SISÄLLYS: (continued 4)

— No, olkoon menneeksi, teidän vuoksenne, — vastasi munkki.

— Sepä oli kunnon miehen sana, — lausui Chicot. Näin sanottuaan hän kaatoi munkin lasin puolilleen.

Gorenflot kohotti lasin huulilleen yhtä juhlallisesti kuin äskenkin ja maisteli sen sisällön yhtä vakavasti.

— Tämä on parempaa, — sanoi hän, — sen minä takaan.

— Äh! Te pidätte isännän puolta.

— Sen, joka on tottunut juomaan, — huomautti Gorenflot, — tulee ensi siemauksesta tuntea laji, toisesta hyvyys ja kolmannesta ikä.

— Ikä, te sanotte, — tokaisi Chicot. — Silloinpa olisin halukas tietämään, miten vanhaa tämä viini on.

— Se on varsin helppoa saada tietää, — selitti Gorenflot ja ojensi lasiaan. — Kaatakaa minulle vain kaksi tippaa, niin minä sanon sen heti.

Chicot kaatoi munkin lasin melkein täyteen. Munkki tyhjensi sen hitaasti, mutta yhteen hengenvetoon.

— Tämä on vuodelta 1561, — sanoi hän, pannen lasin takaisin pöydälle.

Niin, joulun seudusta vuodelta 1561, — vakuutteli Claude Bonhomet. — Se sattui ihan oikein.

— Veli Gorenflot, — sanoi nyt gascognelainen ottaen hatun päästään ja kumartaen munkille, — Roomassa on julistettu pyhimykseksi monta sellaista, jotka olisivat sen paljo vähemmin ansainneet kuin te.

— Tämä johtuu vain pienestä tottumuksesta, hyvä veli, — väitti Gorenflot ujosti.

— Ja taipuvainen myös, — arveli Chicot. — Eipä tottumus, hitto vie, yksinään riitäkään, siitä olen itsekin todistuksena, minä, jolla nyt toki hiukan lienee tähänkin tottumusta. Mutta mitä nyt aiotte tehdä?

— Nousen ylös, kuten näette.

— Mitä varten?

— Lähteäkseni luostariin.

— Maistamattako minun toutaintani?

— Aah, sehän oli totta, — huudahti Gorenflot. — Näyttää siltä, kunnon veli, että te vieläkin vähemmän ymmärtäisitte ruokia kuin juomia. Mestari Bonhomet, mikä elukka tämä on?

Gorenflot näytti isännälle tuota kiistan esinettä. Isäntä katseli tuollaisen kysymyksen tekijää kummastuneena.

— Niin, — puuttui Chicotkin puheeseen, — teiltä kysytään, mikä tuo otus on?

— Tule ja puserra! — huudahti isäntä. — Kanahan se on!

— Kana! — kertasi Chicot kummastunein katsein.

— Tietystikin! — jatkoi mestari Claude.

— No, onko teillä vieläkin jotain vastaanväittämistä? kysyi Gorenflot riemuissaan.

— Niin, niin, — sanoi Chicot, — näyttääpä siltä kuin olisin minä väärässä. Mutta kun minun mieleni kerran tekee syödä tuo kana syntiä tekemättä, niin tehkää minulle, hyvä veli, ainakin se palvelus… pyydän teitä molemminpuolisen ystävyytemme nimessä… että kastatte sen muutamilla vesipisaroilla toutaimeksi.

— Ahaa! — virkkoi Gorenflot nauraen.

— Niin, minä pyydän teitä, — jatkoi gascognelainen, — sillä muuten tulen ehkä tehneeksi syntiä, syömällä kiellettyä ruokaa.

— Olkoon menneeksi, — sanoi Gorenflot, joka, ollen luonnostaan kelpo pöytäkumppani, nyt oli alkanut tulla paremmalle tuulelle. Siihen kai oli osaltaan vaikuttanut tuo kolme kertaa tapahtunut viinin maisteleminenkin. — Mutta eipä tässä enää olekkaan vettä.

— Jossain on kirjoitettu, en muista varmaan missä: voit hätätilassa käyttää hyväksesi sitä mitä sinulla on. Tarkoitus pyhittää välikappaleet. Kasta viinillä, hyvä veli, kasta viinillä. Elukasta voi tosin siten tulla vähemmän katolilainen, mutta ei silti huonompi.

Chicot täytti munkin lasin ääriään myöten. Nyt oli ensimäinen pullo tyhjennetty.

— Bacchuksen, Comuksen ja Momuksen nimeen kastan minä sinut toutaimeksi, — sanoi Gorenflot.

Sitten hän kastoi sormenpäänsä viiniin ja pudotti niistä muutamia pisaroita kanan päälle.

— Kas niin, — virkkoi gascognelainen, munkin lasia kilistäen, — tyhjentäkäämme nyt lasi vastakastetun kunniaksi. Tulkoon hän mahdollisimman pian paistetuksi, ja täydentäköön mestari Claude Bonhometin taitavuus ne ominaisuudet, joita tällä kanalla jo luonnostaan on!

— Niin, vastakastetun malja! — huusi Gorenflot nauraen ja iski nahkaansa lasillisen bourgognea, jonka Chicot oli hänelle kaatanut. — Toutaimen malja! Tämä on totta, kautta kunniani, oivallista viiniä.

— Mestari Claude, — sanoi Chicot, — pankaa heti tämä toutain paistumaan. Voidelkaa se tuoreella voilla, johon on sirotettu hienoksihakattua läskiä ja maustesipulia. Kun se alkaa muuttua ruskeaksi, niin pankaa pari käristettyä leivänpalaa paistinpannulle ja tarjoilkaa se sitten lämpöisenä.

Gorenflot ei sanonut sanaakaan, mutta hän näytti hyväksyvän nuo annetut määräykset katseellaan ja nyökäyttämällä päätään tuskin huomattavasti. Se näytti merkitsevän täydellistä suostumusta.

— Vielä, — jatkoi Chicot, huomattuaan tarkoituksensa onnistuneen, — vielä, mestari Bonhomet, me haluamme sardelleja ja makrilleja. Olemme paastoavaisia niinkuin hurskas veli Gorenflot juuri huomautti, ja minä tahdon täydellisen paastopäivällisen. Hei, odottakaapas… kaksi pulloa tätä teidän mainiota viiniänne vuodelta 1561.

Keittiöstä alkoivat höyryt vähitellen tunkeutua munkin nenään. Vesi kihosi hänen suuhunsa, hänen silmänsä säkenöivät, mutta vielä hän jaksoi hillitä itsensä ja tekipä vielä liikkeen noustakseen ylöskin.

— Mitä! — huudahti Chicot. — Aiotteko lähteä pois juuri nyt, kun tässä pitäisi maistaa toutainta?

— Minun täytyy se tehdä, hyvä veli, — sanoi Gorenflot, ja loi katseensa taivasta kohti, ikäänkuin antaakseen Meidän Herrammekin ymmärtää, miten suuren uhrauksen hän nyt aikoi tehdä.

— On kuitenkin hyvin varomatonta pitää puhe paastottuaan.

— Minkävuoksi? — kysyi munkki.

— Sillä teidän hengityksenne tekee tenän, hyvä; veli. Galenus sanoo: Ihmisen kieli on heikko ja herpaantuu helposti.

— Se on, sen pahempi, totta, — selitti Gorenflot, — sitä olen monesti itsekin saanut kokea. Jos minulla olisi ollut riittävän vahvat keuhkot, olisi minusta tullut oikea kaunopuhuja.

— Siinä sen nyt näette, — virkkoi Chicot.

— Onneksi, — jatkoi Gorenflot ja istahti taas paikalleen, — onneksi on minussa sitä enemmän hartautta.

— Niin kyllä, mutta ei hartauskaan yksin riitä. Teidän sijassanne maistaisin minä näitä sardelleja ja joisin muutaman tipan tätä nektaria, jumaltenjuomaa.

— No, ojentakaapa sitten tänne yksi sardelli ja yksi ainoa lasi viiniä.

Chicot pani sardellin munkin lautaselle ja kaatoi viiniä hänen lasiinsa.

No, miltäs tuntuu? kysäsi Chicot, joka, narratessaan munkkia syömään ja juomaan, itse pysyi verrattain kohtuullisena. — Miltäs tuntuu?

— Tunnenpa todellakin olevani vähemmän heikko kuin äsken, — vastasi Gorenflot.

— Mutta piru vieköön! virkkoi Chicot, — kun on pidettävä puhe, niin ei riitä että tuntee itsensä, kuten te sanotte, vähemmän heikoksi, vaan täytyy tuntea olevansa voimakas ruumiiltaan ja sielultaan. Ja teidän sijassanne, — jatkoi gascognelainen, — minä tuohon tilaan päästäkseni söisin toutaimen kummankin evän. Sillä ellette syö tämän enempää, saatatte te haiskahtaa viinille.

— Kas pentele! — sanoi Gorenflot. — Olettepa oikeassa. Sitä minä en tullut ajatelleeksi.

Ja kun kana juuri tällöin tuotiin pöytään, leikkasi Chicot siitä heti yhden jalan, joita hän eviksi kutsui. Munkki maisteli sitä ja söi.

— Kautta jumalan! — huudahti Gorenflot. — Kylläpä tämä onkin mehukasta kalaa!

Chicot leikkasi nyt toisen "evän" ja pani senkin munkin lautaselle, tyytyen itse siiventynkään.

— Entä miten tämä viini on hyvää! — jatkoi Chicot, vetäen korkin kolmannesta pullosta.

Sittenkun Gorenflotin suuri vatsa kerran oli päässyt alkuun, ei mies enää lainkaan voinut hillitä itseään, vaan hän pureksi toisen siiventyngänkin niin paljaaksi, ettei siihen jäänyt mitään muuta kuin pelkät luut. Senjälkeen hän huusi Bonhometia ja sanoi tälle:

— Mestari Claude, minä olen hyvin nälissäni. Ettekö äsken tahtonut tarjota minulle läskipannukakkua.

— Tietysti, — sanoi Chicot, — sehän on jo tilattu. Vai kuinka, Bonhomet?

— Totta kai, — vastasi isäntä, sillä hän ei koskaan vastustellut vieraitaan tällaisissa asioissa.

— No, tuokaa se sitten tänne, mestari Claude! — huusi munkki.

— Viiden minuutin kuluttua, — vastasi isäntä, oivallettuaan Chicotin salaisen silmäniskun, ja riensi heti valmistamaan tuota tilattua annosta.

— Ah! — virkkoi Gorenflot ja antoi tavattoman suuren nyrkkinsä, jossa oli kahveli, vaipua pöydälle — Nyt tuntuu olo tosiaankin paremmalta.

— Eikö asia siis ole niinkuin minä sanon? — huomautti Chicot.

— Ja jos pannukakku nyt olisi tässä niin haukkaisin sen yhtenä ainoana suupalana, aivan samoin kuin nyt tyhjennän tämän lasin yhdellä siemauksella.

Säkenöivin silmin tyhjensi nyt munkki kolmannesta pullosta neljänneksen.

— Vai niin, — sanoi Chicot, — ette siis tuntenut voivanne varsin hyvin?

— Olin aivan uuvuksissa, hyvä ystävä, — vastasi Gorenflot. — Tuo kirottu puhe oli minut lopen väsyttänyt. Kokonaiseen kolmeen päivään en mitään muuta ajatellutkaan.

— Mutta niinpä sen sitten täytyy ollakin mainion, — tuumi Chicot.

— Kerrassaan! vastasi munkki.

— Lukekaapa sitä hiukan meidän tässä pannukakkua odotellessamme.

— Ei, sitä en tee, — sanoi Gorenflot. — Kristillinen puhe pöydän ääressä! Oletko milloinkaan kuullut sellaisesta puhuttavankaan, herra narri? Ehkäpä kuninkaasi hovissa?

— Siellä kyllä pidetään verrattain kauniita puheita kuningas Henrikille, jota jumala varjelkoon! — virkkoi Chicot ja nosti hattuaan.

— Mitä ainetta niissä kosketellaan? — kysyi Gorenflot.

— Siveyttä, — vastasi Chicot.

— Sitäpä mahdankin uskoa! — huusi munkki,, heittäytyen selkäkenoon tuolin selustinta vastaan. — Mutta siitä huolimatta on sinun kuninkaasi kutakuinkin siveetön otus.

— Minä en tiedä, onko hän siveellinen vai ei, — sanoi Chicot, — mutta sen kuitenkin tiedän, ettei minun ole tarvinnut olla todistajana mihinkään sellaiseen, jota olisin tarvinnut punastua.

— Sen kyllä, hitto vieköön, uskon, — vastasi munkki. — Siitä lienee jo kauvan, jolloin sinä olet osannut punastua, senkin vetelys!

— Mitä! — huudahti Chicot. — Minäkö vetelys! Minäkö, joka olen itse säännöllisyys, itse pidättäväisyys ruumiiltani ja sielultani! Minäkö, joka otan osaa kaikkiin juhlakulkueisiin ja kaikkiin paastoihin!

— Mutta entäpä sinun Sardanapaluksesi, sinun Herodeksesi, sinun Nebukadnezarisi! Vai teeskenneltyjä kulkueita ja paastoja! Onneksi aletaan jo kokonaan osata ulkoa tuo sinun kuninkaasi Henrik III, jonka piru periköön!

Tällöin tuli mestari Bonhomet sisälle, pitäen toisessa kädessään tuota kaivattua pannukakkuvatia ja toisessa kahta avaamatonta viinipulloa.

— Tuokaa tänne, tuokaa tänne! — kirkui munkki silmät sädehtien ja nauraen niin makeasti, että kaikki nuo hänen kaksikymmentäkaksi lujaa hammastaan selvästi näkyivät.

— Mutta, rakas ystäväni, — huomautti Chicot, — tehän sanoitte, että teidän olisi pidettävä puhe?

Se on minulla täällä, — vastasi munkki, lyöden otsaansa, johon alkoi kohota sama punottava väri kuin poskiinkin.

— Kello puoli kymmenen, — muistutti Chicot.

— Ah, minä vaan narrasin, — sanoi munkki.

— Milloinka siis puhe on pidettävä?

— Kello kymmenen.

— Kello kymmenenkö? Minä luulin, että luostari sulettaisiin kello yhdeksältä.

— Sulettakoon vaan, — sanoi Corenflot ja katseli kynttilänvaloa täysinäisen lasinsa läpi, — se ei minua liikuta; minulla on avain.

— Luostarin avain! — huudahti Chicot. — Teilläkö olisi luostarin avain?

— Se on täällä taskussani, — vastasi Gorenlfot ja löi kämmenellään kaapuunsa.

— Mahdotonta! — intti Chicot. — Minä tunnen luostarinsäännöt. Olen ollut katumusmatkalla ainakin kolmessa luostarissa. Avainta ei uskota tavallisen veljen huostaan.

— Mutta tässä se nyt kuitenkin on, — sanoi Gorenflot, heittäytyen tuolinsa selustinta vasten ja näyttäen Chicotille muuatta pientä rahaa.

— Mitä! Rahaako? — tokaisi Chicot. — Ahaa, minä ymmärrän! Te lahjotte portinvartijan päästäksenne sisälle silloinkuin haluatte, te paatunut syntinen!

Gorenflot nauraa hohotti, niin että suu leveni korviin asti, ja änkytti, hymyillen herttaisesti kuin autuuttatunteva juopunut:

— Muuta ei tarvita.

Sitten hän aikoi pistää rahan taskuunsa.

— Odottakaapas, odottakaapas, — keskeytti Chicot. — Kas peijakas, miten soma raha!

— Varustettu kerettiläisen kuvalla, selitti Gorenflot. — Siihen on sydämen kohdalle kaivettu reikä.

— Kun tätä tarkoin katselen, — sanoi Chicot, niin näenpä, että se on Navarran kuninkaan rintakuvalla varustettu raha, ja sen läpi on tosiaankin reikä porattu.

— Tikarinpisto, niin, — puhui Gorenflot. — Kuolema kerettiläiselle! Se, joka kerettiläisen tappaa, on jo etukäteen tullut julistetuksi pyhimykseksi, ja minäkin puolestani lahjoitan sille, jumala minua armahtakoon, paratiisiosuuteni.

— Ahaa! — mutisi Chicot itsekseen. — Nyt alkaakin asia minulle selvitä. Mutta tuo syntinen ei vielä ole tarpeeksi humalassa.

Hän täytti uudelleen munkin lasin ja huusi:

— Kuolema kerettiläiselle ja eläköön messu!

— Siis, — virkkoi Chicot, joka muisti veli portinvartijan tarkastelleen kaikkien luostarinkirkkoon pyrkivien käsiä, — siis teidän tarvitsee mentyänne näyttää vain tuota rahaa portinvartijalle… ja…

— Minä pääsen sisään, — täydensi Gorenflot.

— Ilmanko mitään vaikeuksia.

— Hm! Yhtä helposti kuin tämä viini solahtaa kurkustani alas.

Näin sanoen nielaisi munkki uuden naukun tuota ihanaa juomaa.

— Se merkitsee, — jatkoi Gorenflot, joka nyt oli aivan juovuksissa, — se merkitsee, että veli Gorenflotille avataan ovet selkoselälleen.

— Ja te pidätte sitte puheenne?

— Minä pidän puheeni, — toisti munkki. — Näin se käy: Minä astun sisälle, ymmärräthän, Chicot, minä astun sisälle.

— Tietystikin ymmärrän. Olen pelkkänä korvana.

— Tulen siis sisään, kuten sanottu. Seurakunta on suurilukuinen ja hyvin valikoitua. Siellä on parooneja, kreivejä, herttuoita.

— Ehkäpä prinssejäkin?

— Niin, prinssejäkin, — toisti munkki. — Olet oikeassa, ei pienempiä eikä suurempia kuin prinssejä. Minä käyn hyvin nöyränä Liiton uskottujen joukkoon.

— Liiton uskottujen? — toisti nyt vuorostaan Chicot. — Mitähän se uskollisuus mahtaa merkitä?

— Minä käyn Liiton uskottujen joukkoon. Veli Gorenflotia huudetaan, ja minä astun esille.

Näin sanoen nousi munkki seisomaan.

— Kyllä, niinhän se käy, — virkkoi Chicot. — Jatkakaa!

— Minä esiinnyn, — jatkoi Gorenflot ja koetti kasvonilmeillään kuvata sanoja, mutta ehti hädintuskin ottaa yhden ainoan askeleen lattialla, kun jo retkahti pöydännurkkaa vasten ja kaatui nurin.

— Hyvä! — virkkoi Chicot, nostaen hänet pystyyn ja asettaen tuolille istumaan. — Te astutte esiin,, tervehditte kuulijakuntaanne ja sanotte?

— Ei, en minä sano mitään. Ne ovat ystävät, jotka sanovat.

— No, mitä sanovat sitten ystävät?

— Ystävät sanovat: Veli Gorenflot! Hm! Kaunis nimi liigalaiselle, veli Gorenflot!

Ja munkki mainitsi useamman kerran tyytyväisenä omaa nimeänsä.

— Kaunis nimi liigalaiselle! — toisti Chicot. — Minkähänlaisia salaisuuksia tuo juopporatti tulisi ilmaisemaan? — lisäsi hän hiljaa itsekseen.

