← Table of contents
Metsäsissi

SISÄLLYS: (continued 5)

Kaarlo Riukuniemi translation

Hän tiesi molempien päälliköitten seuraavan hänen liikkeitänsä, ja vielä kerran pysähdyttyänsä antoi hän merkin puhvelin nahkojen takana oleville rosvoille.

Sitten alkoi hän, kummastellen vihollisten käsittämätöntä toimettomuutta hitaasti kiivetä rinnettä ylös.

Varovasti hiipi hän eteenpäin, eivätkä edes irtautuneet kivet hänen läsnäoloansa ilmaisseet.

Samassa kun hänen päänsä nousi kalliolle, kuunteli hän liikahtamatta. Ei sanaakaan, ei henkäystäkään hän kuullut.

Sitten uskalsi hän katsahtaa piiritettyjä suojelevien kivien yli. Tällä hetkellä juuri Fabian tarkoin seurasi molempien toveriensa liikkeitä ja näki heidän katoavan kahilaan.

Ennenkuin Fabian ehti huomata eteenpäin hiipivää intiaania, olisi tämä tapparallaan ehtinyt halaista hänen kallonsa, mutta Mustalintu toivoi saavansa metsästäjät elävinä valtaansa, ja siksi ei apahikaan koettanut tappaa Fabiania, vaan hiipi hänen luoksensa, temmataksensa häneltä aseet. Tällöin kääntyi Fabian. Hän pidätti huudahduksensa, peljäten siten ilmaisevansa toverinsa ja katkaisevansa heidän paluumatkansa, sekä tarttui äänettömänä intiaaniin, kun ei voinut pyssyänsä käyttää. Tulinen taistelu alkoi.

Molemmat taistelijat kierivät kalliolla ja taistelun aikana laukesi pyssy, kumpaakaan vahingoittamatta. Sen kuulivat molemmat metsästäjät ollessaan yhtä tuimassa taistelussa. Vihdoinkin sai Fabian, joka oli intiaania väkevämpi, voiton, ja piti vihollistaan maassa. Hän iski puukkonsa apahin rintaan, eikä tämä voinut iskua välttää. Onnettomuudeksi olivat molemmat taistelun aikana joutuneet kallion syrjälle. Heidän allansa kohisi vesiputous, ja kuoleva intiaani ponnisti viimeiset voimansa vetääkseen Fabianin mukanaan alas. Fabian koki turhaan vapautua punaisen soturin tuimasta syleilystä.

Hetkiseksi tunsi nuorukainen väsyneitten jäntereittensä raukeavan, mutta kuoleman pelko palautti hänen voimansa ja kiivaasti hän vastusti. Hän ei voinut kuitenkaan estää intiaania tempaamasta häntä mukanansa kallion syrjälle. Fabian, intiaani ja pyssy, jota ei ensinmainittu ollut kädestään päästänyt, vyöryivät kallion melkein kohtisuoraa rinnettä alas. Molemmat viholliset, jotka eivät olleet toisiansa päästäneet, kimmahtivat maahan ehdittyänsä korkealle. Fabian tunsi intiaanin kuoleman kangistaman käden päästävän hänet. Sitten hän ei enää mitään tiennyt. Hänen päänsä sattui maassa olevaan terävään kiveen, ja hän jäi tunnotonna makaamaan intiaanin viereen.

Monta minuuttia kului siitä, kun pyssynlaukaus kuului, siihen kun kanadalainen ehti kalliolle, saamatta epätoivoisiin huudahduksiinsa muuta vastausta kuin myrskyn ulvonnan. Syvä tuska kajasti vanhin metsästäjän kasvoilta. Don Antonion äsken peitetyn haudan päällä näki hän tuiman taistelun jäljet, näki suojuksena olleet kivet kumossa ja päästi pelottavan huudahduksen. Fabian ei ollut kalliolla.

Myrsky puhkesi nyt koko raivoonsa. Ukkonen jyrisi, vuoristo kajahteli. Tiheänä ja nopeasti seurasivat salamat toisiansa. Mustista pilvistä syöksyi vesivirtoja, ikäänkuin kaikki taivaan portit olisivat auenneet.

Rosenholz huuteli toisinaan jyrisevällä, toisinaan tukahutetulla äänellä lastansa, samalla etsiskellen joka kolon kalliolla.

Siellä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa.

— Kumarru alas, kumarru alas, Rosenholz! huusi José, joka oli ehtinyt kalliolle.

Rosenholz ei häntä kuullut ja vastaisella kalliolla seisoi mestitsi ikäänkuin hornan henki.

— Kumarru alas taivaan nimessä! toisti José, oletko kyllästynyt elämään?

Aavistamattakaan, että mestitsi oli niin lähellä ja että hänen pyssynsä oli häneen suunnattu, kumartui Rosenholz kallion reunan yli etsien lastansa kallion juurelta. Siellä ei enää ollut intiaanin ruumistakaan.

Kun kanadalainen taasen kohotti päätänsä, huomasi hän mestitsin. Nähtyänsä tämän ihmisen, jota hän hyvällä syyllä piti itseään kohdanneen onnettomuuden aiheuttajana, tunsi metsäsissi vihansa leimahtavan, mutta hän oivalsi, että Fabianin kohtalo oli mestitsin käsissä, ja tukahdutti vihansa. — Mestitsi, huudahti hän tukahtuvalla äänellä, alennun rukoilemaan sinua; jos sydämessäsi vielä on rahtunenkaan sääliä, niin anna minulle takaisin ryöstämäsi lapsi.

Tätä sanoessaan seisoi hän suorana, rosvon maalitauluna. José, joka oli mäntyjen suojassa, kehoitti häntä varovaisuuteen, mutta turhaan.

Pilkkanauru oli rosvon ainoa vastaus.

— Peto! karjasi José, vihan valtaamana toverinsa nöyryytyksen ja tuskan tähden, samalla hyökäten esiin; etkö vastaa, kun valkoinen suo sinulle sen kunnian, että puhuttelee sinua.

— Ole hiljaa, José, pyydän sinua! keskeytti Rosenholz, älä suututa tuota ihmistä, jonka käsissä on Fabianin kohtalo. Älä kuuntele häntä, mestitsi! Suru on vienyt toveriltani kaiken maltin.

— Lankea polvillesi! huusi rosvo, ehkä sitten kuuntelen sinua.

Veri nousi kanadalaisen päähän; hän vapisi, kuullessaan tämän röyhkeän käskyn, samoinkuin mänty, jonka suuria oksia myrsky taivutteli.

— Leijona ei saa nöyrtyä sakaalin edessä, kuiskasi José vilkkaasti Rosenholzille, sillä sakaali pilkkaisi nöyrää leijonaa.

— Mitä siitä? sanoi Rosenholz suruissaan.

Tämän soturin, joka ei kohottanut kättänsäkään oman henkensä puolustukseksi, voitti isän hellä rakkaus.

— Voi, tämä on liikaa! karjasi José, jonka kasvot olivat aivan tulipunaiset ja silmät kosteat, nähdessään toverinsa nöyränä polvistuvan rosvon eteen, noin ei saa nöyrtyä sydämettömän, petollisen rosvon edessä! Tule, Rosenholz, kostamme, vaikkapa tuhannen noita perkeleitä…

Näin sanoessaan juoksi kiivas metsästäjä, innostuneena rakkaudesta Fabianiin, mutta vielä enemmän ystävyydestä kanadalaiseen, vuorikauriin nopeudella kalliolta alas.

— Ahaa, tuotako tarkoitattekin? huusi mestitsi.

Ja hän ampui Rosenholzia, joka häneltä rukoili sääliä.

Mutta sade oli vielä niin rankka, ettei laukaus tahtonut syttyä. Kahdesti pyssy limsahti.

Suuttuneena tästä petollisesta murhayrityksestä aseetonta ja rukoilevaa vihollista kohtaan ja oivaltaen, ettei voi toivoakaan sääliä mestitsiltä, seurasi Rosenholz Joséta, ajattelemattakaan kukkulan takana mahdollisesti piilevien vihollisten määrää. Ei Josékaan ollut sitä muistanut.

Rosenholz ei ollut vielä ehtinyt kalliolta alas, kun José puukko kädessä oli jo kultalaakson toisella puolella.

— Tule tänne, Rosenholz! huusi José kukkulalle ehdittyänsä. Ne roistot ovat paenneet.

Niin olikin asia; nyt alkoi mestitsikin, joka yksin oli jäljellä, vetäytyä Sumuvuorille.

— Pysähdy, ellet ole yhtä pelkuri kuin verenhimoinenkin, huusi kanadalainen vihasta vavisten, nähdessään miehen pakenevan.

— Mestitsi ei ole pelkuri, vastasi tämä. Lumivuorten kotka ja Matkijalintu kohtaavat vielä kerran hänet ja silloin käy heidän samoin kuin tuon nuoren etelän soturin, jonka ympärillä nyt intiaanit tanssivat, ja jonka lihan he heittävät aavikon koirille.

Kanadalainen riensi vimmoissaan eteenpäin; pian saavutti hän Josén. Toivottomassa takaa-ajossaan ei kumpikaan näkynyt maan epätasaisuuksista ja liukkaista kivistä välittävän. Mestitsi näkyi vielä, mutta pian huomasivat he hänen katoavan Sumuvuoria peittävään ikuiseen usvaan.

— Voi, ettei ole edes pyssyä! huusi José, polkien raivoissaan maata.

— Elämäni toivo on mennyt! huudahti kanadalainen raukeavalla äänellä, vetäessään henkeänsä samalla kuin sade valui hänen kasvoillensa, joille kuvastui syvä ja kalvava suru.

Molemmat alkoivat kiivetä kalliolle etsiäksensä vihollistensa jälkiä, mutta sade oli ne huuhtonut pois. Pimeys eneni, yö oli tulemaisillaan, vuorelta ei löytynyt ihmisjälkeäkään. Rosenholz ja José katosivat pian sumuun. Heidän alapuolellaan raivosi myrsky aavikolla. Maan näkyivät vallanneen pimeyden henget. Tuon tuostakin jyrisi ukkonen kauheasti, taasen leimahti salama, iskien paasiin, jotka se muruksi survoi. Salamain sinertävässä leimussa näkyi häikäisevässä valossa kultalaakso, kallio ja aavikko. Näkyi hevosen runkokin, joka tuntui melkein elävältä, molemmat männyt, jotka myrskyssä vapisivat, ikäänkuin vuoren halkeamissa kasvavat pienet kukkaset.

Näiden leimausten valossa olisi voinut nähdä kaksi miestä suruissaan istuvan kallion paadella. Turhaan kokivat he lohduttaa toisiansa. He loivat synkkiä, huolestuneita silmäyksiä syviin rotkoihin, joissa tuuli suhisi, ja harmaille kukkuloille, jotka tuntuivat ikäänkuin jättiläisurkujen torvet ijankaikkisen hengähdyksistä jyrähtelevän. Sitten molemmat päästivät tuskansa valloilleen ja itkivät katkerasti.

Kun myrsky vihdoinkin oli tauonnut, kuljeskelivat he vielä vuoristossa, löytämättä nuorta, rohkeaa toveriansa. Aseitta ja muonavaroitta alottivat he nyt tuon kauhean ajan erämaassa, jolloin metsästäjä voimatta mitenkään taistella nälkää vastaan, yhtä vähän voi suojella itseään intiaanein julmuuksilta kuin pedoiltakin. Kuitenkin päättivät nämä rohkeat miehet jatkaa takaa-ajoansa.

Jättäkäämme nyt nuo murheiset metsästäjät ja palatkaamme vielä kerran Venadon haciendaan, jossa olimme viimeksi don Estevanin seurueineen sieltä lähtiessä.

Seuraavana aamuna tarjosi hacienda taasen tyynen ja rauhaisan näyn. Karja käveli vihannoilla, kartanoa ympäröivillä niityillä. Työväki lähti majoistaan päivätöihinsä, mutta pihamaalla oli satuloituja hevosia ja kuormitettuja muulia matkahankkeita osoittamassa.

Isäntä aikoikin vieraitten lähdettyä tyttärensä kera ratsastaa läheiselle juottopaikalle pyytämään aavikoitten kesyttömiä hevosia. Tätä huvia ei hän kuitenkaan silloin saanut nauttia.

Hän aikoi juuri tyttärineen astua ratsaille, kun muuan paimen saapui nelistäen ja ilmoitti juottopaikan, johon aikoivat, kokonaan kuivuneen, ja että oli siis etsittävä toinen, johon hevoset tavallisesti tulivat. Kun tämä vei aikaa ja oli hankalaa, lykättiin metsästys toistaiseksi, ja vasta kahdeksan päivän kuluttua valmistautuivat isä ja tytär uudelleen matkalle. Paikka ei ollut lähellä kartanoa, vaan neljän päivän matkan päässä siitä. Kun ei seudulla oltu nähty intiaaneja, ei kartanon omistaja ensinkään peljännyt itsensä eikä tyttärensä puolesta.

Ensimäisenä matkapäivänä ei sattunutkaan mitään levottomuutta herättävää. Illalla, kun he olivat ehtimäisillään yöpaikkaan, kohtasivat he kaksi ratsastajaa, joitten ulkomuoto oli erittäin silmiin pistävä.

Toinen oli nuorempi, toinen vanhus. Molempien hiukset olivat nahkahihnoilla taakse sidotut, pieni, höyhentöyhdöllä koristettu lakki peitti heidän päätänsä. Ruumiin koko yläpuoli oli villavaippaan kääritty, heidän pukunsa oli papagosintiaanien tapainen sillä erotuksella, että heillä jousen ja nuolien sijasta oli pitkät pyssyt, joitten perät olivat vaskinauloilla koristetut.

Vaikka he eivät estäneet joukon matkaa, loi nuorempi heistä ohi ratsastaessaan niin ilkeän katseen kartanonomistajan tyttäreen, että peljästynyt tyttö kauvan jälkeenkinpäin sitä kauhulla muisteli.

37.

METSÄSTYSSEURUE PUHVELIJÄRVEN RANNALLA.

Luokaamme nyt silmäys matkustajain määräpaikkaan ja siellä oleviin henkilöihin.

Kun Gilajoki on kulkenut läpi Sumuvuorten, yhtyy eräs sen haaroista Punaiseen jokeen, joka virrattuaan läpi Teksasin, caignas- ja comanhi-intiaanien metsästysmaiden, laskee Meksikon lahteen.

Kuudenkymmenen penikulman päässä Venadon haciendasta ja noin tunnin matkan päässä molempien jokien yhtymäpaikasta on ääretön setri-, korkkitammi-, sumach- ja tammipuumetsä. Tästä metsästä aina Punaiseen jokeen saakka on miehen korkuista ruohoa kasvava aavikko.

Täällä, aivan metsän partaalla, on Puhvelijärvi, ja sen rannalle oli nyt majoittunut tusinan verta miehiä, joista toiset nojasivat satavuotisten tammien runkoihin, toiset olivat pitkällään maassa nukkuen. Lähellä heidän lepopaikkaansa juoksi oja.

Oli aamu, aurinko nousi, luoden ensimäiset säteensä järvelle, jonka pintaa peittivät leveälehtiset vesikasvit.

Nämä mukavasti järven rannalla lepäävät miehet olivat don Augustinin ennakolta lähettämiä vaqueroita (paimenia), jotka olivat seuranneet tänne villihevosten jälkiä ja odottivat nyt isäntäänsä metsästämään. Järven toiselle puolen olivat he raivanneet lavean alan ja tehneet puitten rungoista tiheän aituuksen. Seipäät olivat syvälle maahan kaivetut ja toisiinsa sidotut puhvelinnahkaisilla hihnoilla, joten aituus kesti koviakin sysäyksiä. Tämä näin suljettu ala oli soikea ja kapea, aukko oli siitä rannalle. Aituus oli peitetty oksilla, jotta se ei peljästyttäisi villihevosia.

Miesten joukossa oli neljä, jotka eivät olleet don Augustinin väkeä, ja jotka jo puvustaan, mikä oli puolivillien lainen, mutta vielä enemmän tummaksi ahavoituneesta muodostaan erotti toisista. Nämä neljä olivat puhvelin pyytäjiä, jotka toimensa vaikeuksien väsyttäminä lepäsivät järven rannalla, johon, niinkuin nimikin osoitti, puhvelit suurina parvina tulivat juomaan. Äsken nyljetyt puhvelin nahat, jotka olivat asetetut läheisyyteen kuivamaan, todistivat, että nytkin oli puhvelia käynyt järven rannalla. Paimenten joukossa makasi melkein kokonaan tiheän ruohon peitossa suuri koira, joka tuon tuostakin kohotti päätänsä ja päästi valittavan ulvonnan. Koiran omistaja, rotevaruumiinen, pitkä mies oli polvillaan madonnan kuvan edessä, jonka oli ripustanut kuhmuiseen tammeen, ja luki siinä aamurukoustansa. Koiran ulvonta herätti hänen huomionsa ja Encinas, siksi toverit häntä nimittivät, meni koiransa luo, rauhoittaen sitä.

— Ehkäpä Oso vainuu jotain kuljeksivaa intiaania? sanoi nuorin paimenista Encinaalle tämän puhellessa koiralle.

— Ei poikaseni, vastasi Encinas, koira vain omalla tavallaan ilmaisee, mitä sen mielessä on. Jos intiaaneja kuljeskelisi täällä, niin saisittepa nähdä sen karvan nousevan ja sen silmien kiiluvan kuin tulikekäleitten. Ei se silloin olisi noin tyynenä eikä rauhallisena. Rauhoittukaa siis!

Näin sanoen meni Encinas nukkumaan ja hänen toverinsa seurasivat hänen esimerkkiänsä, jättäen vartioimisen Osolle. Pian ilmoitti koiran äänekäs haukunta jonkun lähenevän. Paimenet nousivat ja näkivät isännän palvelijoiden tulevan; nämä ilmoittivat isännän heti saapuvan. Heidän vielä purkaessa kuormia ja pystyttäessä telttoja puiden siimekseen, nelisti esiin ratsastaja, ilmoittaen isännän olevan tulossa.

Pian saapuikin ratsastajajoukko. Isäntä nosti tyttärensä satulasta, tarkasteli tyytyväisenä palvelijainsa toimia ja meni sitten telttaansa levolle. Sinne meni ihana donna Rosaritakin, joka ensin pelkäsi Encinasta ja hänen kolmea toveriansa, kunnes tuli vakuutetuksi, etteivät nämä olleet intiaaneja, vaan rauhallisia puhvelin pyytäjiä. Pian hän taasen palasi isänsä kera. Puhvelin pyytäjät olivat juuri satuloimassa hevosiansa, ajaaksensa otuksia joen rannalla, etäällä Puhvelijärvestä.

— Mitä nyt, Oso? sanoi Encinas koiralleen, joka taasen alkoi ulvoa, onko intiaaneja lähellä?

— Intiaania! huudahti peloissaan lähellä oleva Rosarita, onko niitä näillä seuduilla?

— Ei, neiti, sanoi Encinas, ei näy jälkeäkään heistä lähistöllä, elleivät he oravien ja villikissojen tavoin hyppää puusta puuhun, mutta tämä koira…

Puhvelin pyytäjät seurasivat Oson liikkeitä. Koiran silmät muuttuivat punaisiksi, sen karva nousi pystyyn; raivoissaan hyppäsi se pari askelta eteenpäin, mutta kääntyi sitten tyynempänä takaisin ja laskeutui muristen ruohostoon.

— Tämä koira, jatkoi Encinas, on opetettu taistelemaan intiaaneja vastaan, ja se haistaa ne jo pitkältä; mutta nyt on se rauhoittunut, ja se todistaa, että vainu petti sen hetkeksi. Nyt saamme sanoa jäähyväiset herrasväelle ja toivottaa onnellista metsästysretkeä.

