XVII LUKU

Nykypäivien meritaistelut.

Rannikkopuolustus: Miinat. Hävitys ja kuolema Port Arthurin edustalla; Kavala suunnitelma; Karhu houkutellaan pesästään; Juoni kehittyy; Miinan työ. — Taistelu avoimella merellä: Päävastustajain merivoimat nykyisessä suursodassa. — Merisodan kehitys sadan vuoden aikana. — Pohjanmeren taistelu tammik. 24 p. 1915; Epäonnistunut yllätys; "Leijona" saaliinsa kimpussa; Taistelun kehittyminen; "Leijona" ja "Tiikeri" haavoittuvat; Blücher'in sankarillinen loppu.

RANNIKKOPUOLUSTUS.

Miinat.

Vedenalainen miina on merissodan kauhein ja kavalin ase, sen rinnalla yksin tuhoa tuottava, nuolen nopeudella lentävä torpeedokin on tavallaan rehellisempi. Sillä torpeedon laskee näkyvä alus, jolta uhattu sotalaiva voi puolustautua väkevillä tykeillään, eikä sellaisia toki ammuta aseettomia aluksia vastaan muutoin kuin kaapparisodassa, jolloin miehistölle annetaan aikaa laskeutua veneisiin. Mutta miina makaa vedenpinnan alla liikkumattomana, järjettömänä hävityskappaleena, joka iskee kappaleiksi yhtä hyvin sen yli kulkevan rauhallisen kauppahaahden kuin sotalaivankin.

Miinan muodostaa pehmeästä teräspellistä tehty lieriö tai keila, joka on täytetty pumpuliruudilla. Tämä on salpietarissa ja rikkihapossa liuotettua puuvillalangan nöhtää, s.o. selluloosaa, ja on kosteassa tilassa vaaratonta, palaa sytytettäessä hitaasti väkevällä liekillä, mutta äkillisestä iskusta tahi nallihatulla sytytettäessä räjähtää ankaralla voimalla. Miinoissa ja torpeedoissa sitä vaarattoman latauksen ja käsittelyn vuoksi käytetäänkin märkänä. Miinoja käytetään suojelemassa sataman suuta tai laivaväylää vihollisilta aluksilta. Ne ovat joko irtonaisia, jolloin syttyvät vähimmästäkin vieraan esineen kosketuksesta, tahi kiintonaisia, s.o. ankkuroituja, jolloin sen räjähdyttää vedenpinnalla uiskenteleva sytytin tahi laukaistaan se rannalla sijaitsevasta vartiohuoneesta.

Miinoja asettavat asemilleen erityiset alukset, miinanlaskijat, perässään olevasta aukosta. Kansainvälinen sopimus oikeastaan on, ettei niitä saisi laskea kolmea meripeninkulmaa (lähes 6 km.) kauvemmaksi rannasta; mutta irtonaisen tahi myrskyn pohja-ankkurista irroittaman miinan matkoja ei kukaan voi tietää, eivätkä hätäytyneet puolustajat valitettavasti aina välitäkään tuosta sopimuksesta. Hyökkääjä puolestaan pyydystää niitä tarkoitukseen vuokratuilla kevyillä ja matalassa kulkevilla kalastaja-aluksilla tahi pienillä höyry- tai moottoripursilla, "trallaajoilla", tahi ampumalla niitä kaukaa kivääreillä.

Hävitys ja kuolema Port Arthurin edustalla.

Kamalimmat kokemukset miinasodasta on tähän saakka saatu Port Arthurin merenpuoleisesta piirityksestä. Venäläiset olivat tietysti miinoittaneet linnoituksen sataman suun tiheästi kylvämillään miinoilla, mutta niihin olivat japanilaisten sotalaivat liian varovaiset käymään. Päinvastoin tahtoi heidän taitava amiraalinsa Togo houkutella Venäjän laivaston, joka kauvan aikaa oli — menetettyään aikaisemmin uusimmat ja taistelukuntoisimmat panssarilaivoistaan — huolellisesti pysytellyt sisäsatamassa miinavyöhykkeen ja linnoituksen järeiden tykkien turvissa, ulos merelle tuhotakseen sen omiin miinoihinsa. Tilaisuus siihen vihdoin tulikin, kun venäläinen laivasto sai v. 1912 alussa uuden komentajan, urhean amiraali Makaroffin, josta tiedettiin, ettei hän rakastanut sopessa kykkimistä vaan julkitaistelua.