— Sitten alan minä, — jatkoi munkki, samalla kun hän torkahteli, nousi ylös ja nojautui seinää vasten, sillä hän oli aivan liemenä.

— Te alatte? — kysyi Chicot, pidellen häntä lujasti seinää vasten kuin Pajazzo Arlekinia.

— Minä alotan: Hyvät veljet, nyt on kaunis päivä valtaistuimelle. Veljet, onpa nyt ihana päivä oikealle valtaistuimelle.

Chicot havaitsi nyt, että oli aivan mahdotonta saada munkista enää mitään selkoa, minkävuoksi hän päästi tämän irti. Veli Gorenflot romahti alas ja satutti jaloillaan pöytään, niin että eräitä tyhjiä pulloja putoili lattialle.

— Amen! — virkkoi Chicot.

Miltei samana hetkenä alkoi kuulua ankara kuorsaaminen, niin että tuon pikku huoneen ikkunaruudut helisivät.

— Hyvä! — sanoi Chicot. — Ravinto tekee vaikutuksensa. Ystävämme uinailee vähintäänkin kaksitoista tuntia, ja minä voin arkailematta riisua vaatteet hänen yltään.

Chicot irroitti ensinnäkin munkin kaapun nyörit ja veti sen sitten hänen päältään. Senjälkeen hän käänsi Gorenflotin ympäri kuin ruissäkin, kietoi hänet pöytäliinaan, solmitsi servietin hänen päähänsä, pisti hänen kaapunsa oman viittansa alle ja meni keittiöön.

— Mestari Bonhomet, — sanoi hän, pistäen tämän kouraan kultarahan, — tässä on illallisestamme ja siitä, että pidätte toistaiseksi huolta hevosestani, sekä erittäinkin siitä, ettette herätä tuota kunnon veli Gorenflotia, joka nukkuu vanhurskaan unta.

— Hyvä, — vastasi isäntä, joka huomasi olevan parasta tyytyä tähän yksinkertaiseen selitykseen, — hyvä, luottakaa vaan minuun herra Chicot.

Chicot kiiruhti S:t Etiennen kadulle, missä hän kääri Gorenflotin kaapun ympärilleen ja otti rahan toiseen käteensä. Kello oli nyt neljännestä vaille kymmenen, ja hän riensi sykkivin sydämin Pyhän Genovevan luostarikirkkoa kohti.

20.

Yö luostarikirkossa.

Kääriessään munkinkaapun ylleen oli Chicot varovaisena tehnyt itsensä harteikkaammaksi oman viittansa ja muiden vaatteittensa avulla, jotka kaapu kokonaan peitti. Hänen partansa väri oli sama kuin Gorenflotillakin, ja vaikkakin tämä oli syntynyt Saônen, jota vastoin tuo toinen oli nähnyt päivänvalon Garonnen varrella, oli Chicot kuitenkin niin usein huvitellut matkimalla tuon ystävänsä ääntä, että hän tällä matkimisellaan osasi johdattaa syrjäiset harhaan. Ja tiedetäänhän, ettei munkinkaapuun kääriintynyttä henkilöä voida tuntea muusta kuin äänestä ja parrasta.

Chicotin saapuessa oltiin kirkonovi juuri sulkemaisillaan. Gascognelainen näytti reikäniekkaa rahaansa ja pääsi heti sisälle. Kaksi munkkia kulki hänen edellään, hän meni niiden perässä ja saapui heidän seurassaan kappeliin, jonka hän jo entuudestaan tunsi, sillä hän oli usein ollut siellä kuninkaan keralla, joka piti Pyhän Genovevan luostaria erityisessä suojeluksessaan.

Kuorin alla, joka oli kahdeksaa tai kymmentä jalkaa varsinaista kirkkoa korkeammalla, oli maanalainen kirkko. Luostarikirkkoa valaisivat tällä kertaa vain muutamat harvat lamput.

Chicot huvittelihe aluksi laskemalla munkkien lukumäärän. Varsinaisessa kirkossa oli satakaksikymmentä ja kuorissa kaksitoista, siis yhteensä satakolmekymmentäkaksi. Nuo kuorin kaksitoista munkkia olivat asetetut riviin alttarin eteen. Chicot havaitsi tyytyväisyydekseen, ettei hän ollut ihan viimeinen noiden pariin liittyessään, joita Gorenflot oli Liiton uskotuiksi kutsunut. Hänen jälestään saapui vielä kolme munkkia, ja nämä, väljiin, harmaisiin kaapuihinsa kietoutuneina, asettuivat kuoriin.

Muuan pieni kuoripoika läksi nyt kävelemään ympäri kirkkoa ja nähtävästi laski läsnäolijain lukua, minkä jälkeen hän kuiskasi jotain noille kolmelle viimeksitulleelle munkille.

— Meitä on satakolmekymmentäkuusi, — lausui tämä munkki kaikuvalla äänellä Se on Herran luku.

Heti nousivat nuo varsinaiseen kirkkoon polvistuneet satakaksikymmentä munkkia seisaalleen ja kävivät sitten istumaan tuoleille tai penkeille. Nyt sulettiin kirkonovet.

Niin rohkea kuin Chicot olikin, tunsi hän kuitenkin sydämensä tavallista kovemmin värähtelevän, kuullessaan lukon rautojen narahtavan. Hieman tointuakseen istahti hän saarnastuolin edustalle, ja hänen katseensa kiinnittyi noihin kolmeen viimeksi saapuneeseen munkkiin, jotka näyttivät olevan tämän seurakunnan mahtavimmat.

Heitä varten oli tuotu nojatuolit esiin, ja he istuivat niihin kuin kolme tuomaria. Heidän takanaan istuivat nuo kaksitoista muuta munkkia.

Nyt soitettiin kolmasti pienellä kellolla kuin äänettömyyden merkiksi.

— Veli Monsoreau, — lausui sama munkki, joka jo ennenkin oli puhunut, — mitä uutisia tuotte Anjoun maakunnasta Yhdistyksellemme?

Kaksi seikkaa sai Chicotin kuuntelemaan entistäänkin tarkkaavaisemmin: ensinnäkin se, että tämä ääni kuulosti niin voimakkaalta ja käskevältä kuin olisi se pikemmin ollut tarkoitettu tulemaan taistelussa olevan soturin rautakypärän alta kuin munkinkaapun sisästä. Toinen seikka oli Monsoreaun nimen kuuleminen.

Kookaskasvuinen munkki nousi nyt reippain askelin saarnastuoliin. Chicot koetti saada nähdä hänen kasvonsa, mutta se oli mahdotonta.

— Hyvä, — ajatteli hän, — ellen minä saa nähdä noiden kasvoja, niin eivät hekään saa nähdä minun kasvojani.

— Hyvät veljet, — alkoi nyt puhua ääni, jonka Chicot heti tunsi ylihovijahtimestarin ääneksi. — Anjoun maakunnasta saapuneet uutiset eivät ole läheskään rauhoittavia. Meiltä tosin ei puutu siellä myötätuntoa, mutta edustajiakaan ei meillä siellä ole. Liiton laajentaminen tässä maakunnassa oli uskottu parooni Méridorin huostaan. Mutta jouduttuaan epätoivoon tyttärensä äskettäin tapahtuneen kuoleman johdosta, on ukko surussaan tullut laiminlyöneeksi pyhän Liigan asian, emmekä me nykyisin voi ottaa häntä lukuun, niin kauvan kuin hän suree tuota sattunutta onnettomuuttaan. Mitä minuun itseeni tulee, tuon minä Yhdistykseen kolme uutta jäsentä. Neuvosto ratkaiskoon, otetaanko nämä kolme veljeä, joista minä vastaan yhtä hyvin kuin itsestäni, pyhän Yhdistyksen jäseniksi.

Kuului suostumuksensorinaa. Ja veli Monsoreau astui paikalleen.

— Veli La Hurière! — huusi sama munkki, joka näytti toimivan jonkinlaisena airueena. — Ilmoittakaa meille, mitä olette toimittanut Parisissa.

Toinen munkki nousi nyt vuorostaan saarnastuoliin.

— Veljet! — puhui hän. — Te tiedätte parhaiten, miten minä olen ollut katoliselle opille uskollinen ja kuinka minä olen antanut tästä uskollisuudestani näytteen sinä suurena päivänä, jolloin se sai voiton. Niin, hyvät veljet, minä olen alati ollut, jumalan kiitos, suuren Guisen Henrikkimme uskollinen puoltaja ja herra Bermeltä sain minä täyttääkseni ne käskyt, jotka nyt olen täyttänyt aina niin pitkälle, että surmasin omat vuokralaiseni. Tämä uskollisuuteni pyhälle asialle sai aikaan sen, että minusta tehtiin yhden kaupunginkorttelin tarkastusmies, ja minä rohkenen sanoa, että se oli uskonnolle onnellinen seikka. Olen näin ollen saanut selville kaikki kerettiläiset Saint-Germain-l'Aauxerroisin korttelista, jossa l'Arbe Secin kadulla edelleenkin pidän Tähti-nimistä ravintolaa teidän palvelukseksenne, veljet. Ja merkittyäni ylös kerettiläisten nimet ilmaisen minä ne ystävillemme. En tosin nykyisin janoa yhtä paljo kuin ennen hugenottien verta, mutta kuitenkin pidän suuressa arvossa sen pyhän liiton tarkoitusperiä, jonka perustamista me puuhaamme.

— Nyt on pidettävä korvat auki, — ajatteli Chicot. — Tuo La Hurière oli, ellen väärin muista, hurja kerettiläisten murhaaja ja on Liigan suuressa suosiossa.

— Puhukaa, puhukaa, — kehottivat useat äänet yht'aikaa.

La Hurière, joka nyt katsoi sopivan hetken tulleen, puhelahjojensa käyttämiseen, johon hänellä harvoin oli tilaisuutta, vaikka hän luuli kaunopuhujaksi syntyneensäkin, ajatteli hetkisen, rykäsi ja jatkoi:

— Ellen erehdy, hyvät veljet, niin ei tehtävänämme ole ainoastaan yksityisen kerettiläisyyden tukahduttaminen. Hyvien ranskalaisten täytyy olla vakuutettuja siitä, ettei heidän milloinkaan tarvitse lukea kerettiläisten joukkoon niitä ruhtinoita, jotka ovat kutsutut heitä hallitsemaan. No niin, veljet. Millä kannalla ovat nyt siinä suhteessa asiamme? Frans II, joka lupasi olla uskollinen asiallemme, on kuollut lapsettomana, myöskin Kaarle IX, joka olikin innokas, on lapsetonna kuollut. Kuningas Henrik III, jonka uskoa ja tekoja minun ei käy tutkiminen eikä tuomitseminen, tulee nähtävästi kuolemaan lapsettomana. On vielä jälellä Anjoun herttua, mutta hän on myöskin lapseton ja näyttää lisäksi olevan pyhästä Liigasta välinpitämätön.

Tällöin keskeyttivät puhujan useat äänet, joista varsinkin erotti ylihovijahtimestarin. Tämä lausui: Miksi välinpitämätön? Mistä saatte aiheen sanoa niin?

— Sanon välinpitämätön, koska hän ei vieläkään ole liittynyt Liigaan, vaikkakin se korkea-arvoinen veli, joka äskettäin huusi minua, on luvannut sen hänen puolestaan.

— Kuka sen on sanonut, ettei hän ole meihin liittynyt? — kysyi sama ääni. — Onhan juuri äsken uusia jäseniä ilmoitettu. Teillä ei ole oikeutta epäillä ketään ennenkuin nimilaput on aukaistu.

— Se on totta, — sanoi La Hurière. — Minä siis odotan vielä vähän aikaa. Mutta Anjoun herttua, joka hänkin on kuolevainen ja lapseton… sillä on huomattava, että heidän suvussaan kuollaan nuorina… kenelle silloin kruunu joutuu? Niin, hurjimmalle hugenotille, mitä ajatella voi, kaksinkertaiselle luopiolle, Nebukadnezarille.

Myrskyisät suostumuksenhuudot keskeyttivät nyt La Hurièren.

— Niin, minä tarkoitan Henrik bearnilaista jonka vastustamiseksi tämä Yhdistys etupäässä on muodostunut, Bearnin Henrikkiä, jonka useinkin luullaan olevan Paussa tai Tarbesissa lemmenseikkojaan selvittelemässä, mutta jota kuitenkin saa tavata Parisissa.

— Parisissako? — huudahtivat monet yht'aikaa. — Parisissa! sehän on mahdotonta.

— Hän on täällä! huudahti La Hurière. — Hän oli täällä samana yönä, jolloin rouva de Sauves murhattiin. Hän on täällä ehkäpä tällä hetkelläkin.

— Kuolema bearnilaiselle! — kirkuivat useat.

— Niin, kuolema hänelle! huusi La Hurière. — Jos hän sattumalta tulee Tähti-ravintolaan, niin lupaan minä… mutta sinne hän ei tule. Kettua ei kahta kertaa vangita samaan loukkoon. Hän menee kyllä asumaan muualle jonkin hyvän ystävänsä luo, sillä on sillä kerettiläisellä ystäviä. No niin. Juuri näiden ystäväin lukua on koetettava saada vähennetyksi. Yhdistyksemme on pyhä, Liigamme on laillinen, sen on pyhittänyt ja siunannut pyhä isämme, paavi Gregorius III. Minä vaadin, ettei tätä enää pidetä salassa, vaan että kortteleiden tarkastusmiehille jaetaan listoja, niin että he voivat kiertää talosta taloon ja kehottaa kaikkia kunnon kansalaisia merkitsemään niihin nimensä. Ne, jotka sen tekevät, olkoot ystäviämme, mutta niitä, jotka siitä kieltäytyvät, pidämme vihollisinamme. Ja jos vielä tilaisuus tarjoutuu uuteen Bartolomeuksen-yöhön, mikä oikeille uskovaisille näyttää tulevan yhä välttämättömämmäksi, niin teemme me sen saman, jonka kerran ennenkin olemme tehneet, ja säästämme siten Herraltamme vaivan erottaa ohdakkeet nisuista.

Tätä puhetta palkittiin myrskyisin suosionosotuksin. Kun ne olivat loppuneet, korotti sama munkki, joka jo ennenkin oli puhunut, äänensä ja lausui:

— Pyhä yhdistys kiittää veli La Hurièreä hänen innokkuudestaan. Hänen tekemänsä ehdotus otetaan harkittavaksi ja äänestys siitä toimeenpannaan korkeimmassa neuvostossa.

Uusia hyvähuutoja. La Hurière kumarteli monta kertaa, laskeutui sitte saarnastuolista alas ja meni istumaan paikalleen, ikäänkuin voitonriemunsa painosta nääntyneenä.

— Ahaa, — mutisi Chicot. — Alanpa jo tätä hieman käsittää. Poikani Henrikin katolilaisuuteen luotetaan vähemmän kuin Guisein. Koska Mayennellä on sormensa tässä pelissä, niin on luultavaa, että Guiset aikovat keskelle valtiota muodostaa itselleen pikku yhteiskunnan, jota he aikovat hallita niin että suuri Henrik, joka on kenraali, ottaa osalleen armeijan, paksu Mayenne ottaa porvarit ja tuo kuulu kardinaali kirkon. Ja seuraus siitä on oleva se, että Henrik poikani jonakin kauniina päivänä saa havaita, ettei hänellä ole hallittavanaan mitään muuta kuin rukousnauhansa, ja hänen pyydetään hyvin kohteliaasti vetäytymään johonkin luostariin. Tämä on, kautta sieluni autuuden, hyvin järjestettyä! Niin, mutta… onpa vielä jälellä Anjoun herttua, onpa saakuri soikoon! Miten hänestä sitten päästään?

— Veli Gorenflot! — huusi nyt sama ääni, joka jo oli huutanut ylihovijahtimestarin ja La Hurièren nimet. Mutta oliko nyt niin, että Chicot oli ajatuksiinsa vaipunut, tai ei hän sitten ollut tuohon nimeen tottunut, vaikkapa hän oli anastanutkin veli Gorenflotin nimen ja kaapun, pääasia oli, ettei hän vastannut.

— Veli Gorenflot! — toisti kuoripojan ääni, joka oli niin sointuva ja kimeä, että Chicot sen kuullessaan säpsähti.

— Ahaa! — mutisi hän. — Tuopa onkin luullakseni naisen ääni. Niinkö että tässä kunnianarvoisessa kokouksessa ovat sekaisin ei ainoastaan eri säädyt, vaan myöskin eri sukupuolet?

— Veli Gorenflot! — uudisti sama naisääni. — Ettekö ole täällä?

— Ohoo! — mutisi Chicot. — Veli Gorenflot, sehän olen minä.

Sitten hän lausui kuuluvasti, munkin nenä-ääntä matkien:

— Kyllä, kyllä! Täällä minä olen. Olin niin syventynyt vakaviin mietteisiin, joita veli La Hurièren puhe oli minussa herättänyt, etten kuullut, kun nimeäni huudettiin.

Kumea suosionosotuksensorina kuului tällöin La Hurièren puheen vuoksi, joka edelleenkin piti kaikkien mieliä jännityksessä. Tämän sorinan kestäessä ehti Chicot tointua.

Voisi ajatella, ettei Chicotin ehkä olisi tarvinnut vastata mitään, kun Gorenflotia huudettiin, sillä kaikilla läsnäolijoilla oli kaapupäähine vedetty pään yli. Mutta, kuten muistetaan, oli kaikkien lukumäärä selvillä. He niin ollen tunsivat toisensa ja odottivat toisiansa. Jos siis läsnäolevia olisi käyty tarkemmin tutkimaan, mikä luonnollisestikin olisi tapahtunut, elleivät nimeltään mainitut olisi vastanneet, niin olisi petos heti tullut ilmi ja Chicotin asema olisi voinut käydä varsin arveluttavaksi.

Chicot siis ei hetkeäkään epäillyt. Hän nousi mahdollisimman kumaraisena saarnastuoliin ja sinne kavutessaan veti hän kauhtanaansa yhä enemmän kasvoilleen.

— Hyvät veljet, — alotti hän äänellä, joka vallan erehdyttävästi muistutti munkin ääntä, — minä olen tämän luostarin almujenkerääjä, ja te tiedätte, että tämä toimeni oikeuttaa minun tunkeutumaan kaikkiin asumuksiin. Minä siis tätä oikeuttani käytän Herran kunniaksi. Veljet, — jatkoi hän, muistellen Gorenflotin puheen alkua, mikä niin häpeällisesti oli tullut keskeytyneeksi, — hyvät veljet, tämä on ihana päivä valtaistuimelle, tämä päivä, joka nyt meidät täällä yhdistää. Puhukaamme kursailematta, veljet, koska nyt olemme Herran huoneeseen kokoontuneet.

Mikähän Ranskan kuningaskunta on? Ruumis. Pyhä Augustinus on sanonut: Omnis civitas corpus est, s.o. "jokainen valtio on ruumis." Mikä on nyt ruumiin hyvinvoimisen ehto? Hyvä terveys. Miten ruumiin terveys säilytetään? Siten, että isketään varovasti suonta, silloinkun voimia näyttää olevan liiemmälti. Kun siis on otaksuttavaa, että katolisen uskon vihamiehet ovat voimakkaita, koskapa me niitä pelkäämme, niin täytyy tästä suuresta ruumiista, jota me yhteiskunnaksi kutsumme, vielä kerta iskeä suonta. Tätä kuulen joka päivä hokevan niiden uskovaisten, joilta kuletan luostariin munia, kinkkua ja rahaa.

