I.

VOUTI, KUPIAS JA AITTAMIES.[1]

"Uusia ahteita maahan, te vetelykset! Mitä rukoushetkeä te pidätte? Rukoilkaa kuinka paljon hyvänsä, helvettiin joudutte kuitenkin kaikki laiskuutenne tähden!"

Ei hän kuitenkaan ole niin paha, tuo leveäleukainen, tukevakasvuinen musta ukko nokisen oven korvalla pölypilven sisässä. Hän rähisee ja sadattelee aina tapansa mukaan, kun ei tiedä millä tavalla saisi vähänkin eloa noihin pehkuissa liikkuviin, hämäriin tonttuhaamuihin. Hän on suuren vastuunalainen, jos ei hän melua ja huuda, jos ei hän voi pitää hereillä vetelyksiään, jos ei työ tule tehdyksi määrätyllä ajalla. Ja vaikka hän ärjyy ja soimaa ja etsii yhä voimakkaampia haukkumasanoja, väräjää hänen avaran suunsa pielissä salainen hymy, jonka hän pian kätkee laajan leukansa tiheään partaan, joka paksuna nukkana peittää hänen kurkkunsa alaosan ja ulottuu puoliväliin kaulaa. Ei Vidisten Mart, moision riihen lämmittäjä ole niin kova kuin hänen sanoistaan voisi luulla. Kaikki vetelykset sen hyvin tietävät ja he laskeutuisivat huolettomina pehkuille pitkäkseen, jos vain ei voutikin seisoisi siellä keppi kädessä ja jos ei hän, tuo pitkä luiseva, harvapuheinen hongankolistaja alituisesti pahalla tuulella ollen yhä käyttäisi keppiään, jolla on paljon tehokkaampi vaikutus, kuin Riihi-Martin haukkumasanoilla.

"Uusia ahteita maahan! Älkää varastako moision herran öitä, niinkuin varastatte hänen päiviään! Kuka teitä elättää, jos ette te moisiota elätä!"

"Mehän elätämme sitä ja itsemme myös", murahti eräs nuori päivätyöläinen, pyyhkien nokista, pölyistä hikeä otsaltaan.

"Niin tosiaankin, sinussa nyt olisi miestä toisia ja itseäsi elättämään!" virkkaa nyt vouti tohisevalla, nenäänsä puhuvalla äänellä. "Sinä, paras vetelyksien päämies! Mitä siinä pintaasi niin kauvan kynsit! Tahdot varmaankin saada sitä liikkeelle, että se itsestään alkaisi puida! — — — Ja sinä, Triinu, jokos taas kykötät maassa kuin muniva kana! Joko sinun kinttujasi taas kivistää. Odotahan, minä sidon sinut varstan päähän ja annan pehmittää laiskan ruumiisi."

Jopa hän lähestyykin pelottavine keppineen. Mutta kyllä nyt tytöt ja pojat jaloilleen lentävät! Kaarle voudin keppiä pakenevat kaikki, jotka suinkin kynnelle kykenevät. Se joka jää paikalle, on väsymyksestä niin jäykkä ja tunnoton, ettei lyömistäkään enää osaa väistää.

Pian ovat uudet ahteet maassa, varstat otetaan käsiin, parit lyövät vuoroon ja öinen työtanssi alkaa kahisevilla olilla paksussa, tomuisessa ilmassa ja soittona on jälleen varstojen ikävä ja kaikille niin tuttu kilk-kölk! kilk-kölk! kilk-kölk!

Riihenlämmittäjät tietävät niin paljon jutella tontuista. Öiset äänet pettävät heidän korviansa, öiset varjot heidän silmiänsä. Mustasiipisen yön varjossa liikkuu salaisia haamuja. Uninen, torkahtanut silmä voi koko riihenalustaa kuvailla suureksi aaveeksi. Tomunharmaana tai sysimustana on koko huone. Talikynttilät tuikkavat surullisesti himmeän lyhdyn sisässä, ne ovat tontun silmät. Valonsäteet, jotka tuskin pääsevät tunkeutumaan tomuisen huoneen etäisimpään soppeen, tummenevat ja käyvät vihdoin kuolonkarvaisiksi. Pitkät kapeat varjot hiipivät yli lattian, kiipeävät ylös seinää myöten ja kohottavat jättiläispäänsä kurkihirteen asti. Ulkona pauhaa syksyinen tuuli kuin tahtoisi se äärettömänä surulauluna tuoda ilmoille koko maailman tuskat ja huokaukset. Riihen veräjät kitisevät, katto ruskaa ja voihkaa, mutta pilvistä valuu vesi virtana. On kuin tahtoisi se vedenpaisumiseen upottaa kaikki, joka mustasta syvyydestä itkuna ja valituksena pyrkii ilmoille — ja joka aaveena tahtoo rikkoa jumalaista rauhaa ja hiljaisuutta.

Tontuilla, aaveilla, kummituksilla, jotka tuolla tomupilven sisässä, neljän karstaisen seinän vaiheella liikkuvat, heillä ei ole silmiä, heillä ei ole suuta, nenää eikä korvia; eikä heillä ole enää ymmärrystä ajatella eikä sydäntä, joka tunteista sykkää. He ovat työkaluja niinkuin nuo kaksi yhteenliitettyä puuta, joita käsissään liikuttavat ja joita nimittävät varstoiksi. Varsta ja Mihkel — Mihkel ja varsta; Liisa ja varsta — varsta ja Liisa — kaikki yhtä maata, sano, mitä sanot! Äänettömät molemmat, kuurot molemmat, tunnottomat molemmat. Yhdellä ei ole enemmän toiveita kuin toisellakaan, yksi ei tunne enemmän nälkää eikä janoa kuin toinenkaan. Sillä — varsta ei voi tuntea eivätkä Mikhel ja Liisakaan sitä voi.

Neljä riihiviikkoa! Neljän riihipäivän välillä yksi yö lepoaikaa. Kaksi päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa raskasta työtä, sitten yksi yö lepoa, ja jälleen kaksi päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa raskasta työtä. Ja eväspussissa akanainen leipä!

Kilk-kölk! Kilk-kölk! Mats-pots! Mats-pots! Jopa rupeavat lyönnit hiljenemään, jopa käy moni puijapari heikkona ja väsyneenä lepäämään. Kun latomet on puitu, nojaa moni selkäänsä vasten riihenseinää ja jää siihen kuin puupatsas seisomaan. Ei kukaan lausu enää toiselleen sanaa, ei kukaan katso enää toistaan silmiin, he eivät näe enää toistensa kasvoja, eivät tunne enää toisiansa, he vain aavistavat, että heidän ympärillään liikkuu ihmisiä ja että itsekin liikkuvat. Kaikki on kuin paksun, läpitunkemattoman udun sisässä, äänet kaikuvat heidän korviinsa kuin kaukaa, kaukaa metsän tai meren takaa. Monen silmä on ummistunut, he liikkuvat vain vaistomaisesti, toiset tuijottavat jäykin katsein eteensä maahan.

Kaksi nuorta ja hentoa olentoa, poika ja tyttö, toinen toisesta, toinen toisesta latomesta ovat ahteita maahan otettaessa istuneet salaa pimeään nurkkaan. Vouti, joka itsekin on unen kanssa taistellut, avaa silmänsä, tarkastaa työntekijäin rivejä, huomaa toisen laiskottelijan, lähenee häntä ja antaa kepillään aika iskun hänen kyyristyneeseen selkäänsä. Makaaja herää, mutta ei tunne kipua eikä ymmärrä mitä on tapahtunut, ei koittele selkäänsäkään, vaan alkaa uudestaan vaipua uneen. Mutta toinen ja kolmas lyönti ajaa hänet ylös. Tyttö on terävämpi ja tunteellisempi — hänen suustaan kuuluu ensimmäisellä lyönnillä heikko: "ai!" ja peläten toista iskua hän pakenee työn ääreen.

"Te ylenannetut! Te kovakorvaiset! Vai tässä teidän on makuupaikkanne!" hönisee vouti nenäänsä, kunnes hänen silmänsä jälleen painuvat kiinni.

"Liikuttakaa käsiä, liikuttakaa jalkoja!" muistuttaa puolestaan riihiukkokin, kun hän katsellessaan ulos huomaa aamun koittavan. Soimausten ja kepin avulla koitetaan noille elottomille työjuhdille antaa eloa ja uusia voimia. Jälleen nousevat ja laskeutuvat käsivarret, varstat kilkkavat, olet kahisevat ja vilja irtaantuu savilattialle, kaunis, kultainen vilja, josta moisiossa tehdään niin hienoja, valkeita lestyjauhoja, niin puhdasta makuisaa leipää, jossa ei ole akanoita eikä kuoria.

Kun päivä nousee taivaanrannalla — on sade tauonnut — riihi puitu — neljäs sillä viikolla ja samoin jo monta viikkoa perättäin pitkin syksyä.

Kuinka? Mahtavatpa olla iloisia, kun työ on tehty! — Ei, ei ainoata sädettäkään elostavasta onnellisesta tunteesta, josta ihminen nauttii lopetettuaan ankaran työn.

Oi ei! He makaavat seisaallaan eivätkä siitä syystä tunne mitään. Ja toiseksi, ei ole työ vielä pitkään aikaan loppunut. Heidän työnsä vasta alkaa! Tuo loistava tulipyörä taivaalla, jonka kultaiset säteet pian heräävät ja suutelevat virkeää luontoa, se on noille öisille työtontuille pelottavana merkkinä uuden raskaan työn alkamisesta. Vielä kaksitoista tuntia työtä, soimauksia, keppiä, akanaista leipää, unen kanssa taistelemista — sitten vasta tulee lepoaika, kallis, suloinen lauvantaiehtoo. — —

Vouti antaa työläisille käskyjä ja laittaa heidät moisioon. Kupias ei ole vielä näkyvissä. Tätä silmänräpäystä käyttää moni hyväkseen, ottaa kuivan leipäpalan pussistaan ja alkaa torkkuen täyttää vatsaansa; toiset eivät tiedä enää, mitä nälkä ja jano merkitsevät, he tarvitsevat unta, väkistenkin kaataa uni heidät pitkäkseen maahan. Koko maailma viiden minutin unesta! He heittäytyvät jaloiltaan maahan, niinkuin olisi heihin pyssyn luoti lentänyt. Pian lepää neljä viisi kuorsaajaa riihen ulkoseinuksella — ei kääntyneenä moision puoleen, vaan sinne päin, mihin työnjohtajan tai voudin silmä ei ulotu. —

Tuo varastettu uni ei kestänytkään kauvemmin kuin viisi minuttia. Äkkiä, niinkuin nousseena maan sisästä, seisoi kupias riihen nurkalla. Tuskin oli hänen katseensa keksinyt räystään alla lepäävät ihmiset, kun jo nousi uusi tuominen keppi ja lankesi lähimpänä nukkuvan vartalolle.

Tuo oli nuori tyttö, joka syödessään oli torkahtanut. Hän piti leipäpalasta kädessään, hänen huulensa olivat leivän murenissa ja suu nähtävästi vielä täynnä. Uni oli voittanut nälän, ennenkun syöjä ehti niellä purtavaansa.

Kun ei hän ensimmäisellä lyönnillä kerinnyt ylös, antoi kupias hänelle vielä toisen. Se sattui suoraan päähän, ja niin kovasti, että hiusten sisästä alkoi tihkua verta.

"Luontokappale!"

Tuon lyhyen, vakavan muistutuksen lausui urisevalla matalalla äänellä eräs suurikasvuinen päivätyöläinen, joka juuri oli tullut riihestä makaavien joukosta herättämään talonsa aputyöpoikaa. Tämä sattui olemaan lähellä mainittua tyttöä.

"Kuka sanoi: 'luontokappale'?"

"Minä!"

"Kuka on luontokappale?"

"Sinä!"

Kouristuksen tapainen vavistus puistatti nuoren kupiaan ruumista. Hän alkoi hyppiä kuin hurja. Hänen kiiluvat silmänsä ennustivat pahaa. Nyt kohosi keppi ja lankesi kiivaasti työläisen tukevalle vartalolle.

Völlamäen Päärn seisoi liikkumatta, ikäänkuin miettien, mitä oli tehtävä. Hän oli hidas sekä liikkeissään että ajatuksissaan. Mutta nyt oli hän tehnyt päätöksen, kun vielä toinen kepinisku sattui hänen olkapäähänsä. Nyt hehkui hänen silmissään ikäänkuin tumma tuli. Verisuonet hänen otsallaan paisuivat kuin makkarat — sitten tarttui hän molemmin käsin kiinni kupiaan kaulukseen — nosti hänet ylös ilmaan, ravisti häntä pari kertaa sinne tänne, ja sitten lensi pieni, laiha mies pari syltä loitommalle leppäpensasta kohti.

Tämä kaikki tapahtui niin pian, ettei kukaan olisi kerinnyt väliin, vaikka olisi tahtonutkin. Kaikki työläiset seisoivat liikkumatta paikoillaan, ja joka ei ollut väsymyksestä liian välinpitämätön, sen kasvoille ilmeni vahingoniloinen hymy tai hämmästys, kun ehti ajatella seurauksia.

Vouti oli pian jälleen jaloillaan. Ensimmäisessä vihan ja häpeän puuskassa aikoi hän uudestaan karata työmiehen kimppuun, mutta tavottaessaan keppiään maasta, huomasi hän joutuneensa toiselle suunnalle. Tummanpunaisena ja vapisevana kääntyi hän työläisten puoleen.

"Te kaikki näitte, mitä nyt tapahtui! Jos tuo lurjus ei saa sata iskua selkäänsä, niin syön minä vanhat housuni! Minä sinut opetan Völlamäen Päärn! Minun keppini tanssii vielä monta kertaa sinun selässäsi, kunnes saan sinut kokonaan kukistetuksi. Sika, lurjus, peto — mokoma! —"

Hän olisi voimattomassa vihassaan vielä jatkanut soimaamistaan, jos ei verinen tyttöparka olisi herättänyt hänen huomiotaan. Tämä oli sillävälin oivaltanut tilansa. Hän huomasi verta kädellään ja vaatteillaan, ja polttava kipu päässä ja selässä herätti hänet täysin valveille. Hän piteli itkien päätään, tuskan ja vihan vallassa hän huusi:

"Mokoma murhamies!"

Vouti karkasi kaikin voiminsa tyttöön kiinni.

"Vai sinä soimaat minua murhamieheksi? Sinä kurja suunpieksäjä, uskallat minua vastustaa! Sinä — sinä —."

Ennenkun hän keksi uusia sanoja nousi ja laski keppi hänen kädessään, mutta lankesi maata vasten, sillä tyttö oli notkeana kuin kissa paennut miesten selän taa. Kun lyöjä karkasi hänen peräänsä, juoksi hän kiireissään Völlamäen Päärnun rintaa vastaan.

"Voisit hänet nyt jo jättää rauhaan, onhan hän verinen", murahti tämä rauhallisesti, ikäänkuin ei hänen ja voudin välillä mitään olisi tapahtunut.

"Mitä hittoa se sinuun kuuluu? Minä voin piestä häntä, ettei hän enää liikuta jäsentäkään. Herra on minulle käskyn antanut, että minun pitää opettaa kovapintaisia ihmisiä. Minä kannan keppini kunnialla — mutta sinä lurjus, sinä rosvo, sinä — sinä —." Hänen äänensä muuttui vihaiseksi vinkumiseksi, kovaksi kiljunnaksi, ja hänen suunsa ympärillä värisi suonenvedontapainen vihanitku.

"Sinä, Päärn, sinä saat minun kädestäni vielä sellaisen opetuksen, että tiedät, mistä olet kotoisin!"

Nyt hän joutui sellaiseen soimaamis- ja sadattamisraivoon, että hän kokonaan unohti tytön. Hänen liinanvalkea tukkansa, josta lakki oli pudonnut pois, seisoi korvallisilla pystyssä kuin vihaisella kissalla; hänen keltaiset silmänsä valkeiden ripsien ympäröimänä ja samoin valkeiden kulmakarvojen alla kiilsivät punaisina kiukusta. Hänen sulkeutuneilla huulillaan, joita ympäröi valkea, harva ja lyhytkasvuinen parta, oli keltaista vaahtoa. Joka hänet tällaisena näki, arvasi, että hän haukkumaansa miestä vihasi kaikesta sydämmestään.

"Kyllä sinut jo tunnetaan, sinä kovakorvaisten kuningas! Missä vain vastaan pannaan ja niskotellaan, siinä olet sinä alkuunpanijana! Omasta konnustasi sinut ajettiin pois — nyt sinä, köyhä rotta, olet toisen miehen orja! Isäsi jo oli kapinoitsija, sinun koko sukusi on järkiään kapinoitsijasukua. Varkaita, ryöväreitä, murhamiehiä, laiskottelijoita ja kuhnureita ovat sinun vanhempasi ja vanhempain vanhemmat olleet, mutta suurin lurjus olet sinä itse! — — — Jopa on uusi nahka ehtinyt selkääsi kasvaa. Kylläpä me sen kohta taas pois kuorimme! — — — Ja kenenkä puolesta tuollainen kuotta alkaa tehdä vastarintaa? Kulbin Kain puolesta, tuon vetelehtijän, tuon nurkantakaisen puolesta, jota oikea ihminen ei tahdo sylkeäkään." — — —

"No noh, olet hänen luonaan itsekin jo kyllin vieraana käynyt!" kuului varovainen, ilkkuva huuto etempää poikain joukosta.

"Jokos pistättää, kun Kai toisia heitti suin päin ulos aitan lakasta", lisättiin toiselta puolen samoin varovalla äänellä.

"Kuka tietää, ken Kai raukan oikea isäkään on!" arveli joku vielä joukkoon, jonka jälkeen kuului poikain ja tyttöjen joukosta salaista naurun hihitystä kuin tuulen kahinaa kuivissa lehdissä. Kolkko riita kupiaan ja työmiehen välillä liitti sorretut henget yhteen.

Kubja-Prits ei ollut kuulevinaan mitään. Hän huomasi, että kaikki olivat häntä vastaan, joka tunne tekee väkivaltaisimmankin varovaiseksi. Mutta peittääkseen salaista pelkoaan, purki mies edelleen vihaansa syynalaisen niskaan:

"Tunnusta pois, mitä sinulla on tekemistä tuon naisen kanssa?" karjui hän. "Mitä se sinuun kuului, vaikka minä tuon unisäkin ajoin työhön? Mitä salaisuuksia teillä on toistenne kanssa? Onko sinulla aikomus mennä hänen kanssaan pappilaan? Voithan mennä, kuka sinua kieltää? Eikä siitä kellekään tule vahinkoa, että saat niin paljon lankomiehiä! Mutta älä sinä, tomppeli, tule minua kieltämään, kun minä täytän herran käskyä ja panen laiskalle jalat alle! — — — Vastaa, niskottelija, mitä salaystävyyttä teillä on keskenänne tuon tytön kanssa?"

