SISÄLLYS: (continued 2)

— Kuulkaa, sanoi hän Barajalle, osoittaakseni jo ennakolta kiitollisuuteni siitä huolenpidosta, jota tulette vanhalle ystävälleni osoittamaan, tahdon opettaa teille värssyn eräästä virrestä, joka sopii kuolevalle…

— Kuinka se kuuluu? kysyi Baraja kummastuneena, kun ukko yht'äkkiä vaikeni.

Mutta turhaan odotti hän vastausta. Vanha paimen ei voinut enää puhua. Nuoli oli tullut suhisten ja puhkaissut hänen kaulansa. Ukko vaipui maahan viitaten uskolliseen toveriinsa, jonka hän sammuvin silmäyksin jätti Barajan haltuun.

Tämä nuoli näkyi olevan hyökkäyksen merkkinä. Samalla kuin se suhisi ilmassa, esiintyivät apahien parhaat ratsastajat kentällä. Tulen valossa näkyivät heidän hirveät, punaisella maalatut kasvonsa. Heidän pitkät hiuksensa liehuivat tuulessa; nahkahihnat, joilla heidän pukunsa oli koristettu, kiertyivät heidän nopeasti ratsastaessaan käärmeen tavoin heidän ympärilleen, ja uhkamielisiä huutoja kuului heidän joukostaan.

Tämän uhkaavan vaaran nähdessään, don Estevan sijoitti osan miehistään, ne, joitten pyssyt kantoivat kauvemmaksi ja joitten silmä oli harjaantuneempi, kukkulalle, josta he tulen valossa voivat nähdä maalin luodillensa. Sitten syntyi hetkisen aselepo, kun loitommaksi tunkeutuneet apahit selittivät perässä tuleville vihollisen aseman, ennenkuin uskalsivat tehdä hyökkäyksen.

Nyt kajahti äkkiä sadoista kurkuista apahien kauhea sotaulvonta; maa tärisi hevosien kavioissa, kun ne täydessä vauhdissa, luotien, kivien ja nuolien sataessa, hyökkäsivät meksikolaisia vastaan. Kolmelta taholta piiritti leirin liehuvatukkaisten soturien säännötön joukko. Ulvonnan välillä kuuluivat pyssyjen pamaukset, niiden välähdykset leimahtelivat yössä. Hevosia laukkaili ilman ratsastajaa arolla, ja toiset ratsastajat koettivat vapautua kaatuneista ratsuistaan. Pian muuttui taistelu käsikahakaksi mies miestä vastaan; intiaanit koettivat hyökätä vaunulinnaan, jossa meksikolaiset olivat.

Taistelussa oli etevä sija kolmella miehellä, Orochella, Pedro Diazilla ja Barajalla. He seisoivat toistensa rinnalla, astuivat toisinaan taaksepäin, välttääksensä intiaanein pitkiä keihäitä, toisinaan hyökkäsivät eteenpäin iskuja antaakseen. He kehoittivat toisiansa huudoilla ja loivat tuon tuostakin silmäyksen päällikköön, joka oli paikalla, missä vaan tarvittiin.

Niinkuin jo mainittiin oli levinnyt se huhu, että hän tiesi rikkaimman kultasuonen, mikä maassa oli, ja se enensi suuresti sellaisten miesten kuin Barajan ja Orochen rohkeutta ja intoa taistelussa. Taistelun näin raivotessa sattui sotatapparan isku Orochen päähän; hän olisi varmaan ollut mennyttä miestä, ellei hänen paksu huopahattunsa olisi iskun voimaa laimentanut; hän vaipui kuitenkin maahan. Kun hän kokonaan huumaantuneena taasen koetti nousta, nojasi hän vastustajaansa, jonka iskun voima myöskin sai horjahtamaan, ja toisella kädellään vaunun aisaan saavuttaaksensa tasapainon. Diaz tarttui intiaanin käteen, veti hänet, pitäen kiinni vaunun pyörästä, vastustamattomalla voimalla luokseen ja tempasi hevosen seljästä alas. Hän ei ollut vielä ehtinyt maahan, kun meksikolaisen miekka katkaisi hänen kaulansa.

Kun ampujista ei enää ollut hyötyä taistelun raivotessa mies miestä vastaan, tulivat he taistelijain joukkoon. Tämä auttoi melkoisesti valkoisia, sillä varsinkin sillä puolen, jossa don Estevan ja Cuchillo olivat, oli vähän miehiä. Tosin oli urhoollinen päällikkö, jonka katseet ehtivät kaikkialle, useammankin veroinen; hyvällä pyssyllään, jota hän taitavasti käytti, pelasti hän usean uhkaavasta kuolemasta, mutta ei hän kuitenkaan olisi voinut kestää kauvan vihollisten suurempaa mieslukua vastaan, kun Cuchillokin vain heikosti häntä auttoi.

Tämä kurja roisto, joka oli pettänyt toverinsa apaheille ja tahallansa tämän verisen taistelun aikaansaanut, piti enemmän huolta omasta pelastuksestaan ja turvallisuudestaan kuin vihollisista. Hänen vieressään seisoi hänen satuloitu hevosensa, joka seurasi kaikkia hänen liikkeitänsä kuin uskollinen koira isäntäänsä, ja rosvo näkyi aavistavan, miten taistelu päättyisi, kun hän äkkiä horjahti, astui muutaman askeleen taaksepäin, ikäänkuin kuolettavasti haavoitettuna ja kaatui raskaasti maahan.

Don Estevan yksin huomasi sen ja sanoi kylmäverisesti: nyt meillä on yhtä pelkuria vähemmän. Mutta kaatuneen hevonen riensi kaatuneen luo ja hirnumisella osoitti sääliänsä. Muutaman hetken pysyi kaatunut liikkumattomana, sitten nosti hän hiljaa päätänsä ja loi tarkastavan silmäyksen ympärilleen; pian seisoi äsken kuolleelta näyttänyt jaloillaan, käsi sydämellä, ikäänkuin tahtoisi hän pidättää poistuvaa eloa, ja astui horjuen muutaman askeleen ja vaipui sitten hiljaa maahan, etäälle siitä paikasta, johon ensin oli kaatunut.

Hänen hevosensa seurasi häntä. Mutta Cuchillo kieritti itsensä sille puolen varustusta, jossa ei intiaaneja ollut, odotti siinä hetken, konttasi sitten vaunun pyörien väliin ja oli pian leirin ulkopuolella.

Siellä nousi hän ylös yhtä nopeasti ja varmasti kuin ainakin. Synkän riemun hymy kajasti hänen kasvoiltansa. Nopeasti irroitti hän kahden vaunun väliset ketjut, siten tehden hevoselleen pääsypaikan. Hän vihelsi ja hevonen riensi ulos. Pian istui hän satulassa. Hän painoi kannukset hevosen kylkiin, ja molemmat katosivat nopeasti pimeään.

Sillä aikaa kaatui monta sotilasta kummaltakin puolen. Puoleksi palaneet risukasat valaisivat punertavalla valollaan taistelun verisiä jälkiä, raivostuneitten vihollisten huudot, nuolten suhina ja alituiset pyssynlaukaukset seurasivat lakkaamatta toisiaan. Intiaaniratsastajain kamalat kasvot näyttivät tulen valossa vieläkin kamalammilta; toisinaan olivat ne näkyvissä, toisinaan katosivat yön pimeyteen.

Yhdellä paikalla olivat intiaanit alituisesti hyökkäillen päässeet varustukseen. Vaunuvarustuksen tämän puolen puolustajat olivat joko kuolleet tahi haavoitettuina vetäytyneet takaisin, vihollisia näytti nousevan maasta yhä lukuisemmin. Se oli ratkaiseva hetki; hirveä sekasorto vallitsi, kun taistelijat sekaantuivat toisiinsa, ja intiaanien hiustöyhdöt liehuivat ylinnä. Mutta pian taasen sulkeutui seikkailijain katkennut rivi ja he ehkäisivät leiriin tunkeutuneiden apahien peräytymisen.

Oroche, Baraja ja Pedro Diaz, jotka rikkirevityin, verisin vaattein riensivät apuun, kohtasivat vihollisen aivan edessään, ja päättivät yhdistynein voimin uskaltaa viimeisen ponnistuksen.

Katkaistun joukon keskellä, jonka keihäät ja tapparat erotuksetta sattuivat peljästyneisiin hevosiin ja muuleihin, samoin kuin miehiinkin, herätti erityistä huomiota roteva päällikkö, jota hänen heimonsa nimitti Pantterikissaksi. Baraja kutsui urhoollisen Diazin saapumaan. Kun intiaanipäällikkö kuuli tämän nimen, alkoi hän katsella, ken sen omistaja oli. Hänen silmänsä leimusivat ja hän kohotti keihäänsä, lävistääksensä Diazin, joka Barajan käskyä noudattaen saapui. Tällä hetkellä katkaisi Oroche puukollansa hevosen kintut. Intiaani kaatui hevosensa mukana maahan ja pudotti keihäänsä. Diaz anasti sen, ja kun apahi nousi toiselle polvelleen ja tempasi lyhyen miekkansa, tunkeutui hänen pudottamansa aseen kärki syvälle hänen rintaansa. Hän oli saanut kuolin-iskun, mutta ei ääntäkään päässyt hänen huuliltaan, hänen silmänsä eivät kadottaneet ylpeätä, uhkaavaa katsettaan ja hänen kasvoillaan voi nähdä yhden ainoan toivon.

— Pantterikissalla on sitkeä henki, sanoi hän, ja kädellä, jonka voimaa lähenevä kuolema ei vielä ollut vähentänyt, tarttui hän päättävästi keihään varteen, josta Diaz vielä piti kiinni. Viimeinen taistelu alkoi nyt. Joka ponnistuksella, minkä apahi teki vetääksensä vihollisensa luoksensa ja kuristaaksensa hänet, tunkeutui keihään kärki yhä syvemmälle. Pian raukenivat hänen voimansa; keihäs tempautui äkkiä hänen rinnastaan ja jäi Diazin käteen, intiaani vaipui maahan, loi vielä uhkaavan silmäyksen vastustajaansa, eikä liikkunut enää.

Kun heidän päällikkönsä näin oli kaatunut Diazin voittamana, saavutti sama kohtalo pian toisetkin apahit, samalla kun heidän toverinsa turhaan kokivat tunkeutua vaunujen lävitse. Yksi ainoa intiaani istui vielä leirissä hevosen seljässä. Hetkisen katseli hän ympärilleen hehkuvin silmin kuin tiikeri ja kajahutti sitten sotahuutonsa. Mutta sitä tuskin erotti tuon raivokkaan kiljunnan joukosta, joka kuului leirin ulkopuolelta. Silloin käytti apahi hyväksensä hetkisen hämminkiä, jolloin varustuksen aukko oli taistelijoista tyhjä, loikautti hevosensa aukosta ja oli taasen miestensä luona.

Pedro Diaz yksin oli huomannut tämän rohkean ratsastajan eikä hän leppymättömässä intiaanivihassaan voinut sallia niin hyvän saaliin menettämistä. Viipymättä hyppäsi hän hevosensa selkään, jonka oli saanut don Augustin Penalta ja lähti ajamaan pakenevaa takaa. Hänen kädessään riippui kannikkeessa pitkä ja leveä toledolais-miekka, jossa oli ylpeät espanjalaiset sanat: Älä paljasta syyttä, älä pistä tuppeen kunniatta!

Terä oli verestä punaisena. Hän piti toista kättään silmiensä edessä, käyttäen sitä varjostimena katsellessaan pimeyteen. Äkkiä huomasi hän intiaaniratsastajan sen valovyön ulkopuolella, jonka melkein sammuneet risukasat loivat.

Sitä miestä Diaz etsikin. Intiaani hyppäytti raivoissaan hevostaan edes takaisin ja päästi uhkaavia huutoja. Diaz muisti ne sanat, jotka don Augustin oli lausunut hevosen antaessaan: Sen intiaanin, jota tällä hevosella ajatte takaa, täytyy ratsastaa tuulen siivillä, jos hän aikoo päästä pakoon, olkoonpa suurikin se ennätys, jonka hän on päässyt teidän edellenne. Diaz päätti nyt koetella, minkä verran perää noissa sanoissa oli.

Kannusten kiihoittama jalo eläin hyppäsi intiaanien kaatamain varustusten yli, ja hetkisen kuluttua olivat molemmat ratsastajat toistensa vieressä. Intiaani heilutteli tapparaansa, valkoinen ahdisti häntä verisellä miekallaan. Muutaman silmänräpäyksen saattoi nähdä merkillisen kilpailun, jossa molemmat ratsastajat koskettivat voittaa toisensa rohkeudessa ja taitavuudessa. Molemmat varmistivat väitettä, että meksikolaiset ja intiaanit ovat maailman parhaita ratsastajia; apahin tappara iski meksikolaisen miekan palasiksi, niin että kappaleet sinkosivat loitolle. Sitten tarttuivat molemmat ratsastajat toisiinsa, koettaen nostaa toisiansa satulasta; molemmat tuntuivat olevan kiinni kasvaneita hevoseen.

Vihdoinkin onnistui Diazin vapautua vihollisestaan. Hän antoi hevosensa astua takaperin ja päästyänsä muutaman askeleen intiaanista, kannusti hän hevostansa niin tuntuvasti, että se hyppäsi pystyyn ja hetkisen näytti olevan intiaanin päällä. Samassa nosti meksikolainen, päästämättä jalkaansa jalustimesta, oikean jalkansa ja musersi yhdellä ainoalla, suuren, raskaan rautaisen jalustimen potkauksella vihollisensa pääkallon, niin että intiaanin kuljetti hänen hevosensa pois kuolleena, mutta vielä satulassa.

Tämä viimeinen sankarityö päätti kauvan kestäneen taistelun. Muutamia nuolia suhisi Diazin ympärillä osumatta häneen, ja hänen toverinsa ottivat hänet vastaan riemuhuudoilla, yhtä kuuluvilla kuin apahin kiljunta.

Diaz otti toisen miekan katkenneen sijaan. Ikäänkuin molemminpuolisesta suostumuksesta seurasi nyt hetken lepo, joka oli tervetullut. Ehti kysyä jotain ystävältään ja tuntea taasen toisensa.

— Paimen-raukka! huudahti Baraja. Jumala hänen sielunsa armoonsa ottakoon! Hänen kuolemansa on suuri vahinko meille. Minä kaipaan hänen juttujansa…

— Vielä enempi tulee meidän kaivata kelpo Cuchilloa, opastamme; hänkin on kuollut, keskeytti Oroche.

— Teidän ajatuksenne ovat vielä hieman sekaisin sen lyönnin johdosta, jonka saitte päähänne, sanoi Diaz, koetellen uuden miekkansa notkeutta. Ellei tuota kelpo Cuchilloa, niinkuin te häntä nimitätte, olisi ollut, ei meidän tänä iltana olisi tarvinnut menettää pariakymmentä toveriamme, sillä ainakin niin monta täytyy meidän huomenna haudata. Cuchillo teki väärin siinä, että kuoli liian myöhään. Hänen tähtensä en tahdo rukoilla, Jumalaa olemaan hänen sielulleen armollinen.

Sillä aikaa neuvottelivat intiaanit keskenään. Diazin viimeinen sankarityö, kuolema, joka oli useampia heistä kohdannut valkoisten leirissä, ja meksikolaisten luodit, jotka olivat useita tehneet taisteluun kykenemättömiksi, olivat harventaneet heidän rivejänsä. Intiaanit eivät milloinkaan koeta itsepäisesti pysyä aikeessaan, jonka huomaavat mahdottomaksi. Tätä omituista kansaa kuvaava on erikoinen viisauden ja kuoleman halveksimisen sekoitus. Viisaus kehoitti heitä palaamaan, ja sen he panivat toimeen yhtä nopeasti kuin äskeisen rynnäkön. Mutta retkeilijäin täytyi noudattaa toisenlaista menettelyä. Heidän täytyi koettaa käyttää hyödyksensä voittoa, josta huhu oli tunkeutuva syvälle erämaihin ja joka oli tekevä heidän matkansa turvallisemmaksi. Sen vuoksi otettiinkin don Estevanin käsky lähteä ajamaan takaa pakenevia, ilolla vastaan. Parikymmentä ratsastajaa hyppäsi satulaan, eikä Pedro Diaz ollut viimeisiä. Miekka toisessa kädessään, ohjakset ja lasso toisessa, katosi hän pian tovereinensa meksikolaisten leirin läheisyydestä.

Uuden hyökkäyksen varalta ryhtyivät leirissä olevat, vaikka he olivat enemmän tai vähemmän haavoitettuja, huolellisesti korjaamaan varustusta niiltä paikoilta, joista se oli rikottu. Sen tehtyään laskeusi jokainen, väsyneenä taistelun ponnistuksista, nälän ja janon vaivaamana, verestä kostealle kentälle hetkeksi lepäämään; ei poistettu edes leirissä olevia ruumiita. Yön juhlallisessa hiljaisuudessa valaisi kuu ja nuotioitten vähitellen sammuva tuli sekä hetkellistä lepoa nauttivia, että niitä, jotka eivät enää milloinkaan heräisi ja jotka lepäsivät hajallaan toisten joukossa.

Noin tunnin kuluttua nousi eräs mies vitkaan ylös. Kekäle kädessä tarkasteli hän jokaista ruumista.

Toisinaan valaisi palava kekäle intiaanisoturin kasvoja, toisinaan hänen rinnallaan lepäävän valkoisen; toisinaan vei hänet hiljainen valitus tai kuolon korina jonkun haavoitetun luo, mutta joka paikassa teki tuo yöllinen tarkastelija tyytymättömyyden liikkeen.

Tämän kuolon hiljaisuuden vallitessa herätti heikko ääni etsijän huomion. Ympäröivässä hämärässä koki hän saada selkoa, mistä ääni tuli. Vihdoinkin erään makaavan heikko käden liikunta ohjasi hänet. Hän läheni kuolevaa ja tunsi hänet.

— Tekö se olettekin, Benito raukka, sanoi mies, ja hänen kasvonsa osoittivat syvää sääliä.

— Niin, sanoi vanha paimen, vanha Benito kuolee erämaassa, jossa hän melkein aina on elänyt… en sentään tiedä, ken olette, silmäni ovat sumuiset. Elääkö Baraja vielä?

— Elää, vastasi mies, hän on intiaaneja takaa ajamassa, ja palaa pian sanoaksensa teille viimeiset jäähyväiset.

— Se on epäiltävää, sanoi Benito. Olen perinnöksi jättänyt Barajalle vanhan toverin, vanhan ystävän; ken olettekin, lausukaa hänelle viimeinen tervehdykseni, rakastakoon hän häntä, niinkuin…

— Veljenne varmaankin?

— Vielä enemmän, hevoseni.

— Kyllä sanon hänelle viimeiset terveisenne, luottakaa siihen.

— Kiitoksia, vastasi ukko. Elämäni on pian lopussa. Intiaanit eivät minua ottaneet hengiltä nuoruudessani, kun olin heidän vankinansa, vaan he ovat tappaneet minut vanhoilla päivilläni, ottamatta minua vangiksi; se…

Tässä vaikeni ukko — viimeisen kerran.

— Nyt on loppu, lisäsi hän niin heikolla äänellä, että kuuntelija tuskin kuuli.

— Hän oli rehellinen ja uskollinen palvelija, sanoi mies itsekseen. Rauha hänelle.

Sitten jatkoi hän kuolleitten tarkastamista. Vihdoin kääntyi hän huolestuneena ja väsyneenä turhasta etsimisestä entiselle paikalleen. Don Estevan siinä etsi Cuchilloa kuolleitten joukosta, mutta ei löytänyt häntä. Ja taasen näytti kuoleman kylmä ja yksitoikkoinen hiljaisuus vallitsevan leirissä, ikäänkuin viimeinenkin elävä olisi kuolemaan laskeutunut.

