SISÄLLYS: (continued 6)

44.

SEIKKAILUJA JOELLA.

— Poikani luottaa siis uniin ja enteisiin? sanoi Rosenholz intiaanille.

— Ennustavan suden ulvonta ei milloinkaan petä, vastasi Ukkosensäde niin vakavalla muodolla, ettei kanadalainen saattanut olla hymyilemättä. Samoin eivät petä nekään unet, jotka suuri henki lähettää nukkuvalle soturille. Luuleeko Lumivuorten kotka, että puhvelit tähän aikaan yöstä luopuisivat makuusijoiltaan korkeassa ruohostossa lähteäksensä viileään yöhön.

— Se ei ole luultavaa; Jumala suo yöllä unta eläimille samoin kuin meillekin. Puhvelit eivät ole susia eivätkä tiikeriä, jotka retkeilevät pimeässä ja makaavat päivällä; varmaankin ovat intiaanit pelottaneet tästä ohikulkeneet eläimet.

— Unet ovat sielulleni kuin ennustavien susien ulvonta korvilleni ja puhvelien yöllinen pako silmilleni varmana merkkinä, että vaarat uhkaavat meitä.

— Jos te, kuten luulen, puhutte totta, sanoi Rosenholz, niin minun mielestäni tulisi meidän mitä pikimmin jatkaa matkaamme.

— Vene on jo paikattu, mutta ensin täytyy meidän ryhtyä muutamiin varokeinoihin. Näitten kukkuloitten taakse sytytämme kuusi nuotiota vähän matkan päähän toisistansa. Siltä paikalta, johon Mustalintu on pysähtynyt, näkevät apahit nuotiot erottamatta, onko niitten ympärillä vartioivia soturia, ja kun he kuluttavat aikaansa miettimällä, miten huomaamatta voisivat lähestyä, pääsevät Ukkosensäde, Kotka ja Mustalintu vihollistensa edelle.

Rosenholz ja José oivalsivat, mitä hyötyä tästä olisi.

Nuotioita sytytettiin pensaitten ja kukkulain taakse siten, että ainoastaan niitten kajastus näkyi etäälle. Sitten sysättiin vene joelle ja pieni joukko alotti matkansa parin tunnin keskeytyksen jälkeen.

Metsästäjät, jotka täydellisesti luottivat comanheihin, jotka vuorotellen soutivat ja lepäsivät, laskeutuivat veneen pohjalle nukkuaksensa hetkisen. Heidän näin kulkiessaan tunsivat Rosenholz ja José voittavansa menettäneensä ajan ja tämän rauhoittavan tunteen lohduttamina antautuivat he heitä raskauttavan unen helmoihin.

Nuotiot, jotka he olivat rannalle sytyttäneet vihollisia pettääksensä, katosivat pian näkyvistä.

Äänettöminä soutivat intiaanit, eikä nuori comanhi, joka liikkumattomana istui veneen perässä, lakannut tähystelemästä aavikolle. Pian kiinnitti hänen huomiotansa kumea mörinä, joka kuului joelta. Hän viittasi intiaaneja lakkaamaan soutamasta, kumartui sitten kanadalaisen puoleen, joka tuntien olkapäähänsä koskettavan heti avasi silmänsä katsahtaen ympärilleen. Hän huomasi intiaanien lakanneen soutamasta ja arvasi jonkun salaisen vaaran heitä uhkaavan. Tässä juoksi joki korkeitten äyräiden välillä.

— Herätänkö Josén? kysyi Rosenholz.

— Antaa hänen nukkua, vastasi comanhi, herätämme hänet sitten, jos tarve vaatii. Olen kuullut sanottavan, että Kotkan luoti aina sattuu määräpaikkaan.

— Kyllä, poikani, niin olikin silloin, kun minulla oli se pyssy, joka vihdoin käsistäni särjettiin, mutta tällä en voi taata ensimäistä laukausta, kun en ole vielä koetellut. Mutta miksi herätitte minut.

Kumea mörinä, joka tuntui pitkään vedettyjen palkeitten puhallukselta, vastasi intiaanin puolesta.

— Hyvä, sanoi Rosenholz, enempää ei minun tarvitse tietää. Toimikaamme niin, että pääsemme paikan ohi, ja sallikaa minun sitten nukkua, ellette ole väsyksissä soutamisesta.

— Karhun luvatta emme paikan ohi pääse. Tuon käänteen takana on joki kapea, ja karhu on pienellä, keskellä jokea olevalla saarella. Mitä Ukkosensäde kerran on nähnyt, sitä hän ei milloinkaan unohda. Hän tuntee Punaisen joen jokaisen pienimmänkin mutkan.

Vene liukui kuitenkin eteenpäin, kääntyen ympäri. Mutta kun täytyi jotain päättää, ennenkuin vaaran paikalle uskallettiin, tarttui Rosenholz airoihin ja souti vähän matkaa taaksepäin.

— Emme tosiaankaan saa, sanoi hän, pidättäen venettä soudettuansa jonkun sylen, tuhlata laukauksia täällä erämaassa, jossa viholliset voivat olla aivan lähellämme, ellemme tahdo läsnäoloamme ilmaista. Yksikin laukaus riittää tuomaan ne kimppuumme. Minun mielipiteeni on, että pitemmittä mutkitta ja syrjäyttäen itserakkautemme menemme maihin ja otamme veneen selkäämme väistääksemme tuota kirottua eläintä. Hieman alempana lykkäämme veneen taasen vesille.

— Kolmella intiaanilla on tukevat käsivarret ja terävät kirveet; valkoisilla sotureilla on pitkät, terävät puukot, sanoi intiaani.

— Nuorukaisen itserakkaus ei tahtoisi kuulla paosta puhuttavan, sen tiedän. Tahtoisitteko mieluummin, että veneemme ajaisi karille, mikä ei niin pahoin olisikaan, kun sitä oikein ajattelen, vai tahdotteko, että karhu repisi sen rikki? Se olisi korvaamaton vahinko. Ukkosensäde, kuulkaa minua. Luopukaa tuosta pienestä kunniasta isän tähden, joka kokee vapauttaa poikaansa, jonka hetket ovat luetut. Harmaahapsinen ukko, jonka sydän on surua täynnä, pyytää sitä teiltä, nuorukaiselta.

— Lumpeenkukka, sanoi intiaani, joka ei voinut salata nuoren sydämensä tunteita, olisi pelännyt ja vavissut kun hän olisi nähnyt tuon kauhean eläimen nahan; hän olisi ystävällisesti hymyillyt sille nuorelle soturille, joka hänelle olisi nahan lahjoittanut. Ukkosensäteen sydän olisi riemuinnut.

— Niinpä niinkin, ystäväni, sen kyllä uskon; mutta suloista on myöskin auttaa vanhusta, joka on levoton poikansa tähden; suuri henki on aina siunaava teitä.

Comanhi ei enempää väitellyt.

Herätettiin José ja Gayferos ja ilmoitettiin heille, että harmaa aavikkokarhu vartioi ahdasta paikkaa joessa, josta he eivät voineet päästä ohi antaumatta taisteluun eläimen kanssa; oli siis välttämätöntä, että kierrettäisiin maitse vaarallisen melun välttämiseksi, joka syttyisi taisteltaessa saaren kauhean vartian kanssa.

Tämä ilmoitus sai Josén huonolle tuulelle.

— Piru tuon kurjan itikan niskat nurin vääntäköön, sanoi hän haukotellen. Harmissaan käytti hän aavikoiden suurimmasta ja pelottavimmasta eläimestä halveksivaa lausetta. Sitte lisäsi hän: Minä nukuin niin rauhallisesti.

Kanadalainen oli sillä välin soutanut toiselle rannalle. Siellä päätti vanhus tavallisella varovaisuudellaan luoda silmäyksen aavikolle, ennenkuin kaikki nousisivat maalle. Hitaasti kapusi hän jyrkkää äyrästä ylös. Korkeaa ruohoa kasvoi äyräällä, estäen näköalan. Pyssy kädessä hiipii hän varovasti ruohostoon ja katosi hetkeksi. Veneeseen jääneet olivat varuillaan; voi sattua, että karhu, jota koetettiin väistää, hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Oli selvää, että karhu vainusi ihmisiä läheisyydessään eikä enää tuntenut olevansa yksin valtakunnassaan. Syystä kyllä pelkäsivät matkustajat, että se, samoin kuin muinaisaikana nuo pelottavat linnanherrat, jotka kalliolinnoistaan hallitsivat ympäristöä, vaatisi itselleen veroksi metsästäjän tai intiaanin, jos se joskus ennen olisi päässyt ihmislihan makuun. Sen sieramien nopeaan huokumiseen sekaantui toisinaan hampaitten kiristeleminen ja jalan raapiminen, kun se kynsillään kaapi kiviä. Samassa palasi kanadalainen juosten takaisin.

— Pois, pois! sanoi hän matalalla äänellä veneeseen ehdittyänsä. Tusinan verta ratsastavia intiaania on aavikolla.

— Ennustavat sudet eivät milloinkaan petä, vastasi Ukkosensäde. Mistä päin tulevat nuo apahikoirat?

— Ne näyttävät tulevan siltä taholta, johon sytytimme nuotiot. Niin, Ukkosensäde, nyt ei auta epäileminen enää, meidän täytyy kirveillä ja puukoilla puolustaa itseämme.

— Olkoon kuinka tahansa, emme saa viipyä täällä. Joka hetki saattaa jokunen ratsastaja tulla joelle.

Vene soudettiin uudelleen keskelle jokea, huolimatta karhun pelottavasta mörinästä. Muulloin olisivat matkustajat, perustamatta tuon kulkuväylää vartioivan karhun voimasta ja raivosta, sangen vähän välittäneet sen kohtaamisesta. Kaikki, paitsi Gayferos, olivat ikänsä viettäneet erämaassa ja tottuneet sen vaaroja vastaan taistelemaan. Ei Gayferoskaan näyttänyt pelkäävän enempää kuin toverinsakaan; se tuli siitä, ettei hän tiennyt, millaisen vihollisen kanssa oltiin tekemisissä. Mutta molemmat metsästäjät ja intiaanit tiesivät sen, ja he käsittivät kuinka paljon apahien lähellä olo enensi taistelun muutenkin suurta vaaraa. Ellei eläin antaisi heidän rauhassa kulkea ohi, voitiin ainoastaan teräaseita käyttää taistelussa. Karhun vahva nahka teki kuitenkin sellaisen taistelun päättymisen epäiltäväksi. Jos karhu tuli ainoastaan haavoitetuksi, voisi sen ääni houkutella sinne metsästyshaluiset intiaanit; heti kun karhu terävillä kynsillään iski veneeseen, oli se rikki revitty; veneen täytyi kaatua. Varmuuden vuoksi ja estääksensä comanhin hyökkäämästä karhun kimppuun, pyysi Rosenholz Ukkosensädettä tarttumaan toiseen airoon. Itse tarttui hän toiseen ajattelematta, mihinkä vaaraan hän antautui, sillä hän istui samalla puolen, jossa eläinkin oli.

Pian oli vene ehtinyt samalle paikalle, josta kanadalainen alkoi soutaa sitä takaisin. Oli vakava hetki, kun vene kulki jokeen pistävän niemen ohi. Kokassa seisoivat intiaanit kirveet kädessä valmiina iskemään jättiläiseen, perässä seisoivat José ja Gayferos puukoilla varustettuina. Äänetönnä solui tuo pieni alus vedenpinnalla, ja keskeltä jokea kuului kumea huokuminen, ikäänkuin veden hirviö olisi hiekkasärkälle ajautunut.

Tummalla veden pinnalla näkyi saari, jolla saattoi erottaa suuren mustan möhkäleen.

— Jesus Maria! sanoi hiljaa Gayferos, suuresti peljästyen nähdessään vihollisen, jonka jättiläiskoosta hänellä ei ollut aavistustakaan.

— Luottakaa enemmän puukkoonne kuin rukoukseen! kuiskasi José vilkkaasti.

Hitaasti kulki vene eteenpäin, ja nähdessään ihmiset päästi karhu kauhean mörinän. Ojentaen toisen äärettömistä käpälistään sai se koko hiekkavyöryn vierimään jokeen. Sitten alkoi peto hitaasti nousta takajaloilleen. Vene oli tuon vaarallisen paikan lähellä. Soutajat olivat valmiina.

— Kas nyt comanhi, pari voimakasta airon vetoa! Seitsemän ihmisen henki riippuu siitä, huudahti Rosenholz.

Ja peloton metsäsissi koetti parastansa saadaksensa veneen kiitämään niin nopeasti kuin mahdollista pedon ohi, joka seisoi takajaloillaan ja näytti epäilevän, hyökkäisikö vai ei. Intiaani auttoi voimakkaasti metsästäjää ja vene kiiti nuolen nopeudella tuskin sylenkään päästä saaren jättiläisvartian ohi.

Karhu näytti vielä epäilevän, hyökkäisikö veneeseen, ja Rosenholz toivoi jo heidän pääsevän vaarallisen paikan ohi. Tällä hetkellä ja niin nopeasti, ettei metsästäjä ennättänyt sitä estää, ampui eräs comanhi nuolen, joka tunkeutui syvälle karhun ruumiiseen. Rosenholz ei voinut olla päästämättä kiukun huudahdusta. Haavoitettu eläin päästi äreän mörinän, puri yhteen kauheita hampaitansa ja syöksähti veteen.

Molemmat soutajat ponnistivat voimiansa äärimmäiseen asti ja heidän voimakkaat aironvetonsa saivat veneen melkein lentämään joen pinnalla. Karhu myöhästyi, se iski käpälänsä veteen kohtaamatta venettä.

— Hurraa! huudahti José korkealle loiskuvan vaahdon puoliksi tukahuttamana, kestä Rosenholz, kestäkää comanhi! Te olette tehneet tehtävänne kuin kelpo merimiehet. Kuulkaa siellä, pitäkää tapparanne valmiina, ellette halua, että tuo peto saattaa meidät haaksirikkoon.

Intiaanit hiipivät nopeasti soutajien välitse ja samalla kun peto raivosta läähättäen oli jalan päässä veneestä, joka hyppeli joen levottomilla aalloilla, seisoivat he kirveet iskuun valmiina perässä.

— Iskekää! karjasi José.

Intiaanit eivät tarvinneet hänen kehoitustaan, jota he eivät ymmärtäneetkään, sillä kolme kirvestä putosi yhtä aikaa jättiläisen päähän kuin vasarat alasimeen.

— Vielä kerran! huusi José.

— Hiljaa, hiljaa Jumalan tähden! huudahti Rosenholz.

— Intiaanit eivät…

Äkkiä leimahti pyssyn tuli veren punaamalla joella.

Uudelleen haavoitetun karhun ulvonta sekaantui laukaukseen, ja veneen perässä olevista tuntui kuin tuomiopasuuna olisi heidän ylitsensä kaikunut.

— Piru vieköön! huudahti José, nähdessään ruumiin vyöryvän rannalle ja putoavan eläimen lähelle veteen.

— Mikä se oli? lisäsi hän.

— Mikä on veteen putoava apahi? Uppoava nälkäinen koira, vastasi Ukkosensäde.

Nyt kuului korkeitten äyräitten peittämältä aavikolta pelottava ulvonta, ja comanhit vastasivat siihen; kauheaa oli kuulla ihmisääniä sekaantuvan karhun mörinään.

Pedon ruumiisen tunkeutunut nuoli ja nuo kolme sen päähän sattunutta kirveeniskua näkyivät kiihoittaneen sen raivoa.

— Souda, Rosenholz, souda! huusi José, ollen polvillaan veneen perässä ja intiaanien kanssa pitäen varalla karhun liikkeitä. Peto ui nopeasti veneen perässä ja joka hetki olivat suuret käpälät musertamaisillaan aluksen. — Taivaan nimessä, olemme tuskin ehtineet alta pois, jatkoi José, kun uusi vaahtosade kasteli hänet. Souda kovasti, comanhi, vielä hetkinen, sitten olemme pelastetut. Sinäkö Rosenholz ammuit äsken?

— Niin, vastasi kanadalainen soutaessaan, ja pyssy käy hyvin. Ammu nyt sinäkin tuota kirottua karhua ja tähtää kuonoon.

Nyt ei enää ollut varovaisuus tarpeen. Intiaanit tiesivät pakolaisten läsnäolon ja oli aika vapautua perässä uivasta vihollisesta, jotta saatettaisiin vastustaa aavikolta tulevien vihollisten hyökkäystä.

