XV LUKU

Ihmelaivan perikato.

Titanicin mittasuhteet, varustukset ja mukavuudet. — Kuoleman matka: Huoleton alku; Langattoman lennättimen varoituksia; Yhteentörmäys jäävuoren kanssa; Ensi vaikutelma Titanic'illa; Pelastustoimiin ryhdytään; "Naiset ja lapset ensin!"; Hämminkiä ja hyvästijättöjä; Konehuoneissa; Kipinäsähkötyksen sankarit; "Lähemmäs Sua, Jumala…"; Pelastuvia ja hukkuvia.

Huhtik. 10 p. 1912 lähti Southamptonin satamasta Englannissa maailman isoin laiva — ihmelaiva, todellinen veden päällä uiskenteleva jättiläispalatsi. Tuo matka oli sen ensimmäinen, ja siitä tuli myöskin sen viimeinen, sillä viisi päivää myöhemmin sukelsi yön pimeydestä esiin kaamean valkoisena kuumottava jäävuori, joka leikkasi sen ylähangan kyljen puhki kuin saksi paperilevyn, ja Titanic useimpine tilapäisine asukkaineen oli kahden tunnin kuluessa vajonnut pohjaan 7 km syvyyteen.

Kuivilla numeroilla on usein salaperäinen viehätyksensä; ja vaikka jättiläislaivan mittasuhteita ilmaisevat numerot eivät kykene antamaan täydellistä käsitystä sen todellisesta koosta, mainitsemme ne tässä kuitenkin osottaaksemme, kuinka tuollainen valtamerenmammutti oli vain voimaton kääpiö alkeellisten luonnonvoimain käsissä.

Ihmelaivan mittasuhteet, varustukset ja mukavuudet.

Titanic oli 3-potkurinen laiva, lastikantavuudeltaan 46,328 bruttotonnia ja 21,831 nettotonnia. Sen pituus oli 284 metriä, suurin leveys lähes 31 m, rungon korkeus emäpuusta pääkanteen yli 21 m ja päällysrakennuksen korkeus lähes 20 m. Sen koneet kehittivät 50,000 hevosvoimaa. Rakentajat olivat vakuuttaneet laivan olevan uppoamattoman — olihan siinä 15 vedenpitävää laipiota, miltei koko leveyden yli ulottuva vedenpitävä kaksoispohja ja monia muita vedenpitäviä osastoja, joissa polttoainetta ja lämmitysvettä säilytettiin. Höyrykattilat sijaitsivat kuudessa erillisessä osastossa, joiden itsestään sulkeutuvat, ilmanpitävät panssariovet rajoittivat mahdollisimman paljon valkean ja räjähdyksen vaaraa. Alus oli varustettu kipinäsähkötyksellä, vedenalaisella hälytyslaitteella, sähkövalo- ja -voimajärjestelmillä. Puhelimet ja sähköttimet välittivät yhteyttä eri toimintaosastojen välillä. Sähköhissit kuljettivat lastia ja tarveaineita sekä matkustajia kannelta toiselle. Kaikki mahdolliset laitteet vedensyvyyden ja laivannopeuden määräämiseksi olivat olemassa; samoin hengenpelastuskojeet meriviraston vaatimusten mukaiset. (Tuhon sattuessa osottautui kuitenkin pelastusveneiden lukumäärä riittämättömäksi.) Matkustajille, joita tässä upeassa laivassa kuljetettiin vain korkeampiluokkaisia, oli tarjona mukavuuksia mitä vain ajatella saattaa — konserttisaleja, tupakkahuoneita, uima-altaita, tennishalleja, loistoravintola, kirjasto j.n.e.

Ja sittenkin — kun jäävuori tuhosi uivan palatsin, tuon laivanrakentajain ruumiillistuneen unelman, pelastui sen 2,201 hengestä vain 711 — todella traagillinen todistus ihmisneron ja ihmisvoiman mitättömyydestä luonnonvoimain mittaamattoman mahdin rinnalla.

Huoleton alku.

Titanic kulki ensin Southamptonista Cherbourgiin Kanaalin ranskalaisella rannalla ottamassa lisää äveriäitä matkustajia, sitten Queenstowniin Irlannin pohjoispäässä, alottaakseen sieltä sille määrätyn reitin Atlantin yli New Yorkiin. Ensimmäiset pari kolme päivää kuluivat ilman mitään merkillisiä sattumia, matkustajain ihaillessa ihmelaivan jättiläissuhteita ja verrattomia mukavuuksia. 14 p:nä illan hämärtyessä istuttiin juhlapäivällisellä, kaunis soitto loi iloa ylelliseen ruokapöytään ja kajahteli laivan syrjäisiimpiinkin osiin; hienosti puetut herrat ja naiset istuivat ja puhelivat hilpeästi keskenään tahi joutelehtivat aterialta noustua loistavissa seurustelusaleissa ja mahtavan leveillä kävelykansilla — osaamatta aavistaakaan, että pimenevän yön kohdusta heitä vastaan kiiruhti valkeana irvistelevä kuolema.