Kavala suunnitelma.

Huhtik. 11 p. mainittuna vuonna alotti amiraali Togo "kahdeksannen hyökkäyksensä meren puolelta Port Arthuria vastaan". Seuraavana yönä kulki hänen laivastonsa miinanlaskijaosasto aivankuin hiipien pimitetyin valoin ja säkenensammuttajin kylvämään japanilaisia miinoja venäläisten miinavyöhykkeen ulkopuolelle. Aivan sen kintereillä seurasi laivaston "viekoitteluosasto", 2 ensiluokkaista ja 4 toisluokkaista risteilijää, suojatakseen miinanlaskijoita sekä houkutellakseen mahdollisesti vaanivan vastustajan hyökkäämään ulos aavalle merelle ja sitten käymään vastalaskettuihin miinoihin. Ja jos vihollisen kumminkin onnistuisi läpäistä ehjänä vaarallinen vyöhyke, seurasi perässä Togon päälaivaston kuusi jykevää panssarilaivaa, niiden joukossa amiraalilaiva Mikasa, jonka komentosillan Togo viime kuukausien aikana oli jättänyt vain moniaiksi minuuteiksi, sekä uusimallinen Hatsuse. Loppuhännän muodosti vihdoin kuusi ensiluokkaista panssariristeilijää, joiden tehtävänä oli tavoittaa ja tuhota vihollisen viimeisinä säilyvät, pakoonpyrkivät alukset. Siis mitä pirullisin ja tuhoa lupaavin taistelusuunnitehna.

Keskiyön aikaan 12 p:n yönä heräsivät onnettoman Port Arthurin asukkaat jo ylen tutuksi tulleeseen järeiden tykkien jylinään, joka tiesi kertoa heille, että linnoituksen valonheittäjät olivat taas keksineet uusia yöllisiä hyökkääjiä meren puolelta, joita pommitettiin. Niiden valossa nähtiinkin tusinan verran japanilaisia torpeedoveneitä ja torpeedonhävittäjiä lähestyvän mereltä, keskessään isompi alus, joka liikkui eteenpäin jossakin erityisessä tarkoituksessa, vaikkei tuota tarkoitusta yöllisessä hämmingissä osattu keksiä. Isompi alus oli Japanin laivaston uusin lisä, miinankylväjä Koryo Mani. Japanilaiset olivat aikaisemmin pitäneet visusti silmällä, mitä suuntaa venäläiset laivat olivat kulkeneet mereltä sisäsatamaan, ja merkinneet sen reitin karttoihinsa, niin että uusi kuolemankylväjä tiesi tarkoin seurata sitä ja välttää venäläiset miinat.

Karhu houkutellaan pesästään.

Miinalaivoja suojaava risteilijäosasto saikin — niinkuin ampiaisparvi pörinällään houkuttelee karhun ulos pesästä — Togon juonen käymään toteen. Kun eräs venäläinen torpeedonhävittäjä oli rientänyt ulos satamasta katsomaan mitä oli tulossa, joutui se kohta noiden risteilijäin uhriksi. Silloin venäläinen risteilijä Bajan, joka oli heti perässä kiitänyt merelle, äkkäsi ne ja päätti uljaasti käydä yksin taisteluun niiden kanssa.

Mutta sen liikkeet oli huomattu satamasta, vaikka hämärästi, ja amiraali Makaroff lähti melkein koko jälellä olevalla laivastollaan tapaamaan vihollista. Bajan'ille annettiin merkki kääntyä takaisin ja yhtyä muuhun laivastoon. Tämä käsitti panssarilaivat Pobjeda’n ja sitä pienemmät mutta järeämmin aseistetut Petropavlovsk'in ja Poltava'n sekä uudet panssariristeilijät Novik'in, Diana'an ja Askold'in. Nopein alus ja risteilijäksi erittäin järeätykkinen oli äskeinen Bajan, joka kehitti 22 solmuvälin vauhdin. Makaroff, joka alituisesti vaihteli amiraalilaivaa, oli tällä kertaa valinnut Petropavlovsk'in lippulaivakseen, ja hänellä oli seurassaan, paitsi laivan päällikköä kapteeni Jakovleffia, suuriruhtinas Kirill Vladimirovitsh ja mainio venäläinen taistelumaalari Vasilij Verestshagin, 62-vuotias vanhus, joka vasta pari päivää sitten oli saapunut Port Arthuriin saamaan uusiin tauluihin aiheita merisodasta. Miehistöä oli laivassa 700 miestä.