Tämä Chicotin puheen alkuosa teki kuulijoihin eloisan vaikutuksen. Tuo suostumuksensorina antoi Chicotille hiukan ajatuksenaikaa. Sitten hän jatkoi:

— Ehkä voidaan tehdä se huomautus, että kirkko inhoo verta. Mutta huomatkaahan, rakkaat veljet: jumaluusoppineet eivät sano, mitä verta kirkko inhoo, ja minä voisin panna härän vetoon yhtä munaa vastaan siitä, etteivät he suinkaan tarkoita kerettiläisten verta. Ja vielä toinenkin huomautus, hyvät veljet! Olen sanonut kirkko: mutta me emme ole vain pelkkä kirkko, me. Veli Monsoreaulla, joka äsken tässä niin kaunopuheliaasti esiintyi, on, siitä olen vakuutettu, metsästysveitsi vyössään. Veli La Hurière käyttää mainiosti paistinvarrasta: Veru agreste, lethiferum tamen instrumentum. Minä itsekin, joka nyt puhun teille, hyvät veljet, minä Jakob Nepomuk Gorenflot, olen heilutellut muskettia Champagnessa ja avustanut hugenottien polttamista heidän pyhättöihinsä. Tämä olisi minulle ollut tarpeeksi kunniakasta ja vakuuttanut minulle paratiisin autuuden. Niin ainakin luulin. Mutta silloin syttyi äkisti omassatunnossani arvelu: hugenotteja oli ennen niiden polttamista pidelty hieman pahoin. Se lienee hyvää asiata vahingoittanut, niin ainakin rippi-isäni väitti. Niinpä riensinkin ottamaan munkinkaapun ylleni. Ja saadakseni huuhdelluksi itsestäni sen tartunnan, joka minuun kerettiläisistä ehkä oli jäänyt, olen siitä hetkestä asti tehnyt lupauksen olla pidättyväinen kaikesta ja seurustella vain hyvien katolilaisten kanssa.

Tämä Chicotin puheen toinen osa teki ainakin yhtä hyvän vaikutuksen kuin ensimäinenkin, ja itsekukin näytti ihailevan niitä keinoja, joita Herra oli käyttänyt veli Gorenflotin käännyttämiseksi.

— Nyt on minun vielä, — jatkoi Chicot, — puhuminen johtajista, joitten suhteen minun, halvan veljen, käsityksen mukaan olisi erinäisiä huomautuksia tehtävä. On kylläkin kaunista ja varsinkin varovaista, että öiseen aikaan munkinkaapuihin kääriintyneinä hiivitään tänne veli Gorenflotin puhetta kuulemaan. Mutta minusta tuntuu siltä, ettei noiden johtajain velvollisuus supistu vain tähän. Niin suuri varovaisuus voi aiheuttaa salajuonia noiden kirottujen hugenottien taholta, jotka — se täytyy myöntää — ovat huimapäisiä, kun tappelusta tulee kysymys. Minä siis vaadin, että me käymme asiaan käsiksi tavalla, joka on arvokkaampaa sellaisille rohkeille miehille kuin mitä me olemme tai miltä me ainakin tahdomme näyttää. Mitä me haluammekaan? Kerettiläisyyden perinpohjaista hävittämistä… No niin, sitähän voidaan, mikäli minusta näyttää, ääneen ja julkisesti julistaa vaikka katoilta. Miks'emme kulje kautta Parisin katujen pyhänä juhlakulkueena, sen sijaan että hiiviskelemme yövarkaitten tavoin, jotka jok'ainoassa kadunkulmassa pelkäävät näkevänsä yövartijan? Mutta missä on se mies, joka tahtoisi antaa esimerkin? kysytte te. Hyv'on! Sen olen tekevä minä, Jakob Nepomuk Gorenflot, minä, pyhän genovevalaismunkiston halpa veli, tämän luostarin vähäpätöinen ja nöyrä almujenkerääjä, minä sen teen, ja haarniska rinnallani, kypärä päässäni ja musketti käsivarrellani lähden, jos niin vaaditaan, kulkemaan niiden hyvien katolilaisten etunenässä, jotka tahtovat minua seurata. Saisimmehan täten ainakin johtajamme häpeään. Nyt he piilottautuvat, ikäänkuin kirkon puolustaminen olisi vain jonninjoutava asia!

Chicotin puhe oli mieleen useille sellaisille liiton jäsenille, jotka pitivät parhaana keinona tarkoitustensa saavuttamiseen samantapaista Bartholomeuksen-yötä, mikä kuusi vuotta aikaisemmin oli toimeenpantu, ja jotka siis johtomiestensä hitautta paheksuivat. Niinpä nyt tämä puhe sytyttikin useimmissa sydämissä pyhän liekin leimuamaan. Ja lukuunottamatta noita kolmea munkkia, jotka yhäkin pysyivät ääneti, alkoi koko seurakunta yksimielisesti huutaa: Eläköön messu! Ylistetty olkoon urhoollinen veli Gorenflot! Juhlakulkue! Juhlakulkue!

Innostus oli sitäkin suurempi, kun tämä nyt kysymyksessäoleva veli ensi kertaa esiintyi tällaisessa valaistuksessa. Tähän asti olivat hänen lähimmät ystävänsä kylläkin pitäneet häntä innokkaimpiin kuuluvana, mutta sellaisiin innokkaihin, joita itsensäsäilyttämisvaisto piteli varovaisuuden rajoissa. Nyt sen sijaan ei ollut hiventäkään jälellä siitä arkuudesta, jota hän ennen oli osottanut. Veli Gorenflot oli nyt äkisti syöksähtänyt esiin ja täysin taisteluvalmiina. Tämä suuri hämmästys oli hänelle loistava hyvitys, ja monet, joiden ihastus oli sitäkin suurempi, kun tämä kaikki tapahtui niin odottamatta, asettivat mielessään veli Gorenflotin, joka saarnasi ensimäistä yleistä juhlakulkuetta, Pietari Erakon rinnalle, joka oli ensimäistä ristiretkeä saarnannut.

Onnettomuudeksi tai ehkäpä juuri onneksi sille, joka tämän innostuksen oli aiheuttanut, ei tuon innostuksen jatkuminen kuulunut johtajien suunnitelmiin. Muuan niistä kolmesta munkista, jotka eivät olleet ottaneet osaa tuohon yleiseen hyväksymishuutoon, kuiskasi muutaman sanan kuoripojan korvaan. Ja pian kuultiin naisäänen kolmasti huutavan:

— Hyvät veljet! On jo aika erota. Kokous on päättynyt.

Puoliääneen puhellen nousivat munkit ylös, ja aikoen seuraavassa kokouksessa yksimielisesti pyytää juhlakulkueen toimeenpanemista, jota miehuullinen veli Gorenflot oli ehdottanut, painautuivat he verkalleen ovea kohti. Moni heistä läheni saarnastuolia onnitellakseen veli Gorenflotia sen puheen johdosta, jonka hän niin hyvällä menestyksellä oli pitänyt. Mutta Chicot, joka epäili, että hänen äänensä, johon kaikesta huolimatta liittyi hieman gascognelaista murretta, niin lyhyen välimatkan päästä tunnettaisiin, ja että hänen vartalonsa, joka oli kahdeksan tuumaa pitempi kuin veli Gorenflotin, ehkä herättäisi kummastusta, oli laskeutunut polvilleen ja näytti Samuelin tavoin syventyneen yksityiseen keskusteluun Herran kanssa.

Kuitenkaan ei Chicot ollut päässyt tarkoituksensa perille. Mayennen herttuan näkeminen oli saanut hänet erkanemaan kuninkaan seurueesta. Ja Parisiin sai hänet palaamaan Nicolas Davidin näkeminen. Niinkuin jo aikaisemmin olemme kertoneet, oli Chicot tehnyt kaksinkertaisen kostolupauksen. Mutta kun hän oli liian vähäpätöinen henkilö uskaltaakseen julkisesti käydä Lothringin sukuun kuuluvan prinssin kimppuun, täytyi hänen kärsivällisesti jäädä odottamaan sopivaa tilaisuutta. Vaan sitä hänen ei tarvinnut ajatella Nikolas Davidin suhteen, joka oli vain vähäinen normandialainen asianajaja ja joka ennen oli ollut sotilaana.

Chicot näki munkkien toisen toisensa perästä menevän ulos ja tunnusteli niiden kaapujen ja kapusonkien alta mestari Nicolas Davidin pitkää ja hintelää vartaloa. Silloin hän sattumalta huomasi, että kutakin munkkia heidän poistuessaan, tarkastettiin samalla tapaa kuin sisääntullessakin ja ettei kukaan päässyt ulos ennenkuin oli näyttänyt portinvartijalle merkkiä, jota tämä hyvin tarkoin tutki. Ensin luuli Chicot nähneensä väärin ja epävarmuuden tunne valtasi hänet hetkeksi. Mutta tuo epävarmuus muuttui pian varmuudeksi, ja se sai hiukset nousemaan hänen päässään pystyyn ja kylmän hien kohoomaan hänen otsalleen.

Veli Gorenflot oli hänelle kyllä ilmaissut sen merkin, jolla hän pääsi sisälle, mutta oli unohtanut ilmaista sitä, jonka avulla hän pääsisi sieltä ulos.

21.

Lisää seikkailuja.

Chicot riensi saarnastuolista alas saadakseen, jos mahdollista, nähdä tuon vaaditun merkin ja hankkiakseen sen itselleen, jos se suinkin kävisi päinsä.

Päästyään viimeisten ulospyrkijäin luo ja noustuaan varpailleen, paremmin nähdäkseen, sai hän todellakin selville, että merkkinä oli pieni tähdenmuotoinen raha.

Gascognelaisellamme oli taskussaan jotenkin runsaasti pientä rahaa, mutta kaikeksi onnettomuudeksi ei ainoatakaan tuon vaaditun rahan muotoista, sillä eihän sillä tavalla silvottu raha tietenkään ollut käyttökelpoinen.

Chicot seisoi epäröiden. Jos hän menisi ovelle eikä voisi näyttää tähdenmuotoista rahaa, niin hänet tietysti saataisiin ilmi ja hän joutuisi satimeen. Hän ryömi muutaman pilarin ja rippituolin väliin. — Jos minä nyt, — ajatteli hän, — hukkaan oman asiani, niin hukkaan minä myös kuninkaallisen Henrik-hupsun asiat, Henrikin, josta minä hullu pidän, vaikka teenkin hänestä pilaa ja olen hänelle epäkohtelias.

Nyt huusi kuoripoika:

— Onko täällä enää ketään? Ovet suljetaan heti.

Ei kukaan vastannut. Chicot kurkisti päätään ja huomasi kirkon olevan tyhjän, lukuunottamatta noita kolmea munkkia, jotka vielä istuivat kuorissa.

— Hyvä, — tuumaili Chicot, — kunhan vaan ikkunoita ei suljeta, niin olen tyytyväinen.

— Tehkäämme nyt tarkastuskierros, — sanoi kuoripoika portinvartijalle.

— Saamari vieköön! — ajatteli Chicot. — Tuon kuoripojan soisin minä hiiden kattilaan!

Portinvartija sytytti vahakynttilän.

Ei silmänräpäystäkään saanut nyt hukata. Portinvartija tulisi kulkemaan neljän askeleen päässä Chicotista, ja tämä tulisi huomatuksi. Chicot siirtyi nyt taidokkaasti ympäri pilaria ja pysyttelihe aina varjon kohdalla sen siirtyessä, avasi vihdoin rippituolin, joka oli vain ha'alla suljettu, pujahti sinne sisälle ja veti oven kiinni.

Portinvartija ja kuoripoika kulkivat ihan siitä ohitse.

— Saakuri! — mutisi Chicot. — Tämä portinvartija, tuo kuoripoika ja nuo kolme munkkia eivät ikipäiviksi jää tänne kirkkoon. Kun he ovat menneet tiehensä, nostan minä tuoleja penkkien päälle ja toivoakseni pääsen ikkunasta ulos… mutta ulos tultuani joudunkin minä pihalle, eikä piha ole lainkaan samaa kuin katu. Voisi olla yhtä hyvä viettää yönsä tässäkin rippituolissa. Gorenflotin kaapu on lämmin. Tästä tulisikin vähemmän pakanallinen yö kuin jos sen ehkä jossain muualla viettäisin, ja senhän minä lukisin autuuteni tulopuolelle.

Portinvartija sammutti nyt lamput, niin että koko kirkossa vallitsi synkkä pimeys. Samassa löi kello kaksitoista.

— Piru periköön! — ajatteli Chicot. — Ollappa puolenyön aikaan yksinään kirkossa! Jos poikani Henrik olisi minun asemassani, niin pelkäisi hän luullakseni aika lailla. Ja nyt, Chicot, ystäväni, hyvää yötä!

Chicot koetti saada mahdollisimman mukavan asennon siinä rippituolissaan, sulki ovessa olevan pikku ha'an ja ummisti silmänsä.

Hänen silmänsä olivat tuskin kymmentä minuuttia olleet ummessa ja hänen aistimustensa harhaileva liitely tiesi unen lähestymistä, kun yht'äkkiä kimeä lyönti, niinkuin olisi isketty johonkin kuparilevyyn, kajahti kautta kirkon.

— Mi… mitä! — sanoi Chicot itsekseen, aukaisi silmänsä ja kuunteli. — Mitäpä tämä merkitsee?

Samassa sytytettiin kuoriin muuan lamppu, ja sen sinertävä valo valaisi noita kolmea munkkia, jotka yhäkin liikkumattomina istuivat paikoillaan. Chicotissa oli eräänlaista taikauskoista pelkuruutta. Niin rohkea kuin tämä gascognelainen olikin, ei hän kuitenkaan ollut aivan vapaa aikansa ennakkoluuloista. Hän teki ristinmerkin ja mutisi hiljaa:

— Vade retro, Satanas! [Mene pois minun tyköäni, saatana. Suom.]

Mutta kun valo ei näiden sanojen painostuksesta sammunut, minkä se varmasti olisi tehnyt, jos se olisi ollut helvetin liekkiä, ja kun nuo kolme munkkia, tästä hänen "Vade retro'sta" huolimatta, edelleenkin istuivat paikoillaan, alkoi gascognelainen arvella, että hän olikin tekemisissä luonnollisen valon kanssa ja, ellei ihan oikeitten munkkien, niin kuitenkin lihaa ja verta olevien ihmisten kanssa. Kuitenkin häntä värisytti.

Silloin nousi verkalleen muuan kuorin lattian kivistä. Harmaa kapusonki ilmestyi synkän aukon suulle, ja vähitellen kohosi sieltä kokonainen munkki, jääden seisomaan marmorilattialle, samalla kun kivi hiljaa liukui paikoilleen. Tämän nähdessään katosi Chicotilta viimeinenkin luottamus niihin loitsusanoihin, joita hän ennen oli niin varmoina pitänyt. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hän jo alkoi uskoa, että kaikki Pyhän Genovevan luostarin apotit ja munkit nousisivat sillan alta haudoistaan.

— Veli Monsoreau, — sanoi yksi kuorin kolmesta munkista sille, joka niin kummallisella tavalla oli siihen ilmestynyt, — onko hän, jota me odotamme, jo saapunut.

— On, armolliset herrat, — vastasi puhuteltu..

— Avatkaa hänelle ovi.

— Ahaa, — ajatteli Chicot. — Tässä huvinäytelmässä tuntuu olevan kaksi näytöstä, ja minä olen nähnyt niistä vasta ensimäisen.

Tästä pikku pilastaan huolimatta oli Chicot edelleenkin hyvin peloissaan. Veli Monsoreau meni sillävälin avaamaan holvin ovea.

Keskimäkien munkki siirsi nyt päänsä yli vedetyn kapusongin sivulle. Kun täten hänen kasvonsa paljastuivat, huomasi Chicot niissä suuren arven, josta parisilaiset niin innostuneina tunsivat sen miehen, jota jo pidettiin katolilaisten sankarina ja josta odotettiin koituvan heidän marttyyrinsa.

— Suuri Guisen Henrik omassa korkeassa persoonassaan, — mutisi Chicot kummastuneena. — Ja hänen kaikkein typerin majesteettinsa Henrik III luulee hänen parhaallaan olevan piirittämässä La Caritétä! Aa, nyt minä alan käsittää! Tuo, joka istuu hänen oikealla puolellaan ja joka siunasi läsnäolijoita, on Lothringin kardinaali, ja vasemmanpuolinen, hän, joka puhui kuoripojalle, on ystäväni Mayennen herttua.

Ikäänkuin hetipaikalla vahvistaakseen Chicotin arvailut oikeiksi, siirsivät nuo toisetkin munkit päähineensä syrjään silmiltään. Oikeanpuoleisella tuli näkyviin kuulun kardinaalin ilmeikkäät piirteet, leveä otsa ja läpitunkeva katse. Vasemmalla paljastuivat Mayennen herttuan arkipäiväiset kasvot.

— Ahaa! Nytpä sinut tunnenkin, — virkkoi Chicot, — sinä ylen vähän pyhä, mutta sangen syntinen kolmiyhteys. Saammepa nyt nähdä, mitä sinä aiot sanoa ja tehdä. Olen pelkkänä silmänä ja korvana.

— Luulitko hänen tulevan? — kysäsi arpiniekka veljeltään kardinaalilta.

— Minä en sitä ainoastaan luullut, — vastasi tämä, — vaan olin siitä ihan yhtä varma kuin siitäkin, että minulla on kaapuni sisällä kaikki, mitä pyhään voitelemiseen tarvitaan.

— Vai niin, — tuumaili Chicot, — tuntuupa siltä kuin aiottaisiin täällä jokin voidella. Ja minullakin on aina ollut ääretön halu saada olla läsnä jossain voitelutilaisuudessa. Sattuipa se mainiosti!

Tällävälin nähtiin noin parinkymmenen munkin, kapusongit päitten ympärillä, tulevan holvin ovesta ja asettautuvan kirkkoon. Yksi heistä nousi, herra Monsoreaun ohjaamana, kuoriin ja asettui Guisen oikealle puolelle.

Guisen herttua katsahti tuota joukkoa, joka oli äskeistä paljo vähälukuisempi syystä että se kaikesta päättäen oli erikoisesti valikoitua, ja, tultuaan vakuutetuksi siitä, että kaikki häntä tarkasti kuuntelisivat, alkoi puhua:

— Hyvät ystävät, aika on kallis. Minä siis käyn suoraan aikaan. Te olette juuri äsken kuulleet… sillä minä otaksun, että te olette ottaneet osaa aikaisempaan kokoukseen… Te olette äsken kuulleet esitettävän erinäisiä valituksia siihen suuntaan, että muutamat meidän ensimäisistä miehistämme, sekin ruhtinas, joka on valtaistuinta lähinnä, muka olisivat ajatuskannaltaan meidän asiamme suhteen velttoja, jopa kelvottomiakin. Hetki on tullut, jolloin meidän on osutettava tälle ruhtinaalle sitä kunnioitusta ja oikeutusta, mitkä olemme hänelle velkaa. Te saatte nyt kuulla hänen itsensä puhuvan, ja te, jotka harrastatte sitä että pyhän Liigan ensimäinen päämäärä saavutetaan, saatte itse päättää, missä määrin teidän johtajanne ansaitsevat niitä moitteita kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, joita äsken teki täällä muuan pyhän Liigan veli, jolle emme ole katsoneet tarpeelliseksi tätä salaisuuttamme ilmaista, minä tarkoitan munkki Gorenflotia.

