I. (continued 4)

Hetkeen aikaan ei puhuta mitään, katsotaan vain toinen toisiaan silmiin.

"No, sehän jo olisi vähän niinkuin paikallaan", tuumasi joku. "Mutta katsokaahan, ehkä löytyy vielä jotakin, josta saa vähän henkeään vetää."

"Katsokaa tarkemmin, eikö aputöistä ja kymmenysmaksuista puhuta toisessa paikassa", neuvoo Ojan isäntä, joka ei uskalla iloita ennen kun varmasti asian tietää.

Taas tutkitaan pykäliä, avataan yksi ja toinen kohta kirjasta — ei löydetä aputöistä eikä kymmenyksistä mitään. "Mutta jos se on poistettu, niin pitäisi siitä jotakin mainita", arveli kunnan vanhin, vaan hänelle vastataan "mitä siitä puhuu — mitä ei ole ylös pantu, se on poistettu!" Nyt miehet vielä tahtoivat tietää, kuinka veronmaksut ja kehruut olivat määrätyt; ehkä uusi laki siinäkin teki huojennuksia. Hetken aikaa kuluu, ennenkun lisälehdet D. ja E. löydetään kirjan viimeisiltä sivuilta. Sieltä nähdään, että molemmat verot ovat melkein entisellään.

Vihdoin katsotaan, mitä riihenpuimisesta on sanottu. Sitä selitetään viidessä kohdassa. Työ on hieman kevennetty ja työaika tarkemmin määrätty. Riihen puijalta ei enää vaadita koko vuorokauden yhtämittaista työtä, vaan annetaan hänelle välillä lepoaikaa. Jos työntekijä oli yötyössä, ei hänen tarvinnut puida kuin kolme riihtä viikossa.

Seuraavana iltana kokoontuivat perheenmiehet jälleen kunnan vanhimman luo. Sinne vietiin mukana kaikki parhaat lukijat ja uteliaina tutkittiin taas uutta lakia. Kyllä koitettiin löytää siitä vielä joku helpotus, mutta vaikka asetusta kuinka olisi selailtu, ei tullut sittenkään enempää.

Kaikki olivat kuitenkin pettyneet toiveissaan. Uudessa laissa oli kyllä säädetty ylimalkaisia talonpoikain tilan parannuksia, niinkuin sellaisia, jotka koskivat yhteiskunnallisia oikeuksia, oikeuslaitosta, poliisijärjestystä, kouluja y.m. mutta yksityisen toimeentuloon ei se paljon vaikuttanut, vaikka hän kyllä sai vapaamman liikkumisoikeuden, jonka mukaan hän voi asettua koko Venäjän maahan asumaan. Mutta sekin oikeus oli monien määräysten kautta paljon rajoitettu. Moision isäntä oli vieläkin varannut itselleen liika suuren vallan talonpoikain yli. Moision ja talonpoikain talous jäi vielä "vapaiden kontrahtien" perustalle, mutta vapaus oli oikeastaan vain moision isännillä ja talonpoikain oikeuden valvojaksi jäi ainoastaan moision isäntä itse.

Vaikka perheenmiehet lakikirjaa tutkittuaan hiukan iloisempina niistä helpotuksista, joita heille oli luvattu, läksivät kotiin, olivat he kuitenkin vielä alla päin, sillä olivathan nuo suuret toiveet pettyneet. Mutta sorrettu virolainen tyytyy pian vähempäänkin — vähän parempaa oli kuitenkin odotettavissa — olihan sekin jotain! — — —

Eräänä päivänä tuotiin kuntaan sana, että pitäjän oikeusherra ilmoitti perheenmiehille, että he nyt, kun uusi asetus oli ilmestynyt, voivat tehdä moision isäntien kanssa uusia kontrahteja uuden lain mukaan.

Kohta sen perästä kokoontuivat paroni Heideggin talonpojat moisioon. He kysyivät nuorta paronia, joka Yrjönpäivästä asti oli ollut isäntänä. Mutta heidät vietiinkin vanhan paroni Heideggin puheille — nuori oli matkustanut Tallinnaan, ilmoitti Tohver miehille.

Vanha paroni oli yhä vielä entisessä moisiossa, sillä hänen uudessa moisiossaan oli asuinrakennus palanut. Nyt rakennettiin sinne uutta asuntoa ja sentähden piti vanhan paronin ehkä vielä. Juhannukseen asti olla pojan luona.

Miehet eivät halukkaasti menneet hänen puheilleen, varsinkaan kun heidän ei hänen kanssaan pitänyt tehdä kontrahteja. Mutta paroni Heidegg oli käskenyt heidän astua sisään ja kolme neljä perheenmiestä täytti tämän käskyn, vaan toiset jäivät eteiseen odottamaan. Niinkuin tavallisesti kädet housuntaskuissa, selkä puoleksi miehiin päin käännettynä, kulmat ankarasti rypyssä, otti herra paroni miehet vastaan.

"Mitä asiaa?"

"Tulimme nuoren herran kanssa tekemään kontrahteja uuden lain mukaan", alkoi kunnan vähin.

"Minkä uuden lain mukaan?"

"Paroni herra tietää, että nyt on Jyrinpäivästä alkaen uusi laki voimassa, ja pitäjän oikeusherra sanoi, että sen asetuksen mukaan voi tehdä uusia kontrahteja."

"Soo! Mikä vika sitten vanhoilla kontrahdeilla on?"

"Noh, ne apupäivät ja toisenhengen päivät ja leikkuupäivät — tietäähän herra paroni itse paremmin kuin me!"

Paroni pyörähti ympäri ja katseli karsaasti kunnan miestä.

"Oletko hullu, vai!" karjui hän. "Sinä lurjus olet olevinasi kunnan vanhin etkä tiedä mitä laissa seisoo!"

"Tiedän kyllä, herra paroni", vastasi mies tyynesti ja nöyrästi. "Laissa seisoo 127 pykälässä, että jolla on 9 tiinaa peltomaata, sen pitää tehdä moisioon 250 hevospäivää ja 250 miespäivää, puida moision riihet, kehruut kehrätä ja maksaa pienet verot. Mutta apupäivistä ja muista aputöistä ei puhuta mitään."

"Soo! Kuka ne apupäivät sitten tekee?"

"Eikös herra paronin pidä ihmisiä palkata", virkkoi Uudentuvan Jyri.

"Vai niin! Herran pitää rahan edestä palkata ihmisiä ja te makaatte kotona!" Ja herra rupesi suurella pilkkaavalla äänellä nauramaan.

"Keisarin asetuksessa niin sanotaan", puolusti itseään Jyri. "Me kaikki katsoimme sen kirjasta."

"Sinä tahdot varmaankin kunnan oikeudessa saada selkääsi!" huusi paroni ja kääntyi Uudentuvan nuoren perheenmiehen puoleen.