— Hyvä! Oletteko valmis Gayferos? Kuulitteko, mitä Rosenholz sanoi? Täytyy tähdätä pedon kuonoin.

— Tehdään niin! vastasi tämä.

Nyt kajahti joelta kaksi laukausta; mutta vene kieppui kovassa virrassa niin, etteivät luodit sattuneet. Peto puisti vain suurta päätään, josta kuitenkin vuosi verta.

— Perhanan otus! huudahti José suuttuneena.

Vielä hetkisen kesti tätä kamalaa, yöllistä taistelua karhun ja pakenevan veneen välillä. Ihmiset olivat äänettömiä, mutta peto ulvoi kauheasti. José ja Gayferos latasivat uudelleen pyssynsä ampuakseen vielä kerran. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä vene keinui kovasti aalloissa. Ampujat asettuivat kuitenkin varuilleen; veneen ja pedon väli eneni, ja tämä oli merkkinä siitä, että se alkoi väsyä.

— Soutakaa vaan! huusi José, peto alkaa jäädä jälelle.

Soutajat ponnistivat vieläkin kovemmin ja välimatka eneni yhä.

— Älkää väsykö! Älkää väsykö! Hyvä! Pidättäkää hetkeksi, jos mahdollista on, sillä vene ei keinu enää niin kovasti, joten voin tarkemmin tähdätä tuota pirua. Koetan satuttaa sen mustaan kuonoon, jonka näen tuolta pistäytyvän esiin.

— Älä suinkaan! sanoi Rosenholz vilkkaasti soutaessaan, tottelematta toverinsa kehoitusta. Säästä luotisi tuolta läheneville intiaaneille.

Rannat olivat tässä kohden matalammat, joten matkustajat saattoivat nähdä aavikolle. Korkeassa ruohossa liikkui tummia olentoja — ratsastavia intiaaneja.

Toinenkin välitön vaara teki matkustajain tilan arveluttavaksi. Karhu oli tosin vähentänyt ponnistuksiansa, mutta tämä tapahtui sentähden, että se voisi hyökätä toiselta taholta. Se ui vinoon oikeanpuolista rantaa kohti.

— Maihin, Rosenholz! huusi José, joka seurasi karhun liikkeitä, muuten katkaisee peto tiemme ja hyökkää edestä.

Ukkosensäde katsahti sinnepäin ja näki karhun lähellä rantaa. Rosenholzin auttamana souti hänkin oikealle rannalle.

Vene kiiti viistoon rantaa kohti, ja samalla kuin karhukin nousi maalle, hyppäsi nuori comanhikin pyssy aseena rannalle.

— Survaiskaa vene ulos rannalta. Lumivuorten kotka saa nyt nähdä, miten peloton soturi menettelee.

Intiaani ja karhu olivat samalla rannalla noin kahdenkymmenen askeleen päässä toisistaan. Comanhi ei pitkältä valmistellut. Karhun lähetessä istahti Ukkosensäde tyynesti, mikä herätti kanadalaisessakin ihmettelyä, ikäänkuin väsynyt levähtävä matkustaja; hän tähtäsi ja odotti liikkumattomana. Tuo puhvelin kokoinen raivokas peto, aavikoiden kauhu, riensi eteenpäin. Sen kauheat hampaat näkyivät veristen huulien välistä, leimuavat silmät näyttivät tulipalloilta.

Comanhin pyssy seurasi pedon kaikkia liikkeitä ja kun pyssy melkein kosketti karhun päähän, pamahti laukaus. Jättiläinen vaipui alas; painollaan olisi se kuitenkin musertanut intiaanin, ellei tämä ammuttuansa olisi väistynyt syrjään hämmästyttävällä nopeudella ja pysähtynyt puukko kädessä kuuden askeleen päähän.

Intiaani loi ylpeän katseen verisellä hiekalla makaavaan viholliseen. Nopeasti ja taitavan metsästäjän ketteryydellä leikkasi hän yhden karhun käpälistä ja astui sitten veneeseen.

— Ukkosensäde on päällikön vertainen urhoollisuudessa, sanoi Rosenholz, pusertaen comanhin kättä. Kotka ja Matkijalintu ylpeilevät nuoresta ystävästään. Hänen sydämensä voipi iloita, sillä lumpeenkukka hymyilee, kun hän näkee tämän merkin hänen urhoollisuudestaan.

Nuoren comanhin silmät hehkuivat ylpeydestä, jonka kanadalaisen mairittelevat sanat, mutta varsinkin toivo olla Rosaritan mieliksi herättivät. Hän huudahti lujasti ja alkoi taasen soutaa, sillä aavikolla nelistävät apahit näyttivät, samoinkuin karhukin, tahtovan katkaista heidän matkansa.

45.

MATKAN JATKAMINEN.

Sillä paikalla, jonne intiaanit näyttivät aikovan mennä odottamaan venettä, kasvoi runsaasti leppiä ja pajupensaita, joitten suojassa he helposti, itse olematta vaarassa, saattoivat ahdistaa joella olevia. Täytyi sen vuoksi ponnistaa kaikki voimat ehtiäksensä sinne ennen apahia. Jos näiden kuitenkin onnistui päästä sinne ensin, täytyi tuota vaaran paikkaa karttaa.

Kaksi comanhia oli ruvennut Rosenholzin ja Ukkosensäteen sijasta soutamaan; Gayferoksen ja Josén kanssa nämä taasen pyssy kädessä suojelivat molempia soutajia. Apahien täytyi ratsastaa suuri kierros ollakseen pyssyn kantaman ulkopuolella. Vene sitävastoin kulki suoraan.

— Sanoessani, että aavikon intiaanit kulkevat tuulen siivillä kuin heinäsirkat, olen oikeassa, sanoi tämän uuden esteen johdosta suuttunut Rosenholz.

— Ellen erehdy, lausui José, ovat nämä apahit, joitten kanssa nyt olemme tekemisissä, samoja, jotka jo olemme tulleet tuntemaan. Katso tuota hevosta, jonka värin pimeässäkin voi erottaa, ja joka juoksee ilman ratsastajaa; eikö sinustakin tunnu, että näimme sen ollessamme Gilajoen saarella?

— Minulla puolestani on kylläkin syytä muistella sitä, lisäsi Gayferos. Se intiaani, joka ensin heitti lassonsa minuun, ratsasti samallaisella.

— Ja, lisäsi José, eiköhän tuosta puhvelin harjasta, joka koristaa tuon intiaanin päätä, voi päättää, että se on sama, joka oli vartiana rannalla kun uiva saaremme kulki virran mukana? Se on sellainen tapaus seikkailuelämässämme, jonka aina muistan. Minusta voipi panna sata yhtä vastaan, että nuo roistot ovat samoja, jotka piirittivät meitä, ja että he ovat löytäneet jälkemme siinä, jossa astuimme maihin lähteäksemme kultalaaksoon.

— Samaa minäkin melkein luulen, vastasi huoaten Rosenholz, jolle nämä tapaukset muistuttivat Fabianin katoamista.

Noin kolmannes matkasta oli nyt kuljettu. Vene oli siis tullut lähemmäksi intiaaneja ja jos metsästäjäin pyssyt vain kantoivat niin etäälle, saattoivat he ampua jonkun.

Vaikka vene kulki nopeasti, oli sen kulku kuitenkin niin tasaista, että ampuja saattoi tähdätä.

Rosenholz ja José, joitten taito oli ollut niin monen intiaanin turmioksi, tähtäsivät ja ampuivat.

— Nuo kaksi eivät enää seuraa kenenkään jälkiä, sanoi José; takaan että he eivät meitä enää hauku.

— Ehkä he ovat ainoastaan haavoitettuja, arveli Gayferos, joka hämmästyksekseen ja ilokseen huomasi voivan osata niin etäältä viholliseen, vieläpä pimeässäkin.

— Sitä epäilen, vastasi Rosenholz. Mutta he eivät voi enää ainakaan vahingoittaa meitä; kuitenkaan emme voi estää noita toisia ennen meitä asettumasta pensaitten taakse.

— Riittää! huusi intiaani, viitaten kädellään soutajille lakkaamaan soutamasta.

Viimeisetkin intiaaniratsastajat olivat kadonneet pensastoon; kuitenkin oli comanhin pyssy, jonka hän äkkiä laukaisi, tappanut vielä yhden.

Pian tervehtivät venettä kiväärin laukaukset. Onneksi ne eivät vaikuttaneet tuhoavasti; toisen soutajan käsivarsi haavoittui, eräs luoti läpäisi taasen veneen, mutta vedenpinnan yläpuolelta. Comanhi koetteli terveellä kädellään haavaa; kyynärluu ei ollut vahingoittunut, luoti oli vain lävistänyt lihan. Kanadalainen tarttui nyt airoon hänen sijastaan ja souti taaksepäin pieneen lahdelmaan, jota tiheä kaislavyö suojeli. Se oli varmin turvapaikka, mitä lähistöllä oli.

Matkustajat käsittivät, että olisivat menettäneet kallista aikaa, ehkäpä henkensäkin, jos olisivat väkisin tahtoneet kulkea jokea myöten tai ajaa intiaanit edullisesta asemasta, josta he vallitsivat jokea.

Täytyi siis päättää joko jättää vene ja samalla siis luopua arvokkaasta apuneuvosta, tai kantaa vene kiertoteitse intiaanien anastaman paikan ohitse.

Tuskin olivat matkustajat varovasti ehtineet nousta maihin, kun siltä paikalta, johon apahit olivat asettuneet, kirkas leimu valaisi joen ja sen rannat. Samassa myöskin suhahti muutamia luotia läheltä venettä läpi kaisliston. Tulen leimu oli varmaankin merkki, jonka intiaanit antoivat etäämpänä oleville tovereillensa.

Vihollisten aavikolta keräämä kuiva ruoho levitti kirkkaan, mutta lyhytaikaisen valon. Tuossa punertavassa loimussa näkivät apahit kuitenkin aivan selvästi kanadalaisen jättiläisvartalon ja samoin toisenkin, helposti tunnettavan, nimittäin Josén.

Huudot: Lumivuorten kotka! Matkijalintu! Verinen pääkallo! — joilla nimillä intiaanit nimittivät Rosenholzia, Joséta ja Gayferosta, ilmaisivat, että heidät oli tunnettu.

— Miksi nimittää valkonaamainen suuri metsästäjä itseänsä kotkaksi, kuului pilkallinen ääni, kun hän ei ole voinut salata jälkiänsä Sumuvuorelta ja Gilajoelta Punaisen joen rannoille?

— Älä vastaa, José! sanoi kanadalainen, suusota on kyllä hyvä, kun on runsaasti aikaa, niinkuin meillä oli saarella; mutta tässä on toimiminen, eikä puhuminen. No, Ukkosensäde, eikö intiaanien keksintökyky ole teille ilmaissut mitään sotajuonta, minkä avulla pääsisimme täältä?

— Mitäpä meidän tarvitsee sotajuonia tuumailla? vastasi comanhi. Yksinkertaisin ja parhain keino on kantaa vene tästä parin pyssynkantaman päähän.

Juuri kun nuoren päällikön kolme soturia, kantaen kevyttä venettä, aikoi aavikolle päin, päästi eräs heistä heikon huudahduksen.

Vaikkei kuu vielä ollut noussut, valaisivat tähdet niin paljon että saattoi nähdä toisen, noin parinkymmenen miehen suuruisen intiaaniparven. Kolme tai neljä oli ratsain, mutta nämäkin ajoivat yhtä hitaasti kuin kävelevät toverinsa.

— Vaikka Ukkosensäteen sydän onkin rohkea, ei pyssy ole niin varma hänen käsissään kuin minun ja Josén, sanoi Rosenholz. Nuori päällikkö ja Gayferos auttavat veneen kantamisessa, että ehdittäisiin nopeasti, minä ja José suojelemme teitä kaikkia, kun ette voi itse puolustaa itseänne.

— Hyvä! sanoi intiaani, soturi voipi olla hyödyksi muullakin tavoin kuin sotimalla.

Comanhi ja Gayferos noudattivat Rosenholzin kehoitusta. Tämä asettui kantajain toiselle puolen, José toiselle, ja eteenpäin riennettiin niin nopeasti kuin mahdollista oli.

Ei mikään osoittanut että lähenevät intiaanit olisivat huomanneet tuon pienen joukon. Niin ei kuitenkaan ollut niitten vihollisten laita, jotka olivat väijyksissä pensastossa. He päästivät kamalan kiljunnan, mikä ilmaisi heidän vimmansa.

— Jos vain selvästi erottaisin jonkun noista! sanoi José, joka käveli veneen ja joen välillä.

— Tarkasta, José, pikemmin noita, jotka lähenevät tuolta, vastasi Rosenholz. Ai, nyt huomasivat hekin meidät, kuule, kuinka he ulvovat! Mutta älköön yksikään lähestykö pyssyn kantaman päähän! Näes, José, sanottakoon mitä tahansa, niin jalkaväki on edullisempaa aavikolla taisteltaessa, samoin kuin ratsuväki sivistyneitten kansain sodissa. Ennenkuin yksikään noista ratsastajista — ellei hän tahdo turhaan ampua — saa hevosensa pysähtymään, niin että hän voi oikein tähdätä, niin minä…

Näin sanoen pysähtyi Rosenholz ja näytti kuin maahan kiinni kasvaneelta.

— Kyllä tiedän, mitä hän aikoi sanoa, sanoi José puoliääneen kulkeissaan eteenpäin. Hän aikoi sanoa: niin minä pysähdyn, tähtään ja…

Vanhan metsästäjän pyssyn pamaus keskeytti hänet.

— Ja, alotti hän uudelleen, intiaani putoo hevosen selästä kuin kypsynyt omena puusta…

— Joutuin pois! huusi Rosenholz, joka viime urhotyönsä jälkeen tuli juosten samalla kuin aavikolta, jossa hänen luotinsa etäisyydestä huolimatta oli uhriin sattunut, kaksi laukausta kuului vastaukseksi.

— Näette, Ukkosensäde, että kelpo ampujan käsissä tavallinen pyssy näyttää kantavan kahta vertaa kauvemmaksi kuin toinen, vaikka entisen pyssyni luodit ovatkin liian pieniä tähän, mikä vähentää paljon niitten voimaa.

Tähän asti olivat vasemman rannan, jota he kulkivat, kukkulat jotenkin hyvin suojelleet heitä oikealla rannalla pensastossa olevien intiaanien tulelta, mutta nyt saapuivat he paikalle, jossa molemmat rannat olivat yhtä tasan. Tämä oli vaarallisin paikka, mikä heillä oli kuljettavana, ja huolimatta Rosenholzin ja Josén tarkkaavaisuudesta, kun he pensastossa koettivat etsiä maalia, mihin ampuisivat, tervehti matkuetta näkymättömäin vihollisten suuntaama tuli.

Yksi veneen kantajista kaatui hengenvaarallisesti haavoittuneena, voimatta enää nousta. Hänen toverinsa tulivat hänen avukseen. Jotta eivät joutuisi noitten kahden valkoisen metsästäjän ammuttaviksi, joitten erinomaista osumatarkkuutta he olivat jo saaneet kokea, olivat intiaanit varoneet paljastamasta itseänsä ja ampuneet arviokaupalla pensastosta. Paitsi erästä luotia, joka kosketti Josén käteen ja repäsi kappaleen hänen takkinsa hiasta, ei tuli heitä vahingoittanut.

Kun oli enää vain kaksi kantamassa venettä, nimittäin Ukkosensäde ja Gayferos, eivät he voineet kulkea yhtä nopeasti. Kuolevan toverinsa kantaminen hidastutti intiaanienkin kulkua, ja tuo apahijoukko, jota oli enin pelkääminen, se kun oli lukuisin ja samalla rannalla kuin hekin, alkoi tuntuvasti lähetä. Kahdesti pysähtyivät pelottomat metsästäjät, jotka yksin olivat tuon pienen joukon taistelijoita, ehkäistäksensä vihollista ja kummallakin kerralla putosi kaksi intiaania ratsailta.

Tämän peräytymisen kestäessä kävelivät molemmat metsästäjät, joita kiihdytti heidän oma ampumisensa ja heidän ympärillään suhisevat luodit ja nuolet, takaperin. Heidän toverinsa, jotka jo olivat ehtineet suojaan toisen rannan tulelta, olivat paljon edellä, ja laskivat venettä vesille. Rosenholz ja José, joitten kasvot olivat käännetyt aavikolta läheneviin intiaaneihin ja selkä jokeen päin, eivät huomanneet, että intiaaniratsastajat lähtivät pensastosta ja kiiruhtivat joelle katkaistaksensa heiltä tien.