Tämän nimen lausui Guisen herttua äänellä, joka ilmaisi vastenmielisyyttä tuota taisteluhaluista genovevalaismunkkia kohtaan. Ja se sai Chicotin siinä rippituolissaan hilpeälle tuulelle.

— Veljet, — jatkoi herttua, — se ruhtinas, jonka myötävaikutusta meille oli luvattu, se ruhtinas, jonka vähintäkään suostumusta, tännetulemisesta puhumattakaan, me tuskin olimme osanneet edes toivoa, tämä ruhtinas on tässä.

Kaikkien katseet kiintyivät uteliaina Lothringin prinssien oikealla puolella seisovaan munkkiin.

— Armollinen herra, — lausui Guisen herttua ja kääntyi tuon munkin puoleen, joka nyt oli yleisen tarkkaavaisuuden esineenä, — Jumalan tahto näyttää minusta selvältä. Sillä koska te olette suostunut liittymään meihin, niin se osottaa sitä että asiamme on oikea. Sallikaa, prinssi, minun tehdä teille pieni pyyntö: poistakaa kapusonki silmiltänne, niin että teidän uskottunne saavat omin silmin tulla vakuutetuiksi siitä että te olette pitänyt sen lupauksen, jonka me teidän niinessänne olemme heille antaneet, lupauksen, joka on ollut niin mieluinen, etteivät he ole rohjenneet sitä uskoa.

Tämä salaperäinen henkilö, jota Guisen Henrik näin puhutteli, siirti nyt päähineensä syrjään. Chicot, joka sen kauhtanan alta oli odottanut saavansa nähdä jonkin lothrinkilaisen prinssin, josta ei vielä ollut kuullut puhuttavan, havaitsi hämmästyksekseen Anjoun herttuan kalpeat kasvonpiirteet, niin kalpeat, että ne muistuttivat marmoripatsasta.

— Ahaa, — virkkoi Chicot, — veljemme Anjou. Hän ei siis väsy tavottelemasta valtaistuinta toisten turvin.

— Eläköön Anjoun herttua! huudahtivat kaikki läsnäolijat.

Frans kävi entistäänkin kalpeammaksi.

— Älkää pelätkö mitään, armollinen herra, — sanoi Guisen Henrik. — Tämä kirkko on kuuro, ja portit ovat hyvin suletut.

— Onnistunut varovaisuus! — mutisi Chicot.

— Hyvät veljet, — virkkoi Monsoreaun kreivi. — Hänen korkeutensa pyyntö saada puhua muutamia sanoja tälle seurakunnalle.

— Hän puhukoon, hän puhukoon! huusivat kaikki yhteen ääneen. — Me kuuntelemme.

Nuo kolme Lothringin prinssiä kääntyivät nyt kumarrellen Anjoun herttuan puoleen. Tämä näytti olevan maahan luhistumaisillaan.

— Hyvät herrat, — alotti hän niin kumealla ja väräjävällä äänellä, että hänen ensimäisiä sanojaan hädintuskin saattoi kuulla, — hyvät herrat, minä uskon, että Jumala, joka usein näyttää välinpitämättömältä ja kuurolta tämän maailman asioiden suhteen, päinvastoin alinomaa pitää kaikkinäkevän katseensa meihin kiinnitettynä, ja että hän vaan näennäisesti pysyy toimettomana ja mykkänä, korjatakseen jonakin päivänä, ennemmin tahi myöhemmin, jonkin odottamattoman iskun kautta ne hairahdukset, joita ihmisten hurja kunnianhimo synnyttää.

Herttuan puheen alku oli, samoinkuin hänen oma luonteensakin, verrattain synkkä. Hetkisen vaiettuaan jatkoi hän jonkunverran varmemmalla äänellä:

— Minäkin olen tarkastellut tätä maailmaa, ja kun minun heikko katseeni ei jaksanut tunkeutua yli maailman, olen kiinnittänyt katseeni Ranskaan. Mutta mitä olen minä tässä kuningaskunnassa nähnyt? Niin, koko kristillisen uskon olen nähnyt perustuksiaan myöten järkytettynä, Jumalan oikeat palvelijat hajotettuina ja vainottuina. Olen mittaillut sen kuilun syvyyttä, joka jo kaksikymmentä vuotta on ollut kerettiläisyyden kautta avoinna, kerettiläisyyden, joka kalvaa uskonoppeja, pyrkien muka pääsemään varmemmin lähemmäksi Jumalaa, ja minun sieluni on ollut, samoinkuin profeetankin, tuskan läpitunkema.

Kuului hyväksymisen sorinaa. Herttua oli näyttänyt olevansa osaaottavainen kirkon kärsimyksille, mikä jo sinänsä oli sama kuin sodanjulistus niitä vastaan, jotka tätä kirkkoa vainosivat.

— Tässä syvässä murheessani, — jatkoi prinssi, — hiipi korviini huhu, että useat jalosukuiset miehet, hurskaat ja esi-isien tavoille uskolliset, aikoivat lujittaa vioittunutta alttaria. Olen tarkastellut ympärilleni, ja minusta on tuntunut siltä kuin jo nyt olisin sen viimeisen tuomion todistajana, jolloin Jumala erottaa kadotetut valituista. Toisella puolen ovat kadotetut: olen kauhulla vetäytynyt heistä pois. Toisella sivulla ovat valitut. Ja minä olen nyt tullut heittäytyäkseni heidän syliinsä. Hyvät veljet! Tässä minä olen.

Voimakkaat hyväksymishuudot, joihin Lothringin prinssit olivat antaneet merkin, kajahtivat nyt kautta kirkon. Sitten otti kardinaali, joka seisoi herttuata lähinnä, askeleen häntä kohti ja lausui:

— Onhan teidän korkeutenne saapunut tänne vapaaehtoisesti?

— Aivan vapaaehtoisesti.

— Kuka on siis teille kertonut pyhästä salaisuudesta?

— Mies, joka on uskonnon innokas puolustaja, kreivi Monsoreau.

— No niin, — sanoi nyt vuorostaan Guisen herttua, — kun nyt teidän korkeutenne kuuluu meikäläisiin, niin suvainnette sanoa meille, mitä aiotte tehdä pyhän Liigan hyväksi?

Aion kaikin tavoin palvella roomalais-katolista uskontoa, — vastasi tulokas.

— Hitto vieköön: — puhui Chicot itsekseen. Ovatpa nämä, kautta kunniani, kovin typerää väkeä, koska he luulevat tarvitsevansa piileskellä sanoakseen moisia asioita. Mikseivät he ihan suoraan esitä asiaa korkealle herralleni Henrik III:lle? Kaikki tuo olisi juuri hänen makunsa mukaista. Juhlasaattueet, kuritukset, kerettiläisyyden tukahduttaminen niinkuin Roomassa, polttoroviot niinkuin Flanderissa ja Espaniassa. Taivas minua varjelkoon, mutta minunpa mieleni tekisi nousta ylös tästä rippituolistani ja mennä esittelemään itseni, niin syvästi on tuon Anjoun hyvän herttuan puhe minua liikuttanut! Jatka, sinä majesteetin mainio veli, jalo nauta, jatka!

Ikäänkuin tämän kehoituksen varteenottaen jatkoi Anjoun herttua tosiaankin:

— Mutta uskonnon asia ei ole ainoa tarkoitusperä, mihin näiden jalosukuisten on pyrittävä. Mitä minuun itseeni tulee, niin olen ottanut huomiooni erään toisenkin päämäärän.

— Miksipä niin? — ajatteli Chicot. — Olen minäkin aatelismies. Ja asia koskee siis minua yhtä paljo kuin muitakin. Puhu, Anjou, puhu!

— Teidän korkeutenne! Teitä kuunnellaan mitä tarkkaavaisimmin, — huomautti kardinaali.

— Ja meidän sydämemme sykähtelevät toivosta, puuttui Mayennen herttua puheeseen.

— Tahdon siis kantaani selittää, — jatkoi Anjoun herttua ja koetti tunkea levottoman katseensa kirkon pimeyteen, kuin tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei hänen sanojaan kuulisi kukaan muu kuin ne, jotka ansaitsivat saada hänen luottamuksensa.

Monsoreaun kreivi oivalsi prinssin levottomuuden ja rauhoitti häntä hymyilemällä hieman ja heittämällä häneen silmäyksen.

— Niin, — jatkoi prinssi, alentaen tuntuvasti ääntään, — kun aatelismies on ajatellut, mitä hän on velkapää jumalalleen, niin ajattelee hän senjälkeen, mitä hän on velkaa…

— Kuninkaalleen! — kuiskasi Chicot.

— Maalleen, — jatkoi herttua. — Ja hän tekee itselleen kysymyksen, nauttiiko hänen isänmaansa tosiaankin sitä kunniaa ja hyvinvointia, mitä se voisi nauttia. Sillä oikean jalosyntyisen on nauttimistaan eduista kiittäminen ensinnäkin jumalaa ja sitten isänmaataan.

Kuului vilkasta hyväksymistä.

— No, mihin kuningasraukka sitten jää? kysäsi Chicot itsekseen.

— Kysyin siis itseltäni, — jatkoi herttua, jonka ulkoneviin poskipäihin vähitellen alkoi kohota kuumeinen puna, — nauttiiko maani sitä rauhaa ja onnekkuutta, jota tämä kaunis ja ihana Ranska ansaitsee nauttia, ja seuraukseni minä näin, ettei niin ollut asianlaita. Hyvät veljet, todellisuudessa on tämä valtakunta taistelevien tahtojen, melkein yhtä mahtavien, haluttuna saaliina. Hallituksen tahdon heikkoudessa, tuon tahdon, joka unohtaa, että sen alamaistensa parhaaksi tulisi hallita kaikkea, joka vain silloin tällöin hetkellisesti muistaa tätä kuninkuuden periaatetta ja silloinkin melkein aina soveltaa sitä niin sopimattomalla tavalla, että mahtisanat ovat enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, tuossa heikkoudessa, sanon, on Ranskan paha henki taikka sen johtomiesten sokeudessa, joiden tiliin kaikki paha on luettava. Mutta vaikka emme tunnekaan oikeata syytä tahi vaikka sitä ehkä enintään epäilemme, niin on onnettomuus silti yhtä tuhoava. Enkä minä puolestani aseta sitä kaikkea pahaa, mitä tapahtuu, niin paljo kuninkaan itsensä niskoille, kuin niiden rikosten seuraamukseksi, joita Ranska on uskontoa vastaan tehnyt, ja niiden jumalattomuuksien syyksi, joita kuninkaan erinäiset väärät ystävät harjoittavat. Tämä, hyvät herrat, on saanut minut vakuutetuksi siitä, että minun, voidakseni palvella sekä kirkkoa että valtaistuinta, on liittyminen niihin, jotka kaikin keinoin pyrkivät hävittämään kerettiläisyyden ja syöksemään vallasta uskottomat neuvonantajat. Tämän, hyvät herrat, tahdon minä tehdä Liigan hyväksi, liittyessäni nyt siihen.

— Ahaa! — mutisi Chicot, — nyt pistää pukinsorkka esiin!

Tämä Anjoun herttuan puhe, joka lukijoistamme ehkä on tuntunut pitkältä, sillä onhan sen aikuisesta politikasta jo kulunut kolme ja puoli sataa vuotta, innostutti kuulijoita siihen määrin, että useimmat heistä olivat tulleet ihan prinssin luo kuullakseen hänen jok' ainoan sanansa.

Näytelmä oli tosiaankin harvinainen. Kaikkien kapusongit olivat siirretyt pois kasvoilta. Ja niinpä tulivat näkyviin nuo jalot, rohkeat, vilkkaat kasvojenpiirteet ja uteliaisuudesta loistavat silmät. Kaikkea tätä valaisi vain yksi ainoa kuorissa hienosti tuikkava lamppu, jota vastoin muu osa kirkkoa oli pimeätä.

Joukon keskeltä saattoi erottaa Anjoun herttuan kalpeat kasvot. Hänen korkea otsansa varjosti kuoppaisia silmiä ja hänen suunsa avautuessaan muistutti pääkallon kamalaa irvistystä.

— Armollinen herra, — virkkoi nyt Guisen herttua, — kiittäen teitä niistä sanoista, joita juuri äsken olette lausunut, luulen pitävän ilmoittaa teille, että teidän ympärillänne on vain ystäviä, jotka kunnioittavat ei ainoastaan äsken ilmaisemianne periaatteita, vaan myöskin teidän personallisia ominaisuuksianne. Ja jos teidän korkeutenne sitä epäilisi, niin saa tämän kokouksen loppu teidät vakuutetuksi siitä paljo tuntuvammalla tavalla kuin mitä olette otaksunutkaan.

Anjoun herttua kumarsi ja loi levottoman katseen ympärilläseisojiin.

— Ahaa! — mutisi Chicot. — Ellen kovin erehdy, onkin tämä vasta alkunäytöstä. Ja tästä kaikesta päättäen tulee tapahtumaan jotain sellaista, mikä on paljo tärkeämpää kuin kaikki nuo tähän asti lausutut hölynpölyt yhteensä.

— Jos teidän korkeutenne, — virkkoi kardinaali, huomattuaan prinssin levottoman katseen, — ehkä tuntisi jonkinlaista pelkoa, niin toivon, että pelkkä niiden henkilöiden nimien mainitseminen, jotka nyt tällä hetkellä ovat teidän ympärillänne, teitä rauhoittaa. Tässä ovat herrat d'Entrageus, Ribeirac ja Livarot, nuoria ylimyksiä, jotka teidän korkeutenne ehkä tuntee ja jotka ovat yhtä urhoollisia kuin lojaalisiakin. Tässä ovat vielä hiippakunnan päämies Castillonista, parooni Lusignan, herrat Cruse ja Leclere, kaikki vakuutettuja teidän kuninkaallisen korkeutenne viisaudesta ja onnellisia saadessaan teidän suojeluksessanne työskennellä uskonnon ja valtaistuimen vapauttamiseksi niitä rasittavasta ikeestä. Me siis kiitollisina otamme vastaan ne käskyt, joita teidän korkeutenne suvaitsee meille antaa.

Anjoun herttua ei voinut olla tekemättä ylevämmyyden tunteen aiheuttamaa liikettä. Nuo Guiset, jotka muulloin olivat niin ylpeitä, ettei heitä koskaan oltu onnistuttu kukistamaan, puhuivat nyt tottelemisesta:

Mayennen herttua jatkoi:

— Syntyperänne ja ymmärtämyksenne vuoksi olette te, armollinen herra, liiton luonnollinen päämies, ja me odotamme teiltä ohjeita siihen, miten meidän on meneteltävä noiden kuninkaan väärien ystävien suhteen, joista täällä äsken puhuimme.

— Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa, — vastasi prinssi kuumeisen innostuneesti, mikä innostus heikoissa sieluissa useinkin korvaa rohkeuden puutetta. — Kun myrkylliset loiskasvit kukoistavat vainiolla, jonka rehevää viljaa ne turmelevat, niin on sellainen vahingollinen rikkaruoho juurineen irti kiskottava. Kuninkaan ympärillä ei ole ystäviä, vaan hovimiehiä, jotka ovat hänelle turmioksi ja tuottavat Ranskanmaalle ja kristikunnalle alituista häpeätä.

— Se on totta, — virkkoi Guisen herttua kumealla äänellä.

— Sitäpaitsi, — jatkoi kardinaali, — estävät nuo hovimiehet meidän, hänen majesteettinsa todellisten ystäväin, häntä lähestymästä, mikä oikeus kuitenkin pitäisi meille kuulua virka-asemamme ja syntyperämme vuoksi.

— Jättäkäämme siis, — puuttui Mayennen herttua kiihkeästi puheeseen, — jättäkäämme siis Liigan muille puolustajille uskonnon asioista huolehtiminen. Meillä taas on muuta ajattelemista. On henkilöitä, jotka meitä uhmailevat, jotka meitä loukkaavat, jotka alinomaa osoittavat kunnioituksen puutetta sitä ruhtinasta kohtaan, jota meidän ennen muita tulee kunnioittaa ja joka on meidän päämiehemme.

Anjoun herttuan otsalle nousi puna.

— Tuhotkaamme, — jatkoi Mayenne, — viimeiseen mieheen nuo kirotut sikiöt, joita kuningas meidän kustannuksellamme rikastuttaa, ja sitoutukoon meistä kukin surmaamaan niistä yhden. Meitä on täällä kolmekymmentä. Laskekaamme, kuinka monta heitä on.

— Se on viisasta puhetta, — sanoi Anjoun herttua, — ja te, Mayennen herttua, olette jo suorittanut tehtävänne.

— Sitä, mikä nyt jo on suoritettu, ei oteta lukuun, — vastasi tämä.

— Teidän täytyy antaa meillekin jotain tekemistä armollinen herra, virkkoi Entragues. — Minä otan osalleni Quelus'en.

— Ja minä Maugironin, — sanoi Livarot.

— Ja minä Schombergin, — lisäsi Ribeirac.

— Hyvä, hyvä! — jatkoi herttua. — Ja sitten on meillä vielä Bussy, minun urhoollinen Bussyni, joka kyllä ottaa parin heistä osalleen.?

— Entä me sitten, entäpä me? — huusivat kaikki muut liigalaiset.

Kreivi Monsoreau astui nyt esiin.

— Ahaa, — ajatteli Chicot, jota ei enää naurattanut. — Tahtoo kai ylihovijahtimestarikin olla mukana metsästyksessä.

Eikä Chicot erehtynytkään.

— Hyvät herrat! — lausui Monsoreaun kreivi. — Pyydän saada kiinnittää hetkeksi huomiotanne. Me olemme päättäväisiä miehiä, mutta kuitenkin me pelkäämme puhua avoimesti keskenämme. Me olemme ymmärtäväisiä ja kuitenkin takerrumme pikkumaisuuksiin. Hyv'on, hyvät herrat, enemmän uskallusta, enemmän rohkeutta, enemmän avosydämisyyttä! Ei tässä nyt ole kysymys kuningas Henrikin suosikeista eikä siitä vaikeudesta, mitä saamme kokea lähestyessämme hänen majesteettinsa persoonaa. Meitä kaikkia, hyvät herrat, huolestuttaa seuraava seikka: Nykyinen hallituksemme on sellainen, ettei Ranskan aateli voi sitä sietää: litanioita, mielivaltaa, voimattomuutta, hurjasteluja, ääretöntä tuhlausta pidoissa, jotka saavat koko Europan hymyilemään, kitsastelemista kaikessa, mikä koskee sotalaitosta ja taiteita. Sellainen menettely ei ole taitamattomuutta eikä heikkoutta, se on mielettömyyttä, hyvät herrat.

