VIII LUKU

Kauppalaivojen kulta-aika.

Valtameren uudet isännät. — Suuret kauppakomppaniat; Komppanian laatu ja toiminta; Komppaniat kasvattavat ylellisyyteen; Komppaniain tulot ja maksut, mahtavuus ja konkurssit; Komppaniani merkitys yleisessä sivistyselämässä; Komppaniat valtiollisena tekijänä. — Purjelaivalla entisaikaan: "Poikani kaleijalla" ja sen tekijä; Finlandein lähtö Göteporista; Myrskyssä Pohjanmerellä; Matkan jatko ja päätös; Wallenbergin virkatehtävät ja elämä laivalla; Luonnonhavaintoja.

Valtameren uudet isännät.

Espanjan merivallalle oli Suuren armadan surkea loppu todellisuudessa kuolettava isku, jolla oli sangen laajakantoiset seuraukset. Siihen asti olivat Espanja ja Portugali hallinneet itsevaltiaina isäntinä siirtomaitaan uudessa ja vanhassa maailmassa, kiristäneet niistä rautakourin äärettömiä rikkauksia ja kateellisesti estäneet toisia maita käymästä niissä kauppaa — olihan paavi bullallaan jakanut kaikki "uudet maat" näiden kahden valtakunnan kesken. Täten saaduilla rikkauksilla ne olivat luoneet siirtomaa- ja merivaltansa tueksi vahvat ja tottuneiden merenkulkijain miehittämät laivastot, jotka kerkeästi pitivät kurissa saaliinjaolle himoitsevien naapurikansani aluksia.

Mutta nytpä nuo molemmat peljätyt merten valtiaat, toistensa liittolaiset Kanaalin meritaistelussa, tulivat surkeasti lyödyiksi. Sen sijaan alkoi voittajille, Englannille ja Alankomaille — nekin liittolaiset samassa taistelussa — nopeasti kukoistuksen aika. Näiden protestanttisten valtojen rinnalle astui kohta myöskin kolmas, katolinen Ranska. Tälle maalle olivat omat edut tähdellisemmät kuin uskonnolliset näkökohdat; siksipä se samoihin aikoihin myöskin asettui 30-vuotisessa sodassa pontevasti auttamaan protestanttista maailmaa vanhaa kilpailijaansa Itävalta-Espanjaa vastaan. Suoranaisena seurauksena armadan häviöstä ja Espanjan samanaikaisista vastoinkäymisistä mantereellakin oli, että nämä vallat sieppasivat vaipuvan merivaltikan sen entisten kantajain käsistä. Bukanieri- ja sissitoimi (ks. XVI luku), joka oli jo aikaisemminkin pahasti häirinnyt Espanjan kauppaa Länsi-Intian vesillä, tuli nyt tavallaan laillistetuksi ammatiksi. Reippaat uskalikot, maineensa menettäneet kauppalaivurit, aatelissukujen perinnöstä osattomaksi jääneet nuoremmat pojat ynnä muut tyhjätaskut liittyivät yhteen, saivat odotetun saaliin perusteella laivoja käytettäväkseen ja varoja niiden varustamiseksi ja lähtivät, Draken sanoja käyttääksemme, entistä kuumemmin "korventamaan Espanjan kuninkaan partaa".

Suuret kauppakomppaniat.

Toisellakin tavalla ja paljon luvallisemmassa muodossa käyttivät edellämainitut maat hyväkseen Pyreneain valtain merellisen mahdin vaipumista. Ne näet kiiruhtivat julistamaan maailmankaupan vapaaksi kaikilla merillä ja mantereilla ja avaamaan Espanjan ja Portugalin siihen asti visusti sulkemat kauppatiet niiden merentakaisiin siirtomaihin, ennen kaikkea molempiin Intioihin, idän "ryytimaahan" ja lännen "kultalaan". Hallitukset tekevät asiassa alotteen: ne myyvät julkisella huutokaupalla enintarjoavalle määräajaksi (Hollannissa esim. 45 vuodeksi kerrallaan) etuoikeuden kaupankäyntiin Itä- ja Länsi-Intiassa, sittemmin muissakin Espanjan ja Portugalin amerikalaisissa, afrikalaisissa ja aasialaisissa siirtomaissa. Tällä tapaa syntyivät aikanaan ylen rikkaat ja mahtavat Intian kauppakomppaniat. Niitä virisi kuin maasta polkemalla heti suuren armadan tappion jälkeen ja sitten edelleen pitkin 16. ja 17. satalukua. Mainitsemme tässä niistä tärkeimmät.

Itä-Intian komppanioita perustettiin Englannissa 1600, Alankomaissa 1602, Tanskassa ja Ranskassa 1664, Ruotsissa 1731. Länsi-Intian komppanioita Alankomaissa 1621, Ranskassa 1664, Tanskassa 1671, Ruotsissa 1786. Muita samallaisia kauppiasyhtymiä olivat englantilaiset Hudson Bay-komppania 1670, joka harjotti turkiseläintenpyyntiä Kanadassa, ja Guinea-komppania, Ruotsissa 1649 ja Tanskassa 1658, joka toi Portugalin afrikalaisista siirtomaista kultahietaa, norsunluuta ja neekeriorjia, sekä ranskalainen Mississippi-komppania 1717, joka harjotti riisin- ja tupakanvilj. ynnä -kauppaa mainitun "vesien emon" rantamilla.

Komppaniain laatu ja toiminta.