Ukkosensäteen äänekäs huudahdus ja pyssynlaukaus ilmaisi heille, missä vaarassa he olivat, paukaus haavoitti kuolettavasti yhden joen yli uivista hevosista, joka kaatui keskellä virtaa, mikä vei sen mukanaan.

José kääntyi nopeasti, huomasi vaaran suuruuden ja antoi Rosenholzin pelätyllä aseellaan pitää etenevän vihollisen loitolla.

Itse hiipi hän kumarruksissaan ja pyssy valmiina pitkin rantaa, huutaen Rosenholzille:

— Peräydy takaisin veneeseen; minä tulen perässä heti, kun olen ampunut yhden noista.

Nyt pamahti. José kaatui kiroten ja katosi ruohostoon. Kanadalainen päästi tuskan huudahduksen nähdessään sen miehen kaatuvan, joka oli ollut osallisena kaikkiin hänen vaaroihinsa ja iloihinsa; vanha metsästäjä tunsi nyt kadottaneensa veljen, kadotettuaan ensin poikansa.

Kanadalaisen ankara mielenliikutus esti hänet huomaamasta, että eräs apahi-ratsastaja pääsi rannalle, lähelle sitä paikkaa, johon José oli kadonnut. Hetkinen vielä ja hämmästyneen Rosenholzin loppu olisi tullut. Onneksi nyt, ikäänkuin ihmetyö, leimahti salama maasta, eikä sitä seuraava pamaus ollut vielä tauonnut kuulumasta, kun intiaani kaatui satulasta jokeen. Samassa näkyi maan tasalla Josén pää, puoliksi äkäisen puoliksi ivallisen näköisenä. Hän näytti aivan vahingoittumattomalta.

— Tule tänne, Rosenholz! huusi hän, pujahda tällaiseen kuoppaan, johon kohtalo salli minun langeta. Tässä on valloittamaton asema eikä ainoakaan noista roistoista pääse rankaisematta lähenemään meitä. Kahdella hyppäyksellä seisoi Rosenholz Josén vieressä. Hänkin katosi tuollaiseen luonnon tekemään kuoppaan, jollaisia usein tavataan aavikoilla ja joita tiheä ruoho peittää. José ja Rosenholz, joita intiaanit turhaan etsivät, seisoivat selkä selkää vastaan, edellinen vartioiden aavikkoa, jälkimäinen joen rantaa.

José oli taasen ladannut pyssynsä ja molemmat metsäsissit, joitten päät olivat maan tasalla, seurasivat säihkyvin silmin intiaanien liikkeitä. He uivat takaisin hirnuvine hevosineen, ja se, jonka hevosen Ukkosensäde oli ampunut, seurasi perässä.

— Nyt, Rosenholz, sanoi José, saatamme uudelleen astua veneeseen, joka odottaa meitä. Kas vaan noita roistoja, ne nousevat joesta märkinä ja noloina kuin selkäsaunan saaneet koirat. Täältä päin ei vaara enää uhkaa, veneeseen siis!

— Odota, odota, José! huudahti innostunut kanadalainen; jota useampi noista roistoista tänään kaatuu, sitä vähemmän vihollisia meillä on. Kun olet puhdistanut joen, niin käänny tännepäin; täällä meillä on tekemistä.

Aavikolle hajautuneet intiaanit, jotka kaikkialta etsivät molempia vihollisiansa, joitten olivat nähneet katoavan, lähenivät nyt metsästäjiä.

— Ampukaamme ensin ratsastajat, se on varminta, sanoi Rosenholz, ammutaan yht'aikaa. Sitten emme ehdi lataamaan. Oletko valmis?

— Olen, ammu sinä oikeanpuolinen, kyllä minä vasemmasta huolen pidän.

Kaksi ruohostosta leimahtavaa salamaa välähti. Taasen kaatui kaksi ratsastajaa. Rosenholz ja José ehtivät tuskin kumartua alas, kun luoti- ja nuolisade peitti maan.

— Nopeasti! sanoi José, nyt on aika. Ennenkuin hän ehti loppuun sanoakaan, olivat he jo matkalla.

Viholliset epäröivät hetken, mutta sitten hyökkäsivät he puukko ja tappara kädessä eteenpäin.

Gayferos, Ukkosensäde ja molemmat intiaanit, jotka olivat kumartuneet veneen taakse, ammuskelivat yhtä mittaa toisen rannan pensastossa olevia intiaaneja.

Comanhin yhtämittainen kiljunta ja alituinen ampuminen, josta päättäen he luulivat vastustajia olevan lukuisastikin, herätti aavikollakin olevissa apaheissa levottomuutta.

Tämä heidän epäröimisensä oli molempien metsäsissien onneksi; Ukkosensäteen ja hänen toveriensa tulen suojelemina saattoivat he juosta pitkin avonaista rantaa ja ehtiä veneeseen.

Vasemmalla rannalla olevat apahit näkivät, silloin kun tuo pieni joukko astui veneeseen, kuinka vähän heitä oli, ja alottivat uudelleen takaa-ajon. Mutta se oli myöhäistä; vene oli jo keskellä jokea. Ratsastajat ainoastaan olisivat voineet saavuttaa veneen, mutta heitä pidätti noitten varmasti sattuvien luotien pelko.

— Anna minulle kätesi, José! huudahti Rosenholz vilkkaasti, istuessaan Josén vieressä veneen perässä, joka kulki nopeasti virtaa myöten. Perhana vieköön, kuinka pelästyin sinun kaatuessasi. Luulin tosiaankin sinun kuolleen. Jumalan kiitos, ettei näin onnettomasti sattunut!

— Kaatumiseni juuri pelastikin minut kuolemasta, sanoi José, vastaten yhtä lämpimästi, vaikkei yhtä voimakkaasti kanadalaisen kädenpuristukseen.

Pitkällinen äänettömyys seurasi näitä onnentoivotuksia; molemmat metsästäjät tunsivat itsensä onnellisiksi, kun saivat veneen kiitäessä vielä kerran kuunnella erämaan öisiä ääniä, jotka niin usein olivat heitä ihastuttaneet — puhvelin kaukaista mylvintää, pöllön huutoja, tuulen huminaa ja aaltojen loisketta.

Vaarasta he eivät vielä olleet päässeet. Kun he vielä kulkivat matalien hiekkaisten rantain välillä, jossa eivät pensaat estäneet katsetta ulottumasta aavikolle, soutivat he vain hiljakseen. Mutta ehdittyänsä etemmäksi, missä rannat olivat korkeita ja pensaston peittämiä, siten tarjoten vihollisille väjymyspaikkoja, muuttuivat he levottomiksi ja molemmat metsästäjät tähystelivät epäluuloisin silmäyksin pensastoon.

José ei ollut erehtynyt väittäessään, että pajupensaston takana olevat intiaanit, joihin osa Mustanlinnun joukosta oli yhtynyt, olivat samoja, jotka heitä olivat saarella piirittäneet.

Se olikin sama pieni osasto, joka lähti meksikolaisten palavasta leiristä etsimään noitten kolmen pakoon päässeen metsästäjän jälkiä.

Tarkka tutkimus, jota vaikeutti uivan lautan hajottaminen ja johon kului kaksi päivää, oli johtanut Antiloopin Gilajoelta kultalaaksoon ja Punasen joen rannoille, sekä vihdoin sille paikalle, jossa Rosenholz, José ja Gayferos olivat astuneet comanhin veneeseen. Ei siis ollut luultavaa, että Antilooppi pelästyisi kärsimästään tappiosta, varsinkaan kun oli päässyt yhtymään Mustanlinnun lukuisaan joukkoon.

Joki juoksi tiheän metsän läpi ja matka kävi pimeän tähden vaikeaksi, jopa vaaralliseksikin, kun intiaanit saattoivat olla väijyksissä rannoilla; siksi ehtivätkin he kahdessa tunnissa ainoastaan yhden penikulman.

Vihdoinkin nousi kuu, hopeoiden vuorten kukkulat; siellä täällä lankesi vaalea viiru jokeenkin, joka oli pimeän peitossa. Kun se ei voinut valaista jokea, tarttuivat airot usein rannalla oleviin puihin, tai kolahtivat vedenalaisiin liekoihin. — Molemmat metsästäjät juttelivat hiljaa keskenänsä, luoden tarkastelevia silmäyksiä molemmille rannoille.

— Jos nuo roistot, joille äsken annoimme niin veriset tervetuliaiset, tajuaisivat asian, niin he voisivat tässä, kun puunrungot estävät kulkua, loistavasti kostaa, sanoi José levottomana puistaen päätänsä. Tämä joki on tosiaankin ainoa, mitä olen kulkenut, jonka voi verrata Arkansasin jokeen. Tultuamme tänne metsään olemme kulkeneet tuskin penikulmaakaan ja samoin oli tuskin penikulman matka siitä, missä metsä alkoi, sille paikalle, jossa taistelimme; kolmessa tunnissa emme ehtineet siis kahtakaan penikulmaa. Jos nyt nuo roistot olisivat oikein oivaltaneet, niin olisi jokainen ratsastaja ottanut jalkamiehen taaksensa hevosen selkään, ja siten olisivat he ehtineet tänne väijyksiin.

— Samaa minäkin arvelen, vastasi Rosenholz. Varmaa ainakin on, että nuo pimeät rannat ovat omiansa salaamaan väijyksissä olevan vihollisen ja minun mielestäni tulisi meidän valaista jokea, voidaksemme kulkea nopeammin. Tahdon puhua siitä comanhin kanssa.

Lyhyen neuvottelun seurauksena oli, että vene soudettiin rantaan. Intiaanit kaivoivat turpeen, joka pantiin poikkipuolin veneen kokkaan. Tämän turpeen päälle pantiin seedripuun oksia, jotka sytytettiin. Tästä syntyi kirkas valo, jonka avulla oli helppo venettä ohjata.

46.

APAHIT AJETAAN PAKOON.

Tuon tuostakin tarkasti kanadalainen palavan puunoksan avulla jokea, jonka pintaa tämä tuohus valaisi.

Mikään ei häirinnyt yön hiljaisuutta; kuului vain aluksen pohjalta haavoitetun comanhin raskaat henkäykset; hänen sielunsa oli ruumiista eroamaisillaan.

Hiljaa lauloi hän kuolinvirttään, jota säestivät tahdikkaat airon vedot, ja sitten kuoli hän valitustakaan huuliltaan päästämättä nuoren päällikön syliin. Vene jatkoi vielä hetkisen matkaansa, mutta soudettiin sitten maihin; intiaanit täyttivät vainajan viitan raskailla kivillä; ja sitten lykättiin vene uudelleen vesille. Viitta kiedottiin ruumiin ympäri ja laskettiin kivien painolla joen pohjaan, jossa ruumis oli suojassa häväistyksiltä.

Soutajat tarttuivat airoihin, ja kevyt vene kiiti eteenpäin. Rosenholz tarkasteli tulisoihdullaan joen pintaa ja huomasi kummastuksekseen oksia ja runkoja. Heti arvasi hän tässä piilevän jonkun intiaanien viekkauden ja ryhtyi toimenpiteisiin sen välttämiseksi. Päätettiin poistua joelta ja kiertää metsän kautta vihollisen hyökkäyksen välttämiseksi. He vetivät veneen maalle ja piilottivat sen puun oksien alle. Otettuaan mukaansa sen verran muonavaroja kuin kukin helposti saattoi viedä mukanaan, lähtivät he kulkemaan.

Pian oivalsivat he, kuinka tarpeen tämä varovaisuus oli. He olivat kulkeneet jonkun tuhat kyynärää metsässä, jonka tiheät viidakot ja köynnökset hidastuttivat heitä, kun he raikkaista tuulenhenkäyksistä huomasivat, ettei joki ollut etäällä. Veden kovemmasta kohinasta tiesivät he lähenevänsä paikkaa, jossa joki juoksi ahtaiden ja jyrkkien rantojen välitse, joita varjosti tiheä metsä. Siinä oli siis jonkunlainen sola, jossa viholliset varmaan olivat väijyksissä. Kun tässä vaadittiin mitä suurinta varovaisuutta, kehoitti etunenässä kulkeva Ukkosensäde toisia hetkeksi pysähtymään; sitten poistui hän tovereinensa pyytäen metsästäjiä odottamaan samalla paikalla.

Päivä alkoi koittaa heidän siinä odottaessaan. Etäältä kuulivat he pöllön surullisen äänen, johon vastasi toinen. Vaikka ääni tuntui aivan luonnolliselta, epäili Rosenholz, joka hyvin tunsi intiaanien viekkauden, jonkun juonen olevan tekeillä, kun äkkiä pyssyn pamaus kajahti hänen korviinsa. Heti lähtivät metsästäjät sille taholle, josta pamaus kuului. Pitkältä he eivät ehtineet, kun jo lukivat kolmetoista laukausta, mikä todisti, että siellä oli kova ottelu. Heti muodostivat he jonkunlaisen ampumaketjun ja riensivät mitä nopeimmin sille suunnalle, josta ampuminen kuului, matkien tuon tuostakin sakaalin ääntä, etteivät eksyisi kovin loitolle toisistaan.

Rosenholz ehti ensimäisenä joen rannalle. Pensaiden ja viidakon läpi näki hän välkkyvän vedenpinnan, jossa uivat siihen heitetyt puut. Siitä päätti hän, että oteltiin joella tai sen rannoilla, ja veden pinnalta kuvastava ampumisen välähdys vahvisti tätä luuloa. Heti kutsui hän luoksensa molemmat toverinsa, rientääksensä sinne, mistä comanhien sotahuuto kuului.

Samassa kun hän huusi Gayferosta ja Joséta, tarttui kaksi kättä hänen kurkkuunsa ja mustia olentoja sukelsi esiin hänen vierestänsä; puukot välkkyivät hänen silmissään. Hetkenkin pelko — ja kelpo metsäsissin loppu olisi tullut.

Mutta Rosenholz ei menettänyt malttiaan; hänen ensimäinen liikkeensä oli voimakas taaksepäin hyppäys, joten hän tempasi mukaansa intiaanin, joka uhkasi kuristaa hänet. Vasemmalla kädellä pitäen pyssyänsä etäällä, oikealla tarttuen vihollisensa kurkkuun ja kuristaen hänet kuoliaaksi — tuo kaikki oli silmänräpäyksen työ jättiläiselle. Sitten vetäisi hän henkeänsä ja huusi tovereitansa avuksi. Samalla murti hänen raskas pyssynsä perä toisen, edellisen vieressä seisoneen, intiaanin pään. Samassa tuli José pensastosta.

Pari sanaa riitti selittämään äskeisen tapauksen, ja sitten kohdistivat he pyssynsä kolmanteen intiaaniin, joka pakeni metsään, ennenkuin ehtivät ampua. Kun metsästäjät syöksyivät hänen peräänsä, hyppäsi metsästä kolme tummaa ruumista jokeen ja katosi uivien runkojen alle.

Comanhien sotahuuto kaikui yhä kovemmin heidän korviinsa. Molemmat ystävät vastasivat siihen ja riensivät joen taipeeseen, jossa omituinen näky oli heidän vastassansa.

Joki juoksi tässä vuoren rotkon läpi. Kuohuen kiisi vesi ahtaassa kanavassa, korkeitten, toistensa lähellä olevien äyräitten välissä. Kummaltakin puolen koki eräs soturi hypätä yli kuilun, joka erotti heidät toisistaan. Juuri kun comanhi oli hyppäämäisillään, pidätti häntä kanadalaisen huudahdus, joka kehoitti hänet odottamaan, kunnes hän — Rosenholz — oli ehtinyt ladata pyssynsä. Samassa hyppäsi toinen huutaen: Antilooppi voi hypätä kauvemmaksi! ja tarttui Ukkosensäteesen. Rosenholz aikoi ampua, mutta hän tovereinensa saattoi ainoastaan katsella molempien taistelevien ponnistuksia. Kummatkin koettivat heittää toisensa jokeen ja molemmat syöksähtivät sinne, ennenkuin Rosenholz ehti tähdätä apahiin.

Juuri kun vesi loiskahti korkealle näiden taistelijoiden yli, hyppäsi eri kohdilta rannasta puoli tusinaa mustia olentoja jokeen. Valkoiset metsästäjät seisoivat kummastuneina ja katselivat uteliaina jokeen, jonka pinnalla taistelu taisteltiin. Pian näkivät he sukeltaneitten uudelleen tulevan puun runkojen joukkoon ja alkavan taistella keskenään joessa.

