SISÄLLYS:

Esipuhe. 1. José unikeko. 2. Kullan etsijät. 4. Väijytys. 5. Molemmat tiikerinpyytäjät. 6. Tiburcion salaisuus. 7. Turha takaa-ajo. 8. Rohkea hyppäys. 9. Intiaanipäälliköiden neuvottelu. 10. Hyökkäys kullanetsijäin leiriin. 11. Uiva saari. 12. Mustalintu. 13. Intiaanien viekkaus. 14. Kamala yö. 15. Intiaanien lähetti. 16. Tuli ja vesi. 17. Cuchillon petollisuus. 18. Kadonneet. 19. Intiaanien voitto. 20. Kultalaakso. 21. Kohtaaminen. 22. Vangitseminen. 23. Kulta ja vesi. 24. Syytös. 25. Koston hetki. 26. Cuchillon rangaistus. 27. Yö kalliolla. 28. Neuvottelu. 29. Intiaanien vanki. 30. Ystävyksien puolustustuumat. 31. Molemmat erämaan rosvot. 32. Hyökkäys ja puolustus. 33. Intiaanit valmistautuvat kuolemaan. 34. Piirityksen jatkuminen. 35. Urhojen onnettomuus. 36. Fabianin ja intiaanien välinen kaksintaistelu. 37. Metsästysseurue Puhvelijärven rannalla. 38. Nuori comanhi. 39. Aavikoiden valkoinen ori. 40. Takaa-ajo. 41. Uusia vaivoja. 42. Onnellinen löytö. 43. Uusia liittolaisia. 44. Seikkailuja joella. 45. Matkan jatkaminen. 46. Apahit ajetaan pakoon. 47. Rosaritan ryöstö. 48. Metsästäjät tulevat avuksi. 49. Apahit varustautuvat metsään. 50. Taistelu ja voitto.

Esipuhe.

Gabriel Ferry, oikealta nimeltään Louis de Bellemarre (Bálmár), syntyi 1809 Grenoblessa, Ranskassa. Hän teki useita matkoja Amerikaan, ja kuoli 1852 Amazone-laivan palossa ollessaan menossa Kaliforniaan. Teoksensa julkaisi hän aluksi aikakauslehdessä "Revue des Deux Mondes". Niiden vilkkaat ja värikkäät kuvaukset Keski-Amerikan levottomista oloista, kullankaivajista ja intiaanein elämästä, herättivät pian ansaittua huomiota ja käännettiin useille kielille. Ja vielä tänä päivänä ovat ne haluttua lukemista.

Kuuluisin niistä on epäilemättä "Metsäsissi" ("Le coureur des bois"), joka ilmestymisestään saakka on ollut kaikkien tervehenkisten ja seikkailunhaluisten nuorten mielikirja. Samalla kuin hengähtämättä seurataan "metsäsissin", tuon kanadalaisen jättiläisen ja hänen suojattiensa seikkailuja Meksikon erämaassa, jonka luonnon hurja ja suurenmoinen kauneus herkällä kädellä kuvataan, opitaan itse juonesta ja tapausten kulusta vihaamaan vääryyttä, julmuutta, kavaluutta ja alhaista kullan himoa; mutta samalla oppii niistä nuori lukija sitä enemmän panemaan arvoa raittiille ja yksinkertaiselle elämälle, jonka ohjeina ovat peloton rohkeus, rehellisyys, inhimillisyys ja itsensä uhraavaisuus. Kukapa ei silloin mielellään antaisi kirjaa poikainsa luettavaksi!

"Metsäsissi" on muutoin Suomessakin tunnettu teos: v. 1891 ilmestyi se nimittäin Tampereella sanomalehden ylipainoksena, mutta on aikoja sitten nykypolven saatavista kadonnut. Kansankirjastojen hoitajat kuitenkin mahdollisesti voisivat todistaa, että joka vuosi poikaset loistavin silmin pyytävät lainata "Metsäsissiä", jonka uskomaton väkevyys ja pitkä pyssy, rohkeus ja osumatarkkuus muodostuvat saduksi heidän mielessään. Teoksen silloinen suomentaja on nyt tahtonut lahjoittaa Suomen nuorille uudelleen ja parannettuna laitoksena tämän mainion kirjan.

Saakoon se suopean vastaanoton! Tuskinpa lienee sitä miestä, jolla ei olisi lapsuudestaan viehättävän romanttista muistoa tällaisista metsäsisseistä, punanahoista, harmaista karhuista, erämaiden salaisista ja suunnattoman rakkaista kultalaaksoista sekä aavikoiden loihditusta valkoisesta hevosesta. Hänkin vannaan rientää koettamaan, saisiko noita rakkaita tunnelmia edes hiukan uudistumaan, ja silloin lukee hän "Metsäsissin", sijoittaen sen tärkeälle paikalle poikansa kirjojen joukkoon. Ja pian huomaa hän, kuinka vanha kanadalainen muodostuu nuorten uskolliseksi ja rakkaaksi ystäväksi.

Kustantaja.

1.

JOSÉ UNIKEKO.

Biscayalahden kallioisella rannalla on vanha linna, jonka harmaa liuskakatto, auringon säteiden siihen sattuessa, loistaa kauvas merelle. Tämän linnan omistivat espanjalaiset Mediana-kreivit, joiden perheet pitkän ajan olivat tässä asuneet. Linnan alapuolella ulottuu kallion porrasmaisilla rinteillä meren rannalle asti pitkä rivi kehnoja hökkeleitä. Niissä asuu kalastajia, jotka tällä rannalla harjoittavat vähän tuottavaa elinkeinoansa.

Joulukuulla 1808 oli osa heistä, kurjuudestaan huolimatta, peljäten Ranskan armeijan lähestymistä, paennut Elanchovin kylästä, ja ainoastaan pieni osasto espanjalaisia rannikkovartioita oli jäänyt jäljelle estämään ulkomaisen tavaran salakuljetusta.

Täksi rauhattomaksi ajaksi oli don Juan de Mediana, kreivi-vainajan vanhempi poika, valinnut tämän syrjäisen linnan varmaksi turvapaikaksi puolisolleen, donna Luisalle. Jätettyään hänet ja heidän ainoan lapsensa uskotun ystävän turviin, matkusti kreivi itse pois, tarjotakseen uhatulle isänmaalleen käsivartensa taistelussa peljättyä vihollista vastaan. Hän meni, eikä milloinkaan palannut.

Ranskalainen luoti kohtasi hänet eräässä niistä kahakoista, jotka tapahtuivat ennen Burgosin taistelua. Siitä alkaen suri donna Luisa yksinäisessä linnassaan kalliin puolisonsa kadottamista ja vietti päivänsä vaatimattomassa yksinäisyydessä vanhan linnan synkissä saleissa.

Oli rankka, kylmä ja kostea ilma mainittuna vuoden aikana, kun eräs rannikon vartioista meni rannalle, ollaksensa siellä linnan lähistöllä olevassa lahdelmassa vartiana yön. Tätä vartiopaikkaa pidettiin erittäin vaarallisena, sillä jo usean kerran olivat salakuljettajat koettaneet päästä maihin tästä ja aina oli syntynyt taistelu.

Tuota miestä, joka nyt pimeänä yönä hitaasti kulki eteenpäin lyhtynsä valossa, nimittivät toverit unikeoksi, kun hän tavallisesti vietti enimmän aikansa maaten riippumatossaan. Hänen oikea nimensä oli José, hän oli nuori mies, noin 25-vuotias, pitkä, jäntevä ja laiha. Vaikka hän näyttikin välinpitämättömältä, olisi kuitenkin hänen mustista, tuuheiden silmäripsien peittämistä silmistään voinut huomata, että tämä välinpitämättömyys oli teeskenneltyä, eikä hänen luonteensa mukaista. Sen huomasi siitäkin, että José, kun kapteeni määräsi hänet täksi yöksi lahdelman vartiaksi, heti aavisti jonkun salaisen tarkoituksen siinä piilevän ja varovaisesti läheni paikkaa. Sinne saavuttuansa ja varmistuttuansa, että oli yksin, asetti hän lyhtynsä siten, että se valaisi kylään vievää rotkopolkua, ja viittaansa kääriytyneenä laskeutui vähän matkan päähän niin että samalla voi vartioida tietä ja lahdelmaa. Kun hän oli ollut siinä noin puolen tunnin ajan tarkastellen merta ja tietä, kuuli hän askeleita polulta; pian näkyi lyhdyn valossa tumma olento ja José tunsi rajavartion kapteenin, joka hänet oli määrännyt tälle paikalle.

— José! huudahti hän puoliääneen, nukutko? Mutta José ei huolinut vastata. Hän oli vaiti kysymystä toistettaessakin, pysyen makaavassa asennossaan, kunnes kapteeni tuli vakuutetuksi hänen nukkuvan ja lähti eteenpäin.

— Nyt en enää ole José unikeko, sanoi José nousten. Vieläkin kului puolituntia mitään tapahtumatta. Äsken nousseen kuun peittivät ajoittain paksut, tummat pilvet, ajoittain valaisi se, mutta ei mikään merkki osoittanut ihmisiä olevan lähellä. Josén huomio oli merelle käännettynä. Äkkiä kuului vedestä pientä loisketta, kuin airojen, jotka varovasti halkovat vettä. Musta pilkku suureni yhä ja näyttäytyi veneeksi, joka varovasti edeten jätti jälkeensä hyrskyisen uoman. Pian huomasi José sen pysähtyvän liikkumattomaksi, kuin ilmassa liehuva lokki saaliinsa niskaan hyökätessään; sitten se taasen äkkiä lähti liikkeelle lahdelmaa kohti. Heti sen jälkeen kolahti veneen pohja matalan rannan kiviin.

— Uh, sanoi sotilas itsekseen, ei ainoatakaan tavaramyttyä. Eivätkö olisikaan salakuljettajia?

Veneessä oli kolme miestä, jotka varovasti ja melua herättämättä nousivat maihin; puvusta päättäen he eivät olleet salakuljettajia.

— Keitä nuo lienevät, mietti sotilas, joka itse näkymättömänä vartioi heitä pensaiden takaa.

Nyt lähti kaksi miehistä liikkeelle perämiehen viittauksesta, joka itse jäi veneeseen. Hetken epäröi José, poistuisiko, vai jäisi; katsahtaen veneessä olevaan mieheen päätti hän jäädä. Hän tarkasti molempia miehiä, jotka kulkivat ohi vuoren juuren; molemmat olivat puukoilla varustetut ja oli heillä merirosvojen tavallinen puku. Äkkiä pysähtyivät he. Kappale maata oli lohjennut Josén jalkojen alta ja vieri rinnettä alas.

— Kuulitko mitään? kysyi toinen; luulin kuulleeni jotain putoavan.

— Loruja, lepakko kai lennähti kolostaan.

— Menisin ylös, ellei rinne olisi niin jyrkkä noustavaksi, sanoi edellinen.

— Ei ole pelon syytä, sen sanon, lausui toinen. Yö on sysimusta ja hän, tiedäthän, on vakuuttanut vastaavansa vartiasta, joka makaa päiväkaudet.

— Sitä enemmän syytä otaksua hänen olevan valveilla yöllä. Jää sinä tänne, minä kiipeän ylös, ja jos tapaan makaajan, sanoi hän, vetäen pitkän puukkonsa, niin, sen pahempi tai parempi hänelle, kyllä hänet lepoon saatan.

Nyt lähti José hiljaa piilostansa, ryömien sille paikalle, jossa vene oli. Tässä hengitti hän syvään, järkähtämättä katsellen veneessä olevaa miestä.

Tämä katseli merelle, eikä huomannut rajavartiaa, joka hiljaa nousi ylös mittaillen matkaa, joka hänet veneestä erotti. Toisen kääntäessä pois päänsä hellitti José pensaasta, josta oli kiinni pitänyt, ja hyppäsi hänen niskaansa kuin tiikeri.

— Minä se olen, sanoi hän. Älkää liikahtako, tai olette kuoleman oma, lisäsi hän, laskien pyssyn suun vieraan rinnalle.

— Kuka sinä olet? kysyi tämä, malttiaan tässä uhkaavassa vaarassa menettämättä.

— Tiedäthän, José unikeko.

— Pahoin hänelle, jos hän minut petti, mutisi vieras.

— Jos kapteenia tarkoitatte, niin vakuutan teille, salakuljettaja, että hän on viaton.

— Salakuljettaja? toisti vieras halveksivasti.

— Hyvä, sanoi José iloissaan, että viekkautensa oli onnistunut! Sanoin vain niin, etten kutsuisi teitä pahemmalla nimellä, sillä en näe mitään tavarakääryjä, elleivät nuo nuoraportaat ole näytteenä.

José ei näkynyt pettyneen luulossaan. Hänen edessään oleva mies ei näyttänyt salakuljettajalta. Hän oli miehuuden ijän kukoistuksessa, hänen kasvonsa olivat ahavoituneet kuin merimiehen. Tummat kulmakarvat varjostivat hänen mustia, tulisesti hehkuvia silmiänsä. Kunnian- ja kostonhimo kajasti niistä ja katkeran ivan piirre ympäröi hänen huuliaan. Hänellä oli espanjalaisen meriupseerin puku.

— Leikki pois, roisto, mitä tahdot? lausui vihdoin vieras, kyllästyneenä toisen terävään katseeseen.

— Hyvä, sanoi José, puhukaamme asioista. Siis, ensinnäkin, jos seuralaisenne tuovat viittani ja lyhtyni tänne, niin käskette niiden pysyä loitolla, muuten ammun teidät ja survaisen veneen ulos. Kapteenilleni olette tarjonnut 40 unssia kultaa; en tahdo olla kitsas, pyydän vain sen kahdenkertaisesti itselleni.

Tämän hävyttömän vaatimuksen kuultuaan näkyi viha ja pelko vieraassa taistelevan. Kylmästä vuodenajasta huolimatta tippuivat hikipisarat hänen kasvoiltaan, mutta hänen täytyi mukautua. Hän otti sormestaan sormuksen ja tarjosi sitä.

— Ota tuo ja mene tiehesi.

José otti sormuksen ja katseli sitä.

— Olkoon, tahdon uskaltaa ja ottaa sen 80 unssista. Nyt olen kuuro, mykkä ja sokea.

— Siihen luotan, sanoi vieras kylmästi, tapahtukoon mitä tahansa.

Näin sanoen riensi vieras veneestä rannalle ja katosi tien polvekkeeseen. José oli yksin, katsellen sormuksessa olevaa timanttia.

2.

ÖINEN KONNANTYÖ.

Samalla kun tämä tapahtui Josén ja vieraan kesken rannikolla, oli kreivitär Mediana tavallisuuden mukaan makuukamarissaan. Se oli suuri huone, jolle vanhanaikuiset huonekalut antoivat kolkon näön. Osaksi valaisi sen lamppu, jonka himmeä valo ulottui kamiinin puoliksi sammuneisiin hiiliin. Kaksi lattiaan asti ulottuvaa akkunaa johti verannalle, joka oli noin 20 jalkaa ylhäällä maasta; kreivitär katseli synkkää taivasta ja loi sitten silmänsä kätkyeeseen, jossa hänen lapsensa nukkui.

Hän näytti olevan tuskin kolmenkolmatta vuotias, ja musta surupuku teki hänen kalvakkuutensa vieläkin huomattavammaksi. Hetkisen seisottuaan syvissä mietteissä, otti hän lampun, valaisten uinuvaa poikaansa. Hellin silmäyksin, ikäänkuin olisi kasvojen piirteistä voinut lukea pojan tulevaisuuden, katseli hän kauvan noita lapsekkaita kasvoja, joita kiharat hiukset osaksi peittivät; sitten painoi hän hellän suutelon pojan ruusuiselle poskelle. Kätkyen yläpuolella riippui suuri taulu, jota lamppu valaisi. Se kuvasi noin viisitoistavuotiasta poikaa nojautuneena suureen nojatuoliin, jossa uinaileva lapsi lepäsi. Näiden yhdennäköisyys oli huomattava. Tämän ryhmän selityksenä voi pitää taulun alla olevaa kirjoitusta: "Minä valvon."

Kumma kyllä, havaitsi kreivitär vasta ensi kerran nostaessaan katseensa nukkuvasta kuvaan molempien yhdennäköisyyden, ja tämän huomaten valtasi hänet ehdoton vavistus.

— Lapsi raukka, sanoi hän puoliääneen, taivas varjelkoon sinua sellaisesta kohtalosta, mikä hänen osakseen tuli!

Hän otti lampun ja istahti uudelleen akkunan ääreen, jonka ruudut tuulen puhalluksesta tärisivät. Äkkiä kuului torven räikeä ääni. Kummastuen tätä tavatonta ääntä tällä hetkellä, nousi kreivitär puoleksi tuoliltaan, katsoi levotonna ympärilleen ikäänkuin peljäten jotain onnettomuuden tapausta. Ensin aikoi hän tarttua soittokelloon, joka oli läheisellä pöydällä, kutsuaksensa sillä palvelijoita, mutta ei tehnyt sitä peljäten lapsensa heräävän. Tuskastuttava hiljaisuus seurasi äsken kuulunutta ääntä. Sitten kuului ulkoa kumeaa jytinää, joka yhä läheni. Äkkiä temmattiin akkuna kiivaasti auki, kylmä tuulenpuuskahdus tunkeusi huoneeseen ja lampun liehuvassa valossa astui mies pelosta vapisevan kreivittären luo.

Jos salama olisi hänen jalkojensa juureen iskenyt, ei kreivitär olisi peljästynyt enempää kuin nyt, kun hän väkivallalla sisään tunkeuneessa miehessä tunsi don Antonion, miesvainajansa veljen; tämä seisoi uhkaavassa asennossa kreivittären edessä. Hänet oli kerran aijottu puolisoksi tälle miehelle, mutta oli valinnut vanhemman veljen, eikä sitten oltu mitään kuultu don Antoniosta; olipa vielä levinnyt huhuja hänen kuolemastansakin, vaikkei niitä oltu todistettu.

Vaikka suuresti kummastellen tämän miehen odottamatonta sisään tunkeumista ja hänen kasvojensa synkkää muotoa, ei kreivitär ensin luullut tarvitsevansa peljätä mitään pahaa. Mutta pian hän pääsi tästä erehdyksestä.

— Ei liikettä, ei ääntäkään avunhuudoksi, jos tuo lapsi on sinulle rakas, sanoi don Antonio, viitaten pikku Fabianin kätkyeeseen.

Ääni oli niin käskevä ja osoitti sellaista vihaa, että hämmästynyt kreivitär seisoi mykkänä ja liikkumattomana sekä vavisten katseli harvinaista vierastansa. Hän oivalsi, ettei menneellä ajalla ollut mitään arvoa tuon miehen silmissä, ja että hän itse ja hänen lapsensa olivat vaarassa. Kuitenkin rohkaisi hän itsensä ja huudahti lujalla äänellä:

— Ken olette te, joka tunkeudutte tänne salaa kuin varas yöllä? Palaako poika niin isiensä kotiin, ja eikö don Antonio ole kuin kurja rosvo, joka pelkää päivän valoa?

— Kärsivällisyyttä, vastasi don Antonio pilkallisesti, sekin aika tulee, eikä se loitolla olekaan, jolloin tulen tähän linnaan, niinkuin sopiikin, täydellä päivän valolla, avonaisten porttien kautta ja alustalaisteni riemuitessa. Mutta aikeitteni mukaista on olla nyt, niinkuin sanoitte, yöllinen varas.

— Mitä sitten tahdotte? kysyi kreivitär peloissaan.

— Mitä? Ettekö sitä aavista? vastasi don Antonio kylmästi, mikä todisti hänen tehneen kamalan päätöksen, ettekö aavista, että olen saapunut tekemään itseni kreivi Medianaksi.

Nämä sanat eivät jättäneet kreivitärtä epätietoisuuteen don Antonion aikomuksista. Hän riensi poikansa luo, suojellaksensa sitä ruumiillaan, mutta ennenkuin hän ehti kätkyen luo, asettui don Antonio hänen tiellensä ja loi häneen kylmän, välinpitämättömän katseen. Aavistamaton tuska valtasi onnettoman kreivittären.

