SISÄLLYS: (continued 3)

Mutta lainkaan samanlainen ei ollut asia Anjoun herttuaan nähden. Jo alussa hän kiinnitti katseensa minuun. Minä tunsin sen katseen kiusaavan itseäni. Ja selittämättä isälleni syytä, miksi halusin päästä pois tanssiaisista, pyysin sitä häneltä niin kauvan, että me vihdoin läksimme ennen muita.

Kolmen päivän kuluttua ilmestyi Monsoreaun kreivi Méridoriin. Näin hänet kaukaa ja vetäydyin omaan kamariini.

Pelkäsin, että isäni kutsuisi minua, mutta sitä hän ei tehnyt. Puoli tuntia myöhemmin näin herra de Monsoreaun ratsastavan tiehensä, eikä kukaan ollut ilmoittanut minulle hänen käynnistään. Ja vieläkin enemmän: ei edes isäni maininnut minulle hänestä. Luulin vain huomaavinani, että hän tämän käynnin jälkeen oli entistäänkin vakavampi.

Kun eräänä päivänä tulin kävelyltä, ilmoitettiin minulle, että herra de Monsoreau vieraili isäni luona. Isäni oli useamman kerran kysellyt minua ja levottomana ihmetellyt, minne minä olin mahtanut mennä, sekä käskenyt minun palattuani siitä hänelle heti ilmoittamaan.

Samassa tulikin isäni luokseni.

— Lapseni, — virkkoi hän minulle, — muuan syy, jonka mainitseminen sinulle on tarpeetonta, pakoittaa minun muutamiksi päiviksi eroamaan sinusta. Älä kysele minulta mitään. Ajattele vain, että sen syyn täytyy olla kovin tärkeän, joka saa minun kahdeksan, tai neljäntoista päivän, ehkäpä kuukaudenkin ajan olemaan näkemättä sinua.

Minua puistatti, vaikken voinutkaan aavistaa sitä vaaraa, mikä minua uhkasi. Mutta herra de Monsoreaun kaksi viimeistä käyntiä eivät ennustaneet minulle mitään hyvää.

— Mihin minä sitten siksi aikaa menen, isäni? — kysyin minä.

— Sinä matkustat Luden linnaan, sisareni luo, missä saat olla kätkössä kaikkien katseilta. Asia järjestetään siten, että pääset sinne yön aikaan.

— Etkös sinä, isäni, tule mukaan?

— En, minun täytyy jäädä tänne poistaakseni kaikki epäluulot. Talonväkenikään ei saa tietää sitä, mihin sinä matkustat.

— Mutta ken sitten minut sinne vie?

— Kaksi henkilöä, joihin minä saatan luottaa.

— Oi, hyvä jumala!

— Lapseni, — virkkoi isäni, — sen täytyy tapahtua.

Olin isäni rakkaudesta niin vakuutettu, etten tehnyt mitään vastaväitteitä enkä pyytänyt minkäänlaista selitystä. Sovittiin vain siitä että Gertrud, imettäjäni tytär tulisi mukaan.

Kello kahdeksan aikaan illalla — oli hyvin pimeä ja kylmä, sillä talvi jo oli tullut — tuli isäni minua noutamaan. Läksimme talosta aivan hiljaa, kuljimme halki puutarhan, ja hän itse avasi erään pienen, metsään päin johtavan portin. Siellä tapasimme jonkinlaiset hevospaarit ja kaksi miestä. Isäni puheli heidän kanssaan kotvasen ja jätti minut heidän huostaansa, mikäli minusta näytti. Sitten nousin minä paareille, ja Gertrud istui minun viereeni. Isäni syleili minua vielä kerran, ja senjälkeen me läksimme matkaan.

En tiennyt, että minua uhkasi mikään vaara ja että minun senvuoksi olisi ollut pakko lähteä Méridorin linnasta. Kyselin siitä Gertrudilta, mutta hän ei tiennyt siitä sen enempää kuin minäkään, enkä minä uskaltanut puhutella saattajiamme, joita en tuntenut. Jatkoimme niin matkaamme mitä äänettömimmin ja, mikäli näytti, tarkoin harkituita kiertoteitä myöten. Noin kahden tunnin kuluttua, juuri kun minä paarien yksitoikkoiseen liikuntaan olin uinahtamaisillani, herätti Gertrud minut äkkiä ylös, tarttuen käsivarteeni, sillä paarit olivat pysähtyneet.

— Ah, hyvä neiti, — virkkoi tuo tyttöparka, — mitä nyt onkaan tapahtunut?

Minä pistin pääni ulos uudinten välistä ja näin, että meidän ympärillämme oli kuusi ratsastajaa. Saattajiltamme, jotka olivat tahtoneet puolustautua, oli riistetty aseet ja heidät oli sidottu.

Olin liian pelästynyt kyetäkseni huutamaan apua, ja mitäpä meidän huutomme sitten olisivat merkinneetkään?

Se henkilö, joka näytti olevan tuon naamioidun joukon johtaja, läheni nyt paareja ja virkkoi:

— Olkaa levollinen, hyvä neiti, mitään pahaa ei teille tule tapahtumaan, mutta teidän täytyy seurata meitä.

— Mihin sitten? — kysyin minä.

— Erääseen paikkaan, jossa teitä, tarvitsematta pelätä mitään, tullaan kohtelemaan kuin kuningatarta.

Tämä lupaus kauhistutti minua paljo enemmän kuin mitä uhkauskaan olisi tehnyt. Oi isäni, isäni! — änkytin minä.

— Kuulkaas, hyvä neiti, — kuiskasi minulle Gertrud, — minä tunnen tämän seudun, minä olen teille uskollinen, olen väkevä, ja olisimmepa kovin onnettomia ellei meidän onnistuisi paeta.

Tämä lohdutus, jonka palvelijaparkani tahtoi minulle antaa, ei tietysti lainkaan minua rauhoittanut. Onhan kuitenkin suloista tuntea toisten osanottoa suruunsa, niin että minäkin jo hieman rohkaseuduin.

— Hyvä on, hyvät, herrat, — sanoin minä. — Mehän olemme turvattomia naisia emmekä siis voi puolustautua.

Meidän matkamme kääntyi nyt kokonaan toiselle suunnalle. —

Niinkuin helposti saatamme ymmärtää, kuunteli Bussy mitä tarkkaavaisimmin Dianan kertomusta. Versovassa lemmessä on miltei uskonnollista tunnetta sitä henkilöä kohtaan, jota on alkanut rakastaa. Nainen, jonka sydän kerran on omakseen valinnut, on tämän vaalin kautta tullut kohotetuksi kaikkien muitten naisten yläpuolelle. Häntä katsellaan kuin jonkinlaisen suurennuslasin läpi, hän tulee ikäänkuin kirkastetuksi. Kaikki hänen liikkeensä ovat kuin suosionosotusta, jokainen hänen sanansa kuin armo. Hänen katseensa ilostuttaa, hänen hymyilynsä ihastuttaa rakastajaa.

Nuori mies oli niin ollen antanut tuon kauniin kertojan kuvailla koko aikaisemman elämänsä, ajattelemattakaan häntä keskeyttää. Jok'ainoa yksityiskohta tuosta elämästä, jota Bussy tunsi olevansa kutsuttu suojelemaan, teki häneen syvän vaikutuksen. Äänettömänä ja miltei henkeään pidättäen kuunteli hän Dianan puhetta kuin olisi hänen koko olemassaolonsa riippunut jok'ainoasta sanasta.

Kun nyt tuo nuori nainen hetkeksi kertomuksensa keskeytti, ei Bussy jaksanut hillitä kärsimättömyyttään, vaan huudahti käsiään puristellen: Oi, jatkakaa, jatkakaa!

Diana ei voinut olla huomaamatta sitä mielenkiintoa, minkä hän nuoressa miehessä oli herättänyt: ääni, eleet ja kasvojenilmeet olivat täydessä sopusoinnussa tämän lausuman toivomuksen kanssa. Diana hymyili surumielisesti ja jatkoi:

— Me matkustimme noin kolme tuntia, minkä jälkeen paarit pysähtyivät. Minä kuulin jonkin portin sarannoissaan narisevan, muutamia sanoja vaihdettiin, paarit läksivät taas liikkeelle, ja minä olin huomaavinani, että me kuljimme erään nostosillan yli. En erehtynytkään, sillä tirkisteltyäni ulos havaitsin, että olimme saapuneet linnanpihalle.

Mutta mikä linna se olikaan? Sitä en tiennyt minä eikä Gertrudkaan. Monesti matkan varrella me olimme koettaneet tutkistella seutua, mutta olimme nähneet vain metsää. Olimme kuitenkin otaksuneet, että meidän eksyttämiseksemme oli kuljettu kaikenmoisia kiertoteitä tässä metsässä.

Paarien ovi avattiin, ja sama mies, joka meitä jo oli puhutellut, pyysi meidän nyt astumaan ulos.

Minä tottelin mitään virkkamatta. Kaksi miestä, jotka epäilemättä kuuluivat linnan palvelusväkeen, olivat tulisoihtuineen tulleet ottamaan meitä vastaan. Meille annetun julman lupauksen mukaisesti osotettiin meille, vankeudestamme huolimatta, mitä suurinta kunnioitusta. Me menimme soihdunkantajien mukana. He saattoivat meidät muutamaan upeasti kalustettuun sänkykamariin.

Kelpo illallinen oli katettu pöydälle.

— Te olette täällä kotonanne, hyvä neiti, — virkkoi mies, joka jo kahdesti ennen oli meitä puhutellut. — Ja koska kamarineito on teille tarpeellinen, niin saatte pitää tuon, jonka olette tuonut mukananne. Hänen huoneensa on tässä teidän huoneenne vieressä.

Me vaihdoimme Gertrudin kanssa iloisen silmäyksen.

— Jos haluatte jotain, — jatkoi naamioitu mies —, niin koputtakaa vain tuohon oveen. Siinä huoneessa on aina joku henkilö valveilla ja hän täyttää heti käskynne.

Tästä näennäisestä huolenpidosta me havaitsimme, että meitä vartioitiin.

Sitten naamioitu mies kumarsi ja poistui. Me kuulimme hänen panevan mennessään oven lukkoon.

Nyt me olimme Gertrudin kanssa kahdenkesken. Gertrud virkkoi hiljaisella äänellä:

— Huomasiko neiti, että me nousimme vain muutamia portaita pihaa ylemmäksi?

— Huomasin.

— Siis olemme alakerroksessa.

— Tietystikin.

— Ja senvuoksi, — lisäsi Gertrud hiljemmin ja kiinnitti katseensa akkunain ulkopuolella oleviin luukkuihin, — senvuoksi…

— Ellei noissa akkunoissa vaan ole mitään rautaristikkoa, — keskeytin minä.

— Niin, ja onko neidillä uskallusta?

— Uskallusta! — toistin minä. — Ah, ole vaan huoletta, kyllä minä sitä saan!

Minä menin akkunan luo ja koetin saada selville sen hakoja. Minä tai pikemminkin Gertrud löysi ne kohta, ja luukku saatiin auki.

Minulta pääsi ilohuuto: minkäänlaista rautaristikkoa ei akkunoissa ollut.

Mutta Gertrud jo oli saanut selville syyn tähän vartijoittemme puolelta tapahtuneeseen otaksumaamme huolimattomuuteen: rakennuksen sillä sivustalla aivan rakennuksessa kiinni oli leveä pato. Olimme siis vieläkin varmemmassa tallessa kuin jos akkunain edessä olisi ollut rautaristikko.

Vaan kun minä nyt katsahdin ympärilleni, niin tunsinkin heti paikat: me olimme vankeina Beaugén linnassa, jossa, kuten jo olen maininnut, niin usein olin ollut isäni kanssa ja jonne minut kuukausi aikaisemmin oli kuletettu samana päivänä, jolloin Daphneparkani surmattiin.

Beaugén linna kuului Anjoun herttualle, ja vasta nyt minulle kuin salamaniskusta selvisi asian oikea laita. Minä katselin patoa synkän tyytyväisenä. Se saattaisi olla viimeisenä turvapaikkana väkivaltaa ja häpeätä vastaan.

Me panimme luukut jälleen kiinni, ja minä heittäysin sänkyyn. Gertrud istahti muutamaan nojatuoliin ja nukahti.

Parikymmentä kertaa lensin minä sinä yönä pystyyn, äärettömän kauhun valtaamana. Mutta sitä pelkoa ei aiheuttanut mikään muu kuin se asema, johon olin joutumat. Ei mitään ilkeitä tarkoituksia itseäni kohtaan ollut havaittavissa. Päinvastoin linnassa kaikki nukkuivat, tai ainakin olivat nukkuvinaan, eikä minkäänlainen melu häirinnyt yön hiljaisuutta.

Aamu vihdoinkin sarasti, ja samassa määrässä kuin ympäristöt tulevat näkyviin yön hämärästä vahvistui minun alkuperäinen pelkonikin. Pakeneminen oli kerrassaan mahdotonta ilman ulkoapäin tullutta apua. Ja mistäpä tuo apu sitten tulisi?

Lähempänä yhdeksää koputettiin meidän ovellemme. Minä menin Gertrudin huoneeseen sanomaan tälle, että hän päästäisi pyrkijät sisälle.

Samat palvelijat, jotka me jo edellisenä iltana olimme nähneet, tulivat nyt korjaamaan pois illallisruokaa, johon emme olleet koskeneetkaan, ja järjestämään aamiaista.

Gertrud teki niille eräitä kysymyksiä, mutta mitään vastaamatta poistuivat ne huoneesta.

Minä palasin takaisin huoneeseeni. Kaikki oli minulle nyt selvillä. Anjoun herttua oli nähnyt minut Monsoreaun kreivin toimeenpanemassa juhlassa. Hän oli mieltynyt minuun. Isälleni oli asiasta kerrottu ja hän oli tahtonut pelastaa minut ja saattaa minut turvaan niiden vainoojien tieltä, joiden alaiseksi minä epäilemättä joutuisin. Senvuoksi hän oli lähettänyt minut pois Méridorista, mutta hänen varovaisuutensa oli ollut hyödytöntä, sillä pakomme oli tullut ilmi joko uskottomain palvelijain tai onnettoman sattuman kautta, ja minä olin joutunut sen saman miehen käsiin, jolta hän oli tahtonut minut piilottaa.

Gertrudin hartaista pyynnöistä minä join kupillisen maitoa ja söin palasen leipää. Koko aamupäivän me suunnittelimme mielettömiä pakosuunnitelmia. Me näimme sadan askeleen päässä venheen airoineen rantaruohikkoon kiinnitettynä: Jos tuo vene olisi ollut meitä lähempänä, olisimme varmasti voineet pelastua.

Meille järjestettiin päivällinen samoinkuin aamiainenkin oli järjestetty. Minä istuin pöytään, mutta yht'äkkiä, kun olin taittanut palan leipää, putosi siitä pieni paperilappu.

Minä avasin sen nopeasti. Se sisälsi vain nämä sanat:

"Muuan ystävä pitää teidän kohtaloanne silmällä. Huomenna saatte tietoja hänestä ja isästänne".

On helppo käsittää, miten iloiseksi minä tulin. Sydämeni sylkytti niin että rintani oli haljeta. Näyin lapun Gertrudille, ja jälelläolevan osan päivästä kulutimme odotellen ja toivoen.

Toinen yö kului yhtä rauhallisesti kuin ensimäinenkin. Vihdoinkin tuli tuo niin hartaasti odotettu aamiaistunti, sillä en lainkaan epäillyt löytäväni taaskin leivästä paperilapun. En erehtynytkään. Tähän lappuun oli kirjoitettu seuraavaa:

"Se henkilö, joka teidät on ryöstättänyt, saapuu Beaugén linnaan tänä iltana kello kymmenen. Mutta ystävä, joka harrastaa teidän parastanne, saapuu akkunanne alle kello yhdeksän ja tuo kirjeen isältänne, joka pyytää teidän osottamaan hänelle sitä luottamusta, mitä te ilman tätä kirjettä hänelle tuskin osottaisitte. Polttakaa tämä lappu".

Minä luin uudelleen ja yhä uudelleen tämän kirjeen ja heitin sen sitten tuleen. Käsiala oli minulle vallan vierasta, ja minä tunnustan, etten saattanut lainkaan tietää, keneltä se lappu mahtoi olla.

Me jäimme Gertrudin kanssa arvailemaan. Ainakin sata kertaa riensimme me akkunan ääreen katsomaan, näkyisikö ketään padon luona tai metsän laidassa. Mutta kaikki oli äänetöntä ja autiota.

Noin tunnin kuluttua päivällisestä koputettiin ovellemme. Tämä oli ensi kertaa, jolloin luoksemme pyrittiin muuhun aikaan kuin ateriatunteina. Koska emme voineet sulkea oveamme sisäpuolelta, emme voineet muuta kuin päästää tulija sisälle.

Se oli sama henkilö, joka oli puhutellut meitä jo hevospaareilla ollessamme ja sittemmin linnanpihalla. Hänen kasvojaan en voinut tuntea, sillä aikaisemmin meitä puhutellessaan oli hän ollut naamioitu. Mutta jo ensimäisistä sanoista, jotka hän lausui, minä tunsin hänet äänestä.

Hän jätti minulle kirjeen.

— Kenen puolesta tulette, hyvä herra? — kysyin minä.

— Jos neiti suvaitsee lukea kirjeen, — vastasi tämä, — niin saa neiti sen siitä kyllä nähdä.

— Mutta minä en tahdo lukea tätä kirjettä, koska kerran en tiedä, keneltä se tulee.

— Neidillä on oikeus tehdä niinkuin neiti vaan haluaa. Minun on käsketty jättämään tämä kirje, ja minä jätän sen tähän teidän jalkainne juureen.

Mies asetti todellakin kirjeen lattialle ja poistui sitten huoneesta.

— Mitä minä nyt teen? — kysyin minä Gertrudilta.

— Jos uskaltaisin antaa neidille neuvon, niin kehoittaisin lukemaan tuon kirjeen. Ehkäpä saamme siitä selville jonkin uhkaavan vaaran, jotta sitten voimme välttää.

Neuvo oli niin älykäs, että minä peruutin aikaisemman päätökseni ja mursin kuoren auki.

Tässä Diana keskeytti hetkeksi kertomuksensa, nousi ylös, avasi pienen piirongin ja otti sieltä esille erään kirjeen.

Bussy silmäili päällekirjoitusta ja luki: Méridorin Dianalle.

Ja katsahtaen nuoreen naiseen hän lisäsi:

— Tämä on Anjoun herttuan käsialaa.

— Ah! — vastasi Diana huoaten. — Hän ei siis minua pettänytkään!

Kun Bussy epäili ottaa kirjettä esiin, jatkoi Diana:

— Lukekaa, hyvä herra. Onhan sattuma saattanut teidän tietoonne elämäni tärkeimmät tapahtumat. Minulla ei enää saa olla mitään teiltä salattavaa.