On huomattava, etteivät nämä komppaniat alkuaan olleet meidän nykyisten osakeyhtiöidemme tapaisia; sellaisiksi ne muodostuivat vasta paljon myöhemmin. Osakkeet eivät näet olleet vapaasti kaupan, vaan moniaat rikkaat aatelismiehet ja suurkauppiaat ynnä laivanvarustajat liittyivät tarkotusta varten yhteen, kylvivät runsaasti lahjuksia taivuttaakseen hallituksen jäseniä hankkeelleen suosiollisiksi ja perivät siten kullan ja viekkauden avulla halutut etuoikeudet siirtomaankauppaan. Määräajan (oktroijin) loppuunkuluttua voi yhtiöön uudessa huutokauppatilaisuudessa tulla aivan toiset isännät. Etuoikeuksiin liittyi jo kohta alusta yksinoikeuskin kyseenalaisten siirtomaiden tavarain tuontiin ja kauppaamiseen, ja sepä seikka tekikin komppaniat niin hirvittävän mahtaviksi, rikkaiksi ja vihatuiksi.

Espanja ja Portugali olivat kumminkin edelleen saarrosta väkisin vapautettujen siirtomaidensa isäntiä, eikä niiden merimahti ollut vielä tyyten loppunut. Samoin häiritsivät etäisillä merillä kaupankäyntiä maurilaiset ja muut vieraskansaiset sekä omatkin merirosvot, sittekun tavallansa ritarillinen ja alussa yksinomaan Espanjaa vastaan kohdistettu bukanieritoimi oli turmeltunut filibustierien ja muiden henkipattojen merisissien harjottamaksi mielivaltaiseksi ryöstelemiseksi, "kaikkien sodaksi kaikkia vastaan". Siksipä piti kumpaankin Intiaan menevät kauppalaivat asestaa erittäin vahvoiksi. Niiksi valittiin jykevimmät ja nopeakulkuisimmat purjealukset (siitä sitten nimitys "Itä-Intian purjehtijat" kaikkein nopeakulkuisimmille), ja ne varustettiin hyvin tykeillä, ampumatarpeilla ja asekuntoisella miehistöllä. Usein lähti kokonainen laivasto komppaniain aluksia yhdessä purjehtimaan, ja silloin oli niillä sotalaivoja saattajina.

Komppaniat kasvattavat ylellisyyteen.

1700-luvulla, "hyödyn aikakaudella" ja merkantilismin kukoistusaikana, kohosi komppaniain lukumäärä ja mahti vieläkin suuremmaksi. Kun meillä Pohjolassa esim. kaikki europalainen ulkomaankauppa oli muutamien harvojen "tapulikaupunkien" hallussa ja koko siirtomaankauppa parin Intian komppanian yksinoikeutena, niin arvaa helposti, kuinka epätasaisesti kaupan kautta saatu varallisuus maassa jakautui, kuinka etuoikeutetuilla oli rajaton valta ja vapaus määrätä ja korottaa tavarain hintoja, ja kuinka suureksi kansan laajojen piirien tyytymättömyys moisesta asiainmenosta kasvoi. Siitä huolimatta — ja välittämättä hallituksen rajoituksista ja fysiokraattien [ Fysiokraattien mielestä oli maa (ja vesi) kansojen ainoa rikkauden lähde ja maanviljelys siis ainoa hedelmällinen elinkeino. Maataviljelevä valtio voi pysyä pystyssä ilman kauppaa ja teollisuutta, mutta ei päinvastoin. Siis aivan vastakkainen käsitys kuin kauppaa suosivalla merkantilismilla, johon ylempänä on viitattu.] varoituksista — lisäytyi eri maissa ylellisyys tavattomasti tottumisesta komppaniain tuottamiin siirtomaatavaroihin. Kiina ja Japani lähettivät silkkinsä (silkkiäispuun viljelys ja silkin ja sametin valmistus oli kyllä tähän aikaan jo opittu myöskin Italiassa ja Etelä-Ranskassa), teensä ja riisinsä, pronssi-, posliini- ja lakeeraus-tavaransa, Itä-Intia epälukuiset ryytinsä, jalokivensä ja helmensä, Länsi-Intia kahvinsa ja sokerinsa, tupakkansa, romminsa ja arrakkinsa aina kaukaiseen Pohjolaan saakka. Ei auttanut, vaikka papisto jyrisi saarnatuolista ajan turmelusta ja nautinnonhalua vastaan, ja vaikka hallitus sääti sakkoja ja jalkapuuta aatelittomain säätyjen koreasta vaatetuksesta ynnä kahvin ja tupakan nauttimisesta. Silkkihetaleet, lakeeratut huonekalut ja posliiniset pöytäkalut, kahvi ja tee ynnä huumaava ryydinlemu — nehän kuuluivat kerrassaan rokokoo-ajan kodin sisustaan ja ilmapiiriin, työntäen tieltään entiset rehelliset sarka- ja verkavaatteet, jykevät kansanomaiset tai barokkityyliset huonekalut, kotimaisen olven ja paloviinan, yksinkertaiset savituopit ja tinalautaset.