— Armoa hänelle, huudahti hän tukahtuneella äänellä. Tappakaa minut, don Antonio, mutta mitä on hän tehnyt teille?

— Mitäkö tehnyt minulle? Eikö hän nyt ole kreivi Mediana, eikö veljeni nimi ja omaisuus ole hänen, — veljeni, jonka puoliso oikeastaan olisi ollut minun?

Kreivitär peitti kasvonsa käsillään eikä voinut vastata mitään näihin hirvittäviin vaatimuksiin. Don Antonio meni kätkyen luokse.

— Mutta käsitättehän, sanoi kreivitär hänen uhkaavana lähetessään, ettei poikani ole tehnyt teille mitään.

— Ken sanoo, että minä tekisin hänelle pahaa? lausui don Antonio hiukan leppeämmin. Kuulkaa ensin aikomukseni, ennenkuin tuomitsette. Hänelle ei ole suuri uhraus luopua maailmasta, jota ei vielä tunne, ja vielä vähemmän, kun ei kukaan, ette edes tekään, ole hänen luonansa sitä muistuttamassa.

— Mitä! huudahti kreivitär, ettehän tahdo erottaa minua hänestä? Oi, ei, sitä ette tee, jatkoi hän ojennetuin käsin ja rukoilevin silmin langeten polvilleen.

Kylmä hymyily oli don Antonion ainoa vastaus.

— Miten, lausui hän vihdoin, luuleeko kreivitär Mediana minun rohjenneen tämän askeleen, antaakseni hänen rukoustensa vaikuttaa itseeni. Ei, aikeeni on täytettävä, ellei, jatkoi hän, vetäen puukon ja ojentaen sen Fabianiin, turha vastarinta pakota minua iskemään tuohon lapseen; mutta silloin olette sen itse niin tahtonut.

— Oi Jumalani, vaikeroi kreivitär, sallitko sellaisen rikoksen? Etkö minulle hädässäni lähetä pelastajaa?

— Lopettakaamme asia pian, rouva! Uskokaa minua, yhtä vähän voi luottaa Jumalan oikeuteen, kun se on nukuksissa, kuin ihmisen, kun se on sokea.

— Jälkimäisen voitte kieltää, mutta Jumalan oikeus, jota pilkkaatte, on teille tuova maailman äärissäkin, vieläpä kaukaisimmassa erämaassakin, jonne ihmisjalka ei vielä ole astunut, syyttäjän, tuomarin ja kostajan.

— Ihmetöiden aika on ohi, pilkkasi don Antonio. Lopettakaamme! Tämä poika on nyt viimeisen kerran levännyt isänsä kodissa.

— Taivas varjelkoon! huudahti donna Luisa lähettäen Jumalalle rukouksen, lämpimimmän, minkä äidin sydän voi. Sitten lankesi hän polvilleen tuon sydämettömän miehen eteen ja huudahti: Antonio! Minä olen kerran tuntenut teidät jaloksi ja rehelliseksi mieheksi; tahdotteko saastuttaa rikoksella sielunne? Ei, te vain pelottelette minua, eikö niin?

— Pelottelen? sanoi don Antonio katkerasti hymyillen, en suinkaan. Mutta aika rientää, lisäsi hän, ja toverini käyvät kärsimättömiksi.

Kreivitär käsitti, että kaikki oli menetetty. Hän oli tajuntansa kadottamaisillaan ja odotti tahdottomana, vaitonaisena, tuon armottoman miehen käskyjä. Hän meni kätkyen luo herättämään ja pukemaan lastansa, niinkuin toinen käski. Hetkisen aikoi hän huutaa apua, mutta don Antonion puukko välkkyi hänen silmissään. Surumielisenä lähestyi hän kätkyttä ja hellästi pyyhkäsi hän äidillisellä huolella kiharat pojan kasvoilta. Pikku Fabian heräsi, avasi silmänsä, mutta äitinsä tutut kasvot nähdessään hymyili hän lempeästi ja nukkui taasen. Kreivitär loi epätoivon silmäyksen pyöveliinsä; hänen tarmonsa lamaantui ja herpaantuneina vaipuivat kädet sivulle.

Don Antonio katsahti uhkaavasti häneen. Kreivitär vapisi, kumartui vielä kerran lapsensa yli ja suuteli häntä; lapsi heräsi uudelleen, katsoi kummastuneena ympärilleen, uneliaat silmäluomet ummistuivat taasen, kunnes don Antonion ankara tyrkkäys herätti hänet uudelleen. Osaksi huoneeseen tunkeuvan kylmän ilman tähden, osaksi nähdessään oudon miehen sekä vaalean, vapisevan äitinsä kyynelissä, alkoi pikku Fabiankin kauhusta vavista ja vaipui itkien äitinsä rinnoille.

Don Antonio poistui akkunalle, kääntämättä silmiään heistä. Turhaan koki äiti pitkittää aikaa poikaansa pukiessaan. Aika kului, eikä pelastajaa näkynyt. Onneton äiti ei kestänyt enää; antaessaan viimeisen suudelman puetulle lapselleen, päästi hän heikon huudahduksen ja vaipui tainnoksiin lattialle.

Pojan nyyhkytyksistä huolimatta don Antonio kylmäverisesti tarkasti äidin kasvoja, sitten salpasi hän oven. Sitten avasi hän kreivittären kirjoituspöydän, heitteli lattialle kalleudet laatikoista ja pisti nopeasti muutamia papereita taskuunsa. Pian oli hän saanut huoneen epäjärjestykseen, niin että se näytti ikäänkuin omistaja olisi sieltä äkkiä lähtenyt.

Väsyneenä istahti don Antonio hetkeksi kreivittären nojatuolille. Ankara taistelu näytti tapahtuvan hänen sydämessään, katsoessaan vaaleaan ja vapisevaan poikaan. Välttääksensä tätä, meni hän nopeasti akkunalle ja vihelsi hiljaa. Pian ilmestyi pää verannalle, ja toinen Josén rannalla näkemistä miehistä tuli huoneeseen.

Merimies katseli välinpitämättömänä edessään olevaa näytelmää ja odotti äänetönnä isäntänsä käskyjä.

— Ota tuo, sanoi don Antonio viitaten kreivittäreen, ja kanna rantaan, minä seuraan pojan kanssa perässä.

Merimies nosti näköjään kuolleen kreivittären kevyesti syliinsä ja kiipesi verannalta alas; don Antonio tuli perässä häntä vavisten tottelevan pojan kanssa.

Hetkistä myöhemmin leimahti lamppu vielä kerran, valaisten hajallaan olevia esineitä, ja sammui sitten. Samassa kuului läpi tuulen huminan ja valtameren kaukaisen kohinan valitushuuto, joka tuntui epätoivon viimeiseltä purkaukselta.

Se oli onnettoman äidin viimeinen huudahdus; kun hän taintumuksestaan heräsi, murhasi hänet toinen merimies. Hyljätyn lapsen jätti don Antonio heikkoon veneeseen myrskyn ja aaltojen saaliiksi, toivoen niiden tekevän, mitä hän ei itse uskaltanut. Lähelle laivaansa tultuansa heittäysi hän molempien rikostoveriensa kanssa mereen; he teeskentelivät, että vene oli kärsinyt haaksirikon. Veneessä oli nyt kuollut kreivitär ja lapsiraukka. Kurja toivoi talviyön surmaavan sen.

Kääntykäämme tuosta järkyttävästä tapauksesta yksinäiseen lahdelmaan, jossa kertomuksemme alkoi. Seuraavana iltana oli José taasen vartioimassa. Ilta oli yhtä sumuinen kuin edellinenkin, kun kymmenen aikaan nopeaan purjehtiva kutteri saapui lahdelmaan. Sen ulkomuoto, varustus ja purjeet todistivat sen sota-alukseksi tai ainakin varustetuksi kauppalaivaksi. Se ohjasi lahteen, seisahtui siihen ja laski kaksi venettä, jotka veisivät tavaroita maalle ja toisivat muonavaroja. Hetken päästä alkoi vilkas kiväärin tuli rannikolta, ja pian saapuivat molemmat veneet kutterin luo.

José, uskollisempana kuin edellisenä iltana, oli hälyyttänyt; liian myöhään kuitenkin, sillä veneet olivat runsaasti lastattuina menossa takaisin. Viimeksi laivan kannelle noussut oli jättiläisruumiinen merimies. Hän kantoi sylissään pientä liikkumatonta lasta, jonka olisi luullut kuolleeksi, ellei ruumiin hiljainen väristys olisi todistanut elonkipinän vielä hehkuvan.

— Mitä tuomista sinulla on, Rosenholz? kysyi vahtia pitävä upseeri.

— Luvallanne, herra luutnantti, pieni lapsi, nälästä ja vilusta puolikuolleena; löysin sen tuuliajolta veneestä. Kuollut verinen nainen piteli sitä sylissään, ja minulla oli paljon vaivaa, saadakseni sen aluksesta, jota rantavartiat pitivät maalitaulunansa. Varsinkin muuan pitkä sotamiesroisto — se oli José — ampui minua yhtä itsepäisesti kuin taitamattomastikin. Mutta jos joskus vielä kohtaan hänet, niin — en sano enempää.

— Mutta mitä nyt aijotte lapselle tehdä? kysyi upseeri säälin liikuttamana.

— Pidän sen luonani, kunnes rauha on solmittu, ja sitten palaan tänne hankkimaan tarpeellisia tietoja.

Merimies ei kuitenkaan voinut saada muuta selkoa lapsesta kuin että sen nimi oli Fabian, ja että murhattu nainen oli sen äiti. Kaksi vuotta kului, eikä tuo ranskalainen laiva voinut päästä Espaniaan. Sillä aikaa hoiti merimies, jonka nimeksi kuulimme mainittavan Rosenholz ja joka oli Kanadasta kotoisin, mitä huolellisimmin lasta ja oppi rakastamaan sitä yhä enemmän.

Kerran täytyi tuon ranskalaisen risteilijän paeta englantilaista prikiä, joka oli sitä voimakkaampi. Priki alkoi ajaa kutteria takaa, saavutti sen, ja nyt syntyi ankara taistelu, jonka päättymisestä ei ollut epäilystä. Rosenholz vei pikku Fabianin laivan alimpaan osaan, mutta huomasi täytyvänsä tuoda hänet etukannelle, ettei taistelun kestäessä eroaisi hänestä. Tässä keskellä riehuvan taistelun pamahtelevia laukauksia, joihin yhtyi kuole vain ja haavoitettujen valitusäänet, tahtoi hän painaa lapsen mieleen mahdollisen eron yksityiskohdat.

— Polvistu, lapseni! sanoi hän, nojaten jättiläisvartalonsa lapsen yli ja siten suojellen häntä vihollisen luodeilta. Näet, mitä tapahtuu, jatkoi hän juhlallisesti.

— Minä pelkään, kuiskasi Fabian, tuota vuotavaa verta ja melua.

Hän painautui jättiläisen rinnoille.

— Niin, jatkoi merimies, älä milloinkaan unohda, että merimies, mies, joka rakasti sinua enemmän kuin elämäänsä, käski sinut nyt polvistumaan, sanoaksensa sinulle: Polvistu, lapseni, ja rukoile äitisi puolesta…

Hän ei lopettanut, luoti sattui häneen ja hänen verensä virtasi Fabianin päälle, joka päästi sydäntä vihlovan huudahduksen. Kanadalainen ehti vain vielä kerran painaa hänet rinnoillensa ja niin hiljaa, että poika tuskin kuuli, päättää lauseensa seuraavin sanoin:

—- … äitisi puolesta, jonka löysin kuolleena vierestäsi.

Sitten meni hän tainnoksiin. Tajuntaan tultuansa lepäsi hän ummehtuneessa lastihuoneessa. Polttava jano vaivasi häntä. Heikolla äänellä huusi hän Fabiania, joka joka aamu ystävällisesti hymyili hänelle, mutta ei kukaan vastannut — Fabian ei ollut siellä. Vankina täytyisi hänen aina kaivata sitä, jonka kohtalo oli hänelle lahjoittanut. Emme kuitenkaan tahdo rientää kertomuksen edelle. Se vain mainittakoon, että pari päivää kreivitär Medianan selittämättömän katoamisen jälkeen Elanchovin linnasta, muutamat kalastajat löysivät hänen hengettömän ruumiinsa meren rannalta. Kappalainen kääri linnan katolla olevan lipun mustaan suruharsoon ja asetti omin käsin puuristin sille paikalle, josta hänen onneton emäntänsä oli löydetty. Vaikka moni sydän sääli odottamattomasti poismennyttä ja vaikka monta arvelua syntyi hänen kohtalostaan, unohtui se kuitenkin pian, kun don Antonio Mediana saapui loistavana isänsä kotiin.

3.

KULLAN ETSIJÄT.

Nyt on meidän jättäminen kertomuksemme tähänastinen näyttämö ja siirtyminen uuteen maailman osaan, joka on niin monen ihmisen toiseksi kodiksi muuttunut.

V. 1830 oli Sonoran maakunta, joka on rikkaimpia Meksikon valtiossa, vielä hyvin vähän tunnettu. Luonto on sen tuhlaavasti varustanut. Auran tuskin koskettama maa tuottaa kaksi satoa vuodessa, ja antaa sitäpaitsi toisin paikoin vielä runsaamman kultasadon. Näiden suurien etujen ohella on kuitenkin hankaluuksiakin. Sotaisten intiaaniheimojen asumat äärettömät erämaat ympäröivät maan viljeltyjä seutuja. Vaikka täällä on kultaa kuin hiekkaa, kuten sanotaan, niin on erittäin vaarallista oleskella noilla seuduilla. Ainoastaan erityinen ihmisluokka, varsinaiset kullanetsijät ammatiltaan, uskaltavat toisinaan näille autioille seuduille; tuhansien vaarojen alaisina työskentelevät he kultasuonessa ja palaavat sitten apahien hätyyttäminä kaupunkeihin, joissa eivät saata kyllin kehua näiden seutujen rikkauksia. Toisinaan yhtyvät nämä "gambusinot", niinkuin heitä nimitetään, yhteiseen matkaan, joka kuitenkin tavallisimmin menee mitättömiin heidän kevytmielisyytensä ja tyhmän röyhkeytensä tähden.

Mainittunakin vuonna keskusteltiin Arispessa, Sonoran pääkaupungissa, sellaisesta retkestä. Sen johtajaksi mainittiin don Estevan de Arechiza, pari kuukautta sitten Espaniasta saapunut vieras. Tällä miehellä tuntui olevan hallussaan runsaita salaisia tulolähteitä, sillä hän oli erinomaisen antelias, pelasi halusta ja menetti lähes aina, lainaili rahoja vaatimatta milloinkaan takaisin. Sen vuoksi oltiinkin taipuvaisia luulemaan, että don Estevanilla oli rikas, tähän asti tuntematon kultasuoni Arispen läheisyydessä, sillä toisinaan hän katosi kaupungista. Siten sai tuo salaperäinen mies helposti kerätyksi koko joukon seikkailijoita, jotka yhtyivät häneen, lähteäksensä maakunnan sisäosiin.

Eräänä päivänä don Estevanin ollessa vierailulla, toi sanansaattaja hänelle kirjeen. Hänen tuntemansa henkilö kehoitti häntä siinä kolmen päivän kuluttua saapumaan määrätylle paikalle, joka oli tiellä Tubac-presidioon (linnoitukseen) ja kolmen päivän matkan päässä Arispesta.

Seuraavana aamuna nähtiin don Estevanin, loistavan ratsastajajoukon seuraamana, lähtevän mainitulle paikalle. Se mies, joka erämaan rajalla olevassa kylässä odotti ratsastajia, pelasi joukon lähestyessä erään toisen kanssa. Kummankaan kasvot eivät olleet luottamusta herättäviä, pikemmin ilmaisivat ne sellaista ihmistä, jota ei yksinään tahtoisi kohdata asumattomalla seudulla.

Cuchillo, se oli don Estevanin kirjeen lähettäjän nimi, oli puettu nahkaiseen takkiin. Toisessa korkeassa ratsastussaappaassa oli pitkä tuppi, puukko, jonka omistaja helposti ulottui ottamaan. Suuri, lankaan pujotetuilla lasihelmillä koristettu huopahattu oli hänen päässään. Vähän matkan päässä oli hänen hevosensa, joka ei tavallisuuden mukaan ollut tiuhtiossa. Cuchillon vieressä oli lyhyt pyssy, joka hänestä teki vaarallisen toverin näillä seuduin. Hänen pelitoverinsa nimi oli Baraja, pitkä mies, tuuheapartainen, puettuna samallaiseen nahkatakkiin; hänellä oli hevonen, joka näytti yhtä nopealta kuin voimakkaaltakin. Kun miehet huomasivat don Estevanin seurueinensa, lopettivat he pelinsä ja valmistautuivat saapuvia vastaanottamaan. Don Estevan ja Cuchillo näkyivät jo olevan tuttuja keskenään ja menivät yhdessä telttaan, jonka palvelijat pystyttivät. Täällä keskustelivat he kauvan eikä kukaan uskaltanut häiritä heitä. Cuchillo ilmaisi don Estevanille, että hän oli keksinyt eräässä laaksossa erinomaisen runsaan kultasuonen ja aikoi ilmaista salaisuuden, jos don Estevan antaisi hänelle kymmenennen osan voitosta ja ennakolta suorittaisi hänelle viisisataa piasteria. Samalla mainitsi hän, että hän erään toisen "gambusinon" kanssa oli löytänyt tämän erinomaisen runsaan aarteen, mutta takaa-ajavat intiaanit olivat heti löydön jälkeen murhanneet hänen ystävänsä ja toverinsa Marcos Arellanoksen.

Vaikkei don Estevan, sen mukaan mitä jo tiesi miehestä, ehdottomasti luottanut Cuchilloon, tuntui hänestä sellaisen saaliin toivo niin houkuttelevalta, ettei hän kokonaan hyljännyt ehdotusta Hieman epäiltyään suostui hän Cuchillon ehtoihin, ja tämän täytyi vannoa, että ilmoitus kultasuonesta oli totta sekä tarkoin mainita missä se oli. Kun tie sinne meni Tubacin kautta ja don Estevan oli määrännyt tämän kokoontumispaikaksi retkikuntansa jäsenille, lähtivät matkustajat heti liikkeelle, ehtiäksensä ennen yön tuloa seuraavalle juottopaikalle, jossa päättivät olla yötä.

Pian koko ratsujoukko nopeasti nelisti tuon heitä ympäröivän aavan seudun kautta. Ei mikään tässä erämaassa osoittanut ihmisolentoja siellä löytyvän. Kaivojen luo oli sinne tänne pystytetty seipäitä osoittamaan matkustajalle tietä, mutta seipäissä riippuvat nahkaiset vesiämpärit olivat auringon helteessä käpristyneet osoittaen samalla, että kaivot olivat kuivaneet.