Synkkä hiljaisuus seurasi ylihovijahtimestarin sanoja. Niiden vaikutus oli sitäkin syvempi, kun kukin itsessään ajatteli juuri sitä samaa, mitä tämä nyt ääneen oli lausunut, niin että kaikki hätkähtelivät, ikäänkuin olisivat kuulleet oman äänensä kaiun. Heitä värisytti se että he kaikki olivat yhtä mieltä puhujan kanssa.

Kreivi Monsoreau, kovin ymmärtäen, että tämä äänettömyys oli vain hyväksymisen merkkiä, jatkoi:

Pitääkö meidän elää toimettoman ja velton kuninkaan alaisina sinä hetkenä, jolloin Espanja sytyttää polttoroviot, jolloin Saksa näkee uusien kerettiläislahkojen versoavan luostarien hämäristä, jolloin Englanti taipumattomalla politiikallaan silpoo sekä aatteita että päitä? Kaikki kansat puuhaavat jotain kunniakasta. Me sitävastoin nukumme. Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen sanonut tämän näin suuren ruhtinaan läsnäollessa, ruhtinaan, joka ehkä perheellisten ennakkoluulojen vuoksi on minun rohkeuttani moittiva. Meitä, hyvät herrat, on kokonaisen neljän vuoden ajan hallinnut… ei kuningas, vaan munkki.

Nyt puhkesi myrsky valloilleen. Nuo äsken niin rauhallisesti ja kylmästiharkitsevat miehet hoilasivat kuin hullut.

— Alas valoisilainen! huudettiin. — Alas Henrik-munkki! Me tahdomme hallitsijaksemme jalon ruhtinaan, ritarillisen kuninkaan, vaikka tyranninkin, jos niin vaaditaan, mutta emme munkkia!

— Hyvät herrat, hyvät herrat, lausui Anjoun herttua teeskennellen, — antakaa anteeksi, minä pyydän, veljelleni, joka pettää itse itseään tai, oikeammin sanoen, antaa muiden pettää itseään! Sallikaahan minun toivoa, että Liigan valpas väliintulo ja meidän ehdotuksemme saattavat hänet taas oikeille jälille.

— Sähise, käärme, sähise! — puhui Chicot itsekseen.

— Armollinen herra, — virkkoi nyt puolestaan Guisen herttua, — teidän korkeutenne on ehkä liian äkillisesti saanut kuulla liiton vilpittömän ajatuksen, mutta te olette sen nyt joka tapauksessa kuullut. Niin, nyt ei enää ole kysymys bearnilaista, tuota kaikkien hullujen linnunpelätintä vastaan. Ei ole kysymys liitosta kirkon ylläpitämiseksi, sillä se kyllä voi itsekin pitää itsensä pystyssä. Hyvät herrat, nyt on kysymys Ranskanmaan aatelin kohottamisesta siitä alennustilasta, missä se nyt on. Liian kauvan on meitä pidättänyt se kunnioitus, jota teitä kohtaan tunnemme. Liian kauvan on se rakkaus, jota me tiedämme teidän tuntevan perhettänne kohtaan, pidättänyt meitä mielikuvituksen rajoissa. Nyt, armollinen herra, on kaikki ilmaistu, ja teidän korkeutenne saa nyt nähdä Liigan varsinaisen kokouksen menon, johon tämä, mitä täällä juuri on tapahtunut, on ollut vain alkuvalmistusta.

— Mitä te tarkoitatte, herttua? kysyi prinssi, sydämensä sykähdellen sekä levottomuutta että kunnianhimoa.

— Armollinen herra, — jatkoi Guisen herttua, — me emme ole, niinkuin ylihovijahtimestari aivan oikein lausui, yhtyneet kiistelemään kuluneista teoreettisista kysymyksistä, vaan toimimaan tarmolla. Tänään me valitsemme itsellemme päällikön, joka kykenee kunnioittamaan ja rikastuttamaan Ranskan aatelistoa. Ja kun jo vanhojen frankkien ikivanha tapa oli päällikköä valitessaan antaa hänelle arvonmukainen lahja, niin tarjoamme me nyt tässä valitsemallemme johtajalle…

Anjoun herttua seisoi äänetönnä ja liikkumatta. Ainoastaan hänen kalpeudestaan saattoi aavistaa hänen mielenliikutuksensa.

— Hyvät herrat, — jatkoi Guisen herttua, ottaen takana olevalta penkiltä erään verrattain raskaan esineen ja nostaen sen molemmin käsin ylös, — hyvät herrat, tässä on se lahja, jonka minä kaikkien meidän nimessä lasken prinssin jalkain juureen.

— Kruunu! — huudahti Anjoun herttua ankaran mielenliikutuksen valtaamana, — kruunuko minulle, hyvät herrat!

— Eläköön Frans III! — huusivat kaikki, niin että kirkon holvi tärähteli.

— Minäkö? Minäkö? — änkytti herttua, vavisten samalla sekä ilosta että kauhistuksesta. — Minäkö? Mutta sehän on mahdotonta! Eläähän veljeni vielä, ja veljeni on Herran voideltu.

— Me erotamme hänet, — sanoi Guisen herttua, — ja jäämme odottamaan sitä, että Jumala hänen kuolemallaan vahvistaa sen vaalin, jonka nyt olemme toimittaneet, tai pikemminkin sitä, että joku hänen alamaisistaan, väsyneenä tähän kunniattomaan hallitukseen, myrkyn tai tikarin avulla jouduttaa Jumalan tuomiota!…

— Hyvät herrat, — virkkoi Anjoun herttua entistäänkin heikommalla äänellä, — hyvät herrat!

— Armollinen herra! puhui nyt vuorostaan kardinaali, — tässä on nyt meidän vastauksemme teidän korkeutenne äsken lausumaan jaloon arveluun, että Henrik III oli Herran voideltu. Mutta me olemme hänet erottaneet: hän ei enää ole Jumalan valitsema. Te, armollinen herra, tulette olemaan se. Tämä temppeli on yhtä kunnioitettava kuin Reimsin temppelikin, sillä täällä ovat Parisin suojeluspyhimyksen, pyhän Genovevan, maalliset jätteet levänneet. Tänne on Clovis, Ranskan ensimäinen kristitty kuningas, haudattu. Armollinen herra, tässä pyhässä temppelissä sanon minä, joka kuulun kirkkoruhtinaisiin ja joka, ilman että se osottaisi mitään liioiteltua kunnianhimoa, voin toivoa kerran tulevani sen päämieheksi: armollinen herra, tässä on voiteeksi pyhää öljyä, jonka paavi Gregorius XIII on lähettänyt. Nimittäkää, armollinen herra, Reimsin vastainen arkkipiispa, nimittäkää konnetaabeli, ja muutamassa hetkessä on teistä tullut voideltu kuningas, ja teidän veljeänne Henrikkiä sitävastoin, ellei hän mielisuosiolla luovuta teille kruunua, tullaan pitämään vallananastajana. Sytyttäkää alttarilla olevat kynttilät!

Siinä samassa astui esiin kuoripoika, joka nähtävästi oli tätä määräystä jo odotellut, sakaristosta, kynttilänsytytin kädessään, ja muutamissa minuuteissa oli alttarille ja kuoriin sytytetty viisikymmentä vahakynttilää. Alttarilla näkyi nyt jalokivistä säteilevä hiippa ja liljoilla koristeltu leveä miekka. Nuo olivat arkkipiispanhiippa ja konnetaabelimiekka. Pimeähkössä kirkossa, jota kuorin valot eivät jaksaneet valaista, kajahti nyt urkujenääni: Veni creator!

Tämä harvinainen yllätys, jonka nuo kolme Lothringin prinssiä olivat järjestäneet ja jota Anjoun herttuakaan ei ollut odottanut, teki syvän vaikutuksen läsnäolijoihin. Rohkeat tunsivat yhäkin rohkaistuvansa, ja heikot tunsivat tulevansa väkeviksi.

Anjoun herttua ojentihe suoraksi ja astui, nopeammin kuin mitä olisi odottanut, suoraan alttarin luo, otti hiipan vasempaan käteensä ja miekan oikeaan, palasi niiden kanssa Guisen herttuan ja kardinaalin luo, jotka jo edeltäpäin odottivat saavansa kysymyksessäolevan kunnian, pani hiipan kardinaalin päähän ja sitoi miekan herttuan vyölle.

Yksimieliset hyväksymishuudot seurasivat tätä toimitusta, joka oli sitäkin odottamattomampi, kun prinssin horjuvainen luonne oli hyvin tunnettu.

— Hyvät herrat, — lausui prinssi läsnäolijoille, — sallikaa, että Mayennen herttua, Ranskan marsalkka, merkitsee ylös teidän nimenne, sillä sinä päivänä, jolloin minusta tulee kuningas, lyödään teidät kaikki ritareiksi.

Suosionosotukset kävivät kaksinkertaisiksi.

— Hitto vieköön! virkkoi Chicot itsekseen, — olisipa tässä nyt mainio tilaisuus saada sininen nauha! Sitä tilaisuutta ei minulle enää milloinkaan satu, ja kuitenkin täytyy minun nyt jättää se käyttämättä.

— Nyt alttarille, sire! — sanoi kardinaali:

— Herra Monsoreau, översti, herrat Ribeirac ja d'Entragues, kapteenit, herra Livarot, luutnantti henkivartiostossani, — puhui Anjoun herttua, — asettautukaa niihin paikkoihin kuorissa, joihin nyt saamanne arvo teidät oikeuttaa.

Mainitut henkilöt menivät, oikean kruunauksen juhlamenojen mukaisesti, niihin paikkoihin, jotka he hovisääntöjen mukaan olivat oikeutetut saamaan.

— Hyvät herrat, — jatkoi Anjoun herttua, kääntyen toisten puoleen, — pyytäkää te kaikki minulta jotakin, ja minä toivon, ettei kenenkään tarvitse poistua täältä tyytymättömänä.

Sillävälin oli kardinaali siirtynyt alttarin taa ja pukeutunut siellä papilliseen asuun, minkä jälkeen hän astui sieltä esiin, kädessään pyhä voide, jonka hän pani alttarille. Sitten hän antoi kuoripojalle merkin, ja tämä toi raamatun ja ristin. Kardinaali otti vastaan ne kummankin, asetti ristin raamatun päälle ja ojensi ne sitten Anjoun herttualle, joka pani niiden päälle sormensa.

— Jumalan nimessä, — lausui Anjoun herttua, — lupaan minä kansalleni voimassapitää ja kunnioittaa pyhää uskontoamme, niinkuin hänen kaikkeinkristillisimmän majesteettinsa ja kirkon vanhimman pojan tulee. Tämän minä vannon Jumalan nimessä ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta!

— Amen! vastasivat kaikki läsnäolijat yhteen ääneen.

Guisen herttua, joka juuri oli nimitetty konnetaabeliksi, meni nyt alttarin luo ja laski sille miekkansa. Kardinaali sen siunasi. Sitten hän veti miekan tupesta, tarttui kiinni sen terään ja ojensi sen uudelle kuninkaalle, joka tarttui sen kahvaan.

— Sire, — puhui hän, — ottakaa tämä miekka, joka Herran siunauksen kera on teille annettu, niin että te sillä ja pyhän hengen avulla kykenette taistelemaan kaikkia vihollisianne vastaan ja suojelemaan ja puolustamaan pyhää kirkkoa ja sitä kuningaskuntaa, joka on teidän huostaanne uskottu. Ottakaa tämä miekka jakaaksenne oikeutta, suojellaksenne leskiä ja turvattomia ja hillitäksenne sattuvia epäjärjestyksiä. Niin että te kunnian ja kaikkien hyveiden ympäröimänä ansaitsette olla hallitsemassa hänen sivullaan, jonka esikuva te täällä maan päällä olette, ja joka ikuisesti hallitsee isän ja pyhän hengen kanssa.

Anjoun herttua laski miekan alas, niin että sen kärki kosketti lattiaan, ja kohotettuaan sitä sitten taivasta kohti antoi hän sen Guisen herttualle.

Kardinaali otti nyt pyhän voiteen ja teki peukalollaan ristinmerkin polvistuneen herttuan otsalle sanoen:

— Minä voitelen sinut pyhällä öljyllä kuninkaaksi isän, pojan ja pyhän hengen nimeen.

Senjälkeen hän tarttui molemmin käsin kruunuun ja piteli sitä prinssin pään yllä, laskematta sitä kuitenkaan siihen. Guisen ja Mayennen herttuat astuivat nyt esiin ja pitelivät kruunua yksi kummaltakin puolelta, ja kardinaali, joka piteli sitä vain vasemmalla kädellään, lausui, kohottaen siunaavaisesti oikean kätensä prinssin yli:

— Kruunatkoon sinut Jumala kunnian ja oikeuden kruunulla!

Sitten hän painoi kruunun prinssin päähän ja lisäsi:

— Ota vastaan tämä kruunu isän, pojan ja pyhän hengen nimessä!

Kaikki vetivät miekkansa huotristaan, kohottivat ne ylös ja huusivat: Eläköön kuningas Frans III!

— Sire, — sanoi nyt kardinaali Anjoun herttualle, — tästä päivästä lähtien hallitsette te Ranskanmaata, sillä teidät on voidellut paavi Gregorius XIII, jonka edustaja minä olen.

— Tihulainen! — tuumaili Chicot. — Kylläpä tämä kaikki käy juhlallisesti!

— Hyvät herrat, — lausui Anjoun herttua, nousten ylpeänä ja majesteetillisena pystyyn, — en koskaan ole unohtava niiden kolmenkymmenen jalosukuisen nimeä, jotka ensimäisinä havaitsivat minut arvokkaaksi heitä hallitsemaan. Ja nyt hyvästi, hyvät herrat! Sulkekoon teidät Jumala pyhään suojelukseensa!

Niin hyvin kardinaali kuin Guisen herttuakin kumarsivat, mutta Chicot huomasi, että nuo kaksi Lothringin prinssiä, sill'aikaa kun Mayennen herttua saattoi uutta kuningasta alttarilta, hymähtivät pilkallisesti toisilleen.

— Kies'avita! — tuumi gascognelainen. — Mitähän tämäkin merkitsee? Ja mitä tämä näytelmä tarkoittaa, jos kerran kaikki pettävät?

Anjoun herttua meni alas holviin, jonne läsnäolijatkin yksi toisensa perästä häntä seurasivat, lukuunottamatta noita kolmea veljestä, jotka poistuivat sakaristoon, portinvartijan sammutellessa kynttilöitä.

Kirkkoa valaisi nyt vain yksi ainoa lamppu.

22.

Muuan sukutietolöytö.

Chicot nousi nyt siinä rippituolissaan suoraksi, oikoakseen herpaantuneita jäseniään. Hän otaksui, että tämä kokous olisi ollut viimeinen, koskapa kello oli jo kaksi yöllä. Mutta äkkiä näki hän suureksi kummastuksekseen noiden kolmen Lothringin prinssin tulevan sakaristosta takaisin. He olivat riisuneet yltään munkinkaaput ja esiintyivät nyt tavallisissa pukimissaan.

Heti heidän ilmestyttyään päästi kuoripoika niin kimakan ja makean naurun, että se tarttui Chicotiinkin. Hänkin alkoi nauraa, tietämättä miksi.

Mayennen herttua lausui kiiruusti:

— Älä naura niin kovaan, sisko! Ne tuskin ovat vielä ehtineet ulos ja saattavat kuulla.

— Hänen siskonsa! — mutisi Chicot ylen hämmästyksissään. — Olisiko siis tuo kuoripoika tosiaankin nainen?

Tämä siirsi nyt kapusonkinsa taakse. Ja silloin tulivat näkyviin todellakin sirot ja ihastuttavat naisenkasvot.

Hän oli Guisen herttuan sisar, rouva Montpensier, vaarallinen seireeni, joka oli osannut munkinkaapuunsa taitavasti salata kaltevat olkansa ja vähäisen ontumisensa.

Tuossa ruumiissa, johon Jumala oli liittänyt enkelin pään, asui helvetillinen sielu. Chicot hänet heti tunsi, sillä hän oli usein nähnyt hänet tämän serkun, kuningatar Louisen luona.

— Ah, veli kardinaali, — virkkoi herttuatar reippaasti, — kylläpä sinä osaat mainiosti näytellä vanhurskasta! Entä miten hyvin sinä puhut Jumalasta! Minä jo eräänä hetkenä sinua ihan pelkäsin ja luulin sinun ottavan asian toden kannalta. Ja hän kun antoi voidella ja kruunata itsensä! Äh, kuinka hurjalta hän näytti kruunu päässään!

— Yhdentekevää, — vastasi herttua. — Me olemme nyt saaneet aikaan sen, mitä olemme tahtoneet, eikä Frans voi nyt enää peruuttaa sanojaan Monsoreau, jolla epäilemättä on jotain salaista, yksityistä hyötyä tästä kaikesta, on saattanut asiat sellaiseen päätökseen, että me voimme olla varmoja siitä ettei Anjou meitä hylkää, niinkuin hän teki La Molelle ja Coconnosille, vaikka olisimme lähellä mestauslavaa.

— Ooh, — virkkoi Mayenne, — sitä tietä ei meidänlaisia ruhtinaita niinkään helposti saada astumaan.

Chicot oivalsi nyt, että Anjoun herttua oli pantu pussiin. Ja koska hän inhosi prinssiä, olisi hän tuosta koirankujeesta tahtonut syleillä Guisejä, Mayenneä tietenkään lukuunottamatta.

— Ovathan kaikki ovet hyvin suljetut? — kysyi kardinaali.

— Ovat, siitä minä vastaan, — sanoi herttuatar. — Voinhan muuten mennä katsomaan.

— Älä, älä, saatat olla väsyksissä, pikku kuoripoikaparkani.

— En lainkaan. Täällä on ollut liian hauskaa voidakseen väsyä.

— Mayenne! Sinähän sanoit hänen olevan täällä? — kysyi herttua.

— Sanoin.

— Mutta enpäs minä ole häntä nähnyt.

— Sen kyllä uskon. Hän on piilossa.

— Missä sitten?

— Eräässä rippituolissa.

Nämä sanat kajahtivat Chicotin korvissa kuin ilmestyskirjan satatuhatta pasuunaa.

— Kuka on piilossa rippituolissa? kysyi hän levottomana itseltään. — Hitto vieköön! Enpä voi otaksua sitä miksikään muuksi kuin omaksi itsekseni!

— Hän siis on nähnyt ja kuullut kaiken? — jatkoi herttua kyselyään.

— No, mitä se tekee? Eikös hän ole meikäläisiä?

— Tuo hänet tänne, Mayenne, — sanoi herttua.

Mayenne laskeutui alas kuorista, näytti katselevan ympärilleen ja astui sitten suoraan sitä rippituolia kohti, jossa gascognelainen oli piilossa. Chicot oli lujaluontoinen mies. Mutta tällä kertaa hänen hampaansa kauhusta kalisivat ja kylmä hiki tihkui hänen otsaltaan.

— Ha haa, — ajatteli hän ja alkoi vetää miekkaansa kaapun alta esiin, — enpä aiokaan raukan tavoin kuolla tähän onkaloon! Voinpa, piru vieköön, katsella kuolemaa suoraan kasvoihin, ja koska minulla nyt on hyvä tilaisuus, niin saanenpa ainakin tuon roiston surmatuksi ennenkuin itse tulen tuhotuksi.

