prinssi ollut niitä, jotka tuhlaavat muutaman sanan niiden haavain lievittämiseksi, joita itse ovat antaneet, sanan, joka panee haavan yhä enemmän kirvelemään hetken kuluttua?
Sillävälin saavuttiin S:t Paulin kadulle. Taitavan sotapäällikön tavoin oli Bussy lähettänyt Remyn jo edeltäpäin tutkimaan maaperää ja järjestämään pääsyä linnoitukseen.
Remy kääntyi Gertrudin puoleen ja palasi pian ilmoittamaan isännälleen, ettei mikään estänyt pääsemästä heitä Monsoreaun kreivittären huoneisiin.
Helposti ymmärrettävistä syistä puhuivat tällöin Bussy ja Haudoin hyvin hiljaa keskenään.
Kerran katsahti parooni kummastuneena ympärilleen.
— Mitä! — mutisi hän. — Täälläkös Anjoun herttua asuu?
Hänessä alkoi herätä jotain epäilystä talon yksinkertaisen ulkomuodon vuoksi.
— Ei aivan hän, — vastasi Bussy hymyillen, — mutta vaikkapa se ei olekaan hänen asuntonsa, niin on se ainakin sellaisen naisen, jota hän on rakastanut.
Pilvi levisi nyt vallan ylimyksen otsalle.
— Hyvä herra, — sanoi hän hevostaan pidättäen, — me maalaiset emme ole tottuneet tämmöisiin. Kevytmieliset parisilaiset järkyttävät meidän mieliämme niin suuresti, ettemme me voi saapua heidän salaperäisiin kohtauksiinsa. Jos Anjoun herttua tahtoo tavata parooni Méridoria, niin on se mielestäni tapahtuva hänen omassa linnassaan eikä hänen rakastajattarensa talossa. Sitäpaitsi, — lisäsi vanhus huoaten, — miksi tahdotte te, joka näytte olevan kelpo mies, viedä minut sellaisten naisten luo? Saattaaksenneko minun ymmärtämään, että Diana parkani vielä eläisi ellei hän olisi valinnut kuolemaa mieluummin kuin häpeän?
— Malttakaa, malttakaa, hyvä parooni, — virkkoi Bussy, — älkää etukäteen tehkö mitään vääriä johtopäätöksiä. Aatelisen kunniani kautta ei tässä ole lainkaan kysymys mistään sellaisesta, jota te tarkoitatte. Nainen, jonka saatte nähdä, on täysin siveellinen ja ansaitsee kaikkien kunnioituksen.
— Ken hän sitten on?
— Hän on… erään tuntemanne ylimyksen puoliso.
— Niinkö? Mutta minkä vuoksi sitten sanotte, hyvä herra, että prinssi on häntä rakastanut?
— Koska minä aina puhun totta, herra parooni. Astukaa sisälle ja päättäkää itse!
— Muistakaa, että minä murehdin lastani ja että te sanoitte minulle: Toivokaa, Jumalan armo on suuri. Luvata minulle lohdutusta on melkein samaa kuin luvata minulle ihmeitä.
— Käykää sisään, — kehoitti Bussy ystävällisesti hymyillen.
Parooni laskeutui ratsunsa selästä. Gertrud oli rientänyt portille ja katseli kummastellen Remytä, Bussya ja vanhusta voimatta aavistaakkaan, mikä kohtalon oikku oli saattanut nuo kolme yhteen.
— Riennä ilmoittamaan Monsoreaun kreivittärelle, — virkkoi Bussy, — että minä olen palannut ja haluan heti puhutella häntä. Mutta, sielusi tähden, — lisäsi hän hiljaa, älä mainitse sanaakaan mukanani olevista henkilöistä!
— Monsoreaun kreivitär! — huudahti ukko hämillään. — Monsoreaun kreivitärkö?
— Astukaa vaan sisälle, herra parooni, — puheli Bussy ja työnsi vanhusta hiljaa eteiseen.
Vanhuksen kavutessa horjuvin askelin rappuja ylös kuului Dianan värähtelevä ääni lausuvan:
— Kreivi Bussy, niinkö sanot, Gertrud! kreivi Bussy! Tulkoon hän sisälle!
— Mikä ääni! — huudahti parooni ja seisahtui äkkiä rapuille. — Mikä ääni! Voi, hyvä Jumala!
Samassa ilmestyi ylimmälle rapulle Diana, auringonsäteiden sattuessa hänen kasvoilleen. Hän oli hurmaavampi kuin ennen milloinkaan.
Nähdessään tämän näyn, jota vanhus piti ylenluonnollisena ilmestyksenä jostain toisesta maailmasta, pääsi häneltä huuto, ja hänen siinä ojennetuin käsin ja tuijottavin silmin seisoessaan oli hän niin kauhistuneen ja mielipuolen näköinen, että Diana, joka oli syöksähtämäisillään hänen syliinsä, hämmästyneenä siitä pidättäytyi.
— Diana siis elää! — mutisi parooni. — Diana, Dianani, jonka jo sanottiin kuolleen. Oi, hyvä Jumala!
Ja iäkäs soturi murtui nyt ilosta, hänen horjuvat polvensa eivät enää tahtoneet häntä kannattaa, ja ellei hän olisi tarttunut Bussyyn kiinni, olisi hän kaatunut rapuilta alas tuon rakastamansa olennon nähden, joka näyn lailla leijaili hänen väsyneissä silmissään.
— Voi, hyvä Jumala! — huudahti Diana esiin rientäen. — Mikä on tullut isälleni, kreivi Bussy?
Ja kauhistuneena siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka tämä kohtaus, mistä hän luuli isällään olleen edeltäpäin tiedon, oli aikaansaanut, katsahti nuori nainen kysyvästi ympärilleen.
— Parooni Méridor piti teitä kuolleena ja murehti teitä, niinkuin isän tuleekin sellaista tytärtään murehtia, — vastasi Bussy.
— Kuinka! — huudahti nyt Diana. — Eikä kukaan ole päästänyt häntä harhaluulostaan?
— Ei kukaan, ei kukaan! huokaili vanhus, alkaen vähitellen tointua mielenliikutuksestaan. - Ei edes kreivi Bussy.
— Kiittämätön! — virkahti Bussy hieman moittivalla äänellä.
— Kyllä, — vastasi vanhus, — olette oikeassa, sillä tämä hetki haihduttaa kaiken tuskani. Oi Dianani, rakkahin Dianani! — jatkoi hän ja suuteli tytärtään ja ojensi kätensä Bussylle. Sitten, ikäänkuin olisi jokin tuskallinen muisto tai uusi pelon tunto tahtonut hiipiä hänen sydämeensä siellä vallitsevan ilon vastapainoksi, hän virkkoi:
— Mutta, kreivi Bussy, tehän sanoitte, että minä saisin nähdä Monsoreaun kreivittären. Missä hän on?
— Oi, isäni! — mutisi Diana.
Bussy kokosi kaiken voimansa ja virkkoi:
— Te näette hänet silmäinne edessä. Monsoreaun kreivi on teidän vävynne.
— Mitä? — änkytti ukko. — Monsoreaun kreivikö minun vävyni? Ja kaikki nämä ihmiset, sinäkin, Diana, olette pitäneet sen minulta salassa!
— En uskaltanut kirjoittaa sinulle peläten, että kirje ehkä joutuisi herttuan käsiin. Sitäpaitsi luulin sinun tietävän kaikki.
— Mutta mistä syystä, — kysyi vanhus, — on tämä kaikki pidetty minulta salassa?
— Voi, isäni, selitä se itse, jos voit, — huudahti Diana. — Miksi on Monsoreaun kreivi pitänyt sinua siinä uskossa, että minä olisin kuollut? Miksi ei hän ole ilmoittanut sinulle sitäkään, että hän on minun mieheni?
Parooni vapisi kuin olisi häntä pelottanut tutkia tuota hämäräperäisyyttä. Hän loi arastelevia ja kysyviä katseita tyttäreensä ja Bussyyn.
Sillävälin oli tultu saliin.
— Monsoreaun kreivi vävyni! — sammalsi parooni Méridor yhäkin hämmennyksissään.
Eihän sen pitäisi sinua kummastuttaa, — huomautti Diana surullisesti. — Olethan itse käskenyt antamaan käteni hänelle.
— Olen, jos hän pelastaisi sinut.
— No niin, hän on pelastanut minut, — sanoi Diana kumealla äänellä ja vaipui rukoustuolinsa ääreen. — Hän on pelastanut minut, vaikkakaan ei onnettomuudesta, niin ainakin häpeästä.
— Mutta miksi hän sitten on pitänyt minua siinä luulossa, että sinä olit kuollut? — huudahti ukko. — Miksi antoi hän minun kuihtua epätoivosta, kun hän yhdellä ainoalla sanalla olisi voinut virottaa minut elämään?
— Oi, siinä piilee jotakin! — huudahti Diana. — Isä, ethän jätä minua enää? Kreivi Bussy, suojelettehan meitä, suojelettehan?
— Ikävä kyllä, hyvä rouva, — vastasi nuori mies syvään kumartaen, — mutta minun ei sovi enemmälti tunkeutua teidän perhesalaisuuksiinne. Saatuani kuulla miehenne omituisesta menettelystä olin velvollinen hankkimaan teille suojelijan, jolle huoletta voitte uskoa asianne. Tämän suojelijan olen nyt hakenut Méridorista. Te olette nyt saanut isänne, ja minä siirryn syrjään.
— Hän on oikeassa, — virkkoi vanhus surullisesti. — Monsoreaun kreivi on peljännyt Anjoun herttuan vihaa, ja kreivi Bussy pelkää sitä myöskin.
Diana loi nuoreen mieheen katseen kuin olisi se tahtonut sanoa:
— Voitteko te, jota urhoolliseksi Bussyksi kutsutaan, Monsoreaun tavoin pelätä herttuan vihaa?
Bussy ymmärsi Dianan katseen tarkoituksen ja hymyili.
— Herra parooni, — virkkoi hän, — suokaa minulle anteeksi se omituinen kysymys, jonka pyydän teidän tekemään, ja te, hyvä rouva, joka tiedätte harrastukseni teidän parhaaksenne, antakaa anteeksi tekin.
Isä ja tytär katsoivat äänettöminä toisiinsa.
— Herra parooni, — jatkoi Bussy, — olkaa hyvä ja kysykää Monsoreaun kreivittäreltä…
Hän korosti näitä viime sanoja. Nuori nainen vaaleni. Bussy sen huomasi ja jatkoi:
— Kysykää tyttäreltänne, onko hän onnellinen siinä avioliitossa, jonka te olette hänelle määrännyt ja johon hän on suostunut.
Diana puristi käsiään ja heltyi itkemään. Se oli hänen ainoa vastauksensa Bussyn kysymykseen. Selvempää vastausta hän ei olisi voinut antaakkaan. Vanhan parooninkin silmiin kyyneleet kihosivat, sillä hän alkoi oivaltaa, että hänen kovin pitkälle kehittynyt ystävyytensä kreivi Monsoreaun kanssa oli suureksi osaksi ollut syynä hänen oman tyttärensä onnettomuuteen.
— Onko siis tosiaankin totta, — kysyi Bussy, että te, herra parooni, olematta siihen viekkaudella, tai väkivallalla pakotettu, olette antanut tyttärenne käden Monsoreaun kreivittärelle?
— Olen, jos hän tyttäreni pelastaisi.
— Ja hän on sen todellakin tehnyt. Minun ei siis tarvitse teiltä, herra parooni, kysyäkään, aiotteko lupauksessanne pysyä.
— Sanansa pitäminen kuuluu kaikille, etenkin aatelismiehille, niinkuin te itse tiedätte paremmin kuin kukaan muu, hyvä herra. Monsoreaun kreivi on pelastanut tyttäreni hengen. Siis tyttäreni kuuluu Monsoreaun kreiville.
— Ah! huokasi nuori nainen. — Miksi en olekin kuollut?
— Hyvä rouva, — sanoi Bussy, — kuten nyt näette, olin oikeassa sanoessani, ettei minulla täällä enää ole mitään tekemistä. Isänne jättää teidät Monsoreaun kreiville, ja te itse olette luvannut kuulua hänelle, heti kun saatte nähdä isänne terveenä ja reippaana.
— Ah, älkää särkekö sydäntäni, kreivi! — huudahti Diana ja tuli nuorta miestä lähemmäksi. — Isäni ei tiedä, että minä sitä miestä pelkään; hän ei tiedä, että minä sitä vihaan. Isäni itsepäisyydessään pitää häntä pelastajanani, mutta minä, minä, joka vaistomaisesti häntä vihaan, väitän varmasti: se mies on minun pyövelini.
— Diana, Diana! huudahti vanhus. — Onhan hän pelastanut sinut!
— Kyllä, — huusi nyt Bussy, joka ei enää jaksanut pysyä varovaisuuden ja harkinnan rajoissa, — kyllä. Mutta jos teille on kuviteltu vaaran olleen suuremman kuin mitä se itse asiassa oli, jos koko vaara oli vain tekaistua, jos… mistä minä tiedän?… kuulkaa minua, herra parooni, tässä kaikessa piilee salaisuus, jonka minä tulen paljastamaan. Ja sen voin teille vakuuttaa, että jos minulla olisi ollut onni olla Monsoreaun kreivin asemassa, niin olisin minäkin teidän kauniin, viattoman tyttärenne häpeästä pelastanut, mutta kautta sieluni autuuden, minä en olisi tahtonut häneltä korvausta tuosta palveluksestani.
— Hän rakasti tytärtäni, — virkkoi paroni Méridor, joka kyllä itsekin oivalsi Monsoreaun kreivin käyttäytymisessä ilmenneen inhottavuuden, — ja täytyyhän rakkaudelle antaa anteeksi.
— Entäs minä sitten! — huudahti Bussy. — Ettekö luule minun…
Mutta hämmästyneenä itsekin tästä varomattomasta puuskauksestaan, joka vastoin hänen omaa tahtoaan oli vähällä paljastaa hänen salaisuutensa, malttoi Bussy kuitenkin hillitä mieltänsä. Vain tulinen katse näytti selittävän lopunkin keskenjääneestä lauseesta. Diana sen tarkoituksen kuitenkin ymmärsi, ehkäpä sellaisenaan vieläkin paremmin kuin loppuun lausuttuna.
— Hyvä on, — puhui nyt Diana punastuen. — Olettehan ymmärtänyt minua? Ystäväni, veljeni… olettehan itse tahtonut, että minä teitä noilla nimillä nimittäisin, ja mielelläni sen teenkin… ystäväni, veljeni voitteko tehdä jotakin hyväkseni?
— Mutta Anjoun herttua, Anjoun herttua! — mutisi ukko, joka alati ajatteli prinssin vihaa kuin uhkaavaa pilveä.
— Minä en, herra parooni kuulu niihin, jotka ruhtinasten vihaa pelkäävät, — vastasi nuori mies, — ja erehtyisinpä kovin, jos luulisin siltä taholta olevan mitään pelättävissä. Jos niin haluatte, parooni Méridor, teen minä teidät prinssin kanssa niin hyväksi ystäväksi, että juuri hän on puolustava teitä Monsoreaun kreiviä vastaan, jonka puolelta luullakseni varsinainen vaara uhkaakin, varma vaara, vaikkakin tuntematon, vielä näkymätön, mutta ehkä kuitenkin sellainen, joka ei ole vältettävissä.
— Mutta jos herttua saa tietää Dianan elävän, on kaikki hukassa, — lausui vanhus.
— Ah, — huokasi Bussy. — Aina huomaan, että te kaikesta puheestani huolimatta kuitenkin luotatte paremmin Monsoreaun kreiviin kuin minuun. Älkäämme siitä siis enää puhuko. Hyljätkää siis tarjoukseni, herra parooni, kieltäytykää vastaanottamasta sitä tehokasta apua, jota minä olisin tahtonut teille tarjota. Heittäytykää sen miehen syliin, joka niin arvokkaalla tavalla on teidän luottamuksenne palkinnut. Niinkuin olen sanonut, on tehtäväni nyt päättynyt. Minulla ei ole täällä enään mitään tekemistä. Jääkää hyvästi, herra parooni! Hyvästi, hyvä rouva! Te ette näe minua enää. Hyvästi!