Nuotiot valaisivat heikosti, kun ihmisäänet ja hevosten kavioiden kopina ilmaisivat apahia takaa-ajaneiden palaavan. Sama mies, joka äskenkin oli ylhäällä, nousi taasen, meni heitä vastaan ja kysyi yhtä ja toista. Toisten ratsastajien astuessa alas ratsuilta meni Pedro Diaz hänen luoksensa.

— Sennor Estevan, sanoi hän, takaa-ajo ei ole onnistunut. Ainoastaan pari pakenevaa olemme keihäillämme lävistäneet, ja olemmepa lisäksi menettäneet yhden miehistämme. Minulla on kuitenkin vanki; kuulustelemmeko häntä?

Näin sanoen irroitti Diaz lassonsa satulasta ja osoitti tummaa esinettä, joka oli juoksusolmulla kiinni. Se oli intiaani, jota hän armottomasti oli vetänyt perässään yli kivien ja kantojen, ja joka melkein joka askeleella oli menettänyt osan ruumiistansa niin ettei hän enää näyttänyt ihmiseltä.

— Hän oli hengissä, kun hänet löysin! huudahti seikkailija, mutta nuo intiaanikoirat ovat sellaisia että he mieluummin kuolevat kuin puhuvat.

Naurahtamatta tälle julmalle leikille, viittasi don Estevan Pedro Diazin seuraamaan itseänsä. Kun kaikki olivat laskeutuneet levolle ja hiljaisuus taasen vallitsi, sanoi don Estevan:

— Diaz, me olemme nyt matkamme perillä; huomenna sijoitamme leirimme kultalaakson läheisyyteen; mutta jotta vaivamme tulisivat palkituiksi täytyy meidän estää petoksen niitä tyhjäksi tekemästä. Te olette kauvan, mutta ette kyllin kauvan, tuntenut Cuchillon. Jo nuoruudesta alkaen on hän pettänyt ne, joita kohtaan hän on enemmän ystävyyttä osoittanut. En tiedä, mikä pahe hänessä on enimmän vallalla, mutta hänen kasvonsa ovat huono kuvastin hänen mustasta sielustaan. Hän möi minulle kultalaaksoa koskevan salaisuuden, ja murhaamalla toverinsa pääsi hän yksin tämän salaisuuden omistajaksi. Olen aina pitänyt Cuchilloa silmällä; toissa iltana herätti minussa levottomuutta hänen katoamisensa, mutta se voipi olla näissä erämaissa helposti sattuva tapaus; tuo hyökkäys, joka oli viedä henkemme, on kuitenkin epäluulojani kartuttanut; apahit ovat olleet hänen kätyrejänsä.

— Minustakin, vastasi Diaz, tuntuu hänen epäröimisensä epäilyttävältä, mutta löytyy helppo keino: pidetään sotaneuvottelu, näytetään Cuchillon petos toteen ja ammutaan hänet.

— Jo taistelun alussa määräsin hänelle paikan läheisyydessäni, voidakseni pitää silmällä häntä; hän ei tiennyt, mitä tehdä, kunnes näin hänen kaatuvan, nähtävästi kuolettavasti haavoitettuna; nyt olen tarkastellut kaatuneet, löytämättä merkkiäkään Cuchillosta. Välttämätöntä on siis, että viipymättä lähdemme ajamaan häntä takaa, eikä häntä tarvitse kauvan etsiäkään. Cuchillo ei voi olla muualla kuin matkalla kultalaaksoon; sieltä meidän tulee etsiä häntä. Kehoittakaa sotilaitamme olemaan varuillansa jo odottamaan takaisin tuloamme, ottakaa Oroche ja Baraja mukaanne, ja sitten kaikin nelin ratsastamme kultalaaksoon.

— Varmaan on Cuchillo siellä, vastasi Diaz, ja huolimatta siitä, että hän on päässyt edelle, löydämme hänet joko mennessämme tai palatessamme.

— Kultalaaksossa hänet kohtaamme, sanoi don Estevan; laakson nähtyänne voitte päättää, onko se sellainen paikka, jonka Cuchillon kaltainen mies jättää heti sinne saavuttuansa.

Diaz meni täyttämään päällikön käskyjä. Don Estevan pystytti taasen telttansa, jotta hänen poissa ollessaankin tähtilippu liehuisi leirissä; sitten heittäysi hän vuoteellensa ja nukkui kuin sotilas, joka ponnistuksista uupuneena levähtää taistelukentällä. Hetken kuluttua saapui Diaz.

Don Estevan nousi heti, sillä hän oli nukkunut vaatteissaan. Satuloittu hevonen odotti häntä. Oroche ja Baraja olivat jo satulassa.

— Diaz, sanoi don Estevan puoliääneen ennen lähtöään, kysykää, onko lähettämäni etsijä palannut.

Diaz kysyi vartioilta, mutta sai kieltävän vastauksen.

— Varmaan on Gayferos — se oli miehen nimi — murhattu, sanoi Diaz. Don Estevan astui satulaan, ja kaikki neljä lähtivät nelistämään kultalaaksoa kohti. Ainoastaan vartiat valvoivat leirissä.

11.

UIVA SAARI.

Samaan aikaan kokoontuivat intiaanit nuotion ääreen neuvottelemaan, miten uudelleen hyökkäisivät kullanetsijäin leiriin; mutta tällä välin palatkaamme me noiden kolmen miehen seuraan, jotka pitkäksi ajaksi olemme syrjään jättäneet.

Oli noin neljän aika iltapäivällä. Erämaassa oli hiljaista, usva alkoi hitaasti nousta joesta, jossa se saari oli, mihin Rosenholz, Fabian ja José olivat asettuneet.

Suuria haapoja ja salavia kasvoi Rio Gilan rannoilla pyssyn kantaman päässä mainitulta saarelta. Puut olivat niin lähellä rantaa, että niiden juuret ulottuivat kauvaksi veteen. Puiden välissä oli reheviä pajupensaita ja köynnöskasvia. Mutta melkein saarta vastapäätä oli aukea paikka, jossa ei mitään kasvullisuutta ollut.

Tähän olivat villien hevosten ja puhvelien laumat raivanneet tiensä, kun tulivat joelle juomaan. Saaresta voi siis tämän avonaisen paikan yli nähdä kauvaksi arolle.

Tuon pikku saaren olivat alkujaan muodostaneet puunrungot, joiden juuret olivat tarttuneet pohjaan. Muita puita oli tarttunut tähän esteeseen; muutamissa oli vielä lehdet ja oksatkin, toiset olivat aikoja sitten kuivuneet, juuret olivat kietoutuneet toisiinsa, ja näin oli lautta muodostunut. Se oli tapahtunut jo aikoja sitten, sillä nousuveden irroittamaa ruohoa oli tarttunut oksien väliin ja siten täyttänyt aukot. Tuulen tuoma tomu oli vielä muodostanut ikäänkuin maankamaraa tälle uivalle saarelle.

Saaren rannoilla kasvoi vesikasvia. Meheviä pensaita, kahilaa ja vihertävää salavaruohoa oli kasvanut runkojen väliin ja muutamia suuria salaviakin kohosi sen syvimmällä paikalla.

Tämä omituinen lautta oli noin kuuden jalan levyinen ja rotevakin mies voi siinä pensaiden taakse piiloutua.

Aurinko vaipui vähitellen taivaan rannalle ja pensaitten varjot pitenivät. Täten syntynyt miellyttävä vilpoisuus oli houkutellut Fabianin laskeutumaan levolle. Rosenholz näytti vartioivan tätä lyhyttä unta, jota nuorukainen nautti marssin vaivojen perästä, jonka kestäessä he olivat olleet alituisesti vaarassa. José taasen koki vilvoitella itseänsä siten, että kasteli jalkojansa vedessä.

— Katso, sanoi vanha metsästäjä hetken kuluttua jälkimäiselle, tuolla joen toisella rannalla nousee tomu-pilvi ilmaan; siinä on kesyttämätön hevoslauma, joka tahtoo tulla juomaan, ennenkun menee yöksi kaukaisille laidunmailleen. Tuossa ne tulevat koko ylpeässä komeudessaan, jonka Jumala on suonut kesyttömille hevosille, niiden silmät hehkuvat, sieramet ovat levällään, harja liehuu tuulessa. Mielinpä herättää Fabianin, että hän saisi nähdä ja ihailla niitä.

— Anna hänen maata, Rosenholz, sanoi José.

— Mutta tämä komea näytelmä, joka häneltä jää näkemättä! Kuinka iloisina nuo jalot eläimet juoksentelevat, vapaudestaan hurmautuneina.

— Siihen asti, kuin intiaanit ajavat niitä takaa; silloin juoksentelevat ne peloissaan, sanoi José.

— Näetkö, nyt ovat ne juosseet tiehensä yhtä nopeasti kuin myrskyn ajama pilvi. Nyt muuttuu näky; näetkö tuota hirveä tuolla, jonka kiiluvat silmät ja tumma pää tuon tuostakin näkyvät puiden välistä. Se vainuu jotain, se kuuntelee. Tuolla se tulee juomaan. Se on kuullut jotain ääntä, se kohottaa päänsä; noita vesipisaroita, jotka tippuvat sen suusta, voisi luulla valuvaksi kullaksi, kun aurinko kultaa ne tuollaisiksi. Mutta nyt ei poika saa enää maata.

— Anna hänen maata, sanon.

Kanadalaisen pää vaipui miettivänä rinnalle ja hän antautui kaihomielisten unelmien valtaan, luoden salaisen silmäyksen nukkuvaan kasvattipoikaansa. José veti puhvelinnahkaiset saappaansa taasen jalkaansa.

— Kas niin, mitä sanoin. Etkö kuule tuota ilkeää ulvontaa? Hirvi rukka!

— Enkö nyt herätä Fabiania? kysyi kanadalainen.

— Herätä! vastasi espanjalainen.

Ja vanha metsästäjä kosketti nuorukaiseen, lausuttuaan ensin tämän nimen, ettei hän äkillisesti herätessään peljästyisi.

Sarvet pitkin selkää, kaula paisuneena ja pää taaksepäin voidakseen avonaisilla sieramillaan saada tarpeeksi ilmaa suuriin keuhkoihinsa pakeni hirvi nopeasti pitkin aavikkoa. Hänen jäljessään näkyi joukko nälkäisiä susia, toiset valkoisia, mutta useimmat mustia. Nämä pedot ajoivat tavattomalla nopeudella hirveä takaa.

Tämä oli pitkän matkan edellä, mutta hiekkakukkuloilla, joita oli aavikolla, saattoi matkustajan silmä etäällä taivaan rannalla nähdä vartioiksi asetettuja susia, jotka tarkoin pitivät silmällä toveriensa ponnistuksia ajaa hirvi heidän luoksensa. Mutta tuo jalo eläin ei näyttänyt huomaavan tai huolivan niiden siellä olosta, sillä se pakeni yhä sinnepäin.

Kun eläin oli ehtinyt jonkun matkan päähän näistä vartioista, pysähtyi se hetkeksi hengittämään.

Hirvi oli suljettuna yhä ahtaampaan piiriin. Äkkiä kääntyi se takaa-ajavia susia kohti, ja koetti viimeisen kerran hyökätä näitten läpi. Mutta sen ei onnistunut hypätä tuon ulvovan lauman yli, se putosi keskelle joukkoa. Muutamat takaa-ajajista musertuivat sen jalkojen alle, toisia lennätti se kaarena ilmaan. Sitten riensi eläinraukka raahaten erästä sutta joka oli iskeynyt kiinni sen toiseen reiteen, verisenä, kieli suusta riippuvana joen rannalle, vastapäätä sitä paikkaa, jossa nuo kolme metsästäjää katselivat tuota harvinaista ajoa.

— Tämä on kaunista, tämä on ihanaa! huudahti Fabian käsiään taputtaen ja metsästysinnon kuumeessa, joka kaikissa ihmisissä saattaa inhimilliset tunteet vaikenemaan.

— Niin, eikö tämä ole ihanaa, sanoi vanha kanadalainen onnellisena metsästysinnossaan ja nähdessään Fabianin niin iloisena. Odota, lapseni, näemme vielä ihanampiakin näytelmiä. Tässä näet vain kehnoimman osan Amerikan erämaita, mutta jahka pääset Josén ja minun kanssani suurien jokien ja suurien järvien rannoille pohjoiseen…

— Eläin on vapauttanut itsensä vihollisistaan, keskeytti hänet Fabian, se juoksee suoraan jokeen.

Vesi loiskahti korkealle hirven hypätessä jokeen, sitten nähtiin sen pään ja sarvien sukeltavan esiin vaahdosta ja samoin takaa-ajajien, nälästä ja raivosta ulvovien susien, verisine silmineen; muutamat pelkurimmat juoksivat edes takaisin rannalla ja päästivät valittavan ulvonnan.

Hirvi oli nyt aivan lähellä saarta, jossa sen kuoleman-taistelun näkijät olivat, kun rannalla olevat sudet lakkasivat ulvomasta ja pakenivat äkkiä.

— Mitä se on? huudahti José, mistä tuo äkillinen pelko, joka ne valtasi?

José oli tuskin lausunut nämä sanat, ennenkun näkyi toinen näytelmä, joka vastasi hänen kysymykseensä.

— Kumartukaa alas, kumartukaa alas, Jumalan tähden! Piiloutukaa ruohostoon! huudahti hän itse ensimäisenä tehden sen, — intiaanit ovat myöskin metsästämässä.

Ja nyt näkyikin toisia peljättävämpiä metsästäjiä tuolla avaralla metsästys-alalla, joka erämaassa on jokaiselle tulijalle avoinna.

Noin kymmenkunta noita kesyttämättömiä hevosia, joiden kanadalainen ja José äsken olivat nähneet tulevan joelle juomaan, nelisti peljästyneenä poikki aavikon. Muutamat intiaaniratsastajat, jotka ratsastivat satuloimattomilla hevosilla, jotta ne helpommin ja nopeammin juoksisivat, ajoivat peljästyneitä hevosia takaa. Ratsastajat istuivat kyyryissään hevosiensa seljässä, niin että polvet melkein ulottuivat leukaan, joten hevoset voivat liikkua nopeammin. Aluksi näkyi vain kolme intiaania, mutta pian ilmestyi noin parikymmentä. Muutamat olivat varustetut keihäillä, toiset heiluttivat ilmassa lassojaan, ja kaikki päästivät tuon ulvonnan, jolla he ilmaisevat iloaan ja suruaan.

José loi kysyvän silmäyksen kanadalaiseen, ikäänkuin olisi tahtonut häneltä kysyä, oliko hän ottanut lukuun tämän ikävän vaihdoksen tehdäksensä heidän seikkailija-elämänsä rakkaaksi ja miellyttäväksi Fabianille. Ensi kerran tällaisten olojen vallitessa peitti kanadalaisen kasvoja kalman vaaleus. Synkkä, mutta puhuva silmäys oli hänen vastauksensa Josén kysymykseen.

— Tämä merkitsee, ajatteli José, että liian suuri rakkaus ihmisolennon sydämessä, olkoon hän muuten kuinka urhoollinen ja peloton tahansa, saattaa hänet vapisemaan rakastamansa henkilön tähden, ja se siis todistaa, etteivät meidän kaltaisemme seikkailijat saa kiintyä mihinkään tässä maailmassa. Kas vaan Rosenholzia, hänen rohkeutensa vaipuu, kuin olisi hän nainen.

Melkein varmaa sentään oli, ettei edes intiaanin tottunut silmä voinut heidän pakopaikkaansa keksiä. Kun ensimäinen peljästys oli ohi, seurasivat metsästäjät kylmäverisemmin heidän liikkeitään.

Vielä jonkun hetken ajoivat ratsastajat pakenevia hevosia. Epälukuiset esteet, joita on näillä näennäisesti tasaisilla aavikoilla, kuopat, kukkulat, teräväpiikkiset kaktuskasvit, eivät heitä pidättäneet. Hiljentämättä nopeaa ratsastustaan, näitä esteitä välttämättä, ajoivat intiaanit rohkeudella, jota ei mikään voinut ehkäistä. Fabian, joka itse oli rohkea ratsastaja, katseli ihastuksella noiden uskalikkojen ratsastustaitoa, mutta varovaisuus, jota metsästäjien oli käyttäminen piilottaaksensa itsensä intiaaneilta, ehkäisi häneltä suurimmaksi osaksi tuon suurenmoisen, mutta kamalan metsästysnäyn, jonka esineeksi he itsekin helposti voivat joutua.

Ääretön aavikko, joka vielä äsken oli autio, oli äkkiä muuttunut mellastuksen ja hämmingin näyttämöksi. Tuon ahdinkoon pakotetun hirven oli uudelleen täytynyt palata rannalle, josta se tuulen nopeudella pakeni, susien ulvoen ajaessa sitä takaa. Kesyttömät hevoset juoksivat intiaanien edessä, joiden huuto ei ollut vähempi kuin petojenkaan. Kaiku toisti susien ja apahien kamalaa kiljuntaa.

Nähdessään Fabianin, joka hehkuvin silmin seurasi kaikkia näitä meluavia liikkeitä, olematta levoton vaarasta, jonka uhkaama hän ensi kerran oli, koetti Rosenholz turhaan saavuttaa tuon itseluottamuksen, joka hänet oli aina pelastanut.

— Tällaista, alotti hän, eivät kaupunkien asukkaat milloinkaan saa nähdä, tällaista näkee vain erämaassa.

Mutta vastoin hänen tahtoansakin vapisi hänen äänensä ja hän vaikeni, tuntien, että antaisi vuoden elämästään säästääksensä kasvatiltaan tämän. Hänen tuskansa lisääntyi vielä enemmän.

Näky kävi, suuresti muuttumatta, vieläkin juhlallisemmaksi; uusi näyttelijä, jonka osa tuli olemaan yhtä kamala kuin lyhytkin, ilmestyi. Se oli ratsastaja, jonka ystävykset puvusta tunsivat valkoiseksi.

Tuo onneton, jonka intiaanit huomasivat, joutui nyt heidän takaa-ajonsa yksinomaiseksi esineeksi. Kesyttömät hevoset, sudet ja hirvi olivat kadonneet sumuiseen etäisyyteen. Ainoastaan intiaaniratsastajat olivat jäljellä ja muodostivat suuren puoliympyrän, jonka keskellä valkoinen ratsastaja oli. Ollen yksin niin monen vihollisen keskellä loi hän epätoivon ja tuskan katseita kaikille suunnille. Mutta intiaaneja oli kaikkialla, paitsi joen puolella. Tälle suunnalle täytyi hänen paeta, ja äkkiä lähti hän ratsastamaan saarta kohti.

Mutta hetkinen, jonka hän oli epäröinyt minne pakenisi, oli riittänyt päästämään intiaanit lähemmäksi.

— Tuo onneton on hukassa, yrittäköön mitä tahansa, huudahti Rosenholz; hän ei ehdi enää joen ylitse.

— Rosenholz, José, huudahti Fabian, sallimmeko kristityn tulla murhatuksi silmäimme edessä, jos voisimme pelastaa hänet?

José loi kysyvän silmäyksen Rosenholziin.

— Minä olen vastuunalainen sinun hengestäsi, Fabian, niin totta kuin Jumala on, sanoi kanadalainen juhlallisesti, mutta en olisi elämästämme varma, ellemme pysyisi piilossa, kun meitä on vain kolme kahtakymmentä vastaan. Kolmen miehen henki ja etupäässä sinun, Fabian, on kalliimpi kuin yhden, ja sentähden täytyy meidän jättää tuo raukka kohtalonsa huomaan.

— Mutta olemmehan varustuksessa, jatkoi jalomielinen Fabian.

— Olemmeko varustuksessa? kysyi Rosenholz, — nimitätkö tätä heikkoa suojaa, näitä pajupensaita ja kaisloja varustukseksi? Luuletko noitten lehtien kestävän luotia? Ei suinkaan. Vaikka intiaaneja on nyt ainoastaan kaksikymmentä, ei tarvita muuta kuin että laukaus pyssystämme kaataa yhden noista punaisista perkeleistä, ja niin kokoontuu heitä heti satamäärä tänne. Jumala antakoon anteeksi kovasydämisyyteni, mutta se on välttämätön.