Uuden henkilön ilmestyminen enensi metsästäjäin kummastusta. Se oli Pedro Diaz, joka tuli esille piilopaikasta, jossa hän tähän asti oli ollut; hän viittasi miekallaan molempiin taistelijoihin, jotka toisinaan olivat pinnalla, toisinaan sukelsivat.

Lausumatta ilmi iloansa, minkä heissä herätti seikkailijan esiintyminen niin ratkaisevalla hetkellä, seurasivat molemmat metsästäjät hänen miekkansa suuntaa ja näkivät kolmen uijan lähestyvän taistelevia ja puukoillansa lävistävän toisen. Tämä levitti kätensä ja vaipui veteen, toinen vedettiin liikkumattomana rannalle. Se oli nuori comanhi, joka väsyneenä tuosta kovasta taistelusta vasta vähitellen virkistyi; hän ei ollut saanut pahempaa haavaa. Nyt vasta saatettiin tervehtiä toisia ja levätä hetkinen rannalla. Nuori comanhi oli menettänyt kolme soturiansa, hänellä oli siis seitsemän jäljellä, joten valkoisten ja comanhien yhtynyt voima nousi kahteentoista mieheen.

Kun apahit paostaan huolimatta uudelleen voivat yhtyä, päättivät tuon pienen, mutta rohkean joukon johtajat jatkaa matkaa veneellä. Pian oli palattu sille paikalle, jossa vene oli kätkössä. Se työnnettiin heti vesille. Kaksi intiaania kulki vakoojina joen kummallakin rannalla, samalla kuin muut nopeasti kiitivät pitkin jokea Josén ja Rosenholzin soutaessa. Ainoastaan siinä, missä joki juoksi vuoren seinämien lomitse, täytyi heidän uudelleen vetää vene maihin, kun uiva metsä oli pysähtynyt siihen ja esti kulun. Siitä kulkiessaan näkivät he, missä vaarassa olisivat olleet, jos vene olisi joutunut virran ajamien puun runkojen väliin. Samalla saivat he kuulla, miten Ukkosensäteen oli onnistunut liittyä tovereihinsa ja pettää apahit.

Erottuansa valkoisista metsästäjistä oli hän löytänyt tuoreet jäljet, joita oli seurannut. Sitten oli hän apahien väijymäpaikan lähellä löytänyt äsken tallattuja kuivia oksia. Päästäkseen liittymään omiin sotureihinsa, joitten hän luuli olevan lähistöllä, oli hän matkinut pöllön ääntä, joka heille oli merkkinä päällikön tulosta. Tämän merkin kuultuaan yhtyi intiaaneja hänen seuraansa, ja Ukkosensäde jakoi joukkonsa kolmeen osaan. Ensimäisen osaston lähetti hän joelle, käskien heidän asettua virtaa myöten kulkevien puiden päälle ja seurata niitä mainittuun solaan. Toisen osaston kanssa ui hän joen yli ja asettui väijyksiin tuon ahtaan solan luo. Neljä comanhia kätkeytyi vastaiselle rannalle.

Heti kun hän kuuli ensimäisen osaston lähestyvän solaa, kiipesi hän seuralaisinensa hiljaa ylös jyrkkää mäenrinnettä, kun apahit toisella puolen mitään epäilemättä odottivat veneen tuloa. Kun he huomaisivat virran mukana tulevat comanhit, ampuivat he, mutta heidät pelotti molemmin puolin jokea kajahtava huuto ja he hyppäsivät jokeen, uidaksensa pakoon. Siinä comanhit tappoivat muutamia heistä. Molemmat päälliköt jäivät paikalleen ja ilmestyivät yhtaikaa rannalle. Tiedämme mitä sitten seurasi. Diazkin selitti nyt kummastusta herättäneen esiytymisensä. Sittenkuin hän, niinkuin ennen olemme kertoneet, oli varoittanut metsästäjiä, koetti hän päästä jokien yhtymäpaikalle. Mutta pian uhkasi häntä sama vihollinen, joka niin kovasti vaivasi metsästäjiäkin, heidän ajaessaan rosvoja takaa. Kauhea nälkä ahdisti häntä. Kun hänen samoin nälistynyt hevosensakin etsi ruohoja maasta, huomasi hän vähän matkan päässä suuren eläimen, jota ensin luuli laumastaan eksyneeksi puhveliksi. Diaz kiitti taivasta, joka näin täytti hänen tarpeensa, kun hän äkkiä kuuli kauhean mörinän ja hänen puhveliksi luulemansa eläin muuttuikin karhuksi. Tämä hyökkäsi häntä kohden ja osoitti kömpelöstä ruumiistaan huolimatta erinomaista nopeutta. Diaz juoksi hevosensa luo ja ampui ennenkuin hyppäsi hevosen selkään, laukauksen petoon. Mutta luoti ei voinut tunkeutua karhun vahvan nahan läpi ja peto suuttui siitä vielä enemmän. Diaz ehti tuskin hypätä satulaan ja nelistää sieltä; rohkea ratsastaja joutui nyt itse karhun takaa-ajettavaksi, ja raskaasti mutta nopeasti samosi peto hänen jäljessään. Tosin pääsi hän edelle, mutta hänen hevosensa väsyi yhä enemmän ja karhu pääsi lähenemään. Vaikka ilta tuli ja tähdet alkoivat tuikkia, ei karhu tauonnut takaa-ajostaan. Ratsastajan hevonen oli vaahdossa, sen askeleet kävivät yhä hitaammiksi ja epävakaisemmiksi. Kahden tunnin kuluttua ei eläin enää jaksanut kantaa ratsastajaansa, vaan kaatui. Onneksi pääsi Diaz nopeasti jaloillensa ja kiipesi läheisyydessä kasvavaan vaahteraan. Hänen kiivetessään puuhun läheni karhu, nousi takajaloilleen ja tavotti ratsastajan kannuksia.

Diaz istui nyt mukavasti oksalla, ja odotti miekka kädessä pedon hyökkäystä. Siinä hän kuitenkin pettyi. Harmaa karhu, joka ei, toisin kuin sukulaisensa, osaa kiivetä puuhun, nuuski vaahteran ympärillä ja kantoi sitten kaatuneen hevosen puun juurelle syödäksensä sen siinä. Tuon tuostakin katsahti hän seikkailijaan, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa pitävänsä hevosta ainoastaan ennakkomaksuna. Diaz kuunteli kauvan miten luut murskaantuivat karhun hampaissa, kunnes hän nälän ja väsymyksen raukaisemana nukahti. Hänen herätessään olivat karhu ja hevonen kadonneet. Tätä yötä seurasi kamala päivä. Nälkä kiusasi häntä mitä hirveimmin ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa näki joka pensaassa karhun. Varovasti laskeutui hän puusta, joka oli ollut hänen turvapaikkansa, ja riensi sieltä minkä ennätti. Illalla huomasi hän etäällä savupatsaan ja päätti mennä sitä kohti.

Nuotion ääressä istui kuusi intiaania. Kun Diaz näki, ettei heillä ollut mitään syötävää, aikoi hän vetäytyä takaisin, mutta intiaanien kotkansilmät olivat jo huomanneet hänet, eivätkä he sallineet hänen poistua. Rauhallisesti ottivat he kuitenkin kutsumattoman vieraansa vastaan, kysyivät hänen matkansa määrää ja tarjosivat hänelle piipullisen tupakkaa. Ne olivat Ukkosensäteen soturia, joilla oli sama matka kuin Diazillakin. Pian saattoi hän tyydyttää nälkänsäkin. Intiaanit olivat nimittäin kaivaneet kuopan maahan, ja siinä paistaneet kappaleen rasvaista puhvelin lihaa, joka nyt yhteisesti syötiin. Sitten lähtivät kaikki matkalle ja saapuivat Punaiselle joelle.

Juuri kun Diaz oli lopettanut kertomuksensa, huomasi comanhi savupatsaan veneen edessä ja viittasi Rosenholzille ja Josélle lakkaamaan soutamasta. Samalla saivat rannalla kulkevat vakoojat käskyn lähetä varovasti tätä paikkaa, veneessä olijoiden valmistautuessa ampumaan. Ennenkuin miehistö astui maihin, huomasivat he kaksi miestä ja kuulivat toisen huutavan:

— Näyttää siltä kuin luulisitte saavanne vetelehtiä. Ettekö kuule? Vene! Olen jo puolen tuntia sitä tarkastellut.

— Hyvä on, vastasi toinen, en välitä siitä, se on teidän asianne.

Varmaankin on lukija tuntenut nuo molemmat henkilöt; siinä oli englantilainen ja hänen henkivartiansa. Rauhallisina loikoivat he nuotion ääressä, jossa oli kauriin lihaa paistumassa. Vähän matkan päässä oli kolme hevosta, joista yksi, häikäisevän valkoinen, oli sidottu puuhun ja turhaan koki vapautua. Se oli aavikoiden valkea ori, joka vihdoinkin oli joutunut englantilaisen pitkällisten ponnistusten palkkioksi.

47.

ROSARITAN RYÖSTÖ.

Matkailijat katselivat hetkisen tuota rauhallista näkyä, jonka englantilaisen ja hänen toverinsa leiri tarjosi, ja saivat sitten tiedon, että edellisen päivän iltana vene, jossa oli kymmenen intiaania ja molemmat rosvot, oli kulkenut ohi. He eivät tienneet sanoa, oliko Fabian ollut mukana vai ei. He päättivät liittyä sisseihin ja auttaa heitä vangin vapauttamisessa.

Hevoset satuloittiin nopeasti, ja kun valkoinen hevonen oli sidottu riimulla, joka kiinnitettiin amerikalaisen hevosen häntään, lähtivät kaikki nopeasti matkalle, intiaanit ja molemmat ratsastajat pitkin joen rantaa, muut veneellä.

Kun nyt saatamme erota sissien lisääntyneestä parvesta, tahdomme kääntää huomiomme toiseen henkilöön, joka ansaitsee sääliämme.

Jätimme Fabianin silloin kun hän ja intiaani taistellessaan syöksyivät kalliolta alas. Samassa hyökkäsivät piirittäjät esiin ja vangitsivat hänet.

Tapetut intiaanit heitettiin vesiputoukseen. Tämän tapahtuessa palasi yksi niistä neljästä soturista, joitten kimppuun Rosenholz ja José olivat hyökänneet, ja kertoi toveriensa kuoleman.

Fabian kannettiin heti maanalaisessa kanavassa olevaan veneeseen, molemmat rosvot irroittivat sen ja alkoivat soutaa. Vasta pitkän ajan kuluttua tuli vanki tuntoihinsa ja kummastui suuresti nähdessään olevansa vankina veneessä molempain rosvojen seurassa. Ensimäiseksi kysyi hän luonnollisesti molempia toveriansa, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän ummisti silmänsä, ettei hänen tarvitsisi katsella rosvojen ilkeisiin kasvoihin. Molemmat rosvot puhuivat vilkkaasti englannin kielellä, jota hän ei ymmärtänyt.

Myrsky raivosi yhä rajusti, ukkonen jyrisi ja sadetta virtasi. Pieni vene kiiti keveästi veden pinnalla kuljettaen vangin yhä kauvemmaksi suojelijoistaan. Fabian makasi veneen pohjalla, ja sade virutti hänen kasvojansa ja kasteli hänen vaatteensa. Vavisten muisteli hän Rosenholzia ja katsahti sitten molempiin rosvoihin, joilta hänellä ei ollut armon toivoa.

Sadetta kesti koko yön. Vasta seuraavana aamuna selkeni taivas, ja rosvot pysähtyivät erääseen paikkaan rannalla, jossa kasvoi puita. Toinen käytti tilaisuutta pyydystääksensä jonkun otuksen läheisyydestä, samalla kuin toinen sytytti nuotion, kuivataksensa märkiä vaatteitansa. Tällaista suopeutta ei kuitenkaan osoitettu Fabianille, vaan hänen täytyi jäädä sidottuna veneeseen. Pian palasi metsästäjä tuoden ammutun kauriin, josta heti paistettiin kappale. Pelko, että heidän vankinsa kuolisi nälkään, saattoi rosvot antamaan hänellekin muutamia lihan viipaleita. He ottivat Fabianin veneestä ja vapauttivat hetkeksi hänen käsivartensa siteistä. Mutta tätä suopeutta ei kauvan kestänyt, sillä pian sidottiin hänet uudelleen ja matkaa jatkettiin. Vasta kun soutajat olivat ehtineet Puhvelisaarelle, pysähtyivät he hetkeksi, nähdäksensä, oliko heidän saarelle kaivamansa asevarasto vielä tallella. Kun näin oli asia, menivät he toiselle rannalle ja piilottivat veneen kahilaan.

Tästä jatkoivat rosvot matkaansa jalkaisin, välttääksensä joen monia mutkia. Matkalla yhtyi heihin kymmenen lipania, jotka he sattumalta kohtasivat; tämä intiaaniheimo oli liitossa apahien kanssa. Vielä onnistui heidän saada vangiksi eräs Ukkosensäteen vakooja, jonka kuitenkin päästivät irroilleen; rosvot tahtoivat näin luulotella nuorelle comanhille, että he olivat hänen ystäviänsä. Samalla kutsuivat he vapaaksi lasketun intiaanin kautta häntä heidän nuotiollensa ja ateriallensa. Mutta comanhi varoi tätä kutsua noudattamasta.

Saman päivän iltana astui koko intiaanien joukko sotaveneeseen, joka oli kyllin tilava kantaaksensa enempikin. Vaikka Fabian yhä oli sidottuna ja ankarasti vartioituna, kävi matka hänelle helpommaksi, sillä hän tiesi, että muuan rosvojen vihollinen oli hänet nähnyt, comanhi nimittäin, jonka päällikkö saattoi kohdata Rosenholzin ja Josén. Tämä toivo ei pettänytkään. Molemmat metsästäjät saivat täten varmoja tietoja hänestä ja Ukkosensäteestä liittolaisen, jota paitsi he varmaankin olisivat menehtyneet äsken kerrotussa taistelussa.

Kun vene oli raskaskulkuinen ja intiaanit juopuivat tulivedestä (viinasta), saapuivat he vasta seuraavana aamuna matkansa perille ja astuivat maihin oikealle rannalle, siihen missä Punainen joki yhtyy Gilajokeen.

Niinkuin ennen on mainittu, oli tämä se paikka, jossa Mustanlinnun piti kohtaaman rosvot. Seutu oli autio ja harvoin siellä ihmisiä liikkui, Molemmin puolin oli korkeita vuoristoja, joitten kukkulat olivat lumen peitossa. Jokien ympäröimä seutu oli soinen ja melkein läpipääsemättömän viidakon peittämä. Punaisenjoen toisella rannalla oli ruoho-aavikko, joka ulottui aina Puhvelijärven rannalla olevaan metsikköön asti.

Tähän yksinäiseen ja syvällä olevaan laaksoon menivät siis molemmat rosvot maihin. Mestitsin käskystä vietiin Fabian toiselle rannalle. Punakäsi vei vangin, maihin tiheän viidakon taakse vähän matkaa rannasta. Hän itse ja eräs intiaani jäivät häntä vartioimaan, muut soturit soutivat uudelleen joen yli liittyen mestitsiin ja kätkivät veneen huolellisesti korkeaan kaislaan. Pian havaittiinkin, että mestitsillä oli toinen tuuma mielessä. Hän asetti kaksi intiaania rannalle vartiaksi melkein vastapäätä sitä paikkaa, jossa Fabian oli, ja sitten asetti hän vartioita aavikolle, käskien heitä odottamaan Mustanlinnun tuloa. Sitten irroitti hän punaiset nauhat hiuksistaan, pesi kasvoiltaan maalin ja puki itsensä valkoisten pukuun, otti pyssyn olalleen ja lähti Puhvelijärvelle.