Bussy luki:

'Onneton ruhtinas, jonka sydämeen teidän taivaallinen kauneutenne on syvästi koskenut, saapuu tänä iltana kello kymmenen teidän luoksenne pyytämään anteeksi käyttäytymistään teitä kohtaan, käyttäytymistään, jota hän ei mitenkään muuten voi puolustaa kuin sen voittamattoman rakkauden nimessä, jota hän teitä kohtaan tuntee

Frans.'

— Siis on tämä kirje todellakin Anjoun herttualta? — kysyi Diana.

— On, — vastasi Bussy. — Se on hänen käsialaansa ja siinä on hänen omakätinen nimikirjoituksensa.

Olisiko hän sitten ehkä vähemmän syyllinen kuin mitä minä olen luullut? — huokasi Diana.

— Kuka? Prinssikö? — kysyi Bussy.

— Ei, mutta Monsoreaun kreivi.

Nyt Bussy vuorostaan huokasi.

— Jatkakaa, — pyysi hän, — ja me koetamme sitten arvostella oikein sekä ruhtinasta että kreiviä.

Diana jatkoi:

Tämä kirje, jota minulla ei ollut mitään syytä pitää väärennettynä, koska se kaikin puolin soveltui minun omiinkin epäilyksiini, ilmaisi minulle, niinkuin Gertrud jo oli aavistanut, sen vaaran, mikä minua uhkasi, ja teki minulle tuon tuntemattoman ystävän väliintulon sitäkin kalliimmaksi, kun hän isäni nimessä tarjosi minulle apuansa. Minun koko toivoni liittyi niin ollen häneen.

Aloimme uudelleen tähystellä akkunasta, mutta emme havainneet mitään, mikä olisi antanut meille jotain toivoa.

Tuli pimeä. Neljä tai viisi tuntia oli meidän vielä odottaminen, ennenkuin ratkaiseva hetki tulisi, ja me varroimme mitä suurimman tuskan valtaamina.

Noin seitsemän seudussa me näimme hienon sumun nousevan padosta. Mutta tästä sumusta huolimatta me saatoimme erottaa esineet, tai olivat sitten silmämme pimeyteen jo tottuneet.

Kun meillä ei ollut kelloa, emme ajan kulumista varmaan tienneet, mutta yht'äkkiä me näimme metsän laidassa muutamien varjojen liikkuvan. Nuo varjot näyttivät varovasti lähenevän. Kentiespä olisimme pitäneetkin niitä vain näköhermojemme leikittelynä, ellemme olisi kuulleet hevosen hirnuntaa.

— Ne ovat ystäviämme, — mutisi Gertrud.

— Tai on se sitten prinssi, — sanoin minä.

— Ooh, prinssikö? — vastasi hän. — Hän ei piilottelisi tuolla tapaa.

Tämä huomautus haihdutti epäilykseni ja rauhoitti minua. Meidän tarkkaavaisuutemme yhä jännittyi.

Kohta näimme erään miehen lähestyvän. Minusta näytti siltä että hän erosi erilleen muutamista muista metsän laitaan jääneistä henkilöistä.

Tämä mies meni suoraan venheen luo, irrotti sen, nousi siihen, ja venhe liukui äänettömästi padon yli.

Aina sitä mukaa kuin se läheni kiinnitin minä katsettani voidakseni nähdä pimeyden läpi. Luulin heti tuntevani Monsoreaun kreivin pitkän vartalon ja synkät kasvonpiirteet, ja viimein, kun hän oli vain kymmenen askeleen päässä, en enää lainkaan epäillyt, että se oli hän.

Nyt minä pelkäsin tuota apua miltei yhtä paljo kuin vaaraakin.

Seisoin äänettömänä ja liikkumatta akkunan vieressä, niin ettei hän voinut minua nähdä. Päästyään muurin juurelle kiinnitti hän venheensä erääseen rautarenkaaseen, ja pian näin minä hänen päänsä akkunan tasalla.

Tällöin minä en voinut pidättää hiljaista huudahdusta.

— Ah, suokaa anteeksi! — virkkoi Monsoreaun kreivi. — Minä luulin, että te minua odotitte.

— On totta, että jotain odotin, hyvä herra, — vastasin minä. — Mutta minä en tiennyt, että se olitte te.

Katkera hymyily ilmestyi minun näin sanottuani kreivin kasvoille.

— Kuka vartioi Méridorin Dianan kunniaa ellen minä ja hänen isänsä?

— Minulle lähettämässänne kirjeessä te, hyvä herra, ilmoititte saapuvanne tänne isäni nimessä.

— Aivan niin, hyvä neiti, Ja koska ajattelin, että te minua ehkä epäilisitte, niin lukekaa tästä paroonin lähettämä kirje.

Emme olleet sytyttäneet kynttilöitä, mutta takkavalkean valossa näin minä lukea:

'Rakas Dianani! Monsoreaun kreivi on ainoa, joka voi sinut uhkaavasta vaarasta pelastaa, ja se vaara on äärettömän suuri. Usko itsesi aivan kokonaan hänen huostaansa aivan kuin hän olisi paras ystäväsi, minkä taivas on voinut avuksemme lähettää.

Myöhemmin sanon sinulle, mitä sisimmästä sydämestäni toivoisin sinun tekevän, jotta saisimme hänelle velkamme maksetuksi. Minä olen sinun isäsi ja pyydän sinun uskomaan sanojani, ja pyydän vielä, että olet armelias itsellesi ja isällesi'.

Eihän minulla oikeastaan ollut mitään Monsoreaun kreiviä vastaan. Se vastenmielisyys, jota hän minussa herätti, oli pikemmin vaistomaista kuin mihinkään tosisyihin perustuvaa. Minulla ei ollut häntä vastaan mitään muuta muistuttamista kuin että hän oli tappanut minun hirveni, ja sehän oli jotenkin lievä rikos metsästäjään nähden.

— Hyvä herra, — sanoin minä, — olen lukenut isäni kirjeen. Hän sanoo, että te aiotte viedä minut täältä pois, mutta hän ei sano minne.

— Minä vien teidät Méridoriin.

— Saanko minä siis taaskin nähdä isäni?

— Kahden tunnin kuluttua.

— Ah, hyvä herra, jos te puhutte totta… Minä keskeytin lauseeni. Kreivi nähtävästikin tahtoi kuulla ajatuksen loppuun.

— Voitte luottaa minun myötätuntooni, — lisäsin minä vapisevalla äänellä, sillä minä aavistin, mitä hän tuosta myötätunnosta saattoi odottaa.

— Hyvä neiti, — virkkoi nyt kreivi, — oletteko sitten valmis tulemaan minun mukanani?

Minä katsahdin levottomasti Gertrudiin. Saattoi helposti havaita, etteivät kreivin synkät kasvonpiirteet herättäneet hänessäkään luottamusta.

— Ajatelkaa, että jokainen minuutti, mikä kuluu, on kalliimpi kuin mitä milloinkaan voitte aavistaa, — sanoi kreivi. — Olen jo viipynyt täällä lähes puolen tuntia. Kello on kohta kymmenen, ja silloin saapuu prinssi Beaugén linnaan. Jos hän ehtii saapua, en minä voi muuta kuin panna hyödyttömästi elämäni alttiiksi, elämäni, jonka menettämistä tällä hetkellä en ajattele, sillä toivon nyt vielä voivani pelastaa teidät.

— Mutta miksi ei isäni ole tullut tänne?

— Urkkijat ympäröivät teidän isäänne. Hän ei voi astua askeltakaan ilman että saataisiin selville, mihin hän menee.

— Entä miten on teidän itsenne laita? — kysyin minä.

— Mitä minuun tulee, on asia kokonaan toinen. Minähän olen prinssin ystävä ja uskottu.

— Mutta, hyvä herra, — huudahdin minä, — kun te kerran olette prinssin ystävä ja uskottu, niin…

— Niin petän minä hänet teidän tähtenne. Niin, se on totta. Mutta sanoinhan minä teille äsken myöskin sen, että minä uskallan panna elämäni alttiiksi pelastaakseni teidän kunnianne.

Kreivin sanoissa oli niin vakuuttava ääni, että vaikka minusta olikin kovin vastenmielistä jättäytyä hänen turviinsa, en kuitenkaan tullut väittäneeksi mitään vastaan.

— Kuulkaa! — sanoi kreivi. — Jos vielä epäilette, niin katsokaapas tuonne!

Hän viittasi kädellään ja minä näin joukon ratsastajia, jotka lähenivät linnaa.

— Mitä nuo ovat? — kysyin minä.

— Siinä saapuu Anjoun herttua seurueineen, — vastasi kreivi.

— Neiti, neiti! — huusi Gertrud. — Siinä tapauksessa meillä ei ole yhtään aikaa hukattavana!

— Olemme jo kuluttaneet liiaksi kallista aikaa — virkkoi kreivi. — Tehkää, jumalan tähden, heti päätöksenne!

Minä horjahdin istumaan muutamalle tuolille. Voimani pettivät.

— Kuulkaa, — sanoi kreivi, — kuulkaa, kuinka ne kolkuttavat portille. Viiden minuutin kuluttua on jo myöhäistä.

Minä koetin nousta, mutta en voinut.

— Tule auttamaan minua, Gertrud, — sammalsin.

— Ah neiti! — virkkoi tuo tyttö parka. — Ettekö kuule, että portti avattiin? Ettekö kuule, miten hevosten kaviot tömisevät pihalla?

— Kuulen, kuulen, — vastasin minä ja koetin nousta, mutta voimani pettivät.

— Ah, eikö muussa olekaan vikaa? — sanoi Gertrud ja sieppasi minut ylös niin keveästi kuin olisin ollut lapsi sekä jätti minut kreivin syliin.

Tuntiessani tämän miehen kosketuksen itseeni minä hätkähdin, niin että olin pudota hänen sylistään veteen. Mutta hän pusersi minua lujasti rintaansa vasten ja laski minut sitten venheeseen. Gertrud tuli perästä.

Nyt huomasin, että huntuni oli pudonnut veteen ja että meidän pakomme ehkä sen avulla saataisiin selville.

— Huntuni, minun huntuni! — virkoin minä kreiville. — Ottakaa pois minun huntuni!

— Ei, on parempi, että se jää siihen, — vastasi hän.

Sitten hän tarttui airoihin ja alkoi kiiruusti soutaa.

Samalla havaitsimme, että huoneeseeni ilmestyi valoa ja että siellä ihmishaamuja liikuskeli edestakaisin.

— Olenko pettänyt teitä, — lausui Monsoreaun kreivi, — ja eikö aika jo ollut täpärällä?

— Kyllä, kyllä, hyvä herra, — vastasin minä. — Te olette todellakin minun pelastajani.

Me näimme nyt, että kamariin astui muuan mies, jonka edestä kaikki muut siirtyivät syrjään. Tämä mies tuli avonaisen akkunan luo, kumartui katsomaan siitä alas, huomasi vedessä uiskentelevan hunnun ja päästi huudon.

— Näettekö nyt, että olin oikeassa jätteessäni hunnun veteen? — sanoi kreivi. — Herttua otaksuu teidän heittäytyneen veteen, ja sill'aikaa kun hän teitä sieltä etsityttää on meidän helpompi paeta.

Minua värisytti havaitessani, miten tarkkanäköisesti hän jo edeltäpäin oli tuonkin seikan osannut ottaa lukuun.

Siinä samassa laski venhe rantaan.

15.

Neuvotteluja.

— Tuskin olimme päässeet maihin, ennenkuin seitsemän tai kahdeksan miestä riensivät meitä vastaan. Ne olivat kreivin saattueeseen kuuluvia, ja niiden joukosta olin minä tuntevinani ne kaksi, jotka olivat kulkeneet paariemme mukana silloinkun ratsastajat, jotka sittemmin veivät meidät Beaugén linnaan, karkasivat kimppuumme. Muuan tallirenki piteli suitsista kahta hevosta, joista toinen oli kreivin musta ratsu ja toinen eräs valkea hepo, minua varten varattu. Kreivi auttoi minua pääsemään satulaan. Gertrud saisi ratsastaa erään palvelijan kanssa samalla hevosella.

Me läksimme eteenpäin täyttä neliä. Minä huomasin kreivin pitelevän ratsuni suitsia, vaikka olinkin hänelle sanonut osaavani aivan hyvin ratsastaa. Mutta hän vaan selitti minulle, että hevoseni oli hieman pelkuri.

Olimme ratsastaneet noin kymmenen minuuttia, kun kuulin Gertrudin huutavan itseäni. Käännähdin ympäri ja näin, että muutamat miehet olivat lähteneet kulkemaan ihan päinvastaiseen suuntaan ja veivät nyt Gertrudia mukanaan metsään päin, samalla kun kreivi ja muu seurue tuli minun mukanani.

— Gertrud! — huusin minä. — Hyvä herra! Miksei Gertrud tulekaan meidän mukanamme?

— Se on välttämätön varovaisuustoimenpide, — vastasi kreivi. Jos meitä lähdetään ajamaan takaa, täytyy meillä heitä sotkeaksemme olla kahdet jäljet. Nyt tullaan kummallakin taholla kertomaan, että muuan nainen, eräitten miesten seuraamana, oli nähty ratsastavan ohitse. Niin ollen saatamme toivoa, että Anjoun herttua lähtee väärälle taholle ja ajaa takaa palvelijatartanne teidän asemestanne.

Vaikkakin tämä vastaus tuntui vallan luonnolliselta, ei se kuitenkaan minua rauhoittanut. Mutta mitäpä minä taisin tehdä? Minä huokasin ja jäin odottamaan, mitä tuleman piti.

Muuten kulki kreivi todellakin sitä tietä, joka vei Méridoriin. Me ratsastimme niin nopeasti, että meidän jo noin neljännestunnin kuluttua olisi pitänyt saapua linnaan. Mutta päästyämme muutamaan metsässä olevaan tienristeykseen, jonka minä hyvin tunsin, kääntyi kreivi äkisti vasemmalle ja läksi ratsastamaan linnasta poispäin vievää tietä. Minä aloin heti huutaa, ja ratsuni kiivaasta kulusta huolimatta tuin jo kädelläni satulasta hypätäkseni maahan, kun kreivi kiersi käsivartensa minun ympärilleni, nosti minut pois satulasta ja asetti minut eteensä oman hevosensa selkään. Valkea ratsuni, joka nyt tunsi olevansa vapaa, pakeni hirnuen metsään.

Tuo kaikki tapahtui niin nopeasti, että minä tuskin olin ehtinyt huudahdustakaan päästää, ennenkuin kreivi jo oli pannut kätensä minun suulleni estääkseen ääneni kuulumasta.

— Hyvä neiti, — virkkoi hän, — minä vannon toimivani ainoastaan teidän isänne tahdon mukaisesti, mistä annan teille selvät todisteet ensimäisessä pysähdyspaikassamme. Ellei tämä todistus ole teille riittävä, niin vakuutan kautta kunniani, että tulette pääsemään vapaaksi.

— Mutta tehän, hyvä herra, sanoitte vievänne minut isäni luo!

— Niin kylläkin sanoin, sillä te epäilitte tulla mukaani, ja silmänräpäyksenkin enempi epäilys olisi tuottanut hänelle, teille ja minulle turmion, mikä teidän jo olisi pitänyt huomata. Kuulkaapas, — jatkoi kreivi ja hillitsi hieman hevostaan, — haluatteko aiheuttaa isänne kuoleman? Tahdotteko syöstä itsennekin turmioon? Sanokaa vain yksi ainoa sana, jaa minä vien teidät heti Méridorin linnaan.

— Tehän mainitsitte voivanne esittää todistuksia siihen, että toimitte isäni tahdon mukaisesti.

— Mainitsin. Ja tässä on todistus, — virkkoi kreivi. — Ottakaa tämä kirje ja lukekaa se ensimäisessä majapaikassamme. Jos te kirjeen luettuanne edelleenkin haluatte palata linnaan, niin toistan minä, kautta kunniani, että teillä on siihen vapaus. Mutta jos pidätte isänne käskyjä kunniassa, niin olenpa varma siitä, ettette sinne palaa.

— Hyvä on, hyvä herra, rientäkäämme sitten pysähdyspaikkaamme, sillä minä haluan päästä selvyyteen siitä, missä määrin olette puhunut minulle totta.

— Mutta muistakaakin sitten, hyvä neiti, seuraavanne minua vapaaehtoisesti.

— Vapaaehtoisesti kylläkin, sikäli kuin nuoren tytön voidaan sanoa toimivan vapaasti silloinkun hänellä toisella puolen on isänsä kuolema ja oma häpeänsä silmäinsä edessä ja toisella puolen pakko turvautuminen mieheen, jota hän tuskin tuntee. Mutta samapa se. Minä seuraan teitä vapaaehtoisesti, hyvä herra. Siitä voitte saada varmuuden heti, jos vaani suvaitsette antaa minulle hevosen.

Kreivi antoi nyt eräälle ratsupalvelijalleen merkin, että tämä astuisi satulastaan alas. Minä hyppäsin kreivin hevosen selästä maahan, ja hetken perästä ratsastin uudella hevosella hänen sivullaan.

— Valkea ratsu ei liene täältä kaukana, — virkkoi kreivi sille miehelle, joka oli luovuttanut minulle hevosensa. — Koeta hakea se käsiisi metsästä. Tapaat meidät La Châtressa.

Minua puistatti. La Châtre oli kymmenen liöön päässä Méridorin linnasta Parisiin päin.

— Hyvä herra, — sanoin minä, — minä tulen mukaanne. Mutta La Châtre'ssa me selvitämme ehtomme.

— Se on toisin sanoen sitä, hyvä neiti, — vastasi kreivi, — että te La Châtre'ssa tulette antamaan minulle määräyksiänne.

Tämä näennäinen alistuminen ei minua lainkaan rauhoittanut. Kuitenkin minä, koskapa minulla ei ollut muutakaan keinoa välttää Anjoun herttuan ahdistelemisia, jatkoin äänettömänä matkaani. Päivän sarastaessa me saavuimme La Châtre'en. Mutta sen sijaan että olisimme ratsastaneet suoraan kylään ohjasimmekin hevosemme muutamalle syrjäiselle tuvalle.

Minä pysäytin äkisti hevoseni.

— Mihin me nyt menemme? — kysyin minä.

— Kuulkaahan, hyvä neiti, — vastasi kreivi. — Minä olen jo huomannut teidän oivallisen ymmärryksenne, ja juuri tähän ymmärrykseenne minä nyt vetoon. Kuinka me voisimmekaan, koettaessamme paeta ruhtinaan edestä, joka lähinnä kuningasta on valtakunnan mahtavin mies, mennä sisälle tavalliseen ravintolaan kylän keskelle, missä ensimäinen talonpoika, joka meidät näkisi, antaisi meidät ilmi? Yhden ihmisen voisi kyllä lahjoakin, mutta ei kokonaista kyläkuntaa.