Urhea amiraali oli täynnä luottamusta. Kaikki hänen edeltäjänsä yritykset kurittaa merenpuoleista piirittäjää olivat saaneet surkean lopun, ja Venäjän parhaat ja uusimmat taistelulaivat Peresvjet, Sesarevitsh ja Retvisan olivat tuhoutuneet; mutta nyt näytti siltä, kuin joutuisi hän tekemisiin heikon risteilijäosaston kanssa, josta hänen olisi helppo suoriutua. Edellisenä iltana hän oli sähköttänyt hallitsijalleen, että hänellä oli hyvä toivo rangaista ylimielistä vihollista.

Juoni kehittyy.

Viekoitteluosasto teki tehtävänsä suunnitelman mukaisesti. Kun Venäjän laivasto täydellä höyryllä puoli 11 tienoissa kiitää esiin satamasta, ollen vielä kauvan aikaa Kultaisen kukkulan patterien suojan alaisena, peräytyvät japanilaiset risteilijät muka vallan säikähtyneinä sen odottamattomasta ilmestymisestä ulos avoimelle merelle — jolle Koryo Mani oli juuri saanut kylväneeksi kuolemanviljansa. Mutta tällöin alkoi merellä nousta sumu, peittäen vainotun ja vainoojan verhoonsa ja kaihtaen niitä selvästi näkemästä toisiaan. Vaikka amiraali Togo oli saanut väijytysristeilijöiltä kipinäsähkösanomalla tiedon niiden toimen onnistumisesta, voi toivottu saalis ehkä sumussa sittekin välttyä häneltä. Sen vuoksi hän järjesti päälaivastonsa kahteen kolonnaan, vedätti taisteluliput mastoihin ja lähti kiitämään täyttä vauhtia vihollista vastaanottamaan.

Silloinpa kiusallinen sumu taas odottamatta hajosi. Amiraali Makaroff näkee taivaanrannalla lähestyvän ylivoimaisen vastustajan ja älyää hänen varalleen punotun juonen — vaikkapa ei sen koko kaameassa täydellisyydessä. Hän kohottaa mastoon peräytymismerkin ja kääntää laivastonsa äkisti kotimatkalle.

Miinan työ.

Venäjän laivasto muodostuu suoran viivan muotoiseksi linjaksi, pyrkien takaisin satamaan, panssarilaivat etunenässä, etummaisena Petropavlovsk, jonka mastot ovat täynnä merkkilippuja, jotta kauvempana merellä kiertelevät vartiotorpeedoveneetkin tietäisivät vetäytyä sataman turvaan. Päällikkölaiva on ennättänyt vajaan parin kilometrin päähän satamasta; amiraali Makaroff seisoo komentosillalla puhellen laivan kapteenin Jakovleffin, suuriruhtinas Kirillin ja tämän ajutantin kanssa.

Silloin tapahtuu kauhea räjähdys, ja seuraavassa tuokiossa toinen. Petropavlovsk on käynyt Koryo Marun miinaan! Suunnattomia repeämiä näkyy suuren sotalaivan kupeissa, vesi syöksyy sen sisään, liekit leimahtelevat joka taholla korkealle, alus kallistuu raskaasti oikealle kyljelleen, keula painuu veden alle, ja uskomattoman lyhyessä ajassa — parissa minuutissa, kertovat silminnäkijät — vaipuu muhkea päällikköalus, uljas amiraali Makaroff ja seitsensatainen miehistö merenpohjaan. Petropavlovskia ei ollut enää!

