XII LUKU

Merten valtiaat.

Kilpailu panssari- ja tykkiseppien välillä: Panssarin kehittyminen; Panssaripeite; Panssaritornit; Asestus. — Torpeedot. — Mastot. — Sukelluslaivat.— Vesitasot. — Sotalaivaston taistelulajit.— "Dreadnought'in" rakenne: Puolustus; Hyökkäys; Ylhäällä ilmassa; Kannen alla.

Uudenaikaisen panssaroidun sotalaivan tulikasteesta saakka, josta edellisessä luvussa on puhuttu, alkoi herkeämätön kilpailu panssarinvalmistajain ja tykinvalajain välillä. Edelliset pyrkivät tekemään laivojen rautavyön niin vahvaksi, ettei minkään tykin luoti kykenisi puhkaisemaan sitä; jälkimmäisten pyrintö kävi tietysti vastakkaiseen suuntaan. Ja kun toisten saavuttama menestys aina kannusti toisia aikaansaamaan vielä parempia ja masentavampia tuloksia, niin arvaa että kilpailun täytyi muodostua päättymättömäksi. Rajan pani vasta laivan kyky kannattaa raskasta rautaturkkiaan ja jykevää tykistöään sekä vaara sen purjehdus- ja liikuttamiskyvyn heikkenemisestä, mikä ei tietysti myöskään saanut tulla kysymykseen.

Panssarin kehittyminen.

Ensimmäiset panssarit olivat, kuten edellä kerrottu, rautatienkiskoja ja takorautaisia vanteita, jotka naulattiin kiinni puiseen laivanrunkoon. Kun sitten puualusten asemasta ruvettiin rakentamaan rauta- ja teräslaivoja, kiinnitettiin sisemmän ohuen kylkilevyn päälle puukerros, johon vuorostaan naulattiin valurautalevyjä. Mutta kun nämä osottautuivat kestämättömiksi senaikaisten järeiden rihlatykkien ammuksille, ruvettiin yhdistämään panssarilevyjä kahdesta erilaisesta rautakerroksesta: ulompi kovasta raudasta ja sittemmin teräksestä, sisempi pehmeästä raudasta. Jos teräskerros osittain murskautuikin ammunnasta, esti sitkeä sisäkerros kuitenkin panssarivyötä rakoilemasta. Myöhemmin huomattiin, että puhdas teräs oli yhtä hyvää panssariksi kuin tuollaiset yhdistelmälevyt; ja viimein keksittiin keino sekoittaa valuteräkseen joku määrä nikkeliä, joten, saatua "nikkeli-terästä" oli opittu erilaisilla menettelyillä sitkistämään ja karkaisemaan.

Panssaripeite.

Alkuaan varustettiin ainoastaan sotalaivan kyljet vesirajaa myöten panssaripeitteellä. Mutta kun ylhäältä putoilevat pommit läpäisivät helposti ohuen kansilevyn ja hävittämällä laivan arimman ja tärkeimmän osan, koneiston, tekivät sen liikekyvyttömäksi, ruvettiin 1870-luvun puolivälissä alukset varustamaan myöskin vaakasuoralla panssarisuojuksella, n.s. panssarikannella. Koska kuitenkin ylen raskas panssarikuormitus uhkasi upottaa laivan, täytyi rajoittua kattamaan ainoastaan sen vedenpäällinen keskiosa, jossa sijaitsevat höyrykattilat ja -koneet, ampumatarvevarastot y.m., kaikkein vahvimmalla panssaripeitteellä. Keulaan ja perään mennessä ohenee panssari, ja veden alla ei taas lujinkaan kantavuuden sallima panssari kykenisi estämään torpeedon tai miinan tuottamaa tuhoa; mutta sitä koetetaan mikäli mahdollista rajoittaa kaksoispohjalla ja vedenpitävillä laipioilla. Näiden pitää taata laivalle sellainen kantavuus, että se pysyy uimasillaan, vaikka keula- ja peräpuolet olisivat rikkiammutut ja panssari-kansi olisi veden alla.

Panssaritornit.