Langattoman lennättimen varoituksia.

Aikaisemmin päivällä oli ilmasta siepattu purjelaiva Caronia’sta lennätetty kipinäsähkösanoma, joka ilmotti että "länteenpäin menevät höyrylaivat mainitsevat huhtik. 12 p. jäävuoria, jääröykkiöitä ja jääkenttiä nähdyn 42 pohj. leveysasteella alkaen 49 läntisestä pituusasteesta". Tämä tieto tuli klo 9 a.p., kun Titanic oli 43°35’ pohjoista leveyttä ja 43°50’ läntistä pituutta; ja klo 1,42 päivällä, sen ennätettyä 42°35’ pohj. lev. ja 45°50’ länt. pit, ilmoitti toinen kipinätieto purjelaiva Baltic'ista, että "suuria jääkenttiä" oli nähty samana päivänä 41°51’ pohj. lev. ja 49°52’ länt. pit..

Ymmärtääksemme näiden varoitusten merkityksen on välttämätöntä muistaa seuraavat seikat:

Jäävuoret ovat suunnattomia napaseudulta tulevia jäämöhkäleitä, joita merivirrat kuljettavat Grönlannin rannoilta eteläänpäin ja joiden sisällyksestä vain noin yhdeksäs osa on yläpuolella.

Jääröykkiöt ovat pieniä jäävuoria.

Jääkentät eli jäätelit ovat merivettä jäätyneenä höllempään muotoon kuin ahtojäissä; ne peittävät mahtaviksi erillisiksi pinnoiksi lohenneina avarat alat napavesistä ja ajelehtivat tuulten ja merivirtojen mukana yhteen, niin että jatkuvasti muodostavat yhä uusia, toistaan isompia levyjä, kunnes etelämmäksi jouduttuaan alkavat sulaa ja särkyvät hajalle.

Kaikki nuo jäämuodostukset ovat erittäin vaaralliset purjehdukselle, ja merikartoissa on tarkoin kuvattu niiden kulkusuunnat ja ulottuminen valtamerireiteille, jotta alukset voisivat välttää sattumasta yhteen niiden kanssa. Vaikka jäävuoria ja jääteleitä on ennenkin nähty hyvin kaukana etelässä aina New Foundlandin tienoille saakka, ei kuitenkaan moniin vuosiin niitä oltu huomattu niin etelässä kuin Titanien turmionhetkenä. Vielä kaksi muuta kipinäsähkösanomaa tuli iltapäivän kuluessa, joista toinen sisälsi uutisia isojen jäävuorten läheisyydestä; mutta lukuunottamatta tähystäjiä ja vartiovuorossa olevia upseereja, kävi Titanic'ssa jok’ainoa henkilö levolle nähdäkseen epäilemättä ihania unia ja herätäkseen yön kauhuihin — todellisempiin ja hirvittävämpiin kuin pahin painajaisuni.

YHTEENTÖRMÄYS JÄÄVUOREN KANSSA.

Äkkiä häiritsi ison laivan hiljaisuutta särähtävä ryske, teräslevyjen repeäminen. Jotakin oli tapahtunut. Moniaat kuulivat tuon äänen — varsinkin välikannella olijat, jonka yli laiva kohosi korkeana kuin kaupunki, sekä komentokannella seisovat upseerit. Kaikki muut, jotka laivan hiljainen huojunta ja koneiden etäinen kumina oli tuudittanut makeaan uneen, heräsivät vasta oudosta hiljaisuudesta, joka yhtäkkiä valtasi koko laivan. Ei kuulunut enää koneiden jyskytystä eikä laivanrungon herkeämätöntä tärinää — pimeä, hiljainen maailma ympärillä tuntui äkisti tyhjääkin tyhjemmältä. Pörröisiä päitä kurkisti ulos makuuhyttien ovista, ihmisiä hoippuroi yöpukimissa ja unenpöpperöisinä käytävissä kysellen toisiltaan "Mitä nyt?" ja "Mikä se oli?" — saamatta muuta vastausta kuin että kaikki oli hyvin — kaiken täytyi olla hyvin. Sillä eikö oltu maailman turvallisimmassa laivassa? Ja niinpä uneliaat kyselijät palasivat takaisin vuoteisiinsa.

