SISÄLLYS: (continued 6)

David koetti saada huulilleen halveksivaa hymyilyä.

— Juuri niin, sellaisen aatelismiehen kanssa, joka näyttää teille olevansa oikeata lajia, — jatkoi Chicot. — Gorenflot, menkääpä huviksenne vartioimaan porstuaan, ettei kukaan saa häiritä minua keskustellessani tämän herran kanssa.

Gorenflotista ei ollut mikään mieluisempaa kuin päästä Nicolas Davidista mahdollisimman kauvas. Hän riensi ulos paljo keveämmin askelin kuin oli tullut sisälle. Chicot sulki sitten oven ja pani reikelin hakaan.

David tunsi alussa helposti selitettävää mielenliikutusta, mutta pian hän siitä tointui, sillä hän luotti taitavuuteensa miekkailijana, huomattuaan olevansa tekemisissä vain yhden ainoan henkilön kanssa. Kun gascognelainen oli saanut suletuksi oven ja kääntynyt ympäri, näki hän Davidin nojaavan sänkyään vastaan, ja miekka kädessään hilpeästi hymyilevän.

— Pukekaa vaatteet yllenne, herra, — sanoi Chicot. — Annan teille siihen aikaa, sillä en halua olla edullisemmassa asemassa kuin tekään. Tiedän, että olette taitava miekkailija, mutta se on minulle ihan samantekevää.

David alkoi nauraa.

— Pila on mainio, — virkkoi hän.

— Onpa kyllä, varsinkin minun mielestäni, koska olen sen itse sanonut. Ja se tulee teistä pian tuntumaan vieläkin paremmalta, sillä olettehan älykäs mies ja ymmärrätte sellaisia asioita. Mitäpä luulette minun täältä hakevan, mestari Nicolas?

— Kaiketikin niitä iskuja, jotka minä jäin teille Mayennen herttuan nimessä velkaa sinä päivänä, jolloin te niin ketterästi hyppäsitte ulos ikkunasta.

— En, hyvä herra, ne minulla ovat kylläkin mielessäni ja minä kyllä maksan ne takaisin sille henkilölle, joka minulle ne antoi, olkaa varma siitä. Mutta nyt minä olen tullut hakemaan muuatta sukutaulua, jonka herra Pierre de Gondy juuri äsken on teille jättänyt.

David kalpeni.

— Mitä sukutaulua?

— Sitä, joka osottaa, niinkuin tiedätte, että Guisein herttuat suorassa linjassa polveutuvat Kaarle Suuresta.

— Ahaa, — sähähti David, — te olette siis urkkija, hyvä herra. Minä pidin teitä vain narrina.

— Minä olen, jos teitä niin haluttaa, kumpaakin: urkkija, saadakseni teidät hirtetyksi, ja narri, voidakseni sitten hirttämisellenne nauraa.

— Minäkö tulisin hirtetyksi?

— Siekailematta, hyvä herra. Toivoakseni ette voi vaatia kaulanne katkaisemista, sillä sellainen oikeus kuuluu ainoastaan aatelismiehille.

— Mutta kuinka se voi käydä päinsä, jos saan luvan kysyä?

— Aah, ei mikään ole sen helpompaa. Minun vain tarvitsee kertoa totuus. Minun täytyy sanoa teille, paras herra David, että minä viime kuussa olin saapuvilla eräässä kokouksessa, joka pidettiin Guisen herttuoiden ja rouva de Montpensierin kesken. Pyhän Genovevan luostarissa.

— Tekö?

— Minä olin rippituolissa, niinkuin tekin, mutta vastakkaisella puolella olevassa. Niissä on surkean epämukavata istua, vai kuinka? Minulla oli enemmänkin syytä sitä valittaa, minä kun olin pakotettu odottamaan kokouksen loppua, ja se kesti melko kauvan. Kuulin kaikki puheet, näin Anjoun herttuan kruunaus-ilveilyn, mikä ei lainkaan huvittanut. Sen sijaan meni tuo pikku loppunäytös aika lailla mukiin — tuo Lothringin herttuoiden sukutaulu, jonka oli tarkastanut, korjannut ja parantanut mestari Nicolas David.

— Vai tunnette te siis sukutaulun, — virkkoi David, vaivoin vihaansa hilliten.

— Tunnen, — vastasi Chicot, — minusta se oli harvinaisen hyvin suunniteltu. Mutta saattaapa sellainen suuri ymmärrys olla onnettomuudeksikin: voi niin pian tulla hirtetyksi. Onpa synti, ajattelin minä, sallia niin kelpo miehen, kuin Davidin, tulla hirtetyksi, miehen, joka on mainio miekkailija, etevä asianajaja ja vieläpä päälle päätteeksi hyvä ystäväni, kun kerran voin en ainoastaan pelastaa hänet joutumasta nuoran jatkoksi, vaan myös avata hänelle tien onneen ja menestykseen. Kun siis kuulin teidän puhuvan matkustamisestanne, päätin minäkin seurata jäljissänne, minkä olen tehnytkin. Kaiketi ymmärrätte, etten minä ole matkustanut perässänne Parisista Lyoniin päästääkseni teidät taas käsistäni. Kaivoin pienen reiän tuohon seinään, ja olen voinut siitä pitää teitä mahdollisimman paljo silmällä. Myönnänpä saaneeni siitä nauttiakin useamman kerran päivässä. Vihdoin te sairastuitte, ja isäntä aikoi ajaa teidät täältä tiehenne. Olitte sitoutuneet tapaamaan herra de Gondyta "Kultaisessa joutsenessa" ja pelkäsitte, että tuo herra ehkä saisi teidät muualta käsiinsä. Sairaus siis saattoi olla teeskentelyä, enkä minä siihen kokonaan uskonutkaan. Mutta olisihan voinut olla myöskin todellista. Ja kun me kaikki olemme kuolevaisia, minkä seikan totuudesta te pian tulette vakuutetuksi, niin minä lähetin luoksenne siivon munkin, ystäväni ja matkatoverini, herättämään teissä katumusta ja saamaan teidän tekemään parannuksen. Mutta, paatunut syntinen kun olette, te tahdoitte hänet tappaa. Nyt olen minä itse tullut tänne sanomaan: sopikaamme asiasta, tahdotteko luopua yrityksestänne?

— Millä tavalla?

— Otaksukaamme, että te tosiaankin olisitte ollut sairas, ajatelkaamme, että ystäväni Gorenflot olisi teidät ripittänyt ja te olisitte antanut hänelle hänen pyytämänsä paperit. Silloin olisin minä antanut teille anteeksi ja laulanut sydämeni pohjasta teille kuolinvirrenkin. No niin, minäpä en tahdo olla elävää kohtaan sen ankarampi kuin kuolluttakaan. En siis voi muuta kuin sanoa teille nämä sanat: Herra David, te olette mainio mies, te osaatte miekkailla, ratsastaa, riidellä, narrata itsellenne rahoja. Sanalla sanoen: te voitte tehdä mitä hyvänsä. Olisi vahinko, jos sellainen mies äkisti häviäisi maan päältä, missä hänet on määrätty niin monessa asiassa onnistumaan. No niin, paras herra David, luopukaa pois salaliitosta. Uskokaa minua. Rikkokaa välinne Guisein kanssa! Antakaa paperit minulle, ja aatelisen kunniani kautta minä lupaan sovittaa teidän välinne kuninkaan kanssa.