Kun "Itä-Intian purjehtijaa" sen monikuukautiselta, usein parivuotiseltakin matkalta tähystettiin palaavaksi lähtösatamaan, syntyi kaupungissa riemullinen odotus — olihan tapaus suurimpia paikkakunnallisia juhlahetkiä. Puhumattakaan varrotussa laivassa olevien monilukuisten omaisten jälleennäkemisestä, tiedettiin sen mukana saapuvan sellaista tavaraa, joka tuona hienostuneena ja nautinnonhaluisena aikana teki elämän vasta oikein elämäksi. Komppania näet, laivan saavuttua rantaan ja selvittyä ajan ankarasta tullikäsittelystä (jossa kyllä sattui tuhkatiheään monenmoista koiruutta ja lahjomista), möi yleensä tuodut kaukomaantuotteet huutokaupalla, nautintoaineet paljottaiserissä; mutta harvinaisuuksia, sen ajan suuresti suosittuja "kuriositeetteja" — Kiinan kauniisti kirjailtuja posliini- ja lakeeraustöitä, Intian helmiä, norsun- ja kilpikonnanluukaluja y.m.s. — pääsi jokainen rahakas kokoilija ostamaan. Pohjoismaiden tärkeimmäksi merikaupungiksi Köpenhaminan rinnalla kohosi juuri Itä-Intian kauppansa nojalla silloin vielä aivan nuori Götepori, jossa ruotsalaisella komppanialla oli pääkonttorinsa ja oma satamansa.

Komppaniain tulot ja maksut — mahtavuus ja konkurssit.

Selvää oli, että näin ylettömiä etu- ja yksinoikeuksia jakaessaan pitivät asianomaiset hallitukset omaa etuansakin silmällä ja maksattivat niistä runsaasti. Niinpä hollantilainen Itä-Intian komppania sai ensi kerran 1602 suorittaa oikeuksistaan 25,000 floriinia (päälle 52,000 mk.), mutta kauppalupaa uusittaessa 1647 1 1/2 milj. fl. ja seuraavan kerran 1696 jo 3 milj. fl. (huomattava on, että rahanarvo silloin oli nykyistä paljoa suurempi). Ensimmäinen englantilainen yhtiö sai 1708 auttaa rahapulaan joutunutta valtiota 1,200,000 punnalla, ja vuodesta 1767 lähtien maksaa vuosittaisveroa 400,000 puntaa. Ruotsalaiselle Itä-Intian komppanialle määrättiin vuodesta 1746 alkaen 50,000 taalarin (yli 100,000 mkn) maksu jokaisesta onnellisesta kotia palanneesta laivasta, ja sai se lisäksi antaa lahjoja ja lainoja hallitukselle ja sen yksityisille jäsenille monien satojentuhansien taalarien arvosta.

Mutta sitä runsaammat olivat komppaniain osakkailleen jakamat voitot. Edellämainittu hollantilainen yhtiö suoritti ensimmäisenä 45-vuotisena valtalupakautenaan liikkeeseen pannun pääoman 10-kertaisena takaisin, jakaen joinakin vuosina aina 75 pros. osinkoa. Englantilainen yhtiö jakoi laivainsa 8 ensi matkalta yhteensä 171 pros., 4 seuraavalta 87 1/2 pros.; ruotsalainen yhtiö monesti yli 100 pros., keskimäärin 32 pros.

Siksipä syntyikin uutta valtalupaa kaupattaessa aina tavattoman kiihkeä kilpailu äveriästen rahamiesyhtymäin kesken, ja vähempivaraisetkin koettivat jollakin pienellä murto-osakkeella päästä mukaan. Komppaniat eli yhtiöt pysyivät aina samoina, mutta niiden omistajat (osakkaat) voivat uudessa myyntitilaisuudessa muuttua. Vasta paljon myöhemmin ne järjestyivät nykyisiä osakeyhtiöitä vastaavaan muotoon. Ja huomatessaan, miten hyväantinen lypsylehmä tällaisesta komppaniasta tuli valtionrahastolle, alkoivat hallitukset myydä samaisia etuoikeuksia yht'aikaa useammillekin yhtymille. Uusia komppanioja syntyi 1700-luvun alkupuolella tuiki tiheään: Ranskassa 17, Englannissa 12, Tanskassa 10, Portugalissa 7, Espanjassa 6 (nämäkin vallat olivat huomanneet potkimisen vapaakaupan tutkainta vastaan turhaksi ja kiiruhtaneet noudattamaan toisten maiden esimerkkiä), Ruotsissa 6, Hollannissa 2.

Mutta nyt nousi kilpailu jo liikanaiseksi, niin ettei romahduksia voitu välttää. Osaltaan vaikutti myöskin silloisten suurten merivaltojen, Englannin, Hollannin ja Ranskan kilvoittelu merten herruudesta haitallisesti rauhalliseen meriliikkeeseen ja kaupankäyntiin. Aikakauden suuret merisankarit, Blake ja Hood Englannissa, Tromp ja Ruyter Hollannissa, Jean Bart ja Suffren Ranskassa eivät tyytyneet löylyyttämään ainoastaan toisiaan, vaan ahdistelivat innokkaasti kilpailevien kansojen kauppahaaksiakin kaikilla maailmanmerillä. Siinä leikissä polttivat Itä-Intian komppaniat pahasti hyppysensä. 1700-luvun puolivälistä lähtien alkaa niiden keskuudessa sattuessa oikein jättiläiskonkursseja. V. 1769 esim. teki kokonaista 55 etuoikeutettua Intian komppaniaa eri maissa vararikon. Vanhimmat ja vankimmat pysyivät sentään pystyssä vielä kauvas 1800-luvulle saakka; mutta höyryvoiman tehtyä meriliikenteen paljon yleisemmäksi ja tavallaan kansallistutetuksi, väheni niiden kaupankäynti ja merkitys lopulta mitättömiin. Valtiollisilla seikoilla oli siinä osansa, uudenaikaisilla osakeyhtiömuodoilla samaten; komppaniat olivat eläneet mahtiaikansa ja saivat viimein lakata olemasta.