Aurinko oli laskemaisillaan ja matkustajat olivat kahden penikulman päässä juottopaikasta, kun he saapuivat aavikolta seudulle, jossa kasvoi gummipuita. Äkkiä pysähtyi don Estevanin hevonen korviaan heristäen, ratsastaja kannusti sitä ja ajoi eteenpäin. Kummastuksekseen huomasi don Estevan kaatuneen hevosen raadon muutamain aloepensaiden takana. Cuchillokin ratsasti esiin, ja molemmat huomasivat hevosen kaatuneen matkustajan vesileilin päälle, joka oli särkynyt. Tästä päätti Cuchillo heti, että ratsastajan, menetettyään näin välttämättömän apukeinon, oli jonkun matkan päässä hevosestaan käynyt samoin kuin tämänkin. Hänen kokemuksensa ei pettänytkään häntä, hiekassa näkyi ihmisen jälkiä, osoittaen matkustajan jalkaisin jatkaneen matkaansa. Jäljet muuttuivat yhä selvemmiksi ja vihdoin huomasivat he miehen, joka liikkumatonna lepäsi tien vieressä. Suuri olkihattu peitti hänen kasvonsa, vaatteet olivat yksinkertaiset ja repaleiset. Meksikolainen käski palvelijansa nostamaan hattua, mutta pimeässä ei voitu makaavan kasvonpiirteitä nähdä. Sitten käski hän Cuchillon jäämään ja pitämään huolta tuosta näköjään kuolleesta miehestä. Vaikka Cuchillo vastenmielisesti suostui tähän, astui hän kuitenkin vastustamatta hevosen seljästä, kumartui miehen yli, nähdäksensä, oliko vielä elonkipinää jäljellä. Suuresti hän kummastui tuntiessaan kuolleen Tiburcioksi, Marcos Arellanoksen kasvattipojaksi; Arellanos ei muuten ollut kaatunut intiaanein uhrina, vaan uskottoman toverinsa murhaamana. Hornamainen aatos valtasi tässä rosvon. Hän ajatteli, olikohan tuo hänen edessään avutonna makaava nuorukainen kasvatti-isältään saanut tiedon kultalaaksoa koskevasta salaisuudesta. Cuchillo otti puukkonsa ja laski sen Tiburcion sydämelle, kun samassa heikko liikahdus todisti elonkipinän vielä löytyvän. Jo nosti hän kätensä, mutta pysähtyi äkkiä, kun hänen sydämessään toinen ääni, nimittäin omanvoiton, puhui korkeammin kuin omantunnon. Hän tunsi tuon nuorukaisen pelottoman rohkeuden ja taitavuuden ja päätti käyttää sitä hyödyksensä. Hän aukasi Tiburcion suun ja kaatoi sinne muutaman pisaran vettä leilistään. Vasta hänen usean kerran tätä toistettuaan, virkistyi Tiburcio vitkallisesti ja vastasi pelastajansa kysymyksiin. Tämä sai nyt tietää, että nuorukaisen kasvatti-äiti oli kuollut ja että hän oli lähtenyt juottamatta hevostaan, joka pian oli uupunut ja kaatunut, jolloin Tiburcion vesileili särkyi.

Cuchillo oli oikeassa epäillessään, että Tiburcio tiesi salaisuuden. Hänen kasvatti-äitinsä oli kuolinvuoteellaan sen hänelle ilmaissut ehdolla, että hän etsisi kasvatti-isänsä murhaajan ja saattaisi hänet edesvastuuseen. Vaikka Cuchillo käytti kaiken viekkautensa saadaksensa tiedon, olivatko epäluulonsa aiheelliset, ei hän kuitenkaan nuorukaiselta saanut mitään selvyyttä; sitä vastoin Tiburciossa näiden kysymysten johdosta heräsi epäluulo, että edellinen, joka sanoi tunteneensa murhatun, olisi murhaaja. Tiburcion tätä ajatellessa kuului äkkiä puman, Amerikan leijonan, kumea ääni. Cuchillon hevosen valtasi pelko. Samalla kuului toisaalta läpitunkeva ulvominen.

— Siellä puma ja jaguari riitelevät hevosestanne, Tiburcio ystäväni, sanoi Cuchillo; istukaa taakse minun hevoseni selkään ja rientäkäämme täältä.

Olikin jo aika heidän lähteäksensä, sillä petojen karjuminen kuului yhä äänekkäämmin ja kumeammin heidän takaansa. Heidän nopeasti ratsastaessaan kuului laukaus ja karjuminen taukosi. Vasta nyt sai Tiburcio kuulla, että hänen toverinsa seuralaisineen, jotka olivat edellä ratsastaneet, aikoi viettää yönsä lähimmässä juottopaikassa ja seuraavana aamuna jatkaa matkaansa del Venadan haciendan (maakartanon) kautta Tubaciin. Samaan haciendaan aikoi Tiburciokin, tarjotaksensa, kunhan oli omaisitta ja varaton, palvelustaan vaquerona (paimenena). Tuskin oli hän tämän ilmaissut Cuchillolle, kun tämä kehoitti häntä ottamaan osaa don Estevanin retkikuntaan. Tämän ehdotuksen kuullessaan heräsi Tiburciossa taasen epäluuloja Cuchilloa kohtaan, ja itseksensä mietti hän, mikä tämän retkikunnan tarkoitus oli. Toinenkin seikka herätti hänen huomiotansa: hevonen, jonka seljässä hän Cuchillon kanssa istui, nilkahti äkkiä, ja Tiburcio tiesi, että hänen kasvatusisänsä hevosella oli sama vika. Kun molemmat saapuivat juottopaikalle, ei hän kuitenkaan ollut saanut tietää mitään, mikä olisi hänen epäluulonsa johtanut määrättyyn suuntaan.

Tämä juottopaikka oli ainoa useamman penikulman alalla, missä aina löytyi vettä. Se oli pienessä, puiden varjostamassa laaksossa; matkustajat ja metsästäjät, jotka siellä aina tapasivat otuksia, viihtyivät siellä. Juottopaikan viereen oli nyt petojen pelottamiseksi tehty nuotio, jonka ääressä don Estevanin palvelijat liikkuivat illallista valmistamassa. Lähellä oli meksikolaisen teltta. Tiburcion saapuessa katseli don Estevan häntä tarkasti ja tervehti hänet sitten tervetulleeksi nuotiolle.

Cuchillo läheni nyt don Estevania ja ilmaisi hänelle salaa, että oli pelastanut Marcos Arellanoksen pojan hengen. Myöskin ilmaisi hän pelkäävänsä, että tuo nuorukainen ehkä tietää kultalaakson salaisuuden ja voisi käydä heille vaaralliseksi. Se riitti kääntämään don Estevanin huomion vieläkin enemmän nuorukaiseen, jota hän erityisistä syistä jo ennen oli tarkoin katsellut. Vaipuneina tähän salaiseen keskusteluun olivat molemmat miehet tietämättänsä kääntäneet askeleensa läheistä metsää kohti, kun läheisyydestä äkkiä kuuluva kumea karjunta sai heidät nopeasti palaamaan nuotiolle. Petojen karjuminen eneni yhä ja havaiten tämän lähenevän vaaran tunkeutuivat hevoset, jotka olivat seisoneet hajallaan, peljästyneinä yhteen kokoon, nuotion luona olevat palvelijat panivat enemmän puita tuleen ja vaihtoivat levottomia silmäyksiä. Äkkiä kuultiin samallainen karjunta loitompaa; ei ollut siis epäilystäkään, että kaksi tiikeriä läheni juottopaikkaa sammuttaaksensa janoansa. Don Estevan ensimäisenä katkaisi tuon tuskallisen hiljaisuuden, joka oli hänen poissa ollessaan syntynyt, käskien väkensä valmistumaan taisteluun näiden vaarallisten vastustajain kanssa, joiden karjunta yhä läheni. Itse odotti hän niitä kaksipiippuinen pyssynsä kädessään ja asettui uhkeana telttansa ovelle. Kaikki jo odottivat nähdäksensä petojen hehkuvat silmät, kun äkkiä sakaalin ulvominen yhtyi molempien tiikerien karjuntaan, ja heti sen jälkeen kuului ihmisääni kuten merimiesten toisiaan huudellessa, läheisestä metsiköstä: Hoi, siellä nuotion luona! Me saavumme, älkää olko levottomia, älkääkä ampuko!

Kaikki hämmästyivät tästä odottamattomasta huudahduksesta ja heidän hämmästyksensä eneni, kun näkivät jättiläisen kokoisen amerikalaisen metsästäjän, pitkällä ja raskaalla pyssyllä varustettuna tulevan pensaiden takaa ja lähenevän nuotiota.

— Hitto teidän nuotionne vieköön! sanoi hän kovalla, mutta hyväntahtoisella äänellä. Jo kahden tunnin ajan olette minulta pelottanut kaksi pulskimpaa, pilkkuista tiikeriä, mitä milloinkaan on erämaassa nähty. Toivon että sammutatte tuon nuotionne.

— Miten! huudahtivat palvelijat tämän kuultuansa, sammuttaisimmeko nuotion?

— No, ettehän kai peljänne kahta tiikerinpahaista jatkoi metsästäjä hymyillen.

— Ken te olette? puuttui don Estevan puheeseen.

— Metsästäjä, niinkuin näette.

— Mikä metsästäjä?

— Minä toverini kanssa pyydystelen saukkoja, majavia, susia, tiikeriä ja intiaaneja, aina miten sattuu. Noin kahden tunnin matkan päässä tästä tapasimme puman ja kaksi jaguaria, koiraan ja naaraan, jotka kiistelivät kuolleesta hevosesta.

— Se oli minun hevoseni, lausui Tiburcio.

— Teidän! Nuorukais-raukka, sanoi metsästäjä avomielisen sydämellisesti. Minua ilahuttaa kuitenkin, että te olette täällä, sillä en luullut enää tapaavani omistajaa elävien joukosta. Mutta nyt olemme tappaneet puman ja aina tänne asti olemme seuranneet molempien tiikerien jälkiä, joita te estitte sammuttamasta janoansa juottopaikassa. Jotta me voisimme vapauttaa teidät niistä, täytyy teidän sammuttaa tuli.

— Ja missä toverinne on? kysyi don Estevan. Näiden miesten kohtaaminen näkyi olevan hänen aikeittensa mukaista.

— Hän on heti täällä, sammuttakaa vain nuotio! Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, oli niin luottava, että don Estevan päätti noudattaa metsästäjän pyyntöä. Tämä taasen toisen kerran matki sakaalin ääntä, jolloin hänen toverinsa saapui. Vaikka tämäkin oli jotenkin suurikasvuinen, näytti hän kuitenkin kääpiöltä jättiläisenmoisen toverinsa rinnalla. Kaksinkertainen karjuminen, joka nyt kuului, saattoi metsästäjät heti käymään työhönsä käsiksi. He katosivat tuohon pieneen laaksoon, jonka keskellä juottopaikka oli. Siellä pimeässä asettuivat he asentoon, nojaten selkänsä yhteen ja toisen polvensa maahan; pyssy oli kädessä ja puukko hampaissa.

Jonkun hetken kuluttua näkivät levottomat matkustajat kaksi eläintä hehkuvin silmin hiipivän puiden välissä; nämä nähdessään pelottominkin sydän vavahti. Notkeina kuin metsän köynnöskasvit näyttivät molemmat eläimet lähestyvän ja silmät olivat kuin neljä valokohtaa, jotka liikkuivat kuin kiiltomadot, joita tuuli puun oksilla keinuttelee edestakaisin.

Metsästäjät eivät vielä voineet tätä nähdä; he kuulivat vain julmien vihollistensa raivoisan sihisemisen, jonka ne päästävät, haistaessaan ihmisiä olevan lähellä, liikkumattomina kuin kuvapatsaat olivat metsästäjät ja odottivat itseluottamuksella, jonka taitavuus ja koeteltu rohkeus yksin tuottavat, taistelua, jossa heidän täytyi joko voittaa tai kaatua.

4.

VÄIJYTYS.

Ei kauvan viipynyt, ennenkuin tuon pian tapahtuvan kamalan taistelun katselijat huomasivat, että jaguarit äkkiä pysähtyivät, niinkuin saalista vainuavat lintukoirat. Karjunta, jonka ne samalla kertaa päästivät, todisti, että ne olivat huomanneet tähän asti outojen vihollisten läsnäolon. Hetkeksi jäivät ne ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta seisomaan käännellen ja ojennellen itseänsä; sitten pieksivät ne kylkiänsä hännällänsä ja karjuen tekivät pitkän hyppäyksen.

Äkkiä pamahti laukaus, jota seurasi toisen eläimen valitushuuto; se oli kuolettavasti haavoitettu. Jaguari, jonka tappava luoti oli kohdannut juuri hyppäyksessä, kääntyi pyörien ilmassa ja putosi sitten kuoliaana laaksoon; raivoissaan toinen syöksi metsästäjien kimppuun.

Nyt kuultiin sekaista melua, ihmisääniä ja ulvontaa, ikäänkuin metsästäjä olisi vihollisensa kanssa kierrellyt maassa, kunnes kuului toinen laukaus, jota seurasi viimeinen, vähitellen haihtuva ulvonta. Suuresti pelänneet kuuntelijat eivät uskaltaneet lähestyä, ennenkuin kanadalaisen jättiläisvartalo tuli esiin pimeästä.

— Kas siinä, sanoi hän lähelle tullessaan, mitä kaksi kentuckypyssyä ja kelpo veitsi voivat taitavissa käsissä.

Nyt vasta huomasivat leiriläiset maassa makaavat jaguarit, sitten huomasivat he metsästäjän toverin, jota nimitettiin unikeoksi, kylmällä vedellä hautovan pitkää veristä naarmua, joka ulottui toiselta olkapäältä rinnalle ja oli jotenkin syvä.

— Puukko on sentään parempi kuin terävimmät kynnet, sanoi hän viitaten kuolleeseen petoon, jonka vatsa oli kokonaan halaistu, samalla kun aivoihin sattunut luoti oli sen tappanut.

— Lieneeköhän tässä lähellä haciendaa, jossa saisi myydä kaksi kaunista tiikerin taljaa ja yhden puuman nahan? kysyi unikeko.

— On, sanoi eräs palvelija, me olemme juuri matkalla del Venadon haciendaan, joka on muutaman penikulman päästä tästä; sieltä saatte, paitsi viittä piasteria kustakin nahasta, lisäksi kymmenen piasterin palkinnon.

— Mitä siitä arvelet, kanadalainen, menemmekö niin kauvaksi?

— Tietysti! Viisikolmatta piasteria on sievä summa; vähän levättyämme lähdemme sinne ennen teitä, ellette pian saa pakoon juosseita hevosianne kiinni.

— Olkaa huoletta, sanoi toinen palvelija, kyllä ne heti kiinni saamme.

Nuotio sytytettiin uudestaan ja palvelijat alkoivat laittaa illallista. Don Estevan kutsui pelottomat metsästäjät luoksensa ja istahti heidän kanssaan vähän matkan päähän nuotiosta. Tiburciokin kutsuttiin sinne. Hänen istuessaan silmäili don Estevan häntä tarkoin ja mutisi muutamia epäselviä sanoja. Näytti, ikäänkuin olisi tuo nuorukainen, josta ei kukaan muuta tiennyt kuin että hän oli Arellanos-vainajan kasvatti, jonkun yhdennäköisyyden vuoksi muistuttanut jostain hänen muinoin tuntemastaan henkilöstä. Olipa sen asian laita kuinka tahansa, nuoren vaqueron näkö ei tehnyt miellyttävää vaikutusta don Estevaniin, vaikka tämä varoi, ettei sitä kukaan läsnä-olija huomannut.

Toisellaiset olivat ne tunteet, jotka saman nuorukaisen näkö näytti herättävän vanhemmassa ja voimakkaammassa metsästäjässä. Ikäänkuin salaman sokaisemana ummisti hän silmänsä, ja hänen jäsenensä vavahtivat, kuin olisi hän tahtonut hyökätä nuorukaisen luokse. Mutta pian saavutti hän entisen tyyneytensä, samalla kuin hän iloinen hymy huulillaan loi silmänsä Tiburcioon.

Toisessakin metsästäjässä näytti yhtyminen matkustajain kanssa herättävän eloon tunteita, sillä hän mutisi itseksensä ja painoi karvalakkinsa syvemmälle päähän, ikäänkuin olisi hän halunnut salata kasvonsa joltakulta läsnä-olevalta.

Keskustelu kääntyi molempien metsästäjien ammattiin; he sanoivat olevansa metsäsissejä ja kotoisin Amerikasta. Don Estevan koki taivuttaa molempia miehiä yhtymään hänen retkeensä, mutta ei onnistunut; nuo miehet pitivät enemmän metsien vapaasta elämästä kuin raha-voitosta, jonka siitä luopuminen tuottaisi.

Ei kauvan viipynyt, ennenkuin kaikki muut paitsi Tiburcio, olivat nukkuneet. Seikkailut, joissa hän vastikään oli ollut, hänen nykyinen kurja tilansa, kuin myöskin tuo epäluulo, joka hänessä oli herännyt Cuchilloa vastaan, pitivät häntä vielä hetkisen hereillä. Hän ajatteli myöskin, että kultalaaksoa koskeva salaisuus, jonka hänen kasvatusäitinsä kuolinvuoteellaan oli hänelle kertonut, saattaisi hänet äärettömän rikkaaksi, mutta hän oli, niin pitkältä kuin muisti, tottunut kieltäymyksiin, joten tämä voiton toivo ei vaikuttanut häneen mitenkään kiihottavasti. Ainoastaan yhden asian halusi hän kernaasti tietää, nimittäin oliko hänen epäluulonsa henkensä pelastajaa kohtaan oikeutettu, ja olisiko matkueella, josta tämä oli puhunut ja johon oli vaatinut häntä osaa ottamaan, päämääränään juuri sama laakso, josta hänen kasvatus-äitinsä oli hänelle puhunut. Näitä ajatellessaan saavutti hänet kuitenkin hetki, jolloin hänen silmänsä ummistuivat ja hän vaipui uneen.

Tuskin sarasti päivä idässä, kun matkailijat valmistautuivat lähtöön, ja Tiburcio jälleen istui Cuchillon kanssa hevosen selässä. Molemmat metsästäjät olivat jo ennen poistuneet; sitten vasta nähtiin heidät kun ratsujoukko jätti metsän ja saapui aukealle kedolle. Pian näkyivät etäältä hacienda del Venadon rakennukset, ja muutaman tunnin kuluttua oltiin niin lähellä, että voitiin katsella siellä työskentelevien maamiesten innokasta tointa ja nähdä eri rakennusten asema.

Nämä olivat kivestä rakennetut kahta tarkoitusta varten, nimittäin talon rakennuksiksi ja samalla linnoitukseksi seudulla kuljeksivien intiaanien hyökkäystä vastaan. Niitä ympäröi joka taholla rikkaat peltomaat, joita haciendaron'in [maanomistajan] päivätyöläiset, jotka asuivat lähellä olevassa kylässä, viljelivät. Sen ohessa muodostivat nämä isäntänsä päällikkyyden alaisina hätätilassa täysin riittävän puolustusväen tuohon pieneen linnaan.

Don Augustin Pena — se oli omistajan nimi — oli paikkakunnan rikkain mies. Hän ei ollut ainoastaan tuota kaunista kartanoa ympäröivän maan omistaja, vaan hän myöskin omisti kultakaivoksen, joka sijaitsi hänen laajojen tiluksiensa läheisyydessä. Hänellä oli ainoa lapsi, tytär Rosarita, joka oli yhtä rakastettava kuin kauniskin ja joka kerran oli saava suunnattomat rikkaudet perinnökseen.

Koska tilanhaltia edellä lähetetyn viestin kautta oli saanut tiedon Estevanin tulosta, olivat haciendan portit avoinna, ja hän itse oli odottamatonta vierastansa vastaanottamassa. Hän oli tanakka mies ja hänen ahavoituneet kasvonsa osoittivat niin hyvin maamiehen avomielisyyttä kuin tuota päättäväisyyttä, joka on alinomaisissa vaaroissa eläneen miehen tuntomerkkinä. Hän otti kohteliaasti vastaan don Estevanin, jota hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt, ja Tiburcioakin kohtaan, joka eräässä ennen sattuneessa tilaisuudessa oli hänelle ja hänen tyttärelleen tehnyt suurenmoisen palveluksen, oli hän ystävällinen ja alentuvainen.

Salissa odotti matkustajia haciendaronin tytär, ja sitten vietiin heidät toiseen huoneeseen, jossa rikkaasti katettu pöytä heitä odotti. Samassa tilaisuudessa esitti tilanhaltia don Estevanille uuden osanottajan hänen yritykseensä, don Diaz'in. Tämä aikoi yhtyä retkikuntaan. Pedro Diaz oli uskalias seikkailija, jonka nimeä intiaanit suuresti pelkäsivät. Päivällinen syötiin iloisesti haastellen, ja keskustelu koski yksinomaan don Estevanin yritystä; päivällisen loputtua siirtyivät matkustajat heitä varten valmistettuihin huoneisiin.

