III LUKU

Viikinkien retkeilyt.

Viikinkien alkuperä. — Syyt viikinkiretkiin; Viikinkien luonne. — Viikinkilaivat; Svolderin taistelu. — Viikingit mielityössään. — Viikinkiretket sivistystekijänä. — Viikinkiretket itäänpäin; Venäjän vallan synty; Ryöstöretki Bjarmien maahan.

Tarumaisen uhkarohkeutensa puolesta ovat pohjolan vanhat viikingit kenties mielenkiintoisimmat kaikkien aikojen merenkulkijoista. He esiytyvät historiassa 8:nnella, 9:nnellä ja 10:nnellä vuosisadalla. Verraten vähäisillä aluksillaan he risteilivät kaikilla silloin tunnetuilla ja osittain tuntemattomillakin vesillä; alkaen Pohjoisesta Jäämerestä ja Vienanmeren perukoilta he piirsivät pitkin Pohjanmerta, Itämerta ja suurta Atlanttia aina Välimeren pohjukoihin saakka, tuntematta edes niihin aikoihin jo muualla käytettyjä alkeellisia purjehduksien apukojeitakaan; soutivat virtoja ja jokia ylöspäin kaukaisten maiden sydämiin, keksivät uusia saaria ja mantereita ja joko asettuivat pysyväisesti valtaamiinsa maihin, perustaen niihin itsenäisiä valtakuntia, tahi palasivat runsaan saaliin kera takaisin lumiseen pohjolaansa.

Viikinkien alkuperä.

Mitä väkeä nuo viikingit olivat, ja mikä aiheutti tuon laatuaan ainokaisen, meritse tapahtuvan kansainvaelluksen?

Siitä ollaan yksimielisiä, että he olivat nykyisen Skandinavian asukasten esi-isiä; mutta riitaisuutta on vallinnut pohjolan eri kansain osuudesta moneenkin suurimerkitykselliseen viikinkiyritykseen. Itse viking-sanan merkityskin on haihtunut tarun peittoon. Toiset johtavat sen sanasta vik = lahti, selittäen sen merenkulkijain taipumuksesta laskea lahtiin, toiset jälleen vanhasta vig-sanasta = taistelu, tappo (vert. ruots. envig = kaksintaistelu).

Katsaus Skandinavian karttaan näyttää kumminkin jo päältäpäinkin, että vanhoilla norjalaisilla oli tilaisuus kaikkein laajimpiin retkeilyihin: heillehän oli koko Atlantti avoinna. Kauvimpana pohjoisessa he keksivät ja kansoittivat Irlannin ja Grönlannin; he kävivät ensimmäisinä europalaisina (jo puolisentuhatta vuotta ennen Kolumbusta) Amerikan saarilla ja mantereella, asettuivat Fär-saarille ja Skotlantia ympäröivälle saarivyöhykkeelle; nousivat maihin Ranskan rannikolle ja perustivat sinne valtakunnan heistä nimensä saaneeseen Normandiaan, josta käsin uudet valloittajaruhtinaat vuorostaan perustivat toisia normannilaisvaltoja Englantiin ja Etelä-Italiaan. Tanskalaisilla oli luonnollisena "vainionaan" Pohjanmeren ja Kanaalin rannikot, he verottelivat Saksaa, Ranskaa ja Englantia, johon viimeksimainittuun pari heidän kuningastaan perusti lyhytaikaisen tanskalaisvallan. Ruotsalaisille jäi oikeastaan vain "Suolameri" (Austrasalt), Itämeri, temmellyskentäksi; mutta siihen tyytymättä he kulkivat pitkiä jokitiehyeitä myöten syvälle Itä-Europaan, minne he perustivat vanhimman Venäjän vallan, ja uskalsivat painua virtoja alas aina kaukaiseen Konstantinopoliin ("Miklagårdiin" — Suureen kaupunkiin) saakka, jossa he toimivat heikkojen Itä-Rooman keisarien henkivartijoina, "varjageina".

Syyt viikinkiretkiin.

Perimmäisenä aiheena tähän ilmiöön oli se levoton maastasiirtymishalu, joka saman vuosituhannen kuluessa aiheutti suuret kansainvaellukset Europan mantereella ja Aasiasta Europaan. Silloin kansat ikäänkuin havahtuivat pitkällisestä unesta, oikoilivat jäseniään ja tunsivat entiset asuinsijat liian ahtaiksi. Skandinavian asukkaat olivat sukua gooteille eli gauteille, jotka vaellus- ja valloitushalullaan olivat kaikkein rajuimmin tärisyttäneet Itä-, Keski- ja Etelä-Europan valtiollista ja kansallista tasapainoa ja tehneet lopun silloisesta maailmanvaltiaasta Rooman keisarikunnasta.