Jyri vaikeni. Ei hän tahtonut selkäänsä saada ei kunnan oikeudessa, ei moisiossa eikä haagituomarin luona. Mutta nyt uskalsi Töntsun perheenmies puhua.

"Mehän olemme tuhmat talonpojat, herra paroni", virkkoi hän alamaisesti, "mutta siinä uudessa asetuksessa sanotaan todellakin niinkuin tässä on puhuttu, ja keisarihan sen lain on antanut — — —."

"Sen lain olemme me, teidän moision isännät tehneet", ojensi paroni "ja keisari on meitä siitä kiittänyt, sillä me olemme teille, vetelyksille, enemmän luvanneet kuin olisitte ansainneet!"

"Siis ovat saksat meille kuitenkin luvanneet helpotuksia? Eikös herra paroni tahdo nyt lupausta täyttää?"

"Kyllä, mutta siihen menee vielä aikaa — vähintäin kymmenen vuotta."

Miehet vilkasivat hämmästyneinä toisiinsa. Kolkko äänettömyys vallitsi hetken aikaa huoneessa.

"Mutta onhan kuuluutettu, että uusi asetus jo Jyrinpäivänä astuu voimaan", huomautti toisten miesten selän takaa Hallikka Mats.

"Ja pitäjän oikeusherra ilmoitti, että perheenmiehet voivat moision herrain kanssa tehdä uudet kontrahdit uuden lain mukaan", lisäsi Tooma-Tônu.

"Se on valhe, oikeusherra ei ole sanonut, että te uuden asetuksen mukaan alatte työtä tekemään. Te oinaat ette ole saaneet selvää uudesta laista! Te saatte vielä tehdä aputyönne entisellä tavalla, ja koko orjuuskin jää vielä kymmeneksi vuodeksi entiselle kannalleen! Ja tiedättekö minkätähden? Teillähän on paljon enemmän maata kuin asetuksessa on luvattu! Sentähden mitataan teidän maanne kymmenen vuoden kuluessa, ja mitä on liikaa — otetaan pois!"

Siinä oli uutinen! Näin selitettiin täällä uutta asetusta! Miehet seisovat kuin suolapatsaat. Hämmästyneenä katselevat he kuin apua ja armoa pyytäen tuota ankaraa isäntäänsä. Puhua ei kukaan enää voi eikä ymmärrä. Huoneessa vallitsee sellainen hiljaisuus, että saattaisi kuulla nuppineulankin putoamisen. He seisovat liikkumattomina paikoillaan.

"No, mitä te siinä odotatte?" sanoo paroni. "Jos ei teillä ole muuta sanomista, niin voitte mennä!"

Hitaasti ja puolipyörryksissä astuvat miehet ulos. Eteisessä katselevat odottajat heitä yhtä hämmästyneinä, sillä paronin kovaäänisen puheen olivat he selvästi sinne kuulleet. Koko joukko jää hetkeksi sinne seisomaan, mutta ei kukaan hiisku sanaakaan. Sitten iskevät toisilleen silmää merkiksi, että tuosta pelottavasta paikasta pitää lähteä, ja melkeinpä varpaillaan hiipivät paljaspäiset miehet ovesta ulos. Vasta moision pihassa uskalletaan painaa vanha, kulunut, suuri huopahattu päähän, jossa pitkä, harjaamaton tukka liehuu. Vähitellen katoavat miesten rohtimiset polvihousut, mustat vaskinappiset liepeettömät takit ja korkeat päähineet puiden ja pensasten varjoon. Moision pihassa he eivät uskalla ruveta asioitaan keskustelemaan. Nyt, niinkuin aina ennenkin vaivaa heitä noiden uhkeiden, korkeiden huoneiden läheisyydessä masennettu ja ahdistava tunne. — — —

Miesten joukosta puuttui joku. Se oli Huntaugun Mihkel. Kohta, kun nämä olivat huoneesta eteiseen astuneet, pistäytyi Mihkel, joka siellä oli kuunnellut ovesta paronin luo.

Jo ovessa köyristyi miehen selkä. Äänettömänä odotti hän hattu kädessä, kunnes herra rupesi puhumaan.

"Mitä sinä tahdot, Mihkel?"

Mihkel pani hattunsa lattialle, polvistui paronin edessä ja syleili hänen polviaan.

"Tulin herra paronia kiittämään uudesta paikasta. Kävin jo kerran moisiossa, mutta ei ollut vanhaa eikä nuorta paronia kotona."

Ja jälleen puristaa hän herran säärivarsia.

"Hyvä, hyvä!" ja paroni torjuu miestä takaisin; tämän kädet ovat mustat ja hiuksista ja vaatteista nousee piipun, savun ja hien haju. "Mene, seiso tuolla oven luona!"

Mihkel siirtyi selkä vielä kyyryssä oven luo.

"Olet siis tyytyväinen paikkaasi?"

"Olen kyllä, herra paroni! Onhan se maiden puolesta vähän kunnollisempi kuin Huntaugu ja suurempikin."

"No katso, kuinka sinun herrasi pitävät sinusta huolta. Mutta te talonpojat ette ole milloinkaan tyytyväisiä. — — Oletko sinäkin sitä mieltä, ettei enää tarvitse vanhalla tavalla tehdä taloon työtä?"

"Oi en herra paroni! Kuinka tämmöinen semmoista rohkenisi ajatella. Teenhän minä, mitä saksa vaatii. Tietäähän saksa parhaiten asetukset."

"Sinä puhut järkevästi, Mihkel", kiittää paroni, kävellen edes takaisin. "Sano noille toisille, että he ovat tyhmät kuin lampaat. Ja älköön kukaan uskaltako jättää apupäiviä tekemättä. Heti laitetaan haakenrihterin luo. Kyllä se sitten panee vitsat ja kepit heilumaan."

"Kyllä minä heille sanon, herra paroni."

"Ja kuuntele sinä, mitä he puhuvat ja mitä neuvoa pitävät, ja tule sitten moisioon puhumaan minulle."

"Kyllä, kyllä, herra paroni."

"Voit nyt mennä!"

Jälleen kumarretaan, jälleen syleillään polvia ja sitten kuuden päivän perheenmies lähtee matkaansa. —

Mihkel on todellakin Yrjön päivästä asti uudessa paikassa. Se otettiin köyhältä ja velkaantuneelta perheenmieheltä. Sekä opman että paroni olivat pitäneet Mihkelille sanansa ja mies ymmärsi siitä olla kiitollinen.