Muutamissa muita elinvoimaisemmissa maissa on kyllä myöhemmin sallittu perustaa uusiakin samankaltaisia yhtiöitä kansallisen yritteliäisyyden ja kaupankäynnin edistämiseksi, s.o. myönnetty niille etuoikeuksia eräiden merentakaisten maanäärien luonnontuotteiden hyväksikäyttämiseen, mutta ei enää mitään yksinoikeutta kyseenä olevaan tuotantoon. Englannissa tällaisilla yhtiöillä on nimenä "Chartered Company" (sanasta "charter"- = etuoikeuskirja). Sellaisia on siellä vieläkin olemassa esim. Etelä-Afrikan kuuluisa Chartered C:ny, joka saaliin- ja vallanhimossaan sytytti tuhoisan buurisodan. Saksan afrikalaista siirtomaavaltaa on tuntuvasti edistänyt sikäläinen Saksan Itä-Afrikan yhtiö.

Komppaniain merkitys yleisessä sivistyselämässä.

Paitsi rahallisia tuloksia ja ylellisyyden lisäämistä on suurilla kauppakomppanioilla ollut erittäin tärkeä tehtävä nimenomaan 18. vuosisadan henkisessä elämässä.

Hyvin järjestetty kaupankäynti kaukaisten maanäärien kanssa lisäsi erinomaisesti aikakauden maailmantuntemusta, lähensi vanhoja ja uudempia sivistyskansoja toisiinsa ja toi vielä alkuperäisellä kehitysasteella olevia ihmisrotuja osalliseksi yleisestä inhimillisestä kehityksestä. Voipa sanoa, että 1700-luvun jälkipuolisko, maailmanhistoriassa niin suurimerkityksellinen "valistuksen aikakausi", saa suurelta osalta kiittää kauppakomppaniain eri maanosia yhdistävää liiketointa kaikista niistä uusista luonnontieteellisistä havainnoista ja luonnonlakien tuntemuksesta, jotka kypsyttivät sen kukkaansa. Valistusfilosofia esitti elämän ihanteeksi luonnontilan teeskentelemätöntä yksinkertaisuutta ja vapautta; valtio-oppineet ja käytännölliset valtiomiehet lainasivat mullistaviin oppeihinsa vapaita aatteita Pohjois-Amerikan nuorista siirtovaltioista; aikakauden runoilijat uneksivat palaamista turmeltumattomaan luontoon; ja kaikki ajattelu, kaikki henkinen toiminta perustui tällöin tapahtuvaan luonnontieteisten mahtavaan heräämiseen. Komppaniain laivoja seurasivat kokonaiset esikunnat luonnontutkijoita tutustumaan vieraiden maanosien eläimistöön, kasvistoon ja kivennäisiin, niiden kansoihin ja sivistyselämään. Erityisesti Pohjolan oloja silmällä pitäen mainitsemme, että "hänen maj:ttinsa yrttimaailman keisari, kaikkien nelijalkaisten ja koppakuoriaisten kuningas", luonnon suuri järjestäjä Linné matkusteli itse nuorempana niiden mukana ja lähetti ahkerasti oppilaitaan merentakaisiin maihin tutkimaan luontoa ja kokoomaan siitä näytteitä, joita hän tarvitsi perustavan kasvi- ja eläinjärjestelmänsä valmistamiseen. Suomalaisiakin tutkijoita oli joukossa, m.m. teki Pietari Kalm silloin mainion Amerikan-matkansa, josta kirjoittamansa kertomus käännettiin monille Europan kielille. Monia uusia ravintokasveja ja viljelystapoja siirtyi tällöin Europaan.

Yksinpä vapaudenaatekin, joka valistusfilosofian vaalimana lopulta puhkesi Ranskan suureksi vallankumoukseksi, oli tällaista lainatavaraa. Pohjois-Amerikan valtioiden vapautuessa Englannin ikeestä riensivät Europan tulisielut ottamaan osaa taisteluun ja toivat tullessaan vapaudensoihdun ja sotaisen kokemuksensa vanhan maailman mantereelle, jolla alkavissa vapaustaisteluissa he sitten toimivat eturivin miehinä.

Komppaniat valtiollisina tekijöinä.

Eräille kauppakomppanioille oli suotu vielä suurenmoisempi ja välittömämpi tehtävä maailmanhistoriassa. Mahtavimmaksi kaikista niistä kohosi ennen pitkää englantilainen Itä-Intian komppania. Hankittuaan itselleen Bengalissa jalansijaksi Kalkuttan (Kalikutin) kaupungin — saman, johon Vasco da Gama oli ensiksi noussut maihin ja josta käsin Portugali oli alkanut levittää valtaansa Intiassa — se saattoi nopeasti ja varmasti koko Etu-Intian valtansa alaiseksi. Sen palveluksessa yleni lordi Clive vähäisestä kauppapalvelijasta maansa jumaloimaksi kansallissankariksi.