Kreivin kaikkiin sanoihin sisältyi niin paljo tarkkanäköisyyttä, etten minä voinut väittää mitään vastaan.

Tupaan tultuamme näytti siltä, että meitä jo oli odotettu. Minun huomaamattani oli joku joukkueestamme jo edeltäpäin ratsastanut tänne. Ja aimo takkavalkea rätisi loimuten tuvan viereisessä pienessä siistissä kamarissa, jossa valmiiksi laadittu vuode oli odottamassa.

— Tässä on teidän huoneenne, hyvä neiti, — lausui kreivi. — Minä nyt vartoon teidän määräyksiänne.

Sitten hän kumarsi ja jätti minut yksin.

Otin heti esille isäni kirjeen… Tässä se on, kreivi Bussy. Minä otan teidät tuomariksi. Lukekaa itse.

Bussy otti kirjeen ja luki:

'Rakas Dianani! Jos sinä, kuten otaksun, pyyntöni mukaisesti olet seurannut Monsoreaun kreiviä, niin on hän jo varmaankin sinulle sanonut, että sinä onnettomuudeksesi olet liian paljo miellyttänyt Anjoun herttuaa ja että tämä ruhtinas on kuljetuttanut sinut Beaugén linnaan. Päätä siis tästä, mitä sinun on tuon ruhtinaan puolelta pelättävä ja millainen kohtalo sinua uhkaa. Mutta onpa olemassa keino tämän häpeän estämiseksi, häpeän, jota minä en jaksaisi kestää, ja se on siinä, että sinä ojennat kätesi jalolle ystävällemme. Kun sinä kerran olet Monsoreaun kreivitär, tietää kreivi kyllä suojella vaimoansa, ja hän on vannonut sen tekevänsäkin kaikin ajateltavissa olevin keinoin. Toivomukseni siis on, rakkahin lapseni, että tämä avioliitto solmitaan mahdollisimman pian. Ja jos sinä minun toivomukseni täytät, niin annan minä sinulle isällisen siunaukseni ja rukoilen Jumalan lahjoittamaan sinulle kaiken sen onnellisuuden, jollaista hänen rakkautensa jakelee sinunlaisillesi sydämille.

Sinun oma isäsi'.

— Jos tämä kirje todellakin on teidän isänne kirjoittama, hyvä rouva, — sanoi Bussy, — niin onhan se, sen pahempi, aivan liian selvä.

— Kyllä se on hänen, siitä ei ole epäilemistäkään. Mutta kuitenkin luin minä sen kolmasti läpi, ennenkuin tein mitään päätöstä. Hetken kuluttua kutsuin minä kreiviä.

Hän astui heti sisälle, ja siitä sain selville että hän jo oli odotellut oveni ulkopuolella.

— No, — kysyi hän, — oletteko lukenut kirjeen?

— Olen, — vastasin minä.

— Epäilettekö edelleenkin minun alttiuttani ja kunnioitustani?

— Jos olen sitä epäillyt, niin on tämä kirje saanut minun muuttamaan mielipiteeni. No, hyvä herra, jos minä nyt suostun seuraamaan isäni neuvoa, niin mitä aiotte tehdä?

— Aion viedä teidät Parisiin, hyvä neiti, koska teidän on siellä helpoin pysyä salassa.

— Entäpä isäni?

— Heti kun kakki vaarat on vältetty, tuon paroonin teidän luoksenne.

— Hyvä on! Minä olen valmis jättäytymään suojelukseenne määräämillänne ehdoilla.

— Minä en määrää mitään, hyvä neiti, — vastasi kreivi, — esitän vain keinon teidät pelastaakseni.

— No niin. Minä otan tarjoamanne pelastuksen vastaan, mutta kolmella ehdolla.

— Puhukaa, hyvä neiti.

— Ensimäinen niistä on se, että Gertrud annetaan minulle takaisin.

Hän on jo tuolla ulkona, — vastasi kreivi. Toinen on se, että te ja minä matkustamme Parisiin kumpikin eri teitämme.

— Juuri sitä samaa aioin minäkin teille ehdottaa rauhoittaakseni teitä…

— Ja kolmas ehto on sellainen, että avioliittoamme, ellen minä puolestani pitäisi sen ratkaisemista välttämättömänä, ei solmita muuten kuin isäni läsnäollessa.

— Se on minunkin hartain toivomukseni, ja minä luotan hänen siunaukseensa, niin että taivaskin sitten liittoamme siunaisi.

Minä en voinut enää puhua. Olin luullut kreivin näitä kolmea ehtoa vastustavan, mutta ne päinvastoin näyttivät sopivan hänen omiinkin suunnitelmiinsa.

— Ja nyt, hyvä neiti, — sanoi Monsoreaun kreivi, — sallinette, että minä vuorostani annan teille eräitä neuvoja?

— Puhukaa vaan, hyvä herra.

— Ensimäinen olisi sellainen, että te matkustaisitte yönaikaan.

— Siihen suostun.

— Sitten, että te jättäisitte minun huolekseni pysähdyspaikkojen valinnan. Kaikki varovaisuustoimenpiteeni tarkoittavat vain yhtä ja samaa asiaa, nimittäin sitä, että te pääsisitte turvaan Anjoun herttualta.

— Jos te, hyvä herra, kuten väitätte, todellakin minua rakastatte, niin ovathan etumme yhteisiä. Minulla siis ei ole mitään vastaväitteitä.

— Lopuksi pyydän teidän tyytymään siihen asuntoon, jonka teille Parisista valitsen, miten koruton ja syrjäinen se sitten tuleekin olemaan.

— Minä en haluakaan mitään muuta kuin saada elää huomaamatonta elämää. Ja kuta koruttomampi, kuta syrjäisemmässä paikassa asunto on, sitä parempana sitä pakolainen pitää.

— Niinpä siis olemme kaikessa yksimielisiä, hyvä neiti. Ja toimiakseni määräämänne suunnitelman mukaisesti ei minulla näin ollen ole muuta tekemistä kuin vakuuttaa teille nöyrää kunnioitustani, lähettää tänne teidän palvelijattarenne ja valita teidän matkustamiseenne.

— Ja minä puolestani tahdon toimia yhtä jalomielisesti kuin tekin, — vastasin minä. — Pitäkää lupauksenne, niin pidän minäkin omani.

— En toivo mitään muuta, — virkkoi kreivi, — ja tämä lupaus saattaa minut vakuutetuksi siitä, että minusta piankin tulee onnellisin kuolevaisista.

Tämän sanottuaan kreivi kumarsi ja poistui huoneesta.

Viiden minuutin kuluttua tuli Gertrud sisälle.

Suuri oli tuon hyväsydämisen tytön ilo, sillä hän oli luullut, että hänet tahdottiin minusta ainiaaksi eroittaa. Minä kerroin nyt hänelle kaikki. Minä tarvitsin jonkin henkilön, jolle voin suunnitelmani kertoa, jonkin, joka voi auttaa minua niitä toteuttaessani ja joka, jos niin tarvittiin, ymmärtäisi totella jo ensimäistä viittausta. Monsoreaun kreivin myöntyväisyys minua oudoksutti. Minä luulin jonkin petoksen piilevän siinä sopimuksessa, jonka äsken olimme keskenämme tehneet.

Juuri kun olin saanut Gertrudille tämän kaiken kertoneeksi kuulimme hevosen kavioiden kopsetta. Minä riensin akkunaan ja näin kreivin ratsastavan pois samaa tietä, jota me olimme tulleetkin. Mutta miksi hän näin palasi takaisin, edelleen matkustamatta, sitä en voinut käsittää. Hän oli kuitenkin ensi ehdon täyttänyt jättäessään minulle Gertrudin. Nyt pois matkustamalla täytti hän toisen. Minulla siis ei ollut mitään valittamisen syytä. Sitäpaitsi hänen poismenonsa minua joka tapauksessa rauhoitti, menipä hän sitten mille suunnalle tahansa.

Olimme tuvassa koko päivän. Illalla tuli luoksemme mies, joka näytti olevan joukkueen johtaja, ottamaan vastaan, kuten hän sanoi, määräyksiäni. Koska minusta vaara näytti vähenevän aina sitä mukaa kun pääsisin kauvemmaksi Beaugén linnasta, vastasin hänelle, että olin valmis jatkamaan matkaa milloin hyvänsä. Viiden minuutin kuluttua hän saapui taas ja ilmoitti, että kaikki oli kunnossa. Portin ulkopuolella tapasin valkean ratsuni. Se siis oli löydetty.

Me matkustimme yhtä mittaa koko yön ja pysähdyimme vasta päivän vaietessa. Laskujeni mukaan olimme kai kulkeneet lähes viisitoista liöötä. Muuten oli kreivi järjestänyt asiat kaikkien mahdollisuuksien varalta, niin ettei väsymys ja kylmä saisi minua rasittaa. Tamma, jolla ratsastin, oli mainion tasainen kulussaan. Ja tuvasta lähtiessäni levitettiin hartioilleni turkisvuorinen viitta.

Kaiken matkaa osotettiin minulle alituista huomaavaisuutta ja kunnioitusta. Oli jotenkin varmaa, että joku matkusti meidän edellämme järjestämässä jo etukäteen levähdyspaikkojamme, mutta oliko se kreivi itse, sitä en ole koskaan saanut tietää, sillä sopimuksemme mukaisesti en nähnyt häntä kertaakaan koko matkalla.

Seitsemännen päivän illalla näin eräältä mäeltä suuren joukon rakennuksia. Se oli Parisi.

Me pysähdyimme nyt yön tuloa odottaaksemme. Pimeän tultua läksimme taas matkaan. Kaupunkiin päästyämme ratsastimme suoraan Bastiljin lähistölle. Täällä kohtasimme erään miehen, joka näytti meitä odottavan ja joka virkkoi:

— Tässä se on.

Portti oli auki, ja alimmalle rapulle asetettu lamppu valaisi koko eteisen.

— Hyvä neiti, — sanoi saattueen johtaja, — te olette nyt päässyt perille. Tähän päättyy nyt tehtävämme, jona oli ollut saattaa teidät tänne.

Saattajamme tervehtivät nyt kunnioittavasti ja: ratsastivat tiehensä.

Gertrudin ensi tehtävänä oli sulkea portti, ja me nousimme sitte rappuja ylös. Me tulimme tähän samaan taloon, jossa te, kreivi Bussy, ja minä nyt olemme. Tultuani makuukamariin sain suureksi hämmästyksekseni nähdä siellä oman muotokuvani.

Kuvan tunsin heti. Se oli riippunut isäni huoneen seinällä Méridorin linnassa. Kreivi oli epäilemättäkin pyytänyt sitä isältäni ja saanut sen.

Minua puistatti, sillä tästä uudesta havainnostani tein sen johtopäätöksen, että isäni jo nyt piti minua Monsoreaun kreivin puolisona.

Me kuljimme kautta koko asumuksen. Se oli kolkko, mutta mitään sieltä ei puuttunut. Kaikissa huoneissa oli tuli viritetty takkaan, ja ruokasalissa odotti meitä hyvin katettu pöytä. Vilkaisin siihen ohimennen ja huomasin, että siihen oli katettu vain yhdelle. Se minua hieman rauhoitti.

— Neiti, — virkkoi Gertrud, — te näette nyt, että kreivi pitää loppuun asti lupauksensa.

— Niin näkyy, sen pahempi, — vastasin minä huoaten. — Olisin pikemmin suonut, että hän muutamia niistä olisi rikkonut. Siten hän olisi vapauttanut minut omista lupauksistani.

Seuraavana päivänä Gertrud meni ulos katsastelemaan. Hänen palattuaan sain tietää, että me asuimme Saint-Antoinen kadun varrella, Tournellesin hotellin vastapäätä, ja että tuo meidän oikealla puolellamme ylenevä linnoitus oli Bastilji.

Nämä tiedot eivät muuten minulle mitään merkinneet. En tuntenut Parisia, koska en milloinkaan ennen ollut siellä ollut.

Päivä kului ilman mitään erityisempää, mutta kun minä illalla aioin istuutua illallispöytään, kuului portilta kolkutusta.

Gertrud ja minä katsahdimme hämmästyneinä toisiimme. Kolkutus uusiutui, ja nyt se oli kovempaa kuin ensi kerralla.

— Mene katsomaan, kuka siellä on, — sanoin minä.

— Entä jos se on kreivi? — kysäsi hän nähdessään minun kalpenevan.

— Jos se on kreivi, — vastasin minä väkinäisesti, — niin avaa portti hänelle. Hän on rehellisesti pitänyt lupauksensa, ja hän on saapa nähdä, että minäkin pidän omani.

Hetken kuluttua tuli Gertrud takaisin.

— Se on kreivi, — virkkoi hän.

— Käyköön hän sisälle, vastasin minä. Gertrud siirtyi syrjään kreivin tieltä, joka jo oli ilmestynyt kynnykselle.

— No niin, hyvä neiti, — kysyi hän, — olenko nyt uskollisesti täyttänyt sopimukseni.

— Olette, hyvä herra, ja minä teitä siitä kiitän, — vastasin minä.

— Suvainnette siis, että tulen näin tervehdyskäynnille? — lisäsi hän hymyillen. Siihen hymyyn sisältyi hieman ivaa.

— Käykää vaan sisään, hyvä herra.

Kreivi tuli lähemmäksi, mutta jäi seisomaan, kunnes minä annoin hänelle merkin, että hän istuisi.

— Tuotteko mitään tervehdyksiä? — kysyin minä.

— Mitä ja keneltä, hyvä neiti?

— Isältäni Méridorista.

— Minä en tule Méridorin linnasta enkä ole paroonia edes nähnyt.

— No tuletteko ehkä Beaugésta Anjoun herttuan luota?

— Tulen. Olen ollut Beaugéssa ja puhellut herttuan kanssa.

— No?

— Hän pelkäsi, että te olisitte kuollut.

— Te kai koetitte saada hänet siitä vakuutetuksi?

— Tein kaikki mitä voin esittääkseni asiat siinä valossa.

— Missä herttua nyt on?

— Parisissa. Hän saapui tänne eilen illalla.

Monsoreaun kreivitär 181

— Miksi hän niin äkisti on palannut takaisin?

— Koska ei mielellään viihdytä siellä missä luullaan naisen kuoleman olevan alituisena muistuttajana.

— Oletteko tavannut häntä hänen Parisiin saavuttuaan?

— Olen. Tulen juuri suoraan hänen luotaan.

— Onko hän puhunut teille minusta?

— Minä en antanut hänelle siihen aikaa. Pyysin hänen täyttämään erään lupauksen, jonka hän oli minulle antanut. Hän on nimittäin luvannut, että minut niiden palvelusten vuoksi, joita olen hänelle tehnyt, nimitetään ylihovijahtimestariksi.

— Vai niin! — sanoin minä surullisesti hymyillen, sillä mieleeni johtui Daphne-parkani kuolema. — Te olette pelottava metsästäjä. Minä sen varsin hyvin muistan. Te olette varmaan täysin oikeutettu tuohon toimeen.

— En minä saa sitä tointa taitavuudestani metsästäjänä, hyvä neiti, saan sen vain prinssille tekemistäni palveluksista. Minulla kylläkään ei ole minkäänlaista oikeutta tähän toimeen, mutta Anjoun herttua ei rohkene olla minua kohtaan kiittämätön.

Noissa vastauksissa, huolimatta siitä kunnioittavasta äänestä, millä ne lausuttiin, oli jotain mikä minua kauhistutti, sillä niistä huokui järkähtämätön tahdonvoima.

Olin hetken ääneti.

— Onko minun lupa kirjoittaa isälleni? — kysyin minä.

— Epäilemättä. Mutta ajatelkaapa, että teidän kirjeenne voivat joutua toisiin käsiin.

— Onko minun kielletty menemästä ulos?

— Teiltä ei ole kielletty mitään, hyvä neiti, mutta minä pyydän vain huomauttaa teille siitä, että teidän jälkiänne voidaan urkkia.

— Kaiketi saanen ainakin sunnuntaisin käydä kuulemassa messua?

— Turvallisuutenne vuoksi olisi parempi, että jättäisitte sen tekemättä, mutta jos sitä nyt välttämättä haluatte, niin seuratkaapa yksinkertaista neuvoani ja käykää vain Sainte-Catherinen kirkossa.

— Missä se kirkko on?

— Tämän talon vastapäätä kadun toisella puolen.

— Kiitän teitä, hyvä herra, tästä luvasta. Syntyi taas vaitiolo.

— Milloin saan tämän jälkeen teitä nähdä, hyvä herra?

— Odotan teidän lupaanne, milloin saan tulla takaisin.

— Miksi te sitä tarvitsisitte?

— Tietystikin. Olenhan aina tähän asti ollut teille vieras.

— Teillä siis ei lainkaan ole avainta tähän taloon?

— Sellaiseenhan on oikeus ainoastaan teidän miehellänne.

— Hyvä herra, — vastasin minä, ollen enemmän kauhuissani tästä kovin nöyrästä vastauksesta kuin mitä olisin ollut, jos se olisi lausuttu tiukemmassa äänilajissa, — te tulette takaisin silloinkun teitä haluttaa tai silloinkun luulette itsellänne olevan minulle jotain tärkeätä sanottavaa.

— Minä kiitän teitä, hyvä neiti, minä tulen käyttämään hyväkseni tätä lupaa, mutta en käytä sitä väärin… ensimäisenä todisteena siitä on se, että minä pyydän edelleenkin vakuuttaa teille kunnioitustani ja saan lausua jäähyväiset.

Näin sanoen kreivi nousi lähteäkseen.

— Joko nyt lähdette? — huudahdin minä yhä enemmän hämmentyneenä hänen menettelytavastaan, jota en lainkaan olisi odottanut.

— Hyvä neiti, — vastasi kreivi, — minä tiedän, että te ette rakasta minua, enkä minä halua väärinkäyttää teidän asemaanne, mikä pakoittaa teidän suvaitsemaan minun huolenpitoani. Kun minä en liian usein käy teitä katsomassa, niin toivonpa, että te vähitellen totutte minun läsnäolooni. Ja niin ollen tulee teidänkin uhrautumisenne siedettävämmäksi, kun hetki saapuu, jolloin teistä tulee minun vaimoni.

— Hyvä herra, — sanoin minä ja nousin ylös, minä tunnustan täydellisesti teidän vilpittömän esiintymisenne, ja sanojenne kalseudesta huolimatta osaan antaa niille niiden arvonsa. Olette oikeassa, ja minä olen osottava teille samaa vilpittömyyttä, jota te puolestanne olette osottanut minulle. Minulla oli eräitä ennakkoluuloja teihin nähden, mutta toivon, että aika huuhtoo ne pois.