— Mutta entäpä jos minä en teille niitä anna? — kysyi Nicolas.

— Ellette niitä anna, lupaan yhtä pyhästi surmata teidät. Tuntuuko tämä teistä edelleenkin yhtä naurettavalta, herra David?

— Tietysti.

— Mutta jos annatte minulle paperit, — jatkoi Chicot, — jää kaikki unhotuksiin. Te ette minua ehkä usko, herra David, sillä teillä on huono luonne ja te kuvittelette, että minun vihani teitä kohtaan on sammumaton. Niin ei kuitenkaan ole. Tietysti minä teitä vihaan, se on totta, mutta vielä enemmän vihaan minä Mayennen herttuaa. Antakaa minulle aseet käsiini häntä vastaan, niin minä pelastan teidät. Ja jos vielä haluatte minun tähän puheeseeni lisäävän jotain sellaista jota ette koskaan usko, kun kerran ette itse rakasta ketään muuta kuin omaa itseänne, niin tietäkää sitten, että minä pidän kuninkaasta, niin typerä, turmeltunut ja oikullinen kuin hän onkin, sillä juuri hän on suojellut minua tuota Mayennen teurastajaa vastaan. Minä tahdon, että minun Henrik kuningas parkani saa hallita kaikessa rauhassa, mikä kävisi mahdottomaksi, jos Guiset ja Nicolas Davidin sukutaulu häntä vastustavat. Antakaa siis minulle tuo sukutaulu, niin minä kunniani kautta lupaan olla ilmaisematta nimeänne ja toimia teidän onneksenne.

Näin puhuessaan Chicot katseli hyvin tarkkaavaisesti Davidia. Hän ei kuitenkaan kertaakaan huomannut mitään muutosta asianajajan kolkossa katseessa, ei pieninkään parempi tunne näyttänyt lieventävän noita kamalia piirteitä.

— Huomaan, — jatkoi Chicot, — hyvät puheeni hukkaan menneiksi. Te siis ette minua usko. Minulle jää siis vain yksi ainoa keino rangaista teitä minua kohtaan tekemistänne vääryyksistä ja saada maailma vapautetuksi miehestä, joka ei luota rehellisyyteen eikä ihmisyyteen. Minä teidät hirtätän. Hyvästi, herra David!

Tämän sanottuaan astui Chicot takaperin askeleen ovea kohti, päästämättä kuitenkaan asianajajaa näkyvistään.

Tämä sitävastoin astui askeleen eteenpäin.

— Ja luuletteko, että minä teidät päästäisin täältä ulos! — huusi asianajaja. — Enpä suinkaan, rakas urkkijani, enhän toki, Chicot ystäväni. Sen, joka on perillä moisista salaisuuksista, täytyy kuolla! Ken uhkaa Nicolas Davidia, hänen täytyy kuolla! Kun tullaan sisälle sillä tavoin kuin te, niin on kuoltava!

— Te puhutte ihan minun toivomuksieni mukaan, — vastasi Chicot yhtä kylmäverisesti. — Minua vain hieman epäilytti, koska varmasti olen teidät surmaava. Antakaa siis paperit minulle, — lisäsi hän jyrisevällä äänellä, — taikka minä teidät tapan ja ilmaisen vielä paikankin, miltä kohdalta ruumista: minä lävistän teidän kurkkunne samasta paikasta, josta te äsken aioitte iskeä ystäväni Gorenflotin suonta.

Chicot oli parahiksi saanut nuo sanat lausutuiksi, kun jo David raivoisasti naurahtaen syöksähti hänen päällensä.

Taistelijat olivat suunnilleen yhtä pitkät. Mutta Chicotin laihuus peittyi hänen vaatteisiinsa, jota vastoin asianajajan pitkä ja laiha varsi oli suojaton. Hän muistutti pitkää ja notkeata käärmettä, mutta, niinkuin Chicot jo oli hänelle sanonut, hänellä oli vertaisensa vastustaja vastassaan. Chicotista, joka miltei joka päivä harjoitti miekkailua kuninkaan kanssa, oli noiden harjoitusten kautta kehittynyt yksi taitavimmista miekkailijoista koko valtakunnassa, minkä myöskin Nicolas David pian huomasi. Hän peräytyi askeleen taaksepäin.

— Ahaa! — huudahti Chicot, — luulenpa, että te jo alatte minua ymmärtää! Sepä hyvä! Sanon siis vielä kerran: antakaa paperit tänne!

David vastasi vain hyökkäämällä uudelleen gascognelaisen kimppuun, ja uusi miekkailu alkoi, tuimempi kuin ensimäinen, vaikkapa Chicot edelleenkin tyytyi vain väistämään toisen iskuja. Tämä toinen yritys päättyi samalla tavalla kuin ensimäinenkin: asianajaja näet peräytyi muutamia askeleita.

— Nyt on minun vuoroni, — sanoi Chicot ja astui askeleen eteenpäin.

Chicotin lähetessä koetti David häntä väistää. Vihdoin sai Chicot häntä miekallaan pistetyksi siihen paikkaan, johon oli ennustanutkin: miekka tunkeutui asianajajan kurkkuun.

— Kas siinä nyt saitte sen, minkä lupasin, — virkkoi Chicot.

David ei vastannut. Hän vaipui lattialle ja hänen suustaan tulvahti hiukan verta.

Chicot peräytyi nyt vuorostaan muutaman askeleen. Sillä vaikkapa käärmettä haavoittaakin kuolettavasti, saattaa se vieläkin hiukan liikahtaa ja pistää.

David koetti laahautua sänkynsä luo, ikäänkuin vielä jotain salaisuuttaan säilyttääkseen.

— Ahaa! — huusi Chicot. — Luulin, että olet yhtä ovela kuin kettu, mutta sinähän päinvastoin oletkin tyhmä kuin aasi! Minä en tiennyt, mihin olit kätkenyt paperisi, mutta nyt sinä sen minulle itse näytät.

Ja Davidin kiemurrellessa kuoleman tuskissa riensi Chicot sängyn luo ja löysi päänaluksen alta pienen pergamenttikäärön, jota David, uhkaavaa vaaraa aavistamatta, ei ollut arvannut paremmin piilottaa.

Samana hetkenä kun Chicot avasi käärön katsoakseen, oliko siinä juuri se asiakirja, jota hän haki, kohottausi David raivostuneena ylös, mutta kaatui samalla ja heitti henkensä.

Silmät ilosta säkenöiden tutki Chicot pergamenttia ja pani sen sitten povitaskuunsa. Sitten hän asetti vainajan, joka oli kuollut melkein ilman ulkonaista verenvuotoa, sillä haavan laadun vuoksi oli veri juossut sisäänpäin, sänkyyn pitkäkseen, kasvot seinään päin, avasi oven ja huusi Gorenflotia.