Mutta toiset, joiden velvollisuus oli olla valveilla, joiden niin sanoaksemme tuli pitää sormensa tämän Leviathanin valtimolla, eivät joutuneet nukkumaan. Ensimmäinen upseeri Murdoch ja hänen vartionsa olivat komentosillalla; kapteeni oli silloin hytissään. Tähystäessään sinertävänmustaan pimeyteen oli Murdoch älynnyt edessäpäin valjua kuumotusta ja heti ymmärtäen, mitä se tiesi, antanut nopeita käskyjä, joita silmänräpäyksessä noudatettiin; mutta oli jo liian myöhäistä. Outo kuumotus kuvastui seuraavassa tuokiossa jylhäksi, torninkorkuiseksi jäävuoreksi, jonka sisään Titanicin teräskaaret syöpyivät metri metriltä. Jää, josta eetteriaallot olivat kaiken päivää ilmotelleet, oli nyt kammahtanut sen eteen yöllisenä kummituksena — ei, kuin ruumiillistuneena Kuolemana.

Kapteeni Smith ryntäsi komentosillalle, heti kun tunsi laivan pysähtyvän kulussaan.

"Olemme törmänneet jäähän", vastasi ensimmäinen upseeri hänen kysymykseensä.

"Sulkekaa vedenpitävät ovet!" komensi kapteeni, mutta sai kuulla että se oli jo tehty. Liikuttamalla edessään olevan kellotaulun vaihdevipusinta oli Murdoch pannut kellot laivan kaikissa osissa kilisemään ja laivan eri osastoja yhdistävät isot teräsovet liukumaan äänettömästi aukkoihinsa; kellonsoitto varoitti itsekutakin joutumasta ovien sulkeutuessa erilleen varsinaisesta ympäristöstään.

Mutta mitkään vedenpitävät ovet eivät riittäneet pelastamaan jättiläisalusta. Tuon valkeana kuumottavan, läpinäkyvän röykkiön aiheuttama aukko ulottui satakunta metriä pitkin laivankylkeä ja oli leikkautunut — käsi vapisee kirjoittaessa — kymmenessä sekunnissa. Kaksikymmentä solmuväliä tunnissa (37 km.) oli laiva kulkenut törmäyksen sattuessa, ja kymmenessä sekunnissa se oli murskannut kylkensä jään sisään sadan metrin pituudelta, niin että teräslevyt repesivät kuin hauras käärepaperi ja vettä syöksyi sadoin tonnein laivan sisustaan.

Kirvesmies kävi virkansa mukaisesti tunnustelemaan laivan kärsimää vauriota; Phillips, Marconi-koneen käyttäjä, sai käskyn olla valmiina lähettämään ilmojen halki avunhuutoja, jos se kävisi tarpeelliseksi. Kirvesmies palasi selostamaan asemaa, ja hänen sanomansa perusteella kapteeni Smith lähti sähkötys-hyttiin toimittamaan kipinäsanomia lähetettäväksi. Muutaman harvan minuutin kuluttua lähti kaikkiin ilmansuuntiin hätähuutoja "C Q D" ja "S O S" — kansainväliset avunpyyntömerkit ("Save our souls" = pelastakaa sielumme! on hengenhädän tiedoitus) — ja niiden seurassa sanat:

"Olemme törmänneet jäävuoreen! Joutukaa oitis avuksi!" Ensimmäisenä sieppasi sanat ilmasta, 125 km. päässä onnettomuuspaikalta, höyrylaiva Carpathia, vastaten niihin: "Tulemme heti!"

Ensivaikutelmia Titanic'illa.

Entä mitä tekivät sillävälin uivan palatsin tuhannet asukkaat, kun laivan sisuksiin syöksyi vettä satamäärin tonneja? He olivat kokoutuneet ylähangan puolelle kuuntelemaan henkeä vetämättä. Heillä ei ollut vieläkään käsitystä siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Silmitöntä säikähdystä ja päätäpahkaista pakokauhua on laivanpääliköllä syytä pelätä enemmän kuin luonnonvoimain aiheuttamaa tuhoa, ja siksipä koettaa hän pitää matkustajiaan tietämättöminä jälkimmäisestä, niin kauvan kuin on mahdollisuutta välttää vaaraa. Huhuja kyllä kulki, että "on törmätty jäävuoreen"; mutta välittämättä siitä sen enempää kohauttivat enimmät hartioitaan ja palasivat levolle. Niin varma oli itsekukin tämän tieteen ja teollisuuden mestarinäytteen ehdottomasta turvallisuudesta, ettei ajatus uhkaavasta vaarasta pystynyt juuri kenenkään päähän.