Vastauksen asemesta pisti Völlamäen Päärn suuren tomuisen takkinsa ylleen ja käänsi soimaajalle selkänsä. Tahtomatta tai tahallaan sylkäsi hän hyvin kuuluvasti halkopinoon ja poistui työmiesten ja vaimojen joukosta. — — —

Kubja-Prits näki vain pilkallisia kasvoja. Hänen punottavat poskensa kävivät sinertäviksi, kouristuksen tapaisesti piti hän keppiä kädessään, mutta se pysyi paikoillaan. Tunne, ettei kukaan, ei ainoakaan ollut hänen puolellaan, ei kiittänyt hänen sanojaan ja tekojaan, masensi häntä. Hän huomasi kyllä, mikä siihen oli syynä. He vihasivat ja pelkäsivät häntä. Sen he tekivät ensiksikin hänen liiallisen kovuutensa ja kurjan olentonsa tähden, ja toiseksi sentähden, että hän vielä kuusi kuukautta sitten oli ollut samanlainen työmies kuin hekin, mutta nyt heilutti kupiaskeppiä. Kuusi kuukautta sitten oli hän samoin kuin hekin toivonut maan alle herrat ja johtajat, voudit ja kupiaat, oli samoin kuin hekin salaa puristanut käsiä nyrkkiin, jos jollekulle tehtiin vääryyttä; oli samoin kuin hekin ottanut kiellettyjä unia, oli niinkuin hekin kärsinyt, kun rankaisija kepillä heitä pehmitti. Ja nyt seisoi hän heidän edessään ja heilutti keppiä, eikä muistanut, mitä hän itsekin oli tehnyt, nyt hän tuomitsi heitä, joiden kanssa ennen oli yhtä pitänyt, rankaisi heitä sellaisesta, jota hän ei ennen ollut rikoksena pitänyt. He pitivät häntä ilmiantajana, sen huomasi Prits hyvästi muistaessaan entisiä aikoja ja sentähden jätti hän tekemättä sen, jota ei luullut aivan välttämättömäksi.

"Noh, mitä te odotatte siellä vielä?" huutaa hän samassa. "Tytöt, eikös vouti sanonut teille, missä perunamaa on? Ja te, miehet, joudutteko kyntämään?"

Ja vihaisella, käskevällä äänellä antaa hän työmiehille, jotka alkavat lähteä, vielä monet tarpeelliset varotukset.

Sen ohella hautoo hän kiihkeänä kostotuumia. Hän ei tahdo maksaa ainoastaan Päärnulle ja Kaille, vaan jos mahdollista kaikille, jotka häntä ovat uskaltaneet pilkata, jopa häntä kaikkien kuullen ilkkua ja arvostella. Kun työmiehet ja vaimot kokoavat eväspussinsa ja vaatteensa, tarkastaa kupias riihen luona olevia ranka- ja puupinoja. Hänpä tietää omasta kokemuksestaan, että niihin kätketään aina jotakin, jota hyvä vouti ei ole näkevinään. Mutta Pritsinhän ei tarvinnut asiata salata. Olivathan nämä kaikki hänen vihamiehiään.

"Ahaa — ruispussi! Kuinka mukavasti pistetty pinoon! — — — Ja tuossa — ahaa, vielä pussinen parhaita seinään lyötyjä rukiita!"

"Miehet — kuulkaa! Kenen nuo pussit tuossa ovat?"

Miehet ovat jo menossa, mutta kääntyvät voudin huutaessa jäykkinä takaisin.

"Tulkaa tänne!"

Tulevat kyllä ympärille ja katsovat, mutta ei kukaan tunne pusseja.

"Siimu-Jyrin Mats, tuo on sinun pussisi!"

"Ei ole!"

"Valehtelet, lurjus!"

"Ei ole!"

"Ja tuo pussi on Töntsun Jaakopin oma!"

"Valhe!"

"Sinun ne ovat!"

"Valhe!"

"Miehet, tunnustakaa, kenen nuo pussit ovat! — Eivätkö nuo ole Matsin ja Jaakopin pussit?" karjuu hän heille.

Miehet katsovat, tunnustavat, pudistavat päätä — ei kukaan tunne pusseja.

Vouti katsoo tyttöjen puoleen. Sama pahansuopa, pilkallinen vaikeneminen. Joku nenäkäs astuu lähemmä ja on haistavinaan pusseja. Toiset purskahtavat nauruun.

"Menkää hiiteen!" huutaa Prits. "Kyllä varkaan jälille vielä päästään!"

Ja kun työläiset kääntyvät menemään, kantaa vouti pussit riihen luo.

Riihessä on sillä välin tehty kepposia, joita nähdäkseen Kubja-Prits kaikeksi onneksi tulee liian myöhään.

Kun Riihi-Mart askaroitsee olkien luona riihenalusessa,[2] lähtee Hansu-Jyrin Jaan riihestä, hänen perässään Wildrikun Villem. Molemmat katsovat varovasti joukkoon, josta kuulevat Kubja-Pritsin meluamista. Kaksi poikaa on vielä riihessä. He iskevät toinen toiselleen silmää, kun näkevät Jaanin ja Villemin. Toinen heistä ottaa varstan seinältä ja pieksää sen varrella Jaanin suurta huopahattua. Kohta on Jaan muuttunut viljapatsaaksi: kaikki mitä hatun suureen sisustaan on kätketty, vuotaa pitkin päivätyöläisen vartaloa riihen lattialle!

Pojat hämmästyvät, Jaan itse säikähtää. Mutta Riihi-Mart! kääntyy selin poikiin ja alkaa kaikin voiminsa aivastaa. — — —

"Villem!" huutaa hän samassa.

"Mitä?"

"Tule tänne!"

Villem lähtee.

"Etkö sinä, pakana, kuule, kuka on pihassa? Kiiruhda pian takaisin riiheen!"

Villem katoaa kuin tuuli riihitupaan ja tyhjentää siellä hattunsa. — — —

Toinen kerta, kun pihassa on hiljaisempaa, on pimeämpää! — — —

"Hyvästi, Mart! — — — Hyvästi, Mart!"

"Hyvästi, veitikat!"

Kun miehet riihen takaveräjästä kiiruhtavat pois, kiipeää Kubja-Prits etupuolelta säkkeineen sisään.

"Mitä hittoa se merkitsee, Riihi-Mart, että kaikki pinot ovat täynnä rukiita?"

"Hyvää viljavuotta — mitä muuta?"

"Vai niin, vai viljavuotta! Mutta maan kielellä sanotaan sitä varkaudeksi!"

"Varkaudeksi noh! Mutta minkätähden sinä sitten käyt mittaamassa halkopinoja?"

"Minä en mitannut niitä, vaan aavistin varkautta."

"Kuinka tuo kohta sinulle sitten niin tuttava oli?"

"Miten niin tuttava?"

"Kuinka sinä juuri sieltä osasit varkautta etsiä?"

Prits heittää epäluuloisen silmäyksen mustaan vanhukseen laskiessaan pussit hänen eteensä.

"Minulla on oikeus etsiä varkautta joka puolelta — sentähden olenkin moision kupias", vastaa hän ylpeästi.

Riihi-ukko jää hänen eteensä seisomaan ja katselee häntä veitikkamaisesti kiireestä kantapäähän.

"Prits, ne ehkä ovat sinun omat pussisi, jotka sinä viime syksynä unohdit pinoihin. — — — Olihan sinulla niitä toisinaan niin paljon, ettet kaikkia ehtinyt mielessäsi pitää."

Kubja-Prits — — — Kubja-Prits — ei sano mitään.

Kubja-Prits — kääntää puheen toisiin asioihin.

2.

VARTIJA, MISSÄ VITSAT?

Päivällisen jälestä toi kupias Völlamäen Päärnulle käskyn, että hänen piti ehtoolla tulla paronin puheille. Ja sen ohella hän heitti työmieheen ilkeän ilkkuvia katseita. Päärn ei lausunut kupiaalle mustaa eikä valkeaa, vaan huusi hevosille: "Vaolle!" ja kynti rauhallisena edelleen.

"Kuuletko, tänä ehtoona herran puheille!" Toisti Prits kähisevällä äänellä.

Kun ei Päärn nytkään mitään puhunut, näytti hänelle kupias selän takaa rusikkakeppiään ja alkoi tarkasti tutkia hänen kyntämistään. Mutta kyntäminen oli niin kunnollista, ettei työmiehen pahin vihollinenkaan keksinyt siinä mitään vikaa. Kubja-Prits läksi sen tähden kohta pois keppiä heiluttaen.

Kulbi-Kaielle toi aittamies perunamaalle sanan, että hänen illalla piti tulla moisioon herran luo. Vaikka kyllä tytön sydän oli aavistanut pahaa, säikähti hän sittenkin niin, että hänen kätensä alkoivat väristä.

"Herran luo?" hän kysyi. "Mitä pahaa olen tehnyt?"

"Mistä minä tiedän", vastasi aittamies. "Enhän minä ollutkaan yöllä riihimiesten luona."

Koska riihestä oli puhe, niin tiesi Kai varsin hyvin, minkätähden hänet paronin puheille kutsuttiin.

"Johan hän minut pieksi veriseksi ja nyt käsketään vielä oikeuden eteen!" alkoi hän itkien valittaa ja suuret kyyneleet vierivät pitkin pölyisiä, poroisia poskia.

"Mutta ethän toki siitä voi sanantuojaa soimata", lisäsi aittamies varottaen, ja kiirehti pois päästäkseen kuulemasta tytön valituksia. —

Päärn ja Kai tapasivat illalla herran moision pihalla. Paroni Heidegg tuli pellolta ja kääntyi juuri viinakeittiön nurkalta kartanoon päin, kun työmies lakkia nostaen ja alamaisesti kumartaen lähestyi häntä.

"Herra paroni on kutsuttanut minut tänne moisioon."

"Kuka sinä olet? Ah niin Völlamäen Päärn!" — — —

Paroni kääntyi kokonaan työmiehen puoleen ja tarkasti häntä teräksenharmailla, läpitunkevilla silmillään, joita ihmeellinen vetinen kehä ja suuret syvät kulmakarvat ympäröivät. Työmies kumartui ensin hänen edessään ja kätensä ojensi hän kuin totutusta tavasta herran jalkoja kohti, mutta kun paroni otti askeleen taaksepäin ja hänen muotonsa muuttui yhä kovemmaksi ja jäykemmäksi, oikasi Päärn itsensä suoraksi ja seisoi siinä voimakkaana ja kookkaana moision herran edessä.

"Päärn", lausui paroni Heidegg leppeämmin kuin olisi voinut arvata hänen jäykästä, ankarasta katseestaan. "Päärn, sinä et ole vielä yhtään parantanut mieltäsi. Sinä olet vielä sama vastahakoinen koira kuin pari kolme vuotta sitten."

"Niin olen, herra paroni."

"Soo, — vai olet!" Paroni astui askeleen lähemmäksi. "Koska sanot sellainen olevasi, merkitsee se, ettet tahdokaan parantaa mieltäsi? Mitä?"

"Tahdon kyllä, mutta herra paronin voudit eivät sitä salli."

"Eivät salli? Sinä hävytön karkaat aivan ilman asiatta voudin niskaan ja pieksät häntä kaikkien työmiesten nähden ja julkeat vielä sanoa, että minun voutini eivät anna sinun tehdä parannusta?"

"Kupias löi minua syyttömästi, enkä minä häntä piessyt, vaan heitin hänet kintereiltäni leppäpensaaseen."

"Suusi kiinni! Kupias saa lyödä sinua, hänellä on oikeus siihen milloin tahtoo — se on minun käskyni! Mutta sinä et saa lyödä voutia — kuuletko! Sinä et saa häneen koskeakaan — vouti on minun käskystäni liikkeellä, voutia tulee jokaisen orjan totella niinkuin minua itseäni!"

"Mutta ei paroni herra liene käskenyt häntä syyttömästi piestä ihmisiä."

"Vaiti! teidän joukossanne ei olekaan syyttömiä! Te olette kaikki kelmejä, roistoja, varkaita ja laiskottelijoita! Kiittäkää Jumalaa, että teillä vielä on niin armollinen herra kuin minä olen. Joka lyönnin, jonka saatte, olette hyvin ansainneet — — Ja sinä, vastahakoinen karhu, sinä julkeat sanoa minulle vasten kasvoja, että kupias on sinua syyttömästi lyönyt. Olethan sinä voutia häpeämättömillä sanoilla kaikkein kuullen soimannut. Olethan sinä häntä 'siaksi' sanonut."

"En ikinä!"

"Ja minkätähden häntä niin puhuttelit?"

"Sentähden että hän löi tyttöä päähän, niin että verta tuli."

"Mitä se sinuun kuului?"

"Ei mitään."

Varmaankaan ei paroni Heidegg koskaan ennen ollut työläisen kanssa, jolle hän vielä pahasta rikoksesta oli vihainen, niin kauvan keskustellut. Mutta tuo suuri voimakas "hirtehinen", joka nyt seisoi hänen edessänsä ja joka kuitenkin kaikessa talonpoikaisessa tuhmuudessaan ymmärsi enemmän kuin toiset vertaisensa — ja osasi antaa sattuvia, luontevia vastauksia — se miellytti väkisinkin paroni Heideggin väkivaltaista, mutta pohjaltaan ritarillista mieltä.

"Onkos Kai sinun naisesi tai morsiamesi?" hän kysyi.

"Ei ole."

"Vai hyvä ystävä?"

"Ei vähääkään."

"No, miksi sinä häntä rupesit puolustamaan?" Tähän kysymykseen ei Päärn vastannut mitään. Hän katseli levottomasti herran jalkoja. Vihdoin hän virkkoi: "Minä en voi nähdä verta."

Jos niin suuri rikoksentekijä ei olisi seisonut paronin edessä — olisi hän varmaankin purskahtanut nauruun. Tuo jättiläinen tuossa ei voinut verta nähdä! — — — Mutta paroni ei naura vaan huutaa ankarasti.

"Minä saatan sinut haakenrihterin[3] luo!"

"Eikö moisiossa ole vitsoja?" kysyy Päärn.

Paroni katsoo häneen, kääntää hänelle selän, astuu edes takaisin, tutkii kepillään maata ja kysyy vihdoin:

"Moision vitsat ovat siis sinulle rakkaammat kuin haakenrihterin?"

"Rakkaat eivät kumpaisetkaan ole minulle", vastaa työmies. "Mutta kun herra paroni saattaa minut oikeuteen, pitää paroni herran laittaa minun mukaani kirja ja siitä on herralla työtä ja suurta vaivaa?"

Vôllamäen Päärn tietää nimittäin sisareltaan, joka on moisiossa sisäneitsyenä, että paronille ei mikään maailmassa ole niin vastenmielistä kuin kirjoittaminen. Joka kirjeen — vähäpätöisemmänkin — kyhäämiseen kuluttaa hän monta tuntia, on vihainen kuin leijona, ärjyy jokaiselle, joka silloin uskaltaa hänen oveaan avata, heittää sulkakynän toisensa jälkeen nurkkaan ja vie, kun hirveä työ vihdoinkin on valmis, sen puolisollensa korjattavaksi. Mutta rouva laatii sen kokonaan uudestaan, ja sitten paroni vasta sen kirjoittaa puhtaaksi. Sen ohella sadattelee hän kuin pakana, ja on koko päivän pahalla tuulella.

Vôllamäen Päärn tietää siis varsin hyvin, mitä hän tarkottaa puhuessaan paroni herran "työstä ja vaivasta".

"Jos tietäisin, että sinä tekisit parannuksen, Päärn, niin en saattaisi sinua haakenrihterin luo", sanoi paroni, pyörittäen suuria, harmaita viiksiään.

"Paroni herra tietää, ettei haagrehtikään ole mikään mielenparantaja. Herra paroni ehkä muistaa minun isä vainajaani?"

Päärn lausui tämän äänellä, jossa kuului tasainen värinä ja hänen miellyttävä rauhallinen muotonsa on muuttunut hirmuisen totiseksi.

Paroninkin kasvot ovat muuttuneet. Hänen vasen silmäluomensa alkaa väristä, hänen pitkät viiksensä liikkua, ja hän vetäytyy työmiehestä vähitellen kauvemmaksi. — — —

"Hyvä kyllä, Päärn", hän sanoo, "sinun pitää moision tallissa saaman viisikymmentä suolaista."

"Neljäkymmentä, herra paroni, eikä suolaista", vastaa työläinen.

"Sinä tingit? Hyvä — neljäkymmentä suolaista! Ja nyt suusi kiinni!"

Näin sanoen kääntyy paroni Heidegg Kulbi-Kaien puoleen, joka koko ajan oli itkien ja nyyhkien seisonut Päärnun selän takana.

"Mikä sun nimesi on?"

"Kai!"

"Kenen tytär olet?"

"Tooma-Tönun Mihklin."

"Sinä olet soimannut voutia — saat kartanon tallissa kolmekymmentä suolaista."

"Hyvä, kulta, herra paroni —."

"Vaiti!"

"Armoa, herra paroni, armoa!" Kai lankee maahan polvilleen, ojentaa rukoillen kätensä; mutta paroni kääntää hänelle selkänsä ja alkaa lähteä. — — Mutta tuskin on hän päässyt viisi askelta eteenpäin, kun Vôllamäen Päärn taas seisoo hänen luonaan.

"Herra paroni! Vielä sana!"

"Mitä sinä vielä tahdot?"

"Milloin herra paroni antaa minulle takaisin isäni talon?" Tuo oli kaikkein julkeinta rohkeutta! Mieheltä on vastustuksen tähden otettu maa, ja nyt vaikka hän samasta syystä jälleen on joutunut syytteen alaiseksi, tulee hän vaatimaan maatansa takaisin!

Paroni Heidegg ei tiedä, mitä hänen pitää vastata. Jos ei hän tuota miestä pelkäisi — ja paroni ei tiedä itsekään oikein miksi hän tätä pelkää — ja jos hän ei hänestä mitään välittäisi — niin antaisi paroni Heidegg sitoa kiinni tuon häpeämättömän ja lähettäisi hänet rohkean julkeutensa tähden haakenrihterin luo. Mutta kun paroni Heidegg häntä pelkää ja hänestä välittää — toisinaan myös hänen työkuntonsa ja ahkeruutensa tähden — niin ei vastaa hänelle muuta kuin:

"Isäsi paikan annan sinulle takaisin, kun olet mielesi parantanut etkä enää vastusta vouteja. Mutta tuosta kysymyksestäsi saat vielä lisäksi kymmenen suolaista." — — —

"Tallin luo molemmat!"

Näin hän sanoo ja lähtee edellä talliin. Molemmat syynalaiset viivyttelemättä seuraavat häntä.

"Vartija, missä vitsat?"

"Kyllä täällä vitsat ovat valmiina!"

"Kahdelle suolavettä, vartija!"

"Valmis, herra paroni!"

Kolmas rangaistuksen alainen on vielä jälellä. Neljäntoista vuotinen poika. Kynti huolettomasti. Jätti kivien vierukset kyntämättä ja ajoi vääriä vakoja. Viisitoista lyöntiä ilman suolaista.

"Suolaisiksi" nimitettiin moisiossa sitä, kun vitsat ennen lyöntejä ja lyöntien aikana kastettiin suolavedessä. Haakenoikeudessa sata lyöntiä tai kartanossa viisikymmentä "suolaista" — se oli yhtä kova rangaistus. Koska paroni herra ei mielellään kirjoita kannekirjoja eikä tahdo vaivata oikeusherroja jokaisesta pienestä asiasta, niin laittaa hän omassa talossaan itse jakaa oikeutta ja on pahempia rikoksia varten käyttänyt "suolaisia". Asia on sama. Mutta moision poliisivallan loukkaamista kartetaan siitä syystä suuremmalla huolella.