Jo ensimmäiset sodassa koetellut panssarialukset Merrimac ja Monitor edustivat niitä kahta suuntaa, joiden välillä uudenaikaisten sotalaivojen rakennus on heilunut. Edellinen muoto oli suoranaista perintöä vanhemmista puisista sotalaivoista, joissa tykit olivat sijoitetut pitkin kylkiä suojattuihin lokeroihin eli "kasematteihin" (nimitys lainattu maalinnoitusten ampumasuojuksista). Monitorissa jälleen tykit sijaitsivat erittäin vahvassa, akselinsa ympäri pyörivässä panssaritornissa. Niiden luku täytyi rajoittaa kahteen, mutta menestystä yhteisammunnan tehoisuudessa korvasi tykkien erinomainen järeys.

Tämä muoto on sitten vähitellen työntänyt tieltään kasemattilaivat (hyvän käsityksen saa näistä XVII luvussa kuvatuista venäläisistä sotalaivoista). Ranskassa ja Italiassa kokeiltiin asettamalla tykit kiinteän tornin yläreunalle syvennyksiin, niinkuin linnoituksissa etuvarustuksen harjalle ("barbette"-torni); ylöspäin on torni suojattu panssarikuvulla. Lopuksi yhdistettiin kiinteä ja kiertävä muoto siten, että torni rakennettiin kahdesta osasta; alempi on kiintonainen ja suojelee tykinalusten (lavetin) alaosaa ynnä liikuttamiskoneistoa, ylempi osa kiertää höyry- tahi vesi-painevoimalla yht'aikaisesti sen sisältämien tykkien kera. Tornit sijaitsevat keulassa ja perässä, kaikkein uusimmissa taistelulaivoissa ("yli-Dreadnought'eissa") kahdessa kerroksessa päällekkäin; joskus myöskin molemmilla sivuilla siten asetettuina, etteivät ole ammuttaessa toistensa tiellä. Uudempina aikoina on ruvettu jälleen yhdistämään torni- ja kasemattijärjestelmää, jonka kautta ampuminen saa suuremman yhtenäisyyden ja tehokkuuden ("kokokyljen" laukaukset).

Asestus.

Niinkuin koko sodankäynnissä vastapuolen tuhoaminen on pääasia ja itsepuolustus jää toiseen sijaan, ovat kaikkein jykevimmätkin panssarihirviöt itse teossa vain mahtavien tulikitojen kuljetus- ja suojelusaseita. Sellaista panssaripeitettä ei ole vielä kyetty luomaan, joka kestäisi hyvästi osuneen uudenaikaisen jättiläispommin räjähdystä, puhumattakaan vedenalaisen torpeedon ja miinan tuottamasta hiipivästä hävityksestä.

Yhtärinnan panssarin kehittämisen kanssa edistyi tykinvahnistuskin 19. vuosisadan puolivälistä alkaen. Tykinputkeen sovitettiin kiväärinpiippujen rihlaus, jonka kautta luoti tuli akselinsa ympäri pyörivään liikkeeseen ja kantoi varmemmasti. Jokseenkin samoihin aikoihin ruvettiin tykit tekemään takaa ladattaviksi. Tärkein muutos kuitenkin oli, että entisten pronssi- ja rautaputkien asemasta opittiin Kruppin menetelmää seuraten valmistamaan tykkejä valuteräksestä. Jättimäinen nikkeliteräsmöhkäle taotaan vesipaineen liikuttamilla 10,000 tonnin voimaisilla puristimilla pyöreäksi mahtavaksi kangeksi, viedään sitten sorviin saamaan putkireijän ja sileän pinnan ja päällystetään viimein "mantteleilla", joiden luku ja vahvuus kasvaa peräänpäin mennessä.

Sen jälkeen kuin savuton ruuti keksittiin, on tykkien koko ja teho kasvanut suunnattomasti — vaikkei sentään rajattomiin saakka, sillä ponnahduksen taapäin sysäävä voima ei saa olla niin suuri, että se aiheuttaa laivalle itselleen vahinkoa (siksipä kaikkein suurimmat tykit ovatkin kiinteälle alustalle asetettuja rannikonpuolustusaseita). Nykyisen suursodan aattona olivat silloin rakennetut "Dreadnought"-malliset taistelulaivat varustetut 35 sm (aukon läpimittaa silmälläpitäen) tornitykeillä, joiden ammukset, "kapsäkit", voivat tuottaa tuhoa yli 3 peninkulman päähän. Mutta niitäkin mahtavampia hävitysaseita on luotu vielä uutukaisemmille "yli-Dreadnought'eille", joiden asestukseen kuuluu 37,5 sm tykkejä ja mahdollisesti vieläkin kookkaampia, joita on laivassa kerrallaan paljon useampia kuin edellisissä oli vähäväkisimpiä.