— Oi! — huudahti Diana, tarttuen nuoren miehen käteen, — oletteko nähnyt minun hetkeäkään epäilevän? Oletteko kuullut minun ajatelleen hänestä muutoin kuin yhdellä tavalla? Ette. Polvillani minä teitä rukoilen: älkää hyljätkö minua, kreivi Bussy, oi, älkää hyljätkö minua!
Bussy pusersi kauniin rukoilijan käsiä, ja hänen vihansa hälveni kokonaan, niinkuin hälvenee lumi toukokuun auringon säteissä.
— Koska niin on, — lausui Bussy, — niin teidän tahtonne tapahtukoon! Minä otan, hyvä rouva, suorittaakseni sen pyhän tehtävän, jonka nyt toimekseni annatte, ja kolmen päivän sisällä… sillä minun täytyy tavata prinssiä, jonka kerrotaan kuninkaan kanssa menneen pyhiinvaellusmatkalle Chartresiin… kolmen päivän sisällä te näette minut jälleen, niin totta kuin nimeni on Bussy.
Lähestyessään nyt Dianaa paloi hänen katseessaan kuin juopumuksen huumaava tuli, ja hän kuiskasi:
— Me olemme liittoutuneet Monsoreauta vastaan. Muistakaa, ettei hän ole tuonut isäänne teidän luoksenne, älkääkä olko minulle uskoton.
Sitten hän syöksyi ulos ovesta.
27.
Gorenflotin herääminen.
Erotessamme viimeksi Chicotista oli hän ihastuneena jäänyt katselemaan veli Gorenflotin häiriintymätöntä unta. Hän pyysi hotellin isännän olemaan sanallakaan mainitsematta siitä, että hän oli lähtenyt ulos kello kymmenen illalla ja tullut takaisin vasta kello kolme aamulla.
Koska mestari Bonhomet oli pannut merkille, että milloin narri ja munkki söivät yhdessä, maksoi narri aina, niin hän piti narria suuressa arvossa, jota vastoin hän munkista verrattain vähän välitti. Hän lupasi senvuoksi Chicotille olla yön tapahtumista sanaakaan hiiskumatta. Sitten hän poistui vieden Chicotin neuvon mukaan kynttilän mennessään.
Kuitenkin tuntui Chicotista ylen vaikealta saada kaikki pimeässä uudelleen järjestetyksi, niin ettei Gorenflot herätessään mitään huomaisi. Senvuoksi hän puhalsi takassa olevat hiilet hehkumaan.
Tämän puhaltelemisen kestäessä lakkasi Gorenflot kuorsaamasta ja mumisi:
— Hyvät veljet, on raju ja myrskyinen ilma. Se on Herran hengitys, joka panee minun puhumaan.
Sen jälkeen hän alkoi uudelleen kuorsata.
Chicot odotti hetken, siksi kunnes uni taas oli voittanut Gorenflotin, ja alkoi sitten kiskoa munkkia irti pöytäliinan sisästä.
— Huu! — puheli Gorenflot. — Millainen kylmyys! Se estää viinirypäleet kypsymästä.
Chicot oli nyt hetkisen hiljaa.
— Te tunnette harrastukseni, veljet, niin kirkon kuin Guisen herttuankin hyväksi.
— Lurjus! — sanoi Chicot.
— Olen lausunut ajatukseni, — jatkoi Gorenflot. — Mutta se on vallan varmaa, että…
— Mikä on varmaa? — kysyi Chicot ja kohotti munkkia ylös kääriäkseen viitan hänen ylleen.
— Se on varmaa, että ihminen on viiniä voimakkaampi. Veli Gorenflot on painiskellut viinin kanssa, niinkuin Jaakoppi enkelin kanssa, ja Gorenflot on voittanut.
Munkki avasi nyt toisen silmänsä ja huomasi Chicotin…
— Mitä? — Onko täällä aaveita? — mutisi hän.
— Hän on vielä ihan sekaisin, — virkkoi Chicot, kietoi kaapun munkin ympärille ja veti kapusongin hänen päähänsä.
— No, sepä oli hyvä, — mutisi munkki. — Sakastinvartija on sulkenut kuorin oven, niin että nyt ei enää tunnu vetoa.
— Nyt saat herätä silloinkun haluat, — puhui Chicot.
— Herra on minun rukoukseni kuullut, — mutisi munkki, — ja pohjatuuli, jonka hän lähetti viinirypäleitä vahingoittamaan, on vaihtunut leppoiseksi länsituuleksi.
Chicot teki nyt pöytä- ja ruokaliinoista itselleen lattialle jonkinlaisen vuoteen ja laskeusi maata.
Hänen kasvoillensa kohdistuvat päivän ensi säteet ja isännän keittiössä rähisevä ääni saivat Gorenflotin vihdoinkin puolittain hereille. Vaivaloisesti hän kömpi istualleen ja alkoi tarkastella pöydällä vallitsevaa epäjärjestystä. Sitten siirtyi hänen katseensa Chicotiin, jonka toinen käsivarsi oli huolimattomasti heitetty otsan yli, niin että hän munkin huomaamatta saattoi nähdä kaikki tämän liikkeet. Chicot oli kuorsaavinaan ja tekikin sen niin luontevasti, että se entistä enemmän todisti hänen mainiota matkimiskykyään.
— On jo selvä päivä, — huudahti munkki, — saamari soikoon! Vallan selvä päivä. Näyttääpä siltä kuin olisin täällä viettänyt yöni… Entä luostari! Tuhannen sarvipäätä!
Hän alkoi nyt sitoa viittaansa kiinni, sillä Chicot ei puolestaan ollut pitänyt sen sitomista välttämättömänä.
— No, olkoon miten tahansa, — jatkoi munkki, — olen joka tapauksessa nähnyt merkillistä unta. Olin olevinani kuollut ja ympärilleni oli kääritty veren tahraama vaate.
Gorenflot ei ollutkaan ihan kokonaan erehtynyt. Hän oli kerran hetkiseksi herännyt ja pitänyt silloin pöytäliinaa, johon Chicot oli hänet kietonut, käärinliinoina ja viinin jättämiä merkkejä veripilkkuina.
— Onneksi se olikin vain unta, — virkkoi Gorenflot ja katsahti jälleen ympärilleen.
Hänen silmänsä sattuivat Chicotiin, joka huomatessaan munkin häntä katselevan, yhä enemmän kuorsasi.
— Onpa hauskaa katsella juopunutta ihmistä, virkkoi Gorenflot. — Ah, miten hän on onnellinen voidessaan noin nukkua! Helppoapa se onkin, sillä hän ei ole minun vaatteissani.
Hän huokasi nyt niin äänekkäästi, että se huokaus luultavasti olisi herättänyt gascognelaisen, jos tämä todellakin olisi nukkunut.
— Herättäisinköhän hänet kysyäkseni häneltä neuvoa? — puheli munkki. — Hän on hyvä neuvonantaja.
Chicot kuorsasi kaikin voimin.
— En, — jatkoi Gorenflot, — hän voisi pitää itseään minua etevämpänä. Voinhan hänettäkin keksiä jonkin hyvän valheen… Mutta olipa se vale sepitetty miten hyvästi tahansa, niin vaikea minun on kuitenkin suoriutua ilman arestia. Enhän minä tosin niin kovin pelkääkkään itse arestia, mutta siihen kuuluu vain vettä ja leipää, ja se on pahinta. Jospa minulla olisi edes hiukan rahaa, jolla voisin lahjoa veli vanginvartijan!
Kuultuaan viimeisen toivomuksen veti Chicot taskustaan runsassisältöisen kukkaronsa ja kätki sen varovasti alleen. Se ei ollut lainkaan turha varovaisuustoimenpide, sillä Gorenflot alkoi ryömiä lähemmäksi ja mutista:
— Jos hän olisi hereillä, ei hän kieltäisi minulta muutamaa écuta. Mutta minä en tahdo häiritä hänen lepoansa… ja senvuoksi otan tuon lantin häntä itseään herättämättä.
Veli Gorenflot alkoi nyt kopeloida nukkujan taskuja.
— Onpa kummallista, — puheli munkki, — ettei taskuissa ole mitään. Ehkäpä hänellä on jotain hatussaan?
Chicot tyhjensi nyt salaa kukkaronsa sisällön käteensä ja pisti tyhjän kukkaron housuntaskuunsa.
— Hm! Hatussakaan ei ole mitään, — haasteli munkki. — Sepä merkillistä! Ystäväni Chicot on ymmärtäväinen narri eikä liiku koskaan ilman rahaa. Ah, minä vanha veitikka! — lisäsi hän irvistäen niin makeasti, että suu venyi korviin asti, — minähän unohdin sinun housuntaskusi.
Hän hiivitti kätensä Chicotin housuntaskuun ja veti sieltä esiin tyhjän kukkaron.
— Voipas vietävää! — mutisi hän. — Kuka nyt lystin maksaa?
Munkki nousi äkkiä ylös, hiipi tosin vielä epävarmoin, mutta kuitenkin jo nopein askelin huoneesta, pujahti keittiön kautta ulos, sanomatta isännälle sanaakaan, ja riensi sitten tiehensä.
Pussi seljässä jatkoi nyt tuo almunjakajaveli kulkuaan, teeskentelevä mietiskely kasvoillaan, jota ohikulkijat saattoivat ajatella hartaudeksi, mutta joka kuitenkin oli kokonaan muuta. Sillä veli Gorenflot mietti lakkaamatta keksiäkseen jonkin sopivan hätävalheen, joihin munkit ja sotilaat turvautuvat, sattuessaan juopotteluretkillään viivähtämään.
Luostarin luo päästyään näyttivät nyt sen portit hänestä entistäänkin synkemmiltä. Ja hän teki ikäviä johtopäätöksiä siitä että havaitsi portille kokoontuneen useita keskenään keskustelevia munkkeja, jotka levottomina tähystelivät kaikille ilmansuunnille. Mutta ehdittyään parahiksi Saint-Jacquesin kadun kulmauksen ohi, syntyi veljien kesken, kun he hänet olivat nähneet, sangen vilkas liike, ja se sai hänet vallan kauhistumaan.
— He puhuvat minusta, — mutisi hän, — he osottelevat minua. Minua on yöllä etsitty. Poissaoloni on synnyttänyt suuttumusta. Minä olen hukassa!
Hänen päätään huimasi. Hänessä välähti ajatus paeta. Mutta useita munkkeja jo riensi häntä vastaan. Häntä ehdottomasti ajettaisiin takaa. Veli Gorenflot tunsi sitäpaitsi itse liiankin hyvin, ettei häntä oltu luotu juoksijaksi. Hänet kyllä piankin saataisiin kiinni ja köytettynä laahattaisiin luostariin.
Häpeissään hän siis lähestyi tovereitansa, jotka näyttivät arkailevan puhutella häntä.
— Ah! — mutisi Gorenflot. — Ne eivät ole minua tuntevinaankaan. Minä olen heille häpeäksi!
Viimein läheni heistä muuan Gorenflotia ja virkkoi:
— Rakas veli parka!
Gorenflot huokasi ja nosti silmänsä taivasta kohti.
— Tiedättekö, että priori, luostarin esimies, teitä odottaa?
— Ah, hyvä Jumala!
— Niin, — lisäsi kolmas, — hän on sanonut, että heti kun te palaatte luostariin, on teidät saatettava hänen eteensä.
— Sitäpä juuri pelkäänkin, — ajatteli Gorenflot.
Ja pikemmin kuolleena kuin elävänä hän astui luostariin, jonka portti paiskahti kiinni hänen sisälle päästyään.
— Aa… tekö se olette? — huudahti portinvartija. — Tulkaa pian, pian! Arvoisa priori teitä odottaa.
Portinvartija tarttui Gorenflotin käteen ja vei tai oikeammin sanoen laahasi hänet priorin huoneeseen.
Priorin vihastunutta katsetta peläten katseli Gorenflot vain alas. Hän tunsi seisovansa esimiehensä edessä, jonka syystä pitäisi olla kiukustunut.
— Ah! Vihdoinkin olette siis täällä! — sanoi priori.
— Kunnianarvoisa isä…, änkytti munkki.
— Kuinka levottomiksi te olette saattanutkin meidät! — jatkoi priori.
— Te olette aivan liian hyvä, isä, — jatkoi Gorenflot, joka ei voinut käsittää sitä hiljaista äänensävyä, jolla häntä puhuteltiin.
— Teitä on pelottanut tulla tänne takaisin yöllisen tapauksen jälkeen, eikö niin?
— Myönnän, etten ole uskaltanut, — vastasi munkki, ja kylmät hikikarpalot kohoilivat hänen otsalleen.
— Ah, rakas veli, — puhui priori, — te olette menetellyt hyvin ajattelemattomasti!
— Sallikaa, että selitän teille, isä…
— Mitäpä teidän tarvitsee minulle selittää? Teidän mielenpurkauksenne…
— Eikö minun tarvitse teille mitään selittää? Se onkin parempi, sillä en todellakaan tiennyt, miten sen tekisin.
— Sen hyvin käsitän. Hetken innostus, kiihtymys on teidät vallannut. Sellainen innostus on hyve, sellainen kiihtymys on pyhä tunne. Mutta liiallisuuteen menevät hyveet saattavat kääntyä virheiksi ja kunnioitettavimmatkin tunteet vähitellen muuttua moitittaviksi.
— Antakaa anteeksi, isä, — sanoi Gorenflot. — Mutta jos te nyt tästä jotain käsitättekin, niin en minä ainakaan käsitä. Mitä te puhuitte mielenpurkauksesta?
— Siitä teidän viime öisestä.
— Luostarin ulkopuolellako? — kysyi munkki pelokkaasti.
— Ei, vaan luostarissa.
— Olenko esiintynyt mieltäosottavasti luostarissa?
— Juuri te.
Gorenflot kynsäsi nenäänsä. Hän alkoi ymmärtää, että nyt oli jokin erehdys kysymyksessä.
— Minä olen yhtä hyvä katolilainen kuin tekin, mutta kuitenkin minä kauhistuin teidän uskaliaisuuttanne.
— Uskaliaisuuttaniko? — virkkoi Gorenflot. — Olenko siis ollut uskalias?
— Enemmän kuin uskalias, hyvä ystävä. Te olette ollut vallan rohkea.
— Ah, liian kiivas mielenlaatu on annettava anteeksi. Minä teen parannuksen, isä.
— Kyllä niinkin, mutta kuitenkin täytyy minun sekä omasta että teidän puolestanne pelätä mielenpurkauksenne seurauksia. Jos asia olisi tapahtunut vain meidän keskuudessamme, niin ei se olisi mitään haitannut.
— Kuinka? — kysyi Gorenflot. — Tuntevatko sen siis muutkin?
— Tietysti. Tiedättehän itsekin, että enemmän kuin sata maallikkoa oli saapuvilla, ja ne kuulivat joka sanan puheestanne.
— Puheestani? — toisti Gorenflot, joutuen yhä enemmän ja enemmän ymmälle.
— Myönnän, että se oli kaunis, myönnän, että suuri menestyksenne saattoi teidät liiaksi innostumaan, että yksimieliset suosionosotukset menivät teidän päähänne. Mutta mennä niin pitkälle kuin ehdottaa juhlasaattuetta kautta Parisin katujen, aikoa pukea ylleen haarniskat ja kypärät ja kääntyä kaikkien hyvien katolilaisten puoleen, se teidän täytyy myöntää olleen jo liikaa.
Gorenflot seisoi siinä hämmästyksestä mykkänä.
— On kuitenkin yksi keino saada kaikki korjatuksi, — jatkoi priori. — Se hengellinen kiihkeys, joka teidän jaloa sydäntänne polttaa, voisi vahingoittaa teitä Parisissa ollessanne, missä niin monta urkkijaa on kintereillänne. Toivon senvuoksi teidän lähtevän…
— Mihin, isä? — kysyi Gorenflot, vakuutettuna siitä, että hänen olisi meneminen arestiin.
— Maaseudulle.
— Karkoitus! — huudahti Gorenflot.
— Jos jäätte tänne, saattaa käydä paljo pahemmin, rakastettu veli.
— Mitä minulle sitten voisi tapahtua?
— Voisitte joutua rikosoikeudellisen syytteen alaiseksi, mistä kaiken todennäköisyyden mukaan aiheutuisi elinkautinen vankeus, ehkäpä mestauslavakin.