Ensimmäinen, joka otetaan tallissa käsille on neljäntoista vuotinen työläinen, joka ei tahdo kyntää oikeita vakoja. Hän vapisee kuin haavanlehti, itkee kuin tehtäisiin hänelle suurta vääryyttä eikä pelossaan ymmärrä avata edes housujaan, vaan avaa paidannappeja, kuin olisi se ollut tarpeellista. Vahti tulee hänelle apuun. Tuo mies tietää mitä tarvitaan. Kohta on pojan punainen iho paljas ja käy pian vielä punaisemmaksi. Hän huutaa niin, että koko kartano kajahtaa. Ensimmäiset lyönnit panevat hänet huutamaan, jälkimmäiset rääkymään. Ihmiset, jotka liikkuvat kartanolla, säikähtävät ja kiiruhtavat sisälle. Naiset pitelevät korviaan ja poikain sydän on kurkussa. Mutta paroni Heidegg seisoo tallissa huutajan vieressä, näkee, kuinka veriset vaot muodostuvat ihoon, ja rohkasee pieksäjää, että hän ei unohtaisi velvollisuuttaan. — — — Eihän paroni Heidegg tahdo eikä tee muuta kuin oikeutta. Syyllisiä täytyy kurittaa, muutoin menevät ihmiset hukkaan. — — —

Pojan perästä otetaan tyttö käsille. Hän pyytää yhä vielä armoa, vaikka kyllä tietää, ettei se mitään auta. Häntä hävettää kauheasti, kun hänen pitää miehille itsensä paljastaa. Vahti, iso ankaran näköinen vanhus kastaa vitsat pytyssä olevassa suolavedessä ja hänen kurja työnsä alkaa. Tyttö parkuu vielä kipeämmin ja kuuluvammin kuin poika. Hänen äänensä muuttuu vihdoin pelkäksi vinkumiseksi, joka viiltää kuulijoita luihin ja ytimiin.

Viimeksi tulee Völlamäen Päärnun vuoro. Hän ei huuda, ei ainoatakaan ääntä lähde hänen suustaan. Käskemättä on hän paljastanut itsensä, käskemättä heittäytyy hän maahan. Hän painaa päänsä käsien väliin ja puree hampaat lujasti yhteen. Hän tuntee, kuinka lämmin veri alkaa tippua pitkin ihoa ja neljäkymmentä lyöntiä saatuaan tunkeutuu hänen rinnastaan hiljainen, maahan painunut korina, joka viimein muuttuu ähkimiseksi — — —. Kun rangaistus täydellisesti on annettu, nousee hän maasta ylös, ottaa vaatteet selkäänsä ja luo sen ohella paroniin silmäyksen, josta tämä ei ymmärrä, osottaako se vihaa vai ainoastaan tuskaa.

Monella moision herralla on tapana antaa rangaistun vielä suudella vitsakimppua ja kiittää herraa rangaistuksesta. Paroni Heidegg ei sitä tahdo. Hän vain varottaa rangaistuja muutamilla isällisillä sanoilla, että he nyt ottaisivat opikseen ja vasta karttaisivat tottelemattomuutta. Sitten hän kääntää heille selkänsä ja poistuu tallista. Hän on sillä välin saanut hyvän ruokahalun ja illallinen odottaa häntä. — —

Kun tallissa rangaistiin syynalaisia, tapahtui kartanon puistossakin jotakin.

Siellä on paronin kouluneiti neljäntoista vuotiaan tyttären ja kymmenen vuotisen pojan kanssa kävelyllä. Neiti Juliette Marchand on vasta muutaman päivän ollut moisiossa ja yleensä Virossa. Hän tuli sinne Pietarista. Hän on kotoisin ranskalaisesta Sweitsistä. Venäjällä oli hän asunut lähes vuoden.

Neiti Marchand johti juuri lasten huomiota syksyisen luonnon kauneuteen, osotti heille kuinka värikkään ihana oli metsä monen karvaisessa puvussaan, kuinka sen iloinen rauhallinen vaikutus oli virkistävä ihmishengelle. Mutta äkkiä kalpeni nuori ranskalainen neito, hän otti askeleita takaperin ja tarttui kuin apua etsien tytön ja pojan ympäriltä kiinni. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat sanomattoman säikähtyneinä kartanoon päin — sinne päin, josta juuri kuului ääni, joka pysäytti veren suonissa.

"Jumalani, mikä siellä on?" huusi hän vavisten.

Paronin lapset katsoivat toinen toisiinsa ja hymyilivät.

"Siellä joku murhataan! Jumalani — apuun, apuun!"

Ja neiti Marchand aikoi lähteä juoksemaan, vetäen lapsia mukaansa.

Pikku Kuno alkoi kovasti nauraa neidin hätää, mutta kuitenkin tallista kuuluvan melun tähden pisti sormet korviinsa. Ada von Heidegg sanoi kouluneitiä rauhottaen:

"Älkää pelätkö, eihän se ole mitään!"

"Kuinka? Eikö se ole mitään? Huutaahan siellä ihminen aivan kuin olisi hengen hädässä!"

"Ei, häntä rangaistaan. Tuolla on joku, joka on tehnyt jotakin pahaa ja jolle pappa annattaa vitsoja."

"Vitsaa? Mutta eihän tuo ole lapsen ääni!"

"Minkätähden hänellä sitten pitäisi olla lapsen ääni? — — — Jaa niin" — lisää Ada neiti samassa. "Te luulette, että vain lapsille annetaan vitsaa? Ei, meillä saavat täysi-ikäisetkin vitsaa, kun ovat tehneet pahaa."

Neiti Marchand katsoo tyttöä kuin epäilisi hänen puhuvan leikkiä. Mutta neiti von Heidegg on ihan totinen.

"Ja aikaihmisiä lyödään niin, että he huutavat — että he noin huutavat?" virkkaa ranskalainen.

"Niin, neiti Marchand! Huomaattehan, ettei heitä lyödä leikin vuoksi, vaan rangaistaan pahanteosta."

"Mutta eikö teillä sitten ole oikeusistuinta?"

"Se on oikeus, neiti Marchand!"

Ulkomaalainen silmäilee tyttöä, joka puhuu niin rauhallisesti ja hänen kasvonsa ilmaisevat sanomatonta kauhua ja yhä lisääntyvää hämmästystä.

"Neiti von Heidegg, eikö teitä pelota? Kuno, miksi et pakene pois?" huutaa hän lyöden käsiään yhteen.

"Neiti Marchand", vastaa nuori tyttö, "meille ei tuo ole enää mitään uutta. Me olemme sitä jo monta kertaa kuulleet. Meidän pitäisi kyllä mamman tahdon mukaan olla sisällä, ettemme kuulisi tuota onnetonta melua, mutta mitä tehdä — olemme viipyneet vähän kauvemmin ulkona. Mutta nyt, neiti Marchand, kiiruhtakaamme kotiin."

Neiti Marchand ei milloinkaan ollut niin valmis pakenemaan. Mutta tuo sydäntä särkevä tuskanhuuto, joka tunkeutui hiljaisen puiston läpi ja pelotti linnut puiden oksilta lentoon, näytti jäykistävän neidon jalat aivan kuin maahan kiinni. Hän vain nosti ristissä olevat kätensä taivasta kohti ja huusi Ada von Heideggiä, joka myös piteli korviaan:

"Ettekö voisi juosta isänne luo ja rukoilla tuon ihmisen puolesta?"

Ada pudisti kiivaasti päätään.

"Mitä te ajattelette, neiti Marchand! Pappa ei milloinkaan sallisi meidän lasten pistää nenäämme hänen asioihinsa."

"Mutta mitä vääryyttä tuo ihminen sitten on tehnyt?"

"Taivas tietää? Toisinaan ollut väliäpitämätön tai laiska tai tottelematon, toisinaan myös varastanut. Ihmiset ovat jo niin turmeltuneet, niinkuin pappa ja vouti aina sanovat. Kepittä ja vitsatta ei saa mitään aikaan. Ja niin on asia joka moisiossa, ei yksin meillä, neiti Marchand."

Ada neiti selitti tämän totisena ja rauhallisena kuin vanhat ihmiset ja hänen kaunis muotonsa oli huolestuneen näköinen ihmisten parantumattoman kehnouden tähden.

Samassa taukosi huuto. Neiti Marchand vetää helpotuksen huokauksen. Hän pyyhkii kädellään heleänvalkeata otsaansa, johon kylmä hiki on noussut. Ada neiti ja Kuno ovat ottaneet sormet korvistaan. Viimeksimainittu nauraa ja sanoo kerskuen:

"Mutta kyllä te olette arka, neiti Marchand? Katsokaa minua — pelkäänkö minä? En hituistakaan! Olenhan minä mies, mutta te olette nainen, neiti Marchand."

"Kuno, sinä miellyttäisit minua enemmän, jos et olisi niin rohkea", vastasi opettajaneiti ahdistus rinnassa.

He alkavat kiireesti astua kartanolle. Kiiruhtaja on neiti Marchand. Hän pitelee lapsia kädestä ja vetää heitä mukaansa. Tahtoen tai tahtomatta hän rientää sinne päin, josta huuto kuului. Mutta tuskin ovat he päässeet pari askelta, kun opettajaneidin jalka jälleen jäykistyy ja hänen hienoille siroille kasvoilleen ilmaantuu uusi tuskainen tunne.

"Vielä yksi onneton!" hän sopertaa, "ja vielä naisihminen!"

Tallista kaikuu Kulbi-Kaien läpitunkeva vinkuminen.

"Lähtekäämme pian kotiin, neiti Marchand!" huutaa nyt myös Ada von Heidegg hiukan pelonalaisena, sillä kouluneidin hirmuinen säikähdys vaikuttaa häneenkin.

"Ada, piestäänkö naisiakin vitsoilla?" kysyi ranskalainen neiti kalpein huulin.

"Piestään, neiti Marchand!"

"Kuka heitä pieksee?"

"Vahti."

"Mieshenkilö?"

"Niin."

"Ja missä isänne on?"

"Siellä mukana."

"Katsoo päältä, kun naista lyödään, paljaalle iholle lyödään?"

"Niin, niin, niin!" huudahtaa neiti Ada kärsimättömästi, ja hänen punaiset, tuoreet huulensa menevät pahasti kurttuun. "Minä en ymmärrä, mitä siinä niin paljon kysymistä on? Onhan pappa moision herra ja hänen käskystään rangaistaan jokaista syyllistä, olkoon hän mies tai nainen!"

"Neiti Marchand", kysyy Kuno, niittäen kepillään ruohon ja kukkasten latvoja tien vieressä, "eikö teitä miellytä se, että pahoja ihmisiä lyödään?"

"Ei, en ole siihen tottunut."

"Kuinka teidän kotona sitten pahoja ihmisiä rangaistaan?"

"Heiltä otetaan vapaus joksikin ajaksi, taikka heidän pitää maksaa sakkoa."

"Otetaan vapaus?"

"Niin, heidät erotetaan toisista ihmisistä ja suletaan yksinäiseen huoneeseen."

"Ei mitään muuta?"

Kunon lyödessä heinänpäitä ottaa neiti Marchand Adaa hellästi vyötäisistä kiinni:

"Ada", hän lausuu puoleksi rukoillen, "emmekö voisi saada nähdä noita ihmisiä, joita nyt lyötiin?"

"Nähdä, minkätähden?"

"Minä tahtoisin heidän kanssaan puhua pari sanaa."

"Mistä sitten?"

"Kysyä heiltä, mitä pahaa ovat tehneet."

"Sen saamme paremmin tietää papalta tai voudilta."

"Ada, minä tahtoisin heidän itsensä kanssa puhua, ainoastaan pari kolme sanaa!"

Ada kohautti olkapäitään niinkuin ihminen, joka ei toisen mieltä ensinkään ymmärrä. Sitten jäi hän katsomaan neidin kalpeita kasvoja ja hymyili. Kouluneideillä on enimmästi aina omituiset, kummalliset oikkunsa. Hän oli juuri sanoa sen Juliette Marchandille, mutta sai kuitenkin vielä sanan päästä kiinni ja sen sijaan virkkoi:

"No, jos se teitä huvittaa, niin voimme mennä heitä vastaan tielle. Mutta pappaa täytyy meidän siellä karttaa."

He kääntyivät puiston läpi kartanon sivurakennuksiin päin, joiden sivuitse kulki tie kylää kohden. Rangaistun naisen kauhea huuto oli sillävälin vaijennut, tallin luota ei kuulunut enää minkäänlaista ääntä. He ehtivät puistosta aidan ja viinakeittiön välille, kun ensimmäinen rangaistuksen saanut, neljäntoista vuotias poika jo oli sieltä poistunut. Sitävastoin lähestyi tallin puolelta kurituksen saanut tyttö. Hän nyyhkytti suonenvedontapaisesti, pyyhki silmiään ja ontui. Neiti Marchand, Ada ja Kuno lähestyivät aitaa suurten puiden varjossa. Kun tyttö kulki ohi, kutsui neiti Ada häntä viron kielellä.

Kai aikoi nyyhkien ja ontuen mennä eteenpäin, mutta Kuno juoksi hänen luoksensa ja huusi kovemmin:

"Kuule, sinä, neidit tahtovat sinua puhutella!"

Tyttö katsoi itkusta turvottunein silmin ympärilleen, ja kun hän näki, että pitkä sirkeä neiti astui hänen luokseen jäi hän nöyrästi seisomaan.

Ada rupesi tulkiksi ranskalaiselle neidille.

"Opettaja neiti tahtoo tietää, mitä pahaa olet tehnyt, kun tänään sait vitsoja?"

"Vouti pieksi minut veriseksi ja minä sanoin hänelle 'murhamies'!"

"Minkätähden vouti sinua löi?"

"Silmäni olivat hetkeksi ummistuneet — olin hyvin väsynyt."

Neiti Marchand pyysi kysymään, oliko hänellä ollut hyvin raskasta työtä. Kai vastasi, että hän kaksi päivää ja kaksi yötä oli ollut nukkumatta työssä.

Neiti Marchand puristi kätensä suonenvedontapaisesti ristiin ja loi tyttöön sellaisen katseen, että tämä kuin koira, joka vainuaa hyvää ihmistä, juoksi hänen luokseen ja suuteli hänen molempia käsiään. Neiti Marchand ei hämmästyksissään voinut tehdä muuta kuin vapauttaa kätensä tytön kourista ja hyväillä hänen itkusta mustuneita poskiaan. — — — Sitten hoippui Kulbi-Kai kylätietä myöten eteenpäin.

Kohta lähestyy tallin puolelta jättiläisen kokoinen, karkeapintainen talonpoika. Hänen tummat kasvonsa punottivat, silmät olivat veriset, silmäluomet turvonneet, ja suu oli niin lujasti kokoon puristunut, kuin ei sieltä moneen aikaan ainoaa sanaakaan pääsisi ilmoille.

Tätä miestä luulivat nuo kolme odottajaa siksi ihmiseksi, jota oli ensin rangaistu, joka niin kauheasti oli karjunut, sillä poikaa he eivät olleet nähneet. Ada tunsi Vôllamäen Päärnun, sillä hänpä oli sisätytön Maien veli ja kävi toisinaan kartanossa sisarta katsomassa.

"Päärn, minkätähden sinua tänään piestiin?" huusi tyttö heleällä äänellä.

Nuori talonpoika ei seisahtunut, ei lausunut sanaa, mutta hän loi tien vieressä seisovaan pieneen joukkoon katseen, joka hetkeksi pidätti neiti Marchandin sydämmen sykkimästä.

Siinä katseessa välkkyi jotakin, jonka kaltaista Juliette ei vielä milloinkaan ollut ihmisen silmissä nähnyt. Ikäänkuin suojellen ja jonkunlaista suojelusta etsien tarttui nuori neito Adan ja Kunon ympäriltä kiinni ja veti heitä tien vierestä takaisin.

Äänetönnä, suorana, jäykkänä kulki Völlamäen Päärn heidän ohitsensa.

Sattuvasti sanottiinkin tuota miestä kankeakaulaisten kuninkaaksi. — — —

3.

HUNTAUGUN MIINA.

Illan ruskot läntisellä taivaan rannalla ovat tummenneet, mustat pilvet peittävät viimeiset kultaiset valojuovat, syksyinen pimeys kattaa maan, tiheää, raskasta, kylmää kosteutta huokuu ilma. Viidakot ovat sysimustat eivätkä kohise, niityiltä nousee ilkeä, paksu sumu ja heikosti, epätasaisesti niinkuin kuoleva henki vilkkuu sieltä täältä joku tulensilmä läpi synkän pimeyden.

Kun Völlamäen Päärn on päässyt pois kartanon läheisyydestä käy hänen kulkunsa hitaammaksi. Hänen, suuret tukevat jäsenensä alkavat nyt tuntea, että niille on annettu liikaa. Koko viikon työ ja vitsat eivät ole olleet tähänkään jättiläiseen koskematta. Hänen selkäänsä kirvelee ja polttaa ja joka askeleella tuntuu tuska koko ruumiissa. Se pistää kylkeen, niin että hän tuon tuostakin voihkasee. Paita on hänen selässään kiinni kuin liimattu ja kun hän kädellään sitä irrottaa, tuntuu kuin revittäisiin kappale nahkaa ihosta irti. Miehen suu on kuiva, niin että kieli jää kurkkulakeen kiinni. Ei hänen kaikeksi onneksi tarvitse hevosta ajaa — sen vei poika jo kotiin.

Tiellä huomaa Päärn jonkun seisovan. Tuo näkyy häntä odottavan. Lähemmäksi tultuaan tuntee hän Kulbi-Kain. Päärn aikoo sanaakaan lausumatta mennä ohi, mutta tyttö astuu hänen rinnalleen ja kulkee siinä eteenpäin.

Tyttö näkyy odottavan, että Päärn rupeaisi puhumaan. Kun ei siitä tule mitään, astuvat he hetken äänettöminä.

"Päärn", alkaa Kai vihdoin ja tarttuu poikaa äkkiä takin hihasta kiinni.

"Mitä sinä tahdot?"

"Olet mies, Päärn!"

"Minkätähden?"

"Kun minun puoltani olet pitänyt."

"Milloinka olen sinun puoltasi pitänyt?"

Ihmeellinen kysymys! Kai koittaa katsoa pimeässä häntä silmiin. Hän huomaa, että Päärnun kulmat ovat rypyssä ja hänen kasvonsa kalpeat.

"Etkö sinä sitten tänä päivänä minua puolustanut?" kysyy hän arasti.

"En!"

"Ketä sitten?"

"Sinua en ainakaan!"

"Mutta sanoithan, kun Prits minua löi —."

"Sanoin, mitä sanoin — sen olisin tietysti sanonut — olit siinä sinä tai joku toinen!"

Päärn lausuu sen niin tuimasti, että tytön suu jää kiinni. Kai kyllä arvaa, että ihminen, joka on saanut viisikymmentä lyöntiä ei voi olla paremmalla tuulella. Sentähden hän vaikenee pitkän aikaa. Mutta hänen sydänraukkansa tuntee sittenkin niin voimakasta myötätuntoa tuota miestä kohtaan, joka hänen tähtensä oli itselleen tuottanut niin kovan rangaistuksen, ettei hän voi olla sitä ilmaisematta. Hän tarttuu miestä jälleen käsipuoleen ja tällä kertaa lujemmin kuin ennen. Sitten astuu hän hänen eteensä tielle.