"Nälkä ja rakkaus ne maailmaa vallitsevat", totesi Schiller — niistä varsinkin ensinmainittu. Tuo tilanahtaudentunto ja voimainlevittämishalu johtui vanhoissa Skandinavian maissa lähinnä luonnonlaadusta sekä niiden valtio- ja yhteiskuntajärjestyksestä. Ne olivat köyhiä ja hedelmättömiä ja kärsivät, silloisiin vähiin elatusmahdollisuuksiin nähden, liika-asutuksesta. Enemmän kuin etelän maat ne olivat riippuvaiset ilmastosuhteista: jos toivo hyvästä sadosta tai kalastuksesta petti, oli hätä ovella. Hädänalaisilla tienoilla silloin nuoremmat miehet saivat joko vapaaehtoisesti tahi arvan määrääminä poistua maasta hankkimaan elatusta toisilla haaroilla. Rauhallisilla keinoilla tämä ei silloin juuri käynyt päinsä, vaan ase kädessä. — Edelleen peri isän arvon ja omaisuuden enimmäkseen vanhin poika (kuten vieläkin on laita Englannin aateliston keskuudessa, jätteenä muinaisnormannilaisesta lainsäädännöstä), joten nuoremmilla pojilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä kyntämään sitä peltoa, joka oli kaikkien eikä kuitenkaan kenenkään oma — merta.

Sama ilmiö uudistui valtioelämässäkin. Vanhastaan olivat pohjolan maat jaetut monien keskenänsä kinastelevien pikkukuningasten ja näistä varsin höllästi riippuvain sukupäälliköiden, jaarlien, kesken. Mutta ensimmäisen vuosituhannen lopulla kohosi niissä jokaisessa eräitä toisia voimakkaampia valtiaita, jotka kukistivat kilpailijainsa ynnä jaarlien mahdin ja yhdistivät koko maan valtikkansa alle. Siihenastiset suurmiehet, nähdessään valtansa ja vapautensa raukeavan, eivät aina alistuneet tottelemaan uutta järjestystä, vaan lähtivät merille vapaina viikinkeinä kohoamaan mainetta ja rikkautta tahikka siirtyivät tykkänään pois kotimaasta valtaamiinsa uusiin seutuihin.

Viikinkien luonne.

Skandinavian asukkaat olivat entuudestaan rohkeita kalastajia ja metsästäjiä ja olivat kotivesillään ja vuonoillaan — jotka silpovat Norjan ja Etelä-Ruotsin rantoja kuin miekanterät — hajautuneet reippaiksi merimiehiksi. Kotoisilla pikku aluksillaan he sitten uskalsivat lähteä kauvemmaksikin kokoomaan saalista suurilta merenseliltä ja ennen tuntemattomilta rannikoilta. Merirosvousta ei siihen aikaan, eikäpä paljoa myöhäisemminkään, pidetty minään rikoksellisena tekona. Päinvastoin se silloisen oikeustajunnan mukaan oli vallan kunniallinen toimiala, jopa kunniakkaampikin kuin muut rauhalliset elinkeinot. Vanhat runoilijat (vieläpä lähellä meidän päiviämmekin romantikot, kuten esim. Tegnér "Frithiofin sadussa" ja Runeberg "Fjalar kuninkaassa") ylistivät merirosvoilijain ritarillisia taisteluja, seikkailurikkaita matkoja ja muita miehekkään voiman ilmauksia. Monet viikingit pitivät kunnianasiana viettää koko ikänsä merellä ja päinvastoin häpeänä asua "nokeututuneen kurkihirren" alla. Kuolema tautivuoteella ja vanhuudenheikkoudesta samoin oli häpeällinen, sankarin kuolo miekkojen mittelyssä sen sijaan kaikista kaunein ja kadehdittavin; ja kun uros ei siellä loppuaan löytänyt, piirteli hän vanhetessaan "verisiä riimuja" rintaansa ja erosi vapaaehtoisesti elämästä. Mahtimiehet, "merikuninkaat", haudattiin polttamalla ruumiit heidän omissa sotapursissaan, jotka ahdettuina täyteen merillä koottua rikkautta laskettiin liekkien vallassa ulapalle.

Viikinkilaivat.

Kuten jo mainittu, olivat viikinkien alukset sangen pienet ja hennot heidän suorittamiinsa kaukopurjehduksiin verraten. Niistä on, paitsi vanhoja kuvia, Tanskassa ja Norjassa löydetty kappaleita maan sisään hautautuneina, jopa pari melkein ehyttäkin laivaa. Ne olivat oikeastaan vain pitkiä veneitä, jokseenkin tasapohjaisia, suhteellisesti kapeita ja matalareunaisia aluksia (muistuttaen jossain määrin Pohjois-Suomen koskiveneitä), mutta erittäin notkeita ja nopeakulkuisia. Nämäpä ominaisuudet, yhdessä varman ohjaustaidon kanssa, tekivätkin niistä — niiden hentoudesta huolimatta — luotettavia merialuksia ilkeäsisuisella Pohjanmerellä ja Atlantin mahtavissa mainingeissa. Niiden pituus oli 17-22 metriä, leveys 4-5 metriä ja kantavuus korkeintaan 200 tonnia. Tavallisesti niissä oli masto keskellä alusta ja siinä neliskulmainen, punaiseksi tahi raidalliseksi värjätty sarkapurje (raakapurje); mutta pääpaino eteenpäin kulkiessa ja sotaliikkeissä tietystikin pantiin yksinomaan voimakkaaseen ja rivakkaan soutuun. Keulassa ja perässä kohosi emäpuun jatko valtavan korkealle joko hevosen- tai louhikäärmeenpään muotoiseksi, usein kullatuksi kaljuunakuvioksi — siitä nimitys "käärmelaiva". Näiden julmien kummitusnaamojen tarkoituksena oli rantaa lähetessä peljättää tiehensä rantahiidet. Samallainen kuvio on yleinen Ruotsin ja Norjan muinaisaikaisissa kalliopiirustuksissa ja riimukivissä sekä vanhempain huonekalujen koristelussa. Viikinkien ansioksi pannaan se tärkeä parannus aluksen ohjauksessa, että vanhalta ajalta perittyjen kahden irtonaisen peräsimen sijaan, joita hoidettiin kummaltakin laidalta, tuli käytäntöön yksi ainoa kiinteä peräsin. Tämä ei kuitenkaan vielä sijainnut aivan perässä, vaan oikealla, ylähangan puolella, jolla siitä lähtien on nimityksenä "tyyrpuuri" (ruots. styrbord, engl. starboard = ohjauskylki), vasemman kyljen eli alahangan saadessa nimeksi "paapuuri" (ruots. ba(k)bord, engl. port = takakylki).