— Sallikaa minun, hyvä neiti, — virkkoi kreivi, — yhtyä tähän toivomukseen, tuota onnellista hetkeä odotellessani.

Sitten hän kumarsi niin kunnioittavasti kuin olisi ollut minun halvin palvelijani, antoi Gertrudille, joka oli kuunnellut meidän keskusteluamme, merkin valaista hänen ulospääsyään ja läksi huoneesta.

16.

Avioliitto.

— Hän on kautta jumalan, kummallinen ihminen, — huomautti Bussy.

— Onpa kyllä, hyvin kummallinen onkin, sillä hänen rakkaudessaan minuun näyttää piilevän vihan koko katkeruus. Senvuoksipa Gertrud palattuaan näkikin minun olevan surullisemman ja säikähtyneemmän kuin milloinkaan ennen. Hän koetti minua rauhoittaa, mutta selvästi näkyi, että tyttö parka oli itse yhtä levoton kuin minäkin. Se jäätävä kunnioitus, se pilkallinen alistuvaisuus ja ne tukahutetut intohimot, jotka niin leikkelevinä sisältyivät hänen sanoihinsa, kauhistuttivat minua paljo enemmän kuin suoraan ilmaistu tahto, jota vastaan minä kyllä olisin voinut taistella.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai. Niin pitkälle taaksepäin kuin muistan en ole jumalanpalveluksessa läsnäoloani koskaan laiminlyönyt. Kuulin Sainte-Catherinen kirkon kellojen kutsuvan minua. Näin ihmisten vaeltavan Herran huoneeseen. Käärin tiheän hunnun ympärilleni ja kiiruhdin Gertrudin kera olemaan kellojen kutsumukselle kuuliainen.

Kirkkoon päästyäni hain syrjäisimmän sopukan ja piiloutuin ihan seinän viereen. Gertrud asettautui kuin suojaksi ihmisjoukon ja minun väliin, mutta tällä kertaa se ei olisi ollut tarpeellista, sillä ei anoakaan ihminen näyttänyt kiinnittävän meihin vähintäkään huomiota.

Seuraavana päivänä tuli kreivi taas ja kertoi minulle, että hänet oli nimitetty ylihovijahtimestariksi. Anjoun herttuan vaikutusvalta oli hankkinut hänelle tämän toimen, joka jo puolittain oli luvattu eräälle kuninkaan suosikille, Saint-Luc'ille. Se oli saavutus, jota Monsoreaun kreivi tuskin oli uskaltanut toivoa. Hän kertoi minulle tuon uutisen nähtävästikin siinä toivossa, että hänen uusi arvonimensä jouduttaisi minun suostumustani, mutta hän ei lainkaan näyttänyt tahtovan minua pakoittaa. Hän ei ollut itsepäinen, hän luotti vain lupaukseeni ja asiain kehittymiseen.

Minä puolestani aloin toivoa, että kun Anjoun herttua piti minua kuolleena eikä siis mitään vaaraa ollut otaksuttavissa, minä pääsisin kreiville antamastani lupauksesta vapaaksi.

Kului viikko. Sen kuluessa kävi kreivi kahdesti luonani, ollen yhtä kylmä ja kunnioittava kuin ennenkin.

Seuraavana sunnuntaina menin taaskin kirkkoon ja asettauduin samaan paikkaan kuin ensi kerrallakin. Varmuudentunteesta johtuu usein varomattomuus: rukousteni aikana oli huntuni pudonnut maahan… jumalan huoneessa ajattelin ainoastaan jumalaa… Rukoilin parhaallaan hartaasti isäni puolesta, kun tunsin Gertrudin tarttuvan äkisti käsivarteeni. Hänen täytyi toistaa tuo varoitusmerkki saadakseen minut hartaudestani havahtumaan. Nostin pääni pystyyn, katsahdin koneellisesti ympärilleni ja havaitsin kauhukseni Anjoun herttuan, muutamaan pilariin nojaten, tutkivan minua katseillaan.

Muuan henkilö, joka pikemmin näytti hänen uskotultaan kuin palvelijaltaan, seisoi hänen vieressään.

— Se oli Aurilly, — huomautti Bussy, — herttuan luutunsoittaja.

— Luulenpa todellakin, — virkkoi Diana, — että juuri tuon saman nimen Gertrud sittemmin minulle mainitsi.

— Jatkakaa, hyvä rouva, — pyyteli Bussy, — olkaa armelias ja jatkakaa! Nyt alan ymmärtää jo kaikki tyynni.

— Vedin heti harson kasvoilleni, mutta se oli liian myöhäistä. Hän oli nähnyt minut. Ja vaikkei hän olisikaan minua suorastaan tuntenut, niin oli häneen kuitenkin syvästi vaikuttanut minun, yhdennäköisyyteni naisen kanssa, jota hän oli rakastanut ja jonka hän luuli joutuneen surman suuhun. Nousin ylös ja kiiruhdin kirkon ovelle, mutta sinne päästyäni näin hänet taaskin. Hän oli pistänyt sormensa vihkivesiastiaan ja ojensi minulle vihkivettä.

En ollut sitä huomaavinani, vaan menin hänen ohitseen, mutta taakseni katsomattakin ymmärsin, että meitä seurattiin. Jos olisin tuntenut Parisin, olisin koettanut johdattaa herttuan johonkin harhaan, mutta en vielä milloinkaan ollut kulkenut mitään muuta tietä kuin sitä, mikä vei asunnostani kirkkoon, enkä minä tuntenut ainoatakaan ihmistä, jonka luona olisin voinut pyytää itselleni neljännestunniksi vieraanvaraisuutta. Minulla ei ollut ainoatakaan ystävää, oli vain yksi ainoa puolustaja, jota pelkäsin enemmän kuin vihollista.

— Voi hyvä jumala! — mutisi Bussy. — Miksei sallimus tai kohtalo jo ennemmin ole ohjannut minua teidän tiellenne?

— Samana iltana, — jatkoi Diana, — kävi Monsoreaun kreivi luonani. En tiennyt itsekään, pitikö minun kertoa hänelle seikkailuni, mutta hänpä itse haihduttikin kaikki epäilykseni siinä suhteessa.

— Te kysyitte minulta, — sanoi hän —, oliko messussa käyminen kiellettyä, ja minä vastasin teille, että teillä oli vapaa toimintavalta, mutta että te menettelisitte viisaimmin, jos olisitte sinne menemättä. Ette tahtonut minua uskoa. Tänä aamuna olette ollut kuulemassa messua Sainte-Catherinen kirkossa. Prinssi joka kaikeksi onnettomuudeksi sattui olemaan siellä, on teidät nähnyt.

— Se on totta, hyvä herra, ja minä olin epätietoinen siitä, kertoisinko sen teille, koska en varmaan tiennyt, tunsiko prinssi minut todellakin.

— Teidän näkemisenne on tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Teidän samannäköisyytenne sen naisen kanssa, jota hän kaipaa, on ollut hänestä vallan harvinainen. Hän on seurannut teidän jälkiänne ja toimeenpannut tutkimuksia, mutta ne ovat kaikki olleet ihan tuloksettomia, sillä kukaan ei tiedä teistä mitään.

— Hyvä jumala! Mitä luulette hänen aikovan tehdä? — huudahdin minä.

— Herttua on intohimoinen ja järkkymätön luonne, — vastasi Monsoreaun herra.

— Oi, toivonpa, että hän on minut unohtava!

— Sitä en usko. Kun teidät kerran on nähnyt, ei teitä niin hevillä unohdeta. Minäkin olen tehnyt kaikkeni unohtaakseni teidät, mutta en ole voinut.

Nyt havaitsin kreivin katseessa ensimäisen intohimonkipinän. Ennen en ollut sitä huomannut.

Tämä kauhistutti minua enemmän kuin mitä minua oli aamupäivällä prinssin näkeminen kauhistuttanut.

Olin hetkisen ääneti.

— Mitä aiotte tehdä? — kysyi kreivi.

— Enkö voisi muuttaa asuntoa, muuttaa johonkin Parisin toiseen laitaan, tai, mikä vieläkin parempi, palata Anjouhun?

— Tuo kaikki ei lainkaan hyödyttäisi, — vastasi Monsoreaun kreivi päätään pudistellen. — Anjoun herttua on kauhea vainukoira: menittepä te mihin tahansa, niin aina hän on kintereillänne, kunnes saa teidät viimein käsiinsä.

— Voi hyvä jumala! Te minut pelästytätte!

— Se ei ollut tarkoitukseni. Sanon teille vaan sen, miten asiat ovat, en mitään muuta.

— No, minä siis vuorostani saanen tehdä teille saman kysymyksen, jonka te äsken teitte minulle. Mitä te aiotte tehdä, hyvä herra?

— Sen pahempi, — vastasi kreivi katkerasti, — olen minä mies, jolla on vähän neuvokkuutta. Olen maininnut teille erään keinon. Se keino ei teitä tyydytä. Minä luovun siitä, mutta pyydän, ettei minun tarvitse ajatella mitään muutakaan keinoa.

— Mutta, hyvä jumala, ehkäpä vaara ei olekaan niin suuri kuin miksi sitä luulette!

— Sen on teille tulevaisuus osottava, hyvä neiti, — sanoi kreivi ja nousi ylös. — Joka tapauksessa sanon vielä kerran, ettei kreivitär Monsoreaun nykyisin tarvitsisi läheskään niin paljo pelätä prinssiä, koska minä tämän uuden virkani vuoksi tulen ihan kokonaan olemaan riippuvainen kuninkaasta, ja siis minä ja vaimoni voisimme tietenkin luottaa hänen suojelukseensa.

Minä vastasin vain huokaamalla. Se mitä kreivi sanoi oli hyvin todennäköistä.

Monsoreaun kreivi oli hetkisen vaiti, ikäänkuin antaakseen minulle aikaa vastatakseni, mutta minulla ei ollut siihen voimia. Hän oli noussut seisomaan ja oli nyt aikeissa lähteä. Katkera hymy leikki hänen huulillaan. Hän kumarsi ja poistui huoneesta.

Luulin kuulleeni hänen kiroilevan rappuja alas mennessään.

Huusin Gertrudia, joka kreivin täällä oleskellessa tavallisesti oli kabinetissa tai makuukamarissa. Hän kiiruhti luokseni.

Minä seisoin toisen akkunaverhon takana, niin että saatoin kenenkään huomaamatta nähdä kaiken, mitä kadulla tapahtui. Seisoimme siinä akkunan ääressä noin neljännestunnin, mutta mitään emme huomanneet.

Kun Gertrud seuraavana päivänä meni ulos, puhutteli häntä muuan nuori mies: se oli sama henkilö, jonka hän edellisenä päivänä oli nähnyt prinssin seurassa. Miehen kysymyksiin ei Gertrud mitään vastannut, niin että mies lopulta tuli kärsimättömäksi ja meni matkoihinsa.

Tämä tapaus minua äärettömästi kauhistutti. Se tuntui olevan alkuna vainoon, mikä ei suinkaan päättyisi tähän ensimäiseen yritykseen. Pelkäsin, ettei kreivi sinä iltana saapuisi luokseni ja että yön aikana ehkä aiottaisiin tunkeutua asuntoomme. Lähetin siitä syystä kreiville sanan, ja hän saapui heti.

Kerroin hänelle kaikki ja kuvailin hänelle tuon nuoren miehen ulkomuotoa, sikäli kuin Gertrud oli sen minulle kuvaillut.

— Hän on Aurilly, — virkkoi kreivi. — Mitä Gertrud on hänelle vastannut?

— Gertrud ei ole vastannut hänelle mitään.

Kreivi näytti hetkisen miettivän.

— Hän on menetellyt väärin ollessaan vastaamatta, — sanoi kreivi. — Nyt on kysymys ajan voittamisesta. Tänään olen vielä Anjoun herttuasta riippuvainen. Mutta neljäntoista päivän kuluttua, ehkäpä jo kahdeksan päivän perästä, herttua päinvastoin on minusta riippuvainen. Asiaa on siis pitkitettävä. Toivo antaa hänelle kärsivällisyyttä, jyrkkä kielto sitävastoin voi saada hänen tekemään epätoivoisen päätöksen.

— Oi, kirjoittakaa isälleni! — huudahdin minä. — Hän on heittäytyvä kuninkaan jalkain juureen, ja kuningas on säälivä ukon kyyneleitä.

— Se riippuu siitä, millä tuulella kuningas sattuu olemaan, ja siitä, onko hänen politiikkansa mukaista olla sillä hetkellä Anjoun herttuan ystävä vai vihamies. Muuten tarvitaan kuusi päivää sanan saattamiseen isällenne, ja isänne tarvitsee toiset kuusi päivää tänne saapuakseen, ja näiden kahdentoista päivän kuluessa voi Anjoun herttua, ellemme me häntä siitä estä, saada paljo aikaan.

— Millä tavalla sitten voisimme häntä estää? Kreivi ei vastannut. Minä ymmärsin, mitä hän ajatteli, ja loin katseeni alas.

— Hyvä herra, — sanoin minä lyhyen äänettömyyden jälkeen, — antakaa Gertrudille määräyksenne. Hän tulee ne täyttämään.

Tuskin huomattava hymyily väreili kreivin huulilla minun näin ensi kertaa turvautuessani hänen suojelukseensa.

Hän keskusteli sitten vähän aikaa Gertrudin kanssa, minkä jälkeen hän kääntyi minun puoleeni ja virkkoi:

— Hyvä neiti, minut huomattaisiin, jos nyt lähtisin täältä. Parin tunnin kuluttua on pimeä. Sallitteko, että kulutan tämän ajan teidän seurassanne?

Kreivillä oli melkein oikeus sitä vaatiakin, ja kuitenkin hän tyytyi vain pyytämään. Minä viittasin hänelle merkin, että hän sai jäädä.

Nyt vasta huomasin, miten hyvin kreivi kykeni hillitsemään itsensä. Tuossa tuokiossa oli hän saanut poistetuksi tähän meidän seurusteluumme liittyneen molemminpuolisen nolouden, ja hänen puheensa tuli vähitellen vaihtelevaksi ja huvittavaksi. Kreivi oli matkustellut paljo, nähnyt paljo, ajatellut paljo. Ja kahdessa tunnissa tulin minä jotenkin hyvin tajunneeksi sen, mistä johtui, että tuolla merkillisellä miehellä oli ollut niin suuri vaikutus isääni. —

Bussy huokasi.

Pimeän tultua kreivi nousi ylös ja sanoi jäähyväiset. Senjälkeen asettausin minä Gertrudin kanssa akkunaan nähdäksemme kadulle. Tällä kertaa erotimme selvästi kaksi miestä, jotka pitivät taloamme silmällä. Useamman kerran lähenivät he porttia. Olimme sammuttaneet valot, niin etteivät he voineet nähdä meitä. Lähempänä yhtätoista miehet menivät tiehensä.

Kun Gertrud seuraavana päivänä meni kaupungille, kohtasi hän taas saman nuoren miehen, jonka ennenkin oli nähnyt. Tämä tuli häntä vastaan ja teki hänelle kysymyksiä samoinkuin edellisenäkin päivänä. Tällä kertaa Gertrud ei ollut niin vaitelias, vaan vaihtoi muutamia sanoja hänen kanssaan. Seuraavana päivänä hän oli vieläkin puheliaampi ja kertoi miehelle, että minä olin erään virkamiehen leski, että minulla ei ollut omaisuutta ja että minä elin hyvin yksinäistä elämää. Mies olisi halunnut tietää vieläkin enemmän, mutta hänen oli sillä kertaa tyytyminen jo saamiinsa tiedonantoihin.

Seuraavana päivänä tuntui Aurillyssä heränneen epäilyksiä sen kertomuksen suhteen, jonka Gertrud oli hänelle sepittänyt, sillä hän puhui nyt Anjousta, Beaugésta ja mainitsipa Méridorinkin.

Gertrud vastasi, että kaikki nuo nimet olivat hänelle aivan tuntemattomia.

Silloin ilmoitti mies hänelle olevansa Anjoun herttuan uskottu ja että herttua oli nähnyt minut ja rakastunut minuun. Senjälkeen hän teki loistavia tarjouksia tahtoen, että minä päästäisin prinssin luokseni.

Joka ilta tuli herra Monsoreau minua tervehtimään, ja minä kerroin hänelle, mitä kunakin päivänä oli tapahtunut. Hän viipyi nyt tavallisesti luonani kello kahdeksasta puoleen yöhön saakka. Mutta selvästi näkyi, että hän oli hyvin levoton.

Lauvantai-iltana näin minä hänen tulevan luokseni tavallistaan kalpeampana ja liikutetumpana.

— Hyvä neiti, — sanoi hän minulle, — teidän täytyy luvata, että te tiistaina tai keskiviikkona suostutte herttuan rukouksiin.

— Mitä varten? — kysyin minä.

— Koska herttua on päättänyt raivata tieltään kaikki esteet, koska hän tällä hetkellä on ystävällisissä suhteissa kuninkaaseen, eikä kuninkaan apuun siis ole luottamista.

— Mutta tapahtuuko sitten ennen tiistaita jotain sellaista, mikä meidät pelastaa?

— Ehkäpä. Joka päivä vartoan sitä tapahtumaa, mikä tekee prinssin minusta riippuvaksi. Joudutan sitä tapausta, en ainoastaan toivomuksin, vaan myöskin teoin. Huomenna minun täytyy jättää teidät yksin ja matkustaa Monsoreauhon.

— Täytyykö? — sanoin minä levottomasti, mutta siihen levottomuuteeni sisältyi salaista iloakin.

— Täytyy, — vastasi kreivi. — Minun täytyy siellä tavata muuan henkilö voidakseni jouduttaa sitä tapahtumaa, josta äsken puhuin.

— Entäs jos me vielä tiistaina olemme samallaisessa asemassa kuin nytkin, niin mitä silloin on tehtävä? Oi, jumalani, jumalani!

— Mihinpä minä voisin ryhtyä ruhtinasta vastaan, kun minulla ei ole mitään oikeutta teitä puolustaa? Teidän täytyy alistua välttämättömään kohtaloonne.

— Oi, isäni, isäni! — huudahdin minä. Kreivi katseli minua terävästi.

— Te siis inhoatte minua kutakuinkin paljo? — virkkoi hän.

— Ooh, hyvä herra!

— Mutta mistä te siis saatatte moittia minua?

— Ah, en mistään, päinvastoin!

— Enkö ole ollut uskollinen kuin ystävä, kunnioittava kuin veli?

— Te olette kaikin puolin käyttäytynyt kuin kunnon mies.

— Enkö ole saanut omaa lupaustannekin?

— Olette.

— Olenko kertaakaan teitä siitä muistuttanut?

— Ette.