"Päärn", hän lausuu puoleksi kuiskaten, ja hänen korkea täyteläinen rintansa kohoaa ja laskeutuu, ja hän kiinnittää suuret kirkkaat silmänsä rukoilevasta miehen kasvoihin. "Päärn, sinä tietysti olet minuun suuttunut, kun tuo onnettomuus minun tähteni kohtasi sinua. Mutta minä en tahdo olla kiittämätön. Olet sinä mies, Päärn!" Ja hän tarttuu pojan käteen, sitä lujasti puristaen.

Päärn murisee jotakin joutavasta ja tyhjästä ajanvietosta, pudistaa kätensä irti, siirtää tytön syrjään ja alkaa sitten ottaa niin pitkiä askeleita, ettei Kai enää jaksa häntä seurata.

Mutta he ovat vielä aivan lähellä toisiaan, kun joku takaapäin heitä lähestyy. Kai katsoo varovasti ympärilleen ja tuntee koosta tulijan. Päärn huomaa miehen, joka kiirehtii käyntiään kulkiessaan heidän ohitsensa. Molemmat miehet katsovat toisiinsa ja molempain kädet puristuvat nyrkkiin. Ohimenijä katsoo vielä kerran jälelleen; hän silmäilee pilkallisesti ensin tyttöä sitten poikaa, ja keppiä heiluttaen sekä iloisesti viheltäen rientää hän eteenpäin.

Se on Kubja-Prits. Menee kylään viettämään lauvantai-iltaa. Menee ehkä vanhempainsa luokse, tai Huntaugulle.

"Kai", huutaa Päärn kiivaasti. "Poistu nyt vihdoinkin minusta!"

"Miksi?"

"Mitä sinä minun jaloissani pyörit! Eihän minulla ole mitään asiaa sinulle!"

Tyttö jää seisomaan, kuin olisi häntä puulla päähän lyöty. Hän katsoo silmät selällään vihaisen miehen perään, hän painaa väristen kädellään lämmintä povea.

Ääneti, kertaakaan takaisin katsomatta kiiruhtaa Päärn eteenpäin ja katoaa pimeyteen — — —.

Tienristeyksessä hän ehtii voudin jälille; mutta tämä kääntyy vasemmalle kädelle Huntauguun päin ja Päärn astuu suoraan eteenpäin. Hänen mökkinsä ja Uudentuvan talo, jonka päivätyöläinen hän nyt on, ei ole enää kaukana. —

Huntaugulla on väki illallisella, kun Prits astuu sisään. Hyvä kuppi ryyni-puuroa höyryää valkeaksi hangatulla pöydällä, siinä vieressä piimähulikka ja vuorotellen pistetään puisia lusikoita puuroon ja piimään. Isäntä ja emäntä istuvat, tytär, palvelustyttö ja renkipoika seisovat, ja päivätyöläinen vaimoineen tuvan nurkassa pistävät samoin lauvantaipäivän ruokaa suuhunsa.

Ahdas, mustaseinäinen savutupa höyryää lämmintä. Ilma siellä on täynnä ihmisten hikihajua, huokumista, häkää ja savua. Totisina katselevat mustuneet orret epätasaista savilattiaa, jykevänä ja laajana seisoo kiuvas nurkassa ja lieden korvalla laulaa sirkka tunnetulla tavallaan.

"Terve perheen rahvas! Hyvää jatkoa leivälle!"

Kupiaan tervehdykseen vastataan, mutta ei kukaan keskeytä syömistään. Hän ei nähtävästi ole niin harvinainen vieras, että hänen tulonsa herättää kenenkään huomiota. Ainoastaan Miinan raittiille kasvoille nousee nähtävä puna, josta ei voi tietää, onko se mielihyvästä, tuskasta tai jostakin muusta. Prits seisoo hetken aikaa huopahattu päässä oven luona, katsoo verkkaisesti ympärilleen, silittää takin tinanappeja ja nostaa pari kertaa toisen jalkansa toisen päälle. Sitten kun perheenmies ruoka suussa on maininnut peremmälle siirtymisestä, astuu hän laiskasti tai ylpeästi — siitä saattaa olla eri mieltä — uunin edessä olevalle penkille. Siinä istuessaan ottaa hän hatun päästään. Sitten vetää hän esille piippunsa ja kirjavista tilkuista tehdyn tupakkakukkaron, jonka nauhoissa punaiset tupsut riippuvat ja alkaa verkalleen pistää piippuunsa kuin vanhat miehet.

"Noh, Pärtlen Prits, mitä uutta kuuluu moisioon?" kysyy Huntaugun Mihkel pitemmän ajan perästä. (Pärtle-Pritsiks sanoo hän kylämiestä sentähden, että hän on syntyisin Pärtlen perheestä.)

Prits ottaa palavan päreen uunin korvalta, "niistää sitä", vetää liekistä piippuunsa tulta, sylkäsee pari kertaa ja jälleen suorana istuessaan on valmiina vastaamaan.

"Ei erinomaista! — — — Eikös päivätyöläinen jo puhunut — — ai niin, ei hän ollutkaan tänään talossa." (Hän silmäilee salavihkaa nurkkaan, jossa työmies istuu.)

"Ääh, moisiossa pidettiin jälleen suuret oikeudenkäynnit."

"Kenen kanssa taas."

"Ääh, kolmen samalla kertaa. — — — Kahdelle annettiin suolaisetkin."

"Keitä he olivat?"

Prits vetelee muutaman kerran savua piipustaan, ja vastaa sitten rauhallisesti:

"Oja — Jaanin poika ja, kuulkaa, Kulbi-Kai — — —."

"Kulbi-Kai? Eikös opman[4] häntä enää suvaitse? Alkaa varmaankin häneen jo kyllästyä."

Nauretaan pöydässä. Kylässä nimittäin puhutaan, että opman on Kulbi-Kain kanssa pitänyt ystävyyttä. Kaunis palvelustyttö oli, kun tämä ensimmäisen kerran eräänä talvena oli käynyt moisiossa, suuresti häntä miellyttänyt.

"Mitä tyhjää, kuka sellaisesta kauvemmin välittää!" vastaa kupias. "Völlamäen Päärn yksin näyttää hänestä huolta pitävän — enemmän kuin tarpeellistakaan olisi."

Aterioitsijat katsovat toinen toiseensa. Miinan lusikka jää puuroon. Hänen ruskeat silmänsä vilkkuvat ensin salaa puhujan puoleen, sitten peittää hän ne pitkien, kiiltävien ripsien alle. "Mitä Päärnulla on Kain kanssa tekemistä?" kysyy perheen nainen.

"Pakana sen tietää; mitä pojilla aina on tyttöin kanssa tekemistä! Pikkuseikoissakin hän puolustaa tyttöä kuin mies naistaan."

Hetken aikaa kesti äänettömyyttä. Näytti kuin kuulijat olisivat arvelleet kertojan valehtelevan, mutta kuin eivät olisi tahtoneet sitä hänelle sanoa.

"Mutta puhuithan sinä kolmesta, jolle oikeutta jaettiin?" alkaa Huntaugun Mihkel uudestaan.

"Kolmesta neh?"

"Kuka se kolmas oli?"

"Vôllamäen Päärn — — Mies sai tänään viisikymmentä suolaista!"

"Viisikymmentä suolaista!"

Kaikkien aterioitsevien lusikat jäivät puuroon tai suun eteen, kun silmät kääntyivät kertojan puoleen. Perheentytär Miina astuu askeleen pöydästä taaksepäin; hänen muotonsa on tavallista kalpeampi.

"Päärn? Mitä pahaa hän sitten teki?" kysyy emäntä, joka katsellessaan tytärtään tuntee äidillistä sääliä.

"Pani vastaan! Eikös sitä miestä jo tunneta! — — — Tahtoi puolustaa Kulbi-Kaiea, karkasi kuin koira minun niskaani, kun minä tyttöä, laiskasäkkiä, riihen seinukselta uskalsin unesta herättää — — — Pakana tietää, mitä ystävyyttä heillä keskenään on!"

"Sinä sitten heti moisioon kantelemaan!" tokasee Huntaugun päivätyöläinen nurkasta.

"Mitäs sinä sitten olisit tehnyt?" väittää Prits vastaan. "Kun ihminen nyrkit suorana käy päälle — kaiken työväen nähden — ja torjuu pois luota — mikä kupias minä olisin, jos sellaista kärsisin! — — — Annoin hänelle pari kepinlyöntiä ja heitin hänet leppäpensaaseen. — — —"

Hän alkaa nyt pitkästi ja laveasti selittää, mitä riihen luona tänä aamuna oli tapahtunut, kuinka riita oli syntynyt ja päättynyt ja minkälainen loppusuoritus siitä moisiossa oli ollut. Tietysti hän sen ohella tekojaan ja sanojaan koitti esittää parhaimmassa valossa, mutta syyllisiä kuvata mustimmilla väreillä. Etenkin koitti hän selittää otteluaan Päärnun kanssa niin, ettei kukaan olisi voinut epäillä tämän röyhkeyttä ja julkeutta.

Perhe on sillä välin lopettanut syömisensä. Mihkel istuu penkin päähän kylämiehen viereen, joka hänelle tarjoaa tupakkakukkaroa. Palvelustyttö tyhjentää pöydän; mutta kuuntelee renkipojan kanssa tarkasti Pritsin juttuja, ja emäntä lähtee viemään jotakin kamariin. Miina on tuvasta kerrassaan kadonnut, vaikk'ei kukaan ollut huomannut, milloin hän läksi, ei edes Prits.

Tämä huomaa, että isäntä kuulijoista on ainoa, joka häntä hyväksyy tai koittaa hyväksyä, ja sen merkiksi vähän väliä lisää puheeseen "jaa, jaa, ne, neh" ja se kiihottaa Pritsiä yhä kiivaampaan lörpöttelemiseen. Ja osottaakseen kiitollisuuttaan isännän huomaavaisuudesta, ottaa hän taskustaan pullon täynnä moision viinaa ja pistää sen salavihkaa perheenmiehen poveen. Kohta huomaa hän ettei Miinaa enää ole tuvassa ja hänen silmänsä käyvät rauhattomiksi.

"Noh, emäntä, missä tytärlapsesi on?" kysyy hän vihdoin, kun äiti kylmästä pimeästä kamarista päre kädessä astuu takaisin tupaan.

"Eikös hän ole tuvassa?" kysyy tämä vastaan. "Ei ole näkynyt."

"Mistä minä tiedän, minne hän juoksee!"

"Hän ehkä toisinaan käy Uudessatalossa?"

"Kuka niitä tyttöjen asioita tietää, missä käyvät."

Pritsin puheliaisuus on kerrassaan loppunut. Hän koputtaa piipun tyhjäksi, pistää sen taskuunsa ja katselee eteensä maahan.

Työmieskin on sillä välin lopettanut syöntinsä ja heittäytynyt nurkassa olevalle vuoteelle lepäämään. Kohta ilmoittaa kova kuorsaaminen, että väsymys on hänet voittanut. Naisväellä on vielä toimia; he käyvät ulos ja sisälle, eivätkä kuuntele enää isännän ja kylämiehen juttua.

Kun Prits on jonkun aikaa kulmat rypyssä vaijennut, ottaa Mihkel pullon suullisen auki ja tarjoaa juomaa, josta puhdistamattoman väkiviinan haju nousee voudin nenään.

"Etkö tahdo maistaa!"

"Maista itse!"

Sitten ottavat kumpikin naukun.

"Noh, onko moisiossa kuultu mitään uudesta asetuksesta?" kysyy Huntaugun isäntä, saadakseen taas puheen käymään.

"Ei mitään", vastasi Prits vastenmielisesti.

"Vai aina vielä kaikki ennallaan! Taivainen taatto, kuinka kauvan niitä asetuksia tehdään! Milloin sitä jo on ruvettukaan puhumaan, että tehdään ja tehdään, ja sitten taas, että jo on valmis, jopa on tulemassa, jopa luetaan julki! Vai ei vieläkään — ei hätää eikä hoppua!"

"Usko nyt talonpoikain loruja!"

"Eikös opman ole jollakulla sanalla ilmoittanut."

"Vai me, voudit, uskaltaisimme puhua, mitä moisiossa tiedetään", vastaa Kubja-Prits hyvin itsetietoisena.

"Noh, minulle voisit joka sanan kuiskata korvaan! Huudanko minä sellaiset asiat maailmalle, vai mitä?"

"Sinulle?" vastasi Prits kulmiaan nostaen. "Minkätähden sinä minulle parempi olisit kuin toiset. Et sinä minulle ystävyyttäsi ole näyttänyt. Se pitääkin olla mies, jolle minä salaisia asioita ilmoitan!"

"Enkös minä sitten mies ole?"

"Et sinä ole sellaista nähnytkään! Ei saa omaa lastaankaan hallituksi." — — —

Huntaugun isäntä huomaa, mitä kyläläinen tarkottaa, mitä hän mielessään hautoo.

"Vai niin", nauraa hän, "sinä puhut meidän Miinasta? Ovatko sinun asiasi hänen kanssaan jo selvät?"

"Kuinkas ne selviäisivät, kun juostaan pois, jos minä vain itseni näytän!"

"Juostaan pois? Olihan Miina vastikään tässä!" — — —

Mihkel katsoo tuvassa ympärilleen — tytärtä ei vielä näy. "Noh, kyllä hän kohta tulee!" koittaa ukko lohduttaa.

Prits sylkäsee ja nojaa kyynärpäitään polviaan vasten kädet ristissä.

"Onkos tämä sitten ensi kerta, kun hän minun edestäni pakenee!" alkaa hän pahalla tuulella. "Sehän tapa hänellä aina on! En minä ymmärrä, minkätähden hän minua karttaa? Olenko minä sitten viimeinen miesten joukossa? Onhan minulla kunniallinen virka, jota ei uskota kaikille ryysymekoille. Minä voin vuoden tai parin perästä olla aittamies — herra ja opman ovat tyytyväisempiä minuun kuin yhteenkään toiseen työnjohtajaan; joka tapauksessa voin ennen pitkää saada parhaimman talon moision alueella, — kun vain siitä puhun, niin silloin se jo minulla onkin!"

"Uskon, veli, uskon! Älä nyt niin pahottele."

Mutta liinatukkainen mies jatkaa edelleen:

"Voisin sinullekin tehdä enemmän hyvää kuin pahaa. Kauvan kyllä olet jo istunut tässä hiekkakasassa ja kasvattanut ohdakkeita. Mikä viiden päivän paikka tämä sulle on? Monella kahden ja kolmen päivän miehellä on enemmän hinkalossa ja pöydässä kuin sinulla kaikkein parhaimpina vuosina! Mutta jos minä mainitsen sanan opmannille tai paronille — niin on sinulla paikka käsissäsi, joka maksaa miehen työn — — —. Voisinhan sitten minäkin tulla sinulle kotivävyksi — ei sinulla ole poikaa, ja minun vanhemmillani kaksi vielä kotona — — Katso, niin tai näin — ainahan me kaupoissa sopisimme."

"Miksi emme sopisi", sanoo Huntaugu myöntäen.

"Mutta ei kuitenkaan sovi", nauraa Prits katkerasti.

"Miksi ei sovi! Enkös ole sanonut sinulle: 'tee tytön kanssa asiat selviksi ja minä sanon: amen!'"

"Tee selväksi, tee selväksi", matkii Prits. "Mutta tee sitten selväksi, kun toinen ei likikään laske! Enkös minä ole hänellekin jo sinnepäin viitannut, mutta silloin puhutaan 'liian nuoresta', tahdotaan vielä 'kasvaa' ja nauretaan vihdoin niinkuin tyhmille pojille vasten silmiä ja lähdetään juoksuun."

"Tytärlasten nauruistako nyt kannattaa puhua!"

"Mutta vanhempain pitää lopettaa sellaiset pilkkanaurut!" opettaa Prits.

Mihkel vetelee ajatuksissaan sammunutta piippuaan, ottaa sen sitten huuliltaan ja pudistaa tuhat maahan.

"Ainoata lasta nyt ruveta pakottamaan — sekin on niin kummaa", urisee hän viimeksi. "Minä olen äidin kanssa jo puhunut ja neuvotellut — hänkin sanoo, että voisi tuo vielä vuoden tai parin olla kotona — — — Minkä sitten naisille saa!"

Perheennaisen nimittäminen näytti tekevän Kubja-Pritsin tuulen vielä pahemmaksi.

"Niin, niin, se sinun äitisi! Se näyttää myös kierosti minuun katsovan. En minä ymmärrä mitä minä hänelle olen tehnyt!"

"Älä nyt joutavia, Prits", varottaa Mikhel. "Hän vartioi sinua niinkuin jokaista poikaa, joka tahtoo viedä pois hänen kalliin tyttärensä. Eikös naisten mieltä tunneta!"

"Eikös hän vain katsone Uudentuvan jäykkäniskaista toisilla silmillä kuin minua?" kysyi Prits urkkivin silmin. "Ja eiköhän Miinanen itsekin liian usein käy kyläilemässä Uudentuvan mökin nurkassa? — — — Kuule, Huntaugun ukko, muista minun sanoneeni: tuosta riitapukarista ei sinulle koidu onnea! Opman ja herra eivät salli häntä silmäinsä edessä. Haagrehillä on vitsat hänen varalleen jo aikoja valmiina — hän saa useimmin astua oikeuspaikan ja kylän väliä kuin kylän ja moision väliä."

"Kuule, Prits", Mihkel koittaa toista rauhoittaakseen kääntää leikiksi, "sinun mielesi alkaa käydä niin happamaksi, että olisi parempi jos ottaisimme suun kostuketta ja puhuisimme mukavimmista asioista!" Ja Mihkel tarjoaa pulloa vieraalleen, mutta tämä työntää sen takaisin.

"Mukavampaa mielestäni olisi, jos sinä voisit sanoa minulle, mitä mulla on toivomista", tutkii Prits.

"Minun puolestani aina hyvää", vakuuttaa isäntä. "Mikä olisi, vaikka vielä vähän odottaisit?"

"Minkä varalta?"

"Noh, siltäkin varalta, että minä ja äiti saisimme tytölle asian selittää."

"Tahdotteko sitten sen tehdä?"

"Käteni sen päälle."

He antoivat toisilleen kättä. Sopimuksen kiinnitykseksi joivat sitten vielä molemmat pullosta. Kun perheenväki jälleen kokoontui tupaan, niin loppui miesten arkaluontoinen keskustelu. Prits viipyi vielä hetken ja näkyi odottavan Miinan takaisintulemista, mutta kun tämä yhä viipyi, heitti mies hyvästi ja lähti. Sanoi vielä menevänsä vanhempainsa luokse Pärttelille. — —

Uudentuvan mökissä vietettiin sillä välin toisella tavalla lauvantai-iltaa.

Uuni oli lämminnyt, enin savu oli oven kautta mennyt ulos. Tummansininen savupilvi leijaili vielä katon rajassa. Muutamat vettyneet puun kannot paloivat vielä uunissa häkää tuottavina kekäleinä. Paitse tulen loistetta liedessä ei pientä kurjaa hökkeliä valaissut minkäänlainen valo.