Purjehdusmatkoillaan viikingit liikkuivat sekä yksin laivoin että pienempinä tai suurempina laivastoina. Soutaessa kilvet ripustettiin aluksen reunoille sekä koristeiksi että suojaksi aaltoilua vastaan. Päällikkölaivat olivat toisia isommat, ja niissä oli kansi keulassa tahi perässä ulottuen aina mastoon saakka sekä jokseenkin lukuisa miehistö. Niinpä oli kuningas Olavi Trygvenpojan kuulussa Pitkässä käärmeessä neljäneljättä airoparia ja 90 miestä, Knut Suuren päällikköaluksessa, jolla hän lähti Englantia valloittamaan, 60 airoparia, ja Olavi Pyhän kahdessa laivassa 200 miestä.

Svolderin taistelu.

Norjan kuningas Olavi Trygvenpoika oli naisjuonien kautta joutunut sotaan Tanskan kuninkaan Sven Kaksiparran ja Ruotsin Olavi Sylikuninkaan kanssa, joihin vielä liittyi eräitä hänen loukkaamiaan norjalaisia suurmiehiä. Svolderin lahteen Vendienmaan rannikolla (Rügenistä länteenpäin) kokoutuivat yhtyneet viholliset odottamaan Norjan kuninkaan laivastoa. Oli kaunis päivä ja kirkas auringonpaiste, ja kaikki päälliköt katselivat kuinka norjalaiset laivat purjehtivat merelle isoina ryhminä. Kerta toisensa perään, kun jokin muita isompi ja muhkeampi alus tuli näkyviin, huudahtivat liittolaiskuninkaat: "Kas tuossapa suuri ja ylen uljas laiva, se varmaankin on Pitkäkäärme". Mutta Erik jaarli, norjalainen luopio, tiesi sanoa: "Monia muita suuria ja uljaita laivoja heillä on, odottakaamme vielä." Vihdoin he näkivät neljä laivaa purjehtivan esiin, ja yksi niistä oli iso ja kullalla runsaasti huoliteltu käärmelaiva. Silloin nousi kuningas Sven, jolla itsellään oli uljas, keulasta ja perästä raudoitettu alus, pystyyn ja sanoi korkealla äänellä: "Käärme kantaa illalla minut kannellaan, sitä laivaa minä tahdon ohjata." Mutta Erik jaarli lausui: "Vaikkei Olavi kuninkaalla olisi suurempia laivoja kuin tämä, niin ei Sven kuningas saane sitä häneltä yksistään tanskalaisjoukon väellä." Viholliskuninkaiden ja jaarlien kesken oli sovittu, että jos Olavi Trygvenpoika lyötäisiin, jakaisivat he keskenään Norjan valtakunnan, mutta Käärmeen perisi se, joka ensimmäisenä kerkiäisi sen kannelle.

Mahtavan aluksen nähdessään viholliset nousivat kaikki laivoihin ja varustautuivat hyökkäämään sen kimppuun. Sen huomatessaan Olavi kuninkaan seuralaiset pyysivät häntä välttämään taistelua niin ylivoimaisen vastustajan kanssa. Mutta kuningas seisoi päällikkökannella ja vastasi kaikuvalla äänellä: "Laskekaa purje, pakoa eivät mieheni saa ajatella, en ole koskaan paennut taistelussa, Jumala päättäköön hengestäni, mutta ikänä en aijo lähteä pakoon." Niin tehtiinkin kuin kuningas sanoi. Hän seisoi itse koko varttaan muita korkeammalla, ja hänen kullattu kypärinsä ja kilpensä ynnä punainen vaippansa olivat kaikkien nähtävissä.

Tulinen ja sekä laivoille että miehille tuhoisa taistelu alkoi. Vuoron perään saivat Olavi kuninkaan kimppuun hyökkäävät Tanskan ja Ruotsin laivastot vetäytyä verissäpäin takaisin; mutta niin suuret olivat tappiot norjalaistenkin puolella, että Trygvenpojalle lopuin jäi jälelle vain hänen Pitkä käärmeensä, johon kaikki vielä taistelukuntoiset soturit olivat kokoutuneet. Tulipa vihdoin Erik jaarlin vuoro käydä entistä valtiastaan vastaan, ja nyt vasta alkoi kaikkein tuimin käsirysy.