Huntaugun taloa kävi Völlamäen Päärn itselleen pyytämässä Mutta vanha paroni, jolla vielä oli isännyysvalta näytti hänelle ovea, sillä opman, joka tiesi Päärnun aikeet oli häntä moittinut, ja kun paroni itsekään ei pitänyt häntä parhaimpana miehenä, niin oli siinä kyllä. Heidegg antoi talon eräälle perheenmiehen pojalle omasta kunnastaan.

Kun entinen Huntaugu, nyt Ristmäen perheenmies astuu opmannin asuntoon tuotakin hyvää miestä kiittämään ja tytärtään katsomaan, astuivat toiset miehet allapäin kylää kohti.

Kova kolkko keväinen tuuli puhalsi yli harmaan niityn, yli alavan tasangon, keikutti koivujen alastomia oksia, pani männyt salaperäisesti suhisemaan ja leikitteli viimevuotisissa, vaalenneissa ja kuivissa ruohikoissa. Kylmältä ja elottomalta tuntui vaalean sinisellä taivaalla aurinkokin, joka koitti herättää eloon uinuvaa luontoa. Ilmassa oli jotakin raskasta, painostavaa, tuossa kylmässä, terävässä päivänvalossa jotakin haavottavaa, kiusallista. Ja koko maa, niin pitkälle kuin silmä kannatti, oli kuin sanomattoman kaihon vallassa. Siinä ei ollut mitään, joka silmää olisi ilahduttanut tai lohduttanut. Näytti kuin joku salaperäinen voima olisi noitunut niityt, nurmet, metsät ja pensastot.

Kylän laihat pellot olivat täynnä pyöreitä kiviä, jotka irvistivät kuin hampaat kuolleen pääkallossa. Toiselta puolelta ympäröi niitä vetinen ja mättäinen heinämaa, jossa äsken irralleen laskettu kylän karja etsi heikkoja ruohonpäitä ja kuivettunutta kuloheinää. Eläinraukat! Talvi oli vaikuttanut heihin kuin pitkällinen tauti: laihat olivat, että joka kylkiluun saattoi lukea. Nälkäisen ahneudella kalvoivat he mättäitä saadakseen edes jotakin vatsaansa.

Oikealla puolella oli kylän peltomaa, vasemmalla äsken hangen alta esiintullut, vaalennut vihertävä rukiinoras. Kesantopellot eivät olleet paremmat kuin keskellä oleva suviviljamaakaan. Kiviä ja kunnaita täynnä. Yhdellä kunnaalla kasvoi suuri, väärä mänty, jonka alla kansan tarinan mukaan oli joku matkustaja tapettu. Kylän puolella oli maanpinta monesta kohdasta kuin nyletty, siellä ei noussut paitsi ohdakkeita minkäänlaista vihantaa tainta. Kylänmiehet ajoivat sieltä soraa ja karkeaa hiekkaa tien ja permantojen täytteeksi.

Miehet astuivat päät kumarassa perätysten rapaista vesilammikkoista ja kuoppaista tietä myöten eteenpäin.

"Mikä nyt neuvoksi — teki lain valheeksi!" ajattelivat ja huokailivat he.

"Täytyy vielä kuulustaa, mitä nuori sanoo, kun tulee kotiin", huomautti kunnan mies.

"Mitä hän sanoo! Saksa on saksa. Mitä yksi sanoo, sen sanoo toinenkin."

"Niin, eikä isä olisi voinut niin rohkeasti puhua, jos olisi tiennyt, että pojalla on toinen mieli."

"No pitää kuitenkin tiedustaa, mitä nuori tuumaa."

"No, kyllä nyt on paholainen merrassa, jos aikovat vielä kymmenen vuotta noudattaa vanhaa lakia. Eikö keisari siitä mitään tiedä."

"Ei tiedä, kun eivät tahdo. Näettekö miehet, laissa seisoo, että se maa, joka 9 päivänä kesäkuuta 1846 oli talonpojilla, on luettava talon maihin. Tiedämmehän kaikki, milloin tuota uutta lakia maapäivillä ruvettiin tekemään. Sitähän on jo tehty kymmenen vuotta. Ja johan pari vuotta sitten puhuttiin, että keisari oli allekirjoittanut lain. Ja tämä sanoo nyt että laki astuu voimaan vasta kymmenen vuoden perästä! Ne kymmenen vuotta, jotka keisari antoi vanhemmalle sukupolvelle ovat jo kuluneet."

Selitys oli miesten mielestä todennäköinen. Sillä minkä vuoksi sitten kansalle kuuluutettiin uutta lakia, jos se vasta kymmenen vuoden perästä voimaan astuisi!

"Nuoren paronin puheilla käymme vielä, ja jos hän samaa laulua laulaa, niin menemme papin luo ja pitäjän oikeusherran luo", ehdotti kunnan vanhin.

Miehet suostuivat siihen.

He lähestyivät kylää.

Kuinka surkeat asunnot ajattelevilla ja tunteellisilla olennoilla! Myyränkaivamilta multakasoilta näyttivät nuo matalat, kurjat, sysimustat hökkelit. Epäjärjestyksessä ne olivat karjapihoineen, retuisine navettoineen ja kallistuvine aittoineen puoleksi lahonneiden seiväsaitojen ympäröiminä. Kylän keskellä sijaitsevalla tantereella oli parin sylen pituinen mutalampi, jossa keväällä sammakot kurisivat ja rypevät siat kesällä nauttivat elämän iloa.

Pehmeä vihanta sammal talojen katoilla todisti niiden suurta vanhuutta. Paikoin olivat katot sisään vajonneet ja lakeisen kohdalta paistoi kurkihirret ja parrut näkyviin. Toisin paikoin olivat katon kannattajat mädäntyneet; ne paikat, joista sadevesi oli alkanut sisään tunkeutua, oli täytetty pellavalyhteillä, olilla ja pahnoilla, joiden päälle oli pantu painoksi seipäitä, halkoja ja vanhoja äkeitä, jotta ei tuuli olisi saanut kulettaa pois tukkeita. Huoneiden nurkkapuut oli jätetty epätasaisiksi. Riihenalasessa oli osaksi olista osaksi veistetyistä laudoista tehdyt ovet.

Päivän elähdyttävä valo ei helposti pääse noihin kurjiin hökkeleihin. Kamarin seinässä näkyy olevan pari aukkoa, toisessa on lasinkappale, toisen eteen on pantu puiset ristikot, ettei kissat pääsisi huoneeseen. Talvella, kun kylmä uhkaa jäätää kaljatynnyrin tapin kiinni, tukitaan akkunan aukko vanhoilla rievuilla. Aidat huoneiden ympärillä ovat vielä korjaamattomia. Naiset ovat niitä talvella koko lailla harventaneet saadakseen padan alle puita.