Encinas veti satulavyön kireämmälle ja aikoi nousta ratsaille. Sillä aikaa kuiskasi Rosarita jotain isänsä korvaan. Ensin kohautti tämä olkapäitään, mutta loi sitten hellän katseen tyttäreensä ja sanoi Encinaalle:

— Sanokaa, ystäväni, te olette kai olleet monessa tuimassa taistelussa punanahkojen kanssa ja tunnette kaikki heidän sotajuonensa?

— Viisi päivää sitten taistelin elämästä ja kuolemasta niiden kanssa, vastasi Encinas.

— Siinä sen kuulit, rakas isä, sanoi Rosarita.

— Missä sitten? kysyi don Augustin.

— Lähellä Tubacin linnoitusta.

— Parinkymmenen penikulman päässä tästä! huudahti neito peljästyen.

— Aina siitä asti, kun tämä tyttö kahdeksan päivää sitten kohtasi kaksi papagos-intiaania metsässä… sanoi don Augustin viitaten Rosaritaan.

— Voi, isä, sanoi neito, eivät papagos-intiaanit näytä niin kamaloilta, se oli vain valepuku — he olivat, niinkuin don Vicente sanoi, susia lammasten vaatteissa.

— Don Vicente on pelkuri, sanoi Augustin hymyillen.

Sitten kääntyi hän metsästäjiin.

— Paljonko keskimäärin ansaitsette vaarallisessa työssänne?

— Toisinaan, vastasi Encinas, ansaitsemme päivässä paljonkin, mutta väliin kuluu monta päivää, jolloin emme ansaitse mitään.

— Niin että…

— Keskimäärin ansaitsee kukin meistä kaksi piasteria päivässä, jos puhvelin nahka on viiden piasterin arvoinen.

— Hyvä, jäisittekö luoksemme metsästyksen loppuun asti, jos maksan teille kolme piasteria päivässä?

Encinaan toverit suostuivat ilolla tähän.

— Myöskin saa jokainen teistä valita itselleen kelpo hevosen pyydystämistämme.

— Niin jalomielistä herraa halusta palvelee, sanoi Encinas.

— Toivon, sanoi don Augustin, että kahdeksankolmatta paimenen, ja neljän näin rohkean metsästäjän, siis yhteensä kahdenneljättä puolustajan avulla ei huviasi, tyttäreni, tule mikään pelko häiritsemään.

Vastauksen sijasta suuteli Rosarita isäänsä. Aurinko oli jo katoamaisillaan puitten latvojen taakse, kun asia tuli kaikkien mieliksi ratkaistuksi. Ryhdyttiin metsästyksen valmistustoimenpiteisiin. Ne olivat hyvin mutkattomia; riisuttiin taasen puhvelinmetsästäjäin hevoset ja ajettiin varahevoset aituukseen, sekä raivattiin molempia telttoja lukuunottamatta tieltä kaikki, mikä olisi peljästyttänyt villihevosia.

Nyt läheni hetki, jolloin nämä eläimet, jotka kauvan olivat olleet estetyt pääsemästä juontipaikalleen ja joelle, koettaisivat ehkä lähestyä järveä. Don Augustin kysyi paimenilta, oliko niiden kolmen päivän kuluessa, jotka aituus oli ollut valmiina, hevosia näkynyt?

— Ei, teidän armonne, vastasi muuan, ja Ximenes on kolmen miehen kanssa ollut yhtä mittaa joella estämässä hevosia sinne pääsemästä.

— Sitten ainakin jotkut yrittävät vanhaan juontipaikkaansa.

Puolikuivat puhvelinnahat otettiin puista, joissa ne olivat riippuneet, suitset, satulat ja astiat kannettiin syrjään. Sitten katkaistiin oksia, jotta voitiin tuoreilla lehdillä peittää kuihtuneet. Kaksi hevosta vain satuloitiin. Ne olivat nopeimmat ja niillä ratsastavat paimenet olivat taitavimmat lasson heittäjät. Don Augustin tyttärineen asettui teltan ovelle siten, että ovena oleva uudin peitti heidät; siitä he saattoivat nähdä järvelle, mutta hevoset eivät voineet nähdä heitä.

Paimenet ja metsästäjät asettuivat sille rannan puolelle, joka oli vastapäätä polkua, jota, niinkuin jäljet osoittivat, hevoset tavallisesti tulivat rannalle. Ratsastavat paimenet piiloutuivat aituukseen, tuon ahtaan aukon lähelle, jonka tarpeen tullen voi sulkea pitkillä seipäillä. Ellei huomattu telttoja, näytti järvi ympäristöineen aivan autiolta.

Nyt kuului etäinen kohina, joka äkkiä taukosi. Hevosparvi oli varmaan huomannut paikan omituisen näyn, ja peljästyneenä pysähtynyt. Ainoastaan yksi hirnunta, kimeä ja läpitunkeva kuin luikurin ääni, tunkeutui väijyksissä olevain metsästäjäin korviin. Mutta pian taasen kahisi pensasto ja kuusi hevosta, muita rohkeampia, näyttäytyi metsän rinteessä kohotetuin päin, punaisin, avonaisin sieramin ja hehkuvin silmin. Harjat liehuivat niiden nopeasti liikkuessa, sitten kääntyi viisi niistä ja katosi kuin salamat metsään. Yksi ainoa jäi jäljelle; sen ruumis värisi, se ojensi kaulaansa kohti järveä. Se oli lumen valkoinen ja kimaltava kuin joutsen, sillä oli hieno kaula, leveä rinta ja vahvat lautaset. Valkoinen jouhitöyhtö riippui sen otsalla kahden hehkuvan silmän välissä, ja hännällään pieksi se kylkiänsä. Sen samalla pelkäävässä ja ylpeässä asennossa oli jotain kesytöntä majesteettia.

— Jumala minua varjelkoon! kuiskasi Encinas nuorelle paimenelle, joka hyvällä syyllä oli asettunut metsästäjän viereen, se on aavikoiden valkoinen ori.

— Aavikoiden valkoinen ori! toisti paimen. Mikä se on?

— Se on sellainen valkoinen hevonen, selitti Encinas, jonka ani harvoin näkee ja joka ei milloinkaan anna vangita itseään.

— Loruja, narraatte vain.

— Vait, älkää pelottako hevosta; katselkaa sitä tarkoin, sillä milloinkaan ette saa nähdä senkaltaista.

Todella olikin mahdotonta tavata kauniimpaa eläintä. Se oli samalla voimakas ja nopea. Muutamalla hyppäyksellä, niin notkealla ja keveällä, että se näytti tanssivan ruohistolla, läheni se järveä. Yhdellä hyppäyksellä saavutti tuo jalo eläin veden rajan. Siihen pysähtyi ori, ja peilikirkas veden pinta kuvasti sen ylpeän ja hienon pään, ja pienet, eteenpäin taivutetut korvat. Nyt ojensi se päätänsä, paremmin nähdäksensä ympärillensä ja laski varovasti toisen etujalkansa veteen. Tämä liike oli niin kevyt, ettei tyyni veden pinta värissyt, vaan yhtä kirkkaasti kuvasti ylpeän ja komean ruumiin.

— Voi, sennor Encinas, sanoi nuori paimen hiljaa, nyt täytyy minun heittää lassoni sen päälle.

— Epäilen sitä; melkein aina tapahtuu jotain sille, joka tahtoo ottaa kiinni aavikoiden valkoisen oriin, sillä se se todellakin on; katsokaa vain, kuinka harvinaisen kaunis se on.

Valkokaulainen hevonen laskeutui nyt polvilleen veteen, päristi ääneen ja alkoi juoda, nostaen tuon tuostakin päätänsä ja tähystellen metsään. Metsästäjät näkivät paimenen kohouvan aitauksen takaa, sitten se taasen kumartui satulaan. Toinen paimen teki samoin. Äkkiä hypähti arka eläin peljästyneenä ylös ja vesi loiskahti korkealle ilmaan. Hevonen hypähti takaisin rannalle vesivaahdon ympäröimänä. Samassa nelisti toinen paimen esiin, heiluttaen lassoansa. Palmikoiduista nahkahihnoista tehty nauha suhisi ilmassa, mutta samalla nilkahti ratsastajan hevonen hypätessään alas jyrkkää rinnettä ja ratsastaja hevosineen kaatui päistikkaa järveen.

— Sen sanoinkin! huudahti metsästäjä, jonka taikausko sai vahviketta tästä odottamattomasta tapaturmasta. Kas vaan, kuinka eläin vapauttaa itsensä paulasta!

Hevonen pakeni, puistaen kaunista päätänsä ja pitkää valuvaa harjaansa. Eläimen ylpeyttä loukkasi tuo ihmiskäden heittämä paula, jonka se pian puisti päältänsä. Toinen paimen riensi pakenevan eläimen perään. Muutaman hetken saattoi nähdä harvinaisen kilpailun villin hevosen ja innokkaan ratsastajan välillä, joka lasso kädessä ajoi sitä takaa. Oli vaikea päättää, kummanko taitavuus ja nopeus oli suurempi.

Ei mikään näyttänyt pidättävän ratsastajaa, eivät puun rungot, joihin hän oli vaarassa katkaista kätensä ja jalkansa, eivät oksat, jotka uhkasivat murskata hänen päänsä. Toisinaan oli hän satulassa, toisinaan riippui hän hevosen kyljessä, toisinaan oli hän melkein vatsan alla, josta pitkillä kannuksillaan auttoi itsensä satulaan. Käärmeen tavoin hän pujotteli puitten ja oksien lomitse. Pian katosivat näkyvistä valkoinen ori ja paimen. Metsästäjät tulivat esille kätköistään päästäen iloisen ja kehoittavan hurraan. Heidän näkemänsä näytelmä oli yhtä arvokas kuin jos parikymmentä hevosta olisi kiinni otettu.

Kun kaatunut paimen vettä valuvana ja vaatteet mutaisina oli päässyt järvestä, meni Encinas häntä lohduttamaan.

— Voitte onnitella itseänne päästessänne niin helpolla, sanoi hän. Toivoisin, että voisin sanoa samaa toveristanne, sillä tavallisesti ei kukaan, joka liian innokkaasti ajaa aavikoiden valkoista oritta takaa, palaa milloinkaan.

38.

NUORI COMANHI.

Kun ensimäinen hämmästys oli ohi, lähetti don Augustin neljä paimenta sanomaan väkensä eri osastoille, jotka risteilivät arolla ja metsässä, että yön kuluessa supistaisivat piiriä, jolla olivat juottopaikan rajoittaneet.

Ei enää epäiltykään, ettei se hevoslauma, jota aijottiin pyydystää, ollut lähellä, ja ajo voitiin jo seuraavana päivänä päättää.

Kun sanansaattajat olivat lähteneet, keräilivät don Augustinin luo jääneet palvelijat polttopuita nuotioihin.

Hämärä jo levisi seudulle, järven pinnalla kajastivat laskevan auringon taivaalle synnyttämät punaiset värivivahdukset. Oli hetki, jolloin järvestä nousevat usvat alkavat metsässä tihetä, jolloin linnut sanovat jäähyväisensä poistuvalle päivälle, jolloin iltatuuli suhisee. Rosarita jutteli Encinaan kanssa, kun omituinen ilmiö äkkiä nousi peljästyneen tytön silmien eteen. Lehdikosta, joka varjosti sitä ojannetta, jonka kautta järvi purki vetensä, läheni varovasti kummallinen olento. Pelottava ja samalla kummallinen päähine, maalatut kasvot ja piirretty iho osoittivat hänen olevan intiaanin.

Encinas itsekin katseli häntä hetkisen peljästyksen sekaisella hämmästyksellä, joka valtasi kaikki muutkin. Mutta pian rauhoitti hän don Augustinin, joka oli rientänyt aseilleen.

— Ei tässä vaaraa ole, sanoi metsästäjä, hän on ystävä, vaikka kamalaltakin näyttävä: hän on mies, jolle olen erittäin kiitollinen, niinkuin äsken kerroin neidille.

Läsnä-olevain epäilykset poistaaksensa läksi Encinas intiaania vastaan. Kun tämä huomasi rannalla istuvat henkilöt, heitti hän pyssynsä, jota tähän asti oli kantanut kädessään, olalleen ja tuli Encinasta kohti. Intiaani oli nuori sotilas, hänellä oli notkea, voimakas ruumis ja ylpeä muoto. Hänen rintansa ja leveät hartiansa olivat alastomia, hänen kapeille lanteilleen oli kääritty viitta, jonka heleät värit heti pistivät silmään. Hänellä oli säärysvarret tulipunaisesta kankaasta; niitä kannattivat koreat, jouhista kudotut sukkanauhat, jaloissa oli omituisilla neuloksilla koristellut puolisaappaat. Hänen päänsä oli sileäksi ajeltu, paitsi yhtä hiustukkoa, joka muodosti ikäänkuin höyhentöyhdön ja oli kummallisesti koristeltu. Ensinnäkin oli hänellä jonkunlainen kapea, kahdesta kääritystä kaulahuivista tehty turbaani. Turbaanin poimuissa nähtiin suuren kalkkarokäärmeen kuivattu, kiiltävä nahka, jonka vielä kalkoilla varustettu häntä riippui hänen toiselle olalleen, pää taasen terävine hampaineen toiselle. Intiaanin kasvot olivat säännölliset ja kauniit. Nuori soturi läheni huoletonna. Hän ei välittänyt herättämästään kauhusta, vaan loi ihastuneen katseen Rosaritaan, joka oli yhtä vaalea kuin hameensa valkoinen kangas.

Kyyhkynen, joka välttääksensä päällensä iskevää petolintua pakenee kaktuskasvien terävien okaiden väliin, ei vapise eikä pelkää enemmän kuin Rosarita, kun hän kauhun valtaamana tunkeutui metsästäjän turviin.

— Onko tänään satanut lunta järven rannoille, vai kasvaako lumpeenkukkia metsässä? sanoi intiaani esiin astuessaan.

Emme saata sanoa, tuntuiko nuori soturi tätä lausuessaan tytöstä yhtä kammottavalta kuin ennenkin, varmaa ainakin on, ettei hän enää tunkeunut niin lähelle metsästäjää. Hän ei kuitenkaan vielä ollut kokonaan rauhoittunut.

— Mitä nyt? kysyi Encinas espanjan kielellä; tuoko comanhi ikäviä tietoja, ja luuliko hän olevansa vihollisen seassa, kun tuli tänne pyssy kädessä, aivan kuin olisi ollut apahien jäljessä?

Tämän kysymyksen teki Encinas soturille, että Augustinin tytär kokonaan rauhoittuisi.

Ukkosensäde, se hänen nimensä oli, hymyili halveksivasti.

— Apahien jäljessä, sanoi hän, kulkee comanhiheimon soturi ainoastaan piiska kädessä. Comanhi näki tässä lähellä puhvelin jälkiä ja toivoi tapaavansa ne järven rannalla.

Encinas ei ollut unohtanut, että intiaani oli luvannut hänelle ajaa takaa molempia erämaan rosvoja, joitten kanssa hän äsken oli taistellut; hän tiesi myöskin, ettei soturi ollut mies, joka hevillä heittäisi aikeensa.

— Oletteko muuta mitään nähneet? kysyi metsästäjä.

— Valkoisten jälkien joukossa olen erottanut Punakäden ja mestitsin jäljet ja tulin kehoittamaan ystäviäni olemaan varuillansa.

— Mitä? Ovatko ne roistot täällä? kysyi metsästäjä levottomasti.

— Mitä hän sanoo? kysyi kartanon omistaja.

— Eipä juuri mitään, sennor Pena, vastasi Encinas. Voitteko aavistaa, kysyi hän vielä comanhilta, mitä varten Punakäsi ja mestitsi tulevat tänne?

Nuori soturi katseli äänetönnä rannalla olevia henkilöitä. Uudelleen kääntyivät hänen silmänsä mieltymyksellä donna Rosaritaan, joka seisoi nojaten isäänsä.

— He tulevat lumpeenkukan tähden, joka on niin valkoinen kuin ensi lumi, sanoi hän vakavasti.

— Niinkö todellakin luulette? kysyi Encinas.

— Ellei sen naisen kuva, joka hoitaa Ukkosensäteen majaa, olisi aina hänen silmissään, niin häikäisisi ne hänen loistonsa, joka asuu taivaan palasesta tehdyssä teltassa. Se on hänen arvoisensa asunto ja mestitsi tahtoo omistaa lumpeenkukan.

Tämä runollinen viittaus donna Rosaritan kauneuteen ja hänen taivaansiniseen silkkitelttaansa lausuttiin hovimiehen hienoudella ja keveydellä, ja metsän kesytön poika katsahti don Augustinin punastuvaan, ääneti olevaan tyttäreen.

— Eikö teillä ole kaksi soturia mukananne? kysyi Encinas.

— Molemmat ovat palanneet isäinsä luo; Ukkosensäde on yksin; mutta hän on vannonut kostavansa niiden kuoleman, jotka olivat hänen sanaansa luottaneet; hän suojelee myöskin lumpeenkukkaa. Ukkosensäde iloitsee, että on ilmoittanut vaarasta ystävillensä, ja lähtee taasen seuraamaan jälkiä, jotka hän hetkeksi jätti.

Tämän sanottuaan ojensi nuori comanhi metsästäjälle kätensä ja poistui äänetönnä samoin kuin oli tullutkin. Näytti kuin hän ei olisi luullut tekevänsä erityistä urotyötä yksin ajaessaan noita kammottavia rosvoja. Lukija tietää kuitenkin, tarvittiinko siihen rohkeutta.

Intiaanin kadottua puitten taakse, kysyi don Augustin:

— Mitä tarkoitti hän noilla koreilla puheillaan?

— Teidän armonne tietää, että intiaanit puhuvat vain vertauksilla; kuitenkin on hän ilmoittanut kahden veitikan lähestymisen, jotka todellakin olisivat vaarallisia parille kolmelle yksinäiselle matkustajalle, mutta eivät voi tehdä mitään vahinkoa kolmellekymmenelle.

Hän kertoi mitä tiesi molemmista rosvoista. Don Augustinin nuoruus oli kulunut taisteluissa intiaanein kanssa, eivätkä vuodet olleet laimentaneet hänen sotilaan ylpeyttään.

— Vaikkapa heitä olisi kymmenen, sanoi hän, olisi häpeäksi peljätä sellaisia roistoja ja keskeyttää niiden tähden huvinsa; muuten on meitä kyllin paljon, ettei meidän tarvitse mitään peljätä.

— Nyt huomaan, miksi Oso haukkui, sanoi metsästäjä. Se vainusi ystäviä ja vihollisia. Näitte, ettei se liikahtanutkaan, kun tuo nuori soturi tuli, voitte luottaa sen vaistoon.

Ennen yön tuloa otti Encinas kuitenkin pyssynsä, vihelsi uskollista koiraansa ja tarkasteli sen kera Puhvelijärven ympäristöt. Varovaisuudesta muutatti don Augustin omansa ja tyttärensä teltan aukon keskelle, palavien nuotioiden väliin.

Paimenet ja Encinaan toverit olivat jo päättämäisillään illallisensa, kun tämä palasi. Hän ei ollut huomannut mitään levottomuutta herättävää, ja kaikki rauhoittuivat.

Herrasväen syödessä vähän kylmää ruokaa mukana tuoduista eväistä, juttelivat toiset vähän matkan päässä matalalla äänellä päivän tapauksista. Roteva metsästäjä istui heidän joukkoonsa. Nuotiot loivat kirkkaan valon ympärilleen ja kajastivat järvelle.

— Olen säästänyt vähän teillekin, jotta ette jäisi ilman illallista, sanoi nuori paimen Encinaalle; kohtuullista on, että jokainen saa osansa, eikä varsinkaan saa unhottaa teitä, joka osaatte kertoa niin kummallisia juttuja.

Encinas kiitti paimenta hänen huomaavaisuudestaan ja kävi sitten käsiksi ruokaan; mutta hän söi yhtä äänetönnä kuin suurella ruokahalullakin, eikä nuori paimen ollut tähän äänettömyyteen ensinkään tyytyväinen.