Pannakseen tämän rohkean aikeensa täytäntöön, oli Chicot jo saanut miekan käteensä ja vienyt kätensä ovenripaan, sitä aukaistakseen, kun herttuatar huusi:

— Ei siinä, Mayenne, ei siinä! Tuossa toisessa, joka on vasemmalla puolen, kaikkein viimeisessä!

— Ah! — huokasi gascognelainen niin syvään, että Gorenflot olisi voinut häntä siitä kadehtia, — sepä sattui parhaaseen aikaan. Mutta kuka hemmetti on sitten tuossa toisessa?

— Tulkaa ulos, mestari Nicolas David, — sanoi Mayenne, — täällä nyt ei ole muita.

— Täällä minä olen, armollinen herra, — virkkoi rippituolista ryömivä mies.

— Hyvä on, — tuumi gascognelainen, — minä kaipasinkin sinua tästä juhlasta, mestari Nicolas. Mutta nytpä saankin sinut käsiini ihan etsimättäni.

— Olettehan nähnyt ja kuullut kaiken? — kysyi Guisen herttua.

— Olen kuullut jok'ainoan sanan, mitä täällä on sanottu ja tulen muistamaan pienimmätkin yksityiskohdat kaikesta. Siitä saatte olla vakuutettu, armollinen herra.

— Te siis voisitte jättää tästä kaikesta täydellisen selostuksen hänen pyhyytensä Gregorius XIII:nen lähettiläälle? — kysyi herttua.

— Voisin.

— Veljeni Mayennen herttua on sanonut minulle, että te olette tehnyt kerrassaan ihmeitä meidän hyväksemme, — jatkoi herttua. — Kertokaapa, mitä kaikkea olette tehnyt.

Kardinaali ja herttuatar tulivat nyt uteliaina! heitä lähemmäksi.

— Olen tehnyt sen, mitä olen luvannut, armollinen herra, — vastasi Nicolas David. — Se tahtoo sanoa, että olen keksinyt keinon, jonka avulla te voitte saada Ranskan kruunun.

— Vai senkin! — mutisi Chicot. Koko maailmahan haluaa päästä Ranskan kuninkaaksi! Paras näkyy olevan pohjalla.

Chicot oli taas saanut entisen iloisuutensa, sillä olihan hän ennen muuta niin odottamattomalla tavalla välttänyt uhkaavan vaaran. Toiseksi hän oli saanut selville täydellisen salaliiton. Kolmanneksi hän siten oli löytänyt keinon kukistaakseen kaksi pahinta vihamiestään, Mayennen ja Nicolas Davidin.

— Mutta jos laittomuus siinä on ylen silmiinpistävä, — virkkoi Guisen herttua, — niin voimme luopua koko keinosta. En tahdo saada niskaani kaikkia kristikunnan n.s. laillisia kuninkaita.

— Tämän väitteen olen jo ottanut huomioon, armollinen herra, — selitti asianajaja, kumartaen herttualle. Kokeneena juristina olen ottanut selvää erilaisista asiakirjoista, jotka antavat vahvistuksen väitteelleni kruunun perimysoikeuteen nähden. Saada todistus laillisuudesta on samaa kuin voittaa kaikki. Ja siihen nähden olen minä, armolliset herrat, saanut selville, että te olette kruunun laillisia perillisiä ja että Valoisin suku on ainoastaan valtaanpäässyt sivuhaara.

— Varmuus, jolla Nicolas David lausui nämä sanat, herätti hänen korkeissa kuulijoissaan uteliaisuutta ja iloa.

— On kuitenkin vaikeata todistaa, — puuttui Guisen herttua puheeseen, — että Lothringin suku, niin ylhäistä kuin se onkin, voisi kilpailla etevämmyydessä Valoisin suvun kanssa.

— Sepä on sittenkin todistettavissa, armollinen herra, — sanoi mestari Nicolas ja veti taskustaan esille erään pergamentin.

Herttua otti pergamentin asianajajan kädestä.

— Mikä tämä on? — kysyi hän.

— Lothringin suvun sukutaulu.

— Ja kuka on suvun kantaisä.

— Kaarle suuri, armollinen herra.

— Kaarle suuri! — huudahtivat kolme veljestä yht'aikaa, tosin ilmaisten hieman epäilystään, mutta samalla myös jonkin verran tyytyväisyyttä. — Sehän on mahdotonta! Olihan ensimäinen Lothringin herttua, — jatkoi Guise, — vain Kaarle suuren aikalainen, mutta hänen nimensä oli Ranier eikä hän lainkaan ollut tuon suuren keisarin sukulainen.

— Odottakaahan, armollinen herra, — virkkoi Nicolas. — Ymmärrätte kai, etten minä aio esittää todistusta siten, että se hetipaikalla voidaan kumota. Ennen muuta tarvitaan pitkää oikeudenkäyntiä, joka antaa parlamentille ja kansalle tekemistä, ja sillä aikaa te voitte voittaa puolellenne, ette kansaa, sillä se jo nyt on teidän puolellanne, vaan parlamentin. Kuulkaa nyt seuraavaa, armolliset herrat: Ranier, ensimäinen Lothringin herttua, oli Kaarle suuren aikalainen. Gilbert, hänen poikansa oli Ludvig hurskaan aikalainen. Henrik, Gilbertin poika, eli taas yksin ajoin Kaarle kaljupään kanssa.

— Mutta… — väitti Guisen herttua.

— Hieman kärsivällisyyttä, armollinen herra. Tässä siis juuri saavumme pääasiaan. Kuulkaahan nyt tarkoin. Bona…

— Niin, — huomautti herttua, — hän oli Ricinin, Ranierin toisen pojan tytär.

— Oikein! — jatkoi asianajaja. — Kenen kanssa hän joutui naimisiin?

— Lothringin Kaarlen, Ludvig IV:nen, Ranskan kuninkaan pojan kanssa.

— Niin se oli, — sanoi David. — Lisätkää tähän: Lotharin veljen kanssa, Lotharin, jolta, silloin kun hän oli nimeltään Ludvig V, vallananastaja Hugo Capet riisti Ranskan kruunun.

— Ah, ah! — huudahtivat yht'aikaa Mayennen herttua ja kardinaali.

— Jatkakaa, — lausui Guisen herttua, — tuossa kaikessa on jotain totta.

— Lothringin Kaarle siis peri veljensä Lotharin tämän suvun sammuessa. Nyt on Lotharin suku sammunut, siis olette te, hyvät herrat, Ranskan kruunun ainoat ja oikeat perijät.

— Saakuri! — ajatteli Chicot, — tuo skorpiooni on myrkyllisempi kuin luulinkaan!

— Mitäpä on tästä sanottava, veli? — kysyivät kardinaali ja Mayennen herttua.

— Minä sanon, — vastasi herttua, — että täällä Ranskassa kaikeksi onnettomuudeksi on olemassa muuan laki, jota kutsutaan "saalilaiseksi" ja joka, sen pahempi, tekee tyhjäksi kaikki meidän vaatimuksemme.

— Sitä väitettä olen odottanutkin, armollinen herra! — huudahti David ylpeästi ja itserakkaasti.

— Mutta mainitkaapa ensimäinen esimerkki saalilaisen lain sovelluttamisesta.

— Valoisin Filipin nouseminen valtaistuimelle vastoin Englannin Edvardin oikeutettua vaatimusta.

— Milloinka se tapahtui? Guisen herttua koetti muistella.

— Vuonna 1328, — sanoi kardinaali arvelematta.

— Siis 341 vuotta Hugo Capetin vallananastuksen jälkeen ja 240 vuoden kuluttua Lotharin suvun sammumisesta. Siis oli teidän esi-isillänne ollut oikeus kruunuun jo 240 vuotta ennen kuin saalilaista lakia alettiin sovelluttaa. Ja tietäähän jokainen, ettei millään lailla ole sellaista taannehtivaa vaikutusta.

— Te olette taitava mies, mestari Nicolas David, — sanoi Guisen herttua ja katseli ihaillen asianajajaa, vaikka siihen ihailuun oli liittynyt jonkun verran halveksumistakin.

— Se on mainiosti harkittua, — virkkoi kardinaali.

— Kerrassaan erinomaista! — myönsi herttuatar. — Minä siis nyt olen kruununprinsessa enkä mene naimisiin kenenkään sen halvemman kanssa kuin ehkä Saksan keisarin.

— Ja tuollaista sekamelskaako tarvitsisi minunlaiseni mies! — mutisi Guisen herttua. — Pitäisikö nyt alistua siihen, että kansan totellakseen tulisi tarkastella moisia pergamentinlehtiä, kun se sen sijaan saisi nähdä miehen aateluuden tämän silmäin säihkystä ja tämän miekanpitelystä?

— Oikeassa olet Henrik, ihan oikeassa. Jos vain kasvot otettaisiin huomioon, niin tulisi sinusta heti kuningas, sillä nuo toiset ruhtinaathan sinun rinnallasi näyttävät, mikäli väitetään, kerrassaan roskaväeltä. Mutta, niinkuin mestari Nicolas David juuri äsken sanoi, oikeusjuttu kruunun saamiseksi on välttämätön, ja kun se kerran on voitettu, niin onpa, kuten sinä itse olet sanonut, meidän kilpemme yhtä hyvä kuin niidenkin, jotka istuvat Europan muilla valtaistuimilla.

— No, niinpä onkin tämä sukutieto oikea, — sanoi Guisen Henrik huoaten. Ja kas tässä, mestari Nicolas David, on teille ne kaksisataa kulta-écuta, jotka veljeni Mayennen herttua on pyytänyt minun teille jättämään.

— Ja tässä on vielä toiset kaksisataa korvaukseksi siitä uudesta tehtävästä, jonka annamme teidän toimitettavaksenne, lausui kardinaali asianajajalle. Tämän silmät tyytyväisyydestä säkenöivät, kun hän solahutti kultarahat syviin taskuihinsa.

— Puhukaa, armollinen herra. Olen valmis kuulemaan teidän korkeutenne käskyjä.

— Emme voi jättää teidän toimeksenne tämän sukutaulun viemistä Roomaan pyhälle isälle Gregorius XIII:lle, sukutaulun, johon hänen on annettava hyväksymisensä, ennenkuin se mihinkään kelpaa. Te olette liian halpa henkilö voidaksenne päästä Vatikaanin ovista sisälle. Meidän täytyy siis se tehtävä jättää Pierre de Gondylle.

— Kyllähän nämä Gondyt, — puuttui puheeseen herttuatar, — ovat älykästä väkeä, mutta meidän ei ole niihin luottamista. Heitä kannustaa vain oma kunniahimonsa, ja senhän ne voivat saada tyydytetyksi yhtä hyvin palvelemalla kuningas Henrikkiä.

— Sisaremme on oikeassa, — virkkoi Mayennen herttua tavalliseen suoraan tapaansa. — Emme voi uskoa asiatamme Pierre de Gondylle yhtä varmasti kuin Nicolas Davidille, joka on meidän puoluelaisiamme ja jonka me voimme hirtättää silloinkuin mielemme tekee.

Tällä herttuan leikinlaskulla, jonka hän ihan kursailematta lausui asianajajan kuullen, oli tuohon liigalaisparkaan mitä omituisin vaikutus. Hän räjähti räikeään nauruun, josta samalla kuvastui mitä suurin kauhu.

— Veljeni Kaarle vain laskee leikkiä, — sanoi Guisen Henrik tuolle kalpenevalle asianajajalle, — ja mehän tiedämme, että te olette asiallemme uskollinen. Sen olette jo monta eri kertaa osottanut. Kuitenkin olen jo etukäteen ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Pierre de Gondyn on vietävä tuo sukutaulu Roomaan, tietämättä itsekään siitä mitään. Paavi saa sen sitten joko hyväksyä taikka hylätä, ilman että Gondyllä on siitä aavistustakaan. Te, Nicolas David, saatte matkustaa jotenkin samoihin aikoihin hänen kanssaan ja odotella häntä Chalons'issa, Lyonissa tai Avignonissa, meiltä saamainne määräysten mukaisesti. Niin ollen tulette te olemaan ainoa, joka tuntee tehtävän salaisuuden. Näettehän siis, että yhä olette ja tulette jäämäänkin meidän uskotuksemme.

David kumarsi.

— Ehtosi tiedät, ystävä parka! — mutisi Chicot. — Tulet hirtetyksi, jos vähääkään luikertelet. Mutta ole huoletta! Sillä pyhän Genovevan kautta vannon minä, että sinä nyt tällä hetkellä heilut kahden hirsipuun välillä, mutta että se niistä, joka nyt on sinua lähinnä, on juuri se, jonka minä aion sinulle valmistaa.

Nuo kolme veljestä pukeutuivat taas kaapuihinsa ja poistuivat, samoinkuin heidän sisarensa, kirkosta. David meni heidän perästään.

Portinvartija sulki oven, sammutti kuorissa tuikkavan lampun ja meni sitten tiehensä.

Kului viisi, Chicotin mielestä hyvin pitkää minuuttia, ilman että mikään häiritsi hiljaisuutta ja pimeyttä.

— Hyv'on! — tuumi gascognelainen. — Nyt tuntuu näytelmä viimeinkin olevan lopussa. Onpa jo aika koettaa päästä täältä pois.

Chicot, joka nähtyään hautain aukenevan ja rippituoleissa olevan asukkaita, oli luopunut ensi aikomuksesta jäädä kirkkoon aamun sarastukseen asti, ryömi nyt varovasti ulos rippituolistaan. Hän oli jo aikaisemmin muutamasta nurkasta huomannut tikapuut, joita kaiketi käytettiin ikkunain puhdistamiseen. Hän ei hukannut hetkeäkään. Hapuillen käsillään eteensä hän hiipi hiljaa eteenpäin, ja hänen onnistui, kolinaa synnyttämättä, päästä tikapuitten luo, jotka hän sitten nosti ikkunaa vasten. Kuun valossa hän huomasi, ettei ollut laskelmissaan erehtynyt: ikkuna oli luostarin kirkkotarhan puolella, ja sen takana taas oli Bordellen katu.

Hän avasi ikkunan, asettui siihen kahanreisin istumaan ja ilon tai pelon aiheuttamalla voimalla siirsi tikapuut kirkon sisäpuolelta sen ulkopuolelle. Laskeuduttuaan kaikella kunnialla maahan, piilotti hän tikapuut erääseen pensaaseen, hiipi sitten kadun vieressä olevan muurin juurelle ja kiipesi siitä ketterästi yli, pudottaen muutamia irtonaisia kiviä kadulle.

Näin pitkälle päästyään Chicot hieman hengähti. Saaden vain muutamia pieniä naarmuja, oli hän välttänyt vaaran, jolloin hänen henkensä useamman kerran oli ollut hiuskarvan varassa. Hän riensi nyt Saint-Jacquesin kadulle eikä pysähtynyt ennenkuin oli päässyt Runsaudensarven ravintolan luo. Sen ovelle hän koputti.

Mestari Claude Bonhomet tuli itse avaamaan. Hänen tapaisensa mies hyvin tiesi, että pikku epäjärjestyksistä kyllä tulee runsas maksu. Hän pitikin enemmän noista ylimääräisistä tuloista kuin tavallisista.

Heti paikalla hän tunsi Chicotin, huolimatta siitä, että tämä oli lähtenyt sieltä ulos aatelismiehenä ja palasi nyt takaisin munkkina.

— Ah, tehän se olettekin, hyvä herra! — virkkoi hän. — Tervetuloa!

Chicot pisti ecuun rahan hänen kouraansa.

— Miten veli Gorenflot jaksaa? — kysäsi hän.

Leveä, irvistystä muistuttava hymyily levisi ravintoloitsijan kasvoille. Hän avasi pikku huoneen oven ja sanoi:

— Katsokaa itse!

Veli Gorenflot kuorsasi ihan samassa paikassa, johon Chicot oli hänet jättänytkin.

— Kas hiivattia, sehän on minun kunnon ystäväni! — virkkoi gascognelainen. — Aavistamattasi olet sinä nähnyt merkillisen unen.

23.

Matkatoveri.

Näiden tapahtumain jälkeisenä päivänä olisi lukijamme, jos hän olisi kulkenut Parisista Angersiin vievää tietä, Chartresin ja Nogentin välillä huomannut kaksi ratsastajaa, aatelismiehen palvelijoineen.

Edellisenä iltana olivat nämä ratsastajat, hevoset vaahdossa, saapuneet Chartresiin. Olipa toinen hevosista sortunutkin tuomiokirkon edustalle. Ja kun se sattui tapahtumaan juuri siihen aikaan, jolloin uskovaiset menivät messuun, oli Chartresin porvareille ollut aika hupaista katsella tuota puolikuollutta hevosta. Sen omistaja ei taas näyttänyt tapahtuneesta vahingosta vähääkään välittävän, ikäänkuin hevonen olisi ollut jokin jonninjoutava arvoton koni. Olivatpa muutamat huomanneet senkin, että pitempi ratsastaja oli pistänyt ecun muutaman pojan kouraan, jotta tämä johdattaisi matkustavaiset johonkin läheiseen ravintolaan. Saman ravintolan takaportista olivat matkustajat puoli tuntia myöhemmin ratsastaneet edelleen uusilla, levänneillä hevosilla.

Päästyään avoimelle kedolle, läheni pitempi ratsastaja lyhempää ja, sylinsä levittäen, virkkoi:

— Paras pikku vaimoni, nyt voit syleillä minua kaikessa rauhassa. Sillä nyt meillä ei enää ole mitään pelkäämistä.

Rouva Saint-Luc — sillä hänpä se juuri olikin — kumartui miellyttävästi hiukan sivulle ja siirtäen väljää viittaansa, johon oli kietoutunut, laski kätensä nuoren miehen olkapäälle, katsoi häntä syvälle silmiin ja painoi suudelman hänen huulilleen.

— Ah! — huudahti Saint-Luc. — Miten suloista onkaan tuntea olevansa vapaa! Oletko sinä, Jeanne, milloinkaan ollut vapaa?

— Minäkö? — vastasi tuo nuori nainen reippaasti. — En milloinkaan! Vasta nyt voin ensi kerran sanoa olevani täysin vapaa. Isäni oli epäluuloinen. Äitini ei juuri koskaan kävellyt ulkosalla. Minä en koskaan saanut pistää nokkaani oven ulkopuolelle muuten kuin opettajattaren, kahden kamarineitsyeen ja pitkän lakeijan seurassa, niin etten muista juoksennelleeni nurmikolla kertaakaan sen perästä kun vallattomana pikku lapsena juoksentelin yli Méridorin laajain metsäin ystäväni Dianan seurassa, jolloin me useinkin jouduimme niin eksyksiin, ettemme saaneet selkoa toisistamme. Mutta sinä, rakkahin Saint-Luc, sinä kai ainakin olet ollut vapaa?

— Minäkö vapaa?