Fabian ei enää pyytänyt, kun Rosenholz tämän seikan mainitsi. Se olikin aivan pätevä, eikä Fabian tiennyt, että intiaanien päävoima oli hyökännyt don Estevanin leiriin.

Valkoinen ratsastaja pakeni kuin ihminen, jolla ei ole muuta pelastuksen toivoa kuin hevosensa nopeus. Voitiin jo erottaa hänen kasvonpiirteensä, jotka olivat pelon valtaamat. Hän oli ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päässä joesta, kun erään intiaanin lasso saavutti hänet; onneton tempautui satulasta ja putosi raskaasti maahan.

12.

MUSTALINTU.

Syntyi syvä hiljaisuus tuon riemuhuudon jälkeen, jolla intiaanit tervehtivät onnettoman ratsastajan putoamista. Saarella olevat miehet vaihtoivat hämmästyksen ja säälin silmäyksiä.

— Jumalan kiitos! sanoi Fabian, he eivät ole tappaneet häntä.

Ja vanki nousi todellakin ylös, vaikka oli pudotessaan saanut kolahduksia, ja eräs apahi irroitti häntä ympäröivän lasson.

Rosenholz ja José pudistivat päätään.

— Sitä pahempi hänelle, sillä nyt olisivat hänen kärsimyksensä lopussa, sanoi José; — tuo intiaanien äänettömyys on merkkinä siitä, että he miettivät, millä tavoin tappaisivat hänet. He pitävät paljon ansiokkaampana yhden valkoisen miehen kuin kokonaisen hevoslauman vangiksi ottamista.

Hevosiltaan astumatta ympäröivät intiaanit vangin, joka hämmästyneenä katseli ympärilleen, mutta näki vain liikkumattomia, vaskenkarvaisia kasvoja. Sitten alkoivat he neuvotella keskenään.

Muuan intiaani, joka näytti joukon johtajalta ja joka tummemman ihonsa ja päähineessään olevien mustien höyhenien kautta erosi toisista, astui alas hevosen selästä, ikäänkuin hän ei olisi välittänyt neuvottelusta, vaan hänellä olisi ollut tärkeämpiä tehtäviä. Hän antoi ohjakset eräälle apahille, joka ne kunnioittavasti otti. Sitten tuli päällikkö suoraan saarta kohti. Rannalle päästyään näkyi hän etsivän jälkiä maasta.

Kanadalaisen sydän sykki kovasti, sillä intiaani osoitti selvästi, että hän epäili jotain.

— Ehkäpähän tuo koira, sanoi Rosenholz hiljaa Josélle, vainuaa ihmislihaa?

— Kenties, vastasi José.

Mutta maan olivat leveältä tallanneet rantaan juomaan tulleet hevoset, eikä intiaani voinut siinä ihmisjälkiä keksiä. Sitten lähti hän joen rantaa ylöspäin, jatkaen tarkastustaan.

— Tuo kirottu mies epäilee, sanoi Rosenholz, ja hän on löytävä jäljet puolen penikulman päässä, jossa astuimme jokeen, kahlataksemme tälle saarelle. Sanoinhan sinulle, José, jatkoi kanadalainen hieman katkerasti, että meidän olisi pitänyt mennä veteen kaksi penikulmaa ylempänä, mutta et sinä eikä Fabian myöntynyt, ja minä olin tyhmä suostuessani siihen.

Tämän sanottuaan löi kelpo kanadalainen rintaansa iskun, joka olisi katkaissut tavallisen miehen kylkiluut.

Neuvottelu vangin kohtalosta oli nyt kai päättynyt, sillä äkkiä kuultiin äänekkäitä riemuhuutoja, arvattavasti jonkun intiaanin esityksen johdosta. Mutta ensin oli odottaminen päällikön tuloa ja suostumusta. Eikä tämä ollut kukaan muu kuin sama sotilas, jonka jo olemme tulleet tuntemaan Mustalinnun nimellä.

Tämä jatkoi tarkastelujaan rannalla ja käveli jokea ylöspäin. Ehdittyänsä sille paikalle, jossa Rosenholz tovereinensa oli astunut jokeen saarelle kahlataksensa, ei hän enää epäillyt vakoojan ilmoitusta ja päätti käyttää sitä hyväksensä.

Heti, kun Mustalintu oli varmistunut metsästäjäin saarella olosta, palasi hän hitain askelin joukkonsa luo. Ensin kuunteli hän, mihin päätökseen intiaanit olivat tulleet, vastasi muutamalla sanalla ja viittasi kädellään, että heidän tuli odottaa; sitten lähti hän hitain askelin joen rannalle, annettuansa käskyn viidelle ratsastajalle, jotka heti poistuivat täyttämään saamaansa käskyä.

Vesikasvit rehottivat vihannuudessaan, tuulen henki sai saaren rannalla olevien salavien heikot oksat liikkumaan, mutta saari näytti yhtä autiolta kuin silloinkin, jolloin se oli avoin ainoastaan taivaan linnuille ja juomaan tuleville puhveleille ja hevosille. Intiaania ei tämä näennäinen hiljaisuus voinut pettää.

Intiaani teki kädestään puhetorven ja huusi puoleksi espanjan, puoleksi intiaanien kielellä:

— Pohjoisen valkoiset soturit saavat näyttäytyä; Mustalintu on heidän ystävänsä, ja samoin hänen johtamansa soturit.

Nämä sanat kuullessaan tarttui Rosenholz Josén käsivarteen. Hän ja José olivat ymmärtäneet intiaanin sanat.

— Mitä vastaamme tuolle koiralle? kysyi hän.

— Emme mitään, vastasi José lyhyesti. Kaislikossa suhiseva tuuli olikin ainoa vastaus, minkä intiaani sai.

Mustalintu jatkoi kuitenkin:

— Kotka voi apahien silmiltä salata jälkensä ilmassa, vesiputouksesta nouseva lohi ei jätä uomaa jälkeensä, mutta erämaan kautta kulkeva valkoinen mies ei ole kotka, eikä lohi.

— Eikä aasikaan, mutisi José, aasi nyt voisi ilmaista itsensä äänellään.

Intiaani kuunteli taasen, mutta José lausui sanansa niin hiljaa, etteivät ne kuuluneet.

— Pohjoisen valkoisia soturia, alkoi Mustalintu taasen tyynesti, on ainoastaan kolme. Heitä on vain kolme kahtakymmentä vastaan, ja punaihoiset antavat kunniasanansa, että tahtovat olla heidän ystäviään ja liittolaisiaan.

— Mihinkähän tuo intiaani tahtoo meitä houkutella? sanoi kanadalainen hiljaa Josélle.

— Antaa hänen jatkaa, niin saamme kuulla, vastasi José, hän ei ole vielä lopettanut, sen huomaan.

— Kun valkoiset soturit saavat tiedon Mustanlinnun aikeista, tulevat he esiin piilostaan, jatkoi apahi-päällikkö, ja sen vuoksi ilmaisen ne nyt. Etelän valkoisilla miehillä ei ole sama kieli, eikä sama Jumala. Apahien käsissä on koko leirillinen etelän sotureita.

— Sitten käy kullanetsijäin nolosti, sanoi Rosenholz.

— Jos pohjan soturit tahtovat yhdistää pitkät pyssynsä intiaaneihin, niin saavat he heidän kanssaan jakaa ne aarteet ja hevoset, jotka ovat etelän miesten, sekä heidän päänahkansa, ja sitten tanssivat intiaanit ja valkoiset heidän ruumiittensa ympärillä.

Rosenholz ja José katsahtivat kummastuneina toisiinsa.

— Kuules tuota pakanaa! sanoi Rosenholz suutuksissaan.

Käyttäen intiaaneille omituisia vertauksia, jatkoi hän:

— Hän luulee jaguaria sakaaliksi. Jollei Fabian olisi täällä, niin pyssyni luoti antaisi vastauksen.

Mutta intiaania ei näiden kolmen miehen vaitiolo pettänyt; hän oli varma siitä, että he olivat saarella.

— Yhtä helppoa on, alkoi hän taasen, seurata valkoisten jälkiä kuin aavikkojen puhvelin. Puhvelin jäljet ilmaisevat intiaanille sen ijän, lihavuuden tai laihuuden, sen juoksun nopeuden vieläpä päivänkin, milloin se on paikalla ollut. Uivan kätkyen, kaislikon takana on siis mies, yhtä väkevä kuin puhveli, ja pitempi kuin pisin pyssy; hänen kanssaan on puoleksi etelästä, puoleksi pohjoisesta kotoisin oleva soturi, sekä nuori soturi etelän rotua, mutta näiden liitto ensinmainitun kanssa todistaa, että he ovat etelän valkoisten vihollisia, sillä heikompi etsii aina väkevämmän ystävyyttä ja on sen puolella.

— Noiden koirien tarkka-älyisyys on hämmästyttävä, sanoi Rosenholz Josélle.

— Sanot niin, kun se on mairittelevaa sinulle, vastasi José, jonka itserakkautta oli loukattu.

— Odotan valkoisen vastausta, jatkoi Mustalintu kuunnellen. Kuulen, lisäsi hän, ainoastaan kohisevan virran ja tuulen, joka sanoo: "Valkoiset luulottelevat paljon, mikä on perätöntä; he luulevat, että intiaanien silmät ovat niskassa, että bisonin jäljet ovat näkymättömät, ettei luoti pysty kaislikkoon." Mustalintu nauraa tuulen vastaukselle.

— Kas vaan! sanoi José; intiaani puhuu selvää kieltä, hän sanoo, mitä on sydämellään; eipä ollut hullumpaa, että tahtoi meistä liittolaisia.

— Voi, huudahti kanadalainen surullisesti, jospa olisimme astuneet jokeen kaksi penikulmaa ylempänä. — Hyljätystä ystävästä tulee peljättävä vihollinen.

Nyt viittasi Mustalintu vankia astumaan lähemmäksi. Valkoinen teki käskyn mukaan. Päällikkö viittasi sormellaan saarta ja näytti avonaista paikkaa kaislikossa.

— Voiko valkeanaaman pyssystä sattua luoti tuonne ruohostoon.

Mutta vanki käsitti vain nuo muutamat espanjalaiset sanat, jotka intiaani sekotti äidinkieleensä, ja seisoi ääneti, vapisevana. Silloin lausui Mustalintu muutaman sanan eräälle soturilleen, joka antoi valkoiselle pyssyn, ja nyt hän viittoen selitti vangille, mitä tahdottiin. Onneton kullanetsijä tähtäsi, mutta pelko saattoi koko hänen ruumiinsa niin vapisemaan, ettei hän voinut pitää pyssyä vakavana.

— Tuo mies-raukka ei osaa saareenkaan, sanoi José huolimattomasti, ja ellei intiaanilla ole parempaa keinoa saadaksensa meidät puhumaan, niin piru vieköön en lausu sanaakaan, ennenkuin huomenna.

Valkoinen ampui, mutta hänen pyssynsä luoti putosi veteen muutaman tuuman syrjään saaresta.

Mustalintu nyökäytti halveksivasti; sitten kääntyi hän, etsien katseellaan jotain.

— Niin, sanoi José, etsi sinä vaan luotia ja ruutia sotilaittesi keihäitten ja jousien joukosta.

Juuri kun José oli lausunut nämä lohduttavat sanat, palasivat nuo viisi ratsastajaa, jotka olivat poistuneet päällikön käskystä; he olivat kiireestä kantapäähän varustetut, heillä oli pyssyjä ja jousia. He olivat uudestaan noutaneet aseensa, jotka olivat panneet pois, voidaksensa helpommin ajaa takaa hevosia, ja taasen poistui viisi ratsastajaa.

— Asia alkaa käydä arveluttavaksi, sanoi Rosenholz surullisesti.

— Jos hyökkäisimme heidän päällensä, kun heitä on vain viisitoista, sanoi José.

— Ei, sanoi kanadalainen, olkaamme ääneti ja hiljaa, intiaani ei ole varma vielä.

— Niinkuin tahdot.

Ja José alkoi tähystellä puiden takaa.

Intiaanipäällikkö otti itse pyssyn ja meni rannalle.

— Mustanlinnun käsi ei vapise kuin kuivunut ruoho tuulessa, sanoi intiaani, kohotti pyssynsä ja ojensi sen saarta kohti; pyssy oli vakavana ja liikkumattomana hänen voimakkaissa käsissään. — Mutta ennenkuin intiaani ampuu, jatkoi hän, odottaa hän vastausta saarelle piiloutuneilta valkoisilta; hän laskee sataan asti.

— Mene minun taakseni, Fabian, sanoi Rosenholz.

— Ei, minä jään tähän, sanoi Fabian päättävästi. Minä olen nuorin; en saa peljätä vaaraa, vaan koetan suojella teitä.

— Lapsi, sanoi kanadalainen, etkö näe, että minun ruumiini on joka taholta kuutta tuumaa leveämpi sinun ruumistasi. Jos tekisin mielesi mukaisesti, tarjoaisimme intiaanin pyssylle kahdenkertaisen maalin.

Saattamatta kaislan korttakaan liikahtamaan konttasi kanadalainen Fabianin eteen.

— Antakaa olla näin, sanoi José tyynesti; ei ole ihmisellä ollut jalompaa kilpeä kuin tuon jättiläisen sydän, joka nyt on levoton teidän tähtenne.

Intiaanipäällikkö kuunteli laskiessaan pyssy kädessä, mutta, paitsi veden solinaa, kaikkialla vallitsi syvä äänettömyys.

Mustalintu ampui, puun oksia lensi ilmaan, mutta kun metsästäjät olivat polvillaan toistensa takana, eivät he tarjonneet erittäin suurta pilkkaa; luoti lensi heidän ohitsensa vähän matkan päästä.

Mustalintu odotti hetken, sitten huusi hän:

— Intiaani on erehtynyt, hän huomaa erehdyksensä ja etsii muualta valkoisia sotureita.

— Kukapa sitä uskoisi, sanoi José; tuo koira on asiastaan varmempi kuin ennen. Kiusaaja päästää meidät hetkeksi, kunnes on murhannut tuon raukan, eikä se kauvan kestä, sillä valkoisen tappaminen on näytelmä, jota intiaani ei pitkälle heitä.

— Mutta emmekö voisi mitään tehdä tuon onnettoman hyväksi, jota kauhea kidutus odottaa, sanoi Fabian.

— Siitä ei puhumistakaan; toivon kuitenkin, että jokunen odottamaton seikka tulee avuksemme, sanoi kanadalainen luotuaan Joséhen silmäyksen. Mitä José sanoneekin, on sentään mahdollista, että intiaani epäilee, mutta jos näyttäymme, ei hän enää epäile.

Hän kävi miettiväksi.

— Liittäytyminen noihin perkeleihin, vaikkapa se tapahtuisikin itse don Estevania vastaan, olisi kurjaa pelkuruutta. Mutta mitä tehdä… mitä tehdä, lisäsi hän surullisesti.

Toinenkin pelko teki hänet levottomaksi. Hän oli nähnyt Fabianin antautuvan suuriin vaaroihin, kun hänen verensä kuohui. Mutta omasiko Fabian tuon kylmäverisyyden, tuon tyynen rohkeuden, joka ei pelkää kuolemaa, ei tulistu?

Äkkiä lausui kanadalainen päättävästi:

— Kuule Fabian, voinko sinulle puhua miehen tavoin? Eivätkö sanat, jotka kuulet, saa vertasi pelosta hyytymään?

— Miksi epäilette rohkeuttani? sanoi Fabian teeskentelemättömästi, mutta lempeästi moittivalla äänellä. Mitä sanottekin, kuuntelen sitä vaalenematta; mitä teettekin, sen minäkin teen vapisematta.

— Don Fabian on oikeassa, José! huudahti kanadalainen. Kas kuinka hänen silmänsä hehkuvat rohkeudesta.

Sydän riemuitsevana painoi hän Fabianin rinnoillensa ja jatkoi juhlallisesti:

— Ei ole ennen kolme miestä ollut niin suuressa vaarassa kuin me; vihollisemme ovat seitsemän kertaa lukuisammat meitä. Vaikka jokainen meistä kaataisikin kuusi noita koiria, ovat he sittenkin lähes yhtä lukuisat kuin mekin.

— Olemme kerran ennenkin sen tehneet, sanoi José.

— Sitten teemme sen toisenkin kerran, huudahti Fabian.

— Hyvä, lapseni, sanoi Rosenholz, mutta mitä tapahtuneekin, niin emme elävänä antaudu noiden pirujen käsiin. Katso tänne, Fabian, lisäsi hän äänellä, johon koetti saada enemmän lujuutta ja samalla vetäen tupestaan pitkän, leveän puukon, — jos me ruuditta ja ampumaneuvoitta olisimme heidän käsiinsä joutumaisillamme ja jos tämä ase kädessäni olisi ainoa pelastuskeino, mitä sanoisit?

— Sanoisin: iske isäni, kuolemme yhdessä!

— Niin, niin! huudahti kanadalainen sanomattomalla riemulla katsellen sitä, joka häntä nimitti isäkseen, — täten ei meidän tarvitsisi erota.

Ja hän ojensi Fabianille liikutuksesta vapisevan kätensä, jota nuorukainen kunnioittavasti suuteli; kanadalaisen silmät loistivat hellyydestä.

— Tapahtukoon mitä tahansa, sanoi hän, niin emme eroa; Jumala on auttava meitä, koetamme pelastaa tuon onnettoman.

— Toimeen siis! huudahti Fabian.

— Ei vielä, ei vielä, lapseni, katsokaamme ensin, mitä he aikovat vangillensa.

Tämän keskustelun aikana olivat intiaanit vieneet pois vangin, kuitenkin sitomatta. He pysähtyivät kahden pyssynkantaman päähän rannalta. Valkoinen seisoi jonkun matkan päässä riviin asettuneista kiusanhenkistään.

— Nyt huomaan, mitä he aikovat tehdä, sanoi Rosenholz; tiedän sen yhtä hyvin, kuin jos olisin ollut neuvottelussa läsnä. He aikovat koetella, ovatko tuon onnettoman polvilihakset sitkeämmät kuin hänen kätensä. Nuo perkeleet aikovat huvitella itseään ajojahdilla.

— Miten? kysyi Fabian.

— He päästävät vankinsa vähän edelle, kun hän merkin saatuansa on lähtenyt pakoon. Sitten rientävät intiaanit hänen peräänsä keihäät ja tapparat kädessä. Jos valkoisella on nopeat jalat, ehtii hän ennen intiaania joelle ja sitten huudamme hänet uimaan tänne. Muutamat pyssyjemme laukaukset suojelevat häntä, niin että hän pääsee ehjänä tänne. Muu on meidän asiamme. Mutta jos pelko lamauttaa hänen jalkansa, niinkuin se äsken sai hänen kätensä vapisemaan, niin ensimäkien intiaani, joka hänet saavuttaa, ruhjoo hänen päänsä tapparallaan, tai lävistää hänet keihäällään, mutta sentäänkin teemme mitä voimme.

Tällä hetkellä palasi viisi viimeksi poistunutta intiaania varustuksineen ja yhtyi tovereihinsa.

Fabian tarttui kiivaasti pyssyynsä ja loi syvän säälin katseen onnettomaan valkoiseen, joka tuijottavin silmin ja kauhistuneena odotti, mitä tuleva oli. Oli juhlallinen hetki, sillä ihmisjahti oli alkava.

Saarella, samoin kuin rannallakin, odottivat kaikki merkkiä tuskallisella jännityksellä, kun Mustalintu äkkiä viittasi kädellään, että tuon inhottavan ajon alku oli vieläkin siirrettävä. Hän viittasi ensin sotilaittensa avojalkoihin ja sitten valkoisen jalassa oleviin puolisaappaisiin.