— Ja kuitenkin, vaikka olosuhteet nyt kerran ovat sellaisia, että teidän on valitseminen kunniallisen ja halveksittavan aseman välillä, te mieluummin haluatte tulla Anjoun herttuan jalkavaimoksi kuin kreivi Monsoreaun puolisoksi.

— Sitä minä en sano, hyvä herra.

— Mutta tehkää sitten päätöksenne.

— Päätökseni on jo tehty.

— Tullaksenneko Monsoreaun kreivittäreksi?

— Niin, mieluummin kuin Anjoun herttuan jalkavaimoksi.

— Mieluummin kuin herttuan jalkavaimoksi! Onpa tuo vaihtoehto tosiaankin houkutteleva!

Minä en vastannut mitään.

— Hyvä niinkin, — sanoi nyt kreivi. — Minä käsitän teidät. Koettakoon Gertrud kaunein sanoin saada ne pysymään poissa tiistaihin asti, niin sittenpähän saamme nähdä.

Seuraavana päivänä meni Gertrud tavallisuuden mukaan kaupungille, mutta Aurillya hän ei nähnyt. Hänen palattuaan olimme me levottomia miehen poisjäämisestä kuin mitä ennen olimme olleet, kun hän oli käynyt Gertrudia puhuttelemassa. Gertrud meni vielä kerran ulos vain sitä varten, että olisi tuon miehen tavannut, mutta ei onnistunut nytkään.

Lähetin hänet silloin kreivin luo, mutta tämäkin oli poissa, eikä kukaan tiennyt, missä hän oli.

Tunsimme olevamme yksinäisiä ja hyljättyjä. Ensi kertaa huomasin nyt, miten kerrassaan väärin olin kreiviä kohtaan menetellyt.

— Oi, hyvä neiti, — huudahti Bussy, — älkää pitäkö niin kiirettä antaessanne anteeksi tuolle miehelle. Hänen käyttäytymisessään on jotain, mitä emme vielä jaksa käsittää, mutta jonka kyllä lopuksi saamme selville. —

— Tuli ilta ja uusi pelko sen mukana. Olin valmistautunut kaikkeen muuhun kuin jättäytyäkseni elävänä Anjoun herttuan käsiin. Olin varannut itselleni tämän tikarin ja päättänyt surmata itseni prinssin silmien edessä samana hetkenä kun hän yrittäisi tehdä minulle väkivaltaa. Laitoimme kaikenmoisia varustuksia ovien eteen. Kadulle vievässä portissa ei — sen pahempi — ollut sisäpuolella minkäänlaista hakaa. Sammutimme lampun ja asetuimme tavallisuuden mukaan vartiopaikkaamme akkunan luo.

Kaikki oli hiljaista kello yhteentoista asti, mutta silloin näimme viiden miehen tulevan Saint-Antoinen kadulta. He näyttivät neuvottelevan ja asettautuivat sitten lymypaikkaan Tournellesin hotellin luo.

Aloimme vavista pelosta, sillä noilla miehillä luultavasti oli joitakin pahoja aikomuksia meihin nähden. Ne pysyivät kuitenkin aloillaan, mutta neljännestunnin kuluttua niiden saapumisesta huomasimme kaksi muuta miestä Saint-Paulin kadun kulmauksessa. Kuu pilkisti pilvien välistä, ja Gertrud ehdi nähdä, että toinen näistä viimeksimainituista oli Aurilly.

— Siinä on, sen pahempi, prinssi uskottuineen, — mutisi hän.

— Niin on, — vastasin minä väristen, — ja nuo viisi muuta ovat heidän apureitaan.

— Mutta he eivät pääse sisään muuten kuin lyömällä portin rikki, ja räiskeen ja melun kuullessa rientävät kyllä naapurit meille avuksi.

— Miten voit luulla naapurien tekevän sitä? Eiväthän he meitä tunnekaan, ja mitä syytä heillä olisikaan käydä käsikähmään meitä puolustaakseen? Onnettomuudeksemme, Gertrud, ei meillä ole ketään muuta todellista puolustajaa kuin kreivi.

— No, miksi neiti sitten alinomaa kieltäytyy rupeamasta kreivittäreksi?

Minä vain huokasin.

17.

Avioliitto (jatkoa).

Sillä välin olivat ne kaksi henkilöä, jotka olivat näyttäytyneet Saint-Paulin kadun kulmauksessa, hiipineet talojen seinuksia myöten ja pysähtyneet meidän portillemme.

Me avasimme hiljaa akkunan kuunnellaksemme.

— Oletteko varma siitä että se on juuri tämä? — kysyi muuan ääni.

— Olen, armollinen herra, ihan varma. Tämä on viides talo Saint-Paulin kadulta lukien.

— Ja luuletko avaimen käyvän?

— Luulen. Olen ottanut kohojäljennöksen lukosta.

Minä tartuin Gertrudin käsivarteen ja puristin sitä suonenvedontapaisesti.

— Entä kun olemme päässeet sisälle? — jatkoi sama ääni.

— Sisälle päästyämme saatte minun antaa huolehtia lopusta. Kamarineitsyt meille kyllä avaa oven. Teidän korkeudellanne on taskussaan kulta-avain, joka on yhtä hyvä kuin tämäkin.

— No, avaa sitten portti!

Senjälkeen kuulimme, miten avainta lukossa väännettiin. Mutta äkkiä syöksähtivät ne henkilöt, jotka näyttivät piileskelevän vaanimassa Tournellesin hotellin luona, prinssiä kohti ja huusivat: iskekää! iskekää!

Tästä kaikesta en käsittänyt lainkaan mitään, aavistin vain, että jokin odottamaton apu oli tullut pelastukseksemme. Lankesin polvilleni ja kiitin taivasta.

Prinssin tarvitsi kuitenkin vain näyttää itsensä ja mainita nimensä, niin jopa kaikki äänet vaimenivat, kaikki miehet laskeutuivat alas, ja päällekarkaajat peräytyivät askeleen takaperin.

— Niin, niin, — huomautti Bussy, — eihän se ollutkaan prinssi, jota he halusivat, se olin minä.

— Joka tapauksessa, — jatkoi Diana, — sai tämä päällehyökkäys prinssin lähtemään pois, ja nuo viisi aatelismiestä siirtyivät takaisin Tournellesin hotellin luo. Oli otaksuttavaa, ettei meidän ainakaan tänä yönä tarvinnut mitään pelätä. Seisoimme kuitenkin akkunassamme odotellen ihan vaistomaisesti jotain erikoisempaa vielä tapahtuvan.

Emme tarvinneetkaan kauvan odottaa. Muuan ratsastaja ilmestyi pian näkyviin. Nähtävästi juuri häntä nuo viisi aatelismiestä odottivatkin, sillä he huusivat heti: aseisiin! ja syöksyivät häntä vastaan.

Nähdessämme teidän mitä urhoollisimmin taisteltuanne vetäytyvän takaperin tukeaksenne asuntomme porttia vasten, heräsi Gertrudissa ja minussa ajatus mennä avaamaan teille portti. Hän loi minuun kysyvän katseen ja minä vastasin myöntävästi. Mutta me, niinkuin jo olen teille sanonut, olimme laatineet kaikenmoisia murroksia oviemme eteen. Huonekalujen syrjään siirtäminen vei minuutin, ja samalla hetkellä kun pääsimme eteiseen, kuulimme portin paiskattavan kiinni.

Kumpikin jäimme liikkumattomina seisomaan. Ken oli sitten tuo sisäpuolelle tullut henkilö, ja miten hän oli päässyt portista?

Pian kuulimme askeleita porttikäytävästä. Näimme horjuvan ja käsiään ojentelevan miehen: hän kaatui hiljaa vaikertaen ensimäisille portaille.

Oli selvää, ettei tätä miestä enää ahdistettu. Hän oli sulkenut portin, jonka herttua kaikeksi onneksi oli jättänyt auki. Sillä tavoin hän oli päässyt vainoojainsa käsistä rauhaan, ja oli nyt vaarallisesti, ehkäpä kuolettavastikin haavoittuneena sortunut rapuille.

Missään tapauksessa ei meillä ollut mitään pelättävää. Päinvastoin tarvitsi tuo mies meidän hoivaamme ja apuamme.

— Mene hakemaan lamppu, — sanoin minä Gertrudille.

Hän riensi sisälle ja toi sieltä pian valoa.

Emme olleet erehtyneet: te olitte pyörtynyt. Tunsimme teidät samaksi sankariksi, joka vähäistä ennen oli niin miehuullisesti puolustautunut, ja ilman mitään epäilyä päätimme me avustaa teitä kaikilla käytettävissämme olevilla keinoilla.

Hetken perästä olimme saaneet kannetuksi teidät minun huoneeseeni ja asetetuksi teidät sänkyyn.

Teidän tajuttomuudentilaanne kesti yhäkin, ja välskärin apu näytti olevan tarpeen. Gertrud muisteli kuulleensa jostain merkillisestä parantamistapauksesta, jonka muuan nuori, Beautreillisen kadulla asuva lääkäri muutamia päiviä aikaisemmin oli suorittanut. Hän tiesi lääkärin asunnon ja tarjoutui mennäkseen häntä noutamaan.

— Mutta, — sanoin minä hänelle, — lääkärihän ehkä saattaisi ilmaista meidät.

— Olkaa huoletta, — vastasi Gertrud, — minä kyllä osaan olla siinä suhteessa varovainen.

Gertrud on samalla sekä reipas että varovainen, ja minä luotan häneen täydellisesti. Minä siis annoin hänen mennä.

Hän palasi pian takaisin nuori lääkäri mukanaan. Lääkäri oli suostunut tulemaan hänen mukaansa silmät sidottuina. Minä jäin salonkiin, mutta hänet saatettiin siihen huoneeseen, jossa te makasitte.

Siellä hän sai ottaa siteen pois silmiltään.

— Niin, — virkkoi Bussy, — tuo tapahtui juuri samana hetkenä, jolloin minä tulin tajuihini. Minä näin muotokuvan ja luulin näkeväni teidän astuvan sisälle.

— Minä tulin sisälle tosiaankin, — sanoi Diana. — Levottomuuteni oli varovaisuuttani suurempi. Tein nuorelle lääkärille muutamia kysymyksiä, hän tutki teidän haavanne, meni takuuseen teidän hengestänne, ja minä jonkun verran rauhoituin.

— Kaikki tuo on painunut minun muistiini, mutta vain hämäränä unena. Ja kuitenkin, — jatkoi tuo nuori mies, pannen käden sydämelleen —, oli siinä jotain, mikä lakkaamatta sanoi minulle, etten minä ollut uneksinut.

— Kun välskäri oli teidät sitonut, — jatkoi vuorostaan Diana, — otti hän taskustaan pienen pullon ja kaatoi siitä muutamia pisaroita huulillenne. Se oli hänen selityksensä mukaan lääkettä, joka antaisi teille unta ja lieventäisi kuumetta.

Aivan kohta lääkkeen nautittuanne ummistuivat teidän silmänne jälleen, ja te vaivuitte samallaiseen tajuttomuudentilaan, mistä äsken hetkisen olitte ollut hereillä. Minä peljästyin, mutta lääkäri vakuutti, ettei mitään vaaraa ollut olemassa ja että teidän vain oli annettava nukkua.

Sitten pani Gertrud taas siteen lääkärin silmille ja saattoi hänet takaisin asuntoonsa, mutta Gertrud oli matkalla havaitsevinaan, että lääkäri laski askeleitaan, ja se meitä pelästytti. Me päätimme siis hävittää kaikki merkit teille osottamastamme vierasvaraisuudesta. Mutta tärkeintä oli saada teidät itsenne meiltä pois.

Minä kokosin kaiken rohkeuteni. Kello oli kaksi aamulla, ja kadut olivat tyhjät ja autiot. Gertrud otti kantaakseen teitä. Minä autoin häntä, ja niin veimme teidät Temppelitornin vallihaudan luo. Sitten palasimme takaisin, ihmetellen itsekin rohkeuttamme, kun olimme, me kaksi turvatonta naista, rohjenneet mennä ulos siihen aikaan vuorokaudesta. Mutta jumala varjeli meitä: emme tavanneet ainoatakaan ihmistä eikä meitä koko matkalla ollut kukaan edes nähnytkään.

Päästyäni taas omiin huoneisiini minä pyörryin.

— Ah! — huudahti Bussy. — Kuinka minä voin milloinkaan palkita teille kaiken sen hyvän, mitä puolestani olette tehnyt?

Syntyi hetken äänettömyys. Sainte-Catherinen tornikello kuului lyövän kaksi.

— Kello on kaksi, — huudahti Diana hätkähtäen, — ja te yhäkin olette täällä!

— Oi, — rukoili Bussy, — älkää ajako minua pois ennenkuin olette kertonut minulle kaikki, ennenkuin olette sanonut minulle, miten voisin olla teille veljen, ja sanokaa tälle veljellenne, mitä hänen olisi tehtävä sisarensa hyväksi.

— Ei mitään nyt enää, sen pahempi, — virkkoi nuori nainen. — Nyt on kaikki myöhäistä.

— Mutta mitä tapahtui seuraavana päivänä? — kysyi Bussy.

— Gertrud tapasi kadulla Aurillyn, joka nyt oli itsepäisempi kuin milloinkaan ennen. Hän ei kuitenkaan sanallakaan maininnut edellisen yön tapahtumista, mutta pyysi herransa puolesta kohtaushetkeä. Gertrud oli suostuvinaan, mutta pyysi kohtauksen lykkäämistä keskiviikoksi, siis tähän päivään asti, voidakseen saada minut suostumaan asiaan. Aurilly lupasi, että hänen herransa odottaisi siihen asti.

Illalla saapui Monsoreaun kreivi. Me kerroimme hänelle kaiken muun paitsi teitä koskevaa puolta asiassa. Sanoimme hänelle, että herttua edellisenä iltana oli avannut portin väärällä avaimella, mutta että hänen kimppuunsa samana hetkenä, jolloin hänen piti astua portista sisään, oli hyökännyt viisi miestä, joiden joukossa olivat herrat d'Epernon ja Quélus. Kuulin nämä kaksi nimeä mainittavan ja ilmaisin sen kreiville.

— Minä jo olen kuullut siitä puhuttavan, — sanoi kreivi. — Hän on siis hankkinut itselleen väärän avaimen. Sitäpä aavistinkin.

— Eikö lukkoa voitaisi muuttaa? — kysyin minä.

— Hän teettää silloin uuden avaimen, — vastasi kreivi.

— Mutta jos portin sisäpuolelle laitetaan haka?

— Siinä tapauksessa hän murtaa portin.

— Miten on sen tapauksen laita, jonka, sikäli kuin sanoitte, piti tehdä herttua teistä riippuvaksi.

— Se on lykkäytynyt epämääräiseksi ajaksi. Jäin mykkänä seisomaan, ja kylmä hiki kohosi otsalleni. Oivalsin, ettei minulla Anjoun herttuan välttämiseksi ollut mitään muuta keinoa kuin suostua tulemaan kreivin puolisoksi.

— Hyvä herra, — sanoin minä, — herttua on uskottunsa kautta ilmoittanut suostuvansa odottamaan keskiviikko-iltaan asti. Pyydän teidän saapumaan tänne tiistaina.

— Minä tulen, hyvä neiti.

Sanaakaan lisäämättä hän nousi ylös ja poistui. Minä seurasin häntä katseillani. Sen sijaan että olisi mennyt kotiinsa asettui hän Tournellesin hotellin muurin viereen ja näytti päättäneen vartioida minun asuntoani koko yön.

Jok'ainoa näyte tuon miehen kiintymyksestä itseeni oli kuin uusi tikarinpisto sydämeeni.

Nuo kaksi päivää kuluivat nopeasti kuin sekunnit, eikä mikään seikka meidän yksinäisyyttämme häirinnyt. Sitä mitä minä noina kahtena päivänä kärsin, tuntien nopeata kulkua kuunnellessani, on mahdoton sanoin kuvailla.

Kun tiistai-ilta joutui, olin minä aivan masennuksissa. Olin äänetön ja päältäpäin nähdenkin tunteeton kuin kuva. Sydämeni vain rajusti sykki, mutta koko muu olentoni näytti lakanneen elämästä.

Gertrud pysyttelihe alinomaa akkunan ääressä. Minä istuin tässä, missä nytkin istun. Tuontuostakin kuivailin kylmää hikeä otsaltani.

Äkkiä ojensi Gertrud kätensä. Tuo liike, joka ennen olisi saanut minut vapisemaan, ei nyt tehnyt minuun vähintäkään vaikutusta.

— Neiti! — virkkoi hän. — Neljä miestä… minä näen neljä miestä… ne tulevat tännepäin… nyt ne avaavat portin… ne tulevat sisälle…

— Tulkoot, — vastasin minä paikaltani liikahtamatta.

— Mutta nuo neljä miestä ovat ihan varmasti Anjoun herttua, Aurilly ja kaksi heidän seuralaistaan.

Ainoaksi vastaukseksi siihen otin minä tikarini esiin ja asetin sen viereeni pöydälle.

— Ah! Antakaa minun ainakin mennä katsomaan! — huusi Gertrud ja riensi ovelle.

— Mene vaan, — vastasin minä. Hetkisen kuluttua tuli Gertrud takaisin.

— Neiti, — sanoi hän, — se onkin kreivi.

Piilotin taaskin tikarin poveeni mitään virkkamatta ja käännyin sitten kreiviin päin, joka jo oli tullut sisälle. Epäilemättä hän hämmästyi minun kalpeuteni vuoksi.

— Onko totta, mitä Gertrud sanoi, — huudahti hän — että luulitte minua herttuaksi ja että olisitte, jos se olisi ollut hän, surmannut itsenne?

Tämä oli ensi kertaa, jolloin näin hänen tulleen liikutetuksi. Mutta oliko tuo liikutus sitten todellista vaiko teeskenneltyä?

— Gertrud on menetellyt väärin kertoessaan sen teille, hyvä herra, — vastasin minä. — Mutta koska siellä ei ollutkaan herttua, niin onhan kaikki taas hyvin.

Nyt oli hetken äänettömyyttä.

— Niinkuin tiedätte, en minä ole tullut yksin, — sanoi kreivi.

— Gertrud mainitsi, että teitä oli neljä henkilöä.

— Aavistatteko, ketä nuo muut ovat?

— Otaksun, että yksi niistä on pappi ja että muut kaksi ovat todistajiamme.

— Oletteko siis valmis tulemaan minun puolisokseni?

— Olihan se jo päätetty. Tahdon vain muistaa sopimuksemme olleen sellaisen, ettei minua — ellen itse puolestani myönnä sitä välttämättömäksi — vihitä muuten kuin isäni läsnäollessa.

— Muistan tuon ehdon täydellisesti, hyvä neiti, mutta luuletteko, että välttämättömyys sitä nyt vaatii?

— Kyllä niin luulen.