Torpeedot.

Aivan käänteentekevän merkityksen sai merisodassa torpeedon keksiminen. Se on hoikan sukkulan muotoinen, moniaan metrin pituinen hävitysase, joka on täytetty etuosassaan 300 kilolla pumpuliruutia ja kärjessään varustettu sytytysvehkeellä sekä saatuaan alkuvauhdin torpeedotykistä kulkee peräosassa olevan puristetun ilmankoneiston ja potkurin avulla suurella nopeudella hävitettävää sotalaivaa kohti. Ne iskevät uhriinsa vesirajan alla olevaan panssaroimattomaan tai heikkopanssariseen osaan ja tuhoavat sen ehdottomasti. Torpeedoja ammutaan erityisesti pienistä, mutta tavattoman nopeakulkuisista aluksista, torpeedoveneistä; mutta torpeedotykkejä käytetään myöskin isommissa sotalaivoissa, risteilijöissä ja taistelulaivoissakin sekä miltei yksinomaisena aseena viime aikojen uusimmissa hävitysaseissa, sukellusaluksissa. Ne sijaitsevat sekä kannella, jolloin niitä voi ohjata mihin suuntaan tahansa, että vesirajan alla keulassa ja perässä olevissa aukoissa.

Torpeedon hävittävää tehoa on ison sotalaivan hyvin vaikea välttää. Päivän aikaan voi niitä ampuvan aluksen huomata jo etäältä ja tuhota sen pikatykin laukauksilla; mutta pimeässä, kun vaaniva vihollinen lähestyy peitetyin valoin ja kipinänsammuttajin, käy se miltei mahdottomaksi — puhumattakaan sukelluslaivan aina yhtä salaperäisestä ilmestymisestä. Taistelulaivoja ja isoja risteilijöitä koetetaan varjella torpeedoverkoilla, kannattimista pitkin sivuja riippuvilla tiheäsilmäisillä teräslankaverkoilla; mutta nekin puhkaisee torpeedon kärkeen keksitty erityinen saksilaite, eikä niitä voi vauhdin hidastuttamisen takia pitää ylhäällä muuten kuin lepoasennossa tahi verkalleen kuljettaessa.

Jo venäläis-japanilainen sota, jossa pääasiallinen hävitystyö suoritettiin miinojen ja torpeedojen avulla (ks. XVII lukua), antoi merivalloille perin vakavaa miettimisen aihetta. Kannattiko lainkaan enää rakentaa ja ylläpitää pian vanhentuvia, kymmeniä miljoonia maksavia panssarilaivoja, kun sellaisen voi tuollainen pikkunen, suhteellisesti huokeahintainen hävityskone tuhota aivan kädenkäänteessä. Ja yhä musertavampia lisätodistuksia on antanut äskeinen suursota, jossa varsinkin Saksa on torpeedoja ampuvasta sukelluslaivastostaan luonut miltei vastustamattoman aseen. Toiselta puolen on painavilla syillä huomautettu, että isot taistelulaivastot ovat sittekin tarpeen pienempien sota-alusten sekä merenkulun ja kaupan suojaksi. Jolleivät torpeedoveneet ja sukellusalukset avoimella merellä pääsisi isojen laivojen turviin, olisivat ne vuorostaan aivan avuttomia.

Mastot.

Kun purjeet 1890-luvun lopulla sotalaivoissa joutuivat kokonaan pois käytännöstä, tuli mastoille uusia toimia. Niihin sijoitettiin väkevävoimaisia valonheittäjäkoneita, joilla pimeän aikaan tähystetään ympäristössä vaanivien vihollislaivain liikkeitä; nopeaan ampuvia konetykkejä, joilla tuhoa uhkaavat torpeedo- ja sukellusalukset upotetaan; tähystystorneja ennen käytetyn tynnyrin sijasta sekä nimenomaan tulentarkistusasema, josta erityisen nerokkaan laitteen, n.s. välimatkanlöytäjän avulla määritellään ammuttavan esineen etäisyys ja tarkistetaan ammunnan sattuvaisuus. Sellaisen "silmän" tultua rikkiammutuksi suuri sotalaiva käy pitemmillä ampumamatkoilla jokseenkin avuttomaksi vihollista vastaan. Sen lisäksi kannattavat mastonhuiput vaakasuorasti ja vinosti kulkevia metallilankoja, jotka vastaanottavat kipinäsähkötyskoneen eetterin halki lähettämiä sanomia. Ilman tällaisia laitteita ei nykyään ole enää juuri mikään merilaiva.