Nyt istui valkoinen maahan, ja alkoi hitaasti ja vitkallisesti riisua saappaitansa; ehkäpä hän tahtoi voittaa vielä jonkun hetken.

— Voi noita koiria, noita kirottuja! huudahti Fabian.

Rosenholz laski kätensä hänen suullensa.

— Vait, sanoi hän, älä liian aikaisella itsesi ilmaisemisella riistä tuolta onnettomalta viimeistä toivoa, mikä hänellä on. Älä riistä häneltä suojaa, minkä hänelle voimme antaa, jahka hän on ehtinyt lähemmäksi.

Fabian oivalsi että kanadalainen oli oikeassa ja ummisti silmänsä, ettei hänen tarvitsisi nähdä tuota kauheaa näytelmää, joka nyt alkoi.

Vihdoinkin oli valkoinen taasen pystyssä ja intiaanit, jotka jo olivat juoksuasennossa, näyttivät ahmivan häntä silmillään. Mustalintu löi käsiään yhteen.

Karjuntaa, mikä seurasi tätä merkkiä, ei voi verrata muuhun kuin jaguarilauman ulvomiseen, kun ne ajavat hirveä takaa. Vanki-raukka tosin näytti omaavan hirven nopeuden, mutta takaa-ajajat olivat tiikerin tavoin heti hänen kintereillään.

Vanki juoksi kuitenkin sen ennakkomatkan avulla, mikä hänellä oli, osan matkasta vaurioitta. Mutta sitten ehti hän kiviröykkiöön, joka haavoitti hänen jalkojaan, kaktuskasvien terävät piikit tunkeutuivat hänen ihoonsa ja saivat hänet horjumaan. Vielä oli hän kuitenkin hieman edellä takaa-ajajistaan, kun muuan intiaani yhdellä hyppäyksellä saavutti hänet ja raivoissaan pisti häntä keihäällään. Se ei kuitenkaan sattunut, vaan ase osui onnettoman kyljen ja käden väliin ja intiaani, joka iskunsa voimasta kadotti tasapainonsa, kaatui maahan.

Gayferos — se oli valkoisen nimi — näytti hetkisen epäröivän, ottaisiko maasta pudonneen keihään. Mutta itsensä säilyttämisen vaisto pani hänet jatkamaan juoksuansa. Tämä epäröiminen oli hänelle tuhoa tuottava.

Metsästäjät seurasivat jännityksellä noita eri tapauksia kilpailussa, jossa yksi oli kahtakymmentä vastaan. Äkkiä välähti tomupilvessä, jonka juoksijat olivat liikkeelle panneet, tappara Gayferoksen pään päällä, hän kaatui ja vieri samaa vauhtia rannalle asti.

Kanadalainen tahtoi ampua, ja ainoastaan pelko, että surmaisi sen, jota tahtoi suojella, pidätti häntä. Hetkisen kuluttua hajoitti tuuli tomupilven. Rosenholz ampui mutta myöhään; intiaani, jonka metsästäjän luoti kaatoi maahan, heilutti kädessään onnettoman vangin veristä päänahkaa.

Tähän odottamattomaan laukaukseen, jota seurasi kanadalaisen ja Josén sotahuuto, vastasivat intiaanit kiljunnalla. He poistuivat kuitenkin nyt ruumiilta näyttävän uhrinsa äärestä. Pian nähtiin tuon onnettoman, verisenä, pääkallo paljaana, nousevan ylös, horjuvan muutamia askeleita eteenpäin ja vihdoin väsyneenä vaipuvan maahan.

Kanadalainen vapisi vihasta.

— Jospa hänellä, huudahti hän, vielä on rahtunenkin henkeä, jos hänen päänahkansa vain on riistetty, sillä siitä ei aina kuole, niin pelastamme hänet. Jumala olkoon siihen todistajana!

13.

INTIAANIEN VIEKKAUS.

Kun kanadalainen vannoi tämän jalon valan, tuntui hänestä, kuin olisi rukoileva ääni kuulunut hänen korvaansa.

— Eikö tuo onneton huuda meitä apuun? sanoi hän.

Ja ensi kerran kohotti hän päänsä yli kahilan. Nähdessään ketunnahkalakin, joka peitti jättiläisen päätä, ja tuon pitkän raskaan pyssyn, jota hän heilutteli yhtä keveästi kuin pajukeppiä, tunsivat apahit pelottavimman vihollisensa pohjoisesta ja väistyivät kummastuneina taaksepäin tämän näyn nähdessään. Rosenholz loi vakavan silmäyksen rannalle, jossa Gayferos oli ja josta apahit olivat poistuneet. Tuo mies-raukka anoi heikolla äänellä apua ja ojensi vapisevat kätensä kanadalaista kohti.

Intiaani, joka oli hänen päänahkansa riistänyt, piti sitä vielä kuollessaan suonenvedon tapaisesti puristetuissa käsissään.

Tämän kamalan näyn nähdessään nousi kanadalainen ylös, näyttäen jättiläisvartalonsa koko pituudessaan.

— Ruoduttainen tuli noita koiria vastaan, sanoi hän, älkääkä unhottako, etteivät he saa meitä elävinä.

Tämän sanottuaan astui hän päättävästi veteen. Se olisi ulottunut jokaisen muun pään yli, mutta ylti ainoastaan kanadalaisen hartioihin. Hänen pyssynsä piti vihollisen loitolla.

— Antakaa minun ampua ensin, sanoi José Fabianille; minulla on vakavampi käsi kuin teillä, ja minun kiväärini kantaa toista vertaa pitemmälle kuin teidän. Mutta tehkää samoin kuin minäkin ja tähdätkää. Heti kun joku noista koirista liikahtaa, jätätte minun huolekseni tehdä hänet kykenemättömäksi meitä vahingoittamaan.

Hehkuvin silmin tarkasteli José vihollisia, jotka pysyivät loitolla, uhkaillen pyssyllään milloin yhtä, milloin toista; hän oli valmiina vähimmänkin vihollisuusilmauksen huomattuaan ampumaan.

Kanadalainen kahlasi eteenpäin ja vesi rupesi jo madaltumaan, kun muuan intiaani ojensi pyssynsä ampuaksensa rohkean metsästäjän. Mutta laukaus Josén pyssystä esti hänet siitä ja indiaani kadotti aseensa, kaatuipa itsekin.

— Nyt on teidän vuoronne, Fabian! sanoi José, heittäytyen maahan seljälleen, ladataksensa siinä pyssynsä, metsästäjäin tavan mukaisesti.

Fabiankin ampui nyt, mutta hänen kätensä ei ollut niin vakava, eikä hänen pyssynsä kantanut niin loitolle, joten se intiaani, johon hän oli tähdännyt, päästi ainoastaan raivokkaan äänen, kaatumatta maahan. Muutamia nuolia lensi kohti kanadalaista, mutta hän väisti ne alas kumartumalla, tai syrjään kääntymällä, ja siksi kun hän verrattomalla kylmäverisyydellä astui rannalle, oli José ehtinyt ladata pyssynsä ja oli valmiina ampumaan. Intiaanit epäröivät hetken mitä tekisivät ja tätä käytti kanadalainen hyväksensä, nostaaksensa Gayferoksen ylös.

Onneton piti kiinni pelastajansa ruumiista, mutta hänellä oli tarpeeksi mielenmalttia, jättääksensä kanadalaisen kädet vapaiksi. Taakka seljässään, astui Rosenholz taasen veteen, nyt kuitenkin takaperin. Kerran vain pamahti hänen pyssynsä, ja siihen vastasi eräs intiaani kuolemanhuudolla. Viholliset katselivat hämmästyksestä liikkumattomina tuon rohkean miehen paluumatkaa, jota suojelivat Josén ja Fabianin pyssyt, ja pian laski voitokas Rosenholz tunnottoman Gayferoksen saarelle.

— Nyt on kaksi noista koirista tehty taisteluun kelpaamattomiksi, lausui jättiläinen. Nyt meillä on muutaman hetken aselepo. Nyt, Fabian, näit, mitä etuja on ruoduttaisesta tulesta. Ne koirat ovat tällä kertaa saneet kyllänsä. Et sinä niin huonosti alottanut, ja voinpa vakuuttaa, että sinusta tulee hyvä ampuja, kun olet saanut tällaisen pyssyn.

Heidän saavuttamansa voitto näkyi hälventäneen kanadalaisen synkät mietteet. Kääntyen Gayferokseen, joka surkeasti valitti, sanoi hän:

— Ehdimme liian myöhään pelastaaksemme päänahkanne, poikani, mutta älkää huolehtiko, ei se paljon haittaa. Minulla on useita ystäviä, jotka ovat samassa tilassa kuin tekin, eikä se heitä haittaa, säästävätpä vielä tukanleikkaajankin palkan, siinä kaikki. Olette jäänyt henkiin, se on pääasia, ja nyt pidämme huolta, että pelastuksenne on täydellinen.

Gayferoksen omista vaatteista reväistiin muutamia repaleita, joista tehtiin yksinkertainen side; päälaelle pantiin salavan kosteita lehtiä. Kun side oli valmis, pestiin hänen kasvonsa verestä puhtaaksi, eikä enää häntä katsoessa voinut huomatakaan haavaa.

— Näetkö, sanoi kanadalainen Fabianille, sillä hän ajatteli yhä, miten saisi aina pitää kasvattinsa luonansa, — sinun täytyy oppia tuntemaan erämaiden elämän tarpeet ja intiaanien tavat. Ne roistot ovat nyt uhraamalla kolme joukostansa saaneet nähdä, mihin kelpaamme, ja peräytyneet takaisin neuvotellaksensa, eivätkö viekkaudella voisi toimittaa, mitä väkivallalla eivät voineet. Kuules vain, kuinka hiljaista on äskeisen melun jälkeen.

Ja todellakin oli äänetön yksitoikkoisuus taasen vallannut erämaan. Haapojen lehdet vain iltatuulessa humisivat ja laskeutuvan auringon säteistä sai joen vesi vilkkaita värivaihdoksia. Hiekkainen kenttä rannalla, joka äsken oli ollut sellaisen temmellyksen näyttämönä, oli nyt hiljainen, kuin tyynen järven pinta.

— Mitä tuumit, José? Heitä on nyt vain seitsemäntoista, sanoi kanadalainen tyynellä äänellä.

— Jos heitä olisi vain seitsemäntoista, vastasi José, niin tulisimme kyllä toimeen heidän kanssaan, mutta jos he saavat apua…

— Meidän täytyy kuitenkin koettaa, vaikkapa se on vaarallistakin; henkemme on Jumalan huomassa, vastasi Rosenholz, tullen uudelleen levottomaksi Fabianin tähden. — Sanokaapas, ystäväni, jatkoi hän, kääntyen Gayferokseen, ettekö kuulu don Estevanin joukkoon?

— Tunnetteko hänet? kysyi haavoitettu heikolla äänellä.

— Kyllä. Mutta mitenkä poistuitte niin loitolle leiristä?

Haavoitettu kertoi, että hän don Estevanin käskystä oli lähtenyt etsimään eksynyttä opasta ja sitten eksynyt itsekin, jolloin kesyttömiä hevosia pyydystävät intiaanit olivat hänet huomanneet. — Mikä on tuon oppaan nimi? kysyi Fabian.

— Cuchillo.

Fabian loi tarkoittavan silmäyksen Rosenholziin.

— Niin, tuumaili metsästäjä, hyvinkin luultavaa on, ettei epäluulosi tuota teeskentelevää pirua vastaan ole perätön ja luultavasti opastaa hän heitä kultalaaksoon; mutta, lapseni, olemmehan itsekin lähellä sitä, kun vain vapaudumme noista kirotuista intiaaneista. Kun vain kerran olemme sinne asettuneet, niin suoriudumme kyllä heistä, vaikka heitä olisi sata.

Tämän kuiskasi hän Fabianin korvaan.

— Vielä sananen, sanoi kanadalainen haavoitetulle, ja sitten saatte olla rauhassa; paljonko väkeä on don Estevanilla?

— Kuudenkymmenen miehen vaiheilla.

Kun kanadalainen oli saanut tietää, mitä halusikin, valeli hän vielä kerran haavoitetun kuumeista ja polttavaa päätä raikkaalla vedellä; tästä sai onneton heti helpotusta ja kun melkoinen verenvuoto oli häntä heikontanut, vaipui hän pian syvään, horrosmaiseen uneen.

— Nyt täytyy meidän miettiä asioitamme, sanoi kanadalainen, mutta ensin rakennamme varustuksen, joka paremmin kuin nuo lehdet suojelee meitä luodeilta ja nuolilta. Oletteko laskenut, montako pyssyä intiaaneilla on?

— Seitsemän, ellen erehdy, sanoi José.

— Kymmentä meidän siis on vähemmän pelkääminen. Täytyy kuitenkin valmistautua vastustamaan hyökkäystä molemmilta rannoilta, sillä arvattavasti kiertävät he toisellekin rannalle ja saattavat meidät kahden tulen väliin.

Se puoli saarta, joka oli intiaanien hallussa olevan rannan puolella, oli riittävästi suurien juurakkojen suojassa, jotka ikäänkuin hakuliaitaus kohosivat maasta, mutta toinen puoli, josta hyökkäys luultavasti uudistettaisiin, oli vain tiheän, mutta heikon kahila- ja pajupensaston suojelema.

Josén avulla ja erinomaisilla käsivoimillaan kiskoi kanadalainen saaren molemmista päistä suuria oksia ja muutamia puunrunkoja, jotka virta äskettäin oli ajanut rannalle. Pian olivat taitavat metsästäjät varustaneet heikoimmat ja uhatuimmat kohdat yksinkertaisella, mutta tukevalla aitauksella, joka ehkä suojelisi saaren puolustajia monesta haavasta.

— Näetkö, Fabian, sanoi Rosenholz, sinä olet yhtä hyvässä turvassa näiden puunrunkojen takana kuin kivilinnassa. Ainoastaan ne luodit voivat sattua sinuun, jotka ammutaan meihin rannalla olevista puista, mutta kyllä minä pidän huolen siitä, ettei yksikään noista roistoista pääse niiden latvaan.

Kanadalainen hieroi käsiään iloissaan, kun oli rakentanut sellaisen suojelusmuurin Fabianin ja surman väliin, ja sitten määräsi hän nuorukaisen parhaiten suojellulle paikalle.

— Huomasitko, kysyi Rosenholz Josélta, kuinka saari notkahti perustuksia myöten joka ponnistuksella, minkä teimme taittaaksemme oksan tai kiskoaksemme kannon?

— Kyllä sanoi José, luulinpa, että koko saari irtautuisi paikaltaan.

Mutta molemmat metsästäjät huomasivat vaaran hetken lähenevän ja että aselepo oli lopussa ja pitkä, julma taistelu alkamassa.

Kanadalainen kehoitti molempia tovereitansa mahdollisimman tarkasti säästämään ampumatarpeitaan. Sitten neuvoi hän Fabiania, miten tämä tähtäisi, paremmin osataksensa. Tämän tehtyään pusersi hän vavisten Josén kättä, ja tämä vastasi sydämellisesti tähän; vihdoin sulki hän sanomattomalla hellyydellä, samoin kuin sinäkin päivänä, jolloin heidät meritaistelu erotti, Fabianin sydämellensä. Tämän inhimillisen heikkouden ilmauksen jälkeen asettuivat saaren puolustajat paikoilleen niin tyyninä ja kylmäverisinä, kuin mikä intiaani tahansa.

Muutamia hetkiä kului, jolloin vain sairaan raskaat henkäykset ja veden loiske saaren rannoilla olivat ainoat äänet, jotka häiritsivät luonnon hiljaisuutta tällä hetkellä, jolloin aurinko oli katoamaisillaan.

Joen pinta, rannalla olevien puiden latvat, kaislikkokin olivat metsästäjäin tarkan huomion esineinä, sillä yö monine vaaroineen läheni nopeasti. — Nyt on hetki, jolloin yön pahat henget virittävät ansojaan, hetki, jolloin nuo jaguarit ihmishaamussa etsivät saalistaan, sanoi Rosenholz vakavasti.

Ei kukaan vastannut näihin sanoihin, jotka pikemmin tuntuivat ääneen lausutulta ajatukselta, kuin huomioon otettavalta varoitukselta.

Pimeni vähitellen. Rannalla kasvavat pensaat saivat haaveellisen muodon, jollaisen hämärän epäselvä kajastus luo esineisiin. Puiden vihannuus muuttui tummiksi, kylmiksi värivivahduksiksi, mutta tottumuksesta oli molemmilla metsästäjillä intiaanien tarkka silmä, eikä mikään voinut pettää heidän tottuneita aistimiaan, kun he huolellisesti vartioivat.

— José, alkoi metsästäjä matalalla äänellä, eikö sinustakin tunnu, ikäänkuin tuo pensas — hän osoitti erääseen pajupensaasen — olisi saanut toisen muodon ja tullut suuremmaksi?

— Kyllä, sanoi José, pensas ei enää ole samanmuotoinen.

— Katsohan tuonne, Fabian, jatkoi kanadalainen, eikö sinunkin nuorelle, terävälle silmällesi näytä ikäänkuin tuon pajupensaan vasemman puoliset oksat ja lehdet eivät olisi sellaisessa asemassa kuin ne ovat luonnostaan?

Nuorukainen taittoi kahilan syrjän ja katseli tarkasti Rosenholzin viittaamaa paikkaa.

— Melkeinpä voisin sen vannoa, sanoi hän, mutta…

Hän vaikeni, jatkaen tarkastusta.

— No, näetkö mitään muuta? kysyi kanadalainen.

— Näen tuolla, vastasi Fabian, noiden salavien välissä pensaan, jota ei äsken ollut siellä.

— Niin, jatkoi kanadalainen, sellaisiksi muututaan, kun eletään kaukana suurista kaupungeista; huomataan seudun pienimmätkin esineet, jotka usein ovatkin arvokkaita merkkiä. Sinä Fabian olet luotu metsäelämään.

José tähtäsi mainittuun pensaasen.

— José käsittää vajaatkin viittaukset, jatkoi Rosenholz; hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että intiaanit ovat käyttäneet illan taittaakseen oksia ja tehdäkseen niistä siirrettävän suojuksen; mutta he halveksivat todellakin liian paljon valkoisia, joista kuitenkin kaksi kykenisi opettamaan heille sotajuonia, joita eivät vielä tunne. Jätä tuo pensas Fabianin haltuun, lisäsi hän Joséhen kääntyen, hän voipi siihen helpommin osata, ja ammu sinä noihin oksiin, joiden lehdet alkavat kuihtua, sillä niiden takana on intiaani. Tähtää keskelle, Fabian, keskelle, lisäsi hän vilkkaasti.

Kaksi laukausta ammuttiin saarelta yhtä aikaa, niin että kuuluivat yhdeltä. Tehty pensas putosi ja metsästäjät näkivät punaisen ruumiin horjuvan sen takana.

José, Fabian ja Rosenholz heittäytyivät seljälleen. Molemmat ensinmainitut latasivat pyssynsä, kolmas oli valmiina ampumaan.

Luotia lensi metsästäjäin pään päällitse, niin että lehtiä ja oksia putoili ja intiaanien ulvonta vihloi heidän korviaan.

Rosenholz nousi paikaltaan ja laskeusi polvilleen. Aurinko loi viimeisiä säteitään puiden latvoihin, synnyttäen niihin kummallisia värivivahduksia.

— Pitäkää varanne, lapset, sanoi hän, näen tuossa erään haavan lehtien liikkuvan, eikä niitä pane tuuli liikkeelle. Varmaankin on joku veitikka kiivennyt haapaan.

Luoti, joka sattui erääseen puun runkoon saarella, todisti metsästäjän oikein arvanneen.

— Perhana, meidän täytyy menetellä vieläkin sukkelammin ja saada intiaanit paljastamaan itsensä enemmän.

Näin sanoen riisui hän takkinsa ja lakkinsa, jotka ripusti erään puun oksalle. Fabian katseli tarkasti hänen puuhiaan.