Lieden ääressä istuu kaksi henkeä: työmies Päärn ja hänen vanha äitinsä. Päärn istuu matalalla rahilla, selkä käännettynä tulenvaloa kohti; äiti hänen vieressään puupölkyllä. Päärnun veriseksi piesty, mustan sininen selkä on paljas ja äiti voitelee sitä viinaan kastetulla pellavatukolla.

"Poikani, poikani, pahastipa ovat sinua raadelleet!" sopertaa vanhus vähän väliä, ja hänen kätensä sivelee hellästi ajettuneita verinaarmuja ja hänen vettyneistä silmistään putoaa monta kyyneltä viinan sekaan pojan iholle. "Sano, Päärnuseni, tekeekö kipeää?"

"Ole jo huoleti! Tiedänhän, kuinka hyvä lääkäri olet."

"Mutta silloin kun sinua raatelivat — eikös silloin koskenut kauheasti?"

"Sitä en tuntenut, olin niin vihan vimmassa, etten tuntenut mitään."

"Aivan kuin mun Reino vainajani!" huokaili äiti. "Puhut juuri kuin isäsi, kun hän haagrehin luota tuli ja minä lieden edessä voitelin hänen selkäänsä niinkuin sinun nyt." Vanhus pyyhkii silmiään. "Muistatko, Päärn, sinun isäsi sanoi myös: 'Kun minä heittäydyin rangaistuspenkille ja sotamiesten vitsat alkoivat leiskua selässäni, paloi povessani sellainen viha, että kaikki näytti silmissäni veripunaiselta, enkä tuntenut mitään — — —.' Ja kuitenkin oli hän puoli kuollut, kun pääsi kotiin."

"Muistan, äiti, muistan", mutisee Päärn, ja tarttuu päähänsä kuin viiltäisi sitä. "Ja tiedätkö, äiti, mitä minä ajattelin, kun minua ruvettiin lyömään? Minä muistelin isää, en tiedä itsekään, kuinka hän tuli mieleeni."

"Sinä olet hänen poikansa, se onkin sinun onnettomuutesi. Se viha, joka hänet aina valtasi, kun joku häneen sattui koskemaan, se ei anna sinunkaan hengellesi rauhaa. Se viha, joka sinua aina on kiihottanut vastaan panemiseen, tuotti sinulle jo poikavuosina selkäsaunoja, etkä vieläkään ole tullut ymmärtäväisemmäksi. Eikä sinun isäsikään tullut ymmärtäväisemmäksi, hän ei taipunut, vaan antoi ennen piestä itsensä kuoliaaksi — — —."

Niin, surullinen oli muisto, josta he siinä keskustelivat. Siitä on kolme vuotta kulunut, kun Völlamäen perheenmies Rein Ryytel sai Haagioikeudessa vastaanpanemisesta ja tappelusta kahdeksankymmentä lyöntiä, jolloin hän alkoi sairastaa, kunnes kuoli.

Rikos tapahtui eräänä iltana. Paikkakunnalla liikkui rokkotauti. Völlamäen talossa olivat päivätyöläinen ja talon poika molemmat sairaana. Sentähden oli isäntä itse lähtenyt metsästä heiniä hakemaan. Tuisku oli ajanut tiet umpeen, niin että Reinolle tuli pimeä. Kun hän toisella kädellään pitelee kuormaa ja toisella ohjaa hevosta tielle, kuuluu takaapäin aisakellon helinä. Rein koittaa antaa puoleksi tietä laskeakseen saksaa tai "porvaria" ohi ajamaan. Mutta samassa huomaa hän, kuinka kuorma alkaa kallistua, jo on toinen reen jalas vajoamassa ojaan tai hankeen ja kuorma saattaa kaatua millä hetkellä tahansa. Sentähden hän seisauttaa hevosen. Mutta takana kuuluu kova huuto:

"Tie auki, mies, tie auki!"

"Tie on auki!" vastaa Rein.

"Pois tieltä, lurjus! Etkö sinä näe, että saksa ajaa!" Ja hevoset ajetaan melkein Reinon niskaan.

"Saksa voi kuorman vierestä ajaa ohi!" huutaa mies vastaan.

"Jaan, lyö pahuusta piiskalla!" kuuluu mahtava vihan huuto reestä ajajalle ja samassa vinkuu tämän piiska Reinon korvien ympärillä. Yksi iskuista sattuu Reinon silmiin niin, että tulta iskee.

Hirmuisesta tuskasta syttyy talonpojan sydämmessä hillitön viha, että hän piiskallaan antaa pari lyöntiä takaisin — — —. Reessä karjuu joku — Rein ei tiedä, onko se kuskari vai paroni — — —. Mutta perästäpäin hän saa tietää, että hän on omaa herraansa lyönyt — — —. Pian kiitää saksalainen reki, jonka edessä hevoset ovat käyneet rajuiksi, kuorman ohi, sillä tie onkin auki, mutta talonpojan kuorma kaatuu, sillä hän on osunut tiepuoleen. — — —

"Kuka tuo lurjus oli?" kuulee Rein vielä reestä paroni Heideggin huutavan, johon kuskari vastaa, että se oli varmaankin ollut Völlamäen Rein. — —

Mies viedään haagioikeuteen saksan vastustamisesta ja lyömisestä, ja saa siellä rangaistuksen, joka hänet saattaa haudan partaalle. Hän on suuri ja tukeva, mutta jo vanha, hänen voimansa ovat heikenneet työstä ja huonosta ruuasta sekä entisistä piiskan iskuista. Hän alkaa potea ja potee, kunnes surmaan suistuu.

Poika ei ollut isältään perinyt ainoastaan tulista vihaa, joka häneltä hetkeksi riisti kaiken punnitsemiskyvyn, vaan vielä pari muutakin ominaisuutta, joita siihen aikaan vielä vähemmin suvaittiin kuin nykyään ja jotka syöksivät molemmat yhä uusiin onnettomuuksiin. Nämä rikkaruohot olivat: itsepäinen oikeutensa puolustaminen, kun he tiesivät itselleen vääryyttä tehtävän ja vastustamaton halu sattuvalla tavalla puheessaan toista loukata ja haavottaa. He eivät kumpikaan voineet pidättää tai niellä teräviä pilkka- ja pistosanoja. Selvää on, että tuollaiset uppiniskaiset eivät ymmärtäneet kyllin ryömiä, notkistaa selkää ja pyytää anteeksi. Ja sekin oli heidän onnettomuutensa.

Nähtävästi ei Völlamäen Reinollakaan olisi ollut pakko kuolla, jos hän toisena päivänä öisen riidan jälkeen olisi mennyt moisioon, langennut paronin eteen polvilleen ja pyytänyt rikostansa anteeksi. Hän olisi myös voinut vannoa, että hän oli vain aikonut lyödä herran hevosia taikka pahimmassa tapauksessa hänen kuskariaan. Paroni ei olisi häntä saattanut haagioikeuteen, vaan olisi hänelle moision tallissa antanut puolta pienemmän rangaistuksen. Tai jos hän olisi asian oikeuteenkin vienyt, olisi hän kannekirjassa voinut lieventää rangaistusta.

Mutta mitä tekee Völlamäen Rein? Tyhmyyden, joka häneltä vie hengen. Hänet kutsutaan moisioon. Paroni tahtoo saada tietää, oliko se todellakin Völlamäen Rein, joka hänelle eilen illalla pani vastaan ja häntä löi. Kuski saattoi pimeässä erehtyä.

Reinon silmä on melkein kiinni turvonnut, herran poskella hän huomaa pienen punaisen naarmun. Niinpian kun herra huomaa Reinon silmän, tietää hän, että hänellä on käsissään todellinen syynalainen.

"Vai olet sinä se eilinen tierosvo"; alkaa hän sättiä. Rein vastaa:

"En minä ole, kunnioitettava herra paroni!"

"Älä valehtele, lurjus! Osottaahan silmäsikin, että olet."

"Minun silmäni näyttää, että itse olin ryövärin käsissä!"

Rein raukka! Oliko sinun tarvis sitä sanoa? Etkö voinut kieltäsi hillitä ja niellä tuollaisen vastauksen?

Miehen kohtalo on ratkaistu. Sidotuin käsin viedään hän oikeuteen ja siellä määrätään kahdeksankymmentä punaista pykälää hänen kuudenkymmenen vuotiselle syntiselle selälleen. — — —

Rein käy kovin kipeäksi, toipuu vähän jonkun ajan perästä, mutta käy kuitenkin vähitellen huonommaksi, kunnes vuoden perästä heittää henkensä. — — —

Vahinko, että kuolinhetkellä harvoin on ihmisillä aikaa antaa hyviä opetuksia. Niin käy enimmästi vain kuvatuissa kertomuksissa. Völlamäen Reinollakaan ei ollut siihen voimia. Viikatemies kiiruhti. Ja kuitenkin olisi tuo opetus ollut niin tarpeellinen. Hänen olisi pitänyt sanoa pojallensa: "Köyristä selkääsi, hillitse kieltäsi, lepy vääryyteen, kun sulia on tekemistä voimallisten kanssa. Vihastua voit ainoastaan vertaisillesi." — Mutta Rein ei puhunut noin, vaan kun hänen sammuva silmänsä sattui poikaan, kuiskasi hän vielä: "Poika, he ottivat minulta hengen!"

Eikä ole ihme, että tämä nyt alkoi tehdä typeryyksiä, kun hän jäi ilman isän viimeisiä opetuksia. Ensimmäisen suuremman tekee hän jo silloin, kun isän kylmä ruumis vielä lepää kotoisen katon alla.

Päärn valvoo koko yön toisten kanssa isän ruumiin ääressä. Hän istuu äänetönnä kuolinvuoteella ja katsoo hänen jäykistyneihin kasvoihinsa, hänen avonaisiin silmiinsä ja sinisiin huuliinsa. Hänen karkea kätensä lepää toisinaan isän vaaleilla hiuksilla, toisinaan silittää hän väsyneen matkamiehen kasvoja, joihin murhe, vaiva, työ ja vanhuus ovat merkkinsä painaneet.

Aamulla nousee hän ja katoaa majasta. Ei kukaan tiedä, mihin hän on mennyt.

Päärn lähtee moisioon. Mitä sinne? Ensimmäistä suurempaa tyhmyyttään tekemään.

Pyytää paroni herran puheille ja lasketaan menemään.

"Noh, Päärn, mitä sulla sitten on asiaa?"

"Tulin herra paronille ilmoittamaan, että isäni eilen illalla kuoli."

"Völlamäen Rein?" kysyy paroni. "Soo, soo! Noh, suurta vahinkoa minulla hänestä juuri ei ole — hän oli vastainen koira."

"Herra paroni, hän oli minun isäni!"

"Noh, olisit voinut saada ymmärtäväisemmänkin isän."

Päärn on kalpea, hänen kätensä värisevät.

"Isäni sanoi kuollessaan, että paroni herra ja haagrehi olivat ottaneet häneltä hengen."

Paroni Heidegg on, talonpojan puhuessa, kääntänyt hänelle selkänsä ja katsonut akkunasta ulos. Nyt kääntyy hän äkkiä kuin olisi häntä takaapäin purtu.

"Soo, vai niin sinun isäsi sanoi — —? Noh, sitten oli hän kuollessaankin sama koira, kuin eläessään. Selkäsaunansa oli hän rehellisesti ansainnut — — —."

"Paroni herra!" murahtaa samassa Päärn, kuin olisi häntä tulisilla pihdeillä likistetty.

Nyt katsoo paroni Heidegg tarkemmasti miestä, kääntyy kalpeana takaisin erään nojatuolin taa, ja hänen kätensä ojentuu kirjoituspöytää kohti, jossa on hopeinen kello. Sitä kaikin voimin helistäen, huutaa hän niin, että talo kaikuu: "Tohver, Tohver!"

Palvelija tulee. Hän jää kysyvänä katsomaan paronia. Tämä tuijottaa talonpoikaan. Päärn seisoo liikkumatta keskellä huonetta — — —. Paroni pyyhkii kädellään tukkaansa. Tumma puna nousee hänen kasvoilleen hiusten rajaan asti.

"Ei mitään. — — — Vähän ajan perästä sinua tarvitsen", hän sanoo palvelijalle. Ja kun tämä alkaa lähteä, lisää hän kylmästi: "Sinäkin voit mennä, Päärn! Toisella kertaa puhumme siitä asiasta enemmän — — —."

Päärn poistuu palvelijan kanssa. — Typeryys on tehty.

Paroni Heidegg ei anna ikinä talonpojalle anteeksi sitä, että hän tätä on pelännyt — niin pelännyt, että hän sitä häpeää. — — — Paroni Heidegg antaa monta pientä rikosta anteeksi, jos häntä ymmärretään rukoilla ja kunnioittaa, mutta jos joku osottaa vastustamisen halua ja osottaa sitä niin että paroni Heidegg menettää rauhansa, että hän jo — pelkää, silloin — silloin on asia paha. — — —

Tuskin on Völlamäen isäntä haudattu, kun talo otetaan leskeltä ja pojalta pois. Paroni herra tarvitsee taipuvamman isännän arenti taloonsa kuin Päärn Ryytel on. Uppiniskaiset ja vastahakoiset koirat eivät kelpaa isänniksi. — —

Niin, tuo kallis orjuuden aika! Ne joille kohtalo ei ollut antanut selkärankaa, ryömivät, ja sanoivat, että se oli paras ja hyötyisin aika. Mutta ne, joilla oli selkärankaa, sanoivat: Yhdentekevä, jos ryömin tai seison — vääryyttä minulle sittenkin tehdään! Mutta vähemmin oli noita typeriä, jotka niin puhuivat. — —

"Hyvä kyllä, äiti", virkkoi Päärn, havahtuen murheellisista ajatuksistaan, "kyllä tuo voiteleminen jo riittää! Ehkä annat minulle nyt puhtaan paidan — vanha on vähän korea." Ja jalallaan potkasee hän lieden edessä maassa olevaa veristä paitaa.

Samassa narisee ovi, aukeaa ja nainen, isohuivi ympärillä, astuu sisään. Heti kiintyy hänen katseensa puolialastomaan mieheen ja hänen mustan-puhuvaan selkäänsä. Hänen suustaan pääsee hämmästyksen huuto. Ikäänkuin neuvottomana jää hän oven suuhun seisomaan.

Äiti ja poika katsovat taakseen.

"Kas, Huntaugun Miina!" lausuu ensimainittu.

Vahva puna nousee Päärnun poskille. Hän häpeää, mutta ei paljasta ihoaan, vaan sitä, mitä Miina siinä näkee — sitä että hän, tuo suuri tukeva poika on saanut vitsoja. — — "Äiti, anna nyt jo kerrankin paita tänne!" huutaa hän kärsimättömästi kuin tahtoisi peittää selkäänsä tytön silmiltä.

Tämä astuu äkkiä lähemmä, tarttuu molemmin käsin pojan olkapäähän, kumartuu ja katsoo ahdistetuin mielin kurjaa työtä, jota on tehty ihmisen iholle.

"Päärn", hän lausuu sortuneella äänellä, "kylläpä he sinua ovat purreet!"

"Ei voi valittaa", nauroi Päärn katkerasti. "Mutta mistä sinä sen tiesit?"

Tyttö ei vastaa. Päärn tuntee selkäänsä karmivan: kaksi polttavaa piiskaa sattuu siihen.

"Äiti, tuo paita tänne!"

Kohta on Päärnulla puhdas paita yllä. Äiti panee edestä solen kiinni. Kuluu hetki aikaa, ei puhu kukaan mustaa eikä valkeaa.

Kun Päärn vihdoin uskaltaa katsoa tyttöön — hän yhä vielä tuntee lapsellista häpeää — on tämän näkö muuttunut. Miinan silmissä ei ole enää kyyneleitä, hänen kasvoissaan ei ole enää sitä myötätuntoisuutta, joka hänen äänessään vielä äsken värisi, hän pysyttelee kuin vieras etempänä.

"Minä kysyin, kuka sinulle puhui minun asiastani?" virkkaa Päärn jotakin sanoakseen.

"Pärtlen Prits."

"Niin, minä näin, hän tuli teille päin."

"Mokoma pyöveli!" soimaa äiti.

"Mitä hän sitten teillä lörpötteli?" kysyy Päärn edelleen.

"Yhtä toista", vastaa tyttö lyhyesti.

"Totta vai valetta?"

Miinan huivi on pudonnut olkapäille. Hänen ihmeen kauniit ruunit silmänsä katsovat totisina ja suoraan Päärnun yli lieteen.

"Kuka tietää, mikä oli totta, mikä valetta! Valehtelija puhuu tottakin toisinaan", hän vastasi.

"Mikä sinulla nyt sitten on?" kysyy äiti, joka myös huomasi Miinan vieraan olennon: "Tuntuu kuin olisit pahoillasi."

Tyttö näytti salaa taistelevan itsensä kanssa. Vihdoin nostaa päätä ja astuu rohkein askelin rahilla istuvaa Päärnua kohti.

"Prits sanoi, että sinä tänään Kulbi-Kain takia olet saanut selkääsi", lausuu hän katkerasti.

"Sain."

"Hän sanoo sinulla olevan Kain kanssa salaista ystävyyttä."

"Eikös hän sanonut sitäkin, että me tulimme kylään yhdessä Kain kanssa?"

"Sitä en muista, mutta hän sanoi sinun Kaiea niin puolustaneen, että olet Pritsin kimppuun käynyt."

"Silloin hän puhui ensimmäisen kerran eläissään niin paljon totta, että siinä oli vain puoleksi valetta. — — — Minä kävin sitten vasta hänen kimppuunsa, kun hän minua oli lyönyt."

"Minkätähden hän sitten sinua löi?"

"Sentähden, että puolustin Kaiea,"

"Minkätähden häntä puolustit?"

"Sentähden, ettei hän mitään pahaa tehnyt, kun Prits löi hänen päänsä veriseksi."

"Oliko se sitten sinun asiasi?"

"Ei ollut. — — — Mutta, kun sinun pääsi lyödään veriseksi eikä kukaan puolusta sinua, silloin varmaankin on kaikki hyvin?"

Miina vaikeni kuin olisi hän asiaa mielessään punninnut. Sitten siirtyi hän lähemmä Päärnua, ja hänen silmänsä loistivat lempeämmin.

"Senkötähden vain, Päärn?" hän kysyi. "Kun tietäisin, että sentähden vain? — — — Mutta sinä sanot, että — että —."

"Mitä sanon?"

"Että olit Kain kanssa yhdessä."

"Mitä sitten? Käyhän Pritskin usein sinun luonasi vieraisilla! Saattaa olla, että tänään oli kosimaviinatkin taskussa!"

Miina vaikeni ja käänsi pois katseensa. Väkisin tunsi hän silmänsä kostuvan.

"Kuulkaa, lapset", virkkoi äiti, hetken kuunneltuaan suutaan muikistaen nuorten väittelemistä. "Minun mielestäni ei teillä ole syytä toisianne pistellä. Kaikki on pelkkää lapsellista kateutta! Jos olette toisillenne luodut, niin pääsette yhteen, vaikka välillänne olisi mustina kissoina sata Kaiea ja Pritsiä."

"Mutta minä tahtoisin saada tietää, kuinka Pärtle-Prits uskalsi sanoa, että Päärn Kaiea puolusti niinkuin mies naistaan, ja minkätähden Päärn Kain kanssa kylään tuli, niinkuin hän itse sanoi."