Gorenflot oli kulmankalpea. Hän ei voinut käsittää, millä tavalla hän olisi tehnyt itsensä syypääksi elinkautisen vankeuden tai kuolemanrangaistuksen ansaitsemiseen juopuessaan ravintolassa ja vietettyään yönsä poissa luostarista.
— Parhain veli, jos te alistutte tähän tilapäiseen karkoitukseen, niin te ette ainoastaan vältä vaaraa, vaan saatte myös tilaisuuden istuttaa uskon siemeniä maaseudullekin. Yöllä tekemänne ehdotus on täällä vaarallinen ja mahdotonkin toimeenpanna, mutta Parisin ulkopuolella se ehkä kävisi päinsä. Matkustakaa siis mahdollisimman pian, veli Corenflot. Se saattaa jo olla myöhäistäkin, jos vaan poliisi on saanut käskyn vangita teidät.
— Kunnianarvoisa isä, mitä te sanotte? — änkytti munkki, ollen yhä enemmän hämillään siitä, että tuohon hänen heikkoudensyntiinsä pantiin nyt niin suuri paino, — poliisi, te sanotte? Mitä minulla on sen kanssa tekemistä?
— Teillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, se ehkä voisi saada tekemistä teidän kanssanne.
— Onko minut sitten ehkä ilmiannettu?
— Voisinpa lyödä siitä vetoa. Matkustakaa siis, matkustakaa:
— Matkustakaa, sanotte te, arvoisa isä, — puhui Gorenflot avuttomana. — Se on helppo sanoa. Mutta millä minä matkustaessani elän?
— Ah, mikään ei ole sen helpompaa! Tehän olette luostarin almujenkerääjä. Siinä on teidän tulolähteenne. Keräyksenne kautta olette te tähän asti elättänyt muita, nyt te keräyksellänne elätätte itseänne, ja sitäpaitsi ei teillä siinä suhteessa ole mitään pelättävää. Sillä edustamanne mielipiteet hankkivat teille kyllä riittävästi puolustajia, niin ettei teiltä ole puuttuva mitään. Mutta matkustakaa jumalan tähden! Matkustakaa, älkääkä palatko, ennenkuin teitä kutsutaan!
Gorenflotin tullessa ulos riensivät kaikki munkit häntä vastaan saadakseen koetella hänen käsiään ja vaatteitaan. Menivätpä muutamat kunnianosotuksissaan niinkin pitkälle, että suutelivat hänen kaapunsa liepeitä.
— Hyvästi! — virkkoi heistä muuan häntä syleillen. — Hyvästi! Te olette pyhä mies. Muistakaa minua rukouksissanne.
— Ätsh! — ajatteli Gorenflot, — minä olen pyhä mies! Enpä vielä ennen ole moista kuullut.
— Jääkää hyvästi, — sanoi muuan toinen ja pusersi hänen kättään, — jääkää hyvästi, te uskon urhokas soturi!
— Hyvästi, marttyyri! — puheli kolmas ja suuteli hänen kaapuaan. — Sokeutta on meissä vielä, mutta valon hetki on pian koittava.
Gorenflotia heiteltiin siten sylistä syliin ja kohteliaisuuksia sateli hänelle satelemistaan hänen saapuessaan luostarin portille. Se sulettiin heti hänen siitä mentyään. Hän loi tuohon porttiin katseen, jota on mahdoton kuvailla, ja hän poistui Parisista miltei takaperin, ikäänkuin olisi kuolon enkeli uhkaillut häntä välkkyvällä miekallaan.
Ainoat sanat, mitkä hänen suustaan pääsivät hänen saapuessaan kaupungin portille, kuuluivat näin:
— Piru vieköön! Ell'eivät nuo jok'ikinen ole hassuja, niin olen minä itse sitten pähkähullu!
28.
Gorenflotin mietelmät.
Aina siihen surulliseen päivään asti, jolloin veli Gorenflotia kohtasi tämä odottamaton onnettomuus, ei hän, joka luotti hyvään jumalaan ja luostarin keittiöön, milloinkaan ollut ajatellut itselleen muuta kuin nuo ylimääräiset vierailut Runsaudensarven ravintolassa. Ja noita ylimääräisiä vierailuja, jotka riippuivat vanhurskaitten ihmisten hyväntahtoisuudesta, ei käynyt järjestäminen muuten kuin raha-almujen välityksellä. Niiden almujen pysähdyspaikka oli mainittu ravintola, josta niitä liikeni luostariin vain sikäli mitä jäi yli siitä summasta, minkä hän oli matkalla kuluttanut. Tosin hänellä oli ystävänsä Chicot, joka rakasti hyvin katettua pöytää ja iloista seuraa. Mutta Chicot vietti verrattain epäsäännöllistä elämää. Munkki tapasi hänet väliin kolmena, neljänä päivänä perättäin, mutta sitten saattoi kulua neljätoista päivää, kuukausi, kuusi kokonaista viikkoakin, ilman että munkki häntä kertaakaan kohtasi. Jospa Gorenflotilla kuitenkin olisi ollut rahoja. Mutta priorin vastaus hänen kysymykseensä oli ollut yksinkertainen ja vailla kaikkea apostolista hyväntahtoisuutta, niinkuin muutama Luukas-evankelistan lause:
— Etsikää, niin te löydätte!
Kuitenkin tuntui hänestä mieluisimmalta välttää häntä uhkaava vaara, tuntematon, mutta ääretön vaara, mikäli hän oli priorin sanoista saanut selvää. Munkki parka ei kuulunut niihin, jotka saattoivat käyttää valepukua ja siten eksyttää takaa-ajajat. Hän päätti niin ollen heti lähteä matkaan ja riensi siinä tarkoituksessa kiiruisin askelin kaupungin portista ulos ja hiipi varovasti, mahdollisimman hintelöksi tekeytyen, yövartiain ja sotilasten ohi, sillä hän pelkäsi, että poliisi jo ehkä häntä vainusi, niinkuin Pyhän Genovevan luostarin priori oli varotellut.
Mutta päästyään nyt vapaaseen luontoon istahti hän tien viereen ja, nojaten ihraista leukaansa leveään käteensä, alkoi syventyä miettimään nykyistä tilaansa.
Gorenflot huokasi syvään, sillä kello oli nyt lähes yhdeksän eli siis se aika, jolloin luostarissa syötiin päivällistä, sillä munkit, jotka eivät ajan sivistyneisyyden vaatimuksia seuranneet, söivät vielä vuonna 1578 vanhan, hyvän tapansa mukaan päivällistä kello kahdeksan aamulla.
Koko joukko ajatuksia syntyi paastoavan Gorenflotin aivoissa. Pää-ajatus, josta hänen oli vaikeinta luopua, oli siinä, että hän palaisi Parisiin, menisi luostariin ja selittäisi priorille tyytyvänsä mieluummin vankeuteen kuin maanpakolaisuuteen, että hän, jos niin vaadittiin, alistuisi kuritukseen ja ruoskintaankin, kun hänelle vain annettaisiin hänen ateriansa, joiden luvun hän nyt tahtoi vähentää viideksi päivää kohti.
Tätä ajatusta, joka enemmän kuin neljännestunnin ajan kierteli munkkiparan aivoissa, seurasi toinen, hieman järkevämpi, nimittäin että hän heti menisi Runsaudensarven ravintolaan ja lähettäisi sieltä noutamaan Chicotin ellei tämä vielä siellä olisi. Hän kuvailisi narrille tätä surullista asemaansa, johon hän Chicotin Bachuspitojen johdosta oli joutunut, pitojen, joihin hänkin, Gorenflot, heikkoudessaan oli ottanut osaa, ja pyytäisi tältä jalomieliseltä ystävältään pientä raha-apua.
Noin neljännestunnin punnitsi Gorenflot vieläkin tätä suunnitelmaansa, sillä hän oli harkitseva mies eikä suunnitelmakaan ollut hullumpi.
Lopuksi hän teki vielä kolmannenkin suunnitelman, hieman rohkean kyllä, että hän näet toista tietä, Porte Saint-Germainen kautta, palajaisi takaisin Parisiin ja jatkaisi salaisesti almujenkeräämistä kaupungissa. Hän tunsi hyvän "ostajapiirinsä" ja hyvätuloisimmat paikat ja tiesi erityisiä pikku katuja, joiden varsilla hän tiesi asuvan hyviä ystäviä, jotka harjoittivat tuottavaa siipikarjakauppaa ja jotka harvoin jättivät pistämättä jotain lihotettua kukkoturvakkoa almunkerääjän pussiin. Hän muisteli kiitollisena eräitä taloja, joissa kesällä syltättiin hedelmiä ja muuta sen tapaista, mikä Gorenflotin oman arvelun mukaan tapahtui etupäässä siitä syystä, että nuo ihmiset sittemmin saisivat jättää almunkerääjän pussiin, hänen isällisen siunauksensa vastalahjaksi, jonkin purkin kiisseliä tai tusinan syltättyjä pähkinöitä taikka laatikollisen kuivatuita omenia, joiden pelkkä hajukin jo saattoi herättää kuolleet haudoistaan.
Tämä viimeinen suunnitelma häntä varsinkin miellytti. Hän ajatteli että itse luonto oli määrännyt hänelle sellaisen elintavan. Mutta toteuttaakseen tämän suunnitelman ja voidakseen viettää tuota suloista elämäntapaa täytyisi hänen jäädä Parisiin ja olla aina vaarassa joutua poliisien tai hengellisten viranomaisten tielle, jotka kaikki nuo olivat vaarallisia seikkailuihin ryhtyneelle munkille. Sitäpaitsi oli vielä huomioonotettava muuan seikka: Pyhän Genovevan luostarin rahastonhoitaja ei kylläkään jättäisi luostaria almujenkerääjättä. Gorenflot saattaisi niin ollen tavata toisenkin almunkerääjän, jolla olisi laillisempi oikeus ammattinsa harjoittamiseen.
Tämä ajatus sai Gorenflotin värisemään, ja hänellä oli siihen tosiaankin syytäkin.
Näin pitkälle oli hän mietiskelyissään päässyt, kun hän kaukaa huomasi ratsastajan saapuvan täyttä neliä. Ratsastaja laskeusi hevosensa selästä erään talon luona, joka sijaitsi noin sadan askeleen päässä siitä, missä Gorenflot istui. Mies kolkutti. Hänelle avattiin, ja pian pujahti ratsastaja hevosineen portin sisäpuolelle. Aivan heti palasi ratsastaja, jonka Gorenflot tunsi viitastaan, kuitenkin portista takaisin ja kätkeytyi muutaman lähellä olevan kiviröykkiön taa.
— Tässä on varmasti kyseessä jokin salajuoni, — mutisi Gorenflot. — Ellei minun tarvitsisi pelätä seurauksia, tekisin minä sen tyhjäksi.
Piilossa oleva mies huomasi nyt Gorenflotin, joka siinä edelleen entisessä paikassaan käsi leukaa varten istui. Vieras oli nyt huolettomasti kävelevinään kiviröykkiön takana.
— Tuo ryhti, — puheli Gorenflot, — tuo vartalo… minusta tuntuu siltä kuin tuntisin ne entuudestaan. Mutta ei, sehän on mahdotonta.
Tuntematon mies, joka oli kääntynyt selin Gorenflotiin, kumartui nyt äkisti alas. Kuului hevosen kavioiden kapsetta.
Kolme miestä, joista kaksi näytti olevan palvelijoita, tuli muuliaaseilla ratsastaen. He sivuuttivat tuon tuntemattoman miehen häntä joko näkemättä tai kiinnittämättä häneen erityistä huomiotaan, jota vastoin tuo vaaniskeleva mies näytti tarkoin heitä tähystelevän.
— Minäpä sainkin estetyksi rikoksen tapahtumasta, — tuumiskeli Gorenflot, — ja minun läsnäoloni täällä, juuri tänä hetkenä, kuuluu sekin jumalallisen tahdon ilmauksiin. Sellainen tarvittaisiin vieläkin, jotta minä saisin aamiaisen itselleni.
Ratsastajain ohimentyä riensi mies takaisin taloon.
— Hyv'on, — puheli Gorenflot, — tämä seikka, ellen kovin suuresti erehdy, hankkii minulle sen mitä nyt haluan. Väijyksissä oleva ihminen ei pidä siitä, että hänet on huomattu. Minulla on nyt salaisuus tiedossani, ja olipa se vaikka vain kuuden äyrin arvoinen, käytän minä sitä kuitenkin hyväkseni.
Vitkastelematta ohjasi Gorenflot askeleensa taloa kohti. Mutta kuta lähemmäksi rakennusta hän tuli, sitä selvemmin muisti hän ratsastajan sankarilliset kasvot, hänen pitkän miekkansa ja ne sapekkaat silmäykset, joita hän oli noihin toisiin ratsastajiin luonut. Kaikkea tuota ajatellessaan Gorenflot mutisi:
— Luulen varmasti erehtyneeni. Sellainen mies ei missään tapauksessa anna säikäyttää itseään.
Ovelle ehdittyään tuli Gorenflot siitä täydellisesti vakuutetuksi ja kynsi epäillen korvallistaan. Äkkiä hänen kasvonsa kuitenkin kirkastuivat. Jotakin välähti nyt päähäni, ajatteli hän.
— Sepä oli mainio ajatus, — toisti hän itsekseen. — Minä sanon hänelle näin: jokaisella ihmisellä on suunnitelmansa, toivomuksensa ja mielihalunsa. Jos te annatte minulle vähän rahaa, niin minä rukoilen teidän suunnitelmainne toteutumisen puolesta. Jos hänen aikomuksensa ovat huonoja, niin tarvitsee hän sitäkin suuremmalla syyllä esirukousta puolestaan ja ihan varmaan antaa minulle almun. Minä puolestani ryhdyn sitten punnitsemaan asiaa ensimäisen asiantuntijan kanssa, jonka saan käsiini. Sillä täytyyhän toki saada tietää, onko rukoiltava sellaisten suunnitelmien puolesta, joita ei tunne ja joita ehkä on syytä epäillä. Minä teen sitten tuon asiantuntevan henkilön neuvon mukaisesti, ja edesvastuu asiassa lankeaa siis hänen niskoilleen eikä minun. Ellen minä ehkä tapaisikaan ketään, jolta voisin kysyä neuvoa, niin saattaisinpahan omalla vastuullanikin rukoilla hänen toiveittensa toteutumisen puolesta. Tulenhan kuitenkin hankkineeksi itselleni aamiaisen tuon paha-aikeisen miehen almuilla.
Tämän päätöksen tehtyään hiipi Gorenflot rakennuksen luo ja odotti siellä. Viiden minutin kuluttua avautui portti. Hevonen ratsastajineen ilmestyi taas näkyviin.
Gorenflot tuli nöyränä lähemmäksi.
— Hyvä herra, — virkkoi hän, — jos viisi pater nosteria ja viisi ave Mariaa teitä miellyttäisi, niin…
Mies käännähti ympäri.
— Gorenflot! huudahti hän.
— Herra Chicot! — lausui munkki vallan hämmennyksissään.
— Mihin helkkunaan sinä, veli, olet menossa? — kysyi Chicot.
— Sitäpä en tiedä. Entäs te?
— Minä kyllä tiedän, mihin minä menen, — vastasi Chicot. — Minun tieni kulkee suoraan eteenpäin.
— Onko matkan määrä kauaksikin?
— Aina sinne asti, mihin pysähdyn. Mutta koskapa sinä, veli, et voi selittää syytä täällä oloosi, epäilen minä muuatta asiaa.
— Mitä niin?
— Sitä että sinä olet nuuskimassa minua.
— Hyvä Jumala! Minäkö nuuskimassa teitä? Taivas minua varjelkoon! Minä vain teidät huomasin, siinä kaikki.
— Mitä sitten näit?
— Näin teidän vaaniskelevan niitä ratsastajia, jotka tästä menivät ohi.
— Sinä olet hullu.
— Mutta tehän piilouduitte noitten kivien taa ja tähystelitte sieltä hyvin tarkasti.
— Kuulkaapas, Gorenflot! Minä aion rakennuttaa itselleni talon tähän kaupungin edustalle. Nuo kivet ovat minun, ja minä tahdoin vain tutkia, onko niiden laatu hyvää.