— Kylläpä te olette kalpea! — virkkoi munkki sisälle tultuaan.

— Olen, — vastasi Chicot. — Tämän miesraukan viimeiset hetket ovat mieltäni jossain suhteessa liikuttaneet.

— Onko hän sitten kuollut? — kysyi Gorenflot.

— Niin on ainakin syy otaksua, — vastasi Chicot.

— Vaikka hän äsken oli niin terve!

— Liian terve. Hän halusi niellä esineitä, jotka olivat hänelle liian vaikeasti sulavia, ja hän on kuollut jostain sellaisesta, mikä on mennyt väärään kurkkuun.

— Ah! — virkkoi Gorenflot. — Se roisto aikoi kuristaa minut, kirkonmiehen! Senvuoksi on Jumala antanut hänelle kurituksen.

— Antakaa hänelle anteeksi, veli. Tehän olette kristitty.

— Minä annan hänelle anteeksi, vaikkapa hän säikäyttikin minua melko lailla.

— Mutta se ei riitä, — huomautti Chicot. — Teidän täytyy sytyttää eräitä vahakynttilöitä ja mutista muutamia rukouksia hänen tomunsa ääressä.

— Mitä varten?

— Kysyt mitä varten? Siksi, ettei sinua vangita murhaajana.

— Minäkö murhaaja! Tuon miehen murhaaja! Eikö vielä muuta? Hänhän päinvastoin tahtoi murhata minut.

— Niinpä vainenkin! Ja kun hän ei siinä onnistunut, niin hänen verensä joutui kuohuksiin, verisuoni ratkesi rinnassa, ja niin tuli hänestä loppu. Siis te jo huomaatte, Gorenflot, olleenne syynä hänen kuolemaansa. Tosin kylläkin viaton syy. Mutta ennenkuin syyttömyytenne tulisi selvitetyksi, saattaisitte te joutua moniin ikävyyksiin.

— Luulen teidän olevan oikeassa, herra Chicot.

— Sitäkin suuremmalla syyllä, kun tässä Lyonin hyvässä kaupungissa on verrattain valpas poliisi.

— Jeesus! — mutisi munkki.

— Tehkää siis niinkuin olen sanonut, veli: jääkää tähän. Kerratkaa kaikki rukoukset, joita muistatte tai ette muista, ja lähtekää sitten matkalle illalla, älkää liian kiiruusti, mutta ei myöskään liian hitaasti. Tunnettehan tuossa kulmauksessa asuvan hevosenkengittäjän?

— Tunnen. Juuri häneltä minä sain eilen illalla tämän iskun, — sanoi Gorenflot, sinistynyttä silmäänsä osottaen.

— Liikuttava muisto tosiaankin! No niin! Minä järjestän asiat siten, että te saatte sieltä hevosen, ymmärrättehän? Nouskaa satulaan ja, jos hiukankin olette omasta itsestänne selvillä, osaatte kyllä Parisiin. Villeneuve-le-Roi'ssa myytte hevosenne ja otatte Panurgen takaisin.

— Aa, tuon kelpo Panurgen! Mutta, — lisäsi munkki kovin surullisella äänellä, — millä minä elän matkustaessani?

— Kun minä kerran annan, niin annan minä riittävästi enkä jätä ystäviäni kerjuulle, niinkuin tehdään Pyhän Genovevan luostarissa, — sanoi Chicot. — Tässä saat!

Ja Chicot veti taskustaan kourallisen kultarahoja ja kaatoi ne munkin leveälle kämmenelle.

— Jalo mies! — huudahti Gorenflot. — Sallikaa minun jäädä luoksenne tänne Lyoniin! Minä pidän tästä Lyonista.

— Mutta oivalla toki yksi asia, sinä kolminkertainen pöllö! Minä en jää tänne, minä, vaan lähden matkalle niin joutuun, etten neuvoisi sinua lähtemään mukaani.

— Kuten haluatte, herra Chicot, vastasi Gorenflot säyseästi.

— Se on hyvin, toveri, — jatkoi Chicot. — Nyt minä sinusta pidän.

Chicot siirtyi nyt isännän luo, vei tämän syrjään ja virkkoi:

— Mestari Bernoville, aavistamattanne on talossanne sattunut tärkeä tapahtuma.

— Noh? — kysäsi isäntä tuijottaen. — Mitä on tapahtunut?

— Tuo mieletön rojalisti, uskonnon vastustaja, tuo inhottava hugenottien suosija…

— On tänä aamuna tavannut erään Roomasta saapuneen lähettilään.

— Sen kyllä tiedän, koskapa itse sen teille kerroinkin.

— No niin. Pyhä isämme paavi, jolle on uskottu kaiken oikeuden jakaminen, niin maallisen kuin hengellisen, on vartavasten lähettänyt tuon lähettilään tämän kapinoitsijan luo, vaikkei tämä aavistanut, missä tarkoituksessa.

— Mitä varten hän sitten tuli?

— Menkää sairaan kamariin, mestari Bernovillet, kohottakaa peitettä ja katsokaa hänen kaulaansa, niin saatte syyn tietää.

— Mitä te puhutte? Te minut pelästytätte.

— En sano enää mitään. Tämän oikeuden on sallittu tapahtua teidän talossanne, mestari Bernovillet. Paavi on senkautta osottanut teille suuren kunnian.

Sitten pisti Chicot kymmenen écuta isännän käteen ja riensi talliin noutamaan hevosiaan. Isäntä kiiruhti rappuja ylös Davidin kamariin ja löysi siellä Gorenflotin, joka oli lukemassa rukouksiaan. Bernovillet meni sängyn luo ja kohotti täkkiä. Hän näki haavan Chicotin ilmoittamassa paikassa.

— Noin kaikki uskonnon viholliset hukkukoot! — sanoi hän ja teki salaisen merkin Gorenflotille.

— Amen! — vastasi munkki.

34.

Anjoun herttua.

Oli muuan huhtikuun viimeisiä päiviä. Chartresin tuomiokirkko upeili juhlakoristeissaan.

Paljain jaloin oli kuningas astunut kirkkoon ja seisoi nyt keskellä kirkkoa. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen, olivatko kaikki hänen hovimiehensä ja ystävänsä uskollisesti saapuneet. Mutta eräät, joiden jalkoja katukivet olivat rasittaneet, olivat panneet kengät jalkoihinsa, ja toiset lepäilivät nälkiintyneinä ja väsyneinä jossain tien varrella olevassa majatalossa, johon olivat hiipineet. Vain ani harvat olivat pitkine katumusviittoineen ja paljasjalkaisina astuneet kirkon kostealle lattialle.

Se uskonnollinen seremonia, jonka piti hankkia Ranskalle kruununperillinen, oli nyt tapahtuva: pyhän neitsyen kaksi paitaa, joiden ihmeitätekevää vaikutusta siinä suhteessa ei saatettu epäillä, se kun niin usein ennenkin oli toteutunut, kaivettiin nyt esille kultaisista arkuistaan, ja kansaa tulvahti joukottain tähän juhlatilaisuuteen.