Itse asiassa oli vain olevinaan hauska sattumus, että oltiin törmätty jäävuoreen; ja moinen kummitus oli harvinainen näky useimmille matkustajista, jotka tulivat ajatelleeksi enemmän sitä kuin laivan kohtaloa. Sen mahtava, läpikuultava röykkiö oli heille aikamoinen ihme; jykevä tornimainen huippu, joka häämötti hämärästi peräkeulan takana, antoi aavistuksen jättiläisen hirvittävästä ko’osta, vaikka monet tiesivätkin, että vain yhdeksäs osa siitä pisti esiin vedestä. "Aika peijakas!" virkkoi joku ja kävi uudelleen levolle.

Pelastustoimiin ryhdytään.

Mutta tällävälin alkoi jo virrata nokisia, puolialastomia lämmittäjiä syvältä laivan uumenista ylös kannelle, ja jokainen uusi joukkokunta tiesi kertoa, että vesi tulvasi sisään höyrykattilahuoneisiin.

Jo laivan kallistumisesta oli kapteeni Smith arvannut vakavan vaaran olevan tarjona — se makasi näet keula hyvin syvällä vedessä ja sukelsi tavantakaa 15-30 sm alemmaksi — ja komensi sen vuoksi kokoamaan matkustajat venekansille. "Maailman turvallisimman laivan" asukkaat saivat käskyn, joka voi merkitä vain yhtä ainoata asiaa — että laiva todenteolla oli uppoomaisillaan. Halki kilometrien mittaisten käytävien kiiruhti palvelusväki odottamattomine uutisineen, herättäen ihmisiä makeasta unesta kammottavaan todellisuuteen, mutta samalla varoen visusti aiheuttamasta yleistä hämminkiä ja pakokauhua. Ainakin näennäisesti hekin luottivat järkähtämättä laivan uppoamattomuuteen ja vakuuttivat kyselijöille, että heidän mielestään tuli kaikki käymään hyvin.

"Meriviraston ohjeet määräävät, että matkustajain on vaaran uhatessa puettava korkkiliivit ylleen", sanoi muuan edeskäypä; "ja vaikka alus vajoisikin, kykenee se pysymään pinnalla ainakin kahdeksanviidettä tuntia."

Nämä sanat tulkitsivat muuten yleisen mielipiteen Titanic'illa, joka todellisuudessa eli viimeisiä hetkiään; mutta käskyä totellen marssivat matkustajat kymmenittäin ja sadottain ylös venekansille. Jotkut nurisivat tultuaan ajetuiksi lämpöisistä vuoteista jääkylmälle, huuraiselle kannelle; toiset morkkasivat meriviraston ohjeiden naurettavan tarkkaa noudattamista. Kuvitelkaahan tuota yöllistä näytelmää, jos voitte — pitkät rivit laivapalvelijoita vartioiden pelastusveneitä, joiden luku sitten osottautui kamalan riittämättömäksi; hälisevä, ihmettelevä paljous miehiä, naisia ja lapsia, jotkut täysin, toiset puoleksi puettuina, useimmilla vain huopapeite kääräistynä yöpuvun ylle, enimmät kiskoen haukotellen pelastusvöitä ja korkkiliivejä uumenilleen. Nyt näyttivät jo monet hätäisiltä, kun ymmällään ja kokemattomina panivat merkille laivan pahan kallistumisen ja upseerien jännitetyt katseet.

"Naiset ja lapset ensin!" Naiset ja lapset seisoivat värjötellen koottuina venekansille, odotellen hahloissaan riippuvien pelastusveneiden ja kokoonpantavien veneiden kuntoonasettamista. Meren traagillinen huuto: "Naiset ja lapset ensin!" oli näet jo kajahtanut. Ja miehet, rotevajäseniset ja lämminveriset miehet, täynnä elämänhalua ja -rakkautta, seisoivat tyveninä syrjempänä, tupakoiden rauhallisesti ja uskotellen toisilleen ja itselleen vielä tänäkin hetkenä, ettei laiva toki voinut upota.