— Jos nyt olisi, sanoi Rosenholz, valkoisia sotamiehiä vastassani, niin asettuisin takin viereen, sillä sotamies tähtäisi takkiin, mutta kun olen tekemisissä intiaanien kanssa, täytyy asettua takin taakse, sillä punaihoista ei petetä niinkuin sotilasta, vaan ampuu hän takin viereen. Laskeudu alas, Fabian, ja sinäkin José; antakaa minun nyt toimia; pian saatte kuulla luotien suhisevan oikealle ja vasemmalle ohi tuon maalitaulun.

Kanadalainen laskeusi polvilleen takkinsa taakse, valmiina ampumaan. Hän ei ollut luulossaan pettynyt. Pian repivät intiaanien luodit lehtiä ja oksia puista molemmin puolin takkia, mutta tapaamatta kanadalaista tai hänen toveriaan, jotka olivat vetäytyneet syrjään.

Metsästäjä ampui nyt erääseen haavan oksaan, jossa näkyi jotain punaista, joka muiden silmille olisi näyttänyt syksyiselle lehdelle; ja ennenkuin pamaus oli tauonnut kuulumasta, vieri intiaani oksalta oksalle, niinkuin kypsä hedelmä, johon raesade on sattunut.

Tähän kanadalaisen mestarilaukaukseen vastasi raivokas ulvonta, joka kuului niin kamalalta, että täytyi olla rautainen hermosto sitä kestääkseen vapisematta. Haavoitettukin, jota eivät edelliset laukaukset olleet herättäneet, heräsi, vapisevalla äänellä mutisten:

— Virgen de los dolores! (Tuskien neitsyt). Luulisipa koko parven tiikeriä ulvovan. Pyhä neitsyt, auta minua!

— Kiittäkää häntä, keskeytti kanadalainen; nuo roistot saattavat ulvonnallaan säikäyttää sellaisen vasta-alkajan, kuin te olette, mutta ei vanhaa metsäsissiä. Olette iltasin kuullut sakaalien ulvovan toisillensa metsässä, kuin niitä olisi sata, vaikkei ole muuta kuin kolme tai neljä. Intiaanit tekevät samoin kuin sakaalit ja pistänpä vaikka veikkaa, ettei heitä ole tusinaa useampaa noiden puiden takana. Voi, jospa saisin heidät kahlaamaan jokeen, niin ei ainoakaan pääsisi kyläänsä kertomaan tappiostaan.

Ikäänkuin äkillinen mielen johde olisi hänet vallannut, käski Rosenholz toverinsa laskeutumaan seljälleen. Pensaat, kahila ja puun rungot suojelivat heitä tarpeeksi.

— Niinkauvan kuin tässä lepäämme, olemme turvassa, sanoi hän; — meidän tulee vain tarkastella puiden latvoja, sillä sieltä voivat he meihin osata. Ammumme vasta, kun näemme jonkun kiipeävän puuhun, mutta muuten olemme aivan hiljaa. Nuo roistot eivät tahdo poistua ilman meidän päänahkojamme ja siksi tulevatkin tänne ennemmin tai myöhemmin…

Tähän päätökseen näytti taivas saattaneen metsästäjän, sillä tuskin olivat he laskeutuneet maahan, kun luoti- ja nuolisade sattui kahilaan ja pensaisiin; nekin oksat, joiden takana he äsken olivat olleet, murtuivat. Kaikki luodit ja nuolet suhisivat heidän päällitsensä. Äkkiä tempasi kanadalainen takin ja lakin alas, ikäänkuin hän itse olisi kaatunut ja tuon näennäisesti murhaavan tulen jälkeen vallitsi saarella mitä syvin hiljaisuus.

Tätä hiljaisuutta seurasi raju riemuhuuto, jonka taasen laukaukset keskeyttivät. Mutta saari pysyi yhtä äänettömänä nytkin.

— Eikö yksi niistä nouse puuhun? sanoi José.

— Nousee, mutta älkäämme vastatko hänen laukauksiinsa; älkäämme liikkuko, vaan olkaamme kuin kuolleita. Jumalan nimessä uskaltakaamme tämä koe. Hän astuu alas ja kertoo seuralaisilleen nähneensä neljä ruumista saarella.

Vaikka suuri vaara liittyi tähän sotajuoneen, hyväksyttiin kanadalaisen ehdotus ja kaikki pysyivät liikkumatta, tarkastellen intiaanin liikkeitä. Varovasti kiipesi soturi oksalta oksalle, kunnes oli päässyt niin korkealle, että voi nähdä saaren yli.

Oli vielä niin valoisa, että saarelle voitiin nähdä intiaanin kaikki liikkeet. Kun hän oli ehtinyt tarpeeksi korkealle, kurkisti hän saarelle. Hän ei näyttänyt hämmästyvän, nähdessään makaavat. Hän kuitenkin epäili jotain juonta, sillä rohkeasti, huolimatta hänen puussa kuolleen toverinsa muistosta, paljasti apahi koko ruumiinsa ja tähtäsi saarelle. Sitten laski hän kiväärinsä nosti sen taasen ja tähtäsi. Näin teki hän useaan kertaan, mutta metsästäjät eivät liikahtaneet enempää kuin todelliset ruumiit. Intiaani päästi riemuhuudon.

— Hai tarttui koukkuun, sanoi Rosenholz.

— Kyllä tunnen sen koiran, sanoi José, ja ellen saata hänelle yhtä kamalaa hetkeä kuin hän meille, on syynä se, että luoti, jonka hän aikoo meille, estää minut siitä.

— Se on Mustalintu, sanoi Rosenholz; — hän on samalla rohkea ja älykäs.

Intiaani ojensi taasen pyssynsä kohti ruumiita; hän tähtäsi yhtä tyynesti kuin ampuja, joka kilpailussa toivoo palkintoa, kunnes hän vihdoin päätti ampua. Luoti irroitti pirstaleen eräästä puun rungosta Josén pään vieressä, ja se haavoitti häntä otsaan.

José ei liikahtanut enempää kuin puu, johon hän nojasi; hän sanoi vain:

— Kirottu punanahka! Kyllä pian maksan sinulle. Muutamia veren tippoja pirskahti kanadalaisen kasvoille.

— Onko kukaan haavoitettu, kysyi hän.

— Mitätön naarmu vain, sanoi José. — Jumalan kiitos!

Intiaani päästi uuden riemuhuudon ja kiipesi alas puusta. Metsästäjät hengittivät jälleen.

Vielä ei kuitenkaan heidän juonensa ollut täydellisesti menestynyt. Intiaanit epäilivät vielä, sillä pitkä äänettömyys syntyi.

Aurinko meni mailleen, lyhyt hämärä levitti varjonsa luontoon, kuu valaisi veden pintaa; punaihoisista ei kuulunut hiiskaustakaan.

— He haluavat meidän päänahkojamme, mutta eivät ole varmoja asiastaan, sanoi José, pidättäen haukotustaan, sillä aika tuntui hänestä pitkältä.

— Kärsivällisyyttä, sanoi kanadalainen, intiaanit ovat korppikotkien tapaisia: vasta sitten uskaltavat he ryhtyä ihmisruumiiseen, kun se on ruvennut mätänemään. Apahit tekevät samoin. Ja me asetumme kaislikon taakse vartioimaan.

Metsästäjät alkoivat tarkastella. Hetkisen näytti vastainen ranta aivan autiolta; pian nähtiin kuitenkin intiaanin suurinta varovaisuutta käyttäen koettelevan metsästäjäin kärsivällisyyttä, jos jokunen juoni olisi ollut kätkettynä; sitten yhtyi häneen toinen ja molemmat lähenivät rantaa enenevällä luottamuksella. Vihdoin nähtiin kuun valossa kymmenen soturia.

— Indiaanit kahlaavat, jos heidät oikein tunnen, peräksytin joessa, sanoi Rosenholz; sinä Fabian tähtäät ensimäistä, José keskelle, ja minä annan viimeisen edelliselle osansa. Siten erottaa heidät aukko, eivätkä he voi yht'aikaa päästä saarelle, ja me tulemme helposti toimeen heidän kanssaan. Sitten alkaa taistelu mies miestä vastaan; sinä Fabian sillä aikaa, kun me puukkoinemme heitä odotamme, lataat meidän pyssymme ja annat ne meille; kiellän sinua äitisi nimessä hyökkäämästä.

Kun kanadalainen antoi nämä käskyt, astui roteva soturi jokeen ja hänen jäljessään yhdeksän lisäksi. Kaikki kahlasivat he varovasti, eikä loiskekaan heitä ilmoittanut. Olisi luullut heitä henkien maailmasta tulleiksi varjoiksi, jotka veden pinnalla liehuivat.

14.

KAMALA YÖ.

Intiaaneista varmaan tuntui kuin olisi kuolon hiljaisuus vallinnut saarella, sillä metsästäjät pidättivät hengitystänsäkin, ja sentään lähenivät apahit mitä suurimmalla varovaisuudella. Jonon ensimäinen oli saapunut paikalle, jossa vesi alkoi syvetä. Se oli Mustalintu; viimeinen intiaani oli tuskin rannalta astunut. Nyt oli hetki, jolloin kanadalaisen tuuma oli täytäntöön pantava.

Fabian aikoi juuri Josén suureksi harmiksi ampua jonon johtajaa, kun Mustalintu äkkiä sukelsi veteen; lieneekö hän sitten aavistanut jotain vaaraa, tai varoittiko metsästäjäin pyssyn piippuihin sattunut kuunsäde häntä.

— Ampukaa! huudahti Rosenholz.

Samassa kaatui jonon viimeinen mies veteen; kaksi, joihin Fabian ja José olivat tähdänneet, horjui vielä muutaman askeleen eteenpäin vedessä, joka kuitenkin pian kuljetti heidät pois.

José ja kanadalainen olivat heittäneet pyssynsä taaksensa, jotta Fabian sopimuksen mukaan lataisi ne uudelleen. Itse olivat he nousseet ja seisoivat puukko kädessä rannalla taistellakseen mies miestä vastaan.

— Apahia on vielä seitsemän, huudahti ukkosen äänellä kanadalainen, joka paloi halusta saada tuhota heidät viimeiseen mieheen, ja jonka intiaani-inho heräsi uudelleen, kun hän näki heidät. Uskaltavatko he tulla noutamaan kahden valkoisen päänahkaa?

Mutta päällikön katoaminen ja kolmen toverin kuolema oli saanut heidät suunniltaan; he eivät tosin paenneet, mutta pysähtyivät epäröivinä ja liikkumattomina kuin kuun valaiseman veden pinnan puoliksi salaamat kalliosärkät.

— Ruumiiltako vain punaiset soturit voivat riistää päänahan? lisäsi José pilkallisesti nauraen. Ovatko apahit korppikotkia, jotka silpovat ainoastaan kuolleita? Tulkaa sitten tänne korppikotkat, te pelkurit naiset! karjasi hän, nähdessään vihollisten nopeasti rientävän rannalle.

Äkkiä huomasi hän selällään kelluvan ruumiin, mutta sen hehkuvat silmät osoittivat, ettei se ollut kuollut, vaikka ojennetut kädet ja ruumiin liikkumattomuus antoivat aihetta sellaiseen otaksumaan.

— Don Fabian, pyssyni pian! Tuossa on Mustalintu, joka luulottelee olevansa kuollut ja antaa virran viedä itseään.

José otti pyssyn Fabianilta ja tähtäsi vedessä kelluvaa. Mutta paitsi silmiä, jotka hehkuivat kuin tuli, ei ainoakaan jäsen järkähtänyt.

José laski pyssynsä alas.

— Minä olen erehtynyt, sanoi hän ääneen. Valkoiset eivät tuhlaa ruutiansa kuolleisiin, niinkuin intiaanit, eivätkä ammu ruumiita.

Ruumis kellui vielä selällään, ojennetuin käsin; virta vei sitä hiljaa rantaa kohti!

José otti pyssynsä ja tähtäsi uudelleen, nyt huolellisemmin kuin edellisellä kerralla, sitten laski hän pyssynperän taasen maahan ja vasta kun luuli intiaanipäällikön kylliksi tuskaa kärsineen, ampui hän, jonka jälkeen Mustalintu sukelsi.

— Parempi olisi ollut, jos heti olisit tappanut hänet, sanoi Rosenholz. Voi! huudahti hän, polkien jalkaansa, mitä nyt on tekeminen. Toivoin, että olisimme saaneet tapetuksi nuo rosvot, toisen toisensa perästä, ja nyt täytyykin alkaa alusta. Emme saata kahlata joen yli heitä tappamaan.

— Ja se kuitenkin olisi viisain tuuma.

— Niin kauvan kuin Fabian on luonani, en milloinkaan saata siihen suostua, vastasi Rosenholz matalalla äänellä, muuten olisin jo paennut vastaiselle rannalle; sinä tunnet intiaanit liian hyvin, tietääksesi, että nuo koirat miettivät vain kostoa.

José kohautti jäykästi olkapäitään; hän tunsi yhtähyvin kuin kanadalainenkin intiaanien kostonhimon.

— Olet oikeassa, vastasi hän, mutta meidän täytyy päättää, pakenemmeko, vai jäämmekö tänne.

— Jos olisimme kahden, emme tarvitsisi montakaan minuuttia ehtiäksemme toiselle rannalle. Tosin nuo seitsemän ratsastajaa saavuttaisivat meidät, mutta me kahden voittaisimme heidät kyllä, sillä olemmehan vaikeampaakin kokeneet.

— Olisi se sentään parempi kun jäädä tänne piiritetyksi kuin ketut, jotka savulla ja rikillä tukahutetaan luoliinsa.

— Aivan niin, sanoi Rosenholz ajatuksiinsa vaipuneena, mutta entä Fabian — ja tuo raadeltu mies-raukka, jota emme voi kiusaajilleen jättää; he ovat jo tarpeeksi häntä raadelleet! Jättäkäämme ainakin pako-yrityksemme siksi, kun kuu on laskeutunut ja tullut pimeä yö.

Ja ukon pää vaipui rinnoille surumielisenä, mikä suuresti vaikutti Joséhen. Sitten loi hän katseen taivaalle, jossa kuu kulki hitaasti tähtien peittämän taivaanlaen poikki.

— Olkoon menneeksi, sanoi José, asettuen toverinsa viereen. Mutta katso! Viisi tikkua on pistetty maahan, lisätkäämme kolme, niin tulee kahdeksan. Kaksitoista heitä siis on vielä hengissä. Mutta me näimme ainoastaan kymmenen joessa. En luule erehtyväni otaksuessani, että Mustalintu on lähettänyt kaksi puuttuvaa apua hakemaan.

— Se on kyllä mahdollista, vastasi Rosenholz. Molemmatkin keinot, tänne jääminen ja pakeneminen, ovat yhtä vaarallisia.

Kun metsästäjät olivat päättäneet yksinkertaisen ateriansa, johon kuului auringon paisteessa kuivattua lihaa ja karkeita maissijauhoja, lankesivat kuun säteet vinommin veden kalvoon ja varjot peittivät puun latvoja.

Oli jo tunti kulunut intiaanien yrityksestä päästä saarelle ja vaikkei ainoakaan ääni häirinnyt yön hiljaisuutta, kuunteli kuitenkin José, joka oli ollut vaipuneena ajatuksiinsa samoinkuin Rosenholz, levottomana.

— Eikö tuo kirottu kuu ensinkään laske? sanoi hän. Olen levoton; minusta tuntuu kuin tuntisin aaltojen loiskivan jalkojeni alla, eikä se ääni tule virran pyörteistä; ei ne ole puhveleitakaan, jotka näin myöhään tulevat juomaan.

Näin sanoen nousi hän ylös, katseli tarkoin jokea ylhäälle ja alhaalle, pitkin sen juoksua, mutta molemmin puolin nousi usva, peittäen kaikki läpinäkymättömällä verholla. Amerikan öiden viileys, joka seuraa päivän hehkuvaa kuumuutta, tihentää siten maan ja auringon lämmittämän veden haihtumisen tiheiksi pilviksi.

— Minä en sumulta näe mitään, sanoi José. Vähitellen vaimeni tuo epämääräinen ääni, jonka José oli kuullut, ja taasen muuttui kaikki tyyneksi ja hiljaiseksi. Kului jälleen pitkä aika, kuu laski yhä alemmaksi, tähtisikeröt kääntyivät taivaan laella, luonto uinaili vienossa levossa, kun saaren puolustajat yhtäkkiä kauhistuivat ja katselivat hämmästyneinä toisiinsa.

Molemmilta rannoilta kajahti yht'aikaa niin valtava, läpitunkeva ja kestävä ulvonta, että kun se vihdoinkin taukosi, molempien rantojen kaiku toisti sen useaan kertaan.

Nyt ei voinut pakoa ajatellakaan. Intiaanit piirittivät saarta molemmin puolin. Molemmat metsästäjät olivat kyllin kokeneet sitä epäilläksensä.

— Nyt saa kuu laskea! huudahti José. Sanoinhan epäileväni noita kahta kadonnutta intiaania ja kuulemaani ääntä; intiaanit silloin kahlasivat joen poikki. Ken tietää, suuriko joukko meitä piirittää.

— Samapa se, sanoi kanadalainen synkästi, sata korppikotkaako näykkii hengettömiä ruumiitamme, vai sata intiaania ulvoo niiden ympärillä.

— Olet oikeassa! Asiain näin ollen ei paljoudesta ole lukua, mutta tästä tulee riemun päivä intiaaneille.

— Ethän toki alota kuolinvirttäsi, niinkuin intiaanit, kun he pylväisiin sidottuina lukevat uhreiltaan riistämänsä päänahat.

— Miksi en? Onhan se hyvä tapa; helpommin kuolee sankarikuoleman, kun muistaa eläneensä miehenä.

— Ensin täytyy meidän miettiä, kuinka kuolisimme kristittyinä, sanoi Rosenholz.

Hän veti Fabianin luokseen ja jatkoi:

— En voi täysin selittää, mitä unelmissani sinulle aijoin, rakas lapseni. Olen puoleksi raakalainen, puoleksi sivistynyt, ja unelmani ovat sen mukaisia.

— Toisinaan, jatkoi hän, tahdoin sinulle antaa maailman kalleudet, säätysi ja arvosi ja siihen lisäksi kultalaakson aarteet; toisinaan pidin parhaimpana erämaan kauneudet, jotka ympäröivät ihmistä hänen laskeutuessaan levolle ja tervehtivät häntä ylösnoustessa; mutta, voin vakuuttaa, aina ajattelin, etten milloinkaan hylkäisi sinua. Täytyykö meidän nyt käydä kuolemaan? Täytyykö sinun, vielä niin nuorena, reippaana, pulskana, kantaa sama kohtalo kuin vanhuksenkin, jota ei maailma kaipaa?

— Kenpä maailmassa minusta pitäisi, ellei teitä olisi, sanoi Fabian hellästi, mutta hänen äänensä oli, huolimatta heidän epätoivoisesta tilastaan, yhtä vakava kuin ennenkin. Ennenkuin löysin teidät, oli maa poveensa sulkenut kaikki, joita rakastin, ja ainoa, joka heidät voi korvata, olitte te. Miksi siis tahtoisin viipyä maailmassa?

— Sinulla on tulevaisuutta, lapseni, tulevaisuutta, jota nuoriso toivoo yhtä innokkaasti, kuin janon vaivaama hirvi vettä…

Tässä vanhan metsästäjän surulliset mietteet keskeytti kaukaisten laukausten ääni. Tällä hetkellä intiaanit hyökkäsivät don Estevanin leiriin. Laukaukset ilmaisivat, että siellä raivosi kiivas taistelu. Tunnemme sen päätöksen. Laukausten joukosta kuului saaren vastaiselta rannalta kova ääni.

— Kuunnelkoot valkoiset! sanoi se.

— Se on tuo Mustalintu roisto, sanoi José, tuntien hänen äänensä.