— Niin, tietysti. Mieshän…

— Senpähän tiedät! En koskaan. Minähän olen aina oleskellut kuninkaan luona enkä ankarain hovisääntöjen vuoksi ole koskaan saanut sieltä poistua. Heti kun hetkeksikään erkanin hänen seurastaan, kuulin hänen vaikeroivan äänensä alituiseen huutavan:

— Saint-Luc, hyvä ystäväni minulla on ikävä, tule ikävöimään minun kanssani. — Vai vapaa minä olisin ollut! Jopahan jotakin! Ei minun ruumistani silloin olisi kureliivi kuristanut eivätkä kaulukset kaulaani puristaneet. En silloin olisi tarvinnut tukkaani kähertää, enkä olisi huolinut tuosta pirullisesta barettipäähineestä, joka nuppineuloin oli pääkuoreeni kiinnitetty. Ah, ei, ei, paras Jeanne, luulenpa olleeni vielä enemmän sidottu kuin mitä sinä olet ollut! Mutta niinpä nyt näetkin, miten minä vapaudestani nautin. Se on, kautta jumalan, ihanaa, ja miten kumman lailla sen tuleekaan itseltään riistäneeksi, kun kerran on vapaus valita.

— Mutta entä jos meidät saadaan kiinni, Saint-Luc? — huomautti nuori rouva ja katsahti levottomasti taakseen. — Entä jos meidät teljetään Bastiljiin?

— Ooh, kyllä me osaamme pysytellä piilossa, — vastasi Saint-Luc.

— Niin, — myönnytti Jeanne, — kai me säilymme turvassa. Jos sinä tuntisit Méridorin, sen suunnattomat tammimetsät, sen loppumattomat polut, sen kirkkaat, solisevat purot, jotka luikertelevat katveisten lehdikköjen lomitse, niin sinä saisit kaiken tuon keskellä nähdä tämän pikku valtakunnan kuningattaren, näiden Armidan puutarhain haltiattaren, kauniin, verrattoman Dianan. Sinä tulet häntä rakastamaan, Saint-Luc, siitä minä olen vakuutettu.

— Minä rakastan häntä jo etukäteen, koska hän kerran on sinua rakastanut.

— Oi, olenpa varma siitä, että hän vieläkin minua rakastaa ja on aina rakastava! Diana ei ole oikullinen eikä hänen ystävyytensä ole vain hetkellinen. Ajatteleppa, miten autuasta elämää me tulemmekaan viettämään siinä kukkaisasumuksessa, jonka kevät pian on ihanimmilleen sulostuttava! Diana hoitaa isänsä taloa. Meidän ei siis tarvitse olla levottomia. Vanha parooni on soturi Frans I:sen ajoilta, jonka menneisyydestä on vain yksi ainoa muisto: Marignanon voitto ja Pavian tappio. Nykyisin häntä johtaa vain yksi ainoa ajatus ja yksi ainoa tulevaisuuden toivo: hänen rakas Dianansa. Me voisimme asua Méridorissa ilman että hän koskaan saisi sitä tietää. Ja jos hän sen saa tietää, niin tarvitsee meidän vain pitää hänen puoltaan, kun hän sanoo, että Diana on maailman kaunein tyttö ja että Frans I on suurin sotapäällikkö, mitä milloinkaan on ollut olemassa.

— Se on oleva ihanaa, — sanoi Saint-Luc, — mutta minusta tuntuu siltä, että minulla paroonin kanssa tulee syntymään vakavia kiistoja.

— Mistä niin? Frans I:stäkö?

— Ei. Hänen sotaherransa minä jätän rauhaan. Mutta mitä tulee tuohon maailman kaikkein kauniimpaan tyttöön, niin…

— Eihän minua voi lukea tyttöihin kuuluvaksi, sillä olenhan minä sinun vaimosi!

— Ah, todellakin, niinhän se onkin! — myönnytti Saint-Luc.

— Ajatteleppas, rakkaani, meidän elämäämme! — jatkoi Jeanne. — Aamusta iltaan me samoilemme metsiä, jotka ovat sen pikku paviljonkimme ympärillä, sen saman, jonka Diana asunnoksemme antaa.

— Rientäkäämme, Jeanne, — kiirehti Saint-Luc.

— Minä jo nyt niin mielelläni olisin Méridorissa.

He kannustivat hevosiaan, ja nämä kiitivät nopeasti eteenpäin. Niin he pääsivät Chartresista Mansiin ja viipyivät siellä, ollen melkein täydellisesti turvassa kaikelta etsinnältä, koko päivän. Seuraavana päivänä he tulivat siihen hietaiseen metsäseutuun, joka ulottui Guecelardista Ecomoyhin, ja olivat iloissaan siitä, että vielä samana iltana ehtisivät Méridorin linnaan.

Saint-Luc oivalsi nyt, että he olivat pelastuneet, sillä hän tunsi kuninkaan vaihtelevan mielenlaadun, joka oli väliin äkkipäinen, väliin veltto. Hän tiesi, että kuningas siinä mielentilassaan, jossa oli Saint-Luc'in poistuessa ollut, olisi joko lähettänyt heidän jälkeensä kaksikymmentä pikaratsastajaa ja sata sotamiestä ja käskenyt niiden noutaa heidät kuolleina tai elävinä eteensä, tahi olisi häneltä ehkä päässyt syvä huokaus ja hän olisi, käsiään sängystään ojennellen mutissut:

— Ah, Saint-Luc, sinä petturi! Miksi en ole sinua jo ennen tuntenut?

Mutta kun pakolaiset eivät olleet nähneet mitään pikaratsastajia eivätkä ainoatakaan sotamiestä, niin oli todennäköistä, että Henrik III mainitussa tilaisuudessa oli ollut välinpitämättömällä tuulellaan.

— Hyvä! — ajatteli Saint-Luc. — Rajuilma onkin nyt sen sijaan kohdistunut Chicot parkaan, joka, niin hullu kuin onkin — ja ehkäpä juuri senvuoksi, että hän on hullu —, oli antanut minulle niin mainion neuvon. Minä pääsen koko pälkähästä korkeintaan sillä, että tulen antaneeksi aihetta enemmän tai vähemmän sattuvaan pilkkarunoon.

Äkkiä huomasi Saint-Luc, miten hänen vaimonsa laski kätensä hänen käsivarrelleen. Hän hätkähti, sillä se ei ollut mitään hyväilyn tapaista.

— Katsoppas: — huusi Jeanne.

Saint-Luc käännähti ympäri ja huomasi kaukaa ratsastajan, joka matkusti samaa tietä kuin hekin ja joka näytti kannustavan ratsuaan.

Tuon henkilön äkillistä ilmestymistä piti Saint-Luc pahana enteenä, joko siitä syystä, että todellisuus tahtoi nyt häiritä hänen iloista mielioloansa, tai senvuoksi, että hänen osottamansa tyyneys oli teeskenneltyä ja että hän yhäkin pelkäsi jotain kuninkaan oikkua.

— Meidän on paettava, — virkkoi Jeanne ja kannusti hevostaan.

— Ei, — vastasi Saint-Luc, sillä tuntemastaan pelokkuudesta huolimatta ei hän vielä ollut mahtiaan menettänyt. — Ei ole tarpeen. Tuo ratsastajahan on, sikäli kuin saatan nähdä, aivan yksinäinen, eikä meidän tule lähteä yhtä ihmistä karkuun. Voimmehan ratsastaa sivulle ja antaa hänen mennä ohitse, niin voimmehan sitten jatkaa matkaamme.

— Mutta entä jos hän pysähtyy?

— No, jos hän pysähtyy, niin saammehan silloin nähdä, kenen kanssa olemme tekemisissä, ja voimme sitten toimia asianhaarain mukaan.

— Olet oikeassa, — vastasi Jeanne, — ja on väärin, että minä pelkään, kun minulla kerran on Saint-Luci'ni suojelijanani.

— Mutta kun kumminkin oikein asiata ajattelen, niin lienee sentään parasta, että pakenemme metsään, — jatkoi Saint-Luc, katsahdettuaan vielä kerran tuntemattomaan, joka, heti pakolaiset huomattuaan oli päästänyt ratsunsa täyteen neliseen, — sillä hänen hattunsa nauha ja hänen kaulusröyhelönsä herättävät minussa hiukan epäluuloa.

— Ah, kuinka voivat nauha ja röyhelö sinua pelästyttää?

— Nauhan väri on juuri hovin muotia ja kaularöyhelö on ihan äsken leikattu. Sitäpaitsi ovat tuollaiset nauhat kallisarvoisia, niin ettei niitä mikään köyhä maalais-aatelismies kanna. Ei, hyvä Jeanne, kyllä meidän on kiiruhdettava, sillä tuo ratsastaja näyttää minusta korkean herrani ja kuninkaani lähettiläältä.

— Niin, joutukaamme, — myönnytti nuori rouva ja värisi kuin haavanlehti ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi erota miehestään.

Mutta pakeneminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Kuusia oli niin tiheässä, että niiden oksat muodostivat kuin jonkinlaisen muurin, ja hieta oli niin pehmoista, että hevoset upposivat siihen kovin syvälle.

— Oi, hyvä jumala, juuri meitähän tuo ratsastaja ajaa takaa! — huudahti nuori rouva.

— Kautta kunniani, — virkkoi Saint-Luc, pysäyttäen hevosensa, — jos hän ajaa meitä perästä, niin katsotaanpa mitä hän haluaa. Sillä jos hän hyppää alas hevosen selästä, niin tapaa hän meidät tuossa tuokiossa.

— Hän pysähtyy, — huomautti Jeanne.

— Näkyypä hän laskeutuvan alaskin, — lisäsi Saint-Luc, — ja tulevan tänne metsään. Minä menen häntä vastaan.

— Odotappas! — virkkoi Jeanne, pidättäen miestään. — Minusta tuntuu siltä, että hän huusi.

Sidottuaan hevosensa kiinni muutamaan puuhun, tunkeutui tuo tuntematon mies metsään ja huusi:

— Kuulkaahan, jalo herra! Älkää hiidessä pitäkö tuollaista kiirettä! Olen löytänyt erään esineen, jonka te olette hukannut. Pysähtykäähän toki, pikku herra palvelija! — jatkoi tuntematon. — Te olitte unohtanut rannerenkaanne Courvillen majataloon. Helkkari vieköön! Nainen ei jätä saattajaansa tuolla tavoin jälkeensä, vaikkapa hän olisikin itse kunnon rouva de Cossé. Äitinne nimessä, pyydän, älkää antako minun juosta tällä lailla!

— Minäpä tunnen tuon äänen! — huudahti Saint-Luc.

— Ja hän mainitsi minun äitini nimen.

— Oletko sitten unohtanut rannerenkaasi, ystäväni?

— Olenpa niinkin! Huomasin sen vasta tänä aamuna, mutta en voinut muistaa, mihin sen olin jättänyt.

— Oo, sehän on Bussy, meidän ystävämme! — huudahti Saint-Luc ja riensi tulijaa vastaan.

— Saint-Luc! En siis erehtynytkään, — virkkoi Bussy iloisella ja soinnukkaalla äänellään ja yhdellä harppauksella loikkasi vastanaineiden luo. — Hyvää päivää, hyvä kreivitär! — jatkoi hän nauraen ja ojensi Jeannelle esineen, jonka tämä tosiaankin oli unohtanut Courvillen majataloon.

— Tuletteko pidättämään meidät kuninkaan nimessä, herra Bussy? — kysäsi Jeanne hymyillen.

— Minäkö? En, kautta taivaan! En ole hänen majesteettinsa kanssa niin hyvä ystävä, että saisin sellaisia toimia tehtäväkseni. Löysin teidän rannerenkaanne Courvillesta ja siitä päätin, että te olette matkalla tännepäin. Kannustin hevostani, sain teidät näkyviini, oivalsin heti, ketä te olitte, ja olen nyt; tahtomattani tullut ajaneeksi teitä takaa. Suonette minulle anteeksi.

— Siis vain sattuma, — virkkoi Saint-Luc, joka yhäkin hiukan epäili, — on saattanut teidät matkustamaan samaa tietä meidän kanssamme?

— Niin, sattuma, tai paremmin sanoen sallimus, — vastasi Bussy.

Viimeinenkin epäilyksen hiven katosi nyt Saint-Luc'ista, nähdessään tuon kauniin ylimyksen säteilevät kasvot ja hänen verrattoman hymyilynsä.

— Siis tekin olette matkalla? — kysyi Jeanne.

— Matkalla olen, — vastasi Bussy ja hyppäsi ratsunsa selkään.

— Mutta ette ainakaan meidän tapaamme? Nimittäin epäsuosioon joutumisen vuoksi.

— Eipä paljo puutu!

— Mihin sitten matka?

— Angersiin päin. Entä teillä?

— Sinne meilläkin.

— Ahaa! Jopa ymmärrän. Brissac on noin kymmenen liöön päässä täältä, ja te kai aiotte pelästyneiden kyyhkysten lailla etsiä suojaa esi-isien linnasta. Sehän on vallan jumalallista, ja minä kadehtisin teidän onneanne ellei kateus olisi niin suuri vika.

— Ah, herra Bussy, — sanoi Jeanne myötätuntoisuuttaan ilmaisten, — menkää naimisiin ja te tulette yhtä onnelliseksi kuin mekin olemme. Minä vakuutan, että on hyvin helppoa olla onnellisia, kun vaan rakastaa toisiaan.

Näin sanottuaan hän loi hymyillen katseensa Saint-Luciin, ikäänkuin vaatiakseen tämän todistamaan väitteensä todenperäisyyden.

— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, — minä epäilen sellaista onnea. Eipä aina teidän tavallanne päästäkään kuninkaallisilla etuoikeuksilla naimisiin.

— Lorua! Teitähän kaikki rakastavat.

— Kun kaikki rakastavat, hyvä rouva, — vastasi Bussy huoaten, — niin on se sama kuin ei kukaan rakastaisi.

— No niin, — virkkoi Jeanne, katsahtaen merkitsevästi mieheensä, — sallikaapa, että me naitamme teidät. Se ensinnäkin olisi hyväksi turvaksi monelle tuntemalleni naineelle miehelle. Sitten lupaan minä vielä, että te saisitte tuntea sitä autuutta, jonka olemassaolon nyt kiellätte.

— Minä en kiellä sellaisen autuuden olemassaoloa, hyvä rouva, — vastasi Bussy, taaskin huoaten, — minä vain väitän, ettei se autuus tule minun osakseni.

— Tahdotteko, että minä toimitan teidät naimisiin? — toisti rouva Saint-Luc.

— Jos tahdotte naittaa minut oman mielenne mukaan, niin minä vastaan kieltävästi, mutta jos naitatte minut minun oman makuni mukaan, niin silloin suostun.

— Te sanotte tuon sellaisella äänenpainolla kuin olisitte päättänyt jäädä poikamieheksi.

— Ehkäpä.

— Te kai sitten olette rakastunut sellaiseen naiseen, jonka kanssa ette saa mennä naimisiin?

— Arvatkaa, herra kreivi, — virkkoi Bussy, — ja pyytäkää vaimoltanne, ettei hän iskisi tuhansia tikarinpistoja minun sydämeeni.

— Olkaa varuillanne Bussy. Te saatatte minut tosiaankin kuvittelemaan, että olette rakastunut vaimooni.

— Siinä tapauksessa täytyy teidän toki myöntää, että minä olen ylen tunnollinen rakastaja ja että aviomiehet menettelevät väärin, jos ovat minulle mustasukkaisia.

— Se on totta, — vastasi Saint-Luc muistaen, että se oli juuri Bussy, joka oli tuonut hänen vaimonsa Louvreen. — Mutta samantekevää. Myöntäkää kuitenkin, että sydämenne ei enää ole teidän omanne.

— Sen myönnän, — vastasi Bussy.

— Rakkaudestako vaiko jostain oikusta se johtuu? — kysyi Jeanne.

— Äärettömästä rakkaudesta, hyvä rouva.

— Minä teen teidät terveeksi: minä toimitan teidät naimisiin, niinkuin jo sanoin.

— Sitä minä epäilen.

— Ja minä teen teidät niin onnelliseksi kuin miksi te yleensä ansaitsette tulla.

— Äh, hyvä rouva. Ainoa onneni nykyisin on saada olla onneton.

— Minä olen kovin itsepäinen, sen sanon teille jo edeltäpäin, — vakuutteli Jeanne.

— Olen sitä minäkin, — vastasi Bussy.

— Teidän täytyy taipua, kreivi.

— Kuulkaapas, hyvä rouva, — virkkoi nyt tuo nuori mies. — Matkustakaammepa nyt yhdessä hyvinä ystävinä. Ensinnäkin me, jos suvaitsette, ratsastaa karahutamme pois tältä hietamaalta ja sitten valitsemme majapaikaksemme tuon soman pikku kylän, joka näkyy tuolta kauvempaa.

— Niin, sen tai jonkin muun.

— Samapa se, minulle se on ihan yhdentekevää.

— Tuletteko siis meidän mukanamme?

— Tulen, siksi kun saavun sinne, jonne aion, ellei teillä puolestanne ole mitään sitä vastaan.

— Päinvastoin. Mutta vielä parempi olisi, että tulisitte sinne, mihin me aiomme.

— Ja mihin sitten?

— Méridorin linnaan.

Veri kohosi Bussyn kasvoille ja virtasi sitten takaisin sydämeen. Hän meni niin kalpeaksi, että olisi paljastanut itsensä, ellei Jeanne siinä samassa olisi hymyillen katsahtanut mieheensä.

— Vai Méridorin linnaan, hyvä rouva, — virkkoi Bussy, toinnuttuaan sen verran, että kykeni hyvin lausumaan sen nimen. — Mikä linna se on, jos saan luvan kysyä?

— Se on maatila, jonka muuan hyvä ystäväni omistaa, — vastasi Jeanne.

— Teidän hyvä ystävänne… joka… joka nytkin oleksii maatilallaan? — jatkoi Bussy.

— Tietenkin, — vastasi rouva Saint-Luc, ollen kokonaan tietämätön niistä tapahtumista, joita kahden viimeisen kuukauden kuluessa Méridorin linnassa oli sattunut. — Ettekö sitten koskaan ole kuullut puhuttavan parooni Méridorista, joka on Poitoun varakkaimpia ylimyksiä, ja…

— Ja…? — toisti Bussy huomatessaan, että Jeanne katkaisi lauseensa.

— Ja hänen tyttärestään, Diana Méridorista, kauneimmasta tytöstä, mitä maa milloinkaan on päällään kantanut?

— En, hyvä rouva, — vastasi Bussy ja oli vähällä tukehtua mielenliikutuksesta.

Ja sill'aikaa kun Jeanne vielä kerran omituisin silmäyksin katsahti mieheensä, kysyi tuo kaunis ylimys sielussaan itseltään, mikä kumman kohtalo hänet oli satuttanutkin noiden ihmisten pariin, jotka puhuivat Diana Méridorista ja jotka ikäänkuin kaikuna tulivat vastanneeksi hänen sydämensä ainoaan ajatukseen.

Olikohan tarkoitus tutkia häntä? Se ei ollut lainkaan luultavaa. Mahtoiko se olla jokin ansa? Sehän oli miltei sula mahdottomuus. Saint-Luc oli lähtenyt Parisista jo ennenkuin hän oli saanut tietää, että Monsoreaun kreivitär oli Diana Méridor.

— Onko tästä vielä pitkältäkin matkaa linnaan? — kysyi Bussy.

— Seitsemän liöötä luullakseni. Ja loisinpa vetoa siitä, että vietämmekin yömme siellä emmekä tuossa pikku kylässä, josta äsken mainitsitte. Tehän tulette meidän mukanamme, vai kuinka?