Pian kuitenkin nähtiin don Estevanin lähtevän kalliisti sisustetusta huoneestaan ja menevän Cuchillon seurassa puistoon, jonka varjoisia käytäviä valaisivat nousevan kuun säteet. Hetkisen äänetönnä kuljettuaan alkoivat he hiljaa ja kuiskien keskustella. Keskustelun aiheena oli Tiburcio, Marcos Arellanoksen kasvattipoika. Molemmilla näytti, vaikka vast'ikään olivat tuon nuorukaisen seurasta tulleet, olevan joku yhteinen syy vihata häntä, ja he tuumivat keinoja, miten helpoimmin pääsisivät hänestä. Cuchillo, joka epäili salaisuutensa olevan nuorukaisen tiedossa, oli keksinyt keinon tähän ja pyysi don Estevania jättämään asian hänen huolekseen. Tämä ei kuitenkaan vielä itsekään tiennyt, mitä tekisi, ja hän katsoi soveliaammaksi salata rosvolta syyt, jotka saattoivat hänet nuorukaista vihaamaan.

Satunnaisesti ohjasi Tiburciokin samaan aikaan, kun hänen kohtalostaan salaisesti keskusteltiin, askeleensa puistoon, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata jälleen Cuchillo, jonka hän otaksui olevan sisällä talossa. Myöskin häntä käski joku selittämätön tunne karttamaan tuota meksikolaista, joka Cuchillon välityksellä tahtoi häntä palvelukseensa, ja hän juuri ajatteli olevan itselleen edullisinta tarjoutua tilanhaltian palvelukseen vaquerona.

Kun hän näin huolettomana hitaasti kulki pitkin puiston varjoisia käytäviä, kuuli hän äkisti viehättävän naisäänen laulavan. Hän kuunteli, eikä tiennyt menisikö vastaiselle suunnalle, josta ääni kuului, vai jäisikö paikalleen. Tuo lumous ja tuo sisällinen tunne laulussa saattoivat hänet lähestymään. Pian näki hän valonsäteen viiniköynnöksien ympäröimästä ikkunasta. Hän lähestyi ja näki Rosaritan laulavan, kitaralla itseään säestäen. Tiburcio kuunteli hartaana laulua, joka kaikui tytön huulilta, eikä kuullut pensasten kahinaa takanaan, eikä hiljaista kuiskinaa.

Hetken kuluttua vaikeni laulaja ja nousi, aukaistakseen akkunan. Tämän odottamattoman liikkeen vaikutuksesta vetäytyi Tiburcio vähän etäämmälle pensastoon, ollakseen piilossa häneltä. Samassa tuokiossa kahisivat lehdet selvemmin hänen takanaan, ja ennenkuin hän kerkesi taaksensa katsoa, sai hän ankaran töytäyksen selkäänsä, jolloin hän menetti tasapainonsa ja kaatui. Ennenkuin hän ennätti nousta ylös, kumartui joku henkilö hänen ylitseen, leveä puukko kädessä. Kun hyökkääjä nosti kätensä, iskeäkseen uudelleen, toipui Tiburcio hämmästyksestään ja tempasi tuntemattoman pitkälleen maahan.

Muutamia minuuttia kiertelivät taistelijat maassa sanaakaan sanomatta, ja kuului ainoastaan heidän raskas hengityksensä. Puukko putosi hyökkääjän kädestä, eikä kumpikaan taistelijoista saanut sitä käsiinsä. Lujalla voimainsa ponnistuksella nousi Tiburcio äkisti ylös, painoi polveaan Cuchillon rintaa vasten — sillä tuo kavala vihollinen ei ollut kukaan muu — ja koetti saada puukkoansa vyöltään.

Äkkiä hyökkäsi esiin toinen henkilö. Se oli don Estevan, joka tähän asti oli ollut taistelun toimettomana katselijana. Hän näkyi hetkisen epäröivän, mille puolelle hän kävisi, kun eräs ääni huudahti:

— Pysähtykää, pysähtykää, pyhän neitsyen nimessä! Tuo nuorukainen on isäni vieras, hänen henkensä on pyhä meidän kattomme suojassa.

Se oli Rosarita, joka oli kuullut melun, ja riensi erottamaan taistelijoita.

— Jumalani! huudahti hän, te olette haavoitettu? Don Estevan, sennor Cuchillo, vetäytykää takaisin!

Tämä väliintulo ratkaisi asian. Tiburcio päästi Cuchillon, joka mutisi muutamia käsittämättömiä sanoja, ja sitten don Estevanin kanssa katosi puiden pimeään varjoon.

Tiburcio jäi yksin Rosaritan kanssa. Hän kiitti tyttöä kohteliain sanoin siitä avusta, jonka tyttö oli hänelle antanut, mutta tunsi mielessään, ettei hän enää voinut jäädä haciendaan. Vaikka Rosarita useita kertoja pyysi häntä jäämään, pysyi hän kuitenkin päätöksessään heti lähteä talosta ja sanaa sanomatta kumartaen poistui hän. Tyttö riensi perässä huutaen, että kuolema odotti häntä talon ulkopuolella, mutta turhaan; hän hyppäsi puistoa ympäröivän aitauksen yli ja riensi pois. Minne? Sitä ei tuo nuorukais-raukka tiennyt, mutta sydämessään oli hän vakuutettu, että jumalallinen sallimus, joka jo kerran niin ihmeellisellä tavalla oli hänen henkensä säästänyt, nytkin veisi hänet suojelevan katon alle.

Enemmän hän kuitenkin ajatteli kuluneita hetkiä kuin tulevaisuuttaan. Turhaan koki hän saada selkoa siitä, mikä oli saattanut Cuchillon, joka vasta oli pelastanut hänen henkensä, niin salaa hyökkäämään hänen päällensä; tätä miettiessään vakaantui hänessä yhä enemmän yksi ainoa otaksuminen, se nimittäin, etteivät hänen epäluulonsa Cuchillon suhteen olleet aiheettomia ja että tämä sen vuoksi koki saada häntä tieltä pois. Don Estevaninkin läsnä-olo tuntui hänestä siten selitettävältä, vaikka tämä olikin tahtonut esiintyä enemmän hänen suojelijanaan kuin vihollisenaan.

Kun Tiburcio näihin synkkiin ajatuksiin vaipuneena meni eteenpäin tietä tarkastelematta ja poistui yhä enemmän haciendasta, huomasi hän äkkiä loitolla olevan valon välkkymisen; se pysyi samalla kohdalla, mistä loistikin. Sen tyyni valo tuntui kutsuvan Tiburciota lähemmäksi, ja hän ohjasi matkansa sinne, toivoen ehkä löytävänsä ihmisiä, jotka yöksi soisivat hänelle lepopaikan nuotionsa ääressä ja olisivat hänelle apuna taistelussa Cuchillon kanssa saamansa haavan sitomisessa.

5.

MOLEMMAT TIIKERINPYYTÄJÄT.

Onnellinen todellakin oli se tähti, joka tänä yönä loisti tuolle orvolle nuorukaiselle ja johti hänet paikalle, jossa hän toivoi nauttivansa turvaa.

Metsän rinteelle, vähän matkan päähän haciendasta, oli nimittäin asettunut kaksi henkilöä, jotka eivät huolineet talon vieraanvaraisuudesta. Olemme jo tulleet tuntemaan heidät ja lisäämme, että siinä olivat molemmat pelottomat metsästäjät, jotka pitkästä matkasta väsyneinä olivat levähtämässä.

Kun nämä molemmat usein tulevat huomiomme esineiksi, lienee sopivaa vielä kerran lähemmin tarkastella heitä.

Toisella heistä, joka oli nimittänyt itseään "metsäsissiksi", oli nuttu, joka erittäin hyvin sopi metsäelämään ja joka samalla muistutti intiaanien ja valko-ihoisten pukua. Päässä oli hänellä katkaistun keilan muotoinen ketunnahka-lakki. Nutun alla oli hänellä siniraitanen puuvilla-röijy ja hänen vieressään maassa oli jonkunlainen päällysviitta, villapeitteestä tehty. Hänellä oli nahkasäärykset, mutta mokkasiinien sijasta oli hänellä jaloissaan raudoitetut saappaat, niin tukevat, että ne voivat kestää vuosikausia.

Huolellisesti sileäksi raavittu puhvelin sarvi riippui hänen toiselta olkapäältään. Se oli ruutisarvi; toisella puolen riippuva nahkapussi sisälsi taasen suuren varaston lyijyluotia. Hänen vieressään oleva pitkä pyssy ja kirjavaan villavyöhön pistetty metsästyspuukko täydensi metsästäjän varustuksen. Hänen jättiläismäisestä vartalostaan tunsi hänet Kanadan ensimäisten siirtolaisten rohkeaksi jälkeläiseksi, joka kansan rotu siellä käy yhä harvinaisemmaksi. Hänen hiuksensa alkoivat harmaantua ja tuskin olisi niitä erottanut lakista, ellei leveä, pyöreä arpi, joka ulottui toiselta ohimolta toiselle, olisi ollut kummankin rajalla. Tämä arpi osoitti, että vaikka hänellä vielä olikin hiuksensa tallella, oli hän ollut vaarassa kadottaa ne.

Tämän jättiläisen ahavoituneet kasvot näyttivät olevan pronssista, kun niitä katseli leimuavan tulen valossa. Muuten kajasti hänen kasvoiltaan suopeus, mikä hyvin soveltui hänen jäntereittensä jättiläisvoimiin.

Vaikka hänen toverinsakin oli suurikasvuinen, näytti hän kääpiöltä tämän jättiläisen rinnalla. Hän oli noin viidenviidettä ikäinen, hänen mustat silmänsä olivat rohkean ja kiivaan mielen ilmaisijana. Nähtävästi polveutui hän eteläisemmästä ilmanalasta, sillä hehkuva aurinko oli hänen kasvonsa ahavoittanut.

Vaikka hän oli puettu melkein samalla tavoin kuin toverinsakin, osoitti hänen pukunsa hänen pikemmin olevan ratsastajan kuin jalkamiehen. Hänen rikkinäiset saappaansa kuitenkin todistivat, että hänen oli usein täytynyt tehdä pitkiäkin jalkamatkoja.

Molemmat metsästäjät olivat heittäyneet sammalille nuotion ääreen ja katselivat mielihyvällä lampaan reittä, joka oli pistetty rautatammiseen keppiin hiilille paistumaan, jolloin sen maukas mehu poristen tipahteli tuleen.

Molemmat miehet kertoilivat toisilleen aikaisempia elämänvaiheitansa ja nuorempi kertoi toverilleen ne tapaukset, jotka olemme kertomuksemme alussa maininneet. Todella ei hän ollutkaan kukaan muu kuin sama mies, jonka olemme tulleet tuntemaan José unikeon nimellä Elanchovin lahdelmassa. Hänen omatuntonsa oli käynyt levottomaksi siellä tapahtuneen ilkityön jälkeen, ja kun hän tahtoi tietää sinä yönä sattuneiden tapausten yhteyden, joihin hän itsekin oli ollut osallinen, oli hän haastattanut kapteeninsa, joka oli määrännyt hänet vartioimaan rannikolle, ja syyttänyt häntä osallisuudesta kreivittären murhaan. Lahjomalla tuomarit onnistui kapteenin poistaa syytös itsestään ja saada José lähetetyksi espanjalaiseen alusmaahan, Ceutaan. Monien seikkailujen jälkeen onnistui miesparan paeta Amerikaan ja täällä kohtasi hän metsäsissin, joka tuosta entisestä rajavartiasta oli tehnyt kelpo ampujan ja eleli hänen kanssaan parhaimmassa toveruudessa.

Heidän näin jutellessaan aikaisemmasta elämästään kertoi kanadalainen, että hän oli ollut merimiehenä ja että samallaiset kohtalot kuin Josénkin olivat pakottaneet hänet luopumaan merielämästä. Silloin kuulivat he jonkun lähenevän. Se oli Tiburcio, joka heti äänestä tunsi kanadalaisen; hän läheni metsästäjiä, anoen suojaa.

— Te olette tervetullut, sanoi kanadalainen, ojentaen kätensä lähenevälle, jonka kasvoja hän jo edellisenä iltana oli mieltymyksellä tarkastellut. José taasen katseli häntä erittäin kummastuneena.

— Oletteko eksynyt ratsastajista, joiden seurassa teidät eilen illalla näimme? kysyi José Tiburciolta, joka väsyneenä vaipui maahan, ja ettekö tiedä, että neljännestunnin matkan päässä täältä olisitte saaneet paremman vastaanoton? Ehkäpä haciendan omistaja on kieltänyt teiltä yösijan, vai tuletteko sieltä?

— Sieltä minä tulen, vastasi Tiburcio; en voi moittia don Augustinia puuttuvasta vieraanvaraisuudesta, mutta hänellä on vieraita, joiden kanssa oman turvallisuuteni vuoksi en voi olla saman katon alla.

— Miten? kysyi José, onko mitään tapahtunut?

Tiburcio aukaisi viittansa ja näytti oikeata kättänsä; hihan oli Cuchillon puukko poikki leikannut ja se oli verinen.

— Perhana vieköön! sanoi kanadalainen, te olette ollut tekemisissä vakavakätisen roiston kanssa. Jokunen tuuma syrjään, ja henkenne olisi mennyttä! Tyyntykää kuitenkin, jatkoi hän, varovasti irroittaen haavaan kuivaneet vaatteenpalaset, tämä ei ole vaarallinen, nuori ystäväni.

Hän kostutti haavaa vedellä ja käski Josén hankkimaan kourallisen oregamoruohoja. Tämä toi niitä heti, tarkoin täyttäen metsäsissin käskyn. Hän teki kääreen näistä terveellisistä ruohoista, asetti sen haavalle ja sitoi sen Tiburcion omalla vyöllä. Sitten kehoitti hän Tiburciota ottamaan osaa heidän ateriaansa, mutta tämä kiitti ja ilmaisi haluavansa päästä lepäämään muutamaksi tunniksi. Tämä mieluisesti suotiin, ja pian vaipui hän raskaaseen uneen. Kanadalainen katseli häntä jonkun hetken vaiti ollen ja kääntyi sitten Josén puoleen sanoen:

— Elleivät hänen kasvonsa kokonaan eksytä minua, niin ei meidän tarvitse katua sitä, että otimme tuon nuorukaisraukan huostaamme. Kuinkahan vanha hän lienee? jatkoi hän kasvojen ilmaistessa suurta osanottavaisuutta hänen tätä kysyessään.

— Hän ei ole neljääkolmatta vuotta vanhempi, se on varma, sanoi entinen rajavartia.

— Niin minäkin luulen, lausui kanadalainen, puhuen enemmän itsekseen kuin ystävälleen ja surumielinen kajastus saattoi hänen jyrkät kasvonpiirteensä näyttämään lempeämmiltä; juuri sen ikäinen hän on, jos hän vielä elää. Näin lausuessaan pääsi huoahdus hänen leveästä rinnastaan.

— Mitä tarkoitat? keskeytti hänet äkkiä espanjalainen, jonka sydämessä nämä sanat näkyivät herättävän vastakaiun.

— Mitä kerran on tapahtunut, se on tapahtunut, sen sanon sinulle, lisäsi metsäsissi, ja jos joku on pois, on parasta unohtaa hänet. Älkäämme sitä enää ajatelko, yksin olen minä elänyt metsissä, yksin täytyy minun kuolla.

Tähän päättyi heidän keskustelunsa, ja he alottivat ateriansa. Sitten lähti José noutamaan haciendan hevosta; tätä ei hän eikä hänen toverinsa pitänyt rikoksena, näitä eläimiä kun siellä oli kyllin.

Kanadalainen jäi yksin. Taasen katseli hän nukkuvaa Tiburciota, heitti vieläkin kourallisen kuivia oksia tuleen ja laskeutui myöskin nukkumaan.

Nyt kuului vain yötuulen suhina noiden puitten latvoissa, joiden juurella nuo kaksi olentoa lepäsivät aavistamatta, että he kaksikymmentä vuotta aikaisemmin olivat levänneet toistensa vieressä valtameren kohinan tuuditellessa heitä uneen, samoin kuin nyt aarniometsän puiden suhinan.

6.

TIBURCION SALAISUUS.

Tiburcion ja kanadalaisen nauttiessa tyyntä lepoa, vallitsi suuri levottomuus haciendaan saapuneiden vieraiden keskuudessa. Don Estevan oli salaisessa neuvottelussa huoneessaan Cuchillon kanssa, ja käski tämän vielä samana yönä ottamaan valtaansa Tiburcion, joka, tietäen kultalaakson salaisuuden, saattoi käydä hänelle vaaralliseksi. Samalla tuntuivat toiset, vieläkin tärkeämmät syyt pakottavan häntä saamaan nuorukaisen haltuunsa; nämä syyt selkenevät kertomuksemme aikana. Tarkoin harkittuaan piti don Estevan asiata niin tärkeänä, että hän päätti vielä samana yönä asettua seuralaistensa etunenään, ajaaksensa paennutta takaa. Onnettomuudeksi oli Cuchillo kuunnellut poistuvan askeleita ja huomannut hänen menevän metsän syrjässä olevaa tulta kohti. Sieltä hän siis toivoi löytävänsä hänet, ja ehkäpä vastarinnatta vangitsevansakin. Kun joukko lähti haciendasta, oli Cuchillo jo hevosellaan mennyt samaan suuntaan.

Saavuttuansa nuotion läheisyyteen sitoi hän hevosensa sumach-puun runkoon, ja hiipi sitten jaguarin tavoin eteenpäin. Kuu valaisi metsää, ja jota enemmän Cuchillo läheni metsän puita, sitä selkeämmin näkyi nuotion tuli. Hän hiipi yhä eteenpäin, kunnes ehti erään mangoliapuun yhteenkasvaneen juurakon luo. Tähän pysähtyi hän, ja ilkeä hymy kuvastui hänen kasvoilleen, kun hän katseli nuotiolle.

José oli juuri palannut saaliineen ja laskeutunut lepäämään, samalla kun kanadalainen, joka oli herännyt, asettui vartioimaan. Metsästäjä meni hiljaa nukkuvan Tiburcion luo, kumartui hänen ylitsensä ja katseli tarkoin hänen kasvojansa. Sitten palasi hän entiselle paikalleen lausuen:

— Siinä ijässä täytyy hänenkin olla, jos hän vielä on elossa. Mutta kuka voisi kukoistavassa nuorukaisessa tuntea lapsen, joka nelivuotisena ryöstettiin minulta?

Epäilevä hymy ilmestyi metsästäjän tätä hiljaa lausuessa hänen huulillensa, ikäänkuin olisi hän itse käsittänyt tuollaisen otaksumisen mahdottomuuden.

— Ja kuitenkin, jatkoi hän, olen elänyt kyllin kauan Ja nähnyt paljon, epäilläkseni salliman kaikkivaltaisuutta. Miksi ei nyt sellainen ihme tapahtuisi. Eikö se jo ollut ihme, kun löysin valtamereltä lapsen, joka vilusta ja nälästä kuolemaisillaan lepäsi murhatun äitinsä rinnoilla? Ken tietää? Jumalan tiet ovat käsittämättömät.

Metsäsissi lausui tämän itsekseen, mennen uudelleen katsomaan, eikö hän Tiburcion kasvonpiirteissä keksisi yhtäläisyyttä tuon lapsen kanssa, jonka hän oli pelastanut ja jota hän isän tavoin oli rakastanut. Tarpeetonta lienee enää lukijalta salata, ken oli tuo metsäsissi, sillä hän on varmaan jo itse tuntenut hänet ennen mainituksi merimieheksi, Rosenholziksi.

Tämä läheni siis vielä kerran Tiburciota, kumartui hänen ylitsensä ja katseli kauvan hänen kasvojansa. Huomaten näiden olevan vaaleat ja nuorukaisen tukan tumman, istui hän uudelleen toiveissaan pettyneen näköisenä ja päätti olla häiritsemättä nuorukaisen unta.

Hänen näin istuessaan aarniometsän hiljaisuudessa muisteli hän sitä yötä, jolloin hän — saman Josén, joka nyt oli hänen metsästys- ja sotatoverinsa, maalitauluna — oli löytänyt taasen kadottamansa lapsen veneestä, jossa hänen äitinsäkin ruumis oli.