Vain jokunen harva, m.m. mainittu suuriruhtinas, pelastuivat kuin ihmeen kautta uppoamisen aikaansaamasta hirmuisesta pyörteestä. Verestshagin, joka enimpien upseerien kera istui alhaalla ruokasalissa aamiaisella, hukkui näiden mukana.

Tuo kauhea onnettomuus katkaisi lopullisesti selkärangan Port Arthurin merenpuoliselta puolustukselta; vielä suurempi vahinko kuin Petropavlovsk’in häviö oli Venäjälle urhean ja kykenevän amiraali Makaroffin menetys. Mutta sittekin huomasivat japanilaiset turhaksi piirittää linnoitusta meren puolelta, vaikka sen laivasto oli nujerrettu; Port Arthurin vahvat patterit riittivät yksinkin pitämään vihollista kunnioittavan välimatkan päässä. Vasta kenraali Nogi kykeni vuosikautisen maanpuoleisen piirityksen jälkeen valloittamaan sen.

Mutta Petropavlovsk tuli kostetuksi. Jonkun aikaa myöhemmin kävi eräs äskeiseen taisteluun osaa ottaneita panssarialuksia, Hatsuse, joka oli Japanin laivaston parhaita, vuorostansa kauvas merelle ajautuneeseen venäläiseen miinaan ja upposi sekin enimpine miehineen.

TAISTELU AVOIMELLA MERELLÄ.

Päävastustajain merivoimat viime suursodassa.

Vastoin odotusta jäi sotalaivojen osa äskeisessä maailmansodassa toisarvoiseksi, verrattuna maataisteluihin. Englanti on edelleen säilyttänyt asemansa maailman ensimmäisenä merivaltana, mutta sekin on saanut käydä taistelunsa pääasiassa kovalla maankamaralla ja sen takia luoda aivan alusta siihen asti auttamattomasti laiminlyömänsä maa-armeijan. Tosin oteltiin merelläkin toisinaan kuumasti, ja Englannin kaikilla maailmanmerillä risteilevät sotalaivat hävittivät Saksan kaapparilaivoja ja vahasivat tämän valtakunnan merentakaiset siirtomaat; mutta suurimmalta osalta sai sen laivasto tyytyä omain rantojen varjelemiseen sekä joukkojen ynnä elin- ja ampumatarpeiden kuljetuslaivojen suojelemiseen.

Syynä tähän oli ensiksikin se seikka, että sen päävihollinen Saksa väitteli suurempia meritaisteluja. Tällä vallalla oli uusi ja erittäin vahva merivoima, joka aivan sodan kynnyksellä ja varsinkin sen kestäessä lienee noussut kolmannelta toiselle arvosijalle merivaltojen joukossa — sivuuttaen siten Yhdysvallat; mutta sen merellinen voima oli sittekin eilispäivän luomus. Se oli yhden ainoan miespolven ja itse asiassa yhden ainoan miehen, Saksan viimeisen keisarin, työtä. Maan terästehtaat ja laivaveistämöt, alallaan ehkä maailman ensimmäiset, tekivät kyllä mainiota työtä panssarin- ja tykinvalamisessa, ja sen merimiehistö oli erinomaisesti harjoitettua. Mutta Saksalta puuttuivat ne monien miespolvien kokemukseen perustuvat traditsionit, joita merisodan käymiseen ja panssarin sekä asestuksen keskinäisen suhteen tarkkaan punnitsemiseen tarvitaan ja jota sen päävastustajalla enimmän oli. Vielä muutama vuosikymmen sitten kykeni pienoinen Tanska lyömään Preussin ja Itävallan yhdistyneet laivastot loistavasti Helgolandin luona. Englannin laivasto sisältää edelleen kaikkein jykevimmät taistelulaivat ("yli-dreadnought’it"), kaikkein nopeimmat risteilijät ja kaikkein järeimmän ja kauvas kantavimman aseistuksen.

Vähempiväkisyytensä tässä suhteessa tuntien sai Saksa tyytyä enimmäkseen suojelemaan kallishintaista sotalaivastoaan, joka on tykkänään nykyisen miespolven kustantama, sotasatamissaan. Mutta se kehitti itselleen uuden pelottavan aseen sukelluslaivastostaan, jolla se kykeni pitämään vihollisensa vahvemman merivoiman vuorostaan pinteessä, jopa saartamaan Suurbritannian rannikot ja katkaisemaan monin kohdin sen valtaväylät kaikelta merenyliseltä liikkeeltä.