— Ette ole siis nähneet mitään erinomaista läheisyydessä? sanoi hän puheen aluksi.

Metsästäjä teki kieltävän liikkeen, mutta avasi suunsa ainoastaan syödäksensä.

— Miten lieneekään, alotti nuorukainen uudelleen, mutta Francisko, joka ajoi takaa aavikoiden valkoista oritta, ei ole palannut.

— Aavikoiden valkoista oritta! huudahti muuan paimen. Mikä se eläin on?

— Niin, se on ihmeellinen eläin, vastasi nuori paimen; mutta minä en todellakaan tiedä siitä sen enempää. Sennor Encinas voi siitä kertoa.

— Näittehän sen? sanoi metsästäjä. Tahdoittehan ajaa sitä takaa, ja olitte siinä niskanne taittamaisillanne. Sanoinhan teille, että niin tapahtuu aina, kun ajetaan takaa valkoista oritta.

— Ellei hevoseni olisi ollut niin innokas, ei se olisi niljahtanut ja ellei se olisi niljahtanut…

— Ette te olisi pudonnut. Mutta hevonen niljahti, ja siinäpä se on.

— Se on muillekin sattunut. Jutun loppu on, että paimen kaatui hevosineen.

— Totta kyllä, mutta jos te, samoin kuin minäkin, olisitte retkeilleet aavikoilla, sanoi Encinas vakavasti, niin tietäisitte, että siellä toisinaan kohtaa oriin, niin kauniin, ettei sen vertaista löydy, niin nopean, että se ravaa nopeammin kuin toinen hevonen nelistää. Nyt pyydän teitä sanomaan, oletteko milloinkaan nähneet komeampaa ja nopeampaa hevosta kuin se ori oli, jonka tänä iltana näimme.

— Myönnän kyllä, etten ole ennen sen vertaista nähnyt.

— Hyvä, tämä hevonen on epäilemättä se, jota nimitetään aavikoiden valkoiseksi oriiksi.

— Sen minä uskon, sanoi nuori paimen syvän vakaumuksen äänellä.

— Ja mitä merkillistä tässä hevosessa on? kysyi paimen.

— Ensinnäkin sen verraton kauneus, sitten sen ääretön nopeus ja sitten… kuinka vanhan luulette sen olevan?

— Ei se vielä aivan monen vuoden vanha ole, huusivat kaikki.

— Siinä kelpo tavalla erehdytte, vastasi Encinas vakavasti, se hevonen on viidensadan vuoden ikäinen.

Tämä metsästäjän väite otettiin vastaan yleisellä epäilyksellä.

— Niin on kuin sanon, lausui hän vakavasti, mikä melkein varmistutti kuulijat.

— Mutta, väitti muuan paimen, olen kuullut sanottavan, ettei siitä vielä ole kolmeasataakaan vuotta, kun espanjalaiset toivat ensimäiset hevoset Amerikaan.

— Loruja! sanoi nuori paimen, ei parisataa vuotta asiaan vaikuta; sittenkin vielä jää kylläkin kunnioitettava ikä.

— Voin sanoa, jatkoi metsästäjä, että kaikki Teksasin paimenet ovat jo monta vuotta turhaan koettaneet ottaa sitä kiinni. Sillä ovat kaviot kiveä kovemmat, ja kun sitä ajaa takaa etäämmältä, katoaa se pian näkyvistä; jos taasen on lähellä, katoaa se samalla lailla, eikä myöskään enää milloinkaan nähdä sen takaa-ajajaa. Voisin kertoa teille paljon siitä.

— Ehkäpä olette itsekin joskus ajaneet sitä takaa? huudahti nuori paimen.

— En itse, mutta eräs Teksasin metsästäjä, joka siitä kertoi minulle.

— Teidän täytyy vuorostanne kertoa se meille, sanoi nuorukainen käsiänsä hykertäen. Kuulepas, Sanchez, annapa sennor Encinaalle siemaus viiniä, se virkistää muiston.

— Tällä nuorukaisella on hyvä ymmärrys, lausui metsästäjä. Tahdon siis kertoa teille mitä tiedän. Muuan englantilainen, jotenkin kummallinen mies, huomatkaa se, matkusti täällä Amerikassa jonkunlaisen hovimestarinsa kanssa, joka oli yhtä omituinen kuin hän itsekin. Hän lupasi Teksasin metsästäjälle tuhat piasteria, jos tämä hankkisi hänelle aavikoiden valkoisen oriin, josta hän oli kuullut puhuttavan. Koetettiin pelottaa metsästäjää niin uskaliaasta yrityksestä, mutta hän pysyi päätöksessään ja koetti hankkia itselleen nopeimman ja vahvimman hevosen; hän siis varustautui ja tiedusteli tietä, mitä myöten pääsisi hevosen mieluisimmille juontipaikoille. Tietäkää, että tällä hevosella on useampia sellaisia paikkoja, päinvastoin kuin muilla hevosilla, jotka elävät niillä seuduilla, joihin kerran ovat mieltyneet. Metsästäjä läksi matkalle ja muutamia päiviä etsittyänsä löysi hän etsimänsä eläimen; se on niin nopeajalkainen, että toisena päivänä näkee sen sadan penikulman päässä siitä paikasta, jossa se oli edellisenä. Metsästäjällä oli tavattoman nopea hevonen, eikä hän uskonut oriista kuulemiansa juttuja. Hän toivoi voittavansa luvatun summan. Heti kun hän näki eläimen, alkoi hän ajaa sitä takaa, heilutti lassoaan, nelistäen kivien ja kantojen yli tuulen nopeudella. Joka hetki läheni hän oritta. Tämä ei tullut siitä, niin vakuutti metsästäjä minulle, että ori olisi väsynyt, vaan katsahti se tuon tuostakin taaksensa, siten menettäen aikaa; päinvastoin tuntuivat takaa-ajetun hevosen voimat lisääntyvän. Jota väsyneempi hevonen on, sitä raukeammiksi muuttuvat sen silmät, mutta nuo silmät, jotka hehkuivat tuon oriin valkoisen harjan alta, näkyivät muuttuvan yhä tulisemmiksi. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa seikka, mikä huolestutti metsästäjää, ja itseänsä rohkaistaksensa täytyi hänen kuvitella kultakasaa, jossa piasterit hehkuivat ja heloittivat yhtäläisesti kuin oriin silmät. Yö oli tulemaisillaan, eikä hän ollut onnistunut pääsemään lassoineen lähelle hevosta. Myöskin kummasteli metsästäjä suuresti sitä, että maan ollessa kivistä pitkät tuliviirut välkkyivät hevosen kavioista, vaikkeivät ne olleet kengitetyt, ja yön pimetessä voi metsästäjä ainoastaan näiden tuliviirujen avulla seurata hevosta. Vaikkei ratsastaja käsittänyt, miten kengättömät kaviot saattoivat iskeä tulta, enempää kuin sitäkään, miksi hevosen silmät niin ihmeellisesti leimusivat… Kuulijain suureksi mielipahaksi keskeytti Oson haukunta tässä metsästäjän kertomuksen.

Uudelleen laskeutui kuitenkin koira taasen tulen ääreen; se näytti kuuntelevan Encinaan kertomusta yhtä tarkoin kuin paimenetkin ja kun se ei varmaankaan haukkunut intiaaneja, jatkoi Encinas tarinaansa:

— Metsästäjä ei siis voinut käsittää näitten säkenien eikä eläimen silmistä hehkuvan tulen syytä. Mutta kun hänelle oli luvattu suuri palkinto, ei hän joutanut pitkältä aprikoimaan, vaan jatkoi takaa-ajoa. Pian huomasi hän oriin nopeuden vähenevän. Sitten näki hän sen äkkiä pysähtyvän, kääntyvän ympäri, hirnahtavan, ja ojentavan kaulaansa. Metsästäjä kannusti hevostansa, joka alkoi väsyä. Hän nelisti eteenpäin lasso kädessään. Äkkiä aukeni juoksusolmu, joten ei paulasta ollut mihinkään. Hänen hevosensa oli kuitenkin vauhdissa, ja metsästäjä oli niin lähellä oritta, että melkein voi koskea siihen. Mies kiroili ja noitui, nähdessään ettei voinut käyttää lassoaan; mutta samassa potkasi ori taaksepäin ratsastajan hevosta keskelle rintaa niin voimakkaasti, että molemmat kaatuivat maahan — aivan samoin kuin te äsken kaaduitte järveen, lisäsi Encinas, kääntyen paimeneen, joka kuivasi vaatteitansa nuotion ääressä.

— Kun metsästäjä taasen nousi, ei hän voinut missään nähdä oritta. Hänen hevosensa ei enää noussut. Äkkiä kadonneen oriin raudankovat kaviot olivat sen tappaneet ja se olikin metsästäjän onneksi, sillä jos hän olisi vielä askeleenkaan ratsastanut eteenpäin, olisi hän syössyt pohjattomaan kuiluun, jonka reunalle ori oli pysähtynyt. Kohtasin hänet, kun hän jalkaisin palasi takaisin, ja hän kertoi minulle kaiken sen, mitä olen teille puhunut.

Tämän kertomuksen, josta ainakin osa oli hyvin todennäköistä, uskoivat sokeasti kaikki Encinaan ympärillä olevat puolivillit miehet.

— Siitä näette, lausui ennen mainittu nuori paimen, joka ensin keskeytti äänettömyyden; siitä näette, että tulee käymään kylläkin huonosti Francisko-rukalle, joka on takaa-ajamassa tuota kummallista hevosta, joka viidestäsadasta vuodestaan huolimatta näyttää niin nuorelta.

— Sitä minäkin pahoin pelkään, lausui Encinas päätänsä puistaen, ellen ole erehtynyt ja ellei näkemänne hevonen olisikaan aavikoiden valkoinen ori.

— Kyllä se varmaan se on! huudahtivat kaikki paimenet, joita miellytti se, että tästä lähin voisivat kehua kerran nähneensä tämän merkillisen eläimen.

Encinaan kuulijakunta seurasi hänen esimerkkiään ja heittäytyi pitkälleen nurmelle nuotion ympärille; heidän isäntäväkensä oli jo aikoja sitten mennyt telttoihinsa, kun koira alkoi uudelleen haukkua.

— Jokunen matkustaja kai tulee, lausui tyynesti Encinas, nousten kyynärvarrelleen ja jotenkin välinpitämättömästi katsahtaen ympärilleen, saadakseen toisen luulemaan, että hän oli varma asiasta.

Jonkun ajan kuluttua tuli metsästä kaksi ratsastajaa.

Edellinen näistä pidätti hevostansa ja näkyi hämmästyneenä katselevan tuota omituista näkyä, minkä Puhvelijärvi tarjosi rannalla olevine telttoineen, nuotioineen, jotka valaisivat tummaa veden pintaa, ja nuotioitten ympärille makaavine miehineen, jotka toiselta puolen olivat synkän varjon peittämät, toiselta taasen tulen punaisen hohteen valaisemat.

Toisella ratsastajalla oli oikeassa kädessään pitkä pyssy, vasemmalla talutti hän kuormahevosta.

Sen kuormituksena oli kaksi nahkaista laukkua riippumassa kummallakin puolen satulaa, teltta ja esine, joka saattoi olla suuri maali- tai kasvilaatikko. Kun ensimäinen ratsastaja mielihyvällä näkyi katselevan edessään olevaa, kuvaamisen arvoista näkyä, tähysteli toinen tarkemmin ympärilleen.

— Täyttäkää velvollisuutenne! lausui edellinen englannin kielellä toiselle.

— Sen olen jo tehnyt, vastasi toinen; teidän armonne on täällä hyvässä turvassa.

Näin sanoen ratsasti hän makaavien luo, heitettyänsä pyssynsä olalleen. Hän pyysi jotenkin huonolla espanjan kielellä nuotion ympärillä makaavilta maan tavan mukaista lupaa saada asettua heidän luokseen. Tämä myönnettiin kohteliaisuudella, joka on kaikensäätyisten meksikolaisten luonteen mukaista.

Hänen astuessaan satulasta, ja riisuessaan kuormahevosta, läheni toinen äänetönnä, tervehti sivumennen metsästäjiä ja paimenia ja astui hevosensa seljästä sanaakaan lausumatta. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään erityistä. Hän oli meksikolaisten tavoin puettu, ja kun pimeys peitti hänen piirteensä, saattoi vasta kun hän käytti hattuansa itseänsä löyhyttääksensä nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat kokonaan englantilaiset. Hänen matkakumppaninsa puku oli aivan toisenlainen; hänellä oli pitkä vihreänkarvainen mekko huonosti peitotusta hirvennahasta, ja pitkät nahkasäärykset. Hän oli keskikokoinen, erittäin vahvarakenteinen ja noin viisikymmenvuotias. Sen saattoi päättää hänen puoleksi paljaasta päästään ja hatun alta esiinpistävistä harmaista hiussuortuvista. Vyöhön kiinnitetty metsästyspuukko, ruutisarvi ja suuri, kovin kulunut huopahattu täydensi hänen pukunsa; paitsi metsästäjiä, näkivät muut hänet ensi kerran. Vaikka amerikalainen selvästi näkyi olevan matkakumppalinsa palveluksessa, ei hän vähintäkään välittänyt tämän hevosesta, vaan riisui englantilainen sen itse.

Tämän tehtyänsä otti hän matkalaukkunsa vierestä jonkun esineen ja näytti sitä kysyen:

— Onko tämä hattu jonkun teistä?

— On, sanoi eräs paimen hämmästyen, se on sama hattu, joka Franciskolla oli äsken.

Hattu kulki miehestä mieheen, ja kaikki tunsivat sen heidän kaipaamansa paimenen päähineeksi.

— Mitä sanoinkaan, huudahti Encinas, eikö tulekin loihdituksi se, joka liian innokkaasti ajaa takaa aavikoiden valkoista oritta?

Tämä tapaus olisi metsästäjän kuulijakunnalta poistanut viimeisetkin epäilykset hänen kertomuksensa todenperäisyydestä, ellei englantilainenkin olisi huudahtanut:

— Juuri tätä valkoista oritta olen ajanut takaa Teksasista tänne asti. Oletteko nähneet sen?

— Tänä iltana joi se edessänne olevasta järvestä. Oletteko ehkä sama, joka eräälle Teksasin metsästäjälle lupasitte tuhat piasteria, jos hän teille hankkii hevosen? kysyi Encinas vilkkaasti.

— Olen, ja lupaan vieläkin saman summan jokaiselle, joka tuo hevosen minulle, sillä olen vannonut, etten palaa kotimaahani tuomatta mukanani tätä kummallista hevosta. Kuulkaa! Onko täällä ketään, joka tahtoo ansaita luvatun palkinnon?

Paimenet pudistivat päätään, ei kukaan rohjennut tarjoutua.

— Tiedetään kyllä, mitä tuottaa sellaisen hevosen ajaminen, jonka kengättömät kaviot saavat säkeniä lentämään kivistä, sanoi nuori paimen.

Englantilainen kohautti olkapäitään.

— Herra, sanoi Encinas, jokainen meistä panee joka päivä muutamasta piasterista henkensä vaaraan seikkailuissa, jotka ihminen voi onnellisesti suorittaa, mutta me emme tahdo olla tekemisissä asiassa, jossa rohkeus ja viekkaus eivät auta yliluonnollisen voiman edessä.

— Hyvä! sanoi englantilainen kylmästi; huomenna päivän koittaessa näytätte minulle oriin jäljet, ja minä lähden yksin sitä ajamaan.

— Paraiten tekisitte, jos sen jättäisitte, sillä kaikellaiset vaarat uhkaisivat yhäti teitä.

— Vaarat, vastasi englantilainen hymyillen; olen maksanut tälle kentuckymetsästäjälle siitä, että hän poistaa vaarat minusta; ne kuuluvat hänelle.

— Niin, lisäsi kentuckyläinen, minä olen ottanut urakalle tämän matkustajan vaarat.

— Ettekö siis pelkää, kun hän on kanssanne.

— Mitä, enkö maksanut suurta summaa, ettei minun tarvitsisi mitään peljätä?

Tähän päättyi keskustelu ja kummalliset matkustajat oikaisivat nurmelle telttaansa pystyttämättä. Paimenetkin laskeutuivat pitkäkseen ja pian vallitsi hiljaisuus metsässä ja järven rannalla.

39.

AAVIKOIDEN VALKOINEN ORI.

Seuraavana päivänä myöhään illalla saapui eräs ratsastaja täyttä nelistä Puhvelijärvelle; hän oli ilman hattua, hänen kasvonsa olivat okaiden repimät, ja hänen vaatteissaan oli pensaiden merkkejä, joitten läpi hän oli kiitänyt takaa-ajon innossa. Se oli Francisko, jota hänen toverinsa jo pitivät hukkuneena. Kaikki ahdistivat häntä kysymyksillään, miten hänen oli käynyt.

Hänen kertomuksensa oli jotenkin yksinkertainen. Tuo kummallinen hevonen oli houkutellut hänet etäälle ja yön hän oli viettänyt paljaan taivaan alla, antaaksensa hevosensa vähän levähtää. Sitten oli hän kohdannut muutamia tovereitansa ja yhtynyt näihin, ajaaksensa hevosia lähemmäksi rantaa.

Valmistettiin uutta, suurta ajoa. Teltat siirrettiin uudelleen pois, ja hevoset syrjään.

Paimenet asettuivat paksujen puun runkojen taakse, metsästäjät aitauksen sisään, valmiina sulkemaan oven. Tällä kertaa olivat he vaarassa joutua hevosien tallattavaksi.

Jonkunlainen lehtikerpuilla peitetty porras oli asetettu tuon jotenkin leveän ojanteen yli, jonka kautta Puhvelijärvi purki vetensä, ja kartanonomistaja tyttärineen saattoi asettua sinne jotenkin turvalliseen paikkaan ja nähdä koko tuon tarjolla olevan harvinaisen näytelmän.

Jokaisen asetuttua paikoilleen odotettiin äänettöminä hevosten tuloa. Kotkan huuto, sen lentäessä aitauksen yli, oli pelottanut linnut puissa äänettömiksi, ja syvä hiljaisuus vallitsi järvelläkin. Pian kuulivat metsästäjät kimeän vihellyksen. Se oli merkkinä, että ajomiehet olivat lähteneet ajamaan hevosia. Sitten kuultiin äänekkäitä huutoja ja kiljuntaa joka taholta. Nyt kuultiin etäältä metsästä hirnunta, niin kova, että se ilmaisi siellä olevan suuren parven hevosia. Porras, jolla kartanonomistaja ja Rosarita seisoivat tuota hurjaa ajoa katselemassa, oli suoraan aitauksen ja sen paikan välillä, josta hirnunta kuului.

Jos tuo kesytön parvi lähenisi tälle suunnalle, voisi onnettomuus tapahtua. Lehtikerput eivät olisi voineet pidättää näitä eläimiä, jotka paetessaan saavat aikaan sellaisia hävityksiä kuin jos myrsky olisi kulkenut läpi metsän. Don Augustin aavisti vaaraa, ja kutsui muutamia paimenia luoksensa.

— Luuletteko, kysyi hän, hevosten tulevan tänne päin?

— Se on kyllä mahdollista, vastasi muuan, ja ajattelin juuri, kuinka suureen vaaraan herrasväki joutuu, ellemme ryhdy varokeinoihin. Jos tahdotte, niin minä kahden toverini kera siirryn meille määrätyiltä paikoilta tähän ojanteen partaalle.

— Mieluimmin me lähdemme paikaltamme, vastasi don Augustin, kuin asetamme teidät tarpeettomasti vaaraan.

Kaikkia ammattiinsa liittyviä vaaroja pelkäämättöminä miehinä vastasivat paimenet isäntänsä huolenpitoon siten, että asettuivat jokusen sadan askeleen päähän Punaiselle joelle päin, josta hevoset tulivat.