Kaksi sotilasta tuki haavoitettua päällikköä.

— Miksi kuuntelisimme? huusi José äkeällä äänellä, lausuen sanat sekaisin espanjan ja apahien kielellä; valkoiset nauravat Mustanlinnun uhkauksille ja halveksivat hänen lupauksiansa.

— Olkoon! sanoi intiaani, valkoiset ovat urhoollisia, mutta he tarvitsevatkin koko rohkeutensa. Etelän valkoisten kimppuun hyökätään juuri; miksi eivät pohjan valkoiset taistele heidän kanssaan?

— Kun sinä, pikimusta lintu, olet heidän vihollisensa ja kun eivät leijonat metsästä yhdessä sakaalien kanssa; jälkimäiset osaavat vain kiljua, kun leijona repii ja nielee. Pidä hyvänäsi, roisto! Luulenpa, että se oli oikein intiaanien tavoin lausuttu, lisäsi José suuttuneella äänellä.

— Hyvä, sanoi päällikkö, valkoiset menettelevät kuin voitetut intiaanit. Mutta kotka nauraa matkijalinnun haukkumasanoille; tämä matkii kaikkia ääniä, eikä kotka viitsi hänen kanssaan puhua.

— Kenen kanssa se sitten tahtoo puhua? kysyi José, jota ei tämä vastaus lepyttänyt.

— Hän tahtoo puhua jättiläisen kanssa, veljensä lumivuorten kotkan kanssa, joka ei viitsi matkia muiden lintujen kieltä.

— Mitä hänestä tahdot? kysyi kanadalainen.

— Intiaani haluaa kuulla, kuinka pohjan soturi anoo henkeänsä.

— Anon sinulta muuta, sanoi Rosenholz.

— Minä kuuntelen, sanoi intiaani.

— Jos vannot sotilaan kunnian nimessä, esi-isäisi luiden kautta, säästäväsi kolmen toverini hengen, niin tulen yksin ja aseettomana luoksesi ja saat riistää päänahkani. — Tästä hän iloitsee, lisäsi Rosenholz matalammalla äänellä.

— Oletko hullu, Rosenholz! huudahti José hypäten ylös kuin haavoitettu tiikeri.

Fabian riensi hänen luoksensa.

— Jos astutte askeleenkin, mennäksenne intiaanien luo, niin pistän puukon rintaani, sanoi nuorukainen kiivaasti.

Rajun metsästäjän sydämeen koski syvältä, kun hän kuuli näiden kahden rakastamansa miehen lausuvan näin. Intiaani oli vaiti, hän mietti varmaan.

Kun vaitioloa oli hetken kestänyt, alkoi intiaani:

— Mustalintu haluaa, että pohjan soturi anoo häneltä henkeänsä ja valkoinen anoo kuolemaa. He eivät ymmärrä toisiansa. Minun tahtoni on, että pohjan mies jättää toverinsa; sitten vannon sotilaan kunnian nimessä ja esi-isieni luiden kautta, ettei mitään pahaa tapahdu hänelle, mutta ainoastaan hänelle. Noiden kolmen täytyy kuolla.

Rosenholz ei viitsinyt vastata tähän ehtoon, joka oli vieläkin häpeällisempi kuin alkuperäinen, jolloin päällikkö tahtoi yhtyä metsästäjiin yhdessä hyökätäksensä meksikolaisten leiriin. Intiaani odotti turhaan vastausta, mikä hyväksyisi tai hylkäisi hänen ehdotuksensa. Sitten jatkoi hän:

— Valkoiset kuulevat nyt viimeisen kerran kuolinhetkeensä asti päällikön äänen. Sotilaani ovat kaikilta tahoilta piirittäneet saaren. Intiaanien verta on vuotanut, ja se vaatii kostoa. Valkoisten veri on nyt vuotava. Mutta intiaani ei halua tätä verta, kun se hehkuu sotaisesta innostuksesta, hän ottaa sen vasta, kun se on kauhusta jähmettynyt ja nälän heikontama. Hän ottaa valkoiset elävinä, ja kun hänellä on ne hallussaan, ei sotilaina, vaan nälkäisinä koirina, jotka ulvovat, saadakseen kuivan puhvelin luun, silloin on intiaani vuodattava näiden ihmisten sydänveren, jotka pelko ja kärsimykset ovat eläimiksi muuttaneet. Heidän nahastansa tekee intiaani satulan ratsulleen, heidän päänahkansa ripustaa hän jalustimiinsa ja hevosensa selkään kostonsa voiton merkiksi. Sotilaani piirittävät saarta neljätoista päivää ja jos tarvitaan, yhtä monta lisäksi, anastaaksensa valkoiset.

Nämä uhkaukset lausuttuansa katosi intiaani puiden taakse, eikä lausunut enää mitään. Mutta José ei tahtonut, että intiaani luulisi heidän peljästyneen ja huusi niin tyynesti, kuin kuohuva vihansa myönsi:

— Koira, joka et osaa muuta kuin haukkua, valkoiset halveksivat sinun tyhjiä sanojasi, vaikka ne uhkaaviltakin kuuluvat; valkoisten ruumiittenkin näkeminen karkoittaisi unesi.

Tässä tukahutti kiukku Josén äänen, ja kun ei hän enää voinut puhua, teki hän halveksivan liikkeen.

Kaikuva ivanauru seurasi Josén vastausta, mutta iloiten siitä, että oli saanut pitää viimeisen sanan, istui hän keveällä mielin. Rosenholz näki intiaanin uhkauksista ainoastaan hänen urhoollisen ja uhraavan tarjouksensa hylkäämisen.

— Voi, sanoi tuo jalo ukko huoahtaen, jos olisitte antanut minun toimia, olisin järjestänyt kaikki molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Nyt on liian myöhäistä; älkäämme siis enää siitä puhuko.

Kuu oli laskenut; pyssyjen kaukaiset pamaukset olivat tauonneet, ja nyt vallitseva äänettömyys ja pimeys vaikutti, että nuo kolme ystävystä aivan hyvin tunsivat, kuinka helppo heidän olisi ollut päästä toiselle rannalle, elleivät intiaanit olisi saaneet apua; olisivatpa he voineet kuljettaa mukanaan raadellun kullanetsijänkin. Tämä oli vielä vaipuneena kuumeentapaiseen tilaan, eikä tiennyt mistään, mitä ympärillään tapahtui.

— Meillä on siis, alotti José, ensin katkaisten saarella vallinneen äänettömyyden, neljätoista päivää aikaa. Tosin meillä ei ole runsaasti muonavaroja, mutta tiedän millä voimme hädän poistaa: kalastamme ajankuluksi ja saadaksemme jotain pureskelemista.

Mutta Josén pila ei voinut poistaa synkkiä ryppyjä kanadalaisen otsalta.

— Täytyy käyttää hetket, mitkä meillä on päivän koittoon, sanoi Rosenholz.

— Mihin? kysyi José.

— Pakenemiseen. Mihin muuten?

— Ja miten se käy laatuun?

— Siinäpä pulma onkin, vastasi Rosenholz. Osaat kai uida, Fabian?

— Mitenkä muuten olisin voinut pelastua vesiputouksen hyrskyistä?

— Aivan oikein. Luulenpa pelon saattavan pääni pyörälle. Ehkäpä voimme kaivaa reijän saaren läpi ja laskeutua siitä veteen. Nyt on niin pimeä, että voimme päästä maihin intiaanein meitä näkemättä hyvän matkan päässä tästä. Odottakaahan, teen kokeen, ennenkuin alotamme.

Näin sanoen tempasi kanadalainen irti puun rungon tuosta luonnollisesta lautasta, joka oli heidän pakopaikkanaan. Rungon kuhmuinen pää oli ihmispään kaltainen. Vanha metsästäjä laski varovasti puun jokeen, ja pian alkoi tuo tumma esine hitaasti liikkua. Tarkoin seurasivat sitä ystävät silmillään jonkun hetken, ja vasta kun se oli kadonnut pimeään, alotti kanadalainen puheen.

— Näette, sanoi hän, että taitavaa ja varovaa uimaria ei voida huomata enemmän kuin tuota puutakaan. Ei ainoakaan intiaani ole liikahtanut.

— Totta kyllä, sanoi José, mutta kukapa takaa, etteivät apahit osaa erottaa ihmistä puun rungosta? Ja eräs meistä ei osaa uida.

— Kuka sitten?

José viittasi haavoitettuun, joka unissaan valitti tuskiaan, ikäänkuin hänen suojelushenkensä olisi ilmaissut hänelle, että hänet aijottiin jättää intiaanein käsiin.

— Olkoon, sanoi Rosenholz epäröiden, mutta onko tuon henki sen arvoinen kuin Mediana-suvun viimeisen vesan?

— Ei, sanoi José, mutta minä, joka äsken olin melkein sitä mieltä, että jättäisimme haavoitetun oman onnensa nojaan, pidän nyt sitä pelkuruutena.

— Tuolla miehellä, lisäsi Fabian, on ehkä lapsia, jotka itkisivät isäänsä, samoin kuin minäkin samassa tilassa tekisin.

— Se olisi kehno työ, joka tuottaisi meille onnettomuutta, Rosenholz, sanoi José.

Nämät toverinsa sanat kuultuaan, peräytti kanadalainen ehdotuksensa. Hän sanoi:

— Olkoon niin, Fabian, lähde sinä matkalle, tie on avoinna sinulle, sinä olet hyvä uimari; minä jään tänne Josén kanssa suojelemaan tätä miestä, ja jos kuolemme tänne, kuolemme ilomielin, tietäen täyttäneemme velvollisuutemme ja auttaneemme sinut pakoon.

Fabian puisti kieltäen päätänsä.

— Toistan, sanoi hän, etten tahdo elää ilman teitä molempia, jään siis luoksenne.

— Mutta mitä tehdä? kysyi kanadalainen surullisesti.

— Miettikäämme, niin, miettikäämme! sanoivat José ja Fabian yhtaikaa.

Onnettomuudeksi oli nyt asema sellainen että kaikki inhimilliset ehdotukset olivat mahdottomia panna toimeen; tila oli niin toivoton, että ainoastaan ihmistä väkevämpi käsi voi heidät pelastaa. Turhaan pimeni yö yhä enemmän usvan saetessa; päätös, etteivät jättäisi haavoitettua, esti metsästäjiä pakenemasta. Pian loivat intiaanien pitkin rantoja tekemät nuotiot punaisen valonsa veteen ja valaisivat jokea pitkät matkat.

Tämän tähden oli mahdoton panna käytäntöön kanadalaisen ehdottamaa pelastuskeinoa, vaikkapa he olisivat aikoneetkin, mutta sitä ei kukaan ajatellutkaan. Ellei nuotioita, joiden kajastus levisi jokeen, olisi ollut, niin olisi molemmilla rannoilla vallitsevasta syvästä äänettömyydestä voinut tulla siihen päätökseen, että ihmiset olivat jättäneet rannat sillä ei ainoatakaan vihollista näkynyt, ei ainoakaan ihmisääni häirinnyt yön hiljaisuutta.

Joesta nousevat usvat tihenivät yhä ja peittivät saarta yhä enemmän. Rannat näyttivät väistyvän yhä kauvemmaksi, kunnes ne vihdoin kokonaan katosivat; nuotiot näyttivät usvassa epämääräisiltä vaaleilta valopilkuilta, puiden latvat tuntuivat liehuvan heidän päällään kuin jonkunlaiset sumuolennot.

15.

INTIAANIEN LÄHETTI.

Mutta katsokaamme nyt Mustanlinnun hallussa olevalle rannalle.

Intiaanien molemmille rannoille veden valaisemiseksi sytyttämät nuotiot loivat niin kirkkaan ja lavealle ulottuvan valon, että ahdinkoon saatetut metsästäjät eivät voineet paeta. Jokaisen nuotion ääreen oli intiaani asetettu vartiaksi. Hänen täytyi pitää nuotiota vireillä ja samalla tarkoin ottaa huomioon, mitä tapahtui saarella. Mustalintu, jonka olkapään Josén luoti oli murtanut, istui erään puun juurella ja nojasi siihen; hänen kasvoillaan saattoi nähdä veren himon, jonka hän toivoi tulevan tyydytetyksi, mutta mitään tuskan merkkiä ei näkynyt.

Hänen tuliset silmänsä olivat käännetyt usvan ympäröimään saareen, jossa hän luuli kolmen miehen, joitten verta hän himosi, olevan kovassa tuskassa.

Yön ensi hetkillä voivat intiaanit helposti nähdä, mitä saarella tapahtui, mutta jota tiheämmältä usva ympäröi saarta, sitä vähemmin valaisivat nuotiot jokea. Pian taajeni usva niin, etteivät vartiat voineet nähdä vastaista rantaa; hetken kuluttua ei sieltä näkynyt edes nuotioitten valoa ja vihdoin katosi saarikin usvaan.

Intiaanipäällikkö tajusi, että oli välttämätöntä käydä vieläkin tarkkaavammaksi. Hän kutsui luoksensa kaksi soturia, joihin hän voi luottaa. Toisen käski hän kahlata joen yli, toisen käydä sitä rantaa, jolla hän itsekin oli, viemään hänen käskynsä ja uhkauksensa vartioille.

— Menkää, sanoi päällikkö sotureille, ja sanokaa niille, jotka ovat saaneet toimekseen vartioida noita kristittyjä, että metsän pojilla täytyy olla usvan tähden neljä silmää jokaisella. Sanokaa heille, että jos uni tekisi heidän korvansa kuuroiksi, niin Mustanlinnun tappara lähettää heidät henkien maahan, jossa saavat ikuisesti nukkua.

Molemmat soturit poistuivat täyttämään käskyjä ja palasivat pian ilmoittamaan päällikölle, että hän saattoi olla varma siitä, että hänen käskynsä täytetään.

Intiaanit enensivät tarkkaavaisuuttansa, sillä heitä kiihoitti viha valkoisiin ja palkinnon toivo. He tosin eivät peljänneet kuolemaa, vaikka unikin olisi heidät vallannut — intiaani ei milloinkaan tunne kuoleman pelkoa — mutta heitä pelotti sentään herääminen henkien metsästysmailla, jossa intiaanien uskonnon mukaan unen valtaama soturi ei enää uskalla katsoa ylöspäin.

Tuskin mikään öinen ääni jää huomaamatta intiaanien hienolta kuulolta, samaten kuin heidän terävä katseensakin keksii melkein jokaisen esineen, mutta nyt esti usva äänen levenemisen ja peitti silmältä ympäröivät esineet.

Ummessa silmin, mutta avoimin korvin seisoivat intiaanisoturit liikkumattomina nuotioittensa ääressä ja koettivat, koko luonnon ollessa uneen vaipuneena, pysyä valveilla; tuon tuostakin heittivät he oksan tuleen pitääksensä sitä vireillä ja palasivat sen jälkeen kuuntelevaan asentoonsa.

Niin kului pitkä aika, jolloin ainoa ääni, mikä yössä kuului rannoille ja saarelle, oli kaukaisen vesiputouksen kohina ja kaislan suhina, kun virta sitä taivutti.

Intiaanipäällikkö oli vasemmalla rannalla. Yöilma, joka enensi hänen haavansa kipua, lisäsi samalla hänen sydämensä vihaa. Hänen kasvojansa valaisi nuotion hohde, jonka ääressä hän istui.

Hänen kasvonsa olivat inhottavalla tavalla maalatut ja tuskan, jota hän ei tahtonut näyttää, vääristämät, hänen hurjasti leimuavat silmänsä saivat hänet näyttämään verenhimoiselta epäjumalan kuvalta.

Kuitenkin painuivat, vaikka intiaanit voivatkin aistimiansa hillitä, hänen silmäluomensa kiinni, hänen silmänsä sumenivat ja vasten tahtoansakin valtasi hänet uni.

Jonkun hetken kuluttua nukkui hän niin sikeästi, ettei hän kuullut kuivien oksien rätisevän mokkasiinien alla, eikä nähnyt, että eräs hänen heimonsa intiaani tuli hänen luoksensa.

Liikkumattomana ja suorana kuin bamburuoko odotti siinä verellä tahrattu lähetti; hänen sieramensa olivat levällään, ja hän hengitti raskaasti kuin ihminen, joka on pitkän matkan nopeasti juossut; hän pysähtyi kahden askeleen päähän nukkuvasta, odottaen että pelätty päällikkö avaisi silmänsä ja tekisi hänelle kysymyksiä.

Kun lähetti näki, että päällikön pää vähitellen vaipui rinnalle, päätti hän ilmaista läsnä-olonsa. Ontolla kurkkuäänellä lausui hän seuraavat sanat: — Jos Mustalintu avaa silmänsä, saa hän minun suustani kuulla sanoman, joko ajaa unen loitolle hänestä.

Kun nämä sanat sattuivat intiaanin korvaan, kohotti hän silmäluomiansa, ja hänen tahdon voimansa riitti heti karkoittamaan unen. Häveten, että sotilas oli tavannut päällikön nukkumasta, luuli hän tarvitsevansa puolustaa itseään:

— Mustalintu on menettänyt paljon verta, niin paljon, ettei huomispäivän aurinko ehdi sitä maasta kuivata, ja hänen ruumiinsa on heikompi kuin hänen tahtonsa.

Sitten jatkoi hän:

— Epäilemättä on sinulla jotain tärkeätä minulle kerrottavaa, kun Pantterikissa on valinnut nopeimman juoksijansa sanaa tuomaan.

— Pantterikissa ei enää lähettele mitään sanoja, vastasi intiaani. Valkoisen miehen keihäs on hänen rintaansa tunkeutunut ja hän metsästelee nyt isiensä kanssa henkien maassa.

— Mitäpä siitä? Hän on kuollut voittajana; ennen kuolemaansa näki hän valkoisten koirien pakenevan kaikille suunnille, sanoi Mustalintu.

— Hän on kuollut voitettuna; meikäläisten päinvastoin täytyi paeta, kadotettuaan päällikkönsä ja viisikymmentä kelpo soturia.

Ei paljon puuttunut, ettei Mustalintu, huolimatta haavansa polttavasta tuskasta ja tuosta itsensähillitsemisestä, jota päälliköltä vaaditaan, hypähtänyt ylös tämän odottamattoman uutisen kuultuaan. Hän hillitsi kuitenkin itsensä.

Hän vastasi tyynesti, vaikka vapisevin huulin:

— Ken lähettää sitten luokseni sinut, onnettoman lähetin?

— Sotilaat, jotka tarvitsevat päällikköä, kostaaksensa tappionsa. Mustalintu on tähän asti ollut yhden heimon, nyt hän on koko kansan päällikkö.

Intiaanin tummista silmistä loisti tyydytetty ylpeys. Toisaalta kasvoi hänen valtansa, toisaalta todisti tappio, josta hän oli saanut tiedon, hänen antamansa neuvon järkevyyttä, vaikka muut päälliköt olivat sen hyljänneet.

— Jos pohjoisen pyssyt olisivat yhtyneet meihin, eivät etelän valkoiset olisi voittaneet.

Nyt muisti hän tuon loukkaavan tavan, jolla molemmat metsästäjät olivat hänen ehdotuksensa hyljänneet, ja hänen silmistään loistavaan ylpeyteen sekaantui viha. Hän jatkoi, haavaansa näyttäen:

— Mitäpä haavoitettu päällikkö voi tehdä? Hänen jalkansa eivät kannata häntä, tuskin voi hän pysyä hevosensa satulassa.

— Sidotaan hänet siihen, vastasi intiaani. Päällikkö on samalla päänä ja käsivartena; päällikön veren näkeminen kiihoittaa aina soturia. Neuvottelutuli on tappion jälkeen uudelleen sytytetty. Mustaalintua odotetaan, jotta kuultaisiin hänen äänensä; hänen ratsunsa on valmiina, lähtekäämme siis!