Perheenmiehet seisahtuivat vielä hetkeksi ulos neuvoa pitämään, milloin mennä nuoren paronin puheille, ja pitikö kaikkein lähteä yhdessä, vai koitteeksi joku yksin. He nojasivat aitaa vasten, ottivat esille piippunysät ja tupakkakukkarot, taulan ja tulukset ja saivat vihdoin savut nousemaan. Heidän totiset huolestuneet katseensa kiitivät yli harmaan kylän, yli tasaisen lakeudun ja vaalenneen karjamaan kauvas tummaa kuusimetsää kohti. Kylä sijaitsi korkeammalla kohdalla ja katsetta siitä kauvas ympäristöön rajoittivat vain siellä täällä matalat lepikot ja nuoret koivikot.

"Nöö! Nöö!" huusivat kylän pelloilla kyntäjät ja huutoja säesti piiskan läiske. Mutta mitä auttoivat huudot ja piiskan iskut noita ontuvia, laihoja ja takkukarvaisia työjuhtia. Surkeiden puuaurojen kuressa näkyi täysikäisten miesten rinnalla myös keskikasvuisia poikia, jotka tuskin jaksoivat nostaa ja kääntää raskasta auraa.

Parissa kohdassa pantiin jo perunoita. Hitaasti liikkuivat mustanruskealla pellolla naiset ja tytöt tappurahameissaan, joiden alta rapaiset jalat ja sääret näkyivät, päät peitetyt tappuralankaisilla liinoilla. He pistivät perunalohkoja tuoreisiin vakoihin, joita pojat väsyneillä hevosilla ajoivat.

Miesten silmät kantoivat moisionkin pelloille, jotka etelän puolella, kirkkotiestä asti yhtyivät kyläpeltoihin. Sielläkin ahersivat heidän väkensä ja heidän hevosensa. Niinkuin harmaa kahle liikkuu moision mustalla pellolla perunan panijain pitkä rivi ja kyntäjät hikoilevat heidän rinnallaan. Keppi kädessä seisovat työnjohtajat heidän kintereillään ja monta kertaa päivässä suhisee keppi ilmassa ja lankeaa sitten jonkun työorjan selkään. Tuota vapautta ovat nuo ihmiset jo nauttineet yli neljäkymmentä vuotta! — — —

Perheenmiehet arvelevat paremmaksi, että pieni joukko vain lähtee nuoren paronin puheille ja jo ylihuomenna, sillä kamaripalvelija Tohver oli sanonut kunnan vanhimmalle nuoren herran jo huomenna palaavan kaupungista.

Mutta ei ketään haluttanut ruveta lähettilääksi. Tuumatessa kuluu aika — onhan tänään kallis työpäivä melkein hukkaan mennyt — mutta heitä pelottaa, johan moisio sanakin on heille vastenmielinen. Tänäänkin jo uhattiin vitsoja — kuka tietää eikö uhkausta jo ylihuomenna pantaisi toimeen! — — — Vihdoin kuitenkin tehdään päätös: kunnan vanhin johtajana ja kolme vanhinta, arvokkainta perheenmiestä lähtee moisioon.

Nyt eroavat miehet ja jokainen astuu hitaasti halealla mielellä savutupaansa. Raskas, musta murhe täyttää heidän sydämmensä. Kotona ei heillä ole kerrottavana parempia uutisia kuin isännän ankarat sanat: "Teidän pitää vielä kymmenen vuotta eteenpäin samalla tavalla orjailla!" Ja kuka tietää eikö sittenkin vielä pitennetä aikaa kymmenen vuotta lisää.

14.

MAHTRASSA KÄYNTI.

Erinomaisen kiihkeinä odotettiin pari päivää myöhemmin perheenmiesten lähetystön takaisin tuloa nuoren paronin luota. Jokainen joka kynnelle kykeni lähti ulos ja toiset menivät jo tielle vastaan.

Miesten synkät katseet eivät tietäneet hyvää. He olivat alla päin ja kävelivät hitaasti.

"Ettekö päässeet nuoren puheille!"

"Miksi emme päässeet?"

"No, mitä hän sanoi?"

Kului hetki aikaa ennenkun miehet osasivat mitään vastata. Niin masennetuilta he tuntuivat.

"Mitä hän sanoi? Puhui samoin kuin vanhakin", virkkoi vihdoin kunnan vanhin.

Vähitellen sitten kertoivat kaikki.

Nuori paroni oli ottanut heidät aivan lempeästi vastaan. Oli ollut kokonaan toisenlainen saksa kuin vanha. Puhui tyynesti huutamatta, ei suuttunut joka sanasta ja antoi talonpoikainkin puhua. Mutta lakia oli selittänyt melkein samalla tavalla kuin isäkin. Kaikki piti olla entisellään, kunnes talonmaat olivat moision maista erotetut, mitatut ja arvioidut. Ja siihen oli määrätty kymmenen vuotta aikaa. Mutta hän oli luullut, ettei mittausta vielä kymmenessäkään vuodessa koko maakunnassa voisi valmiiksi saada. Hän sanoi että moisiot toimittavat mittaamisen piirikunnittain; koko maakunnassa on yhdeksän piirikuntaa ja arvan kautta määrätään, missä järjestyksessä maat ovat mitattavat. Jossa kunnassa maat ovat mitatut ja arvioidut, siinä pannaan heti uusi asetus toimeen, mutta arpa on arpa. Moisiolla on myös todellakin oikeus ottaa pois talolta maata, jos sillä sitä on enemmän kuin uuden lain mukaan siihen kuuluu taikka voi hän siitä lisätä talonpojalle työtä ja maksuja. Ja sen lisäksi moision isäntä vaihtaa moision maata talon maihin ja asettaa talon perheet mihin kohtaan hän itse tahtoo.

"Soo! Siis voi hän ottaa viljelysmaan perheenmieheltä ja antaa hiekka-, nummimaata tai turvesuota sijalle?" huusi joku kiukkuisella äänellä.

"Ei tiedä! Eikös saksa tee aina, mitä itse tahtoo. Mutta kyllä hänen oikeastaan pitäisi aina antaa niin paljon pelto-, heinä- ja karjamaata kuin hän talonpojalta ottaa."

"Ja orjuus ja aputyöt ja kymmenykset jäävät sitten vielä entiselleen."

"Niin sanottiin! Hyvästä sydämmestään sanoi paroni tahtovansa vastaisuudessa — Jumala tietää milloin — suoda hiukan huojennuksia, vähentää apupäiviä. Viittasi siihen, että hän sen kyllä hetikin tekisi, mutta isän tähden, joka vielä on täällä ja toisten moision isäntien tähden, ei sitä heti uskalla."

Miehet huokasivat, toiset sylkivät, toiset alkoivat kiukuissaan kirota.

"Se on petosta."

"He valehtelevat molemmat!"

"Se on lain rikkomista!"