Tämä oli viimeinen sijoitus, mihin ehdittiin, sillä läheni hetki, joka olisi ratkaiseva noiden jalojen eläimien kohtalon, kun niitä ajettiin aituukseen, jossa heitä odotti vankeus ja orjuus. Tähän asti kuultu melu eneni yhä. Aluksi kuuluivat vain paimenten kimeät vihellykset ja läpitunkevat huudot, kun he risteilivät metsässä ja huusivat toisilleen. Kun joskus syntyi hetkisen äänettömyys, kuultiin hevosten hirnumista ja korskumista, ikäänkuin lähenevän myrskyn enteitä. Kaikki metsän asukkaat ilmaisivat pelkoansa. Lintuparvia lensi kirkuen puista, päivän valon häikäisemät yököt lehottelivat edestakaisin pyrkien pimeisiin koloihinsa, ja melun pelottamat hirvet pakenivat nopeasti.

Pian rytisi pensasto ja metsä hevosten lähestyessä; niitten äänekkäät hirnunnat ja yhä lähenevien paimenten kovat huudot sekaantuivat maanalaisten luolien ukkosenkaltaiseen kuminaan. Saattoipa tuo lintujen kirkuminen, miesten huudot, hevosten hirnunta, puitten rytinä ja maan töminä, kuulijan luulemaan tuon hurjan ajon syöksähtävän metsästä hänen ylitseen. Vaillinaisesti vain voimme kuvailla nyt seuraavan näytelmän. Alassyöksyvä, jyrisevä lumivyöry, sulkunsa murtava virta, äkkiä tulvinut puro, joka vuorilta syöksyy alas — tuo kaikki ei riitä antamaan täydellistä käsitystä kauheasta melusta sillä hetkellä, kun lehdikko sadoista paikoista revähti rikki. Jokaisesta aukosta nähtiin kesyttömien hevosten päitä pelosta leimuavine silmineen, punaisine sieramineen ja liehuvine harjoineen pistäyvän esiin. Sitten yhtyi tuo päiden joukko muodostamaan myrskyisen meren, jossa liehuvat harjat, häilyvät hännät liikkuivat samalla kuin paimenet ratsastivat edestakaisin lassojaan heilutellen.

Nyt tuli hetki, jolloin tuo kesytön parvi hajoisi, epäröiden minne päin lähtisi.

Ja nyt juoksi kaksitoista miestä, hattujaan heiluttaen, kovasti huutaen, hevosia kohti, huolimatta vaarasta joutua parinsadan hevosen tallattaviksi. Edestä ja takaa lukuisien, meluavien vihollisten ahdistamina pysähtyivät hevoset hetkeksi, ja silloin uskallettiin tuskin hengittää. Jos hevoset lähtisivät oikealle tai vasemmalle, niin sekä ratsastavat että jalkaisin olevat paimenet tulisivat muserretuiksi kuin tähkät varstojen alla. Eteenpäin, lapseni! huusi don Augustin innoissaan juosten esiin ja päästäen korkeita huutoja. Kauhea ulvonta ajomiesten joukosta oli hänen kehoitukseensa vastauksena.

Nyt parven etunenässä oleva, joka jo oli luonut tuliset silmäyksensä lehtikerppujen peittämään aituukseen ja siinä olevaan aukkoon, lähti nelistämään sitä kohti. Koko parvi seurasi perässä, syöksyen sisään kuin raivokkaasti vyöryvä virta. Tällä hetkellä kuului kaikilta tahoilta ilon huudahdus, kun Encinas tovereineen, jotka hetkeksi olivat kadonneet tuon riehuvan vyöryn sekaan, hiipivät pylväiden välisestä ahtaasta aukosta.

Kului hetkinen, ennenkuin metsän ylpeät otukset huomasivat vankeutensa, mutta kun ne ensi kerran eläissään olivat ahdistetut aituukseen, joka ulottui korkeimman pään tasalle, päästivät ne raivon ja tuskan hirnunnan. Oli komea näytelmä, tuo parvi raivoisia eläimiä, jotka syöksyivät toistensa ohi ja hyppelivät korkealle, samalla kuin niiden hirnuntaa ja korskumista saattoi verrata myrskytuulen suhinaan; nuo päät, jotka peljästyneinä liikkuivat edestakaisin silmien leimutessa tulta ja vaahdon pärskyessä suusta.

Hevosten raivoaviin hirnahduksiin vastasivat paimenet riemun huudahduksilla.

— Se on siellä! Se on siellä! huudahti Encinas.

— Mikä on siellä? huusi parikymmentä ääntä.

— Aavikoiden valkoinen ori! vastasi metsästäjä.

Komein ja jaloin näistä aavikoiden kauniista ja jaloista hevosista, hurjin ja nopein kaikista, heloittavan valkoinen ori, yhtä valkoinen kuin lumpeenkukka, oli aituuksessa. Se oli sama eläin, jota edellisenä päivänä oli turhaan ajettu takaa. Tuo komea tulisilmäinen eläin hyppi aituuksen toisesta päästä toiseen vimmoissaan sysäten kumoon tiellä olevat onnettomuustoverinsa. Siten sai se tilaa juostaksensa vapaasti ympäri; sen hirnunta kuului valittavalta, sen harja liehui edestakaisin.

— Joutuin tuonne! huusi Encinas ja riensi sille kohdalle, josta ori aikoi hypätä aituuksen yli. Mutta tämän estäminen oli myöhästä. Tila, jonka ori oli hankkinut, antoi sille tilaisuuden vauhdin ottamiseen ja metsästäjät näkivät valkean viirun nuolen nopeudella halkaisevan ilman.

Hevonen putosi jaloilleen aituuksen ulkopuolelle ja katosi toisen kerran metsään. Sen paetessa päästivät miehet suuttumuksen huudahduksen. Parisataa hevosta oli kuitenkin aituuksessa ja se riitti korvaamaan kauneimman menettämisen.

— No, vieläkö epäilette, ettei tällä hevosella ole yliluonnollisia voimia? kysyi Encinas.

Ei kukaan vastannut, kaikki olivat vakuutettuja.

Vangitut hevoset voivat juostessaan edestakaisin vahingoittaa ainoastaan itseänsä; ne muodostivat parven, joka alituisesti liikkui edestakaisin. Tuon tuostakin hyökkäsi joukko aituusta vastaan, mutta se oli tehty tukevista pylväistä, jotka eivät antaneet perään. Eläimet olivat tomupilven verhoamia; muutamat pureskelivat raivoissaan pylväitä, toiset kuopivat kavioillaan maata, muutamat kaatuivat niissä hehkuvan raivon valtaamina maahan, josta eivät enää nousseet. Ikäänkuin hehkuva, vähitellen jäähtyvä laavavirta, taukosi hurja joukko vähitellen hyökkäyksistään pylväitä vastaan. Hämmästys seurasi raivoa ja synkkä liikkumattomuus vimmattuja hyppyjä. Metsän hurjat asukkaat olivat voitetut.

Joskus sattuu kuitenkin, että huonosti tehty aituus parin kolmensadan samalla kertaa syöksähtävän hevosen sysäyksistä kaatuu. Silloin syöksähtävät eläimet ulos kuin laavavirta, jota ei mikään voi pidättää, eivät edes tuhannen metsästäjän huudot, ponnistukset eivätkä lassot. Hevoset tallaavat maahan kaikki mitä eteen sattuu. Hämmästyneet vimmatut eläimet pakenevat tuulen nopeudella; melu ja jyry on niin kauhea, että luulisi koko metsän kaatuvan tahi vuorien syöksyvän kumoon. Paksu tomupilvi kohoaa hevosten jälkeen ja melua seuraava hiljaisuus todistaa, että eläimet pian ovat takaa-ajajansa jättäneet.

Näin sattuu ja metsästäjät saavat pitää itsensä onnellisina, jos ei kukaan heistä muserru tai haavoitu hevosten jaloissa.

Nyt olivat ne voitetut, nyt tuli vain niiden kesyttäminen nälällä, ennenkuin ne kesyjen tammojen avulla vietiin laitumelle. Vielä kuluisi viisi, kuusi päivää, ennenkuin nälkä, joka ainoastaan voi totuttaa ne ihmisiin, olisi ne kesyttänyt. Yö taasen levitti luontoon synkän vaippansa. Riemuitsevat paimenet, jotka olivat tehneet urotyön, josta kauan puhutaan, viettivät juhlaa. Don Augustin jakoi viiniä ja viinaa väelleen suuren nuotion ääressä; siinä paistettiin kaurista ja siinä miehet vielä puoliyön aikaan kertoivat seikkailujaan.

Mutta älkäämme unohtako monien muiden kertomuksemme henkilöiden vaativan huomiotamme. Diaz on vielä harhailemassa aavikolla, comanhi seuraa rosvoja, Rosenholz itkee ryöstettyä kasvattiansa. Luokaamme vielä kuitenkin silmäys Puhvelijärven rannalle. Kauvan kajahteli metsässä metsästäjäin iloinen nauru, johon sekaantui aitauksessa olevain hevosten valittava hirnunta. Kun viimeiset viinipullot olivat tyhjennetyt ja kauriista jäljellä vain luut, joita metsästäjän koira kalvoi, raukesi keskustelu ja taukosi vihdoin. Paimenet heittivät uusia puita nuotioon, ja ojentuivat vaippoihin kääriytyneinä nurmelle.

He antautuivat hyvin ansaitun unen valtaan, muistamatta että metsässä oli nähty epäiltäviä jälkiä.

Yön hiljaisuudessa, jota vain keskeyttivät vangitut eläimet, jotka pian saisivat nöyrtyä piiskan ja kannuksien alla, loi kuu vaalean valonsa punertavaan nuotioon. Kuun säteet ja nuotio valaisivat telttoja ja nurmikolla makaavia metsästäjiä. Milloinkaan ei oltu järven rannalla nähty niin maalaamista ansaitsevaa ja tyyntä näkyä kuin nyt.

40.

TAKAA-AJO.

Kaksi päivää oli kulunut kesyttömien hevosien pyynnistä, kun viisi henkeä eri joukoissa kulki Punaista jokea ylöspäin.

Siltä paikalta, jossa nämä noin puolen penikulman erottamat henkilöt olivat, oli päivän matka kultalaaksoon ja kolmen Puhvelijärvelle.

Muutamia päiviä ennen kuin ystävykset piiritettiin kultalaaksoon, kulki kaksi henkilöä kevyellä, ruuhella Gilajokea ylöspäin. Ruuhi oli niin täyteen ahdettu kaikenlaisia esineitä — satuloita, viittoja, tavarakääröjä ja aseita — että sen reunat olivat melkein veden pinnan tasalla. Soutajina olivat vanha rosvo ja hänen poikansa, jotka eräältä Tubac-linnoituksen kauppiaalta olivat ryöstäneet nämä tavarat ja tappaneet hänet. Kun tämä murha oli saanut liikkeelle koko seudun, olivat molemmat rosvot paenneet nopeasti saaliinensa ja, jotta heitä ei tunnettaisi, pukeutuneet papagos-intiaanien pukuun. Silloin kohtasi don Augustin tyttärineen heidät matkalla Puhvelijärvelle.

Rosaritan nähdessään oli mestitsissä herännyt halu hänet ryöstää, mutta kun hän ei uskaltanut yksin ryhtyä tähän, eikä aikakaan tuntunut hänestä suotuisalta, päätti hän ensin viedä kätköön rosvoamansa tavarat ja sitten yhtyä apaheihin, toteuttaaksensa heidän avullaan tuumansa.

Senpätähden hän, niinkuin jo tiedämme, etsi intiaanit, heidän anastettuaan kullanetsijäin leirin, ja auttoi heitä ystävyksiä saarrettaessa. Samalla sopi hän Mustanlinnun kanssa, että he määrättynä päivänä kohtaisivat toisensa jokien yhtymäpaikalla. Siellä aikoi hän panna toimeen pirullisen tuumansa ja anastaa Rosaritan.

Nyt hän isänsä kanssa souti tuota kovassa lastissa olevaa ruuhta. Vaikka virta oli jotensakin väkevä, saivat molemmat tottuneet soutajat ruuhen kulkemaan nopeasti. Pian näkyi etäällä pieni, viheriä saari, jonka nähtyään soutajat enensivät ponnistuksiaan. Se oli keskellä Gilajokea oleva pieni Puhvelisaari.

Molempien rosvojen ohjatessa matkaansa suoraan sinne kulki heidän tietämättänsä tuo nuori comanhi pitkin joenrantaa ja vartioi tarkoin ruuhen liikkeitä. Ennenkuin alus oli ehtinyt joen viimeiseen mutkaan, pani hän aseensa ja vaatteensa kääryyn päänsä päälle ja ui yli. Pian oli hän ehtinyt vasemmalle rannalle ja piiloutunut paikalle, josta hän, itse näkymättömänä, saattoi tarkoin nähdä kaikki mitä saarella tapahtui.

Molemmat rosvot pysähtyivät saaren rannalle, levittivät varovasti puhvelin nahkoja ruohostolle, jotta ei heidän jälkiänsä huomattaisi ja leikkasivat sitten puukoillaan suuren, pyöreän turpeen maasta. Mukana olevalla lapiolla kaivoivat he maata, jonka panivat säkkiin. Siten syntyi kuoppa, joka ori pian niin suuri, että sinne voi kätkeä aseet ja muut ruuhessa olevat tavarat. Kun rosvot olivat sinne kaikki kätkeneet, laskivat he varovasti turpeen paikoillensa ja peittivät siten kätköpaikan niin hyvin, ettei siitä huomannut jälkeäkään. Sitten he taasen palasivat rannalle ja jatkoivat tyhjällä ruuhellaan matkaansa. Kolmen päivän kuluttua Rosenholz ja José näkivät ruuhen.

Nyt tuli nuori Comanhikin esiin piilostaan ja sanoi itsekseen: Heidän sielunsa on haudattuna tänne, he tulevat siis pian takaisin.

Sitten meni hän metsään, jatkaen yksinäistä matkaansa. Myöhemmin kohtaamme hänet vielä.

Täytettyämme näin aukot kertomuksessamme palatkaamme Rosenholzin ja Josén luo, jotka jätimme kultalaaksoon suremaan kadonnutta Fabiania.

Vasta aamupuolella oli myrsky ja tuo kauhea rajuilma, joka viimeksikerrottuna iltana raivosi kultalaaksossa ja sen ympäristöllä, tauonnut. Nyt oli taivas kirkas ja selkeä, uhkaavia ukonpilviä ei enää näkynyt. Sitä selvemmin näkyivät maassa rajuilman tuottaman hävityksen jäljet. Ankara sade oli huuhtonut maan niin, että jokainen ihmisjälki oli kadonnut. Vuorelta, joka edellisenä päivänä oli ollut niin äänetön, kuului nyt kohiseva jyrinä. Se syntyi monista mutaisista, likaisista vuoripuroista, jotka syöksyivät kalliolta alas ja kuljettivat laaksoon oksia, korsia ja soraa. Näitä hävityksen jälkiä valaisi nyt kirkas ja loistava aamuaurinko.

Muuan mies istui allapäin kallion paadella intiaanihaudan luona. Tuska näkyi yhtenä ainoana yönä uurtaneen syviä juovia hänen kasvoilleen. Hänen harmaat hapsensa liehuivat ahavoituneilla poskilla, joita nyt kuitenkin huolet vaalensivat, eikä hän tuntunut välittävän hehkuvista auringon säteistä, jotka osuivat hänen paljaaseen päähänsä. Tämä mies oli kanadalainen metsästäjä. Hänen äskeisten tapausten järkyttämät sielunvoimansa oli kokonaan masentanut tämä viimeinen, kauhea isku. Hän oli liikkumaton, hänen katseensa alakuloinen, epätoivo saattoi hänet äänettömäksi. Kauvan istui hän synkässä toimettomuudessa. Vihdoin nosti hän hitaasti päätänsä, ikäänkuin mies, joka kauvan on ollut vaipuneena kuoleman kaltaiseen horrostilaan, mutta jonka ainoa, jäljellä oleva elämän kipinä vähitellen herää, panee veren taasen liikkeelle ja tuo uutta eloa jäseniin. Tahtomattaankin ojentui hänen käsivartensa, hänen kätensä aukeni, ikäänkuin olisi hän tahtonut tarttua tavalliseen aseeseensa, mutta koskettikin vain tyhjää ilmaa.

Nyt hän taasen palasi tuntoihinsa ja nosti aseettomat kätensä taivasta kohti. Tällä hetkellä läheni hänen uskollinen, nykyään ainoa toverinsa. Rosenholz huomasi hänet, vavahti ja hänen kasvoillaan välähti heikko toivon säde.

Espanjalaisen metsästäjän kasvoilla oli huolen pilvi. Hän loi nopean silmäyksen vanhaan toveriinsa ja rauhoittui vähän siitä. Josén kasvot selvenivät; hän tunsi tammen juurtuneen niin syvälle maahan, ettei se vielä kaatuisi ja häntä ilahutti nähdessään sen taasen järkähtämättömänä ja lujana.

— Eikö mitään? kysyi Rosenholz sammuvalla äänellä.

— Ei mitään, vastasi vakavalla äänellä entinen rajavartia, joka nähdessään vanhan toverinsa saavuttaneen mielenmalttinsa jätti lohdutukset syrjään; — mutta kyllä löydämme hänet.

— Sitä olen itsekin jo itselleni vakuuttanut; etsikäämme siis!

Kumpikaan ei maininnut Fabianin nimeä; mutta molemmat ajattelivat häntä. José tahtoi kuitenkin koetella ystävänsä rohkeutta ja lausui häneen katsoen: Hän on joko kuollut tai elävä, kummassakin tapauksessa löydämme hänet.

— Aivan oikein, vastasi Rosenholz. Jos löydämme hänet kuolleena, kuolen minäkin; jos taasen elävänä, jään minäkin elämään.

— Hyvä! sanoi José, mutta itsekseen ajatteli hän toisin ja luotti ajan parantavaan vaikutukseen; lähtekäämme siis ajamaan takaa tuota mestitsikonnaa sinne, mihin hän pakeni. Hetki, jolloin minun tai sinun puukkosi iskeytyy hänen rintaansa, on lähempänä kuin hän luuleekaan; nyt minä vain mietin kostoa.

— Koettakaamme ensin keksiä täältä jälkiä, jotka selittävät, miten Fabian on joutunut intiaanein käsiin, sanoi Rosenholz. Katso, José. Tunnet varmaan yhtä hyvin kun minäkin tämän litteän kiven yhdeksi niistä, jotka tuolla kukkulalla olivat suojanamme; se on siis heidän taistellessaan vierinyt alas ja molemmat taistelijat samalla.

— Epäilemättä; menenpä kukkulalle ja mikäli mahdollista otan selkoa missä asemassa he ovat taistelleet. Käsitäthän, miten tärkeätä sen selville saaminen on. Jos he ovat syöksyneet alas pää edellä, niin silloin on Fabianin pää murskaantunut; jos hän taasen on vierinyt makaavassa asemassa taistellen alas, niin on hän päässyt muutamilla mustelmilla. José aikoi kiivetä kukkulalle, mutta Rosenholz pidätti häntä.

— Hiljaa, hiljaa, sanoi hän. Kapuamme molemmat sinne ylös, mutta, jos vain mahdollista on, tarttumatta käsin pensaisin. Minulla on omat syyni siihen, meidän täytyy nimittäin tarkoin tutkia ruoho ja pensaat.

Molemmat metsästäjät alkoivat kavuta ylöspäin ja tutkivat samalla tarkoin jokaisen vähimmänkin jäljen. Heidän ei tarvinnut kavuta muuta kuin muutama jalka. Niinkuin Rosenholz oli toivonutkin, ilmaisi pensaitten tarkastus mitä he toivoivatkin.

— Näetkö, sanoi kanadalainen, viitaten kahteen noin kolmen jalan päässä toisestaan kasvavaan pensaasen, nämä katkenneet oksat todistavat, että vähintään noin pitkä ruumis on pudotessaan katkaissut ne. Selvillä siis on, että molemmat taistelijat vyöryivät tästä alas. Odota, tuossa on kuoppa, jossa hiljattain on ollut kivi. Sen pää oli varmaan ulkona ja molemmat ruumiit ovat irroittaneet sen maasta. Panenpa veikkaa, että löydämme kiven.