Pohjanmeren taistelu

tammik. 24 p:nä 1915 oli suurin ja merkityksellisin, vaikkei missään suhteessa ratkaiseva, viime suursodan aikana käydyistä. Edellisen vuoden lopulla oli Saksan risteilijälaivasto käynyt jouluvierailulla Englannin rannikolla, pommittanut erinäisiä linnoittamattomia rantakaupunkeja ja kalastajakyliä sekä päässyt turvallisesti takaisin omille vesilleen. Toivoen samallaista menestystä lähti saksalainen amiraali Ingenohl uudelle retkelle, komennettavanaan neljä panssariristeilijää, kuusi kevyttä risteilijää sekä torpeedo- ja sukellusalusosastot. Mutta tällä kertaa englantilaiset tiesivät pitää varansa. Saksalaisten laivojen ennätettyä n. 64 km. päähän Englannin rannikosta huomattiin ne eräältä vartiolaivalta, joka antoi amiraali Beattyn (sittemmin Englannin taistelulaivaston ylipäällikkö) risteilijälaivastolle sanan vihollisen tulosta. Englantilaiset laivat olivat odotelleet hetkeä täysi höyry koneissaan ja lähtivät heti — klo puoli 8 yllämainitun päivän aamuna — kohtaamaan silloin n. 22 km. päässä olevia vieraitaan. Amiraali Beattyn laivaston — joka edellisen vuoden elokuussa oli kestänyt kuuman ottelun Helgolandin luona Saksan taistelulaivastoa vastaan — muodostivat tällä kertaa taisteluristeilijät Lion (lippulaiva), Tiger, Princess Royal, Indomitable ja New Zealand sekä moniaat kevyet risteilijät ja torpeedoveneet. Nuo laivat olivat n.s. "yli-dreadnought'eja", Englannin uusimpia, nopeimpia ja hirvittävimpiä aluksia, varsinkin järeän aseistuksensa nojalla, jota kolmessa ensinmainitussa oli 24 kpl. 35 sm tykkejä ja kahdessa jälkimmäisessä 16 kpl. 30 sm tykkejä. Niiden rinnalla oli saksalainen laivasto paljon heikompi sekä panssarinsa, nopeutensa että tykistönsä puolesta; sen päällikkölaivassa Derfflinger (aivan uusi alus sekin) oli 12 kpl. 30 sm, Moltke- ja Seydlitz-laivoissa 20 kpl. 27,5 sm ja Blücherissä 12 kpl 20 sm. tykkejä.

Epäonnistunut yllätys.

Amiraali Beatty antoi torpeedonhävittäjilleen käskyn hyökätä vihollisen kimppuun ja tuoda ilmoituksia sen liikkeistä ja ohjasi itse risteilijät kaakkoon päin katkaistakseen siltä jos mahdollista pakotien omille rannikoille.

Huomattuaan tulleensa yllätetyksi kääntyi saksalainen laivasto heti takaisin. Se ei ollut mikään pelkuruuden merkki, vaan viisas teko ylivoimaisen vihollisen kohdatessa; sitä paitsi oli niiden raskas tykistö jo ennakolta sijoitettu takakannelle, jotta ne paetessaankin voivat tehokkaasti pommittaa vastustajaansa. Sen lisäksi voivat ne tällöin pudottaa miinojakin tämän turmioksi. Brittiläisissä laivoissa sen sijaan oli järeiden tykkien enemmistö keulan puolella.

Kulkien 28-29 solmuvälin nopeudella (51—52,5 km tunnissa) lähtivät Englannin risteilijät saksalaisten jälkeen, saartoivat ne vähitellen puolikuun muotoisesti ja alottivat 20 km matkalla ampumisen, jatkaen sitä aina 18 km välimatkaan saakka, jolloin laukausten voi jo huomata sattuvan ja jolloin vihollinen kykeni vastaamaan tuleen. Saksan torpeedolaivasto teki silloin myöskin äkillisen vastahyökkäyksen, toivoen voivansa tuhota vihollisen surmansukkuloillaan; mutta brittiläiset torpeedonhävittäjät kiitivät risteilijäin edelle niiden turvaksi ja ajoivat hyökkääjät takaisin.