"Saksat eivät tahdo antaa meille keisarin lakia! Keisari on poistanut aputyöt, vähentänyt orjuutta ja maksuja, mutta nuo tahtovat sen salata ja selittävät lakia väärin!"

Näin huudettiin yhtaikaa, ja miesten näöt punottivat vihasta ja silmät välkkyivät.

"Minä en tee enää aputöitä, tulkoon mitä tulee!" päätti samassa eräs tukevakasvuinen perheenmies, Oinaan Kaarel, jonka kauhean suuri käsi oli mennyt nyrkkiin.

Toiset eivät siihen virkkaneet mitään, mutta heidän totinen miettivä näkönsä todisti, että nuo sanat olivat painuneet heidän mieliinsä.

"Sehän olisi tyhmästi", huudahti Kaarel vielä, "jos me emme sitä noudata, jonka keisari on meille luvannut! Tiedämmehän kaikki, mitä laki sisältää. Kuinka he tohtivat asetusta rikkoa? Miehet, me jätämme aputyöt tekemättä!"

Toiset vaikenivat yhä vielä, mutta kunnan vanhin, arka mies ja muistaen virkaansa, alkoi rauhottaa. Ei se käy päinsä. Sehän olisi saksojen vastustamista! Siitä ei koituisi hyvää. Parempi olisi vielä kuulustaa muualta, kuinka laki oikein on, ja sitten vasta pitää neuvoa, mitä tehdä.

Nämä rauhottavat sanat muuttivat miesten mielen, sillä Oinaan Kaarelin sanat olivat pyörineet monenkin kielellä. Erottiin siis taas ja vielä raskaammalla mielellä kuin viime kerralla. —

Tänään oli lauvantai. Illalla, kun Päärn työstä tuli kotiin, sanoi hänelle Uudentuvan nuori isäntä.

"Jos et olisi liian väsynyt, Päärn, niin pistämme hevosen valjaisiin ja körötämme Juuruun päin."

"Mitä sinne?"

"Pitämään lauvantai-iltaa. Eikä juuri Juuruun, vaan Mahtraan. Minullahan on siellä kaukainen sukulainen, hänen luonaan voimme olla yötä ja huomenna mennä sieltä kirkkoon."

"Onko sinulla sitten Mahtraan asiaa?"

"On kyllä vähän. Ei lähde mielestäni uusi asetus. Siihen nähden eivät asiat ole oikein. Tahtoisin saada kuulla mitä Sepän Ants Mahtrassa arvelee — tunnethan minun sukulaiseni — kunnan vanhimman siellä. Hän on tarkka ja kirjoja tunteva mies — ehkä ovat Mahtran miehet jo selvillä."

"Noh, ajetaan sitten", vastasi Päärn, hetken aikaa mietittyään, "ei minua niin kovin väsytä. Mutta luuletko, että saksat siellä toisella tavalla asian selittävät? He ovat kaikki yhdessä neuvossa."

Niin arveli Jyrikin. Mutta selville pitää kuitenkin päästä! Ja jos ei Sepän Ants osaa oikeata selitystä antaa, niin voidaan ainakin pyhänä mennä Juuruun papin luo. Pitäjän oikeusherra oli sanonut, että tämä antaa selityksen.

Hevonen oli pian valjaissa ja Jyri ja Päärn, molemmat pyhävaatteissa istuivat puuvankkureissa, jonka pyörät armottomasti kitisivät.

Matkalla eivät miehet nähneet mitään sanottavaa uutta. Joka puolella samat kurjat kylät kivisine tai hiekkaisine peltoineen, samat laihat harmaat, kuloruohon peittämät heinä- ja karjamaat, samat koivikot, kuusikot ja männiköt, kaukaa häämöttävät suuremmat metsät ja samat korkeiden puistojen sisästä välkkyvät moision rakennukset.

Noin kello yhdentoista aikana he lähestyivät Mahtran kylää. Se sijaitsi vähän ylevämmällä paikalla, nuorta koivikkoa kasvavain niittymaiden keskellä, yhdellä puolella kohosi vähän suurempi ja tiheämpi metsä. Talojen rakennukset olivat yhtä kurjat kuin miesten kotikylässä, osaksi vieläkin kurjemmat, sillä Mahtran kunnassa oli paljon perin köyhiä. Moisio oli täällä ammoisista ajoista asti sortanut talonpoikia.

Moisio itse, joka näkyi heinämaan koivujen välistä, ei ollut rakennusten puolesta mikään erinomainen: yksinkertainen, matala, puinen, puutarhan ympäröimä herraskartano, kivinen viinakeittiö, navetat ja aitat, siinä kaikki.

Nyt pysähtyivät Jyri ja Päärn Sepän pihaveräjälle; se oli talo, jossa asui Mahtran kunnan vanhin Ants Tertsius, joka oli Uudentuvan Jyrin sukulainen äidin puolelta. Mutta katselija huomasi heti, että Sepällä oli isäntä, joka rakasti järjestystä ja joka väsymättömän ahkeruutensa kautta oli saavuttanut paremman toimeentulon. Asuinhuoneita peitti koko sileä, hyvin tehty katto, riihenovi uusi, aitta hyvässä kunnossa, aidat ehjät, piha ei ollut rapainen ja lauvantai-ehtooksi siivottu ja laastu. Ei missään ajelehtinut työkaluja ja ajoneuvoja, kaikki olivat tavallisessa pitopaikassaan.

Jyri ja Päärn olivat luulleet, että Sepän väki jo oli asettunut levolle, mutta ihmeekseen tapasivat he talonväen vielä valvomassa, ja isännän koko talo oli täynnä vilkkaasti keskustelevia kylämiehiä. Tulijat huomasivat, että siellä pidettiin jotakin kokousta, sillä vieraat olivat kaikki miehiä ja heidän joukossaan tunsi Jyri joitakin Mahtran isäntiä. Pöydällä, isännän edessä oli avattu lakikirja ja sanat: "työpäivät", "toisen hengen päivät", "sonnanveto", "leikkuu" j.n.e. kaikuivat heidän korviinsa. Puhe, oli niin vilkasta, että tuskin huomattiinkaan tulijoita. Sepän isäntä näki kylälliset vasta, kun olivat hetken aikaa seisoneet oven suussa.

"Kas, tuollahan tulee toisenkin kunnan miehiä meidän neuvotteluumme", lausui Ants Tertsius nousten ylös ja ojentaen ystävällisesti vieraille kättä. "Ja kas, kenenkä vielä näen, Uudentuvan Jyrin ja Völlamäen Päärnun! Mistä te sitten näin myöhään vielä tulette?"