— Sitä ei tarvita, vastasi José, Fabian elää.

— Niin, mutta hän on vankina ja millaisten vihollisten? Voi! huudahti Rosenholz, kauhun vavahduksen tukahduttaen, minnekähän pystytetään piinapylväs hänen varalleen?

— Sinäkin, Rosenholz, olit kerran sellaisessa ja…

— Ja sinä pelastit minut; kyllä oivallan mitä tarkoitat, me pelastamme hänet.

— Pääasia on, että hän vielä elää. Rosenholz tunsi itsensä lohdutetuksi ja tunsi voivansa ryhtyä vaikka mihin, pelastaaksensa Fabianin.

— Kun olemme tästä selvillä, niin tarkastakaamme…

Rosenholz keskeytti Josén pusertaen hänen käsivarttaan voimakkaasti niin että se oli katkeamaisillaan.

— Tässä on vielä epäselvyyttä! huudahti hän, ikäänkuin olisi äkkiä jotain oivaltanut. Missä ovat tappamiemme intiaanien ruumiit? Epäilemättä tuossa kuilussa ja mikä todistaa, ettei Fabianinkin ruumis ole siellä.

— Milloinka nuo intiaanikoirat, ja varsinkin tuo kirottu mestitsi alkoivat pitää niin suurta huolta vihollistensa ruumiista? Omat kuolleensa ovat roistot varmaan vieneet pois, jotta eivät elävät niitä häpäisisi — se on heidän tapansa. Ei, ei, jos Fabian olisi kuollut, niin löytäisimme hänet päänahatonna täältä. Luota siihen, mestitsi ei suotta niin äkkiä keskeyttänyt piiritystä. Hän tietää Fabianin tuntevan paikan, missä minun salaamani aarre on, ja rosvo säästää nuorukaisen henkeä, kunnes tämä on ilmaissut paikan hänelle.

Josén edellytys oli hyvinkin todennäköinen ja Rosenholz tunsi olevansa onnellinen voidessansa luottaa siihen. Pian kohtasivat he kuitenkin levottomuutta herättävän merkin, joka oli ristiriidassa Josén johtopäätöksen kanssa. Rosenholz oli lähestynyt kuilua. Sen syrjältä koki hän turhaan etsiä ihmisjalan jälkiä; sade oli ne huuhtonut — mutta silloin muuan esine herätti hänen huomiotansa. Hän otti sen nopeasti ja näytti sitä synkän näköisenä Josélle. Se oli Fabianin puukko. Sade ei ollut sitä täydellisesti viruttanut, vaan muutamia veripilkkuja saattoi vielä nähdä sen sarvipäätä koristavissa vaskinauloissa.

— Miten on Fabianin puukko joutunut näin lähelle vesiputousta?

José ei vastannut toverinsa kysymykseen. Hänen neuvokkaisuutensa etsi luonnollista selitystä, ja molemmat olivat kamalan epävarmuuden vallassa.

José ei kuitenkaan hellittänyt, vaan meni paikalle, josta taistelijat olivat vierineet alas.

— Fabian on alas syöksyessään pudottanut puukkonsa ja se on vierinyt sille paikalle, josta löysit sen. Todennäköistä on, että taistelua jatkettiin kukkulan juurella, ja että pari kolme roistoa on tullut toverinsa avuksi. Fabian on silloin saarrettu ja vangittu, ennenkuin ehti asettansa etsiä.

Molemmat metsästäjät läksivät nyt Sumuvuorille päin.

— Huomaa, Rosenholz, jatkoi José, edelleen väitän, että Fabian on tuon kirotun mestitsin vankina ja että häntä koetetaan taivuttaa uhkauksilla ja lupauksilla. Rohkea nuorukainen ei varmaankaan välitä uhkauksista ja halveksii lupauksia, ja ehdimme siis kyllä ajoissa pelastamaan hänen henkensä.

— Voi, huudahti Rosenholz katkerasti, — että niin vanha, viekas kettu, kuin minäkin, annoin heidän riistää aseeni!

— Meillä on aseet, joita meiltä ei riistetä, — kelpo puukko, peloton sydän ja, sen uskallan sanoa, luottamus Jumalaan, joka ei ole sallinut sinun niin ihmeellisellä tavalla löytää Fabiania, jotta hänet taasen ainaiseksi sinulta riistettäisiin. Tähän vastaat ehkä, että nälkä uhkaa meitä ja totta onkin…

— Mitä siitä! Teemme samoin kuin nuo intiaaniraukat, jotka viime vuonna antoivat meille suojaa Kalliovuorilla ja jotka elävät pelkillä hedelmillä ja juurilla.

— Minua ilahduttaa, Rosenholz, kun taasen näen sinut sellaisena, jollaisena sinut näin tyynesti polttavan piippuasi todellakin kamalassa asemassa, kun olit kidutuspylvääseen sidottuna. Erään pyssyn tutun laukauksen kuultuasi käänsit sinä hämmästymättä päätäsi syrjään, samalla hetkellä, kun intiaani, joka alkoi irroittaa päänahkaasi otsalta, kaatui ikäänkuin salaman kohtaamana.

— Niin, tosin kyllä hämmästymättä, José, sillä minä odotin sinua, sanoi kanadalainen aivan avomielisesti.

— En sanonut tätä muistuttaakseni tuosta pienestä palveluksesta, vaan osoittaakseni sinulle, ettei saa milloinkaan epäillä.

Molemmat metsästäjät olivat nyt saapuneet sille paikalle, jossa intiaanit edellisenä päivänä olivat olleet.

Rosenholz ei voinut olla luomatta synkkää silmäystä vastapäätä olevalle kukkulalle, johon he olivat leiriytyneet lujamielisinä rohkeudessaan ja yksimielisyydessään. Nyt olivat he erotettuina, heidän voimansa oli murtunut, mutta rohkeus oli jäljellä.

— Voi! huudahti kanadalainen, ensi kerran sitten eilisen tunnen iloa sydämessäni.

— Mitä nyt? kysyi José, rientäen paikalle.

— Katso!

Rosenholz näytti Josélle Fabianin takista reväistyä tilkkua, jonka tuuli varmaan oli tänne tuonut.

— Ainakin tänne asti hän on tullut, jatkoi hän kaihomielisellä ilolla, ja tämä kankaan kappale on reväisty hänen puolustaessaan itseään.

— Tuon poikarukan takki ei nyt ole juuri kehuttavassa kunnossa, vaikka hän voisi olla rikaskin, vastasi José, mutta samalla todistaa tämä minun olevan oikeassa väittäessäni hänen elävän. Ja tästä puhuessani kysyn sinulta, vieläkö nytkin luulet intiaanien välittävän valkoisten ruumiista?

— Olet oikeassa, vastasi Rosenholz, en tullut ajatelleeksi, että täältä löytäisin todistuksen.

Josén väitettä tuki surullinen näky. Se oli Barajan ruumis, joka oli samalla paikalla, mihin oli kaatunut Rosenholzin luodin satuttamana. Onnettoman silmät näkyivät vieläkin olevan aarteeseen kiinnitetyt.

— Jos tuo mestitsi-koira olisi ruumiista välittänyt niin paljon kuin luulet, sanoi José, olisi hän tullut loistavasti palkituksi saamalla kaiken tämän kullan. Niin, niin, don Fabian on jäänyt henkiin, siitä meidän on kiittäminen Jumalaa. Hän minulle johti mieleen, että peittäisin kultalaakson lehdillä ja ruohoilla, joten kulta tuli kätköön. Emmekö nyt, kun ei meillä ole aseita, ota hieman kultaa mukaamme, Rosenholz?

— Mitä hyödyttää kulta erämaassa? Pakenevatko pedot sitä? Haluavatko aavikolla harhailevat kauriit sitä? Jättäkäämme tämä kultalaakso sellaiseksi, kuin se on. Tämä kankaanliuska on minulle noita rikkauksia arvokkaampi.

Molemmat metsästäjät olivat tarkastaneet kaikki, mitä tällä paikalla voikin, ja menivät kohti Sumuvuoria, joitten tiheät usvat saattoivat peittää monia salaisuuksia.

— Pysähtykäämme tähän hetkeksi! sanoi José, kun he vaivoin olivat kavunneet kapeaa polkua, jota mestitsi ja Punakäsikin olivat kulkeneet. José tunsi jo itsensä nälkäiseksi.

He jakoivat keskenänsä jäljellä olevat niukat ruokavaransa. Eilisestä he eivät olleet palaakaan maistaneet.

Vuoristossa oli vieläkin vaikeampi löytää sateen huuhtomia jälkiä. Sumua kohosi yhä sateen kostuttamasta maasta, jossa ei voinut jalan jälkiä havaita. Molemmat olivat niin sumun peitossa, etteivät voineet nähdä toisiansa, kun José huusi kanadalaiselle, näyttääksensä mitä oli keksinyt. Turhaan odotti hän vastausta ja toistamiseen huudettuansa kuuli hän äänen, joka ei kuitenkaan ollut Rosenholzin.

Kummastellen, ettei ollut yksin Rosenholzin kanssa, huusi hän uudelleen.

— Ketä sinä siellä huutelet? kuului äkkiä Rosenholzin ääni aivan läheltä. Mutta toinen ääni huusi:

— Sennor Rosenholz, sennor José, missä olette?

— Täällä, vastasi José, tuntien Gayferoksen äänen.

— Jumalalle kiitos ja kunnia, että vihdoinkin löydän teidät, ettei minun tarvitse kuolla nälkään tässä kirotussa vuoristossa! sanoi nyljetty gambusino astuen esiin sumusta, joka hänet oli peittänyt.

— Hyvä, sanoi José itsekseen, tässä on meillä lisäksi yksi muonavieras, jonka täytyy elää juurilla! Kuulkaa, ystäväni, tällä kerralla on teillä oikein huono onni, sillä pyssyttömät metsästäjät ovat huonoja liittolaisia.

— Entä don Fabian? kysyi vilkkaasti Gayferos, joka ei unohtanut, että hänen oli hengestään kiittäminen nuorukaisen rukouksia; onko aavistamani onnettomuus todellakin tapahtunut?

— Intiaanit ovat ottaneet hänet vangiksi ja tapaatte meidät muonavaroitta, tuli-aseitta, alttiina pedoille ja intiaaneille ja mikä on vieläkin pahempi, nälkään kuolemaisillamme; mutta poikaseni, ennenkuin kerron teille tästä meitä kohdanneesta onnettomuudesta täytyy minun kysyä jotain Rosenholzilta.

José näytti vanhalle metsästäjälle jalan jälkiä tuuhean koiruohopensaston alla, josta sade ei ollut voinut niitä huuhtoa.

— Tässä on intiaanien mokkasiinien jälkiä, ja tässä, ellen erehdy, valkoisen miehen jalkineitten, sanoi hän.

— Noita viimeksi mainittuja ei ole Fabianin jalka jättänyt, lausui Rosenholz. Etkö muista niitä jälkiä, joita joku päivä sitten seurasimme, kun lapsiraukka meitä innokkaampana riensi edellä ajaen takaa viimeksi tappamaamme kaurista. Toivoni on Jumalassa, mutta mikään ei todista, että Fabian on hengissä. — Epäilettekö sitä? kysyi Gayferos säälivästi. Ensi kerran gambusinon yhdyttyä heihin loi Rosenholz ystävällisen katseen häneen. Hän hämmästyi muutosta, minkä kahden päivän melkein täydellinen paastoaminen ja haavan kipu olivat tuon miehen ulkomuodossa vaikuttaneet.

— Epäilemmekö sitä? huudahti José, tietysti! Olimme vain hetkeksi jättäneet hänet, emmekä sitten ole häntä löytäneet. Mutta mitä lausuitte äsken pelkäämästänne onnettomuudesta?

— Eilen illalla, sanoi Gayferos, päätin itse auttaa itseäni, kun ette lupauksenne mukaan palanneet ja kun jättämänne ruokavarat olivat lopussa. Voi, kauheata on olla niin avutonna, kuoleman vaaran alaisena. Seurasin jälkiänne pitkän matkan, mutta kadotin ne täällä vuoristossa. Yön lähetessä harhailin ympäri ja saavuin vihdoin suurelle joelle; näin siellä olkihatun, jonka tunsin Fabianin omaksi.

— Missä sitten? lausui Rosenholz, päästäen ilon huudahduksen. José, vanha ystäväni, olemme rosvojen jäljillä. Näkemäni vene oli varmaan heidän. Viekää heti meidät sille paikalle!

Ilo valtasi vanhan metsästäjän, ja Gayferoksen opastaessa kysyi Rosenholz ystävällisesti, oliko mitään tapahtunut heidän poissa ollessaan.

— Ei minulle mitään sattunut, vastasi tämä. Jumalan armosta kasvoi lähistöllä runsaasti tuota kummallista ruohoa, jota kotiseudullani nimitetään apahiruohoksi ja jonka mehu nopeasti parantaa haavoja. Survottuani kahden kiven välissä tätä ruohoa tein siitä siteen päähäni; ja muutaman tunnin kuluttua tunsin itseni niin virkistyneeksi, että olin nälissäni ja söin jättämänne muonavarat.

— Ja tänne tullessanne näitte Fabianin hatun? kysyi José.

— Niin, ja se saattoi minut aavistamaan onnettomuutta, jonka surukseni huomaan tapahtuneenkin.

José kertoi lyhyesti uudelle toverilleen, mitä oli tapahtunut, piirityksen ja sen surkean lopun.

— Ja keitä ovat nuo rohkeat miehet, jotka ovat olleet teitä urhoollisempia ja taitavampia? kysyi Gayferos kummastuksella, joka selvästi osoitti, kuinka suureksi hän arvosteli vapauttajainsa voiman ja rohkeuden.

— Roistoja, jotka eivät pelkää Jumalaa eivätkä perkeleitä, ja joille aijomme kovasti kostaa, vastasi José, mainiten nuo kaksi vaarallista vastustajaa, joiden kanssa he onnettomuudeksi olivat toisen kerran sattuneet yhteen. Mutta kyllä vielä kohtaamme heidät, lisäsi hän.

Tällä hetkellä saapuivat kulkijat tehtyänsä monta kierrosta, joihin oli syynä Gayferoksen huono muisti, sille paikalle, jonka hän oli maininnut. Samalta paikalta oli Barajakin nähnyt ruuhen molempine rosvoineen katoavan maanalaiseen kanavaan.

Suurista vaikeuksista huolimatta onnistui heidän laskeutua alas jyrkkiä kallioita, jotka ympäröivät sitä joen haaraa, jonka rannoilla metsästäjät toivoivat löytävänsä uusia jälkiä, jotka johtaisivat heidät oikeaan.

41.

UUSIA VAIVOJA.

Kun molemmat metsästäjät sekä gambusino olivat saapuneet joen rannalle, huomasivat he lyhyen matkan päässä siitä paikasta, jossa olivat, polun, joka kiemurteli vuorelta rannalle.

— Varmaan on tämä sama tie, jota nuo roistot vankineen kulkivat, sanoi José, ja meidän tulee etsiä heidän jälkiänsä polulta.

— Kummastelen vain yhtä seikkaa, sanoi Rosenholz, tarkoin tarkastellessaan polkua, sitä näet, että kiivasluontoinen Fabian on niin rauhallisena ja tyynenä kulkenut mukana. Nuo pensaat, nuo koiruohot eivät osoita hänen tehneen vähintäkään vastarintaa.

— Olisitko mieluummin tahtonut, että hän vartiainsa kanssa olisi syössyt alas tuolta vuorelta?

— En suinkaan, José, vastasi Rosenholz, mutta näithän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka hän henkensä uhalla syöksähti vesiputoukseen; tuo hänen rauhallisuutensa saattaa minut levottomaksi. Varmaan oli hän haavoitettu, ehkäpä tainnuksissa, ja se selittää…

— Se on kyllä todennäköistä, keskeytti José. Sinun luulosi on kylläkin otaksuttava.

— Jumalani, Jumalani! huudahti Rosenholz huolestuneena, miksikä tämä rajuilma huuhtoi pois jokaisen veripilkun, jokaisen jalan jäljen? Muuten olisi ollut helppoa löytää ne; se olisi selittänyt paljon mistä haluamme tietoa. Ettekö nähnyt, Gayferos, oliko veden pinnalla uiva hattu verinen?

— Sitä en saattanut nähdä, vastasi tämä, olin liian etäällä; kallio, jolla seisoin, oli korkealla, ja oli jo melkein pimeä.

— Jos otaksutaan, ettei hän voinut tehdä vastarintaa, niin eikö se todista, että nuo roistot toivovat runsaita lunnaita Fabianista? Vai miksikä olivat vaivautuneet kantamaan hänet ruuheen?

Kiitollinen silmäys oli kanadalaisen vastauksena näihin Josén lohduttaviin sanoihin.

Todellakin oli Fabian kannettu veneeseen pitkän tainnoksissa-olonsa aikana, joka tuli siitä, että hän alas pudotessaan löi päänsä kiveen. Muuan intiaani oli ottanut hänen hattunsa, mutta kun se oli niin kehno, heittänyt sen veteen.

Tähän asti eivät metsästäjät olleet erehtyneet otaksumisissaan ja tietämättänsä olivat he arvanneet melkein koko asian; uudella innolla jatkoivat he tarkastuksiaan.

Heti he eivät lähteneet jokea pitkin, vaan tutkivat ympäristön. Tällä paikalla ei vesi ollut jalkaa syvempää ja kaikkialla kasvoi kaislaa.

Äkkiä juolahti Rosenholzin mieleen jotain; hän riensi ahtaaseen kanavaan ja katosi pimeään käytävään.

Sillä välin tutkivat José ja Gayferos rantaa, pensaita, vieläpä veden pinnankin, mutta mikään ei osottanut ihmisten täällä liikkuneen. Nyt kuului kanadalaisen ukkosääni maanalaisesta käytävästä ja hänen ilohuutojensa johdosta riensivät molemmat hänen luoksensa. Rosenholz ei ollut turhaan ilosta huudahtanut. Syviä, selviä jalanjälkiä kosteassa maassa — toiset niistä olivat vettä täynnä — niitä näkivät metsästäjät ja Gayferos. Tässä oli ollut Punakäden ja mestitsin vene.

— Voi! huudahti Rosenholz, nyt ei meidän tarvitse ummessa silmin harhailla! Jumalan tähden! Mitä tuolla kaislassa on? Onko se nahan liuska — tai mikä! Katso sinä, José, ilo saattaa pääni höperöksi.

José astui muutaman askeleen veteen ja otti esineen, jota näytti vanhalle metsästäjälle.

— Siinä on palanen siitä hihnasta, jolla vene oli kiinni tässä kivessä, ja jonka roistot ovat leikanneet poikki, irroittamatta sitä, sanoi José. Ollessani täällä tahdon mennä etemmäksi käytävään, sillä luulen näkeväni harmaahkon valonsäteen tuolla veden pinnalla.

José kahlasi matalassa vedessä varovasti eteenpäin sille paikalle, jossa maanalaisen käytävän päässä näkyi heikkoa valoa. Kuinka suuresti kummastui hän, kun hän, taivutettuansa kaislan syrjään, näki tutun järven. Se oli sama käytävä, joka vuorien alitse oli yhteydessä kultalaakson järven kanssa.

José palasi kanadalaisen luo ilmoittamaan löydöstänsä, vaikka se ei erittäin tärkeä ollutkaan. Rosenholz ei kuitenkaan saattanut olla harmiansa ja mielipahaansa ilmaisematta muistaessaan ampumansa intiaanin paljastaneen käytävän suun ja siten näyttäneen hänelle pakotien, vaikka hän ei tullut sitä käyttäneeksi.