"Leijona" saaliinsa kimpussa.

Kohtapa voivat risteilijätkin käydä keskenään taisteluun. Hyökkäävän puolen etunenässä kulki Lion, nimensä ("Leijona") ja arvonsa mukaisesti, ja hetken päästä tavoitti se saksalaisten hitaimman aluksen, "hännän päähän" jääneen Blücherin, jota kohti ne kaikki suuntasivat tuhoisan tulen. Luodit putoilivat sille tiheään kuin rakeet, murskaten kannet, särkien kupeet, viskoen monen tonnin painoisia tykkejä ulos torneistaan kuni kevyitä kuusenkäpyjä ja tuhoten niiden koko miehistön. Savupiiput sortuivat, teräsmastot katkesivat; muuan pommi osui laivan sydämeen, särkien koneet ja surmaten enimmät siellä piilottelevasta laivamiehistöstä. Panssarikyljet olivat monin paikoin puhki, ja koko laiva syttyi tuleen; mutta siitä huolimatta eloonjääneet jatkoivat ampumista ehjillä tykeillä, vaikka tiesivätkin taistelun turhaksi. Saksalainen amiraali oli antanut käskyn, ettei lippua saanut missään tapauksessa vetää alas antautumisen merkiksi, ja siksi oli sen määrä upota pohjaan liehuvin lipuin. Puolituntisen taistelun kuluessa oli laivan miehistä 3-400 saanut surmansa taikka haavoittunut. Se kääntyi vasemmalle kyljelleen, estääkseen vuotoa ylihangan puolelta ja antaakseen miehille tilaisuuden ampua sillä puolella olevilla tykeillä; mutta hetken perästä se pyörähti jälleen ympäri ja lähti savuavana liekkipatsaana muun laivaston jälkeen.

Taistelun kehittyminen.

Joutumatta pitemmältä vaarinottamaan Blücher'in kohtaloa kiirehtivät isot brittiläiset laivat muiden vihollisalusten kimppuun. Hirmumyrskyn tapainen tuli suunnattiin niistä päällikkölaivaa Derfflinger'a vastaan, joka syttyi palamaan monesta kohtaa ja sai useat tykkinsä taistelukyvyttömiksi — Moltke'n ja Seydlitz’in höyrytessä eteenpäin aivankuin tulipilvien lävitse. Tykkien jylinä, räjähtävien pommien rätinä, pauke särkyvistä panssarilevyistä, mahtavien sotakoneiden jyskytys niiden piestessä tietänsä ärtyneen meren halki — tuo kaikki oli kamalata aamuvirttä nykyaikaiselle sodanjumalalle! Se oli samankokoisten jättiläisten jättiläiskamppailua, sillävälin kuin samanlainen taistelu raivosi pienempäin risteilijäin ja torpeedoalusten välillä. Epäilemättä saksalaiset tällä takaperinkiitävällä taistelulla tahtoivat houkutella vihollisensa aina Helgolantia ympäröivään miinavyöhykkeeseen asti. Mutta ajettuaan isoja risteilijöitä takaa viitisentoista peninkulmaa arveli amiraali Beatty toivottomaksi saavuttaa niitä ennen miinakentälle tuloa, jonka vuoksi hän jätti ne rauhaan ja kääntyi pienempäin alusten kimppuun. Mutta vaikka monet näistä saivat vaikeita vaurioita, pääsivät ne monilukuisuutensa ja nopeutensa turvin kuhmuisin kupein ja särkynein tykein miinavyöhykkeen suojaan.

"Leijona" ja "Tiikeri" haavoittuvat.