Puhuja oli noin neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen mies, jonka päivänpaahtamilla kasvoilla kuvastui rohkeutta ja lujaa tahtoa, mutta myöskin lämmintä, sydämmellistä lempeyttä. Hänen harmaissa, terävissä silmissään oli älyä ja eloa. Hän puristi lujasti karkealla kädellään sukulaisen ja tuttavan kättä ja huusi kamariin, johon oma perhe oli kokoontunut, että lapset uusille vieraille toisivat istuimia.

"Tulimme kuulemaan, kuinka teidän puolella uutta lakia selitetään", vastasi Uudentuvan perheenmies. "Meidän saksa tahtoo väkisten noudattaa vanhaa asetusta."

Tuo puhe herätti heti Mahtran miesten vilkasta huomiota Kaikkein silmät ja suut kääntyivät vieraan puoleen.

"Aivan kuin meilläkin", sanoivat jotkut. "Ja mitä saksa teille sitten sanoi? Miks'ei hän tahdo uutta lakia ottaa vastaan?"

"Sanoo, että ensin pitää maat mitata, ja siihen toimeen kuluu vähintäin kymmenen vuotta. Sitten vasta tehdään uudet kontrahdit."

"No niin, nuo kukot kuuluvat joka puolella laulavan samaa nuottia", sanoi Adran Hindrek Mahtran perheenmiesten joukosta. "He ovat kaikki tässä asiassa tehneet päätöksen ja puhuvat joka paikassa samalla tavalla. Teettekö sitten yhä edelleen aputöitä?"

"Olemme vielä tehneet."

"Mutta eihän sitä ole laissa?"

"Ei kyllä ole, mutta minkäs sille saa! Johan meidän vanha paroni uhkasi vitsoja, kun uskalsin hiiskua, ettei laki vaadi aputöitä. Kuka tietää mikä asetus se oikeastaan onkaan! Ei ole keisarin allekirjoitusta eikä ruunun sinettiä alla. Tyhjiä lehtiä toinen puoli — paina tai kirjoita päälle, mitä tahdot! Oletteko te sitä huomanneet?"

"Kyllä olemme", vastasi Sepän Ants. "Minä sen heti huomasin. Mutta olkoon se laki nyt, mikä on — kunhan edes sen täyttäisivät mitä siinä on! Aputöistä ei ole koko kirjassa merkkiäkään, mutta moisiossa niitä vaaditaan vanhan asetuksen mukaan. Ettekä te varmaankaan tiedä, että me kerran jo jätimme aputyöt tekemättä?"

"Noh, kuinka se tapahtui?"

Isäntä kävi paikoilleen istumaan ja alkoi kertoa:

Toukokuun ensi päivinä olivat Mahtran miehet lähtenee moisioon uuden lain mukaan tekemään kontrahteja. Niinkuin tietty vallitsi Mahtran moisiossa isännöitsijä Rosenberg, sillä omistaja, herra von Helffreich asui toisessa moisiossaan, Piiumetsässä. Miesten asian kuullessaan oli opman vihastunut. "Mitä uusia kontrahteja te tahdotte?" oli hän huutanut miehille. "Eivätkös vanhat ole kyllä hyvät!" Mutta miehet olivat vastanneet, että uusi laki salli ja vaati uusien kontrahtien tekemistä. Isännöitsijä ei ollut tietävinään siitä mitään, ja sanonut, että kaikki jää entiselleen. Miehet olivat sitten sanoneet että pitäjän oikeudessakin oli kuuluutettu, että kontrahdit ovat uudistettavat. Tämä tieto oli pannut isännöitsijän ajattelemaan ja vastannut miehille, että isännät odottaisivat siksi kun herra itse tulisi Mahtraan, sitten lupasi hän herran kanssa puhua kontrahdeista.

"Hyvä", olivat perheenmiehet sanoneet. "Koska te ette voi uusia kontrahteja tehdä ja odotatte itse herraa, niin mekin jätämme aputyöt tekemättä, kunnes uudet kontrahdit ovat valmiit, sillä uusi laki on Jyrinpäivästä voimassa ja miksi meidän pitää suotta moisiolle tehdä päiviä, jotka laissa ovat poistetut!"

Lähteneet kotiin ja jättäneetkin päivät tekemättä. Mutta pian oli opman kutsunut perheenmiehet moisioon. Nyt oli hänen kanssaan noussut kiivas väitös uusista asetuksista. Miehet olivat perustaneet vaatimuksensa lain 127 pykälään, jossa kaikki tehtävät ja maksut oli lueteltu. Mutta opman Rosenberg oli selittänyt lakia aivan toisella tavalla — melkein niin kuin Jyri oli omasta herrastaan jutellut. Mitä asetuksessa oli puhuttu työorjuuden huojennuksesta, se pantaisiin täytäntöön vasta silloin, kun maat olivat mitatut, talonmaat moision maista erotetut, rajat määrätty ja talonkohdat taksotettu niiden hyvyyden mukaan.

"Mutta onhan kirkossa selvin sanoin kuuluutettu, että uusi asetus 23 päivästä huhtikuuta on voimassa", vastanneet miehet "ja siitä ei ole missään sanallakaan mainittu, että monias kohta vanhasta asetuksesta jää edelleen voimaan. Kuka ennen on kuullut, että uusi asetus julki kuuluutetaan, vaikka vanha vielä osaksi on voimassa!"

"Te ette osaa lukea lakia", oli opman vastannut. "Siinähän on sanottu, että maa on mitattava, sillä muuten ei tiedetä, kellä enemmän, kellä vähemmän on maata ja ilman sitä ei voi uusia kontrahteja tehdä."

"Mutta seisoohan laissa", vastanneet miehet, "että kaikki se maa jää talonpojille, joka 9 p. kesäkuuta 1846 on heillä ollut. Voihan herra mittuuttaa maat ja joiltakuilta ottaa pois jonkun kappaleen jos tahtoo, mutta eihän meidän siltä ole pakko edelleen kantaa vanhaa orjuutta, jonka laki on poistanut."

Näin oli väitetty pitkän aikaa. Kun miehet olivat selittäneet, että he eivät tahdo aputöitä enää tehdä, oli isännöitsijä lausunut:

"Te kaikki sokeudessanne erehdytte suuresti, mutta olkoon! Minä sanon teille jotakin. Tehkää työnne vanhalla tavalla, ja minä maksan teille puhtaalla rahalla joka päivän ja joka tunnin, jos se oikeudessa teille tuomitaan ja sanotaan, ettei teidän tarvitse aputöitä tehdä."