Ilman lakkaamattomia taisteluita ja viisasta valtiotaitoa ei tätä mainiota menestystä kuitenkaan saavutettu. Kotimaisten ruhtinaiden ja heimojen suhteen komppania noudatti vanhain roomalaisten valiolausetta: Jaa ja hallitse! Heikommat heimovaltiaista kukistettiin helposti, mahtavammat joko voitettiin verisissä taisteluissa tahi suostuteltiin ystäviksi lahjoilla ja alueenlisäyksillä. Mongolivaltiaiden, "suurmogulien" vanha keisarikunta Delhissä sortui omaa raihnauttaan, mutta sen tilalle nousi vaaralliseksi vastustajaksi Mysoren muhamettilaisten sulttaanien valtakunta, josta vasta Waterloon tuleva voittaja Wellesley-Wellington teki lopun. Ja kaiken aikaa haittasivat komppanian pyrintöjä kilpailevat ranskalaiset, jotka yllyttivät vihamielisiä ruhtinaita vastarintaan, toivat niille aseita ja laivoja ja opettivat niiden armeijoita europalaiseen sodankäyntitapaan.

Pahin vaara Englannin vallalle Intiassa piili kumminkin komppanian omassa hallintojärjestelmässä. Sen päänä Intiassa oli kaikkivaltias kenraalikuvernööri, mutta hän oli tykkänään riippuvainen yhtiön kotimaassa sijaitsevasta johdosta. Mitä hän Intiassa rakensi, sen voivat kohta kokonaan kaataa johtokunnassa ja senkin yläpuolella olevassa yhtiökokouksessa tehdyt päätökset. Puoluepyyteet; mieskohtainen suosio tai viha ja ennen kaikkea rahalliset edut määräsivät ylimmän johdon hallintopolitiikan. Sodankäynnistä päättivät yhtiön lähettämät sotapäälliköt, jotka olivat kenraalikuvernööristä riippumattomat; siviilihallinnossa häntä kahlehtivat miltei joka askeleella johtokunnan julkisesti ja kateellisten puoluejohtajien salaisesti lähettämät asiamiehet. Vähitellen muodostui Intian hallinnon pääpyrkimys sellaiseksi, että tuosta rajattomain luonnonrikkauksien maasta oli kiristettävä kaikki mehu ja saalis jaettavaksi komppaniain osakkaille; maan alkuasukasten hyvinvointi ja sen rajattomien mahdollisuuksien kehittäminen laiminlyötiin törkeästi.[ Englannissa kohosi toki terveellistäkin ajatuskantaa Intian nurinkurista hallitustapaa vastaan. Vedettiinpä kenraalikuvernööreistä kaikkein mainioimmat, lordi Clive ja Warren Hastings, vastaamaan hallinnostaan alahuoneen edessä. Hädintuskin pelastuneena ankarista syytöksistä teki edellinen itsemurhan, ja jälkimmäinen vaipui valtiolliseen mitättömyyteen.] Yhtiön virkailijat puolestaan ylimmästä alimpaan saakka koettivat ruhtinaallisesta elämästä etsiä korvausta epäterveellisen ilmanalan vaikeuksille ja pitivät periaatteenaan haalia itselleen niin suuria rikkauksia kuin suinkin, jotta eläkeikään tultuaan voisivat palata kotimaahan äveriäinä "nabobeina". (Sana merkitsee intialaista ruhtinasta, mutta on sitten siirtynyt merkitsemään upporikasta henkilöä.)

Tämä nurinkurinen järjestelmä aiheutti Intialle itselleen suunnattomia epäkohtia, joista se vielä tänäpäivänäkin kärsii, vaikka pahimmat haitat sen hallinnossa on jo korjattu. Tuossa maapallon rikkaimmassa maassa kärsii monisatamiljoonaisen väestön enemmistö säännöllisesti nälänhädästä, ja nälänkauhut synnyttävät Intian kamalia erikoistauteja, koleeraa ja ruttoa, joiden pesä ja levittäjä muuhun maailmaan se yhä edelleenkin on. Toiselta puolen oli suunnatonta väestöä pitämässä kurissa vain kourallinen englantilaista sotaväkeä, jonka tukena oli luotettaviksi luulluista heimoista muodostettuja alkuasukasrykmenttejä. Mutta näiden luotettavaisuus osottautui petolliseksi, kun yleinen tyytymättömyys sytytti viime vuosisadan puolivälissä vaarallisimman kaikista Englannin valtaa Intiassa järkyttävistä vastarinnoista, alkuasukassoturien ("sepoys’ien") verisen, julman kapinan.

Vasta vaivalla se kukistettua huomattiin järkevimmäksi erottaa Intia komppanian hallinnosta suoraan Englannin kruunun alaiseksi, jolloin sen hallitsija otti "Intian keisarin" arvonimen. Nyt vasta voi Englanti ruveta korjaamaan vanhoja virheitään ja harjottamaan rauhallista sivistystyötä maailman rikkaimmassa maassa. — Jokseenkin samalla tapaa hankki Englanti itselleen Kanadan. Siellä toimivan Hudson Bay-komppanian turkistenpyytäjät ja uutisasukkaat asuttivat vähitellen tämän alkuaan ranskalaisen siirtomaan ja valloittivat sen metsä-, kala- ja mineraalirikkaudet Englannille, joka viljelemällä maan hedelmällistä maaperää on tehnyt siitä varsinaisen vilja-aittansa. Ranskalaisen Mississippi-komppanian sorruttua kelvottomiin rahakeinotteluihin peri sen valtaamat alueet (Louisianan) ensiksi Englanti ja sitten Yhdysvallat, jonka viljavimmat valtiot sijaitsevat niissä.