Kuljettuaan aavikon poikki ja saavuttuaan metsänrinteeseen, kuuli hän ihmisääniä ja hevosen hirnumista. Tähän asti oli hän hiipinyt eteenpäin hiljaa ja varovasti kuin kissa, mutta nyt hän otti vapaamman ryhdin. Tahtomatta enää pitää salassa tuloansa läheni hän viheltäen ja vakavin askelin sitä paikkaa, josta ääni kuului. Hän saavutti harvemman paikan metsässä, ja harmikseen näki hän siellä puolitusinaa ratsuja, mikä osoitti kartanon isännän ja hänen tyttärensä matkustavan pois. Pian toki kirkastuivat mestitsin kasvot. Donna Rosaritan ja hänen isänsä teltat olivat vielä pystyssä, kuormahevoset söivät rauhallisina vähän matkan päässä ja kuormasatulat olivat maassa. Nyt ilmestyikin tyttö isänsä kutsumuksesta. Tuon lempeän olennon nähdessään kiiluivat mestitsin petomaiset silmät hänen mustien silmäripsiensä alta, ja pirullinen ilo kajasti hänen kasvoiltaan. Hän vetäytyi hiljaa takaisin ja heittäytyi ruohostoon kuuntelemaan, mitä tekeillä oli.

Don Augustin ja hänen tyttärensä astuivat nyt ratsaille. Encinaan ja kolmen palvelijan seuraamina he menivät aavikon yli joelle. Siinä erosi Encinas heistä näytettyänsä heille kahlaamon alempana joessa ja tien majavansululle, tyttökin halusi nimittäin nähdä näitten eläinten merkillisiä rakennuksia. Nyt huomautti eräs palvelija, että ruoho liikkui aaltomaisesti heidän edessään. Tämä ei don Augustinista tuntunut epäiltävältä, sillä hän luuli siellä liikkuvan hirven, jonka ratsastajat olivat makuusijoiltaan pelottaneet. Ratsastajat kulkivat hitaasti ja saapuivat vihdoin Encinaan osoittamalle paikalle. Kun don Augustin katseli leveätä virran uomaa ja vesi tuntui hänestä syvältä, luuli hän Encinaan erehtyneen ja sanoi:

— Näen tuolla ihmisen, valkoisen miehen; ehkäpä saamme häneltä tiedon, olemmeko oikealla paikalla. Mene Francisko ja kutsu hänet tänne.

Palvelija totteli ja palasi miehen kanssa, joka ei ollut kukaan muu kuin mestitsi.

— Anteeksi, sennor, sanoi tämä lähestyen alasriippuvin käsin, kömpelösti käyden ja välinpitämättömän näköisenä, mutta yksinäisen metsästäjän täytyy tietää, kenen puoleen hän kääntyy. Kysytte siis Punaisen joen kahlaamoa?

— Niin ystäväni, vastasi kartanon omistaja, epäluuloisesti katsellen vierasta, joka pysyi näennäisessä välinpitämättömyydessään.

— Aijotteko majavan sululle?

— Aijomme, vastasi don Augustin, tyttäreni haluaa nähdä näitten eläinten rakennuksia.

— Hm, sanoi vieras, minun pyydykseni ovat siellä ja pyydykset ovat köyhän metsästäjän ainoa omaisuus. Kuitenkin saatan teidät yhdellä ehdolla sinne.

Don Augustin katseli yhä terävästi outoa, jonka kasvot tuntuivat hänestä tutuilta.

— Varmaan, sanoi tämä, ette ennen ole nähnyt metsästäjää, kun niin tarkoin minua katselette. Kuitenkin tahdon saattaa teidät majavan suluille, jos lupaatte, ettette koske siellä mihinkään, ettekä ammu. Kahlaamo on vasemmalla.

— Vasemmalla? kysyi don Augustin, meille on kerrottu, että se on toisella puolen.

— Loruja! sanoi mestitsi, teille on kerrottu väärin. Muuten, ellette luota sanoihini, niin hyvästi!

Näin sanoen poistui hän välinpitämättömänä, mutta don Augustin huusi hänet takaisin ja ratsastajat seurasivat häntä, kun hän johti heitä joenrantaa ylöspäin. Matkalla heräsi don Augustinissa epäluulo; hänestä tuntui kuin hän ennenkin olisi nähnyt tuon miehen, mutta ei voinut muistaa, missä.

— Majavat, sanoi opas, huomatessaan seurueen käyvän levottomaksi matkan pituuden tähden, ovat kekseliäitä eläimiä; olen usein ja kauvan tarkastellut niitä yksinäisillä retkilläni. Usein on erämaan hiljaisuudessa se kolina, joka syntyy kun he hännällään rakentavat huoneitansa puunkappaleista ja savesta, muistuttanut minulle pesijättärien kurikoiden ääntä Illinoisin rannoilla, etäisellä kotipaikallani.

— Oletteko niin etäältä kotoisin? kysyi Rosarita säälivästi.

Minä olen Illinoisista, vastasi metsästäjä vakavasti, jatkaen kulkuansa.

— Kuulkaa, kuuletteko? sanoi hän hetken kuluttua, kuuletteko majavain kolinaa?

Matkustajat kuuntelivat ja kuulivat etäisen äänen, joka tuntui pesijättärien kurikoimiselta.

— Mutta, jatkoi metsästäjä, kun he ovat työssään, eivät he mene ansoihin, ja sentähden pelotan niitä.

Tämän sanottuaan päästi hän kauhean kiljunnan, joka saattoi hänen seuralaisensa vasten tahtoaankin kauhistumaan. Olisi luullut sitä Amerikan leijonan kiljumiseksi. Majavan sululla vaikeni ääni äkkiä, ja metsästäjä nauroi ratsastajain hämmästykselle.

He olivat saapuneet sille paikalle, jossa Punaisen joen molemmat haarat yhtyvät; rannat olivat korkean ruohon peitossa.

— Joki näyttää minusta syvältä tässä kohdin, sanoi don Augustin.

— Vesi on sekaista, eikä matalikkoa siis voi nähdä, vastasi metsästäjä. Sallikaa minun istua jonkun palvelijanne taakse hevosen selkään ja ratsastaa edellä, lisäsi hän, kömpelösti nousten hevosen selkään. Mutta hevonen ei tahtonut kulkea kaksi ratsastajaa selässään ja se saatiin liikkeelle vasta kun toinen hevonen tuotiin sen rinnalle.

Äkkiä kuului ruohostosta ratsastajain takaa kiljunta, samallainen kuin metsästäjäinkin. Tämän herättämä hämmästys muuttui pian kauhuksi. Mestitsi päästi samallaisen huudon ja iski puukkonsa onnettoman Franciskon hartioihin. Voimakkaalla kädellä nosti hän hänet satulasta ja heitti jokeen, istuen itse satulaan. Hän heitti pyssynsä taaksensa ruohostoon, tarttui rinnalla olevan hevosen suitsiin ja survaisi senkin ratsastajan jokeen.

Ennenkuin kukaan tuli tajuihinsa, hyökkäsi kahdeksan intiaania ruohostosta, tempasi toiset ratsailta alas ja kantoi ruohostoon. Ei kukaan päässyt pakoon, sillä senkin, joka oli joessa, ampui mestitsi ja intiaanit ottivat hevosen kiinni.

Kun Rosarita huomasi tuon petomaisen mestitsin kuljettavan pois itseänsä, päästi hän sydäntä särkevän huudon ja meni tainnuksiin. Juuri tällöin luuli hän kuulevansa rakkaan äänen lausuvan nimensä viimeiset kirjaimet. Se oli onnettoman Fabianin ääni, jonka huudon tuuli toi joen yli.

48.

METSÄSTÄJÄT TULEVAT AVUKSI.

Kun vangit oli viety korkeaan ruohostoon ja Rosarita laskettu isänsä viereen, osoitti muuan intiaani suurta tomupilveä ylempänä joen rannalla. Keihäissä liehuvat päänahat, puhvelinnahkaiset viitat, jotka näkyivät tomupilvestä ja hevosten hirnuminen, tuo kaikki ilmaisi Mustanlinnun ja hänen joukkonsa tuloa. Huutaen ja mielipuolen tapaisin liikkein nelistivät ratsastajat esiin, ja kaikkialta kaikui huutoja: Mustalintu! Mestitsi! Punakäsi!

Sitten hyppäsivät he reippaasti alas ratsuiltaan. Syvä hiljaisuus seurasi tuota kovaa melua. Mestitsillä oli vielä pukunsa, ja askeltakaan eteenpäin astumatta odotti hän Mustaalintua. Tämä istui vakavana ja suorana ratsullaan, vaikka hänen haavansa kipu vielä kuvastui hänen kasvoiltaan. Hän lähestyi mestitsiä, jonka hän tämän muutetusta puvusta huolimatta tunsi, ja ojensi hänelle kätensä tyynen ja arvokkaan näköisenä.

— Intiaani, valkoisen poika odotti liittolaistansa, sanoi mestitsi.

— Eikö nyt ole kolmas päivä? vastasi Mustalintu. Mestitsi on aikansa hyvin käyttänyt, lisäsi hän vankeihin viitaten.

— Nämä eivät ole ainoat, vaan tuolla on vielä yksi valkoisista, Lumivuorten kotkan poika.

— Entä Kotka ja Matkijalintu, mihin he ovat joutuneet? Minä annoin veljelleni yksitoista soturia, missä ne ovat? huudahti päällikkö ankarasti, tukahduttaen riemun liikkeen, jonka Fabianin vangitseminen oli hänessä herättänyt.

— Yhdeksän on kaatunut, vastasi mestitsi. Miksi rypistää päällikkö otsaansa? Kolme vuorokautta piiritti hän valkoisia Gilajoen saarella; missä ovat hänen soturinsa, jotka joen kalat ovat syöneet? Mestitsi on kahdentoista tunnin kuluessa ottanut vangiksi etelän nuoren soturin ja riistänyt Kotkan ja Matkijalinnun aseet, niin että erämaan pedot nyt pilkkaavat heitä.

— Kotka ja Matkijalintu ovat meidän jäljillämme, he ovat saaneet uusia aseita ja täyttäneet tiensä soturiemme ruumiilla.

Päällikkö kertoi nyt mestitsille, mitä tämä ei vielä tiennyt. Sillä välin saapui kuusi soturia, Antiloopin joukon jäännökset. Heidän kertomuksensa kiihoitti vielä enemmän intiaanien vihaa Fabian-raukkaa kohtaan, jota heti päätettiin kiduttaa. Mestitsi päätti heti lähteä viemään saalistansa turvapaikkaan, ennenkuin taistelu alkaisi. Mutta Mustalintu muistutti häntä lupauksesta jättää Ukkosensäde ja molemmat metsästäjät hänelle ja mestitsin täytyi vasten tahtoansa pysähtyä.

Mustanlinnun joukossa oli vielä hänen kärsimistään häviöistä huolimatta neljäkymmentä ratsastajaa. Kymmenen intiaania oli molempien rosvojen seurassa ja nyt oli heihin yhtynyt kuusi; apahit olivat siis kyllin lukuisia menestyksellä hyökkäämään paimenten kimppuun, vaikkapa comanhi liittolaisineen ehtisikin ajoissa. Ei kuitenkaan ollut pelkoa että se tapahtuisi ennen yön tuloa.

Yksimielisesti päätettiin sillä välin huvitella Fabiania piinaamalla. Tätä valmistettaessa tointui Rosarita pitkällisestä taintumuksestaan, mutta ummisti heti uudelleen silmänsä nähdessään mestitsin hehkuvin silmäyksin katselevan häntä.

Aivan samoin kuin joku päivä aikaisemminkin don Antonion viimeiset hetket olivat lasketut auringon mukaan, merkitsi nytkin joka askel sen painumisessa länteen hetken lyhennystä Fabianin elämässä. Vielä jokunen hetki, eivätkä hänen ystävänsä voisi muuta kuin kostaa hänen kuolemansa.

Mutta kohtalo oli tosin päättänyt. Punakäsi oli juuri vapautunut vangin siteistään, jotta tämä voisi nousta ja kävellä sille paikalle, johon kidutuspaalu oli pystytetty, kun tuskanhuudahdus kuului rannalta majavan sulun luota. Fabian vastasi huutoon; nyt kajahti toinen samanlainen jättiläismetsästäjän kurkusta ja Josén ääni kuului samoin.

— Koira! karjasi Punakäsi ja kohotti puukkonsa iskeäksensä. Mutta Fabian väisti iskun ja tarttui vastustajansa käteen. Varmaan olisi tämä pelottava vihollinen suuremmalla voimallaan iskenyt hänet maahan, ellei äkkiä, samalla kuin metsästäjäin huuto kuului, kaikkialta olisi kajahtanut ulvonta. Tämän melun ohella kuultiin äkäisen koiran haukuntaa, ikäänkuin kahleistaan irti päässeen karhun vihaista murinaa.

Ponnistellessaan Punakäden puukon pysyttämiseksi etäällä itsestään kaatui Fabian, joka oli niin heikko, että vaivoin pysyi jaloillaan, ja tämä pelasti hänen henkensä sillä hetkellä. Karttuva melu tuossa äsken niin rauhallisessa laaksossa käänsi Punakäden huomion hänestä. Rosvo tuumi, että vangin henki oli Mustanlinnun omaisuutta, ja koetti nähdä heitä uhkaavia vihollisia. Tiheä viidakko oli kuitenkin esteenä. Paikaltaan voi hän nähdä ainoastaan muutamia intiaania, jotka nopeasti olivat menneet ratsuillensa, ja liikettä ruohostossa, joka puoleksi peitti ratsastajain peljästyneet kasvot; olisi voinut luulla puhvelilauman lähestyvän. Samassa pamahti viisi laukausta, toiset vasemmalta, toiset oikealta, ja äsken ratsaille nousseet kaatuivat satuloistaan.

Kaikki apahit lähtivät pakoon, vaikka mestitsi isänsä kanssa koki heitä pysähdyttää. Kaikki riensivät joelle, sillä heidän takaansa nousi paksu savu, ja liekit nuoleskelivat korkeata ruohostoa.

— Pelkuri-soturit, joilla on naisen sydän, raukat! kirkui mestitsi raivoissaan ja koki turhaan estää apahien pakoa. Mutta pysähtymistä ei ollut ajattelemistakaan; tuulen ajama savu, palavan ruohon rätinä ja äkillinen pelko, jonka näkymättömän vihollisen läsnäolo oli herättänyt, olivat liian valtavia.

Punakäden turhaan etsiessä maalia pyssylleen, hyppäsi mestitsi, Rosarita sylissään, satulaan ja ui joen yli. Tämä tapahtui niin nopeasti, ettei kukaan hyökkääjistä ehtinyt estää sitä. Musta savupilvi peitti heidät hyökkääjiltä; savun seasta kuului ääniä.

— Tännepäin, Rosenholz! huudahti äkkiä José kovalla äänellä. Kuulen tuon mestitsi-koiran ulvovan. Missä olet?

— Auttakaa, kaikkien pyhimysten nimessä! huusi kartanon omistaja, jonka mestitsi oli jättänyt sidottuna makaamaan savun keskelle. Samassa kuului englantilaisen ääni. Hän oli kuullut don Augustinin avunhuudon ja riensi seuralaisineen pelastamaan häntä. Tuskin olivat siteet katkaistut, kun hän hyökkäsi joen rannalle. Täällä näki hän sekanaisen joukon hevosia ja ratsastajia, jotka taistelivat kovan virran kanssa ja estivät toisiansa eteenpäin pääsemästä; sitten huomasi hän mestitsin, mutta tämä katosi saaliineen korkeaan ruohostoon. Onneton isä seisoi siinä kauhusta sanatonna, kun voimakas isku kaatoi hänet maahan, ja hän kuuli luodin suhahtavan ylitsensä.

— Kiittäkää Jumalaa, että vielä kerran pääsitte hengissä! sanoi eräs ääni ja esiin astui Wilson, amerikalainen, jonka jo olemme tulleet tuntemaan ja joka oli hiipinyt kartanonomistajan taakse ja kaatanut hänet maahan, kun Punakäsi tähtäsi häneen.

— Kas, sanoi Wilson, tuolla se roisto pakenee häpeissään, kun ampui harhaan. Voi, jospa olisin ehtinyt uudelleen ladata pyssyni! Mutta tahdoin vain estää ensin, ettette elävältä paistuisi ja sitten ettei luoti lävistäisi päätänne.

Sillä välin oli viimeinenkin intiaaniratsastaja ehtinyt rannalle ja Punakäsi katosi samoin Fabianin kanssa, jota kaksi intiaania raahasi hänen perässään.

— Luottakaa Jumalaan! sanoi ennen mainittu seikkailuhaluinen englantilainen, sir Frederick, joka oli tullut rannalle, jossa kulo sammui kosteaan maahan. Olemme kaikilta tahoilta saartaneet ne koirat eikä yksikään pääse pakoon. Kas, tuolla ovat paimenenne, ja tässä uskollisia, rohkeita liittolaisia.