Mutta eivätpä englantilaiset itsekään selvinneet pelistä ehjin nahoin. Vihollispommi oli sattunut heidän päällikkölaivansa Lion'n ylähangan kaariin, särkenyt naftasäiliön ja tehnyt senpuoliset höyrykoneet työkyvyttömiksi. Sen vuoksi laivan kulku vaikeutui melkoisesti, ja amiraali siirtyi ensin erääseen torpeedonhävittäjään ja sitten Princess Royal'iin, joka asettui brittiläisen rintaman etummaiseksi. Kun Lion'issa alahangankin puoleiset koneet myöhemmin vahingoittuivat, ehätti Tiger sen eteen kilveksi, mutta joutui itse vihollisen maalitauluksi ja menetti osan miehistöään. Sitten otti Indomitable aivan invaliidiksi käyneen Lion'in hinausköyteen viedäkseen sen satamaan. (Saksalaisten tietojen mukaan se kumminkin matkalla upposi.)

Blücher’in sankarillinen loppu.

Tällävälin oli henkihieveriin ammuttu Blücher kamppaillut kuolinkamppailuaan. Sen tykkien yhä vielä jylistessä sille kuolinvirttä pujahti isompien alusten takaa esiin kevyt risteilijä Arethusa (joka edellisenä vuonna oli Helgolannin taistelussa näytellyt melkein pääosaa), aikoen omalla aseellaan lopettaa kituvan jättiläisen päivät. Ohjaton ja kallelleen painunut Blücher ei voinut millään tavoin välttää hyökkäystä, vaan tarjosi mainion maalitaulun torpeedolle. Sellaisia laukaistiin kaksi sitä kohti, ja toinen sattui keskilaivaan, räjähti ja repi uuden ison aukon kylkeen. Ollen jo muutenkin pahasti kallellaan pyörähti se nyt yksinkertaisesti ympäri "niinkuin potkun saanut vesikannu", kuten eräs englantilainen silminnäkijä sanoi.

Se oli draamallinen silmänräpäys, täynnä sankarillista kuolemanuhmaa. Blücher osottautui kuuluisan nimensä arvoiseksi. Sen lippu liehui yhä perässä, ja "Hoch! Hoch!" huusivat miehet, asettuessaan riviin sen reunoille valmiina hyppäämään veteen. "Hypätkää joutuin!" huudettiin englantilaisilta laivoilta, ja miltei samassa silmänräpäyksessä hyppäsi sadottain miehiä alas aaltoihin, useimmat varustettuina pelastusvöillä, jotka pitelivät heitä veden päällä, kunnes englantilaiset joutuivat veneillään korjaamaan heitä ylös. Mutta silloinpa tulla porhalsi Helgolannista päin Zeppelin-mallinen ilmalaiva ynnä vesitaso, jotka alkoivat pudotella pommeja pelastusveneiden joukkoon. Tällöin brittiläiset tervajakut suuttuneina jättivät laupeudentyönsä kesken ja heittivät aalloissa ajelehtivat saksalaiset matruusit oman onnensa nojaan. Myöskin muuan kevyt ristelijä sai puolisen tusinaa miehiä tapetuksi ilmalaivan pommista.

Saksan laivaston loppu.

Tämän jälkeen ei mainittavimpia meritaistelulta käyty, lukuunottamatta Saksan viimeisten kaapparilaivain tuhoutumista Falklannin saarten luona Etelä-Amerikan vesillä. Suursodan loppuajan tyytyi Saksan laivasto etsimään turvaa sotasatamissaan, ja päähuomio kiinnitettiin yhä enemmän sukelluslaivaston lisäämiseen. Mutta sen saartotoimintaa haittasi yhä tuntuvammin Englannin suurenmoinen miinoitustyö Pohjanmerellä sekä puolueettomain maiden yltyvät vastalauseet sukellussodan häikäilemättömyyttä vastaan.

Rauhanteon päävaatimuksia oli Saksan koko sotalaivaston luovuttaminen. Kuten kaikessa muussa täytyi uuden demokraattisen Saksan antaa tässäkin perään. Mutta saksalaisten merisotilasten itsetunto katsoi vapaaehtoista häviötä kunniallisemmaksi kuin häpeällistä luovutusta. Scapa-lahden laineet (Skotlannin rannikolla) peittävät viimeisen jäännöksen Wilhelm-keisarin ylpeästä elämänunelmasta: "Saksan tulevaisuus on merellä".