— Tulen, hyvä rouva.

— No, — virkkoi Jeanne, — se on jo askeleen ottamista lähemmäs sitä autuutta, jota teille ehdotin.

Bussy kumarsi. Hetkisen olivat he kaikki ääneti. Mutta Bussy, joka vielä halusi saada yhtä ja toista tietää, rohkaistui vihdoin tekemään muutamia kysymyksiä.

— Millainen mies on se parooni Méridor, josta te puhuitte?

— Täydellinen ylimys, entisajan ritari.

— Kenen kanssa hänen tyttärensä on naimisissa? — kysyi nyt Bussy, koettaen saada ääneensä mahdollisimman varmaksi.

— Dianako naimisissa?

— Mitä kummallista siinä olisi?

— Ei mitään. Mutta Diana tietystikään ei ole naimisissa, sillä silloin olisin minä siitä ensimmäisenä saanut tiedon.

Tuskallinen huokaus pulpahti Bussyn rinnasta.

— Neiti Méridor on siis isänsä luona? — kysyi hän.

— Niin toivomme, — vastasi Saint-Luc korostaen sanojaan, siten vaimolleen osottaakseen, että oli häntä ymmärtänyt ja että hän hyväksyi hänen ajatuksensa ja suunnitelmansa.

— Ah, katsokaapas tuonne! — huudahti yht'äkkiä Jeanne ja kohottausi satulassaan. — Tuolla jo näkyvät linnantornit! Näettekö, herra kreivi?

— Näen, näen, — vastasi Bussy niin voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana, että se häntä itseäänkin hämmästytti. — Kyllä minä näen. Se on siis Méridorin linna.

Ja tuota uljasta herraskartanoa katsellessaan muistui hänelle mieleen vanki parka, joka oli kätketty Saint-Antoinen kadun varrella sijaitsevaan ahtaaseen asuntoon.

Vielä kerran hän huokasi, mutta nyt se ei ollut yksistään tuskanhuokaus. Lupaamalla autuutta oli rouva Saint-Luc saanut hänet jo melkein toivomaan.

24.

Lapseton ukko.

Kahden tunnin kuluttua he saapuivat Méridorin linnaan.

Bussy oli kysynyt itseltään, pitäisikö hänen noille hyville ystävilleen kertoa se seikkailu, jonka kautta Diana oli joutunut pois Méridorista. Mutta jos hän kerran asiasta jotain mainitsisi, olisi hänen ilmaistava paitsi sitä, minkä koko maailma kohta saisi tietää, myöskin sellaista, jonka hän vain yksin tiesi ja jota hän ei kenellekään tahtonut ilmaista. Hän niin ollen luopui aikeestaan, sillä siitä olisi aiheutunut lukemattomia uteluja, kyselyjä ja viittauksia.

Sitäpaitsi tahtoi Bussy Méridorissa esiintyä kokonaan outona henkilönä. Hän halusi ilman mitään valmistelua nähdä parooni Méridorin, kuulla hänen puhuvan Monsoreaun kreivistä ja Anjoun herttuasta. Sanalla sanoen: hän tahtoi tulla vakuutetuksi, ei siitä, missä määrin Dianan kertomus oli totuudenmukainen, sillä hän ei hetkeäkään ollut epäillyt tuon enkelinpuhtoisen olennon tiedonantoja, vaan siitä, eikö Diana ehkä jossain suhteessa ollut saattanut erehtyä ja oliko se selonteko, jota hän niin osanottavaisesti oli kuunnellut, kaikin puolin paljastanut asiain oikean laidan.

Niinkuin näkyy, otti Bussy huomioonsa kaksi seikkaa, jotka pysyttävät miehen rakkauden huumeessa ollessaankin järkevyyden piirin sisäpuolella: hän oli näet varovainen uskottujensa valinnassa ja hän tahtoi omistaa tuolle jumaloimalleen olennolle mitä syvintä kunnioitusta.

Ja niinpä joutuikin rouva Saint-Luc, naisellisesta tarkkanäköisyydestään huolimatta, kokonaan väärään käsitykseen Bussyn tunteista; ja Bussyn itsensähillitsemistaito sai rouvan vakuutetuksi siitä, että tuo nuori mies nyt vasta ensi kertaa kuuli Dianan nimeä mainittavan ja luuli kai saavansa nähdä vain tavallisen mukiinmenevän maalaistytön.

Senvuoksi hän valmistautuikin nauttimaan Bussyn pian huomattavasta hämmästyksestä.

Kuitenkin häntä itseäänkin hämmästytti muuan seikka, se nimittäin, että kun vartija torventoitotuksella oli antanut tiedon vieraiden saapumisesta, ei Diana kiiruhtanutkaan nostosillalle, vaikka hän ennen aina tuon merkin kuultuaan oli niin tehnyt. Dianan sijasta näkyi linnan portista kompuroivan ukko, vuosien koukistama, keppi tukenaan. Iltatuuli läikytteli hänen lumivalkeita hiuksiaan.

Kaksi isoa koiraa kintereillään hän meni nostosillan yli. Päästyään rintavarustukselle kysyi ukko heikolla äänellä:

— Kuka kunnioittaa ukko parkaa tulemalla häntä tervehtimään?

— Minä! Minä, paras parooni Augustin, — kajahti nuoren rouvan reipas ääni.

Mutta sen iloisen hämmästyksen ilmeen sijaan, jota Jeanne oli odottanut näkevänsä, ukko vain kohotti päätään ja tuijotti tulijoihin.

— Te, — virkkoi hän, — te? Minä en näe mitään. Ken te sitten olette?…

— Voi hyvä Jumala! — huudahti Jeanne. — Ettekö sitten enää minua tunne? Ah, onhan totta, että valepukuni…

— Antakaa anteeksi, — lausui ukko, — mutta en enää näe juuri lainkaan. Vanhuksen silmät eivät kestä itkemistä, ja kun ne itkevät liian paljo, niin kyyneleet himmentävät niiden näön.

— Ah, rakas parooni, — virkkoi nyt nuori rouva, — huomaanpa todellakin, että silmänne ovat käyneet ylen heikoiksi. Sillä muuten olisitte te kyllä, valepuvustani huolimatta, minut tuntenut. Minun, siis täytyy sanoa teille nimeni: minä olen kreivitär Saint-Luc.

— Saint-Luc! — toisti ukko. — Minä en tunne teitä.

— Tyttönimeni oli Jeanne de Cossé Brissac.

— Ah, hyvä Jumala! — huudahti ukko ja koki vapisevin käsin saada rautaporttia auki.

Jeanne, joka ei vähääkään ymmärtänyt tästä omituisesta vastaanotosta, jota hän oli kuvitellut aivan toisenlaiseksi ja jonka hän luki ukon vanhuuden ja hänen heikontuneitten sielunvoimainsa syyksi, hyppäsi, huomattuaan tulleensa tunnetuksi, ratsunsa selästä alas ja heittäytyi vanhan tapansa mukaan paroonin syliin. Tällöin hän huomasi, että ukko itki.

— Ukko itkee ilosta, — ajatteli hän. — Ah! Sydänhän on aina niin nuori.

— Tulkaa, — virkkoi ukko, suudeltuaan Jeannea otsalle.

Ikäänkuin ei olisi rouvan seuralaisia huomannutkaan, palasi parooni hitain askelin linnaan, koirat perässään.

Linna näytti hyvin omituiselta ja surumieliseltä. Kaikissa ikkunoissa oli sisäpuoleiset luukut suljetut, ja koko linnaa olisi voinut verrata tavattoman suureen hautaan. Ne muutamat harvat palvelijat, joita siellä täällä liikuskeli, olivat muotiinpuetut. Saint-Luc loi katseen rouvaansa ikäänkuin kysyäkseen, tällaisenako tämä oli luullut linnan tapaavansa. Jeanne sen katseen ymmärsi ja kun hän itsekin halusi päästä tuosta kiusallisesta epävarmuudentunteesta, tarttui hän paroonin käteen ja kysäsi:

— Mutta missä on Diana? Eikö hän kaikeksi onnettomuudeksi olisikaan täällä kotona?

Ukko pysähtyi äkisti, kuin salaman satuttamana, katseli nuorta rouvaa kauhun ilme kasvoillaan ja huokasi:

— Diana!

Tuon nimen kuultuaan katsahtivat koirat herraansa ja päästivät surkean ulvonnan.

Bussya väkistenkin värisytti. Jeanne katsahti Saint-Luciin, eikä tämä puolestaan tiennyt, pitikö hänen mennä eteenpäin vaiko kääntyä takaisin.

— Diana! — toisti ukko, kuin olisi hän tarvinnut aikaa ymmärtääkseen tuon hänelle tehden kysymyksen. — Ettekö siis tiedä…?

Hän alkoi suonenvedontapaisesti nyyhkyttää.

— Mutta missä hän sitten on? Ja mitä on tapahtunut? — huusi Jeanne hämmästyksissään.

— Diana on kuollut! — vastasi ukko ja epätoivoisin liikkein ojensi kätensä taivasta kohti. Hän vaipui rappujen ensi portaille, jonne saakka jo oli ehditty kulkea, puristi päätään käsillään ja heilutteli sitä edestakaisin, ikäänkuin karkottaakseen mielestään sen surullisen muiston, joka lakkaamatta häntä kiusasi.

— Kuollut! — huudahti Jeanne kalmankalpeana kauhusta.

— Kuollut! — toisti myöskin Saint-Luc ukko rukan suruun osaaottaen.

— Monsoreau on siis saattanut ukon siihen luuloon, että Diane olisi kuollut! — ajatteli Bussy.

— Kuollut! Kuollut! — toisteli parooni. — He ovat hänet surmanneet!

— Voi, vanhaa ystävääni! — änkytti Jeanne ja puhkesi tuon surusanoman kuultuaan, kyyneliin, mikä keino estää heikon naissydämen menehtymästä.

— Mutta vaikka niinkin on, — virkkoi ukko vaivaloisesti ylös kompuroiden, — vaikka taloni on tyhjä ja autio, on se kuitenkin yhtä vierasvarainen kuin ennenkin. Käykää sisälle.

Jeanne tarttui ukon käsivarteen ja astui sisään. Toiset seurasivat perässä.

Salonkiin päästyään istahti ukko, tai paremmin sanoen horjahti, muutamaan nojatuoliin.

Jeanne ei rohjennut katkaista äänettömyyttä. Hän pelkäsi kysymyksillään repivänsä auki ukon haavoja, eikä hän kuitenkaan, aivan samoin kuin kaikki muutkin nuoret ja onnelliset, saattanut uskoa kuulemansa onnettomuuden todenperäisyyttä. Eräänä ikäkautena ei käsitetä, mitä kuolema on, sillä sitä ei ajatella.

Parooni täytti itsestään hänen toivomuksensa kysymällä:

— Sinähän, paras Jeanne, sanoit olevasi naimisissa. Onko tämä herra sinun miehesi?

Tätä sanoessaan parooni osotti Bussya.

— Ei, parooni Augustin, — vastasi Jeanne. — Tämä toinen on kreivi Saint-Luc.

Saint-Luc kumarsi syvään tuolle onnettomalle, isälle. Tämä tervehti häntä hyväntahtoisesti ja suvaitsi hiukan hymyilläkin. Senjälkeen hän loi väsyneen katseensa Bussyyn ja virkkoi:

— Kuka on sitten tämä toinen herra? Onko hän miehesi veli vai onko hän sinun omia sukulaisiasi?

— Ei, tämä herra ei ole sukulaisemme, vaan ystävämme. Hän on Clermontin Louis, Amboisen kreivi Bussy, hänen korkeutensa Anjoun herttuan seuralainen.

Nämä sanat kuultuaan ukko hätkähti, kavahti seisomaan ja heitti Bussyyn salamoivan katseen, mutta sitten, ikäänkuin tuon äänettömän uhmauksen lamauttamana, vaipui takaisin nojatuoliinsa ja päästi syvän huokauksen.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Jeanne.

— Tunteeko parooni teidät? — kysäsi Saint-Luc Bussylta.

— Minulla on ensi kertaa kunnia nähdä parooni Méridoria, — vastasi Bussy rauhallisesti. Hän yksin oli oivaltanut, minkä vaikutuksen Anjoun herttuan nimen kuuleminen oli ukkoon tehnyt.

— Haa! — Vai kuulutte te Anjoun herttuan hoviväkeen! — sanoi parooni. — Te olette tuon villipedon seuralainen, tuon pahan hengen, ja uskallatte sen vielä tunnustaa. Ja teillä on rohkeutta näyttäytyä minun edessäni!

— Onko hän hullu? — kysyi Saint-Luc hyvin hiljaa puolisoltaan, katsellen kummastuneena paroonia.

— Tuska on varmaankin tehnyt hänet mielipuoleksi, — vastasi Jeanne väristen.

Parooni Méridorin sanoja seurasi vieläkin uhkaavampi katse kuin ensimäinen. Mutta Bussy, joka aina osasi olla kylmä ja rauhallinen, kesti tuon katseen, pysyen mitä arvokkaimmassa asennossa, eikä vastannut sanaakaan.

— Niin, tuo villipeto, — jatkoi ukko, jonka pää näytti yhä enemmän menevän sekaisin, — tuo murhamies, joka on surmannut tyttäreni!

— Isä parka! — mutisi Bussy.

— Mutta mitä hän sanookaan! — huudahti Jeanne kysyvä ilme katseessaan.

— Ettekö sitten tiedä, — jatkoi ukko ja tarttui Jeannen ja Saint-Luc'in käsiin, — ettekö sitten tiedä, Anjoun herttua on surmannut minun Dianani, että Anjoun herttua on surmannut minun lapseni, minun tyttäreni!

Ukko lausui nämä viimeiset sanansa niin katkeralla äänellä, että kyyneleet kihosivat itse Bussynkin silmiin.

— Hyvä parooni, — virkkoi nyt rouva Saint-Luc, — vaikkapa niinkin olisi, vaikka minä tosin en voi pitää sitä mahdollisena, niin ei teidän kumminkaan pidä tuosta hirveästä onnettomuudesta syyttää tätä mitä oikeamielisintä ja ritarillisinta ylimystä. Sillä nähkääs, hyvä ystäväni! Herra Bussy ei tiedä koko asiasta mitään. Hänhän itkee niinkuin mekin. Olisiko hän tullutkaan tänne, jos hän olisi aavistanut sellaista vastaanottoa! Ah, paras parooni! Kertokaa! meille rakastamanne Dianan nimessä, miten tämä kamala onnettomuus on tapahtunut.

— Ettekö siis tiedä mitään? — kysyi ukko Bussyn puoleen kääntyen.

Tämä kumarsi vaieten,

— Ah, hyvä Jumala! — huokasi Jeanne. — Eihän siitä ainoakaan ihminen mitään tiedä.

— Dianani on kuollut, eikä hänen paras ystävänsäkään sitä tiedä! Mutta tottahan on, etten minä ole kirjoittanut enkä puhunut siitä kenellekään. Minusta tuntui siltä, ettei kukaan enää voisi elää, kun minun Dianani kerran oli kuollut. Minusta tuntui, kuin pitäisi koko maailma häntä surra.

— Puhukaa, puhukaa! Se lieventää teidän tuskaanne, — kehotti Jeanne.

— No niin, — lausui parooni nyyhkyttäen. — Tuo halpamainen ruhtinas, Ranskan aatelin häpeäpilkku, sai nähdä minun Dianani ja, huomattuaan hänet kauniiksi, ryöstätti hänet ja kuljetutti hänet Beaugén linnaan raiskatakseen hänet, kuin olisi hän ollut jonkin halvan maaorjan tytär. Mutta minun jalo, siveä Dianani valitsi mieluummin kuoleman. Hän syöksyi ulos ikkunasta veteen. Ja ainoastaan hänen huntunsa löydettiin veden pinnalta.

Jeanne oli vallan kaamea liikutuksesta. Hänkin katseli kreiviä jonkinlaisella kauhulla.

— Ah, kreivi Bussy! — huudahti Saint-Luc. — Sehän on kauheata! Teidän täytyy hylätä tuo konnamainen ruhtinas. Sellainen jalo sydän, kuin teillä on, ei voi kiintyä ryöväriin, murhaajaan!

Mutta sen sijaan, että olisi vastannut Saint-Luc'in kehotukseen, astui Bussy askeleen parooni Méridoria kohti.

— Herra parooni, — lausui hän, — tahdotteko suoda minulle kunnian saada keskustella kanssanne kahdenkesken?

— Ah! Tehkää se! — huudahti Jeanne.

— Puhukaa, hyvä herra, — lausui parooni vavisten.

Bussy kääntyi nyt Saint-Luc'in ja tämän vaimon puoleen, loi heihin merkitsevän silmäyksen ja virkkoi:

— Suostumuksellanne, hyvät ystävät, pyydän saada jäädä kahdenkesken paroonin kanssa.

Saint-Luc puolisoineen poistui salongista. Kun ovi oli heidän mentyään sulkeutunut, lähestyi Bussy paroonia ja kumarsi syvään.

— Herra parooni, — lausui hän, — te olette äsken minun kuulteni syyttänyt sitä ruhtinasta, jonka palveluksessa minä olen, ja tuon syytöksen olette tehnyt niin ankarassa muodossa, että minä olen pakotettu pyytämään selitystä.

Ukko teki halveksumista osottavan liikkeen.

— Oi, älkää käsittäkö väärin minun kunnioittavia sanojani. Minä pyydän syvimmästi osaaottaen ja toivoen voivani lieventää teidän tuskaanne, herra parooni, että kertoisitte minulle yksityiskohdittain sen surullisen tapahtuman, josta äsken mainitsitte kreivi ja kreivitär Saint-Lucille. Selittäkää: onko asia tosiaankin niinkuin luulette ja onko jo kaikki toivo mennyttä?

— Hyvä herra, — vastasi ukko, — minä tosiaankin toivoin hetkisen. Muuan ylevämielinen ja oikeuttarakastava ylimys, Monsoreaun kreivi, rakasti tytär parkaani ja seurasi hänen vaiheitansa.

— Monsoreaun kreivi! Voisitteko ehkä selittää minulle, millaista hänen käyttäytymisensä tässä asiassa on ollut?

— Ah, hän käyttäytyi jalosti ja arvokkaasti, sillä Diana oli hylännyt hänen kosimistarjouksensa! Siitä huolimatta hän ensimäisenä kertoi minulle herttuan halpamaisista suunnitelmista. Juuri hän minulle neuvoi, miten voisin tehdä ne tyhjiksi. Pelastaakseen tyttäreni teki hän vain yhden ainoan vaatimuksen, joka yhä enemmän paljasti hänen luonteensa jalouden: hän pyysi näet, että jos hänen onnistuu pelastaa Diana herttuan käsistä, saada Diana puolisokseen, niin että hän, nuori, toimelias ja rohkea kun oli, paremmin voisi suojella häntä tuon mahtavan ruhtinaan ahdisteluilta, joille hänen isä raukkansa ei mitään mahtanut. Minä suostuin siihen ilomielin, mutta — sen pahempi — se oli turhaa. Hän saapui liian myöhään ja sai todetuksi vain sen, että Diana parka kuoleman kautta oli pelastautunut häpeästä.