SISÄLLYS: (continued 4)

— Minä kuulen, sanoi Fabian lempeästi.

— Te olette vielä nuori, Fabian, jatkoi Mediana, ja veri, jota aijotte vuodattaa, on sitä kauvemmin vaivaava omaatuntoanne.

Fabianin valtasi tuska.

— Miettikää tarkoin, Fabian; anteeksi en teiltä pyydä, vaan että unohtaisitte, mitä on tapahtunut; teistä riippuu, tahtoisitteko tulla ruhtinaallisen nimeni perilliseksi, sillä ottaisin teidät pojakseni; muuten herttuan nimi kuolee kanssani.

Nämä sanat kuullessaan peitti kalman vaaleus nuorukaisen kasvot; mutta karkoittaen ylpeyden houkutukset sydämestään, ummisti Fabian, ikäänkuin olisi kuullut tuulen tyhjän suhinan puun lehdissä, korvansa tältä ääneltä, joka hänelle tarjosi niin runsaan osan tämän maailman mahtavuutta ja kunniaa.

— Oi, Mediana, miksi tapoitte äitini! huudahti hän peittäen kasvonsa käsillään.

Sitten loi hän katseen hiekkaan pystytettyyn puukkoon ja lausui juhlallisella äänellä:

— Armadan herttua, puukko ei luo varjoa enää. Vastoin tahtoansakin kauhistui don Antonio.

Ehkäpä hän muisti tuon ennustavaisen uhkauksen, jonka kreivitär Mediana kaksikymmentä vuotta tätä ennen oli lausunut:

— Ehkä, oli tämä hänelle sanonut, Jumalan oikeus, jota pilkkaatte, kaukaisimmassa erämaassakin, jonne ihmisjalka ei vielä ole astunut, on teille tuova syyttäjän, todistajan, tuomarin ja pyövelin.

Syyttäjä, todistaja, tuomari — eivätkö kaikki olleet siellä? Mutta ken tulisi pyöveliksi?

Tuo kauhea ennustus oli sanasta sanaan toteutuva.

Kahina pensastossa sai paikalla olevat katsahtamaan sinne.

Äkkiä astui sieltä esiin mies, jonka vaatteet olivat savessa ja vettä valuvat.

Se oli Cuchillo.

Tämä roisto läheni todellakin hämmästyttävällä julkeudella, vaikka näyttikin hieman epäröivän.

Ei ainoakaan noista neljästä näyttänyt hämmästyneeltä hänen tullessaan, sillä kaikki olivat omien ajatuksiensa valtaamina.

— Nöyrin palvelijanne, sennor Estevan, sennor Tiburcio!

Syvä hiljaisuus seurasi näitä Cuchillon sanoja. Hän kyllä tiesi näyttelevänsä jäniksen osaa, joka etsii turvaa hurttakoirien luota, mutta röyhkeydellä koki hän pelastua.

Kanadalainen loi Fabianiin katseen, joka näytti kysyvän, mikä oli syynä Cuchillon röyhkeään esiintymiseen.

— Se on Cuchillo, vastasi Fabian kanadalaisen katseeseen.

— Cuchillo, arvoton palvelijanne, joka on ollut rohkeain urotöittenne todistajana, herra tiikerintappaja, lausui roisto.

— Läsnäoloni ei tunnu niinkään vastenmieliseltä heistä, ajatteli hän.

Hän tunsi julkeutensa kasvavan samassa määrässä kuin häntä suvaittiin, ja jatkoi, huomaten kaikkien juhlallisen muodon:

— Teillä on toimia, näen minä ja ehkäpä on sopimatonta tunkeutua tänne; menenkin sen vuoksi takaisin. Löytyy hetkiä, jolloin ei haluta tulla häirityksi; sen tiedän omasta kokemuksestani.

Näin sanoen teeskenteli Cuchillo lähtöä, mutta kanadalaisen jyrkkä ääni pidätti hänet.

— Pysähtykää, jos pidätte henkeänne arvossa, sennor Cuchillo, sanoi metsästäjä.

— He tarvitsevat minua, sanoi Cuchillo itsekseen. Kun kaikki käy ympäri, niin onkin parempi, että ja'an heidän kanssaan kuin jään aivan ilman; mutta varmaan on tämä kultalaakso noiduttu. — Mitä suvaitsette, herra kanadalainen? lausui hän, kääntyen Rosenholziin.

Ja nähdessään päällikkönsä teeskenteli hän hämmästystä, jota hän ei ensinkään tuntenut, ja sanoi:

— Tuleeko minun…?

Fabianin käskevä muoto keskeytti hänen kysymyksensä.

— Vait! sanoi hän, älkää häiritkö kristityn viimeisiä ajatuksia, kun hän valmistautuu kuolemaan!

Maahan pistetty puukko ei enää luonut varjoa.

— Herra Mediana, lisäsi Fabian, kysyn teiltä vielä kerran sen nimen kautta, joka meillä molemmilla on, kunnianne, sielunne pelastuksen kautta: oletteko syytön äitini kuolemaan?

Don Antonio vastasi järkähtämättömänä:

— Minulla ei ole mitään sanottavaa, minä myönnän ainoastaan vertaisilleni oikeuden tuomita minut. Minun ja teidän kohtalonne täyttyköön!

— Jumala kuulee ja näkee minut, sanoi Fabian. Sitten vei hän Cuchillon syrjään.

— Juhlallinen tuomio on tuolle miehelle julistettu, ja hänet on kuolemaan tuomittu, sanoi Fabian. Pyövelin toimen annamme teille. Tässä laaksossa olevat aarteet ovat palkkionanne tämän kauhean velvollisuuden täyttämisestä. Jospa ette milloinkaan olisi tehneet pahempaa murhaa.

— Ei kukaan ole elänyt neljää vuosikymmentä saamatta pienempiä syntejä omalletunnollensa, sennor Tiburcio. Olisin kaikissa tapauksissa tappanut don Estevanin, ja olen ylpeä, nähdessäni teidän osaavan pitää arvossa kykyäni. Sanotte siis, että kaikki laaksossa oleva kulta on minun?

— Kaikki; joka hiukkanen.

— Totta vieköön, omantuntoni epäilyksistä huolimatta on se hyvin maksettu; en siis epäröikään, ja jos jotain muuta palvelusta haluaisitte minulta, noin niinkuin sattumalta, niin teen sen kaupanpäällisiksi.

Ennen kerrottu selittää Cuchillon äkillisen esiintymisen. Rosvo oli ollut piilossa järvessä, mutta lähtenyt sieltä viimeksikerrottujen tapausten aikana.

Barajan ja Orochen kohtaaminen vuoristossa saattoi hänet palaamaan alkuperäiseen tuumaansa, liittymään voittavaan puolueeseen. Pian huomasi hän asioitten käyvän paremmin kuin oli aavistanutkaan. Hän kyllä oivalsi, mihin vaaraan antautui ruvetessaan sen miehen pyöveliksi, joka tiesi kaikki hänen rikoksensa ja joka sanankin lausumalla saattoi jättää hänet erämaassa voimassa olevan ankaran ja leppymättömän oikeuden käsiin. Hän oivalsi, että hänen, saadaksensa luvattu palkkio ja don Antonio ijäksi vaikenemaan, täytyi alottaa viekkaudella aatelismiestä kohtaan. Hän saikin tilaisuuden kuiskata tämän korvaan:

— Älkää huolehtiko… minä olen puolellanne. Tämän kamalan kohtauksen katselijat, joihin se teki erilaisen vaikutuksen, olivat ääneti. Fabian, yhtä vaaleana kuin sekin, jonka tuomion hän oli julistanut, painoi päänsä alas. Rosenholz, merimies- ja metsästäjäelämän alituisten vaarojen terästämänä, näytti olevan vaipuneena sen nuorukaisen katselemiseen, jota hän poikanansa rakasti, ja joka nyt seisoen tuossa melkein masentuneena siten ilmaisi katkeran surunsa. José koki teeskennellyn välinpitämättömyyden verholla peittää tyydytetyn kostonhimonsa hurjia tunteita. Samoin kuin molemmat toverinsakin oli hän aivan ääneti.

Cuchillo yksin voi tuskin iloansa pidättää ajatellessaan tuota ääretöntä aarretta, jonka tämä murha hänelle tuottaisi.

— Kylläpä tosiaankin, sanoi hän itsekseen ottaen pyssyn Josélta ja samalla viitaten don Antoniota pysymään tyynenä — tässä on todellakin sellainen tapaus, että Arispen alkaldikin (tuomari) harmista halkeaisi, kun hänen täytyisi julistaa minut vapaaksi.

Ja hän meni don Antonion luokse.

Vaaleana ja säihkyvin silmin seisoi siinä espanjalainen; hän ei tiennyt, oliko Cuchillo hänen pelastajansa vai pyövelinsä.

— Minulle on ennustettu, sanoi hän, että kuolisin erämaassa; minä olen teidän luulonne mukaan ollut oikeuden edessä ja saanut tuomioni. Vieläkö Jumala suo senkin häpeän minulle, että täytyy kuolla tuon miehen kädestä. Sennor Fabian, annan teille anteeksi, mutta älköön tuo rosvo käykö yhtä vaaralliseksi teille kuin nyt sedällenne, ja ennen…

Kamala huudahdus keskeytti hänet. Aseihin, aseihin! intiaanit tulevat! huusi Cuchillo.

Syntyi hämminki. Kaikki tarttuivat pyssyihinsä.

Cuchillo käytti tätä hyväksensä, hyökkäsi don Antonion kimppuun, joka katseli aavikolle, ja painoi puukkonsa kaksi kertaa hänen kurkkuunsa.

Onneton Mediana vaipui maahan, veri tulvasi hänen suustaan.

Hymyily ilmestyi Cuchillon huulille.

Don Antonio oli vienyt hautaan rosvon salaisuuden.

26.

CUCHILLON RANGAISTUS.

Hetken hämmästys seurasi tätä nopeasti tehtyä murhaa.

Don Antonio ei enää liikkunut. Unohtavan näytti Fabiankin, että rosvo vain oli kiirehtinyt sen tuomion toimeen panemista, jonka hän itse oli lausunut.

— Onneton! huudahti hän, hyökäten Cuchilloa kohti ja tarttuen pyssyynsä, ikäänkuin olisi tahtonut sen perällä antaa don Antonion murhaajalle kuoleman iskun.

— No, no, sanoi Cuchillo, väistyen. Sotajuonihan se vain oli, voidakseni nopeammin tehdä pyytämänne palveluksen. Älkää siis olko kiittämätön, sillä äsken — miksi ette sitä myöntäisi, olitte hankalimmassa asemassa, missä veljenpoika milloinkaan on setänsä suhteen ollut… Te olette hyvä, jalo, te olette herkkätunteinen; olisitte koko elinaikanne valittanut sitä, ettette antanut sedällenne anteeksi — kun minä väkivaltaisesti ratkaisin kysymyksen. Minä olen ottanut omantunnon vaivat itselleni, siinä kaikki!

— Terve järki ja vakava käsi on tuolla roistolla, sanoi José.

— Niin, sanoi Cuchillo mielistellen, olen ylpeä, etten ole mikään pässinpää.

— Voi! huoahti Fabian, toivoin vielä saavani antaa hänelle anteeksi.

Sillä välin oli Cuchillo saavuttanut koko entisen julkeutensa. Kaikki näytti hänestä käyvän erittäin suotuisasti.

Hän loi tyydytetyn vihan katseen sen ruumiiseen, joka ei enää voinut puhua, ja mutisi puoliääneen:

— Kuinka helposti ihminen sentään kuolee. Muistan kyllä, että parikymmentä vuotta sitten olin vähällä tulla hirtetyksi.

Sitten kääntyi hän Fabianiin sanoen:

— On siis selvää, että olen tehnyt teille suuren palveluksen. Voi, don Tiburcio, ikuisesti olette minulle kiitollinen, mutta odottakaahan, — luulen voivani neuvoa keinon, joka kokonansa vapauttaa teidät kiitollisuudesta. Täällä on äärettömiä aarteita ja muistanette ehkä lupauksen, jonka annoitte miehelle, joka, uskokaa minua, ensi kerran joutui ristiriitaan omantuntonsa kanssa.

Ja Fabianin lupauksesta huolimatta odotti Cuchillo tuskallisesti hänen vastaustaan.

— Niin, totta kyllä, en ole vielä suorittanut veren hintaa, sanoi Fabian rosvolle.

Cuchillo teeskenteli liikutusta.

— Hyvä! Tulette loistavasti palkituksi, sanoi nuorukainen halveksivasti. Älköön sanottako jakaneeni mitään teidän kanssanne; koko kulta-aarre on teidän.

— Kaikki? huudahti Cuchillo korviaan uskomatta.

— Sen olen sanonut.

— Tuo on mieletöntä! huudahtivat José ja Rosenholz samalla kertaa; se roisto olisi hänet ilmaiseksikin murhannut.

— Te olette Jumalan kaltainen, huudahti Cuchillo, te yksin osaatte täysin arvostella epäröimiseni. Miten? Kaikkiko tämä kulta?

— Kaikki, joka hiukkanen, vastasi Fabian, en halua mitään yhteistä teidän kanssanne, en edes tätä kultaa.

Ja hän viittasi Cuchillolle.

Rosvo riensi sille paikalle, johon oli sitonut hevosensa. Pian palasi hän takaisin vaippansa kädessään. Hän taivutti syrjään kultalaaksoa peittävät oksat.

Aurinko oli nyt keskitaivaalla, ja sen säteet saattoivat kullan välähtelemään.

Riemun väristys kävi läpi Cuchillon ruumiin. Hänen sydämensä sykki, nähdessään auringon säteitten aiheuttamat välähdykset, ja hän oli lammaskarsinaan tunkeutuneen tiikerin näköinen, joka epäröi, minkä ensin uhrikseen valitsisi. Hän tuijotti edessään oleviin aarteisin, eikä paljon puuttunut, ettei hän ihastuksissaan alkanut kieritellä kullan seassa. Pian hän kuitenkin tyyntyi ja nuo voitonhimoon perustuvat kiivaat intohimot talttuivat. Hän levitti viittansa maahan ja loi tyynemmän katseen ympärilleen, huomatessaan mahdottomaksi kaikkien laakson rikkauksien pois kuljettamisen.

Sillä aikaa Diaz, joka vielä viipyi, oli loitolta tarkoin seurannut kohtausta. Hän oli nähnyt Cuchillon äkkiä esiintyvän, kuullut hänen huutavan: aseihin! ja nähnyt tuon verisen lopun.

Tämän kestäessä pysyi hän liikkumattomana. Hän valitti johtajansa kohtaloa ja omien rakkaimpain toiveittensa sortumista.

Cuchillo oli juuri kadonnut kultalaaksoon, kun metsästäjät näkivät Diazin lähenevän. Hän tuli hitain askelin, allapäin, hevosen ohjakset käsivarteen kiedottuina. Seikkailija loi säälivän katseen verissään makaavaan Armadan herttuaan; kuolema ei ollut tuota tämän kasvoille ominaista järkähtämättömän ylpeyden piirrettä hävittänyt.

— En moiti teitä, sanoi hän. Teidän sijassanne olisin tehnyt samoin. Kuinka paljon intiaaniverta olenkaan kostonhimoni tähden vuodattanut!

— Hän oli todellakin rohkeamielinen, vieläpä kovasydäminenkin mies, sanoi Rosenholz; Jumala armoonsa hänen sielunsa ottakoon!

Fabian oli syvästi liikutettu.

— Olemme itse satamassa joutuneet haaksirikkoon, jatkoi Diaz katkeran tuskan äänellä, ja petturin tähden; aijon jättää hänet teidän tuomittavaksenne.

— Mitä tarkoitatte? huudahti Fabian. Oliko Cuchillo…

— Sama petturi, joka kaksi kertaa on koettanut murhata teidät, ensikerran Venadan haciendassa, toisen sen läheisessä metsässä, oli meidän oppaanamme kultalaaksoon.

— Cuchillo möi siis salaisuuden teille. Siitä olin melkein varma, mutta oletteko te varma asiastanne?

— Niin varma kuin kerran toivon pääseväni Jumalan eteen. Don Estevan-raukka kertoi minulle, miten Cuchillo oli löytänyt aarteen; rosvo murhasi toverinsa, joka sen ensin keksi. Mies, joka kahdesti on väijynyt henkeänne, ansaitsee kyllä rangaistuksen, mutta siitä saatte itse päättää.

Tätä puhuessaan Pedro Diaz kiristi hevosensa satulavyötä ja valmistautui lähtemään.

— Sananen vielä, huudahti Fabian. Kauvanko Cuchillolla on ollut tuo hevonen, joka nilkuttaa toisella jalallaan?

— Pari vuotta, niin hän itse minulle sanoi.

Tätä viime kohtausta ei Cuchillo huomannut, sillä tiheä pensasto oli estänyt hänet tapahtumaa näkemästä; salama olisi voinut iskeä hänen viereensä, eikä hän olisi kääntänyt silmiänsä tuosta häntä hurmaavasta näystä. Polvillaan konttasi hän kullansekaisten kivien joukossa, joita oli tiheässä kuin tähtiä taivaalla. Hänen suonensa turposivat, hiki peitti hänen otsansa.

Diaz päätti paljastuksensa juuri silloin kun rosvo hieman maltillisempana alkoi koota viittaansa kultakasaa.

— Tämä on kauhistuttavan kamala päivä, sanoi Fabian, joka ei enää ollut epätietoinen kasvatusisänsä murhaajasta; mitä nyt teen tuolle ihmiselle? Te molemmat, jotka tiedätte mitä hän on tehnyt kasvatusisälleni, José ja Rosenholz, neuvokaa minua, sillä itse en enää kykene; tässä tulee liian paljon mielenliikutuksia samalla kertaa.

— Ansaitseeko tuo kurja rosvo, joka on tappanut kasvatusisäsi, enemmän sääliä, kuin tuo äitisi tappanut urhoollinen aatelismieskään? kysyi kanadalainen päättävästi.

— Olipa sitten teidän tai jonkun muun kasvatti-isä joutunut hänen uhriksensa, niin tuo rosvo ainakin ansaitsee kuoleman, sanoi Diaz satulaan hypäten. Teidän haltuunne jätän sen toimeenpanon.

— Vastenmielisesti näen teidän poistuvan, sanoi Rosenholz Diaz'ille; mies, joka, kuten te, on intiaanein kuolinvihollinen, olisi toveri, jota pitäisin suuressa arvossa.

— Velvollisuuteni pakottaa minut palaamaan leiriin, vastasi seikkailija. Mutta kahta seikkaa en milloinkaan ole unohtava, ensinnäkin, että olen ollut tekemisissä jalomielisten vihollisten kanssa ja sitten, että olen vannonut, etten kenellekään ilmoita näitä äärettömiä rikkauksia.

Kun kelpo Diaz oli tämän lausunut, poistui hän nopeasti, miettien miten yhdistäisi kunniasanansa toveriensa turvallisuuden huolenpitoon; don Estevan oli nimittäin uskonut päällikkyyden hänen haltuunsa.

Pian katosi hän ystävyksien näkyvistä.

Hänen poistuessaan kiiti toinenkin ratsastaja nelistäen joen toista haaraa pitkin meksikolaisten leiriä kohti.

Se oli Baraja.

Hän riensi apua noutamaan, eikä aavistanutkaan että leiri oli hävitetty.

Aurinko valaisi laaksossa nyt vain Cuchilloa, joka ahnain silmin katseli aarrettaan ja ystävyksiä, jotka neuvottelivat, mitä tekisivät rosvolle.

Fabian oli äänetönnä kuunnellut kanadalaisen neuvoa ja tahtoi nyt kuulla entisen rajavartian mielipiteen.

— Te olette, sanoi tämä, tehnyt lupauksen, josta ei kukaan teitä voi päästää; Arellanoksen vaimo on kuolinvuoteellaan tämän lupauksen saanut, nyt teillä on käsissänne hänen miehensä murhaaja, ja teidän täytyy pitää valanne.

Ja huomatessaan tuskallisen epäröimisen Fabianin kasvoilla, lisäsi hän:

— Jos tehtävä tuntuu vastenmieliseltä, niin otan minä sen suorittaakseni.