— Ei, vastasi Mustalintu, ei; soturini ovat molemmilta rannoilta piirittäneet valkoiset, joita tahdoin liittooni. Nyt he ovat vihollisia; erään luoti on kuudeksi kuukaudeksi herpaissut käden, joka taistelussa aina oli toimessa ja vaikka minulle tarjottaisiin kymmenen kansan päällikkyys, niin epäisin sen, ja odottaisin vain hetkeä, jolloin veri, jota janoon, vuotaa silmieni edessä.

Mustalintu kertoi nyt Gayferoksen vangiksi ottamisesta, miten kanadalainen oli hänet vapauttanut, hänen, päällikön, ehdotuksen hylkäämisestä ja vihdoin vannomastansa koston valasta.

Lähetti kuunteli häntä vakavana. Hän oivalsi, kuinka tärkeätä oli ryhtyä uuteen taisteluun kullanetsijäin kanssa silloin, kun he voitonriemussaan luulivat olevansa turvatut äkkinäiseltä hyökkäykseltä. Sen vuoksi ehdotti hän Mustallelinnulle, että tämä valitsisi jonkun toisen johtamaan.

Intiaani oli järkähtämätön.

Lähetti ei kuitenkaan vielä ollut toivoton.

— Olkoon, sanoi hän, pian nousee aurinko; odotan kunnes päivä koittaa ja kerron sitten apaheille, että Mustalintu pitää oman kostonhimonsa tyydyttämisen kansansa kunniaa parempana. Sotilaillamme on silloin lyhempi aika säälitellä etevimmän miehensä menettämistä.

— Olkoon minun puolestani, sanoi intiaani sitä vakavammalla äänellä, jota hauskemmalta tämä taitavasti lausuttu mairittelu hänestä tuntui; mutta lähetin täytyy levätä taistelun jälkeen, jonka perästä hän vielä on paljon juossut. Sillä aikaa kuuntelen kertomusta taistelusta, jossa Pantterikissa menetti henkensä.

Lähetti laskeutui jalat ristissä nuotion ääreen, nojasi kyynärpäällään polveensa ja pää nojautui käteen. Levähdettyänsä näin jonkun hetken, katkaisi hän äänettömyyden ja kertoi seikkaperäisesti valkoisten leiriin tehdystä hyökkäyksestä. Hän ei unohtanut mitään, mikä oli omiansa herättämään Mustassalinnussa vihaa meksikolaisia kohtaan.

Kun lähetti oli kertomuksensa lopettanut, laskeutui hän nuotion ääreen ja nukkui tai ainakin näytti nukkuvan. Mutta tällä kertaa pitivät nuo hurjat ja sekanaiset tunteet, jotka raivosivat Mustanlinnun mielessä, päällikön valveilla, eikä hänen tarvinnut ponnistellakaan unen voittamiseksi.

Sillä rannalla, jossa Mustalintu oli, oli nyt yhtä hiljaista kuin saarellakin.

Noin tunnin kuluttua nousi lähetti uudelleen, kääri kokoon puhvelivaippansa, jolla hän oli päänsä suojellut usvalta ja huomasi Mustanlinnun, joka istui samassa asennossa.

— Yön hiljaisuus on korvaani kuiskannut, sanoi lähetti, että niin kiitetyn päällikön, kuin Mustalintu on, täytyy päivän koittaessa saada vihollisensa käsiinsä ja kuulla heidän kuolinvirtensä.

— Soturini eivät voi kävellä vettä myöten niinkuin sotapolulla, sanoi päällikkö; pohjan miehet eivät ole eteläisten kaltaisia, joiden käsissä pyssy on kuin ontto kaislaputki.

— Mustanlinnun vuodattama veri on himmentänyt hänen mielensä selkeyden ja sumentanut hänen silmänsä. Jos hän sallii niin toimin hänen puolestaan, ja hänen kostonsa on aamulla täydellinen.

— Tee se, vastasi päällikkö, mistä kosto tuleekin, on se minulle yhtä tervetullut kuin vieras majaani.

— Hyvä! Pian tuon tänne nuo kolme metsästäjää sekä hänet, jonka päänahka heidän täytyi teille luovuttaa.

Näin sanoen nousi lähetti ja katosi pian usvaan, Mustanlinnun yhä tähystellessä saareen päin.

16.

TULI JA VESI.

Vihollisten ympäröimänä, joita rannan puut heidän luodeiltaan suojelivat, eivät metsästäjät voineet toivoa, että he samoin kuin edellisenä iltana voisivat synnyttää vihollisissa sokean vimman siten, että luodeillaan tappaisivat heistä muutaman. Rosenholz ja José tunsivat aivan hyvin intiaanien taipumattoman itsepintaisuuden, voidaksensa toivoa, että Mustalintu väsyisi hyödyttömään piiritykseen, eikä kieltäisi soturejaan uudistamasta hyökkäystä.

Tämä soturin kuolema taistelukentällä olisi intiaanipäällikön vihalle ollut liian lempeä. Hän tahtoi saada vihollisensa elävänä, tahtoi näännyttää heidän ruumiinsa ja sielunsa nälällä.

Näiden surullisten mietteiden valtaamina eivät metsästäjät puhuneet mitään ja antautuivat mieluimmin kohtalonsa huomaan, kuin koettivat yrittää pakoa, jolloin heidän olisi täytynyt luopua haavoitetusta raukasta. Fabian odotti kuolemaa yhtä tyynenä kuin hänen molemmat toverinsakin; hänen pettyneet toiveensa ja hänet vallannut syvä toivottomuus saattoivat hänet pitämään kuolemaa ase kädessä parempana kuin tuota hidasta ja häpeällistä surmaa, joka heitä intiaanein vankina odotti.

Hän oli ensimäinen, joka päätti katkaista saarella vallitsevan kuolon hiljaisuuden.

Joen molemmilla rannoilla vallitseva rauhallisuus oli kokeneen kanadalaisen ja hänen toverinsa silmissä mitä varmin todistus heidän vihollistensa järkähtämättömästä päättäväisyydestä, mutta Fabianista oli tämä rauhoittava merkki, taivaan armo, jota täytyi kokea hyväksensä käyttää.

— Kaikki ympärillämme lepää nyt, sanoi hän, sekä intiaanit rannalla, että kaikki, kellä eloa on; jokikin näyttää juoksevan hitaammin. Katsokaa vaan, miten nuotioitten valo himmenee. Eikö nyt olisi suotuisa hetki koettaa päästä rantaan.

— Nukkuisivatko intiaanit? sanoi José katkerasti; niin, samaten kuin tuo jokikin, joka näyttää pysyvän alallaan, mutta sentäänkin jatkaa juoksuansa tuntemattomiin kuiluihin, joihin se katoaa. Ennenkuin olette kolmea askelta astuneet jokeen, saatte nähdä intiaanien heittäytyvän siihen teitä takaa ajamaan samoin kuin äsken näitte susien hyppäävän jokeen ajamaan hirveä takaa. Eikö sinulla, Rosenholz, ole parempaa ehdotusta?

— Ei, vastasi kanadalainen lyhyesti ja hänen kätensä etsi Fabianin kättä.

Sitten viittasi hän toisella kädellään haavoitettuun, joka levottomana kääntyili edestakaisin heräämättä.

Tämä liike oli vastauksena Fabianin ehdotukseen.

— Jos ei meillä ole muuta neuvoa, lausui viimeksimainittu, niin voimme ainakin kunnialla kuolla toistemme rinnalla, niinkuin haluammekin. Jos taasen voitamme, niin voimme auttaa tuota onnetonta, joka on nyt suojeltavanamme. Jos taasen menehdymme ei Jumalakaan voi moittia meitä, astuessamme hänen eteensä, siitä että olemme uhranneet ihmisen, jonka hän on suojelukseemme uskonut, kun siinä uhrasimme oman henkemme.

— Ei suinkaan, sanoi Rosenholz; mutta luottakaamme vielä Jumalaan, joka niin ihmeellisesti on meidät yhteen johtanut; mitä ei tänään tapahdu, voipi tapahtua huomenna; muonavaramme riittävät vielä. Uiminen johonkin paikkaan rannalle olisi varmaan kuolemaan antautumista, kun intiaaneja nyt on kolminkertainen määrä. Itse kuolema on vähäpätöinen seikka, sillä se on aina viimeinen apukeino, mitä voimme käyttää, kun vain on puukko kädessämme, jos meidät ehkä vangittaisiin; ja minua kauhistuttavat nuo hirveät kidutukset, joitten alaisiksi silloin joutuisimme. Oi, rakas Fabianini, nuo intiaanit pidentävät ainakin siten, että koettavat saada meidät elävinä käsiinsä, muutaman päivän onnea saada olla seurassasi.

Taasen vallitsi hiljaisuus tuossa toivonsa menettäneessä joukossa. Ajatus saada vielä olla kasvattipoikansa seurassa oli kanadalaisesta samaa, kuin pidennys, joka rikokselliselle ennen mestausta myönnetään, mutta pian tempasi Rosenholz suonenvedon tapaisesti erästä puuta, samoin kuin tuomittu rikoksellinen, joka ajatellessaan pidennystä seuraavaa kamalaa hetkeä, raivoissaan puistelee vankilansa rautaristikkoa. Kanadalaisen voimakkaasta tempauksesta vapisi koko pikku saari, ikäänkuin se olisi perustuksiltaan irtaantunut.

— Voi, noita koiria, noita perkeleitä! huudahti samassa José, joka ei voinut pidättää raivon huudahdusta. Katsokaa!

Vähitellen tunkeutui usvan läpi punertava valo ja enentyessään näytti se lähenevän ikäänkuin kasvavan tulipalon loiste.

Ja kumma kyllä, tuli liikkui veden pinnalla.

Kuinka tiheä joesta nouseva usva olikaan, hajoitti sen kuitenkin joen pinnalla uiva tulipatsas, samoinkuin aurinko pimeyden.

Metsästäjät eivät vielä ehtineet lausua kummastustansakaan tämän äkillisen valon ilmestymisestä, kun he jo arvasivat, mikä sen sai aikaan.

Pitkällinen tutustuminen erämaiden elämään ja siihen yhdistyneet alituiset vaarat olivat kanadalaisessa kehittäneet luonteen lujuuden, jota ei José vielä omannut. Josén oli vallannut kiukku, mutta kanadalainen sen sijaan tapansa mukaisesti pysyi tyynenä.

Hän tiesi, että vaara, jota kylmäverisesti katselee, on puoleksi voitettu, kuinka kauhealta se näyttääkin; hänen malttinsa tavallisesti kasvoi vaaran lähetessä.

— Niin, sanoi hän vastaukseksi Josén huudahdukselle, tiedän mitä tuo tarkoittaa aivan yhtä hyvin, kuin jos intiaanit olisivat ennakolta sen minulle sanoneet. Puhuit äsken ketuista, joita koetetaan savustaa luolistaan, — nuo roistot aikovat nyt tulella karkoittaa meidät suojastamme.

Uiva tulipatsas kasvoi pelottavan nopeasti ja vahvisti kanadalaisen sanat. Se valaisi jo kaislan ja saaren rannoilla kasvavat pensaat.

— Se on polttaja, huudahti José, jolla he tahtovat sytyttää saaren.

— Olet oikeassa, sanoi Rosenholz, mutta tuli on pelottava vihollinen. Voi, jospa voisin sytyttää toisen tulen tätä vastaan. Onnettomuudeksi emme ole aavikolla, ja sen vuoksi on etu noitten puolella.

Kanadalainen viittasi tässä sotajuoneen, jota intiaanit usein käyttävät aavikolla vihollisiansa vastaan. Amerikan äärettömillä aavikoilla, jossa korkea ruoho aaltoilee tuulessa samoin kuin valtameren aallot, leviää tuli niin nopeasti, kuin olisi palava aine ruutia. Mutta valkoinen metsästäjä tai kokenut intiaani, jota tuli uhkaa, vastustaa sitä toisella tulella. Hän rientää sytyttämään suuren alan kuivaa ruohoa, ja kun hänen sytyttämänsä tuli on polttanut kaikki palavat kasvit hänen ympäriltään, sammuvat vihollisen liekit polttoaineen puutteessa.

Mutta tässä eivät piiritetyt voineet vastustaa liekkejä liekeillä, ja intiaanien virtaa alas kulkemaan lähettämän polttajan täytyi sytyttää saari, jossa olevilla ei ollut tulta karttaaksensa muuta keinoa, kuin jokeen heittäytyminen. Mutta silloin voisivat intiaanit joko ampua heidät kuoliaaksi, tai vangita heidät elävinä.

Niin oli intiaanien lähettikin arvellut. Hänen käskystään olivat apahit karsineet pihkaisen männyn oksat, asettaneet ne lehtiselle puun rungolle ja sytyttäneet ne; sitten olivat he sysänneet polttajansa virtaan. He tiesivät, että tulipatsas menisi saarta kohti. José loi kysyvän silmäyksen Rosenholziin ja Fabianiin. Saattoi huomata, että vaara enensi hänen kostonhimoansa.

Pihkaisen puun rätinä veden pinnalla teki kamalan vaikutuksen. Mustan, sumuun sekaantuvan savupeitteen alla olivat saari ja rannat niin kirkkaasti valaistut, kuin olisi ollut päivä. Saarella olevia miehiä ei kuitenkaan näkynyt, heitä verhosi kaisla ja pensaat; erään intiaanivartian vaskenkarvaiset kasvot näkyivät silloin tällöin.

José ei voinut vastustaa äkillistä kiihtymystä.

— Odotahan! lausui hän puoliääneen, sinä et ainakaan tule kertomaan kristityn kuolontaistelusta.

Kaislojen joukosta saattoi nähdä äkäisen Josén pyssyn piipun, ja samassa kun laukaus keskeytti, yön hiljaisuuden, vaipui myös intiaanisoturin höyhentöyhtö maahan.

— Myöhäinen ja huono kosto, sanoi Rosenholz vakavasti, nähdessään intiaanin kaatuvan.

Ikäänkuin eivät apahit olisi välittäneet voitetun vihollisen laukauksesta, pysyi ranta samaan synkkään äänettömyyteen vaipuneena, eikä ainoatakaan huutoa kuulunut.

Palavan puun valossa, joka vielä oli vähän matkan saarelta ja tuli sitä kohti, saattoi nähdä Josén voimattoman kiukun vääristämät kasvot.

— Voi, huudahti hän jalkaansa polkien, kuolen sitä tyynempänä, kuta suurempi niiden punaihoisten luku on, jotka olen toiseen maailmaan lähettänyt. Ladatessaan pyssyänsä, etsi hän uutta kostonhimonsa uhria.

Kanadalainen piti vakavana silmällä tulipatsasta, joka oli sytyttävä saaren.

— Kuinka! huudahti José raivoissaan, mitä hyötyä siitä on, että noin kauvan katselet tuota polttajaa? Onko sinulla mitään keinoa, jolla voit sysätä pois tuon palavan rovion, joka saarta lähenee?

— Ehkä, vastasi kanadalainen kuivasti ja jatkoi tarkastustaan.

José alkoi välinpitämättömänä viheltää.

— Kas, sanoi Rosenholz, tuossa huomaan jotakin, joka osoittaa, että nuo metsän pojat toisinaan erehtyvät. Ellei meidän tarvitsisi peljätä, että meitä pian tervehtii luoti- ja nuolisade, pakottaaksensa meidät pysymään piilossa ja estääksensä poistamasta polttajaa, kun se sytyttää saaren, en välittäisi tuosta palavasta lautasta enempää kuin ilmassa lentelevästä tulikärpäsestä.

Paksu peite kosteata ruohoa muodosti ikäänkuin lattian uivan puun oksien välille kannattaen pihkaista, palavaa roviota, joka läheni saarta. Intiaanit olivat niin laskeneet tämän ruoholattian vahvuuden, että polttajan ehtiessä saarelle tuli olisi ennättänyt sen kuivata, jolloin se syttyisi itsestään.

Mutta ruoho sattui usein veteen, joka alituisesti sitä kostutti, ja se oli sen syttymistä hidastuttanut. Paksummat puun oksat eivät myöskään ehtineet syttyä, vaan ainoastaan heikommat oksat ja lehdet paloivat.

Tämä seikka ei jäänyt kanadalaisen tarkastelevalta katseelta huomaamatta. Hän päätti pitkällä seipäällä hajoittaa leveämmälle tuota kosteata ruohoa samoin kuin niittäessä hajoitetaan niitetty heinä, mutta samalla kun hän varustihe toimeenpanemaan tätä vaarallista yritystä, toteutui hänen ennustuksensa.

Muutamia luotia ja nuolia lensi polttajan ja saaren välille. Näiden laukausten tarkoituksena nähtävästi oli enemmän pelottaminen kuin haavoittaminen.

— He koettavat saada meidät elävinä, sanoi Rosenholz matalalla äänellä. No niin, nyt täytyy koettaa.

Tulipatsas melkein kosketti saareen, joka pian oli liekkeihin leimahtava.

Metsästäjiä vaivasi jo tukahduttava kuumuus, kun kanadalainen salaman nopeasti sukelsi jokeen, johon katosi. Molemmilta rannoilta kuului hirveä ulvonta ja intiaanit, samoin kuin José ja Fabiankin, jotka nyt olivat yksin, näkivät tuon uivan rovion horjuvan kanadalaisen voimakkaista tempauksista. Tuo ääretön rovio loi vielä hetkeksi kirkkaan valon, sitten se äkkiä rätisi sihisten, tulipatsas jakaantui kahtia ja sammui aaltoihin.

Syvä pimeys seurasi äkkiä tätä häikäisevää valoa; hämärä ja sumu olivat taasen levittäneet synkän vaippansa joelle.

Puu mustuneine oksineen meni entiseltä suunnaltaan poistettuna saaren ohi, eikä koskettanut edes kaislaan. Kummastuksesta melkein liikkumattomain intiaanein hirveästi kiljuessa saapui Rosenholz toveriensa luo. Saari häilyi niistä ponnistuksista, joita hän teki sinne noustessaan.

— Ulvokaa, kuinka kauvan tahdotte, sanoi Rosenholz henkeänsä vedettyään, ulvokaa oikein sydämenne pohjasta. Vielä ette meitä vanginneet, lisäsi hän, mutta onnistummekohan aina?

Ja kuinka monta vaaraa heidän vielä täytyikin voittaa tämän jälkeen? Kenpä ennakolta voisi arvata kaikki ne juonet, joita intiaanit käyttäisivät heitä vastaan.

Nämä mietteet haihduttivat ensimäisen voitonriemun, ja synkkä äänettömyys seurasi niitä onnitteluja, joita molemmat metsästäjät olivat Rosenholzille lausuneet.

Äkkiä hypähti José ylös, tukahduttaen huudahduksen, mutta tällä kerralla ilon aiheuttaman.

— Rosenholz, don Fabian! huudahti hän, me olemme pelastetut, minä takaan sen.

— Pelastetut; huudahti kanadalainen vapisevalla äänellä. Puhu, José, sano pian!

— Etkö huomannut, jatkoi José, kuinka koko saari muutama tunti sitten vapisi, kun katkaisimme muutamia oksia suojelukseksemme? Nyt taasen sait sinä, Rosenholz, pikku saaremme vapisemaan. No niin, ensin tuumailin, että tekisimme lautan näistä puunrungoista, mutta olen siitä tuumasta luopunut; meitä on kolme, ja voimme varmaan kaikki voimamme ponnistaen temmata saaren irti pohjasta ja saada sen liikkeelle. Sumu on tiheätä, yö pimeä ja huomenna päivän koittaessa…

— Olemme jo kaukana täältä, huudahti Rosenholz. Toimeen siis, toimeen! Ellen ole menettänyt merimiesvaistoani, niin ei laivamme kulje nopeammin kuin kolmen solmuvälin vauhdilla tunnissa.

— Sitä parempi, sanoi José, — sitten ei matkaamme huomatakaan.

Kelpo kanadalainen tarttui molempien ystäviensä käsiin, sitten nousi hän.

— Mitä aijotte tehdä? kysyi Fabian. Emmekö yhdistynein voimin voi temmata saarta irti, niinkuin José ehdotti?