— Se muuttaa asian, — vastasi munkki, uskomatta Chicotin puheista sanaakaan.
— Mutta mitä sinulla itselläsi on täällä kaupungin ulkopuolella tekemistä?
— Ah, herra Chicot! Minut on karkoitettu, — vastasi Gorenflot ja huokasi syvään.
— Mitä?
— Karkoitettu, sanon minä.
Näin sanoen kietoi Gorenflot kaapun ympärilleen ja näytti sellaiselta, jolle suuri onnettomuus myöntää oikeuden turvautua kanssaihmistensä apuun. — Veljeni ajavat minut luotaan, — jatkoi hän. — Minä olen hyljätty, minut on pantu pannaan.
— Äh! Mistä syystä?
— Kuulkaahan, herra Chicot, — virkkoi munkki, pannen kätensä sydämelleen. — Uskokaapa minua tahi älkää, mutta, kautta kunniani, minä en tiedä siihen syytä.
— Ellei se vaan johdu teidän viimeisestä renttuilemisestanne, veli?
— Laskette julmaa pilaa, — vastasi Gorenflot. — Tiedättehän vallan hyvin mitä minä olen tehnyt eilis-illan jälkeen.
— Tiedän, — jatkoi Chicot, — mitä teitte kello kahdeksan ja kymmenen välillä, mutta missä olitte kymmenestä kolmeen, sitä en tiedä.
— Kuinka? kymmenestä kolmeenko?
— Niinpä tietenkin, sillä kello kymmenen te menitte tiehenne.
— Minäkö? — virkkoi Gorenflot ja tuijotti gascognelaiseen.
— Te, ja minä teiltä vielä kysyin, mihin te aiotte mennä.
— No, mihin minä sanoin meneväni?
— Te vastasitte menevänne luostariin pitämään puhetta..
— Tuossa kaikessa on siis kuitenkin hieman perää, — mutisi Gorenflot ällistyneenä.
— Saamari vieköön! Tietysti se on totta. Te luittekin osan puheestanne, joka oli verrattain pitkä ja joka sisälsi raskaita syytöksiä kuningas Henrik III:ta vastaan.
— Ah! — ähki Gorenflot.
— Niin raskaita, — jatkoi Chicot, — ettei minua lainkaan ihmetyttäisi, vaikkapa teitä ajettaisiinkin takaa kapinoitsijana.
— Te saatte minulta silmät auki, herra Chicot. Näytinkö minä ihan valveillaolevalta puhuessani teidän kanssanne?
— Minun täytyy myöntää, veli, että tosiaankin näytitte minusta hyvin omituiselta. Varsinkin oli teidän katseissanne kovin tuijottava ilme. Olisi voinut luulla teidän puhelevan unissanne.
— Kuitenkin, — virkkoi Gorenflot, — olen minä varma siitä, että ellei itse piru ole ollut mukana pelissä, heräsin minä tänä aamuna Runsaudensarvessa.
— No, onko siinä mitään kummastuttavaa?
— Mitä? Eikö se sitten ole kummallista, koska te kerran väitätte minun poistuneen sieltä kello kymmenen eilen illalla?
— Niin kyllä, mutta tehän tulitte takaisin kello kolme aamulla, ja todistuksena siitä voin mainita, että te jätitte oven auki, ja minua paleli niin vietävästi.
— Jos tuo, mitä puhutte, on totta…
— Se on sula totuus. Kysykää mestari Bonhometilta, niin saatte kuulla. Hän juuri avasi teille portinkin. Sanonpa teille senkin, että te takaisin tullessanne olitte kovin pöyhkeä, ja minä sanoin teille: Hyi sentään, veli! Pöyhkeys ei sovi miehelle, kaikista vähimmän munkille.
— Mistä syystä minä sitten olin pöyhkeä?
— Siksi että teidän puheenne oli saanut menestystä ja että Guisen herttua, kardinaali ja Mayennen herttua, jota Jumala varjelkoon, olivat lausuneet teille kohteliaisuuksia, — vastasi gascognelainen hattuansa kohottaen.
— Niinpä onkin minulla nyt kaikki selvillä, — sanoi Gorenflot.
— Sehän on hyvä se. Te siis myönnätte olleenne mukana tuossa kokouksessa… miksi hiivatiksi te sitä kutsuittekaan? Ahaa, nyt minä muistankin, pyhäksi Liitoksi. Niin se oli.
Gorenflot painoi päänsä alas ja huokasi.
— Minä olen unissakävijä, — virkkoi hän. — Sitä en ollut voinut aavistaakaan.
— Unissakävijä! — toisti Chicot. — Mitä se merkitsee?
— Se merkitsee sitä, herra Chicot, — vastasi munkki, — että minussa henki voittaa aineen siinä määrässä, että aineen maatessa on henki valveilla ja antaa tehtäviä aineelle, jonka täytyy totella.
— Vai niin, veli, — jatkoi Chicot, — tuohan kovin muistuttaa noituutta. Jos teissä asustaa paha henki, niin ilmaiskaa se avomielisesti minulle. Mies, joka puhuu unissaan, joka käy unissaan, joka pitää alentavia puheita unissaan kuningasta vastaan, hänen laitansa ei, hitto vie, ole oikein. Pakene pois, Belzebub! Vade retro, Satanas!
Ja Chicot käänsi ratsunsa ympäri.
— Siis tekin minut hylkäätte, herra Chicot? Ah, sitäpä en olisi teistä uskonut!
Ja tuo epätoivoon joutunut munkki alkoi nyyhkyttää.
Chicot heltyi tuon selvän epätoivon edessä.
— Kuuleppas, mitä sinä sanoitkaan?
— Ah, en tiedä. Tulen ihan hulluksi. Pääni on sekaisin ja vatsani on tyhjä. Auttakaa minua, herra Chicot!
— Te puhuitte matkustavanne.
— Puhuin. Se oli totta. Minäkin teille sanoin, että kunnianarvoisa priori on käskenyt minun matkustamaan.
— No, mihin sitten aiot matkustaa?
— Sitä en tiedä, — vastasi Gorenflot ja kohotti molemmat kätensä taivasta kohti. — Armeliaisuuden nimessä, herra Chicot, lainatkaa minulle kaksi ecua matkarahoiksi.
— Minä teen enemmänkin kuin sen, — vastasi Chicot. — Minä otan teidät mukaani.
Gorenflot katseli gascognelaista epäillen, ikäänkuin ei olisi rohjennut toivoakaan niin suurta hyväntahtoisuutta.
— Mutta sillä ehdolla, että te käyttäydytte hyvin siivosti. Sen sijaan saatte olla miten jumalaton tahansa. Suostutteko tarjoukseeni?
— Suostunko muka siihen, — virkkoi munkki. — Suostunko muka siihen… Mutta onko meillä runsaasti matkarahaa?
— Katsokaapa tätä! — sanoi Chicot ja veti esiin täysinäisen kukkaron.
Gorenflot hykähti ilosta.
— Paljoko siinä on? kysyi hän.
— Sataviisikymmentä pistoolia.
— No, mihin me matkustamme?
— Saattepahan nähdä.
— Entä milloin syömme aamiaista?
— Heti.
— Mutta millä tavalla minä matkustan? — kysyi Gorenflot levottomana.
— Et ainakaan minun hevosellani. Sen sinä heti ratsastaisit kuoliaaksi.
— No, mitenkäs sitten?
— Näes, vallan yksinkertaisesti. Sinulla on vatsaa kuin Silenuksella, sinä olet juoppo niinkuin hänkin. Hyv'on. Jotta yhdenmukaisuus tulisi vieläkin täydellisemmäksi, ostan minä sinulle aasin.
— Te olette minun kuninkaani, herra Chicot! Te olette minun aurinkoni! Ostakaa vanha aasi. Te olette jumalani! Mutta sanokaahan, missä me syömme aamiaista.
— Tässä, hiikatti ollen, juuri tässä. Katso, mitä tuonne portin päälle on kirjoitettu, ja lue, jos osaat!
Oli tosiaankin tultu jonkinlaisen ravintolan luo. Gorenflot tähysteli silmillään Chicotin osottamaan suuntaan ja luki:
Täällä saadaan kinkkua, munia, ankeriaspasteijoja ja valkosta viiniä.
On mahdotonta kuvailla Gorenflotin kasvoissa tapahtunutta muutosta hänen nähtyään tuon kirjoituksen. Hänen piirteensä kävivät säteileviksi, hänen silmänsä kiiluivat, hänen suunsa levisi auki ja sieltä näkyi kaksi riviä kiiltävän lujia hampaita.
29.
Gorenflot ratsastaa aasilla.
Syynä siihen, minkävuoksi Chicot nyt oli niin välinpitämätön oman vatsansa vaatimuksista, joille hän tavallisesti, niin narri kuin olikin tai ainakin kehasteli olevansa, antoi yhtä suuren arvon kuin konsanaan mikään munkki, oli se, että hän ennen Runsaudensarvesta lähtöään oli syönyt varsin hyvän aamiaisen. Väitetäänhän sitäpaitsi kiihkeitten intohimojen huonontavan ruokahalua, ja Chicotia painoi nyt todellakin voimakas intohimo.
Munkin istuessa suurustamassa ravintolassa hankki Chicot aasin, jolle Gorenflot heti antoi nimen Panurge.
Chicot katsahti aamiaispöytään ja teki sen johtopäätöksen, että hän, silti olematta tyranni, saattoi vaatia toveriltaan, että tämän olisi tultava toimeen ilman päivällistä. Hän virkkoi sellaisella äänellä, johon Gorenflot ei rohjennut mutista vastaan:
— Hei, toveri! Nyt me lähdemme. Ja Melunissa me syömme illallista.
Chicotin ääni oli niin käskevä ja hän oli osannut tuohon lujaan vaatimukseensa liittää niin suloisen lupauksen, että Gorenflot heti toisti:
— Meluniin! Meluniin!
Viivyttelemättä nousi Gorenflot tuolille ja siitä aasinsa selkään. Ylpeänä kuin se jumalaistarujen olento, johon Chicot täydellä syyllä oli häntä verrannut, ratsasti hän ravintolasta.
Ketterästi kuin kokenut ratsastaja ikään hyppäsi Chicot ratsunsa selkään, ja niin alkoivat ratsastajat painaa hienoa ravia. Näin kulettiin neljä liöötä ja sen jälkeen hetkinen levähdettiin. Munkki heittäysi nurmikolle nukkumaan. Chicot sitävastoin teki laskelmiaan. Matkustaisivatko he kymmenen liöötä päivässä? Korkeintaan sellaisen matkan saattoi vaatia aasin ja munkin yhteisiltä voimilta.
Chicot pudisteli päätään.
— Se ei vetele, — mutisi hän katsellen nurmikolla nukkuvaa Gorenflotia. — Tuo ei vetele. Jos tuo kaapumekko haluaa seurata minua, täytyy hänen matkustaa vähintäänkin viisitoista liöötä päivässä.
Chicot nykäsi Gorenflotia.
— Olemmeko jo Melunissa? — huudahti munkki puolihorroksissa. — Minulla on nälkä.
— Emme, toveri, — vastasi Chicot, — emme vielä. Ja senpävuoksi sinut herätänkin. Meidän täytyy kiiruhtaa mahdollisimman nopeasti. Me matkustamme, hiisi vieköön, liian hitaasti.
— Ettekö sitten pidä hitaasta matkustamisesta, herra Chicot? Mikä meillä on hätänä? Kuta kauvemmin viivymme matkalla, sitä kauvemmin saamme olla yksissä. Minähän matkustan uskonnon levittäjänä ja te huviksenne, eikö niin? Hyv'on, kuta hitaammin me matkustamme, sitä pikemmin pääsee uskonto leviämään ja sitä paremmin voitte te huvitella. Minua haluttaisi viipyä muutamia päiviä Melunissa. Siellä saa syödäkseen, mikäli olen kuullut, mainioita ankeriaspasteijoja, ja minä niin mielelläni tahtoisin vertailla Melunin pasteijoja muualla saataviin pasteijoihin. Mitäpäs siitä sanotte, herra Chicot?
— Minä sanon, — vastasi gascognelainen, — mielipiteeni olevan ihan päinvastainen, nimittäin sen, että me matkustamme mahdollisimman nopeasti emmekä jääkään Meluniin syömään, vaan illastamme vasta Montereaussa voittaaksemme takaisin sen ajan, jonka olemme hukanneet.
Gorenflot tuijotti matkatoveriinsa, ikäänkuin ymmärtämättä sitä mitä oli kuullut.
— No niin, nyt meidän on lähdettävä, — kehotti Chicot.
Munkki, joka oli pitkänään nurmikolla, kädet pään alla, nousi verkalleen ylös ja huokasi.
— Mutta, — jatkoi Chicot, — jos tahdotte jäädä jälkeen ja matkustaa niinkuin teille on mukavinta, niin onhan se vapaassa vallassanne.
— En, enhän toki, — virkkoi Gorenflot, ajatellen kauhulla sitä hyljättyä asemaansa, josta hän äsken ikäänkuin ihmeen kautta oli pelastunut. — En lainkaan. Minä tulen mukananne, herra Chicot. Pidän teistä liian paljo raskiakseni teistä erota.
— No, nouskaakin sitten satulaan, toverini, — sanoi Chicot.
Gorenflot vei aasinsa muutaman paalun luo ja onnistuikin pääsemään selkään tällä kertaa ei kuitenkaan kahanreisin, vaan jalat aasin samalle kupeelle, naisten ratsastustapaan. Hän väitti sellaisessa asennossa olevan mukavamman tarinoida. Asianlaita oli kuitenkin sellainen, että munkki siinä asennossa saattoi ratsastaa nopeammin kuin ennen, pitelemällä kiinni aasin harjasta ja hännästä.
Chicot päästi ratsunsa täyteen raviin, ja aasi seurasi ulvahdellen perässä.
Ensi hetket olivat Gorenflotille kauheita. Onneksi oli se ruumiinosa, jonka päällä hän istui, siksi laaja, että hänen oli helpompi kuin jonkin muun pitää tasapainoa.
Chicot höllensi väliin ohjia ja tähysteli tarkasti eteensä tielle, mutta kun hän ei havainnut siellä mitään haluamaansa, lisäsi hän entistä enemmän vauhtia.
Gorenflot oli alussa vaiti, sillä hänellä oli täysi työ pysytelläkseen aasinsa selässä. Mutta päästyään hiukkasen hengähtämään ja huomattuaan Chicotin alituisen eteensä tähystelevän kysäsi hän:
— Mitä te tutkitte, paras herra Chicot?
— En mitään, — vastasi tämä, — minä vain katson, mihin me olemme menossa.
— Ooh, Meluniin! Niinhän te itse äsken sanoitte.
— Mutta emmehän me liikahda paikaltamme, toveri!
— Kuinka! Emmekö liikahda paikaltamme? — huudahti munkki. — Mehän lasketamme lakkaamatonta ravia.
— Neliseen, neliseen! — huusi gascognelainen ja kannusti hevostaan.
Esimerkkiä seuraten alkoi Panurgekin nelistää sellaista vauhtia, ettei se ennustanut ratsastajalle mitään hyvää. Gorenflotin hätä suureni.
— Kuulkaahan, kuulkaahan, herra Chicot! — huusi hän heti kun kykeni jotain puhumaan. — Sanotteko tätä huvikseen matkustamiseksi? Minusta tämä ei ole lainkaan huvittavaa.
— Eteenpäin, eteenpäin! — vastasi Chicot.
— Mutta tie on pahaa ja lisäksi vastamäkeä.
— Hyvät ratsastajat laskevat aina neliä ylämäessä.
— Kyllä, mutta minäpä en pyri olemaankaan hyvän ratsastajan kirjoissa.
— No, jääkää sitten jälkeen.
— En, helkkarissa, — huudahti Gorenflot. — Sitä en suinkaan halua.
— No eteenpäin siis!
Chicot kannusti hevosensa vieläkin tiukempaan neliseen.
— Kas niin, nyt alkaa Panurge korahdella, — kirkui Gorenflot. — Nyt se pysähtyy!
— Jää hyvästi sitten, toveri! — huusi Chicot.