— Jos olisimme tämän tienneet, sanoi hän, lyöden nyrkillään otsaansa, niin olisimme löytäneet veneen ja päässeet tästä vuoristosta. Meidän olisi vain ollut seuraaminen veden juoksua.

— Lähtekäämme jalkaisin kulkemaan pitkin joen vartta, sanoi José, niin pääsemme tuon kirotun mestitsin jäljille.

— Käyttäkäämme siis näitä hetkiä, jolloin ei nälkä vielä uuvuta jalkojamme eikä heikonna näköämme. Ja ennen auringon laskua olemme ehtineet hyvän matkan.

Näin sanoen alotti Rosenholz reippaana matkan. Hänen toverinsa seurasivat. Vaivaloista oli heidän tiensä, kun heidän täytyi kulkea pitkin jyrkkiä joen rantoja ja kiivetä yli kallioitten.

Yksi ainoa tärkeä tapaus sattui matkalla. He löysivät nimittäin Fabianin hatun, joka oli kulkenut virran mukana ja tarttunut kiinni rannalla kasvavan pensaan oksiin. Kyynelsilmin katseli Rosenholz tätä esinettä, joka oli ollut hänen kasvattinsa oma. Veripilkkuja ei voinut hatussa nähdä.

Kanadalainen ripusti sen vyöhönsä, samoin kuin pyhiinvaeltaja säilyttää kallista pyhäin jäännöstä. Sitten jatkoivat he matkaansa.

— Tämä on hyvä enne, sanoi José, kokien vapautua hänet vallanneesta surumielisyydestä; me olemme löytäneet hänen puukkonsa ja hattunsa. Jumala suo meidän löytää hänet itsensäkin.

Päivä rupesi vähitellen pimenemään, kun matkustajat saapuivat paikalle, jossa vesi muodosti pyörteen, mikä Rosenholzin vakuutuksen mukaan syntyi siitä, että vähän matkan päässä toinen joen haara yhtyi tähän.

Rosenholz ei ollut kokonaan erehtynyt, mutta yhden joen haaran sijasta olikin kaksi, ja se joki, jonka vartta he tähän saakka olivat kulkeneet, oli ainoastaan salvattua vettä, joka ulottui aina kultalaakson järveen asti.

Matkue pysähtyi tähän. Uusi pulma ilmestyi. Mitä tietä vene oli kulkenut? Itäistäkö vai läntistä haaraa? Matkustajat aprikoivat pääsemättä varmuuteen. He etsivät jälkiä, jotka olisivat johdoksi. Mutta ei veden synkällä pinnalla, eikä kaislassa huomannut mitään. Synkkä ja pimeä, tiheän sumun seuraama yö tuli; tähtiä ei näkynyt.

Täytyi jättää seuraavaan päivään takaa-ajo ja jäädä tänne, jotta ei eksyttäisi väärälle tielle. Väsymyskin esti heitä etemmäksi kulkemasta ja vaikkei kukaan matkustajista sitä myöntänytkään, vaivasi nälkä yhä enemmän jokaista. Äänetönnä laskeutuivat he ruohostolle, mutta turhaan heidän väsyneet silmänsä unta halusivat. Vasta pitkän ajan kuluttua saattoivat he hetkeksi nukahtaa, ja hiljaisuutta häiritsivät silloin valitukset, joita he unissaan; päästivät.

Oli vielä aivan pimeä, kun Rosenholz hiljaa nousi ylös. Kalvavasta nälästään huolimatta tunsi tuo jättiläinen voimainsa olevan heikentymättä, ja hetket olivat kalliita. Hän loi surullisen katseen ympärillä olevaan synkkään seutuun, autioihin vuoriin, joilla ei näkynyt elävää olentoa, ja joen mustaan veteen, jossa kalat uiskentelivat. Vakuutettuna siitä, että nälkä oli ainoa vieras täällä, herätti hän Josén.

— Sinäkö se olet, Rosenholz, sanoi José, silmänsä avaten, onko sinulla mitään syötävää minulle uneksimani aterian sijaan, jonka tuhosit? Minä uneksuin…

— Kun ollaan sellaisella retkellä kuin mekin, ovat hetket liian kalliita niitä nukkuen tuhlata, sanoi Rosenholz juhlallisesti. Me emme saa häiritä tämän miehen unta, lisäsi hän Gayferokseen viitaten; hänellä ei ole poikaa pelastettavana, mutta meidän täytyy kulkea eteenpäin yöt päivät.

— Se on kyllä totta, mutta minne lähdemme?

— Kumpikin menee omaa tietänsä; sinä kuljet joen toista haaraa myöten, minä toista ja päivän koittaessa palaamme tänne; niin tulee meidän tehdä.

— Kuinka autiolta tämä seutu näyttää, sanoi José hiljaa, samalla kuin rohkeuden puute ensi kerran valtasi hänet. Onko sinulla mitään muuta sanottavaa? lisäsi hän nopeasti.

— On; ensi kerran nähdessäni ruuhen luulin sen uivaksi puunrungoksi; se kulki luodetta kohti tuon vuoren ympäri. Varmaan on se palannut samaa tietä takaisin. Jos olisin sumussa voinut erottaa, mille suunnalle aurinko laski, olisin heti päässyt jäljille, mutta ei edes pohjantähti tuiki taivaalla. Ellet siis tunnin kuluttua pääse aavikolle, niin tule tänne kohtaamaan minua; minä varmaan olen sen löytänyt.

Molemmat metsästäjät poistuivat eri suunnille. Pian katosivat he toistensa näkyvistä. Nyljetty gambusino nukkui vielä ja kun hän vihdoin heräsi, huomasi hän olevansa yksin. Hänen levoton kummastuksensa ei kuitenkaan ollut pitkä-aikainen, sillä José palasi pian. Aamuruskon ensi säteet varmaankin jo aavikolla loistivat, vaikka vuoriston sumussa tuskin huomasikaan päivän koittoa.

Oli vain saatava selville, oliko Rosenholz onnistunut paremmin. Pian palasi hän.

— Ylös! huudahti hän, nähtyään molemmat toverinsa. Minä olen löytänyt jäljet, ainoat oikeat jäljet.

— Jumalalle kiitos ja kunnia! huudahti José. Sen enempää kyselemättä seurasi hän niin nopeasti kuin voi, vaikka tunsikin itsensä uupuneeksi.

Aurinko nousi samalla kuin matkue näki joen levenevän ja juoksevan äärettömän tasangon kautta. Rosenholz kulki edellä, näköjään nälän tuskista välinpitämättömänä, vaikka ne eivät säästäneet häntä enempää kuin hänen toveriansakaan. Nämä seurasivat häntä vähän matkan päässä, edellä José, joka nälkäänsä sammuttaaksensa turhaan koki viheltää marssia, ja kahdenkymmenen askeleen päässä Gayferos tuskiaan tukahuttaen.

Hetken kuluttua kutsui Rosenholz Josén luoksensa. Hän oli pysähtynyt suuren puun alle, jossa kasvoi niin korkeaa ruohoa, että se ulottui melkein jättiläisen rintaan.

— Tule pian tänne, sanoi Rosenholz lempeästi moittien, saattaisipa luulla sinun jättäneen jalkasi vuoristoon!

— Tosiaan ne ovatkin täydessä kapinassa, vastasi José, kiirehtien kulkuansa.

Hän näki kanadalaisen kumartuvan ja katoavan ruohostoon. Perille ehdittyänsä näki hän Rosenholzin polvillaan mitä huolellisimmin tarkastelemassa lukuisia jalan jälkiä, joita näkyi sammuneen nuotion ympärillä.

— Kova sade, joka huuhtoi jäljet vuoristossa, ei ole voinut näitä sotkea, kun ne ovat vasta sateen jälkeen painuneet. Katso näitä auringon kuivaamia jälkiä, eikö siinä ole Punakäden, mestitsin ja intiaanein?

— On tosiaankin. Illinoisin rosvolla on oikeat puhvelin jalat, jotka tuntee satojen joukosta; mutta en näe Fabian-raukan jälkiä.

— Kiitän sentään taivasta, joka johti meidät tänne. Emme ole missään löytäneet kidutuspylvästä emmekä murhan merkkejä. Luuletko, että nuo rosvot, joitten vankina Fabian on, välittävät siitä, vaikka antoivatkin hänen maata yönsä sidottuna veneessä. Siksi emme näekään tässä hänen jälkiään.

— Se on totta, Rosenholz, luulenpa nälän hämmentävän pääni. Voi noita roistoja, noita roistoja! huusi José äkillisen raivon valtaamana, mikä sai Rosenholzin vapisemaan.

— He ovat syöneet — täyttäneet mahansa hirven lihalla, samalla kun meidän laiset kristityt eivät saa kalvaa edes luita, ellemme tyydy koirien hyljeksimän.

José näin kirotessaan potkasi halveksivasti ja kateellisesti syrjään muutamia luita, joissa vielä oli lihan viipaleita. Tällä hetkellä saapui Gayferos ja vähemmän ylpeänä kuin toverinsa hyökkäsi hän ahnaasti näiden jäännösten kimppuun.

— Hän on todellakin oikeassa, sanoi kanadalainen, ja meidän ylpeytemme on naurettavaa.

— Mahdollista kyllä, mutta mieluummin kuolen kuin kiitän henkeäni niistä muruista, joita nuo pedot ovat jättäneet.

Takaa-ajonsa menestymisen lohduttamina etsivät molemmat metsästäjät ruohoja, joilla hetkeksi voisivat nälkäänsä hillitä. Pian lähti taasen tuo pieni joukko liikkeelle. Puhvelin jälkiä näkyi kaikkialla, pikkulintu- ja hanhiparvia oli matkalla pohjoiseen, ja niiden höyhenet loistivat auringossa. Toisinaan juoksi hirvi tai peura jonkun matkan päässä ohitse; sanalla sanoen taivas, maa ja vesi levitti antimensa nälkäisten matkustajain silmien eteen, jotta he sitä paremmin tuntisivat tuliaseittensa kadottamisen vahingon. Nämä tuskat uudistuivat joka hetki.

— Älä käy niin nopeasti! sanoi José kanadalaiselle; suo minulle aikaa miettiä, miten voisimme pyydystää tuon komean puhvelin, joka näkyy tuolla etäällä.

— Ensin täytyy meidän temmata aseet niiltä rosvoilta, joitten hallussa Fabian on, vastasi Rosenholz. Nälkä kiihottaa urhouttamme ja toiveemme toteutuvat. Rientäkäämme siis nopeasti!

Vielä ei ollut nälkä heitä kokonaan uuvuttanut ja he kulkivat koko päivän. Vasta illalla pysähtyivät he väsyneinä Punaisen joen rannalle, jota he koko päivän olivat seuranneet. Vastapäätä heitä oli pieni saari, jollaisia joessa on runsaasti.

Se oli tuollainen suojaava paikka, johon aavikon matkustaja haluaa sytyttääksensä nuotion, jonka ääressä hän ateriansa valmistaa, sekä nälkänsä tyydytettyänsä toivoo vielä saavansa nauttia untakin voimainsa virkistämiseksi.

Molemmat metsästäjät olivat neljäkolmatta tuntia sitten syöneet kourallisen maissijauhoja ja olivat nyt kulkeneet kaksi päivää melkein paastoten. Hieman tuon intiaanien nuotion äärestä löytämänsä laihan aterian virkistämänä ei Gayferos vielä ollut menettänyt kaikkea rohkeuttaan, eikä Josékaan, vaikka hänen voimansa alkoivat uupua. Kun Rosenholz näki ystävänsä nälän niin arveluttavalla tavalla enenevän, aikoi hän vasta tunnin levähdyksen jälkeen kehoittaa häntä eteenpäin lähtemään. Se oli turhaa. Nälkä hämmensi Josén niin, että hän tuskin saattoi nähdä, vaikka hänellä oli terävät silmät kuin haukalla.

— Jaloissani ja käsissäni ei ole enää voimaa, vastasi hän kanadalaisen kehoituksiin; kaikki näyttää pyörivän ympäri. Näen kaikkialla kaloja, jotka hyppivät vedessä, hirviä, jotka pysähtyvät minua katselemaan, mutta mitä, lisäsi hän, luulet metsästäjän voivan pyssytönnä? Puhvelit ja hirvet saavat pilkata meitä!

Sitten heittäytyi hän maahan, ikäänkuin hurttakoiran väsyneeksi ajama jänis, joka odottaa tappavaa laukausta. Kanadalainen katseli häntä tukahduttaen huokauksen.

— Voi, lausui hän katkerasti, mutta hiljaa, mitäpä voi vahvinkaan mies, kun nälkä häntä ahdistaa!

— Todistukseksi siitä, että näen olentoja aavikolla, joita te ette näe, jatkoi José, sanon etäällä näkeväni puhvelin, joka tulee meitä kohti.

Kanadalainen katsahti surullisena ystäväänsä, jonka järki näytti katoavan nälän vaikutuksesta. Hän näki Josén tuijottavan eteensä.

— Sinä et sitä näe, eikö niin? kysyi José kumealla äänellä.

Rosenholz ei viitsinyt kääntyäkään.

— Mutta minä näen sen, tuon haavoitetun puhvelin, näen sen tulevan vastaani veren virratessa siitä; sen veri on punaista, heleämpää kuin iltaruskon purppura; tuntuu ikäänkuin Jumala lähettäisi sen tänne pelastaaksensa minut kuolemasta, jatkoi hän kiiluvin silmin.

Äkkiä päästi hän kamalan kiljahduksen, hypähti ylös ja riensi nopeasti pois.

Rosenholz ei voinut hänen pakoansa estää, niin nopeasti se kävi. Pelon valtaamana ajatellessaan, että José oli tullut mielipuoleksi, kääntyi hän katsomaan. Mutta silloin päästi hänkin äänekkään huudon. Komea puhveli, kesyä härkää suurempi, juoksi aavikolla, jota verellään värjäsi punaiseksi; se pudisti pitkää mustaa harjaansa, pieksi hännällään kylkiänsä, sen leimuavat silmät pyörivät kuin tulipallot. José riensi nälkäisen pedon tavoin haavoitetun puhvelin perässä.

42.

ONNELLINEN LÖYTÖ.

Järkähtämättä päättäen käyttää hyväksensä tätä odottamatonta armoa, jonka kohtalo soi heille, riensi Rosenholz Josén perässä. Ei Gayferoskaan vitkastellut, sillä hän käsitti yhtä hyvin kuin metsästäjätkin, että heidän henkensä riippui ajon menestymisestä. Oli estettävä nälkäkuolema kaikkine tuskineen; täytyi lihaa syövien eläinten tavoin ajaa saalista verisin silmin, läähättävin rinnoin, nälästä kurnivin vatsoin. Mutta näitten miesten, joilla ei ollut muita aseita kuin puukot, täytyi äärettömällä tasangolla ajaa takaa eläintä, jonka nopeus teki heidän ponnistuksensa mitättömiksi, samalla kuin se muutoinkin oli niin pelottava, ettei sitä voinut rankaisematta lähetä. Nähdessään vihollisensa seisahtui härkä hetkeksi, kaapi vihoissaan kiviä ja ruohoa, pieksi kylkiään hännällään, laahasi maata harjallaan ja odotti mylvien sekä alaspäin taivutetuin sarvin hyökkääjiä.

— Mene eläimen taakse, José! huusi kanadalainen äänellä, joka oli yhtä pelottava kuin härän mylvintä. Gayferos, oikealle, meidän täytyy saartaa se.

José oli kaikkien edellä. Hän täytti kanadalaisen käskyn nopeudella, johon tuskin luuli hänen väsyneitten jalkojensa kykenevän; Gayferos riensi oikealle, samalla kuin Rosenholz juoksi vasemmalle.

Pian olivat he saartaneet haavoitetun eläimen.

— Nyt eteenpäin yht'aikaa! Hurraa! hurraa! huusi José, hyökätessään puukko kädessä puhvelia kohti ja ahnain silmin imien verta, joka eläimestä virtaili.

— Älä taivaan nimessä niin kiirehdi! huusi kanadalainen, pelästyen nälkäisen Josén intoa. Meidän täytyy joutua yht'aikaa eläimen luo.

Mutta José ei häntä kuullut; leimuavin silmin hammastaan purren hyökkäsi hän. Missä Rosenholz näki vaaran, näki hän vain saaliin ja oli jo koskettamaisillaan puhveliin, joka ahdistajainsa pelottamana väistyi syrjään ja lähti pakoon samalla hetkellä kun José kohotti käsivartensa iskeäksensä.

José ei enää voinut pidättää itseään; käsi iski vain tyhjään ilmaan, ja tasapainonsa kadottaen kaatui hän kumoon.

Kun hän raivosta huudahtaen nousi ylös, oli puhveli jo loitolla; Rosenholz ja Gayferos olivat edellä.

— Estä se pääsemästä joelle, Rosenholz! huusi José, nähdessään sen menevän sinne päin.

— Emme Fabianin tähden saa päästää sitä pakoon! Kaikkien meidän henkemme on vaarassa!

Josén ei olisi tarvinnut kehoittaa Rosenholzia seuraamaan puhvelin liikkeitä. Kun tämä näki, että hänen toiveensa henkensä säilyttämisestä katosi eläimen mukana, riensi hän epätoivoissaan metsäkoiran tavoin joen rannalle ja ehdittyänsä puhvelin eteen hyökkäsi hän huutaen sitä kohti. Eläin kääntyi vastaiselle suunnalle, mutta siellä oli Gayferos vastassa ja nyt se hyökkäsi suoraan Joséta kohti.

Taitavina metsästäjinä jatkoivat kanadalainen ja Gayferos takaa-ajoaan kirkuen entistä kovemmin, samalla kuin José äänetönnä, kumartuneessa asennossa odotti eläintä. Pian saattoi huomata härän heikontuvan veren vuodosta, jota tuli yhä suuresta haavasta lanteiden välissä. Sen liikkeet osoittivat sen voimien vähenevän, veristä vaahtoa valui sen suurista, mustista sieramista, sen käheä katkonainen mylvintä todisti väsymystä. Sen silmät tuntuivat himmenevän, sillä juosten sille suunnalle täytyi sen tavata väijyksissä olija ja kuitenkin juoksi se suoraan sitä kohti.

José tarttui toisella kädellänsä puhvelin sarviin, toisella iski hän puukkonsa kaksi kertaa vartta myöten sen kylkeen.

Eläin vaipui polvilleen, mutta nousi pian ylös, raastaen Josén mukanaan. Tämä oli hypännyt sen selkään ja tarttunut sen suureen harjaan.

Rosenholz ja Gayferos riensivät eteenpäin ja näkivät miten nälän ahdistama ratsastaja käärmeen tavoin oli kietoutunut saaliiseensa toisinaan kohottaen kättänsä iskeäksensä, toisinaan kumartuen alaspäin imeäksensä ahnain huulin verta, jota purskahti ulos joka puukon iskulla. Nälkä oli muuttanut ihmisen pedoksi. José ei enää välittänyt, minne kuoleman kanssa kamppaileva eläin meni, hän yhä joi lämmintä verta, joka hänelle antoi voimaa, hän huusi, iski ja antoi kuljettaa itseään.

— Piru vieköön! huusi Rosenholz läähättäen ja nälän tuskissa, jotka hän jo kauvan oli tukahuttanut; tapa se, José, älä päästä sitä joelle pakenemaan.

José jatkoi huutojaan ja iskujaan, huomaamatta, että puhveli riensi joelle vapautuaksensa selässään olevasta vihollisesta. Samalla hetkellä kun Rosenholz päästi uuden raivon huudahduksen, keräsi haavoitettu eläin kaikki voimansa ja hyökkäsi ahdistetun hirven tavoin jokeen. Mies ja puhveli katosivat tyrsky vaahtoon. Mutta aavikoiden jättiläinen oli kuollut, se jäi liikkumattomana kuin suuri kivimöhkäle makaamaan matalaan veteen. Samalla hetkellä kun José nousi ylös, syöksyivät Rosenholz ja Gayferos jokeen.