— Kyllä sen voimme, Fabian, mutta silloin olemme vaarassa temmata sen rikkikin. Pelastuksemme riippuu siitä, että saari pysyy nykyisessä koossaan. Ehkäpä sitä pitää joen pohjassa kiinni vain jokunen suuri juuri tai paksu oksa. Monta vuotta on kulunut siitä, kun nämä puut pysähtyivät tähän, — tuo maa, joka niiden päälle on muodostunut, todistaa sen. Vesi on aikojen kuluessa nuo oksat tai juuret mädännyttänyt; siitä aijon nyt ottaa selon.

Kanadalaisen keskeytti pöllön vastenmielinen kirkuna. Tämä ääni, joka katkasi yön hiljaisuuden ja kuului juuri sillä hetkellä, jolloin toivo uudelleen koitti metsästäjille, tuntui Josén korviin turmiota tuottavalta.

— Voi, lausui hän surullisesti, — hänen taikauskonsa näet heräsi tästä, — pöllön ääni ei ennusta mitään hyvää.

— Matkiminen on hyvin onnistunutta, vastasi Rosenholz, mutta älä anna pettää itseäsi. Intiaanien vahti siinä kehoittaa toisia valppauteen. Varmaan on tuo heidän pirullisen ilkeytensä keksimä ja he ilmoittavat meille sillä vartioitsevansa meitä. Se on kuolinvirsi, jolla he koettavat ilahduttaa meitä.

Tuskin oli kanadalainen lausunut tämän, kun sama ääni valittavine, toisinaan pilkkaavine väreineen toistui vastaiselta rannalta, ja se todisti kanadalaisen arvelun oikeaksi. Mutta nämä äänet olivat silti pelottavia, sillä ne osoittivat mitä vaaroja yön pimeys salasi.

— Tekisipä mieleni huutaa heille, että heidän tulisi pikemmin kiljua tiikerin tavoin, sanoi José.

— Älä millään muotoa tee sitä. Siten ilmaisisit heille paikan missä olemme. Nyt eivät nuo roistot tiedä sitä niin varmaan.

Näin sanoen astui Rosenholz varovasti veteen. Saarelle jääneet metsästäjät katselivat levottomina kanadalaisen etsimisiä. Tämä tuon tuostakin katosi veden pinnan alle, samoin kuin sukeltaja, joka laivan kyljeltä etsii reikää, joka uhkaa laivaa haaksirikolla.

— Noh, kysyi José vilkkaasti, kun kanadalainen taasen ilmestyi veden pinnalle hengittämään, olemmeko useampien ankkurien nojassa?

— Kaikki käy toivoakseni hyvin, sanoi Rosenholz; tähän asti olen löytänyt ainoastaan yhden, mutta se onkin itse hätäankkuri.

— Varokaa kaikin mokomin sukeltamasta liian syvälle, sanoi Fabian. Voisitte tarttua kiinni veden alla oleviin oksiin ja juuriin.

— Ole huoletta, lapseni, sanoi kanadalainen. Valas tarttuu pikemmin kiinni kalastusveneen alle, jonka se voi heittää ilmaan, kuin minä tämän saaren alle, jonka voin olkapääni sysäyksellä hajoittaa.

Vesi peitti taasen kanadalaisen. Pitkä hetki kului, jonka aikana saaren ympärille ilmestyvistä ilmarakkuloista saattoi huomata, että Rosenholz liikkui veden alla. Pian keinui koko saari kuin laiva aalloissa. Tuntui, että jättiläinen koetti viimeistä voimainsa ponnistusta. Fabian oli hetkisen levottomana, peljäten Rosenholzin kamppailevan kuoleman kanssa, kun kumea rätinä kuului melkein heidän jalkainsa alta.

Samassa ilmestyi kanadalainen taasen veden pinnalle, hiukset valuvina, kasvoiltaan tulipunaisena, kun veri oli noussut hänen päähänsä. Yhdellä hyppäyksellä heittäytyi hän saarelle, joka alkoi hitaasti kääntyä ympäri ja sitten hiljaa solua virran mukana. Paksun juuren, joka ulottui jotenkin syvälle joen pohjaan, oli kanadalaisen voimakas käsi katkaissut; epätoivoissaan oli kanadalainen saanut kymmenkertaisen voiman.

— Jumalan kiitos! huudahti hän, viimeinen ja ainoa este, joka meidät kiinnitti, on pois; me olemme nyt vesiajolla.

Hänen tätä sanoessaan kuljetti virta todellakin saarta eteenpäin ja vaikkapa se liikkuikin melkein huomaamattomasti, liikkui se kuitenkin.

— Nyt on kohtalomme Jumalan kädessä, jatkoi Rosenholz. Jos saari pysyy keskellä jokea, niin olemme pian, siitä kiitos sumulle, intiaanien näkyvistä loitolla. Hyvä Jumala! — huudahti hän hartaasti, vielä sumua tunnin verta, niin luomasi olennot ovat pelastetut!

Metsästäjät olivat aivan ääneti. Levottomin katsein seurasivat he saaren liikuntoa, sanaakaan enää lausumatta.

Päivä oli tosin pian koittava, mutta yökylmän tähden, joka tavallisesti eneni auringon nousun tunteina, tiheni joessa usva yhä enemmän.

Molemmilla rannoilla olevat nuotiot näyttivät tähdiltä, jotka päivän koittaessa valkenevat.

Tämän tähden ei vaara ollutkaan aivan suuri, ja varmaan voitiin toivoa, että he välttäisivät intiaanivartiain huomion, mutta toinenkin vaara uhkasi metsästäjiä.

Uiva saari seurasi vaikka hitaastikin virran mukana, mutta pyöri samalla alituisesti ympäri, ja sen vuoksi oli peljättävä, että se kääntyessään poistuisi oikealta suunnalta ja tarttuisi rantaan kiinni. Mutta molemmilla rannoilla oli intiaaneja.

Samoin kuin merimiehet laivalla, joka on menettänyt mastonsa ja peräsimensä ja jota laineet ajavat kohti kalliota murskattavaksi, seurasivat metsästäjät pelkäävin katsein saaren hitaita ja epävarmoja liikkeitä. Tuon tuostakin suhisi maalta tuleva tuulen henkäys saaren rannalla olevissa puissa ja pensaissa. Saari näytti kääntyvän oikealle ja vasemmalle, tehden suuria kaarroksia; toisinaan sitä vei jokunen virran pyörre taaksepäin, mutta saarella olevat eivät voineet mitään tehdä kulun ohjaamiseksi.

Vähinkin kolina olisi ollut riittävä kuulumaan rannalle ja saattamaan kaikki intiaanit jaloilleen. Onneksi oli sumu niin tiheä, ettei näkynyt edes rannalla olevia puitakaan.

— Älkäämme kadottako rohkeuttamme, sanoi José, sillä niin kauvan kuin emme näe rannan puita, kuljemme oikealla väylällä. Voi, jospa Jumala armossaan suojelisi meitä, niin millaisen ulvonnanpa intiaanit rannalla päästäisivät, kun eivät päivän koittaessa näkisi saarta, eivätkä meitä.

— Niinpä niinkin, vastasi vanha metsästäjä, tämä oli erittäin hyvä tuuma, José! Siinä hämmästyksissäni en milloinkaan olisi tullut tätä ajatelleeksi, vaikka tuuma oli yksinkertainen.

— Niinhän se aina on, yksinkertaisimmat ja parhaimmat ajatukset tulevat aina viimeksi. Niin tässäkin, mutta sanon sinulle suoraan Rosenholz, etten tunne sinua enää.

— Olet oikeassa, en tunne enää itsekään itseäni, vastasi kanadalainen avomielisesti, ja sentään… hän ei lopettanut lausettaan.

— Me poistumme oikealta väylältä, Rosenholz, sanoi José hiljaa; nuo sumussa häämöttävät esineet ovat rannan puita.

— Olet oikeassa, vastasi kanadalainen, molemmilta rannoilta pilkottavista nuotioista voipi huomata, kuinka lyhyen matkan olemme puolessa tunnissa ehtineet.

Uiva saari näytti saaneen suuremman vauhdin ja pian näkyivät puun latvat selkeämmin. Metsästäjät vaihtoivat levottoman katseen.

Saari kulki yhä rantaa kohti. Eräs nuotio, joka äsken oli heikosti usvan läpi pilkottanut, suureni yhä heidän silmissään.

Epävarmassa tulen valossa nähtiin intiaanivartian seisovan suorana ja liikkumattomana, taisteluun varustettuna. Pitkä bisonin harja peitti hänen päätänsä, josta kohosi höyhentöyhtö.

Kanadalainen nyökäytti Josélle ja viittasi soturiin, joka nojasi keihääseensä. Onneksi oli sumu vielä niin tiheä, että apahi, joka näkyi seisoessaan nuotion ääressä, ei voinut nähdä tuota tummaa esinettä, joka vesilinnun tavoin hiljaa ui joen pinnalla.

Nyt kohotti intiaani, ikäänkuin hänen vaistonsa olisi ilmaissut, että vihollisten taitavuus ja rohkeus pettäisi hänen valppautensa, päätänsä pudistaen liehuvaa töyhtöänsä.

— Epäileeköhän tuo? sanoi kanadalainen.

— Voi, jospa ei pyssy nostaisi suurempaa melua kuin nuolikaan, niin heti lähettäisin tuon ihmisbisonin vartiaksi toiseen maailmaan, sanoi José.

Pian näkivät metsästäjät intiaanin pistävän keihäänsä maahan, kumartuvan eteenpäin ja varjostavan käsillään silmiänsä, paremmin nähdäksensä.

Pakenevien sydämet sykkivät levottomasti, eivätkä he muutamaan hetkeen uskaltaneet hengittääkään.

Kun intiaanisoturi siten, ikäänkuin väijyksissä oleva peto, nojautui eteenpäin ja näytti pitkien bisonin harjaksien peittämät kasvonsa, oli hän hirveän ja pelottavan näköinen. Rohkeakaan mies ei olisi vapisematta voinut katsoa häneen.

Mutta pakolaiset eivät olisi tästä näystä välittäneet enempää kuin lapsesta, ellei lapsikin tällä vaarallisella hetkellä olisi ollut yhtä peljättävä kuin intiaani.

Tiheän sumun tähden valaisi nuotio, jonka ääressä intiaani seisoi, vain pienen alan.

Kun apahi jonkun hetken oli seisonut samassa asennossa, ikäänkuin hän pimeässä olisi koettanut erottaa jotain esinettä, astui hän äkkiä muutaman askeleen jokea kohti ja katosi sitten näkyvistä.

Aamutuuli heilutteli edestakaisin ihmishiuksia, jotka lipun tavoin olivat keihääseen kiinnitetyt. Keihäs oli vielä maahan pistettynä.

Nyt oli vieläkin tuskallisempi hetki kuin ennen, sillä pimeän tähden ei enää voinut seurata intiaanin liikkeitä. Pakolaiset olivat hengittämättäkin, ja saari liikkui yhtä hiljaa kuin ennenkin joen synkällä pinnalla.

— Olisikohan tuo huomannut meidät? kuiskasi José.

— Minä pelkään sitä, sanoi Rosenholz. Valittava ääni saattoi metsästäjät vapisemaan.

Se toistui molemmilta rannoilta ja oli merkkinä vahdeille, jotka matkivat pöllön ääntä. Sitten taasen kaikki vaikeni. Vihdoinkin päästi Rosenholz helpotuksen huokauksen ja viittasi nuotioon.

Intiaani oli taasen asettunut sen viereen; hän otti keihäänsä ja nojasi siihen samoin kuin äskenkin.

— Jos tätä suuntaa yhä mennään, sanoi Rosenholz, niin olemme parin minuutin kuluttua tuon intiaanin edessä. Jospa vain voisin vähän soutaa tällä oksalla, niin pian pääsisimme oikealle väylälle, mutta veden loiske ilmaisisi meidät.

— Ja sentään täytyy meidän se tehdä. Ehkäpä onkin parempi, kun kerran olemme vaaraan antautuneet, että itse ilmaisemme itsemme, kuin antaudumme. Mutta katsokaamme ensin, kuljettaako tämä virran uoma, jossa olemme, meidät rannalle; jos niin on, ei enää auta empiä, ja vaikka oksa loiskuukin vedessä enemmän kuin kankaalla kääritty airo, niin kyllä kai koet meloa niin hiljaa kuin mahdollista on.

Tätä sanoessaan taittoi José hiljaa kuivan oksan ja heitti sen jokeen. Molemmat metsästäjät kumartuivat eteenpäin, nähdäksensä, mihin oksa kulkisi.

Tällä paikalla oli kova pyörre, jonka vaikutti syvennys joen pohjassa.

Hetkisen pyöri oksa ympäri, ikäänkuin olisi ollut uppoamaisillaan, mutta sitten lähti se menemään toiselle rannalle päin. Molemmat metsästäjät päästivät helpotuksen huoahduksen, mutta katsoivat sitten hämmästyneinä toisiinsa.

Toinen virran pyörre kuljetti nimittäin oksaa taasen rantaa kohti. Oli helppo arvata, että saari kulkisi samaa tietä kuin oksakin.

Uiva saari tuntuikin hetkisen pysyvän paikoillaan, mutta sitten joutui se ensimäiseen uomaan ja poistui pian rannalta. Usvapeite muuttui molemmin puolin yhtä tiheäksi, ja se osoitti tyyntyneille metsästäjille, että saari kulki suotuisaa suuntaa.

Niin kului tunnin verta, jolla ajalla pelko ja toivo vaihtelivat; sitten katosivat intiaanien nuotiot etäisyyteen ja sumuun; pakolaiset saattoivat jo varmistua siitä, että olivat välttäneet vaaran. Ei auttanut sentään vielä istua kädet ristissä.

Vanha merimies alkoi kaikin voimin meloa puunoksalla.

Uiva saari, jota kanadalainen pysytteli keskellä virran väylää, kulki nyt nopeammin ja oli pian ennättänyt pitkän matkan. Nyt vasta voivat ystävykset pitää itseänsä turvattuina, joskaan ei vielä täysin pelastettuina.

— Pian koittaa päivä, sanoi Rosenholz, ja meidän täytyy nyt mennä maihin jommallekummalle rannalle ja päästä aavikolle, sillä jalkasin voimme kulkea nopeammin kuin nyt.

— Olkoon niin, Rosenholz, sanoi José, rannalta täytyy kahlata jonkun matkaa jokea myöten peittääksemme jälkemme intiaaneilta; tarpeen tullen kannamme tuota haavoitettua ja ehdimme sentään pari penikulmaa tunnissa. Kuinka pitkältä, don Fabian, luulette vielä olevan kultalaaksoon.

— Olette, samoinkuin minäkin, sanoi Fabian, nähnyt auringon laskeutuvan niiden vuorien taakse, jotka ympäröivät tätä laaksoa; olemme muutaman penikulman päässä sieltä ja ehdimme varmaan perille päivän koittaessa.

Rosenholz ohjasi nyt Josén avulla saaren maata kohti, ja pian se survaisikin rantaan niin kovasti, että siihen syntyi halkeama. Josén ja Fabianin astuessa rannalle, jossa ei ollut vihollisia, otti Rosenholz liikkumattomana makaavan gambusinon ja laski hänen ruohostolle. Siinä heräsi haavoitettu. Nähdessään seudun, joka oli toisellainen kuin se, jossa hän oli nukkunut, katseli hän iloisena ympärilleen.

— Pyhä neitsyt! huudahti hän, vieläkö minun täytyy kuulla tuota hirveätä ulvontaa, joka untani häiritsi?

— Ei poikaseni, intiaanit ovat kaukana, ja me olemme pelastetut. Jumalalle kiitos, että hän salli minun pelastaa rakkaimpani, Fabianini ja vanhan toverini vaaroissa ja taisteluissa.

Näin sanoen paljasti kanadalainen nöyrästi harmaahapsisen päänsä ja ojensi sydämellisesti kätensä Josélle ja Fabianille.

Metsästäjät soivat haavoitetulle vähän aikaa tointumiseen, sitten valmistautuivat he matkalle.

— Ellette jaksa, kulkea meidän rinnallamme, sanoi José, niin teemme jonkinlaiset paarit teille. Meillä ei ole siekailemisen aikaa, jos mielimme karttaa uutta kohtausta intiaanien kanssa, sillä heti päivän valjettua ajavat he raivoissaan meitä takaa.

Gayferos halasi niin hartaasti päästä uudelleen kohtaamasta intiaaneja, että hän melkein unhotti kärsimänsä kovat tuskat.

Hän vakuutti seuraavansa pelastajiaan niin nopeasti kuin nämä vain toivoivat ja esitti, että heti lähdettäisiin.

— Ensin täytyy meidän ryhtyä muutamiin varokeinoihin, sanoi Rosenholz; levähtäkää hetkinen, kunnes olemme hajoittaneet tämän meille niin tarpeellisen saaren ja antaneet virran viedä sen. Intiaanit eivät saa löytää jälkeäkään meistä.

Uiva saari, jota jo oli vahingoittanut sitä kiinni pitävän juuren katkaiseminen ja äskeinen survaus, ei kestänyt noiden kolmen toverin yhtyneitä voimia.

He irroittivat puun rungot, sysäsivät ne virtaan, joka kuljetti ne pois, ja pian ei nähty jälkeäkään saaresta, jota luonto niin monta vuotta oli valmistellut.

Kun viimeinen oksa oli näkyvistä kadonnut, alkoivat Rosenholz ja José kohotella ruohoa, jota he olivat tallanneet.

Sitten antoi kanadalainen lähtömerkin.

Pakolaisista suurimpana ja voimakkaimpana astui hän ensin veteen; he kulkivat niin etäällä rannasta, että veden syvyys peitti heidän jälkensä hiekkaisella pohjalla; intiaanit siten luulisivat heidän jatkaneen matkaansa lautalla. Kulku oli vaivaloista, eikä suinkaan nopeaa. Kuitenkin ehtivät he tunnin kuluttua, jolloin heidän väsyneet jalkansa pakottivat heidät lepoon, sille kohdalle, jossa joki haaraantui kahtia muodostaen sen suomaan, jossa kultalaakso oli.

Aurinko ei enää ollut kaukana, päivä alkoi jo koittaa, vaaleita viiruja, lähestyvän päivän ennustajia, näkyi taivaan rannalla. Onneksi ei se joen haara, jonka yli heidän täytyi mennä, ollut aivan syvä, sillä enin vesi juoksi toista haaraa. Se oli suotuisa seikka, sillä paljon aikaa olisi vienyt, jos olisi täytynyt uimalla kuljettaa haavoitettua.

Rosenholz otti hänet selkäänsä. Kaikin kolmin alkoivat he kahlata; vesi ei ulottunut heidän polviinsakaan. Niin sanotut Sumuvuoret olivat noin penikulman päässä tältä rannalta, jossa metsästäjät nyt olivat. Hetken levähdettyään jatkoivat he vahvistunein voimin matkaansa.

Seudun muoto muuttui pian. Hiekkaisen aron sijasta nähtiin syviä laaksoja, kuivuneita joen uomia, joita purot olivat kaivaneet sadeaikoina. Salavien ja puuvillapensaiden sijasta, jotka olivat rantoja varjostaneet, kohosi täällä vihannoita tammia, ja maisemaa rajoitti vuoren harjanne, niin sanotut Sumuvuoret.

Matkustajat pysähtyivät. Ympärillä oleva maisema oli suurenmoinen. Harvoin oli valkoinen mies käynyt näillä seuduilla, joilla vielä oli alkuperäinen luontonsa. Ainoastaan Marcos Arellanos ja Cuchillo olivat näin kauvaksi tunkeutuneet.

Nuo ikuiseen sumuun peitetyt vuoret, jotka silloinkin olivat usvan ympäröiminä, muu seutu oli kirkkaasti valaistu, näyttivät peittävän tutkimattomia salaisuuksia.