Gorenflotin teki aluksi mieli vastata samalla tavalla. Mutta silloin hän muisti, että hevosella, jota hän sydämensä pohjasta sadatteli ja joka kantoi selässään niin mielikuvituksellista olentoa, oli myöskin kukkaro kannettavanaan, ja se oli juuri tuon miehen taskussa. Hän niin ollen alistui kohtaloonsa, painalti sandaaleillaan hurjan aasinsa kylkeä ja pakotti sen taas neliseen.
— Panurge parkani kaatuu! — vaikeroi munkki saadakseen siten Chicotin ajattelemaan omaa etuaan, koskapa tämä ei muuten toverinsa vaikeasta asemasta välittänyt. — Panurge kaatuu. Se on ihan varma.
— No, anna sen kaatua, toveri, — vastasi Chicot, hiljentämättä tehdyn huomautuksen johdosta vähääkään ratsastustaan. — Kaatukoon vaan, niin ostamme muuliaasin.
Ikäänkuin olisi aasi ymmärtänyt nuo uhkaavat sanat, kääntyi se samana hetkenä pois valtatieltä pienelle polulle, jonne Gorenflot tuskin jalkaisinkaan olisi uskaltanut mennä.
— Auttakaa! — kirkui munkki. — Auttakaa! Minä putoan jokeen!
— Vielä mitä! — vastasi Chicot. — Jos te putoatte jokeen, niin vastaan minä siitä, että te pysytte pinnalla.
— Ah! — vaikeroi Gorenflot, — minä hukun, se on varma! Ja kaikki tämä tapahtuu siitä syystä, että minä olen unissakävijä!
Chicot oli nyt päässyt muutamalle mäennyppylälle ja pysäytti äkisti ratsunsa.
Gorenflot, joka oli huonompi ratsastaja kuin Chicot ja jonka ohjina suitsien asemesta oli vain marhaminta, jatkoi sillävälin menoaan.
— Pysähdy, helkkarissa, pysähdy! — ärjyi Chicot. Mutta aasi oli nyt saanut halun nelistää, ja aasin päähänpistot ovat hyvin itsepäisiä.
— Pysähdytkö, — kirkui Chicot, — taikka, kautta aatelisen kunniani, lähetän kuulan koipiisi!
Kun Chicotin ääni kajahti ja yhä kovemmin ja kovemmin ja munkki jo oli kuulevinaan sen kuulan suhinaa, jolla häntä uhattiin, teki hän liikkeen, joka oli varsin helppo sen tavan takia, jolla hän istui: hän näet hyvin hiljaa ja varovasti laskeutui aasin selästä alas.
— Kas niin! — virkkoi hän saatuaan jalkansa maahan ja pidellen molemmin käsin marhaminnasta. Aasi oli vetänyt häntä mukanaan pari askelta, mutta sitten pysähtynyt. Gorenflot kääntyi ympäri katsellakseen Chicotin kasvoilta sitä tyytyväisyyttä, minkä tämä hänen taitavasti suorittamansa liike pitäisi toisessa herättää. Mutta Chicot piilotteliheksi erään kallion takana ja vielä yhäkin viittaili ja uhkaili.
Tuo varovaisuus saattoi munkin ajattelemaan, että jotain mahtoi piillä sen takana. Hän tähysteli eteensä ja huomasi viidensadan askeleen päässä kolme muuliaaseilla ratsastavaa miestä. Hän tunsi heti ratsastajat samoiksi, joita Chicot jo aikaisemmin kiviröykkiön takana oli vaaniskellut.
Chicot seisoi paikallaan siksi kun ratsastajat olivat häipyneet näkymättömiin. Vasta sitten hän meni toverinsa luo.
— Kuulkaapas, — virkkoi Gorenflot, jonka kärsivällisyys alkoi loppua, — selittäkääpäs minulle, herra Chicot, mitä me tässä oikeastaan kujeilemme. Äsken meidän piti ratsastaa neliä, ja nyt meidän on pysähtyminen tähän keskelle tietä.
— Hyvä ystävä, vastasi Chicot, — minä tahdoin saada selville, onko teidän aasinne hyvää rotua ja oliko minua petetty, sillä olin maksanut siitä kaksikymmentäkaksi livreä. Nyt olen vakuutettu asiasta ja olen varsin tyytyväinen kauppaan.
Helposti ymmärrettävistä syistä ei munkki tuollaista selitystä uskonut ja hän aikoikin siitä toverilleen huomauttaa. Mutta hänen sävyisä luontonsa sai voiton ja kuiskasi hänen korvaansa, ettei hänen pitäisi ryhtyä mihinkään enempään väittelyyn. Mielipahaansa salaamatta vastasi hän siis vain:
— Olkoon menneeksi! Minua kovin väsyttää ja minulla on nälkä.
— No, mitä siihen tulee, — jatkoi Chicot ja taputti iloisesti munkkia olalle, — niin olenpa minäkin väsynyt ja nälissäni, ja ensimäisessä ravintolassa, joka eteemme tulee, me voitelemme sisuksia, sen lupaan varmasti, toveri.
— Sepä hyvä, — virkkoi munkki, nousten aasinsa selkään. — Rientäkäämme siis viipymättä etsimään sitä siunattua paikkaa.
Kaivattu ravintola ilmestyikin pian matkustavaistemme eteen, mutta Gorenflotin suureksi hämmästykseksi käskikin Chicot hänen laskeutua alas aasinsa selästä ja tehdä kierroksen ravintolan ympäri. Gorenflot, jonka tajuntakyky oli nopeasti edistynyt, huomasi pian syyn siihen: nuo kolme ratsastajaa, joiden jälkiä Chicot näytti seuraavan, olivat näet pysähtyneet ravintolan portin edustalle.
— Siis noiden kirottujen ihmisten oikun mukaan meidän täytyy järjestää matkamme, aikamme ja ateriamme. Se on hävyttömän ikävää!
Hän huokasi syvään.
Panurge, joka puolestaan huomasi, että tahdottiin poiketa suoralta tieltä, minkä koko maailma, yksinpä aasitkin, tietävät olevan lyhimmän pysähtyi äkisti ja näytti olevan haluton kulkemaan eteenpäin.
— Katsokaas, — virkkoi Gorenflot valittaen, — minun aasinikaan ei tahdo enää lähteä.
— Vai ei se tahdo lähteä? — sanoi Chicot. — Odotahan, odotahan!
Hän meni muutaman pensaan luo ja leikkasi siitä viittä jalkaa pitkän vitsan, paksun kuin sormen ja samalla kestävän ja taipuisan.
Panurge ei kuulunut niihin tyhmiin nelijalkaisiin, jotka eivät ota selkoa siitä, mitä niiden ympärillä tapahtuu. Aasi oli silmillään seurannut jokaista Chicotin tekemää liikettä ja alkoi epäilemättä tuntea häntä kohtaan jonkinlaista kunnioitusta. Ja kun Panurge luuli Chicotin tarkoituksen ymmärtävänsä, riensi se heti nopein askelin eteenpäin.
— Panurge menee nyt! — huusi munkki Chicotille.
— Menköön vaan, — tuumaili toinen. — Sille, joka matkustaa aasin ja munkin seurassa, ei ruoska ole milloinkaan tarpeeton kapine.
Ja gascognelainen otti kuin ottikin vitsan mukaansa.
30.
Vieläkin seikkailuja matkalla.
Kuitenkin näyttivät Gorenflotin vastoinkäymiset nyt olevan vähenemässä, varsinkin siltä päivältä. Sillä mutkan tehtyään tulivat he taas suurelle valtatielle ja pysähtyivät muutamaan toiseen noin kolmeneljännes liöön päässä olevaan ravintolaan. Chicot vuokrasi huoneen, jonka ikkunat olivat maantielle päin, ja tilasi huoneeseensa illallista, mutta selvästi saattoi huomata, että syöminen oli hänestä vain sivuseikka. Hän söi vähän, mutta sitä enemmän tähysteli ja kuunteli kaikkea mitä taisi. Tuota tähystelemistä kesti kello kymmeneen asti. Mutta kun Chicot siihen mennessä ei ollut mitään nähnyt eikä kuullut, antoi hän määräyksen, että hänen hevosensa ja munkin aasi olivat pidettävät matkavalmiina päivän valetessa.
Gorenflot, joka hyvän aterian nautittuaan oli vaipunut suloiseen yltäkylläisyyden uinailuun, päästi sen kuullessaan syvän huokauksen.
— Päivänvaletessako? — virkahti hän.
— Niin, saamari soikoon! — jatkoi Chicot. — Sinun on totuttava nousemaan ylös siihen aikaan.
— Mistä syystä? — kysyi Gorenflot.
— Entä sinun aamusaarnasi?
— Luostarin priori on minut niistä vapauttanut, — vastasi munkki. Chicot kohautti olkapäitään, ja sana "laiskureita!" purkautui hänen huuliltaan.
— Niinpä niin, laiskureita, — virkkoi Gorenflot. — Ja miksikäs ei?
— Ihminen on syntynyt työntekoon, — huomautti gascognelainen vakavasti.
— Mutta munkki levätäkseen, — selitti Gorenflot. — Ovathan munkit poikkeuksia tavallisista ihmisistä.
Ollen tyytyväinen tähän selitykseensä, mikä näytti saaneen itse Chicotinkin vakuutetuksi asiasta, astui Gorenflot arvokkaana huoneesta ulos ja ohjasi sitten askeleensa sänkyynsä, jonka Chicot, peläten munkin mahdollisia varomattomuuksia, oli valmistuttanut omaan makuuhuoneeseensa.
Seuraavan aamun sarastaessa olisi veli Gorenflot, ellei olisi nukkunut mitä sikeimmässä unessa, saattanut nähdä, miten Chicot nousi ylös ja meni ikkunan luo tähystelemään uudinten välistä. Vaikka olikin ikkunaverhojen suojassa, peräytyi Chicot kuitenkin hetkisen kuluttua askeleen takaperin, ja jos Gorenflot olisi ollut valveilla, olisi hän kuullut ennenmainittujen muuliaasien kavioitten äänen kivetyllä pihalla.
Chicot riensi heti Gorenflotin luo ja puisteli häntä siksi kunnes hän viimein avasi silmänsä.
— Enkö siis saa hetkenkään lepoa? — änkytti Gorenflot, vaikka oli nukkunut kymmenen tuntia yhtäpäätä.
— Pian ylös! — huusi Chicot. — Me matkustamme heti paikalla.
— Entä aamiainen? — kysyi munkki.
— Sen saamme Montereauhin mennessämme.
— Mikä paikka on Montereau? — kysyi nyt maantiedettä ylen vähän taitava munkki.
— Montereau, — vastasi gascognelainen, — on kaupunki, jossa syödään aamiaista. Siinä on sinulle tarpeeksi tietoja. Vai eikö?
— On, — virkkoi Gorenflot yksikantaan.
— Nyt, veikko, — sanoi gascognelainen, — menen minä maksamaan laskumme. Ja ellette viiden minuutin kuluttua ole valmis, matkustan minä yksin.
Munkin pukeutumiseen ei yleensä tarvita pitkää aikaa. Gorenflot tarvitsi siihen kuitenkin kuusi minuuttia. Portille ehdittyään huomasi hän Chicotin sotilaallisen täsmällisenä päässeen jo vähän matkaa edelle.
Tällä kertaa piti Chicot sanansa, ja aamiainen syötiin Montereaussa.
Siten jatkettiin matkaa monta päivää. Eräänä iltana tuli Chicot ylen pahalle tuulelle, sillä hän ei päivällisten jälkeen ollut nähnyt takaa-ajettaviansa.
Tuskin oli päivä ehtinyt sarastaa, kun hän jo oli jalkeilla ja kiskomassa toveriaan hereille. Jo matkan alusta pyyhkäsivät he täyttä ravia, mikä ennen pitkää kiihtyi mitä nurjimmaksi neliseksi. Mutta niin nopeasti kuin matkustivatkin eivät he kuitenkaan saaneet mitään muuliaaseja näkyviinsä. Keskipäivän aikaan olivat aasi ja hevonen menehtyä uupumuksesta. Chicot meni nyt muutamaan Villeneuve-le-Roin sillan luona sijaitsevaan tullitaloon.
— Oletteko nähnyt kolmen matkustajan ratsastavan tästä tänä aamuna ohi muuliaaseilla? — kysyi hän.
— Emme, mutta kyllä eilen illalla seitsemän seudussa, — vastasi tullivartija.
— Panitteko merkille, miltä ne näyttivät?
— Paninpa niinkin ja näin ne niinkuin muutkin matkustajat.
— Millaista väkeä ne näyttivät olevan?
— Yksi näytti isännältä ja toiset kaksi palvelijoilta.
— Juuri niitä tarkoitankin, — sanoi Chicot.
Hän pisti ecun tullimiehen kouraan.
Sitten hän mutisi itsekseen:
— Vai eilen illalla seitsemän seudussa! Ne ovat kaksitoista tuntia edellä. Mutta reippautta!
— Kuulkaapas, herra Chicot, — virkkoi munkki, — te sanotte, että reippautta. Sitä kyllä on minussa itsessäni, mutta katsokaapas vaan Panurgea.
Tuo eläin parka, joka jo kaksi päivää oli yli voimainsa ponnistellut, todellakin horjui.
— Ja katsokaapa hevostannekin, — jatkoi Gorenflot, — katsokaahan, missä tilassa se on!
Jalo eläin oli yltäpäältä vaahdossa, ja veri näytti tahtovan pusertua hevosparan silmistä. Chicot tutki tarkoin kumpaakin elukkaa ja näytti olevan samaa mieltä toverinsa kanssa. Gorenflot hengitti hieman keveämmin.
— Kuuleppas, veli almujenkerääjä, tässä on nyt tehtävä nopsa päätös.
— Mutta senhän teimme jo pari päivää sitten!
— On välttämätöntä, että me erkanemme, — sanoi Chicot, käyden suorastaan asiaan.
— Äh! — murahti Gorenflot, — aina vaan samaa pilaa! Erota! Mitä varten?
— Te matkustatte liian hitaasti, toveri.
— Vai niin! Minähän riennän kuin tuuli. Olemmehan tänä aamuna laskeneet neljä viisi tuntia yhtä kyytiä.
— Eikä se sittenkään riitä.
— Lähtekäämme siis heti matkaan. Kuta nopeammin me matkustamme, sitä pikemmin pääsemme perille. Sillä kait me kuitenkin kerran johonkin määräpaikkaan saavumme.
— Hevosenipa ei pääse eteenpäin eikä teidän aasinnekaan.
— No, mitä meidän sitten on tehtävä?
— Me jätämme ne tähän ja otamme ne taas palatessamme.
— Entäpä te? Meinaatteko jatkaa matkaa jalkaisin?
— En, me ostamme itsellemme muuliaasit.
Chicot tuli pian takaisin, tuoden tullessaan kaksi muuliaasia, joilla he sinä päivänä ratsastivat kaksikymmentä liöötä. Illalla sai Chicot erään hevosenkengityspaikan edustalla ilokseen nähdä kolme muuliaasia, mutta gascognelaisen tottunut silmä havaitsi pian, että silavyöt ja muulien omistajat olivat poissa. Satulat oli otettu niiden selästä, ja niin hyvin isäntä kuin palvelijatkin olivat tipotiessään. Ja elukoiden ympärillä hääriskeli joukko Chicotille tuikituntemattomia henkilöitä, jotka näyttivät arvioivan niiden hintaa: muuan hevoskauppias, hevosenkengittäjä ja pari fransiskaanimunkkia.
— Meneppä tuonne, — virkkoi Chicot Gorenflotille, — ja lähentele noita munkkeja. Vie ne johonkin syrjään ja puhele heidän kanssaan — munkeilla ei kait liene mitään salattavaa toisiltaan. Ota selville, mistä nuo muuliaasit ovat tulleet, mitä ne maksavat ja mihinkä niiden omistajat ovat menneet.
Gorenflot totteli. Hän palasi takaisin hetken perästä.
— Ensinnäkin olen saanut kuulla, — kertoi hän, — että olemme matkalla Lyoniin.
— Sen tiedän minäkin, — vastasi Chicot.
— Se muuliaasien omistajista, joka on näyttänyt isännältä, on toisen palvelijan seurassa lähtenyt Avignoniin päin.
— Entä toinen palvelija?
— Hän on jatkanut matkaa Lyoniin.
— Hyvä! Mutta miksi on isäntä lähtenyt Avignoniin? Luulin hänen aikoneen Roomaan. Mutta, — jatkoi Chicot kuin itsekseen — minähän kyselen sinulta asioita, joita et tunne.