Miina sanoi tämän puoleksi lohdutettuna, puoleksi levottomana ja hänen suunsa oli vielä itkuun menossa.

"Ja minä tahdon saada tietää", lausui Päärn hyväsydämmisellä myötätuntoisuudella, "mitä tuo Kubja-Prits joka lauvantai-ilta Huntaugulla kuhjailee, ikäänkuin Miinalla olisi hänen kanssaan jotakin tekemistä!"

"Sinä tiedät varsin hyvin, ettei minulla hänen kanssaan mitään tekemistä ole!"

"Ja sinä yhtä hyvin, ettei minulla Kain kanssa tekemistä ole!"

Äiti lyö nauraen kätensä yhteen ja lausuu: "Päärn, veitikka, selitä nyt kuitenkin, missä ja miksikä sinä Kain kanssa tiellä yhdessä kävelit? Voin arvata, ettei sinulla hänelle asiaa ollut. Enkö tuntisi omaa poikaani!" Päärn kertookin sitten lyhyesti, kuinka Kai oli häntä tiellä odottanut ja tahtonut häntä kiittää siitä, että hän eilen aamulla oli tyttöä puolustanut. Mutta Päärn oli hänelle sanonut, ettei hän ollut vailla tytön kiitosta ja koittanut hänestä päästä erilleen. Samassa oli Kubja-Prits sattunut heidät näkemään ja Päärn oli kohta arvannut, että kun tuo mies menee Huntaugulle, niin kyllä hän siellä kaikki, mitä aamulla ja nyt tapahtui pahimpaan päin kuvailee, niin että Huntaugun väen karvat nousevat pystyyn.

Miinasta tuntui kuin olisi kivi pudonnut hänen rinnastaan. Jopa istui Päärn lähimmälle pölkylle ja katseli häntä syrjästäpäin kuin säälien. Tyttö uskoi tuota miestä; Päärnun pelkkä sana, ettei asia niin ollut kuin oli puhuttu, rauhotti häntä täydellisesti.

"Arvasin sen itsekin", mutisi hän itsekseen.

"Mutta tulit minua sittenkin tutkimaan?" kysyi Päärn ja käänsi tytön puoleen vahvat, tummat, hieman rokonarpiset kasvonsa, joihin nyt oli levinnyt kuin päivänpaistetta. Mutta sano nyt myös, kuinka Pritsin asiat ovat Huntaugulla. Isäntähän koittaa saada vastaisen opmannin vävykseen.

"Noh, ensin pitää minun hänet miehekseni ottaa", vastasi Miina, pyyhkien kiharoita otsaltaan.

"Vai sitä nyt kysyttäisiin! Eikös Huntaugulla saada tyttöä taipumaan? — — — Ja eikös Prits ole mukava poika vai mitä? Moision herra on häneen tyytyväinen, elatusta kyllä, että voi naista ja lapsia elättää, tai jos Huntaugun ukko tahtoo, pyytää herralta suuremman ja paremman talon ja ottaa Pritsin kotivävyksi. Kaikki menee kuin rasvattu!"

"Mutta jos minä en tahdo?"

"Sinun tahtomisesi nyt mitään merkitsisi!"

"Kyllä se merkitsee. Äitikin pitää minun puoltani. Hän ei suvaitse Pritsiä enempää kuin koira luudan vartta. Sanoo joka kerran kun hänet näkee: Kas salaurkkija taas tulee!"

Päärn huokaa, painaa suuren tumman päänsä käden varaan ja vastaa:

"Mitä tuo kaikki auttaa! Isäsi kuitenkin asiasi päättää!"

"No, ei hän minua väkisin rupea pakottamaan!" huutaa Miina ja kohottaa jäykästi kulmiaan. "Siitä asti, kun Maria meni miehelle, pidetään minua ainoana lapsena ja minä tahtoisin nähdä, kuinka he ainoata lastaan voisivat pakottaa miehelle, jolle hän ei tahdo mennä!"

"Noh, sitten tulee joku toinen ja vie sinut!"

"Miksi?"

"Sentähden, etten minä ole mikään naisen ottaja! Olen päivätyöläinen, joka äitiäni elätän, eikä minulla talontyttärelle ole mitään tarjoamista. — — — Moision herran kanssa ovat asiani niin pahat, ettei isän taloa eikä muutakaan paikkaa ole toivominen. Eikä sinun isäsikään minua, uppiniskaista, jota moisiossa ei suvaita, uskalla kotivävyksi ottaa. — — — Näethän itsekin, että toiveet ovat huonot."

Miinan posket, jotka talonpoikaisen tytön poskiksi olivat harvinaisen kukoistavat, alkoivat Päärnun perinpohjaisista epäilyksistä huolimatta, kovasti kuumottaa. Jo pelkkä tieto siitä, että Päärn, niinkuin näytti, oli häntä ajatellut naisekseen, elähytti, ja teki nuoren neidon mielen ylen onnelliseksi.

Nuo kaksi nuorta eivät olleet koskaan toisilleen toiveistaan puhuneet, vielä vähemmin olivat he rakkaudesta maininneet. Saman kylän lapsina olivat he tunteneet toisensa niin kauvan kuin muistivat — Päärn muisti Miinan melkein hänen syntymästään asti, sillä hän oli tyttöä kuusi vuotta vanhempi. Lapsuusvuosina eivät he paljon olleet yhdessä seurustelleet eivätkä ystävyyttä pitäneet, mutta toisin kävi heidän vanhemmiksi tultuaan. Tietämättään tahtomattaan, itsestään syntyi heidän sydämmessään tunne ja mielessään tieto, että heitä joku asia yhdisti, että he toisiaan tarvitsivat, että heillä toisiaan kohtaan oli sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Heidän mielestään oli kuin luonnollista, että he pyrkivät yhteen, että toinen otti osaa toisen kohtaloon, että toisen piti tietää, mitä toinen teki. Tuota asiain tilaa eivät he olleet itselleen eikä toisilleen selvitelleet. Heistä oli luonnollista, että niin piti olla.

Mutta viimeisinä aikoina oli kummallekin selvinnyt, että heidän ystävyydellään piti olla joku tarkotus tai päämaali. Tuo ajatus oli heille käynyt polttavaksi siitä asti, kun kaunista Miinaa alkoivat lähestyä nuoret miehet, joiden tiedettiin etsivän vaimoa, ja kun ihmiset Päärnulta yhä useammin rupesivat tiedustamaan, milloin hän aikoi lähteä kosimaretkille. Nyt he siis vihdoinkin tiesivät, mitä heidän oli tekeminen, kun he sen selkein sanoin olivat toisilleen ilmoittaneet. Etenkin tänä iltana, jolloin heitä oli ahdistanut pelko, että heidän ystävyydelleen olisi voinut tulla toinenkin loppu, kuin se, jota he pitivät luonnollisena ja toivottuna oli etenkin nuoren miehen suusta päässyt sanoja, jotka tulevaisuuteen viittasivat. Harvinaista vain oli, että Päärn alkoi kosimisensa sanomalla, ettei hän voisi sitä tehdä. Hän valmisti morsiantaan ajattelemaan niitä vastuksia, joita heidän liitollaan olisi.

Ei Miina olisi ollut rakastunut nainen, jos ei hän olisi pitänyt noita vastuksia voittamattomina. Ei, hän tahtoi heti osottaa, kuinka ne vastukset olivat voitettavissa.

"Kuule, Päärn", alkoi hän suloisen totisena ja uskollisena, voitettuaan ensimmäisen hämmästyksensä ja pidellen sulhasen äidin kättä omassaan. "Minun ensimmäinen työni on, että tuon Pärtle-Pritsin ajan pois Huntaugulta. Minä hänet karkotan kintereiltäni. Minä suututan hänet niin, ettei hän enää meillä itseään näytä, että hän alkaa minua vihata niinkuin käärmettä aidan alla."

"Kuinka sinä sen saat aikaan."

"Se olkoon minun huolenani?"

"Ja sitten."

"Noh, sitten ei ole minun isällänikään hänelle mitään asiaa."

"Mutta ei se minua vielä vaimon ottajaksi tee! Se ei tuota minulle vielä kotia, johon naisen voin viedä."

"Etkös sitten tahdo tulla Huntaugulle kotivävyksi?" kysyi Miina nauraen ja punastuen.

"Niin, jos otetaan! Mutta kun sinä Pritsin pois karkotat, niin ei sillä vielä ole sanottu, ettei hänen sijalleen tule toisia, jotka sinun vanhempiasi enemmän miellyttävät kuin minä!"

"Voit olla varma, että minä heille kaikille näytän ovea."

"Silloin näyttää sinulle vanha jotakin, joka koskee kipeämmin! Sinä puhut niinkuin olisi Huntaugun isännyys sinun vallassasi."

Miina kohotti ylpeästi päätään.

"No, sen voin sinulle vakuuttaa, Päärn, minua ei saa kukaan pakottaa! Ennemmin annan itseni palasiksi hakata, kuin menen miehelle, jonka puoleen ei vereni vedä! Ennemmin juoksen metsään ja jään sinne!"

Nuoren miehen suu meni hetkeksi onnelliseen hymyyn, mutta sitten hänen päänsä jälleen vaipui murheelliseen toivottomuuteen. Mutta nyt rupesi äiti neuvoja keksimään. Niinkuin naisilla ainakin, oli hänelläkin hyviä toiveita kyllä varastossa.

"Sinä luulet, Päärn, että Huntaugun Mihkel sinusta enemmän välittäisi, jos olisit talon mies, ja suret, kun ei sinulla ole kontua. Kuka tietää, eikö meidän Mai voisi sinun hyväksesi moisiossa jotakin tehdä. Hän on ymmärtäväinen tyttö, rouva on häneen hyvin tyytyväinen! Mitä, jos hän pyytäisi rouvaa puhumaan paronille? Ja jos sinä sitten vielä itse kävisit paronin puheilla."

"Pyysinhän jo tänään isän paikkaa takaisin — siitä hän lisäsi kymmenen lyöntiä! — — — Jos vielä lähden pyytämään saan ehkä uuden selkäsaunan."

"Mutta jos rouva sinun puolestasi pyytäisi?"

"Niinkuin ei meidän paronia tunnettaisi! Niinkuin se mies naisten rukouksista jotakin välittäisi."

"Mutta nuori paroni tulee kohta takaisin ja moisio joutuu hänelle."

"Niinhän sitä sanotaan, mutta mitä siitä? Ennenkun vanha lähtee omaan ostettuun moisioonsa, opettaa hän nuorelle, kuka hänen alueellaan on lammas, kuka pässi. — — Älä luule, että nuori on kyyhkynen, kun vanha oli sonni! Ja eikös opman jää nuorelle neuvonantajaksi ja silmäin selittäjäksi!"

"Mutta kuule, Päärn!" keskeytti Miina äkkiä, "minun isäni sanoo niinkuin joka puolella puhutaan, että uusi asetus tulee, että talonpoika on vapaa moisiosta ja että orjuus lopetetaan ja että jokainen voi saada maata niin paljon kuin tahtoo. Ja viime pyhänä sanoi Sepän Ants Mahtrasta, — onhan hän kirjoja tunteva mies ja kunnan vanhin myös — Sepän Ants sanoi Juurun kirkon kapakassa, että uusi asetus jo onkin valmis, mutta saksat pitävät sitä vielä salassa. Keisari on jo aikoja pannut nimensä alle."

Päärn huokaa.

"Tiedän kyllä, että sitä puhutaan! Mutta sitä on puhuttu niin kauvan kuin olen elänyt. Kansalla on vaikeat olot, moision orjuus käy yli voimain — tiedät itsekin, että hukkuva tahtoisi mielellään olla kuivalla maalla! Mitä ihmiset ikävöivät sitä he mielellään puhuvat, ja sanovat, että se tulee — — — Jumala tietää, onko noissa jutuissa perää ja kuinka on — mitä minä siitä hyödyn, jos uusi asetus tulee parinkymmenen vuoden perästä? Jota saksalainen ei tahdo, se ei tule."

Äiti ja Miina aikoivat jotakin vastata, mutta tuvan ovi aukesi samassa ja Uudentuvan nuori isäntä astui sisään. Hän näytti huolestuneelta ja lyhyesti tervehdittyään kävi päivätyöläisensä luokse.

"Mitä nuo pahuukset taas sinulle ovat tehneet?"

"Eikös poika puhunut?"

"Puhui kyllä, mutta minä en tahtonut heti uskoa."

"Onkohan noilla herroilla sinua parempaa työläistä koko moision alueella? Ja sellaiselle miehelle antavat selkään! — — — Jumala nähköön, jos tuon salaurkkijan Pritsin nahka nyt olisi minun käsissäni, kyllä minä hänet pehmittäisin!"

"Hiljaa, hiljaa, Jyri!" nauroi päivätyöläinen. "Jos Pritsiin koskisit, niin sairastaisit kohta samallaista selkätautia kuin minä."

Mutta Jyri purki yhä sisuaan ja hänen vihansa kiihtyi niin, että kasvotkin punaisina hehkuivat.

Jyri ja Päärn eivät seurustelleet kuin isäntä ja renki, vaan he olivat vanhat hyvät ystävät ja kaukaa sukulaisetkin. Heidän vanhempansakin olivat olleet ystävykset ja pitivät toistensa kanssa ahkeraa kanssakäymistä. Ja vielä päälle päätteeksi oli Jyrillä aikomus Uudentuvan emännäksi kosia Päärnun Mai sisarta, moision sisäneitsyttä. Kun Päärnulle isän kuoltua ei annettu taloa, otti Uudentuvan Peeter, Jyrin isä, hänet päivätyöläisekseen ja antoi sekä pojan että äidin asua tuossa pienessä tuvassa talon lähellä. Muuten eli Päärn tuon ystävyyden vuoksi paremmin kuin moni muu päivätyöläinen vieraan isännän luona ja hänen eväspussissaan oli aina jotakin, jota ei kaikilla ollut. Jyrin isä oli jo vanha, sentähden oli hän viime keväänä moision luvalla antanut talon isännyyden pojalleen. Kun äitikin jo oli elähtänyt, niin kävi nuoren emännän tarvis talossa päivä päivältä tuntuvammaksi.

Jyri ja Päärn alkoivat keskustella tämänpäiväisestä pieksemisestä ja muista moision oloista, jolloin vilkas nuori mies ystävälleen tapahtuneen onnettomuuden tähden joutui monenlaiseen kiihtyneeseen mielentilaan ja toivotti tuon tuostakin Kubja-Pritsille ja koko moisiolle tulta ja tulikiveä taivaasta. Miina alkoi tehdä poislähtöä. Hän antoi kaikille kättä, erittäin lämpimästi sairas raukalle. Kun hän heitti hyvästi Uudentuvan isännälle, sanoi tämä leikillisesti:

"Noh, Miina, jos sinä nyt et jo näytä tuolle liinaharjaiselle urkkijalle, joka niin usein Huntaugulla kököttää, mistä hirret ovat poikki, niin en sua enää pidä tyttönäkään! Pitäisihän Huntaugun Mihkelinkin näkemän, mikä hän oikein on miehiään."

"Voit olla varma siitä, että minä hänelle kyydin annan", vastasi nuori tyttö punastuen ja lähti. — —

Mutta kuka olisi voinut arvata, että tuo kyydin antaminen niin pian tapahtuisi!

Tuskin oli Miina ehtinyt kylätielle, kun jostakin tien vierestä aidan luota astuu joku ihmishaamu tytön eteen tielle. Pimeässä ei Miina häntä tunne ja kiirehtii hänen ohitsensa, kun häntä otetaan tukevasti kädestä kiinni ja Pärtle-Prits lausuu:

"No, noh, vai tahdotaan niin ylpeästi mennä ohi! Eikös minulle raukalle tänä lauvantai-iltana suotasi pari sanaa!"

"Mitä sinä minusta sitten tahdot?"

"Tahtoisin saada tietää, kuinka 'sairas' jaksaa. Kävithän häntä katsomassa ja varmaankin lääkitsemässä!"

Prits teki suuren tyhmyyden, kun hän alkoi kosimisensa näillä pilkallisilla sanoilla, jotka ilmaisivat hänen luulevaisen mielialansa. Näin hän heti alussa vahingoitti omaa asiaansa.

"Kävin, missä kävin — tein mitä tein: tarvitseeko sinulle siitä tiliä tehdä?" vastaa neito pisteliäästi.

"Noh, niin vieraita emme ole, ettet sinä voisi minulle vastausta antaa."

"Emmekä ole myöskään niin tuttavat, että sinun on tarvis kysyä, missä käyn ja mitä teen, ja olisin hyvilläni, jos me vieraiksi toisillemme jäisimmekin."

Prits puree hammasta. Jos ei olisi niin pimeä, näkisi Miina, kuinka hän kalpenee. Mutta hän koittaa pysyä rauhallisena ja nöyränä.

"Mikä sinun tänään on?" hän kysyy. "Olet varmaankin vasemmalla jalalla noussut sängystä. En aikonut loukata, kun kysyin missä kävit ja mitä teit. Tiedäthän, mitä tuumia minulla on. Onko se sitten minulle yhdentekevä, kun sinä toisten kanssa seurustelet etkä minua lähellekään laske?" Miina alkaa kiivaasti nauraa. "Mitä tuumia sinulla sitten oikein on?"

"Kysy sitä isältäsi! Hän tietää kaikki. Ja hän tahtoo, että sinä käännyt minun puoleeni etkä jokaisen juoksijan puoleen, josta ei milloinkaan tule naisen ottajaa eikä naisen elättäjää."

Jälleen erehtyi Prits suuresti soimatessaan sitä miestä, jolle hän tänään oli tehnyt niin suurta vääryyttä ja jota rakastava tyttö piti miesten esikuvana. Miinan käsi vapisee kuin tahtoisi hän lyödä miestä suuta vasten, mutta hän piti parempana osottaa hänelle halveksimistaan arvokkaammalla, mutta sitä tuntuvammalla tavalla.

"Tiedätkö, Prits, sanoi hän nauraen niin ilkeän pilkallisesti kuin vihan vallassa oleva nainen sen tekee, sellaisia miehiä kuin sinä löytyy joka askeleella! Sinun kaltaisesi ei ole sen miehen pölyisen varpaankaan arvoinen, jota sinä kiertolaiseksi soimaat! Mitä sinä silloin ajattelit, kun hän sinua tänä aamuna kauluksesta ravisti ja heitti leppäpensaaseen kuin tappuratukon. Sinä nostat nokkaasi sentähden, että olet moision kupias ja soimaat toista juoksijaksi, kun hän on työmies! Tiedätkö Prits, tuota toista pitää jokainen miehenä, mutta ei kukaan sinua! — — — Ja minun muka pitää kysyä isältä, mitä tuumia sinulla minuun nähden on. Jos olet mies, niin puhu ensin minulle tuumiasi — älä luule, että et minulta saa vastausta!"

"Minkä vastauksen sinä sitten antaisit minulle?"

"Tahdotko sen nyt heti kuulla?"

"Tahdon."

"Minä sanon sinulle: älä kuluta aikaa, äläkä jalkojasi käydäksesi Huntaugulla! Minä en sinua kärsi silmäini edessä. Voit tuuminesi kääntyä toisaalle onneasi etsimään!" — — —

"Miina!"

"Mitä vielä?"