Opmannin suuri varmuus oli pannut miehet epäilemään. Kun hän niin rohkeasti lupasi maksaa päivät, ja vielä ilman herran tietämättä niinkuin omasta kukkarostaan — kyllä hän varmaankin jotakin tiesi! Muuten epäilivät miehet, että tuossa kaikessa piili suuri petos; saksat tahtoivat keisarin käskystä huolimatta jättää talonpojat osattomiksi tuosta uudesta laista. Mutta sittenkin katsottiin viisaammaksi tällä kertaa vielä tehdä aputyöt, kunnes jostakin saataisiin varmuus, kuinka tuo uusi laki oikeastaan oli luettava. Vastaanpanemisesta saattoi koitua enemmän pahaa kuin hyvää, ja velaksi jääneet päivätkin tahtoivat perheenmiehet vielä maksaa.

"Herran itsensä kanssa ette siis vielä ole asiasta puhuneet?" kysyi Völlamäen Päärn.

"Emme ole. On luvannut tulla vasta helluntaipyhiksi. Mutta tietysti silloin lähdemme häneltä itseltään kysymään."

"He puhuvat yhtäpäätä maiden mittaamisesta", virkkoi Peerupuun Jaak, "mutta nyt parastaikaa mitataan maita meillä ja myöskin Kosen pitäjässä. Ettekö ole nähneet noita upseereja, jotka siellä täällä ovat olleet mittaamassa? No siinähän se mittaaminen onkin ja kyllä siitä pian valmista tulee, sillä meidän puolelta ovat upseerit jo lähteneet pois. Mutta nämä puhuvat meille niinkuin tulisi vielä suuri maanmittaus, joka, pahuus ties, vie kuinka paljon aikaa hyvänsä. Kaikki on valhetta ja petosta, pankaa merkille!"

Puhuja oli tavallaan oikeassa, sillä siihen aikaan rakennutti sotaväen ylihallitus Vironmaalle sotaväen kasarmeja, ja sitä varten mitattiin maata. Mutta se toimi ei tietysti mitenkään koskenut Viron talonpoikain lakia.

"Antakaa, miehet, sitten meille myös hyviä neuvoja, mitä meidän pitää tehdä", virkkoi Uudentuvan Jyri. "Sentähden me oikein Mahtraan tulimmekin. Ants, sinullahan on päänuppia — mitä sinä nyt tuumaat? Luuletko sinäkin, että meitä tahdotaan pettää?"

Mahtran kunnan vanhin katsoi miettien eteensä.

"Varma tieto on pääasia", vastasi hän, "ennen ei voi mitään puhua. Minulla on kaupungissa tuttu kauppias, tarkka ja ymmärtäväinen mies, osaa venäjän ja saksankin kieltä; hänen luokseen aijon mennä. Mutta ensin koitan jostakin saada käsiini venäjän kielisen lakikirjan ja annan siitä hänen katsoa, mitä sanotaan 127 pykälässä."

"Käskettiinhän kirkkoherraltakin kysyä", huomautti Jyri.

"Niin, hänenkin luokseen pitää kyllä mennä", sanoi Ants Tertsius. "Lähtisin jo huomenna, mutta hänpä ei ole huomenna kotona — on lukkaripyhä. Noh viikon perästä ovat helluntaipyhät, silloin käyn muutenkin kirkossa ja menen papinkin puheille. — — — Mutta oikeastaan en häneen suuresti luota. Jos saksat tahtovat meitä pettää, niin ei kirkkoherrakaan tohdi totta puhua."

Vasta myöhään yöllä erosivat Mahtran perheenmiehet kunnan vanhimman majasta. Lyhyen ajan kuluessa olivat he jo pitäneet monta tällaista kokousta, mutta rauhattomina ja alaspainettuina läksivät miehet nytkin kotiin, sillä punnittava asia jäi epäselväksi niinkuin ennenkin; ei missään näkynyt ikävöityä sädettä, joka olisi valaissut pimeää tietä.

Kun Mahtran miehet olivat poistuneet, toimitti Sepän emäntä kylällisten kiellosta huolimatta heille ruokaa pöytään, mutta isäntä puheli sillä välin vielä vierasten kanssa. Yhä keskusteltiin uudesta asetuksesta sekä talonpoikain huonosta toimeentulosta ja vihdoin miesten jo pöydässä istuessa tiedusteli emäntä perheellisiä kuulumisia. Kylämiesten hevosista oli renkipoika pitänyt huolta ja palvelustyttö laittoi kamarin lattialle vieraille olkivuoteen, peitteeksi pannen vanhoja takkeja ja turkkeja.

Talon sisustus oli samanlainen kuin senaikuisten talojen joka puolella. Vaikka Sepän Ants oli vähän paremmissa varoissa, niin ei hänen asunnostaan sitä juuri voinut huomata, sillä siinä ei ollut suurempia mukavuuksia ja kaunistuksia kuin ylimalkaan talonpoikain asunnoissa — vaan hänen toimeentulonsa näkyi ainoastaan paremmin täytetystä aitasta, paremmasta ja suuremmasta karjasta sekä huolellisemmin hoidetuista pelloista. Huoneillaan ja vaatteillaan ei senaikuinen Tallinnanmaan talonpoika vielä voinut ylvästellä; hyvä oli jos sai vatsansa paremmin ravituksi kuin köyhä, nälkiintynyt itsellinen, jos leipä oli vähemmin akanaista, jos silakat tynnyristä eivät niin pian loppuneet ja pyhäpäivinä oli lihapala pöydälle panna ainakin syksystä keväisiin asti.

Sepän talon tupa oli päivän aikana pimeä eli puolipimeä niinkuin kylän tuvat ainakin. Oveen oli tehty suuri aukko, sillä tuo kämmenen suuruinen, nokisella lasinkappaleella varustettu akkuna, joka kuin kipeä silmä oli tuvan peräseinässä, ei voinut täyttää akkunan eikä valontuojan tarvetta. Mutta tuosta suuresta oviaukosta pääsi savu ulos ja valo sisään. Sieltä hyppäsivät kanat, kissa ja koira sisään ja sikakin pisti usein totisen miettivän kärsänsä sen reunalle, sanoakseen perheelle omalla kielellään, 'hyvää huomenta'. Siitä aukosta tulevalla valolla tehtiin päivän aikana kaikki sisätyöt ja toimet, siellä tuvassa kehrättiin ja kartattiin villoja, kudottiin kankaita, höylättiin astialautoja eli kärrynlavoja, pantiin päivätyöläiselle evästä pussiin, suittiin päitä ja kirkkoon lähtiessä pukeuduttiin parempiin vaatteisiin. Etempänä tuvassa vallitsi hämärä, varsinkin uunin edessä nurkassa, jossa halkoja, hiilihankoa, luutaa ja pataa pidettiin, oli niin pimeä, että olisi voinut vaikka kaataa toisen ihmisen. Karsinassa oli päivätyöläisen seinään kiinnitetty yhden jalan varassa oleva vuodelava eli niin sanottu "postivankkuri", jonka alle oli laitettu kanahäkki. Talvisaikana torkkuivat siellä kanat ja kukko piti aamulla herättäjän virkaa; nyt se oli eläjistä tyhjä. Kehno niinkuin sänky itse oli sen sisusta: alustana pahnaiset olet, olkitukko päänalusena, jokapäiväinen takki sen päällä ja vanhat rikkinäiset turkit peitteenä.