Pitkän käärmeen keulassa seisoi jättimäinen jousimies, Einar nimeltä, joka ahdisteli nuolillaan niin pahoin Erik jaarlia, ettei tämä tiennyt mihin asentoon asettua korvissaan vinkuvilta nuolilta. Silloin sanoi jaarli eräälle suomalaiselle, joka myöskin oli etevä jousimies: "Ammu sinä tuo iso mies tuolta keulasta." Suomalainen ampui ja osui keskelle Einarin jousta, joka rämähti poikki hänen juuri sitä jännittäessä. Silloin kysyi Olavi kuningas: "Mikä se rämähtikään rikki sellaisella jyryllä?" Einar vastasi: "Norja sinun käsistäsi, herra kuningas." — "Eipä vahinko sentään ollut niin suuri", sanoi kuningas, "ota minun jouseni ja ammu sillä." Einar teki työtä käskettyä, mutta veti niin lujaa että nuolenkärki tuli kauvas kaaren sisäpuolelle. "Liian heikko, liian heikko on hallitsijan jousi", nauroi hän, viskasi jousen menemään ja tarttui miekkaan ja kilpeen.

Yhä tuimemmaksi kävi kamppailu mies miestä vastaan, ja yhä enemmän harvenivat Pitkän käärmeen puolustajain rivit. Mainetekoja suoritettiin kummallakin puolella, joista vuosisadat vielä jälkeenpäin kertoilevat. Taistelun kiivauden selittää se, että tässä iski norjalainen norjalaista vastaan, pahoin loukattu kapinoitsija laillista valtiastaan vastaan. Vihdoin täytyi henkiinjääneen mieskourallisen kiivetä perälavalle kuninkaansa turviin. Mutta sielläkin teki joka taholta nuolia ja keihäitä lennättävä vihollinen sellaista tuhoa, että lopulta vain kuningas itse ja hänen tallimiehensä, joka vartaloltaan ja vaatetukseltaan oli hyvin hänen kaltaisensa, kykenivät asetta käyttämään. Nähtyään enemmän kamppailun turhaksi hyppäsivät nämä kumpikin omalta laidaltaan uimasille mereen. Mutta jaarlin miehiä vartoi veneissä surmatakseen kaikki aaltojen armoon antautuvat. Silloin nosti Olavi kuningas kilven päänsä yli ja sukelsi, mutta tallimies sai kilven allensa eikä päässyt sukeltamaan yhtä sukkelaan. Luullen häntä kuninkaaksi korjasivat viholliset hänet vedestä ja veivät jaarlin eteen, jolloin erehdys huomattiin. Kilvan kiipesivät jaarlin miehet kuningaslaivaan, jonka Erik jaarli täten sai voittosaaliikseen.

"Vallattu on Pitkä käärme, kaatunut Olavi Trygvenpoika",

laulaa Björnstjerne Björnson mainiossa runossaan Svolderin taistelun päätöksestä. Mutta vanha islantilainen kronikankirjoittaja Snorre Sturlason, jonka esitystä "Kuningassaduissa" tässä olemme seuranneet, kertoo olevan paljonkin tarinoita Olavi kuninkaan myöhemmistä seikkailuista, mutta toteaa, ettei tämä missään tapauksessa tullut enää koskaan Norjan hallitukseen.

Viikingit mielityössään.

Noissa pikakulkija-aluksissaan, silloisissa "meren vinttikoirissa", kiitivät viikingit kotivuonojensa partailta ulos aukeille ulapoille. Kohti luonnon auliisti siunaamia maita kävi raisujen matkamiesten kulku — sinne, missä maaperä lumen ja jään kaihtamatta kasvoi runsaita satoja ja missä ihmisillä oli kummallinen tapa kokoutua asumaan kaupunkeihin ja muihin taajaväkisiin ja hyvinsuojattuihin yhdyskuntiin. Sellaisissa seuduissa viikingit tiesivät tapaavansa rikkauksia, joista ei kotoisilla karuilla kallioilla ollut aavistustakaan; ja niissä asui väestö, jolla ei ollut heidän luonteensa rajua, hillimätöntä voimaa ja joka herjan henkensä lunnaiksi kantoi kokoon kultaa ja kalliita kankaita, viljaa, viiniä ja kauneimpia tyttäriään saaliiksi miehille merellisille.

Kauhusta vapisivat Pohjois-Saksan ja Ranskan rannikkojen asukkaat Kaarle Suuren heikkojen seuraajien aikana, kun näkivät kaukaa ulapalta lähestyviksi nuo pitkät, kapeat käärmelaivat purppurapurjeineen ja laidoilla kiiltelevine kilpirivineen, jotka olivat niin toisen näköiset kuin heidän omat kömpelöt, leveäkylkiset ja korkealaitaiset kaukaloaluksensa. Hätähuuto "normannit tulevat!" herätti silloin yhtä suurta hirmustumista, kuin aikoinaan vanhassa Roomassa naisten parkuna: "Hannibal on porttien edessä!" Häthätää kootut suojelusjoukot eivät enimmäkseen mahtaneet mitään tulokkaiden väkeviä käsivarsia ja pitkiä tapparoita vastaan.