Rosenholz ei kuitenkaan tiennyt, että José unikeko oli sama rajavartia, jonka kehnon ampumisen hän hyvin muisti, sillä José ei ollut milloinkaan maininnut tätä tapausta, kun hän halusta olisi tahtonut elämästänsä poistetuksi sen yön, jolloin hän oli ollut vartiana lahdelmassa. Sangen kummallista oli kuitenkin, että molemmat sittemmin olivat sattuneet yhteen, ja jos Rosenholz tällä hetkellä olisi edes aavistanut, että hänen nykyinen toverinsa oli niin läheisissä suhteissa siihen tapaukseen, jota hän itse juuri niin elävästi muisteli, olisi hän varmaan luottamuksella toivonut toistakin, yhtä kummallista sattumaa. Kuitenkin täytyi hänen vastoin tahtoansakin hymyillä otaksumisellensa, että nuori, hänen edessään nukkuva meksikolainen olisi sama Fabian, jota hän kaipasi.

Rosenholzin ollessa näihin muistelmiin vaipuneena, alkoi yö tuntua jäätävän kylmältä. Aamu läheni, usva tiheni yhä puunlatvojen ympärillä ja alkoi kylmänä kasteena pudota maahan. Vielä oli kuitenkin, huolimatta ajan etenemisestä, aivan hiljaista. Äkkiä hirnahti hevonen, jonka José oli sitonut puuhun, hypähti syrjään, kokien katkaista riimunvartta. Varmaankin joku olento, jota ei vielä voitu nähdä, oli sen peljättänyt.

Tähystellen ja kuunnellen kulki Rosenholz hiljaa eteenpäin. Mutta kun hän ei nähnyt mitään, mikä olisi hänen epäluuloansa herättänyt, istui hän uudelleen ja havaitsi Tiburcion heränneen. Tämä katseli uneksivaisena nuotiota, jonka vieressä hän istui ja kysyi Rosenholzilta sen kolinan syytä, joka oli hänet herättänyt.

— Ei se mitään ollut, vastasi tämä, vaikka hiljainen ääni, jolla hän sen lausui, vastusti hänen sanojansa; hevonen kai peljästyi, kun vainusi jaguarin, joka hiiviskelee sen paikan ympärillä, johon jätimme sen toverin nahat ja teurastamamme lampaan nahan. Tästä muistuukin mieleeni, ettei teillä kai ole mitään vastaan, että nautitte mitä jäljellä on, ja minkä teille säästin.

Kanadalainen ojensi Tiburciolle kaksi kylmää lihanviipaletta, jotka tämän hyväksi oli pannut erilleen ruohostoon. Tiburciosta maistui liha mainiolta, ja otettuaan tilkan paloviinaa lämpimiksensä tunsi hän itsensä aivan uudeksi ihmiseksi.

Nähdessään tuon kanadalaisen metsästäjän, joka niin huolellisesti oli sitonut hänen haavansa, ei hän enää pitänyt itseänsä niin yksinäisenä ja hyljättynä; salaperäinen tunne sanoi hänelle, että hän tuossa hyväntahtoisessa, suorassa miehessä oli löytänyt lujan ystävän, joka jättiläisvoimillaan, pelottomuudellaan ja taitavuudellaan oli kaikkien vihollisten kauhuna. Rosenholzkin hymyili iloisesti katsellessaan Tiburciota ja tunsi sydämensä kiintyvän nuorukaiseen.

— Kuulkaa, nuori mies, sanoi hän hetken kuluttua, intiaanit kysyvät vasta sitten vieraittensa nimeä ja säätyä, kun ovat yhdessä syöneet. Te olette täällä minun nuotiollani, olette nauttinut ruokaani, rohkenenko siis nyt kysyä teiltä, ken olette ja mitä tapahtui haciendassa, kun teidät siellä tuolla tavoin vastaan otettiin?

— Aivan mielelläni, vastasi Tiburcio. Syistä, jotka eivät huvittane teitä, olin jättänyt majani, mennäkseni del Venadan haciendaan. Matkalla uupui hevoseni väsymykseen ja janoon, ja sen kuollut ruumis houkutteli puman ja molemmat jaguarit, jotka te ja toverinne niin rohkeasti ja taitavasti tapoitte.

— Niin, tuumi kanadalainen, eipä tuo urotyö kerskailua kestä. Mutta jatkakaa! Mikäpä oli syynä siihen, että hyökkäsivät teidän ikäisenne nuoren miehen päälle, sillä pidänpä veikkaa, ett'ette ole paljon yli kahdenkymmenen vuoden?

— Olen neljänkolmatta vuotias, vastasi Tiburcio, mutta jatkanpa kertomustani. Lähellä oli, ettei minun käynyt samoin kuin hevosrukkani, ja kun kohtasimme yösijalla juottopaikan ääressä, ei ollut monta hetkeä kulunut siitä, kun ratsastajat löysivät minut janoon ja kuumeeseen kuolemaisillani. En voi siis selittää, miksi nuo ihmiset pelastivat minut, koettaaksensa heti sen jälkeen murhata minua. Ehkäpä olen kahden heistä tiellä; ehkä epäluulo, joka minulla on yhtä heistä kohtaan, on liiaksikin todenperäinen ja hän aavistaa sen ja pitää sen vuoksi parhaimpana saada minut tieltä pois.

Tämän sanottuaan katseli Tiburcio vaiti eteensä ja vaipui syviin ajatuksiin.

— Mutta mikä on nimenne? Ettehän ole vielä maininnut nimeänne, lausui metsäsissi hetken kuluttua selvästi nähtävällä osanotolla.

— Nimeni on Tiburcio Arellanos.

Kanadalainen ei saattanut olla huoahtamatta, kuultuansa tämän nimen, joka tuhosi hänen unelmansa ja vastoin tahtoansakin vei hänet todellisuuteen takaisin.

— Ehkäpä jokunen muisto liittyy tähän nimeen? sanoi Tiburcio. Isäni… tässä pysähtyi hän äkkiä,… Arellanos retkeili usein erämaissa, jossa saatoitte hänet tavata; hän oli kuuluisin gambucino koko maassa.

— Ensi kerran kuulen tämän nimen, sanoi Rosenholz, mutta näkönne muistuttaa minulle kauvan sitten tapahtuneita tapauksia.

Metsästäjä vaikeni; Tiburciokin vaikeni, sillä hän muisteli sitä, mikä hänelle oli sattunut haciendassa, ja piti itseänsä onnellisena siitä, että oli kohdannut molemmat metsästäjät. Sen vuoksi päätti hän avata sydämensä kanadalaiselle.

— Olette sanonut olevanne metsästäjä, ja ellen erehdy, jatkoi Tiburcio, on se vaarallinen ja vähän tuottava ammatti.

— Se ei ole mikään ammatti, vastasi kanadalainen, se on jalo toimi ja minulle kutsumukseni. Esi-isänikin ovat olleet metsästäjiä, ja minä olen lyhyen väliajan jälkeen antautunut tähän toimeen, jonka olen perintönä saanut. Onnettomuudeksi ei minulla ole poikaa, joka astuisi jälkiäni, ja kuitenkin voin kerskaamatta lausua, että minussa kuolee jalo ja rohkea suku.

— Ja minä olen kullankaivaja samoin kuin isänikin, sanoi Tiburcio.

— Niin, te kuulutte niihin ihmisiin, jotka pitävät huolen siitä, ettei maan sisässä oleva kulta jää maailmalta salaan.

— Isäni ilmaisi minulle salaisuuden, joka koskee erästä ei aivan kaukana tästä olevaa paikkaa, jossa on niin runsaasti kultaa, että minä, jos te ja toverinne tahdotte yhtyä minuun, voin tehdä teidät rikkaammaksi kuin voitte uneksiakaan.

Malttamattomana odotti Tiburcio kanadalaisen vastausta ja oli melkein varma hänen myöntymisestään. Suuri oli siis hänen kummastuksensa, kun kanadalainen sanoi:

— Minulle tekemänne tarjous varmaankin houkuttelisi ihmisen, jonka sydän on yhteen tai toiseen paikkaan sidottuna. Mutta minulla ei ole mitään kotimaata. Metsä ja erämaat ovat muuttuneet kodikseni, enkä muuta haluakaan; mitäpä siis kulta minua hyödyttäisi? Minulla ei ole ketään, jolle siitä olisi hyötyä. Ei, ei, nuorimies, kiitän teitä, en huoli siitä, lisäsi hän, pitäen käsiään kasvojensa edessä, ikäänkuin olisi tahtonut temmata katseensa tuosta viehättävästä kuvasta, jonka Tiburcio oli esiin loihtinut.

— Eihän tuo liene viimeinen sananne? vastasi Tiburcio. Eipä hevin työnnetä pois aarretta, jonka saavuttamiseksi tarvitsee vain kumartua.

— Se on järkähtämätön päätökseni, sieluni ja ruumiini on omistettu toimelle, jossa minun tulee auttaa toveriani, oivaa kymmenvuotis-kumppaniani. Näen, nuorimies, loukkaavani teitä kiellollani, lisäsi kanadalainen nähdessään pilven Tiburcion otsalla.

— Kuulkaa, rehellinen metsästäjä, sanoi Tiburcio, en tahdo kieltää, että epäämisenne tekee tyhjäksi toiveeni, mutta uskokaa minua, omasta puolestani en valita näiden aarteiden kadottamista, jotka nyt toisille jätämme…

— Sen uskon, vastasi Rosenholz, sillä kasvonne eivät ilmaise voitonhimoa. Mutta en sillä kokonaan kiellä tahtovani olla teille hyödyksi. Minulla on syytä luulla, että Josékin voipi syyttää yhtä niistä miehistä, jotka ovat teidän vihollisianne; meillä on siis yhteinen asia.

Tämän keskustelun aikana tuntui usein lausuttu "aarre"-sana salaperäisesti vaikuttavan Joséhen; hän kääntyi usein, ikäänkuin ei olisi ollut samaa mieltä toverinsa kanssa.

— Tuo don Estevan, josta olen kuullut puhuttavan, alkoi kanadalainen uudelleen, on roteva mies, eikö niin? Eikö hän ole tuon matkustajajoukon johtaja, jossa vielä eilen näin teidät?

— On, vastasi Tiburcio.

— Sen nimen on hän siis täällä itselleen ottanut, lausui nyt José, nousten istumaan, ottaaksensa osaa keskusteluun.

— Tunnetteko hänet? kysyi nuorukainen.

— Kyllä tunnen hänet, vastasi José, hän on vanha tuttu, jota minun täytyy vaatia edesvastuuseen muutamista seikoista ja siinä syy, miksi löysitte minut näiltä seuduilta. Jos tahdotte tietää enemmän, kerron sen teille sitten, mutta kaikella on aikansa ja nyt on lepääminen tärkeintä, ollaksemme valmiina kaikkeen, mitä sattua voi.

— Seis, José! sanoi kanadalainen hyvänsuovasti. Näyttää, kuin tahtoisit olla nimesi kaltainen. Kuule minua hetkinen! Tämä nuorukainen on tehnyt meille tarjouksen, että seuraisimme häntä etsimään niin runsasta kultasuonta, että tarvitsee vain kumartua saadaksensa käden täydeltä kultaa.

— No totta vieköön, huudahti José, toivon, että suostuit hänen tarjoukseensa.

— Päin vastoin, minä hylkäsin sen.

— Teit väärin, Rosenholz; asia sietää parempaa harkitsemista, mutta siitä puhumme sitten; nyt minulla on muuta tekemistä.

Näin sanoen oikaisi José itsensä uudelleen ja pian kuultiin hänen kuorsaamisestaan, että hän oli taasen nukkunut.

Tiburciota ilahutti nähdessään, ettei ollut kokonaan pettynyt toiveissaan ja Rosenholz alotti taasen:

— Näettepä, lausui hän, Joséssa miehen, joka on valmis taistelemaan tuon don Estevanin kanssa ja siitä voitte arvata, että minä autan häntä, sillä hänen vihollisensa ovat minunkin. Pidän itseäni sen vuoksi onnellisena, voidessani auttaa teitä kelpo pyssylläni, joka ei milloinkaan satu syrjään.

Näin sanoessaan näytti hän tarkoin katselevan pitkän pyssynsä perää, jossa Tiburcio nyt huomasi koko joukon kummallisia, veitsen kärjellä kaivettuja merkkejä.

Rosenholz lausui huomaten nuorukaisen kummastuneen katseen: te varmaan laskette skalppiani.

— Skalppianne? toisti Tiburcio kummastuneena, sillä hän ei tuntenut metsästäjäin tapoja.

— Niin, vastasi kanadalainen. Pakanalliset intiaanit laskevat uhriensa luvun heidän päänahkojensa, skalppiensa mukaan, me metsäsissit laskemme voitonmerkkimme kristittyjen tavoin. Nuo uurrokset osoittavat vihollisteni luvun, jotka rehellisellä tavalla olen sotapolulla tappanut, niinkuin intiaanit sanovat.

— Mutta onhan siinä ainakin parikymmentä sellaista uurrosta, lausui Tiburcio.

— Voisitte sanoa neljäkymmentä, ettekä sittenkään vielä olisi kaikkia laskenut, lausui kanadalainen hymyillen. Nämä yksinkertaiset ristit tarkoittavat apahia, kaksinkertaiset pavnioita, nuo kolmenkertaiset sioux-indiaania, nuo tähdet korppia ja tässä, jatkoi kanadalainen, merkkiä laskien, on litteäpäitä ja mustajalkoja, jotka ainaiseksi ovat sanoneet jäähyväiset aavikoiden metsästysmaille. Mihin olisin näiden kaikkien päänahat pannut? Intiaanien turhamielisyys saa ne pitää.

Hämmästyneenä kuunteli Tiburcio tuon kelpo kanadalaisen voitonvirttä.

— Niin, jatkoi Rosenholz, olinko väärässä sanoessani, että voitte luottaa ystävään, joka on yhtä rohkea kuin ken toinen tahansa? Näin sanoen ojensi hän avomielisesti, mikä vaikutti enemmän kuin hänen sanansa, kätensä Tiburciolle. Nuorukainen, tajuten epätoivoisen tilansa, kiitti häntä lämpimästi.

— Salaperäinen aavistus, lausui hän, sanoi minulle että valo, jonka metsästä näin välkkyvän haciendaan, olisi minulle onnen tähtenä.

— Siinä ette erehtynyt, sanoi Rosenholz. Mutta suokaa vanhan miehen tehdä muutamia kysymyksiä, jotka teistä ehkä tuntuvat tunkeilevilta. Te olette vielä nuori; eikö teillä enää ole isää, jonka luona saisitte turvaa?

Tämän kysymyksen kuullessaan peitti Tiburcion posket hehkuva puna, hän oli hetken vaiti ja sanoi sitten:

— Miksi en ilmaisisi teille, että minä kaikin puolin vihollisten ympäröimänä olen aivan yksin tässä maailmassa eikä minulla ole isää eikä äitiä.

— Molemmat ovat siis kuolleet? sanoi Rosenholz säälien.

— En ole milloinkaan heitä tuntenut, sanoi nuorukainen hiljaa.

— Sanotte, ettette ole milloinkaan heitä tuntenut! Sanotteko todella niin? huudahti kanadalainen äkkiä nousten ylös ja valaisten palavalla kekäleellä Tiburcion kasvoja.

Kovin raskaalta tuntui tämä kekäle jättiläisen kädessä; se vapisi, kun hän huudahti äänellä, joka saattoi Tiburcionkin vapisemaan:

— Mutta tiedättehän ainakin, missä maassa olette syntynyt?

— Sitä en tiedä, vastasi Tiburcio.

— Fabian! Fabian! sanoi Rosenholz hellällä äänellä, mitä on sinusta tullut?

— Fabian?… Tuota nimeä en tunne, lausui Tiburcio, jonka kummastus eneni yhä enemmän, kun kanadalainen häntä innokkaasti tarkasteli.

— Oi, Jumalani, sanoi Rosenholz surullisesti itsekseen, kun ei tämä nimi muistuta hänelle mitään, ei se ole hän. Miksi olenkin niin houkkiomaisia toiveita pitänyt? Ja kuitenkin ovat hänen kasvonsa sellaiset, jollaisiksi ne vuosien kuluessa olisivat kehittyneet. Mutta anteeksi, nuori ystäväni, minä olen narri, järkensä kadottanut ihminen. Ja kanadalainen heitti palavan kekäleen uudelleen nuotioon, istui saman puun juurelle, jossa äskenkin oli istunut, ja käänsi selkänsä nuotiota kohti, niin että hän joutui kokonaan tuon runsaslehtisen korkkipuun varjoon, jonka runkoon hän nojasi.

Jo valaisivat sinertävät värivivahdukset puiden korkeimpia latvoja; päivä oli pian koittava, mutta metsän siimeksessä oli vielä aivan pimeä. Kuultiin kukon laulua lähellä olevasta haciendasta.

Tiburcio mietiskeli metsästäjän sanoja; ne tuntuivat hänestä niin salaperäisiltä, mutta hänen kysymyksiänsä piti hän hyvänsuopana ja omaa hyötyä tarkoittamattomana uteliaisuutena. Metsäsissi ei ollut vielä hänelle ilmaissut etsivänsä kadonnutta kasvattiansa. Tämä olisi selittänyt kaikki, mutta sitä ei Rosenholz ollut kertonut.

— Ehkäpä, sanoi Tiburcio äänettömyyden katkaisten, muistelmissani aikoja sitten menneestä ajasta olisi joitakuita, jotka vielä voisi virkistää, mutta sen voi tehdä yksin Jumala.

— Miten? Ettekö muista mitään varmaan? kysyi kanadalainen hiljaisella äänellä ja synkällä muodolla, painaen päätänsä alas.

— Ja sentään, jatkoi Tiburcio, on yön hiljaisuudessa, sellaisina öinä kuin tämäkin, ja niinpä sinäkin yönä, jolloin valvoin hänen ruumiinsa vieressä, jota pidin äitinäni, epävarma hohde valaissut tätä hämäryyttä, ja silloin olen luullut muistavani muutamia surullisia tapauksia; mutta varmaankin ne ovat unelmia.

Tiburcion tätä sanoessa nosti kanadalainen, joka uudelleen alkoi toivoa, päänsä, ikäänkuin ankaran myrskyn taivuttama tammi. Hän viittasi kädellään Tiburciolle, ettei tämä katkaisisi muistelmiansa.

— Minusta tuntuu, sanoi nuorukainen, kuin taasen olisin suuressa huoneessa, jonka läpi puhaltaa tuulen viima, kylmempi kuin milloinkaan olen tuntenut; minusta tuntuu kuin kuulisin naisen nyyhkytystä ja sitten ankaran uhkaavan äänen… eikä sitten muuta.

Nämä sanat sammuttivat taasen kanadalaisen toiveet, sillä muistanemmehan, että hän tiesi vain Elanchovin tapausten loppuosan.

— Varmaan ne ovat unelmia, sanoi hän surullisesti, mutta jatkakaa, jatkakaa. Eikö muuta ole muistoonne jäänyt? Ettekö muista meren kohinaa? Se on sellaista, jota ei milloinkaan unhoita, kun sen on kerran kuullut, vaikka nuorenakin.

— Neljä vuotta sitten näin ensi kerran meren Guaymasissa, sanoi Tiburcio, ja sentään olen sen kai nähnyt lapsena, jos on perää muutamissa saamissani tiedoissa.

— No, sanoi kanadalainen, eikö mikään muistelma liity siihen?

— Ei, ei mikään.

— Ei mikään, toisti kanadalainen, ikäänkuin kaukainen kaiku, eikö mikään?

— Ei ainakaan mitään varmaa, ja ne ovat kai, niinkuin sanoitte ja niinkuin itsekin luulen, pelkkiä unelmia, joita pidän todellisuutena.

— Epäilemättä, sanoi Rosenholz, katkeruuden tunteella, mitenkäpä voisikaan lapsi muistaa sellaisia.