Näin sanoen viittasi englantilainen ratsastaviin paimeniin, jotka olivat rannalla ja sitten näytti hän Joséta ja Diazia, jotka ratsastivat jokeen sekä viittä miestä veneessä, joka vähän matkan päässä kulki jokea alaspäin. Don Augustin tunsi heti puhvelin pyydystäjät, mutta ken oli viides, jonka jättiläisvartalon rinnalla Encinaskin näytti pieneltä ja heikolta, sitä hän ei tiennyt.

— Se on Rosenholz, sanoi sir Frederick, kanadalainen metsäsissi, jolta, samoinkuin teiltäkin, don Augustin, toivorikas lapsi on ryöstetty. Majavan sulun luona on vielä nuori, rohkea comanhiliittolaisenne, ja kaikki minkä nämä voivat tehdä, tulee tehdyksi.

Metsäsissi ja José huomasivat nyt toisensa ja viittasivat kädellään toisilleen, vaikka heidät erottava välimatka olikin pitkä. Tästäkin käsittivät he toisensa.

— Tyttäreni pelastajan teen koko elinajakseen rikkaaksi! huusi Augustin kiihoittaaksensa heitä.

Kun hän toisti lupauksensa, vaihtoivat molemmat metsästäjät silmäystä, ja viittasivat taasen toisilleen. José kannusti hevostansa, joka nopeasti ui eteenpäin, Rosenholz kiihdytti veneen kulkua. Don Augustin luuli sen tapahtuvan hänen lupauksensa johdosta, mutta siinä hän erehtyi.

Nyt kuultiin majavan sulun luota kiväärin tulta, joka todisti, etteivät Ukkosensäde eikä Gayferos olleet jouten. Nuoren päällikön ääni kuului rannalle asti, jossa Wilson ja sir Frederick olivat vartiana, ja Diaz, José ja Rosenholz päästivät myös äänekkään huudon, ilmaistaksensa Ukkosensäteelle, että he riensivät apuun. Pian näki don Augustin heidän nousevan rannalle ja hyökkäävän vihollisia kohti viidakon kautta, joka kaikkialla peitti soista rantaa.

Heidän kadottuansa ilmaisi koiran haukunta, joka kuului yhä etäämmältä, että rohkeat seikkailijat riensivät eteenpäin maanpinnan hankaluuksista huolimatta, pelkäämättä vaaroja, jotka voivat kohdata tuossa melkein läpipääsemättömässä viidakossa.

49.

APAHIT VARUSTAUTUVAT METSÄÄN!

Täytyy pysähtyä hetkeksi kertoaksemme lukijoillemme, miten metsästäjät ja Ukkosensäde sattuivat yhteen don Augustinin paimenten kanssa jokien yhtymäpaikalla.

Niinkuin tiedämme, seurasivat Mustanlinnun, Ukkosensäteen ja Antilopin joukot toisiansa lyhyen matkan päässä. Ehtiäksensä ennen apahia, pyysi comanhi lainaksi sir Frederickin hevosen ja nelisti sitten täyttä vauhtia Puhvelijärvelle. Kun hänen täytyi turvallisuutensa tähden tehdä kierros, saapui hän järven rannalle vasta tunnin kuluttua siitä, kun don Augustin ja hänen tyttärensä olivat ratsastaneet majavan sululle. Helposti sai hän paimenet uskomaan, että suuri vaara uhkasi heidän isäntäänsä ja heitä itseä ja heidät nousemaan ratsaille, vartioidakseen joen rantoja. Sillä välin palasi Ukkosensäde sovitulle yhtymäpaikalle, odottaaksensa liittolaisiaan. Kauvan ei hänen tarvinnut odottaa.

Sitten lähtivät Ukkosensäde, Gayferos ja kuusi intiaania joen pienimpää haaraa myöten laaksoon. José, Rosenholz ja muut astuivat maihin vähän matkan päähän siitä, johon Mustalintu oli pysähtynyt. Siinä tuli heidän odottaa comanhin ryntäysmerkkiä. Tuon äkkiä laaksossa kajahtavan kamalan huudahduksen oli comanhi päästänyt ja nyt alkoi hyökkäys.

Diaz ja José olivat ehtineet maalle melkein samalla hetkellä, kun Rosenholz, Encinas ja kolme puhvelin pyydystäjää olivat veneestä hypänneet. Nuo kuusi miestä lähenivät nopeasti toisiansa ja tutkivat tarkoin ympäristöä. Sir Frederick päätti ottaa tehokkaasti osaa hyökkäykseen, ja helposti sai hän henkivartiansakin myöntymään. Don Augustinkin tahtoi ottaa osaa taisteluun, mutta englantilainen huomautti hänelle, että hänen täytyi jäädä paimentensa luo, jotka eivät olleet tottuneet intiaanien kanssa taistelemaan. Sillä välin olivat José ja Diaz yhtyneet metsäsissiin ja puhvelin pyydystäjiin.

— Rosenholz, hän elää vielä, sanoi José; kysy Diazilta, olemme äsken tiheän pajupensaston takaa löytäneet Fabianin ja Punakäden jäljet, ne johtavat tuonne.

José viittasi suureen puuvillapensastoon, joka kasvoi alavalla maalla. Diaz todisti hänen ilmoituksensa.

— Nuo roistot varustautuvat tuohon tiheään viidakkoon, joka ulottuu aina majavansuluille ja Punaisen joen kuivuneeseen haaraan. Vait! Kuuletteko! sanoi José.

Etäältä kuultiin kirveen iskujen kajahtelevan puun runkoihin.

— Aivan oikein! vastasi Rosenholz. Ellen pelkäisi lapsiraukkani henkeä, kiittäisin taivasta, joka näin on jättänyt nuo pedot tuhon omiksi heidän omiin varustuksiinsa; mutta kauheata on ajatellakin, että intiaanin oikku saattaa hänen henkensä vaaraan.

— Vakuutan sinulle, että he nyt vähemmän kuin ennen uskaltavat ryhtyä häneen, sanoi José; ennen iltaa he antautuvat.

Encinas pidätti vaivoin koiraansa, joka tahtoi hyökätä sinne, missä sen vaisto ilmaisi intiaanein olevan, kun Rosenholzin mieleen johtui antaa koiran etsiä Fabiania. Hän otti Fabianin repaleisen hatun ja antoi sen Encinaalle, sanoen:

— Antakaa koiranne haistella tätä hattua, se on etsimäni nuorukaisen. Olen nähnyt koiran siten seuraavan jälkiä, joita ei muuten ole löydetty.

Puhvelinpyydystäjä otti hatun ja antoi Oson haistella sen sisäpuolta. Koira hyökkäsi heti sinnepäin, jossa José oli löytänyt Fabianin jäljet. Erään pensaan takana alkoi Oso haukkua, siten kutsuen isäntänsä sinne.

— Eteenpäin nyt! huusi Rosenholz voimakkaasti; missä hän lieneekin, elävänä tai kuolleena, etsimme hänet. Samassa yhtyi heihin sir Frederick, ja he aikoivat juuri eteenpäin, kun Ukkosensäteen lähetti saapui noutamaan apua nuorelle päällikölle. Hän sanoi, että melkein vastapäätä tuota läpipääsemätöntä viidakkoa, johon apahit varustautuivat, oli syvä rotko, joka täytyi valloittaa ja siitä ahdistaa vihollisia. Lähetti käski myöskin paimenia tulemaan joen yli ja hyökkäämään lähemmäksi apahia. Tätä tehtäessä koetti Rosenholzin johtama pieni joukko kiertää tuon tiheän viidakon, jossa intiaanit olivat. Kirveen iskujen kaiku kuului sieltä yhä. Piirittäjät koettivat, eteenpäin tunkeutuessaan, saada suojaa vihollisten luodeilta puun runkojen ja maan epätasaisuuksien takana.

— Voitko käsittää, miten nuo intiaanit hevosineen saattoivat niin nopeasti raivata itselleen tien tiheän viidakon kautta? sanoi Rosenholz Josélle, heidän seisoessaan puitten suojassa.

— Itsekin sitä juuri ajattelin, vastasi tämä. Näyttää siltä, kuin yhdenkin henkilön olisi vaikea tunkeutua eteenpäin, vaikka kirveellä raivaisi tietä, ja nuo roistot ovat päässeet hevosineen niin nopeasti. Varmaan löytyy joku salainen käytävä, joka meidän täytyy etsiä; muuten emme voi valloittaa paikkaa, ja jos yrittäisimme ajaa heidät pois, tulisimme jokainen ammutuksi.

— Voimme ainakin sytyttää metsän tuleen, sanoi Rosenholz; pahaksi onneksi on intiaanien joukossa kalliita henkiä, joita meidän täytyy säästää.

Näin sanoen jatkoivat molemmat metsästäjät reippaasti etenemistään ja kohtasivat pian comanhit.

— Lumpeenkukka on tuolla sisällä, eikä Kotkan poika ole kaukana hänestä.

Nuoren päällikön taitavasti valitsemana asemana oli majavien joen kapeimman haaran yli tekemä sulku. Muulloin olisi ollut hupaistakin katsella noitten eläinten työtä. Mutta nyt ei ollut aikaa siihen.

Sulun avulla, oli vesi johdettu uomastaan ja ennenkuin se muodosti mainitun suon, oli se uurtanut itselleen uuden uoman, joka oli kuivanut. Tähän uomaan, joka oli noin neljä jalkaa syvä ja kaksikymmentä leveä, laskeutuivat comanhin apujoukot väijyksiin. Taitavat ampujat saattoivat tästä, joka oli puolen pyssyn kantaman päässä vihollisten varustuksista, suuresti vahingoittaa tätä.

— Encinas, sanoi Rosenholz puhvelin pyydystäjälle, jos hetkeksi päästätte koiranne, niin se suuresti auttaisi meitä pelastamaan kristityn hengen.

— Oso-raukkaa rakastan suuresti, sanoi Encinas; jos sen lähettää tuohon viidakkoon, on se siellä varman kuoleman oma. Mutta tehdään sittenkin niin.

Näin sanoen aukaisi hän koiran hihnan.

— Oso, reipas Oso, etsi! sanoi hän. Koira näkyi ymmärtävän isäntänsä kehoituksen, ja hiipi pensastoon.

— Seuratkaamme sitä, José! huudahti Rosenholz; älköön sanottako, että eläin on rohkeampi kuin isä, joka etsii poikaansa, tai ystäväänsä etsivä ystävä.

José ei sen enempää kehoituksia tarvinnut ja metsästäjät seurasivat varovasti koiraa. Mutta Oso näytti kadottaneen jäljet. Turhaan haisteli se ruohostoa ja molemmat metsästäjät näkivät sen tekevän pitkän kierroksen, palaten viidakosta pois.

— Luuletko sen ymmärtävän, mitä siltä toivotaan? kysyi kanadalainen hiljaa Josélta.

— Varmaan. Intiaanit eivät ole tältä puolen vieneet Fabiania viidakkoon ja koira etsii ennen seuraamiansa jälkiä.

Koira lähti viidakosta ja molemmat metsästäjät näkivät sen menevän niitten pajupensaitten luo, jossa se äsken oli löytänyt Fabianin jäljet. Molemmat seurasivat nopeasti koiraa ja kohtasivat Encinaan, joka koirastaan levottomana oli kiertänyt viidakon etsiäksensä sitä.

— Antakaa sen etsiä, kelpo Osoni on yhtä älykäs kuin rohkeakin.

Kun koira oli uudelleen löytänyt jäljet, hyökkäsi se haukkuen joen rannalle tuon tiheän viidakon sille puolen, joka oli ollut oikealla metsästäjistä, kun he äsken tunkivat eteenpäin. Varovaisuuden vuoksi tehtyänsä pitkän kierroksen saapuivat he vihdoin paikalle, mutta eivät nähneet enää koiraa. Viidakko näytti tässä harvemmalta, mikäli saattoi päättää korkeasta ruohosta esiin pistävistä pensaista. Encinas oli levoton koiransa kadottamisesta ja vihelsi pitkään, mutta koira ei antanut aluksi merkkiä itsestään, kunnes se vihdoin alkoi haukkua. Haukkuminen tuntui pikemmin iloiselta kuin vaaraa ilmaisevalta; metsästäjät riensivät siis eteenpäin, tunkeutuen ruohoston läpi, joka heidän silmiltään peitti sen viidakon alapuolen, jossa apahit olivat. Pian löysivät he polun, jossa ruoho näytti äsken tallatulta. Hieman loitompana haukkui Oso yhä. Ruoho muuttui lyhemmäksi ja harvemmaksi, maa kovemmaksi ja kivisemmäksi; vihdoin pysähtyivät metsästäjät äkkiä Rosenholzin huudahtaessa:

— Pysähtykää siihen! sanoi hän. Tarpeetonta on, että antaumme piilossa olevien vihollisten ammuttaviksi. Emme ole erehtyneet José. Koira on löytänyt salaisen käytävän.

Kun Encinas uudelleen sitoi takaisin palanneen Oson, hiipi José Rosenholzin luo. Polku ei ollut enää ruohoinen, vaan pienien kivien peittämä, ja noin kahdenkymmenen askeleen päässä alkoi metsä. Vesi, joka oli uurtanut maan, oli kaivanut noin neljä jalkaa leveän rotkon metsistön reunaan. Sen seinät kohosivat jyrkästi molemmin puolin, ja se oli täytetty äsken kaadetuilla puun rungoilla ja oksilla.

— Tästä ne roistot ratsastivat sisään aivan kuin portista, sanoi José.

— Älkäämme tässä toimettomina menettäkö aikaa, lausui Rosenholz. Kun sinä olet mukana, niin hiivimme sisään rotkon molemmin puolin katsomaan, mitä viholliset tekevät ja missä Fabian on. Encinas, koettakaa, jos mahdollista, pysytellä koiraanne äänetönnä, ja juoskaa kiireesti ilmoittamaan Ukkosensäteelle ja don Augustinille, että olemme löytäneet salaisen käytävän. Hyökätkää vain rohkeasti eteenpäin, toverini ja minä käymme sillä välin tarkastelemassa.

Metsä oli parikymmentä kyynärää oikealla ja vasemmalla rotkotiestä erittäin tiheää, mutta ei kumpikaan metsästäjä hetkeäkään epäillyt menemästä sinne aijettansa toteuttaaksensa. Heitä ympäröivässä tiheässä viidakossa voivat he nähdä tuskin muutaman askeleen eteensä; oli kuitenkin aivan välttämätöntä antautua tähän uhrarohkeaan yritykseen. Kanadalainen eteni siis varovasti puitten lomitse, kunnes metsä harveni ja hän saattoi nähdä puitten ja pensaitten ympäröimälle paikalle, jossa oli ihmisiä ja hevosia sekaisin.

Majavan sulku oli tämän jotenkin lavean paikan toisessa päässä. Tässä oli tilaa ihmisille ja hevosille. Toisella rannalla näkyi noin viisitoista majavan pesää. Useimmat olivat melkein kokonaan veden peitossa, mutta pari kolme oli vähän matkan päässä rannalta, ja nämä olivat apahit tehneet jonkinlaiseksi suojuskehäksi täyttäen väliaukot satuloilla, viitoilla ja puhvelin nahoilla. Sulun ja varustuksen välille oli suurin osa intiaania asettunut, samalla kuin toiset varustivat heikompia kohtia. Kanadalainen ei nähnyt Fabiania, ei Rosaritaa, eikä ketään päällikköä. Hän otaksui niitten olevan sulun ja majavan pesien välillä, jotka olivat avonaisia joelle päin. Ei Josékaan heitä nähnyt. Tuskallisesti kuuntelivat molemmat toivoen erottavansa Fabianin tai Rosaritan äänen.

Äkkiä pamahti laukaus siltä puolen majavan sulkua, jossa nuori comanhipäällikkö oli. Sitä seurasi kova ulvonta, ja useita laukauksia kuului melkein yhtaikaa; pian näki kanadalainen näyn, joka sai veren hyytymään hänen suonissaan.

50.

TAISTELU JA VOITTO.