PURJELAIVALLA ENTISAIKAAN.

"Poikani kaleijalla" ja sen tekijä.

Kuvauksena matkanteosta komppanialaivalla ilmestyi Ruotsissa v. 1770 paikoilla kerrassaan klassillinen merikirja, josta on sittemmin otettu epälukuisia uusia painoksia — ei suinkaan tekijän kuuluisan nimen tahi teoksen kaunotieteellisen arvon takia, vaan sen tuoreen, reippaan ja ehtymättömän "meren hengen" ja rohkean, leikillisen esitystavan takia, josta välittömästi tuoksahtaa lukijaa vastaan suolainen meri-ilma. Myöskin arvokkaana todistuskappaleena silloisen purjehduksen hauskoista ja ikävistä puolista on sillä pysyvä merkitys merikuvauksen alalla.

Sen nimi on "Poikani kaleijalla" ja tekijä oli muuan iloinen ruotsalainen laivakappalainen nimeltä Jaakko Wallberg eli Wallenberg. Vallaton, kevytmielinen huimapää, aivan kuin jokin Bellmanin kuolemattomista henkilöistä — jota ikätoveriansa hän lähinnä muistuttaakin sekä kirjailijana että persoonallisuutena — hän lueskeli muiden varattomain opiskelijain tapaan papiksi, mutta otti ennen loppututkintoa ja virkaanvihkimistä pestin kappalaiseksi erääseen ruotsalaisen Itä-Intian komppanian laivaan nimeltä Finland, pikemminkin elatuksenmurheesta kuin sielunhoitajaksi valmistuakseen. Hänen runollinen suonensa oli ilmennyt jo varhain Bellmanin-henkisissä laulelmissa, kuvauksessa eräältä aikaisemmalta merimatkalta Lontooseen saakka sekä sankarirunonkatkelmassa nimeltä "Viipurin pamaus". Suurella matkallaan Kiinan Kantoniin saakka, joka kesti puolisentoista vuotta, kirjoitti hän puheenaolevan mainion kuvauksen merielämästä. Vielä kaksi muuta matkaa hän teki komppanian laivoilla samaan paikkaan, valmistaen niillä kolmannenkin teoksen, syvästi traagilliseksi tarkotetun, mutta aito Bellmanilaiseksi muodostuneen näytelmän "Susanna". Sitten hän päätti nopeasti jumaluusopilliset lukunsa ja hankki itselleen hyvätuloisen hallituspitäjän Kustaa III:nelta — esiytymällä tämän ilomielisen kuninkaan huviksi julkisissa naamiaisissa "piruna sarvineen ja sorkkineen!" Mutta sielunpaimeneksi päästyään hän näkyy saaneen äkisti "uuden hengen". Entinen iloinen hulluttelija ja viinaveikko rupesi taistelemaan kynsin hampain "juoppoutta ja löysätapaisuutta" vastaan, jopa hankki seurakuntaansa jalkapuunkin parantumattomia juoppolalleja, panettelijoita ja kirkonkäynnin laiminlyöjiä varten. Hänestä ei siis, kuten toisesta edelläkuvatusta laivakappalaisesta Drakesta, tullut merirosvo, vaan jylhä vanhatestamentillinen pikku profeetta. Kauvan ei ankaran nuoren kirkkoherran ollut kuitenkaan suotu ahkeroida omaa ja lähimmäistensä parannusta, sillä hän kuoli 1778 ainoastaan 32-vuotiaana.

Finland'in lähtö Göteporista.

"Kultaisena makkara-aikana (joulun edellä) 1769", alottaa Jaakko Wallenberg kuvauksensa, "sain käskyn saapua ruotsalaisen Itä-Intian komppanian Finland-laivaan, joka oli valmiina purjehtimaan kapteeni h:ra K.G. Ellebergin johdolla." Alus, jota hän oikean merikarhun rattoisalla lemmekkäisyydellä nimittää "kunnian-eukoksi", oli iso kolmimastoinen frekatti, kantoi 400 lästiä (n. 1,000 tonnia) ja oli kahdesti ennen tehnyt saman pitkän matkan. Kapteeni Elleberg oli vanhanaikainen, yksivakainen mies, vanha Itä-Intian merikarhu; ja omituisen sattuman — tahi ehkä runollisen tartunnan — kautta julkaisi hänkin kertomuksen samalta matkalta, mutta perin kuivan, lokikirjaa muistuttavan todellisuuskuvauksen. Paitsi kapteenia ja kappalaista oli laivassa kokonaista 5 perämiestä, sihteeri, 3 "lääkäriä" eli välskäriä ja 150-henkinen miehistö, mutta ylimpänä vallanpitäjänä oli laivan "superkargi" eli komppanian asiamies apulaisineen. Kuten näkyy, oli alus mahdollisten merirosvojen varalta vankasti miehitetty, eikä tietysti lukuisia kansi- ja kylkitykkejäkään puuttunut lähdettäessä niin vaaranalaiselle matkalle.

Myrskyssä Pohjanmerellä.