— Entä mitä muuta?

— Minä olen, hyvä herra, valmis vihittäväksi teidän kanssanne. Mutta huomatkaa, mitä nyt teille sanon: minä en missään tapauksessa todellisuudessa tule teidän puolisoksenne, ennenkuin olen saanut nähdä isäni.

Kreivi rypisti silmäkulmiaan ja puri huuliaan.

— Hyvä neiti, — sanoi hän, — tarkoitukseni ei ole teitä millään muotoa pakoittaa. Jos vaaditte lupauksenne takaisin, niin minä sen teille annan: te olette vapaa. Mutta…

Näin sanoen kreivi meni akkunan luo.

— … mutta, — sanoi hän, — katsokaahan tuonne!

Nousin ylös sen sisäisen voiman ajamana, mikä pakoittaa meitä saamaan varman vakuutuksen onnettomuudestamme, ja akkunan alla havaitsin kappaan kääriintyneen miehen: mies näytti koettavan pyrkiä taloon.

— Oi, hyvä jumala! — huudahti Bussy. — Ja te sanotte, että tämä tapahtui eilen?

— Niin, hyvä kreivi, noin kello yhdeksän eilisiltana.

— Jatkakaa! — kehoitti Bussy.

— Hetken perästä saapui muuan toinen mies, ja sillä oli lyhty kädessään. Hän alkoi keskustella ensinmainitun kanssa.

— Mitä noista kahdesta miehestä ajattelette? kysyi kreivi Monsoreau minulta.

— Ajattelen, että siinä on herttua uskottuineen, — vastasin minä.

Bussy huokasi syvään.

— Määrätkää nyt, — jatkoi kreivi, — jäänkö minä tänne vai onko minun poistuttava?

Hetkisen minä epäilin — niin, huolimatta isäni kirjeestä, huolimatta antamastani lupauksesta, huolimatta minua uhkaavasta vaarasta minä vieläkin epäilin, ja ellei noita kahta miestä olisi ollut tuolla ulkona…

— Voi minua onnetonta! — huudahti Bussy. — Kappaan kääriintynyt mies olin minä, ja tuo toinen, joka kantoi lyhtyä, oli se sama nuori lääkäri, jonka te olitte tänne haetuttanut!

— Tekö se olitte? — huudahti Diana hämmentyneenä.

— Minä se olin, minä, joka tultuani yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, että uneni olikin ollut todellisuutta, koetin saada selon siitä talosta, jossa minua oli hoidettu, siitä huoneesta, johon minut oli saatettu, siitä naisesta, tai oikeammin sanoen enkelistä, joka eteeni oli ilmestynyt. Ah! Eikö minulla olekin oikeus huudahtaa: voi minua onnetonta!

Bussy näytti murtuneelta.

— Oletteko siis nyt hänen puolisonsa? — kysyi hän hetken kuluttua.

— Eilispäivästä alkaen, — vastasi Diana.

Syntyi uudelleen vaitiolo, jota ei häirinnyt mikään muu kuin heidän kummankin huokaileva hengitys.

— Mutta, — kysäsi Diana äkisti, — kuinka olette päässyt tähän taloon?

Bussy näytti hänelle mitään virkkamatta avainta.

— Avain! — huudahti Diana. — Kuinka olette saanut tämän avaimen? Kuka on sen teille antanut?

— Eikö Gertrud ole luvannut saattaa prinssiä tänä iltana teidän luoksenne? Prinssi on havainnut herra Monsoreaun ja minun tässä ulkopuolella: hän pelkäsi jotain ansaa ja lähetti minut puolestaan tänne.

— Ja te otitte tuon tehtävän suorittaaksenne? — sanoi Diana moittien.

— Se oli ainoa keino päästäkseni teidän luoksenne. Voitteko olla niin epäoikeuden mukainen, että viitsitte suuttua minuun siitä että olen etsinyt elämäni korkeinta autuutta ja suurinta tuskaa!

— Olen teille vihainen siitä syystä, — virkkoi Diana, — että olisi ollut parempi, jos te ette olisi minua enää nähnyt. Silloin olisitte minut unohtanut.

— Ei, hyvä rouva, — sanoi Bussy, — te erehdytte. Jumala itse on päinvastoin minut tänne lähettänyt ottamaan selvän siitä ovelasta suunnitelmasta, jonka uhriksi te olette joutunut. Kuulkaa: samana hetkenä, jona teidät näin, omistin elämän teille. Se tehtävä, jonka otin suorittaakseni, alkaa juuri nyt. Te kai haluatte saada jotain tietoa isästänne?

— Ah, kyllä!

— Hyv'on! — sanoi Bussy. — Otan hankkiakseni teille tietoja hänestä. Pitäkää vaan ystävällisessä muistossanne se mies, joka tästä hetkestä alkaen elää ainoastaan teitä varten.

— Mutta entä avain? — huomautti Diana levottomasti.

— Avaimen, — vastasi Bussy, — annan tässä nyt teille, sillä en tahdo ottaa sitä vastaan keneltäkään muulta kuin teiltä. Aatelisen kunniani kautta voin kuitenkin vakuuttaa, ettei mikään sisar ole milloinkaan uskonut avainta uskollisemman ja kunnioittavamman veljen haltuun kuin mitä minä olen.

— Luotan urhoollisen Bussyn sanoihin, — lausui Diana ja ojensi hänelle avaimen takaisin.

— Hyvä rouva, — virkkoi Bussy, — neljäntoista päivän kuluttua saamme tietää, mikä mies herra Monsoreau oikeastaan on.

Hän kumarsi arvokkaasti ja poistui huoneesta.

Diana kuuli hänen menevän. Hänen askeltensa kaiku oli jo kauvan sitten lakannut kuulumasta, mutta sykkivin sydämin ja silmät kyynelissä Diana yhäkin vaan kuunteli.

18.

Henrik III:nen matkustamistapa.

Noin kello kahdeksan seudussa seuraavana aamuna vaelsi joukko väljiin kappoihin kääriintyneitä aatelismiehiä ratsain Louvren isosta portista ulos. Niiden jälestä tulivat hovipojat, sitten iso liuta lakeijoita ja viimeisenä ihan kuninkaan hevospaarein edellä, komppania sveitsiläiskaartia.

Nämä paarit, joita kahdeksan upeasti koristeltua muuliaasia veti, ansaitsevat puolestaan erityisen kuvauksen.

Se muistutti jotain tavattoman suurta, neljän pyörän päälle asetettua laatikkoa. Se oli noin viisitoista jalkaa pitkä ja kahdeksan jalkaa leveä ja oli sisäpuoleltaan hyvin topattu. Siellä missä tie oli huono käytettiin kahdeksan muuliaasin sijasta suurta härkälaumaa.

Tähän laatikkoon mahtui kuningas Henrik III hoveineen, lukuunottamatta kuningatarta, joka hyvin harvoin matkusti puolisonsa mukana.

Paitsi itseään kuningasta matkusti näissä merkillisissä ajopeleissä hänen henkilääkärinsä Marc Miron, hänen kappalaisensa, jonka nimeä emme tiedä, hänen hovinarrinsa Chicot sekä viisi tai kuusi suosikkia, joista tällä kertaa olivat mukana Quélus, Schomberg, d'Epernon, d'O ja Maugiron. Lisäksi oli niissä pari suurta vinttikoiraa, jotka silloin tällöin haukotellen kurkottivat käärmemäisiä päitään noitten istuvain, loikovain, seisovain tai polvillaan olevien henkilöiden keskeen. Lopuksi oli siellä vielä kori, jossa oli pieniä englantilaisia koiranpentuja, ja sitä koria kuningas piteli joko polvillaan tai sitten kaulassaan riippuvassa nauhassa.

Katokkeesta riippui kullatuista teräslangoista tehty lintuhäkki, ja sen sisällä oli mitä kauneimpia turtturikyyhkysiä. Tällä kertaa oli noissa kuninkaallisissa paareissa vielä pari kolme apinaa, koska nuo eläimet siihen aikaan olivat muodissa viimeisen valoisilaisen hovissa.

Marmorinen madonnankuva oli asetettu paarien perällä olevaan kullattuun komeroon. Madonnan, katse näytti näkemästään hyvin hämmästyneeltä.

Kaikissa sen aikuisissa suorasanaisissa ja runomuotoisissa pilakirjoituksissa — ja niitä oli paljo — oli varsin usein kosketeltu noita kuninkaallisia paareja, ja niitä nimitettiinkin Noakin arkiksi.

Kuninkaan istuinpaikka oli ihan madonnankuvan alla. Hänen jalkainsa juuressa istuivat Quélus ja Schomberg, ja kutoivat nauhaa. Se olikin sen ajan nuorten miesten vakavimpia toimia, ja muutamat olivatkin siinä taidossa kehittyneet sangen pitkälle. Muutamassa nurkassa istui Maugiron ja ompeli harso-ompelusvaakunaansa uutta lauselmaa, jonka hän luuli omaksi keksinnökseen, vaikka olikin sen vain palauttanut entuudesta muistiinsa. Toisessa nurkassa keskustelivat kappalainen ja lääkäri keskenään. D'O ja d'Epernon, silmät yhäkin unisia, tähystelivät silloin tällöin uudinten välistä ja haukottelivat kilpaa vinttikoirien kanssa. Lopuksi nähtiin Chicotin istuvan portaalla, sääret paarien ulkopuolella, niin että hän mielensä mukaan voi laskeutua ajopelistä alas ja nousta niihin takaisin, ja hänen kuultiin lakkaamatta laulavan virsiä, lukevan pilakirjoituksia sekä ajan vallitsevan vimman mukaisesti sepittävän tilapäisiä pilkkarunoja, ja hovimiehiin nähden hän osasi käyttää niissä sellaisia vertauksia, että ne olivat hyvin epämieluisia niille, joihin hän tällä tavoin sattui hyökkäyksensä kohdistamaan.

Kun oli päästy Place du Châteletin kohdalle, alkoi Chicot veisata virttä.

Kappalainen käännähti silloin ympäri ja rypisti silmäkulmiaan.

— Chicot, ystäväni, — virkkoi kuningas, — varoppas vähän. Iske suosikkeihini niin paljo kuin haluat, ole häijy minua itseänikin kohtaan, sano mitä haluat meidän Herrastamme, sillä jumala on hyvä, mutta älä iske ivaasi kirkkoa vastaan.

— Kiitos neuvosta, poikani, — sanoi Chicot. — Minä en huomannut arvoisaa kappalaistamme, joka mielellään tahtoo saada olla rauhassa, varsinkin ateriatuntien aikana. Ei lainkaan virsiä, sanot sinä. Sinähän haastelet kuin kruunu. Se on liian vanhanaikaista. Sen sijaan tahdon minä laulaa sinulle aivan uuden laulun.

— Millä säveleellä? — kysyi kuningas.

— Aina samalla säveleellä, — vastasi Chicot ja alkoi täyttä kurkkua laulaa:

Miljoona velkaa on Henrikillä…

— Enemmän minulla on velkaa, — sanoi Henrik. — Sinun runosepollesi on väärin ilmoitettu, Chicot.

Chicot jatkoi mistään välittämättä:

Miljooneja velkaa on Henrikillä, sitä suosikit kylläkin suurentaat. Mut Henrikki velkansa maksais millä? Hänpä rahvaalta riistää mannut maat. On onneton se, joka joutuu vaan nyt lurjusten kynsiin: hän hoklaistaan, tahi myypi hän itsensä nahkoineen noiden petojen nieltäväks tuimikseen.

— Hyvä! — huusi Quélus, yhäkin kutoen silkkinauhaansa. — Sinulla on kaunis ääni, Chicot. Annappa kuulua toisen värssyn, ystäväni.

— Kuulehan valoisilainen, — virkkoi Chicot, vastaamatta mitään Quélus'elle, — kielläppäs ystäviäsi kutsumasta minua ystäväkseen, sillä se loukkaa minua.

— Puhu runomittaan, Chicot, — sanoi kuningas, — sinun proosastasi ei ole juuri mihinkään.

— Olkoon menneeksi, — vastasi Chicot ja alotti taas:

On puku niillä niin hirmuinen, sitä kunnon neito ei kehtais kantaa. Kun päätään he kääntävät sivullen, eipä kaulus tahtoisi perää antaa. Ah, katsos tärkkäystä tuota vaan! Ei kelpaa nyt vehnäliistarikaan, riisryynit kun tärkiksi jauhetaan.

— Mainiota! — huudahti kuningas. — Etkö se olekin sinä, d'O, joka olet keksinyt riissitärkkäyksen?

— Ei, sire, — huomautti Chicot. — Se on herra Saint Mégrin, joka viime vuonna kaatui Mayennen miekan lävistämänä. Hänellä ei ole mitään muuta kuin tuo tärkkinsä ja se tapa, jolla hän Guisen herttuan kanssa taisteli, toiseen maailmaan päästäkseen. Jos häneltä otetaan tärkkinsä pois, niin jää hän puolitiehen.

Välittämättä mitään kuninkaasta, jonka kasvonpiirteet tuon viimeisen huomautuksen kuullessaan synkkenivät, jatkoi Chicot:

Ja tukka on kammattu keskolaiseen…

— Huomatkoon, että kysymys edelleenkin on hänen majesteettinsa suosikeista, — keskeytti Chicot itse.

— Kyllä, kyllä, antaa tulla vaan, — virkkoi Schomberg.

Chicot jatkoi:

Ja tukka on kammattu keskolaiseen: se on edestä pitkä ja takaa lyhyt. Jos tahdot sa puhkaista muotipaiseen, toki suosikkeihin sa ensinnä yhyt.

— Laulusi on jo liian vanha, — sanoi d'Epernon.

— Vanhako? — ihmetteli Chicot. — Sehän on vasta eilispäivältä.

— Hyv'on! Mutta muoti onkin muuttunut tänä aamuna. Katso itse!

Nyt otti d'Epernon pois päähineensä ja näytti Chicotille, että hänen tukkansa oli yhtä lyhyt otsalta kuin niskastakin.

— Hyi, miten ruma pää! — sanoi Chicot. Sitten hän jatkoi:

Ne nyt päähänsä hierovat rasvat ja talit, siksi kaikuvat naurusta narrien salit, — hiusrasvan lie laatinut itse piru. Entä päähine? Tuommoinen tirunliru!

— Minä hyppään neljännen värssyn yli, — sanoi Chicot, — se on kovin epämoraalinen. — Senjälkeen hän taas jatkoi:

Niin ettäkö es'isät urhokkaat, joiden maineesta usein iloita saat, kera miekan, ja kilven taistellen tuollaisia kankeita kaullalleen kai huolivat? Tuskinpa tukkaakaan he tuommoiseks suostuivat piippaamaan!

— Erinomaista! — huusi Henrik. — Jos veljeni olisi täällä, niin olisi hän sinulle, Chicot, ylen kiitollinen.

— Ketä sinä kutsut veljeksesi, poikani? — sanoi Chicot. — Onko se ehkä Josef Foulon, Pyhän Genovevan luostarin apotti, jonka edessä sinun väitetään tekevän luostarilupauksesi?

— Ei, ei se hän ole, — huomautti Henrik, joka hyväntahtoisesti suvaitsi vastata Chicotin pilaan. — Minä tarkoitan veljeäni Fransia.

— Ahaa, oletpa oikeassa. Hän ei ole veljesi Herrassa, hän. Hyvä, hyvä, sinä tarkoitat Fransia, Jumalan armosta Ranskan kuninkaallista prinssiä, Brabantin, Luxenburgin, Gelderin, Alenconin, Anjoun, Tourainen, Berryn, Evreuxin ja Châtaan-Thierryn herttuaa, Flanderin, Hollannin, Zeelannin, Zutphenin, Mainen, Perchen, Nantesin, Meulonin ja Beaufortin kreiviä, Frieslannin ja Mechelnin herraa, Belgian vapauden puolustajaa, jolle luonto on antanut yhden nenän ja rokot kaksi, ja josta minä olen sepittänyt seuraavan laulun:

Ei kumma ole laisinkaan, jos kaksi nenää Fransill' on. Ken naamiota käyttää vaan, kaks nokkaa saa se kelvoton.

Suosikit räjähtivät täyttä kurkkua nauramaan, sillä Anjoun herttua oli heidän personallinen vihamiehensä, ja prinssiin kohdistettu epigrammi sai heidät hetkeksi unohtamaan ne solvaukset, jotka Chicot juuri äsken oli heihin itseensä suunnannut.

Kuningas, johon tähän asti oli sattunut vain muutamia kipinöitä tuosta ilotulituksesta, nauroi vieläkin makeammin kuin nuo toiset. Jaellessaan sokeria ja leivoksia koirilleen, kohdisti hän pistopuheensa veljiinsä ja ystäviinsä.

Äkkiä huudahti Chicot:

— Se ei ole lainkaan politisesti meneteltyä sinun puoleltasi. Henrik, se on liian rohkeata ja varomatonta.

— Mikä niin? — kysyi kuningas.

— Chicotin kunnian kautta, sinun pitäisi olla vaiti semmoisista asioista. Hyi!

— Mistä asioista? — uteli Henrik kummastuneena.

— Siitä, mitä sinä sanot itsestäsi kirjoittaessasi nimesi. Voi, pikku Henrik, voi, poikani!

— Pitäkää varanne, sire, — virkkoi Quélus, joka Chicotin teeskennellyn ystävyyden takaa vainusi jotain ilkeyttä.

— Mitä hittoa sinä meinaat, narri? — kysyi kuningas.

— Kuinka sinä kirjoitat nimesi? Selitäppäs!

— Hitto vieköön… minä merkitsen… minä kirjoitan Henri de Valois.

— Hyvä. Huomatkaa nyt, hyvät herrat, — jatkoi Chicot, etten minä ole sitä hänelle sanellut. Katsokaamme. Noiden kolmentoista kirjaimen joukossahan on V-kirjain?

— Tietysti on. Aikaahan Valois V:llä.

— Ottakaapa esiin muistikirjanne, herra kappalainen, sillä nyt saatte kuulla sen nimen, joka teidän tästälähin on kirjoitettava, kun on kysymys hänen majesteetistaan. Henri de Valois on vain muodostelma.

— Kuinka?

— Niin, se on vain muodostelma. Minä sanon teille pian kuninkaamme oikean nimen. Kuten sanottu: Valois-nimessä on V. Kirjoittakaa V muistikirjaanne.

— Se on jo tehty, — sanoi d'Epernon.

— Eikö siinä ole myöskin i?

— On kyllä. Se on Henri sanan viimeinen kirjain.

— Mitähän varten tyhmät ihmiset näin erottelevat kirjaimia toisistaan, vaikka ne kuuluvatkin yhteen, — puhui Chicot. — Kirjoittakaa nyt i V:n viereen. No, joko se on tehty?

— Jo, — myönnytti d'Epernon.