Hetkeksi täytyy nyt siirtyä intiaanein varustukseen. Näkymättömät viholliset olivat niin äkkiä hyökänneet heidän päällensä, että he kaikki pelon valtaamina olivat pötkineet pakoon, eikä haavojen heikontama Mustalintu tai kumpikaan rosvoista ollut voinut sitä estää! Vasta nyt kuvatulla paikalla olivat he uudelleen kokoontuneet ja mestitsi päätti sovintokeskusteluilla pettää vihollista, jota hän piti paljon lukuisampana, voidaksensa sillä välin lujentaa varustuksiansa. Näiden lähellä oli neljäkymmentä hevosta puihin sidottuna. Siihen majavan pesään, joka oli vastapäätä sitä, johon Ukkosensäde oli asettunut, oli mestitsi sulkenut donna Rosaritan, jota käytävän suulla, pyssy kädessä vartioi Punakäsi. Äärimmäisessä majavan pesässä oli Fabian kahden intiaanin vartioimana. He olivat saaneet käskyn tappaa hänet heti, ellei aijotulla hyökkäyksellä ollut menestystä. Hän ei ensinkään tiennyt, että Rosarita, joka kerran oli pelastanut hänen henkensä, oli läheisyydessä.

Isä ja poika menivät nyt siihen avonaisen paikan päähän, jossa olivat lähempänä Ukkosen sädettä ja kauimpana Rosenholzista, ja mestitsi huusi:

— Kuunnelkoon se rohkea soturi, jota apahit nimittävät Pimeäksi pilveksi ja comanhit Ukkosensäteeksi.

— Ukkosensäde ei tunne Pimeän pilven nimeä, vastasi nuori soturi. Mitä häneltä tahdotaan ja ken häntä kutsuu?

— Minä, mestitsi! vastasi tämä. Tahdon puristaa ystävän kättä.

— Jos siinä on kaikki, mitä mestitsi tahtoo, niin olkoon ääneti; hänen äänensä on minusta yhtä inhottava kuin kalkkarokäärmeen sihinä, vastasi Ukkosensäde.

— Ei siinä vielä kaikki. Mestitsillä on vallassaan Kotkan poika ja Valkoinen kyyhkynen; hän lupaa luopua heistä.

— Millä ehdoilla mestitsi heistä luopuu?

— Hän sanoo ehdot silloin, kun hänen toinen kätensä puristaa Kotkan, toinen Ukkosensäteen kättä. Päälliköt eivät ole tottuneet keskustelemaan, katsomatta toistensa silmiin.

— Kotka ei ole täällä, eikä Ukkosensäde purista milloinkaan mestitsin kättä, ellei musertaaksensa sitä.

— Hyvä! vastasi mestitsi, jonka silmät hehkuivat vihasta. Eikö majavan sulun takana ole ketään muuta päällikköä?

— Jos sallitte, niin kyllä minä johdan keskusteluja, sanoi Pedro Diaz comanhille. Kuule mestitsi! Tässä on meksikolaisten kullanetsijäin päällikkö. Hän on kai yhtä hyvä kuin muutkin?

— Keskustelkaamme, sanoi mestitsi; saanko minä hänen sanaansa luottaen astua yksin, aseetonna esiin, yksi ainoa aseellinen seuralainen mukanani? Te saatte tehdä samoin.

— Kyllä, vastasi rehellinen Diaz, kunniani nimessä, ja itse tahdon näyttää esimerkin.

Mestitsi kääntyi isäänsä, ja molemmat hymyilivät inhottavasti, petomaisesti. — Ole varuillasi! sanoi mestitsi Punakädelle.

— Veljeni tekee väärin, sanoi comanhi; myrkyllistä käärmettä tulee peljätä sitä enemmän, kun se joskus laulaa leivosen äänellä.

— Wilson, te ammutte yhtä hyvin kuin Vilhelm Tell, sanoi englantilainen. Seuratkaa tätä nuorukaista ja suojelkaa häntä.

Nyt ilmestyivät molemmat rosvot metsän rinteelle, ja samassa astuivat Diaz ja Wilsonkin majavien tekemille suluille. Hetken katselivat nuo neljä äänettöminä toisiansa. Sitten eteni mestitsi noin kuusi askelta metsän rinteeltä, Diaz toista vertaa pitemmän matkan. Wilson jäi sululle seisomaan, nojaten pyssyynsä, Punakäsi seisoi metsän rinteellä samassa asennossa.

Vakavin askelin meni Diaz mestitsin luo ja tarttui tämän ojennettuun käteen.

— Ammu! karjasi rosvo äkkiä, laskien toisen kätensä Diazin olkapäälle. Punakäden pyssy kohosi, laukaus pamahti, luoti suhahti mestitsin korvan ohi ja sattui keskelle Diazin rintaa. Onneton horjui, mutta mestitsin voimakas käsi piti häntä pystyssä. Rosvo käytti Diazia kilpenään ja kulki takaperin silmät suunnattuina Wilsonin pyssyyn; turhaan etsi tämä paikkaa, mihin olisi voinut ampua. Mestitsi oli jo metsän rinteellä, kun Diaz viimeisen kerran ponnistaen voimiansa sieppasi puukkonsa ja iski sen hänen olkapäähänsä. Haavoitettu rosvo hypähti taaksepäin, heitti Diazin hengettömän ruumiin luotaan ja huusi:

— Tuossa on päällikkönne ruumis! Samassa katosi hän viidakkoon ja Wilsonin luoti sattui vain puitten oksiin.

Ensi hämmästys tästä inhottavasta petoksesta ei ollut vielä ohi, kun molemmat rosvot olivat jo kaukana ja mestitsi huusi:

— Ken uskaltaa tulla ottamaan valkoisen tytön ja Kotkan pojan mestitsiltä?

— Sen teen minä! huusi Wilson, hyökäten rosvon perään.

Mutta nuori comanhi oli jo salaman nopeudella päässyt hänen edelleen ja tunkeutunut viidakkoon. Hänen soturinsa seurasivat häntä pyssyillä ja aseilla varustettuina. Kuitenkin ehti mestitsi, joka tunsi paikat paremmin, ennen heitä aukealle paikalle.

Veri virtasi hänen olkapäästään, mutta hänen erinomainen voimansa ei näyttänyt heikontuneen. Ehdittyänsä sululle, nousivat apahit nopeasti hevosillensa, tehdäksensä tuon päätetyn hyökkäyksen.

Tämän liikkeen oli Rosenholz huomannut, mutta pian kiinnitti toinen näky hänen huomionsa. Sillä välin kun Punakäsi, täyttääksensä poikansa käskyn, tarttui tainnuksissa olevaan Rosaritaan ja piti varalla hevosta, viedäksensä hyökkäyksen aikana hänet suojaan, lähestyi mestitsi Mustaalintua ja näytti haavoittunutta olkapäätään.

— Nyt on Kotkan pojan kuoleminen, sanoi hän; Mustalintu ei enää saa siirtää kostoansa, sillä muuten se ehkä livahtaa hänen käsistään; vereni vaatii kostoa, mestitsi ei voi taata voittoa.

— Mustalintu nylkee ensin valkoisen päänahan, vastasi päällikkö, joka samoin pelkäsi taistelun päätöstä. Soturini sitten tappavat hänet.

Kaksi intiaania oli kuullut tämän lyhyen keskustelun; odottamatta enempää käskyjä hyökkäsivät he petojen tavoin majavan pesään, jossa Fabian oli. Jaloista raahasivat he hänet varustukseen. Nyt näki Rosenholz, jonka jäsenet vapisivat pelosta, Mustanlinnun lähenevän Fabiania. Kahdesti tähtäsi Rosenholz intiaaniin, mutta molemmilla kerroilla laskeutui ikäänkuin verho hänen silmiensä eteen; pyssy vapisi hänen käsissään, ikäänkuin tuulen heiluttama ruohon korsi aavikolla.

Mustalintu kumartui hitaasti; hänen vasemmassa kädessään välähti puukko Fabianin pään kohdalla. Nyt, tänä äärimmäisen vaaran hetkenä, lakkasi Rosenholzin käsi vapisemasta, kun samalla äkillinen pamaus sai hänet vavahtamaan. Mustalintu kaatui pää lävistettynä Fabianin päälle, jonka hän peitti verisellä ruumiillaan, ja eräs ääni huusi:

— Se oli minun viimeinen sanani, sinä punanahkainen koira!

Se oli Josén ääni. Nyt kaatoi uusi laukaus toisen intiaanin. Tällä kerralla ampui Rosenholz. Äkkiä hyökkäsivät apahit vyöryn tavoin rotkopolulle. Avoin paikka ja sulun rannat olivat melkein tyhjinä vihollisista, kun José ja Rosenholz levottomasti sykkivin sydämin hyökkäsivät sinne, huomaamatta että Punakäsi ja mestitsi katosivat vastaiselle taholle Rosaritan kanssa.

Uskoton mestitsi jätti liittolaisensa, viedäkseen saaliinsa turvaan. Mutta molemmat metsästäjät näkivät vain Fabianin. Hetken työ oli hänen luoksensa rientäminen ja hänen siteittensä leikkaaminen vapisevin käsin; Rosenholz saattoi vain äänetönnä syleillä poikaansa. José, pyssyynsä nojautuen, katseli äänetönnä molempia onnellisia, peläten että hänen äänensä ilmaisisi hänen ahavoituneille poskilleen valuvat kyyneleet.

Sillä välin syntyi molemmilla puolin, sekä siellä, mihin rosvot olivat kadonneet, että vastaisella puolen, johon intiaanit hyökkäsivät, kauhea melu, ja ikäänkuin kohiseva sadepuro, joka syöksee voittamatonta estettä vastaan, virtasi koko joukko takaisin. Don Augustinin paimenet, hänen itsensä johtamina, olivat kohdanneet apahit rotkopolulla ja tunkeneet heidät takasin epäjärjestyksessä. Tämän uuden vaaran uhatessa otti Rosenholz Fabianin syliinsä ja riensi Josén kanssa etuvarustuksen taakse. Siellä latasivat he kiireesti taasen pyssynsä ja odottivat hyökkäystä, lujasti päättäen jos tarvittiin vaikka kuolla tällä kertaa yhdessä.

Pian kuitenkin asema muuttui. Intiaanien hälinäistä pakoa seurasivat pyssynlaukaukset, ja puoli tusinaa heistä syöksyi maahan.

Intiaanitulva kasvoi joka hetki; he hajautuivat avonaiselle paikalle ja paimenet pääsivät vihdoinkin hyökkäämään solan läpi. Jotkut, niiden joukossa tilanhaltia, olivat ratsain, mutta useimmat jalkasin.

— Ammu, Rosenholz, ammu ja sitten sotahuuto kuin olisi meitä sata miestä! huusi José. Tällä kerralla totteli metsäsissi empimättä, ja samassa kun he ampuivat ja kun kaksi ratsastajaa putosi maahan, päästivät sotatoverit sellaisen huudon, että olisi luullut heihin yhtyneen kymmenen soturia. Käyttäen hyväksensä tämän takaa tulevan hyökkäyksen synnyttämää epäjärjestystä, ryntäsivät he varustukseen. Fabianilla oli aseenaan puukko, jonka Rosenholz antoi hänelle, itse tarttui kanadalainen erään kuolleen intiaanisoturin tapparaan, José heilutti ilmassa raskasta pyssyään, ja sitten heittäytyivät he ääneen huutaen käsikahakkaan.

Tuo jättiläismäinen metsäsissi oli niittomiehen kaltainen, joka haluaa lopettaa urakkansa, tai halonhakkaajan, joka kirveellään kaataa vesakkoa. Vastustamattomalla voimalla kaatoi hän vihollisensa, ja näytti vetävän läpipääsemättömän piirin Fabianin ympärille. Hän koki päästä don Augustinin luo, joka vihollisten ympäröimänä rohkeasti taisteli pitkällä miekallaan, ja raivasikin tien hänen luokseen, kun tutun äänen päästämä huudahdus kuului hänen takaansa.

Se oli Ukkosensäde, joka verisenä, aseetonna, pyörtynyt Rosarita sylissään, tuli kanadalaisen jäljessä, kun tämä kirveellään raivasi tietä. Riemusta huudahtaen laski nuori soturi tytön hänen isänsä syliin ja vaipui sitten maahan.

Rosenholzin kokiessa suojella tuota jaloa nuorukaista, suojeli don Augustin miekallaan tytärtään, kannusti sitten hevostaan ja oli pian kadonnut tuolta kamalalta paikalta. Mutta Rosenholz seisoi kuin muuri tuon maassa makaavan comanhin edessä, jonka veri virtasi syvästä haavasta, ja piti taistelevia etäällä, kun uusia vihollisia hyökkäsi sululta kaatuneitten peittämälle taistelutantereelle.

Nämä olivat Punakäsi ja mestitsi, joitten paon Wilson, Gayferos ja sir Frederick olivat ehkäisseet. Molempien haavoitettujen rosvojen täytyi nyt palata takaisin, ja olivat he parilla hyppäyksellä miekan mitan päässä Rosenholzista ja Josésta. Vaikkapa Ukkosensäteen soturit ja englantilainen tovereinensa olivatkin rohkeita, seisoivat he epäröiden, mitä tekisivät. Mutta heidän edessään seisoi mies, jota ei kukaan vihollinen voinut pelottaa; se oli José, joka nyt huomasi molempien rosvojen tulon.

— Käänny, Rosenholz! huusi hän. Rosenholz kääntyi heti ja oli molempia vihollisiaan vastassa.

Taistelevien rivit olivat sillä välin harventuneet. Heidän päällikkönsä kaatumisen synnyttämä hämmästys sekä Rosenholzin ja hänen toverinsa ankara hyökkäys olivat ajaneet intiaanit pakoon. Molempien rosvojen odottamaton palaaminen ehti liian myöhään. Useimmat apahit olivat paenneet jättäen kuolleensa jälkeensä, ja paimenet olivat lähteneet ajamaan heitä takaa.

Seitsemänkolmatta ruumista, joista kahdeksantoista intiaania, oli kentällä; ainoastaan muutamat olivat vielä kiivaassa kahakassa, kun kanadalainen ja José kolmannen kerran elämässään olivat molempia rosvoja vastassa. Rosenholz heilutti tapparaansa ja hyökkäsi mestitsiä vastaan, sillä tämä oli nuorempi ja väkevämpi.

Mutta vaikka kanadalainen olikin vahva, oli mestitsi notkeampi. Hän väisti iskun ja aikoi tarttua jäntevillä käsillään Rosenholziin, kun hän, nähdessään Wilsonin uudelleen lataavan pyssynsä, luopui aikeestaan ja juoksi avonaisen paikan toiseen päähän. Täällä oli majavien kaatama puu, ja monta oksaa oli katkennut sen kaatuessa; kuivat vielä kiinni olevat oksat muodostivat jonkunlaisen suojuksen, jonka taakse mestitsi pakeni. Rosenholzin esti muuan taisteleva joukko, joka asettui hänen ja hänen vihollisensa väliin, mestitsin peräytymistä ehkäisemästä.

Mitä Josén tulee, oli hän lupauksensa mukaisesti koettanut pyssynsä perällä musertaa Punakäden pään; mutta tämä oli kirveellään väistänyt iskun, ja pyssyn pää oli mennyt murskaksi. Kun Punakäsi näki Fabianin Josén vieressä, pakeni hän saman puunrungon taakse, johon mestitsi oli asettunut. Hän latasi pyssynsä, suojuksensa takaa tähystellen molempia metsäsissejä. Ilon välähdys leimahti rosvon silmistä, sillä heti saattoi hän valita uhrinsa. Samassa huomasi José toisen kaatuneen puunrungon. Vaikkei siinä enää ollut ainoatakaan oksaa, oli korkeata ruohoa kasvanut sen ympärille ja runko oli kyllin paksu, jotta ihminen voi asettua sen taakse.

— Tule tänne heti, Rosenholz, Pian, pian! huusi José.

Rosenholz kiirehti tottelemaan Josén kehoitusta ja samassa kun hän painautui puun rungon taakse, katsahti mestitsi suojelevan puun takaa, kenen ensin ampuisi. Fabian ja Wilson olivat heittäytyneet majavan pesän taakse, eikä mestitsi nähnyt ainoatakaan vihollistansa, joitten verta hän himoitsi. Nyt alkoivat molemmat rosvot, joihin luodit eivät voineet sattua, murhaavan tulen vielä taistelevia paimenia vastaan, eikä sitä voitu estää.

— Taivaan nimessä, nuo rosvot eivät saa jäädä tuonne eivätkä päästä kynsistämme, sanoi José Rosenholzille.

— Ei tosiaankaan, vaikka henkeni menettäisin. Nuo rosvot saavat maksaa tuskat, jotka minulle ovat saattaneet.