"Kunpa vain et vielä katuisi noita puheitasi?"

"Ei, sitä vain kadun, etten ole sinulle ennen sitä sanonut!"

"Ja minä kiellän sinua kertaakaan astumasta Uudentuvan mökkiin!"

"Sinä? Hyh!"

"Niin minä! Sillä isäsi on miehen sanalla vakuuttanut, että saan sinut naisekseni! Ja jos en saa sinua hyvällä, niin tiedämme kyllä, kuinka tottelemattomat tyttäret taivutetaan!"

Tytön halveksiva käytös oli niin ärsyttänyt nuorta miestä, että hän ei enää koittanutkaan puhua mielenmukaan, vaan rupesi uhkailemaan. Mutta hän erehtyi kerrassaan, kun luuli tuon vaikuttavan Miinan rohkeaan, uskolliseen ja terävään mieleen. Ei lainkaan! Hän kiihdytti vain tytön vihaa itseään kohtaan.

"Taivutetaan? Sinä aijot minua pakottaa?" huudahti Miina ja astui lähemmä poikaa. "Tiedä, Prits? Jos vielä näytät silmiäsi Huntaugulla, niin usutan meidän Murrin sun kintereillesi! Sinä voit mennä Kulbi-Kaielle kosijaksi, Huntaugun Miinalle et kelpaa!"

Väristen, kasvot hehkuen kääntyi tyttö menemään, ennenkun Prits oli keksinyt sopivan vastauksen. Hän kiirehti eteenpäin ja oli pian kadonnut pimeyteen nuoren miehen silmistä. Mutta hän kuuli vielä, kuinka tämä käheällä, uhkaavalla äänellä huusi:

"Sinun pitää vielä oppia minua tuntemaan, tyttö!"

4.

TULEVA HERRA.

Paroni Heideggin perheessä oli päivä kulunut iloisessa odotuksessa, ja iltahämärässä suuret neljän hevosen vetämät vaunut pysähtyivät rappusten eteen. Tämän lähestymisestä oli tallipoika, joka loitompana oli seisonut vartioimassa, tuonut vähän ennen tiedon, että ehdittiin sytyttää värikkäät lyhdyt verannalla, joka oli koristettu seppeleillä, monenvärisillä lipuilla ja kotona maalatuilla vaakunoilla. Ennenkun kamaripalvelija ehti avaamaan vaunun ovea, kaikui rappusilta rakkaalle tulijalle "terve tuloa" ja sama kuultokirjaimilla tehty lause loisti sisään vievän oven yläpuolella.

Vaunuista hyppäsi suuri, notkeavartaloinen nuorukainen, yllä pitkä ruskea matkaviitta. Pitkin askelin oli hän kohta omaisten rinnalla, jotka häntä tervehtivät hellästi syleillen ja suudellen.

"Poika, veli, Herbert, oma Herbertimme!" kaikuivat äänekkäät ja iloiset huudot. Ainoastaan hetken aikaa annettiin tulijan ihmetellä ja ihailla hänen kunniakseen valmistettua valaistusta ja koristuksia, sitten vietiin hän suurella ilolla kylmästä tuulesta ja alkavasta sateesta kirkkaasti valaistuihin, lämpimiin huoneisiin.

Kesti toista tuntia ennenkun nuori paroni ehti vastata kaikkiin kysymyksiin, joita satoi häntä vastaan kuudesta suusta. Ja kun hän vihdoin sai aikaa muuhun puhumiseen, oli kaikkein suureksi riemuksi hänen ensimmäinen sanansa:

"Onko teillä ruokaa? Minun vatsani on tyhjä kuin sudella!"

Siitä kyllä oli huolta pidetty! Pian vietiin käsky ruokapöydän valmistamisesta, ja kun vanha, hiukan vääräsäärinen, Tohver, pisti uteliaan harmaan päänsä ovesta sisään ja ilmoitti, että kaikki oli valmiina, vietiin tulija melkein kantamalla ruokahuoneeseen.

Siellä paloi hauska tuli kaminassa, heleänvalkealla liinalla peitetty pöytä, varustettuna vanhanaikaisella hopealla ja pöytäkalustolla, näytti tulijasta niin miellyttävältä ja huoneessa vallitsi niin kotoinen henki, jota hän kauvan oli kaivannut, että hän sen nyt heti tunsi.

Talon väki ei odotuksen hommassa ollut koko päivänä tuskin mitään syönyt, sentähden he nyt kaikki istuivat pöytään, vaikka tavallinen ruoka-aika ei vielä ollutkaan käsissä. Mutta nyt söivät kaikki hyvällä ruokahalulla ja sen ohella keskusteltiin enemmän silmillä kuin suulla. Äidillisen hellänä silmäili paronitar, joka muuten näytti niin ylpeältä ja kylmältä, kaunista, miehekästä poikaansa ja kun Herbert yhä uudestaan suuteli hänen kättään, ojensi äiti tämän aivan kuin onnea toivottaen nuorukaisen tumman ruskealle päälaelle. Paroni taas kohotti pitkiä harmaita viiksiään, niinkuin hän aina teki ollessaan erittäin tyytyväinen tai jostakin ylpeä. Herbertin vanhempi sisar, kuudentoista vuotias Adelheid, jonka hienot, kukoistavat kasvot ilmaisivat uteliaisuutta, kuunteli tarkasti, mitä Herbert kertoi pitkästä matkastaan ja ulkomaan oloista. Ada, Kuno ja kahdentoista vuotinen Raimund kiistelivät hetken aikaa istuimista, sillä jokainen tahtoi istua niin lähellä veljeä kuin mahdollista; voitto jäi Adalle ja Raimundille, jolloin Kuno alkoi itkeä ja sai siten parhaimman paikan, sillä nyt nosti Herbert hänet polvelleen ja söi hänen kanssaan yhdessä.

Moision tuleva herra oli kotona! Se tieto levisi pian kaukaisempiin mökkeihinkin moision alueella. Paroni Herbert Heidegg oli kaksi vuotta oleskellut Saksanmaalla oppiakseen siellä eräässä suuressa mallimoisiossa maanviljelystä. Ennen sitä oli hän Tarton yliopistossa kuunnellut valtiotaloudellisia luennoita. Yrjön päivään asti piti hänen levätä opinnoistaan; mutta sitten aikoi isä luovuttaa hänelle moision isännyyden, sillä vanhan paronin piti muuttaa itä Harjunmaalla äsken ostamaansa moisioon, jonka hän oli sattunut saamaan hyvällä kaupalla. Tämä moisio oli entisellä omistajallansa mennyt niin rappiolle, että ainoastaan niin kelvollinen ja kova maanviljelijä kuin paroni Rydiger Heidegg oli siellä ennen pitkää saava asiat korjaantumaan. Paronin kolmas moisio lähellä sitä oli saksalaisen isännöitsijän hallussa. Herbertille avuksi ja kokeneeksi neuvonantajaksi piti entisen opmannin, Winterin jäädä.

"Ja nyt kertokaa, armaani, mitä muuta kotiin kuuluu?" kysyi paroni Herbert tyydytettyään pahimman nälkänsä ja alkoi iloisin silmäyksin katsella siskojaan ja veljiään. "Voi hitto, kuinka olette kaikki suuriksi kasvaneet!" hän huudahti, ennenkun sai kysymykseensä vastausta.

"Etenkin minä", huomautti Adelheid ja ojensi suoraksi pitkän, hoikan vartalonsa.

"Ja minä! Ja minä!" huudahtivat myös Ada, Raimund ja Kuno vuoroon ja jokainen näytti veljelle omaa pituuttansa, ja koittivat varpaille nousten pettää veljeä.

Herbert nauroi raikkaalla, kuuluvalla äänellä.

"Mutta teidänhän piti kertoa minulle kotoisia uutisia?" hän sanoi.

"Etkös ennemmin tahtoisi vähän levätä?" keskeytti paronitar huoltapitävänä. "Sinä olet varmaankin hyvin väsynyt."

Mutta Herbert suuteli äidin kättä ja vastasi, ettei hän nyt voisi maata, vaikka kyllä pitkä matka oli ollut väsyttävä. Hän pyysi vain lupaa saada vaihtaa vaatteita, sitten tahtoi hän viettää koko illan armaiden omaistensa kanssa, jotta yöllä saisi sitä makeammin maata.

Herbert läksi omaan huoneeseensa, joka jo pari viikkoa sitten rouvan käskystä oli suurella huolella järjestetty. Täälläkin hengitti häntä vastaan niin tuttavallinen kotoinen tunnelma, joka tavallisesti herättää vanhoja muistoja ja tuo mieleen kuvia entisestä elämästä. Herbertkin muisti nyt kaikki, kuinka hän siinä huoneessa oli elänyt, mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä hän siellä oli tehnyt ja ajatellut. Huoneen sisustus oli samanlainen kuin hänen sieltä lähtiessään, jolloin Herbert kotona ylioppilaana oli vapaa-aikaansa viettänyt.

Vanha Tohver kiirehti palvelemaan nuorta paronia niinkuin ennenkin. Tämä viimeinen oli niin hyvällä tuulella, että hän ystävällisesti kysyi vanhan kamaripalvelijan kuulumisia. Tohver kiitti nöyrästi kumartaen ja sanoi olevansa iloinen herransa takaisin tulosta. Kaikki palvelijat ja koko moisio olivat ikävöiden odottaneet nuorta paronia.

"Soo? Vai toivotaan minusta niin paljon hyvää?" nauroi Herbert paroni, pesukaapin luona hieroen saippualla käsiään.

"Kuinkas muuten!" vastasi Tohver vilkkaasti. "Nuoresta paronista toivotaan hyväntahtoista isäntää."

"Soo? Eikös sitten nykyinen herra ole hyväntahtoinen?" Tohver oli pulassa, — mutta kyllähän tuollainen vanha viekasteleva kamaripalvelija aina sellaisista on tottunut selviytymään!

"Miksi ei, herra paroni! Mutta ihmiset ovat ihmisiä! Kun heillä on hyvä, niin tahtovat vielä parempaa. Milloinka palvelija ja talonpoika on tyytyväinen elämäänsä? Minä luulen, etteivät ole taivaassakaan tyytyväisiä, jos muuten heitä sinne lasketaankaan."

"Mitä erityistä he sitten minusta toivovat?" kysyi nuori paroni ennenkun nosti vettä silmilleen.

Tohver raapi hiukan ivallisen näköisenä korvallistaan.

"Niin, herra paroni, jos minä sen oikein tietäisin ja jos he itsekään tietäisivät! Kaksi sanaa on minulla mielessä, jotka käyvät suusta suuhun, jota Ants Aadulle, Mats Mihklille puhuu; ne sanat ovat: 'uudet asetukset' ja 'helpotukset!'"

"Uudet asetukset — helpotukset", kertoi paroni Herbert Heidegg kuivatessaan silmiään hienolla, valkealla käsiliinalla. "Niin, niin — aivan kuin Saksassakin! Uusia asetuksia ja — helpotuksia sielläkin jokainen vaatii eikä kukaan ajattele että heidän, joilta helpotuksia vaaditaan, pitää luopua omista oikeuksistaan. Toivotko sinäkin, vanha Tohver, toisinaan helpotuksia?"

"En, herra paroni!"

"Ainoa ihminen, jolta kuulen tuon sanan!" nauroi Herbert. "Mutta et sinä hyviä juomarahojakaan luotasi lykkää?"

"En, herra paroni, en minä saata niin paljon pahaa itselleni tehdä!"

Tuolla leikillisyydellään oli vanha, viekas Tohver itselleenkin hankkinut 'helpotuksia' — sen hän tiesi vallan hyvästi. Nuori paroni ollessaan hyvällä tuulella vietti keskustellen ja leikkiä laskien monta hetkeä tuon vanhan kunniallisen palvelijan kanssa, joka jo kolmekymmentä vuotta oli talossa palvellut. Ja Tohverin pääominaisuus nöyryys ja iloinen mieli, vetivät nuorukaista puoleensa.

Juomaraha, jonka Tohver sai, ei ollut suuri, mutta ne muutamat sanat, joilla hän niiden saamiseksi oli suutaan kuluttanut, olivat hyvästi maksetut. Syvä kumarrus, jonka hän maksutta siihen lisäsi, tyydytti nuorta herraa. — — —

Paroni Herbert tapasi perheen juhlallisesti valaistussa salissa. Lapset ottivat hänet vastaan uudella riemulla ja veivät hänet istumaan nojatuoliin, jonka ympärille jokainen kantoi oman tuolinsa. Paronitar istui kirsikan punaisella, sametilla päällystetyllä sohvalla ja paroni käveli edes takaisin kädet selän takana pitkin salin lattiaa raitaista mattoa myöten.

"Ja nyt kertokaa vihdoinkin kotoiset uutiset!" huusi Herbert, nostaen jälleen pienen Kunon polvilleen. "Sinä, Adelheid, voit alkaa! Et sinä, paha lapsi, viitsinyt minulle liian usein kirjoittaa. Ehkä olit jonkun toisen kanssa ahkerammassa kirjevaihdossa kuin veliraukkasi kanssa?"

"Minä vihaan kirjoittamista niinkuin isäkin", nauroi vanhempi neiti. "Eikä minua tätä nykyä huvita mikään muu kuin tanssi. Ja siitä ei mielestäni sinulle kannattanut kirjoittaa."

"Miten niin ei kannattanut?"

"Niin, sinä varmaankin siellä sait enemmän nauttia tanssimisesta kuin minä, joka vasta viime syksynä ensimmäisen kerran rohkenin sitä tehdä."

"Sinä erehdyt, sisareni! Minä en ole Saksassa paljon tanssinut, enkä muutenkaan huvitellut", vastasi Herbert aivan totisena, "minä tein työtä!"

"Työtä?"

Adelheid silmäili puoleksi ihmetellen, puoleksi epäillen veljeänsä. Vanha paroni astui pojan luo, pani kädet hänen olkapäälleen ja virkkoi leppeästi:

"Tuo tunnustus, jota en epäile, miellyttää minua, poika! Sinä saat pian näyttää, mitä hedelmiä työsi kantaa. Minä en vastusta, sitä että nuori ihminen nauttii elämästä, mutta hän ei sen puolesta saa työtä unohtaa, varsinkin kun ajat käyvät niin nurjiksi kuin nyt. Meidän täytyy nyt todellakin itse ruveta työtä tekemään monenkertaisella huolella ja voimalla, muuten olemme pahassa pulassa."

"Minä tiedän, isä, mitä tarkotat", sanoi poika painaen isän kättä poskeaan vastaan. "Mutta siitä puhumme toisen kerran, kun olemme kahden kesken. Minua huvittavat liian paljon uutiset, jota nyt saan kuulla."

Nyt ottivat puheenvuoron naiset, jotka toivat tietonsa ilmoille. Puhujat olivat Adelheid ja Ada. Paronitar lausui vain silloin tällöin jonkun selittävän sanan. Nyt alettiin kertoa lähemmistä ja kaukaisemmista tuttavista, aatelis- ja yliopistosivistyksen saaneista perheistä. Syntymiset ja kuolemat, kihlajaiset ja häät, kaikki onnelliset ja onnettomat tapaukset kerrottiin ja niitä kuunteli veli suurella mielenkiinnolla.

"Tiedätkö, Herbert, meillä on myös uusi opettajaneiti?" huusi Kuno samassa.

"Vai niin? Minne sitten joutui vanha neiti Ritter?"

"Joutui naimisiin", vastasi Raimund. "Hän asuu nyt Tallinnassa."

"Ja uusi — mistä hän tuli?"

"Pietarista!"

"Ei suinkaan venäläinen?"

"Ei, ranskalainen. Setä Stackelberg suositti häntä meille. Hän oli ennen kenraali Dewöidowin luona."

"Nuori vai vanha?"

"Nuori."

"Hyvä vai ankara?"

"Hän on täällä vasta toista viikkoa."

"Eikö häntä sitten kohta opi tuntemaan?" nauroi Herbert. "Onhan hän teille jo antanut monta tuntia!"

"Hän on hyvä", päätti Raimund.

"Mutta hän on niin ihmeellinen monessa asiassa", lisäsi Ada miettiväisenä, "niin erilainen kuin neiti Ritter."

"Miten niin?"

"Hän ei kysy meiltä ainoastaan sitä, mitä kirjassa on, jonka hän antaa meille läksyksi, vaan tahtoo tietää yhtä ja toista, jota ei ole kirjoissa — — —. Hän näyttää akkunasta puita ja luontoa ja ihmisiä, ja kysyy sitten mitä mieleen tulee, ja meidän pitää vastata."

"Onko se sitten vaikeaa?"

"Ei, mutta neiti Marchand selittää aina noita asioita toisin, kuin me hänelle vastaamme. Hän huomaa aina jotakin korjaamista meidän vastauksissamme."

"Ja jos te ette vastaa oikein, onko hän paha?"

"Ei milloinkaan!" keskeytti Raimund. "Neiti Marchand ei ole paha, vaikka kuinka hullusti vastaisi. Hän selittää joka kerran pitkästi ja laajalti, minkätähden joku asia on niin eikä toisin."

"Mutta häntä eivät meidän olot näytä miellyttävän", kertoi Ada.

"Miksi niin?"

"Hän oli kaksi päivää melkein sairas. Ja sentähden, että hän säikähti ihmisten huutoa, kun heille tallissa annettiin vitsaa."

"Lapsi, ei sellaisista asioista puhuta", virkkoi paronitar moittien. "Jos en erehdy, on neiti Marchandilla hieman heikko terveys", lisäsi hän Herbertin puoleen kääntyen.

"Ei, mamma, neiti Marchand säikähti", vakuutti Ada. "Kuno ja minä näimme sen selvästi, sillä me olimme hänen kanssaan puistossa. Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän alkoi huutaa apua, sillä hän ei tietänyt, mitä se oli. Hän sanoi myös meille, ettei hän ole tottunut sellaisiin asioihin."

Nuoren paronin otsalle ilmaantui pilvi.

"Minkätähden te sitten silloin olitte ulkona?"

"Kävelimme puistossa."

"Ettekö tienneet, mitä tallissa tapahtui?"

"Ei — — — Mutta olisi neiti Marchand kuullut huudon huoneeseenkin, sillä nuo ihmiset —"

"Ada, johan sanoin sinulle, että sinun pitää olla vaiti!" keskeytti paronitar.

Paroni Herbert koitti kääntää puheen miellyttävimpiin asioihin ja kysyi äkkiä:

"Onko neiti Marchand kaunis vai ruma?"

Nyt vastasi Raimund ja taas kääntyi hänen arvostelunsa neiti Marchandin hyväksi:

"Hän on kaunis, Herbert", virkkoi poika innostuneesti. "Hänellä on niin kauniit mustat silmät ja — siniset hiukset. — —"

"Siniset hiukset", Kuno ja Ada purskahtivat nauruun, mutta Adelheid muikisti punaisia, raittiita huuliaan.

"Niin, siniset hiukset", vakuutti Raimund, jonka hämmästynyt katse pysyi totisena, kun hän miettiväisenä silmäili veljeään. "Kun päivän tai tulenvalo lankeaa neiti Marchandin hiuksille, niin ne näyttävät sinisiltä, mutta muuten ovat ne mustat. Kun sinä hänet tapaat, Herbert, niin saat nähdä, että olen oikeassa."