Yleisen hiljaisuuden vallitessa kuuli Henrik III merkillistä ääntä, joka muistutti hiljaista naurunhohotusta, ja vanhan tavan mukaan etsi hänen katseensa Chicotia, sillä hänestä tuntui siltä, ettei kukaan muu viitsisi nauraa niin juhlallisessa tilaisuudessa. Se ei kuitenkaan ollut Chicot, joka oli naurahtanut nuo pyhät paidat nähdessään. Chicotia ei näkynytkään tuossa pyhässä toimituksessa, ja se kuningasta kovin harmitti. Olihan Chicot hänestä hävinnyt, niinkuin muistetaan, jo matkalla Fontainebleauhon, eikä hän sen jälkeen ollut kuullut narrista mitään. Nauraja oli mies, joka ihan äskettäin näytti saapuneen kaupunkiin, sillä hänen loistava ratsastuspukunsa oli kauttaaltaan tomussa.

Huomattuaan kuninkaan käännähtävän, jäi hän hetkeksi kunnioittavana seisomaan.

Henrik, joka oli tyytymätön senvuoksi, että tuo mies oli saapunut niin myöhään ja että sillä oli kokonaan erilainen puku kuin toisilla, loi häneen vihaisen katseen.

Vastatullut ei näyttänyt siitä kuitenkaan olevan millänsäkään, vaan astui eteenpäin ja polvistui sen tuolin viereen, jossa Anjoun herttua istui. Tämä, joka näytti pikemminkin vaipuneen syviin ajatuksiin kuin hartaudenharjoituksiin, ei pannut mitään huomiota siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hetken kuluttua hän kuitenkin uinailuistaan heräsi, kääntyi äkkiä sivulle ja huudahti puolittain kuuluvasti: Bussy!

— Hyvää päivää, armollinen herra! — sanoi ylimys, kuin olisi tavannut herttuata edellisenä iltana ja ikäänkuin ei mitään merkittävämpää olisi heidän viime näkemästään tapahtunut.

— Mutta oletko ihan pois suunniltasi? — virkkoi prinssi.

— Kuinka niin, armollinen herra?

— Koska olet lähtenyt oleskelupaikastasi, missä sitten lienet ollutkin, ja tullut tänne Chartresiin näkemään madonnan paitoja.

— Armollinen herra, minun täytyy saada puhutella teitä hetimiten.

— Miksi et ole tullut ennemmin?

— Koska se on ollut mahdotonta.

— Mutta mitä kaikkea onkaan tapahtunut niinä lähes kolmena viikkona, jotka sinä olet ollut häveissä?

— Juuri siitä tahdon teitä puhutella.

— Kai sinä odotat siksi kunnes pääsemme ulos kirkosta.

— Täytyyhän se tehdä, jaa juuri se minua kiusottaakin.

— Vaiti! Tämä pian päättyy. Sitten menemme minun asuntooni.

Kuningas veti nyt tosiaankin oman paitansa ylle pyhän neitsyen karkean paidan, ja hovinaistensa avulla kommaili kuningatar samaa. Sitten polvistuivat kuningas ja kuningatar valtaistuinkehyksen alle ja olivat kotvasen vaipuneina hartaisiin rukouksiin. Sillävälin painoivat muut, hallitsijaa miellyttääkseen, otsansa lattiaan. Vihdoin nousi kuningas ylös, riisui yltään pyhän paidan, tervehti arkkipiispaa ja kuningatarta ja suuntasi askeleensa kirkon ovelle. Mutta äkkiä hän, huomatessaan Bussyn, pysähtyi.

— Haa, hyvä herra, — sanoi hän, — meidän hartaudenharjoituksemme ei näytä teitä miellyttävän, koskapa ette voineet riisua yltänne kultianne ja silkkejänne, vaikka kuninkaanne on pukeutunut tomuun ja tuhkaan.

— Sire, — vastasi Bussy arvokkaasti, vaikka harmista hiukan punastuikin, — ei kukaan minua hurskaammin haluaisi ottaa osaa teidän majesteettinne hartauteen, mutta minä palaan nyt juuri pitkältä ja vaivaloiselta matkalta ja sain vasta tänä aamuna tietää teidän majesteettinne matkustaneen Chartresiin. Olen niin ollen matkustanut kaksikymmentäkaksi liöötä viidessä tunnissa, sire, ehtiäkseni ajoissa tänne. Siinä syy, miksi en ole ehtinyt vaihtaa vaatteita, eikä sitä teidän majesteettinne muuten olisi huomannutkaan, jos olisin jäänyt Parisiin sen sijaan, että nyt saavuin nöyränä liittämään rukoukseni teidän majesteettinne toivomuksiin.

Kuningasta näytti tämä vastaus tyydyttävän, mutta kun hän samalla tuli katsahtaneeksi ystäviinsä, joista eräät kohauttelivat Bussyn selityksen johdosta olkapäitään, pelkäsi hän pahoittavansa heidän mielensä, jos käyttäytyisi ystävällisesti veljensä puoltajaa kohtaan, ja meni mitään sanomatta edelleen.

— No, — virkahti herttua, — huomasitko miten Schomberg, Quélus ja Maugiron kohauttelivat olkapäitään sinun anteeksipyynnöllesi?

— Sen näin hyvinkin selvästi, — vastasi Bussy välinpitämättömästi.

— No?

— Luuleeko teidän korkeutenne, että minä tahtoisin surmata aatelismiehen kirkossa? En, sitä tehdäkseni olen liian hyvä kristitty.

Herttua meni nyt sanomaan jäähyväiset veljelleen, joka, kaiketikin pyhän neitsyen vaikutuksesta, oli verrattain myötätuntoisella mielellä ja antoi siis Anjoun herttualle luvan palata Parisiin, milloin tämä vaan halusi. Herttua ja Bussy riensivät heti ensinmainitun asuntoon.

— Hyvä ystävä, — sanoi prinssi, — kerroppa nyt minulle seikkailusi. Arveleppa: minä jo luulin sinun kuolleen.

— Sen kyllä arvaan, armollinen herra.

— Voinet kuvitella, että koko hovi jo oli mielissään sinun katoamisesi johdosta. Mutta nyt ei ole siitä kysymys. Sinä läksit minun luotani ottamaan selkoa eräästä kauniista, tuntemattomasta naisesta. Kuka hän oli, ja onko minulla mitään toiveita hänen suhteensa?

— Kyllä, herra, te saatte niittää, mitä olette kylvänyt, nimittäin suuren häpeän.

— Kuinka sanoitte, hyvä herra? — kysyi herttua, ollen enemmän kummastuksissaan noista omituisista sanoista kuin Bussyn halventavasta äänilajista.

— Kuulin sen jo teidän korkeutenne, — vastasi Bussy kylmästi. On siis turhaa sanoa sitä uudelleen.

— Selittäkää lähemmin, hyvä herra, ja jättäkää arvoitukset ja pistosanat Chicotin huoleksi.