— Hakekaamme nyt l kirjain. Onhan sekin tässä nimessä, eikö niin? Sitten a, se on myöskin. Sitten vielä toinen i ja lopuksi n. Hyv'on! Osaatko nyt lukea, Nogaret?

— Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten osaa, — virkkoi d'Epernon.

— Mitä sinä puhut, lurjus! Luuletko ehkä olevasi liian ylhäinen, niin että sinulla olisi oikeus olla tyhmä?

— Hullu! — huusi d'Epernon ja heristi kepillään Chicotin päätä.

— Lyö vaan, mutta tavaa myöskin, — sanoi Chicot.

D'Epernon alkoi nauraa ja tavata.

— Vi-lain, vilain, — luki hän. [Vilain = heittiö, roistomainen. Suom. muist.]

— Hyvä! — huusi Chicot. — Näethän, Henrik, miten se alkaa. Nyt olemme löytäneet sinulle oikean ristintänimesi. Toivonpa, että sinä myönnät minulle eläkkeen, sittenkun olen saanut selvän myöskin sukunimestäsi.

— Sinä hankit itsellesi kelpo selkäsaunan, Chicot.

— Mistä hankitaan ne raipat, joilla aatelismiehiä lyödään, poikani, sano, tuodaanko ne Puolasta?

— Luulenpa kuitenkin, — virkkoi Quélus, — ettei herra Mayenne säästänyt sinua, Chicot parka, tavatessaan sinut rakastajattarensa luota?

— Se tilinpäätös on edelleenkin selvittämättä, — vastasi Chicot.

— Saatpa nähdä, Quélus, sanoi d'Epernon, — että on sinun syysi, jos meiltä nyt sukunimi jääpi kuulematta.

— Älä pelkää, — selitti Chicot, — sen kyllä muistan.

— No sano se sitten! — huusivat kaikki yhteen ääneen.

— Jälelläolevien kirjainten joukossa on meillä ensinnäkin iso H. Kirjoita siis H muistiin, Nogaret.

D'Epernon totteli.

— Sitten e ja r. Tuonnempana Valois nimessä on o. Senjälkeen valitsemme d ja e kirjaimet, jotka yhdessä s kirjaimen kanssa, jolla sukunimi päättyy, muodostavat sanan… tavaa, d'Epernon… H, e, r, o, d, e, s.

— Herodes, — sanoi d'Epernon.

— Vilain Herodes! — huudahti kuningas.

— Oikein, — sanoi Chicot, — niin sinä joka päivä kirjoitat nimesi, poikani.

Näin sanoen Chicot vetäytyi takaperin, ollen olevinaan ylen kauhuissaan.

— Herra Chicot, — virkkoi Henrik, — te menette sopivaisuuden rajojen yli.

— Minäkö? — kysäsi Chicot. — Minä sanon vaan asian niinkuin se on, minä, enkä mitään muuta. Mutta sellaisiahan kuninkaat ovat. Kun sanot niille kerrankin totuuden, niin ne heti tulevat häijyiksi.

— Olisipa tuo tosiaankin varsin kaunis sukutiedollinen selitys! — sanoi Henrik.

— Älä kiellä sitä, poikani, — puhui Chicot. — Se on aivan paikallaan kuninkaalle, jonka kaksi tai kolme kertaa kuukaudessa täytyy turvautua juutalaisiin.

— On tavallista, että tuon lurjuksen aina täytyy saada viimeinen sana sanotuksi! — huudahti kuningas. — Ollaanpas vaiti, hyvät herrat, niin ettei hän ainakaan saa iloita kenenkään vastauksesta.

Heti syntyi mitä syvin hiljaisuus. Tätä äänettömyyttä, jota Chicot ei lainkaan näyttänyt olevan halukas katkaisemaan, oli kestänyt muutamia minuutteja, kun Noyersin kadun kulmauksessa huomattiin narrin äkkiä hyppäävän paareista alas, raivaavan tiensä saattojoukkueen läpi ja heittäytyvän polvilleen erään verrattain kauniin talon eteen.

— Mitä nyt, pakana! — huusi kuningas. — Jos aiot polvistua jossain, niin tee se edes ristin edessä, joka on Sainte-Genevièven kadun keskellä, äläkä tuon talon edessä, joka ei ole mikään kirkko eikä edes kappeli.

Chicot ei vastannut siihen mitään, vaan rukoili kuuluvalla äänellä seuraavan rukouksen, jota kuningas kuunteli sanaakaan siitä kadottamatta:

— Kaikkivoipa, oikeamielinen jumala… tunnen tämän jälleen ja olen tunteva tämän koko elämäni ajan… tässä on se talo, jossa Chicot on saanut kärsiä, joskaan ei sinun tähtesi, oi jumala, niin ainakin erään sinun luomasi olennon tähden. Chicot ei ole milloinkaan rukoillut, että Mayennelle, hänen kärsimystensä aikaansaajalle, tai mestari Nicolas Davidille, niiden toimeenpanijalle, tapahtuisi jotain pahaa. Ei, oi Herra! Chicot on ollut kyllin viisas odottaakseen, sillä Chicot on kärsivällinen. Chicot on jo kuuden vuoden ajan liittänyt herroilta Mayennelte ja Nicolas Davidilta tulevan saatavansa korot pääomaan. Kymmenen koron mukaan sadalta, joka on laillinen korko, koskapa itse kuningaskin maksaa sen muilta lainatessaan, kasvaisi siis pääoma seitsemässä vuodessa kahdenkertaiseksi. Salli siis, suuri jumala, että Chicotin kärsivällisyys kestää vielä yhden vuoden, niin että ne viisikymmentä raippaa, jotka Chicot tässä talossa Lothringin prinssilurjuksen ja tuon normandialaisen asianajajaroiston käskystä on saanut ja joiden vuoksi Chicotin ruumiista vuosi tuopillinen verta, kasvaisivat kumpaankin lurjukseen nähden erikseen kahdeksi tuopiksi verta ja sadaksi raipaksi. Älköön Mayennella, niin paksu kuin onkin, älköönkä Nicolas Davidilla, niin pitkä kuin hän taas on, riittäkö verta Chicotin velan maksuksi, vaan jääkööt he velkaa ainakin viisitoista tai kaksikymmentä prosenttia ja heittäkööt henkensä kahdeksannellakymmenellä tai kahdeksannellakymmenelläviidennellä lyönnillä.

Kaikkien pyhimysten nimeen!

— Amen! — sanoi kuningas.

Chicot suuteli sitten maata ja kaikkien katselijain suureksi kummastukseksi — he eivät tuosta näytelmästä rahtuakaan käsittäneet — meni jälleen istumaan entiselle paikalleen kuninkaallisiin hevospaareihin.

— Kuuleppas, — sanoi kuningas, jonka arvokkuudesta nyttemmin oli haihtunut suuri annos, mutta jolla vielä kuitenkin oli oikeus saada vastaus tekemiinsä kysymyksiin, — kuuleppas, mestari Chicot! Mitä merkitsee koko tuo pitkä, merkillinen litania, mitä merkitsevät kaikki nuo lyönnit rintaan ja yleensä koko tämä sinun meininkisi tuon maallisen talon edustalla?

— Sire, — vastasi Chicot, — kaikki tämä merkitsee sitä että Chicot on samallainen kuin kettu. Chicot nuolee niin kauvan niitä kiviä, jotka ovat hänen omalla verellään tahritut, kunnes hän kykenee samoja kiviä vasten musertamaan niiden päät, jotka ovat hänen vertaan vuodattaneet?

— Sire, — huudahti Quélus — lyönpä vetoa siitä, että Chicotin rukouksella on yhteyttä sen saman asian kanssa, josta me äsken puhuimme, sillä hänhän mainitsi, niinkuin teidän majesteettinne kuuli, Mayennen herttuan nimen.

— Lyökääpäs vetoa, kreivi Quélus, — virkkoi Chicot, — lyökääpäs vetoa, niin te voitatte.

— Puhuuko hän sitten totta? — huudahti kuningas.

— Puhun, sire, — jatkoi Chicot. — Tässä talossa oli Chicotilla rakastajatar, hyvä ja ihana olento. Eräänä iltana Chicotin ollessa tämän rakastajattarensa luona piiritytti muuan mustasukkainen ruhtinas talon, otatti Chicotin kiinni ja antoi piestä häntä niin julmasti, että Chicotin oli hypättävä akkunasta kadulle. Koska oli aivan ihme, ettei Chicot siinä ruhjoutunut kuoliaaksi, polvistuu hän nyt joka kerta talon ohitse kulkiessaan, rukoilee rukouksen ja kiittää Herraa, joka oli pelastanut hänet niin suuresta vaarasta. — Voi Chicot parkaa! Ja te juuri äsken häntä tuomitsitte, sire! Kuitenkin minusta tuntuu siltä että sellainen toiminta kuin hänen aivan hyvin soveltuu hyvälle kristitylle.

— Pideltiinkö sinua hyvinkin pahoin, Chicot parkani?

— Kamalan pahasti, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin olisin halunnut.

— Kuinka niin?

— Nähkääs, minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisin saanut vakavammankin iskun.

— Syntiesikö takia?

— Ei, mutta Mayennin vuoksi.

— Ahaa, minä ymmärrän. Sinun tarkoituksesi on maksaa Caesasille…

— Caesarilleko? Ooh, ei. Älkäämme sekottako henkilöitä, sire: Caesar, hän on tuo suuri kenraali, tuo urhoollinen soturi, tuo veljeksistä vanhin, hän, joka tahtoo tulla Ranskan kuninkaaksi. Se on sinun asiasi, se, poikani. Maksa sinä, Henrik, omat velkasi. Minä kyllä maksan omani.

Henrik ei pitänyt siitä, että hänelle puhuttiin Guisen herttuasta. Chicotin huomautus sai hänet senvuoksi niin vakavalle tuulelle, että ehdittiin aina Bicêtreen asti, ennenkuin täten keskeytynyt keskustelu taas oli päässyt käyntiin.

Louvren ja Bicêtren väliseen matkaan oli tarvittu kolme tuntia, ja toivehikkaimmat laskivat saavuttavan Fontainebleauhon seuraavan päivän iltana, jota vastoin pessimistit olisivat olleet valmiit lyömään vetoa siitä, ettei sinne päästäisi ennenkuin kolmantena päivänä puolenpäivän seudussa.

Chicotin ajatus oli se, ettei sinne lainkaan saavuttaisi.

Illempana kuljettiin erään ravintolan ohi, jonka nimi oli "Ranskan hovi." Sieltä lemusi siihen raittiiseen ulkoilmaan paistien suloinen tuoksu ja sen kyökistä kuului hilpeätä melua.

Chicotin nenää kutittelivat ohikuljettaessa nuo miellyttävät tuoksut. Hän kumartui ulommas paareista ja näki ravintolan rapuilla seisovan useita väljiin viittoihin kääriintyneitä miehiä. Muuan miehistä oli pieni ja paksu ja sen kasvot olivat kokonaan joutuneet leveälierisen hatun varjoon.

Kaikki nuo miehet riensivät sisälle heti kun olivat huomanneet kulkueen. Mutta tuo lyhyt ja paksu mies ei ehtinyt sisään yhtä pian kuin toiset, Chicotilla oli siis tilaisuus tarkastella häntä likemmin. Samana hetkenä, jolloin tuo paksu mies pujahti ravintolaan, hyppäsi gascognelaisemme alas kuninkaallisista paareista ja pyydettyään hevosensa eräältä hovipojalta, joka talutti sitä suitsista, eristäytyi hän hämärän turviin koko saattueesta. Kun viimeiset ratsastajat olivat kadonneet näkymättömiin ja kun pyörien jyrinäkin oli lakannut kuulumasta, hiipi hän esiin piilopaikastaan ja lähestyi porttia, ikäänkuin olisi ollut tulossa Fontainebleausta. Päästyään akkunan luo loi hän pikaisen katseen ruudun läpi ja havaitsi suureksi tyytyväisyydekseen, että nuo äskeiset miehet yhäkin olivat siellä ja niiden joukossa myös se lyhyt ja paksu, johon hänellä oli ollut kunnia kiinnittää erityistä huomiotaan. Kun Chicotilla kuitenkin tuntui olevan omat syynsä siihen, että tämän henkilön ei tarvinnut häntä tuntea, tilasi hän pullon viiniä viereiseen huoneeseen, mutta valitsi siellä itselleen sellaisen paikan, ettei kukaan hänen sitä näkemättään voinut kulkea ulos eikä sisälle.

Chicot saattoi tästä kamaristaan silmäillä siihenkin toiseen. Siellä hän nyt näki tuon paksun ja lyhyen miehen, joka kaikesta päättäen oli vakuutettu siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä urkkijoita, koskapa hän antoi loimuavan, viiniköynnöksistä viritetyn takkavalkean valaista täydelleen koko olentoaan.

— Enpä erehtynytkään, — ajatteli Chicot. — — Jo rukoillessani rukoustani Ryuerssin kadulla oli kuin olisin aavistanut tämän miehen ilmestymistä. Mutta minkävuoksi hän tulee noin salaisesti ystävämme Herodeksen hyvään pääkaupunkiin? Miksi hän väistyi piiloon nähdessään meidän kulkevan ohi? Eiköhän hyvä jumala enää myöntäisikään minulle niitä odotusvuosia, joita häneltä olen rukoillut, vaan pakoittaisi minun maksamaan velkani ennenkuin otaksuinkaan?

Chicot huomasi piankin suureksi ilokseen, että hän saattoi siitä paikaltaan ei ainoastaan nähdä vaan myöskin onnellisen sattuman kautta kuulla miesten kaikki keskustelut. Tämän havainnon tehtyään hän alkoi mitä tarkkaavaisimmin kuunnella.

— Hyvät herrat, — virkkoi tuo paksu ja lyhyt mies seuralaisilleen, — luulenpa että jo on aika lähteä matkalle. Kulkueen viimeinen osasto on jo aikoja sitten mennyt ohitse, ja minä otaksun, että tie tähän aikaan on vapaa.

— Ihan vapaa, armollinen herra, — vastasi muuan ääni, joka sai Chicotin hätkähtämään. Tuo ääni oli sellaisen henkilön, johon Chicot ei vielä ollut kiinnittänyt vähääkään huomiotaan, sillä hän oli pitänyt silmällä vain päähenkilöä.

Viimeksi puhunut henkilö oli se, jota hän armolliseksi herraksi oli kutsunut, tavattoman pitkä. Hän oli yhtä kalpea kuin tuo toinen oli punakka, ja yhtä matelevainen kuin tuo toinen oli ylpeä.

— Haa, mestari Nicolas! — mutisi Chicot hienosti nauraen. — Sinä kaakotat; se on hyvä! Käypä mainion hyvin tällä kertaa, jos me erkanemme, puhuttelematta toisiamme.

Chicot tyhjensi sitten lasinsa ja maksoi laskunsa, niin ettei mikään häntä pidättäisi silloin kun hän katsoisi parhaaksi poistua.

Tämä varovaisuustoimenpide olikin paikallaan, sillä nuo seitsemän henkilöä, jotka olivat kohdistaneet Chicotin huomion itseensä, maksoivat laskunsa hekin, tai oikeammin sanoen, tuo paksu ja lyhyt mies maksoi niiden kaikkein puolesta. Senjälkeen he nousivat ratsujensa selkään, kääntyivät Parisiin vievälle tielle ja hävisivät yön hämärään.

— Hyvä, sanoi Chicot. — He menevät Parisiin. — Niinpä käännyn minäkin sinne takaisin.

Hän hyppäsi hevosensa selkään ja seurasi miehiä taampaa, kadottamatta hetkeksikään näkyvistään heidän harmaita viittojaan. Joukkue ratsasti kaupunkiin Porte-Saint-Antoinen kautta ja katosi sitten mehiläisparven tavoin Guisen hotelliin, joka ikäänkuin näytti heidän tuloaan odottavan, sulkeakseen kohta senjälkeen porttinsa.

— Vai niin, — tuumiskeli Chicot, asettautuen syrjään Quatre Filsin kadun kulmaukseen, — tässä siis ei olekkaan Mayenne yksin pelissä, vaan myöskin Guise. Tähän asti tämä juttu on ollut vain vähän kummallista, mutta nyt alkaa tämä kaikki käydä jo huvittavaksi. Kärsivällisyyttä vaan!

Chicot odotti todellakin hyvän aikaa huolimatta siitä että häntä paleli ja että hän oli nälissään. Viimein avautui taaskin palatsin portti: mutta noiden seitsemän viittoihin kääriintynnen ratsumiehen sijasta ilmestyikin sieltä nyt seitsemän genovevalaismunkkia, jotka, kapusonkeihinsa kietoutuneina, läksivät kulkemaan nöyrästi kumartunein päin ja suunnattoman suuria rukousnauhojaan nypistellen.

— Ohoo! — huudahti Chicot itsekseen, — mikä odottamatoin ratkaisu! Onko siis Guisen hotelli niin täynnänsä pyhyyttä, että sudetkin siellä muuttuvat lampaiksi heti kun ovat astuneet sen portista sisälle? Tämä kaikkihan käy yhä huvittavammaksi.

Chicot seurasi sitten munkkeja samoinkuin oli seurannut ratsastajia. Hän oli varma siitä että noiden kaapujen sisässä nyt olivat samat henkilöt, joita viitat olivat vähän aikaisemmin verhonneet.

Munkit kulkivat Seinen yli ja kääntyivät Sainte-Genevièven kadulle.

— Hm, hm! — ajatteli Chicot. — Pitäisiköhän meidän nyt kääntyä takaisin Fontainebleauhon? Siinä tapauksessa en ole kulkenut lyhintä tietä. Mutta ei. Me emme tule matkustamaan niin kauvas.

Munkit pysähtyivät tosiaankin Pyhän Genovevan luostarin eteen ja astuivat sen eteiseen, jonka pimennosta näkyi muuan samaan veljeskuntaan kuuluva munkki tarkoin tutkivan sisälletulijain käsiä.

— Piru vieköön! — ajatteli Chicot. — Näyttääpä siltä kuin pitäisi kaikilla luostariin tänä iltana pyrkijöillä olla puhtaat kädet. Siellä ihan varmasti on kysymyksessä jotain tavallista harvinaisempaa.

Chicot joutui nyt verrattain hämilleen sen johdosta, miten saisi pysäytetyiksi nuo seuraamansa henkilöt näkyvissään. Neuvottomana katseli hän ympärilleen ja kummastuksekseen huomasi, että kaikkia luostariin suuntautuvia katuja myöten vaelsi munkkeja, muutamat yksin, toiset kaksittain, ja että ne kaikki painautuivat luostariin.

— Ahaa, ajatteli Chicot, — tänä iltana mahtaa olla munkkiveljeskunnan kokous, johon Ranskanmaan kaikki genovevalaismunkit ovat kutsutut. Kautta kunniani, tämä on ensimäinen kerta, jolloin minun tekee mieleni ottaa osaa munkkikunnan kokoukseen.