— Tunnenpa niinkin, — vastasi Gorenflot.
— Kuinka! Tunnetko?
— Tunnen. Hän on lähtenyt Avignoniin syystä että hänen pyhyytensä paavi on lähettänyt sinne erään lähettilään, jolla on valtuutus toimia hänen nimessään.
— Hyv'on! — virkkoi Chicot, — minä ymmärrän!… Entä muuliaasit?
— Muuliaasit olivat perin uupuneet ja he olivat myyneet ne eräälle hevoskauppiaalle, joka taas puolestaan tarjosi niitä fransiskaaneille.
— Kuinka paljosta?
— Viidestätoista pistoolista kappaleelta.
— Mutta kuinka he senjälkeen ovat matkaa jatkaneet?
— Hevosilla, jotka he olivat ostaneet eräältä ratsumestarilta, joka taas oleksii täällä hankkimassa hevosia rykmentin tarpeeksi.
— Helkkari vieköön, toveri! — huudahti Chicot. — Sinä olet kelpo mies, ja vasta tänään osaan antaa sinulle oikean arvon. Mutta saata nyt päätökseen asti tämä asia, kun sen niin onnellisesti olet alottanut. Ota meidän muuliaasimme ja tarjoa niitä kymmenestä pistoolista fransiskaaneille. He kai pitävät sinun kauppaasi edullisempana.
— Niin ne tekevätkin, — sanoi Gorenflot. — Muuten minä ilmiannan heidät heidän priorilleen.
— Hyvin ajateltu, toveri! Sinä esiinnyt yhä enemmän eduksesi.
— Mutta kuinkas me, — kysyi Gorenflot, — jatkamme matkaamme?
— Hevosilla, hyvä ystävä.
— Ai ai! — mölähti munkki ja kynsäsi korvallistaan.
— Mitä nyt? — virkkoi Chicot. — Sinähän olet kelpo ratsastaja!
— Äh, — murahti Gorenflot, — hätätilassa kylläkin.
Chicot meni kauppalan majataloon. Sieltä hän löysi ratsumestarin ja osti tältä heti kaksi hevosta. Ratsumestari merkitsi ne matkalla kuolleiksi ja saattoi se siitä syystä myydä kolmestakymmenestäviidestä pistoolista.
Gorenflot sai myös pian asiansa toimitetuksi. Hän oli myynyt muuliaasit fransiskaanimunkeille. Varsin tyytyväisenä salli Chicot hänen mennä juomaan pullon viiniä. Munkki joi kaksi. Sitten he kumpikin nousivat ratsujensa selkään.
Kun Gorenflot huomasi illallisensa ikäänkuin lentävän edellään, kannusti hän reippaasti hevostaan. Sitäpaitsi oli hän nyt jo edistynyt ratsastamistaidossa: sen sijaan että olisi pitänyt toisella kädellään kiinni harjasta ja toisella hännästä, niinkuin ennen oli tehnyt, tarttui hän nyt molemmin käsin satulannuppiin ja laski menemään sellaista kyytiä kuin Chicot vaan toivoi. Lopuksi innostui hän vieläpä enemmänkin kuin suojelijansa. Sillä joka kerta kun Chicot hiljensi nelisensä raviksi, antoi munkki mennä neliä ja huutaa hoilasi hevoselleen.
Ja niinpä hyvistä harrastuksista seuraa ansaittu palkinto: seuraavan päivän iltana oli Chicot saavuttanut mestari Nicolas Davidin, joka edelleenkin esiintyi palvelijan puvussa, eikä enää päästänytkään mestaria näkyvistään. Kahdeksantena päivänä Parisista lähdettyään saapuivat he kaikki kolme illan suussa Lyoniin.
Tämä tapahtui suunnilleen samaan aikaan, jolloin Bussy ja kreivi ja kreivitär Saint-Luc saapuivat Méridorin linnaan.
31.
"Kultaisen joutsenen" ravintola.
Mestari Nicolas David, palvelijaksi pukeutuneena valitsi asunnokseen kaupunkiin päästyään sen parhaan majatalon, nimittäin "Kultaisen joutsenen".
— Onko sinullakaan mitään sitä vastaan, jos me menemme asumaan "Kultaiseen joutseneen?" — kysyi gascognelainen matkatoveriltaan.
— Eipä vähintäkään.
— Mene vuokraamaan sieltä meille huone. Sano, että odotat jotain sukulaistasi. Asettaudu senvuoksi odottelemaan minua portille. Minä kävelen sillävälin muualla enkä tule sinne, ennenkuin tulee pimeä, jolloin toivon löytäväni sinut sovitulta paikalta. Kun tulet tuntemaan huoneiston, niin vie minut meidän huoneeseemme niin etten tapaa ketään sellaista, jonka en haluaisi minua näkevän. Ymmärrätkö?
— Täydellisesti, — vastasi Gorenflot.
— Valitse suuri ja valoisa huone mahdollisimman lähellä sitä huonetta, jonka tuo kaupunkiin äsken saapunut matkustaja on vuokrannut. Huoneen tulee olla kadunpuoleisen, niin että minä voin nähdä majataloon tulevat ja sieltä poistuvat henkilöt. Elä millään ehdolla mainitse minun nimeäni ja lupaa runsaat juomarahat.
Gorenflot suoritti tehtävänsä mitä parhaiten. Huone vuokrattiin, ja iltapuoleen saapui Chicot. Munkki, viekkaana kuin kaikki muutkin kirkonpalvelijat, vaikka yleensä ovatkin luonnostaan tyhmänpuoleisia, ilmoitti Chicotille, että heidän huoneensa, huolimatta siitä että sillä oli toinen sisäänkäytävä kuin Nicolas Davidin huoneella, kuitenkin oli ihan viimeksimainitun huoneen vieressä ja että sen erotti siitä vain lautaseinä, jonka tarvittaessa saattoi helposti porata läpi.
— Se mitä nyt olet minulle sanonut, — virkkoi Chicot, — ansaitsee palkinnon, ja sinä saat tänä iltana illallispöydässäsi Xeres-viiniä. Totisesti sinä sitä saat, niin totta kuin nimeni on Chicot.
Chicot kutsutti nyt isännän sisälle. Tämä saapui, mutta ilmoitti, että hänen ensin täytyi puhua muutama sana erään toisen matkustavaisen kanssa.
Chicot arvasi että tämä matkustavainen oli hänen ystävänsä asianajaja.
— Mitäpähän heillä olisi toisilleen puhumista? — virkkoi Chicot.
— Luuletteko ehkä, että isäntä ja tuo teidän matkustavaisenne ovat salaisessa liitossa keskenään?
— Saamari! Näettehän sen selvästi, koskapa tuo lurjus, joka juuri oli täällä sisällä ja joka luullakseni oli isäntä…
— Kyllä hän oli isäntä itse, — huomautti munkki.
— Koska hän alentuu puhuttelemaan palvelijaksi puettua miestä.
— Ooh, — sanoi Gorenflot, — hän on nyttemmin muuttanut pukua. Minä olen hänet nähnyt. Hän on kokonaan mustiin puettu.
— Ahaa! — virkkoi Chicot. — Isäntä siis varmasti tietää salaisuuden.
— Ettekö tahdo, että minä koettaisin ripittää hänen eukkoaan? — kysäsi Gorenflot.
— En, — vastasi Chicot. — Minusta olisi parempi, että sinä kävelisit hieman kaupungilla.
— Entäpä illallinen? — huomautti Gorenflot.
— Sen annan minä kattaa valmiiksi sinun poissaollessasi. Tuossa on ecu, jolla voit odotellessasi pitää lystiä.
Parahiksi oli Gorenflot ehtinyt päästä ulos, kun Chicot jo otti esille poran ja kaivoi sillä reiän seinään. Seinän paksuuden vuoksi hän tosin ei voinut nähdä sen takana olevan huoneen kaikkia osia, mutta kun hän pani korvansa reiän kohdalle, saattoi hän jotenkin selvästi kuulla kaikki mitä huoneessa puhuttiin.
Huoneessaolijat olivat kuitenkin asettuneet sellaiseen paikkaan, että Chicot selvästi näki isännän ja Nicolas Davidin, jotka keskustelivat keskenään.
Chicot tosin ei saanut ihan joka sanasta selkoa, mutta sen verran hän kuitenkin sai keskustelusta selville, että Davis kerskui uskollisuudellaan kuninkaaseen ja puhui eräästä tehtävästä, jonka herra de Morvilliers oli hänen suoritettavakseen uskonut.
Davidin puhuessa kuunteli isäntä kylläkin hyvin arvokkaasti, mutta samalla jonkun verran välinpitämättömästi, sillä hän vastaili vain lyhyesti. Chicosta tuntui hänen katseessaan ja äänessään olevan eräänlaista ivaa joka kerta kun David puhui kuninkaasta.
— Ha haa — ajatteli Chicot, — eiköhän isäntämme vain lienekin liigalainen? Siitä minun otettava selko.
Ja kun Nicolas Davidin kamarista ei enää kuulunut mitään tärkeämpää keskustelua, odotti Chicot vuorostaan, että isäntä nyt tulisi häntä tapaamaan.
Viimein ovi avattiinkin.
Isäntä piteli lakkia kädessään, mutta hänen kasvoillaan oli sama ivallinen ilme kuin asianajajan kanssa keskustellessaankin.
— Istukaa alas, paras herra, — sanoi Chicot. — Ennenkuin ryhdymme tekemään erityistä sopimusta, pyydän teidän aluksi kuulemaan, mitä minulla on teille sanomista.
Isäntä ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä ja teki kädellään merkin, että hän halusi jäädä seisomaan.
— Te olette nähnyt minun saapuneen erään munkin seurassa, — jatkoi Chicot.
— Olen.
— Vaietkaa! Elkää puhuko siitä kenellekään! Tämä munkki on karkoitettu.
— Vai niin, — virkkoi isäntä. — Olisiko hän ehkä joku valepukuinen hugenotti?
Chicotin kasvoilta kuvastui loukattu arvokkuus.
— Hugenotti! — sanoi hän inhoten, — kuka sanoo hänen olevan hugenotin? Tietäkää, että tämä munkki on minun sukulaiseni ja ettei minun sukulaisissani ole ainoatakaan hugenottia.
— Ooh, hyvä herra, sellaista on ennenkin nähty.
— Ei milloinkaan minun perheeni keskuudessa. Tämä munkki päinvastoin on hugenottien vannoutunut vihollinen ja on joutunut hänen majesteettinsa epäsuosioon, majesteetin, joka, kuten tiedätte, hugenotteja suojelee.
Isäntä näytti innostautuvan Gorenflotin kohtalosta.
— Vaiti! — virkkoi hän, pannen sormen suulleen, ja tuli lähemmäksi.
— Kuinka! Mistä syystä? — kysyi Chicot. — Olisiko tällä ehkä sattumalta jokin kuninkaan puoluelainen?
— Minä pelkään, että on, — virkkoi isäntä ja pudisteli päätään. — Tässä viereisessä huoneessa asuu myös muuan matkustaja.
— Siinä tapauksessa, — sanoi Chicot, — lienee parasta, että minä ja sukulaiseni heti lähdemme tiehemme, sillä maanpakolaisena, vihattuna…
— Mihinpä te sitten menisitte?
— Meillä on runsaasti osotteita, joita olemme saaneet ystävältämme, ravintolanisäntä La Hurièreltä.
— La Hurière! Tunnetteko La Hurièren?
— Vaiti! Siitä ei saa puhua, mutta me tutustuimme häneen Bartholomeuksen yönä.
— Vai niin, — myhähti isäntä. — Huomaan, että te ja sukulaisenne olette jumalaapelkääväisiä ihmisiä. Tunnen minäkin La Hurièren. Te siis sanotte, hyvä herra, että teidän sukulaisenne…
— Että hän varomattomasti on saarnannut hugenotteja vastaan, että hänellä on ollut harvinainen menestys ja että hänen majesteettinsa, mielettömänä siitä menestyksestä, mikä hänelle paljasti kansassa vallitsevan mielialan, ajattaa häntä takaa pannakseen hänet vankilaan.
— Entä sitten? — kysyi isäntä teeskentelemättömästi osaaottaen.
— Silloin minä vein hänet pois.
— Ah, rakas herra, siinä teitte vallan oikein.
— Guisen herttua on kyllä tarjoutunut häntä suojelemaan.
— Mitä sanotte? Guisen Henrik? Henrik arpinenko?
— Ei, Henrik pyhä.
— Niinkuin sanotte, Henrik pyhä.
— Mutta minä pelkään sisällistä sotaa.
— Hyvä, — sanoi isäntä, — jos kerran olette Cuisen herttuan ystäviä, niin tunnette kai tämän.
Nyt teki isäntä jonkinlaisen vapaamuurarimerkin, jonka perusteella liigalaiset tunsivat toisensa.
Sinä merkillisenä yönä, jonka Chicot oli viettänyt Pyhän Genovevan luostarissa, ei hän ollut huomannut vain tätä merkkiä, joka ainakin parikymmentä kertaa oli toistettu hänen silmäinsä edessä, vaan myöskin toisen merkin, jolla edelliseen vastattiin.
— Tietysti minä tuon tunnen. Entä te tämän?
— Paras herra, — puhui nyt isäntä, — pitäkää minun taloani omananne, pitäkää minua ystävänänne. Minä ajattelen teitä veljenäni, ja jos teiltä puuttuu rahaa, niin…
Tähän vastaukseksi veti Chicot taskustaan kukkaron, joka, vaikka sitä olikin vähän tullattu, kuitenkin vielä oli kunnioitettavan täysi.
— Saadakseni teidät yhä enemmän vakuutetuksi asiasta, — lisäsi Chicot, — tahdon sanoa teille, että me matkustamme oikean uskon levittämisen tarkoituksessa ja että matkakustannuksemme suorittaa pyhän liiton rahastonhoitaja. Neuvokaa siis meille sellainen majatalo, missä meillä ei ole mitään pelkäämistä.
— Saamari! — virkkoi isäntä, — te ette voi missään olla paremmassa turvassa kuin täällä. Muistakaa, että minä sen teille sanon.
— Mutta tehän juuri äsken mainitsitte jostain henkilöstä, joka asuu viereisessä huoneessa?
— Mainitsin kyllä. Mutta pitäköön hän varansa, sillä jos vaan kerrankaan huomaan hänessä mitään urkkijan oireita, ajan hänet ulos portista, niin totta kuin nimeni on Bernovillet. Sanokaa vain sana, ja minä ajan hänet ulos ovesta.
— Ei, ei! Miksikä niin? — jatkoi Chicot. — Antakaa hänen päinvastoin olla. On parasta pitää vihollisensa lähellään. Silloin niitä ainakin voi pitää silmällä.
— Oletteko oikeassa? — vastasi Bernovillet ihastuen.
— Mutta mistä syystä otaksutte tämän miehen olevan meidän vihollisemme? Sanon meidän vihollisemme, — lisäsi gascognelainen mitä herttaisimmin hymyillen, — sillä huomaanhan jo, että me olemme veljiä.
— Epäilemättä, — vastasi isäntä. — Kas, hyvä ystävä, minä epäilen tuota miestä, koska hän saapui tänne lakeijan puvussa ja sittemmin puki ylleen jonkinlaisen asianajajan puvun. Nyt minä kuitenkin väitän, ettei hän ole asianajaja eikä palvelija, sillä minä hänen viittansa alta, joka oli heitetty tuolille, näin pitkän miekan kären. Lisäksi on hän hyvin omituisella tavalla puhunut minulle kuninkaasta ja lopuksi on hän sanonut saaneensa jonkin tehtävän herra de Morvilliersilta, joka, kuten tiedätte, on itse Nebukadnezarin ministeri.
— Herodes, niinkuin minä häntä nimitän.
— Sardanopolus, — lisäsi isäntä.
— Hyvin sanottu! — huusi Chicot.
— Ah! Huomaan, että me ymmärrämme toisiamme.
— Kyllä me ymmärrämme, — vastasi Chicot. — Minä siis jään tänne.
— Niin toivon.
— Mutta ei sanaakaan minun sukulaisestani!
— Ei ainoatakaan sanaa, sen lupaan.
— Eikä minusta itsestänikään.