Tätä sanoessaan kohdisti Rosenholz ainakin kahdennenkymmenennen kerran pyssynsä, mutta sitä ei voinut käyttää vihollisiin, joihin luodit eivät voineet sattua. Yhtä usein käänsi hän levottoman katseensa sille suunnalle, jossa Fabian oli. Vaikka tämä olikin suojassa Wilsonin vieressä, oli hän kuitenkin kanadalaisen hellän huolenpidon esineenä.

— Ei, ei, mutisi hän. Niin kauvan kuin nuo rosvot ovat hengissä, en voi olla levollinen. Meidän täytyy selvittää asiamme heidän kanssaan.

Hänen tätä sanoessaan kaatoi kaksi laukausta kaksi paimenta.

— Kuolema ja kadotus! Meidän täytyy hyökätä heidän kimppuunsa, José, sanoi Rosenholz vihasta leimuavin silmin. Odotahan, löytyy helppo keino, miten pääsemme heihin käsiksi.

Näin sanoessaan survasi hän voimakkaasti puun runkoa, jonka takana he olivat; pyöreä runko irtaantui kolosta, johon se oli maatunut, ja vyöryi kyynärän verran eteenpäin.

— Hurraa! huusi Rosenholz iloisena. Wilson, sir Frederick, jos nuo roistot ottavat askeleenkaan paetaksensa, kun me lähenemme heitä, niin ampukaa heti. Tähdätkää lakkaamatta sille kohdalle, jossa he ovat.

José yhtyi Rosenholzin kanssa yhteisiin ponnistuksiin, ja katselijat näkivät nyt omituisen taistelun, — joka voi tulla kysymykseen ainoastaan intiaanisodissa.

Suullaan madellen vierittivät molemmat metsästäjät puun runkoa eteenpäin tuon tuostakin levähtäen puun rungon takana ja tähystellen vihollisen liikkeitä sekä samalla arvostellen, pitkäkö matka heillä vielä oli.

— Punakäsi, sinä vanha rosvo! huusi José, joka nähdessään molemmat vihollisensa ei voinut hillitä sadatuksiaan, ja sinä mestitsi, pedot tulevat teidän ruumiitanne hylkimään.

Metsästäjät olivat omituisen näköisiä. Toisinaan matelivat he eteenpäin liikkuvan suojuksensa takana, toisinaan olivat he alallansa, mitaten silmillään välimatkaa, joka heidät vielä erotti vihollisista. Nuo neljä taistelijaa, jotka pian tulivat mittelemään voimiansa, olivat aavikoiden rohkeimpia ja taitavimpia ampujia.

— Rohkeutta, rohkeutta! huusi Wilson, kiihoittaaksensa molempia hyökkääjiä. Te jo melkein kosketatte rosvojen puun runkoon. Jos heistä kumpikaan kohottaa päänsä tuumankin suojuksen takaa, niin saa hän katua sitä, sen vannon taivaan kautta; tahtoisinpa olla sijassanne.

Puunrungot olivatkin nyt niin lähellä toisiansa, että rosvot saattoivat kuulla metsästäjäin hengityksen; rosvot eivät liikahtaneet eivätkä lausuneet sanaakaan, mutta heidän silmänsä mulkoilivat hurjasti.

Mestitsi päästi nyt raivokkaan huudahduksen.

— Tähtää tuonne ylös, Punakäsi! sanoi hän. Vanha rosvo katsahti korkeaan puuhun, johon oli kiivennyt kaksi intiaania ampuaksensa rosvoja, ja hän huudahti voimattomalla vimmalla:

— Miten sen voisin! Voi mestitsi, mihin on sinun riehuva himosi meidät vienyt!

Laukaus puusta, jossa comanhit olivat, keskeytti tuon vanhan rosvon, jonka otsaan sattui puun siru.

Mestitsi laskeutui selälleen ja ampui, vaikka olikin vaarassa joutua intiaanien tulen esineeksi. Vaikka hän ampuikin hankalassa asemassa, putosi toinen comanhi kuoliaaksi haavoitettuna maahan.

— Ole varuillasi! huusi Punakäsi vilkkaasti. Etkö näe, että puu, jota nuo pirut vyöryttävät, lähenee meidän puutamme.

Metsästäjäin vyöryttämä liikkuva suojus oli pian tuskin kyynärän päässä. Levottomille katselijoille oli tämä jännittävä hetki, kun puut olivat toisiinsa koskettamaisillaan. Lopputaistelu oteltiin mies miestä vastaan teräaseilla.

Mestitsi ei ehtinyt ladata uudestaan, José oli pudottanut pyssynsä, molemmat nämä vastustajat olivat siis toistensa vertaiset. Rosenholzilla ja Punakädellä oli kummallakin ladattu pyssynsä, joilla he voivat ampua. Se, joka ensin itsensä paljasti, oli varman kuoleman oma.

Molemmat viholliset käsittivät, mitä heidän oli tekeminen. Tuskin olivat metsästäjät saaneet puun vieritetyksi toiseen kiinni, kun Punakäsi ja Rosenholz, pyssyistään välittämättä, samalla kerralla hyökkäsivät ylös ja alkoivat painia.

Rosenholz ponnisti viimeisetkin voimansa heittääksensä vihollisensa maahan; haavoitetun vihollisen täytyi antaa perään. Kanadalaisen käsien välistä kuului rytinää. Samassa kaatui jättiläinen vihollisensa päälle, jonka selkä oli mennyt poikki.

José oli hyökännyt toisella tavalla. Hän antoi mestitsin ensin nousta ylös ja heitti sitten kaikin voimin kirveensä hänen päähänsä. Mestitsi ei vielä ollut tointunut tuosta huumaavasta iskusta, kun José hyökkäsi hänen päällensä ja molemmat kaatuivat. Pian nousi José ylös; mestitsi, puukon iskun läpäisemänä, ei enää liikahtanut.

Isä ja poika makasivat rinnakkain hengetönnä.

Molempain rosvojen kuolema ratkaisi hyökkääjäin voiton. Ainoastaan harvat apahit pääsivät Gilajoen rannoille; mutta tappio oli suuri valkoistenkin puolella, sillä puolet don Augustinin paimenista kaatui. Noin 80 taistelijasta oli 40 kaatunutta taistelutantereella, lukuunottamatta niitä, joitten ruumiit olivat aavikolla tai viidakossa.

Kaatuneitten joukossa oli myöskin kaksi puhvelin pyydystäjää ja kuusi comanhia. Näitten päällikkö oli itsekin vaikeasti haavoitettu. Rosenholz ja José, jotka olivat tottuneet haavoja hoitamaan, ottivat Ukkosensäteen huostaansa.

Kuolleet haudattiin matalahkoon kuoppaan ja haavoitetut vietiin Puhvelijärven rannalle. Tähän meni aikaa useita tuntia.

Aurinko oli jo ehtinyt kaksi kolmannesta radastaan, kun vihdoin mitä syvin hiljaisuus vallitsi äskeisellä taistelukentällä.

Sanomaton oli Rosenholzin ilo kadotetun kasvattinsa löytämisestä. Fabiania näytti kuitenkin vaivaavan surumielisyys, joka ei jäänyt vanhukselta huomaamatta. Nuorukainen lähti paikalle, jossa viimeksi oli nähnyt don Augustinin ja hänen tyttärensä. Niinkuin tiedämme, tunsi Fabian molemmat, vieläpä oli hänen kiittäminen Rosaritaa hengestänsä. Nytkään hän ei ollut voinut kiitoksiansa lausua, eikä kumpikaan heistä ollut aavistanutkaan, että olivat niin lähellä toisiaan. Tämä suretti Fabiania, vaikkei hän tahtonut antaa kasvatti-isänsä huomata sitä, jotta ei huolestuttaisi häntä. Kumpaakaan ei hän enää löytänyt. Don Augustin ja hänen tyttärensä olivat ratsastaneet pois ja paimenet olivat seuranneet isäntäänsä. Fabian kulki poistuneiden jälkiä huolissaan toiveittensa pettymisestä. Hänet saavutti Rosenholz, joka levottomana oli kasvattiansa seurannut. Molemmat päättivät lähteä järven rannalle, johon pian toivoivat ehtivänsä. He luulivat siellä tapaavansa heidät.

Sillä välin lepäsi nuori comanhi puhvelinnahkavuoteella majavan sulun lähellä; hänen vuoteensa ääressä olivat äsken olleet Rosenholz, Fabian, José, Gayferos, Wilson ja sir Frederick sekä kolme comanhia, hänen joukkonsa jäännökset. Metsäsissin oli Fabianin vapauttamisesta suureksi osaksi kiittäminen comanhin rohkeutta ja malttia; nuori päällikkö oli yksin, oman henkensä uhalla, vapauttanut don Augustinin tyttären ja ehkäisemällä rosvojen paon saattanut heidät kaatumaan.

Säälivästi katsahti Rosenholz milloin Fabianiin, milloin comanhiin, kertoessaan kasvatilleen, mitä tuo — melkein kuolettavasti haavoitettu comanhi oli hänen vapauttamiseksensa tehnyt.

Sen jälkeen olivat molemmat lähteneet, nuorukainen levottomuutta täynnä, vanhus tukahutetuin huokauksin. Aurinko oli jo katoamaisillaan vuorien taa, joitten kukkulat heloittivat kullan karvaisina, kun he ehtivät aavikolle. Hiljakseen aaltoili korkea ruoho, eikä mikään olisi muistuttanut äsken tapahtuneesta taistelusta, ellei olisi nähty kaatuneitten hevosien ja ratsastajain ruumiita.

Molemmat kulkivat äänettöminä miettien enemmän tulevaisuutta kuin äskeistä taistelua.

He kahlasivat Punaisen joen yli ja kulkivat sitten ruohostossa olevaa, järven rannalle vievää polkua.

Joen oikealla rannalla, jota he nyt kulkivat, oli ruohosto sytytetty; tuli oli sammunut vähän matkan päähän polusta. Palosta nousi kuitenkin vielä musta savu, joka toisinaan peitti kulkijat.

— Kulkekaamme nopeammin, Fabian! sanoi vihdoin Rosenholz. Tämä savu muistuttaa minulle siitä kuoleman tuskasta, jota tunsin luullessani liekkien ympäröivän sinua.

Tämä oli Fabianin mieleen ja hetken metsän rinnettä kuljettuaan kuulivat he Oson haukkuvan järven rannalla.

— Fabian! huudahti Rosenholz, kuulemme pelastajasi äänen; ilman tuon koiran vainua olisimme ehtineet liian myöhään; koira löysi viidakkoon vievän rotkopolun. Tämä ystävän tervehdyshaukunta on suotuisa enne, lapseni.

— Ken siellä? kuului äkkiä Encinaan karkea ääni.

— Ystävä! vastasi Rosenholz.

Pian olivat kulkijat järven rannalla.

Paitsi Encinasta ja yhtä puhvelinpyydystäjää, ainoa, joka hänen tovereistansa oli elossa, oli ranta tyhjä ja aukea. Rosaritan taivaansininen teltta ei enää kuvastanut järvestä, kartanonomistaja, hänen tyttärensä ja palvelijansa olivat nopeasti lähteneet seudulta, joka oli tuottanut niin paljon onnettomuutta.

Aituuskin oli avattu ja kesyttömät hevoset päästetty aavikolle vapauteensa.

Surukseen saivat Fabian ja Rosenholz kuulla tuon nopean lähdön; he olivat varmaan toivoneet kohtaavansa don Augustinin ja Rosaritan. Heillä ei siis ollut muuta tekemistä kuin palata Josén luo, joka oli jäänyt hoitamaan Ukkosensädettä. Encinaskin lähti heidän mukaansa, sillä hänkin tahtoi sanoa jäähyväiset tuolle haavoitetulle, rohkealle nuorukaiselle.

Oli jo yö, kun Fabian ja Rosenholz palasivat majavansululle. Nuori comanhi näytti heidän poissa ollessaan vähän toipuneen, ja hän tunsi Encinaan, jonka kättä hän puristi. Sitten nukkui hän taasen. Suojellaksensa häntä yökylmältä levitti englantilainen telttinsä hänen ylitsensä. Sitten laskeutuivat kaikki levolle. Heidän untansa ei häirinnyt muu kuin vangittu ori, jonka Wilson oli tuonut sinne. Tuo komea hevonen ei voinut kärsiä vankeutta, vaan repäisi poikki tuon vahvan hihnan, jolla se oli kiinni. Wilson ehti liian myöhään apuun. Eläin riensi nopeasti pois.

Tuskin oli aamu koittanut, kun englantilainen ja amerikalainen taasen lähtivät matkalle. Pian katosivat he puitten taakse.

Nuoren comanhin tila oli tänä aamuna vähän parempi kuin eilen. Kun Rosenholz oli ottanut pois ensimäisen siteen, saattoi hän haavan näöstä päättää, etteivät jaloimmat osat olleet vahingoittuneet. Ei kuitenkaan uskallettu ennen seuraavaa päivää lähteä viemään häntä vesitse comanhien kylään, joka oli Punaisenjoen rannalla Teksasissa. Lähetettiin vain Ukkosensäteen soturit noutamaan puhvelinnahkavenettä, joka oli jokien yhtymäpaikalla. Täältä löysivät he raskaamman veneen, joka oli ajautunut kaislikkoon, ja vaihtoivat ilolla omansa siihen.

Seuraavana aamuna astuivat ystävykset ja comanhit veneeseen, saattaaksensa Ukkosensäteen kotiin. Rannalla sanoi Encinas heille jäähyväiset ja katsoi kauvan venettä, joka kiiti pitkin Punaistajokea. Pian näkyi se etäällä pienenä pisteenä. Hetken kuluttua peitti auer kokonaan seikkailijat, jotka lähtivät uusille retkille. Sitten poistuivat molemmat puhvelinpyydystäjät, jättäen sulun majaville, jotka ottivat haltuunsa entisen alueensa, välittämättä kuolleista.

* * * * *

Tässä luvussa kerrottuihin tapauksiin saattaisimme päättää kertomuksemme metsäsissistä, ellemme luulisi täyttävämme lukijan toiveita kertomalla, miksi päähenkilöitten kohtalo muodostui. Hetkeksi pyydämme siis vielä lukijan huomiota, sillä vaikka kertomamme käsittää pitkän ajan, voipi sen sanoa muutamalla sanalla.

Nuo kolme metsästäjää, jotka pitivät suurimpana onnenansa saada olla yhdessä, olisivat varmaan alati noudattaneet rakkauttansa aavikoiden vapaaseen elämään, ellei olisi sattunut yhtä odottamaton kuin iloinenkin tapaus, joka heille antoi toisen olopaikan. Siksi tuli Venadon maatila, joka kerran oli tulemaisillaan Fabianille turmioksi, ellei vieraanvaraisen isännän tytär olisi häntä pelastanut. Tuo jalo tyttö sai pitää huolen Fabianin vastaisistakin päivistä, ja maatila tuli heidän yhteiseksi asunnokseen, kun heidän sydämensä ensin olivat toisensa löytäneet.

Kertomuksestamme näkyy, miten kohtalo ihmeellisellä tavalla saattaa erotetut yhteen. Samoin tässäkin Gayferos, jonka hengestään on kiittäminen metsästäjäin rohkeutta, oli se, jonka avulla tämä iloinen muutos tapahtui. Don Augustin kutsutti hänet luoksensa läheisestä kylästä, jossa hänen odottamaton esiintymisensä oli herättänyt suurta huomiota, ja sai häneltä kuulla metsästäjäin lähteneen Teksasin aavikoille. Samalla kuuli hän, mikä surullinen kohtalo oli tullut don Antonion retkikunnan osaksi. Kun hän tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan niille miehille, joitten rohkeutta ja uupumattomuutta hänen itsensä ja hänen ainoan lapsensa oli hengestään kiittäminen, ei hän saanut lepoa, ennenkuin tapasi nämä kolme metsästäjää. He saapuivat ja kertoivat hänelle merkilliset kohtalonsa. Nuoren Medianan kreivin ihmeelliset elämän vaiheet herättivät hänessä ja hänen tyttäressään mitä syvintä sääliä ja saivat don Augustinin antamaan tyttärensä käden jalolle nuorukaiselle.

Tämä iloinen tapaus antoi kovan iskun vanhan kanadalaisen mieltymykselle metsäelämään. Ilolla siunasi hän tämän liiton, ja vaikkei hän kokonaan luopunut vapaasta metsäelämästä, niin pian kohosi raivattuun paikkaan metsässä lähellä maatilaa mökki, johon Fabian Mediana nuoren puolisonsa kanssa usein ohjasi kulkunsa ja jossa hän uskollisten ystäväin seurassa nautti todellista iloa ja onnea.