— Hyvä on, armollinen herra. Minä tyydyn vain terästämään hiukan teidän muistianne.

— Mutta ken sitten on tuo nainen?

— Minä luulen, että teidän korkeutenne oli hänet tuntenut.

— Oliko se siis hän? — huudahti herttua.

— Oli, armollinen herra.

— Ja oletko sinä hänet nähnyt.

— Olen.

— Onko hän puhutellut sinua?

— Tietysti. Vain kummitukset eivät puhu. Muuten oli ehkä teidän korkeudellanne syytä pitää häntä kuolleena, ja ehkäpä te sitä myöskin toivoitte.

Herttua kalpeni ja seisoi kuin murtuneena kuullessaan nuo sanat mieheltä, jolta hänen pikemminkin olisi pitänyt odottaa imartelua.

— Niin, armollinen herra, — jatkoi Bussy, — vaikka te miltei olitte pakottanut nuoren naisen etsimään marttyyrikuolemaa, on hän kuitenkin siitä pelastunut. Mutta älkää rauhottuko liian pian älkääkä vielä uskoko asian tulleen ratkaistuksi. Sillä samalla kun hän on pelastanut henkensä, on hän joutunut vielä pahemman onnettomuuden uhriksi kuin mitä kuolema olisi ollut.

— Mitä sitten on hänelle tapahtunut? - kysyi herttua liikutettuna.

— Hänelle on tapahtunut, armollinen herra, sellaista, että muuan mies on pelastanut hänen kunniansa ja elämänsä, mutta että se sama mies on vaatinut häneltä tuosta työstään niin kalliin palkan, että hänellä oli täysi syy katua ottaneensa lainkaan pelastustarjousta vastaan.

— Jatka!

— No niin, armollinen herra, välttääkseen joutumasta Anjoun herttuan jalkavaimoksi, on neiti de Méridor heittäytynyt miehen sellaisen syliin, jota hän inhoo.

— Mitä sinä puhut?

— Minä sanon, että Diana de Méridor nykyisin on Monsoreaun kreivittärenä.

Tavallisesti niin kalpea ruhtinas sävähti nuo sanat kuultuaan tulipunaiseksi.

— Kristuksen veren kautta! — huusi hän raivostuneena. — Onko tuo tosiaankin totta.

— On, kautta Jumalan, koska minä olen sen sanonut, — vastasi Bussy, katse ylpeänä.

En minä sitä tarkoittanut, — sanoi prinssi, — enkä minä lainkaan epäile teidän uskottavuuttanne, Bussy. Minä tahdoin vain itseltäni kysyä, oliko mahdollista, että joku minun ylimyksistäni olisi uskaltanut ryöstää minulta sen naisen, jota minä rakastin.

— Miksikäs ei? — vastasi Bussy.

— Ehkä siis sinäkin olisit tehnyt samoin?

— Minä olisin menetellyt vieläkin paremmin, armollinen herra. Olisin sanonut teille, että te olitte tahrannut kunnianne.

— Malttakaahan hetkinen, Bussy, — virkkoi herttua, joka nyt jo hieman tointui. — Olkaa hyvä ja kuulkaa minua. Ymmärrätte, hyvä ystävä, etten minä koetakaan puhdistautua.

— Siinä teette väärin, hyvä prinssi, sillä te ette ole tavallista ylimystä parempi, kun on kysymys kunnianasioista.

— Hyv'on! Juuri siitä syystäpä minä pyydän teitä Monsoreaun tuomariksi.

— Minuako?

— Teitä juuri. Ja teidän tulee sanoa minulle, eikö hän ole käyttäytynyt minua kohtaan kuin petturi.

— Teitäkö kohtaan?

— Niin, minua kohtaan, jonka tarkoitukset hän tunsi.

— Ja teidän korkeutenne tarkoituksena oli…

— Saada Diana rakastamaan itseäni.

— Saadako hänet rakastamaan?

— Niin, mutta etten missään tapauksessa käyttäisi väkivaltaa.

— Ja sekö oli tarkoituksenne, armollinen herra? — kysyi Bussy ivallisesti hymyillen.

— Epäilemättä, ja se tarkoitus minulla oli viimeiseen hetkeen asti, vaikka Monsoreau koetti sitä kaikin mahdollisin verukkein vastustaa.

— Armollinen herra, mitä te sanotte? Onko tuo mies siis tahtonut pakottaa teitä häväisemään Dianan?

— On.

— Neuvoillaanko?

— Kirjeillään. Haluatteko nähdä yhden niistä?

— Ah! — huudahti Bussy, — voiko tätä kaikkea uskoa!

— Odota hetkinen, niin saat nähdä. Herttua otti nyt pienestä laatikosta esille kirjeen ja ojensi sen Bussylle.

— Lue, — sanoi hän, — koskapa epäilet ruhtinaasi sanojen todenperäisyyttä.

Bussy otti vapisevin käsin kirjeen ja luki:

'Armollinen herra. Teidän korkeutenne voi olla levollinen. Asia järjestyy hyvin helposti, sillä nuori henkilömme matkustaa tänä iltana kahdeksaksi päiväksi erään tätinsä luo, joka asuu Luden linnassa. Mitä tuon nuoren tytön ennakkoluuloihin tulee, niin vakuutan minä, että ne haihtuvat heti kun hän saa nähdä teidän korkeutenne. Sillävälin olen minä toimessa… ja vielä tänä iltana on hän oleva Beaugén linnassa.

Teidän kunink. korkeut. uskollinen palvelija

Bryant de Monsoreau.'

— No, mitäpä sanot siitä? — kysyi prinssi, kun Bussy kahdesti oli lukenut kirjeen läpi.

— Minä sanon, että teitä palvellaan hyvin, armollinen herra.

— Päinvastoin, minut on petetty.

— Olette oikeassa: minä unohdin lopputuloksen.

— Se konna! Hän on kuvitellut minulle, että tyttö olisi kuollut.

— Tyttö, jonka hän teiltä varasti. Se oli alentava teko. Mutta, — lisäsi Bussy purevan ivallisesti, — Monsoreaun kreiville antaa anteeksi hänen rakkautensa.

— Haa! Luuletko niin!

— Hm, — myhähti Bussy, — minulla ei ole siihen nähden mitään määrättyä mielipidettä. Minä luulen niin, jos tekin niin luulette.

— Kerro nyt minulle, millä tavalla hän on menetellyt.

— Hän on kuvitellut nuoren tytön isälle, että tyttö oli viety pois teidän määräyksestänne. Hän saapui Beaugén linnaan tuoden tytölle kirjeen Méridorin paroonilta. Suostutettuaan tytön lähtemään mukaansa sulki hän hänet Saint-Antoinen kadun varrella sijaitsevaan taloon, jossa hän, alituiseen pelotellen tyttöä teidän muka pahoilla aikomuksillanne, sai viimein tytön pakotetuksi menemään avioliittoon kanssaan.

— Ja eikö tuo ole mitä inhottavinta halpamaisuutta? — huudahti herttua.

— Se on vain räikeämpää kuin teidän oma menettelynne, — vastasi Bussy ujostelematta.