— Miksi te sitten minua luulette? Mutta hiljaa, tuolta tulee joku.
Gorenflot ilmestyi kynnykselle.
— Ah, hänhän se onkin, tuo arvon mies! huudahti isäntä mennen munkkia vastaan ja tehden liigalaisten merkin. Gorenflot sekä hämmästyi että kauhistui.
— Vastaa, vastaahan veljeni, — sanoi Chicot. — Isäntämme tietää kaiken ja tuntee myöskin salaisuuden.
— Minkä salaisuuden? — kysyi Gorenflot.
— Pyhän liiton, — virkkoi Bernovillet hiljaa. Gorenflot teki vaaditun merkin, ja se ylenmäärin ilahdutti isäntää.
— Mutta, — sanoi Gorenflot, jonka mieli teki muuttaa keskusteluainetta, — minullehan oli luvattu Xeres-viiniä.
— Xeres, Malaga, Alicante ja kaikki muutkin kellarini viinit ovat teidän käytettävissänne, hyvä veli.
Gorenflot ei tuosta kaikesta tajunnut kerrassaan mitään. Kolmena päivänä perättäin hän joi itsensä humalaan: ensimäisenä päivänä Xerestä, toisena Malagaa ja kolmantena Alicantea.
Näinä päivinä ei Chicot ollut lähtenyt mihinkään huoneestaan, vaan oli aamusta iltaan pitänyt asianajajaa silmällä. Isäntä, joka luuli Chicotin tuota otaksuttua rojalistia pelkäävän, teki asianajajalle senkin seitsemän kepposta. Mutta ei mikään — siltä ainakin näytti — saanut suuttumaan Nicolas Davidia, joka Kultaisen joutsenen ravintolaan oli määrännyt kohtauksen Pierre de Gondyn kanssa eikä mitenkään tahtonut lähteä tuosta asunnostaan, peläten herttuoiden lähettilään ehkä eksyvän hänestä. Siitä syystä eivät asianajajaa näyttäneet isännän loukkaukset lainkaan liikuttavan. Mutta heti kun mestari Bernoville oli pannut poistuessaan asianajajan oven kiinni, oli Chicot tähystyspaikaltaan havainnut, miten Nicolas David kaikin keinoin koetti purkaa vihaansa.
Jo tulonsa jälkeisenä päivänä, isännän vastenmielisyyden huomattuaan, oli hän, nyrkkiään ovea kohden puiden, sanonut:
— Odotappa vain viisi tai kuusi päivää, senkin lurjus, niin kyllä sen vielä saat minulle maksaa! Chicot siis tiesi tarpeeksi. Hän oli vakuutettu siitä, ettei Nicolas David lähtisi ravintolasta, ennenkuin olisi saanut lähettilään vastauksen.
Mutta viikon kuluttua Nicolas David sairastui, sen jälkeen kun isäntä, Chicotin vastaväitteistä huolimatta, oli antanut asianajajan ymmärtää, että hän, isäntä, mahdollisimman pian tarvitsi tämän asuttavana olevan huoneen. Isäntä kehoitti hänen lähtemään talosta, koskapa hän vielä saattoi kävellä. Mutta asianajaja pyysi saada jäädä seuraavaan päivään, jolloin hän toivoi voivansa paremmin. Seuraavana päivänä hän kuitenkin oli paljo sairaampi.
Isäntä tuli itse kertomaan tämän uutisen ystävälleen liigalaiselle.
— Tiedättekös mitä? — virkkoi hän käsiään hieroen, — tuo rojalistimme, tuo Herodeksen ystävä, taitaa joutua kenraalitarkastuksen alaiseksi.
Liittolaisten kesken tarkoitettiin kenraalitarkastuksella muuttamista tästä maailmasta toiseen.
— Äh, — murahti Chicot. — Luuletteko hänen sitten kuolevan?
— Hänessä on kovin ankara kuume ja hän heittelehtii sängyssään kuin mielipuoli. Lääkärit eivät ymmärrä sen taudin laatua.
Chicot näytti miettiväiseltä.
— Miltä hän näyttää? — kysyi hän.
— Hän on kalmankalpea ja huutaa vimmatusti.
— Mitä hän sitten puhuu?
— Hän huutaa: varjelkaa kuningasta! Kuninkaalle on pahaa tekeillä. Ja sitten hän väliin sanoo odottavansa jotain henkilöä Avignonista ja haluavansa tavata sitä ennen kuolemistaan. Eikö olisi hassua jos hän kuolisi täällä?
— Olisippa kyllä, varsin somaa, — arveli Chicot. — Mutta minä en kuitenkaan toivoisi hänen kuolevan, ennenkuin tuo Avignonista odotettu henkilö on saapunut.
— Miksi niin? Kuta pikemmin hän kuolee, sitä pikemmin hänestä pääsemme.
— Niinpä tietenkin, mutta minä en ulottaisi vihaani niin pitkälle, että toivoisin ruumiin ja sielun tuhoutumista, ja kun kerran tuo Avignonista saapuva henkilö tulee häntä ripittämään, niin…
— Mutta käsittänette kai, ettei koko tuo Avignonjuttu ole mitään muuta kuin kuumehouretta, jonka hän on päähänsä saanut, ja ettei hän suinkaan odota ketään.
— Kukapa tietää! — tuumaili Chicot.
— Ah, te olette tosi kristitty, te!
— Paha on hyvällä palkittava, niin neuvoo jumalallinen laki.
Isäntä poistui mitä syvimmin Chicotia ihaillen.
Gorenflot, joka ei ottanut mihinkään näihin tällaisiin osaa, rupesi silminnähtävästi lihomaan. Kahdeksan päivän kuluttua huojui rappu hänen allaan ja hän hädintuskin mahtui niissä kulkemaan, niin että hän eräänä iltana kummastellen lausui Chicotille luulevansa rappusten kavenneen. Muuten ei hän lainkaan ajatellut Nicolas Davidia, ei liigaa eikä uskonnon valitettavaa rappeutumista. Hänen ainoana huolenaan oli koettaa valikoida sopivia viinilajeja niihin runsaisiin ruokiin, joita hän itselleen tilaili. Isäntä, joka kerta kun näki hänen menevän ulos tai sisälle, vain hämmästyksissään ihmetteli:
— Kukapa olisi voinut aavistaa, että tuo paksu munkki on niin mainio kaunopuhuja!
32.
Munkki ripittää asianajajaa, ja päinvastoin.
Päivä, jolloin ravintola vapautuisi epämiellyttävästä vieraastaan, näytti vihdoinkin sarastavan. Mestari Bernovillet syöksähti Chicotin kamariin niin täyttä kurkkua nauraen, että gascognelaisen täytyi hetkinen odottaa, ennenkuin sai tietää syyn siihen.
— Se kuolee! — huusi tuo laupias ravintolanisäntä. — Se heittää henkensä! Viimeinkin se oikaisee sorkkansa!
— Ja sekö nyt teistä sitten on niin hauskaa? — kysyi Chicot.
— Tietysti. Mutta onpa se kallista kujetta.
— Mikä on kujetta?
— Ähäh! Tunnustakaa vaan suoraan, että te, hyvä ystävä, olette saaneet aikaan sen kepposen.
— Minäkö järjestänyt kepposia? Mitä te tarkoitatte? Mitä on hänelle tapahtunut?
— Mitäkö hänelle on tapahtunut? Tehän tiedätte hänen alituiseen huutaneen sitä henkilöä, jonka piti saapua Avignonista.
— Onko tuo henkilö siis vihdoinkin saapunut?
— On.
— Oletteko nähnyt hänet?
— Olen, piru vieköön!
— Minkä näköinen hän on?
— Avignonista tullut mieskö? Hän on pieni, laiha ja punakka.
— Se on hän? — huudahti Chicot.
— No, kas niin, oikeassapas olin! Tehän se juuri hänet noudatitte tänne, koskapa tiedätte, minkä näköinen hän on.
— Lähettiläs on siis tullut! Kertokaapas minulle kaikki hyvin tarkoin, veli Bernovillet.
— Sen olen tekevä. Noin tunti takaperin näin erään pienen miehen ratsastavan ison hevosen selässä ja pysähtyvän portille.
— "Onko mestari Nicolas täällä?" kysyi ratsastaja. Tiedättehän, että tuo rojalisti lurjus on sillä nimellä ottanut täällä asunnon.
— "Kyllä hän on täällä", vastasin minä.
— Ilmoittakaa hänelle, että se henkilö, jota hän on odottanut Avignonista, nyt on saapunut.
— Aivan heti, hyvä herra. Mutta minun täytyy jo edeltäpäin huomauttaa teitä eräästä asiasta — mestari Nicolas, joksi te häntä kutsutte, on kuolemaisillaan.
— Sitä suuremmalla syyllä on teidän toimitettava mitä pikemmin minun terveiseni perille.
— Mutta hän on hyvin sairas. Hän on saanut tarttuvan kuumetaudin.
— No, kiiruhtakaa sitten, taivaan tähden! — puhui mies.
— Tahdotteko siis välttämättä, vaarasta huolimatta, tavata häntä?
— Minun täytyy häntä tavata, sanon minä.
Se pieni mies puhui niin rajulla ja käskevällä äänellä, ettei mikään vastustus voinut tulla kysymykseen. Minä siis saatoin hänet kuolevan huoneeseen.
— Onko hän nyt siellä? — kysyi Chicot.
— On. Ja eikö olekin hassua? Mikä onnettomuus, ettei voi kuulla, mitä ne puhuvat!
— Mutta mikä estää teitä menemästä sinne sisälle?
— Hän lähetti minut pois teeskennellen ripityttää itsensä.
— Mutta voittehan kuunnella oven takana.
— Siinä olette oikeassa, — virkkoi isäntä ja riensi huoneesta ulos.
Chicot puolestaan kiiruhti heti omalle tähystyspaikalleen ja näki Pierre de Gondyn istuvan sairaan pääalusen vieressä. Mutta he kumpikin puhelivat niin hiljaa, ettei Chicot erottanut heidän keskustelustaan ainoatakaan sanaa. Viiden minuutin kuluttua nousi de Gondy ylös, sanoi jäähyväiset ja meni tiehensä.
Chicot riensi ikkunan luo.
Ratsupalvelija piteli suitsista sitä suurta hevosta, josta isäntä oli puhunut. Pian ilmestyi siihen myöskin Guisen herttuain lähettiläs, nousi nopeasti satulaan ja läksi ratsastamaan suoraa päätä Parisia kohti.
— Saamari! — murahti Chicot. — Kunpahan tuo mies vaan ei veisi mukanaan sukutaulua. Mutta minä hänet kyllä ehdin saada kiinni, vaikkapa minun pitäisi ajaa kymmenen hevosta kuoliaiksi. Mutta ehkäpä ei sentään, — jatkoi hän, — sillä nuo asianajajat ovat viekkaita kettuja, varsinkin tämä, ja minä epäilen… Mutta haluaisinpa tietää, — lisäsi hän ja käveli kärsimättömänä edestakaisin lattialla, ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa kohdistuneet kokonaan toiselle taholle, — tahtoisinpa tietää missä Gorenflot lurjus majailee!
Siinä samassa tuli isäntä takaisin.
— Mies on matkustanut pois, — sanoi hän.
— Rippi-isäkö?
— Juuri hän, vaikkei hän olekaan mikään rippi-isä yhtään enempää kuin minäkään.
— Miten sairas voi?
— Hän on keskustelun jälkeen mennyt tainnoksiin.
— Oletteko varma siitä, että hän edelleenkin on huoneessaan?
— Piru vieköön! Hän kait ei lähde huoneestaan, ennenkuin hänet viedään hautaan.
— Hm! Menkää nyt hakemaan tänne minun matkatoverini mahdollisimman pian.
— Vaikkako hän olisi juovuksissakin?
— Vaikka juovuksissa, olkoon missä tilassa tahansa. Se tapahtuu hyvän asian tähden.
Bernovillet riensi heti ulos. Hän oli asiaansa innostunut mies.
Nyt oli Chicotin vuoro saada kuume. Hän näet ei tiennyt, pitikö hänen rientää de Gondyn jälkeen vaiko mennä Nicolas Davidia tapaamaan. Jos asianajaja olisi niin sairas kuin mitä ravintolanisäntä väitti, oli luultavaa, että hän oli jättänyt paperinsa de Gondylle. Siitäpä syystä Chicot kävelikin levottomana huoneessaan, sivellen kädellään otsaansa ja hapuillen aivoissaan harhailevista ajatuksista sitä johtotähteä, mikä ehkä päästäisi hänet tästä epäselvyyden pälkähästä.
Viereisessä huoneessa oli ihan hiljaista, eikä Chicotikaan voinut tähystyspaikaltaan erottaa mitään muuta kuin sängynnurkan.
Yht'äkkiä kuului ääniä rapuilta. Chicot hätkähti: munkki sieltä tulla jyrysi.
Mukanaan isäntä, joka turhaan pyysi häntä vaikenemaan, kapusi Gorenflot ylös rappuja, kovaa melua pitäen.
Chicot ehätti ovelle.
— Vaiti! ole hiljaa, juoppolalli! — huusi hän.
— Juoppolalli, vaikka on vain hiukkasen maistellut! — hihkui Gorenflot.
— Kuulehan, tulehan tänne! Ja te, Bernovillet, tehän tiedätte…
— Kyllä minä tiedän, — vastasi isäntä merkitsevästi ja poistui huoneesta.
— Tule tänne, sanon minä! — jatkoi Chicot ja veti munkin huoneeseen. — Meidän on puheltava vakavasti, jos sinä vaan siihen kykenet.
— Oh! — ähkyi Gorenflot, — te laskette leikkiä, toveri. Minä olen yhtä vakava kuin aasi juodessaan.
— Eli juotuaan, — huomautti Chicot ja kohautti olkapäitään. Hän antoi munkin istuutua. Hänen katseensa oli niin vakava, että Gorenflotkin nyt ymmärsi täytyvänsä kuunnella.
— No niin, mistä nyt taaskin on kysymys? — kysäsi Gorenflot, otaksuen Chicotin jälleen valmistavan hänelle ikävyyksiä.
— Katsohan — vastasi Chicot ankarasti, — kysymys on siitä, ettet sinä lainkaan näy ajattelevan kutsumuksesi täyttämistä. Sinä kulutat päiväsi juopotteluun, eikä uskonnon asia sillä välin suinkaan edisty.
Gorenflot tuijotti hämmästyneenä nuhtelijaan.
— Minäkö? — virkkoi hän viimein.
— Juuri sinä. Katsoppa vaan, minkä näköiseltä nytkin näytät. Kaapusi on repaleinen, ja sinä itse olet jossain tapellut, koska silmäsi on sinertävä.
Ettäkö minä? — jatkoi Gorenflot, hämmentyen yhä enemmän noista nuhteista, joihin Chicot ei ollut häntä totuttanut.
— Niinpä kyllä. Olet liassa polvien yläpuolelta. Ja minkälaista likaa sitten! Savea! Se todistaa, että sinä olet ottanut humalan jossain esikaupungissa.
— Se on kyllä ihan totta, — myönsi Gorenflot.
— Voi sinua, syntinen! Ja genovevalaismunkki! Jos olisit edes fransiskaani, niin kävisi se jotenkuten päinsä. Varo itseäsi tuolla tavoin vastaisuudessa käyttäytymästä, sillä muuten minä erkanen sinusta. Ja onpa Lyonissa sitäpaitsi poliisejakin.
— Armahtakaa minua, hyvä suojelijani! — änkytti munkki ja alkoi, ellei juuri itkeä, niin kuitenkin ulvoa kuin petoeläin.
— Hyi! — nuhteli Chicot. — Ja sinun tuolla tavoin hummaillessasi on tässä vieressä muuan naapuri ihan kuolemaisillaan.
— Se on totta, — myönsi Gorenflot katuvaisin katsein.
— Sanoppa nyt: oletko kristitty? Jaa tahi ei?
— Olen minä kristitty? — huudahti Gorenflot, syöksähtäen ylös. — Olenko minä muka kristitty! Sen vannon paavin hatun kautta, että olen, ja sen voisin todistaa vaikka pyhän Laurentiuksen tulikoetuksella.