Sitten meni José pensastoon, joka hänet Cuchillosta erotti. Tämä ei vähääkään välittänyt siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen suonenvedon tapaisesti kouristetut sormensa kaivoivat kultaa hiekasta samallaisella kiihkolla kuin nälistynyt sakaali kaivaa ruumiita maasta.

— Sennor Cuchillo, sanoi José oksia taivuttaen, tahtoisin jutella kanssanne. Sennor Cuchillo!

Mutta Cuchillo ei kuullut.

Vasta kolmannella huudolla käänsi hän päänsä ja näytti metsästäjälle kasvonsa, samalla kuin hän tahdottomalla epäluulon liikkeellä käänsi vaippansa syrjän keräämänsä kullan päälle.

José selitti, ettei hän kultaa halunnut ja sai hänet houkutelluksi kalliolle. Siellä ympäröivät ystävykset hänet. Kun hän näki heidän vakavat kasvonsa, tunsi hän pelkonsa palaavan, mutta koki hillitä itsensä ja näyttäytyä vakavalta.

Fabian nousi hitaasti; Cuchillo vapisi tämän nähdessään.

— Cuchillo, sanoi hän, te olette pelastaneet minut janoon kuolemasta, ettekä ole kiittämättömälle olennolle tätä tehneet; olen antanut anteeksi sen puukon iskun, jonka annoitte minulle Venadan puistossa, olen antanut anteeksi uuden murhayrityksenne vesiputouksen lähellä, olen antanut anteeksi sen laukauksen, jonka ainoastaan te saatoitte ampua tältä kalliolta, ja joka tarkoitti meitä, olisin antanut anteeksi teidän kaikki minun henkeäni tarkoittavat murhayrityksenne tuon yhden kerran tähden, niin, maksoinpa teille ruhtinaallisen hinnan verityöstänne — mutta yhtä en voi teille anteeksi antaa, sitä, että murhasitte Marcos Arellanoksen, jonka olen vannonut kostavani.

Tämän odottamattoman ja äkkinäisen syytöksen kuullessaan peitti kuolon kalpeus Cuchillon kasvot. Hän ei enää ollut epätietoinen siitä, mikä kohtalo häntä odotti. Hänen silmillään ollut verho poistui, ja hänen äskeinen ihastuksensa muuttui kauhistuttavaksi todellisuudeksi.

— Marcos Arellanoksen, änkytti hän heikolla äänellä, ken on sanonut, että minä olen hänet murhannut?

Fabian nauroi katkerasti.

— Ken sanoo paimenelle, missä on tiikerin luola? Ken sanoo vaquerolle, mihin hänen takaa-ajamansa hevonen on paennut? Ken osoittaa intiaanille hänen etsimänsä vihollisen — ken kullanetsijälle kullan? Järven pinta ei tosin säilytä sen poikki uivan vesilinnun jälkiä, mutta maa, ruoho, sammal, kaikki näyttää meille tiikerin, hevosen, intiaanin jäljet; ettekö sitä tiedä yhtä hyvin kuin minäkin?

— Minä en ole murhannut Arellanosta, toisti murhaaja.

— Minä sanon, että olette hänet murhanneet. Olette murhanneet hänet yhteisen nuotionne ääressä ja heittäneet hänen ruumiinsa jokeen; maa on kertonut minulle kaikki aina siitä virheestä alkaen, joka hevosellanne on, haavaan asti, jonka taistelussa saitte jalkaanne.

— Armoa, armoa, sennor Tiburcio! huudahti Cuchillo, kun nämä erityisseikat, joita hän ei luullut kenenkään tietävän, paljastettiin. Ottakaa kaikki kulta, mitä minulle annoitte, säästäkää vain henkeni ja kiitokseksi tapan kaikki vihollisenne; aina, kaikkialla tahdon tappaa vain teidän viittauksestanne, maksutta… vaikka isäni, jos niin käskette, mutta säästäkää henkeni, Jumalan nimessä, säästäkää henkeni! huusi hän, kontaten Fabianin luo.

— Arellanos rukoili teiltä armoa, mutta kuulitteko te häntä? sanoi Fabian pois kääntyen.

— Tapoin hänet anastaakseni yksin kaiken kullan ja nyt annan tämän kullan hengestäni; mitä vielä tahdotte? sanoi hän väistäen Joséta, joka koetti estää häntä pääsemästä Fabianin luo.

Vääristynein piirtein, suu vaahdossa, kamalasti hehkuvin silmin rukoili Cuchillo henkeänsä, kokien kontata Fabianin luo.

Siten oli hän tullut kuilun partaalle. Hänen takanansa syöksyi vesi kuiluun.

— Armoa, armoa, huusi hän, äitinne tähden.

— Mitä? huudahti Fabian kääntyen, mutta kysymys jäi hänen huulilleen.

Josén väkevän potkun kohtaamana syöksyi Cuchillo takaperin kuiluun.

— Mitä teitte, José? huudahti Fabian.

— Tuo roisto ei olisi ansainnut köyttä, johon hänet olisi hirtetty, eikä laukausta, joka olisi hänet lopettanut.

Sydäntä särkevä, kuilusta tuleva huudahdus voitti vesiputouksen kohinan.

Fabian kumartui katsomaan, mutta väistyi kauhun valtaamana takaisin.

Pensaan oksissa, jotka hänen painostansa olivat katkeamaisillaan, riippui Cuchillo, epätoivoisena huutaen.

— Auttakaa minua, sanoi hän, auttakaa, jos teillä on sydäntä.

Ystävykset katselivat toisiinsa, pyyhkien hikeä otsaltaan.

Lyhyt äänettömyys seurasi Cuchillon pyyntöä. Hänen äänensä tukahdutti pelko, se teki hänet mielettömäksi. Kamala nauru kuului heidän korviinsa.

— Voi, voi! huusi rosvo, miksi loistavat don Estevanin silmät noin? Miksi kiiltää tuo kullan möhkäle niin erinomaisesti… Niin, minä käsitän… Don Estevan… kulta… hänen silmänsä… voi!

Hetkisen pauhasi kuilu tavallista kovemmin. Se oli merkkinä, että ruumis oli pudonnut kuilun alapuolella olevaan järveen.

Mutta pian kaikki tyyntyi juhlalliseen yksitoikkoisuuteensa.

27.

YÖ KALLIOINA.

Sillä aikaa pitenivät vähitellen vuoren itää kohti luomat varjot ja levisivät aavikolle. Suurentuen, mikäli aurinko läheni länttä, ne himmensivät kultalaakson leimahtelemisen.

Jokunen hetki vielä ja taasen peittäisi pimeys, taasen valtaisi äänettömyys nämä erämaat, jossa äskeiset tapaukset sattuivat.

Yksi velvollisuus oli heillä vielä täytettävänä, don Antonion hautaaminen.

José ja kanadalainen ryhtyivät tähän toimeen; he kantoivat ruumiin kukkulalle ja sai se viimeisen lepokammionsa intiaanipäällikön haudassa. Taikausko sitä siellä suojeli ihmiskäsien saastutukselta, ja päälle ladotut kivet petoeläimiltä ja linnuilta.

— Kuinka usein, huudahti kanadalainen, on siitä alkaen, kun pyssyä kykenin käyttämään, minulle sattunut tällainen juhlallinen hetki.

José ei ollut niin mietteisiinsä vaipunut kuin toverinsa, vaan tuon tuostakin loi hän huolestuneen katseen taivaan rannalle.

— Minun mielestäni, sanoi hän vihdoin, menettelemme hyvin tuhmasti, jos jäämme yöksi tänne.

— Miksi niin? Mistä löytäisimme vankemman ja turvallisemman paikan kuin tämä on? sanoi kanadalainen.

— Kaksi roistoa on päässyt pakoon ja ne tekevät kiukussaan meille tepposet.

— Mitä? Nuo kurjat pelkuritko? Etkö muista että näimme toisen niistä putoavan kuiluun, johon lähetit Cuchillon hänen jälkeensä?

— Totta kyllä, ja kauvan olen muistava tuon onnettoman sydäntä särkevän huudahduksen, sanoi José vavisten; mutta toinen palaa leiriin ja ehkäpä vielä tänä iltana saamme kuusikymmentä miestä niskaamme.

— Sitä en luule. Se, jonka näimme kuiluun putoavan, ei mennyt vahingossa. Löisinpä veikkaa, että hänen toverinsa sysäsi hänet sinne. Miksi? Yksin ollaksensa salaisuuden haltiana.

Kanadalainen ei pettynyt Orochen kohtalon suhteen.

— Todennäköinen on kyllä otaksumisesi, sanoi José, mutta siitä huolimatta pysyn mielipiteessäni. Meillä on vielä pari tuntia päivää ja jokaisen tulisi ottaa mukaansa kolme- tai neljäkymmentä naulaa kultaa. Se käypi helposti päinsä ja ellen erehdy, niin siinä on jo kelpo summa. Meidän tulisi kulkea koko yö Tubacin linnoitusta kohti ja kaivaa aarteemme johonkin paikkaan, palataksemme sitten tänne uutta noutamaan. Jospa tuo roisto, jonka päästimme karkuun, ottaisikin kultaa niin paljon kuin hän itse painaa, niin täytyy hänen sentään jättää enemmän kuin Fabian tarvitsee. Eikö tuon laakson ääretön aarre ole oikea ihme?

Tätä sanoessaan loivat metsästäjät katseensa alas. Laakson varjot pitenivät, kullan kimalteleminen loppui.

— Sanon sinulle, ettei mies palaa leiriin, sillä se ei ole hänen etujensa mukaista, sanoi Rosenholz; ja muuten lähdemmekin muutaman tunnin kuluttua.

— Ja täytyykö meidän odottaa aina huomisetta saakka hakeaksemme sen miesraukan, jonka jätimme jälkeemme?

— Eikö meidän täytyisi odottaa vieläkin kauvemmin, jos noudattaisimme sinun tuumaasi. Olen varma siitä, että kuume on antanut hänen nukkua koko tämän päivän, sanoi Rosenholz. Hän on turvassa, hänellä on vettä, ennen huomista emme voi mitään hänen hyväkseen tehdä. Minun mielipiteeni on, että annamme hänen olla siellä missä hän on, vaikka se tuntuneekin armottomalta; mutta käsittänet itsekin, ettei hänen millään ehdolla tule saada tietoa aarteesta eikä sen paikasta. Me palkitsemme hänelle tämän välttämättömän yksinäisyyden muutamilla kullanpalasilla ja sitten me… Mutta siinäpä se pulma onkin: mitä hänelle teemme?

— Kyllähän keinon keksimme, mutta luulen, että hän, saatuaan vähän kultaa taskuunsa, sanoo meille jäähyväiset ja rientää ihmisasunnoille.

Tämä keskustelu tapahtui sillä välin kuin Fabian oli mennyt kentälle saadaksensa hetkisen olla rauhassa ajatuksineen.

— Huomaan aivan selvästi, päätti José, että olet samaa mieltä kuin minäkin, mutta että Fabianin päähän on pistänyt tuo vaarallinen tuuma viettää yö täällä ja hänen tahtonsa määrää sinunkin tekosi.

Kanadalainen hymyili, mutta ei vastannut mitään.

Nyt palasi Fabian kalliolle tovereittensa luo.

— Nyt tahdon minäkin hieman tarkastella seutua.

Näin sanoen poistui José, heittäen pyssynsä olalleen. Puolen tunnin kuluttua hän palasi. Hän oli tavannut Barajan ja Orochen jäljet, mutta ei seurannut niitä kauvan. Sitten oli hän kiivennyt sille vuorelle, jonka taakse molemmat seikkailijat olivat menneet heidän ampumistansa pakoon.

— Vuoren huippu, sanoi hän, on niin tiheän pensaston peittämä, ettei viisi kuusi miestä voi meitä siellä suuresti vahingoittaa. Kallistun siis sille puolen, että jätämme tämän paikan ja sijoitumme sinne.

Eräs seikka vaikutti, ettei kanadalainen suostunut Josén ehdotukseen. Piirityksen sattuessa oli tässä nimittäin vesiputous niin lähellä, että seipääseen kiinnitetyllä hedelmän kuorella ylettyi saamaan vettä. Se olikin pääasia, sillä hehkuvan auringon valossa on vesi melkein tarpeellisempaa kuin ruoka. Metsästäjät päättivät siis jäädä kalliolle ja lähteä sieltä aamun sarastaessa.

Kanadalainen ei ollut unohtanut tuota salaperäistä venettä, jonka hän aamulla oli etäämpänä nähnyt. Hän ei itseltään salannutkaan, että vaarallinen oli Fabianin tuuma viettää yö paikalla, joka leirissä ehkä tiedettiin. Mutta kelpo kanadalainen mukautui siihen, koska hänen kasvattipoikansa oli niin päättävästi sitä ehdottanut. Muuten oli kallio vuorta korkeampi. Kahta noista kentällä olevista litteistä kivistä käytettiin puolustuskeinona; kalliolla ennestään olevien kivien lisänä muodostivat ne vallituksen, jonka takana metsästäjät tarpeen tullessa olivat suojassa vihollisen luodeilta.

Kun nämä varovaisuustyöt olivat tehdyt, loi kanadalainen tyytyväisen katseen ympärilleen. Heidän ruuti- ja lyijyvarastonsa oli riittävä, ja muuten luottivat he pelottomaan rohkeuteensa, tarkkaan näköönsä ja kykyynsä käyttää hyödyksensä sattuvia seikkoja.

— Ja nyt, sanoi José, syökäämme hiukan ennen ensimäistä yövartiota. Eikö sinulla, Rosenholz, vielä ole palasta kuivattua lihaa repussasi? Minulla on vain jokunen leivän palanen.

Ruokatavarat tarkastettiin ja paitsi kahdeksi päiväksi riittävää määrää pinole-jouhoja, oli heillä enää tuskin yhdeksi ateriaksi riittävä määrä lihaa! Mutta kun Fabian lausui, että hänelle riitti kourallinen vedessä kostutettuja ruis-jauhoja, päättivät molemmat metsästäjät tyytyä kanadalaisen repussa olevaan ruokaan.

— Emmekö sinunkin mielestäsi, sanoi José, ateriaansa alottaessaan, ole aina Venadosta lähdettyämme eläneet kehnolla ruoalla lukuunottamatta sitä kaurista, jonka lihan kuivasit?

— Kyllä. Mutta mitäpä sille voi, sanoi kanadalainen, kun kolme miestä on yksin erämaassa, eivät he saa sytyttää tulta, eivätkä ampua hirveä, jos tahtovat välttää ilmituloa.

— Totta kyllä, mutta tuli mitä tahansa, niin varokoon se kauris itseänsä, joka lähenee pyssyn kantaman päähän.

Kanadalaisen ja Josén nauttiessa kehnoa ateriaansa laski aurinko, tähdet alkoivat tuikkia, ja kylmä ja sakea usva laskeusi Sumuvuorille.

— Ken on ensiksi vartiana? kysyi José.

— Minä, vastasi Fabian. Te molemmat saatte nukkua, minulle ei uni maita.

Turhaan vaati Rosenholz, että Fabian, nuorempana, levähtäisi ensin; nuorukainen pysyi sanassaan.

Rosenholz ja José panivat siis levolle, ja pian olivat molemmat unohtaneet päivän seikkailut.

Fabian, yksin valvoen, kääriytyi viittaansa ja istuen kalliolle katseli länteen, josta vaara pikemmin saattoi uhata. Hän ei liikahtanut enempää kuin makaajatkaan.

Pimeässä laaksossa olevat kultakivet kimaltelivat kuun valossa heikosti. Muuan esine näkyi paraiten tuon maassa olevan kullan joukosta. Se oli Cuchillon keräämä aarre, joka oli nyt omistajatta rosvon viitalla.

Rosenholz oli jo ennättänyt nukahtaa ja avasi silmänsä.

— Mitä uutta? kysyi hän Fabianilta.

— Ei mitään, vastasi tämä, mutta miksi näin pian katkaisitte unenne?

— Näin pian! Tähdistä näen, että olen nukkunut noin neljä tuntia. Ainakin on nyt puoliyö.

— Joko? En luullut niin myöhäistä olevan.

— Nuku nyt sinä, lapseni, sanoi Rosenholz, ei ole terveellistä nuorten valvoa.

— Nukkua! sanoi Fabian, koskettaen vanhuksen käteen. Onko viisasta nukkua, kun kuulee tuon äänen ympärillään?

Valittava ääni kuului arolta, siltä paikalta, johon don Estevanin hevonen oli kaatunut kanadalaisen luodin lävistämänä. Tummia varjoja näkyi epäselvästi kuun valossa.

— Sudet, jatkoi Fabian, ulvovat saaliin ympärillä, jota eivät ihmisten lähellä olon tähden uskalla syödä. Ehkemme me yksin niitä pelota?

Kaukaisten laukausten ääni näkyi todistavan Fabianin pelon oikeaksi. Henkilönä, joka on tottunut tekemään varmoja johtopäätöksiä pienimmistäkin merkeistä, vähimmästäkin äänestä erämaassa, ei kanadalainen tarvinnut pitkää aikaa selittääksensä noiden laukausten aiheen.

— Meksikolaiset, sanoi hän, ovat taasen apahien kimpussa, mutta hyvän matkan päässä täältä. Sudet pelkäävät ainoastaan meitä. Nuku siis, lapseni, nuku huoletta, kun minä valvon; sinä tarvitset lepoa.

— Voi, sanoi Fabian, päivät tuntuvat minusta nyt vuosien mittaisilta.

— Jos päivä on ollut kovakin, voipi sentään nukkua, kun on täyttänyt velvollisuutensa, sanoi Rosenholz. Luota siinä kokeneeseen mieheen, jonka arvostelukyky on eräretkillä kehittynyt.

— Jahka koetan, sanoi Fabian.

Ja pikemmin tehdäksensä Rosenholzille mieliksi kuin omasta halustaan pani hän maata.

Samoin kuin Fabianin lapsenakin ollessa kumartui kanadalainen nuorukaisen yli.

— Vaaleakutrinen lapsi, jonka luona ennen niin usein valvoin, sanoi hän itsekseen, sinä, joka nuoruuden voimissasi nyt nukut, jonka kasvot ovat ahavoituneet, hiukset tummentuneet, nuku vielä kerran levossa, sillä aikaa, kun metsästäjä vartioitsee sinua, samoin kuin henkesi pelastaja merimies ennen sinua suojeli. Lähenee hetki, jolloin tiemme eroavat, sitten enää milloinkaan yhtymättä; kaupunkien kadut eivät johda erämaahan, tammi ja palmu eivät viihdy samassa ilmanalassa.

Haikeamielisenä lausui Rosenholz nämä sanat; hän nosti raskaasti nukkuneen nuorukaisen pään polvensa nojalle varjostaen hänen silmiään kuunvalolta.

Kolmikymmenvuotisen merimies- ja metsästäjäelämänsä aikana oli kanadalainen aina liikutettuna katsellut avaruutta. Ukko antautui epämääräisiin, kaihomielisiin unelmiin. Vesiputous kohisi kumeasti kuilussaan, tuon tuostakin suhisi tuuli puissa ja Sumuvuorilta kuului salaperäisen, kumean jyrinän kaiku.

— Kuinka meri on erämaan kaltainen, sanoi Rosenholz itsekseen. Kuulen täällä ikäänkuin aaltojen kohinan, ikäänkuin etäisten kanuunain laukausten kaiun. Usein on puiden rytinä minulle muistuttanut mastojen rytinää, olen uneksinut Albatrossin mastojen häilyvän. Valtameri, erämaa, Fabian — niitä olen oppinut rakastamaan. Erämaa yksin on saattanut minut unohtamaan meren. Mikä tulee nyt erämaan sijaan? Varmaankin Fabian! Koetan sitäkin, ihminen ei olekaan luotu oleksimaan ijankaiken metsissä, etäällä lähimmäisistään. Luovun kuljeksivasta elämästäni, ja Fabian on minua tästä uhrista kiittävä.

Sitten muisteli hän aikoja, kauvan sitten menneitä, mutta äkkiä valtasi hänen mielensä tuskallinen epäilys.

— Mutta, alkoi hän, ennenkuin Fabian kiittää minua uhrauksesta, joka on lyhentävä elämäni, täytyy hänen ensin anoa sitä minulta. Kaksi kertaa olen hänelle viitannut lähestyvästä erostamme, ja molemmilla kerroilla on hänen vaitiolonsa syvästi minuun koskenut. Oi, Jumala, minkä koettelemuksen vielä suot minulle!

Metsästäjä kohotti kosteat silmänsä taivasta kohti. Otava kääntyi pohjoiseen päin ja oli katoamaisillaan kukkulain taakse, ja muutamat tähtilennot tuntuivat metsästäjästä onnettomilta enteiltä.

28.

NEUVOTTELU.

Jätimme Fabianin ja Josén nukkumaan kukkulalle. Tarkastakaamme, mitä vielä tapahtui. Kultalaakson ympäristöltä kuului epämääräisiä ääniä. Metsästäjä laski varovasti nuorukaisen pään maahan ja hiipi pyssy kädessä kukkulan reunalle.

Hänen silmänsä vahvistivat korvakuulon ja palatessaan takaisin, näki hän Fabianin heränneen.

— Mitä nyt? kysyi nuorukainen.

— Ei mitään, sakaali vain liikkuu tuolla järven rannalla. Veren haju on houkutellut ne tänne.

— Niin, verta on siellä vuodatettu, sanoi Fabian alakuloisesti.

Molemmat istuivat äänettöminä.

Fabian viittasi Joséhen, joka kovalla kalliolla nukkui yhtä hyvin kuin pehmeimmässä vuoteessa.

— Hän tietää minun valvovan, sanoi kanadalainen, ja sentähden nukkuu hän niin levollisesti. Hänen omatuntonsakin on keveämpi, kun hän tietää täyttäneensä valansa ja antaneensa takaisin sinulle sen, mitä oli auttanut ryöstämään sinulta. Tee lapseni samoin kuin hänkin. Ehdit vielä pari tuntia nukkua.

Samalla kuin Fabian aikoi vastata, tuntui vuoren sumusta kuuluvaan jyrinään vastaavan kaiku etäältä aavikolta. Tuuli toi heidän korviinsa ääniä, jotka eivät olleet yhtä kumeita kuin Sumuvuorelta kuuluvat. Toisinaan tuntui tuo kaukainen kumina, joka oli pyssyn laukausten tapainen, lähenevän. José nousi ja sanoi, kääntyen Rosenholziin:

— Samallaisia ääniä kuulimme viime yönäkin; mutta huomaa, kiväärin tuli leviää kentälle. Noita onnettomia ei enää suojele leiri. Varmaan ovat varustukset valloitetut ja siinä tapauksessa jokainen laukaus tietää kuolemaa ja apahit saavat runsaasti päänahkoja. Voi meitä, jos intiaanit tuhoavat heidät kaikki, sillä heidän läheisyytensä on meitä suojellut. Olemme olleet täällä yhden yön liiaksi, Rosenholz!

He kuuntelivat taasen äänettöminä. Niinkuin José oli arvannutkin, oli intiaanien koko huomio kohdistettuna leiriin, ja siksi olivatkin he saaneet vielä olla rauhassa.

Tämä ei ollut muuten ainoa vaarallinen retki, jonka José ja kanadalainen olivat tehneet. Mutta vaikka on pelotonkin, tuntuu vaaran läheisyys varsinkin yöllä juhlalliselta ja niin nytkin. Aika ja paikka antoivat kyllä aihetta huoliin, ja heidän edessään liehuvat kamalat voitonmerkit osoittivat, minkä kohtalon viholliset säälittä voitetuille soivat.

Laukaukset tuntuivat lähenevän, ja joka hetki saattoi sinnepäin tuleva pakolainen tuoda perässään parikymmentä intiaania.

— Jospa niitä olisikin parikymmentä miestä, lausui Rosenholz Josén arveluiden johdosta, niin meidän edulliseen asemaamme nähden ei ainoakaan heistä pääsisi tänne. Fabian! Tässä tilaisuudessa on sinun pantava mieleesi neuvo, jota et saa halveksia. Sinä olet kiivas, lapseni, vaara saattaa sinut pois suunniltasi; huomaahan, että yhtä hyvin voi joutua kuoleman uhriksi liiallisen urhoollisuuden, kuin liiallisen pelkuruudenkin tähden; kun nuorukainen tietää itsellään olevan ladatun pyssyn, ei hän voi vastustaa halua sitä laukaista. Mutta muista, että meidän tulee laukaista toistemme jälkeen, ja että viimeisen tule odottaa, kunnes molemmat edelliset ovat ladanneet. Tämä on sotatapa, jonka niin hyvin José kuin sinäkin olette huomanneet oivalliseksi. Tällä tavoin voimme kukin vastustaa kuutta vihollista, jos heitä on kaikkiaan kahdeksantoista. Vasta sitten kuumenee ja likaantuu pyssyn piippu niin, ettei luoti enää mene suoraan. Sellaisissa tilaisuuksissa on minulle sattunut, että tähdätessäni jonkun intiaaniveitikan korvaan, olenkin kummastuksekseni osannut häntä keskelle silmää. Mutta älä sinä ole niin vaatelias; tähtää vain keskelle rintaa. Se on tosin vähemmän mairittelevaa, mutta varmempaa.

Rosenholzin näin opastaessa olivat laukaukset loitonneet. Pian ne taukosivat kokonaan.

— Tuntuu kylmemmältä, sanoi kanadalainen, tuuli tuo tänne puitten tuoksua, sakaalit ovat lakanneet ulvomasta, ja se todistaa että päivä pian koittaa. Puolen tunnin kuluttua täytyy meidän lähteä; päivän valossa näemme, mitä tietä kuljemme, ettemme joudu intiaanien kynsiin, ja jälkiä ei ainakaan puutu. Päivänkoittoa seuraava hetki on erittäin sovelias jälkien tarkastamiseen, sillä kasteen pehmittämä maa säilyttää ne. Ensin täytyy meidän sentään syödä vähäisen, vahvistaaksemme itseämme.

Pian nauttivat he ateriaksensa kourallisen pinolejauhoja. Fabian tunsi, että nyt oli tullut hetki, jolloin hänen tälle miehelle, jota kiitollisuudessaan piti isänänsä, tuli ilmaista vastaiset aikeensa.

— Rosenholz! Isä! lausui hän.

Tämän kuullessaan vavahti kanadalainen.

José oivalsi, että hänen läsnäolonsa häiritsi keskustelevia ja hän poistui vähän matkan päähän.

— Isä, alkoi Fabian taasen — tämän nimen aina ilolla mainitsen — te olette eläneet sekä Europan suurissa kaupungeissa että erämaissa ja voitte arvostella niiden erilaisuuden.

— Kyllä, vastasi Rosenholz, viidenkymmenen vuotisena elinaikanani olen saattanut vertailla kaupunkien komeutta ja erämaan ihanuutta.

— Nuo suuret kaupungit, joissa tuhansia ihmisiä kuhisee yhdessä, tarjonnevat mahtavan näyn, niiden korkeat palatsit lienevät komeita; eikö totta, että tuntisi olevansa onnellinen siellä oleskellessa? Siellä joka päivä tuottaa vaihtelevaisuutta.

— Kyllä ne todella ovatkin komeita, sanoi kanadalainen ivallisesti, nuo suuret kadut, joilla kiirehtivät ihmiset alituisesti tyrkkivät toisiansa, jossa vaunujen kolina huumaa ihmisen; usko minua, nuo ovat hyviä nuo huoneet, joissa ilmaa ja valoa, jota Jumala niin runsaasti jakaa erämaassa, on niin niukalta, jossa köyhä kuolee nälkään kurjalla vuoteellaan, kun tuhlaaja hänen naapurissaan pitää loistavia pitoja.

Rosenholz pysähtyi äkkiä; hän huomasi menneensä liian pitkälle, kun aikoi tukahuttaa Fabianin huulille ehdotuksen, jonka nuorukainen aikoi tehdä heidän yhdessä olostaan. Hän sanoi sen vuoksi:

— Tahtoisin viettää siellä loput päiväni.

Nämä sanat kuullessaan pääsi Josélta ankara yskä.

Fabian luuli kuulevansa väärin.

— Erämaan elämä on siis kadottanut tuon viehätyksen, jota niin suuresti olette kehuneet? kysyi hän.

— Hm, tuumi Rosenholz, kyllähän tämä olisi hauskaa elämää, ellei täällä alituisesti uhkaisi nälkä ja jano, puhumattakaan intiaanien puukkojen tuottamasta vaarasta.

Josén yskä eneni.

— Ennen olen kuullut teidän puhuvan toisin, sanoi Fabian kummastuneena.

— Älkää häntä uskoko! keskeytti hänet äkkiä esiin astuva José. Älkää uskoko, että saukon ja majavan pyytäjä pitäisi kaupungissa elämisen erämaata parempana. Ettekö huomaa, että Rosenholz-parka kehnosti ilveilee? Ettekö huomaa, että hän luulottelee, että teidän kaltaisenne nuori herra pitäisi suurenakin uhrauksena Madridissa oleskelemisen hänen kaltaisensa harmaaparran seurassa?

— José, huusi jättiläinen, nousten ylös.

— Minä puhun uhallasikin, sanoi José. Ja kääntyen Fabianiin, jatkoi hän.

— Rosenholzko salpautuisi kaupunkiin! Rosenholzko menisi asumaan kivikopin tapaiseen huoneesen! Se on mahdotonta. Hän tahtoo pettää teitä, voimatta pettää itseään. Tiedättekö mitä hän kaipaa? Hänellä täytyy olla kuljettavana äärettömiä metsiä ja aavikoita. Hänen täytyy päästä kulkeminaan auringon tavoin kenenkään pysähdyttämättä.

Hän tarvitsee erämaan ilmaa, tuota tuoksujen täyttämää ilmaa, jossa toisinaan kuulee intiaanien huutoja. Ei, jatkoi hän, vanha jalopeura ei voi kuolla olkivuoteella.

— Totta, totta, huokasi kanadalainen, mutta hänen kätensä ummistaisivat silmäni.

Ja ukon pää vaipui rintaa kohden.

— Entä minä, huudahti José äärettömän tuskan liikuttamana, enkö minä ole täällä, joka olen kymmenen vuotta rakastanut sinua niinkuin veli veljeänsä, olen taistellut ja kärsinyt kanssasi?

Ja voimakkaasti puristi hän kanadalaisen alasriippuvaa kättä.

Fabian tuli hänelle avuksi.

— Kuulkaa, sanoi hän, kuulkaa minua te molemmat. Ylhäinen mies on täällä kurjasti kuollut, ahne rosvo löytänyt hautansa haluamiensa aarteiden ääressä. Mitä heillä nyt on?

Ukko loi Fabianiin liikutuksen ja hämmästyksen sekaisen katseen. Hän alkoi ymmärtää nuorukaista, uskaltamatta vielä toivoa.

— Jatka! sanoi hän vapisevalla äänellä.

— Rikkaus, jatkoi Fabian, on arvokasta ainoastaan sille, joka on sen kerännyt. Mutta mitä minä olen tehnyt? En ole elänyt teidän kanssanne käsittämättä teidän mielipiteittenne järkevyyttä. Tämä kulta tuntuisi minusta vastenmieliseltä, sillä vuodatettiinhan verta päästäksemme käyttämään sitä hyödyksemme. Sen vuoksi en siihen koske. Lapsuudessani elin ylellisyydessä, sanotte. Olen sen unohtanut, muistan vain kovat, uutterat nuoruuteni ajat. Olen ainoa suvustani, ja saan menetellä oman mieleni mukaan. Oi, isä, ystävä! Pyydän saada jäädä teidän kanssanne erämaahan, jakaa vaaranne ja yhdessä teidän kanssanne viettää tätä riippumatonta elämää, jota ei mikään muu minulle korvaisi. Sanokaa Rosenholz, sanokaa José, suostutteko?

— Suostunko! lausui José äänellä, jonka koetti tehdä karkeaksi, salataksensa mielenliikutustansa.

— Entä te, isä, mitä sanotte? kysyi hän hiljaa.

Vanha metsästäjä seisoi äänetönnä ja liikkumatta, ja kokonaan hurmaavan ilon valtaamana saattoi hän vain avata sylinsä, värähtelevällä äänellä huudahtaen:

— Poikani, Fabianini, tule syliini!

Ja nuorukainen tunsi jättiläisen syleilyn.

Uusi elo koitti Rosenholzille. Nyt vasta löysi hän lapsensa, joka ei enää luopuisi hänestä.

Vitkaan, nosti hän väkevillä käsillään Fabianin kohti taivasta, ikäänkuin äsken syntyneen lapsen, jonka isä kiittää Jumalaa, ja huudahti:

— Oi, Jumala, anna anteeksi, minulla ei ole voimia kieltää häntä.

— Vielä voitte katua päätöstänne, sanoi José Fabianille, jonka Rosenholz hiljaa laski maahan, ja joka voimakkaasta syleilystä tunsi itsensä aivan hengästyneeksi; — miettikää tarkoin, kun vielä on aikaa.

— Asian olen tarkoin miettinyt. Mitä tekisin minä oudoissa oloissa? Hetkisen halusin minä rikkautta ja kunniaa, en itselleni, vaan jakaakseni toisille. Siitäkin olen luopunut.

Rosenholz ja Fabian olivat ajatuksiinsa vaipuneina, eivätkä huomanneet, että José lähti aavikolle. Kuu oli laskemaisillaan, sen viimeiset säteet lankesivat kultalaaksoon, kun José tunkeutui laaksoa ympäröivän pensaston läpi.

Hetkisen katseli hän kultamöhkäleitä, jotka ensin olivat herättäneet hänessä niin kamaloita ajatuksia. Hän ei voinut antaa anteeksi itselleen, että hetkisen oli tällaista ajatellut, vaikka hän saattoi ylpeillä siitä, että oli ne karkoittanut.

— Vaikka Fabian ottaisikin kuinka paljon tahansa näistä rikkauksista, sanoi hän itsekseen, jää jäljelle kyllin kiusaamaan monta henkeä, jotka eivät ole niin vakavia kuin hän. Kun en voi tämän laakson aarteita hävittää, niin ainakin piilotan niiden loiston niiltä, jotka sattumalta tänne tulevat. Vastedes matkustajat kulkevat ohi tämän kullan, aavistamatta sen olemassaoloa. Siten kenties ehkäisen monta rikosta, säilytän monta sielua ikuisesta kadotuksesta.

Näin puhuessaan potkasi hän hajalleen Cuchillon viitalleen keräämän kultakasan, ja tasoitettuaan maanpinnan heitti hän Cuchillon viitan pensastoon, otti sitten puukkonsa ja leikkasi sylyyksellisen ruohoa, kahilaa ja köynnöksiä.

Nyt ei silmä voinut nähdä tuon viheriän peitteen alla olevaa kultaa, ei ainoakaan möhkäle kimallellut enää, ja ikäänkuin kuu olisi surkutellut sitä, ettei enää voinut valaista tätä luojan ihmetyötä, katosi se vuorien taakse juuri kun José oli päättänyt työnsä.

José palasi kalliolle ja istahti mäntyjen juurelle, juuri kun Rosenholz lausui Fabianille:

— Olet, lapseni, parhaiten valinnut. Rikkaus paaduttaa sydämen, kaupungin elämä pilaa ihmisen ja heikontaa ruumiin. Sinäkin, Fabian, olet leijonan sukua, ja erämaa on sellaisia varten. Sinun toimeksesi on Jumala määrännyt villien hevosien kesyttämisen, kalastelemisen joissa ja virroissa, metsästelemisen metsissä ja lakeuksilla, joilla ei ole rajoja eikä isäntiä, kilpailemisen vihollistesi kanssa viekkaudessa, heidän kanssaan taistelemisen ja sitten iltasin nuotion valon ääressä uneksimisen tähtikirkkaan taivaan alla kuunnellessasi tuulen ja puitten suhinaa, veden kohinaa.

— Kuuletteko, José! huudahti Fabian, voitteko parempaa esitellä?

— En tosiaankaan.

— Ole varma siitä, jatkoi Rosenholz, että ensimäinen saukon nahka, jonka myyt, ilahuttaa sinua enemmän kuin tuo kulta, jonka täältä olisit voinut kerätä. Opetan sinut kelpo ampujaksi, samoin kuin Josénkin, ja sitten olemme maailman onnellisimmat ihmiset. Sinä tarvitset vain hyvän pyssyn, ja ehkäpä joku antaa sen meille velaksi, lisäsi hän.

— Miksi emme siis heti lähde täältä? kysyi Fabian hymyillen.

— Otin tuolta niin paljon, sanoi José, että voimme heti maksaa pyssyn.

Ja riemuiten näytti hän Fabianille pähkinän suuruista kullanpalasta, ainoata, jonka oli kultalaaksosta anastanut, kun oli sen ihmissilmiltä peittänyt.

Samassa kun he aikoivat lähteä kukkulalta, mennäksensä sinne, mihin olivat Gayferos-raukan jättäneet, kuulivat he hevosen nelistävän aavikolla.

— Varmaankin, sanoi kanadalainen, itsekään sitä oikein uskomatta, pakenee joku meksikolaisten leiristä tännepäin.

— Jumala suokoon, ettei tulisi pahempaa, sanoi José. Minua kummastuttaa, että yö on ollut niin hiljainen, vaikka intiaaneja risteilee tässä lähellä, ja vaikka intiaaneja ahnaammat valkoiset ovat niin lähellä meitä ja tuota kirottua aarretta.

— Vait, näen ratsastajan, sanoi Fabian hiljaisella äänellä, mutta kuun laskettua on niin pimeä, etten erota, onko hän ystävä vai ei, ainakin on hän valkoinen.

Ratsastaja nelisti nopeasti eteenpäin. Hän aikoi mennä ohi etäältä, mutta käänsi äkkiä hevosensa ja nelisti kukkulaa kohti.

— Hoi, ystävä, ken olette? huusi Rosenholz.

— Ystävä, niinkuin sanoitte, vastasi ratsastaja, jonka he äänestä tunsivat Pedro Diaziksi.

— Kuulkaa, huusi hän, ja käyttäkää sanani hyödyksenne.

— Tulemmeko luoksenne? kysyi kanadalainen.

— Ei, sitten ehkä ette ehtisikään takaisin varustukseenne. Intiaanit ovat isäntiä aavikolla, lähes kaikki toverini ovat murhatut. Vaivoin pääsin itse hengissä.

— Kuulimme laukaukset, sanoi José.

— Älkää keskeyttäkö, nyt on kiire. Sattumalta tapasin roiston, jonka päästitte pakoon. Se on Baraja. Hän tuo mukanaan tänne kaksi erämaan rosvoa ja koko joukon apahia. Olen vain vähän edellä heistä, he ovat kantapäilläni. Hyvästi! Säästitte minua, kun olin vankinne, maksakoon tämä tieto velkani! Jos selviätte hengissä, niin koettakaa päästä sille paikalle, jossa punainen joki haarautuu, sillä siellä kohtaatte rohkeita miehiä, jotka…

Näkymättömän käden ampuma nuoli suhahti Diazin ohi, ja hän ei ehtinyt enempää sanoa. Kiire todella olikin.

Kun Diaz oli asian ilmoittanut, kannusti hän hevostansa ja antaaksensa ystävyksille viimeisen varoituksen ja uhitellaksensa vihollisia, huusi hän:

— Olkaa varuillanne.

Kaiku toisti vielä nämä sanat, kun Diaz pimeän suojaamana katosi erämaahan. Kaikilta tahoilta kuului susien ulvontaa.

— Intiaaneja ne ovat, sanoi Rosenholz. He ovat nähneet susien repivän tuolla olevaa hevosen raatoa ja matkivat niiden ääntä antaaksensa merkin toisilleen. Mutta nuo pirut eivät petä vanhoja metsästäjiä.

29.

INTIAANIEN VANKI.

Tämän uuden, metsästäjiä uhkaavan vaaran selittämiseksi täytyy meidän hetkeksi palata sille paikalle, johon jätimme Barajan ja kuilussa häilyvän Orochen. Säälimättä oli Baraja leikannut poikki lasson ja Orochen ruumiin olivat metsästäjät tumman varjon tavoin nähneet putoavan kuiluun.

Hämmästyneenä teostaan, ei tosin tekemästään murhasta, vaan kultamöhkäleen menettämisestä, katsahti Baraja kuiluun. Mutta liian myöhään; mitä se kerran oli niellyt, sitä se ei takaisin antanut. Se karjui kuin raivokas peto ja konnan katse näki vain pimeyttä.

Ensi kerran valitti Baraja yksinäisyyttä, johon Orochen kuoleman kautta oli joutunut. Jälkimäisen kanssa katosi toivokin tasamittaisesta taistelusta kultalaakson haltiain kanssa.

Raivo valtasi hänet. Hän päätti ajaa pois nuo kolme metsästäjää, jotka niin julkeasti olivat sanoneet olevansa kultalaakson isäntiä.

Hän poistui hitaasti ilmoittaakseen aikeensa viidelle tai kuudelle seikkailijalle ja palataksensa niiden kera. Hän ei aavistanut, että Diaz nelisti hänen takanansa. Äkkiä sattui etäinen kiväärin tuli hänen korvaansa. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.

Ampuminen muuttui kiivaammaksi.

Täynnä kauhua pidätti hän hevosensa.

Vaikka niin eteenpäin kuin takaisinkin meno oli yhtä vaarallista, päätti hän kuitenkin palata takaisin. Hän aikoi panna päätöksensä toimeen, kun hevosen nelistäminen hänen takanansa enensi hänen pelkoansa.

Sitä lisäsi vielä ääni, joka pimeässä sekaantui kavioitten kopinaan.

Pedro Diaz huusi:

— Oroche, ellen erehdy!

Barajasta tuntui ääni kuolleen huudolta, joka kutsuu toista. Konnan mieleen ei juolahtanutkaan, että Diaz oli päässyt pakoon, ja hän luuli pimeässä häntä Orocheksi; hän nelisti pois.

Ajo hänen takanaan kävi myöskin nopeammaksi ja ääni muuttui uhkaavammaksi. Ampumisesta huolimatta pakeni Baraja leiriä kohti. Vihdoinkin kääntyi hän.

— Kurja pelkuri! huusi Diaz, sulkien häneltä tien; jos vain saatan estää, et toistamiseen pakene.

Samalla hetkellä ympäröi apahijoukko ratsastajat ja vastoin tahtoansa täytyi Barajan ottaa osaa tuohon kiivaaseen taisteluun, jota aikoi välttää. Näiden kahden ratsastajan ottelun olivat leirissä taistelevat meksikolaiset nähneet.

Diaz tempasi tapparan erään intiaanin kädestä ja käytti sitä kauhealla menestyksellä. Kun vihollisten luku kuitenkin oli liian suuri, täytyi hänen paeta, ja hän palasi kultalaaksoon varoittamaan ystävyksiä heitä uhkaavasta vaarasta.

Se mies taasen, jonka vangitsemista seurasi riemuhuuto, valkoinen, joka sidottiin puuhun kuoliaaksi kidutettavaksi, oli Baraja, jolle koston hetki oli koittanut.

Hirveä rangaistus alkaisi Orochen murhaajalle. Onneton oivalsi, että hän oli joutunut vihollisten valtaan, jotka olivat vieläkin säälittömämpiä kuin hän oli ollut Orochea kohtaan, ja että armo, vieläpä vesipisarakin, jolla tuskien kestäessä sammuttaisi janoansa, kiellettäisiin häneltä.

Palavien vaunujen valossa saattoi nähdä, miten vanki kuoleman tuskan valtaamana katseli ympärilleen ja miten hän pysyi maahan vaipumatta ainoastaan sen vuoksi, että oli kiinni sidottu.

Odotettaessa Mustanlinnun merkkiä juhlan alkamiseksi, muuttivat hänen soturinsa vaunujen raudat kidutusaseiksi, kuumentaen niitä tulessa. Jotka eivät sellaisia olleet saaneet, terottivat seipäitä ja hioivat puukkojansa.

Päivän riemun oli intiaanien täydellisen voiton jälkeen päättävä vangin kidutuskuolema.

Muuan julmannäköinen intiaani astui ensin onnettoman luo ja lausui:

— Kun on koossa suuri joukko valkonaamaisia, loruavat he kuin papukaijat, ja kun he ovat sidottuina puuhun, ovat he äänettömiä kuin lohet. Uskaltaako valkoinen laulaa kuolinvirtensä?

Baraja ei ymmärtänyt villin sanoja; hiljainen valitus oli hänen vastauksensa. Toinen intiaani astui uhrin luo. Suuri, meksikolaisen puukon iskemä haava oli hänen rinnassansa; verta vuoti siitä, vaikka se oli niinillä sidottu.

Apahi kastoi sormensa vereen, veti sitten Barajan kasvoille viivan otsasta leukaan asti sanoen:

— Kasvojen tämä puoli, puolet otsaa, toinen silmä ja toinen poski ovat minun; minulla yksin on oikeus riistää siitä nahka irti, kun valkoinen vielä on hengissä.

Kun ei Baraja ymmärtänyt tätäkään kauheaa uhkausta, selitti intiaani sen hänelle espanjan kielellä.

Onnettoman veri jähmettyi suonissa.

Kolmas intiaani, esimerkin kehoittamana, astui nyt vankia ympäröivästä joukosta esiin.

— Päänahka on minun, sanoi hän.

— Sitten, lisäsi neljäs, on yksin minulla oikeus kaataa valkoisen paljastetulle pääkallolle kiehuvaa rasvaa, jota keitetään hänen veljiensä ruumiista.

Sitten jättivät he hänet hetkeksi rauhaan.

Tämän lyhyen lomahetken aikana tanssivat intiaanit niin sanotun päänahka-tanssin.

Pian kuului kiljunta, joka oli toisenlainen kuin se, mikä seuraa intiaanien iloa tai surua, sillä villi, julmin kaikista erämaan eläimistä, voi karjua vain ilossaan tai surussaan.

Kärsimättömyyden kiljunnan nämä tiikerit nyt päästivät.

Hitaasti nousi haavoitettu päällikkö, joka Antiloopin kanssa oli istunut kukkulalla, ja sanoi hetken tulleen, jolloin hänen sotilaansa tuuma tuumalta saisivat repiä saaliinsa.

Mutta Barajan hetki ei ollut vielä tullut.

Palavien vaunujen valossa näkyi äkkiä soturi, jonka puku, vaikka intiaanein, ei ollut samallainen kuin apahien. Hänen tulonsa ei kuitenkaan näyttänyt ketään hämmästyttävän; nimi "mestitsi" kuului suusta suuhun. [Mestitsiksi nimitetään valkoisen miehen ja intiaaninaisen tai intiaanin ja valkoisen naisen lapsia.]

Outo tervehti vakavasti intiaaneja ja meni vangin luo.

Tulen valo valaisi niin Barajan kasvot, että hän saattoi nähdä niitä peittävän kalman vaaleuden.

Mestitsin kasvoille kuvastui syvä halveksiminen ilman vähintäkään säälin tunnetta, mutta Baraja teki hämmästyksen liikkeen. Hän oli tuntenut tuon salaperäisen henkilön, jonka samana päivänä oli nähnyt ruuhessaan joella.

Mestitsi puhutteli Barajaa ensin englannin kielellä, jota tämä ei ymmärtänyt, sitten ranskan ja vihdoin espanjan kielellä.

Baraja päästi ilon huudahduksen.

— Voi, huudahti hän, jos pelastatte henkeni, annan teille kultaa niin paljon kuin kantaa jaksatte.

Baraja lausui nämä sanat niin vakuuttavalla äänellä, että outo näkyi kummastuvan. Hänen synkille kasvoilleen ilmestyi kiihkeä voitonhimo.

— Onko se totta? kysyi hän hehkuvin silmin.

— Herra, jatkoi Baraja, käsiään väännellen, se on yhtä totta kuin sekin, että minun tässä täytyy kuolla hirveä kuolema, ellei teidän välityksenne pelasta minua. Kuulkaa minua! Tulkaa kanssani, ottakaa kymmenen, kaksikymmentä soturia mukaanne, jos sopivana pidätte, ja ellen päivän koittoon ole vienyt teitä maailmaan runsaimmalle kultasuonelle, niin saatte valmistaa minulle vieläkin kauheampia tuskia kuin ne, jotka minua nyt odottavat.

— Jahka koetan, sanoi outo matalalla äänellä, mutta älkää sanoko enää mitään, sillä intiaanien ei tule saada tietää, mitä olette minulle ehdottanut, vaikkeivät pidäkään suuressa arvossa valkoisten kultaa. Vait, he kuuntelevat!

Villit paloivat halusta saada alottaa juhlansa; he lähenivät ja synkkää murinaa kuului.

— Hyvä! lisäsi outo ääneen intiaanein kielellä, minä ilmoitan päällikölle vangin sanat.

Näin sanoen loi hän ympärilleen käskevän silmäyksen, joka saattoi innokkaimmankin peräytymään, ja meni Mustanlinnun luo.

Päästyään kukkulalle, jossa päällikkö istui, huudahti hän:

— Älköön kukaan koskeko vankiin, ennenkuin molemmat päälliköt ovat neuvottelunsa päättäneet! Toivon säde välähti Barajan silmistä ja kun hänen kiusaajansa loivat verenhimoisen kärsimättömyyden katseita häneen, tunsi onneton, jonka kasvot olivat kääntyneet luultuun pelastajaansa, sydämensä toisinaan ilosta sykkivän, toisinaan jähmettyvän.

Molemmat päälliköt keskustelivat kauvan. Mustalintu ei näyttänyt oikein uskovan. Muuten eivät intiaanit kuulleet, mitä he lausuivat, eikä heidän liikkeistäänkään voinut selvää saada.

Mestitsi viittasi Sumuvuorille, tehden kädellään kaaren, joka varmaan merkitsi, että täytyi mennä niiden yli. Sitten hän molemmilla käsillään piirsi ympyrän, ehkäpä suurta aavikkoa merkitäksensä, viittasi leirissä tapettuihin hevosiin, ja matki hevosen juoksua.

Mustalintu epäröi kuitenkin vielä, kun Baraja, jonka silmät ahmivat puhujain liikkeitä, näki puolustajansa muuttuvan surumieliseksi ja kuiskaavan jotain Mustanlinnun korvaan.

Tyyneydestään huolimatta ei intiaani saattanut olla vavahtamatta, eikä myöskään voinut pidättää raivon tulta, joka näytti iskevän hänen silmistään. Vihdoin lisäsi mestitsi ääneen, jotta kaikki kuulivat:

— Mitä on tuo pelkuri jänis — hän osoitti vapisevaa vankia — rohkeasydämisen, rautajäntereisen miehen rinnalla, jonka jätän käsiinne. Kun aurinko on kolmesti noussut, yhtyvät Punakäsi ja Bastardi Mustaanlintuun Bisonjärven luona sillä paikalla, jossa Gila yhtyy Punaiseen jokeen. Siellä saavat apahit hevosiakin, joita valkoiset metsästäjät ovat heille pyydystäneet. Ne saavat apahit kadottamiensa sijaan. Siellä on myöskin se, joka… Mustalintu keskeytti hänet tässä tarttuen puhujan käteen.

Kauppa oli tehty.

Sitten astui outo vitkaan kukkulalta ja loi ylpeän ja vakavan katseen toiveissaan pettyneihin intiaaneihin. Vihdoin otti hän puukkonsa ja katkaisi nuorat, joilla Baraja oli sidottu.

Kuuntelematta Barajan puolittain mielettömiä kiitoksia vei hän hänet syrjään ja lausui ylpeällä ja uhkaavalla äänellä:

— Älä leiki minun herkkäuskoisuudellani. Eräs toveri odottaa minua tuolla — hän viittasi Sumuvuorille — ja sitä paitsi otan mukaani yksitoista intiaanisoturia.

— Voi, huudahti Baraja, ne eivät riitä. Aarretta vartioipi kolme miestä, joista kaksi on oikein kauhistuttavia. Heidän pyssynsä ei milloinkaan vie ohi heidän valitsemastaan maalista.

Röyhkeän ylpeyden hymy ilmestyi oudon huulille.

— Ei Punakäsi enkä minäkään ole milloinkaan turhaan tähdännyt vihollista, vaikkei hänen ruumiistaan ole näkynyt enempää kuin maissinjyvän kokoinen pilkku, sanoi hän raskaaseen pyssyynsä viitaten. Haukka on sokea ja hidas meihin verraten.

Intiaanit lähtivät kullanetsijäin palavasta leiristä. Joukkonsa päävoiman kanssa lähti Mustalintu haavastaan huolimatta Bison-järvelle.

Toisia teitä kulkivat hänen kostonsa lähetit. Antiloopi lähti sille paikalle, jossa joki haaraantuu, etsiäksensä metsästäjäin jälkiä. Mestitsi ja Baraja lähtivät taasen kahdentoista intiaanin kanssa kultalaaksoon.

30.

YSTÄVYKSIEN PUOLUSTUSTUUMAT.

Diazin tuoma ilmoitus hämmensi metsäsissin tulevaisuuden aikeet. Surulliselta enteeltä tuntui hänestä se. Hän ja Fabian olivat vaiti; José vihelsi marssia.

Kanadalaisen aavistukset olisivat varmaan olleet synkemmät, eikä Josékaan olisi ollut niin välinpitämätön vaarasta, jos Diaz olisi voinut ilmoittaa heille, että vihollisten joukossa oli kaksi peljättävää vastustajaa.

Metsästäjäin aavistamatta olivat Barajaa vankina pitävät kaksi rosvoa piilottaneet ruuhensa tuohon maanalaiseen kanavaan, joka järvestä meni Sumuvuoren alitse.

Nämät rosvot olivat isä ja poika.

Toista olemme jo sanoneet mestitsiksi. Siksi sanoivat häntä meksikolaiset ja apahit, mutta ranskalaiset metsästäjät Kanadassa ja Mississipin aavikolla bastardiksi (äpäräksi). Hän oli retkeillyt kaikki nämä aavikot ja oli laajalta tunnettu.

Isää sanottiin Punakädeksi, eikä kukaan paitsi ehkä hänen poikansa, ollut niin pelätty kuin hän. Säälimättömän sydämen taipumattomaan raakuuteen ja järkähtämättömään rohkeuteen yhtyi heissä vielä se etu, että he sujuvasti puhuivat englannin, ranskan, ja espanjan kieltä, sekä noita monia intiaanimurteita. Tulemme muuten lähemmin tuntemaan nämä miehet, joita milloin valkoisten tai intiaanien ystävinä, milloin vihollisina molemmat yhtä paljon pelkäsivät.

Tuo jotenkin kylmä tapa, jolla Mustalintu ja hänen soturinsa ottivat hänet vastaan, mestitsin ylpeä esiintyminen ja vangin vapauttaminen antavat käsityksen siitä salaperäisestä ja mahtavasta vaikutuksesta, joka hänellä oli intiaaneihin.

— No, sanoi José, lakaten viheltämästä, kun hänen toverinsa olivat ahkerassa työssä, vahvistaen illalla tekemäänsä varustusta — enkö ollut oikeassa sanoessani, että yön viettäminen täällä on vaarallista? Nyt olemme pinteessä.

— Entäpä sitten! sanoi Fabian rohkealla maltilla, joka seurasi hänen äskeistä epäröimistään; eikö elämämme olekin loppumaton jakso taisteluita, ja eikö ole sama, taistelemmeko täällä vai muualla?

— Minulle ja Josélle se on sama, lausui kanadalainen surullisesti, mutta sinun tähtesi, Fabian, toivoin, tahtomatta sentään kokonaan luopua metsäelämästä, ettemme olisi näin yksinäisiä, sillä se enentää vaaroja. Aikomukseni oli liittyä niihin kansalaisiini, jotka harjoittavat laivaliikettä ylisellä Missourilla, tai myöskin teidän kanssanne antautua vuorimetsästäjäksi Oregonin piirissä. Siellä on aina satojen toverien joukossa, ja vaikka onkin etäällä kaupungista, ei tarvitse peljätä mitään, kun vain on kunnollinen ja varova johtaja, jollaisia siellä kyllä on.

— Pelkään, lausui José lyhyen äänettömyyden päästä, ettei tätä paikkaa olekaan niin helppo puolustaa kuin alussa luulin. Tuolta kukkulalta voidaan pitää meitä ahtaalla ja ampua meitä.

— Sumussa olemme niille roistoille, jotka sinne asettuvat, yhtä näkymättömiä kuin hekin meille. Katso, täälläkin olemme taajan sumun peitossa, jonka kuitenkin aurinko poistaa; mutta se ei voi poistaa tuota kukkulaa ympäröivää sumua.

— Olet kyllä oikeassa, vastasi José, mutta kun sumu muutamiksikin minuuteiksi hälvenee, olemme me maalitauluina.

— Me olemme Jumalan huomassa, sanoi Fabian.

— Niin ja apahien, tai toisin sanoen todellisten perkeleitten.

Metsästäjät oivalsivat, että heidän elämänsä voi riippua siitä seikasta, hajoittaako tuuli hetkeksikään vuorta peittävän usvan, mutta kun hyökkäys saattoi piankin alkaa, eivät he ehtineet etsiä toista paikkaa.

— Voi, huudahti José, mieleeni juolahti ja tahdon… mutta vait, tuolla liikkuu joku.

Vuorelta irtaantunut kivi vieri samassa jyristen laaksoon.

— Ne roistot ovat kukkulalla, kuunnelkaamme, sanoi kanadalainen.

Kuiluun syöksyvän vesiputouksen kohina oli ainoa ääni, minkä he kuulivat.

— Niitä piruja on kukkulalla ja aavikolla, sanoi José, mutta minun täytyy mennä alas, täyttääkseni aikeeni. Teen sen teidän pyssyjenne turvissa, olkaa siis varuillanne!

Kanadalainen oli tottunut järkähtämättä luottamaan toverinsa rohkeuteen ja usein koeteltuun neuvokkaisuuteen, samoin kuin Josékin järkähtämättä luotti Rosenholziin. Jälkimäinen ei siis pyytänyt toveriltaan mitään selityksiä.

Fabian ja Rosenholz nojasivat toisen polvensa maahan, ollen valmiina tarpeen tullessa laukaisemaan.

José liukui jyrkkää rinnettä alas ja katosi hetkeksi pimeään; pyssynsä oli hänellä mukanaan.

Rosenholz ja Fabian olivat hieman levottomia toverinsa puolesta, mutta pian näkivät he hänen ryhtyvän kiipeämään ylös. Hänellä oli kädessään Cuchillon paksu villaviitta.

— Sepä oli kelpo tuuma, sanoi Rosenholz, käsittäen Josén aikomuksen.

— Niin, jos yhdistämme tämän ja Fabianin viitan, niin on niistä suoja, jonka takaa ei yksikään luoti voi meitä saavuttaa, niin ainakin luulen. Molemmat viitat kiinnitettiin mäntyjen väliin ja niiden paksut, alaslaskeutuvat poimut olivat suojana, johon pyssyn luoti pysähtyi.

— Tältä puolen ei meillä ole mitään peljättävää, sanoi José tyytyväisenä hieroen käsiään, ja tuolla taasen nuo latomamme kivet antavat riittävän suojan.

— Voimme siis tyynesti odottaa vihollista ja antautua keskusteluihin hänen kanssaan, jos hän haluaa, sanoi Fabian.

— Nyt jo saatan kertoa teille koko heidän hyökkäyssuunnitelmansa, sanoi José sellaisen sotapäällikön varmuudella, joka ennakolta tuntee vihollisen liikkeet.

— Antaapa kuulua! sanoi Fabian hymyillen Josén kylmäverisyydelle, samalla kun tämä aivan tyynesti laskeutui viittojen taakse ja katseli sumussa välkkyviä tähtiä.

— Aivan kernaasti, mutta laskeutukaa ensin alas samoin kuin minäkin, sinä Rosenholz myöskin, sillä sinä olet paljon leveämpi maalitaulu kuin tämä mänty.

Molemmat tottelivat äänetönnä toveriansa, eikä aavikolta voinut nähdä enää muuta kuin hevosen rungon piirteet, pylväiden päässä liehuvat ihmishiukset ja tummat pitkäoksaiset männyt, jotka varjostivat näitä synkkiä voitonmerkkejä.

— Ensinnäkin — sanoi José — on aivan kummallista kun Baraja, opastaessaan tänne meksikolaiset seikkailijat, jotka luultavasti ovat mukana, samoin kuin intiaanikuljeksijatkin, hän tuo ne tänne samaa tietä, jota itsekin kulki meitä paetessansa, siis kukkulain yli. Mutta tuolla niitä johtavalla roistolla on varmaan toinenkin syy, miksi ei saapunut aavikon poikki. Jos on totta, että hän syöksi uskollisen toverinsa tuonne kuiluun saadaksensa suuremman osan saaliista, niin hän ei varmaankaan ilmaise aarteen olemassaoloa uusille liittolaisilleen. Hän pelkäsi, että he keksivät hänen saaliinsa, jos hän toisi heidät aavikon kautta. Näyttää melkein siltä, lisäsi José hetken vaitiolon perästä, kuin olisi luoja kehoittanut minua peittämään aarteen ruoholla ja oksilla. Mutta palaan hyökkäyssuunnitelmaan. Nuo roistot nousevat siis meitä vastapäätä oleville kukkuloille, ja sieltä he tappavat meidät toisen toisensa jälkeen, murhataksensa sitten toisensa, kun ryhtyvät jakamaan perintöämme. Jos vihollisuuksia syntyy, lausui hän vihdoin vilkkaasti, täytyy meidän ensimäiseksi antaa tuolle Baraja-roistolle pieni muistutus.

Metsästäjäin joukossa oli yksi, joka ei ollut lähimaillekaan niin tyyni ja huoleton kuin entinen rajavartia.

Se oli Rosenholz.

Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin hän toiveittensa mukaan olisi saanut viettää loppuikänsä erämaissa kasvattipoikansa kanssa, pelottivat häntä ensi kerran erämaan vaarat. Gilajoen saarella hän ei rohkeuttansa menettänyt, vaikka olikin synkkämielinen ajatellessaan Fabiania uhkaavaa vaaraa. Nyt näytti hänen rohkeutensa kokonaan kadonneen.

Metsästäjäin vielä neuvotellessa, miten voisivat pelastua tästä uhkaavasta vaarasta, ulvoivat sudet hevosen raadon ympärillä. Äkkiä muuttui niiden ääni valittavaksi. Metsäsissi käsitti tämän.

— On mieletöntä ajatellakin, ettei aavikolla olisi intiaaneja. Kuule vain, kuinka sudet ulvovat tuon raadon ympärillä, jonka luo eivät uskalla mennä. Heidän ulvonnastaan huomaan, ja voinpa lyödä vetoakin siitä, että pari intiaania on raadon takana. Kanadalaisen tätä lausuessa meni José entiselle tähystyspaikallensa.

— Olet oikeassa, sanoi hän alaspäin katsoen, näen heidän makaavan siellä suullaan. Voi, jospa saisin seurata omaa päätäni… mutta sama se,… ehdotan vieläkin, että vihollisuuksien syntyessä annamme Barajalle muistutuksen.

— Siitä ei mitään tule, sanoi kanadalainen. Varmaankaan he eivät halua henkeämme, vaan ainoastaan saalista.

— Sitä en epäilekään, mutta valkoisilla on kaikkialla, missä intiaaneja on, vihollisia, jotka janoovat enemmän verta kuin kultaa.

Kun kuitenkin oli luultavaa, että Baraja, jonka liittoa apahien kanssa kanadalainen ei voinut täysin selittää, ainoastaan runsaan saaliin toivolla oli saanut heidät tähän hyökkäykseen, luuli Rosenholzkin voivansa kultalaakson aarteilla tyydyttää tämän voitonhimon. Kelpo kanadalainen tahtoi sen vuoksi tyynesti odottaa, kunnes viholliset vihdoinkin ilmaisisivat itsensä muulla tavoin kuin hurjalla karjunnalla.

Toverien siten vaihtaessa arveluitaan intiaanien aikomuksista iloitsi Baraja, kun oli pelastunut niin uhkaavasta vaarasta. Aluksi aikoi hän johtaa mestitsin kultalaaksoon ja jättää hänelle aarteet, mutta vähitellen saattoi voitonhimo hänet toisen tuumaan: hän nimittäin aikoi pettää mestitsin ilmoittamalla, että aarre oli metsästäjäin puolustamalla kukkulalla.

Mestitsi tyytyi tähän ilmoitukseen, eikä aavistanutkaan siihen kätkettyä ansaa.

Baraja mietti juuri, mitä hänelle seuraisi tästä uudesta petoksesta, kun hänen opastamaansa osastoon yhtyi mestitsin isä, julma Punakäsi.

Tämä neuvotteli poikansa kanssa eräässä pensastossa, jonka luo Diaz oli sattunut pysähtymään. Tämä pysyi hiljaa ja kuunteli heidän keskusteluansa. Kuulemastansa käsitti hän, että mestitsi aikoi ryöstää kartanonomistaja Augustin Penan tyttären, joka isänsä kanssa oli Puhvelijärven rannalla, mutta että he ensin aikoivat hyökätä kultalaaksossa olevien metsästäjäin kimppuun. Tämä saattoi Diazin varoittamaan metsästäjiä ja sitten ratsastamaan Puhvelijärvelle ilmoittamaan don Augustinille häntä uhkaavasta vaarasta. Rosvot eivät aavistaneetkaan Diazin läsnä-oloa ja jatkoivat Barajan johdolla huoletonna matkaansa. Pian keksivät he ruohostossa metsästäjäin jäljet. Intiaanien seuratessa näitä ja hajautuessa aavikolla poikkesivat Baraja ja molemmat rosvot Sumuvuorten rinteellä olevalle kapealle polulle. Pian olivat he vastapäätä hautakukkulaa, mutta eivät sumussa voineet nähdä vihollisiansa.

Bastardi meni vesiputoukselle, mutta Punakäsi jäi vartioimaan Barajaa ja teki tulen siten pettääksensä vihollisensa.

Heidän etsiessä paikkaa, josta he tehokkaimmin voisivat hyökkäyksen alottaa, luulotteli Rosenholz yhä vain, että he halusivat kultalaakson aarteita.

Äkkiä huomasi José hevosen raadon luona olevat intiaanit. Hän ei erehtynyt, sillä hänen huudahtaessansa hypähtivät molemmat ylös ja katosivat pienen kukkulan taakse.

Tämä näky palautti Rosenholzin masentuneen rohkeuden. Hän nousi ylös molempine tovereineen ja he päästivät, niinkuin pelottomain soturien tuleekin, rajun sotahuudon. Intiaanit vastasivat tähän aavikolta ja vuorilta. Sudet pakenivat peljästyneinä.

Päivä koitti.

Auringon ensimäiset säteet sammuivat Sumuvuorten usvaan, mutta aavikon hiekka kimalteli kullalta heloittavana, purppuraloiste heijasti kallioilta, ja puunlatvat pudistivat päältään sumuverhon.

31.

MOLEMMAT ERÄMAAN ROSVOT.

Piiritetyt ryhtyivät heti tekemään loppuvalmistuksia taisteluun. Kuivaa ruutia kaadettiin sytytinreikiin ja niukka muonavarasto tarkastettiin. Sitten he laskivat ruutisarvensa, luodit ja muonavarat paikalle, jossa niitä suojelivat levitetyt viitat, ja peittivät vielä kaikki kivillä suojellaksensa niitä vihollisen luodeilta.

Kun nämä toimet olivat tehdyt, laskeutuivat kanadalainen ja Fabian pyssy kädessä, katse kiinnitettynä vastapäätä oleviin kukkuloihin, pystytettyjen kivien taakse. José kumartui mäntyjen luo. Siten odottivat he vihollisuuksien alkamista.

Mestitsi oli heti huomannut, että vastapäätä oleva kukkula oli edullisin, ja heti miehittänyt sen.

Baraja oli epäillen ja vavisten seurannut häntä sinne, sillä hän tiesi, että kultalaakso oli aivan tämän kukkulan alla; mutta hän kummastui suuresti nähdessään tuntemattoman käden peittäneen aarteen.

Taasen iloitsi hän siitä, että hänen viekkautensa oli onnistunut, ja rupesi jo miettimään, miten menettelisi hankkiaksensa osan aarteesta ja antaaksensa sen mestitsille, ilmaisematta koko aarteen olemassaoloa.

Punakäsi ja Bastardi katselivat levottomasti intiaanien hitaita hyökkäysvalmistuksia, ja näiden asettuessa kukkulalla kasvavain tiheiden pensasten ja kerättyjen risukimppujen taakse löi mestitsi pyssynsä perän maahan ja kiroili heidän vitkastelemistaan. Kun he vihdoinkin olivat ehtineet valmistautua, loi hän Barajaan katseen, joka sai tämän vapisemaan, ja sanoi:

— Ja mitä sinä, konna, aijot tehdä, täyttääksesi lupauksesi?

Baraja ei tiennyt mitä vastaisi. Sen hän vain tiesi, että oli ottanut sakaalin osan, kun tämä yhtyy tiikerien kanssa pyydystämään.

Kuitenkin koki hän näyttäytyä niin tyyneltä kuin mahdollista oli, muistaen, että hänen henkensä oli jonkun arvoinen Punakäden ja mestitsin silmissä ainakin siihen asti, jolloin hän oli lunnaansa suorittanut.

— Teidän armonne, sanoi hän, käsittänee, etten kevytmielisesti saata panna henkeäni vaaraan.

— Jää sitten näiden kallioitten taakse, sanoi mestitsi, halveksivasti kääntäen hänelle selkänsä.

Sitten puhui hän hetkisen isänsä kanssa murteella, jota ei yksikään läsnäoleva ymmärtänyt.

Tämä lyhyt keskustelu tapahtui kallioiden välisessä syvennyksessä. Tässä, jonka yläsyrjällä kasvoi tiheitä pensaita, olivat intiaanit. Heidän päänsä olivat alempien oksien tasalla, ja vaikka vastustajat olivat heitä korkeammalla, saattoivat he kuitenkin, itse suojassa ollen, käyttää hyväksensä vähintäkin liikettä, jolla vihollinen paljasti itsensä heidän tulellensa.

Isä ja poika kiipesivät rinteelle ja kohottivat toisen kätensä pensaitten yli, itseänsä näyttämättä.

— Olkaa varoillanne, sanoi José mäntyjen takaa, vihollisuudet tai keskustelut alkavat nyt; näen kaksi kättä kohouvan pensaitten takaa ja heiluvan edestakaisin aivan kuin rauhan merkin. Mutta mitä näen? Noissa käsissä ei ole rauhan piippua… ja niitä peittävät vaatteet eivät ole apahien… Keitten kanssa olemme tekemisissä?

Josén nopeasti lausuttua nämä sanat, keskeytti hänet kova ääni:

— Ken teistä, sanoi ääni, on se, jota intiaanit kutsuvat Lumivuorten kotkaksi?

— Mitä tämä on? mutisi Rosenholz; ja ken noista roistoista osaa englannin kieltä?

Ja kun Rosenholz ei vastannut, kuului ääni uudelleen:

— Ehkäpä Lumivuorten kotka ymmärtää ainoastaan sitä kieltä, jota Kanadassa puhutaan.

Ja ääni toisti kysymyksen ranskaksi. Rosenholz vavahti.

— Tämä on arveluttavampaa kuin luulinkaan, jatkoi kanadalainen niin hiljaa, että ainoastaan José saattoi kuulla häntä; heidän joukossaan on valkoinen.

— Valkoinen roisto, joka on yhtynyt punaisiin konniin, sanoi José, — ne ovat aina pahimpia.

— Mitä Kotkalta tahdotaan? kysyi Rosenholz, samoin ranskaksi, muistaen Mustanlinnun hänelle antaman nimen.

— Näyttäytyköön tai kuunnelkoon, ellei hän uskalla esiintyä.

— Ja ken takaa, etten tule katumaan, jos esiinnyn?

— Me tahdomme osoittaa luottamusta, sanoi ääni.

— Mitä hän sanoo? sanoi José.

— Että näyttäytyisin ja…

Rosenholz vaikeni, nähdessään kaksi omituista olentoa, joitten päät äkkiä kohosivat pensaston takaa. Hän tunsi miehet, joitten verinen ja kauhea maine ei ollut ainoastaan tullut hänen korviinsa, vaan jotka sattuma jo toisen kerran toi hänen tiellensä. Jo ensimäinen kohtaaminen oli ollut hänelle onneton.

Nähdessään nämä kaksi miestä, jotka taasen seisoivat hänen edessään, valtasi pelottaman metsäsissin tuskallinen, outo tunne; Fabian oli mukana — ensi kerran pelko valtasi Rosenholzin, hänen rautajäntereensä vapisivat kuin metsäköynnökset, joita ei tavallinen tuuli saa liikkeelle, mutta jotka myrskyssä tärisevät.

— Punakäsi ja Bastardi! Tunnetko heitä? kysyi hän Josélta.

José myönsi. Hän tunsi olevansa yhtä hämmästynyt kuin Rosenholzkin.

— Älä näyttäydy, sanoi hän; kaikille, jotka kohtaavat heidät, on se surun päivä.

— Aijon kuitenkin näyttäytyä, sanoi Rosenholz, muuten levitettäisiin huhu, että pelkään; sinun täytyy pitää tarkoin silmällä pensaitten joka lehteä ja tarkoin huomata noitten miesten liikkeet.

Tätä sanoessaan nousi Rosenholz ylös. Hänen kirkas, tyyni katseensa osoitti, että pelko omasta puolesta oli tuntematon vieras hänen sydämessään.

Punakäden ulkomuoto oli vastenmielinen. Hän oli pitkä laiha ukko, iho tiilen karvainen, terävät silmät eri kokoiset. Valkuainen oli täynnä veripilkkuja, nenä oli vinossa hänen kulmikkailla kasvoillaan, ja kaikki hänessä ilmaisi täyttä rosvoa. Hänen pitkät, valkoiset hiuksensa, jotka ennen olivat olleet tulipunaiset, olivat intiaanien tapan saukonnahkaisilla hihnoilla solmitut päälaelle. Jonkunlainen hirvennahasta tehty, erivärisillä nauhoilla koristettu paita ulottui aina polviin saakka; sen alta näkyivät pienillä kulkusilla ja tupsuilla koristetut nahkasäärystimet. Jaloissa oli hänellä kaikenvärisillä lasihelmillä koristetut, vihreät mokkasiinit. Toisella olkapäällä oli keltainen vaippa. Nahkavyö oli kireään uumille vedetty, punaisessa olkanauhassa riippui tappara, pitkä puukko ja intiaanilaisen piipun kotelo.

Bastardi ei ollut isänsä näköinen ja vaikka hänen silmänsä ilmaisivatkin yhtä paljon julmuutta, ei hänen kasvojensa intiaanilainen muoto osoittanut isässä silmiinpistävää roistoutta.

Mestitsi oli isäänsä pitempi ja tanakampi. Hän oli perinyt tuon äärettömän voiman, jota vanhuus ei ollut vielä riistänyt isältä.

Mestitsissä oli jotain, joka samalla muistutti tiikeriä ja leijonaa. Isä sitä vastoin näytti Bengaalin tiikeriltä, joka on ottanut sakaalin luonteen.

Mestitsin vahva, musta tukka oli samoin kuin isänkin sidottu päälaelle, mutta ei hihnoilla, vaan tulipunaisilla nauhoilla, jollaisia toisinaan nähdään hevosten harjoissa. Hänen metsäpukunsa oli saman kuosinen kuin isänsäkin, ja punaisesta kankaasta; siinä oli runsaasti koristuksia, jollaisilla nuori intiaani kokee persoonallista sulouttaan lisätä.

Hänen olallaan oli pitkä pyssy, jonka pää oli täynnä kiiltäviä vaskinauloja ja punamaalilla koristettu.

Sellainen oli noitten molempien erämaan rosvojen ulkomuoto.

— Mitä Lumivuorten kotkalta tahdotaan, koska minua on sillä nimellä mainittu? kysyi kanadalainen tyynesti.

— Ho ho, lausui Illinoisin rosvo ilkeällä hymyllä; minusta tuntuu kuin jo kerran ennen olisimme kohdanneet toi emme ja ellei muistoni petä, niin ei kanadalainen metsäsissi olisi saanut pitää hiuksiansa ilman…

— Ilman kelpo iskua pyssyn perästä, jonka mainio päänne varmaan myöskin muistaa, lisäsi José, sekaantuen tuohon ranskankieliseen keskusteluun.

— Oletteko tekin siellä? sanoi rosvo.

— Niinkuin näette, vastasi José, kylmyydellä, jonka vastakohtana olivat hänen vihasta hehkuvat silmänsä.

— Se on sama mies, jota intiaaniveljeni nimittävät Matkijalinnuksi, sanoi Bastardi.

José, jonka kiivas mieli oli kuohuksissa, loi leimuavan katseen mestitsiin ja avasi jo suunsa antaaksensa äkäisen vastauksen, kun Rosenholz pyysi häntä olemaan vaiti.

Kanadalainenkin tunsi kärsivällisyytensä olevan lopussa.

— Olen noussut kuulemaan rauhan sanoja, ja nyt jo poistuvat Punakäden ja Bastardin kielet kauvaksi siitä, lausui hän vakavasti.

— Monta sanaa ei tarvita, sanoi amerikalainen. Puhu poikani!

— Suuri aarre on hallussanne, sanoi mestitsi. Teitä on ainoastaan kolme, mutta meitä on viisi vertaa enemmän, meidän täytyy saada se aarre. Sitä tahdomme.

— Suoraan asiaan, vaikka hävyttömästi, tuumaili José. Saa kuulla, mitä Rosenholz vastaa.

— Hm, sanoi Rosenholz, millä ehdolla tahdotte saada aarteen?

— Ehdolla, että te heti poistutte täältä.

— Aseinemme ja tavaroinemme?

— Tavaroinenne, mutta ilman aseita, vastasi mestitsi, hyvin tietäen, että hänen lupauksestaan huolimatta olisi sitten helppo jättää metsästäjät intiaaneille.

— Elleivät nuo roistot tahtoisi henkeämme, niin he empimättä antaisivat meille aseemme, kun heitä on niin paljon, kuiskasi José.

— Se on päivän selvää, mutta jahka tempaan naamarin noitten rosvojen kasvoilta, sanoi Rosenholz matalalla äänellä.

Sitten lausui hän kovasti, mestitsiin kääntyen:

— Eivätkö riitä ne aarteet, jotka teille luovutamme? Mitä hyödyttäisi kolme pyssyä viittätoista soturia?

— Ette sitten voisi meitä vahingoittaa. Kanadalainen kohautti olkapäitään.

— Tuo ei ole mikään vastaus, sanoi hän. Te olette tekemisissä miesten kanssa, jotka kuulevat kaikki, jotka eivät pelkää uhkauksia, ja joita ei petollisilla sanoilla houkutella. Meidän täytyy heti saada selko, mihin voimme luottaa, lisäsi hän toveriinsa kääntyen.

Nyt puuttui vanhempi roisto puheeseen.

— Hyvä, sanoi hän, ilkeästi irvistäen, Bastardi suopeudessaan unohtaa yhden ehdon.

— Minkä sitten?

— Että teidän täytyy antautua meidän armoillemme, sanoi mestitsi.

— Anna minun vastata noille valkoruumiisille intiaanikoirille, kyykäärmeille, sanoi José, nyhjäisten Rosenholzia.

— José, lausui kanadalainen vakavasti, aina siitä alkaen kun minä olen edesvastuussa kasvattipoikani hengestä, on minulla pyhä velvollisuus täytettävänä ja jos onnettomuus sattuisi, tahdon esiintyä puhtaana Jumalan edessä. Älkäämme siis niin nopeasti asiaa ratkaisko.

Ja Rosenholz loi Fabianiin, joka tarkoin seurasi kaikkia liikkeitä, katseen, joka ilmaisi koko hänen isällisen hellyytensä. Ystävällinen hymy palkitsi tämän katseen.

— Hyvä, alotti kanadalainen, puhukaa, niinkuin pelottoman soturin ja kristityn tulee. Mitä meiltä tahdotte? Kuinka aijotte vankejanne kohdella?

Mutta Bastardi halusi vain puolittain ilmaista aikeensa. Vaikka hän piti melkein varmana, että hän saavuttaisi tarkoitusperänsä, halusi hän kuitenkin säästää, ellei verta niin aikaa, ja hän toivoi mielettömyydessään, että soturit suostuisivat vankeuteen ennen kuolemaa, josta ei heitä mikään pelastaisi.

— En tosiaankaan tiedä, miten teitä kohtelisin, lausui hän, mutta Mustalintu, jonka sotureja on mukanani, tahtoo välttämättömästi teidät ja olenkin kunniani kautta luvannut teidät hänelle.

Vastauksessaan käytti mestitsi intiaanilais-espanjalaista murretta, ja hänen viimeisiä sanojaan lausuessaan näkivät metsästäjät pensastossa silmiä, jotka hehkuivat kuin tiikerin.

— Sitä arvelenkin, sanoi Rosenholz, ja mitä Mustalintu meillä tekisi?

— Sen tahdon sanoa teille, sanoi mestitsi kääntyen intiaaniin. Mitä tekisi Mustalintu Kotkalla, Matkijalinnulla ja etelän soturilla? Vastaa hiljaa, veljeni.

— Kolme seikkaa, vastasi apahi. Ensin tulisi heidän koirien tavoin olla hänen majassaan, sitten kuivaisi hän nuotionsa ääressä heidän päänahkansa ja lopuksi antaisi hän heidän sydämensä soturiensa syötäväksi; sillä he ovat urhoollisia miehiä ja heidän rohkeutensa siirtyy niitten sydämiin, jotka ovat maistaneet heidän sydäntänsä.

— Hyvä, sanoi mestitsi, tarkoin kuunneltuaan intiaanin sanoja, mestitsi kertoo nämä sanat heille.

Kääntyen Rosenholziin koki hän hymyillä. —

— Suuri intiaanipäällikkö, lausui hän englannin kielellä, jota ei Fabian ymmärtänyt, vakuuttaa vangeillensa ystävyyden, jollaista rohkeille tulee osoittaa; hän lupaa heille parhaat metsästysmaat ja kauniimmat naisensa.

— Hyi, Rosenholz, huudahti José, on häpeäksi kuunnella tuota roistoa; etkö huomaa, että hän pilkkaa suoruuttasi?

— Mitä sanoo Matkijalintu? kysyi vanha rosvo.

— Hän sanoo, vastasi José, että hän tahtoo olla yhtä jalomielinen ja lupaa teille: sinulle uuden iskun pyssynsä perästä, pojallesi puukon piston rintaan ja hänen petollisen kielensä korpeille.

— Ah! huudahti Bastardi hammasta purren ja ojensi nopeasti pyssynsä.

Rosvo unohti lupauksensa vangita metsästäjät elävänä.

Ei José eikä Rosenholz olisi ehtinyt kumartua alas ja toinen heistä olisi ollut mennyttä, kun heidän pyssynsä oli syrjässä, ellei samassa olisi ammuttu laukausta heidän takaansa ja mestitsi alkanut horjua.

Ampuja oli Fabian.

Onnettomuudeksi ei hänen pyssynsä kantanut pitkälle, joten hänen luotinsa kadotti voimansa mestitsin vaippaan.

Bastardi horjahti kuitenkin luodin sattuessa häneen ja olisi syössyt kultalaaksoon, jossa Rosenholz pian olisi hänet lopettanut, ellei hänen isänsä olisi tarttunut häneen.

Voimakkailla käsillään kantoi hän hänet rinteeltä pois.

Samalla kuin rosvot, katosivat intiaanitkin pensaitten taakse.

32.

HYÖKKÄYS JA PUOLUSTUS.

He olivat hankalassa asemassa. Taistelu oli välttämätön ja uhkasi muuttua tuliseksi ja katkeraksi, mutta ystävykset, joitten vastustajat olivat paljon lukuisemmat, saivat luottaa vain itseensä ja hyviin aseisiinsa. Näitäkään he eivät saaneet liian usein käyttää. Sitäpaitsi oli heillä vain hiukkasen muonavaroja. Tämän vaaran uhatessa liittyivät he sitä lujemmin toisiinsa.

Hetkiseksi vain uhkaavan vaaran pelko valtasi näitten urhojen sydämen; sitten päättäväisyys ja järkähtämätön rohkeus paisutti heidän rintaansa, ja tarkoin harkitsivat he kaikki käytettävinä olevat puolustuskeinot.

Järkähtämätön ystävyys yhdisti Josén ja Rosenholzin; se oli syntynyt kymmenen vuoden yhteisissä taisteluissa ja vaaroissa. Atlannin rannoilta Tyynen meren rannoille asti olivat molempien metsästäjäin pyssyt samalla kertaa pamahtaneet; epälukuisissa tuimissa taisteluissa olivat he toistensa rinnalla seisoneet, jakaen ilot ja surut. Nälkä ja jano, joka rikkoo vanhempain ja lasten välin, ei ollut voinut katkaista heitä yhdistäviä siteitä, vaan keskenänsä olivat he jakaneet viimeisen vesipisaran, viimeisen ruoan tähteen. Sellaista ystävyyttä voipi ainoastaan erämaassa tavata.

Sumussa loistava tuli herätti kanadalaisen huomion.

— Tuo valo ei miellytä minua, sanoi hän. Vaikka viitat tällä puolen suojelevatkin meitä riittävästi, on kuitenkin hieman värisyttävää, kun tietää olevansa luotien uhkaamana takaakin päin. Nuo roistot varmaankin tahtovat kääntää huomiomme hyökkäyksen alkukohdasta pois. Kukkuloita peittävä usva ei estä intiaaneja lähettämästä luotituiskua päällemme.

— Olet oikeassa, sanoi José. En luule, että tuo vanha rosvo ja hänen poikansa ovat sitoutuneet jättämään meidät aivan vahingoittumattomina Mustallelinnulle, vaan tilaisuuden sattuessa koettavat he varmaankin pirullisella taidollaan murtaa olkapäämme tai katkaista kätemme tai jalkamme.

— Tänne, Fabian, jatkoi Rosenholz, tässä on sinun paikkasi. Pidä tarkoin varalla tuota nuotiota ja kohdista pyssysi sinnepäin. Heti kun sumussa näet pyssyn väläyksen, täytyy sinun vapisematta ja rohkeasti lauaista pyssysi sitä paikkaa kohti, jossa näet tulen leimahtavan sytytinreiästä.

Rosenholzin määräyksen mukaan asettui Fabian viittojen taakse ja ojensi pyssynsä ylöspäin.

Molemmat toiset makasivat maassa, kasvot vihollisiin käännettyinä. Pyssyn suu ei ulettunut rahtuistakaan kallion ulkopuolelle ja siinä he tarkoin tähystelivät vihollisten liikkeitä.

Äkkiä katkaisi hiljaisuuden kaksi toistaan seuraavaa laukausta. Toinen tuli vuorelta, toinen kalliolta, josta Fabian oli turhaan ampunut vihollista.

Kolme kertaa perättäin uudistuivat nämät kaksinkertaiset laukaukset. Männyistä irtautuneita kuorenpalasia ja oksia putosi heidän päällensä, eikä luultavasti Fabianinkaan luodit olleet sen enempää vahingoittaneet vihollista.

— Anna minulle paikkasi, sanoi Rosenholz ja asetu minun paikalleni. José, näytä hänelle, miten hänen tulee pitää pyssyänsä, näyttämättä itseään.

Tätä sanoessaan konttasi Rosenholz takaperin ja Fabian hiipi varovasti Josén luo.

Paikalleen päästyänsä tarkasti Rosenholz pikaisella silmäyksellä vuoret ja aavikon. Hän hämmästyi, nähdessään kallion juurella olevan järven rannalle nostetun pystyyn muutamia suuria latteita kiviä, lyhyen matkan päähän toisistaan.

Sellaisia kiviä oli neljä, eikä Rosenholz hetkeäkään epäillyt, ettei yhtä monta vihollista ollut niiden takana, estämässä metsästäjien pakoa sille suunnalle. Sitten käänsi hän katseensa vuorelle, josta tuli vielä heikosti kajasti.

Intiaanin kärsivällisyydellä alkoi hän odottaa.

Sillä aikaa vaihtoivat toistensa rinnalla liikkumattomina makaavat José ja Fabian muutamia sanoja. José ei ollut vielä lakannut puhumasta, kun hän äkkiä laukaisi.

Raivokas kiljunta seurasi.

— Tuo ei enää karju, siitä olen varma, sillä pistänpä vetoa, että luoti meni silmän läpi aivoihin.

— Niin, jatkoi José, uudelleen ladaten pyssyään, nuo metsärosvot ovat hirvittäviä. Olen nähnyt isän ja pojan koettavan murhata toisiansa. Olen nähnyt kuinka poika kumartui armoa pyytävän isänsä yli, kuinka hän otti terävän puukkonsa nylkeäksensä isänsä päänahan, kun muuan intiaani sattui paikalle ja henkensä uhalla esti kauhean rikoksen.

— Niin, lisäsi hän, mitä voi sellaisilta pedoilta odottaa? Hoi, Rosenholz, meillä on yhtä vihollista vähemmän.

— Sen tiedän, kun sinä ammut, vastasi Rosenholz tyynesti ja kääntymättä tarkastavasta asemastaan.

Syvä hiljaisuus seurasi Josén kamalaa kertomusta, ja ystävykset makasivat kalliolla yhtä liikkumattomina kuin hevosen runko ja kuolleet aavikolla.

Kaksi pitkää tuntia kului siten.

Aurinko oli melkein kohtisuorassa heidän päällänsä, ja loi hehkuvia säteitänsä kukkulalle. Mäntyjen varjot eivät enää voineet kuumuutta lieventää. Aavikon tuuli puhalsi kuumana kuin uunista tuleva, nälkä ja jano alkoivat ystävyksiä vaivata.

— Sanopa, Rosenholz, mitä nyt pitäisit yksinkertaisimmastakin ateriasta, joka eteesi katettaisiin?

— Mitäpä tuosta, José! Olemmehan jo kerran neljäkolmatta tuntia paastonneet taistellessamme aamusta toiseen aamuun. Jos olet nälissäsi, niin pureskele männyn kuorta, ja vakuutanpa, että pihkan katkera maku vie ruokahalusi.

— Kiitoksia paljon, mutta kyllä minä pidän kauriin tai härän paistin palan parempana, vastasi José, joka oli taasen tullut leikkisälle tuulelle. Etkö näe aavikolla ainoatakaan elävää olentoa, jonka voisit pyssylläsi kaataa?

— Kyllä näen neljäkin, mutta ne piilevät koloissa litteiden kivien takana, samallaisten kuin meitä suojelevatkin, sanoi kanadalainen, luoden silmäyksen aavikolle, jossa oli nähnyt ylös nostetut kivet, jotka nyt olivat kumossa. Kas, jatkoi Rosenholz, nuo roistot ovat kaataneet kivet päällensä, mutta elleivät ketut yön tullessa ole poistuneet luolistansa, niin menemme ja tapamme ne.

Tätä sanoessaan tarkasteli hän yhä sitä kohtaa, jossa nuotio oli ollut. Tiheässä usvassa saattoi sen nähdä ainoastaan tummemman viirun avulla, joka syntyi sammutetun tulen savusta.

José sitä vastoin saattoi nähdä asemaansa muuttamatta ahtaan ampumareikänsä kautta kultalaaksoon.

— Niinkuin huomaatte, en pettynyt väittäessäni, ettei Baraja ollut liittolaisilleen ilmoittanut kultasuonen olemassa-oloa, sanoi José Fabianille; muuten näkisimme mestitsin tovereinensa hiipivän laaksoon tai ainakin luovan uteliaita katseita sinne. Silloin olisi ollut mainio tilaisuus ampua heidän kalloonsa. Heitä rehellisemmät ihmiset eivät, sen voin vakuuttaa, ole voineet vastustaa tuon kullan lumoavaa voimaa.

— Tein varmaankin väärin, kun salasin sen heidän katseiltaan. Mutta mitä pirua he tuumivat, kun eivät liikahda paikaltaan. Sen tahtoisin tietää, lisäsi José levottomasti.

— Ehkäpä he aikovat valloittaa asemamme hyökkäyksellä ja odottavat yön tuloa, sanoi Fabian.

— Sitä toivoisin, vaikka en heidän lukuaan tunne… Muuan tapaus keskeytti Josén.

Rosenholz näki kaksi tuliviirua tunkeutuvan usvaverhon läpi, ja kahdenkertainen pamaus ei ollut vielä hänen korviinsa ehtinyt, kun väläys leimahti hänen omasta pyssystään.

Näiden kolmen laukauksen ääni kuului melkein yht'aikaa, mutta seuraukset olivat erilaiset.

Kaksi yhdellä kerralla viittoihin sattuvaa luotia, jotka iskivät juuri siihen, missä viitat olivat puihin sidotut, saivat ne putoamaan, samalla kuin Rosenholz, joka oli tähdännyt sytytinreiästä leimahtavaan tuleen, antoi toiselle ampujalle kuolinhaavan.

Vuorelta alas syöksyvä intiaani koetti, vaikka turhaan, saada kiinni terävistä kallion syrjistä, joihin hän pudotessaan satutti itsensä. Siinä kimmahti hän syrjään, eikä syöksynyt vesiputouksen kuiluun, vaan järveen, jonka vesi loiskahti korkealle.

Järvelle muodostui yhä useampia renkaita, kunnes ne rannalla katosivat; vesi sai entisen tyyneytensä ja kuvasti rauhallisena taivasta ja vuoria. Metsästäjät eivät enää kuulleet muuta kuin kivien ratinan, kun ne vuoresta irtautuneina vyöryivät järveen.

— Kumpikin meistä saa nyt vetää viirun pyssynsä perään, sillä noita roistoja on nyt kahta vähemmän, sanoi José. Se oli todellakin oiva laukaus!

Mutta Rosenholz mietti aivan toista; hän ei enää välittänyt voiton merkkien piirtämisestä pyssynsä perään, jossa ei enää ollut juuri tilaakaan.

Ensin arveli hän, että he viittojen pudottua olivat vuorelta tulevien luotien saavutettavissa, sekä etteivät männyt suojelleet heitä enää yhtä paljon; myöskään ei voinut ajatellakaan suojelevien viittojen uudelleen ripustamista.

Muuan seikka, jota hän aikoi käyttää hyödyksensä, kiinnitti myöskin hänen huomiotansa.

Vuorelta järveen pudotessaan oli intiaani temmannut irti järven pinnan yläpuolella kallion koloissa kasvavaa pitkää heinää; samoin oli hän lamannut kaislaa, jonka tummat tähkät ja viheriät korret sekaantuivat ruohoon.

Täten saattoi nähdä holvimaisen, leveän aukon kallion seinässä.

Tämä aukko näytti olevan jotenkin tilava, vaikkapa pimeän kanavan suu, ja se olikin todella sen maanalaisen kanavan suu, johon Baraja oli edellisenä päivänä nähnyt Punakäden ja Bastardin ruuhellaan menevän.

Rosenholz ei tätä tiennyt, mutta hän ajatteli, mitä hyötyä heillä siitä olisi, jos nälkä pakottaisi heidät pakenemaan. Samalla ei hän kuitenkaan lakannut tähystämästä vihollista. Ammutun intiaanin toverin täytyi varmaankin, jos hän tahtoi välttää uhkaavaa vaaraa, mennä kallion yli vievää kapeata polkua. Rosenholz ei pettynytkään. Pian keksi hänen kotkansilmänsä liehuvan pääkoristeen, joka näkyi ylempänä ja alempana ja katosi taasen näkyäksensä.

Hetkisen pysyivät liehuvat höyhenet liikkumatta. Vakuutettuna siitä että hänen vihollisensa piti häntä silmällä, oli Rosenholz kääntävinään päänsä toisaalle. Villi soturi näyttäytyi kokonaan kalliolta, joko sitten varmemmin kohdataksensa vihollisen, joka ei näyttänyt olevan varuillaan, tahi uhitellaksensa häntä, minkä intiaanit toisinaan tekevät, se kun heitä miellyttää.

Apahi heilutteli pyssyään ampumatta ja päästi uhittelevan huudon.

Mutta huuto päättyi kuolon kiljahduksella. Rosenholzin luoti oli sattunut. Pyssy putosi hänen kädestään, itse astui hän jonkun askeleen, mutta syöksähti sitten kultalaaksoon, jossa ei liikahtanutkaan.

— Tämä on mainiota! sanoi José. Rosenholz ei ruutia tuhlaa.

Sillä aikaa konttasi Rosenholz toveriensa luo, jotka puristivat hänen kättänsä äänettömän ilon ja kiitollisuuden merkiksi.

— Tuo kuollut, sanoi Rosenholz, ei uneksikaan lepäävänsä kullassa. Älkäämme kuitenkaan sitä ajatelko, vaan miettikäämme, miten pelastuisimme tästä vaarallisesta asemasta.

Sitten kertoi hän tovereillensa lyhykäisesti sivuseikat äskeisestä intiaanin järveen syöksymisestä; hän kertoi nähneensä maanalaisen aukon, joka toisiinsa näytti yhdistävän järven ja Sumuvuorten sisustan.

Se saattoi pelastaa heidät. Järvi oli kuitenkin syvä, eikä voinut toivoa päästä aukolle ruutia kastelematta ja tekemättä siis aseitaan kelpaamattomaksi. Mutta tätä kiinteää kalliota ei myöskään voinut temmata paikoiltaan kuten taannoista saarta.

Ystävysten neuvotellessa pysyivät viholliset tyyninä ja näyttivät aikovan jatkaa piiritystä.

33.

INTIAANIT VALMISTAUTUVAT KUOLEMAAN.

Piiritetyt kuuntelivat levottomina vesiputouksen kumeaa kohinaa, sillä siellä oli heidän viimeinen pakopaikkansa. Silloin viisi intiaania laskeutui tähystelevin katsein vuorelle varustusten taa.

Vastapäätä heitä oli hautakukkula kamaline koristuksineen. Ei ihmisolennon jälkeäkään voinut huomata siellä, ei yksikään pyssyn piippu kimallellut auringossa, synkät männyt vain hiljaa häilyivät metsästäjien päitten päällä; muuten vallitsi kaikkialla mitä syvin hiljaisuus.

Apahit tiesivät kuitenkin aivan hyvin, että vähinkin varomattomuus tuottaisi heille kuoleman. Heidän alapuolellaan istuivat molemmat erämaan rosvot poltellen punertavasta savesta tehdyillä intiaanipiipuilla. Heidän vieressään olivat heidän pitkät pyssynsä ja tuon tuostakin loivat he katseen vaaleaan ja levottomaan Barajaan. Vielä eivät ryövärit aavistaneet petosta, jonka hän oli heille tehnyt; sattumus saattoi kuitenkin ilmaista sen. Mies pelkäsi senvuoksi henkeänsä ja aarretta, eivätkä molempien rosvojen uhkaukset olleet omiansa rauhoittamaan häntä.

Molemmat neuvottelivat, miten parhaiten voisivat täyttää Mustallelinnulle antamansa lupauksen ja jättää metsästäjät elävinä hänelle. He kysyivät eräältä lähellä olevalta Vuorikauris-nimiseltä intiaanilta saadakseen samalla kuulla liittolaistensa mielipiteen, minkä neuvon hän antaisi. Tämä ehdotti, että nälällä pakotettaisiin metsästäjät antautumaan, mutta tämä keino tuntui molemmista rosvoista liian pitkälliseltä, sillä heidän voitonhimonsa halusi pikemmin päästä perille.

Ehdolla, että kolme arvalla määrättyä soturia uhrautuisi hänen aikeensa hyväksi, lupasi Bastardi hankkia viholliset elävinä heille. Empimättä ilmaisivat intiaanit olevansa valmiit siihen ja päästivät pitkän riemuhuudon. Molemmat rosvot ilmaisivat nyt aikeensa ja heti ryhdyttiin uhreja valitsemaan.

Eräs intiaani otti arpanappulat taskustansa ja määrättiin, että kolme alimman numeron saanutta uhrautuisi toisten hyväksi.

Tämän kamalan uhkapelin aikana pysyivät intiaanit aivan tyyninä, eivätkä väreelläkään ilmaisseet, mitä heidän sydämissään liikkui.

Vuorikauris koetti ensin onneansa. Hän puisti nappuloita ja pudotti ne hiekalle, ja hänen tummat silmänsä seurasivat viekkaasti niitä, mutta ei jänterekään värähtänyt.

— Kaksitoista! sanoi mestitsi, laskettuansa, samalla kuin hänen isänsä kirjoitti luvun hiekkaan.

Kun ei voitu noutaa aavikolla olevia neljää intiaania antaumatta varmaan kuolemaan, vapautettiin heidät arvan heitosta.

Toinen soturi seurasi Vuorikaurista. Hän ei edes viitsinyt puistaa nappuloita. Toisen kerran vyöryivät ne hiekkaan.

— Kaksi! huudahti Bastardi.

— Soturit valittavat Kalliosydämen kuolemaa, sanoi intiaani, pitäen oman ruumissaarnansa; he sanovat, että hän on ollut sankari.

Yksi silmä kummastakin nappulasta oli pudonnut, intiaanin kohtalosta ei siis ollut epäilystä; mutta lausuttuansa yllämainitun, hän kovalla voimanponnistuksella pidätti sydämensä valtavat liikkeet.

Kun intiaani, jonka kohtalo siten oli määrätty, näin osoitti välinpitämättömyyttä, jota ei hänen sydämensä tuntenut, vetivät jäljellä olevat arpaa.

Kaksi ja kuusi olivat alimmat tähän asti tulleet numerot ja enää oli jäljellä yksi intiaani, joka ei ollut arpaa vetänyt hengestänsä.

Luultavaa oli, että hän heittäisi samoin kuin Vuorikauriskin.

Kuuden jälkeen oli alin luku yhdeksän. Hän saattoi toivoa heittävänsä enemmän.

Kaikista ponnistuksista huolimatta ei apahi saattanut pidättää kättänsä vapisemasta.

Punakäsi rypisti otsaansa, mestitsi nauroi ivallisesti, ja intiaanit murisivat.

Soturi pidätti kätensä juuri kun oli heittämäisillään, ja katsahtaen miettivästi ja surullisesti ympärilleen lausui heikkouttaan puolustaen:

— Huokaavan tuulen majassa on nuori vaimo, joka on ollut siellä ainoastaan yhdeksän kuukautta, ja soturin poika, joka tänään näkee auringon kolmannen kerran.

Hän heitti nappulat.

— Viisi! kiljaisi melkein iloisella äänellä vanha rosvo, jota kummastutti, että saattoi rakastaa vaimoaan ja lastaan.

— Nälkä ja huoli tulevat vieraiksi Huokaavan tuulen majaan, lisäsi intiaani vienolla, sointuisella äänellä, josta oli nimensäkin saanut.

Onnettoman viimeiset ajatukset kääntyivät niihin kahteen heikkoon olentoon, jotka samalla menettäisivät soturin rakkauden ja turvan; hän istui äänetönnä erillään, eivätkä toisetkaan hänestä välittäneet.

Mestitsi loi isäänsä riemuitsevan katseen, johon tämä vastasi inhottavalla hymyllä.

Kun intiaanien mestitsin aikeen mukaan tuli uhrautua toinen toisensa jälkeen, määrättiin, että he toistamiseen löisivät arpaa siitä, missä järjestyksessä se tapahtuisi.

Tässä voitti Huokaava tuuli sen edun, että jäi viimeiseksi.

Tämän kaiken kestäessä mietti Baraja, tunnustaisiko asian todellisen laidan rosvoille.

Lopuksi päätti hän yhä vain pysyä äänetönnä ja odottaa asiain menoa.

37.

PIIRITYKSEN JATKUMINEN.

Intiaanien vielä neuvotellessa liittolaistensa kanssa alkoi aurinko vaipua länteen, ja rasittava, helteinen tuuli puhalsi, ajaen suuria valkoisia pilviä pitkin taivaan lakea.

Pilvet levenivät ja tummenivat, ja lähestyvän myrskyn enteenä häilyivät männyn oksat edestakaisin.

Mustat kotkat, erämaan lentävät asukkaat, etsivät suojaa kalliolta.

— Voitko noista intiaanien parista huudahduksesta päättää, paljonko heitä on? kysyi Rosenholz Josélta.

— En; sitä paitsi mietin levottomasti, minkä pirullisen sotajuonen viekas mestitsi ja julma Punakäsi ovat keksineet. Sinä samoinkuin minäkin, olet kuullut etäältä heidän äänensä. Jotain he ovat keksineet, siitä olen varma, sillä sen todistaa äskeinen riemuhuuto.

— Me olemme käyttäneet kaikkia varovaisuuskeinoja, mitä uljaat ja järkevät miehet voivat, sanoi Fabian, ja kun on velvollisuutensa täyttänyt, täytyy kohtaloonsa alistua.

— Tehkäämme niin, sanoi José, mutta nyt minun on polttava jano. Te, don Fabian, olette vesiputousta lähimpänä, katsokaa, ettekö vaaratta saattaisi ammentaa vettä pullooni, jos sidomme sen latauskeppini päähän.

— Antakaa tänne se, sanoi Fabian, se käy helposti ja minäkin tahtoisin sammuttaa janoni.

Fabian konttasi putouksen luo, täytti pullon ja kaikki joivat. Tämä virkisti heitä ja uudelleen alkoivat he tähystellä.

Mutta janon sammuttua tuli uudelleen nälkä; kello oli lähes neljä, ja kaksitoista tuntia oli kulunut siitä, kun piiritetyt söivät niukan ateriansa. Heidän täytyi kuitenkin odottaa yön tuloa voidaksensa turvallisesti ryhtyä syöntipuuhiin, jossa puute pakotti heidät kohtuullisiksi.

Heidän varustuksensa suojelivat heitä vihollisten luodeilta ainoastaan heidän ollessaan pitkällään maassa. Mutta jos he vähänkin kohottivat itseänsä, olivat he intiaanien luotien esineenä.

Pitkän odotuksen jälkeen saapui hetki, jolloin metsästäjät luulivat huomanneensa liikettä vastapäätä olevalla kukkulalla. Siellä kasvavat pensaat häilyivät edes takaisin. Pian nähtiin kuinka bisoninnahkainen vaippa laskettiin oksien päälle.

— Tuo on jonkun sotajuonen alkua, sanoi Rosenholz; ehkäpä siten koetetaan kääntää huomiomme sieltä, missä vaara todella piilee.

— Kyllä se tuolta tulee, luota siihen, sanoi José; heti kun viisi tahi kuusi nahkaa on tuon päälle laskettu, voipi kaksi miestä asettua niiden taakse; heidän suojuksensa läpi eivät meidän luotimme tunkeudu, vaikka ei välikään ole pitkä.

Josén tätä lausuessa heitti hänen aavistuksensa todistamiseksi näkymätön käsi toisen vaipan edellisen päälle.

— Olkoon miten tahansa, lisäsi Rosenholz, kyllä minä ainakin pidän silmällä kaikki pensaat, eikä ainoakaan silmä voi minun huomaamattani tähystellä lehtien välistä.

Ei kauvan viipynyt, ennenkuin kolmas nahka liittyi edellisiin, ja vielä näkivät metsästäjät viisi nahkaa laskettavan edellisten päälle; niiden karvat olivat vuoroin sisään vuoroin ulospäin käännetyt.

Nämät vaipat tiheine karvoineen muodostivat suojuksen, joka oli yhtä vahva kuin jalan paksuinen muuri.

— Tuo on epäilemättä tuon ilkeän mestitsin puuhia, sanoi José, eivätkä meidän kaikkienkaan silmät ehdi näkemään, mitä tuon vallin takana tehdään. Kas, nyt voisi mies tuolla melkeinpä seisoa ja hän pitäisi meidät tiukalla.

— Kas, sanoi Rosenholz, näenpä miten pensaat tuolla alhaalla vasemmalla häilyvät, vaikka niin vähän, että intiaani, joka saa ne häilymään, voipi otaksua meidän luulevan sen tuulen teoksi. Rosenholzin viittaama paikka oli kukkulan toisessa päässä, vastaisella puolella bisonin nahkojen muodostamaa vallia. Kallion kieleke peitti tässä aukon, josta ihminen vaaratta uskalsi katsahtaa alaspäin.

— Älä välitä siitä veitikasta, sanoi José, vaan epäile mestitsiä ja hänen inhottavaa isäänsä.

— Taivas antaa käsiimme sen miehen, joka on syynä tähän kaikkeen. Näetkö hänet? kysyi Rosenholz tukahdutetun kiukun äänellä.

Kallionkielekkeen taakse kumartui ihminen, jota tuskin huomasikaan tiheässä pensastossa, mutta jonka piirteet Rosenholzin terävä silmä pikemmin arvasi kuin näki.

Henkilö pysyi liikkumattomana, eikä uskaltanut syrjäyttää suojelevia oksia.

— Käännä pyssysi hieman viistoon, José, sanoi Rosenholz. Kas niin, hyvä, se ei saa ulottua sinua suojelevan kiven ulkopuolelle…

Hänet keskeytti Josén pyssyn pamaus.

Baraja, jonka päähän luoti sattui, ojensi haavoitetun käärmeen tavoin ruumistansa; hän ei enää voinut pidättää sitä, vaan vyöryi rinnettä alas, temmaten mukanaan kappaleen suojelevaa vihantaa aitausta ja putosi kultalaaksoon.

Hänen suonenvedon tapaisesti puristettujen käsiensä viimeiset värähdykset paljastivat osan peitettyä kultaa, jonka hän sai hengellänsä maksaa ja johon hän kuolonkamppauksessaan iski hampaansa.

Sattumalta peitti hänen irtitempaamansa ruoho uudelleen aarteen. Metsästäjiä lukuun ottamatta oli Pedro Diaz ainoa, jolle ei paikan tietäminen ollut henkeä maksanut.

— Tuo roisto uinuu kullassa korviansa myöten, sanoi José.

— Jumalan tuomio! lausui kanadalainen.

— Etsi nyt sinulle luvattua aarretta, perhanan mestitsi! sanoi José; teinpä oikein viisaasti, kun peitin sen.

Taivas oli sillä aikaa mennyt pilveen ja kaiku toisti ukkosen ensimäisen, kaukaisen jyrinän. Sitä seurasi syvä, mahtava hiljaisuus, lähenevän myrskyn enne.

— Kamala yö on tulossa, sanoi Rosenholz, ja meidän on taisteleminen sekä ihmisiä että luonnonvoimia vastaan. Fabian, konttaa katsomaan, onko ruutimme suojassa myrskyltä. Luo samalla silmäys aavikolle nähdäksesi, vieläkö ne neljä rosvoa ovat luolissaan.

Fabianin poistuessa täyttämään Rosenholzin käskyä, lausui jälkimäinen huoahtaen Josélle.

— Sydämeni on yhtä synkkä kuin nuo sadetta ja ukkosta uhkaavat pilvet. Olen arka kuin nainen, synkät aavistukset, joita ei tuo lapsi saa huomata, ovat masentaneet rohkeuteni, josta tähän asti olen ylpeillyt. José, etkö mitenkään voi lohduttaa vanhaa toveriasi?

— En, Rosenholz-parka, vastasi tämä. Jos sentään, josta Jumala varjelkoon, noitten luoti sattuisi sinuun, niin…

— En puhu itsestäni, lausui Rosenholz keskeyttäen hänet; nyt pidän henkeäni arvossa Fabianin tähden, enkä itseni. Älä suutu suorapuheisuudestani, sillä jos saisin teidän molempien kanssa elää kuolemaani saakka, tuntuisi se minusta matkustukselta noita viehättäviä, kukkarantaisia jokia myöten, joita usein olemme ruuhessamme kulkeneet, toisinaan sytyttäen öisen nuotiomme magnolioitten ja sumachpuitten siimekseen, toisinaan ollen alallamme majavia pyydystämässä, tahi joen rannalle juomaan tulleita hirviä ampumassa.

— Kyllä ymmärrän, sanoi José, sinä et pelkää kuolemaa, vaan eroamista hänestä, niinkuin jo ennenkin on tapahtunut.

— Niin juuri, José! Olet koskettanut sydämeni arimpaan kohtaan. Jos joutuisin noitten intiaanien käsiin, niin älä, samoin kuin ennen, seuraa jälkiäni viikkokausia, vaan jätä kykenemätön ukko sillensä. Saata Fabian takaisin Espanjaan, auta häntä kadonneen omaisuutensa takaisin saamisessa, äläkä päästä häntä unohtamaan, että on ollut ihminen, jolle hänen näkemisensä oli kuin aavikon puun varjo, kuin savupatsas, joka ohjaa eksyneen metsästäjän oikealle, kuin sumun läpi tuikkiva pohjantähti, joka on hänelle tien viittana.

Ukko vaikeni, sydämeensä sulkien synkät mietteensä.

Fabian palasi paikalleen.

— Ampumavaramme ovat suojassa, sanoi hän, enkä nähnyt ketään aavikolla.

— Nuo roistot ovat jääneet luoliinsa kuin huuhkaimet, jotka vasta yöllä uskaltavat esiintyä, sanoi José. Sitten näemme heidän hiipivän tämän kukkulan juurelle, sillä varmaan he nyt vain odottavat pimeän tuloa hyökätäksensä päällemme.

— Sitä en luule, sanoi Rosenholz; mutta jos yö tulee, ennenkuin he ovat suunnitelmansa toteuttaneet, tiedän henkilön, joka säästää heiltä puolen matkaa. Me kahden, José, hyökkäämme aivan kuin sinä yönä, jolloin Arkansasin rannoilla voitimme intiaanit, jotka luulivat olevansa turvassa majavanluolissa, joihin olivat piiloutuneet.

— Niinpä niinkin, vastasi José, jos meidät joskus sidotaan puuhun ja käsketään virittämään kuolinvirtemme, niin on meillä pitkä hautausvirsi veisattavana.

Hyökkäys viipyi kuitenkin vastoin Rosenholzin otaksumista. Savupatsas oli jo hetken tiheänä kohonnut kukkulan takaa.

Aluksi eivät metsästäjät voineet käsittää, miksi intiaanit olivat sytyttäneet tulen, jonka savu näkyi, mutta nälkä saattoi heidät arvaamaan syyn. Tuuli toi mukanansa miellyttävän tuoksun, eivätkä he voineet erehtyä sen aiheuttajasta.

— Kas vaan noita koiria, sanoi José, heillä on metsänriistaa mukanaan ja nyt he paistavat sitä, samalla kuin meidän laistemme kristittyjen täytyy tyytyä sen hajuun. Se todistaa, että he ovat päättäneet pitää meitä saarroksessa täällä ja toivovat voittavansa nälällä sen, mitä eivät väkivallalla saa. Pidinpä mestitsiä ja hänen isäänsä parempina, sillä vaikka he ovatkin kehnoja rosvoja, ei heiltä rohkeutta puutu.

Vähitellen lakkasi savu näkymästä ja äkkiä kajahti hurja huuto, jota kuunnellessa täytyi olla vahvat hermot.

Metsästäjät eivät kuitenkaan tästä pelästyneet. Hyökkäystä he eivät pelänneet, vaan pitkällistä piiritystä.

— Vastaammeko siihen? kysyi José.

— Emme, sanoi Rosenholz, vaan annamme pyssyjemme vastata. Tarkastele tarkoin jokaista oksaa, jokaista ruohon kortta, ikäänkuin edessämme olisi joukko käärmeitä. Nuo pedot kyllä haluavat päättää taistelun vielä päivän koittaessa ennen myrskyn puhkeamista.

— Jumala suokoon, ettet pettyisi, sillä huomispäivä tuottaisi vain uusia vaaroja.

— Tuo peto, jonka äsken kaadoimme tuonne kultavuoteelle, on tuonut tänne nuo roistot, Punakäden ja mestitsin tovereinensa anastamaan aarretta, eivätkä he tienneet, että kolme soturia Gilajoen saarelta vartioitsi sitä. Luultavasti on Mustalintu päässyt soturiensa tuhoojien jäljille, ja huomenna ovat he kaikki täällä.

— Puhvelinnahkainen suojus liikkui äsken, sanoi Fabian. Näin myöskin sen takana mestitsin päätä koristavien punaisten nauhojen liikkuvan.

Siitä osasta kukkulaa, jossa Punakäsi ja mestitsi olivat puhvelinnahkojen suojassa, eivät piiritetyt jättäneet tuuman vertaakaan vartioimatta. Mutta voidaksensa osua kukkulan juurella oleviin vihollisiin, täytyi heidän suunnata pyssynsä alaspäin; samoin täytyi ampujan pistää pyssyn piippu ulos ampumareijästä, itseään kuitenkaan paljastamatta.

— Jumal' auta! huudahti José äkkiä, tuolla on intiaani, joka joko on suuttunut elämään tai myöskin tahtoo tarkastaa kultalaakson puolta.

Näin sanoen viittasi hän intiaanin käteen, joka varovasti käänsi syrjään vuoren juurella kasvavia pensaita.

— Vetäy hieman takaisin oikealle, sanoi Rosenholz Fabianille. José on aivan vastapäätä häntä, eikä voi osata häneen panematta itseään vaaraan.

Fabian väistyi vesiputoukseen päin lähes kukkulan syrjälle, tehdäksensä tilaa Rosenholzille.

— Intiaani, lisäsi Rosenholz, on mieletön; kas vaan, hän näyttää ärsyttävän meitä ampumaan ja tahtoo ilmaista olopaikkansa.

Todellakin taivutti vihollinen, jonka käden ainoastaan saattoi nähdä, pensaita syrjään, liikkeitään salaamatta.

— Ehkäpä se on vain sotajuoni, jolla tahdotaan suunnata meidän huomiotamme sinne, sanoi José, mutta ole huoletta, kyllä minä pidän varalla.

— Sotajuoni! toisti Rosenholz, ei suinkaan. Nyt on tuo veitikka aivan pyssyni suussa ja voisin murtaa hänen kätensä peukalon ja kämmenen välistä. Väistypä Fabian vielä vähän takaperin; minun täytyy suunnata enemmän vasemmalle, sillä kun käsi on tuossa, on ruumis vähän sivulla. Hyvä! Nyt olen oikeassa asennossa.

Rosenholzin lausuessa näitä viimeisiä sanoja, tunkeutui petolinnun kimeä kiljahdus ilmasta metsästäjien korviin, ja samalla päästi intiaani pensaan. Hänen kätensä katosi.

Petolintuja leijaili ylhäällä pilvissä, ja laskeutuessaan alas näyttivät ne suuremmilta.

Ei José eikä Rosenholz voineet oikein selittyä tuota kiljahdusta, eikä päättää, oliko se merkkinä vai tuliko se ilmassa leijailevilta kotkilta.

Ukkosen jyrähdys Sumuvuorilla ajoi linnut pakoon.

Kaikki eläimet näyttivät etsivän suojaa myrskyltä, joka oli puhkeamaisillaan. Maakin näytti peittävän kasvonsa. Ihmiset vain eivät häiriytyneet, he koettivat saada tilaisuutta toisiansa tappaaksensa.

— Tuo punainen piru näyttäytyy kyllä uudelleen, sanoi Rosenholz, sillä ei kukaan liiku tuolla vastapäätä, eivätkä he voi hyökätä päällemme kukkulalta, vaan aavikolta.

Valmiina ampumaan jokaisen, joka uskaltautui kukkulan ja vuoriston välille, oli Rosenholzin pyssyn suu suunnattuna pensastoon, jota ei nyt edes tuuli pannut liikkeelle.

— Ahaa, sanoi Rosenholz, tuolla se veitikka taasen on, hän röyhkeilee; mutta enpä ole nähnyt intiaanin tuolla tavoin menettelevän. Hän lienee joku elämäänsä kyllästynyt, joka on päättänyt antautua ensi tilassa ammuttavaksi.

Intiaani oli tullut yhdellä hyppäyksellä vuoren rinteeltä kultalaaksoa ympäröivään pensastoon ja vaikka pensaat suojelivatkin muun osan hänen ruumistaan, kohosi hänen päänsä kuitenkin sen yli.

— Tuo veitikka ei muuta tahdokaan, sanoi Rosenholz, jonka täytyi ampua alaspäin ja pistää pyssynsä suu ampumareijästä ulos. Se ei ulottunut puolta jalkaakaan kiven ulkopuolelle. Melkein samalla kertaa kuului kolme laukausta ja kaksi tuskan huudahdusta. Ensimäinen laukaus tuli metsäsissin pyssystä ja ensimäinen huudahdus intiaanilta, joka uhitellen päästi kuolon kiljahduksen. Toiset melkein samanaikaiset laukaukset tulivat Punakäden ja mestitsin pyssystä. Toisen huudahduksen päästi Rosenholz. Kaksi luotia oli samalla kertaa sattunut hänen pyssyynsä, joka kirposi hänen kädestään ja vyöryi alas kuolevan intiaanin luo. Tällä oli vielä voimaa tarttua siihen, hänen heikko kätensä heitti sen vuoren juurelle, ja sitten ei hän enää liikahtanutkaan. Hurja ilon huudahdus seurasi tätä tapausta, samalla kuin kanadalainen loi kuolettavan tuskallisen katseen Fabianiin ja Joséhen. Sillä aikaa pimeni taivas yhä.

35.

URHOJEN ONNETTOMUUS.

Kaukaisen lännen erämaissa on kolme asiaa aivan välttämätöntä, peloton sydän, nopea, kestävä hevonen ja tarkka pyssy. Järkähtämätön rohkeus, sellainen kuin metsästäjien, tekee hevosen tarpeettomaksi; mutta pyssyttä on rohkeakin mies vaaran uhkaama olento, jota nälkä ja pedot ahdistavat ja jonka intiaanit tappavat.

Kanadalaisen kelpo ase, hänen uskollinen toverinsa monissa vaarallisissa seikkailuissa Kanadan metsistä Sumuvuorille saakka, oli nyt tuolla, omistajansa kädestä kirvonneena. Vanha metsäsissi loi yhtä surullisen silmäyksen pyssyynsä kuin olisi se ollut hänen rakkaimman ystävänsä hengetön ruumis. Hänestä tuntui, että hän oli menettänyt ei ainoastaan puolustusaseensa, vaan vieläpä oman kasvattipoikansa hengen. Aavikoiden harmaahapsinen soturi tunsi silmiensä käyvän kosteiksi; hän oli hevostaan itkevän arapialaisen kaltainen. Kyynel vyöryi hänen poskelleen.

— Nyt on teitä vain kaksi tällä kalliolla — vanhaa Rosenholzia ei tule ottaa lukuun, sanoi hän vihdoin koettaen salata heikkouttaan. Olen nyt lapsi, jolle viholliset voivat tehdä mitä tahtovat. Fabian poikani, sinulla ei enää ole isää, joka sinua puolustaisi… Sitten vaipui hän synkkään äänettömyyteen, kuten voitettu intiaani.

Hänen toverinsa olivat samoin vaiti; nuo kolme tunsivat heitä kohdanneen onnettomuuden suuruuden. Hyödytöntä uhkarohkeutta olisi ollut koettaa anastaa takaisin ase, joka ehkä oli luotien runtelema. Jos he sitä aikoivat, niin antautuivat he intiaanein, joitten lukua eivät tienneet, saarrettavaksi, vaikka heillä vesiputouksessa oli tie, millä vankeuden välttäisivät.

— Ymmärrän sinut, lausui José, nähdessään toverinsa tähystelevän veteen, joka pudotessaan hiukan kimalteli; mutta vielä ei olla niin pitkällä. Sinä olet minua taitavampi ampuja, ja pyssyni sopii paremmin sinulle kuin itselleni.

Näin sanoen tarjosi hän asettansa.

— Kun meillä kolmella on edes yksikin pyssy, on se teidän, Rosenholz, lisäsi Fabian. Olen Josén kanssa samaa mieltä; voisimmeko jalompiin ja uskollisempiin käsiin luovuttaa ainoan pelastuskeinomme?

— Kiitos, lapseni, kiitos, vanha sotatoverini, mutta en saata tarjoustanne hyväksyä, sillä onni ei suosi minua.

Näin sanoen ojensi Rosenholz takaisin Josén antaman pyssyn.

— Mutta Jumalan kiitos, alotti hän uudelleen, kun hänen tuskallinen alakuloisuutensa vähitellen muuttui raivoavaksi vimmaksi, jollainen toisinaan valtasi tämän jättiläisen, vielä on minulla jäljellä puukkoni, millä voin halaista jokaisen, joka näyttäytyy, ja kädet, jotka voivat kuristaa heidät, tai murskata heidän päänsä kiviä vastaan.

José ei vielä ottanut pyssyänsä.

— No, sinä mestitsi koira, sinä valkoisen rodun häpeätahra — te kuljeksivat intiaanit — uskallatteko ryömiä piilostanne ja tulla tänne! huudahti Rosenholz vimmoissaan Punakädelle, mestitsille ja heidän liittolaisilleen, — nyt on ainoastaan kaksi teidän vastassanne. Mitä on soturi ilman pyssyä?

Mahtava ukkosen jyrinä mustista pilvistä masensi hänen äänensä, mutta hänen uhkauksensa tuntui vaikuttaneen. Toinen intiaani, kulkien lähes samaa tietä kuin äsken kaatunutkin, oli tullut kultalaakson pensastoon, mutta hän salasi itsensä niin huolellisesti, että voi nähdä ainoastaan hänen silmänsä, päänsä ja punaiset hiusnauhansa.

— Hän se on, tuo mestitsikoira! huudahti José, joka luuli tuntevansa hänet, samalla kuin hänen kätensä kurottui pyssyyn. Mutta Rosenholz ehti ennen häntä.

Kostontunteen sokaisemana ja suuttuneena pyssynsä kadottamisesta sieppasi kanadalainen Josén aseen, ja suuntasi sydämessään raivoavan, malttamattoman vihan valtaamana sen mestitsiä kohti. Kun tämä oli samalla paikalla, jossa äskeinenkin intiaani, täytyi metsästäjän, jos mieli osata häneen, pistää pyssynsä ulos samoin kuin äskenkin.

Intiaani kaatui kuoliaaksi haavoitettuna pensastoon. Mutta kaksi laukausta kuului taasen samalla kuin kanadalaisenkin ja särki pyssyn hänen kädestään.

— Voih! huusi kanadalainen jyrisevällä äänellä nousten melkein kokonaan ylös ja uhaten kuollutta vihollista särkyneellä pyssyn perällä.

— Piru sinut vieköön, kirottu mestitsi! huusi hän puistaen ruumiille kättään.

Pilkkanauru kajahti vastapäätä olevalta kukkulalta ja hetkiseksi näyttäytyi mestitsi terveenä vahingoittumattomana, hiukset hajallaan liehuen pirullinen ivahymy huulillaan, puhvelin nahkojen takaa. Sitten katosi hän yhtä nopeasti.

Intiaani oli lainannut mestitsin pääkoristeet herättääksensä vihollistensa vimmaa, jonka tarkoitusperän hän oli saavuttanutkin.

— Lumivuorien kotka on päivällä liikkuvan pöllön kaltainen; hänen silmänsä ei voi erottaa päällikköä soturista, huusi mestitsi.

— Voi, José, tuo ihminen saattaa meidät onnettomuuteen; tästä hetkestä on meidän kesken taistelu elämästä ja kuolemasta! huudahti Rosenholz, asettuen paikalleen ja kiroten puoliääneen.

— Vannon äitini sielun kautta, sanoi José, että jos Jumala minulle elon päiviä suo, pistän puukkoni juurta myöten tuon puoleksi valkoisen, puoleksi mustan pirun sydämeen.

Ikäänkuin taivas olisi tahtonut osoittaa kuulleensa tämän valan, pimensi se äkkiä koko seudun; tulisten käärmeiden näköisiä salamoita risteili ja ukkonen jyrisi. Vuoren kaiku toisti tämän jyrinän, salaman valo valaisi omituisella, kaamealla valolla metsästäjiä.

Kanadalaisen ja Josén silmissä hehkui kiivas tuli, ikäänkuin saarroksessa olevan leijonan.

Heitä kohdannut kamala onnettomuus ei ollut heidän rohkeuttaan masentanut, hetkeksi vain muuttanut sen surulliseksi alakuloisuudeksi. Selvästi näkyi, että molemmat miehet, jotka hetkeksi taipuivat kuin myrskyn notkistamat tammet, taasen kohottautuisivat.

Tuollainen nöyryytyksen tunne, joka valtaa vanhan soturin, kun nuoret rekryytit anastavat hänen aseensa, valtasi nyt vihan sijaan kanadalaisen.

Vähitellen saavutti Josékin tavallisen reippautensa ja leikillisyytensä.

— Fabian, sanoi kanadalainen surullisesti, olen liiaksi luottanut voimaani ja kokemukseeni; mitä tämä voima, mitä tämä kokemus minua hyödyttää? Fabian, José, antakaa anteeksi minulle! Mielettömyyteni on teidät turmioon saattanut.

— Siitä puhumme sittemmin, sanoi José. Aseesi on kädestäsi murskattu, samoin kuin ne olisivat murskatut minun kädestäni — siinä kaikki. Mutta luuletko, ettei meillä ole muuta tekemistä kuin naisten tavoin valittaminen, kuin haavoitettu puhveli, joka odottaa kuolemaa?

— Mitäpä voisi soturi, jonka käsiä hirvi nyt vaaratta voisi nuolla? sanoi kanadalainen nöyrästi.

— Selvää on, ettemme ennen yötä voi paeta täältä; tehkäämme siis hyökkäys. Fabian suojelee meitä pyssyllään täältä. Tiedäthän Rosenholz, että sellaiset rohkeat yritykset toisinaan onnistuvat. Kas näin! Tuolla alhaalla kivien takana makaa neljä roistoa, jotka meidän täytyy tappaa luoliinsa. Nyt on lähes yhtä pimeä kuin yöllä, meitä on kaksi neljää vastaan — siinä kaikki!

Sitten kääntyi José Fabianiin jatkaen:

— Vaikka ette kokonaan lakkaakaan tähystelemästä noita vuorella olevia roistoja, tulee teidän kuitenkin etupäässä, itseänne näyttämättä, tarkata noita aavikolla olevia. Jos viimemainitut meidät huomaavat ja joku heistä liikahtaa, niin ampukaa hänet; jos he ovat hiljaa, niin kyllä me heistä huolen pidämme. Rosenholz, tämä on varmaan sinunkin mielipiteeksi! Toimeen siis! Kun olemme muutaman iskun antaneet, palaan minä noutamaan teitä, don Fabian! ja sitten lähdemme.

Rosenholz suostui tuumaan, joka jo rohkeudellaan miellytti häntä ja jonka pimeän suojassa saattoi toteuttaa. Kostokin häntä siihen kiihotti.

He silmäsivät aavikolle, varmistuaksensa, ettei kukaan sieltä ollut lähtenyt.

Sitten luisuivat molemmat metsästäjät puukko hampaissa kukkulalta alas niin nopeasti, että Fabian tuskin luuli heidän lähteneen, kun he jo piiloutuivat järven rannalla olevaan kahilaan.

Fabian tuskin uskalsi hengittää, seuratessaan heidän liikkeitänsä.

Intiaaneja peittävät kivilaatat olivat yhtä liikkumattomia kuin muutkin kivet. Synkän, häntä ympäröivän äänettömyyden tyynnyttämänä seurasi Fabian Josén ja Rosenholzin liikkeitä. Molemmat olivat pysähtyneet ja näkyivät neuvottelevan hetkisen.

Sitten he varovasti painautuivat rannalla olevaan kahilaan. Pian katosivat he kokonaan.

Myrsky pani kahilan niin kovaan liikkeeseen, että Rosenholz ja José voivat huomaamattomasti lähetä.

Tarvitsematta enää pitää vaaria ystävistään, jotka nyt olivat näkymättömissä, ja joita pimeys ja tiheä kahila suojasi, asettui Fabian entiselle paikalleen.

Sillä aikaa pysähtyivät ystävykset vielä kerran. He eivät voineet nähdä pitkälle, mutta he tiesivät, että Fabianilla oli laveampi näköala.

Pimeässä tuntui järven ranta aivan autiolta. — Ellemme pian kuule Fabianin pyssyn laukausta, sanoi Rosenholz, niin todistaa se, etteivät intiaanit ole nähneet meidän laskeutuvan kukkulalta alas; kun he ovat suorassa rivissä melkein yhtä kaukana toisistaan, niin tulee meidän kummaakin hyökätä äärimmäisten kimppuun. Iske sinä viimeiseen, minä muserran ensimäisen paatensa alle; molempien jäljellä olevien kanssa tulemme luullakseni helposti toimeen, kun he peljästyneinä tovereittensa kuolemasta ovat välissämme.

— Hyvä! sanoi José.

Tämä tuuma oli hyvin mutkaton, ja hetkisen odottivat metsästäjät kuullaksensa Fabianin pyssyn pamauksen.

Tällä hetkellä jyrisi ukkonen, salamat leimahtelivat kuin tulikäärmeet pilvissä.

Molempia metsästäjiä vaivasi levottomuus, Rosenholzilla oli huolta myöskin silmäterästään, rakkaasta Fabianistaan, joka oli yksin vaarassa kalliolla.

Turhaan oli hän tuona lyhyenä aikana, jonka oli ollut yhdessä kasvatti-isänsä kanssa, osoittanut rohkeutta, joka oli vanhan metsästäjän vertainen. Rosenholz piti häntä yhä vain tuona pienenä, turvattomana, vaaleakutrisena lapsena, jota hän oli uskollisesti suojellut.

Hän vapisi ajatellessaan, että kuulisi Fabianin hätähuudon kalliolta.

Nyt kuuluikin omituista kolinaa aavikolta.

— Nyt on aika, sanoi Rosenholz, sillä lapsi on yksin… Eespäin, José! Tiedät, ensimäinen ja viimeinen.

Kahila taipui eräästä paikasta ikäänkuin äkillisestä tuulen puuskauksesta ja niinkuin kaksi tiikeriä salaman nopeudella ja hiljaa hyökkää saaliinsa kimppuun, hyökkäsivät metsästäjät esiin rannalta.

Kummastuttavalla tarkkuudella, jollaista huomaa melkein ainoastaan petoeläimissä, hyökkäsivät metsästäjät suoraan kohti vihollisiansa — Rosenholz ensimäistä, José viimeistä.

Tällä hetkellä kuului Fabianin pyssyn tuttu laukaus.

Rosenholz vavahti, mutta ei voinut vauhdissaan pysähtyä; toista laukausta ei kuulunut; nopeasti täytyi hyökkäys päättää.

Kanadalainen luotti ruumiinvoimiinsa ja painoi jalallaan, raskaalla kuin kivipaasi, apahin alas, kun tämä liian myöhään koetti hiipiä ulos ahtaasta aukostaan.

Sitten nosti Rosenholz nopeasti paaden maasta ja pudotti sen intiaanin päälle. Sitten hyökkäsi hän toista kohti.

José hyökkäsi toisella tavalla vastustajansa kimppuun; koko painollaan heittäytyi hän kivipaaden päälle ja iski nopeasti muutaman kerran puukollaan kiven alle.

Sitten riensi hän yhtymään Rosenholziin.

Kaksi intiaania oli tapettu, mutta jäljellä olevat kaksi nousivat epäröiden, taistelisivatko vai pakenisivat.

— Tallaa kuoliaaksi tuo käärme, ennenkuin se sähisee! huusi Rosenholz, juuri kun toinen intiaani ulvoen väistyi takaperin, koettaen käyttää kädessään olevaa jousta, samalla kuin toinen ulvoen hyökkäsi Josén päälle.

Salaman nopeudella riensi José vihollistansa vastaan, antaen tälle puukon iskun. Apahi ei voinut tätä väistää, kuolevana vaipui hän maahan.

Rosenholz kumartui sillä välin välttääkseen nuolta, joka suhahti hänen päänsä ohi.

Kun hän taasen nousi, oli intiaani jo kaukana, mutta käärme oli, niinkuin hän oli peljännytkin, sähissyt. Sen ulvonta kaikui kentällä.

— Pian, pian, José, kalliolle! huusi Rosenholz. Molemmat riensivät takaisin kalliolle, johon Fabian äsken oli jäänyt yksin.

Kun he pensaista kiinni pidellen hengästyneinä kiipesivät jyrkkää kukkulaa ylös, pelotti heitä tuo synkkä äänettömyys, joka vallitsi kukkulalla.

— Fabian, Fabian! huusi Rosenholz tuskan valtaamana; hänen polvensa horjuivat ja tuskin kannattivat häntä, Fabian, oletko vielä hengissä?

Ei kukaan vastannut.

Myrskyn ulvonta vain kuului, kun se yhä enenevällä raivolla riehui mäntyjen oksissa.

36.

FABIANIN JA INTIAANIN VÄLINEN KAKSINTAISTELU.

Samalla kuin Fabian tarkoin seurasi ystäviensä vähimpiäkin liikkeitä, hiipi viimeinen intiaani, joka edellä kerrotulla tavalla oli määrätty uhrattavaksi, varovasti kultalaaksoon.

Se oli Huokaava tuuli.

Mestitsin antamat määräykset olivat tarkkoja. Kun metsästäjissä nyt oli kai epäluuloja syntynyt, sai intiaani, jotta ei paljastaisi tähän asti hyvin onnistunutta sotajuonta, käskyn teeskentelemään suurinta varovaisuutta, hiipiessään kalliota kohti.

Huokaava tuuli ei kuitenkaan matkallaan, jossa häntä suojeli tiheä pensasto, saanut mennä määrättyä paikkaa etemmäksi; hänen täytyi pysähtyä paikalle, johon eivät metsästäjäin pyssyt kantaisi, ellei ampuja pistäisi päätään tai kättään ampumareijästä ulos.

Levottomana alkoi mestitsi lukea kuolleitaan.

Barajaa ja Josén ja Rosenholzin äsken tappamaa kolmea intiaania lukuun ottamatta, oli hänen tuomistaan yhdestätoista soturista jo kuusi kaatunut. Huokaava tuuli olisi, niin toivoi hän, viimeinen, ja hänen kuolemansa oli oleva hyödyksi.

Mestitsi ei aavistanut, että ainoastaan yksi piiritetyistä oli kalliolla.

Huokaava tuuli oli suuresti kummastuksissaan päästessään vahingoittumatta paikalle, jossa kaksi soturia oli kuollut. Käskyn mukaisesti pysähtyi hän siihen.

Vaikka taivasta peittävät paksut pilvet pimensivät ilman, huomasi intiaanin tarkka silmä vähimmänkin aukon kivien välissä ja helposti näki hän, ettei hänen liikkeitään mikään pyssyn suu seurannut, niinkuin edellisten.

Syy siihen oli seuraava:

Fabianin huomio oli toisaalle käännetty, eikä hän aavistanutkaan, että Huokaava tuuli oli läheisyydessä, samalla kuin viimeksi mainittu piti vihollisen äänettömyyttä ja toimettomuutta jonakin juonena, josta hän ei päässyt selville. Siitä huolimatta odotti hän joka hetki tuhoa joltakin näkymättömältä kädeltä.

Punaisen soturin täytyi kestää jokunen pitkä ja kauhea hetki, ja ne käytti hän vielä kerran muistellaksensa noita kahta avutonta olentoa, jotka hän jättäisi — vaimoansa ja pientä lastansa.

Hänen yläpuolellansa oli yhä vain yhtä hiljaista, ja hän oli häiritsemättä päässyt kukkulan juurelle. Tämän odottamattoman onnen kiihoittamana alkoi hän toivoa, että hänen onnistuisi omin käsin ja hengellään sitä maksamatta temmata vihollisilta heidän viimeinen aseensa.