— Haa, Bussy? Saatpa nähdä, enkö minä ole kostava.

— Kostava! Teidän korkeutenne, sitä te ette tee.

— Kuinka?

— Ruhtinaat eivät kosta, armollinen herra. He rankaisevat. Teidän tulee nuhdella Monsoreauta hänen halpamaisuudestaan ja rangaista häntä siten, että annatte neiti Méridorille takaisin hänen entisen vapautensa.

— Kuinka se kävisi päinsä?

— Ei mikään ole sen helpompaa: avioliitto on solmittu pakotuksesta, sillä ei siis ole mitään lain voimaa. Purattakaa se. Silloin te, armollinen herra, menettelisitte arvokkaan ylimyksen ja ylevämielisen ruhtinaan tavoin.

— Ahaa! — virkkoi prinssi epäluuloisena. — Mikä lämpö sanoissa! Sinä siis olet erittäin huvitettu tästä asiasta?

Minäkö? En hituistakaan. Mutta mikä minua huvittaa, armollinen herra, on se, ettei kenenkään tarvitsisi sanoa, että Bussy palvelee uskotonta ruhtinasta ja kunniatonta miestä.

— Hyvä on! Sinä saat nähdä. Mutta kuinka tämä avioliitto saataisiin puretuksi?

— Vallan helposti: käyttämällä tytön isän välitystä.

— Mutta hänhän on Anjoussa?

— Eipä olekkaan, armollinen herra. Hän on tyttärensä luona Parisissa. Puhukaa hänen kanssaan, armollinen herra. Saakoon hän teissä vihamiehen asemesta ystävän.

— Milloin saan häntä tavata?

— Heti kun pääsemme Parisiin.

— Hyvä! Asia on ratkaistu, minä annan ruhtinaallisen sanani sen vakuudeksi.

35.

Chicot ja kuningas.

Hiljaista oli Louvressa, sillä kello oli vasta yksitoista aamupäivällä. Kaikki tahtoivat olla häiritsemättä kuningasta, joka lepäili rasittavan pyhiinvaellusmatkan jälkeen.

Kaksi ratsastajaa saapui samaan aikaan, mutta eri tahoilta, Louvren pääportille.

— Ah! Herra Chicot! — huudahti toinen.

— Kas vaan, kreivi Bussy! — vastasi jälkimäinen.

— Te kai tulette tervehtimään kuningasta? — kysyi Bussy.

— Luullakseni tekin?

— En. Minä tulen tapaamaan Anjoun herttuata. Tiedättehän, herra Chicot, — lisäsi Bussy hymyillen, — ettei minulla ole onnea kuulua kuninkaan suosikkeihin.

— Se on kuninkaan vika eikä teidän. Bussy kumarsi.

— Hyvä herra, — sanoi hän, — tahdotteko ystävällisesti tehdä minulle pienen palveluksen?

— Varsin mielelläni.

— Hyvä on! Te saatte liikkua Louvressa missä haluatte, jota vastoin minun täytyy jäädä eteissaliin. Olkaa senvuoksi hyvä ja ilmoittakaa Anjoun herttualle, että minä olen täällä.

— Anjoun herttua aikoo epäilemättä käydä tervehtimässä hänen majesteettiaan. Miksi ette tule minun kanssani?

— Minä pelkään saavani happamia silmäyksiä kuninkaalta.

— Se kyllä ennen pitkää muuttuu, olkaa siitä varma.

— Ahaa! Te olette siis ennustajakin, herra Chicot?

— Välistä. Tulkaa siis, herra Bussy.

He menivät nyt kumpikin sisälle: toinen ohjasi askeleensa Anjoun herttuan huoneisiin, toinen kuninkaan makuukamariin.

Henrik III oli juuri herännyt. Hän oli soittanut kelloa, ja joukko palvelijoita ja hovimiehiä oli syöksähtänyt kuninkaan huoneeseen. Jo oli lihanliemet, mausteviinit ja lihapasteijat tuotu sisälle, kun Chicot varsin hilpeänä astui korkean herransa eteen. Ennenkuin sanoi hyvää päivääkään alkoi hän heti syödä vadista ja juoda kultamaljasta.

— No, kautta Jumalan! — huusi kuningas ihastuksissaan, vaikka olikin olevinaan suuttunut, — luulenpa, että siinä on Chicotin lurjus, se karkuri!

— Mitä sanot, poikani? — virkkoi Chicot, istahtaen kursailematta tomuisine saappaineen kultaisin liljoin kirjailtuun nojatuoliin, jossa Henrikin oli tapana istua. — Me kai unohdamme sen pienen Puolanmatkan, jolloin näyttelimme paimenten osaa, sill'aikaa kun Puolan herrat esittivät koiria…

— No niin, taaskin on minun kiusanhenkeni täällä, — sanoi Henrik. — Olenkin saanut olla rauhassa kolme viikkoa.

— Äh! — murahti Chicot. — Aina sinä valitat. Voisippa sinua, saamari vie, luulla joksikin omaksi alamaiseksesi! Selitäppä nyt, mitä olet tehnyt minun poissaollessani, pikku Henrikkini? Olet kai hallinnut tätä Ranskan kaunista kuningaskuntaa ylen hupaisesti, vai miten?

— Herra Chicot, te unohdatte, kuka olette?

— Näyttääkö kansa kieltään, häh?

— Hullu!

— Onko ketään hyvin käherrettyä pikku herraa hirtetty? Ah, anteeksi! Minä en huomannut teitä, herra Quélus.

— Chicot, meistä tulee vihamiehiä.

— Sanoppa myös, onko meidän taikka juutalaisten raha-arkuissa yhtään rahaa? Se ei olisi lainkaan hullumpaa, sillä me tarvitsemme hiukan huvittelua. Elämä tuntuu, kautta kunniani, kovin ikävältä!

Näin sanottuaan hän mielihalulla alkoi pistellä suuhunsa keltaisiksi paistetuita pasteijoja.

Kuningas alkoi nauraa. Niin hän tavallisesti aina lopuksi teki.

— No, — sanoi hän, — missäpä sinä olet ollut niin kauvan? Olen etsityttänyt sinua Parisin kaikista pahamaineisista paikoista.

— Oletko siis etsityttänyt myöskin Louvren?

— Ehkäpä sinä kaiken lopuksi olet ollutkin katumusmatkoilla.

Ihan oikein. Olen hiukan tutkistellut uskontoa, nähdäkseni, missä kunnossa se oli. Mutta se ei ollutkaan niin pian tehty. Olen saanut kyllikseni munkeista. Hyi, moisia kurjia olentoja!

Tällöin astui sisään Monsoreaun kreivi ja tervehti kuningasta hyvin kunnioittavasti.

— Vai te se olette, herra ylihovijahtimestari, — sanoi Henrik. — Milloinka järjestätte meille komean metsästyksen?

— Silloin kun teidän majesteettinne haluaa. Olen juuri saanut tietää, että S:t Germainen-Layessa on runsaasti villisikoja.