Ja kädet ojennettuina, ikäänkuin vannoakseen valan, hän alkoi laulaa, niin että ikkunaruudut vähällä olivat särkyä:
"Mua kristityksi kutsutaan, ma siitä rikkauteni saan".
— Jo riittää, — virkkoi Chicot, — kun kerran olet kristitty, niin elä salli veljesi kuolla ripittämättä.
— Oikeassa olet. Missä sitten on tuo veljeni? Minä hänet kyllä ripitän, — sanoi Gorenflot. — Mutta ensin tahdon saada jotain juodakseni, sillä minä kuolen janoon.
Chicot ojensi munkille ison pikarillisen vettä, ja munkki kulautti sen melkein pohjaan.
— Ah, poikani, — sanoi hän, — nyt alan nähdä paljo selvemmin.
— Sepä on toki hyvä, — vastasi Chicot, aikoen käyttää hyväkseen tuota valoisampaa silmänräpäystä.
— No, mutta ketä minun on ripitettävä?
— Naapuri parkaamme, joka on kuolemaisillaan.
— Lähetä sille tuopillinen hunajalla sekoitettua viiniä, — neuvoi Gorenflot.
— Sitä en häneltä kylläkään kadehti, mutta hän tarvitsee pikemmin sielun kuin ruumiin ruokaa. Sinun on mentävä hänen luokseen.
— Luuletteko minun olevan siihen tarpeeksi valmistuneen, herra Chicot? kysyi munkki hämillään.
— Sinäkö? En ole nähnyt sinulla siihen tehtävään olevan milloinkaan enemmän kutsumusta kuin juuri nyt. Sinun tulee johdattaa hänet oikealle tielle, jos hän on eksynyt harhaan. Sinun on näytettävä hänelle suorin tie paratiisiin, jos hän sitä vaan haluaa.
— Minä riennän hänen luokseen.
— Elähän! Odotahan vähän! Minun täytyy selittää sinulle miten sinun on meneteltävä.
— Mitä varten? Ikäänkuin minä en kahteenkymmeneen vuoteen olisi oppinut kutsumustani täyttämään!
— Kyllä hyvinkin, mutta sinun tulee täyttää ei ainoastaan oma kutsumuksesi, vaan myöskin minun tahtoni, jolta sinun on kysyttävä neuvoa.
— Teidänkö tahtonne?
— Niin. Ja jos sinä sen täsmällisesti täytät, niin, huomaappa, mitä nyt sinulle sanon, niin sijoitan minä tuhat écuta Runsaudensarven ravintolaan sinun kontollesi, juodaksesi tai syödäksesi, kumminpuolin vaan haluat.
— Syödä ja juoda samalla kertaa, siitä minä enimmin pidän.
— Olkoon menneeksi. Tuhat écuta sinä saat, jos vaan ripität kuolevan.
— Tietysti minä hänet ripitän, vaikka siihen paikkaan menehtyisin. Mutta sanokaapa minulle nyt, millä tavoin minun tulee häntä ripittää.
— Kuule sitten: tuo munkinkauhtanasi herättää suurta kunnioitusta. Sinä puhut Jumalan ja kuninkaan nimessä. Sinun täytyy kaunopuheliaisuutesi avulla pakottaa tuo mies antamaan sinulle ne paperit, jotka hän juur'ikään sai Avignonista.
— Mutta mitä varten minä häntä siihen pakottaisin?
Chicot katsahti sääliväisesti munkkiin.
— Ansaitaksesi nuo tuhat écuta, senkin pöllö! — sanoi hän.
— Aivan oikein, — vastasi Gorenflot. — Nyt minä menen.
— Odotahan vähän. Hän tulee sanomaan sinulle, että hän juuri äsken antoi ripittää itsensä.
— No, jos hän kerran jo on ripityttänyt itseään, niin mitäpä minulla siellä silloin enää on tekemistä?
— Sinun on vastattava hänelle, että hän valehtelee ja että se henkilö, joka äsken kävi hänen luonansa, ei ollut mikään rippi-isä, vaan pelkkä vehkeilijä samoin kuin hän itsekin.
— Mutta silloin hän suuttuu.
— Mitä sinä siitä välität? Hänhän on kuolemaisillaan.
— Se on totta.
— Sitten sinun tulee puhua Jumalasta, perkeleestä ja mistä vaan tahdot, mutta tavalla tahi toisella on sinun järjestettävä asiat siten, että saat käsiisi Avignonista tulleet paperit.
— Mutta entä jos hän kieltäytyy luovuttamasta niitä minulle?
— Siinä tapauksessa on sinun evättävä häneltä synninpäästö, sinun on julistettava hänet kirkonkiroukseen, pantava pannaan.
— Taikka minä riistän häneltä paperit väkisin.
— Tee kuten haluat. Mutta näytäppä nyt, oletko riittävän selvä voidaksesi täsmälleen täyttää minun määräykseni?
— Aivan säntilleen, sen saatte nähdä.
Näin sanoen nosti Gorenflot kätensä leveille kasvoilleen, ikäänkuin sivelläkseen niiltä pois kaikki juopumuksen jälet. Hänen katseensa muuttui tyyneksi, vaikkakin, jos sitä olisi lähemmin tarkastellut, siinä olisi voinut huomata jotain tuijottavaa. Hänen suustaan pääsi vain arvokkaita sanoja, ja kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat selvyyttä, vaikkapa hän vielä vapisikin hieman. Hän astui juhlallisena ovea kohti.
— Varro vähäsen! — sanoi Chicot. — Kun hän on luovuttanut sinulle paperit, niin pitele niitä lujasti toisessa kädessäsi ja koputa toisella kädelläsi seinään.
— Mutta entä jos hän ei annakkaan niitä minulle?
— Niin koputa kuitenkin.
— Hyvä on.
Gorenflot läksi nyt huoneesta. Sillä aikaa Chicot, ollen mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa, asetti korvansa seinää vasten voidakseen kuulla vähäisimmänkin melun. Muutaman minuutin kuluttua astui munkki naapurin huoneeseen. Asianajaja kohosi ylemmä sängyssään ja tuijotti sisälletulijaa.
— Päivää veljeni! — virkkoi Gorenflot, astui keskelle huonetta ja ojensi suoraksi paksun vartalonsa.
— Mitä haette täältä, isä? — mutisi sairas heikolla äänellä.
— Poikani, minä olen vain munkki parka ja olen saanut tietää teidän olevan vaarallisesti sairaana. Senvuoksi olen tullut puhumaan teille sielunne autuudesta.
— Minä kiitän, — sanoi kuoleva, — mutta luulen teidän huolenpitoanne tarpeettomaksi. Nyt minä tunnen voivani vähän paremmin.
Gorenflot pudisti päätään.
— Niinkö luulette? — kysyi hän.
— Olen siitä varma.
— Se on vain saatanan juoni, saatanan, joka tahtoo, että te kuolisitte ilman rippiä.
— Siinä tapauksessa saatana pettyy, — virkkoi sairas, — sillä minä olen juuri äskettäin ripityttänyt itseni.
— Kenen edessä?
— Erään avignonilaisen papin. Gorenflot pudisti vielä kerran päätään.
— Se ei ollut mikään pappi, — virkkoi hän.
— Kuinka! Eikö se ollut pappi?
— Ei.
— Kuinka sen tiedätte?
— Minä tunnen hänet, — vastasi Gorenflot niin varmalla äänellä, että asianajaja hämmentyi, niin vaikeata kuin yleensä onkin saada asianajajia hämmästymään.
— Niin ollen, koska teidän terveydentilanne ei ole parempi, — jatkoi munkki, — ja koska tuo mies ei ollut mikään pappi, on teidän annettava ripittää itsenne.
— Minä en pyydä mitään muuta, — vastasi asianajaja hieman kovemmalla äänellä, — kuin että saan ottaa ripin keneltä itse haluan.
— Teillä ei enää ole aikaa haetuttaa ketään muuta, poikani. Sitäpaitsi, koska minä kerran olen täällä…
— Mitä! Eikö minulla ole aikaa? — huudahti sairas äänellä, joka alkoi kuulostaa yhä voimakkaammalta. — Mutta kun minä sanon teille, että voin paremmin, kun vakuutan, että tällä kertaa varmasti vältän kuoleman…
Gorenflot pudisti kolmannen kerran päätään.
— Mutta minä, — sanoi hän yhtä varmasti, — minä, poikani, vakuutan, ettei minulla ole vähääkään toivoa teidän toipumisestanne. Teidät on tuominnut kuolemaan niin hyvin lääkäri kuin jumalallinen Sallimuskin. On julmaa sanoa se teille, sen hyvin ymmärrän. Mutta sitä tietähän me kaikki ennemmin taikka myöhemmin matkaamme. On olemassa vaaka, oikeuden vaaka, ja onhan sitäpaitsi lohduttavaa kuolla, kun tietää heräävänsä toisessa elämässä. Siis, rakas lapseni, ripityttäkää itsenne.
— Minäpä vakuutan teille, isä, että tunnen itseni paljo voimakkaammaksi, ja se todennäköisesti johtuu teidän pyhästä läsnäolostanne.
— Erehdystä, poikani, erehdystä, — selitti Gorenflot. — Viimeisenä hetkenään tuntee ihminen jonkinlaista liekehtivää elinvoimaa, se on kuin lamppu, joka sammumisensa edellä vielä kerran leimahtaa. Selittäkääpä nyt, — jatkoi munkki ja istahti sängyn reunalle, — tunnustakaapa minulle pyyteenne, salahankkeenne ja vehkeilynne.
— Pyyteeni, salahankkeeni ja vehkeilyni! — toisti Nicolas David, jota alkoi hieman pelottaa tuo merkillinen, hänelle tuiki tuntematon munkki, joka nähtävästi hyvinkin tunsi hänet itsensä.
— Ne juuri, — jatkoi Gorenflot ja näytti ihan rauhassa valmistautuvan kuuntelemaan. — Sittenkun olette puhunut minulle kaiken, annatte te minulle paperit. Kentiespä Jumala suo minun silloin antaa teille synninpäästö.
— Mitkä paperit? — huudahti sairas äänellä niin voimakkaalla, että olisi voinut luulla hänen olevan täysin terveen.
— Ne paperit, jotka tuo luuloteltu pappi on tuonut teille Avignonista.
— Mutta kuka on sanonut teille, että tuo luuloteltu pappi on tuonut minulle mitään papereita? — kysyi asianajaja, pistäen toisen jalkansa ulos sängystä. Hänen äänensä oli niin raju, että Gorenflot hätkähti ja oli hämmentyä tehtävässään. Hän siitä kuitenkin pian tointui ja ajatteli sopivan hetken tulleen osottaakseen päättäväisyyttään.
— Hän, joka sen on sanonut, tietää mitä sanoo, — virkkoi munkki. — Siis paperit tänne, paperit, taikka minä en anna minkäänlaista synninpäästöä.
— Haa! Vai tarvitsen minä sinun synninpäästöäsi, roisto! — huudahti David, syöksähtäen ylös sängystä ja tarttuen Gorenflotin kurkkuun.
— Hyvänen aika! huudahti tämä. — Tehän hourailette! Ettekö siis halua ripityttää itseänne?
Asianajajan peukalo, joka taidokkaasti oli osunut munkin kurkun kohdalle, keskeytti hänen puheensa, ja siitä seurasi korinan tapainen sähinä.
— Kyllä minä ripitän sinut, minä, sinä kirottu munkki! — huusi asianajaja David. — Ja mitä hourimiseen tulee, niin saatpa nähdä, tokko se estää minua kuristamasta sinua kuoliaaksi.
Veli Gorenflot oli väkevä, mutta kaikeksi onnettomuudeksi oli hän nyt siinä herpoutumisen tilassa, jolloin juopumus vaikuttaa hermostoon ja veltostuttaa sen, mikä tavallisesti tapahtuu samalla kertaa kuin siveelliset ominaisuudet toiselta puolen alkavat jälleen voimistua.
Hän siis kykeni ainoastaan nousemaan tuoliltaan, tarttumaan molemmin käsin kiinni asianajajaan ja heittämään hänet luotaan. Totuus vaatii sanomaan, että veli Gorenflot, niin väsähtänyt kuin olikin, kuitenkin antoi Nicolas Davidille niin voimakkaan sysäyksen, että tämä lensi selälleen kauvas lattialle. Mutta vihasta mielettömänä hän nousi ylös, tarttui siihen pitkään, vaatteittensa alla olevaan miekkaan, jonka mestari Bernovilletkin oli nähnyt, vetäisi sen huotrasta ja syöksyi munkkia kohti.
— Nyt onkin sinun vuorosi ripityttää itsesi, — sanoi hän karkealla äänellä, — taikka muuten täytyy sinun kuolla.
Gorenflot selvisi humalastaan täydellisesti, tuntiessaan kylmän miekankären kaulallaan.
— Ahaa! — virkkoi hän. — Te ette siis ollutkaan sairas. Se olikin siis vain teeskentelyä.
— Sinä unohdat, ettei nyt enää olekkaan sinun vuorosi kysellä, vaan ainoastaan vastata. Kuka sinä olet?
— Senhän vallan hyvin näette, — vastasi munkki.
— Se ei ole mikään vastaus, — virkkoi asianajaja, puristaen lujemmin miekkansa kahvaa.
— Mutta varokaahan, helkkarissa! Jos te tapatte minut ennenkuin ehdin vastata, niin ettehän saa mitään tietää.
— Se on totta. Mikä nimesi?
— Veli Gorenflot.
— Oletko siis tosiaankin munkki?
— Olenpa tietenkin.
— Mistä johtuu se, että sinä olet Lyonissa?
— Siitä että minut on karkoitettu.
— Kuka on neuvonut sinua tähän majataloon?
— Sattumus.
— Kuinka kauan olet täällä ollut?
— Kuusitoista vuorokautta.
— Mistä syystä olet urkkinut minun puuhiani?
— Sitä en ole tehnyt.
— Mistä sitten tiesit minun saaneen joitakin papereita?
— Koska minulle oli niin sanottu.
— Kuka sen sinulle sanoi?
— Hän, joka lähetti minut tänne teidän luoksenne.
— Kuka sinut sitten tänne lähetti?
— Sitä en voi teille sanoa.
— Mutta se sinun kuitenkin täytyy sanoa.
— Odottakaa, odottakaa! — kirkui munkki. — Malttakaa! Minä huudan apua, minä huudan…
— Ja minä sinut tapan.
Munkilta pääsi huuto. Veripisara kimalteli jo asianajajan miekankäressä.
— Mikä on hänen nimensä? — kysyi hän.
— Ah, nyt en voi enää pidättäytyä, — huokaili munkki. — Olen ollut ilmaisematta sitä niin kauvan kuin olen voinut.
— Se on kyllä totta. Sinä olet pelastanut kunniasi. Mutta sanoppa nyt, kuka sinut on tänne lähettänyt.
— Hän on…
Gorenflot yhäkin epäili. Hän ei mielellään olisi ilmaissut ystäväänsä.
— Sano heti paikalla! — ärjäsi asianajaja ja polki jalkaansa lattiaan.
— Enhän minä siitä mihin pääse. Hän on Chicot.
— Kuninkaan narriko?
— Hän juuri.
— Ja missä hän on nyt?
— Tässä, — kuului siinä samassa kolmas ääni. Chicot oli ilmestynyt kynnykselle kalpeana, vakavana ja paljastettu miekka kädessä.
33.
Taistelu.
Kun mestari Nicolas sai nähdä tuon miehen,, jonka hän tunsi pahimmaksi vihollisekseen, teki hän kauhua ilmaisevan liikkeen.
Gorenflot käytti tilaisuutta hyväkseen heittäytyäkseen syrjään ja siten pelastaakseen kaulansa asianajajan miekan tieltä.
— Auttakaa minua! — huusi hän. — Auttakaa!
Hän tahtoo minut tappaa!
— Ahaa, paras herra David! — virkkoi Chicot. — Vai te se olettekin! Onpa hauskaa tavata teitä.
Sitten gascognelainen kääntyi munkin puoleen ja sanoi tälle:
— Paras Gorenflot, sinun läsnäolosi munkkina oli täällä äsken tarpeellinen, kun luultiin tämän herran olevan kuolemaisillaan, mutta nyt, voidessaan paremmin, hän ei enää tarvitse mitään rippi-isää, vaan saa hän sen sijaan tekemistä aatelismiehen kanssa.