Toisena joulupäivänä 1769 lähti Finland komppanian satamasta "Klippanista" — Itä-Intian laivat lähtivät mieluimmin matkalle syys- tai alkutalvesta voidakseen käyttää hyväkseen suotuisia passaatituulia Atlantilla ja Tyynellä merellä — ja suunta käännettiin Skotlannin pohjoisnientä kohti. Mutta kun laiva oli vuoden viimeisenä päivänä ennättänyt jo Shetlanninsaarten läheisyyteen, puhkesi Pohjanmerellä niin hirmuinen herranilma, että oli pakko kääntyä takaisin etsimään turvaa Norjan rannikolta, jonne saavuttiin vasta "46-päiväisen rähjäyksen jälkeen, jona aikana emme päässeet matkalla pitemmälle kuin muuten olisimme mukavasti ennättäneet 18 tunnissa". Niin riippuvaisia oltiin sääsuhteista purjelaivojen valtakautena! Silloin, kuten monesti muulloinkin ollessaan happamessa mielentilassa, pääsi Wallenbergiltä sananlaskuksi muuttunut huudahdus: "Mitäpä pojallani olikaan kaleijalla tekemistä!"

Mainitusta hirmumyrskystä hän antaa seuraavan eloisan ja värikkään kuvauksen: "Kello lyö 10 — pois tieltä, pois tieltä! Ärjyaalto! Kalmankauhea peijakas, likimäärin yhtä korkea kuin Otrillan ja leveä kuin Hisingen (kaksi kalliota Göteporin luona), syöksähti samassa laivaan kokan puolelta, nakkasi mahdottoman ison ankkurin kanteen, murskasi portaat ja porraspuut, laahasi muassaan mereen vara-raa’at, jullin ja purren, vaikka ne olivat kiinnitetyt kaksinkertaisilla köysillä, raivosi perän puolella, viskaten nurin kaikki mitä tielleen sattui, sammutti kompassi-lyhdyt ja huuhteli kokonaisen liuman matruuseja, jotka olivat pakkautuneet yhteen kajuutan turviin, aina peräkaiteelle asti. Valpas, harmaahapsinen kapteenimme uiskenteli itse edestakaisin kannella, ja ilman siunattua köydenpätkää, jonka hyvä lykky satutti hänen käsiinsä, olisi Finlandistamme ja rouva Ellebergistä tullut murheellisia leskiä. Toinen ja neljäs perämies, tohtori ynnä useita muita istuivat ruokapöydässä, mutta tekivät kuperkeikan sen ylitse tuulen alle, missä hekin uiskentelivat penkkien ja matruusien seassa useita minuutteja edestakaisin, luullen jo joutuneensa merenpohjaan."

Matkan jatko ja päätös.

Lähes kuukauden päivät korjailtua laivan kärsimiä vaurioita päästiin päivänpaisteessa ja iloisessa koillistuulessa jatkamaan matkaa, joka tästä alkaen sujui suotuisasti, kunnes toukokuun viimeisenä päivänä voitiin heittää ankkuri Hyväntoivonniemen kohdalla niiden alastomain vuoriselänteiden juurella, joita vetelät portugalilaiset nimittävät "Pirun taivaaseenastumis-portaiksi". Siellä sai alus Kapin oikullisten tuulien takia maata taas lähes kuukauden, jolla aikaa Wallenberg kapteenin kera kävi ahkerasti tervehtimässä seudun säveitä, kalanverisiä ja pitkäpiimäisiä asukkaita, hollantilais-syntyisiä buureja, joiden hitautta ja naurettavaa siisteyttä hän kuvailee mainion hupaisesti. "Lattialle siellä ei vain saa sylkäistä, mutta pöydät ovat täynnänsä sylkyastioita, joihin herrat ja hienottaret sylkeä moksauttelevat". Kesäkuun loppupuolella hinasi Finland jälleen purjeensa ylös ja joutui syyskuun alussa, 8 1/2 kuukauden matkanteon jälkeen, Kantonin satamaan. Viisitoista viikkoa viivyttiin Kiinassa tehden kauppoja mandariinien kanssa, ja vasta joulukuun lopulla lähdettiin palausmatkalle "luihun filosofin Konfutsiuksen maasta". Heinäkuun alussa nähtiin sitten jälleen kesäsydämmen sädehtivässä iltaruskossa Ruotsin karut, rakkaat rantakalliot.

Wallenbergin virkatehtävät ja elämä laivalla.

Finlandin miehistöllä ei liene suinkaan ollut ikävät päivät rattoisan ja elämänhaluisen pastorinsa parissa. Hänen tehtävänään oli pitää jumalanpalvelus kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja sunnuntaisin puolenpäivän aikaan; mutta minkälaisen hartaudentunteen hän lieneekin herättänyt kuulijoissaan, niin huuhtoutui se arvatenkin jäljettömiin, kun samoina päivinä kohta saarnan jälkeen miehistölle tarjottiin säännölliset viikkoannokset punssia (arrakkitotia) raudoitetusta saavista, "niin isosta, että siihen olisi voinut hukuttaa rakuunan". Ja heti kun laiva-kello helinällään ilmotti myrskyn lähestyvän, soitti paloviinakello kaikkia ottamaan ylimääräisen sydämenvirkistäjän. Höyryävän arrakin ja sitruunamehun kohottama tunnelma leijaileekin sangen monen Kaleija-kirjan kuvauksen yllä.

Muuten oltiin niin pitkällä ja yksitoikkoisella matkalla suorastaan pakotettuja etsimään hupia seuranpidosta ja — totipöydän äärestä. Pimeän tultua ei hyteissä saanut tulenvaaran takia polttaa valkeaa, ja isossa kajuutassakin sammutettiin lamput klo 10 illalla. Vaihetusta tuottivat välistä rajuilmat ja odotetut vaarat. Merirosvojen kanssa ei toki jouduttu kertaakaan tekemisiin, vaikka Kaarle Xll:ta tulisesti ihailevalla nuorella papilla ei olisi ollut mitään pientä otteluakaan vastaan. Pitkänäperjantaina 1770 ilmestyi kyllä epäiltävä purje taivaanrannalle; silloin "virsikirja laskettiin syrjään ja latauskeppi otettiin sijaan"; mutta ensi laukauksella veti vieras alus mastoon Englannin lipun, eikä siinä huomattu olevan "muuta sen vaarallisempaa kuin laivanlastillinen epäilyttäviä miss’ejä".

Mutta myöskin kärsimykset, taudit ja kuolema antoivat vakavata vaihtelua matkalla. Sen voi ymmärtää jo yksistään siitäkin seikasta, että pitkillä purjehdus-väleillä juomavesi tavallisesti pilautui ja "tuli täyteen pieniä kärpäsiä ja siiroja". Silloin, etelän polttavan auringon alla, tulivat kerpukki ja mätäkuume vieraaksi skanssiin ja kajuuttaan. Wallenberg, joka ei muutoin mielellään muistele matkan ikävyyksiä, kertoo tästä lyhytkantaan: "Muistanpa päivän, jolloin kolme ruumista työnnettiin mereen". "Työnnettiin mereen" — sangen kärsimätön ja nuorekkaan kevytmielinen maininta papin suusta, joka juuri oli lausunut viimeisen siunauksen riippumattoihin käärittyjen ja jalkapainolla varustettujen vainajien yli.

Luonnonhavaintoja

hän sen sijaan teki ahkerasti, ja niihinpä oli yllinkyllin aikaa. Hän ihailee Madeiran, "paratiisisaaren" ikuista kevättä, joka lähetti lauhkean tervehdyksen saarta kaukaa kaartavan laivan kannelle; tahi juovuttavaa tuoksua Javan metsistä, missä Intian-jasmiinit kukkivat palmujen juurella ja iäti leuto ilma täyttyi ihanilla lemuilla, "joilta ei tahtonut malttaa mennä yöksikään hyttiinsä". Merenvaahdossa leikitteli valkoisia delfiinejä ja pyöriäisiä, tahikka ilmestyi aaltoja halkoen näkyviin satumaisen suuri vettä ruiskuttava valas. Ilman asukkaista lupasivat pitkämatkaisille purjehtijoille rauhallista ankkuripaikkaa riemulla tervehdityt, mustan- ja valkeankirjavan silkin tavoin välkkyvät Kapkyyhkyset; kun taas iltahämärässä ulappaa siivillään viistävä myrskylintu herätti taikauskoisissa merenkulkijoissa puistattavaa kammoa, sen kun uskottiin tietävän jotain pahaa.

Jokainen lukenut mies oli "valistuksen aikana" harras luonnontutkija, pappismiehet latinansa ohella varsinkin. "Naturalia"-kokoelmia harrasti jokainen ajanhengen tasolla pysyvä henkilö, kokoillen niihin koti- ja ulkomaan harvinaisuuksia. Sellaisia kokosi Wallenbergkin kirjansa pariin lukuun, mutta ne ovat vallan erikoista laatua. Havaitsemansa merkilliset eläimet muuttuvat hänelle merkkikuviksi "ihmisten lapsista", ja niiden kuvailussa hän osottaa sangen sattuvaa ja hienoa luonnehtimistaitoa. Hän alkaa lentokalalla, "joka pääsi livahtamaan Luojan käsistä puolivalmiina ja saa sentakia elää iäti epävakaisena. Lentokalan siveellisenä luonteenomaisuutena on leuhkana huolettomuus ja vekkuli vallattomuus. Se leikkii ilmassa ja vedessä, mutta kuolee kuivalla maalla". Silloin hän kai ajatteli omaa "siveellistä luonteenomaisuuttaan", joka myöskin oli "huolettoman leuhkana ja vekkulin vallaton". Toiseen merkilliseen otukseen, joka "arvattavasti on lintumaailmassa kaikkein typerin ja täynnä mustia syöpäläisiä", hän vertaa terävästi Ruotsin "vapauden ajan" lukemattomia valtioviisaita "kannunvalajia" pikkuporvariston piireissä. Se on lentokalan äkäisin vihollinen, ja sen vuoksi Wallenberg kohtelee sitä vanhalla kaunalla. "Se muistuttaa paraiten mestari Esinahkaa kotona, joka juoksee pois lestinsä tai syylinsä äärestä valtiollisiin juopottelukokouksiin". Ja aikansa ahmateille ja nautiskelijoille hän löytää verrattoman kaiman "merisudessa", hurjan ahnaassa haikalassa, "joka näyttää olevan pelkkää nielua, vatsaa ja siitoselimiä ja joka pureutuu kiini valaanpyytäjän koukkuun, vaikka veri virtaa sen leuvoista, kunnes kuolee siihen".

Kirja ilmestyi vasta pari vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen, ja jo silloin pudistelivat äreät vanhat herrat peruukkejaan viistoon lukiessaan sen "vekkulin vallattomuuksia"; mutta Ruotsin suuren yleisön ja varsinkin pirteän nuorison mielikirjaksi tuli se heti ja on sellaisena pysynyt kohta puolentoista vuosisataa.