Veneistä varustettiin jokainen laivaväkeen kuuluvilla soutajilla ja peränpitäjillä; ja sitten heilautettiin ne hahloissaan reunan yli, vaikkei vaivatta, sillä niiden kiinnitys osottautui hyvin työlääksi purkaa. Naiset ja lapset, kehnosti puettuina ja varustettuina kamalankylmän yön kauhujen varalta, autettiin veneisiin ja laskettiin niiden mukana alas veteen; ja seuraavassa tuokiossa he alkoivat edetä niin turvalliseksi uskomastaan uivasta palatsista ulos aavan valtameren vaaroihin. Moniaat naisista kieltäytyivätkin lähtemästä — he eivät tahtoneet erota aviomiehistään ja pyytelivät, että näiden sallittaisiin lähteä mukaan. Mutta sankarillisesti kieltäytyivät miehet lähtemästä, ja niin jäivät puolisot yksissä kuolemaan tuomittuun laivaan.

Hämminkiä ja hyvästijättöjä.

Noita avuttomia poloisia veneisiin autettaessa seisoivat laivan upseerit revolverit kädessä vartioimassa, ettei elämänrakkaus ja kuolemankauhu saattaisi miespuolisia matkustajia varoituksista huolimatta ryntäämään veneisiin. Tiettävästi vain yksi sellainen mylläkkä syntyi. Moniaat poloiset välikannen matkustajat — kaikki slaavilaisia ja italialaisia, jotka olivat törmäyksen sattuessa olleet kyllin lähellä älytäkseen sen hirvittäväisyyden — menettivät malttinsa ja valtasivat yhden veneistä. Mutta eräs upseeri pysäytti heidät parilla revolverinlaukauksella, ja väkevät kädet viskasivat heidät takaisin. Heidän himoitsemansa paikat perivät heidän vaimonsa ja lapsensa; ja tänä kauhun hetkenä unohtui kaikki varallisuus- ja säätyerotus, rikkaita naisia ja köyhiä, pitsi- ja rääsyhelmaisia ahdettiin sekaisin yksiin veneisiin. Miljoonapohatan lapsi viskattiin köyhän siirtolaisnaisen povelle, ja yhteiskunnan pohjakerrosten parkuva vesa joutui jalokivisormuksilla koristettuihin käsiin.

Pelastustyö jatkui täsmällisesti, ja sitä säesti ulosvirtaavan höyryn kohina, vaimojen ja lasten sydäntävihlovat huudot ja nyyhkytykset, heidän ottaessaan jäähyväisiä — joista tuli viimeiset — miehiltään ja isiltään, ja koko se merkillinen hämminki ja kohu, joka nousee ahdinkoon joutuneesta isosta ihmisjoukosta. Kaameata näytelmää valaisivat loihtumaisen kirkkaasti laivan eri osista ilmaan ammutut raketit, joilla pyydettiin apua lähitienoilla kulkevilta aluksilta. Ja vielä eriskummallisemmaksi tekivät kohtauksen salongista kajahtelevat pianon ja laivaorkesterin hilpeät säveleet, joihin sekautui lähtevien naisten ja jäävien miesten jäähyväishuudot: "Näkemiin asti! New Yorkissa tavataan!"

Alas, alas, alas — 20-25 metrin syvyyteen — laskettiin veneitä herkeämättä. Jotkut sattuivat laivankyljissä olevien hylkyhöyryn aukkojen tielle, ja silloin olivat niissä istuvat vaarassa kärventyä. Kaikkiin veneisiin ei enää riittänyt upseereita johtamaan pelastustyötä ja pakenemista, ja silloin syntyi sanomaton hämminki. Tuolla jokunen vene sotkeutui peräpuolen kiinnitysköysiin ja asettui pystyyn keula alaspäin, jolloin sen väestö suistui päistikkaa mereen. Toisia hätäytyneitä hyppäsi tuperruksissaan suinpäin laivanreunalta alas; ja niitä pelastettaessa ja toisia väkivalloin veneisiin pyrkiviä esteltäessä alkoi pakokauhun hirvittävä aave jo näyttää kummituskasvojaan.

Konehuoneissa.

Jättäkäämme hetkeksi pakenevat veneet kiitämään pitkin mustaa merenpintaa ja kansilla kärsivällisesti seisovat tai epätoivoisesti riehuvat ihmispoloiset odottelemaan toivottua pelastusta — itse asiassa välttymätöntä uppoamistaan — ja silmätkäämme laivan sisäosiin seurataksemme virkapaikoilleen jäävän miehistön toimia.