— Ja näiden unelmien joukossa, jatkoi Tiburcio, näen nyt karkeat ja ahavoituneet, mutta lempeät kasvot.

— Mitkä kasvot? kysyi Rosenholz uudelleen, kääntäen kasvonsa nuotioon päin, joka valaisi niiden jännitettyjä lihaksia, samalla kun hänen rintansa aaltoili.

— Nämä kasvot, vastasi Tiburcio, olivat miehen, joka rakasti minua suuresti, sillä, lisäsi hän, taasen muistan tuon miehen.

— Mutta te, sanoi Rosenholz, kovan tuskan kuvastuessa hänen piirteistään, rakastitteko tekin häntä?

— Kyllä, hän oli minulle niin rakas. Kyynel vieri hitaasti ystävämme Rosenholzin ruskealle poskelle; hän kääntyi sitä salataksensa ja taasen ollen varjossa, mutisi hän:

— Niin, hänkin rakasti minua niin hellästi.

Sitten sanoi hän murtuneella äänellä, ikäänkuin sydämensä olisi ollut pakahtua: Ettekö muista tapausta, jolloin tämä mies erotettiin teistä? Se oli…

Hän ei voinut enempää. Peittäen kasvonsa karkeisin käsiinsä, odotti hän vavisten vastausta kysymykseensä. Tuskastuttava, epätietoinen äänettömyys syntyi.

— Kuulkaa, katkaisi Tiburcio vihdoin äänettömyyden, te näytte voivan johtaa minua, kuulkaa, mitä muistelen. Eräänä päivänä vuoti veri virtana ympärilläni, maa vapisi jalkojeni alla, ukkonen tai ehkä kanuunat jyrisivät hirveästi, minut suljettiin pimeään huoneeseen, jossa suuresti pelkäsin. Mies, josta kerroin, joka minua rakasti, tuli luokseni.

— Odottakaa, alkoi hän uudelleen, mies, josta kerroin, tuli luokseni sanoen: polvistu lapseni ja rukoile äitisi puolesta… Mutta mitä sitten tapahtui, en enää muista.

Tällä välin näytti kanadalainen, jonka vartalo oli varjoon peitetty, suonenvedon tapaisesti värähtelevän ja nyyhkytystä kuului. Tiburcio säpsähti, kun kanadalainen särkyneellä äänellä huudahti:

— Ja rukoile äitisi puolesta, jonka löysin kuolleena vierestäsi.

— Niin, niin, huudahti Tiburcio, hypähtäen ylös, niin hän sanoi. Mutta ken olette te, joka näytte tietävän, mitä tuona kamalana hetkenä tapahtui?

Kanadalainen nousi sanaakaan lausumatta, lankesi polvilleen ja huudahti, sydän iloa kukkurallaan, taasen näyttäen karkeat, miehekkäät kasvonsa, joille vieri kyyneliä:

— Oi, Jumalani, tiesinhän, että vielä kerran lähettäisit hänet minulle, kun hän tarvitsi isää. Fabian… Fabian! Minä se olen, minä olin tuo mies.

Tässä hänet äkkiä keskeytti pyssyn paukaus ja luoti iski maahan Tiburcion viereen.

Unessaan peljästyneenä hyppäsi José nopeasti ylös.

7.

TURHA TAKAA-AJO.

Kauvan oli Cuchillo väijynyt, ennenkuin hän ampui tuon petollisen laukauksen kohti Tiburciota. Tämän tehtyänsä palasi hän nopeasti toveriensa luo. Hän ei edes ehtinyt varmistua, oliko hänen luotinsa todellakin sattunut. Hän ei kuitenkaan, kun pelko häikäisi hänen silmiänsä, heti löytänyt paikkaa, johon oli hevosensa sitonut. Tämän olisi hän helposti saanut hengellänsä maksaa, ellei Rosenholz ja hänen molemmat ystävänsä olisi olleet niin hämmästyneitä tämän äkillisen hyökkäyksen johdosta.

— Toverit! huudahti José, haluaisinpa tietää, kenelle tuo luoti oli aijottu, minulleko, vai teille, nuori mies, sillä olen kuullut keskustelunne, enkä ole aivan outo tälle tapaukselle Elanchovin luona…

— Tapaukselle Elanchovin luona! huudahti kanadalainen. Sinä tiedät…

— Mutta nyt ei ole aikaa puhua siitä. Se voipi tapahtua sittemmin, sillä se on salaisuus, jota ette voine ilman minua saada selville. Sinä näyt löytäneen nuoren kreivin, siinä on nyt kylläksi. Ja nyt eteenpäin! Rosenholz, mene sinä suoraan sinnepäin, mistä laukaus tuli, minä asetun tämän nuorukaisen kanssa väijyksiin vastakkaiselle puolelle, sillä tuo konna, joka laukauksen ampui, aikoo ehkä hiipiä leiripaikkamme ympäri ja silloin joutuu hän meidän käsiimme.

Näin sanoen riensi José pyssy kädessään ja Tiburcio puukolla varustettuna toiselle suunnalle, samalla kun voimakas kanadalainen, erinomaisen taitavasti hiipien puiden alatse, yhtä nopeasti ja kuulumattomasti katosi sille suunnalle, jonka José oli ehdottanut.

Leiripaikalle jäi ainoastaan Josén anastama hevonen ja tämä, peljästyneenä pyssyn laukauksesta, koki ponnistella katkaistaksensa lasson, jolla oli kiinni sidottu ja siinä melkein kuristi itsensä.

Sillä aikaa alkoi päivän ensimäinen koitto tunkeutua puun oksien läpi, nuotion loiste vaaleni vähitellen auringon noustessa taivaan rannalle. Luonto heräsi koko ihanuuteensa.

Aamutuuli toi kaukaa hevosten hirnumisen ja karjan ammunnan ääniä, jotka tervehtivät nousevaa aurinkoa. Nurmikolla ruusunpunaisine ja valkoisine kukkineen ja kaikissa vihreän vivahduksissa välkkyvillä lehdillä heloittivat kastehelmet, joilla yö oli ne peittänyt; puiden kuhmuiset rungot muuttuivat kullalta kimaltaviksi ja siellä täällä rungon ja oksan välillä nähtiin kuivia nahkoja, joita käärmeet olivat jättäneet. Aurinko valaisi samalla kerralla tuon alkuperäisen luonnon kauneutta ja kamaluutta.

— Pysähtykäämme tähän, sanoi José Fabianille — joksi häntä tästä lähin tahdomme nimittää — kun he nopeasti juostuaan saapuivat metsistöön, johon voivat piiloutua tarkastelemaan polkua, joka vei vesiputouksen yli vievälle sillalle; olen varma siitä, että tuo konna, joka niin huonosti tähtäsi, pian kulkee tästä ohi; silloin toivon voivani näyttää hänelle, että olen edistynyt pyssyn käyttämisessä, sitten kun erosin Espanian palveluksesta ja kanadalaisen johdolla alotin opintoni.

Fabian ja José pysähtyivät erään sumachpensaston taakse.

— Älkää enempää kuin minäkään, kääntäkö silmiänne polusta, joka menee tuonne puiden taakse, älkääkä kääntäkö päätänne, sanoi José; vaaran hetkinä puhumme, Rosenholz ja minä, näin keskenämme; ja kuulkaa nyt tarkoin sanojani.

— Kyllä kuulen, sanoi Fabian, asettuen niinkuin José oli käskenyt.

— Ettekö muista mitään enempää aikaisemmasta lapsuudestanne kuin sen, mitä kanadalaiselle kerroitte? kysyi entinen rajavartia.

— Turhaan olen kokenut muistella, saatuani kuulla, ettei Marcos Arellanos ollut isäni. Siitä on jo pitkä aika, mutta enhän muistanut sitäkään, kuka piti huolta lapsuudestani.

— Ja mies, joka teidät pelasti, kun olitte hyljättynä, tietää yhtä vähän kuin te itsekin, lisäsi José, mutta minä voin teille sanoa, mitä, ette itse tiedä.

— Puhukaa, Jumalan nimessä! huudahti Fabian.

— Vait! Ei niin lujaa! varoitti José: Tämä metsä varmaan, niin autiolta kuin se tuntuukin, kätkee perheenne vihollisen. Mahdollista kuitenkin on, ettei hän ole tuntenut teitä; kävihän minun itsenikin aluksi samoin.

— Ken? Kenestä puhutte? huudahti Fabian innoissaan.

— Äitinne murhaajasta, siitä miehestä, joka on varastanut arvonne, rikkautenne ja nimenne.

— Minä olen siis rikas ja jalosukuinen? kysyi Fabian.

— Niin olette, sanoi José, nopeasti tarttuen pyssyynsä ja tähdäten, sillä hän luuli näkevänsä hatun töyhdön kimaltelevan puiden välissä. Mutta ne olivat vain auringon säteitä, ja metsästäjä laski pyssyn uudelleen.

— Mutta teiltä ei ole voitu varastaa suonissanne juoksevaa verta, vaikka ette enää ole rikas.

— Mitäpä hyötyä siitä? sanoi Fabian.

— Paljonkin! Minä tunnen kaksi miestä, jotka joko hankkivat teille takaisin mitä olette kadottanut, tai myöskin kuolevat.

— Entä äitini? kysyi Fabian.

— Oi, muisto äidistänne ja teistä on usein riistänyt unen siltä mieheltä, josta puhun. Usein yön hiljaisuudessa, metsän syvyydessä, on hän tuulen henkäyksessä luullut uudelleen kuulevansa sen tuskan huudon, joka eräänä yönä tunkeusi hänen korvaansa ja jonka hän luuli tuulen ulvonnaksi… se oli teidän onnettoman, kuoleman kanssa taistelevan äitinne viimeinen huudahdus.

— Ja mistä miehestä nyt puhutte?

— Miehestä, joka itse tietämättään on äitinne murhaajia auttanut. Oi, don Fabian, älkää häntä tuomitko! Hänen omatuntonsa on jo aikoja sitten tuominnut hänet kovemmin kuin te voisittekaan, ja nyt on hän valmis vuodattamaan verensä puolestanne.

— Ja te tunnette äitini murhaajan? huudahti Fabian tulta säihkyvin silmin.

— Te itsekin hänet tunnette; hän on sama, joka nyt nimittää itseänsä don Estevaniksi, mutta joka todella on don Antonio Mediana. Te olette itse istunut hänen kanssaan saman pöydän ääressä haciendaronin luona, jonka talossa äsken olitte.

Jättäkäämme José kertomaan tuota surullista kertomusta, jonka jo tunnemme, ja etsikäämme kanadalainen.

Rosenholz ajatteli vaaraa, joka voisi uhata hänelle uuden ihmeen kautta takaisin annettua nuorukaista, ja hän tunkeutui senvuoksi rivakasti eteenpäin; mutta turhaan hänen harjaantunut silmänsä tarkasteli tiheässä olevien puitten runkojen, köynnöskasvien ja lehdistöjen lomitse, ei ainoatakaan vihollista näkynyt. Hänen korvansa koki saada selkoa jokaisesta äänestä, mutta ei kuullut muuta kuin pensaitten kahinan, kun hän niitä raskaalla jalallaan tallasi, ja jotka hänen yli astuttuaan taasen nousivat pystyyn.

Niin riensi hän jonkun minuutin eteenpäin, sitten laskeutui hän maahan kuuntelemaan. Jonkun sekunnin kuluttua kuuli hän kumean äänen, ikäänkuin hevosen juoksun.

— José ei ole erehtynyt, huudahti hän, nousten ja kiiruhtaen takaisin. Se roisto ehtii edelle ja kokee kiertää leirimme, mutta minulla on se etu, että käytettävänäni on kelpo amerikalainen pyssy, ja samoin on Josénkin laita.

Hän juoksi niin nopeasti, että puut molemmin puolin näyttivät lentävän hänen ohitsensa; kun hän juoksi suoraan ja vihollisen täytyi käyttää kiertotietä, huomasi hän hetken päästä vaaleanruskean nahkamekon, joka metsistön ollessa harvempaa näkyi niin korkealla, kuin sopi ratsastajalle. Tämä melkein näkymätön maali oli hänelle riittävä, äkkiä pysähtyi hän ja laukaisi pyssynsä. Nahkamekko katosi, mutta kun sellaisille miehille tähtääminen on sama kuin satuttaminenkin, ei kanadalainenkaan epäillyt miehen kaatumista.

Vasta leijaili valkea savu alimmaisten oksien tasalla, kun Rosenholz oli jo pitkän matkan päässä siitä, jossa oli ampunut. Hän aikoi uudelleen ladata pyssynsä, mutta pelkäsi kadottavansa aikaa ja luotti voimiinsa. Pysähtymättä riensi hän eteenpäin, eikä huolinut mitään varovaisuutta noudattaa.

Hänestä tuntui kuitenkin ikäänkuin olisi kuullut jonkun elävän tunkeutuvan pensaiden väliin, ja nyt huomasikin hän hevosen, joka peljästyneenä, ratsastajatta juoksi edes takaisin; eläimen peljästystä lisäsivät vielä puiden oksat, joihin se itsensä satutti, ja jalustimet, jotka sitä kylkiin hakkasivat.

Äkkiä kuului omituinen vihellys; hevonen pysähtyi, heristi korviansa, kohotti päätänsä ja levitti sieramiansa; sitten riensi se siihen paikkaan, josta vihellys kuului; Rosenholz meni hevosen perässä, mutta pian oli se hänet jättänyt; sitten pysähtyi se uudelleen.

Kun Rosenholz oli vielä hetken juossut, saapui hän paikalle, jossa luuli tapaavansa pudonneen ratsastajan. Hän aikoi säälimättä laittaa miehen pois maailmasta, suojellaksensa Fabiania uusilta hyökkäyksiltä. Jo kuuli hän haavoitetun huokuvan hengityksen, puiden lomitse näki hän hevosen kumartuvan alas ja taasen nousevan ylös, mutta nyt oi: nahkamekkoinen ratsastaja satulassa, ja pian katosivat mies ja hevonen metsään.

Rosenholz latasi uudelleen pyssynsä ja laukaisi sen, mutta myöhään, saalis pääsi hänen käsistään. Nyt matki hän kolmesti sakaalin kimeää ääntä ilmoittaaksensa Josélle, että jotain oli tekeillä, ja meni sitten huoaten sille paikalle, jossa näki hevosen kumartuvan ja taasen nousevan ylös.

Ruoho oli siinä ikäänkuin raskaan ruumiin musertama; siinä oli ratsastaja pudonnut maahan, jota osoittivat erään sumachpensaan oksatkin, jotka olivat niin korkealla, että ratsastaja ulottui niihin; lehdet olivat nimittäin irti revittyjä, ikäänkuin voimaton käsi olisi koettanut nojata niihin. Kuitenkaan ei ruohostossa eikä alemmilla lehdillä voinut huomata verijälkiä; pakoon kiirehtivältä oli pyssy jäänyt, ja sen otti Rosenholz.

— Fabian-raukkani, sanoi Rosenholz itseksensä, on ainakin saanut hyvän aseen, sillä paljas veitsi ei ole paljon arvoinen metsissä.

Rosenholzille oli tästä löydöstä hieman lohdutusta huonolle menestykselleen; hän palasi leiripaikalle. Kulkiessaan kuuli hän laukauksen metsistä.

— Se oli Josén pyssy; minä tunnen sen pamauksen; olisiko hän ollut onnellisempi kuin minä?

Taasen kuului laukaus. Sen ääni oli outo kanadalaisen korvaan ja herätti tuskallisia tunteita hänessä. Epätietoisuus vaivasi häntä, sillä olisihan tämä laukaus voinut sattua siihen, jonka hän äsken löysi. Hän riensi niin nopeasti kuin voi leiripaikalle. Taasen kuului laukaus, joka enensi hänen tuskaansa. Tälläkään kertaa se ei ollut Josén pyssyn tuttu pamaus.

Nyt kuului Josén ääni katkaisevan hiljaisuuden, joka oli vallinnut laukausten jälkeen. Äänessä oli hieman levottomuutta, mikä enensi kanadalaisen tuskaa.

— Tulkaa Jumalan tähden takaisin, don Fabian, huudahti José, jos…

Kolmas laukaus keskeytti hänen sanansa ja kun kaiku oli sen toistanut, kuunteli metsästäjä, mutta turhaan. Hetken juoksi hän vielä, sitten huusi hän kautta metsän kaikuvalla äänellä:

— Hoi, José, missä olet?

— Tässä aivan edessäsi, vastasi Josén ääni, me olemme tässä, don Fabian ja minä.

Ilon huudahdus pääsi kanadalaisen rinnasta, kun hän huomasi molemmat. Hän kertoi heille mitä oli tapahtunut.

— Paholainen suojelee sitä miestä, sanoi José, minäkin ammuin häntä osaamatta; mutta hänen seurassaan oli neljä ratsastajaa, ja yhden niistä tunsin siksi, joka nimittää itseänsä don Estevaniksi, mutta joka todella on…

— Minä olen nähnyt vain nahkamekkoisen miehen, ja tässä on pyssy, jonka hän paetessaan jätti, keskeytti Rosenholz. Mutta ethän ole haavoitettu, huudahti hän Fabianiin kääntyen.

— En, en, ystäväni, isäni, sanoi tämä heittäytyen kanadalaisen syliin; kyynelsilmin painoi tämä hänet rinnoilleen ja huudahti ikäänkuin olisi hänet ensi kerran nähnyt:

— Oi, kuinka suuri ja muhkea hän nyt on, tuo pikku Fabian!

Levottomana kysyi hän sitten jälleen löytämältänsä nuorukaiselta, mikä oli syynä tämän vaaleuteen ja sortuneeseen näköön.

— José on kertonut minulle kaikki, sanoi Fabian, minä tiedän, että äitini murhaaja on noiden ihmisten joukossa.

— Niin, sanoi José, mutta pyhän neitsyeen nimessä, päästämmekö hänet pakenemaan?

— Jumala varjelkoon, sanoi Fabian.

Nuo kolme ystävää ryhtyivät neuvottelemaan ja päättivät mitä pikimmin rientää sillalle, jonka yli matkustajain täytyi mennä, sillä se oli ainoa Tubaciin vievä tie.

8.

ROHKEA HYPPÄYS.

Cuchillon toverit olivat usean kerran laukaisseet pyssynsä liian pitkältä matkalta. Nyt saapui Cuchillo ratsastaen. Hän oli kalman vaalea. Luoti, jonka kanadalainen arviokaupalla oli hänen jälkeensä lähettänyt oli mennyt niin läheltä hänen päätänsä, että hän kaatui hevosen selästä. Varmaan olisi Rosenholz sitten voinut tappaa hänet, ellei Cuchillon hevonen olisi ollut niin hyvin opetettu. Kun tuo jalo eläin näki, ettei hänen isäntänsä voinut hypätä satulaan, kumartui se hänen eteensä, ja niin onnistui Cuchillon nousta hevosen harjan avulla. Mutta kun hevonen tunsi, että ratsastaja taasen istui satulassa, jalat jalustimissa, lähti se nopeasti juoksemaan, siten vieden isäntänsä loitolle eteenpäin rientävästä kanadalaisesta.

Ei tämä kuitenkaan ollut ainoa rosvoa uhkaava vaara. Kun hän oli saapunut toveriensa luo, ei don Estevanin tarvinnut kysyäkään, saadaksensa tietää, että Fabian vielä kerran oli välttänyt hänen vainonsa. Toiveissaan pettyneenä syntyi espanjalaisessa vimma, joka pian puhkesi ilmi. Hän ratsasti Cuchillon luo, ja huusi kovalla äänellä:

— Pelkuri, taitamaton konna!

Sokeassa vimmassaan tarttui hän pistoliinsa, ajattelematta, että Cuchillo oli ainoa, joka tunsi kultalaakson paikan. Rosvon onneksi heittäytyi Pedro Diaz heidän väliinsä ja vähitellen lauhtui don Estevanin kiukku.

— Ja keitä miehiä on hänen seurassaan? kysyi espanjalainen.

— Molemmat tiikerin pyytäjät, vastasi Baraja.