— Taitamaton teurastaja, huusi kanadalainen Josélle; onko milloinkaan nähty niin jaloa eläintä noin teurastettavan ja nyljettävän.

— Entäpä sitten, vastasi José, ilman minua olisitte menettäneet tuon jalon eläimen, mutta siinä se nyt on, siitä kiitos taitamattomuudelleni.

Tämän lausui hän saavuttaen jälleen iloisen mielenlaatunsa, ja juoksi riemuissaan vedessä olevan eläimen ympäri. Tuskin voivat nuo kolme yhdistynein voimin saada tuon suuren ruumiin rannalle. Kun se vihdoin onnistui, ryhtyivät he heti eläimen paloittelemiseen.

— Muonavaroja koko komppanialle! huudahti José kymmenennen kerran, jättiläisateria ja sitten levähdys noiden tuuheiden puitten siimeksessä, jatkoi hän, viitaten vastapäätä olevaan saareen.

— Ateria, jonka nautimme yhtä nopeasti kuin sotilaat sodassa, tunnin lepo ja sitten intiaanien perään, sanoi Rosenholz vakavasti.

— Sitä en unohtanut, mutta me olemme saaneet kärsiä nälkää.

Velvollisuuden tunteensa johtamina jatkoivat metsästäjät tyynempinä työtänsä, kunnes heidät keskeytti valittava ulvonta.

— Kas vaan, sanoi José, viitaten saaren rannalle, jossa nähtiin kaksi sutta, jotka nälissään ulvoivat ja loivat heihin ahnaita katseita, tuossa on kaksi nälkäistä raukkaa, jotka haluavat osaansa saaliista ja sen he saavatkin.

Näin sanoen otti José puhvelin toisen etujalan, heilutti sitä päänsä ympäri ja heitti sen voimakkaalla kädellä joen yli.

Lihapala putosi muutaman kyynärän päähän rannasta ja molemmat nälistyneet pedot syöksyivät jokeen sitä etsimään.

— Tämän saavat he ja heidän toverinsa sitten, sanoi Rosenholz, kun parhaat palat, nimittäin kyttyrä, joka on mehukkain osa tätä hienosta maustaan kiitettyä lihaa, ja pitkiin, ohuisiin viilekkeisin leikatut reisikappaleet olemme itsellemme tallentaneet; nyt alamme valmistaa ateriaamme.

Mutkainen, kellertävä viiru joessa osoitti siinä olevan kahlamon ja se erosi suuresti veden muuten taivaansinisestä väristä; metsästäjät päättivät varmuuden vuoksi kahlata siitä yli mennäksensä korkeita puita kasvavaan saaren osaan ja siellä sytyttääksensä tulensa sekä valmistaaksensa ateriansa puitten siimeksessä. Kun tuo pieni joukko kahlasi joessa, lakkasivat sudet kaivamasta maata ja toinen niistä kantoi nopeasti pois Josén heittämän lihapalan. Toinen susi seurasi ulvoen. Tuskin olivat metsästäjät päässeet saarelle, kun he vähän matkaa rannalta näkivät muutaman tuuman syvyisen kolon, jonka sudet olivat kaivaneet.

— Varmaankin on siellä ruumis haudattuna, sanoi José, joka ei juuri hevin luopunut kerran otaksumastaan mielipiteestä; eikä ruoho sentään näytä, että maata olisi äskettäin kaivettu.

Lähemmin tarkastaessaan näytti eräs seikka Josésta kummastuttavalta, se nimittäin, että maa sillä paikalla, jossa sudet olivat ruohoa kaivaneet, tuntui puutarha-aseella muokatulta. Kanadalaisen ääni, joka kutsui Joséta avuksi ruoan laittoon, sai hänet luopumaan tarkastuksesta; hän päätti kuitenkin palata lähemmin tarkastelemaan paikkaa heti kun hänen nälkänsä oli sammutettu.

Vaikka sade tuona onnettomana yönä, jolloin Fabian oli ryöstetty, oli pilannut metsästäjäin ruudin, oli se kuitenkin niin kuivaa, että he sillä saattoivat sytyttää tulen ruoan valmistamiseksi. Polttopuista ei saarella ollut puutetta ja pian saattoivat metsästäjät ryhtyä odottamaan hetkeä, jolloin vihdoinkin saisivat sammuttaa nälkänsä, ja sillä aikaa nauttivat he tuota suloista tuoksua, jonka puhvelin liha levitti, kun se oli paistumassa hiilustalla.

Ainakin parikymmentä kertaa täytyi kanadalaisen, joka saattoi hillitä itseänsä paremmin kuin toverinsa, estää heitä käymästä käsiksi veriseen lihaan. Vihdoinkin tuli hetki, jolloin heidän ei enää tarvinnut hillitä kiihkeää kärsimättömyyttään. Sanomattomalla mielihalulla nauttivat he kelpo ateriansa, säästäen ainoastaan pienen osan. Sitten laskeutuivat Rosenholz ja Gayferos levolle. José taasen meni uudelleen sille paikalle, joka oli herättänyt hänen huomiotansa. Uudelleen tarkasti hän huolellisesti paikan ja tuli pian vakuutetuksi ettei mikään eläin ollut maata muokannut.

Hän oli huomaavinansa veitsen tekemän uurroksen maassa. Heti otti hän oman puukkonsa ja pisti sen uurrokseen, jonka syntyä hän ei voinut selittää. Puukon terä meni helposti maahan ja kun hän kuljetti sitä eteenpäin, teki se suuren ympyrän. Hän aavisti löytäneensä tuollaisen salaisen piilopaikan, jollaisia metsästäjät usein kaivavat itselleen erämaahan; varmaan oli siellä majavan nahkoja ja aseita. Tiedämme, että nämä hänen toiveensa tulivat toteutetuiksi. Puukollaan ja kynsillään kaivoi hän innokkaasti. Mitäpä löytyisikään tästä salaisesta piilopaikasta? Kapineita, joita hän ei voisi käyttää — ehkäpä aseita, jotka pelastaisivat Fabianin hengen ja vapauden?

Tuskan valtaamana pidätti hän hetkeksi työnsä ja jatkoi sitten taasen uudella innolla. Pian tunsi hän maassa nahan, joka oli tavaroiden päälle levitetty. Hän otti sen pois ja näki joukon suurempia ja pienempiä pyssyjä ruutisarvineen.

Ensi kerran pitkistä ajoista laskeutui José polvilleen, rukoili hartaasti sekä riensi sitten mielipuolen tavoin Rosenholzin luo.

— Mitä nyt, José? kysyi tämä, jonka toverinsa askeleet olivat herättäneet.

— Mukaan, Rosenholz! Mukaan, Gayferos! huusi José iloissaan, jalallaan tyrkäten nukkuvaa.

Sitten riensi hän takaisin piilopaikalle toveriensa seurassa, jotka turhaan häneltä kyselivät.

— Aseita! Aseita koko varasto! huusi hän vihdoin. Kas täällä! Täällä!

Näin sanoen pisti hän kätensä kuoppaan ja otti sieltä pyssyn, jonka heitti kummastuneelle Rosenholzille.

— Kiittäkäämme Jumalaa, José! huudahti kanadalainen. Hän antaa meille takasin voiman ja vallan, jonka meiltä otti.

Kukin valitsi pyssyn itselleen. Rosenholz otti Fabianille neljännen, sillä siitä asti, kun heidän oli onnistunut saavuttaa puhveli ja kun he nyt olivat keksineet tämän odottamattoman aarteen, oli toivo uudelleen vallannut vanhan metsästäjän sydämen.

— Peittäkäämme loput sinne takaisin, José, sanoi kanadalainen; emmehän tahdo riistää näitten omistajalta hänen tänne kätkemiänsä kalliita apulähteitä. Se olisi kiittämättömyyttä taivasta kohtaan.

Pian olivat he uudelleen täyttäneet kuopan ja mahdollisuuden mukaan salanneet sen ihmissilmiltä, aavistamatta suojelevansa kuolinvihollistensa omaisuutta.

— Nyt matkalle! jatkoi Rosenholz. Kuljemme nyt yötä päivää, eikö niin José?

— Tietysti, sillä kolme soturia on rosvojen jäljillä ja don Fabian…

José ei lausunut enempää. Rosenholz ja Gayferos huomasivat hänen äkillisen äänettömyytensä syyn. Vastaisella rannalla oli intiaanisoturi, huolellisesti maalattuna ikäänkuin taistelun varalle; tarkoin katseli hän rannalla olevaa puhvelia. Vaikka intiaanin oli täytynyt huomata saarella olijat, oli hän ikäänkuin ei ensinkään niistä tietäisi.

— Haa! huudahti José, jahka annan hänelle laukauksen koetellakseni, mihin uusi pyssyni kelpaa.

— Älä tee sitä, José! Kuinka urhoollinen tuo intiaani on, todistaa hänen tyyneytensä, ettei hän ole yksin, sillä hän näkee meidät olematta huomaavinaan meitä.

Intiaani jatkoikin tarkastustaan kylmäverisyydellä, joka ilmaisi järkähtämätöntä rohkeutta. Hänen seljässään oleva pyssy näytti oikeammin olevan kaunistuksena kuin hyökkäysaseena.

— Se on comanhi, jatkoi Rosenholz. Näen sen hänen päähineestään ja hänen viittansa koristeista. Comanhit ovat apahien kuolinvihollisia. Tuo nuorukainen on sotapolulla, niinkuin he sanovat. Tahdon huutaa hänelle, sillä hetket ovat liian kalliita viekkauden käyttämiseksi; täytyy kulkea suoraan.

Kanadalainen ryhtyi heti aikeensa täyttämiseen. Vakavin askelin meni hän rannalle yhtä valmiina taisteluun — jos kohtalo olisi tuonut vihollisen heidän eteensä — kuin yhtymään liittoonkin intiaanin kanssa, jos nuori soturi olisi ystävä.

— Huuda hänelle espanjan kielellä, Rosenholz! sanoi José. Siten saamme pikemmin tiedon, kuinka asiat ovat.

Kanadalainen nosti pyssyänsä, kun intiaani vielä katseli puhvelin raatoa ja sen vieressä olevia jälkiä.

— Kolme soturia oli nälkään kuolemaisillaan, kun suuri henki lähetti heille haavoitetun puhvelin, huusi hän. Poikani tutkii varmaan, onko se hänen peitsensä satuttama. Tahtooko hän ottaa sen osan, jonka olemme hänelle jättäneet? Täten osoittaisi hän valkoisille sotureille, että hän on heidän ystävänsä. Vihdoinkin kohotti intiaani päätään.

— Comanhi ei ole kaikkien kohtaamiensa valkoisten ystävä, vastasi hän. Ennenkuin hän istuu heidän nuotionsa ääreen, täytyy hänen tietää, mistä he tulevat, mihin menevät, mikä heidän nimensä on?

— Caramba! sanoi José puoliääneen, tuo veitikka on ylpeä kuin mikäkin päällikkö.

— Poikani puhuu päällikön ylpeydellä, sanoi Rosenholz kohteliaammin toistaen Josén sanat. Varmaan on hänellä päällikön rohkeuskin, mutta hän on liian nuori johtamaan soturia sotapolulla. Vastaan kuitenkin hänelle kuin olisi hän heimon päällikkö. Me olemme retkeilleet halki apahien maan ja olemme seuranneet kahden rosvon jälkiä aina Punaiselle joelle saakka. Tässä on José, unikeko, tässä se kullanetsijä, jonka päänahan intiaanit nylkivät, ja minä olen metsäsissi Kanadasta.

Vakavana kuunteli intiaani kanadalaisen sanoja.

— Isäni, vastasi hän, omaa päällikön viisauden ja ijän, mutta hän ei voi tehdä comanhisoturia kuuroksi eikä sokeaksi. Kolmen valkoisen soturin joukossa on kaksi, joitten nimet ovat hänen muistossaan pysyneet, mutta ne eivät ole samat nimet, jotka hän äsken kuuli.

— Hitto vieköön, sanoi Rosenholz vilkkaasti, tuo on kohtelias tapa sanoa minua valehtelijaksi, mutta minä en ole milloinkaan valehdellut pelosta enkä ystävyydestä.

Sitten jatkoi hän suuttuneena:

— Joka syyttää Rosenholzia valheesta, muuttuu hänen viholliseksensa. Takaisin siis, comanhi, älkääkä tulko enää näkyviin! Erämaa on tästä alkaen liian ahdas meille molemmille.

Tätä sanoessaan veti hän pyssynsä vireesen, mutta intiaani pysyi yhtä tyynenä ja viittasi kädellään.

— Ukkosensäde, huusi hän lyöden ylpeästi rintaansa, etsii Punaisen joen varsilta Lumivuorten kotkaa ja Matkijalintua. Hän luuli niitten etsivän poikaa, jonka apahikoirat ryöstivät heiltä.

— Kotka? Matkijalintu? huudahti Rosenholz kummastuneena. Niin, totta kyllä, minä unohdin… Mutta sanokaa minulle, nuori ystäväni, jatkoi vanha metsästäjä vilkkaasti, oletteko nähneet Fabianiani, oletteko nähneet etsimääni poikaa?

Ja äkkiä riensi hän joelle ja kahlasi jättiläisaskeleilla sen yli.

— Niin, niin, Kotka ja Matkijalintu, me olemme samat, niin nimittivät apahit meitä, mutta en sitä muistanut, jatkoi kanadalainen kahlatessaan vedessä, joka loiskui korkealle. Odottakaa. Ukkosensäde, odottakaa, tästä lähin olen teille, mitä rauta on nuolelle, terä varrelle… ystävänne elämässä ja kuolemassa.

Nuori intiaani hymyili odottaessaan metsäsissiä, joka pian ehti rannalle.

Ehdittyänsä sinne ojensi kelpo kanadalainen suuren kätensä intiaanisoturille ja epäröimättä tarttui tämä siihen.

— Oletteko siis, huudahti kanadalainen, joka töin tuskin saattoi hillitä haluansa sulkea nuolen intiaanin syliinsä, oletteko siis Punakäden ja mestitsin vihollinen. Kuka on ilmaissut meidän nimemme soturille, jota hänen heimonsa syystä nimittää Ukkosensäteeksi, sillä minusta näyttää hän yhtä uhkaavalta kuin ne tulikielekkeet, jotka välähtelevät pilvistä.

— Tubac-linnoituksesta aina Puhvelijärvelle saakka, jossa Lumpeenkukka kuvastelee vedessä, vastasi intiaani, viitaten donna Rosaritaan — Puhvelijärveltä Sumuvuorille ja noilta synkiltä vuorilta siihen salaiseen piilopaikkaan saakka, jonka he tänne ovat tehneet, on Ukkosensäde seurannut niitten jälkiä, jotka solvasivat hänen kunniaansa.

— Nuoko perkeleet… Mutta jatkakaa, Ukkosensäde!

— Rosvot, jatkoi intiaani, eivät ole voineet pitää mitään salassa häneltä ja heidän kertomuksensa mukaan on comanhi tuntenut Puhvelisaarella olevat valkoiset soturit. Ovatko nämä kaksi valkoista soturia niin urhoollisia kuin sanotaan? kysyi hän katsahtaen taivaan rannalle.

— Miksi niin kysytte? sanoi Rosenholz hymyllä, joka ilmaisi enemmän kuin vakuutukset.

— Kysyn, vastasi intiaani tyynesti, kun tästä näen idässä savun Mustanlinnun ja hänen kolmenkymmenen soturinsa nuotiosta, lännessä savun kahden rosvon nuotiosta ja pohjoisessa savun kymmenen apahin nuotiosta; comanhi ja valkoiset ovat siis kolmelta taholta vihollisien keskellä.

— Taivaan nimessä, se on totta! Nuo intiaanit näkevät paljon paremmin kuin me, huudahti kanadalainen, luoden kysyvän silmäyksen comanhiin ja tähystäen etäistä ohutta savupatsasta, joka osoitti siellä olevan intiaaneja.

43.

UUSIA LIITTOLAISIA.

Nuori comanhi käsitti täydellisesti kanadalaisen silmäyksen merkityksen.

— Vielä on vaara kaukana, vastasi hän, viitaten itään, jossa melkein näkymätön savupatsas kohosi intiaanien leiristä. Comanhi seuraa ystäväänsä Puhvelisaarelle, he sytyttävät neuvottelunuotion päättääksensä, mitä on tehtävä. Menkäämme!

Metsäsissi ja intiaani kahlasivat joen poikki yhtyäksensä Gayferokseen ja Joséhen, jotka sitä levottomampina odottivat keskustelun päättymistä, kun he eivät olleet siitä sanaakaan kuulleet.

Juhlallisesti puristi intiaani molempien valkoisten kättä ja kaikki neljä menivät nuotion ääreen, jossa valkoiset äsken olivat ateriansa valmistaneet. Nyt he olivat aivan toisessa mielentilassa. Ateria oli heidän uupuneisiin jäseniinsä tuottanut uutta eloa ja voimaa, uusien aseiden omistaminen oli herättänyt heidän sydämessänsä, jonka alakuloisuus oli vallannut, uutta luottamusta.

Nuori intiaani söi nopeasti kappaleen puhvelin lihaa; hän sanoi erään mestitsin joukkoon kuuluvan intiaanin haavoittaneen eläimen. Rosenholz kertoi tovereillensa, mitä hän äsken oli kuullut.

— Nuo ovat huolestuttavia ja vakavia seikkoja, sanoi hän lopuksi. Tulee vaikeaksi vihollisen takaa-ajaminen, kun itsekin on takaa-ajettuna.

— Niinpä niinkin, vastasi José, mutta nyt kun olemme soturin aseilla varustettuina, on meidän helpompi päästä tarkoituksemme perille kuin silloin, kun apahien saartamina ajoimme takaa don Antoniota.

Kanadalainen, samoin kuin Josékin, luottivat järkähtämättömästi itseensä ja sillä he voivatkin tehdä ihmeitä. He oivalsivat, ettei tehtävä menisi yli heidän voimiensa.

— Olkoon miten tahansa, huudahti kostonhimoinen José, minä tyhjennän uudelleen tuon kirotun mestitsin kätkön, jonka äsken niin suurella vaivalla peitimme. Tulkaa, Gayferos! Sillä aikaa kun Rosenholz neuvottelee tämän nuoren soturin kanssa, heitämme me noitten kyykäärmeiden muun saaliin, paitsi pyssyt, jokeen.

Suuttunut José poistui Gayferoksen kanssa. Kun intiaani oli syönyt, sanoi kanadalainen:

— Tahtooko poikani nyt sanoa minulle, mitä varten hän yksin, ja näin etäällä heimostaan retkeilee apahien mailla?

Comanhi kertoi Rosenholzille kaikki lukijan tuntemat tapaukset; molempien rosvojen tulon Puhvelijärven seuduille ja oman kulkunsa Puhvelisaarelle, jonka luona hän oli heidän toimiaan väijynyt.

Pian palasivat Gayferos ja José. He olivat heittäneet kaikki jokeen, paitsi pyssyjä, joita raahasivat mukanaan.

— Hyvä, sanoi comanhi, heimoni soturit saavat nämä pyssyt, sillä heillä on nyt vain jousia ja nuolia. Niin saavat he omakseen valkoisten ukkosen.

Ukkosensäde jatkoi nyt kertomustansa ja tarkoin kuuntelivat metsästäjät. Comanhi oli lähtenyt Puhvelisaarelta, toivoen ehtivänsä sinne takaisin ajoissa kohdataksensa rosvot, jotka varmaan piankin palaisivat sille paikalle, johon intiaanin sanojen mukaan olivat sielunsa haudanneet. Mutta aika, mikä hänellä oli kulunut käydessänsä heimonsa etäisessä leirissä, sekä mestitsin ja Punakäden nopeat liikkeet olivat nämä hänen toivonsa pettäneet.