Kanaalin toisella puolella sai Englanti — tuo keltiläisten, piktiläisten, roomalaisten ja anglosaksien ainainen taistelutanner, Golf-virran lauhkeitten laineitten kaulailema vihanta saari — lakkaamatta ottaa rannoilleen pohjolan miehiä. "Vuonna 793" — kertoo vanha englantilainen kronikka — "näkyi Northumbrian (Pohjois-Englannissa) päällä kamalia ennuksia, jotka säikyttivät kansaa pahanpäiväisesti: raivokkaita pyörretuulia ja kalevantulia, ja säkenöiviä louhikäärmeitä nähtiin lentelevän ilmassa. Suuri nälänhätä seurasi näitä enteitä, ja vähän myöhemmin samana vuonna tuhosivat pakanalliset miehet mitä kauheimmalla tavalla Jumalan kirkon Lindisfarne-saarella, ryöstäen ja surmaten. Moniaat luostariveljistä ja -sisarista tapettiin miekalla, toisia hukutettiin. Pyhäkkö ryöstettiin putipuhtaaksi, monilta munkeilta riistettiin vaatteet, niin että heidän ruumiinsa jäivät ilki alastomiksi, karja iskettiin kuoliaaksi ja laahattiin mukaan." Siinä lyhyt ja surkean kaunopuheinen aikalaisten todistus viikinkien verisestä vierailusta.

Rannikkoja ryösteltyään viikingit soutivat jokia ylös sisämaahan, valloittivat yhtäällä aatelislinnan, toisaalla polttivat poroksi luostarin ja kasasivat saaliin aluksiinsa. Useat kerrat he tunkeutuivat Seine-virtaa myöten aina Pariisiin saakka, jonka asukkaiden, samoin kuin frankkilaisten kuninkaiden ja kreivien, täytyi maksaa heille tuntuvata pakkoveroa. Mutta sellaisen korjattuaan nuo rehdit raakalaiset jättivät ainakin sillä kertaa maksajan rauhaan.

Välimerellä, maailmankaupan silloisella valtaväylällä, he parveilivat kuin lokkiparvet silakankudun aikana, kaapaten vastaansattuvia kauppahaahtia rikkaine lastineen ja ryöstellen rannikoita Herkuleen patsailta aina Konstantinopoliin saakka, jota he sanoivat "Miklagårdiksi", s.o. Suureksi kaupungiksi. Mutta varsinkin Italia Ihmeineen ja ihanuuksineen viehätti heitä sanomattomasti, niinkuin yleensä keskiajalla kaikkia raakalaiskansoja; ja sen kukkaan, hedelmälliseen ja tuliperäiseen Sisiliaan ("Sikel-öhön") he asettuivat oikein vakituisesti asumaan, perustaen Robert Guiscardin johdolla valtakunnan, joka sitten lukemattomia kirjavia vaiheita kestäen pysyi pystyssä aina viime vuosisadan jälkipuoliskolle asti (Napolin eli "molempien Sisiliain" valtakunta, jonka bourbonilaisvallan Garibaldi kukisti).

Mutta minne tahansa viikingit suuntasivatkin matkansa, niin aina he, löydettyään maan, joka oli kylliksi rikas tuottamaan heille ylellistä saalista, palasivat sinne säännöllisesti seuraavinakin vuosina korjaamaan uutta satoa, kuten konsanaan peltomies vainioltaan; ja joka kerralla heitä seurasi uusia tulokkaita, joita houkutteli maineenjano, voitonhimo ja huoleton, riemullinen elämä.

Viikinkiretket sivistys-tekijänä

Skandinavian maiden etäinen asema, niiden silloisten asukkaiden alhainen sivistystaso sekä kirjallisten muistomerkkien vähälukuisuus ovat aikaansaaneet, etteivät viikinkien vaellukset ohimentyään jääneet pysyväisen tietoisuuden esineiksi muualla Europassa. Enimmän tarjoo niistä tietoja Islannin vanha runous, joka tuolla syrjäisellä saarella, kaukana maailman valtateistä, on säilynyt hämmästyttävän elinvoimaisena halki vuosisatojen. Joka tapauksessa on niillä ollut erittäin suuri merkitys sekä maapallomme tunnetuksi tulemisessa että hyvin monien maanäärien asuttamisessa; ja moniaissa myöhemmin eturiviin kohonneissa maissa ovat muinaisten viikinkien valtateot olleet tärkeinä tekijöinä historiallisessa kehityksessä.

Varhaisimmat retkensä viikingit suuntasivat Islantiin, jolle he saaren iäti lumisen ja jäisen luonnon mukaan antoivat "jäämään" nimen. Varsinaisen asutuksensa se sai Norjasta, josta kuningas Harald Kaunotukan v. 870 paikoilla kukistamat mahtimiehet muuttivat tuonne ikuisen tulen ja jään keskeen, siirtäen sinne mukanaan vanhan norjalaisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen. Sata vuotta myöhemmin matkasi norjalaisia purjehtijoita yhä kauvemmas luoteeseen päin keksien maan, jolle sen ensimmäinen vakituinen asukas, muuan Erik Raudi eli Puna-Erik, antoi perin nurinkurisen nimen Grönlanti eli "Vihanta maa", siten houkutellakseen muitakin maanmiehiään sinne asettumaan. Ja hänen poikansa Leif jatkoi vieläkin kauvemmaksi, astuen ensimmäisenä europalaisena jalkansa Amerikan kamaralle. Hän saapui näet New-Foundlandin kalliosaarelle, jota nimitti "Hellulandiksi" (Kallio-maaksi), ja nykyisen Massachusetts-valtion rannikolle, jolle hän siellä tapaamainsa villien viiniköynnösten takia antoi nimeksi "Vinland det goda" (Hyvä viinimaa). Pohjois-Amerikassa ja Grönlannissa vanhan viikinkiasutuksen kumminkin hävitti ajanmittaan eskimojen eli "skrällinkien" kääpiökansa; mutta Islannissa se on säilynyt halki aikojen laatuaan ainokaisena jalokivenä kansakuntien kruunussa.