— Villisiat ovat kovin vaarallisia, — puuttui Chicot puheeseen. — Ellen väärin muista, oli Kaarle IX vähällä menettää henkensä eräällä villisikametsästysretkellä, ja sitäpaitsi ovat metsästyskeihäät raskaita ja tekevät rakkoja meidän hienoihin käsiimme. Eikö niin, poikani?

Herra Monsoreau katsahti karsaasti Chicotiin.

— Kuulehan, — sanoi gascognelainen Henrikille, — siitä ei ole pitkää aikaa, kun sinun ylihovijahtimestarisi kohtasi suden.

— Kuinka niin?

— Koska hän minusta niin paljo muistuttaa sellaista eläintä. Varsinkin on silmä hämmästyttävän yhdennäköinen.

Monsoreaun kreivi kalpeni vihasta ja virkkoi? — Herra Chicot, minä en ymmärrä narreja, kun en ole elänyt hovissa, ja tahdon saada teille sanotuksi, että en pidä loukkauksista kuninkaani läsnäollessa, kaikkein vähimmin ollessani täällä virka-asioilla.

No niin, hyvä herra, — sanoi Chicot, — te olette meidän hovimiesten suora vastakohta. Meistä on viimeinenkin narritemppu ollut hyvin hupainen.

— Mikä narritemppu? — kysyi Monsoreau.

— Se että teidät nimitettiin ylihovijahtimestariksi. Te huomaatte siitä, että vaikkei minun pikku Henrikkini olekkaan ihan niin suuri narri kuin minä, on hän kuitenkin paljo suurempi hullu.

Monsoreau loi kamalan silmäyksen gascognelaiseen.

— No, no, — virkkoi Henrik, riitaa peläten, — puhukaamme nyt jostain muusta, hyvät herrat.

— Puhutaan vaan, — myönnytti Chicot, — puhutaanpa vaikka Charterin madonnasta ja hänen ansioistaan.

— Ei mitään jumalattomuuksia, Chicot! — huusi kuningas ankarasti.

— Minäkö puhuisin jumalattomuuksia? — puolustihe Chicot. Luulenpa, että pidät minua kirkonpalvelijana etkä soturina!

Hyvä herra, — sanoi Monsoreau hyvin hiljaa Chicotille, — ettekö haluaisi hiukan keskustella kanssani tuossa ikkunankomerossa?

Kuinka sellaista kysyttekään? Sen teen mitä suurimmalla mielihyvällä.

— Mennään sitten syrjään.

— Mielelläni, vaikka kauvas metsään, jos teitä vaan haluttaa.

— Jättäkää nuo huomautuksenne: täällä ei niille voi kukaan nauraa, — virkkoi Monsoreau, mennen narrin seurassa ikkunankomeroon. — Nyt on meidän puhuttava totuutta, herra Chicot, herra hullu, herra narri. Aatelismies, pankaa mieleenne, aatelismies kieltää teitä nauramasta hänelle ja pyytää teitä ajattelemaan, ennenkuin määräätte kohtauksen johonkin metsään, sillä siellä kasvaa koko joukko keppejä ja vitsoja, ja ne kyllä kelpaavat toimittamaan saman tehtävän kuin nekin, joilla Mayenne niin vakavasti teitä kuritutti.

Haa! — sanoi Chicot ilman huomattavaa mielenliikutusta, vaikka hänen tummat silmänsä salamoivatkin. — Haa, hyvä herra! Te muistutatte minulle siitä, mitä minä olen Mayennelle velkaa. Tahdotteko ehkä saada minusta velkamiehen itsellenne, niinkuin minä olen hänen velallisensa?

— Käsittääkseni te, hyvä herra, unohdatte suurimman velkojanne.

— Se väitteenne minua kummastuttaa, herra kreivi, sillä voinpa kehua, että minulla on hyvä muisti. Kuka siis on tuo velkoja, jos saan luvan kysyä?

— Mestari Nicolas David.

— Aa, mitä häneen tulee, niin te erehdytte, — vastasi Chicot kolkosti hymyillen. — Hänelle en enää ole mitään velkaa. Hänen saamisensa on maksettu.

Samassa saapui siihen kolmaskin ja puuttui keskusteluun. Se oli Bussy.

— Kas, siinähän on herra Bussy, — sanoi Chicot. — Tulkaapas minua hiukan auttamaan. Herra Monsoreau on, kuten näette, vetänyt minut tänne syrjään ja tahtoo ahdistaa minua kuin hirveä. Sanokaa, herra Bussy, hänelle, että hän erehtyy, että hän onkin tekemisissä villisian kanssa ja että villisika hyökkää metsästäjän päälle.

— Herra Chicot, — puheli Bussy, — luulenpa teidän menettelevän väärin herra ylihovijahtimestaria kohtaan, jos otaksutte, ettei hän pidä teitä sinä, mikä olette, nimittäin hyvänä aatelismiehenä. Hyvä herra, — jatkoi Bussy kreivin puoleen kääntyen, — minulla on kunnia ilmoittaa teille, että Anjoun herttua haluaa teitä puhutella.

— Minuako? — kysyi Monsoreau levottomasti.

— Juuri teitä, hyvä herra, — vastasi Bussy.

Monsoreau loi Bussyyn katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen sielunsa pohjaan. Kreivi vain rauhallisesti hymyili.

Anjoun herttua odotteli vastaanottohuoneessaan, lueksien sitä kirjettä, minkä lukijamme jo tuntevat. Kuultuaan oviverhojen siirtyvän, luuli hän Monsoreaun tulevan ja kätki nopeasti kirjeen.

Bussy astui sisälle.

— Armollinen herra, hän tulee heti.

— Eikö hän epäile mitään?

— No, mitäpä siitä, jos epäilisikin? kun te kerran olette hänet vähäpätöisestä henkilöstä ylentänyt, niin voittehan tehdä hänet jälleen vähäpätöiseksi.

— Tietysti, — vastasi herttua, katseessaan hajamielisyyden ilme, niinkuin tavallisesti aina, milloin pontevuus tuli kysymykseen.

— Näyttääkö hän teistä tänään vähemmän rikolliselta kuin eilen?

— Sata kertaa enemmän. Hänen rikoksensa ovat sitä laatua, että ne tuntuvat sitä suuremmilta, kuta enemmän niitä ajattelee.

— Onhan asia, — huomautti Bussy, — sitäpaitsi ihan yksinkertainen. Hän on petollisesti ryöstänyt nuoren, jalosukuisen tytön, hän on kaikenmoisin petoksin ja keinoin, jotka ovat aatelismiehelle arvottomia, pakottanut hänet kanssaan avioliittoon. Hänen täytyy itsensä pyytää tuon avioliiton purkamista, tai on sitä pyydettävä teidän hänen sijaansa.

— Kyllä se on päätetty.

— Ja isän ja tyttären nimessä on minulla teidän kunniasananne takeena siitä?

— On.

— Pankaa mieleenne, että he tuskallisina odottavat teidän ja tuon miehen välisen keskustelun tulosta.

— Nuori tyttö tulee pääsemään vapaaksi, Bussy, minä sen sinulle lupaan.

— Ah! — huokasi Bussy. — Jos sen saatte aikaan, niin toimitte todellakin ylevämielisen ruhtinaan tavoin.

Näin sanoen hän tarttui herttuan käteen, siihen käteen, jolla oli päätetty niin monta väärää lupausta, ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Samassa kuului etuhuoneesta askelia.

— Hän on nyt siinä, — sanoi Bussy.

— Tulkaa herra Monsoreau sisälle! — huusi Frans niin ankaralla äänellä, että Bussy luuli voivansa pitää sitä hyvänä merkkinä.

Tämä nuori ylimys, joka oli miltei varma asiansa onnistumisesta, ei voinut pidättää katseestaan eräänlaista ylpeyden ivaa Monsoreaun kreiviä tervehtiessään. Ylihovijahtimestari puolestaan vastasi Bussyn tervehdykseen lasimaisella katseella, jonka taakse hän visusti salasi sielunsa tunteet.

Bussy siirtyi etuhuoneeseen, missä oli useita muitakin aatelismiehiä. Hän näytti päältäpäin verrattain tyyneltä ja antamatta kenenkään huomata sitä kauheata ahdistusta, joka hänen sieluaan painoi, odotteli hän tuskallisena tuon hänelle niin tärkeän keskustelun tulosta.

Riittävästi tunsi Bussy Monsoreaun oivaltaakseen, ettei tämä mielisuosiolla antautuisi. Mutta Anjoun herttuahan tarvitsisi vain lausua tahtonsa julki saadakseen hänet tottelemaan, taikka saattaisi hän miehen kokonaankin lannistaa.

Äkkiä kuului kajahtavan prinssin ääni, ja se tuntui käskevältä.

— Ah! — ajatteli Bussy, ollen ilosta pois suunniltaan, — herttua pitää sanansa!

Mutta tuon huudahduksen jälkeen ei herttuan ääntä enää kuulunut. Yht'äkkiä avautui ovi herttuan huoneeseen, ja sieltä sisäpuolelta kuului iloisia ääniä.

Bussy tiesi, että herttua oli ylihovijahtimestarin kanssa kahdenkesken ja että heidän keskustelunsa, jos se olisi jatkunut hänen toivomaansa suuntaa, olisi pitänyt olla kaikkea muuta kuin iloista. Nuo odottamattomat äänet saivat hänet senvuoksi vapisemaan.

Pian kuuluivat äänet lähempää, oviverho kohotettiin ylös. Monsoreau oli tulossa selin takaisin, syvään kumartaen, ja herttua saattoi häntä ovelle asti ja lausui:

— Hyvästi, hyvä ystävä! Asia on päätetty.

— Hyvä ystävä! — mutisi Bussy. — Oi, mitä se merkitsee?

— Siis, armollinen herra, — sanoi Monsoreau, — on asian julkiseksi tekeminen nyt teidän korkeutenne mielestä parasta?

— Niin on, — vastasi herttua, kaikki tuo salakähmäisyys on vain lapsellista.

— Minä siis, — virkkoi ylijahtimestari, — esittelen hänet tänä iltana hänen majesteetilleen.

— Tehkää se pelkäämättä. Minä valmistan asiata jo edeltäkäsin.

Herttua kumartui sitten ihan lähelle ylihovijahtimestaria ja kuiskasi jotakin tämän korvaan.

— Se kaikki on toimitettu, armollinen herra, — vastasi tämä.

Monsoreau kumarsi vielä kerran herttualle, joka nyt katsahti ympärilleen, mutta ei huomannut Bussya, sillä tämä seisoi oviverhon laskosten takana.

— Hyvät herrat, — sanoi Monsoreau, kääntyen aatelismiesten puoleen, jotka kumartelivat! tälle uudelle, Bussyakin etevämmälle suosikille, — hyvät herrat, suvaitkaa minun ilmoittaa teille muuan uutinen: hänen korkeutensa on antanut minulle luvan tehdä tunnetuksi avioliittoni neiti Diana de Méridorin kanssa, ja saan minä kunnian esitellä hänet tänä iltana hovissa.

Bussy horjui: vaikkakaan isku ei ollut odottamaton, oli se kuitenkin niin valtava, että hän sen johdosta tunsi aivan kuin luhistuvansa kokoon. Vaistomaisesti siirsi hän oviverhon syrjään. Hän seisoi nyt herttuan kanssa kasvot vastatusten. He olivat kumpikin kalmankalpeat, vaikkakin erilaisista syistä, ja he loivat toisiinsa katseen, joka Bussyn puolelta ilmaisi halveksumista ja Anjoun herttuan puolelta kauhua.

Monsoreau tunkeutui aatelismiesjoukon läpi, joukon, josta sateli hänelle kohteliaisuuksia ja onnitteluja.

Bussy teki liikkeen mennäkseen herttuan luo. Mutta tämä huomasi, mitä hänellä oli odotettavissa, ja ehti laskea oviverhon alas ja sulkea oven: kuului, miten avainta lukossa käännettiin.

Bussy tunsi veren pakkautuvan sydämeensä. Hänen kätensä siirtyi vaistomaisesti vyössä riippuvaan tikariin ja hän veti tikarin kuin koneellisesti ulos tupesta, sillä intohimonsa olivat useinkin alussa hillittömät. Mutta syvä ja katkera tuska tukahutti hänen vihansa. Hän huomasi kuitenkin, että jos hän jäisi siihen, hänen surunsa saattaisi tehdä hänet naurunalaiseksi. Senvuoksi hän riensi alas linnanpihalle, hyppäsi ratsunsa selkään ja alkoi täyttä neliä ratsastaa S:t Antoinen kadulle päin.

Parooni ja Diana odottelivat rauhattomina Bussyn lupaamaa vastausta. He näkivät nuoren ylimyksen palaavan kalpeana ja murtuneen näköisenä. Diana oivalsi kaiken ja parkasi. — Rouva, — huusi Bussy, — halveksikaa, vihatkaa minua! Luulin olevani jotakin tässä maailmassa, ja olenkin vain mitätön atoomi, tomuhiukkanen. Luulin voivani saada jotain aikaankin, enkä kykene repimään edes sydäntä rinnastani. Hyvä rouva, te olette tosiaankin Monsoreaun kreivin puoliso, hänen laillinen vaimonsa, tänä hetkenä julkisesti siksi tunnustettu, ja teidät tullaan tänä iltana esittelemään hovissa. Mutta minä olen houkkio raukka, viheliäinen hupsu, tahi oikeammin, niinkuin te, herra parooni, sanoitte, Anjoun herttua on pelkuri konna.

Ja niin sanottuaan hän, jättäen isän ja tyttären mitä kuvaamattomimman kauhun valtaan, syöksähti tuskasta ja raivosta mielipuolena ulos huoneesta, heittäysi ratsunsa selkään, kannusti sitä hurjasti, ja käsi suonenvedontapaisesti sydäntä painaen, lensi pois kuin kauhuaherättävä henkinäky.

Ensimäisen osan loppu.