Nyt neuvottelivat don Estevan ja Pedro Diaz hetkisen keskenään, poistuen hiljaa jutellen toisten luota.

— Meidän täytyy hävittää vesiputouksen yli vievä silta, sanoi Diaz, ja sitten on piru merrassa, jos he ennen meitä ehtivät Tubaciin.

Ratsastajat lähtivät. Eivät Fabian ja metsästäjätkään tuhlanneet aikaa. Josén hevonen oli hyväksi avuksi pakenevia seurattaessa ja ehkäpä heiltä tietäkin katkaistaessa, ja kysymyksessä vain oli, ken ryhtyisi niin vaaralliseen toimeen, sillä täytyi yksin vastustaa viittä pakenevaa.

— Minä lähden, sanoi Fabian.

Näin sanoen riensi hän hevosen luo, joka peljästyneenä väistyi, ja tarttuen lasson varteen, jolla hevonen oli kiinni, heitti hän nenäliinansa sen silmille.

Koko ruumis vavisten jäi hevonen liikkumatonna seisomaan.

Fabian toi Josén satulan, kiinnitti sen nopeasti, osoittaen pystyvänsä tällaisiin toimiin; sitten kiersi hän lasson eläimen kuonon ympäri, niin että sitä saattoi ohjata ja ottamatta pois nenäliinaa, jolla hevosen silmät olivat peitetyt, aikoi hän jo hypätä satulaan, kun José kanadalaisen viittauksesta koetti estää sitä.

— Hiljaa, hiljaa, sanoi hän, jos täällä jokunen on oikeutettu istumaan tuon hevosen selkään, niin olen kai minä, joka sen pyydystinkin.

— Ettekö näe, sanoi Fabian kärsimättömästi, ettei tuolla hevosella vielä ole omistajansa merkkiä, ja se todistaa, ettei sitä vielä ole opetettu ratsuksi. Jos henkenne on jonkin arvoinen, ja toivotte saavanne pitää jäsenenne ehjinä, niin älkää yrittäkökään ratsastaa sillä.

— Minä siitä asiasta päätän, sanoi José ja läheni, astuaksensa jalustimeen. Mutta tuskin hevonen huomasi käden tarttuvan satulaan ja jalan koskevan jalustimeen, kun se syrjään hyppäämällä heitti Josén kymmenen askeleen päähän huumauksiin maahan. Vielä ei hän ollut ehtinyt ylös, kun Fabian jalustimiin koskematta hyppäsi satulaan.

— Pysähdy, Fabian, pysähdy! huudahti Rosenholz levottomana; tahdotko joutua heidän käsiinsä?

Mutta Fabian oli jo ottanut pois nenäliinan hevosen silmiltä, ja se, kun taasen saattoi nähdä, hypähti läähättävin sieramin kolme kertaa vapautuaksensa taakasta, jonka ensi kerran tunsi selässään; mutta sitten jäi se liikkumattomana seisomaan, vavisten ikäänkuin häpeästä, tuntiessaan itseänsä siten hallittavan.

Rosenholz käytti tätä hetkeä tarttuaksensa ohjaksena olevaan nuoraan, mutta se oli jo myöhäistä, ja kuinka väkevä hän olikaan, vapautti kuitenkin hevonen yhdellä hyppäyksellä itsensä hänestä ja lähti sitten vimmatusti rientämään eteenpäin. Jonkun hetken voi kanadalainen vielä katseellaan seurata rohkeaa ratsastajaa; peljästyen näki hän miten Fabian taisteli eläimen raivoa vastaan ja kumartui satulaan, ettei satuttaisi itseään puun oksiin; sitten ei Rosenholz enää voinut nähdä häntä.

— He tappavat hänet! huudahti hän surullisesti. Viisi yhtä vastaan! Taistelu on liiaksi epätasainen. Meidän tulee koettaa mikäli mahdollista pysytellä läheisyydessä suojellaksemme lasta, joka meille vasta äsken lahjoitettiin.

Jo oli Rosenholz heittänyt pyssynsä olalle; muutamat jättiläis-askeleet olivat vieneet hänet niin kauvaksi sille suunnalle, johon Fabian oli kadonnut, ettei José voinut enää nähdä häntä.

— Tuota hevosta ei ole helppo ohjata, huudahti José, juosten perässä. Tiedän varmaan, ettei se mene suoraan. Älä pelkää, me ehdimme yhtä pian kuin hänkin. Don Estevan! Onneton tähtesi johti sinut noiden rosvojen joukkoon.

Sillä aikaa samosi Fabian pelottavalla nopeudella yli epätasaisen maan, metsäpurojen, rotkojen ja puun runkojen; hänen oma vimmansa tuntui olevan sopusoinnussa eläimen vimman kanssa. José ei ollut erehtynyt; epäilemättä olisi hän saanut pian kiinni ne, joita ajoi takaa, jos olisi tahtonsa mukaan saattanut hallita riehuvaa hevostansa. Mutta vasta äärettömäin ponnistusten jälkeen onnistui hänen palauttaa hevonen metsän läpi kulkevalle, kapealle polulle, jolla selvään näkyivät viiden ratsastajan jäljet. Usein palasi hän samalle paikalle, jossa jo oli ollut, ja siten menetti taasen voittamansa ennätyksen. Kun tätä taistelua oli kotvan kestänyt, alkoi hevonen tuntea kantavansa ratsastajaa, joka kykeni sen hallitsemaan, ja vähitellen väsyivät sen voimatkin. Ratsastajan voimakkaan käden vetämä lasso kiristi sen sieramia, joista nyt kuului nuhahtavia henkäyksiä, eläimen nopeus väheni ja vihdoin totteli se ratsastajaansa. Mies ja hevonen lepäsivät hetkisen hengittääksensä, hiki tippui molemmista ja eläimen kyljet höyrysivät.

Tämän lyhyen ajan käytti Fabian tutustuaksensa seutuun; sumu, joka esti hänen katsettansa, alkoi hajota, veri lakkasi suhisemasta hänen korvissansa, ja hän saattoi taasen kuulla ja nähdä.

Rikki tallatut lehdet, vasta katkaistut pienet oksat, hevosen kavioitten jäljet ruohostossa ja hiekassa osoittivat aivan selvään, että pakenevat olivat ratsastaneet tämän paikan kautta, jossa hän nyt oli. Äkkiä kuului kaukana kuohuvan vesiputouksen kohina hänen korviinsa. Hetkinen vielä, ja pakenevat ehtisivät ennen häntä sillalle, joka johti kuohuvan metsävirran leveän ja syvän uurroksen yli; yhdistynein voimin voisivat he sitten hajoittaa sillan. Sitten olisi takaa-ajo hyödytöntä, sillä sen ajan kuluessa, mikä menisi kaalauspaikkaa etsiessä, ehtisi don Estevan noille äärettömille tasangoille, jotka ulottuvat aina Tubaciin asti.

Fabian kannusti sen vuoksi uudelleen hevostansa ja ratsasti pitkin polkua, jonka mutkat vielä peittivät pakenevan vihollisen. Jo alkoi metsävirran kohina kuulua yli hevosen kavioiden kopinan. Pian kuului myöskin ihmisääntä, vielä hetkinen ja hän olisi niiden vihollisten joukossa, jotka hän mihin hintaan tahansa tahtoi saavuttaa.

Suurista puunrungoista tehty silta yhdisti tällä paikalla molemmat jyrkät äyräät, joiden välillä metsävirta kohisi. Näiden suurien runkojen molemmat päät, jotka olivat niin leveitä, että hevonen voi niillä kulkea, olivat ilman mitään kiinnitystä paljaalla kalliolla; muutamat väkevät miehet voivat siis hajoittaa sillan ja tehdä ylipääsyn mahdottomaksi tällä paikalla. Kun Fabian oli sillalle pääsemäisillään, veti neljä ratsastajansa kehoittamaa hevosta kaikin voimin näitä pölkkyjä, jotka lassoilla olivat kiinnitetyt satuloihin. Pölkyt alkoivat vihdoinkin liikkua, erosivat toisistaan ja putosivat virtaan, niin että vesi roiskahti korkealle ilmaan.

Fabian huudahti raivoissaan. Eräs miehistä kääntyi tämän huudon kuullessaan; se oli don Estevan. Pilkallisena katseli hän Fabiania, joka rikkirevityin vaattein, kasvot verissä raivoisasti kannusti hevostaan hyppäämään yli putouksen. Kuilun reunalle päästyään, pysähtyi kuitenkin hevonen ja astui peljästyneenä takaperin.

— Ampukaa hänet! huusi don Estevan, ampukaa, tai tuo mieletön tekee tyhjäksi kaikki aikeemme. Ampukaa, sanon!

Kolme pyssyä jo ojennettiin Fabiania kohti, kun hänen takaansa kuului jyrisevä ääni. Tällä hetkellä tulivat kanadalainen ja José metsästä. He saapuivat siis kylliksi ajoissa pelastamaan Fabiania.

Nämä kaksi peljättyä metsästäjää nähdessään epäilivät rosvot. Fabian kannusti hevosensa uudelleen eteenpäin, mutta eläin nousi pystyyn ja heittäytyi sanomattoman pelon valtaamana uudelleen takaisin.

— Ampukaa, ampukaa! huusi don Estevan.

— Kirottu, sanoi kanadalainen tuskallisella äänellä, kirottu se, joka ampuu! Ja sinä Fabian, väisty, Jumalan nimessä, noiden rosvojen tieltä!

— Fabian? toisti don Estevan kummastuen, katsoen nuorukaiseen, joka kanadalaisen rukouksista huolimatta uudelleen kannusti oikealle ja vasemmalle hyppivää hevostansa.

— Niin, Fabian! huusi José äänellä, joka kuului yli vedenputouksen kohinan, Fabian se on, don Antonio Mediana, joka teiltä vaatii tiliä äitinsä murhasta.

Samalla kun hänen äänensä sekaantui kosken kohinaan ja kuului onnettomana enteenä Medianan korviin, jonka ensi kerran eläissään peljästys valtasi, sieppasi tuo kiivas nuorukainen veitsensä, antoi hevosensa tuntea sen terävää kärkeä ja kannusti eteenpäin. Nyt hypähti hevonen nopeasti kuilun yli ja pääsi vastaiselle rannalle.

Mutta toinen sen takajaloista luiskahti kostealla rinteellä. Hetkisen koetti se saavuttaa tasapainoansa; kallio säkenöi sen kavioissa, sitten sen polvet herpautuivat, silmät menivät umpeen, se päästi tuskallisen hirnunnan ja putosi ratsastajineen koskeen.

Kun vesi loiskahti rannalle, pääsi sydäntä särkevä huudahdus kanadalaisen rinnasta, mutta vastaiselta rannalta kajahti riemun huuto. Pian sen kuitenkin tukahdutti kosken kohina, joka anasti kahdenkertaisen saaliinsa.

9.

INTIAANIPÄÄLLIKÖIDEN NEUVOTTELU.

Noin neljätoista päivää Fabian Medianan katoamisen jälkeen kosken kuohuihin tapahtui seuraava kohtaus niissä erämaissa, jotka ulottuivat Tubacin linnoituksesta Yhdysvaltain rajalle.

Ennenkuin kuvaamme siinä esiytyvät henkilöt, tahdomme esittää sen näyttämön, jossa he kohtaavat toisensa.

Ne äärettömät tasangot, jotka Rio Gilan ja sen haarajokien vähän kastelemassa erämaassa erottavat Meksikon Yhdysvalloista, ovat ainoastaan metsästäjäin ja kullankaivajien epämääräisten kertomusten kautta tunnettuja. Mainittu joki, joka alkaa pohjoisen kaukaisilta vuoriseuduilta, juoksee pitkän matkan hiekkaisen maaperän läpi, jossa ei mitään puita näy. Kuivan erämaan uurtavat vain sadeveden tekemät kuilut, mutta tämä vesi ei tuota kasvullisuutta, vaan hävittää sen.

Kivinen maa näyttää matkustajalle ainoastaan syviä kuivuneita jokien uomia, jotka ehkäisevät hänen matkaansa, tarjoamatta hänelle tai hänen hevosellensa ravintoa. Hirvet ja puhvelit karttavat näitä erämaita, joissa ainoastaan pian kuihtuvaa ruohoa kasvaa. Intiaanejakin liikkuu täällä vain silloin kun siellä osan vuotta puhaltava helteinen tuuli on tauonnut.

Aurinko jo loi vinoja säteitä vaipuessaan länteen. Näkyi valkeita keveitä pilviä, jotka punertavalla kajastuksellaan osoittivat, että aurinko oli kulkenut suurimman osan rataansa. Ääretön avaruus, jonka sineä siellä täällä verhosivat pilvet, oli tyhjä, kotka vain näkyi siipiään liikahduttamatta leijailevan. Korkeudestaan voi se nähdä ihmisolentoja erämaassa.

Aivan sen alla oli soikean muotoinen aitaus, jonka olivat muodostaneet teräväpiikkiset nopaalikasvit. Niiden seassa näkyi muutamien rautatammien mataloita oksia.

Aitauksen toisessa päässä oli päältä aivan tasainen, jonkun jalan pensastoa korkeampi kukkula. Ympärillä näkyi laveita kalkkialueita, hiekkaisia aroja ja kukkuloita, jotka näyttivät hiekkameren kivettyneiltä aalloilta.

Noin kuusikymmenmiehinen ratsastajajoukko oli tässä laskeutunut ratsailtaan. Hevosien kyljet höyrysivät kuin pikaratsastuksen perästä. Saattoi kuulla ihmisäänien sorinaa, hevosten hirnuntaa ja kaikenlaisten aseiden kalsketta. Keihäitä pienine lippuineen, muskettia, kivääriä ja kaksipiippuisia pyssyjä oli sidottu satuloihin kiinni. Muutamat ratsastajat hoitivat hevosiansa, toiset loikoivat hiekalla kaktuskasvien vaillinaisessa katveessa ja mielivät ennen kaikkea saada levätä raskaan matkan jälkeen, jonka kestäessä kuuman vyöhykkeen polttava aurinko oli saattanut heidän jäsenensä jäykistymään aivan kuin pohjolan pakkanen.

Vähän matkan päässä näkyi kuormahevosia, jotka tälle paikalle ohjasivat matkansa; niiden perässä nähtiin parikymmentä raskaasti lastattua vaunua, jotka muodostivat epäsäännöllisen vyön ja muulien vetäminä hitaasti lähenivät.

Mitä ei yksikään näistä ihmisistä voinut nähdä, mutta minkä kotkan silmä näki, olivat nuo pitkin aukeaa erämaata lepäävät ihmisten ja eläinten ruumiit, jotka olivat viittoina seikkailijain kulkemalla tiellä, hehkuvan auringon valaisemina.

Kun muulit vaunuineen olivat lepopaikalle saapuneet, syntyi vähän hämminkiä. Kauvan ei tämä kestänyt. Pian olivat kaikki vaunut puretut, muulit riisutut valjaista, hevoset satuloista. Sitten kiinnitettiin vaunut rautavitjolla toisiinsa, satulat koottiin yhteen ja riittivät yhdessä irti revittyjen pensaiden kanssa peittämään pyörien väliset aukot; sitten syntyi nopeasti vankka varustus.

Leirissä sidottiin eläimet vaunuihin kiinni, keittoastiat laskettiin risukimppujen viereen, joita oli tuotu mukana. Pantiin kuntoon kenttäpaja, ja pian oli koko siirtokunta täydessä toimessa. Alasimella kajahtelivat vasaran iskut, tehtiin pyörien vanteita ja hevosen kenkiä.

Yksinäinen, rikkaasti puettu ratsastaja, jonka pukua pöly ja auringon säteet olivat pahoin pidelleet, istui rautiollaan, tähystellen kaikille suunnille. Se oli Armadan herttua eli don Antonio Mediana, joukon johtaja. Kolme hänen seuralaistaan kiinnitti juuri hänen telttansa harjalle lippua, jossa oli kuusi kultaista tähteä taivaansinisellä pohjalla ja lause: "Minä valvon". Sitten astui johtaja syvissä mietteissään telttaan.

Oikealla leiristä, itäänpäin, mutta kaukana kukkuloiden takana oli keskellä hiekkamerta tiheä, gummipuita ja rautatammia kasvava viita. Toinen ratsastajajoukko oli pysähtynyt tämän viidakon katveesen. Täällä ei näkynyt vaunuja, ei kuormahevosia, ei varustuksia. Tämä joukko näyttikin olevan kahta vertaa lukuisampi edellistä. Muutamat ratsastajat olivat melkein alastomia, toisilla oli nahkaisia vaatteita, päässä oli heillä kotkan höyheniset, liehuvat töyhdöt; heidän vaskenkarvaisista kasvoistaan, kirjaviksi maalatuista ruumiistaan, hevosien omituisista, raaoista koristeista voi heidät heti tuntea sotapolulla olevaksi intiaaniheimoksi.

Kymmenen noista erämaiden pojista, epäilemättä päälliköt, istui vakavina tulen ympärillä, joka savusi enemmän kuin paloi, ja pitkä piippu, jolla kaikissa heidän neuvotteluissaan on tärkeä sija, kulki miehestä mieheen. Jokaisen päällikön vieressä olivat hänen aseensa, nimittäin höyhenreunuksinen nahkakilpi, pitkä keihäs, tomahavki eli sotatappara ja puukko. Jonkun matkan päässä seisoi viisi soturia, kukin pidellen kahta hevosta. Eläimillä oli kummalliset, parkitsemattomalla nahalla peitetyt satulat, lautaset olivat ketun nahoilla koristetut. Ne olivat päällikköjen hevoset, joita soturit vaivoin suupielistä hillitsivät.

Samalla kun eräs päällikkö ojensi piippunsa toiselle, osoitti hän sormellaan erästä kohtaa taivaan rannalla. Europalaisen silmä olisi huomannut ainoastaan pienen, harmaan pilven hattaran, mutta intiaanin silmä huomasi siellä savupatsaan, joka kohosi valkoisten leiristä.

Tällä hetkellä toi intiaanien lähetti varmaankin hyvin tärkeän sanoman, sillä kaikki ratsastajat keräytyivät hänen ympärillensä.

Nyt keksi kotkan silmä intiaanien lepopaikan ja valkoisten leirin välillä yksinäisen ratsastajan, erillään molemmista puolueista. Hänellä oli harmaa hevonen; nyt pysähtyi hän, ja hänen hevosensa näytti kaula kurotettuna, sieramet levällään, samoin kuin hän itsekin, etsivän vielä näkymättömiä jälkiä. Ratsastajalla oli valkoisten puku, ja hänen hipiänsä, vaikka suuresti ahavoitunut, samoin kuin tuuhea, musta partakin selvästi osoittivat, että hän oli valkeaihoinen.

Äkkiä lähti kulkija — se oli Cuchillo — taasen ratsastamaan ja nousi eräälle kukkulalle. Siinä hänen katseensa näytti levottomasti tarkastelevan kahta eri esinettä, seikkailijain leiristä tulevaa savupatsasta ja intiaanien leiriä.

Mutta intiaanitkin huomasivat hänet, sillä äkkiä kajahti kova ulvonta, joka tuntui lähtevän sadan pantterin kurkusta, ja tästä pelästyneenä katosi ilman kuningas tummana pilkkuna avaruuteen.

Kun rosvo huomasi intiaanien ajavan itseänsä takaa ikäänkuin hirveä tavoittelevat nälkäiset sudet, pakeni hän valtoimin ohjaksin savupatsasta kohti.

Vielä näkyi eräällä kohdalla taivaan rannalla yhtä kaukana valkoisten ja intiaanien leiristä, kevyen usvan peittämä joukko. Tämä usva leijaili joen yllä, jonka rannat olivat puiden varjostamat ja jonka keskellä oli pieni saari, runsaan kasvullisuutensa vuoksi huomiota herättävä. Tällä saarella majaili viimeksimainittu joukko, mutta oliko heitä kolme, neljä, vai viisi henkilöä, ei voinut usvassa erottaa. Neljää enempää ei heitä kuitenkaan näyttänyt olevan.

Nyt kuvailtu erämaan osa päättyi tähän jokeen. Se juoksi idästä länteen, jakaantui tunnin matkalla saaresta länttä kohti ja muodosti suuren suomaan, jota rajoitti vuorenharjanne; mutta tiheä sumu peitti sen kukkulat, ja ainoastaan Jumalan silmä olisi voinut tunkea tämän sumuverhon läpi, joka kajasti yhä sinertävämmissä väreissä, kuta alemmaksi aurinko vaipui.

Tässä suomaassa, jonka pinta-ala oli yli neljännespenikulman, oli kultalaakso. Täällä nuo eri ihmisjoukot, eri pyrintöjen johtamina, kohtaisivat toisensa, ikäänkuin vastakkaisien tuulien liikkeelle panemat aallot.

Pedro Diazin miettimän sukkelan liikkeen avulla olivat kullanetsijät, jotka nyt olivat saapuneet kultalaakson läheisyyteen, voineet intiaaneilta salata sen suunnan, jota he viime päivinä olivat kulkeneet. Mutta ajatus, että hänen täytyi jakaa saalis kuudenkymmenen toverin kanssa, ei tuntunut mieluisalta Cuchillo-rosvolle; heidän lukuansa täytyi vähentää, ja siksi erosikin hän joukosta, teeskennellen menevänsä tarkastusretkelle. Luottaen hevosensa nopeuteen ja hyvin tuntien nämä erämaat, tahtoi hän johtaa intiaanit toveriensa jäljille. Tätä ei luonnollisesti leirissä aavistettu, sillä viisaasti oli Cuchillo peittänyt konnamaisen aikomuksensa; niin, olipa leirissä vielä siltä varalta, että häntä jokunen vaurio kohtaisi, sytytetty tulikin, jonka savu opastaisi häntä.

Lähetti oli, niinkuin kerroimme, saapunut tärkein tiedoin intiaanien leiriin. Hän oli tunkeutunut aina joen rannalle asti ja siellä puiden varjossa havainnut kolme valkoista vihollista saarella.

Nämä kolme miestä eivät hänen kertomuksensa mukaisesti voineet olla muita kuin kanadalainen, José ja Fabian, jotka yhdessä olivat lähteneet tälle vaaralliselle matkalle. Nämä kolme ne olivatkin, jotka mielihyvällä taas tapaamme yhdessä.

Fabianin putous oli onneksi tuottanut kuoleman ainoastaan hänen hevoselleen; ratsastaja oli ikäänkuin ihmeen kautta välttänyt kohtalon, mikä häntä vesiputouksessa odotti.

Ystävät olivat uudelleen ryhtyneet takaa-ajoon, jonka Fabianin putoaminen oli keskeyttänyt; mutta kun heidän täytyi jalkaisin kulkea sama matka, jonka toiset kulkivat hevosilla, ehtivät he Tubaciin vasta samana päivänä, jolloin retkikunta lähti liikkeelle; he olivat siis Fabianin putoamisen kautta menettäneet yhden päivän.

Tästä alkaen oli heidän helpompi seurata seikkailijoita, joiden matkaa viivästyttivät raskaat kuormavaunut; kymmenen päivän matka oli saattanut nuo kolme pelotonta toveria samalle seudulle, jossa retkeilijät olivat. Näin suuren seurueen ympäröimänä oli Don Antonio saalis, jota ei hevin voinut anastaa.

Kun intiaanien lähetti oli kertomuksensa päättänyt, tuumivat päälliköt mitä olisi tehtävä. Mielipiteet olivat eroavia. Nuorimmat päälliköt arvelivat, että olisi heti mentävä Gilajoelle, toiset sitä vastustivat. Näin erilaisia mielipiteitä esiteltäissä kajahti äkkiä intiaanein huuto Cuchillon ilmestyessä; apahien päälliköt jättivät neuvottelunsa toistaiseksi. Kun Cuchilloa takaa-ajaneet saapuivat, ilmoittaen löytäneensä valkoisten jäljet ja saaneensa tiedon heidän leiristään, jatkettiin neuvottelua. Eräs Mustalintu niminen päällikkö, roteva, muita tummemman ihoinen mies lausui:

— Olen sanonut, etteivät pohjoisesta tulevat miehet kuulu etelästä tuleviin. Olen aina nähnyt pohjan ja etelän riidassa, samoin kuin näiltä suunnilta puhaltavat tuulet. Lähettäkäämme airut saarella olevain kolmen soturin luo, jotta he yhtyisivät meihin taistelemaan niitä soturia vastaan, joilla on vaunuja, ja intiaani iloitsee, kun valkoiset tappavat valkoisia.

Tätä liittoa, jota äly ja ihmistuntemus puolustivat, ei kannatettu. Mustanlinnun täytyi myöntyä, kun ei kukaan päällikkö häntä kannattanut, ja päätettiin, että suurin osa joukosta lähtisi leiriä vastaan ja pienempi osasto saarelle.

Neljänneksen kuluttua lähti satakunta sotilasta leiriä kohti ja kaksikymmentä saarelle, palaen halusta saada vuodattaa siellä olevan kolmen miehen veren.

10.

HYÖKKÄYS KULLANETSIJÄIN LEIRIIN.

Jättäkäämme hetkeksi Fabian ja hänen molemmat toverinsa saarelle, johon he olivat turvautuneet, ja kääntäkäämme huomiomme retkeilijöihin ja heidän päällikköönsä.

Vaikka he tähänastisella matkallaan olivat jo menettäneet neljäkymmentä miestä, olivat he vieläkin kyllin voimakkaita vastustamaan intiaaneja. Heidän innostuksensa ei kuitenkaan enää ollut niin suuri kuin silloin, kun he kanuunain jyristessä ja asukkaiden innokkaasti hurratessa lähtivät Tubac-linnoituksesta.

Don Estevan ei laiminlyönyt mitään varovaisuuskeinoja. Hän oli harjoitellut seikkailijansa ja pakottanut heidät tottelevaisuuteen; ostamansa vaunut kelpasivat kuljetukseksi ja varustukseksi.

Hänen otsallaan oli kuitenkin tyytymättömyyden varjo, sillä hänen sydämessään oli uudestaan auennut ainoastaan osaksi parantunut haava. Vaikka hän itse oli koettanut poistaa veljensäpojan tieltänsä, ilmestyi kuitenkin nyt hänen sukunsa ylpeys hänen tiellensä. Heti kun hän luuli veljensäpojan kuolleeksi, alkoi hän syvästi sääliä nuorukaista, joka, ollen tulinen ja rohkea, olisi voinut auttaa häntä hänen aikeittensa toteuttamisessa. Sillä hetkellä, jolloin viimeinen Medianan sukuinen oli hänen silmiensä edessä kadonnut, valitti hän onnetonta loppua, joka oli hänen nimensä perillistä kohdannut.

Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa huoli, joka hänen mielensä täytti. Cuchillon viipyminen oli myöskin levottomuuden aiheena. Tämä oli päässyt hyvän matkaa takaa-ajavien intiaanien edelle. Niinkauvan kuin hän oli loitolla don Antonion leiristä, antoi hän hevosensa juosta nopeasti, mutta nähtyänsä toveriensa varustuksen ratsasti hän hitaammin, jottei hänen takaa-ajajiensa rohkeus vaipuisi. Hän oli vielä niin kaukana leiristä, etteivät siellä olevat vartiat voineet häntä nähdä, kun hän näki intiaanien pysähtyvän; he olivat nähneet leiristä nousevan savun. Nyt pysähtyi hänkin. Hän alkoi vasta viimeisellä hetkellä ilmaista tovereillensa heitä uhkaavan vaaran, ja hän tunsi tarpeeksi intiaanien tavat kylmäverisesti antautuessaan tähän leikkiin. Hän tiesi, etteivät villit milloinkaan uskalla hyökätä, elleivät ole vihollista voimakkaampia ja siitä päätti hän, että hänen takaa-ajajansa lopettaisivat ajonsa noutaaksensa toverinsa.

Eikä hän tässä erehtynytkään. Ei kauvan viipynyt, ennenkuin punaihoiset palasivat lehtoonsa.

Viekkauteensa täysin tyytyväisenä laskeutui rosvo pienen kukkulan taakse, tarkasti kuunnellen. Hän aikoi jatkaa pakoansa heti kun hänen harjaantuneet aistimensa ilmaisivat vaaran lähenevän.

— Huomenna olisi meitä kuusikymmentä miestä näiden aarteitten jakajana, sanoi hän itsekseen, ellen olisi niin toiminut, ettei päivän koittaessa tuosta luvusta ole elävien joukossa enempää kuin puolet. Ja sitten minä, kun nuo punaiset ja valkoiset pedot teurastavat toisiansa…

Etäinen, pyssyn laukauksen kaltainen pamaus katkaisi Cuchillon yksinpuheen. Ääni tuntui tulevan pohjoisesta. Tällä suunnalla oli joki, jossa oli saari, johon Rosenholz ja hänen molemmat toverinsa olivat asettuneet.

— Sepä kummallista, että sellainen ääni tulee siltä taholta, sanoi Cuchillo itsekseen, tähystellen pohjoiseen; valkoisten leiri on idässä, punaisten lännessä tästä.

Uusi laukaus kuului nyt, hetken kuluttua kolmas ja sitä seurasi vilkas kiväärin tuli. Hetkeksi tunsi hän rohkeutensa katoavan; hän luuli jo, että uusi lukuisa joukko valkoisia aikoi anastaa hänen saaliinsa. Sitten rupesi hän pelkäämään, että don Antonio oli valinnut muutamia miehiä omasta joukostaan ja lähettänyt ne ottamaan kultalaakson haltuunsa, mutta lähemmin miettien huomasi hän, kuinka aiheeton hänen pelkonsa oli. Valkoisten joukko olisi edetessään jättänyt jälkiä, eikä hän kaksipäiväisen retkeilynsä aikana, ollut nähnyt sellaisia; ei myöskään ollut luultavaa, että don Antonio olisi uskaltanut heikontaa joukkoansa jakamalla sen. Cuchillo rohkasi itsensä uudelleen, ja rupesi vihdoin arvelemaan, että laukaukset olivat kotoisin amerikalaisilta metsästäjiltä, jotka matkallaan Meksikon rajalle olivat kohdanneet intiaaniparven.

Leiriinkin oli tämä kiväärin tuli kuulunut. Nyt oli ilta. Punaiset pilvet osoittivat vielä auringon tulista matkaa taivaalla. Maa alkoi jäähtyä illan viileydessä, ja vaalea kuun puolisko loisti taivaalla. Kuunvalossa tarjosi leiri viehättävän näyn. Muutamat sytytetyt nuotiot loivat punertavan valon. Hyökkäyksen sattuessa voi tätä valoa enentää risukimppuja sytyttämällä. Seikkailijat joko parvittain lepäsivät kentällä tai olivat illallisen valmistuspuuhissa, hevosten ja vetojuhtien luona, jotka söivät maissiannoksiansa pellavasäkeistä. Huolettomuus, joka kuunvalossakin kajasti näiden tummapintaisten miesten kasvoilta, osoitti, että he kokonaan luottivat päällikkönsä valppauteen. Varustuksen ulkopuolella hopeoitsivat kuun säteet kentän, jolle kaktuskasvit loivat pitkiä varjoja.

Aivan varustuksen ääressä seisoi kaksi miestä, jutellen keskenään.

— Kas, sanoi toinen, vanha paimen, viitaten lähellä oleviin muuleihin, eläimet lakkaavat syömästä ja kuuntelevat. Katso Pedro Diazin jaloa sotaratsua. Se ojentaa kaulaansa, ikäänkuin aavistaisi vaaran.

Eräs vartiaksi asetettu mies kävi ohitse.

— Ettekö ole kuullut tai nähnyt mitään? kysyi häneltä toinen juttelijoista.

— En ole mitään nähnyt, vastasi vartia. Luulin vain kuulleeni hevosen hirnuvan noissa laaksoissa, jotka tuolla näette, mutta olen varmaan erehtynyt. Minua kummastuttaa kuitenkin, etteivät Cuchillo ja se gambusino, jonka don Estevan lähetti häntä etsimään, vielä ole palanneet.

Tämän sanottuaan alkoi mies astua edestakaisin, ja vanha paimen istui Barajan kanssa samalle paikalle, jossa ennen olivat olleet.

— Ei ole hyvä, sanoi paimen, että don Estevan, joka muuten on ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin Tubacista alkaen, on koko iltapäivän antanut tuon nuotion savuta. Se merkki näkyy kirkkaalla ilmalla kauvaksi.

— Samaa minäkin ajattelin, sanoi Baraja, mutta tiedättehän, että Cuchillolla täytyy olla johtoa, osataksensa takaisin. Inhimillisyys ja oma etumme sen vaativat.

— Inhimillisyys? lausui vanha paimen. Jumala suokoon Cuchillon ansaitsevan että sitä hänelle osoitetaan. Näin meidän kesken saatan teille sanoa, että vähän epäilen tuota Cuchilloa ja luulen hänet sellaiseksi oppaaksi, joka vie vain kadotukseen. Ettekö ole kuullut huhua, joka on syntynyt retkikunnan jäsenien kesken?

— Mitä? kysyi Baraja.

— Että tämä retki ei ole satunnaista laatua, niinkuin edelliset, vaan että don Estevan tietää äärettömän rikkaan kultasuonen näissä erämaissa.

— Sen kyllä tiedän, mutta hän ei tunne, missä se on, ja minulla on syytä luulla, että Cuchillo tietää siitä paljon enemmän, ja että hänen kuolemansa olisi korvaamaton vahinko meille.

— Sitä epäilen, vastasi vanha paimen, päätänsä pudistaen; Cuchillon kasvot ovat sellaiset, joitten suhteen tottunut silmä ei erehdy. Muuten kyllä toivon, että olisin erehtynyt.

— Te katselette kaikkia synkältä puolen.

— Siltä se teistä näyttänee, vastasi vanha paimen, mutta sisällinen ääni sanoo minulle, että tämä ilta on ratkaiseva minulle ja meille kaikille. Eläimet lakkaavat taasen syömästä, kuunnellaksensa. Mutta mitä tehdä? Jos suvaitsette, kääriydyn viittaani ja laskeudun levähtämään.

Vanha paimen tekikin, niinkuin oli sanonut, peljästymättä uhkaavista enteistä, joita hevoset osoittivat. Baraja koetti tehdä samoin, mutta keskustelu vanhan paimenen kanssa oli jännittänyt hänen mielikuvituksensa, eikä hän voinut nukkua. Vasta vähitellen tyynnytti hänet leirin hiljaisuus, kun kaikki seurasivat vanhan paimenen esimerkkiä. Barajakin oli nukkumaisillansa, kun kaukaisten laukausten ääni ehti hänen korvaansa; ennenkin oli sellaisia leiriin kuulunut. Heti kosketti hän kädellään vieressään nukkuvaa.

— Siellä ammutaan vielä, sanoi hän.

Paimen kuunteli.

— Aivan oikein. Mutta jos siellä on Cuchillo ystävämme indiaanien pyssyjen maalitauluna, niin tyyntykää, hyvä Baraja, ja nukkukaa rauhassa. Nukkukaa, sillä arolla on nukkumisen aika usein lyhyt, vaikka joka päivä voikin päättyä siihen että nukkuu ijäksi.

Sitten laskeutui vanha paimen uudelleen levolle, mutta vetojuhtien hirnuminen sai hänet nostamaan taasen päätänsä.

Tällä hetkellä kuului aavikolta etäisen huudon seuraamana hirnuntaa ja ratsastaja nelisti eteenpäin täyttä vauhtia.

— Se on Cuchillo, huudahti paimen, ratsastajan nähdessään. Älköön hänen tulonsa olko onnettomuuden enteenä meille!

Rosvo se olikin, joka tuli täyttä vauhtia huutaen: Aseihin, aseihin! intiaanit ovat täällä! Hän ratsasti varustukseen, kun vartiat olivat irroittaneet kahden vaunun väliset kahleet.

Tämä kamala huuto herätti kaikki nukkuvat ja sai heidät jalolleen. Hirveä sekasorto vallitsi jonkun hetken näitten rohkeitten miesten keskuudessa, joista useat olivat ennen taistelleet noiden kauhistavain vihollisten kanssa; sitten riensivät kaikki kiväärien säilytyspaikalle ja varustautuivat nopeasti.

Hevoset ja muulitkin oli samallainen kauhu vallannut, niinkuin vanha paimen jo oli huomauttanutkin. Kun ne haistoivat intiaanit, tempoivat ne nuoriansa, ikäänkuin karhu tai tiikeri olisi lähestynyt; aron pojat tekivät niihin kauhistuttavan vaikutuksen.

Levottomuus hälveni kuitenkin pian ja jokainen riensi paikalle, minkä don Estevan jo ennakolta oli kullekin määrännyt. Se olikin aivan välttämätöntä, sillä vaara oli aivan lähellä ja uhkaava, ja voipi se, sen osoitti Cuchillon kiire, milloin tahansa ilmetä.

Pysähtymättä ja vastaamatta hänelle tehtyihin kysymyksiin riensi rosvo don Estevanin teltalle; tämä oli Diazin kanssa saapunut ulos ja näkyi odottavan häntä. Kun Cuchillo ehti sinne, menivät he telttaan kuulemaan hänen kertomustansa.

Tämä kertomus oli lyhyt ja tuntui molemmista kuulijoista epäiltävältä. He eivät kuitenkaan mitään sanoneet, loivat vain toisiinsa merkitseviä silmäyksiä, jotka osoittivat molempien ajattelevan samoin. Kun he vielä kuuntelivat Cuchillon kertomusta, saapui Oroche, eräs retkikunnan jäsen, joka Venadossa oli siihen liittynyt, ilmoittamaan, että intiaanien etujoukko oli lähellä leiriä. Tämä ilmoitus ei viivytyksiä suonut. Don Estevan ja Pedro Diaz riensivät teltasta, jonka Oroche heti hajoitti, ja ensin mainittu käski heti sytyttämään leirin eteen kasatut risukimput, jotta voisi nähdä hyökkäävät viholliset.

Tämä käsky täytettiin heti, ja pian leimusi tulen valo, melkein yhtä kirkas kuin päivän; koko leiri näytti olevan tulessa. Tässä valossa nähtiin intiaaniratsastajain rientävän yli kentän. Heihin kohdistuivat seikkailijain katseet; pyssy kädessä oli jokainen paikoillaan; hevoset seisoivat satuloituina, jotta heti olisivat käytettävinä, jos tarvitsisi hyökätä ulos. Tuskastuttava hiljaisuus vallitsi leirissä. Hiljaista oli arollakin. Kuu ei enää valaissut intiaaniratsastajia, ne olivat taasen kadonneet.

Tässä kamalassa hiljaisuudessa, joka seurasi äskeistä melua, seisoivat nuo molemmat miehet, joiden keskustelua äsken kuuntelimme, taasen toistensa rinnalla.

— Luottakaa siihen, sanoi vanha paimen Barajalle, että pian kuulemme noiden punaisten pirujen kiljumisen.

Tällä hetkellä kuuluikin huuto, paimenen ennustus toteutui heti.

— Sallikaa siis minun, sanoi hän, lausua teille jokunen sana. Sisällinen ääni sanoo, että viimeinen hetkeni on tullut. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia, joista täytyy erota, ja jotka minua surisivat, mutta minulla on vanha toveri, josta eroaminen tuntuu tuskalliselta. Tämä vanha toveri, jonka kanssa usein olen retkeillyt aavikolla, on hevoseni. Sen lahjoitan minä teille, Baraja-ystäväni; kohdelkaa sitä lempeästi, rakastakaa sitä niinkuin minäkin olen sitä rakastanut ja sekin on rakastava teitä. Minulla oli toinenkin samanlainen, jonka tiikeri repi; meistä kolmesta jää tämä viimeiseksi.

Näin sanoen osoitti ukko jaloa juoksijaa, joka seisoi muitten hevosten joukossa. Sen kaula oli kumarruksissa, kun ohjakset olivat satulaan sidotut, ja ylpeänä pureskeli se kuolaimiansa. Paimen meni sen luokse, silitteli sen selkää ja palasi sitten vakavana.