"Tuhmaa! Kaikki erehdystä!" huusi neiti Adelheid, ja poikasi kärsimättömästi jalkaa lattiaan. "Neiti Marchand on opettajaneiti niinkuin kaikki toisetkin — ei viisaampi, ei tuhmempi — ei kauniimpi, ei rumempi, mutta kyllä paljon oikullisempi kuin vanha hyvä neiti Ritter oli."

"Ja nyt kylliksi neiti Marchandista, lapset", kaikui paronittaren kylmä, terävä ääni. "En minä mielelläni suvaitse, että palveluksessa olevasta henkilöstä niin paljon puhutaan, eiväthän he ole niin merkillisiä. Minä luulen, lapset, että meillä on parempiakin puheaineita."

Paronittaren toivon mukaan puhuttiin hyvän aikaa toisista asioista, mutta sitten kääntyi huomaamatta puhe jälleen kouluneitiin. Kuno oli maininnut kotiopettaja Gottlieb Lustigin nimen, ja Herbert kysyi, oliko tuo mukava herrasmies vielä virassaan ja mitä hänelle kuului. Herra Lustig oli, nimittäin, noita alkuperäisiä henkilöitä, jonka pelkkä nimi veti ihmisen suun hymyyn. Tosiasia on, että hän opetustuntien perästä kolmena päivänä ei ollut puhunut kuin kolme sanaa, makasi yöllä silmälasit nenällä ja näki unta vain kukista ja ruohoista. Hän oli innokas kasvien tutkija, vaikka hän kyllä yliopistossa oli uskonoppia lukenut. Jo seitsemän, kahdeksan vuotta oli hän ollut opettajana paroni Heideggin luona.

"Oo, herra Lustigille on hyvin onnestanut", huusi Kuno. "Hän opettaa nyt neiti Marchandille viron kieltä."

Adelheid ja Ada rupesivat nauramaan.

"Mitä, teidän ranskalainen neitinne oppii viron kieltä?" kysyi nuori paroni.

"Niin!" vakuutti Kuno ja pahastui veljen ja sisaren nauramista. "Minä itse kuulin, kuinka neiti Marchand kysyi Lustigilta, miten viron kielellä sanotaan: kuinka voit? Herra Lustig sanoi sen, mutta kun neiti vielä kysyi toisen kerran, niin ei herra Lustig enää vastannut, vaan kirjoitti hänelle sanat paperille ja antoi hänelle sen."

Herbert nauroi.

"Siitä minä Lustigin tunnen", sanoi hän. "Mutta minkätähden neiti Marchand sitten oppii viron kieltä?"

"Hänestä on kielten oppiminen hauskaa", selitti Raimund vakavana. "Paitse ranskaa, osaa hän vielä saksan ja italian kieltä ja on Pietarissa lyhyessä ajassa oppinut venäjääkin. — — Viron kieltä ei hänelle opeta yksin herra Lustig, vaan myöskin Tohver ja Mai. Neiti Marchand osaa jo viron kielellä sanoa: 'hyvää huomenta, hyvää päivää ja hyvää iltaa'."

"Onhan teidän ranskalainen sitten kovin kielitaitoinen", ivaili Herbert, kiikuttaen Kunoa polvellaan. "Mutta nyt, lapset, tulkaa minun kanssani! Tohver on varmaankin jo kantanut sisälle minun matkatavarani. Minä toin teille kaikille tulijaisia ulkomailta. Isän ja äidin lahjat tuomme tänne. Lähtekäämme minun huoneeseeni!"

Suuri riemu syntyi taas, hyppien ja tanssien pyörittiin veljen ympärillä ja eläköön huudoilla saatettiin häntä salista! Onnesta ja mielenliikutuksesta hymyillen katselivat vanhemmat kukoistavaa, elonhaluista joukkoa. He voivat todellakin sanoa, että heidän avioliittonsa ja perheellinen onnensa oli ollut hyvä. Tämän tunnelman vallassa lähestyi paroni Heidegg äkkiä vaimoaan, otti hänen kätensä omaansa, suuteli sitä, samoin hänen poskeaan ja otsaansa.

5.

JULIETTE MARCHAND.

Paroni Herbert Heidegg tapasi herra Gottlieb Lustigin ja neiti Juliette Marchandin illallispöydässä. Hän nyökäytti opettajalle kuin vanhalle tuttavalleen, joka tuli huoneeseen vähää ennen ranskalaista neitiä, antoi hänelle ystävällisesti kättä ja teki hänelle monta leikillistä kysymystä, kun neiti Marchand ilmestyi ovelle. Molemmat herrat, jotka oven edessä seisoivat, astuivat hiukan syrjään. Nuori paroni esitti itsensä opettajaneidille — hän oli ylen kohtelias mutta kylmä niinkuin talon herran tapa oli 'palveluksessa olevia ihmisiä' kohtaan. Hänen edessään seisoi noin kahdenkymmenen neljän vuotinen, tavallisen pitkä ja hoikka nainen yksinkertaisessa, tummanruskeassa arkipuvussa, joka antoi hänen hienoille, kalpeille kasvoilleen vielä valkeamman leiman; erittäinkin neidon korkea ihmeen somasti kaartuva otsa paistoi kuin heleänvalkoinen marmori sysimustain hiusten kehyksestä. Lyhyestä, pintapuolisesta tervehdyksestä hämärässä ovensuussa ei Herbert vielä saanut täysin selvää käsitystä ranskalaisen ulkomuodosta.

Neiti Marchand kumarsi hiukan herralle ja rouvalle ja asettui heti määrätylle paikallensa Adan ja Kunon väliin ja opettaja Lustig istui hänen vasemmalla puolellaan, Kunon ja Raimundin välissä. Nämä paikat olivat pöydän alapäässä. Ylempänä istui vanha paroni pöydän päässä, paronitar hänen oikealla puolellaan ja Herbert ja Adelheid äitiään vastassa. Sekä herra Lustig että neiti Marchand olivat paroni Herbertin kaukaisemmat vastaistujat. Pöytää valaisi kirkkaasti kaksi suurta hopeista, monihaaraista kynttiläjalkaa.

Nyt siis saattoi nuori paroni kirkkaammassa valaistuksessa selvemmästi nähdä opettajaneitiä. Keskustellessaan isän ja äidin kanssa Herbert herra loi tutkivan katseen neitoon. Samassa hänen puheensa keskeytyi ja silmä kiintyi häneen; vasta kun vanha paroni siitä huomautti, lopetti hän lauseensa. Nyt alkoi Herbert useammin katsella opettajaneitiä ja hänen puheensa kävi harvasanaisemmaksi ja hän kuunteli hajamielisemmin toisten keskustelua.

Ihmeellinen tunne valtasi Herbertin. Hänen mieleensä nousi kysymys: missä olet nähnyt tuon ihmisen? Hän katseli uudestaan neitiä ja hänen täytyi tunnustaa, että tuo ulkomuoto oli hänelle vieras.

Mutta kun hän sitten jälleen katsoi ja käänsi äkkiä silmänsä muualle ajatellakseen, tuntui jälleen aivan kuin olisi hän ennen nähnyt nuo kasvot. Tuo ihmeellinen tunnelma uudistui yhä. Herbert ajatteli, oliko kenties neiti Marchand jonkun hänen tuttavansa näköinen. Hän ei keksinyt ketään, johon tuo arvelu olisi voinut sopia. Vai oliko hän tuollaisia kasvoja nähnyt jossakin kuvassa? Mutta missä? Turhaan vaivasi hän päätään tuonkin pulman selvittämiseksi. Ja kun hän sitten uudestaan tutki ranskalaisen ulkomuotoa, pudisti hän päätään omalle erehdykselleen, sillä nuo kasvot olivat hänelle täydellisesti tuntemattomat. — — —

Herbert huomasi Raimundin olleen oikeassa sanoessaan Juliette Marchandia kauniiksi. Mutta hän ei ollut tavallinen kaunotar, vaan hänessä oli jotakin tavattoman viehättävää. Ei hän niin varsin kaunis ollutkaan, mutta hänen kasvoissaan oli erikoinen, sanomaton sulous, jota suurimmalta kaunottarelta saattaa puuttua. Tuo sulous esiintyi kasvonilmeissä, katseessa, suunliikkeissä, hänen olennossaan, kun hän istui, nosti kättä tai puhui. — — — Ja Raimund oli myös oikeassa sanoessaan, että hänellä oli kauniit silmät ja siniseltä välkkävät hiukset. Ne olivat todellakin harvinaisen kauniit tummat silmät, jotka ihmelampun tavoin valaisivat hänen aito valkoista ihoaan, ja tulen valolla oli neidon tukalla todellakin tumman sinertävä häive.

Nuori paroni halusi päästä keskusteluun neiti Marchandin kanssa saadakseen kuulla hänen ääntänsä. Hän odotti kärsimättömänä tilaisuutta, voidakseen loukkaamatta vanhempiaan, jotka hänen kanssaan puhuivat, alottaa keskustelun myös palveluksessa olevien henkilöiden kanssa. Vihdoin tuli sellainen väliaika, mutta peittääkseen tunteitaan Herbert kääntyi Gottlieb Lustigin puoleen kysyen jotakin.

Tuo pienenläntä, suuripäinen ja alati vaikeneva herrasmies käänsi pienet silmänsä, joita kiiltävät silmälasit varjosivat ja joiden väriä ei kukaan tiennyt, tarkkaavasti nuoren paronin puoleen ja koitti vastata hänen vähäpätöiseen kysymykseensä niin vähillä sanoilla kuin mahdollista, ja katseli sitten taas alas lautaseensa. Herbert teki varovaisena vielä toisen kysymyksen ja kun hän nytkin oli saanut samanlaisen asiallisen, mutta lyhyen vastauksen, kääntyi hän pienen väliajan perästä opettajaneidin puoleen.

"Teidän kotonne on Sweitsissä, neiti Marchand?"

"Niin, herra paroni, Genfissä."

Neiti puhui kevyellä sweitsin murteella saksaa. Mutta itse kieli ei pannut kysyjää kuuntelemaan, vaan ääni, joka pöydän toisesta päästä kohtasi hänen korvaansa. Tuo matala, pehmeä äänikin, joka kaikui kuin metallikellon helinä, toi Herbertin mieleen jälleen kysymyksen: missä olet tuon äänen kuullut? Ja hänen täytyi pitemmän aikaa ajateltuaan taas vastata: en missään, vaikka se kyllä tutulta tuntuu.

"Genfissä", toisti hän. "Oi, minä tunnen tuon sievän kaupungin sinisen järven rannalla, viheriärantaisen joen suussa. Viime kesänä kävin katsomassa teidän kaunista kotimaatanne. Minun oli vaikea sieltä erota. En olisi voinut uskoa, että vuorilla on niin tenhoava vaikutus ihmisen mieleen."

"Te rakastatte luontoa, herra paroni?"

Jälleen tuo matala, kumiseva kellonääni — jälleen tuo voimakas tunne: sinä olet tuon tai tuollaisen äänen ennen kuullut!

"Niin, neiti Marchand, minä opin rakastamaan luontoa, vasta teidän vuorillanne, järvillänne, laaksoissanne ja rotkoissanne. Minä sepitin Rigin huipulla ensimmäisen runoni — päivän noususta."

"Te runoilette?"

"En tavallisesti!" nauroi Herbert. "Se oli minun ensimmäinen ja viimeinen kokeeni. Ystäväni varottivat minua rupeamasta joutavalle uralle. — — — Mutta kuinkas teitä meidän maamme miellyttää, neiti Marchand?"

"Luonnon puolesta?"

"Oi, eihän meidän karu luontomme voi teitä miellyttää."

"Kyllä, herra paroni, luonto herättää aina mieltymystä, ilmaantukoon se minkä muotoisena tahansa. Karuinkin luonto herättää tiedon halua, herättää huomiota ja siinä on jotakin rakastamisen arvoista."

"Iloitsen, että luontomme teitä edes jossakin määrin miellyttää. Mutta minun kysymykseni tarkotus oli laajempi."

"Miellyttääkö minua maa ja kansa?"

"Niin, neiti Marchand, minä kuulin lapsilta, että te tahdotte oppia meidän talonpoikain kieltä. Siitä päätän, että teillä on aikomus jäädä maahamme pitemmäksi aikaa."

"Ei", vastasi Juliette, "sitä tarkotusta varten en tahdo viron kieltä oppia. Minua se kieli miellyttää sievän pehmeän sointunsa vuoksi, ja toiseksi tahtoisin kansan kanssa, jonka joukossa oleskelen, puhua sen omalla kielellä."

"Meidän kansamme herättää teissä mielenkiintoa."

"Minun mielenkiintoani herättää joka kansa, herra paroni — voisimpa sanoa joka ihminen."

Vanhemmat silmäilivät toinen toisiaan, ikäänkuin puoleksi pilkaten olisivat sanoneet: joka kouluneidillä on omituisuutensa. Paroni Herbertkin ihmetteli tätä vastausta, mutta hän ei nauranut.

"Hm", hän sanoi, "minä luulen että maailmassa on paljon ikäviä kansoja ja ikäviä ihmisiä, mutta me emme voikaan puhua kansasta, kun ajattelemme talonpoikiamme; kansa, jonka keskuudessa on eri säätyluokkia, voi ehkä monipuolisuutensa tähden herättää viehätystä, erittäinkin sen sivistyneet luokat. Mutta ne ihmiset, jotka täällä viron kieltä puhuvat ovat kaikki samaa säätyluokkaa — talonpoikia ja sen lisäksi hyvin ikäviä talonpoikia."

"Siinä asiassa olen toista mieltä."

Paronitar Heidegg silmäili miestään. Neiti Marchandin vastaus ei häntä nähtävästi miellyttänyt.

"Ja mitä mieltä, neiti Marchand?" kysyi Herbert. "Olen huomannut, että nuo talonpojat ovat hyvin ahkeria työmiehiä — sekin jo minua miellyttää."

"Vai ahkeria!" alkoi vanha herra nauraen. "Niin, niin, neiti Marchand, minä näen kuinka vääriin käsityksiin nainen voi joutua pintapuolisine huomioineen! Vai meidän talonpoikamme ahkeria! Johan virolaisten laiskuus on sananparreksi tullut!"

"Mutta olenhan nähnyt, että he ovat työssä aamusta varhain iltaan myöhään eivätkä pidä yötyötäkään liian raskaana? Ja sen lisäksi ovat he sittenkin niin kurjan köyhiä! Minun kotimaassani ei ole työpäivä läheskään niin pitkä, yötyö on kokonaan tuntematonta ja talonpojat elävät monta kertaa paremmin, huolimatta siitä, ettei heillä ole tasaista peltoa paljon ensinkään."

"Tunnetteko te sitten kotomaanne maanviljelysoloja?" kysyi paroni Heidegg.

"Hiukan. Minun isälläni oli suurellainen maito- ja juustotalous maalla, ennenkun muutimme kaupunkiin asumaan."

"Te mainitsitte yötyön, neiti Marchand", virkkoi paroni Herbert, "ja tarkotatte varmaan meidän riihenpuimista. Mutta se on vain väliaikainen työ, joka on meille välttämätön — — — Ja mistä te päätätte, että meidän talonpojat ovat niin köyhiä?"

"Sen päätän heidän asunnoistaan, vaatteistaan ja ruuastaan. En ole missään nähnyt niin kurjia majoja, niin viheliäisiä vaatteita ja niin mustaa leipää — — —. Luulin, että se mitä näin talonpoikien syövän oli turvetta. Mutta se oli, niinkuin lapset sanoivat leipää."

Kuno ja Ada rupesivat kovasti nauramaan ja todistivat, että neiti Marchand oli todellakin luullut talonpoikain leipää turpeeksi. Neiti oli maistanutkin sitä — — ja jäänyt siihen luuloon, että se ei ollut leipää.

"Te katsotte ulkomaalaisen silmillä meidän olojamme, neiti Marchand", sanoi Herbert ikäänkuin anteeksi pyytäen. "Oletteko olleet jossakin Venäjän moisiossa?"

"En!"

"Sitten päättäisittekin toisin."

"Mutta oletteko te, herra paroni, olleet Venäjällä?"

"En ole. Mutta ne olot tunnen kirjallisuudesta."

"Jos meidän talonpojat ovat köyhiä", virkkoi vanha paroni syödessään, jolloin hänen pitkät viiksensä vilkkaasti liikkuivat ylös ja alas, "niin se kaikki tulee heidän laiskuudestaan, huolimattomuudestaan ja velttoudestaan. Viimeksimainittu on laiskuuden rinnalla virolaisen päävikoja."

Ymmärtäväisesti ja tyynesti lausui kouluneiti:

"Siitä ollaan eri mieltä, herra paroni. Olen lukenut, että virolaisilla on arvokkaita kansanlauluja, muiden muassa suuri kertomarunoelma, joka hyvin vetää vertoja pohjoismaisille, kuuluisaksi tulleille kansanepoksille. Siitä käy selväksi, että Viron kansa on lahjakasta taikka ainakin on ollut. Olenko erehtynyt, herra paroni?"

"Talonpoikaimme lauluista en minä todellakaan tiedä mitään!" nauroi vanha paroni. "Arvaan, että ne enimmästi ovat kylän räätälien ja vanhain ämmäin tekemiä."

Tuota pilantekoa nauroivat paronitar ja kaikki lapset.

"Mutta heidän lauluhenkensä ei tee heitä vähintäkään virkummiksi eikä viisaammiksi", lisäsi vanha paroni. "Näettehän jo heidän ulkomuodostaan, minkä hengen lapsia ovat."

Juliette Marchand aikoi jotakin vastata, vaan paroni käänsi puheen toisiin asioihin. Näytti, kuin olisi hän katunut, että hän naisten kanssa, etenkin palveluksessa olevan naisen kanssa sellaisista asioista rupesi puhumaan. Ja että paronitar niin innokkaasti kävi kiinni uuteen puheenaineeseen, osotti, että hänkin oli tuota väittelyä pitänyt sopimattomana. Muuten oli nyt valittu sellainen puheenaine, ettei opettajaneidin sopinut siihen ottaa osaa.

Kohta sen jälkeen noustiin pöydästä, ja kun neiti Marchand kysymykseensä, vieläkö häntä siellä tarvittiin, sai kieltävän vastauksen, erosi hän herra Lustigin kanssa seurasta.

Tuskin olivat molemmat lähteneet huoneesta, kun Raimund astui Herbertin eteen, asetti kädet vasten rintaa ja varmana kuin ainakin asiantuntija kysyi:

"Enkö ollut oikeassa sanoessani, että hän on kaunis?"

"Olit, poikaseni!" vastasi Herbert yhtä varmasti.

"Eivätkös hänen hiuksensa ole valkean valolla siniset?"

"Sinulla on tarkka silmä, Raimund!"

"Hän siis sinua miellytti?"

"Miellytti? Sitä en vielä tiedä", vastasi Herbert ajatuksissaan ikäänkuin kauvas eteensä katsoen.

Hän pani kädet pojan olkapäälle ja käveli hänen kanssaan verkalleen toiseen huoneeseen.

Paronitar näytti hermostuneelta.

"Nuo ranskalaiset näyttävät seuroissa tahtovan vetää huomiota itseensä", virkkoi hän salissa asettuen istumaan. "He ovat toisinaan niin liian rohkeita ja vapaita, että sitä on kiusallinen nähdä ja kuulla."