Syvällä alhaalla konehuoneissa ja lämmitysosastoissa puuhasivat nokiset sankarit sitkeästi totutussa työssään. Ne heistä, joiden työpaikkoihin vesi ei ollut vielä tunkeutunut ja jotka tiesivät heitä entistä kipeämmin tarvittavan, jäivät alhaalle loppuun asti. Pääkonehuoneessa, jota vedenpitävä laipionsa edelleen suojeli, täytyi koneita pitää käynnissä dynamojen takia, jotka käyttivät pumppuja, sähkövaloja kipinäsähkötyslaitteita. Jos pumput onnistuttiin pitää herkeämättömässä toimessa, saattoi laiva pysyä veden päällä siksi kunnes apua tuli; sähkövalo oli välttämätön työnteolle, pelastustoimille ja ihmisten rauhoittamiselle; ja kipinälennättimellä voitiin jatkuvasti huudella apua eetterin halki kymmenien ja satojenkin peninkulmain päästä. Marconi-koneiston hytissä työskenteli kaksi nuorta miestä, joiden nimet — Phillips ja Bride — pysyvät ihmisten muistissa niin kauvan kuin Titanicin kohtaloa muistetaan.

Kipinäsähkötyksen sankarit.

He olivat lähettäneet ilmoihin järkyttävät avunpyyntösanat: "S.O.S", merilaivojen uuden hätähälytyksen, vaihdellen sitä tavantakaa vanhaan apumerkkiin "C.Q.D." Sittekun vaara kävi ilmeisemmäksi ja laivasta tuotiin heille yhä vakavampia uutisia, alkoivat koneet naputtaa paljon pitempiä sähkösanomia, jotka kertoivat kaukana kulkeville aluksille, mitä Titanic'illa oli tapahtunut ja mitä vielä odotettiin tapahtuvaksi. Ja silloin tällöin sieppasivat heidän päidensä päällä suhisevat teräslangat eetteristä ääniä, jotka ilmottivat tuskallisesti kuunteleville miehille, että heidän sanomansa oli saatu ja että tämä tai tuo laiva oli täydellä höyryllä tulossa apuun. Yli 112 km päästä lähetti Carpathia-laivan sähköttäjä tällaisen sanoman, ja liki 500 km matkalta vastasi Titanic'in muhkea sisarlaiva Olympic joutuvansa avuksi. Kiirettä täytyi pitää, sillä sanomienvaihdosta riippui tuhansien ihmisten pelastus, ja kapteeni oli jo käynyt ilmoittamassa, ettei dynamoihin ollut enää kauvan luottamista.

Viimeisenä neljännestuntina nousi jännitys ja kiire korkeimmilleen. Unohtaen kaiken muun ympärillään ja kieltäytyen yrittämästäkään pelastua seisoi Phillips koneensa ääressä, naputellen kuumeisin sormin Morse-avainta ja rukoillen paikalle kiirehtäviä laivoja käyttämään joka hiukkasenkin höyrypainetta. Bride, sankari hänkin, joutui sentään ajattelemaan toverinsa turvallisuutta. Hän juoksi alas noutamaan pelastusvöitä ja pujotti sellaiset Phillipsin ja itsensä ympärille.

Silloin kurkisti kapteeni Smith ovesta sisään ja sanoi: "Pojat, te olette kunnialla tehneet velvollisuutenne; ette voi enää tehdä sen enempää. Lähtekää nyt hytistänne. Joka miehen on pidettävä huolta itsestään. Minä vapautan teidät toimestanne."

"Mutta Phillips takertui kiinni koneeseensa", kertoo pelastunut Bride, "lähettäen lähettäen, lähettäen yhä uusia sähkösanomia. Hän pysyi toimessaan vielä kymmenkunta minuuttia sen jälkeen kuin kapteeni oli vapauttanut hänet. Vesi tunkeutui silloin jo hyttiimme."

Sellainen sankari ja miesten mies oli Phillips. Mutta näyttäytyipä ihmisluonnon alhaisuuskin kaikkein katalimmissa valossaan tuossa pienessä sähkötyshytissä. Ovensuuhun hiipii äänettömästi mies, katsellen kuinka urhea sähköttäjä panee oman henkensä alttiiksi pelastaakseen satojen ja tuhansien muiden henget, kuinka tämä kamppailee tuskallisesti kuoleman kanssa kiristääkseen siltä vielä muutaman hetken armonaikaa kannella kiehuvalle avuttomalle ihmispaljoudelle. Mitä tuolla miehellä on mielessä? Hän koettaa varkain irroittaa korkkiliiviä työhönsä vajonneen sankarin selästä! Hänellä oli itselläänkin hytissä sellainen, samallaisia hän olisi saanut laivanväeltä tusinoittain; mutta liian laiskana, liian itsekkäänä hankkimaan niitä alhaalta tahtoo hän siepata sen, minkä näkee lähinnä.