Historiantutkijain kesken on väitelty siitä, oliko se Rollo eli Gånge Rolf ("Jalankävijä Rolf", koskapa mikään ratsu muka ei kyennyt kannattamaan hänen jättiläisruhoaan), joka 9:nnen sataluvun alussa perusti Luoteis-Ranskaan itsenäisen viikinkivaltion Normandian, norjalaista vaiko tanskalaista syntyperää. Olipa tuon seikan laita miten hyvänsä — verrattomasti sivistyneemmän kansanaineksen keskeen asettuneina normannit ("pohjan miehet") sulautuivat tuota pikaa tyyten ympäristöönsä, omistaen yksinpä sen kielenkin. Kun Rolfin jälkeläinen Vilhelm Valloittaja sata vuotta myöhemmin teki uuden viikinkiretken Englantiin, jossa lyhyt tanskalaisvalta hiukan aikaisemmin oli murrettu, ja muutti sinne paroonineen, pysyi sielläkin ranskankieli pitkät ajat ylimysten kielenä. Ja rakkautensa mereen ja halunsa merentakaisiin valloituksiin jättivät nuo vanhain viikinkien jälkeläiset perinnöksi tälle mitä moninaisimmista aineksista muodostuneelle saarelaiskansalle, jota perintöä nykyinen Suur-Britannia saa meren kaulaileman asemansa ohella kiittää siitä, että se on kohonnut maailman mahtavimmaksi meri- ja siirtomaavallaksi.

VIIKINKIRETKET ITÄÄNPÄIN.

Viikinkien retket itäänpäin ("austrvegr") muodostavat erityisen, meitä suomalaisia sekä itäistä naapuriamme kiinteästi koskettelevan luvun. Ruotsissa asui alkuaan kaksi toisilleen läheistä heimoa, svealaiset ja götalaiset (goottilaiset), joiden välillä oli kahnausta jo paljon ennen Kristuksen syntymää, mikä kahnaus viimein ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä leimahti palavimmilleen. Germanilaisen rodun levoton, toimintahaluinen luonne johti näitä heimoja jo hämärinä esihistoriallisina aikoina riistaretkille merentakaisiin maihin, m.m. arvellaan heidän ensinnä asettuneen Lounais-Suomeen. Kun tuo heimojen käymä kamppailu päättyi svealaisten voittoon, lähtivät kukistetut götalaiset mielellään etsimään uusia asuinsijoja "Suolameren" (Itämeren) itäisiltä ja kaakkoisilta rannoilta; toisaalta jälleen voittajatkin, tuntiessaan olevansa kyllin vahvat muodostamaan kiinteitä yhdyskuntia, ohjasivat kernaasti ylipursuvaa voimaansa itäänpäin. Tällöin lienee Uusimaa saanut ruotsalaisen asutuksensa, samoin Kuurin- ja Vironmaan rannikolla olevat saaret, joiden väestön kielessä voi vieläkin huomata muinaisen yhteisruotsin ("norräna’n") jälkiä. Svealaisten vallan lopullisesti kiteytyessä kuningas Erik Pyhän aikana, liittyi vanhaan valloitushaluun myöskin pyrkimystä levittää kristinuskoa pakanamaihin. Seurauksena oli kuuluisa ristiretki Suomeen (1157). Yhdessä käännyttämisinnon kera kävi asuttamishalu, joka johti ruotsalaiset aina Laatokan ("aallokkaan meren") rannoille saakka. Tänne oli jo 8:nnen sataluvun alussa syntynyt vahva viikinkivarustus Aldeigjuborg (nykyisen venäläisen Ladoga-kaupungin kohdalle).

Suomalaiset heimot olivat hämärän muinaisuuden aikoina muodostaneet "Yhteis-Suomeksi" nimitetyn alueen Pohjois- ja Itä-Venäjällä, mistä heitä alkoi jo ennen Kristuksen syntymää siirtyä Suomenlahden ja Laatokan eteläpuolelle, Suomenniemelle ja Valkeanmeren ympärille. Nykyisen Venäjän alueella heitä asui sekaisin slaavilaisten heimojen kanssa, jotka heitä nimittivät "tshuudeiksi" (arvatenkin laina muinaisruotsalaisesta sanasta "thiudh" = kansa). Mitään kiinteätä yhteyttä, puhumattakaan järjestetyistä valtio- ja yhteiskuntamuodoista, ei noilla sekaheimoilla ollut, niin että niiden oli vaikea pitää puoliaan heidän asuma-aloilleen tunkeutuvia viikinkejä vastaan, joita he nimittivät sanoilla "Ruotsi", "ruotsalainen" (nämä sanat oletetaan johtuvan eräästä itäviikinkien kotipaikasta Rodenista eli Roslagenista Sveanmaan itäosassa). Nuo lakkaamattomat kamppailut, joissa suomalaiset ja slaavilaiset enimmäkseen joutuivat alakynteen, johtivat kumminkin varsin tärkeään suurtekoon, nim. Venäjän vallan syntyyn.