Yhä vaan tulvi munkkeja eteiseen, ja ne kaikki näyttivät käsiään tai jotain kädessään olevaa merkkiä.

— Menisin hyvin mielelläni tuonne sisälle noiden mukana, — ajatteli Chicot, — mutta voidakseni sen tehdä kaipaan kahta ehdottomasti välttämätöntä kappaletta: ensinnäkin tuota kunnioitustaherättävää munkinkaapua ja toiseksi tuota merkkiä, jota nuo näyttelevät veli portinvartijalle. Sillä niillä varmastikin näkyy olevan joku merkki. Ah, veli Gorenflot, veli Gorenflot, olisitpa sinä nyt käsissäni, kunnon ystäväni!

Tämä huudahdus pääsi Chicotilta muistellessaan muuatta genovevalaismunkkia, joka useinkin oli hänen pöytätoverinaan silloin kun hän ei sattunut syömään Louvressa.

Munkkeja näkyi edelleenkin virtaavan luostariin niin suurin joukoin, että olisi pian luullut puolten parisilaisista kääriintyneen kaapuun. Väsymättä tarkasteli portinvartija yhtä tarkkaavaisesti heidän käsiään.

— Saapa nähdä, — mutisi Chicot, — eiköhän tuolla tänä iltana puuhailla jotain eriskummallista. Minun täytyy yhäkin jatkaa tutkimuksiani. Kello on nyt kahdeksan, ja almujenkerääminen on toimitettu. Minun siis pitäisi tavata veli Gorenflot Runsaudensarvessa, sillä juuri nyt on hänen illallisensa aika.

Chicot kannusti hevostaan ja ratsasti täyttä neliä Saint-Jacquesin kadulle, jonka varrella tuo Runsaudensarvi-niminen ravintola sijaitsi. Siellä kävivät tavallisesti ylioppilaat ja viiniinmenevät munkit.

Chicotkin siellä hyvin tunnettiin, ei jokapäiväisenä vieraana, vaan eräänä niistä salaperäisistä kävijöistä, jotka silloin tällöin pistäytyivät uhraamaan muutamia kultakolikoita ja hiukan järkeään mestari Claude Bonhometin ravintolassa.

19.

Veli Gorenflot.

Ilta oli niitä kylmiä talvi-iltoja, jolloin ravintolasalien ikkunoista hohtavat takkavalkeat tuntuvat kaksinverroin houkuttelevammilta.

Chicot astui aluksi saliin ja katseli siellä uteliaana ympärilleen joka soppeen, mutta kun hän ei mestari Clauden vieraitten seassa nähnytkään etsimäänsä henkilöä, meni hän, koteutunut taloon kun oli, suorastaan keittiöön.

Isäntä seisoskeli siellä erään hengellisen kirjan lukemiseen syventyneenä, odotellen samalla sitä että tavattoman suurelle paistinpannulle asetettu rasva ehtisi sulaa ja saisi tarpeeksi korkean lämpömäärän, jotta siihen voisi sekottaa paistettavia aineksia. Chicotin sisään astuessa kohotti mestari Bonhomet päätään.

— Vai te se olette, hyvä herra, — sanoi hän ja paiskasi kirjan kiinni. — Hyvää iltaa ja hyvää ruokahalua!

— Kiitos, hyvä ystävä, tästä kaksinkertaisesta toivomuksesta, vaikka toinen puoli tuleekin siitä teidän eduksenne. Mutta käyhän sekin päinsä.

— Kuinka niin? Mitä te tarkoitatte?

— Niin, tiedätteköhän, etten minä mielelläni syö yksin.

— Jos niin on laita, hyvä herra, — sanoi Bonhomet ja kohotti vihreätä lakkiaan, — niin voin minä kyllä tehdä teille seuraa.

— Kiitos, rakas isäntäni! Tiedän teidät sangen hyväksi pöytätoveriksi. Mutta asia on nyt sellainen, että minä etsinkin muuatta toista.

— Kenties veli Gorenflotia? — kysyi Bonhomet.

— Häntäpä juuri, — vastasi Chicot. — Joka hän on alottanut illallisensa?

— Ei, ei vielä. Mutta pitäkäähän kuitenkin kiirettä.

— Minkävuoksi minun pitäisi kiiruhtaa?

— Nähkääs: hän on viiden minuutin kuluttua lopettanut illallisensa.

— Veli Gorenflot ei ole illallistaan vielä alottanutkaan, ja kuitenkin hän on lopettanut sen jo viiden minuutin kuluttua, sanotte te?

— Hyvä herra, — sanoi mestari Claude, — tänään on keskiviikko, ja paasto alkaa.

— No, entä sitten? — kysyi Chicot äänellä joka ilmaisi, ettei hän paljo luottanut Gorenflotin uskonnolliseen tunnontarkkuuteen.

— Niin, mitäpä minä tietäisin? — virkkoi Claude ja teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen: en minä ymmärrä tästä kaikesta enempää kuin tekään, mutta niin se kuitenkin näyttää olevan.

— Ihan varmaan, — jatkoi Chicot, — on hänen ruumiillisessa ihmisessään jotain epäkunnossa. Vain viisi minuuttia Gorenflotin illallista varten! Tänään saattaa kohtalo minut ihmeellisten asiain todistajaksi.

Chicot siirtyi nyt erääseen pieneen, yksinäiseen huoneeseen, jonka punaruudukkailla uutimilla varustetun lasioven hän paiskasi auki. Siellä hän puhdistamattoman kynttilän valossa näki tuon kunnon munkin, joka välinpitämättömän näköisenä lautasellaan pyöritteli vedessäkeitettyä pinaattiannosta. Hän koetti saada tuota annostaan mehukkaammaksi sekottelemalla siihen muutamia juustonsiruja.

Veli Gorenflot oli noin kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja suunnilleen viiden jalan pituinen. Mutta tuon lyhyehkön vartalon korvasi kuitenkin, kuten tuo arvon veli itse väitti, ruumiinmuotoja ihailtava sopusuhtaisuus. Sillä se mitä hänen pituudestaan puuttui tuli korvatuksi toisaalle. Hänen selkänsä näet oli ainakin kolmen jalan levyinen, mikä, kuten tiedetään, vastaa lähes yhdeksän jalan ympärimittaa.

Hänen herkulesmaisten olkapäittensä keskestä yleni lihakseton kaula. Onnettomuudeksi oli tämä kaulakin sopusoinnussa muun ruumiin kanssa, s.o. se oli lyhyt ja paksu, mistä johtui että veli Gorenflot, ankaramman mielenliikutuksen sattuessa, oli aina lähellä saada halvauksen. Mutta tietoisena tuosta häntä aina uhkaavasta vaarasta ei veli Gorenflot koskaan kiivastunutkaan. Harvoinpa häntä näki niinkään hämmästyneenä kuin nyt, jolloin Chicot äkkiarvaamatta astui sisään.

— Hei, rakas ystävä! Mitäpä te siinä puuhailette? — huudahti gascognolaisemme, katsellen vuoroon pinaattiin, vuoroon Gorenflotiin, väliin puhdistamattomaan kynttilään ja väliin vedellä täytettyyn lasiin, johon värikkeeksi oli tipahutettu muutamia pisaroita viiniä.

— Niinkuin, hyvä veli, näette, syön minä illallista, — vastasi Gorenflot äänellä, joka soinnahti yhtä kimeästi kuin hänen luostarinsa kellot.

— Sanotteko tuota illallisen syömiseksi? Vihanneksiako ja juustoa? Laskette leikkiä!

Monsoreaun kreivitär

— Meillä on tänään paaston ensimäinen keskiviikko. Ajatelkaamme myöskin autuuttamme, hyvä veli, autuuttamme, — sanoi Gorenflot nenäänsä puhuen ja loi hurskaasti katseensa taivasta kohti.

Chicot seisoi nolostuneena. Hänen katseestaan huomasi, että hän jo useamman kerran oli nähnyt Gorenflotin kokonaan toisella tavalla viettävän pyhää paastoaikaa.

— Autuuttamme, — toisti hän. — Mitä helkuttia on vedellä ja vihanneksilla meidän autuutemme kanssa tekemistä?

— Kirjoitettu on: perjantaina älköön kukaan syökö lihaa, älköönkä myöskään keskiviikkona, — vastasi Gorenflot.

— Mutta miten te söitte aamiaisenne?

— Aamiaista en ole lainkaan syönyt hyvä veli, — vastasi munkki, yhä enemmän nenäänsä puhuen.

— Vai niin! Ellei kysymys sitten ole muusta kuin nenäänsä puhumisesta, — virkkoi Chicot, — niin olen minä valmis kilpailemaan siinä maailman kaikkien genovevalaismunkkien kanssa. Kun kerran ette ole syönyt aamiaista, — jatkoi hän, nenäänsä korottaen, — niin mitäpä olette sitten tehnyt, hyvä veli?

— Olen kirjoittanut puhetta, — vastasi Gorenflot ja kohotti ylpeänä päätään.

— Ahaa! Puhetta! Missä se tulee pidettäväksi?

— Tänä iltana luostarissa.

— Vai niin! — ajatteli Chicot, — puhe luostarissa tänä iltana. Sepä kuuluu hauskalta.

— Minä mietinkin nyt juuri lähteä sinne, sillä kuulijani tulevat muuten ehkä kärsimättömiksi, — sanoi Gorenflot ja pisti suuhunsa ensimäisen lusikallisen juustopinaattiansa.

Chicot muisti nyt tuon suuren munkkijoukon, jonka hän oli nähnyt hiipivän luostariin, ja ajatellessaan, että Mayennen herttuakin kaiken todennäköisyyden mukaan oli siellä, ihmetteli hän kovin sitä, miksi Gorenflot, jota tähän saakka ei oltu pidetty kaunopuhujana, juuri tänä iltana oli valittu puheenjohtajaksi Lothringin prinssille ja niin suurilukuisalle seurakunnalle.

— No sanoppas muuta! virkkoi hän. — Mihin aikaan teidän on tuo puheenne pidettävä?

— Kello yhdeksän ja puoli kymmenen välillä, hyvä veli.

— Hyvä. Kello on vasta neljännestä vailla yhdeksän. Toivon teidän viipyvän vielä viisi minuuttia. Piru vieköön! Siitähän on jo kulunut enemmän kuin kahdeksan päivää, kun me viimeksi söimme yhdessä!

— Se ei ole teidän eikä minun vikani, — vastasi Gorenflot, — eikä meidän ystävyytemme siitä vähääkään kärsi, saatte olla siitä vakuutettu, rakkahin veli. Asemannehan vaatii teidän alituiseen olemaan suuren kuninkaamme Henrik III:nen lähettyvillä, hänen, jota jumala varjelkoon! Ja minun säätyni veloittaa minun keräämään almuja ja lukemaan rukouksia. Ei siis lainkaan ole kummallista, että me niin harvoin tapaamme toisiamme.

— Niinpä niin, — sanoi Chicot. — Mutta juuri senvuoksi minusta onkin sitä suurempi syy pitää aina tavatessamme hiukan hauskaa.

— Minäkin olen siitä hyvin iloissani, — vastasi Gorenflot mitä ystävällisimmin silmäyksin, — mutta kuitenkin täytyy minun nyt poistua teidän luotanne.

Munkki oli juuri nousemaisillaan ylös.

— Syökäähän toki edes vihanneksenne, — virkkoi Chicot, asettaen kätensä hänen olalleen ja pakoittaen hänen siten pysymään paikoillaan.

Gorenflot katsahti pinaattiinsa ja huokasi. Sitten hän loi silmäyksen punertavaan veteen ja käänsi siitä päänsä pois.

Chicot havaitsi nyt tulleen sopivan ajan hyökkäyksen tekemiseen.

— Ettekö vielä muista tuota pikku päivällistä, jonka tässä tuonnoissa päivänä söimme Porte Montmartressa, jossa me, sill'aikaa kun suuri kuninkaamme Henrik ruoski itseään ja muita, pureksimme paistettua ankkaa ja krapupasteijoja ja joimme tuota herkullista bourgogneviiniä. Miksikä te sitä kutsuittekaan?

— Se oli muuan minun synnyinseudultani peräisin oleva viinilaji, — sanoi Gorenflot.

— Niin, niin, nyt minäkin sen muistan. Se on sitä samaa maitoa, jota te olette imenyt aina siitä lähtien kun tulitte tähän maailmaan, te Noakin kelpo jälkeläinen.

Alakuloisesti hymyillen nuoleksi Gorenflot suupieliään.

— Mitä piditte siitä viinistä? — kysyi Chicot.

— Se oli hyvää, — vastasi munkki. — Mutta löytyypä kuitenkin parempaakin.

— Niinpä isäntämme Claude Bonhomet tässä eräänä iltana väittikin, että hänellä on kellarissaan sellaista viiniä, joiden rinnalla hänen Porte Montmartressa olevan virkaveljensä viinit ovat vaan viheliäistä kuraa.

— Niin, se on totta, — myönsi Gorenflot.

— Mitä, onko se mahdollista? — huudahti Chicot. — Ja kuitenkin istutte te juomassa punaiseksi värjättyä vettä, vaikka teidän vain tarvitsisi ojentaa kätensä saadaksenne tuollaista viiniä? Hyi kuitenkin!

Näin sanoen Chicot tarttui Gorenflotin lasiin ja kaasi sen sisällön lattialle.

— Kaikella on oma aikansa, hyvä veli, — huomautti Gorenflot. — Viini on hyvää, kun sen juotua ei ole muuta tekemistä kuin ylistää jumalaa, joka meille sen on lahjoittanut. Mutta kun on pidettävä puhe, silloin on vesi suositeltavampaa, ei tietenkään maun vuoksi, mutta kumminkin hyödyn vuoksi.

Äh, murahti Chicot. — Minä, jonka myös on pidettävä puhe, ja luulenpa siinä onnistuvanikin, aion pyytää pullon tuota bourgogneviiniä. Ja sanokaapa, Gorenflot, minulle, mitä neuvoisitte minun ottamaan palanpainoksi?

— Ottakaa mitä muuta hyvänsä, — vastasi munkki, — mutta älkää tällaista pinaattia. Tämä on kaikista huonointa.

— Hyi! — sanoi Chicot, otettuaan veli Gorenflotin lautasen ja haistettuaan sitä. — Hyi!

Sitten hän kääntyi ja huusi isäntää. Tämä nähtävästikin oli jo ollut varuillaan ja ilmestyi heti kynnykselle.

— Mestari Claude! Tuokaa tänne pari pulloa sitä viiniä, jota te tässä eräänä iltana niin kovin kehuitte.

— Pari pulloa! sanoi Gorenflot. — Mitä te niin paljolla teette, kun minä kerran en mitään maista?

— Jos te olisitte tahtonut juoda mukana, niin olisin minä tilannut neljä pulloa, ehkäpä kuusi, olisinpa voinut sanoa: tuokaa niin paljo kuin sitä teillä on! — virkkoi Chicot. — Mutta kun saan juoda yksinäni, ei juominen tunnu niin hyvältä, ja kaksi pulloa riittää varsin hyvin.

— Kaksi pulloa on tosiaankin kohtuullista, — huomautti Gorenflot, — ja ellette lisäksi syö muuta kuin eräitä yksinkertaisia ruokalajeja, niin ei rippi-isällänne ole teille mitään huomautettavaa.

— En tietenkään, — sanoi Chicot. — Rasvaa paaston aikana! Hyi toki!

Sillaikaa kun mestari Bonhomet meni kellariin noutamaan sieltä noita kahta pulloa, pujahti Chicot ruokasäiliöön ja otti sieltä esiin lihotetun kanan.

— Mitä te siellä teette, hyvä veli? — uteli Gorenflot, joka osanotolla seurasi Chicotin kaikkia liikkeitä, — mitä teette siellä?

— Niinkuin näette, isken minä kynteni toutaimeen, niin ettei kukaan muu pääse tähän käsiksi.

Paaston aikana on näitä tällaisia ruokatavaroita hyvin vähän saatavissa.

— Toutaimeen! — huudahti Gorenflot hämmästyneenä.

— Tietystikin tämä on toutain, — sanoi Chicot, ja pisti tuon herkullisen linnun nenänsä alle.

— Milloin toutain on saanut nokan? — kysyi munkki.

— Nokan? — myhähti gascognelainen. — Missä se on? En minä näe tässä muuta kuin kitaset.

— Entä nuo siivet? kysyi munkki.

— Eviähän ne ovat.

— Entäpä höyhenet?

— Nehän ovat suomuja, rakas Gorenflot. Tehän taidatte olla hiprakassa!

— Hiprakassa! — huudahti Gorenflot. — Hiprakassa! Ah, sepä sattuikin paikalleen: minä, joka olen syönyt vain pinaattia ja juonut vettä!

No, niinpä onkin sitten pinaatti ja vesi noussut teille päähän.

— Loruja, arveli Gorenflot. — Tuossahan on isäntämme. Hän ratkaiskoon asian.

— Minkä niin?

— Sen, onko tuo toutain vai kana.

— Olkoon menneeksi. Mutta ensin hänen täytyy vetää korkit viinipulloista, sillä minä tahdon tietää, onko viini oikeata. Vetäkää korkit pois, mestari Claude!

Mestari Claude teki työtä käskettyä ja kaatoi puoli lasia Chicotille, joka tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sitten hän maiskutti suutaan, istahti alas ja virkkoi:

— Ah, minä olen huono viinintuntija! Minun kieleni ei maista lainkaan mitään. On mahdotonta sanoa, onko tämä parempaa tai huonompaa kuin Porte Montmartren viini. Enpä ole varma edes siitä, vaikka tämä olisi samaa viiniä.

Gorenflotin silmät säkenöivät katsellessa Chicotin lasin pohjalle jääneitä rubiininpunaisia pisaroita.

— Kuulkaapas, hyvä veli, sanoi Chicot ja kaatoi noin sormustimen täyden viiniä munkin lasiin, — tehän olette täällä maailmassa palvellaksenne lähimäisiänne. Selittäkää nyt minulle.

Gorenflot tarttui lasiin, vei sen huulilleen ja imi hitaasti ne muutamat pisarat, joita siinä oli.

— Se on kyllä samaa lajia, — virkkoi hän. — Se on varmaa, mutta…

— Mutta? toisti Chicot.

— Mutta sitä oli liian vähän voidakseni sanoa, oliko se huonompaa vai parempaa.

— Kuitenkin tahtoisin minä sen mielelläni tietää, — sanoi Chicot. — Enpä, hitto vie, tahdokkaan, että minua petetään. Jollei teidän hyvä, veli, tänä iltana olisi pidettävä puhetta, niin pyytäisin minä teidän tosiaankin vielä kerran maistamaan viiniäni.