Mastot ovat sotalaivoissa vahvasta teräksestä ja ontot, sillä niiden sisäpuolitse tapahtuu ylösnousu ja ampumavarojen kuljetus ylös märssytorniin. Amerikan Yhdysvaltain isoissa taistelulaivoissa on otettu käytäntöön omituiset häkkimäiset, pientä Eiffel-tornia muistuttavat mastot, joille vihollisammuksen ei arvella kykenevän tekevän niin musertavaa tuhoa kuin tavalliselle yhdestä kappaleesta valetulle teräsmastolle.

Sukelluslaivat.

Näistä uudenaikaisista meritursaista on jo edellä ollut puhetta.

Ajatus vedenalaisesta hävitysaseesta on elänyt ihmisaivoissa jo ikivanhoista ajoista asti; Aleksanteri Suuren kerrotaan sellaisia käyttäneen, keskiajalla niillä ammuttiin vedessäkin palavaa "kreikkalaista tulta", ja ensimmäisen höyrylaivan rakentajan Fultonin nerokas pää oli sommitellut käsivoimin pyöritettävällä rattaalla käytettävän Nautilus'en, jolla hän kokeili jommoisellakin menestyksellä ja jota hän turhaan tarjoskeli Napoleonille.

Viime vuosikymmeninä on rinnakkain keksitty useampia malleja, joista amerikalaisen Hollandin suunnittelema on ollut perustana enimmille nykyisille sukelluslaivoille. Ne ovat verrattain pienikokoisia, muutaman kymmenen tai sadan tonnin kantoisia, sukkulan tai sikaarin muotoisia aluksia ohuesta teräksestä. Keulassa ja perässä on säiliöitä, jotka voidaan täyttää vedellä aukaisemalla pohjaläpät ja siten vajottaa alus pinnan alle aina satakunta metriä syvälle. Syvyyteen menoa ja pintaan nousua ohjataan tasapainoperäsimillä, jotka sijaitsevat potkurin ja pituussuuntaperäsimen ohella aluksen perässä. Pitkin sen kylkiä ovat puristetunilman-säiliöt, joita paitsi syvyydessä ei voisi hengittää ja joiden avulla laiva myöskin kevyemmän vaurion satuttua voidaan kohottaa jälleen pintaan.

Laivan sisus on täynnä koneita, niin että miehistö parahiksi pääsee liikkumaan. Vedenpinnalla kuljettaessa käyttää alusta kaasumoottorit ja veden sisällä sähkömoottorit; edellisessä tapauksessa nopeus saattaa nousta 20 solmuväliin ja jälkimmäisessä 12 solmuväliin. Keskustassa sijaitsee myöskin jättihyrrä eli gyroskopi, joka pitää alusta tasapainossa.

Kannella ei näe muuta kuin panssariteräksisen tähystystornin, pienen, suppilon tapaisen laskuaukon sisään- ja uloskulkua varten sekä pari hoikkaa putkea. Toinen on venttiilitorvi ilmanpuhdistamista varten, toinen aluksen "silmä" eli periskopi, jonka kärjessä olevat parabolin tai prisman muotoiset linssit luovat vedenpinnasta kuvan alhaalle olevalle tähystyspöydälle. Se onkin sukelluslaivan arin kohta, jonka rikkiammuttua alus saa pinnan alla ollessaan tulla toimeen pelkän kompassin avulla. Jos alus tulee tykkänään hävitetyksi, on sen miehistölle keksitty pelastuskeinoksi sukeltajankypärin tapainen päähine, joka siihen liittyvän vedenpitävän kumivaipan avulla nostaa miehen veden pintaan.

Asestuksena on 4-8 kpl. Whitehead-torpeedoja ynnä niiden ampumaputki, joka lähettää noita surmansukkuloita 35 solmuvälin nopeudella aina 1-2 km. päähän. Tornissa voi myöskin olla konetykki, jopa 20 sm. pikatykkikin, joka veden alle mennessä lasketaan kannen alle. Torpeedo ja sukelluslaiva ovatkin hyvin samannäköisiä.

Äskeisen suursodan aikana kehittivät varsinkin saksalaiset suunnattomasti sukelluslaivastoaan Englannin rannikoiden saartamiseksi ja sen panssarijättiläisten hävittämiseksi. Kun heidän omasta merentakaisesta laivaliikkeestään oli tullut tyyten loppu, rakensivat he suuria, aina 2,000 tonnin kantoisia vedenalla kulkevia kauppalaivojakin, joista ainakin yhden onnistui kulkea Atlantin poikki edestakaisin.

Vesitasot.

Myöskin ilmasodan taisteluaseet ovat viime suursodassa tulleet hyökkäysvälineiksi meritaisteluissa. Esim. Pohjanmeren taistelussa (ks. XVII lukua), joka oli suurin ja tuhoisin sen aikana käydyistä, ottivat nimenomaan saksalaisten taholta ilmalaivat, lentokoneet ja vesitasot osaa lopputaisteluun, viskellen pommeja vihollislaivoihin. Ilmapuolustusta varten ovat sotalaivat nykyään varustetut pystyyn ja ympärinsä sivuille käännettävillä pikatykeillä; ja myöskin sangen monet, yksinpä uudet isot sukelluslaivatkin, kiskoilla ja telineillä, joilta vesitasot voivat pyrähtää lentoon. Tällainen alus kiitää pienen kanootin tapaisilla jalustoilla vedessä miltei yhtä nopeasti kuin ilmassakin.

Sotalaivaston taistelulajit.

Merivaltojen sotalaivastot sisältävät mikä enemmän mikä vähemmän täydellisesti eri taistelulajeja eli laivaryhmiä, jotka kokonsa, asestuksensa ja nopeutensa perusteella jakautuvat seuraavasti:

Taistelulaivat, jotka vastaavat entisten aikojen linjalaivoja. Niiden rakenteessa on pyrkimyksenä yhdistää panssarin suurin mahdollinen vahvuus ja kaikkein järein asestus. Ne edustavat sotalaivastossa vahvanyrkkistä voimaa, joka iskee vastustajaa kauvimpaa, useimmin ja tuntuvammin. Nykyistä maailmansotaa varten ja vieläpä sen kestäessäkin ovat kilpailevat vallat luoneet aivan uuden tyypin, "Dreadnought'it" (saanut nimensä ensimmäisestä senmallisesta englantilaisesta aluksesta, joka valmistui v. 1906; nimi merkitsee = Älä pelkää mitään!), josta sitten on kehitetty vielä kummempia hirviöitä, "yli-Dreadnought'eja". Sellainen laiva sisältää entisten neljän 30 sm tornitykin asemasta kokonaista 10-12 35, jopa 37 1/2 sm tykkiä, jotka voi kääntää molemmille sivuille antamaan viholliselle musertavia "kokokyljen" laukauksia. Pienempiä tykkejä niissä ei juuri käytetäkään. Sen sijaan että taistelulaivat aikaisemmin olivat suhteellisesti hidaskulkuisia, on näihin uusimpiin aluksiin sovellettu risteilijäin nopea vauhti vaihtamalla mäntähöyrykoneet höyryturbiineihin ja kivihiili raakaöljyyn eli naftaan. Tämän kautta saadaan nopeus 25 solmuväliksi. Tällainen alus tykkineen kaikkineen maksaa yli 50 milj. markkaa.

Risteilijöillä on päävaatimuksena nopeus. Aluksi niiltä sen saavuttamiseksi hylättiin panssarivyö kokonaan ja asestus oli hyvin kevyt; kivihiilelle oli saatava tilaa ja laivalle varattava kantavuutta niin paljon kuin suinkin; ja ainoana suojana oli 5 sm vahvuinen panssarikansi (siitä nimitys "panssarikansiristeilijä"). Nykyään ei sellaisia enää juuri rakenneta, ja vanhemmat luetaan risteilijäin kolmanteen luokkaan. 1890-luvun alusta ruvettiin sitten rakentamaan panssaroituja risteilijöitä, jotka ovat samalla säilyttäneet nopeakulkuisuutensa; ja aivan useimmat "Dreadnought"-risteilijät ovat itse asiassa nopeakulkuisia taistelulaivoja, sillä entisen kevyen asestuksen sijasta ne kantavat 35 sm tykkejä. Ne kulkevat 28 solmuvälin nopeudella (52 km tunnissa) ja kuluttavat sellaisella vauhdilla 500 tonnia hiiliä ja 120 tonnia öljyä päivässä. Moinen kilpajuoksija maksaa sekin täydessä kunnossa 47 ja puoli milj. markkaa. — Toisen ja kolmannen luokan risteilijät ovat varustetut panssarikannella, mutta eivät panssarivyöllä, samoin vahvalla suojalla koneita ja tykkejä varten sekä ohjaustorneilla. Yhdessä jykevät taistelulaivat ja risteilijät muodostavat ison taistelulaivaston.

Jos uusimmanmallisen panssarilaivan "taisteluarvo" lasketaan 100 prosentiksi, on panssariristeilijän vastaava arvo n. 70 %. Vielä paljon pienempi taisteluarvo on pienemmällä taistelulaivastolla, jonka muodostavat n.s. scoutit, torpeedonhävittäjät ja torpeedo-alukset sekä sukelluslaivat. Kolme ensimmäistä aselajia ovat nopeakulkuisimmat kaikista aluksista, sillä ne voivat tehdä aina 38 solmuväliä tunnissa (70 km; siis meikäläisen pikajunan vauhti). Niiden tehtävänä merisodassa on etsiä ja hätyyttää vihollislaivastoa, kierrellä häiriten sen ympärillä taistelun aikana, ajaa pakenevia aluksia takaa ja koettaa upottaa niitä torpeedoillaan. Siis samanlainen toimi kuin ratsuväellä on maasodassa.

Rannikkopuolustusta varten käytetään taistelulaivastosta hyljättyjä vanhentuneita panssarilaivoja ja risteilijöitä, tornilaivoja, tykkiveneitä, "uivia pattereja" j.n.e.

Apulaivaston muodostavat sodan sattuessa suuret pikahöyrylaivat, joiden omistajayhtiöt sentakia nauttivat rauhan aikana hallitustensa kannatusta. Ne varustetaan tällöin kevyillä pikatykeillä ja toimivat apuristeilijöinä (vieressä kuvatun Mauretania’n sisarlaivan Lusitania'n upotti sen johdosta saksalainen sukelluslaiva Irlannin merellä), sotaväen kuljetuslaivoina, sairaala-aluksina j.n.e.

"DREADNOUGHT'IN" RAKENNE.

Puolustus.

Uudenaikainen sotalaiva on oikea tekniikan ihmetyö. Ollen joka tuumaltaan parhaasta teräksestä rakennettu peittää sen rungon keulasta perään, pääkannesta vesirajan alapuolelle karkaistusta nikkeliteräksestä valettu panssarivyö, joka keskilaivalla on 27,5 sm vahva ja ohenee keulaan mennessä 15 sm ja perään mennessä 10 sm vahvuiseksi, painaa n. 5,000 tonnia ja maksaa 3,000 mk. tonni. Tässä Kruppin menetelmän mukaan karkaistussa panssarissa on saavutettu maksimi lujuuden ja sitkeyden sekä minimi ohuuden ja hienouden suhteen teräksenvalmistuksessa. 15 sm vahvuinen levy voittaa lujuudessa sen lähes puoli metriä paksun takorautapanssarin, jolla sotalaivat puoli vuosisataa sitten varustettiin.

Panssarivyön lisäksi tulee panssarikansi, joka uudenaikaisessa taistelulaivassa ja risteilijässä peittää aluksen koko pituuden ja leveyden, jakaen sen itse asiassa aivan vesirajan yläpuolella kahteen päällekkäin olevaan osaan ja suojellen sen elimellisiä osia ylhäältä putoavien pommien hävitykseltä. Joissakin kaikkein isoimmissa laivoissa on näitä kansia kaksikin päällekkäin. Vahvuus vaihtelee niin, että se kevyissä risteilijöissä on 2,5 sm. ja taistelulaivoissa 15 sm. Lisäksi ovat kylkien suojana hiilisäiliöt, jotka ovat sovitetut niin, että ne täytettyinä vahvistavat melkoisesti panssarivyön tukevuutta. Pohja jälleen on kaksinkertainen, niin että torpeedon murskattua ulkopuolisen pohjalevyn voi sisäpuolinen säilyä ehjänä ja estää veden tunkeutumista laivan sisustaan.

Hyökkäys.

Kannelle noustua kiintyy huomio luonnollisesti laivan "hyökkäävään voimaan", kymmeneen panssaritorneistaan jylhästi tuijottavaan teräshirviöön. Ei mikään entinen laiva ole kantanut niin monta yhtä suurta tykkiä kannellaan; siitäpä onkin "Dreadnought'eilla" toinenkin nimitys: "Pelkkien isojen tykkien alus". Niiden 37,5 tai 35 sm läpimittaiset rihlakidat syöksevät n. 350 kg painoisia pommeja lähes 1,000 m nopeudella sekunnissa ja niin hirvittävällä voimalla, että ne voivat enemmän kuin kolmen kilometrin päässä puhkaista 1 metrin vahvuisen takorautakappaleen.

Panssaritorniin ei kannelta vie yhtään ovea, vaan on ensin laskeuduttava kannen alle ja sitten ryömittävä jälleen ylös tuohon terästupaan, jonka seinät ovat rakennetut 27,5 sm vahvuisesta karaistusta valuteräksestä. Päätä ihan pyörryttää, kun himmeässä valaistuksessa katselee epälukuisia vipusimia, kampeja, rattaita, torvia ja suppiloita, joiden avulla jättimäisiä tulikitoja käden painamalla, jopa sormen koskettamalla syötetään ja liikutellaan tornineen päivineen. Käyttövoimana on sähkö ja vesipaine. Pommeja, melkein miehen vahvuisia ja puolikuntaisen pojan pituisia, jotka ovat ladatut savuttomalla ruudilla, pidetään aina varastossa 80 kutakin 10 tykkiä varten. Kupujen päällä ja märssytorneissa on pienempiä 10 sm pikatykkejä, joilla mahtava alus puolustautuu pahimpia vihollisiaan torpeedoaluksia ja sukelluslaivoja vastaan ja jotka lennättävät minuutissa 15 lähes 12 kg painoista ammusta.

Muita puolustusaseita torpeedoja vastaan ovat valtavat valonheittäjät mastoissa ja komentosilloilla, jotka metrin läpimittaisista heijastuspeileistään luovat häikäisevän valopyrstön lähes 2 km päähän, sekä vahvoissa puomeissa pitkin laivansivuja riippuvat teräslankaverkot. Mutta eipä jättiläinen halveksu itsekään moisten kavalien murha-aseiden käyttämistä. Syvällä sen pohjalla vesirajan alapuolella on neljä torpeedoputkea valmiina lähettämään vihollista vastaan noita 15,000 mk maksavia kuolemankaloja.

Ylhäällä ilmassa.

Konehuoneiden ja mahtavien höyryturbiinien kuvauksen jätämme seuraavaan lukuun, jossa on puhetta pikahöyrylaivojen sisäisestä rakenteesta, sillä liikkeellepaneva koneisto on jokseenkin samallainen sekä sodan että rauhan tarkoituksia palvelevissa jättiläisaluksissa. Sen sijaan on syytä luoda silmäys ylös märssyyn, missä suuren sotalaivan aivot toimivat. Siellä, järeän ja onton kolmihaaraisen teräsmaston (joita "yli-Dreadnought’tissa" on vain yksi) jatkokohdassa on pieni, tähystysaukoilla varustettu panssaritorni 30 metriä kannen yläpuolella. Pitkin maston teräsputkia nousee tiheä sikermä hyvin suojattuja sähköjohtolankoja ylös pienoiseen koneeseen, joka paljon tarkemmin kuin ihmissilmä ja suunnattomasti terävämmin kuin ihmisaivot laskee etäisyyden epäilyksenalaiseksi tahi viholliseksi tunnettuun esineeseen. Ja sieltä sitten heikko sähkökuiskaus ilmaisee välimatkan, panee potkurit jyskyttämään, määrää kulun suunnan ja vauhdin, kohottaa satojen kilojen painoiset ammukset tulikitoihin ja lennättää ne tekemään surmantyötään.

Alempana, aivan komentosillan yläpuolella sijaitsevassa tähystystornissa, joka sekin on suojattu vahvalla panssarilla, seisovat laivan kapteeni ja purjehdusta komentavat upseerit koko taistelun ajan pysyen siellä vielä silloinkin, kun laiva rikkiammuttuna uppoaa ja muu miehistö viime hetkessä, saa käskyn: "Pelastukoon ken voi!" Sieltä ei Japanin mainio amiraali Togo hievahtanut juuri milloinkaan kaukaisen Idän merisodan aikana; ja epäilemättä hän sai tätä herkeämätöntä valppauttaan etupäässä kiittää siitä, että sai niin perinpohjin tuhotuksi vihollisen koko merivoiman. Muistammehan kuinka venäläiset upseerit, amiraali Makaroffia ja muita harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, viettivät enimmän aikansa huolettomina ruoka- ja juomapöydän ääressä.

Kannen alla.

Jylhän alastomasta ja pelottavasta ulkonäöstään huolimatta kätkee uiva linnoitus teräksisten muuriensa sisälle iloisen ja vilkkaan ihmisvilinän ynnä verrattain hauskasti sisustettuja asuntoja ja oleskelupaikkoja 7-8 sadalle asukkaalleen. Tuo 170 metriä pitkä, keskikohdaltaan 27 m leveä ja emäpuusta yläkanteen laskettuna yli 13 m korkea sotalaiva on itse asiassa pikkuruinen kaupunki — mutta pelkkien reippaiden, tarmokkaiden ja enimmäkseen paraassa iässään olevien miesten asuma kaupunki, jossa jokaisella asukkaalla on tarkoin määritellyt ja hänestä riippuvat tehtävät. Ylimmäinen isäntä, laivan itsevaltias herra ja keisari on kapteeni, joka yksinäisessä majesteetissaan asuu hauskoissa hyteissä komentosillan alla ja jonka sana on järkähtämätön kohtalo laivalle, sen puolisatamiljoonaiselle raha-arvolle ja tuhatlukua lähentelevälle väestölle. Häntä lähinnä arvossa on komendantti, jonka tehtävät ovat melkein yhtä lukemattomat kuin tähdet taivaalla, alkaen kannen lakaisuttamisesta aina koko laivan miehistön ja ison tykistön ampumaharjotuksiin. Sitten seuraa muu päällystö epälukuisissa arvo- ja virkavuosiasteissa: purjehdusta johtavat upseerit vanhimmasta luutnantista nuorimpaan aliluutnanttiin, tykkiväen ja käsiaseita käyttävän keveän merijalkaväen upseerit. Sotilaspäällystön ja miehistön välillä on edelleen suuri joukko ammattiväkeä, jota hyvällä syyllä on sanottu "laivaston selkärangaksi" — keski-ikäisiä miehiä, jotka kaiken ikänsä ovat kehittyneet ammatissaan ja ylenneet arvossa yksistään kelpo palveluksen eikä virkatutkintojen nojalla, valittuja kykyjä sähkö-, höyry- ja vesipainevoiman alalla. Ja lopuksi seuraa kuutisensataa iloista tykkiniekkaa, meripoikaa ja sotilasta, jotka tottelevat pursimiehen, "puosun", pillin ääntä ja nauttivat neljästi päivässä valkolakkisten kokkien keittämää ja kurissa ja nuhteessa kernaasti kasvatettujen kokkipoikain esiinkantamaa kestitystä. Syvällä alakannen alla vihdoin on laivan sairaala — ei enää sellainen ahdas, tykkien ja kaiken muun rojun täyttämä nurkka, jommoisessa suuri merisankari Nelson heitti henkensä, vaan avara ja puhdas, antiseptisillä aineilla ja lääkkeillä hyvin varustettu suoja, jossa laivanlääkäri apulaisineen ja miespuolisine sairaanhoitajineen pitää komentoa.

Näin hyvin varustettuna voi "Dreadnought", kuuluipa se minkä kansallisuuden laivastoon hyvänsä, käydä kunnialla ansaitsemaan nimensä: "Älä pelkää mitään!"