Kun hän kymmenen soturin johtajana, jotka hänen heimonsa päällikkö oli uskonut hänen haltuunsa, palasi Punaiselle joelle, oli hän asettanut vakoojia joen rannalle. Nämä ilmoittivat, että molemmat hänen takaa-ajamansa rosvot olivat jo lähteneet Puhvelisaarelta, jossa hän oli toivonut saartavansa heidät ja että he joelta lähdettyänsä olivat jalkaisin menneet Puhvelijärvelle. Comanhi sotureinensa kulki veneellä, mutta kun heidän oli soutaminen kovaa vastavirtaa, eivät he ehtineet ajoissa saavuttaaksensa rosvot.

Se olikin ehkä hänen onneksensa, sillä rosvojen joukko oli lisääntynyt siihen yhtyneitten, harhailevien intiaanien kautta, joita usein kohtaa aavikolla.

Tästä oli Ukkosensäde saanut tiedon eräältä vakoojaltaan, ja sitten oli toinen intiaani kertonut hänelle seuraavaa. Hän oli joutunut liian lähelle mestitsin leiriä ja tullut vangituksi. Hän oli ollut lähes puolen päivää mestitsin ja tämän isän luona ja silloin, kun hän luuli viimeisen hetkensä tulleen, oli mestitsi lähettänyt hänet takaisin vakuuttaen rauhaa ja ystävyyttä sekä käskenyt ilmoittamaan nuorelle päällikölle, että tämä otettaisiin ystävällisesti vastaan. Mutta comanhi varoi luottamasta siihen. Tältä irtipäästetyltä vangilta oli Ukkosensäde saanut kuulla ne nimet, joilla intiaanit nimittivät molempia valkoisia soturia, ja oli tuntenut heidät Puhvelisaarella sen kuvauksen mukaan, jonka vanki oli heistä antanut.

— Ukkosensäde, lisäsi intiaani kertomuksensa lopettaen, ei halua muuta vihollisiltansa kuin heidän verensä, pestäksensä puhtaaksi kunniansa, ja heidän päänahkansa, koristaaksensa niillä majansa. Hän on apahien, jotka kerran olivat hänen veljiänsä, kuolinvihollinen.

— Kyllä me voimaimme mukaan autamme teitä, sanoi José, nähdessään comanhin silmäin hehkuvan vihasta entistä heimoansa kohtaan. Veljeni, lisäsi hän, ei siis olekaan syntyjään comanhi?

— Ukkosensäde, vastasi intiaani, ei muista enää, että hän on syntyisin apahi, kun Mustalintu hänen kunniaansa solvasi ja häpäisi.

Tuo yhteinen viha intiaanipäällikköä kohtaan kiinnitti vieläkin lujemmaksi uuden ystävyyden siteet comanhin ja metsästäjäin välillä. Päätettiin käyttää loppu päivästä matkan jatkamiseksi, jotta pikemmin päästäisiin perille.

— Ovatko soturinne täältä etäällä? kysyi Rosenholz.

— Yksi heistä vartioi venettämme Puhvelisaaren äärimmäisessä nenässä; toiset ovat väijyksissä siellä täällä joen vasemmalla rannalla, samalla kuin mestitsi ja Punakäsi ovat oikealla. Kahden pyssynkantaman päässä tiestään olisivat Kotka ja Matkijalintu löytäneet heidän jälkensä.

— Emme tosin niitä keksineet, lausui Rosenholz, mutta sen sijaan olemme saaneet muonavaroja sekä rehellisen ja urhoollisen liittolaisen.

José ja Gayferos ottivat kantaakseen muonavaroja ja ampuma-aseita ja kaikki, innostuneina tähän-astisesta menestyksestä, seurasivat comanhia niemelle, jossa venettä vartioiva soturi oli piilossa.

Vene oli intiaanein tavallisia aluksia. Sen omituinen tekotapa kaipaa lähempää selitystä. Se oli tehty kahdesta puhvelin nahasta, jotka olivat neulotut yhteen ja tammikaarille kiinnitetyt. Neulomus oli talilla ja tuhalla tehty vedenpitäväksi. Tuo hatara alus oli noin kymmenen jalkaa pitkä ja kolme ja puoli leveä. Kokka ja perä olivat suippoja ja aluksen pyöreä muoto muistutti nahkaista juoma-astiaa.

Sellaisilla aluksilla tekevät intiaanit kuitenkin pitkiä matkoja joilla, joissa on runsaasti vesiputouksia, hiekkasärkkiä ja kiviä, ja vaikkeivät nämä alukset olekaan kestäviä, täytyy kummastella että ne niinkin kauvan sietävät kolauksia, joita ne saavat, ja väkevää virtaa, jota niillä kuljetaan. Muuten niitten kevyt rakennelma suojelee niitä monista tapaturmista, jotka olisivat turmiollisia vahvemmalle aluksille, ja samoin jaksavat soutajat suuremmitta ponnistuksitta kantaa ne vaarallisten paikkojen ohi.

Sellaiseen alukseen astui tuo pieni joukko. Comanhi survasi sen airollaan vesille ja pian kuljetti väkevä virta sen keskelle uomaa. Intiaani ohjasi veneen vasemmalle rannalle ja kuljetti venettä niin lähellä rantaa kuin mahdollista oli, puitten varjossa.

— Pitkältäkö luulette olevan jokien yhtymäpaikalle? kysyi kanadalainen, josta meno tuntui hitaalta, vaikka vene kulkikin nopeasti.

— Jos soudamme koko yön, ehdimme sinne huomen-illalla, kun aurinko on yhtä lähellä taivaan rantaa kuin nytkin, vastasi intiaani.

Täytyi siis soutaa puolen vuorokautta. Oli tuskin luultavaa, ettei jokunen heidän vihollisistansa keksisi heitä.

Samalla kuin Rosenholz huolellisesti tarkasteli molempia rantoja — sillä mestitsi joukkoineen oli varmaan jommallakummalla, mietti hän comanhin kertomuksen yksityiskohtia arvostellaksensa kuinka pian saavuttaisi mestitsin.

Ukkosensäteen kertomus ei tuntunut hänestä tyydyttävältä ja levottomana ajatteli hän, mikä kohtalo tulisi Fabianille.

— Ken väestänne oli Punakäden leirissä? kysyi hän.

Intiaani näytti vieressään soutavaa intiaania.

— Voih! huudahti metsäsissi vavisten, miksi ette sitä heti sanonut? Comanhi, jatkoi hän liikutetulla äänellä, kääntyen soutajaan, olette nähneet tuon nuoren etelän soturin, joksi Fabiania nimitätte, oletteko jutelleet hänen kanssaan? Mitä hän teki? Oliko hän rauhallinen? Käänsikö hän usein silmänsä taivaan rannalle pilvistä etsiäksensä Lumivuorten kotkaa, jota teidän tulisi nimittää Merikotkaksi? Puhukaa, comanhi, isän korvat ovat avoinna kuulemaan jotain rakkaasta pojastaan.

Mutta soturi ei vastannut mitään näihin kysymyksiin, sillä hän ei ymmärtänyt espanjan kieltä, eikä kanadalainen osannut comanhien kieltä.

Ukkosensäde käänsi kanadalaisen kysymykset ja intiaanin vastaukset.

— Nuori etelän soturi, vastasi hän, oli levollinen ja surumielinen, ikäänkuin illan puhde vuoristossa, silloin kun satakieli alkaa laulunsa.

— Kuuletko José, huudahti kanadalainen kyynelsilmin.

— Hänen kasvonsa, jatkoi tulkki, kääntäen sanasta sanaan, olivat vaaleat, ikäänkuin kuun säteet järvellä; mutta hänen silmänsä loistivat, ikäänkuin kiiltomato aavikon ruohikossa yön tultua.

— Niin, niin, sanoi kanadalainen, saadakseen tietää, onko joku urhoollinen, ei pidä katsoa häntä kasvoihin, vaan hänen silmiinsä.

— Mutta, jatkoi tulkki, mitä osoittavatkaan nuoren soturin vaaleat kasvot ja tuli hänen silmissään? Niin, hän kärsii nälästä, mutta hänen ruumiillinen tuskansa ei ole tunkeunut hänen sieluunsa. Sotilaan sielu ei milloinkaan kärsi ruumiin tuskista. Vanha metsästäjä oli elänyt intiaanein parissa tarpeeksi kauvan, ettei asettanut järkähtämätöntä rohkeutta kaikkea muuta korkeammaksi; hurja ilo loisti hänen silmistään kuullessaan intiaanin ylistävän hänen kasvattipoikaansa.

— Etelän nuori soturi, alkoi intiaani uudelleen, joka kenties lainasi Fabianille omat tunteensa, ei yrittänytkään etsiä Kotkaa pilvien joukosta; hän katsoi omaa sydäntänsä, ja niiden vihollisien kuolinhuuto, jotka hän oli saattanut hengiltä, kaikui ihanalta hänen korvissaan, kun hän hymyili kuoloa vastaan.

— Ole huoletta comanhi, nuorukainen ei virkkanut mitä ajatteli. Hän tietää kyllä, että vanha Rosenholzinsa… Mutta, jatkoi kanadalainen äänellä, jota turhaan koetti saada vakavaksi, tietääkö comanhi, milloin… milloin… tuo nuori soturi teloitetaan?

— Kun suuri, Mustaksilinnuksi nimitetty päällikkö yhtyy mestitsiin jokien haarassa.

— Olette nyt molemmat väsyneitä, sallikaa Josén ja minun nyt soutaa, sanoi kanadalainen leimuavin silmin. Kotka on korppien jäljillä.

Vene liukui sukkelammin veden pintaa myöten kahden uuden soutajan voimakkaista aironvedoista.

Suuri kuorma oli poistettu kanadalaisen sydämestä; hän tiesi Fabianin elävän ja että hänen teloituksensa oli lykätty siksi, kunnes Mustalintu kohtaisi mestitsin; hän tiesi sen lisäksi Mustanlinnun joukon olevan heidän jäljessänsä ja että hän olisi saapuva ennen tätä nimitetylle paikalle.

Mutta mestitsi voi mahdollisesti muuttaa olopaikkaansa tahi olla viipymättä siellä niin kauvan, että kanadalainen saisi tilaisuuden menestymisen toiveella hyökätä hänen kimppuunsa.

— Onko jokien yhtymäpaikka etäälläkin Puhvelijärvestä? kysyi kanadalainen Ukkosensäteeltä.

— Noin puolen penikulmaa.

— Ja mitä tekee mestitsi Puhvelijärvellä, jossa olette löytäneet hänen jälkensä? Tietääkö poikani siitä?

— Hän aikoo ryöstää lumpeenkukan, joka asuu taivaansinisessä majassa, sanoi intiaani leimuavin silmäyksin.

— En ymmärrä teitä, Ukkosensäde.

— Lumpeenkukka, selitti comanhi, koettaen salata silmiensä loistoa, on valkoisten tytär; hän on niin valkoinen ja kaunis kuin magnoliapuun kukat, jotka ovat puoleksi avoinna aamulla ja täysin puhjenneina päivällä; hän loistaa selkeämmin kuin aamutähti, joka sotilaan silmissä on kauniimpi kuin kaikki intiaanitytöt.

— Ja mitä tekee tyttö siellä, kaukana kaikista ihmisasunnoista? jatkoi Rosenholz.

— Hänen isänsä ja kaksineljättä metsästäjää hevosineen ovat lumpeenkukan seurassa.

— Kaksineljättä metsästäjää! Oi! huudahti Rosenholz iloiten, sitähän juuri Pedro Diaz aikoi meille sanoa. Siellä niinmuodoin kohtaamme hänet, ja silloin on syntyvä ankara taistelu: kuusikymmentä intiaania toisella puolen ja toisella neljä-, viisikymmentä valkoista ja intiaania, jatkoi metsästäjä, jonka kasvot elpyivät rohkeudesta; Punainen joki on näkevä veren virtoinaan juoksevan. Me pelastamme taistelun tuoksinassa Fabianin ja sitten muserramme pyssyn tukeillamme molempien rosvojen päät.

— Me ristiinnaulitsemme heidät, Rosenholz! huudahti José, antautuen tuon hurjan kiihkon valtaan, jonka hänen vihansa Punakättä ja mestitsiä kohtaan herätti. Tuo tiikeripari ei ansaitse parempaa kohtaloa.

Tuo rehellinen metsästäjä, joka paremmin osasi rakastaa kuin vihata, ja tuo leppymätön espanjalainen, joka taisi sekä vihata että rakastaa, soutivat vielä innokkaammin.

Joen vesi muuttui melkein mustaksi, sillä rannat lähenivät toisiaan, muodostaen kapean kanavan, jota varjosti tiheä metsikkö. Viimeinen laskeuvan auringon purppurasäde heitti pitkän valonsäteen tuon viheriän lehdikön alle, sekaantuen tummiin varjoihin, jotka häilyivät veden pinnalla.

Ennenkuin soudettiin tuohon pimeään kanavaan, antoi Ukkosensäde vieressään istuvalle sotilaalle merkin, ja molemmat tarttuivat jälleen airoihin metsästäjäin käydessä käsiksi pyssyihinsä. Heti sen jälkeen antoivat intiaanit kuulua tukahutetun huudahduksen, joka oli veden pinnalla leijailevien pääskysien viserryksen kaltainen. Jonkun hetken perästä liukui vene puiden varjossa. Viimeinen auringon säde oli ikäänkuin sammunut jokeen, ja pimeässä saattoi tuskin nähdä veneen perästä sen kokkaan.

— Jos pimeys joskus ei synnyttäisi harvinaisia näköhairahduksia, sanoi kanadalainen, niin melkeinpä vannoisin näkeväni ihmisolennon tuon haavan oksalla, joka nojautuu veteen.

Nuori comanhi hillitsi kanadalaista, joka jo varustausi ampumaan.

— Kotka ja Matkijalintu eivät ole täällä vihollismaassa, sanoi hän; sotilaat ovat vartioina pitkin jokea, tehdäkseen sen varmaksi.

Näin sanoen käski Ukkosensäde intiaanin heretä hetkeksi soutamasta samalla kuin itse huopasi, ja vene liukui silloin tuon nojaavan puun alle, jota kanadalainen oli näyttänyt.

Ennenkuin José ja Rosenholz selkesivät hämmennyksestään, pudottautui musta ruumis puusta. Vene sai sysäyksen, joka saattoi sen vapisemaan, ja muuan intiaani istui Ukkosensäteen viereen. Vastatullut kertoi lyhyesti jotakin, jota metsästäjät eivät ymmärtäneet, veneen jatkaessa pimeässä matkaansa.

Pian vaikeni vastatullut yhtä äänettömäksi kuin toisetkin matkailijat. Kun he näin äänettöminä olivat kulkeneet tunnin ajan, uudistui äskeinen tapaus. Eräs toinen intiaani tuli samalla tavalla veneeseen, joka oli liian pieni, jos matkailijani luku näin joka hetki lisääntyisi. Myöskin viimeksi tullut lausui muutamia sanoja comanhien kielellä Ukkosensäteelle. Nyt nostivat molemmat intiaanit aironsa ylös, ja antoivat veneen jonkun aikaa mennä virran viemänä. Kaukainen kohina alkoi kuulua, ikäänkuin vesi syöksyisi kivien yli tahi matalikkoon, mutta pimeässä taisi tuskin nähdä veneen mittaa eteensä. Nyt alkoi tuo heikko alus kieppua ympäri, eivätkä intiaanit yrittäneetkään sitä ohjata. Sitten kulki se vähän aikaa sivuttain, ja vihdoin liukui se eteenpäin tuimaa myötävirtaa. Pian tuli nopeus niin suureksi, että vene kulki kuin nuoli veden pintaa, joka tuntui olevan kalteva. He olivat koskessa, ja intiaanit, kun eivät nähneet ohjata venettä, antoivat sen kulkea omin päin. Hetkisen kiehui ja kohisi vesi tuon kehnon aluksen alla, joka hyrskyjen läpi syöksyi edelleen.

Äkkiä sai se ankaran sysäyksen, ja tuntui melkein kuin olisi se haljennut ja tullut vettä täyteen; sitten se pysähtyi. Onnellisesti oli tultu vaarallisen paikan ohi ja Ukkosensäde tovereinensa, jotka olivat levänneet, tarttuivat uudelleen airoihin ja alkoivat soutaa.

Kun matkustajat olivat päässeet koskesta, tulivat he pian tuosta pimeästä kanavasta, joka oli useiden penikulmien pituinen. Täytyi nyt mennä maihin tarkastamaan venettä, joka oli saanut pienen reijän. Aukea aavikko levisi tässä matkustajain silmien eteen; muutamia puuvillapensaita kasvoi joen rannoilla.

— Kotka ja Matkijalintu saavat nukkua hetken sillä aikaa kun minä sotureineni sytytän nuotion paikataksemme veneen, sanoi Ukkosensäde.

— Jos sallitte, nuori ystäväni, vastasi José, niin syön ensin hiukkasen ja panen vasta sitten nukkumaan.

Pian olivat intiaanit sytyttäneet nuotion, jonka ääreen he ja metsästäjät asettuivat; puhvelin tähteistä saivat nuo seitsemän miestä aterian, joka maistui yhtä hyvältä kuin Puhvelisaarella syöty. Kun he olivat kääntäneet veneen, etsiäksensä reikää, huomasi Ukkosensäde veneen ratkenneen neulomuksen kohdalta. Oltiin juuri ryhtymäisillään reijän paikkaamiseen puhvelin rasvalla ja tuhkalla, kun Ukkosensäde alkoi kuunnella.

— Kuuletteko mitään epäiltävää? kysyi José.

— Ukkosensäde kuuntelee ennustavien susien ulvontaa.

— Hyvä nuori ystäväni, teillä on hieno kuulo, siitä voitte ylpeillä. Mitä sitten ennustaa tuon pienen aavikkosuden ulvonta, joka minun mielestäni todistaa sen vain olevan nälissään?

— Kun intiaanit ovat metsästämässä, sanoi comanhi vakavasti, seuraavat sudet heitä äänettöminä, ollen varmoja saavansa osan saaliista; pienet ja heikommat sudet seuraavat ulvoen suurempia, toivoen hekin osaansa. Olen kuullut ennustavien susien äänen pohjoisesta; Mustanlinnun joukko on idässä. Kolmas joukko, jota vakoojamme eivät ole huomanneet, on siis pohjoisessa; puhvelit pakenevat niitä, isäni voi kuulla sen.

Etäältä kuului todellakin kumeaa ja epämääräistä melua.

Comanhi otti kekäleen ja tarkasteli sen valossa nuotion viereistä maata. Leveä, kovaksi sotkettu tie vei joelta aavikolle.

— Tästä kulkevat puhvelit ohi, huudahti hän; tämä on vaarallinen paikka, josta meidän täytyy lähteä heti, jos ehdimmekään enää. Lauma lähestyy tätä tietä.

Pian kuului etäältä mylvintää, samalla kuin maa tärisi.

Ukkosensäde lausui muutaman sanan kolmelle soturilleen, jotka nopeasti sammuttivat nuotion, paitsi sitä kekälettä, joka oli päälliköllä. Ukkosensäde kulki edellä, häntä seurasivat intiaanit, kantaen metsästäjäin avulla venettä. Nuori päällikkö pysähtyi eräälle pienelle kukkulalle, jollaisia seudulla oli runsaasti. Siellä sytytettiin nuotio uudelleen ja intiaanit jatkoivat veneen paikkaamista. Tuskin olivat he alottaneet työnsä, kun joen toisella rannalla, vastapäätä sitä paikkaa, josta he olivat lähteneet, näkyi joukko puhvelia. Puuvillapensaat taipuivat rätisten ikäänkuin ruohon korret noitten suurien eläinten kulkiessa. Kauhea mylvintä kuului laumasta, kun se alkoi uida joen yli. Nyt loiskahti vesi, kun puhvelit syöksyivät jokeen, joka nousi yli äyräittensä. Lauma oli päässyt joen poikki. Vesi oli vielä vaahdossa, kun pois rientävien puhvelien melu vähitellen taukosi aavikolla.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings