SISÄLLYS: (continued 3)

Tuon tuostakin tunkeusi salamoita vuorta ympäröivän usvakerroksen läpi, ukkonen jyrisi kumeasti, ja kaukaa kuului ammottavaan kuiluun syöksyvän vesiputouksen kohina. Saattoi melkein luulla, että manalan henget, salattujen aarteiden näkymättömät vartiat, taistelivat keskenänsä tuolla maan sisässä, ja että intiaanein taikaluulon mukaan tuo usvakerros todellakin salasi vuoren haltian pyhän ja saastuttamattoman asunnon.

17.

CUCHILLON PETOLLISUUS.

Gayferos-raukan olivat ponnistukset ja tuskat kokonaan näännyttäneet. Kun hänen ei tullut saada mitään tietoa kultalaakson olemassa olosta ja paikasta, päättivät Rosenholz ja José jättää hänet muutamaksi tunniksi tähän turvalliseen paikkaan, mennäkseen itse tarkastelemaan seutua, jossa Fabianin ilmoituksen mukaan kultalaakso oli.

Haavoitettu suostui vastenmielisesti tähän eroon; kuitenkin taipui hän, tyyntyen jalomielisten pelastajainsa vakuutuksista, että he pian palaisivat. Kun he lähtivät, vaati Rosenholz häntä lupaamaan, ettei hän kenellekään ilmaisisi metsästäjäin olevan näillä seuduilla. Sen hän kernaasti lupasikin.

Keventynein sydämin lähtivät toverit matkalle. Tuskin olivat he kuitenkaan monta minuuttia kulkeneet, kun Fabian pysähtyi, kieltäytyen jatkamasta matkaa. Kummastuneena kysyi Rosenholz, mikä oli syynä tähän kieltoon. Nuorukainen arveli, etteivät hänen molemmat toverinsa voisi vastustaa kullanetsijäin suurta joukkoa. Jonkinlainen lapsellinen arkuus esti häntä myöskin menemästä paikalle, jossa hänen kasvatusisänsä oli murhattu.

Vihdoinkin onnistui Rosenholzin taivuttaa Fabian myöntymään. Rohkeasti kulkivat he Sumuvuoria kohti. Ei kauvan viipynyt, ennenkuin he katosivat laaksoon.

Yö ei vielä ollut kokonaan loppunut, kun toiselta suunnalta näkyi ratsastaja lähestyvän samaa seutua, jonne ystävyksetkin pyrkivät. Hän oli yksin ja ratsasti niin nopeasti että hiekka pölysi. Ratsastajan kasvonpiirteistä — se oli Cuchillo — kuvastui samalla pelko ja voiton himo. Häntä pelotti luulo, että taistelun melskeessäkin joku olisi huomannut hänen pakenemisensa leiristä.

Cuchillo ei kuitenkaan ollut sellainen mies, joka toivomatta onnistuvansa rohkeni tällaiseen uhkapeliin antautua. Hän oli tahtonut johtaa intiaanit toveriensa jäljille ja oli saavuttanutkin tarkoituksensa. Sitten oli hän lähtenyt leiristä, eikä häneltä puuttunut tekosyitä tämän uuden uskottomuutensa puolustukseksi ja koettaessaan käyttää vain omaksi hyödyksensä salaisuutta, jonka hän oli melkoisesta maksusta myynyt. Mutta hän unhotti tässä, että don Antonio oli jo epäillyt häntä hänen palatessaan edellisenä iltana.

Cuchillo oli kertonut don Estevanille niin tarkoin kultalaakson paikan, ettei tämä voinut eksyä. Tämä seikka saattoi käydä hänelle vaarallisemmaksi kuin hän tällä hetkellä aavistikaan.

Hän oli ollut olevinaan kuolettavasti haavoitettu ja oli hiipinyt varustusten toiselle puolen, jossa ei ollut ihmisiä ja hänen hyvin opetettu hevosensa oli seurannut häntä sinne. Kenenkään huomaamatta oli hän hypännyt satulaan ja lähtenyt vuoristoon. Voitonhimo kiihotti häntä eikä suonut hänelle ensinkään lepoa. Jo lähestyi hetki, jolloin menestys palkitsisi hänen petoksensa; säihkyvin silmin ja sykkivin sydämin ratsasti hän kohti kultalaaksoa; vielä hetkinen ja hän oli voitonhimoisten toiveittensa perillä. Innoissaan jatkoi hän matkaansa. Hetken kuluttua kauhistutti häntä tuttu paikka, ja hän vapisi muistaessaan tässä tekemänsä murhan. Nopeasti ratsasti hän eteenpäin. Tuuli löyhytti hänen hiuksiansa, hänen hevosensa hirnui, kun se ehti murhapaikalle. Ratsastajakin oli levoton; hänestä tuntui, kuin olisivat aaveet pensaikosta tirkistelleet häntä ja okaiset kaktuskasvit näyttivät ojentavan käsiään pitääksensä kiinni hänestä. Kylmä hiki juoksi hänen otsaltansa, mutta kullan himo voitti pelon ja hän ratsasti eteenpäin. Pian häntä naurattikin, oma tuskansa ja hän kiirehti hevostaan. Sitten hän taasen pysähdytti sen ja kuunteli. Ei kuulunut ääntäkään erämaan hiljaisuudessa, paitsi hänen hevosensa hengitystä ja hänen sydämensä tykytystä. Kamaloita ajatuksia pyöri hänessä, häntä ilahdutti tuumansa onnistuminen ja se, että kulta, jolla on kaikki mahti, nyt olisi yksin hänen; sitten kannusti hän uudelleen hevostansa.

Neljä ratsastajaa lähti meksikolaisten leiristä. Ne olivat don Estevan, Pedro Diaz, Oroche ja Baraja. Kullanetsijäin johtaja luuli voivansa luottaa enimmän näihin kolmeen, ja sen vuoksi olikin hän ne valinnut.

Jäljelle jääneitä oli hän ankarasti käskenyt pysymään leirissä. Sitten oli hän, mainitsematta kuinka lähellä he olivat matkan määrää, lähtenyt, ilmoittaen menevänsä tarkastusretkelle.

Ainoastaan Oroche ja Baraja olivat, samoin kuin don Estevanin rinnalla ratsastava Pedro Diazkin, salaisuuden perillä. Hekin halusivat päästä kultalaaksoon ja ehkäistä Cuchillon aikeet. Pimeässä he eivät voineet nähdä häntä aavikolla.

Don Estevan tahtoi jo luopua takaa-ajosta ja palata leiriin, kun Pedro Diaz kumartui ottamaan jonkun esineen maasta. Se oli pieni nahkalaukku, joka heti tunnettiin Cuchillon omaksi.

Tämä ilmaisi ratsastajille, että Cuchillo oli kulkenut tätä tietä, ja hekin jatkoivat matkaansa.

Niin saapuivat päivän koittaessa kaikki mainitut henkilöt kultalaaksoon, tietämättä toisistaan. Jumalan oikeus oli johtanut heidät erämaan luoksepääsemättömimpään osaan, siellä tuomitaksensa heidän välinsä.

18.

KADONNEET.

Pakolaiset olivat jo ehtineet sille rannalle, jossa he hajoittivat saarensa, kun lähetti, jonka intiaanit olivat lähettäneet tarjoamaan Mustallelinnulle päällikkyyttä, avasi silmänsä.

Päivä koitti. Muutaman hetken lepo oli riittänyt vahvistamaan lähetin väsyneitä jäseniä; kovalla vuoteellaan eivät nämä erämaiden soturit kaipaa pitkälti unta.

Päällikkö istui vielä liikkumattomana ja näytti sammuvan nuotion ääressä yhtä synkältä kuin edellisenäkin iltana.

— Linnut alkavat laulaa, sanoi lähetti tuolla kuvallisella kielellä, joka on yhteistä intiaaneille ja itämaalaisille. Sumu pakenee aurinkoa. Eikö yö ole päällikölle mitään neuvonut hänen kansansa hyväksi, joka odottaa hänen tuloansa?

— Sille, joka valvoo, sanoo yö paljonkin, vastasi päällikkö, ja Mustalintu on koko yön kuunnellut uhriensa valituksia; hän on kuullut nälän kurnivan heidän suolissaan; hän on kuunnellut kaikkia, mitä hänen sielunsa on hänelle sanonut, mutta hän ei ole kuullut kansalaistensa rukouksia.

— Hyvä! Lähetti on uskollisesti kertova ne sanat, jotka hän on kuullut, niille, jotka hänet lähettivät.

Aikoen poistua, pingotti soturi uumillaan olevaa vyötä, kun päällikkö pyysi häntä auttamaan itseään ylös.

Soturi totteli.

Kun päällikkö taasen seisoi jaloillaan ja tukahdutti tuskan, jonka hänen haavoitettu olkapäänsä tuotti, sanoi hän, nojautuen lähettiin:

— Tarkastakaamme nyt vartioita. Intiaaniin nojaten lähti Mustalintu hitain, mutta vakavin askelin nuotiolle.

Uudet vartiat olivat astuneet entisten sijalle, jotka nahkoihin käärittyinä nukkuivat nuotioitten ääressä. Mustalintu yksin ei ollut silmiänsä ummistanut. Vartiat seisoivat liikkumattomina kuin patsaat paikoillaan.

Ensimäinen vartia, jolta kysyttiin, vastasi:

— Usva ei ole äänettömämpi kuin joki, valkoiset soturit, jotka pelastuivat tulesta, eivät ole voineet uiden paeta, elleivät he ole olleet yhtä äänettömiä kuin kalat vedessä.

Kaikki muutkin vastasivat samoin.

— Hyvä on, sanoi päällikkö, jonka silmistä loisti hurja riemu.

Sitten kääntyi hän lähettiin ja jatkoi, näyttäen sidettä olkapäällään:

— Koston ääni on liian voimakas korvissani, ne eivät muuta kuule.

Se vahvisti päätöksen, jonka hän jo oli lähetille ilmoittanut. Viimeksi mainittu kuljetti vaiti ollen päällikön takaisin nuotion ääreen. Epäävästä vastauksesta huolimatta ei lähetti kiirehtinyt lähtöä. Hänen silmänsä näyttivät tahtovan tunkeutua jokea peittävän usvan läpi.

Kovempi tuuli, joka käy auringonnousun edellä, hajoitti toisinaan vähäsen tuota sumuverhoa ja helposti näkyi, että se pian oli katoava. Vaikka intiaani ponnistikin katsettaan, ei hän saattanut nähdä päällikön mainitsemaa saarta.

Äkillinen otaksuminen, että vartiain valppauden olisi voinut joku käsittämätön seikka pettää, syntyi lähetin mielessä, ja huonosti salattu ilo loisti hänen kasvoiltaan.

— Olen sanonut, että lähden vasta auringon noustua.

Tuo hänessä äkkiä syntynyt otaksuminen saattoi hänet hiljaa lausumaan nämä sanat.

Pian aamun hämärä valkeni. Usvakerrokset kaareilivat toistensa ympärillä kuin puhvelilauman synnyttämä tomupilvi. Auringon ensi säteet loivat tuohon harmaaseen verhoon viheriän heloituksen.

Vielä liehui hajanaisia usvakerroksia joen yllä, kun Mustalintu päästi kauhean vihan ja pettyneen toiveen karjunnan.

Saari oli kokonaan kadonnut; paikka, jossa se edellisenä iltana oli ollut, oli aivan tyhjä, ei ainoatakaan sitä ympäröinyttä kaislaa eikä vesikasvia näkynyt.

Pahan hengen käsi on ulottunut veteen, sanoi lähetti. Se ei ole tahtonut, että hänen lapsensa, nuo valkoiset koirat, kuolisivat Mustanlinnun, tuon kuuluisan päällikön kädestä.

Mutta intiaani ei kuunnellut näitä lähetin sääliviä sanoja. Nyt nousi päällikkö avutta, hänen silmänsä tuijottivat, hänen kasvonsa olivat vaaleat; kädessään heilutti hän tapparaa, kun hän horjuen läheni ensimäistä vartiaa.

Mutta uhattu vartia ei liikahtanutkaan. Hän seisoi siinä pää ojennettuna, käsivarsi puoleksi nostettuna tarkoin kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin olisi tahtonut näyttää, ettei hän ollut tauonnut uskollisesti vartioimasta tähän onnettomaan hetkeen saakka.

Päällikön tappara oli putoamaisillaan sotilaan päähän, kun lähetti pidätti Mustanlinnun käden.

— Intiaanin aistilla on rajansa, sanoi hän; hän ei voi kuulla ruohon kasvavan, hänen silmänsä ei voi tunkeutua jokea peittävän usvakerroksen läpi. Mustalintu on tehnyt, mitä on voinut, hän ei ole varovaisuutta laiminlyönyt, mutta suuri henki ei ole tahtonut, että päällikkö kuluttaisi aikansa vuodattamalla kolmen valkoisen verta, kun hän suo hänelle tilaisuuden vuodattamaan verivirtoja tuolla.

Intiaani viittasi meksikolaisten leiriä kohti.

Ponnistuksen ja raivon uuvuttamana ei Mustalintu voinut vastata. Hänen haavansa oli taasen auennut, ja veri tulvasi hihnoilla kiinnitetyn siteen läpi. Hän horjui, hänen polvensa notkistuivat, ja lähetin täytyi laskea hänet ruohostolle, jossa hän meni tainnoksiin.

Aika, mikä kului siihen, kun Mustalintu uudelleen toipui, pelasti pakolaiset, jotka intiaanit varmaan olisivat saavuttaneet, kun heidän kulkunsa joella oli niin hidasta.

Kumea ulvonta kajahti vastaiselta rannalta, osoittaen päällikölle, joka juuri avasi silmänsä, että sielläkin oli saaren katoaminen huomattu.

— Etsikäämme pakolaisten jäljet, sanoi lähetti, ja sitten kuuntelee Mustalintu järjen ääntä, eivätkä hänen korvansa enää ole kuurot.

Toisella rannalla olevat soturit saivat käskyn yhtyä päällikön joukkoon, ja kun kaikki, luvultaan noin kolmekymmentä, olivat kokoontuneet, nostettiin haavoitettu hevosen selkään.

Lähetti, joka oli tullut jalkasin, kun hän oli menettänyt hevosensa edellisen illan hyökkäyksessä, nousi Mustanlinnun taakse tarpeen tullessa tukeaksensa häntä.

Sitten lähdettiin pitkin joen rantaa. Kun hämmästyksen ensi hetki oli mennyt, käsittivät intiaanit mahdolliseksi, että saari oli pohjasta irroitettu; he toivoivat löytävänsä sen rantaan ajautuneena jonkun matkan päässä entiseltä paikaltaan.

Intiaanit ratsastivat kauvan löytämättä jälkeäkään etsimistään henkilöistä. Tosin eräs soturi päästi ilon huudahduksen huomatessaan jälkiä sillä paikalla, jossa pakolaiset olivat menneet maihin, sillä kanadalaisen varokeinot eivät voineet apaheilta niitä peittää, mutta intiaanit petti tuo huolellisuus, jolla pakolaiset olivat saareen hajoittaneet.

Virta oli kuljettanut pois ruohon, puut ja juuret, ja niin pitkälle, kuin intiaanien silmä ulettuikin, eivät he voineet havaita mitään, mikä olisi saaren muotoa muistuttanut.

Rannalla olevat jäljet johtivat vain muutaman askeleen syrjään; pakolaiset olivat siis jatkaneet matkaansa vesitse ja ehtineet paljon edelle.

Vaikka häntä suututtikin voimattomuutensa, kun hän ei voinut saada kiinni vihaamiansa metsästäjiä, oli Mustalintu ehtinyt hillitsemään kasvojensa väreet. Hän pysyi tyynenä.

Mutta hänessä herännyt veren himo ei ollut tyydytetty, vaan pakolaisten kadottua johti se hänet toisaalle; joskin hänen täytyikin siirtää kostonsa tuonnemmaksi, valtasi hänet nyt kunnianhimo.

Hän tajusi, että hänen taasen täytyi lähetille selittää käytöstänsä. Viekas intiaani päästi tämän johdosta helpotuksen huoahduksen.

Kun Mustalintu oli luonut voimattoman vihan katseen pitkin jokea, käänsi hän päänsä toisaalle ja istui liikkumatta.

— Mitä kuulee nyt päällikkö, jonka korva on niin tarkka? kysyi lähetti.

— Mustanlinnun korvissa on nyt hiljaista, verta vaativaa ääntä ei kuulu.

— Siinäkö kaikki? kysyi lähetti. Intiaanipäällikkö ei vastannut, mutta hänen kasvonsa muuttuivat hymyileviksi, ikäänkuin hän olisi kuullut kaukaisen säveleen.

— Korvani, vastasi päällikkö, eivät enää ole kuurot. Pahan hengen käsi ei enää peitä niitä. Kuulen soturien kehoittavan minua kostamaan kansani kunnian; kuulen tulen rätinän, jonka ympärille neuvosto on kokoontunut. Kiitetty olkoon apahia suojeleva henki; lähtekäämme!

Päällikkö käänsi hevosensa sille suunnalle, jossa lähetin kertomuksen mukaan soturit odottivat hänen vastaustaan.

Aurinko loi häikäisevän valonsa erämaahan, kun Mustalintu sotureineen ehti siihen gummipuumetsikköön, jossa jo olemme nähneet intiaanit. Kärsimänsä tappion ja yöllisen takaa-ajon jälkeen, jonka esineinä he olivat, olivat indiaanit sytyttäneet nuotionsa samalle paikalle, siinä neuvotellaksensa.

Kaikki päästivät kaikuvan ilohuudon nähdessään päällikön, jota niin levottomasti olivat odottaneet. Kunnianhimoinen intiaani esiintyi arvokkaana, ikäänkuin olisi ansainnut tämän kunnioituksen.

Sitten kääntyi hän sotilaihin lausuen:

— Mustanlinnun sielu vain on hänen soturiensa luona, sillä hänen ruumiinsa on sairas ja kätensä rauennut.

Näin sanoen näytti hän verta vuotavaa olkapäätään. Valitusulvonta seurasi ilohuutoa, ja kun näin oli säälin tunteet ilmaistu, autettiin päällikkö hevosen seljästä. Sitten vietiin hänet nuotion luo istumaan.

Kun hän oli asettunut paikalleen, kumarsivat toiset päälliköt ja asettuivat hänen ympärillensä.

Mustalintu veti muutaman savun hänelle tarjotusta piipusta, antoi sen sitten toiselle, ja niin kulki piippu syvän äänettömyyden vallitessa ympäri. Kaikki valmistautuivat vakavasti harkiten neuvotteluun.

Jätämme päälliköt polttamaan, niinkuin sotilaiden tuleekin, joiden pitää olla hitaita päätöstä tehdessä, mutta nopeita sen toimeenpanemisessa, luodaksemme sillä välin silmäyksen meksikolaisten leiriin, jossa ei nyt ollut päällikköä.

Siellä vallitsi suuri hämminki. Niinkuin lähes aina sattuu, kuinka huolellisesti salaisuutta koetetaankin säilyttää, oli nytkin levinnyt huhu, että kullan etsijät olivat lähellä määränpäätänsä, ja että tässä aivan lähistöllä oli äärettömän runsas kultasuoni ja ettei don Estevanin lähtö tarkoittanut muuta, kuin tarkan selon saamista paikasta.

Aamun ensi hetkinä koitui hämminkiä tuosta kuumeentapaisesta kärsimättömyydestä, jolla kaikki odottivat päällikön takaisin tuloa ja tuota iloista uutista. Mutta kun aurinko jo oli ehtinyt keskitaivaalle, eikä ainoakaan aamulla lähteneistä ratsastajista palannut, seurasi kärsimättömyyttä levottomuus.

Se teltta, joka päällikön käskystä oli pystytetty leirin keskellä olevalle kukkulalle, oli autiona. Medianan vaakunalla koristettu lippu riippui surullisena tangossaan; ei vähinkään tuulen hengähdys sen poimuja levittänyt. Turhaan tarkastelivat meksikolaiset vartiat alituisesti taivaan rantaa; he eivät nähneet päällikköänsä eivätkä opastansa, jonka salaperäinen katoaminen heitä peljästytti, eivätkä don Estevanin saattajat myöskään palanneet.

Kiinni sidotut hevoset seisoivat päät riipuksissa, janon vaivaamina; ihmisiäkin vaivasi jano, ja uhkasipa heitä nälkäkin, mutta he eivät uskaltaneet ajaa takaa mitään hirveä eikä härkää, kun olivat saaneet ankaran käskyn pysyä leirissä. Kuta enemmän aika kului, sitä suuremmaksi kasvoi levottomuus.

Sellainen oli tila leirissä.

Leirin ulkopuolella alkoivat jo intiaanien ruumiit mädätä, ja eräällä kohdalla kentällä ilmaisi äsken luotu hiekkakumpu paikan, jossa edellisenä päivänä kaatuneet seikkailijat lepäsivät.

Tämä synkkä näky enensi tuon ennestään synkän seudun kolkkoutta.

Melkein samaan aikaan, jolloin kullankaivajat edellisenä päivänä olivat pysähtyneet tälle paikalle, huomasivat vartiat etäällä tomupilven. Kaikki hyökkäsivät sille puolen, toivoen näkevänsä don Estevanin ja hänen seuralaisensa, mutta tämä hairahdus ei kestänyt kauan, sillä pian erotettiin tomupilvessä liehuvat höyhentöyhdöt ja ihmishiuksilla koristetut keihäät.

— Aseihin! aseihin! Intiaanit tulevat! kajahti kaikilta tahoilta.

Tähän asti vallitseva suuri hämminki ei ollut mitään siihen verraten, mikä nyt nousi leirissä. Ken käskisi? Ketä toteltaisiin? Niin ajatteli jokainen, mutta asettui kuitenkin, mikäli mahdollista, samalle paikalle kuin edellisenäkin päivänä.

Kaikkien kasvoilla kuvastui levottomuus. Hetken kuluttua rohkaistuttiin, kun intiaaneja oli vain kuusi, eivätkä he nelistäneet sotahuudon kajahtaessa leiriä kohti, vaan ratsastivat tyynesti eteenpäin. Eräällä heistä oli keihäänsä kärjessä valkoinen riepu; kaikissa maissa on valkoinen lippu rauhan merkkinä.

Kun he olivat lähestyneet kahden pyssynkantaman päähän, erosi valkoista lippua kantava ratsastaja tovereistaan, jotka pysähtyivät.

Kun airut oli päässyt lähemmäksi, pysähtyi, hänkin, lippuaan heiluttaen.

Muuan Tubac-linnoituksesta oleva seikkailija oli ollut tekemisissä apahien kanssa ja osasi heidän kieltänsä, ymmärtäen tuota puoleksi espanjalaista sekoitusta, jota näillä rajaseuduilla puhuttiin.

Hän oli pieni, laiha mies ja intiaanein silmissä varmaankin hyvin kehno korkeimman vallan edustaja, sillä intiaanit kunnioittavat rotevuutta. Kauvan estelikin hän ottamasta vastaan tätä päällikkyyttä, mutta myöntyi vihdoin. Seikkailijani täytyi oman turvallisuutensa tähden ja jotta alkava keskustelu päättyisi hyvin, osoittaa, että heillä oli johtaja.

Meksikolaisten leirissä tehtiin rauhan lippu nenäliinasta, joka aikoinaan oli ollut valkoinen.

Seikkailija, jonka nimi oli Gomez, lähti vavisten leiristä mennäksensä ratsastaen intiaania vastaan, jonka vakava ryhti oli vastakohtana hänen pelolleen. Hänet rauhoitti kuitenkin niiden veristen hihnain näky, jotka ympäröivät intiaanisoturin toista olkapäätä.

Haavastaan tunnemme hänet Mustaksilinnuksi.

Meksikolainen ja intiaani tervehtivät toisiaan, ja Mustalintu alotti keskustelun.

— Kaksi päällikköä nyt kai keskustelee keskenään? kysyi hän kohteliaasti.

Meksikolainen vastasi yhtä kohteliaasti, mutta jonkunlainen hämmästys osoitti, ettei hän puhunut totta.

— Toisinaan on suuri sielu mitättömässä ruumiissa; valkoinen veljeni on suuri päällikkö, sanoi intiaani.

Näissä kaksimielisissä sanoissa oli enemmän ivaa, kuin vakavuutta, ja intiaanin ääni ilmaisi hänen huomanneen kullanetsijän koettavan pettää häntä. Hän loi Gomeziin katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen sieluunsa asti.

Meksikolainen ei voinut kestää tätä terävää ja tutkivaa katsetta, vaan loi silmänsä alas ja intiaani jatkoi:

— Veljeni ei varmaankaan valehtele, kun hän kehuu itseään päälliköksi, mutta valkoisten leirissä löytynee useita sellaisia päälliköitä, ja hän on kai yksi heistä?

— Minä olen ainoa päällikkö, vastasi seikkailija, selvästi näyttäen hämminkinsä.

Noin mitättömän päällikön nähdessään arveli Mustalintu helpostikin voivansa suoriutua tuosta miesraukasta, joka ei voinut kilpailla hänen kanssaan lujuudessa eikä kekseliäisyydessä, ja hänen silmistään hehkui turmiota ennustava tuli.

Intiaani päätti ottaa selon hänen totuuden harrastuksestaan.

— Mukanani tuomat sanat ovat rauhan sanoja, sanoi hän; kaikkien etelän soturien täytyy kokoontua ympärilleni niitä kuulemaan. Intiaanit ottaisivat vastaan valkoisten lähetin neuvotteluun nuotionsa ääreen ja hän saisi astua päällikön telttaan. Miksi pitää valkoisten päällikkö hänen luokseen tulleen airueen näin loitolla leiristä?

Gomez ei tiennyt, mitä vastaisi. Hän ei voinut viedä sutta lammaslaumaan.

Mustalintu huomasi tämän epäröimisen. Hän rypisti kulmakarvojaan, uhkaava pilvi peitti hänen otsansa ja hänen silmänsä salamoivat.

— Apahien päällikkö ei ole sellainen, jota pidetään loitolla majasta. Toisessa kädessään on hänellä sota, toisessa rauha; kummanko niistä hän avaa?

Tämä uhkaus ja ääni, jolla se lausuttiin, saattoivat meksikolaisen kokonaan hämille. Hän aikoi vastata, että neuvottelisi toveriensa kanssa, mutta onneksi pidätti itsensä aikoinaan.

Viekas intiaani jatkoi tyynellä, vaikka hieman ivallisella äänellä:

— Yksi ainoa soturi seuraa minua. Onko valkoisia niin vähän, että he pelkäävät kahta leirissään olevaa vierasta soturia? Eikö heidän leirinsä ole varustettu? Eikö heillä ole riittävästi ruutia ja luotia?

Intiaanin viekoittelemana Gomez-raukka vihdoin oivalsi, ettei hän voinut kieltää lähetiltä pääsyä leiriin, kadottamatta toisaalta rauhan toiveita ja toisaalta taasen myöntämättä intiaanin olleen oikeassa heidän varustustensa suhteen.

— Punainen veljeni valitkoon yhden seuralaisen, mutta yhden ainoan vain, sanoi hän.

Sitä Mustalintu toivoikin. Jos seikkailija puhui totta ilmoittaessaan olevansa valkoisten päällikkö, niin saattoi intiaani helposti arvata, millaisia soturia oli sellaisella päälliköllä. Jos hän taasen valehteli, niin saisi Mustalintu leirissä nähdä oikean päällikön, ja sen mukaan tekisi hän hyökkäyssuunnitelmansa.

Intiaani antoi merkin, ja tämän johdosta lähestyvä soturi oli ennen mainittu lähetti, jota nopeutensa vuoksi nimitettiin Antiloopiksi. Olemme nähneet tämän olevan yhtä viekkaan, kuin tuo viekas päällikkö itsekin, jonka luo hänet oli lähetetty päällikkyyttä tarjoamaan.

Antilooppi oli sitäpaitsi ainoa intiaani, joka tunsi todellisen päällikön don Estevanin, jota hän oli tarkastellut, kun tämä johti puolustusta.

Molemmat intiaanit seurasivat Gomezia, vaihtaen matalalla äänellä seuraavat sanat:

— Mikä on sakaali, joka tahtoo kätkeytyä leijonan nahkaan? sanoi lähetti.

— Tuo päällikkö tahtoo pettää Mustanlinnun, mutta Mustanlinnun silmä on hänen aikeensa huomannut, sanoi viekas päällikkö.

Molemmat astuivat nyt leiriin, samoin kuin tuli ja miekka, jotka yhtyvät hävitystyöhön.

19.

INTIAANIEN VOITTO.

Kuvaus, jonka olemme koettaneet antaa erämaan oloista ja tavoista, olisi epätäydellinen, ellemme myöskin kertoisi tuon seikkailuretken surullista loppua.

Kun molemmat intiaanit saapuivat meksikolaisten leiriin, eivät he kääntäneet päätänsä oikealle eikä vasemmalle, vaan kulkivat välinpitämättöminä suoraan eteenpäin.

Mitään ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta heidän terävältä havaintokyvyltään. Heidän heimolaistensa ruumiit kentän ulkopuolella, don Estevanin tyhjän teltan, seikkailijain hämmästyksensekaisen alttiuden, epäluulon, pelon — kaikki he huomasivat.

Kun Mustalintu ja Antilooppi olivat saapuneet leiriin, loivat he ympäröivään joukkoon tyynen ja ylpeän katseen, ikäänkuin kaksi leijonaa, jotka yhtyvät liittoon lammasten kanssa.

Päällikkönä alotti Mustalintu keskustelun.

Hänelle oli mitä tähdellisintä saada selville, mihin oikea päällikkö oli joutunut; jos don Estevan ja Pedro Diaz, jonka urhoollisuuden Antilooppi oli nähnyt hänen taistellessaan Pantterikissan kanssa, olivat kuolleet, niin joutuisivat nuo toiset helposti heidän saaliiksensa.

Intiaanit päättivät ottaa selon asiasta.

— Meillä on mukanamme rauhan tarjous, joka on yhtä mieluinen valkoisille kuin intiaaneillekin, sanoi Mustalintu, mutta sydämemme on surullinen, sillä täytyy kunnioittaa niitä, jotka tuovat hyviä tietoja, ja täällä veljemme ottavat intiaanein lähetit vastaan paljaan taivaan alla, jossa he ovat polttavan auringon helteessä, vaikka heille tulisi tarjota päällikön teltta suojaksi polttavia säteitä vastaan. Päällikön sanat kuuluvat paremmin tuolta kukkulalta.

Intiaani käytti kiertoteitä, päästäksensä tarkoituksensa perille. Gomez'ia kauhistutti tämä ilmeinen röyhkeyden osoitus, mutta hän ei ehtinyt miettimään, mitä olisi tekeminen.

Hän kiirehti täyttämään lähettiläiden pyynnön, ja vei heidät don Estevanin autioon telttaan. Mustalintu oli perinpohjaisesti harkinnut tuon kauhean osan, jota hän aikoi näytellä, ja vaikka tämä olikin vaarallista, istui hän niin tyynesti kuin hänet todellakin olisi vallannut tuo rehellisyyden ja rauhan henki, jota hän teeskenteli.

Gomez nosti teltan aukon verhon ja kiinnitti sen niin, etteivät poimut peittäneet intiaania; sitten odotti hän heidän selityksiään.

Mutta intiaanit istuivat äänettöminä.

Gomez luuli täytyvänsä alottaa.

— Odotan, sanoi hän arvokkaammin kuin ennen, erämaan veljeni rauhan ehtoja. Päällikön korvat ovat avoinna.

Gomez-raukka onnitteli itseään näiden sanojen johdosta, jotka olivat aivan intiaanien tapaisia, mutta Mustalintu ei sallinut hänen kauvan iloa nauttia. Raaka soturi kohotti hitaasti päänsä, hänen väreilevät sieramensa ilmaisivat loukattua ylpeyttä, ikäänkuin hän nyt vasta olisi huomannut valkoisen miehen petollisuuden. Hänen tuliset silmänsä saattoivat valkoisen kalpenemaan, kun hän huusi ukkosen tapaisella äänellä:

— Minä näen vain yhden päällikön — tässä näytti hän itseänsä — ja se on intiaani. Missä on valkoinen päällikkö? Häntä ei näe.

Seikkailija hämmästyi tästä ylpeästä vastauksesta. Kun hän taasen koki tointua ja näyttäytyä todellisessa asemassaan loukatulta, lisäsi Mustalintu:

— Miksi tahdotte pettää rehellistä intiaania?

— Gomez ei petä ketään, änkytti meksikolainen; olen sanonut sinulle olevani päällikkö ja se olenkin.

Mustalintu viittasi Antiloopille. Ja tämä tarkasti seikkailijaa, ikäänkuin olisi tahtonut kokonaan pelottaa ja hämmentää hänet.

— Ainoa päällikkö, sanot? Tämän kangasmajan omistaja, tähtilipun soturi?

— Minä se olen, sanoi meksikolainen.

— Olen kuullut valheen, tiuskasi Mustalintu. Minun kaltaiseni päällikkö ei tahdo kuulla kahta sellaista.

Antilooppi ryhtyi nyt tyynnyttämään intiaanipäällikön kiukkua ja meksikolaisen tuskaa. Mustalintu näytti aikovan nousta, keskeyttääksensä kiivaasti keskustelun, mutta Antilooppi pidätti hänet.

Sitten kääntyi Antilooppi Gomez'iin, sanoen:

— Valkoinen soturi on joko tahtonut pilkata ystäviänsä intiaaneja, tai koetella heitä. Itse hän kyllä tietää, ettei hän ole se päällikkö, jolla on kaksipiippuinen pyssy, tummat, harmaansekaiset hiukset, ylöspäin kääntyneet viikset, korkea vartalo ja leveät hartiat.

Intiaani kuvasi don Estevania.

— Hän tietää kyllä, ettei tämä teltta ole hänen, eikä hänen nimensäkään ole se, jonka vuoriemme kaiku usein on toistanut. Se on toisen päällikön nimi. Tämä päällikkö on solakka kuin veljenikin, mutta hän on lähes kahta vertaa pitempi. Hänen ruumiinsa on notkea kuin bamburuoko, mutta tukeva kuin rautatammen runko.

— Kuka se soturi on? kysyi Gomez, aikaa voittaaksensa ja hieman tyyntyäksensä.

— Tämä päällikkö on sama, joka tässä, jatkoi Antilooppi, osoittaen paikkaa, jossa intiaani kaatui Pedro Diazin keihään iskusta, tappoi Pantterikissan. Hänen nimensä on Pedro Diaz; lapsemme vavisten mainitsevat tämän nimen. Eivätkö nämä kaksi soturia, joista puhuin, ole päälliköitänne, eikö totuus ole huulillani?

Mitäpä voi Gomez-raukka tehdä, kun intiaani sai hänet valheesta kiinni. Hänen täytyi nöyrtyä ja myöntää Antiloopin puhuneen totta.

Sen hän tekikin.

Mutta hän ei huomannut tuota leimuavaa katsetta, jonka intiaanit keskenään vaihtoivat.

Kun Mustalintu oli Antiloopille huomauttanut, mikä riemu hänet valtasi, loi hän taasen vakavan katseensa Gomez'iin ja sanoi:

— Miksi tahdot omistaa arvon, joka ei ole sinulle tuleva? Minä ilmaisen rauhanehtoni päällikölle ja sille, jolla on rautatamminen ruumis. Missä he ovat?

— He ovat lähteneet muutamien seuralaistemme kanssa bisonia ajamaan, hankkiaksensa sotureillemme muonaa, vastasi Gomez jotenkin mahtavasti, mutta hän oli tekemisissä itseänsä etevämpien vastustajain kanssa.

— Antilooppi ja Mustalintu odottavat heidän takaisin tuloansa, lausui intiaani päättävästi; siihen asti on kahden soturin suu kiinni.

Intiaanit ummistivat halveksivasti silmänsä, nostivat puhvelin taljan olallensa, ikäänkuin ei valkoinen, jonka vieraita he olivat, olisi ollut läsnäkään.

Vaikka tämä päätös olikin loukkaus teeskennellyn päällikön itserakkaudelle, lopetti se ainakin hänen hämminkinsä. Hänen päällikkö-osansa tuntui hänestä liian vaikealta, ja hän olisi mieluisasti luopunut siitä don Estevanin ja Pedro Diaz'in palaamiseen asti, joka hänen luulonsa mukaan piankin oli tapahtuva.

— Veljeni tuolla tahtonevat kuulla intiaanipäällikön sanat, sanoi Gomez; tahdon kertoa ne heille.

— Mene! sanoi Mustalintu.

Gomez ei odottanut toista käskyä ja lähti kukkulalta iloisena kuin koulupoika, joka on oppinut vaikean läksyn.

Hän kertoi keskustelun yksityiskohdat, jättäen kuitenkin mainitsematta moniaita hänen itserakkauttaan masentavia seikkoja ja huomautti, mikä etu siitä oli, että hän sai intiaanit pidätetyksi don Estevanin palaamiseen asti; sen oli muka hänen lujuutensa ja viekkautensa saanut aikaan.

Aika kului, mutta don Estevania ei näkynyt.

Sillä aikaa keskustelivat telttaan jääneet intiaanit hyvin vilkkaasti, vaikka hiljaa.

Kun Mustalintu oli varmistunut todellisen päällikön poissa-olosta ja että hänellä Gomez'issa oli heikko, jopa kurjakin jäljennös tästä, teki hän rohkean suunnitelman, jossa hän itselleen pidätti kaikki sen toimeenpanemiseen liittyvät vaarat. Mutta Antilooppi vastusti tätä ja tahtoi ne omaksi osakseen. Suunnitelma oli tällainen:

Jokunen seikka, ehkä pitkittynyt metsästys, tuumaili Mustalintu, viivyttää päälliköitä leiristä kauvemmin kuin he aikovat. Oli asetettava joukko indiaaneja väijyksiin odottamaan heidän takaisin tuloansa. Jos he viipyvät yöhön asti, niin hyökkäisivät apahit Antiloopin johtamina päällikköä vailla olevien valkoisten kimppuun. Niin Mustalintu tuumaili, eikä häntä pelottanut mahdollisesti sattuva tappiokaan, vaan tahtoi hän pysyä leirissä, vihollistensa valppautta torjumassa.

Kun intiaanit näin ollen hyökkäisivät valkoisten leiriin, olisivat nämä kokonaan riippuvia heidän armostaan. Tosin sai leiriin jääpä intiaani peljätä henkeänsä, mutta mitäpä on päällikön henki, kun hän sillä voi kansaansa hyödyttää.

Antilooppi suostui tähän tuumaan, mutta tahtoi itse jäädä leiriin. Jospa pelkkä soturi menehtyisikin, niin jäisi kuuluisa päällikkö henkiin. Tästä syntyi heidän keskensä jalomielinen, kauvan kestävä kilpailu.

— Mustanlinnun haava paranee pian, sanoi Antilooppi. Pian omaa hän väkevän ruumiin ja mahtavan hengen kansansa hyväksi. Jos päällikkö kuolisi, niin soturit surisivat kuukausia, mutta ken muistaisi Antilooppia, jos hän kuolisi.

Mustalintu kieltäytyi vieläkin sotilaan ehdotukseen myöntymästä.

— Ruumiini on raudasta, jatkoi tämä taasen; viikunapuun kummi ei ole kimmoavampaa kuin Antiloopin polvijäntereet. Vaaran tullessa on Antilooppi hyppäävä helposti vihollisten etuvarustusten yli; täten on hän yhdellä hyppäyksellä kansalaistensa keskellä. Mutta mitä tekee Mustalintu olkapää muserrettuna?

— Hän on liikkumatta katseleva vihollistansa, ja odottava kuolemaa, sekä pilkkaava heidän vihaansa.

Mutta Antilooppi tahtoi säilyttää kansalleen niin kalliin hengen ja esitti vieläkin innokkaammin tuumaansa.

— Antilooppi, virkkoi hän, on kuin Mustalintukin pilkkaava heidän raivoansa. Antilooppi on osoittava samaa kestävyyttä heidän iskujansa vastaan, mutta hänellä on sen ohessa ruumiinvoima, jota ei mikään entinen haava heikonna.

Molempien päälliköiden täten kilpaillessa jalomielisyydellään, laskivat meksikolaiset levottomina jokaisen minuutin, joka kului tuomatta takaisin don Estevania. Ei kukaan kiihkeämmin odottanut hänen palaamistansa kuin Gomez, joka kerskauksistansa huolimatta ei mitään niin peljännyt kuin pakkoa, joko sitten lähettiläänä tai johtajana, olla molempien intiaanien läheisyydessä.

Synkkä hiljaisuus vallitsi leirissä, kun noin tunnin kuluttua Mustalintu astui ulos teltasta ja lähestyi sitä joukkoa, jossa Gomez oli.

— Sotilaani, sanoi intiaani, odottavat kärsimättömästi saada päällikkönsä suusta kuulla vakuutuksen siitä ystävyysliitosta, joka pian on yhdistävä heidät valkoisiin. Mustalintu palaa pian ystäviensä luo, ja hän jättää toverinsa vakuudeksi siitä.

— Mene! sanoi Gomez majesteetillisen vakavalla äänellä, jota hänen onnistui teeskennellä.

Intiaani poistui, samoin kuin oli tullutkin, päätään kääntämättä ja näyttämättä vähintäkään uteliaisuutta.

Kun päällikkö oli ehtinyt neljän soturinsa luo, jotka häntä yhä odottivat, jutteli hän hetkisen heidän kanssaan. Hän näytti viittaavan telttaan, jossa Antilooppi istui liikkumatta ja vakavana kuin kuvapatsas.

Hetken kuluttua näkivät valkoiset yhden intiaanin ratsastavan pois. Toiset intiaanit jäivät, pidellen suitsista hevosiaan, istumaan yhtä vakavina kuin Antiloopikin teltassaan.

Päivä kului yhä enemmän. Aurinko oli kadonnut taivaan rannan taakse. Pilvet, joiden kirkas väri alkoi vaaleta, ilmaisivat yön olevan tulossa.

Vielä odotettiin turhaan leirissä don Estevania, Diazia, Orochea ja Barajaa.

Vihdoin tuli yö, lisäten kaikkein levottomuutta. Intiaanit ovat vaihtelevia ja oikullisia, sen kaikki tiesivät; äkillinen hyökkäys voipi seurata rauhan tarjousta, joka olikin hyvin epämääräinen.

Gomez koki rauhoittaa heidän levottomuuttaan.

— Mitäpä tässä on pelkäämistä niin kauan kun intiaani on leirissä, sanoi hän. Tuo hänen tyyneytensä ilmaisee rehellistä mieltä.

Yön hämärässäkin voitiin vielä nähdä Antiloopin tummat kasvot. Soturi pysyi yhä samassa asemassa, mutta päivän valolla olisi saattanut nähdä hänen vähän kääntävän päätänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarkoin huomata jokaisen melun, mikä häiritsi yön hiljaisuutta.

Syvä äänettömyys vallitsi. Ääretön aro oli yhtä äänetön kuin taivaan lakikin, johon ilmestyi tähti toisensa perään. Heti kun pimeys seuraa auringon valoa, saa aro synkemmän, suurenmoisemman luonteen.

Leirissä häiritsi vain tuota ympäröivää, pelottavaa aron hiljaisuutta muutamien hiljaiset kuiskaukset, ja jonkun levottoman hyräily. Kaikki loivat tuon tuostakin epäluuloisia silmäyksiä arolla istuviin intiaaneihin. Nämä näyttivät yhtä liikkumattomilta kuin kallion paadet, jotka pimeässä toisinaan saavat ihmisen näön. He näyttivät kuitenkin, ehkäpä pimeän tähden, siirtyvän yhä loitommalle.

— Tuopa kummallista, sanoi eräs seikkailija Gomezille, luoden epäluuloisen silmäyksen arolle; — nuo intiaanit näyttivät äsken olevan lähempänä.

— Se on vain näköhairahdus, vastasi Gomez, joka halusi selittää kaikki edullisemmalta kannalta.

— Katso tuonne Gomez, lisäsi toinen, nyt ei tunnu tuulen henkäystäkään, ja sentään näyttää tuuli tuolla intiaanien luona saavan tomupilvet nousemaan.

— Meitä suojelevat vaunumme tuulelta, tuolla sitä vastoin voi tuuli puhaltaa, siinä kaikki.

Pimeys eneni, intiaanit näkyivät yhä epäselvemmin. Gomez piti vaan mielessään sitä, että Antilooppi oli jäänyt leiriin, ja koki tämän nojalla rauhoittaa seuralaisiaan, jotka häneltä kysyivät, olivatko nuo kaukana häämöittävät varjot ihmisiä, vai pensaita.

Epävarmuus kasvoi niin, että eräs seikkailija päätti ottaa lähemmin selkoa asiasta, ja poistui pyssy olalla.

Pensaita ne olivatkin, ei näkynyt ihmisiä eikä hevosia. Intiaanit olivat pimeän turvin poistuneet. Tomu-pilvi oli heidän liikkeensä salannut ja olivat he yhtyneet tovereihinsa.

Kun tarkastelija ehti sille paikalle, jossa apahit olivat olleet, ei hän nähnyt ainoatakaan elävää olentoa; niin pitkältä kuin hänen silmänsä kantoi oli tyhjää ja autiota. Hän palasi nopeasti leiriin kertomaan intiaanien pakenemisesta. Tämä oli arveluttava enne.

Antilooppi oli huomannut kaikki maanmiestensä liikkeet. Hänen luoksensa tuli nyt Gomez, seikkailijain kehoituksesta.

— Miks'ei päällikkö käskenyt soturejaan pysymään valkoisten läheisyydessä? kysyi meksikolainen.

— Keitä tarkoittaa veljeni? vastasi Antilooppi, tietämättömyyttä teeskennellen.

— Noita, jotka istuivat tuolla äsken kuin ystävät ja nyt ovat kadonneet kuin viholliset.

— Pimeässä näkee silmä ainoastaan lyhyen matkan; valkoiset eivät voi nähdä niin loitolle, mutta jos he sytyttävät nuotionsa, näkevät he ne, joita etsivätkin; mutta mitä se hyödyttää. Heillä on vallassaan mahtavan heimon päällikkö, joka odottaa sanansaattajansa palaamista. Soturimme kyllä käskivät sanansaattajan kiirehtimään.

Tämä viekkaan intiaanin vastaus muistutti jotain Gomez'ille. Hän vavahti ja Antilooppi huomasi sen.

Gomez muisti nimittäin, että kaikki puut, jotka olivat aijotut leirin valaisemiseksi, olivat edellisenä iltana loppuneet ja oli unhotettu kerätä uusia. Nyt oli liian myöhäistä.

Tämän hänen viekkaille aikeillensa suotuisan, mutta valkoisille epäsuotuisan seikan oli Antilooppi kyllä huomannut, mutta hän tahtoi varmistua epäilyksissään tässä suhteessa. Nyt ei hän enää epäillyt.

Muistellessaan tätä laiminlyöntiänsä peitti Gomezin otsan kylmä hiki. Häntä lohdutti vain se seikka, etteivät intiaanit olleet pahassa tarkoituksessa paenneet, kun olivat jättäneet päällikkönsä pantiksi. Hän päätti kuitenkin vartioida tätä huolellisemmin.

— Päällikkö ei saa olla yksin ystäviensä luona, minä käsken kuusi miehistäni pitämään hänelle seuraa. He kuuntelevat kertomuksia hänen taisteluistaan.

Gomez lähti, huomaamatta ylpeätä hymyä Antiloopin suupielessä, ja hän käski kuusi tovereistansa menemään intiaanin luo ja vähimmänkin petoksen merkin huomattuaan murhaamaan hänet. Gomez alkoi tottua päällikkyyteen.

He luulivat voivansa lähettää osan miehistöstä keräämään puita, jotta siten saisivat varomattomuutensa korjatuksi, mutta siten olisi joukko liian paljon heikontunut, ja tästä tuumasta luovuttiin.

Leiri jäi siis pimeän peittoon. Tämä pimeys oli vaarallinen sekä itse seikkailijoille, että myöskin arolla oleville, joita he niin hartaasti odottivat ja jotka ehkä olivat eksyneet, eivätkä enää osanneet takaisin. Leiriläiset alkoivat epäillä, ettei heidän päällikkönsä seuralaisineen palaisikaan enää.

Kuiskaavat keskustelut taukosivat, jokainen vaipui ajatuksiinsa, leirissä samoin kuin arollakin vallitsi syvä hiljaisuus.

Tämän kuitenkin pian keskeytti kaukainen ääni. He luulivat kuulevansa hevosten hirnuntaa, vaikka loitollakin. Gomez oli jo vähän tutustunut siihen toimeen, joka niin odottamatta tuli hänen osaksensa, ja hän riensi tuon lähestyvän vaaran kehoittamana, jonka kaikki aavistivat näkemättä sitä vielä, intiaanin luo, jota hän piti päällikkönä. Tämä istui yhtä vakavana.

— Valkoisen kuulo, sanoi meksikolainen intiaanille, ei ole niin hieno, kuin intiaanin. Voisiko päällikkö selittää minulle, tuleeko tuo etäinen hirnuminen sanansaattajain joukosta?

Intiaani kuunteli tarkasti jonkun hetken.

— Sanansaattajat tulevat, vastasi hän; he tahtovat kuulla, joko päällikkö ja tuo toinen, Diaz niminen, ovat palanneet.

— Intiaanit tietävät ehkä paremmin kuin valkoiset, palaavatko nämä päälliköt milloinkaan, mutta jos he eivät tällä kerralla tahdo neuvotella sen kanssa, jonka hänen toverinsa ovat päälliköksi valinneet, nimittäin minun kanssani, niin haluavat he sotaa.

— Olkoon! sanoi intiaani, Mustalintu on suuri päällikkö, joka ei muilta kysele, mitä hänen tulee tehdä.

Tämän keskustelun aikana oli tuo etäinen melu enentynyt. Maa kumisi nelistävien hevosien kavioista, ne lähestyivät yhä, mutta pimeässä ei niitä voinut nähdä. Epämääräinen kauhu valtasi jokaisen, mutta vielä luottivat kullan etsijät Antiloopin läsnäoloon, eivätkä ryhtyneet puolustustoimiin. Juuri kun Gomez oli käskemäisillään niihin ryhtymään, kehoitti Antilooppi häntä kuuntelemaan.

Indiaani itsekin taivutti päätänsä hänelle esimerkiksi.

— Ne eivät ole sanansaattajia, sanoi Antilooppi; — katso itse.

Hevoslauma laukkasi arolla, niin lähellä leiriä, että helposti saattoi nähdä, ettei niiden selässä ollut ratsastajia.

— Ne ovat kesyttömiä hevosia, sanoi Antilooppi; soturini tahtovat ottaa kiinni niitä. Jos se onnistuu, saavat ystävämme valko-ihoiset osansa saaliista. Mustalintu saapuu pian saaliin jakoon.

Todellakin näkyi pari kolme intiaania ratsastavan kesyttömien hevosten perässä, jotka peloissaan pakenivat.

— Valko-ihoiset voivat rauhoittua, huudahti Antilooppi, poistaaksensa vihollistensa epäluulot. Vihdoinkin tulee Mustalintu sopimaan ystäviensä kanssa. Kas vaan, hän ratsastaa pelottomana eteenpäin.

Intiaani lausui tämän henkilöille, jotka eivät näkyneet vähääkään epäilevän. Useimmat näkivät tässä turvallisuutensa merkin. He arvelivat, että luottamus ja varmuus, jota intiaanit osoittivat ajaessaan kesyttömiä hevosia aivan valkoisten leirin äärellä, olivat rauhan enteitä.

Ei kukaan huomannut, että Antilooppi hiljaa päästi auki lavean vaippansa ja otti sen poimuista lyhyen, terävän tapparan; heidän koko huomionsa oli kiinnitettynä tuohon heidän silmiensä edessä tapahtuvaan näytelmään.

Kesyttömät hevoset näyttivät tahtovan hyökätä leiriä ympäröiviä vaunuja kohti. Niitä takaa-ajavain intiaanien joukossa näkyi Mustalintu. Seikkailijat näkivät hänen saavuttavan pakenevan lauman ja koettavan katkaista siltä paluutien. Hevoset pysähtyivät yht'äkkiä sen aukon eteen, joka oli avattu intiaaneille.

Äkkiä, ja juuri kun luottamus Antiloopin rauhan vakuutuksiin ja noiden metsästelevien intiaanien esiintymiseen oli kohonnut korkeimmilleen, pääsi meksikolaisilta hämmästyksen ja kauhun huudahdus.

Heidän silmiensä eteen kohosi tummia, synkkiä, näköjään pimeyden henkiin herättämiä haamuja.

Noiden tähän asti näköjään irtonaisten hevosten selkään ilmestyi ratsastajia liehuvine töyhtöineen, ratsastajia, jotka heiluttivat aseitaan ja päästivät kamalan kiljunnan.

Onneton tapahtuma enensi sekasortoa ja tämän hyökkäyksen kauhua.

Tuon äkkiä ilmassa kajahtavan ulvonnan pelästyttäminä raivostuivat meksikolaisten hevoset, joiden vaisto jo oli huomannut intiaanien läsnäolon.

Pian olivat hihnat, joilla ne olivat kiinni, katkaistut, paalut maasta temmatut. Eläimet alkoivat juosta edestakaisin leirissä, tallaten isäntiään, jotka eivät voineet niitä hillitä. Muutamat hyökkäsivät varustuksia vastaan, toiset hyppäsivät vaunujen yli, tai riensivät aukosta ulos.

Tuskan ja kiukun huutoja sekaantui hevosten hirnumiseen ja intiaanien ulvontaan, ja se saattoi miehuullisimmatkin neuvottomiksi ja hämille.

Leiriin ei jäänyt muita hevosia kuin ne, jotka olivat itsensä haavoittaneet ja nyt makasivat kentällä; toiset nelistivät arolla.

Melkeinpä tämä uusi onnettomuus oli koitumaisillaan meksikolaisten hyväksi.

Satuloihinsa nousseet intiaanit aikoivat ryhtyä ottamaan kiinni tätä elävää saalista, joka pääsi heidän käsistään. Muutamat jo ryhtyivät takaa-ajoon, kun valkoisten onnettomuudeksi Mustalintu kutsui heidät takaisin.

Apahit olivat meksikolaisia kohtaan käyttäneet juonta, johon vain niin rohkeat ratsastajat voivat menestyksellä turvautua. Toinen jalka satulassa ja piilottaen ruumiinsa hevosen toiselle puolen, saattoivat he matkustaa pitkiä matkoja. Pimeys oli helpottanut tämän juonen onnistumista, ja seikkailijat olivat nähneet vain hevoset, huomaamatta ratsastajia, jotka niitä ohjasivat.

Ikäänkuin tuulen ajama tomupilvi hyökkäsivät ratsastajat aukosta leiriin. Maa tärisi, kun intiaanien päävoima nelisti esiin ensin saapuneitten avuksi. Gomez sieppasi puukkonsa, iskeäksensä sen vieressään istuvaan Antilooppiin, mutta tämä ehti ennen häntä.

Intiaanin vaippa valahti äkkiä hänen jalkoihinsa, ja tapparan iskulla halkaisi hän onnettoman kullanetsijän pään.

Samassa kajahti don Estevanin teltan luota sotahuuto, joka tuli niin äkkiä ja oli niin läpitunkeva, että se pikemmin tuntui tulevan paholaisen kurkusta kuin ihmisrinnasta.

Antilooppi sen päästi, hypäten alas kukkulalta ja hyökäten salaman nopeudella valkoisten keskelle.

Satakertainen ulvonta toisti Antiloopin huudon.

— Valkoiset eivät ole edes koiria, huudahti intiaani, he ovat jäniksiä, järjettömiä elukoita. Näin sanoen yhtyi hän tovereihinsa.

Meksikolaisten leirissä vallitsi sekasorto, suurempi kuin milloinkaan. Pimeässä ja hämmingissä ei kukaan tiennyt, mitä tehdä; muutamat hyökkäsivät puukko kädessä toisiansa vastaan, luullen tovereitaan intiaaneiksi.

Kuolinhetki oli leirin asukkaille tullut. Turhaan kohtasivat laukaukset intiaaneja; ei ainoakaan sattunut, sillä ampujain kädet vapisivat, silmä hämärsi. Apahit eivät edes viitsineet vastata ampumiseen.

Tapparoineen ja keihäineen hyökkäsivät intiaanit. Kuusikymmentä hevosta hyökkäsi raivoissaan, mikä on omituista niille samoin kuin niiden isännillekin, ratsastajineen aukosta leiriin, ikäänkuin valtameren aallot, jotka syöksyvät karille ajautuneen laivan yli.

Näiden kamaloitten, kiljuvien ratsastajain etunenässä ajoi Mustalintu, jonka helposti tunsi muhkeasta ruumiistaan ja sidotusta kädestään. Peloton päällikkö oli sitonut itsensä satulaan kiinni, voidakseen johtaa sotureitansa ja riemuita verisaunasta; vasemmalla kädellään ohjasi hän hevostaan, jonka kaviot tallasivat vihollisia.

Puukko, tappara ja keihäs tekivät intiaanien käsissä kauheata työtään. Ruumiita oli kasottain. Epätoivon rohkeudella taistelivat vielä muutamat meksikolaiset, mutta useimmat hengissä olevista koettivat paeta. Mutta hevoset olivat menneet, leirissä oli vain kuolleita ja haavoitettuja. Pelko voitti kuitenkin, valkoiset pakenivat leiristä, etsien turvaa arolta. Meksikolaisten tappio oli jo melkein täydellinen, kun toivon säde välähti heille.

Sumuvuorilta päin tuli täyttä nelistä kaksi ratsastajaa. Muutamat pakolaiset yhtyivät heihin.

Tämä odottamaton seikka saattoi muuttaa asiain tilan, mutta onnettomuudeksi olivat intiaanien ahdistamat soturit jalkaisin eivätkä voineet puolustautua ratsastavia vihollisiansa vastaan.

Turhaan iski joka iskulla, jonka hän intiaanilta sieppaamallaan tapparalla antoi, vihollisen maahan toinen näistä odottamatta saapuneista ratsastajista. Hän seisoi jalustimilla ja voimakkaasti auttoi häntä hänen kanssaan saapunut, jota ei pimeässä voinut tuntea enemmän kuin toistakaan. Pian ympäröivät heidät kaikilta tahoilta hyökkäävät intiaanit.

Toinen ratsastajista hyppäytti hevosensa tämän elävän muurin yli ja katosi pian, vihollistensa raivokkaasti takaa-ajamana, samalle suunnalle, josta oli tullutkin.

Toisen ratsastajan kohtalon ilmaisi leiriin saarretuille hirveä riemun kiljunta: hänet oli tapettu tai vangittu.

Tämä oli tuon surullisen näytelmän viimeinen kohtaus.

Pakolaiset samoin kuin leirissä taistelevatkin kaatuivat toinen toisensa jälkeen indiaanein iskuista.

Pian katosivat takaa-ajajat ja ajettavat pimeään, laukaukset harvenivat yhä, ilmaisten taistelijain luvun vähenevän.

Sitten ei kuultu enää mitään.

Muutaman tuokion kuluttua kokoontuivat voittavat intiaanit; pakolaisia takaa-ajaneitten käsissä oli verta vuotavia päänahkoja. Leirissä murhatut valkoiset olivat samoin raadellut.

Koko tuosta lukuisasta joukosta ei ollut jäljellä muita kuin elävänä nyljetty gambusino, ja muutamia pakolaisia, jotka pimeässä olivat pelastuneet tästä hirveästä verisaunasta. Muista oli jäljellä raadellut ruumiit, joita oli hajallaan kentällä.

Tunnin kuluttua siitä, kun tuo verinen taistelu oli päättynyt, valaisi vaunuista kerätty ääretön nuotio lavealta ruumiiden peittämää kenttää.

Tulen valossa nähtiin valkoinen vanki tammen runkoon sidottuna. Hänen ympärillänsä tanssivat intiaanit hurjaa piirihyppyä.

Taasen istuivat, samoin kuin aikaisemminkin, Mustalintu ja Antilooppi don Estevanin teltassa. He olivat kahden kuolonenkelin kaltaisia, jotka näyttivät tänne lähetetyiltä johtamaan hävitystä ja teurastusta. Heitä näytti ilahduttavan tuo kuoleman ja kauhun kamala näky; heidän korvansa tuntuivat mielihyvällä kuuntelevan kuolonkamppauksessa olevien haavoitettujen voihkauksia.

Synkkä, muutamin paikoin tulenkajastuksesta punaiselta heijastava taivas kattoi tätä kamalaa näkymöä. Molemmat intiaanit olivat asettuneet aivan rauhalliseen asemaan, ikäänkuin eivät tapahtumat koskisikaan heitä. Molemmat olivat ääneti ja vakavina, kunnes Antilooppi ensin alotti puheen.

— Mitä Mustalintu nyt kuulee? kysyi hän.

— Hän kuulee kaksi ääntä, vastasi päällikkö; ensinnäkin kuumeen, joka hehkuu hänen povessaan ja kehoittaa häntä antautumaan lääketaitoisten hoidettavaksi. Toiseksi kuulee hän kolmen pohjan soturin äänen ja vielä ystävän, joka sanoo haavoitetulle päällikölle: ystävä on sinut kostava.

— Hyvä, sanoi Antilooppi vaatimattomasti, huomenna ajan heitä takaa kolmenkymmenen parhaan soturimme kanssa.

20.

KULTALAAKSO.

Taasen täytyy siirtyä siihen aamuhetkeen — samana meksikolaisille niin onnettomana päivänä — jolloin uivalta saarelta pelastuneet metsästäjät koettivat tunkeutua kultalaaksoon.

Pimeys, vaikkei enää niin syvä kuin yöllä, peitti vielä seudun, jonka pääpiirteet vain saattoi erottaa. Vähitellen vaalenivat tähdet taivaalla, jota kohti vuoriston terävät, sumun peittämät huiput tornien tavoin kohosivat.

Vuoren rinteellä olevat synkät varjot ilmaisivat siellä olevan syviä rotkoja. Vuoriston päätöskohdalla oli erikseen muusta vuoresta yksinäinen kallio, ikäänkuin etuvarustus. Tämän yksinäisen, katkaistun kartion näköisen kallion juurella syöksyi vesiputous pohjattomaan kuiluun. Lähistöllä olevat paju- ja puuvillapensaat ilmaisivat siinä olevan joen.

Sumuvuorten aukosta juokseva Rio Gilan muodostama suisto oli äärettömällä tasangolla, joka synkässä komeudessaan ulottui vuoriston taakse.

Jokea ympäröivä suisto oli tuskin penikulman pituinen, mutta joen molempien haarojen välillä ainakin kolminkertaisen levyinen.

Yö siirtyi päivän tieltä; aamun sinertävä kajastus levisi pimeän peittämille kukkuloille. Hämärästä esiytyivät kukkulat vähitellen samoin kuin maalauksen ensi suunnittelussa.

Vähitellen levisi valon kajastus vuoren rinteellä oleviin rotkoihin. Valkeni yhä enemmän. Yksinäisen kallion kukkulalla levitti kaksi mäntyä suuria juuriansa; niiden vinot rungot nojautuivat kuilun yli.

Näiden juurella oli hevosen luuranko, jonka vaaleilla luilla vieläkin näkyi punaisia nauhoja, jotka ennen sitä olivat koristelleet. Satulan jäännökset peittivät sen kylkiluita.

Aamu valaisi pian kamalampiakin kuvia; määrätyn matkan päässä toisistaan olevilla pylväillä liehui aamutuulessa ihmishiuksia. Nämä kamalat voitonmerkit ilmaisivat siinä olevan intiaanisoturin haudan. Ja lepäsikin urotöistään kerran kuuluisa päällikkö tämän luonnon muodostaman pyramidin huipulla.

Haudastansa vallitsi päällikkö noita aroja, joilla hänen sotahuutonsa usein oli kajahtanut ja joita hän oli nelistänyt samalla ratsulla, jonka luita nyt valkaisi yön kosteus ja päivän polttava kuumuus. Petolinnut käheästi kiljuen lentelivät tämän äänettömän haudan päällä, ikäänkuin äänellään olisivat tahtoneet herättää sen, joka siinä makasi ikuista unta, ja jonka kylmä käsi ei enää tuottaisi heille verisiä aterioita.

Pian näkyi itäisellä taivaan rannalla vaalea kajastus, ruusunkarvaisia pilviä ilmestyi, sen jälkeen auringon säde kultaisen nuolen kaltaisena tunkeutui vuoriston synkkien sumujen läpi ja valovirrat tulivat laaksoon.

Oli päivä, mutta sumu peitti vielä vuoren.

Vähitellen hajoitti aamutuuli tämän aaltoilevan usvaverhon. Usvan hattaroita oli vielä pensastoilla tai hyppeli vuorikauriiden tavoin kukkulalta kukkulalle, päästäen valoa ahtaisiin ja syviin vuorenkuiluihin; niiden suulla näkyi uhriantimia, joilla intiaanit olivat vuoren henkiä muistaneet.

Mainittu vesiputous peitti intiaanipäällikön haudan utusateella, johon muodostui sateenkaaria. Vihdoin saattoi nähdä hautapyramidin juurella ahtaan laakson, — se oli kultalaakso.

Ensi katsannolla huomasi vain sen synkän ja omituisen ympäristön, kukkulan mäntyineen, luurankoineen ja sumupilvineen, voitonmerkkeinä liehuvat ihmishiukset, vaahtoavan vesiputouksen ja sen takana vesikasvien peittämän järven; mutta kullanetsijä olisi pian muutakin huomannut.

Tällä yksinäisellä seudulla ei mikään osoittanut eläviä olentoja löytyvän, kun kolme miestä, jotka maan epätasaisuus tähän asti oli kätkenyt, näkyi aivan kultalaakson läheisyydessä.

Kaikki kolme loivat kummastuneita, melkein pelkääviä silmäyksiä ympärilleen.

— Jos missään on kamalaa, sanoi José pyytäen toverinsa pysähtymään ja viitaten sumuverhoon, joka peitti vuorta, niin on ainakin täällä, noissa synkissä kuiluissa.

— Jos on totta, että kulta on synnyttänyt useimmat rikokset maailmassa, niin melkeinpä uskoisin, että pahahenki on asuinpaikakseen valinnut tämän laakson, jossa sinun ilmoituksesi mukaan, Fabian, on niin äärettömiä aarteita.

— Olette oikeassa, sanoi Fabian, näyttäen vaalealta ja vakavalta; ehkäpä juuri tällä paikalla, missä nyt seison, murhasi onnettoman Marcos Arellanoksen hänen toverinsa. Voi, jospa tämä paikka voisi puhua, niin saisin tiedon sen nimestä, jota olen vannonut takaa-ajavani, mutta tuuli ja sade ovat poistaneet uhrin, samoin kuin murhaajan jäljet, ja erämaan ääni on vaijennut.

— Kärsivällisyyttä, lapseni, kärsivällisyyttä, sanoi Rosenholz vakavasti. Pitkänä elinaikanani en ole milloinkaan nähnyt rikoksen jäävän rankaisematta; usein löytyvät jäljet, jotka jo oli luullut poishuuhdotuiksi; toisinaan kohoaa erämaankin ääni syyllistä vastaan. Ellei murhaaja jo ole kuollut, niin ajaa voitonhimo hänet tänne; ehkei hän enää kauvan viivykään, ehkä hän on meksikolaisten leirissä. Odotammeko Fabianin vihollista täällä, vai täytämmekö taskumme kullalla, sitten palataksemme takaisin ihmisasunnoille?… Sinä saat siitä päättää. — Tätä sanoessaan huokasi Rosenholz.

— En tiedä, mitä päättäisin, sanoi Fabian; olen melkein vasten tahtoani joutunut tänne; mukaudun tosin teidän johtoonne, mutta melkeinpä voin sanoa seuraavani korkeampaa käskyä, kuin teidän on. Tunnen näkymättömän käden vievän itseäni, samoin kuin sinäkin iltana, kun tulin nuotiollenne. Miksi antaudun vaaroihin, saadakseni tuota elotonta kultaa, josta en tiedä, mitä sillä tekisin? Sitä en käsitä. Tiedän vain seisovani tässä suru sydämessäni.

— Tosin on ihminen leikkikalu kohtalon käsissä, sanoi Rosenholz, mutta tuo sinut valtaava surullisuus sopii kyllä tälle paikalle ja…

Kanadalaisen keskeytti tässä kimeä huuto, joka tuntui ihmisääneltä ja sekaantui veden pauhinaan. Tämä huuto tuntui tulevan intiaanin haudalta.

Metsästäjät katsahtivat hämmästyneinä pyramidin huipulle, mutta siellä ei näkynyt ketään. Auringon säteet kimaltelivat hevosen rungon kylkiluissa, ja tuuli heilutteli tangon päässä olevia ihmishiuksia. Kukkulan yläpuolella leijailevat petolinnut olisivat voineet nähdä tämän äänen päästäjän.

Seudun synkkä juhlallisuus, sen Fabianissa herättämät veriset muistot, Josén mielen täyttävät taikauskoiset ajatukset ja tuo kummallinen huuto synnyttivät ystävyksissä melkein pelon tapaisen tunteen. Heidän kuulemassansa äänessä oli jotain niin selittämätöntä, että he hetkisen epäilivät, olivatko hairahtuneet.

— Olikohan se todella ihmisääni? kysyi Rosenholz hiljaa, tarttuen Josén ja Fabianin käsiin. Vai oliko se vain tuollainen kummallinen kaiku, joka yölläkin kajahti vuoristosta.

— Jos se oli ihmisääni, sanoi Fabian, niin on selittämätöntä, mistä se tuli, sillä minä luulin kuulevani sen aivan päämme päältä. Tuolla kukkulalla ei ole ketään, sieltä se ei siis voinut tulla.

— Jumala suokoon, sanoi José itseään ristien, ettemme tässä vuoristossa, jossa kuuluu selittämättömiä ääniä ja jossa salamat leimahtelevat kirkkaalta taivaalta, tulisi tekemisiin muiden kuin ihmisten kanssa. Ellei niin satu, niin mitäpä siitä, jos tämä laakso vain sisältäisi niin paljon kultaa, että Espanjan kuningas joitakuita vuosia sillä suorittaisi hovinsa menot. Sanokaa, Fabian, onko meillä vielä pitkäkin matka oikealle paikalle.

Fabian kokoili muistojansa, sitten kulki hänen katseensa Sumu vuorten kukkuloita pitkin, noihin joesta nouseviin kaukaisiin usviin asti. Tämä omituinen seutu oli sama, jonka Arellanoksen vaimo oli hänelle kuvannut.

Tarkastukseensa tyytyväisenä vastasi hän: Ei sinne enää ole pitkä matka, sillä laakso on aivan intiaanihaudan juurella, ja nuo kamalat koristeet ilmaisevat, että hauta on tuolla. Mutta emme saa aikaa turhaan kuluttaa. Sillä välin kun te ja Rosenholz kuljette tämän kallion taitse, tarkastelen minä tuota pensastoa, olisiko siellä mitään.

— Kaikki tällä salaperäisellä paikalla herättää epäluuloani, lausui Rosenholz. Tuo kuulemamme ääni ilmoittaa täällä olevan ihmisolennon, mutta olipa hän valkoihoinen, tai intiaani, peljättävä hän kuitenkin on. Ennenkuin eroamme, tahdon tarkastella ympäristöä.

Kaikki tarkastelivat maata, jota he olivat tottuneet lukemaan kuin avonaista kirjaa.

— Mitä sanoinkaan! lausui kanadalainen. Tässä on valkoisen miehen jälkiä, ja voinpa sanoa hänen olleen tässä kymmenkunta minuuttia sitten.

Saattoi todellakin erottaa hiekassa ihmisjälkiä; olipa tuo henkilö tallannut poikki jonkun kasvin varrenkin, joka hitaasti kohosi. Jäljet johtivat puuvillapensastoon.

— Yksin hän ainakin on, sanoi Fabian.

Hän alkoi mennä pensastoon, mutta Rosenholz pidätti hänet.

— Odotahan, tuo tiheä pensasto voipi kätkeä vihollisen! Ei sentään, lisäsi hän, tuo ihminen, jonka jäljet näemme tässä, on vain taivuttanut pensaita ja köynnöksiä katsahtaaksensa sinne.

Näin sanoen käänsi Rosenholz syrjään oksat ja köynnökset, mutta siellä oli maa kalkin sekaista ja täynnä latuskaisia kiviä.

Jälkiä ei voinut enää nähdä.

— Kiertäkäämme tämä kallio, jatkoi Rosenholz, ehkä siellä näemme jotain. Tule, José, ja sinä, Fabian, odota meitä täällä.

Molemmat metsästäjät poistuivat, ja Fabian jäi yksin. Hän oli tuon kultalaakson läheisyydessä, jonka valtaamisesta hän oli uneksinut.

Alakuloisena ja surullisena, ikäänkuin paljon kärsinyt ihminen, meni Fabian pensaston luo, joka muodosti melkein läpipääsemättömän aidan. Mutta tuskin oli hän siirtänyt oksia syrjään, kun hän jäi hämmästyneenä edessään olevasta näystä katsomaan eteensä.

Laaksossa äsken vielä vallinnut sinertävä varjo oli kadonnut auringon tieltä, jonka valossa näkyi maassa kiiltäviä pisteitä. Nämä kiiltävät kivet olivat yhtä lukuisia kuin liuskakivet rannoilla, eikä niitä olisi päivässä ehtinyt laskea.

Näky olisi pettänyt jokaisen muun paitsi kullanetsijän, mutta Fabianin harjaantuneen silmän ei tarvinnut kuin hetkeksi kiintyä kiviä ympäröivään saveen, kun hän huomasi tässä olevan puhdasta kultaa, jollaista purot huuhtovat vuorista.

Rikkain aarre, mitä ihminen milloinkaan oli nähnyt, oli hänen edessään.

Kullalla on sellainen lumousvoima, että Fabianin valtasi huumaus, josta hän ei voinut heti irtautua.

Mutta sitä ei kestänyt kauvan, sillä Fabianin mieltä ei onni voinut sokaista, ja pian kutsui hän tovereitansa.

Kanadalainen ja José saapuivat heti.

— Oletteko keksinyt hänet? kysyi José.

— Aarteen, en miestä. Katsokaa itse, sanoi Fabian vaatimattomasti pyssyllään taivuttaen syrjään laaksoa suojelevat köynnökset.

— Mitä? kysyi José, nämä kimaltelevat kivet…?

— Ovat puhdasta kultaa, aarre, jota sallimus täällä on vuosisatoja vartioinut.

— Jesus, Maria! huudahti José, kummastuksesta liikkumattomana.

Sitten laskeusi hän polvilleen, innokkaasti tähystellen tätä suunnatonta aarretta, joka todellakin vaikutti huumaavasti. Kauvan tukahdutetut intohimot näkyivät valtaavan hänen sydämensä, hänen mielessään tapahtui hetkeksi täydellinen muutos ja hänen kasvojensa synkkä muoto muistutti tuosta konnasta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli kaupitellut verirahoja ja anastanut ihmisverellä tahratun summan.

— Nyt, sanoi Fabian, synkkänä katsellen kimaltelevia kiviä, nyt käsitän, miten joen molemmat haarat vuotuisilla tulvillaan ja Sumuvuorilta juoksevat purot tuovat kullan mukanaan tähän laaksoon, jonka peittävät; tämän laakson asema on omituisin maailmassa.

Mutta José ei kuullut Fabianin sanoja. Hänessä heräsi uudelleen kullan himo, kun hän näitä aarteita katseli.

— Eikö totta, José, ette luullut olevan näin paljon kultaa yhdessä paikassa? sanoi Fabian mietteissään. Minä itsekään, vaikka olenkin alkujaan kullanetsijä ammatiltani, en voinut tästä uneksiakaan.

José ei vieläkään vastannut. Hänen silmänsä eivät tauonneet ahnaasti tähystelemästä kultaa, ja silloin tällöin loi hän vain salaisen katseen Fabianiin, joka ei näyttänyt huomaavan toveriansa, ja Rosenholziin, joka seisoi liikkumattomana, nojaten pyssyynsä ja katsellen kasvattiansa.

Toisin José. Toinen näistä oli hänen vanha toverinsa, jonka kanssa hän oli kestänyt kaikki vaarat; sadoissa taisteluissa oli heidän sotahuutonsa yhteisesti kajahtanut, nälkää, janoa, vilua olivat he yhdessä kestäneet, yöt päivät olivat he yhdessä viettäneet.

Toinen taasen oli sama lapsi, joka hänen tähtensä oli äidittömäksi jäänyt, saattanut hänelle omantunnon vaivoja, ja joka oli hänen ystävänsä syvän rakkauden esineenä, vieläpä koko hänen elämänsä toivona. Mutta voitonhimon perkele ei suonut hänelle rauhaa, vaan karkoitti hänestä kaikki nämä muistot, sillä hänestä olivat nyt nuo kaksi liikaa tässä maailmassa.

Kauhun värähdys saattoi hänet vapisemaan, kun hän tätä ajatteli. Ankara taistelu tapahtui hänen sydämessään.

Mutta tämä taistelu oli lyhyt.

Entinen rajavartia oli kadonnut, ja kun José saattoi jälleen käsittää kehnot ajatuksensa, voitti hänen jalompi luonteensa.

Hän oli, yhä vielä polvillaan, ummistanut silmänsä, ja salainen kyynel, jota eivät hänen toverinsa huomanneet enempää kuin taisteluakaan, putosi hänen ahavoituneelle poskelleen.

— Herra kreivi Mediana! huudahti hän ylös hypähtäen, tästä hetkestä alkaen olette rikas ja mahtava, sillä tämä kulta on teidän.

Näin sanoen paljasti hän päänsä, ja kumarsi kunnioittavasti.

— Jumala varjelkoon! lausui Fabian vilkkaasti, minua yksin sitä pitämästä. Te olette ottanut osaa vaaroihini, teidän tulee jakaa kultakin. Mitä sanotte, Rosenholz? Eikö teitä ilahduta, kun vanhoilla päivillänne tulette varakkaaksi?

Yhä tyynenä nojaten pyssyynsä pudisti päätänsä Rosenholz, joka kullan nähdessään pysyi yhtä kylmänä kuin vieressä oleva kallio. Hellästi hymyillen katseli hän Fabiania.

— Olen samaa mieltä kuin José-ystävänikin, sanoi hän; mitä sillä tekisin? Jos tämä kulta on meille arvokasta, on se sen vuoksi, että se on sinun; pienimmänkin möhkäleen omaaminen riistäisi kaiken arvon palvelukselta, jonka ehkä sinulle olemme tehneet. Mutta haastelemisen sijasta täytyy meidän toimia; emme kai ole yksin täällä.

Tämä muistutus huomautti ajan olevan kalliin.

José tunkeusi edellä pensastoon, mutta tuskin oli hän astunut laaksoon, kun laukaus kajahti vuoristossa. Josén äänen kuultuaan tyyntyivät toiset.

— Hornan henki kokee meitä pidätellä, huusi hän, mutta huonosti se ainakin tähtää.

Ennenkuin kanadalainen ja Fabian tunkeutuivat laaksoon, katsahtivat he kukkulalle, josta laukaus, samoin kuin heidän kuulemansa äänikin oli tullut. Mutta kukkulaa peittävä sakea sumu esti heidät mitään näkemästä.

Pian olivat he Josén luona ja lähtivät kaikin kukkulaa kohti. Siellä varmaan heitä uhkaava vihollinen lymysi.

Kukkulan rinteillä, vaikka ne olivat jyrkkiäkin, kasvoi pensaita, joiden avulla saattoi kavuta ylös. Vaarallinen koe se oli, sillä usvan tähden he eivät voineet tietää, montako vihollista oli heitä vastassa.

Fabian tahtoi käydä edellä, mutta kanadalainen pidätti häntä. José oli jo ehtinyt puolitiehen. Häntä seurasi Rosenholz, ruumiillaan suojellen rakastettua kasvattiansa, jonka oli pyytänyt jäämään jälkimäiseksi.

Usva peitti vielä läpinäkymättömällä verholla kukkulan. Pelkäämättä vaaraa, joka mahdollisesti oli tuon usvavaipan takana, astui José rohkeasti rinnettä ylös. Pian katosi hän kokonaan sumuun.

Kun Fabian ja Rosenholz hetkeksi pysähtyivät huohottamaan, kadottivat he hänet näkyvistään; he jatkoivat vaarallista kulkuaan.

Josén ilonhuudahdus ilmoitti hänen päässeen perille. Hänen molemmat toverinsa vastasivat huutoon ja olivat itsekin pian paikalla.

Ei näkynyt ketään.

Tällöin, kun ystävykset hieman äkeissään siitä etteivät ketään löytäneet, ja sumussa melkein näkymättöminä toisilleen, aikoivat lähteä alas, karkoitti tuulen puuska sumun ja he voivat nähdä aavikolle.

Oikealla ja vasemmalla oli täydellinen erämaa synkässä loistossaan, kuivia, hehkuvan auringon polttamia aavikoita, joilla hiekka pölysi, kaikkialla hiljaista, liikkumatonta, paitsi yhdellä taholla.

Vähän matkan päästä tuosta tiheästä pensastosta, joka oli kultalaakson edessä ja verhottuna joesta nousevaan usvaan, josta näyttivät tulleenkin, läheni neljä ratsastajaa pyssyt kädessä. Välimatka oli kuitenkin vielä niin suuri, etteivät ystävykset kalliolta voineet erottaa ratsastajain pukua eikä kasvojen väriä.

— Täytyykö meidän täälläkin kestää piiritys? huudahti Rosenholz. Ovatko nuo valkoisia vai punaihoisia?

— Sama se, ovatko he valkoisia tai punaihoisia, vihollisia he ainakin ovat, sanoi José.

Kun ystävykset kumartuivat alas, ettei heitä nähtäisi, laskeusi henkilö, jota he eivät vielä olleet huomanneet, hiljaa järveen. Varovasti otti hän lumpeiden leveitä lehtiä ja teki niistä jonkunlaisen suojuksen päänsä päälle ja jäi sitten liikkumattomana seisomaan. Järvi oli saanut odottamattoman vieraan, mutta sen pinta ei muuttunut. Se oli Cuchillo, sakaali, joka kohtalonsa ajamana tuli jalopeuran metsästysmaille pyydystelemään.

21.

KOHTAAMINEN.

Kun Cuchillo nopeasti ratsastettuaan oli saapunut Sumuvuorten läheisyyteen, pysähtyi hän taasen. Rosvo ei ollut unohtanut tätä kerran ennen näkemäänsä seutua, mutta hänen pelkoa ja iloa täynnä oleva sydämensä, hänen korvissa humiseva verensä vaikutti, ettei hänen katseessaan ollut entistä tarkkanäköisyyttä. Hänen täytyi pysähtyä päättääksensä missä hän oli.

Vasta muutaman hetken kuluttua saattoi hän tyynempänä katsella ympärillensä.

Oli vielä pimeä, kun hän ehti kultalaakson edessä olevan kukkulan luo, ja järven kosteat sumut peittivät laakson ja hautakummun tiheällä verholla.

Vesiputouksen kumea kohina, jonka hän aivan hyvin muisti, lopetti hänen epätietoisuutensa. Hän muisti laakson olevan vesiputouksen läheisyydessä. Hän nousi ratsultaan levähtääksensä hetkisen ja odottaaksensa päivän tuloa. Mutta tuskin oli hän istahtanut, kun pelon tunne saattoi hänet hypähtämään ylös, ikäänkuin myrkyllisen käärmeen pistämänä. Sattumalta oli hän pysähtynyt samalle paikalle, jossa hän oli murhannut Marcos Arellanoksen. Kauhukseen kuvastuivat hänen silmiinsä taistelun erityiskohdat. Pian toki oli hänen pelkonsa ohi.

Erämaissa pelkää yksinäinen matkustaja eläviä enemmän kuin kuolleita ja Cuchillo sai kyllä peljätä valkoisia ja intiaaneja, ehtimättä muistella Arellanosta.

Vähitellen alkoi hän muuta ajatella. Vaikkei hän saavuttanutkaan malttiansa, ei hän enää ajatellut rikosta, jonka muisto liittyi toisiin samallaisiin.

Tosin oli hän jotenkin varma siitä, ettei kukaan huomannut hänen pakoansa leiristä ja ettei kukaan ajanut häntä takaa, mutta hän päätti sentään nousta kukkulalle tähystelläksensä sieltä ympärilleen.

Männyt, joiden synkkä vihannuus varjosti intiaanipäällikön hautaa, olivat omiansa peittämään hänet intiaaneilta, jos sellaisia sattumalta retkeilisi lähistöllä; hän siis kulki huoleti kohti kukkulaa.

Ohimennessään ei hän voinut olla luomatta ahnasta silmäystä tuohon kultaa täynnä olevaan laaksoon.

Äkillinen pelko valtasi hänet. Oliko laakso vielä nytkin yhtä koskematon kuin kaksi vuotta sitten, jolloin hänen täytyi sieltä poistua?

Yksi ainoa silmäys rauhoitti hänet. Kultalaakson muoto ei ollut muuttunut, samat kimaltelevat kivet olivat siellä vielä. Janon uuvuttama matkustaja ei suuremmalla ilolla katsele vihannassa kosteikossa, keskellä ääretöntä hiekkamerta olevaa vettä, kuin Cuchillo tuota kiiltävää kultaa; silmillään päätti hän ensin nauttia siitä, ennenkun koski aarteeseen, jota hän kaksi vuotta oli himonnut ja jonka tähden hän oli toverinsa tappanut.

Hetkisen tyydytettyänsä tällä itseänsä, tarttui hän hevosensa suitsiin ja sitoi sen pensaaseen erääseen syvään rotkoon, josta sitä ei kukaan voinut huomata.

Kukkulalle päästyään tähysteli hän ympärilleen, nähdäksensä, oliko yksin. Hetken tarkasteltuaan rauhoittui hän, sillä don Estevan seurueineen ja metsäsissit olivat vielä loitolla kukkulain peitossa. Häiriytymätön hiljaisuus varmistutti häntä, ja hän kääntyi vesiputoukseen päin.

Kukkulan takana alas syöksyvä vesi näytti muodostavan kuilun yli hopeaisen sillan, jota tuuli häilytteli. Putousta verhoavan sumun läpi näkyi vuosisatojen veden huuhtoma, kirkas kullan möhkäle auringon säteissä. Suurin kokospalmun pähkinä ei ollut sen kokoinen.

Alituisesti veden huuhtoma kultamöhkäle välkkyi koko loistossaan. Joka hetki näytti se olevan putoamaisillaan kuiluun.

Kultamöhkäleen nähdessään, johon hän luuli voivansa ulottaa kädellään, valtasi Cuchillon mieletön ilo. Ahnain katsein kumartui hän kuilun reunalle ja ojensi kätensä; hänen sydämensä sykki niin, että oli pakahtumaisillaan, ja tuo kova mielenliikutus olisi tukahduttanut hänet, ellei raivokas huuto olisi päässyt hänen suustaan.

Tämän huudon olivat metsästäjät kuulleet.

Mutta pian sai hänet näky, jota hän ei ollut odottanut, uudelleen huudahtamaan, tällä kerralla kuitenkin kiukusta.

Rosvo oli nähnyt ihmisolennon, ihmisen, joka tiesi hänen elämänsä salaisuuden, joka jaloillaan tallasi hänen saastuttamatonta aarrettaan. Se oli José; Rosenholzia ja Fabiania hän ei voinut nähdä, kun he olivat pensaston takana. Cuchillo luuli Josén olevan yksin ja ampui häntä enempää miettimättä, melkein tähtäämättä.

Se oli kuultu laukaus, luoti oli mennyt Josén pään ohi.

Ei tarvinne kuvailla rosvon kiukkua ja hämmästystä, kun hän mäntyjen takana piillen näki kahden miehen yhtyvän edelliseen, ja tunsi toisen heistä tuoksi pelottavaksi metsästäjäksi, joka oli tiikerin kanssa taistellut, ja toisen Fabianiksi, jonka henkeä hän oli kahdesti väijynyt.

Kuolon kauhu saattoi hänen sydämensä pysähtymään. Hän horjui ikäänkuin huumauksissa; nytkin täytyi hänen paeta tästä kultalaaksosta, josta kamala kohtalo tuntui hänet pidättävän.

Rosvon onneksi salasi hänet kukkulaa peittävä sumu metsästäjiltä, jotka juuri kiipesivät huipulle.

Heidän kavutessaan ylös, hiipi hän alas toiselta puolen. Mutta silloin huomasi hän don Estevanin seuralaisineen lähenevän. Tässä oli rosvolle uusi hämmästyksen aihe. Käärmeen tavoin liu'uttuaan alas, piiloutui hän järveen, päättäen siellä odotella seikkailun loppua.

Hän aikoi käyttää hyväksensä taistelua, joka varmaan oli syntyvä molempien joukkojen kesken.

Hornamaisen riemun väristys sekaantui veden kylmyyden vaikutukseen. Rosvo oli kuin petolintu joka ilmassa liehuen odottaa taistelukentältä uhria.

Cuchillo tiesi taistelun elämästä ja kuolemasta syntyvän Fabianin ja Armadan herttuan välillä. Hän mietti mitä etuja tästä koituisi hänelle.

Rosenholz saattoi jo nähdä lähenevien ratsastajien kasvojen värin.

— Siinä tulee neljä ratsastajaa meksikolaisten leiristä, sanoi hän.

— Sen kyllä luulen, huudahti Fabian; pian saamme koko joukon niskaamme ja jäämme saarretuiksi tänne kuin kesyttömät hevoset hakuliaituukseen.

— Vait, sanoi Rosenholz, jättäkää minun huolekseni teidän vapauttamisenne tästä hankalasta asemasta. Ei mikään osoita, että näitä seuraisi useampia ratsastajia emmekä voi valita parempaa paikkaa kuin tämän kukkulan, jossa voisimme vastustella kokonaista raakalaisparvea. Pidän heitä kuitenkin silmällä.

Tämän sanottuaan laskeutui hän suulleen kukkulalle ja asettui niin, että ympäröivät kivet peittivät hänen päänsä. Hän ei kuitenkaan hetkeksikään päästänyt ratsastajia näkyvistään. Heidän hevostensa kavioitten kopina kuului jo.

Metsästäjä näki heidän hetkeksi pysähtyvän neuvottelemaan, mutta heidän äänensä ei kuulunut sinne asti.

— Miksi tämä viivytys, Diaz? kysyi Armadan herttua kärsimättömästi; meillä on kiire, ja olemme menettäneet jo paljon aikaa.

— Varovaisuus vaatii, ettemme mene etemmäksi, ennenkuin olemme tarkastelleet seutua.

— Eikö tämä seutu ole aivan samanlainen kuin Cuchillon kuvaama?

— On kyllä; tuo roisto on piilossa täällä, näimmehän hänen jälkensä tänne tullessamme; ehkei hän olekaan yksin, joten meillä on syytä olla varuillamme.

Don Estevan teki halveksivan liikkeen.

— Diaz on minun mielestäni oikeassa, sanoi Baraja, minä en pääse siitä, että äsken olin näkevinäni ihmishaamun tuolla kukkulalla.

— Nuo intiaanien tuomat uhriantimet osoittavat että he usein käyvät näillä seuduin, lisäsi Oroche, ehk'emme olekaan täällä niin yksin kuin luulemme. Intiaaneja on pelkääminen vielä enemmän kuin Cuchilloa, emmekä saa panna vaaraan armollisen herramme henkeä.

Don Estevan myöntyi, ja rintavarustuksensa takaa näki Rosenholz Orochen laskeutuvan ratsulta ja eroavan seurasta.

— Ah, sanoi Rosenholz hiljaa, noista ratsastajista tunnen nyt yhden erääksi niistä henkilöistä, jotka silloin yöllä näin. Se on sama, jota nimitettiin don Estevaniksi, mutta joka ei ole kukaan muu kuin don Antonio de Mediana, jonka hänen kohtalonsa tuo meidän käsiimme.

— Don Antonio de Mediana! toisti Fabian. Ettekö erehdy? Onko se mahdollista?

— Hän se on, sen sanon.

— Ah, huudahti Fabian, nyt näen hänet; Jumala johdatti minut vasten tahtoani tänne.

José oli vaiti, mutta tämän nimen kuullessaan kohotti hänkin päätänsä. Hänen katseestaan hehkui sammumaton viha, ja silmillään näytti hän mittaavan väliä, joka hänet vielä erotti vihansa esineestä. Mutta eipä niinkään taitava ampuja kuin Rosenholz olisi tältä matkalta voinut osata ratsastajiin. José piiloutui taasen kivien taakse.

— Älä kohota itseäsi, José, niin paljon, muuten huomaavat he sinut, sanoi kanadalainen.

— Ettekö näe muita ratsastajia? kysyi Fabian.

— En ainoatakaan. Tuosta paikasta, jossa joki jakaantuu kahteen haaraan, aina tänne asti en näe ainoatakaan elävää olentoa… ellei, jatkoi Rosenholz hetken vaiti oltuansa, ikäänkuin olisi tahtonut saada selvää jostakin etäällä näkyvästä esineestä, tuo musta esine, jonka näen kelluvan joen pinnalla, olisi jotain muuta kuin kuivettunut puun runko, jota en sentään luule. Mutta ainakin se, olkoonpa sitten puun runko tai ruuhi, poistuu myötävirtaan.

— Mitä se meihin koskee, sanoi Fabian, joka mieluummin tahtoi vartioida don Antoniota kuin saada selkoa tuosta esineestä; kertokaa minulle, minkä näköisiä ovat don Antonion seurassa olevat ratsastajat; ehkä tunnen heidät.

— Ah! jatkoi kanadalainen, ruuhi tai puun runko…

— Antakaa nyt tuon kaukaisen esineen olla! huudahti Fabian kärsimättömästi, mitä siitä huolisimme?

— Kysy merimieheltä, joka on tähystelemässä tuntematonta merta, välittääkö hän kalliosärkistä? Olkoon, tuo musta esine voipi, sen sanon, olla ruuhikin ja Jumala suokoon, ettei siitä astu rannalle ryöväreitä, joita on täällä erämaassa viljalta. Nyt katoaa se sumuun.

— Entä ratsastajat, ratsastajat? kysyi Fabian uudelleen.

— En tunne noita kolmea. Yhdellä heistä on solakka ryhti, hänellä on kaunis hevonen…

— Punaisen ruskea… kultanauha hatun ympärillä… jalot kasvot.

— Aivan niin.

— Se on Pedro Diaz.

— Ei, mutta kas kuinka omituisessa viitassa tuo yksi mies reipastelee! sanoi Rosenholz.

— Se on Oroche, keskeytti Fabian. Mitä tekevät he nyt? Mutta raukkamaista olisi, ellemme näyttäytyisi nyt, kun Jumala antaa meille don Antonion melkein suojatonna.

— Malttia! sanoi José, minulle on yhtä tärkeätä kuin teillekin, ettei hän pääse karkuun, mutta hätäisyys voipi pilata kaikki; kun on odottanut viisitoista vuotta, voipi vielä odottaa minuutin. Ovatko he yksin, Rosenholz, vai näetkö heidän muuta joukkoansa loitompana?

— Hiekka tuolla kaukana pöllyy, mutta sen panee tuuli liikkeelle, he ovat yksin. Ah, nyt he pysähtyvät ikäänkuin tahtoisivat tutustua seutuun. He katselevat ympärilleen. Nyt astuu tuo mies, jolla on omituinen viitta, ratsulta ja lähtee kultalaaksoa kohti.

— Ehkäpä he sen tietävät, sanoi Fabian; mutta eikö heidän joukossaan ole peitottuun hirvennahkaan puettua miestä, joka ratsastaa voitiolla hevosella? Jos sellainen on siellä, niin se on Cuchillo.

— Sellaista ei joukossa ole, sanoi kanadalainen, mutta odotahan, tuo viittamies kumartuu, koskee hiekkaan. Hän taivuttaa köynnökset syrjään ja menee pensastoon. — Tuo roisto on löytänyt kullan, lisäsi Rosenholz. Mutta hänen ilonsa ei tule olemaan pitkällinen.

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä ystävykset tuskin tohtivat hengittää. Kanadalainen teki kumminkin havainnoltaan.

— Minusta näyttää, ikäänkuin järven vesi olisi liikkeessä. Ah, viittaan puettu mies palaa pensastosta, hän keskustelee erään toverinsa kanssa, ja molemmat hyppivät ja tanssivat ikäänkuin hullut; ilo saattaa heidän päänsä pyörälle, sen kyllä uskon, sillä harvoin kullankaivaja löytääkään sellaista varastoa; mutta he ovat yksin, ja nyt on aika osoittaa, ettei tämä aarre kuulu kenellekään muulle kuin meille. Emmehän voi ampua kristittyä ihmistä ikäänkuin koiraa tai apahia; sentähden kehoitamme heitä antautumaan armoillemme.

Näin haastellen nousi Rosenholz vitkallisesti seisomaan.

Kun seutu näytti olevan vallan autio, olivat Oroche ja Baraja rauhallisina jälleen nousseet hevosen selkään sekä viitanneet don Estevania ja Pedro Diaz'ia, jotka olivat seisahtuneet etäämmälle, lähestymään.

Nuo molemmat miehet olivat, ehkä kullan kiillon sokaisemina, huomanneet Cuchillon jäljet hiekassa. He odottivat nyt johtajaansa kuullakseen hänen käskynsä.

Samoin kuin Cuchillon ja Josén, valtasi nämä molemmat kullankaivajat voiton himo.

Tuo synkkä laakso, nuo yksinkertaiset kukkulat, tieto, että olivat ainoat leirissä, jotka don Estevanin ja Diaz'in kanssa tiesivät tämän äärettömän kultamäärän olemassaolon, kaikki tämä kuiskasi heille kamalia neuvoja.

Jos don Estevan ja Pedro Diaz eivät enää palaisikaan leiriin, olisivat Baraja ja Oroche kahden. Sittemmin näkisi, kumpi heistä oli väistyvä. Täten tuumivat Oroche ja Baraja, kun toiset ratsastajat heihin yhtyivät.

— Olemme löytäneet Cuchillon jäljet, ja saadaksemme hänet vangituksi, tulee meidän tarkasti tutkia nämä vuoret, virkkoi Baraja.

— Cuchillo on nähnyt aarteen, eikä saa päästä käsistämme, lisäsi Oroche. Olen samaa mieltä Barajan kanssa, että hän piileskelee näillä kukkuloilla, välttääksensä kiinni joutumista. —

— Sennor don Estevan, sanoi Diaz, luulen että meidän tulee heti palata leiriin.

Don Antonio epäröi hetkisen, jolla aikaa sekä Barajan että Orochen sydän pamppaili.

Tuo oli hyvä neuvo, jonka Diaz oli antanut, sen huomasivat molemmat, mutta se tuli liian myöhään.

Nuo kolme väijyksissä olevaa metsästäjää voivat nyt kalliolta osua pyssyillään heihin ja pitivät heidän pienimpiäkin liikkeitään silmällä; pako oli mahdoton.

Kamala herääminen oli tekevä lopun Orochen ja Barajan kultaisista unelmista.

— Nyt on aika toimia, virkkoi Rosenholz.

— Minun tulee saada don Antonio osakseni, toimikaa sen mukaan; muista en välitä.

Fabianin tätä sanoessa oikaisihe Rosenholz koko pituuteensa, päästäen huudon, joka äkisti kaikui neljän ratsumiehen korvissa ja saattoi heidät vavahtamaan hämmästyksestä, joka vielä lisääntyi heidän nähdessään kanadalaisen jättiläismuodon ja hänen kummallisen pukunsa.

— Ken olette? Mitä tahdotte? huusi ääni, jonka Fabian tunsi don Estevanin ääneksi.

— Keitä me olemme? vastasi kanadalainen, sen kyllä sanon teille. Mutta ensin tahdon muistuttaa teille tosiasiasta, jota ei kielletä kotimaassani eikä erämaassa, siitä nimittäin, että maa on sen oma, joka sen ensin ottaa haltuunsa; te ette ole nähneet meidän tulevan tänne, koska olimme täällä ennen teitä. Me yksin olemme siis isäntiä täällä. Me vaadimme, että kolme teistä hyvällä lähtee takaisin ja neljäs antautuu meidän armoillemme, voidaksemme hänen mieleensä johtaa erään toisen erämaitten lain, sen, että veri vaatii verta.

— Siinä on eräs, jonka pään yksinäisyys on pannut pyörälle, sanoi Pedro Diaz, joka piti tuota pyssyllä ja puukolla varustettua miestä erakkona.

— Olkaa varuillanne! sanoi Baraja, minä tunnen tuon miehen; hän on peljättävin tiikerin pyytäjä, mitä olen nähnyt. Katsokaa, Diaz, meillä ei ole onnea.

— Mitä me hänestä! huudahti Pedro Diaz.

— Mitä! Tuo mies vaatii, että me laukaustakaan ampumatta hänelle jättäisimme kulta-aarteen, jonka vertaista ei löytyne. Kun tuollainen aarre on edessä, ystäväni, huudahti Oroche, viitaten kultalaaksoon, niin ennen annan kiskoa sisälmykseni ulos kuin jätän sen toiselle.

— Kuinka vain tahdotte, sanoi kanadalainen.

— Odottakaa, sanoi Pedro Diaz, minä lopetan tämän keskustelun pyssyn laukauksella.

— Ei, huudahti Mediana, pidättäen häntä, katsokaamme ensin, pitkällekö tuo mies mielipuolisuudessaan menee; kenelle meistä, ystäväni, huudahti hän ivaten, aijotte opettaa erämaan lakia?

— Teille, kun niin haluatte, huudahti Fabian, esiintyen äkkiä. Josékin nousi samalla ylös.

— Sielläkö tekin olette! huudahti Mediana kiukun ja hämmästyksen sekaisella äänellä.

Fabian kumarsi juhlallisesti.

— Ja minä, joka viidentoista vuoden ajan olen teidän askeleitanne seurannut, huusi José, ininä kiitän Jumalaa, että vihdoinkin voin päättää vanhan tilini teidän kanssanne.

— Kuka te olette? kysyi don Estevan turhaan aprikoituaan kenen kanssa hän oli tekemisissä, sillä aika oli entisen rajavartian muuttanut.

— Minä olen José unikeko, enkä ole unohtanut oloani Ceutassa, kuten te.

Tämän nimen kuullessaan katosi halveksimisen hymy don Estevanin huulilta. Nopea aavistus sanoi hänelle, että tämä kohtaus voisi muuttua vaaralliseksi.

Hän loi levottoman katseen ympärilleen.

Kultalaakson toisella puolen olevat korkeat kalliot saattoivat suojella häntä pyramidin huipulla olevien tulelta. Lyhyt matka erotti don Estevanin näistä kallioista, ja hetkisen arvelikin hän käyttää tätä suojaa hyväksensä, mutta ylpeys ja kiukku eivät sallineet hänen lähteä paikaltansa.

— Kostakaa viholliselle, joka halveksii pakenemista, huudahti hän ylpeästi Josélle.

— Olenhan sanonut, vastasi tämä kylmästi, että tahdon vangita teidät elävänä.

22.

VANGITSEMINEN.

Koko seikkailija-elämänsä aikana sotilaana ja merimiehenä ei don Estevan ollut milloinkaan ollut suuremmassa vaarassa kuin nyt.

Aavikolla ei ollut mitään suojaa kanadalaisen eikä Josén pyssyiltä.

Mitä olivat hänen ratsastajainsa tuliaseet metsästäjien toista vertaa pitemmälle kantavien rihlojen rinnalla? Hän tiesi, ettei heidän silmänsä milloinkaan erehtynyt, eikä heidän kätensä vavissut.

Näillä pelottavilla vastustajilla oli sekin etu, että he olivat hyvässä asemassa ja heitä suojelivat kukkulalla olevat paadet.

Jos ratsastajat tekivät vähimmänkään liikkeen tai alottivat vihollisuudet, oli ainakin kaksi heistä mennyttä miestä.

Don Antonio ei yrittänytkään kuvitella lievemmäksi tätä vaaraa; kuitenkaan ei hänen rohkeutensa horjunut.

Tätä ei voinut kauvan kestää, sen oivalsivat sekä kukkulalla että alhaalla olijat.

— Lopettakaamme nyt tämä leikki! kajahti kanadalaisen ukkosääni, sillä hänen jalomielisyytensä mukaista ei ollut tuon edullisen asemansa hyväkseen käyttäminen eikä hän tahtonut vuodattaa verta, jos vain voi sen estää. Te olette kuulleet, että tahdon jutella päällikkönne kanssa; en tahdo vaatia, että antaisitte hänet meille, mutta otamme hänet itse kiinni, ellette tahdo että kohtelisimme teitä samoin kuin jaguaria tai apahia.

— Emme milloinkaan, emme milloinkaan ole sellaisia raukkoja! huudahti Diaz. Te olitte ensin: täällä, sen myönnän, me siis poistumme; mutta don Estevanin tulee samoin kuin meidänkin saada kunnialla poistua.

— Mahdotonta, sanoi José; meidän täytyy saada se mies, jota nimitätte don Estevaniksi.

— Älkää vastustelko Jumalan tuomiota, sanoi Fabian. Tämän miehen asia ei ole teidän. Saatte viisi minuuttia mietintöaikaa, ja sen kuluttua tulevat pyssymme ratkaisemaan asian.

— Sanokaa meille, don Tiburcio, huudahti Oroche Fabianille, eikö meidän sallita viedä vähän kultaa mukanamme, jos hyvällä poistumme?

— Edes hatullisen? pyysi Baraja samoin.

— Ei muruakaan, sanoi José. Tämä kulta on kaikki don Fabianin.

— Ja ken on tuo onnellinen, jota don Fabianiksi nimitätte? sanoi Oroche.

— Tässä hän on, sanoi Rosenholz, viitaten Tiburcioon.

— Kunnia sille, jolle kunnia tulee, sanoi Oroche, tervehtien Fabiania vihan ja kateuden sekaisella liikkeellä.

Hetken äänettömyys syntyi, jonka aikana José hiljaa lausui kanadalaiselle:

— Jalomielisyytesi saattaa käydä hyvinkin kalliiksi, Rosenholz. Kun päästämme nuo ahnaat korpit palaamaan leiriin, niin saamme koko joukon kimppuumme, sillä luulen intiaanien joutuneen tappiolle; sanon siis, että nuo miehet eivät saa poistua — heidän täytyy jäädä tänne. Jumala suokoon etteivät he hyvällä lähtisikään. Eivät he myöskään saa viedä mukaansa kullan muruakaan.

— Lienet oikeassa, sanoi Rosenholz miettiväisenä, mutta he ovat lupaukseni saaneet, enkä minä sanaani peruuta.

José ei ollut erehtynyt. Orochen ja Barajan horjuva uskollisuus ei olisi kestänyt, jos he olisivat saaneet osansa aarteesta; Josén kielto suututti heitä kovasti.

— Ennen kuolen kuin väistyn vaaksan vertaa, sanoi Oroche kiukuissaan.

— Hyvä, sanoi José itsekseen.

— Teillä on enää kaksi minuuttia päätöksenne tekemiseen, sanoi Rosenholz, tähdäten suoraan ratsastajiin; luottakaa minuun, ja karttakaa tarpeetonta veren vuodatusta; vielä on aikaa.

— Poistukaa, aika rientää.

Mediana istui pää pystyssä, ja oli vaiti.

Järkähtämättömänä, ritarillisuutta täynnä loi Pedro Diaz, päättäen kuolla päällikkönsä kanssa, kysyvän katseen don Estevaniin.

— Palatkaa leiriin, sanoi tämä, jättäkää minut kohtalon huomaan ja tulkaa sitten takaisin kostamaan.

Mutta Diaz oli järkähtämätön; sitten läheni hän don Estevania, vaikkei voitu nähdä, kuinka tuo taitava ratsastaja sai hevosen liikkeelle. Kun hän oli saapunut don Estevanin viereen, jäi hän liikahtamatta seisomaan. Tässä, vaikkeivät hänen huulensa näkyneet liikkuvan, kuiskasi hän päällikölleen:

— Istukaa vakavasti satulassa — pitäkää hevosenne valmiina ja antakaa minun toimia.

Entinen rajavartia seurasi tarkoin vastustajansa liikkeitä.

Don Estevan viittasi kädellään, ikäänkuin olisi halunnut ajan pitennystä.

— Oroche, Baraja, sanoi hän niin korkealla äänellä, että hänen sanansa selkeästi kuuluivat kalliolle, leiri tarvitsee kaikki puolustajansa — rientäkää sinne takaisin tämän jalon ja urhoollisen Diazini kanssa, joka tästä alkaen on päällikkönänne. Sanokaa niille miehille, joiden päällikkönä olen ollut, että tämä on viimeinen tahtoni.

Oroche ja Baraja kuuntelivat näköjään epäröivinä don Estevanin kehoitusta, mutta itsekseen tuumailivat nuo molemmat seikkailijat, että vaikka heistä tuntuikin vaikealta kullan jättäminen olisi parasta armoille antautuminen, hengen säilyttämiseksi, sillä silloinhan heillä oli toivoa, että vielä kerran voisivat palata kultalaaksoon. He eivät siis tahtoneet antautua tapettaviksi ja molemmat epäröivät vain näön vuoksi mahdollisimman kauvan.

— Panenpa veikkaa, sanoi José, että tuo pelkuri raukka, joka kädellään sivelee tukkaansa, ikäänkuin pois lähteminen olisi vastoin hänen luontoansa, ei milloinkaan ole mieluummin noudattanut päällikkönsä käskyä kuin nyt. Ja aivan sama on hänen toverinsakin, tuon nahkatakkisen miehen laita. Mutta mitä näen, nehän ovat samoja roistoja, jotka haciendan luona ampuivat meitä.

— Siitä en ole varma, sanoi Rosenholz, sillä olin liian loitolla tunteakseni heidät; mutta mitäpä siitä. Barajakin viittasi nyt kädellään.

— Päällikkömme käskyjä on meidän noudattaminen, sanoi hän; vaikka poistuminen onkin masentavaa luonteellemme, niin täytyy suostua.

— En luule, lausui Oroche, olevan häpeäksi, jos antautuu sotaonnen ollessa vastaisen. Pyydämme siis teiltä, sennor Fabian, ja teidän tovereiltanne lupaa saada lähteä ja sanomme jäähyväiset.

Huolimatta tuosta halveksivasta silmäyksestä, jonka Diaz loi heihin, heiluttivat nuo kelpo toverit toisella kädellään hattuansa, kääntäessään toisella hevosiansa.

He olivat jo lähtemäisillään, kun José kiivaasti löi pyssynsä perän maahan.

— Perhana vieköön, kirkasi entinen rajavartia kovalla äänellä, onko sovittu, että saatte viedä aseennekin?

— Niin olemme me asian käsittäneet, huusi Oroche; ellei niin ole, niin tulkaa ottamaan ne.

— Heittäkää ne tuonne järveen, ja suoriutukaa sitten hornaan, sanoi José.

— Kuten tahdotte, sanoi Baraja, ottaen toiseen käteensä pyssyn, ikäänkuin olisi aikonut heittää sen pois, mutta nopeasti laukaisikin hän sen kukkulaa kohti.

— Kas vaan! huusi José ivaten ja paikaltaan liikahtamatta, vaikka Orochekin näytti aikovan noudattaa toverinsa esimerkkiä.

Mutta hän ei tahtonut menettää aikaansa tähtäämällä, ja siis, samoinkuin Barajakin, kannusti kiivaasti hevostansa; molemmat katosivat pian kallioiden taakse.

— Sinun syysi, Rosenholz. Sinä olet liiaksi jalomielinen ja noista roistoista saamme vielä tekemistä. Voi, asiat olisivat toisin, jos olisin noudattanut ensi päätöstäni.

Kanadalainen kohautti olkapäitään, samassa kuin don Estevan näkyi tehneen lopullisen päätöksen.

— Kumarru, Jumalan tähden, Fabian! huudahti kanadalainen; tuo roisto aikoo ampua.

— Kumartuisinko äitini murhaajan edessä? En milloinkaan, sanoi Fabian, jääden seisomaan.

Mutta nopeasti laski kanadalainen kätensä hänen olkapäällensä, ja painoi hänet alas.

Turhaan etsi don Estevan tähtäämiskohtaa pyssyllensä. Kukkulalla näki hän vain kanadalaisen peljättävän, häntä kohti suunnatun pyssyn, vaikka Rosenholz, tahtoen noudattaa Fabianin pyyntöä, ei tahtonut päättää taistelua ampumalla miestä, jonka hänen kasvattinsa halusi vangita elävänä.

Diaz heittäytyi nyt yhtä rohkeasti kuin notkeastikin hevoseltaan don Estevanin hevosen selkään. Lautasilla istuen kietoi hän kätensä ratsastajan ympärille, tarttui ohjaksiin, käänsi hevosen ja lähti pakenemaan, suojellen omalla ruumiillaan päällikköä.

Samalla kun Fabian ja José henkensä uhalla luisuivat jyrkältä kalliolta alas, seurasi Rosenholz hevosen juoksua raskaalla ja pitkällä pyssyllään, joka hänen käsissään oli vakavana kuin rautapihdissä.

Molemmat ratsastajat, jotka pakenivat kohtisuoraan hänestä, näyttivät yhdeltä. Hevosen lautaset ja Pedro Diazin selkä olivat ainoat kohdat, joihin hänen luotinsa voi sattua; hevosen pää näkyi ainoastaan tuon tuostakin. Diazin ampuminen olisi ollut tarpeetonta murhaamista, sillä don Estevan olisi kuitenkin voinut päästä pakoon; vielä hetkinen, ja pakolaiset olivat pyssyn kantamaa ulompana.

Mutta kanadalainen oli ampuja, joka satuttaa majavaa tai saukkoa silmään, ettei tärvelisi kallista nahkaa, ja nyt tuli osata — hevosen päähän.

Silmänräpäykseksi käännälti tuo jalo, molempia ratsastajia kantava eläin päätänsä; mutta tämä silmänräpäys oli kanadalaiselle kyllin. Laukaus, luoti, joka suhisi niin läheltä heidän poskeansa, että tunsivat kylmiä väreitä — siinä kaikki mitä he kuulivat. Samalla hetkellä kaatui hevonen kuoliaana.

Vielä huumautuneina tuosta nopeasta kaatumisesta ehtivät don Estevan ja Pedro Diaz tuskin nousta, kun Fabian ja José, molemmilla pyssy kädessä ja puukko hampaissa, lähenivät juosten. Taampana tuli kanadalainen harpaten jättiläisaskelin ja samalla pyssyänsä ladaten.

Ladattuansa jäi hän paikallensa seisomaan.

Loppuun asti velvollisuutensa täyttäen juoksi Diaz noutamaan pyssyä, jonka don Estevan oli pudottanut ja joka oli vähän etäämpänä. Diaz antoi sen päällikölle.

— Puolustakaamme itseämme kuolemaan asti! huusi hän, vetäen pitkän terävän puukkonsa.

Don Estevan oli ehtinyt vähän tointua; hetken epäröi hän, kumpaako, Fabiania tai Joséta ensin tähtäisi, mutta kanadalainen seurasi hänen liikkeitänsä.

Vielä ei hän ollut laukaissut Fabianiin, jonka hän uhrikseen valitsi, kun kanadalaisen pyssystä lähtenyt luoti sattui hänen aseeseensa, jota hän juuri oli käyttämäisillään. Luoti rikkoi pyssyn. Se putosi don Estevanin käsistä, ja itse kadotti hän tasapainonsa ja kaatui maahan.

— Vihdoinkin, viidentoista vuoden kuluttua! huudahti José, hypäten don Estevanin luo ja laskien polvensa hänen rinnalleen.

Turhaan koki don Estevan puolustautua, hänen kätensä olivat kuin rampautuneet. José irroitti vyötäisillään olevan villavyön ja sitoi sillä lujasti vihollisensa.

Diaz ei päässyt päällikkönsä avuksi, sillä hänen täytyi puolustautua Fabiania vastaan.

Fabian ei tuntenut Pedro Diazia. Pikimältään oli hän vain nähnyt hänet Venadon haciendassa; hän tahtoi kuitenkin säästää tämän jalomielisen miehen hengen.

— Antautukaa! huusi hän, torjuen iskun, jonka seikkailija tähtäsi häneen.

Nyt alkoi molempien kesken taistelu, jossa he koettivat voittaa toisensa nopeudessa. Fabian toivoi saavansa vihollisensa aseettomaksi häntä haavoittamatta. Diaz ahdisti milloin oikealta milloin vasemmalta puolen ja teki hyökkäyksen, kun Fabian koetti lamauttaa hänen kättänsä. Nyt riensi Rosenholz esiin, päättääksensä taistelun. Josékin läheni. Meksikolainen ei kuitenkaan tahtonut kostamatta kuolla. Hän heitti puukkonsa kohti Fabiania, mutta tämä ei ollut vastustajaansa näkyvistään päästänyt; samassa kun puukko suhisten lähti Diazin kädestä, kohtasi se Fabianin pyssyn, jonka tämä oli heittänyt kohti vastustajansa rintaa.

Puukko väistyi toiselle suunnalle ja meni vähän matkan päästä Fabianin ohi, pudoten hiekkaan, samalla kuin pyssy sotanuijan tavoin sattui Diazin rintaan.

— No voi sun! huusi José, tarttuen herpautuneen Diazin rintaan, täytyykö teidät tappaa, jotta antautuisitte? Ettehän ole haavoitettu, don Fabian? Kiitos Jumalan! Muuten niin… Kuulkaa nyt, ystäväni, mitä teemme teille?

— Mitä tuolle jalosukuiselle miehellekin, vastasi meksikolainen läähättäen ja luoden katseen don Estevaniin, joka sidottuna makasi maassa, vihasta vavisten.

— Älkää pyytäkökään, että joutuisitte saman kohtalon alaiseksi, sanoi José synkästi; tuon miehen hetket ovat luetut.

— Mikä kohtalo hänen osakseen tuleekin, tahdon jakaa sen, sanoi Diaz, koettaen vaikka turhaan vapautua Josén vahvoista käsivarsista; minä en ota teiltä mitään armoa.

— Älkää herättäkö vihaamme! sanoi José, jonka kiivas luonto nousi. Minä en ole tottunut kahdesti tarjoamaan viholliselleni armoa.

— Minä tiedän keinon, millä saamme hänet taipumaan, sanoi Fabian, ottaen Diazin puukon maasta. Päästä hänet irti, José; sellaisen miehen kanssa kyllä voidaan sopia.

Fabianin ääni ei sietänyt vastaväitteitä. José päästi irti meksikolaisen, joka hänen käsissään oli kiinni lujasti kuin rautapihdissä. Diaz katseli kummastuneena ympärilleen vuoroin jokaiseen vastustajaansa.

— Kuulkaa Diaz, sanoi Fabian, heittäen pyssynsä kauvaksi luotaan, ottakaa aseenne takaisin ja kuunnelkaa minua hetkinen!

Fabian lausui nämä sanat niin jalolla äänellä, että se vaikutti seikkailijaan, ojensi hänelle puukon, mennen samalla niin lähelle vastustajaansa, että Diaz saattoi häneen ulottua.

Hän otti puukkonsa, mutta Fabian ei ollut erehtynyt.

— Minä kuulen, sanoi Diaz, pudottaen puukkonsa maahan.

— Hyvä! lausui Fabian hymyllä, joka valloitti Diazin sydämen; tiesin näin käyvän.

Fabian kertoi nyt lyhyesti Diazille ne syyt, jotka olivat saattaneet hänet ystävinensä ottamaan don Estevanin vangiksi, ja seikkailijan täytyi tunnustaa ne oikeutetuiksi. Surullisena katseli hän espanjalaista aatelismiestä, joka äänettömänä makasi maassa.

Nämä selitykset eivät kuuluneet vangin korviin, ja Fabian viittasi kreivi Medianaan, jonka kohtalo niin ihmeellisellä tavalla oli hänen käsiinsä saattanut.

Tuskan ilmaus kuvastui seikkailijan kasvoille, kun hän katseli päällikköänsä, jonka tuomion hän itse tietämättänsä oli julistanut, sillä tuo järkähtämätön oikeudentunto, joka on jokaisen ihmisen rinnassa, sanoi hänelle, että don Estevan oli kohtalonsa ansainnut, ellei Fabian ollut väärin häntä syyttänyt.

Surullisena painoi Diaz päänsä alas, tukahdutti huokauksen ja vaikeni.

Tämän tapahtuessa olisi voinut nähdä, miten Cuchillo kohotti päätänsä vedestä, luoden ahnaan silmäyksen kultalaaksoon, ja vettä valuen nousi järvestä, ikäänkuin ne hornan henget, joiden asuntona intiaanien taikauskon mukaan nämä vuoret olivat.

Mutta hetken vakavuus kiinnitti niin Diazin, kanadalaisen ja hänen toveriensa mieltä, etteivät he huomanneet rosvoa.

23.

KULTA JA VESI.

Kun Oroche ja Baraja huomasivat päässeensä niiden jyrkkien kallioiden suojaan, jotka länsipuolelta rajoittivat kultalaaksoa, riensivät he nopeasti pois paikalta, jossa heidän oli käydä onnettomasti. Tämä kallioryhmä aleni vähitellen laaksoon päin ja oli toisaalta Sumuvuorten yhteydessä.

Kun molemmat ratsastajat kiiruhtivat pitkin tämän kallioseinän juurta, pääsivät he helposti vuoriston rotkoihin. He pysähtyivät rotkotielle, jossa he sakean sumun peitossa olivat turvassa.

Nyt riemahti heidän ilonsa ilmi, heidän tunteensa olivat niin kiihtyneet, etteivät he aluksi voineet sanaakaan lausua toisilleen.

Salaisesti kadehtien toisiaan he kuitenkin jo halusivat päästä toisistaan. Heidän jutellessaan kuului kaksi laukausta. He luulivat, että nämä päättivät Pedro Diazin ja don Estevanin päivät ja iloitsivat siitä, että aarretta jaettaessa oli kaksi osallista vähemmän. Toisiansa pitivät he tarkoin silmällä, eikä kumpikaan uskaltanut ratsastaa edellä tällä kapealla käytävällä peljäten toisen takaapäin tappavan hänet.

Vihdoin ratsasti Oroche edelle.

Vaikkei matka ollut pitkä sille paikalle, missä vesiputous haudan takana syöksyi kuiluun, oli hevosten vaikea kulkea sitä. Maassa oli tulenpurkauksen jälkiä, jotka, päättäen vuoren sisästä kuuluvasta kumeasta jyrinästä, eivät olleet aivan vanhoja.

Joka hetki olivat suuret, kostean sumun liukkaiksi tekemät paadet esteenä; toisinaan kulki tämä kostea polku syvien kuilujen reunoja, joilta pieninkin harha-askel olisi saattanut putoamaan. Heidän edessään oleva sumuverho esti heitä selkeästi näkemästä aivan heidän lähelläänkin olevia esineitä.

Sumussa muuttuivat peljästyneiden ratsastajain silmissä pensaatkin väijyviksi intiaaneiksi tai kummallisiksi pedoiksi, jotka näyttivät heitä odottavan. Suojapaikastaan peljästytetty antilooppi hypähti ylös ja katosi. Tälle synkälle paikalle, johon ihmisjalka ei kenties milloinkaan ollut astunut, kuului selvästi vielä näkymättömissä olevan vesiputouksen kohina.

Oroche pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että hänen jäljessään ratsastava Baraja töytäsi häneen.

— Mitä nyt? kysyi Baraja hiljaa. Mutta Oroche vain katsella tuijotti eteensä ja viittasi olemaan hiljaa.

Barajan ei tarvinnut uudistaa kysymystänsä. Harmaassa, puoleksi läpikuultavassa sumussa näkyi ihminen, joka hiukset vettä valuen ja savisin vaattein makasi suullaan ja siten sulki heiltä tien.

Siinä kaikki, mitä he voivat nähdä.

Oliko tuo epäselvä olento intiaani vai valkoinen? Oliko tuo ruumis, jonka piirteet sumussa häämöttivät, elävä vai kuollut?

Sitä ei Oroche voinut erottaa.

Heidän asemansa oli vielä hankalampi sentähden, että polku tällä kohdalla, jossa molempain seikkailijain täytyi pysähtyä, kulki pitkin jyrkkää kallion rinnettä, jossa oli mahdotonta saada hevostansa kääntymään.

Oroche ei uskaltanut ratsastaa eteenpäin; häntä hämmästytti ja pelotti ihmisen näkeminen tällä paikalla, jossa vain kotkilla ja antiloopeilla oli tyyssijansa, levottomana katseli hän harvinaista ilmiötä. Tuo henkilö kurotti päätänsä kuiluun, ja kun sumu vähän hälveni, saattoi Oroche nähdä, miten hän piti kalliosta kiinni ja tarkasti katseli jotain alapuolella olevaa esinettä.

Vesiputous kohisi niin kovasti, että se voitti Orochen äänen.

— Se on Cuchillo, huusi hän toveriinsa kääntymättä.

— Cuchillo! toisti Baraja kummastuneena. Mitä hän täällä tekee?

— En tiedä!

— Lähetä hänelle luoti hauskuudeksi, sillä sen hän kyllä ansaitsee.

— Niin kyllä, vastasi Oroche, jotta laukaus ilmaisisi kanadalaiselle meidän olevan täällä.

Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että hän siten joutuisi Barajan valtaan.

Sumu oli hetkeksi hälvennyt, mutta tuuli ajoi sen taasen kokoon, ja kun se uudelleen hälveni, oli Cuchillo kadonnut.

Oroche ratsasti nopeasti sille paikalle, josta Cuchillo oli lähtenyt.

Tässä leveni tie niin paljon, että ratsastaja saattoi astua hevosen seljästä alas kuilun ja kallioseinän välille. Oroche ja Baraja hyppäsivät yht'aikaa hevosiltaan.

— Mitä aijotte tehdä? kysyi edellinen.

— Sen saatte tietää, jos teette samoin kuin minäkin, vastasi Baraja; tahdon koettaa, enkö minäkin voisi nähdä sitä esinettä, jota Cuchillo äskettäin niin innokkaasti katseli.

— Varokaa itseänne, nämä kalliot ovat kovin niljakkaita.

— Älkää peljätkö, vaan tehkää samoin kuin minäkin, kursailematta.

Näin sanoen laskeutui Baraja polvilleen, katsoaksensa kuiluun. Muutaman sylen päässä syöksyi vesi alas kallion halkeamasta ja polku muodosti sen yli luonnollisen sillan.

Oroche vei hevosensa vesiputouksen yli vievää siltaa toiselle puolen. Sen jälkeen tähystelivät molemmat miehet eri kohdilta innokkaasti kuiluun, ollen samoin kuin Cuchillokin suullaan, ja kurottaen päätään.

Äkkiä sama näky herätti heidän hämmästyksensä ja voitonhimonsa. He näkivät saman kultamöhkäleen, joka jo oli saattanut Cuchillon hurjasti parahtamaan. Mutta tätä aarretta oli mahdoton saada.

— Alituinen kosteus oli kasvattanut jyrkille kallion seinämille viheriää sammalta. Kultamöhkäleen alapuolella näytti olevan pieni vuoren kolo, joka kosteana alituisesta usvasta näytti odottavan jalkaa, joka olisi kyllin rohkea antautuaksensa tämän vaarallisen nojan varaan; yksinäinen henkilö ei tähän kokeeseen uskaltanut ryhtyä.

Sentähdenpä Cuchillokin oli poistunut vähää ennen molempia seikkailijoita, silmillään nautittuansa tuon kallisarvoisen kultamöhkäleen loistosta.

Baraja ensin saavutti malttinsa; hänen sydäntänsä alkoi ahdistaa, kun hän ajatteli, että kultamöhkäle milloin hyvänsä voisi pudota kuiluun, niinkuin kypsä hedelmä puusta.

Orochekin oli pian katsellut tarpeeksensa ja molemmat nousivat melkein yht'aikaa epäröiden mitä tekisivät, toisistaan erillään molemmin puolin kuilua, jonne hyrskyvä putous kohisten syöksyi.

— No, mitä olette nähnyt? kysyi Oroche.

— Entä te? vastasi Baraja.

— Pohjattoman kuilun.

— Kuilusta nousevat, leijailevat usvapilvet.

— Mitä? sanoi Oroche, tekeytyen tietämättömäksi.

— Perhana vieköön! Tarkoitan kultamöhkälettä, jonka näitte yhtähyvin kuin minäkin.

— Mitenkähän sen saisi? kysyi Oroche.

— Solmitkaamme yhteen molemmat lassomme; sitten laskee toinen meistä toisen alas kallion syrjää ja siten anastamme kuilulta aarteen, huudahti Baraja kiiluvin silmin.

— Kumpi meistä uskaltaisi sinne?

— Heittäkäämme arpaa, ja jos arpa sattuisi teille…

— Jos arpa sattuu minulle, niin pudotatte minut, pääni musertuu ja…

— Te olette pässinpää, kelpo Oroche; eihän päästetä putoamaan aarretta ja hyvää ystävää samalla. Mitä ystävään tulee, niin hänet ehkä saattaisin uhrata! mutta aarre… sitä en millään ehdolla tahtoisi menettää.

— Hyvä Baraja, te teette pilaa pyhimmistäkin tunteista, niinpä ystävyydestäkin, sanoi Oroche niin hartaan näköisenä, että Baraja tunsi itsensä entistä levottomammaksi.

Pian kuitenkin nämä molemmat lakkasivat kilpailemasta toistensa kanssa viekkaudessa. He päättivät yhteisin ponnistuksin anastaa aarteen.

Baraja otti kortit taskustaan ja päätettiin, että se, joka saisi korkeamman kortin, saisi valita, kummanko toimen ottaisi.

Oroche sai tämän etuoikeuden. Vastoin Barajan odotusta valitsi hän vaarallisemman tehtävän, liukua nimittäin lasson avulla kuiluun.

Barajan ehdotuksen mukaisesti irroitettiin satulasta lassot, jollainen jokaisella meksikolaisella ratsastajalla on.

Molemmat köydet punottiin yhteen, jolloin ne kylläkin kannattivat yhden ihmisen painon. Toinen pää kiinnitettiin Orochen vyötäisille, toisesta piti Baraja kiinni, ja se kiedottiin vielä moneen kertaan erään kallion halkeamassa kasvavan nuoren tammen runkoon.

Ilman tätä nojaa, jonka rautatammen vielä heikko runko tarjosi, olisi Barajankin tehtävä ollut yhtä vaarallinen kuin Orochen, jonka paino olisi voinut vetää hänetkin kuiluun.

Kun nuora oli lujasti sidottu, alkoi Oroche varovasti liukua alaspäin pidellen kiinni kallion koloista ja koettaen sovitella jalkaansa niihin.

Synkkä kohina kuului kuilusta. Mutta voitonhimon ääni hänen korvissaan oli kovempi kuin se.

Pian koskivat ensin hänen jalkansa, sitten hänen ruumiinsa ja vihdoin kädetkin tähän kullan möhkäleeseen. Hän saattoi tuntea sen pyöreän muodon ja tutkia, kuinka se oli kiinni.

Kuilu ei hänestä enää kumissut, vaan lauloi niin vienosti kuin ihania unelmia herättävä puronen.

Suonenvedon tapaisesti hän tarttui kultaan; aluksi se ei liikahtanutkaan, mutta pian se irtaantui.

Kaksi ahnasta kättä tuskin riitti sitä pitelemään, ja varomaton liike olisi saattanut pudottaa sen kuiluun.

Oroche uskalsi tuskin hengittääkään ja Baraja, joka kumartui kuilun yli, oli yhtä levoton.

Jyrkän kallioseinän kaiku toisti kaksi huutoa — ensin Orochen, sitten hänen toverinsa riemuhuudon, kun kulta kimalteli Orochen käsissä.

— Vedä taivaan nimessä minut nopeasti ylös! huusi Oroche vapisevalla äänellä. Minulla on vähintään kuusikymmentä naulaa kultaa. Voih, enpä luullut olevani näin väkevä.

Aluksi vetikin Baraja oikein innokkaasti, mutta pian alkoi vetäminen käydä hitaammin, kunnes hän yhtäkkiä pysähtyi.

Orochen kädet eivät vielä ulottuneet polulle.

— Kas niin, Baraja, vedä vielä vähän! huudahti Oroche. Vähän vain, niin olen luonasi!

Mutta Baraja pysyi liikkumattomana.

Pirullinen ajatus valtasi hänet.

— Antakaa minulle tuo kulta, sanoi hän, se riistää voimanne ja minäkin olen kokonaan väsyksissä.

— En, tuhatkertaisesti en! huudahti Oroche, kylmän hien peittäessä hänen otsansa; mieluummin annan teille henkeni. Niin, jatkoi hän, sitten päästäisitte nuoran irti.

— Ken sanoo, etten päästä sitä heti? sanoi Baraja käheästi.

— Oma etunne, sanoi Oroche vapisevalla äänellä. — Hyvä, minä en päästä nuoraa. Mutta yhdellä ehdolla. Minun täytyy yksin saada tuo kulta… aivan yksin… ymmärrättekö?… Antakaa se minulle… muuten pudotan teidät kuiluun.

Kauhun väristys viilsi läpi Orochen ruumiin. Nähdessään Barajan kalpeat kasvot kirosi tuo onneton mieletöntä luottavaisuuttaan. Hän koetti päästä ylös, mutta kantamansa taakka lamautti hänen voimansa.

— Minun täytyy saada tuo kulta, ymmärrättekö? sanoi Baraja uudelleen; minun täytyy saada se, muuten päästän nuoran, tai leikkaan sen poikki.

Ja hän otti terävän puukkonsa.

— Ennen kuolen! huudahti Oroche; ennen saa tuo kuilu niellä minut ja tämän kullan samoin.

— Saatte vapaasti valita, sanoi konna; joko kulta tahi henki.

— Te tappaisitte minut, vaikka antaisinkin sen teille!

— Mahdollista kyllä, sanoi Baraja, hitaasti leikaten poikki yhden nuoran kuudesta säikeestä, ja samalla huutaen onnettomalle, että hän vielä ennättää tehdä päätöksensä.

24.

SYYTÖS.

Palatkaamme kuitenkin siihen kertomuksemme osaan, jonka hetkeksi keskeytimme.

Diaz vapautui pian siitä alakuloisuudesta, joka hänet hetkiseksi oli vallannut.

— Olen vankinne, sotalain mukaan, sanoi hän kohottaen päätään, ja haluaisin tietää, miten aijotte kanssani menetellä.

— Olette vapaa, Diaz, vastasi Fabian, vapaa ehdolla, joka ei kuitenkaan pane estettä vapaudellenne.

— Millä ehdolla? kysyi seikkailija.

— Ettette kenellekään kerro tämän kultalaakson olemassa olosta.

— Jääkööt nämä rikkaudet ijäksi haudatuiksi näihin erämaihin, vastasi Diaz; vannon etten yhdellekään ihmiselle kerro niistä.

— Voitte nyt mennä, virkkoi Rosenholz.

— En vielä, teidän luvallanne, vastasi seikkailija. Sallikaa minun olla läsnä kuulemassa syytöstä, jonka teette tätä miestä vastaan. Minä vapautan hänet niistä siteistä, joilla hän on sidottu ja vannon, ettei hän pakene.

Rosenholz myöntyi tähän. Pedro Diaz meni don Estevanin luo, jonka katseesta loisti vielä sama ylpeys kuin hänen onnensakin päivinä. Kun hän huomasi toverinsa, ilmestyi kuitenkin hänen kasvoillensa tuskan piirre.

Diaz aukaisi ne siteet, joilla hän oli sidottu, vakuuttaen, ettei hän pakenisi, ja molemmat palasivat metsästäjäin luo.

— Herra kreivi Mediana, näette, että tunnen teidät, sanoi Fabian, avopäin läheten kahden askeleen päähän espanjalaisesta, joka myöskin pysähtyi; ja te taasen tiedätte, kuka minä olen.

Armadan herttua jäi seisomaan suorana ja liikkumattomana, vastaamatta veljensäpojan kohteliaisuuteen.

— Minulla on oikeus seisoa lakki päässä Espanjan kuninkaan edessä, ja käytän tätä etuoikeuttani teidänkin läsnäollessanne, vastasi hän; myöskin on minulla oikeus vastata, milloin tahdon, ja tätäkin oikeuttani tahdon käyttää. Sanon sen jo ennakolta teille.

Ylpeästä vastauksesta huolimatta oivalsi entisen perheen nuorempi poika, että oli suuri ero sen nuorukaisen, joka nyt ilmestyi hänen tuomarikseen, ja sen lapsen välillä, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli itkenyt ja vavissut hänen edessään Elanchovin linnassa. Arasta kotkanpojasta oli tullut pelottava lintu, joka piteli vankiaan voimakkaissa kynsissään.

Sukulaiset mittelivät toisiansa katseilla, jotka olivat teräviä kuin miekan terä, ja Diaz katseli kunnioituksen sekaisella kummastuksella Arellanos-paimenen kasvattipoikaa, joka yhtäkkiä oli muuttunut niin hienoksi.

Fabianin kasvoilla kajasti ilme, joka kylläkin veti vertoja Armadan herttuan ylpeydelle.

— Olkoon minun puolestani, vastasi hän. Mutta teidän ei tulisi unhottaa, ettei väkevämmän oikeus ole mikään tyhjä sana täällä.

— Totta kyllä, vastasi don Antonio, joka huolimatta näennäisestä maltistaan vapisi tuskasta ja kiukusta, nähdessään haaksirikkoutuvansa itse satamassa. Vastaankin sentähden kysymykseenne, mutta sanoakseni vain, että tiedän teistä ainoastaan sen verran, että paholainen on teidät esiin loihtinut, jotta te, repaleissanne, asettuisitte minun ja sen tarkoitusperän väliin, jota koetan saavuttaa. Minä tiedän…

Kiukultaan ei hän saanut enempää sanotuksi.

Kiivas nuorukainen vaaleni, kuullessaan äitinsä murhaajalta tämän karkean solvauksen.

— Ette siis tiedä minusta sen enempää? alkoi Fabian uudelleen. Ettekö tunne nimeäni, ettekö säätyäni? Enkö ole mitään muuta kuin se, miltä näytän.

— Ehkäpä myöskin murhaaja, vastasi Mediana kääntyen Fabianista siten osoittaaksensa, ettei hän tahtonut enää vastata.

Tämän keskustelun kestäessä näiden molempien miesten välillä, joitten suonissa juoksi samaa verta ja joilla kummallakin oli yhtä jäykkä mieli, olivat Rosenholz ja José pysyneet loitolla.

— Tule tänne, sanoi Fabian Josélle, ja sano, lisäsi hän maltillisesti, ken olen. Sano se tälle miehelle, joka on nimittänyt minua nimellä, jonka hän yksin ansaitsee.

Jos don Antonio vielä olisi epäillyt niiden miesten aikomuksia, joitten käsiin hän oli joutunut, niin täytyi hänen epäilystensä kadota, kun hän näki Josén lähestyvän synkän näköisenä.

Ne ponnistukset, joita José näkyi tekevän tukahduttaaksensa sen vihan ja kiukun, jotka hänessä heräsivät nähdessään tuon espanjalaisen aatelismiehen, synnyttivät jälkimäisessä synkkiä aavistuksia.

Don Antonio kauhistui, mutta ei luonut silmiään alas ja pysyi näköjään tyynenä ja järkähtämättömästi ylpeänä, kun José alkoi puhua.

— Vai niin, lausui tämä äänellä, jota hän turhaan koetti saada leikilliseksi, maksoikohan vaivaa lähettää minut kaleereihin Välimeren rannalle, kun kuitenkin kolmentuhannen penikulman päässä Espanjasta kohtaatte minut ja veljenne pojan, jonka äidin olette murhannut. En tiedä, aikooko don Fabian Mediana antaa teille armoa; mitä minuun tulee, lisäsi hän työntäen pyssynsä perän maahan, olen vannonut, ettei teidän ole minulta armoa odottaminen.

Fabian loi Joséhen käskevän silmäyksen, joka näytti hänelle huomauttavan, että hänen täällä täytyi alistua toisen tahdon alaiseksi.

Sitten kääntyi nuorukainen espanjalaiseen, sanoen:

— Herra Mediana, te ette tässä seiso murhaajien, vaan tuomarien edessä, eikä José ole sitä unohtava.

— Tuomarien! toisti don Antonio epäillen, minä hyväksyn vain vertaiseni tuomitsemaan ja epään karanneen kaleeriorjan ja kerjäläisen, joka anastaa itsellensä nimen, mikä ei hänelle kuulu. Tässä ei ole ketään muuta Medianaa kuin minä, eikä minulla ole mitään vastaamista.

— Ja sentään tulen teidän tuomariksenne, sanoi Fabian, mutta puolueettomaksi, sillä kutsun todistajakseni Jumalan, jonka aurinko paistaa meille, ettei sydämessäni tästä alkaen ole mitään vihaa teitä kohtaan.

Fabianin äänessä oli niin paljon vakuuttavaa rehellisyyttä, että Medianan kasvoilta katosi tuo synkkä epäluuloisuus. Toivon säde välähti hänessä, sillä Armadan herttua tiesi, että hän seisoi sen perillisen edessä, jota hänen ylpeytensä kerran oli surkutellut. Hän sanoi:

— Mistä rikoksesta minua syytetään?

— Sen saatte heti kuulla, sanoi Fabian.

25.

KOSTON HETKI.

Amerikan erämaissa on kauhea laki vallalla. Se kuuluu: silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä.

Niissä erämaissa, jotka ovat Yhdysvaltain rajalla, noudattavat tätä lakia järkähtämättömällä ankaruudella keskenään valkoiset, samoin kuin intiaanit valkoisia ja valkoiset intiaaneja kohtaan.

Sellaisen tuomioistuimen eteen oli don Antonio Mediana nyt joutunut.

Juhlallinen oli hetki, jolloin hän astui syyttäjänsä ja tuomarinsa eteen, ja sen juhlallisuutta lisäsi vielä tuo synkkä seutu, jossa he olivat.

Fabian viittasi Armadan herttuaa istumaan laakealle kivelle, jollaisia, melkein hautakiven näköisiä, oli arolla, ja istui itse toiselle.

— Syytetyn ei sovi istua tuomariensa läsnäollessa, sanoi hän katkerasti hymyillen. Jään siis seisomaan. Fabian ei vastannut. Hän odotti, kunnes Diaz, ainoa läsnäoleva puolueeton, oli istunut.

Diaz istui niin lähelle, että saattoi nähdä ja kuulla kaikki. Hän otti valantehneen vakavan ja tarkkaavan ryhdin, kun hän tahtoo tehdä päätöksensä niitten syytösten nojalla, jotka asiassa tulevat ilmi.

Fabian alkoi taasen puhua. — Saatte kuulla, sanoi hän. Minä olen tässä vain tuomarina, joka kuuntelen, mitä esitetään ja joka tuomitsen tai vapautan syytetyn.

Tämän sanottuaan vaikeni hän hetkeksi jotain miettien.

— Oletteko todellakin se, alkoi hän uudelleen, jota ihmiset tähän asti ovat nimittäneet Medianan kreiviksi?

— En, vastasi espanjalainen vakavasti.

— Kuka te sitten olette? jatkoi Fabian tuskallisella kummastuksella, jota hän ei voinut salata, sillä hän ei tahtonut otaksua, että Medianan-sukuinen turvautuisi valheeseen.

— Minä olen ollut kreivi Mediana, vastasi don Antonio juhlallisesti, siihen hetkeen saakka, jolloin miekallani valloitin toisen arvonimen; nyt ei minua nimitetä Espanjassa muuksi kuin Armadan herttuaksi. Sen nimen voisin jättää perinnöksi sille suvustani, jonka ottaisin lapsekseni.

— Hyvä, sanoi Fabian. Armadan herttua saapi nyt tiedon, mistä rikoksesta häntä syytetään. Puhukaa Rosenholz, sanokaa mitä tiedätte, mutta ei sanaakaan enempää.

Tarpeeton oli tämä lisämuistutus. Jättiläismäisen kanadalaisen miehekkäiltä kasvoilta, kun hän tuossa seisoi liikkumattomana pyssy olalla, kajasti sellainen maltti ja rehellisyys, ettei petosta voinut ajatellakaan.

Rosenholz oikaisihe, otti vitkaan lakin päästään, paljastaen leveän, jalon otsansa.

— Kerron, mitä tiedän, alkoi hän.

— Eräänä sumuisena marraskuun yönä vuonna 1808 olin merimiehenä ranskalaisessa Albatross-nimisessä laivassa, joka oli puoleksi merirosvo, puoleksi salakuljettaja. Elanchovin luona olevan rajavartion päällikön kanssa tehdyn sopimuksen mukaan olimme saapuneet rannalle. En tahdo kertoa, miten meidät pyssyn laukauksilla ajettiin rannalta, jota lähestyimme ystävinä; riittänee kun sanon, että lähestyessämme laivaamme lapsen itku, joka tuntui tulevan valtameren helmasta, herätti huomiotani. Tämä itku tuli mereltä ajelehtivasta veneestä. Soudin sen luo henkeni uhalla, sillä rannalta suunnattiin kiihkeä tuli venettä kohti.

— Tässä veneessä oli nainen verissään. Hän oli kuollut, ja hänen vieressään oli kuolemaisillaan oleva lapsi.

— Minä otin lapsen; hän on tässä seisova mies. Otin, niinkuin sanoin, lapsen, murhatun naisen laskin rannalle. En tiedä, kuka tämän rikoksen on tehnyt. Muuta ei minulla ole sanottavaa.

Näin sanoen pani Rosenholz taasen lakin päähänsä ja istui äänettömänä.

Juhlallinen hiljaisuus seurasi tätä todistusta. Fabian loi hetkeksi alas säihkyvät silmänsä, sitten loi hän ne kylmästi ja tyynesti Joséhen, jonka vuoro nyt oli puhua.

Tämä nousi ja astui kaksi askelta eteenpäin. Hänenkin kasvoillaan oli luja päättäväisyys puhua ainoastaan velvollisuutensa ja omantuntonsa mukaisesti.

— Kyllä ymmärrän, kreivi Mediana, sanoi hän, kääntyen Fabianiin, joka hänen mielestänsä yksin oli oikeutettu tätä nimeä kantamaan. — Minä unohdan, että minun tuon ihmisen tähden on täytynyt viettää monet pitkät vuodet maanpakolaisuudessa yhteiskunnan hylkiöitten seurassa. Kun kerran astun Jumalan eteen, toistakoon hän ne sanat, jotka nyt lausun; kuuntelen niitä, enkä kadu, että olen ne lausunut.

Fabian teki myöntävän liikkeen.

— Eräänä marraskuun yönä 1808 olin vartiana Elanchovin rannikolla; olin silloin kuninkaallinen rajavartia Espanjan palveluksessa. Kolme mereltä tulevaa miestä astui rannikolle. Päällikkömme oli yhdelle heistä myynyt oikeuden astua kielletylle alueelle. Saan moittia itseäni siitä, että olin tämän miehen rikostoverina, sillä häneltä sain rikollisesta heikkoudestani maksun. Seuraavana päivänä huomattiin kreivitär Mediana ja hänen poikansa kadonneiksi linnasta; he olivat yöllä lähteneet. Kreivitär löydettiin murhattuna, nuorta kreiviä ei löydetty. Pian sen jälkeen ilmestyi lapsen setä. Hän vaati itsellensä tiluksia ja veljensäpojan arvonimeä. Ne hän saikin. Luulin, että olin ollut avullisena salakuljetuksessa, mutta olinkin ollut avullisena murhassa. Jälkeenpäin syytin uutta kreivi Medianaa tästä rikoksesta; rohkeuteni palkintona oli, että minut tuomittiin viideksi vuodeksi kaleereihin. Nyt, kaukana näistä lahjotuista tuomareista ja Jumalan kaikkitietävän silmien edessä syytän minä, samoin kuin silloinkin, tätä miestä, joka seisoo tässä, anastettuaan kreivi Medianan nimen, kreivittären murhaamisesta. Hän oli yksi niistä kolmesta miehestä, jotka yöllä hiipivät linnaan, jota ei Fabianin äiti enää ollut näkevä. Muuta ei minulla ole sanottavaa. Sanokoon murhaaja minut valehtelijaksi, jos voi.

— Kuulette, sanoi Fabian, mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?

Juuri kun Fabian oli lausunut nämä sanat, kuului tuskanhuuto siltä suunnalta, jossa vesiputous syöksyy kuiluun.

Kaikki katsahtivat heti sinnepäin ja luulivat näkevänsä ihmisolennon, joka hetkisen häilyi kuilun päällä ja alas pudotessaan muodosti tumman viivan.

Kuolon hiljaisuus seurasi huutoa, sitten kuului ukkosen kumea jyrinä vuoriston usvan seasta.

Näyttämö soveltui kokonaan esiintyviin henkilöihin. Mustia kotkia liehui heidän yläpuolellansa, niiden kimeä kiljunta sekaantui kaukaisen ukkosen jyrinään, ikäänkuin ne olisivat aavistaneet pian saavansa saaliin.

Kun ensimäinen hämmästyksen tunne oli mennyt ohi toisti Fabian viimeksi lausumansa sanat:

— Mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?

Medianan sydämessä tapahtui kova taistelu hänen omantuntonsa ja ylpeytensä välillä.

Ylpeys voitti.

— Minulla ei ole mitään sanottavaa, vastasi hän.

— Ei mitään? toisti Fabian. Ettekö käsitä, että minulla on kauhea velvollisuus täytettävänä?

— Käsitän kyllä.

— Ja minä, huudahti Fabian lujasti, osaan sen täyttääkin. Kuitenkin pyydän minä, että puolustaisitte itseänne; siunaan sanojanne, vaikka äitini veri huutaa kostoa. Vannokaa minulle Medianan nimen kautta, joka meillä molemmilla on, — vannokaa kunnianne kautta, sielunne autuuden kautta, että olette viaton, ja minä olen onnellinen voidessani uskoa teitä.

Fabian odotti sanomattoman tuskallisena Medianan vastausta, mutta tämä pysyi synkkänä, äänettömänä.

Nyt astui Diaz tuomarien ja syytetyn luo.

— Minä olen, sanoi hän, järkähtämättömällä huomiolla kuunnellut sitä syytöstä, joka on tehty don Estevan de Arechizaa vastaan, jonka myöskin tiedän omaavan Armadan herttuan arvonimen. Saanko vapaasti sanoa, mitä siitä ajattelen?

— Puhukaa! sanoi Fabian.

— Eräs kohta tuntuu minusta epäilyttävältä. En tiedä, onko tämä aatelismies todellakin tehnyt sen rikoksen, josta häntä syytetään; mutta joskin se myönnetäänkin, syntyy kysymys, onko teillä oikeus tuomita hänet. Maamme lakien mukaan saavat vain murhatun lähimmät sukulaiset vaatia syyllisen verta. Don Tiburcio on viettänyt nuoruutensa tässä maassa, minä tunnen hänet Marcos Arellanoksen kasvatiksi. Mikä todistaa, että Tiburcio Arellanos on murhatun naisen poika? Kuinka on näin monen vuoden päästä entinen merimies — tässä oleva metsästäjä — voinut tuntea edessäni olevan nuorukaisen siksi lapseksi, jonka hän vain hetkisen näki sumuisena yönä?

— Vastatkaa, Rosenholz, sanoi Fabian kylmästi.

Kanadalainen nousi uudestaan seisomaan.

— Ensinnäkin täytyy sanoa teille, alkoi vanha metsästäjä, etten nähnyt lasta ainoastaan tuona sumuisena yönä, vaan olen elänyt hänen kanssaan kaksi vuotta laivalla, johon hänet vein, kun olin pelastanut hänet varmasta kuolemasta. Lapsen piirteet eivät ole syvemmin juurtuneet isän mieleen, kuin tämän pojan minun mieleeni. Tarvitseeko nyt sanoa teille, miten hänet tunsin. Kun kuljette erämaassa, jossa ei ole ainoatakaan raivattua tietä, ettekö silloin suunnittele matkaanne purojen juoksun, puitten muodon, niitten runkojen laadun, niitä peittävän sammalen, taivaan tähtien mukaan? Jos palaatte seuraavana vuonna tai ehkä vasta kahdenkymmenen vuoden perästä — ettekö aina tunne tähtiä, puita ja puroa, vaikkapa sade olisikin paisuttanut puron, tai aurinko sen puoliksi kuivannut, vaikkapa lehdet peittäisivätkin puuta, jonka talvella näitte paljaana, vaikkapa sen runko olisikin vahvistunut, sitä peittävä sammal taajennut, vaikka pohjantähti olisi paikkaansa muuttanut?

— Epäilemättä, vastasi Diaz; erämaahan perehtynyt mies ei siitä pety. Mutta…

Kanadalainen keskeytti hänen puheensa.

— Jos aavikolla kohtaatte tuntemattoman miehen, joka vastaa teille, kun matkitte määrättyä lintua, ettekö silloin sano: tuo mies on meikäläinen?

— Tietysti.

— Hyvä! Minä olen täysikasvuisessa nuorukaisessa tuntenut lapsen, samoin kuin te suuressa puussa tuntisitte vesan, tuntisitte puron, joka nyt sateen paisuttamana tulvii; minä olen tuntenut lapsen muutamien sanojen avulla, jotka hän kahden vuosikymmenen kuluessa ainoastaan osaksi oli unohtanut.

— Eikö tällainen yhteensattuminen ainakin ole sangen ihmeellistä? sanoi Diaz, melkein vakuutettuna kanadalaisen totuuden harrastuksesta.

— Eikö Jumala, vastasi kanadalainen juhlallisesti, joka muuttolinnuille, riehuvalle myrskylle, eteenpäin syöksyvälle virralle, uskoo puitten ja kasvien ihmisten elannoksi välttämättömät siemenet, jotta ne itäisivät sadan penikulman päässä siitä puusta tai kasvista, jota heidän on kiittäminen olemassa olostaan — eikö hän yhtä helposti voi yhteen saattaa kahta hänen kuvakseen luotua olentoa?

Diaz vaikeni hetkeksi, ja kun ei hänellä ollut mitään väitettävää kanadalaisen niin lämpimästi lausumia sanoja vastaan, joilla, ottaen vielä lukuun hänen rehelliset kasvonsa ja hartaat sanansa, oli vastustamattoman vakuuttava ponsi, sanoi hän kääntyen Joséhen:

— Oletteko te tuntenut Arellanoksen kasvatin kreivitär Medianan pojaksi?

— Kun vain on vilaukseltakin nähnyt hänen äitinsä, ei häntä saata muuksi sanoa, vastasi José; muuten voipi Armadan herttua sanoa, valehtelenko.

Don Antonio, liian ylpeänä valehtelemaan, ei voinut kieltää totuutta alentamatta itseänsä kolmen tuomarinsa silmissä, ja tehdä mitättömäksi ainoata puolustuskeinoa, jonka hänen ylpeytensä ja sydämensä salainen toivo hyväksyivät.

— Totta se on, sanoi hän, tämä nuorukainen on minun sukulaiseni; sitä en voi kieltää saastuttamatta huuliani valheella. Valhe on pelkuruuden tytär.

Diaz painoi päänsä, palasi paikallensa, eikä sanonut enää mitään.

— Olette kuulleet sen, sanoi Fabian. Minä olen todellakin sen naisen poika, jonka tämä mies murhasi. Minulla on oikeus kostaa hänet. Mutta mitä sanoo erämaan laki?

— Silmä silmästä! sanoi Rosenholz.

— Hammas hampaasta! lisäsi José.

— Veri verestä! sanoi lopuksi Fabian.

Sitten kääntyi hän don Antonioon ja sanoi vitkaan, pannen painon joka sanalle:

— Te olette vuodattanut verta; sama mitä te minulle olette tehneet, tehdään teille, Jumala on sen sanonut, Jumala sen vaatii.

Fabian veti puukkonsa; aamuaurinko loi kirkkaat säteensä erämaahan ja esineet heittivät vielä pitkiä varjoja. Kirkas terä välähteli, nuorempi molemmista Medianeista piti sitä kädessään.

Fabian pisti puukon hiekkaan; se loi pituisensa varjon.

— Aurinko, huudahti hän, on määräävä sen ajan, jonka vielä saatte elää. Kun puukko ei enää luo varjoa, niin silloin saatte astua Jumalan eteen.

Kuolon hiljaisuus seurasi Fabianin viimeisiä sanoja, ja katkeroitten, kauvan tukahdutettujen mielenliikutusten painamana hän pikemmin vaipui kuin istui hautapatsaan tapaiselle kivelle.

Rosenholz ja José istuivat samoin sanaakaan lausumatta.

Kaikki neljä olivat nyt liikkumattomia.

Diaz oivalsi kaiken toivon olevan mennyttä. Hän ei tahtonut olla läsnä tuomiota täytäntöön pantaessa.

Sanaakaan lausumatta läheni hän Armadan herttuaa, laskeutui hänen eteensä toiselle polvelleen ja tarttui hänen käteensä, jota suuteli:

— Tahdon rukoilla sielunne pelastukseksi, sanoi hän hiljaa. Armadan herttua, vapautatteko minut valastani?

— Vapautan, vastasi don Antonio lujalla äänellä. Jumala uskollisuutenne palkitkoon!

Jalo seikkailija poistui äänetönnä. Hänen hevosensa oli lähellä. Diaz meni sen luo, tarttui ohjaksiin ja lähti hitaasti sille paikalle, jossa joki jakaantuu kahtia.

Sillä aikaa lyhenivät varjot hitaasti; mustat kotkat risteilivät vieläkin arolle kokoontuneiden yllä ja Sumuvuorilta kuului kumea jyrinä, kaukaisen ukkosen kaltainen.

Vaaleana, mutta kohtaloonsa alistuen oli kreivi Mediana jäänyt seisomaan. Syviin ajatuksiin vaipuneena ei hän näkynyt huomaavankaan, että varjo yhä enemmän lyheni.

Ylpeys taisteli vielä hänen sydämessään, ja jäykästi pysyi hän äänettömänä.

— Herra kreivi Mediana, alkoi vihdoin Fabian, tahtoen tehdä viimeisen kokeen, viiden minuutin kuluttua ei puukko enää luo varjoa.

— Entisyydestä ei minulla ole mitään sanottavana, vastasi don Antonio, minun tulee vain pitää huolta nimeni tulevaisuudesta. Älkää pettykö niistä sanoista, jotka saatte kuulla, älkääkä niihin muuta tarkoitusta sovelluttako; missä muodossa kuolema esiintyneekin, ei se minua pelota.