Venäjän vallan synty.

Kijeviläinen munkki Nestor, "Venäjän ajantiedon isä", kertoo 1100-luvun alussa kirjoittamassaan aikakirjassa seuraavasti:

"Vuonna 6367 (s.o. 859) tulivat varjagit (slaavilainen muunnos muinaisruotsalaisesta sanasta 'väring' = laillista turvaa nauttiva mies) meren yli ja vaativat veroa tshuudeilta ja slaaveilta, merjalaisilta ja vepsäläisiltä (suomensukuisia heimoja) ynnä krivitsheiltä (muuan slaavilainen heimo). V. 6370 (862) nämä ajoivat varjagit takaisin meren taa, eivät maksaneet niille mitään veroa ja rupesivat itse hallitsemaan itseänsä. Mutta silloin oli lainkäytön laita kehno, suku nousi sukua vastaan, ja kiista ja eripuraisuus vallitsi kaikkien välillä ja he rupesivat sotimaan toisiaan vastaan. Ja silloin sanoivat he toisillensa: Etsikäämme itsellemme ruhtinas, joka osaa vallita meitä ja tuomita oikeudenmukaisesti. Ja heitä lähti meren yli varjagien, rusj'ien puheille, sillä näillä varjageilla oli nimenä rusj’it, niinkuin toisilla oli svijalaiset, toisilla nurmannit, toisilla anglianit ja toisilla gootit. Ja tshuudit, slaavit, krivitshit ja vepsäläiset sanoivat rusj’eille: 'Meillä on suuri ja hedelmällinen maa, mutta siinä ei ole mitään järjestystä, tulkaa siis hallitsemaan ja neuvomaan meitä!' Ja kolme veljestä valittiin seuralaisineen, ja he ottivat mukaansa kaikki rusj’it ja tulivat. Ja vanhin veljeksistä, Rjurik, asettui Nowgorodiin, ja toinen, Sinjeus, Bjelo-Ozeroon, ja kolmas, Truvor, Izborskiin (Peipus-järven eteläpuolelle). Ja Venäjän maa, nimittäin Nowgorod, sai nimensä näistä varjageista; nyt näet ovat Nowgorodin miehet varjagilaista heimoa, ennen olivat Nowgorodin miehet slaaveja. Mutta kahden vuoden kuluttua kuoli Sinjeus ja hänen veljensä Truvor, ja Rjurik otti yksin ylivallan ja jakoi kaupunkeja miestensä kesken, antaen yhdelle niistä Polotskin, toiselle Rostowin, kolmannelle Bjelo-Ozeron. Ja näihin kaupunkeihin ovat varjagit siirtyneet; mutta sitä ennen asui Nowgorodissa slaaveja, Polotskissa krivitshejä, Rostovissa merjalaisia, Bjelo-Ozerossa vepsäläisiä, Muromissa muromilaisia. Ja kaikkien niiden valtiaaksi tuli Rjurik."

Nimet Rjurik, Sinjeus ja Truvor ovat venäläisiä muodostelmia pohjoismaisista miestennimistä Rörik, Signjut ja Torvard. Kansallisuusnimi Rusj on taas ilmeisesti sama kuin suomalaisten "Ruotsi". Venäjän kotimainen nimi on tänäkin päivänä Rusj eli Rossija. Arvatenkin oli Itä-Europan valtiollinen ja yhteiskunnallinen tila silloin yhtä surkean hajanainen kuin miksi se on tullut äskeisen maailmansodan päätyttyä; joko tulivat tarmokkaat, itseänsä hallitsemaan tottuneet sodankävijät omasta ehdostaan "hallitsemaan tuota suurta ja hedelmällistä maata, jossa ei mitään järjestystä ollut", tahi pitää Nestorin aikakirja kirjaimellisesti paikkansa. Mutta tuloksena tästä muinaisesta maailmanhistoriallisesta valtioteosta oli, että ihmeteltävän sulatuskykyinen slaavilainen aines ennen pitkää nielaisi itseensä niinhyvin suomensukuiset alkuasukkaat kuin ruotsalaiset tulokkaat.

Ryöstöretki bjarmien maahan.

Pohjoisempana kuin vepsäläiset ja merjalaiset oli kolmas sangen merkillinen suomalainen kansanheimo, nim. Vienanmeren eteläpuolella asuva bjarmien kauppakansa, joka käyden kauppaa metsästyksen ja kalastuksen tuotteilla sekä verottamalla lappalaisia oli paisunut ylen äveriääksi. Bjarmit eivät liene olleet samoja kuin Itä-Venäjällä asuvat permalaiset, vaan luultavasti nykyisten Vienan karjalaisten esivanhempia. Kaupankäynnistäänhän ovat Vienan "harjurit" ja "laukkurit" vieläkin kuuluisat, ja heidän asumansa alueen hautakummuista tavatut vanhat arapialaiset rahat ja muut itämaalaiset kulta- ja hopeakalut todistavat heidän muinaisten esi-isäinsä käyneen kauppaa sangen avaralta.