Silloin älyää hänet ulkoa palaava Bride, ja saa verenmakua suuhunsa. "Minut valtasi äkkiä mieletön halu, etten antaisi tuon miehen kuolla kelpo merimiehen kuolemaa", kertoo hän. "Toivoin, että hänen olisi pitänyt saada roikkua nuorassa tahi hypätä laudalta mereen. Minä tein velvollisuuteni. Toivoin päättäneeni hänen päivänsä, mutta en ole varma siitä."

"Lähemmäs Sua, Jumala."

Phillips meni pohjaan laivan mukana, jota oli turhaan koettanut pelastaa. Häntä onnellisempana pelastui Bride hengissä. Hän pääsi kannelle, juuri kun loppu tuli. Viimeinenkin vene oli mennyt menojaan — ja laivan kansilla seisoi vielä puolisentoista tuhatta ihmistä, joista monet sadat olivat epätoivoissaan kietoutuneet toisiinsa. Orkesterin hilpeitä säveliä seurasi juhlallinen hymni "Lähemmäs sua, Jumala…" Hitaasti, miltei huomaamattomasti painui ylihangan ja keulan puoli veteen, sukeltaen yhä syvemmälle, yhä syvemmälle, mahtavan perän kohotessa yhä korkeammalle, satain ihmisten kyyröttäessä sillä ja odottaessa kohtaloa, jota eivät uskaltaneet loppuun asti ajatella.

Vasta nyt selvisi ratkaisun kaameus useimmille onnettomista. Vesi nousi nousemistaan, vallaten kerroksen toisensa jälkeen; ja ihmiset kapusivat sen huuhtelemille, kalteville kansille, yhä korkeammalle, yhä korkeammalle… etsien ulospääsyä laineista, jotka pian peittivät komentosillankin ja huuhteiivat siitä pois iäkkään kapteenin, joka piteli sylissään joidenkin vanhempain tuossa sekamelskassa unohtamaa pienokaista. "Pojat!" oli hän huutanut miehilleen, ennenkuin vasten tahtoaan oli joutunut uimasille — sillä hän olisi tahtonut pysyä päällikköpaikallaan viimeiseen saakka ja hukkua yhdessä sen kera. "Pojat, nyt ette voi tehdä tämän enempää! Pitäkää huolta kukin itsestänne!" Ja miehet varustausivat viskautumaan mereen nähdessään aseman toivottomaksi laivalla, johon niin paljon toiveita oli kiinnitetty. Mutta ennenkuin he kerkisivät hyppäämään, tarrautuivat he vaistomaisesti kaikkeen mistä saivat kiinni — tankoihin, kaiteisiin, teräsköysiin, kattoakkunoihin — pelastuakseen huuhtoutumasta alas; sillä laivanperä kohosi nyt tornintapaisesti pystyyn ja kansi oli liukaspintainen jyrkänne, josta ei ollut pääsyä muuanne kuin syvyyteen.

Kuvitelkaahan tuota näkyä! Valtaisen laivanrungon puolikas pystyssä taivasta kohti, kimallellen yhä vielä pimeässä yössä valoa epälukuisista hehkulampuista ja suitsuttaen mustaa savua ja säkeniä yksinäisestä perimmäisestä torvestaan; sillä kihisevä joukko yhteenkiemurtuneita ja kannenosiin takertuneita haamuja; ja vielä toinen joukko haamuja, jotka eivät kykene takertumaan mihinkään, vaan luistavat terässiltaa myöten alas kuoleman kitaan. Ja kuvitelkaahan noita yöllisiä ääniä! Kuulkaa mahtavien koneiden ryskettä ja räminää, kun ne tasapainonsa kadottaneina irtautuvat alustoistaan ja syöksyvät kasvavaa vauhtia pitkin laivan pohjaa, murskaten tieltään teräksiset väliseinät kuin hauraat lasilevyt ja puhkaisten keulan kautta itselleen tien syvyyteen; kuulkaa taipuvien ja murtuvien kansien kumeaa räiskettä, kuulkaa jymisevää räjähdystä vedenpinnan alta, jota kohta seuraa toinen ja kolmas, ja kuulkaa — ennen kaikkia muita hälyjä ja ääniä — laivanperään kasautuneiden ihmisten kurkuista tuhansia kuolemantuskan kiljahduksia. Kuvitelkaa tuota näkyä ja noita ääniä — ja vaikka omistaisi minkä hyvänsä kuolemankertojan mielikuvituksen, niin ei saisi paperille piirretyksi sadatta osaakaan niistä kauhuista, jotka täyttivät pari viimeistä minuuttia ihmelaivan ja sen asukkaiden elämästä.

Ja seuraavassa minuutissa ei veden päällä ylpeää Titanic'ia enää näkynyt; mutta merenpinta oli täynnänsä pieniä mustia pilkkuja, ja jokainen pilkku oli hengenhädässä kamppaileva ihmisolento, jokainen koettaen tarrata lähellä uiskenteleviin esineihin — kansituoleihin, puuristikkoihin ja muihin hylkyihin, jokainen sirpale niistä kultaa kalliimpi sille poloiselle, jonka onnistui kahmaista kiinni niistä. Mutta useimmille oli taistelu lyhyt, vain silmänräpäyksen kestävä: pohjaan painuessaan synnytti jättiläislaiva mahtavan nielun, suunnattoman häränsilmän, joka imi ahnaasti kiertävään suppiloonsa kaiken, mitä laajalla alalla vielä kellui pinnalla. Ja kohta täyttivät aallot tuon kohisevan kuilun ja peittivät petolliseen helmaansa Titanic'in haudan.

Pelastuvia ja hukkuvia.

Laivan toinen upseeri Lightoller pelastui merkillisellä tavalla. Kun laiva teki viimeisen sukelluksensa, oli hän ennättänyt hypätä laidalta mereen ja iski sitten päänsä hylkyhöyryn aukkoa kattavaa ristikkoa vastaan. Siitä virtaava räjähtänyt höyry puski hänet uudelleen pinnalle; mutta hän ennätti vain täyttää keuhkonsa ilmalla, kun pyörre veti hänet jälleen syvyyteen uppoavan laivan kylkeen, lähelle vihellystorven suuta. Vielä toisen kerran paiskasi höyrynräjähdys hänet ylöspäin; ja pinnalle tultuaan älysi hän lähellä kokoonpantavan pelastusveneen. Hän kahmaisi kiinni siihen. Sen kyljessä riippui pelastunut Marconi-sähköttäjä Bride ynnä puolisen tusinaa muita. Se oli kumollaan, mutta kannatti heitä kuitenkin veden pinnalla.

Urhea kapteenivanhus, joka oli huuhtoutunut komentosillalta pienoinen lapsi sylissään, tempoili eteenpäin vedessä kuhisevan ihmisjoukon läpi muuatta lähellä pysyttelevää venhettä kohti, josta koetettiin pelastaa hukkuvia. Mutta hän ei pyrkinyt pelastamaan itseään vaan pienokaisen. Saavutettuaan veneen huusi hän: "Ottakaa lapsi!", kurotti sen auliisti ojennettuihin käsiin; sitten hän, kieltäytyen itse nousemasta tarjottuun turvaan, huudahti: "Päästäkää minut menemään!" ja lähti uimaan takaisin siihen kohtaan, missä hänen laivansa oli kadonnut näkyvistä. Arvatenkin hän pyrki edes kuolleena päällikköpaikalleen, jonka vasten tahtoaan oli elävänä jättänyt.

Monta muuta sankarillista piirrettä voivat eloonjääneet kertoa. Muuan mies ui kumoutuneen pelastusveneen luo, jonka harja oli kukkuroillaan ihmisiä. "Kannattaako se vielä yhtä henkeä?" kysyi hän. Turvassa olevat tiesivät, että yhden ainoan miehen lisäpaino syöksisi heidät kaikki syvyyteen, ja sen he sanoivat, ei itsekkäästi eikä kateellisesti. "Hyvä on! Jääkää hyvästi! Jumala siunatkoon teitä kaikkia!" vastasi mies yhtä epäitsekkäästi, kääntyi poispäin ja ja hukkui heti.

Toinen mies, jonka oli onnistunut kiivetä ison juurikorin päälle, kuuli viereltään aalloista jonkun kysyvän: "Kestäisiköhän se toistakin?" Sitä hän ei tiennyt; hän tiesi vain, että kysyjälle oli elämä yhtä rakas kuin hänelle itselleenkin, ja että kori voi tarjota molemmille pelastusta — mahdollisesti! "Koettakaa!" huusi hän vastaan; "saammehan sitten elää tai kuolla tovereina!"

Tässä lyhykäinen kertomus maailman suurimmasta merionnettomuudesta; ja kuitenkin on vielä paljon seikkoja jälellä, joita ei voi kertoa — kaikki kauhut, elonkipinän sammumiset, viimeiset jäähyväiset rakkaista omaisista. Suuren Tuntemattoman verhon taa siirtyi monia satoja. Harvemmat satamäärät pelastettiin kaikilta tahoilta apuun joutuneisiin laivoihin, joita Marconin kipinät olivat kutsuneet paikalle yön avaran äänettömyyden halki.