Ensimmäiset tiedot bjarmeista ahtoi v. 900 tienoilla Englannin kuninkaalle Alfred Suurelle muuan norjalainen Ottar, joka oli käynyt heidän maassaan. Sittemmin tekivät ruotsalaiset ja norjalaiset sekä rauhallisia kauppamatkoja että varsinkin sotaisia ryöstöretkiä rikkaiden bjarmien luo. Näiden etevin kauppapaikka sijaitsi lähellä Vienanjoen laskua Valkeaan mereen, nykyisen Arkangelin kaupungin pohjoispuolella. Sen lähitienoilla sijaitsi heidän aitauksella varustettu pyhä kalmistonsa, jota hautoihin kätkettyjen aarteiden takia aseelliset miehet vartioivat yötä päivää (bjarmien tapa näet oli uhrata osa vainajan varoista yhteiseen aarrekumpuun). Keskellä aitausta sijaitsi Jumala-nimisen ylijumalan tölskitekoinen puukuva, jolla oli kaulassa kultavitjat ja polvilla rahoilla täytetty hopeamalja. Ymmärrettävää oli, että varsinkin kalmisto aarteineen houkutteli saaliinhimoisia viikinkejä vieraiksi.

Noin sata vuotta Ottarin käynnin jälkeen tehtiin Bjarmiaan toinen retki, josta islantilainen historioitsija Snorre Sturlason kertoo seuraavasti. Norjan kuninkaan käskystä lähti kaksi veljestä, Karli ja Gunstein, kauppamatkalle bjarmien maahan, ja kuningas antoi heille kauppatavaraa ja laivan, jossa oli väkeä viisikolmatta miestä, ehdolla että saisi voitosta toisen puolen itselleen. Matkalla yhtyi retkeen Ruijan eli Pohjois-Norjan mahtavin mies, nimeltä Thorer Hund, toisella laivalla ja 80 miehen kera.

Perille tultua ruvettiin ajan tavan mukaan hieromaan vaihtokauppaa maan asukkaiden kanssa, kunnes kaikki tavarat oli saatu myydyksi. Mutta Thorer Hundillapa ("koiralla") oli koiruus mielessä. Kaupparauhan irtisanottua ja purjehdittua tovin matkaa merelle hän esitti tovereilleen, että yön tullen palattaisiin takaisin ryöstämään bjarmien kuuluisa kalmisto, josta joka mies perisi niin paljon saalista, että tulisi koko loppuiäkseen rikkaaksi. Tuuma oli viikinkien mieleen ja ehdotukseen suostuttiin, kunhan sen täytäntöönpano ei kävisi kovin vaaralliseksi. Kundilla olikin ovela ja vaarattomalta näyttävä sotajuoni valmiiksi mietittynä.

Illan suussa veijarit laskivat laivansa uudelleen maihin, mutta syrjään kauppasatamasta, ja jotkut miehistä jäivät niitä vartioimaan toisten edetessä kohti riistapaikkaa. Taivallettua tovin aikaa aukeata nummea tultiin isoon metsään. Thorer komensi tovereitaan silloin astumaan hiljaa ja tekemään puihin rasteja paluutien viitoiksi. Vihdoin aukeni metsän sisästä raivattu seutu, jonka keskellä näkyi bjarmien pyhä kalmisto korkeine hirsiaitauksineen. Retkeläisten onneksi siellä sattui parahiksi olemaan vahdinmuutos, eikä entisten vartijain poistuttua ollut uusia vielä ennättänyt saapua paikalle.

Johtajat kiipesivät aitasalvoksen yli, avasivat portit ja päästivät toverinsa sisään. Ryöstäjät kohta käsiksi aarrekumpuun ja mättäämään siitä multaa kalleuksineen helmoihinsa. Thorer Hund oli ankarasti kieltänyt ketään koskemasta Jumalan kuvaan. Saatuaan saalista niin paljon kuin jaksoivat kantaa kääntyivät miehet paluumatkalle, mutta huomasivatpa silloin, ettei Hundi ollutkaan joukossa. Karli juoksi takaisin kalmistoon ottamaan selvää minne mies oli kadonnut, ja näkipä hän silloin tuon toisten varoittajan itsensä olevan kuvan kimpussa ja raastavan sen polvilta rahamaljaa mukaansa. Sen älyttyään ei Karlikaan tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan iski kirveellä kuvan kaulassa olevat kultakäädyt poikki. Mutta ahneudessaan hän iski niin kovaa, että kirves löi kuvatukselta pään irti, ja se putosi hirmuisella jyrinällä ensin polville ja siitä maahan. Mellakan kuulivat paikalle joutuvat uudet vartijat, jotka kohta torvilla toitottamaan muulle kansalle, että rosvoja oli kalmistossa. Aarteenviejille tuli ankara kiire, ja metsän poikki tultuaan he näkivät lakealla maalla ison ylivoiman vastassaan. Hukkapa olisi heidät perinyt jok'sorkan, jollei Thorer Hundi olisi aikaisemmin suomalaisilta oppinut loitsutaitoa ja nyt kääntänyt kostajain silmät niin, etteivät nämä älynneetkään pakenijoita, jotka ehjin nahoin pääsivät turvaan laivoihinsa.