Etupuolisella seinällä oli isännän ja emännän aviosänky melkein samalla tavalla sisustettuna, siinäkään ei olkien peitteenä ollut muuta kuin tappurainen hursti. Pari höyhenpatjaa ja punainen villainen peite antoivat vuoteelle kuitenkin miellyttävämmän näön. Palvelustytön makuupaikka oli tavallisesti penkillä taikka lattialla, lapset makasivat uunin edessä nurkassa. Pitkä valkoinen ruokapöytä kamarin puoleisella seinustalla, yksinkertaiset penkit ja rahit, pari rukkia vanhasta aurapuusta tehtyine istuimineen nurkassa, Peräseinällä moniaita työaseita: koururauta, näveri ja kirves. Riihenalusen[9] oven luona jalallinen vesisaavi, korennot, ja ämpärit.

Mutta koko huonetta ikäänkuin hallitsi määrättömän suuri tulisija, talon kunnianarvoinen kivikiuvas. Se täytti melkein puoli tupaa ja oli niin korkea, että uunille lämmittelemään piti nousta portaita myöten, kun talvipakkasella tuli työstä tai ajosta. Uunin sivuilla kulkivat rauhallisina ruskeat russakat ja sen raoissa pitivät sirkat kilpalaulajaisia. Se antoi lämmintä koko tuvalle, siinä keitettiin ja paistettiin ja siitä saatiin tuhkaa lipeäksi, jolla pesuja tehtiin, sillä saippua oli siihen aikaan liian kallista talonpojille — lipeää ja karttua käytettiin saippuan asemesta.

Lähellä uunia katon alla poikki tuvan olivat karstaiset orret, joilla syksyllä viljaa kuivattiin ja joilla talvella pidettiin märkiä rankoja ja halkoja.

Niin sanottu kamari oli talvella kylmä ja kostea, sillä kahden, kolmen jalan paksuinen uuninseinä, joka oli kamaria vasten ei voinut sitä lämmittää. Se ei ollut tarpeellistakaan, sillä kamarissa ei asunut kukaan. Siinä pidettiin kaikenlaisia ruokavaroja. Siellä oli laudoista kokoonkyhätty kaappi, jossa pidettiin maitoastioita, silakkapyttyä ja akanaisia leipiä. Kaapin pohjalla oli pari rukinrullaa ja sipulipussi. Kamarissa oli myös tuttu kaljatynnyri, joka ei puuttunut mistään talosta ja sen vieressä pitempi penkki, jonka päällä olivat ohra- ja ruisjauhosäkit. Toisessa nurkassa orrella oli vanhoja vaatteita ja moneen kertaan paikatut turkit. Siellä täällä joku tyhjä säkki, kokoonkääritty köysi, naulalaatikko ja yhtä toista tavaraa nurkassa.

Toisenlainen sisustus oli talon kodassa eli vierustassa. Siellä olivat kangaspuut, pärekuvot, kelkan jalakset, pari paininpuuta, kaksi nuoralla kiinni sidottua heinähankoa, auranpuut, ruostuneita sirppejä ja viikatteen teriä.

Sepän talon kamarin lakka oli varmaankin samanlainen kuin kaikissa muissakin taloissa. Se oli pimeä, kylpyvastat riippuivat parittain orrella, pari kolme haravan vartta lattialla, vanhat riihihousut roikkuivat harjaspuussa ja kanneton kirstu katon nurkan alla.

Syötyään tunsivat kylämiehet ja isäntä kovaa väsymystä ja uni alkoi painostaa. Päivätyöläinen ja lapset olivatkin jo vaipuneet vuoteilleen, palvelustyttö rupesi penkille pitkäkseen ja emäntä vei vieraat palava päre kädessä kamariin lepäämään. Kohta nukkui koko talonväki. Kova kuorsaaminen kuului joka nurkasta, kuorsaaminen, joka olisi pannut akkunanruudut tärisemään, jos niitä olisi ollut. Tätä ääntä säesti kaksi sirkkaa liedellä, jotka helskyttivät talonpojille niin tuttua unilaulua — laulua täynnä haikeaa, sydäntä liikuttavaa köyhyyden tunnelmaa.

Seuraavana aamuna lähtiessään sepältä päätti Uuudentuvan isäntä helluntaina taas tulla Juuruun kuulemaan, kuinka kirkkoherra selittäisi Antsille uutta asetusta. Mutta hän lupasi myös sanoa oman kuntansa vanhimmalle, että tämäkin jollakin tavoin koittaisi saada selvää asiasta.

Nyt oli rapainen tie tuulella koko lailla kuivanut ja molemmat miehet joutuivat vinkuvilla vankkureillaan istuen hyvissä ajoin Juuruun. Vaikka oli lukkaripyhä, tapasivat he koko lailla kansaa kirkolla. Kirkon ympärystä ja samoin kapakan edusta oli täynnä hevosia ja yhä vain tuli ajajia ja jalkamiehiä lisäksi. Siellä täällä tien vieressä, kirkon ympärillä kasvavien puiden alla, kirkon kapakan edessä ja vankkurein välissä seisoi suurempia ja pienempiä ihmisryhmiä vilkkaasti keskustellen. Kiihtymys ja ainakin tavallista suurempi vilkkaus kuvastui heidän kasvoillaan. Näytti kuin eivät olisi jumalanpalveluksen tähden nyt kokoontuneet kirkolle, vaan jostakin erinomaisesta syystä.

Jyrin ja Päärnun ei ollut vaikea saada tietää, mikä kirkkomiesten mielissä nyt liikkui. Tuo kiihtymys ei nyt ensi kertaa ilmestynyt, vaan jo viime pyhänä oli se ollut huomattavissa. Kansa oli tullut kokoon pohtiakseen talonpoikien polttavinta kysymystä, uutta lakia. Toisista kunnista tuli ihmisiä tietämään, kuinka kukin oli asian ymmärtänyt, mitä saksat olivat puhuneet ja tehneet ja mistä yleensä olisi voinut saada varmuutta 127 pykälän sisällöstä. Joka joukossa, missä miehiä ja naisia oli koossa, tuumailtiin ja keskusteltiin aputöistä. Jo ennen jumalanpalvelusta oli tuo keskustelu vilkasta, mutta vielä vilkkaampaa jumalanpalveluksen jälkeen kirkkokapakassa.

Jyri ja Päärn jäivät yhden ja toisen joukon luo seisomaan ja päältä kuuntelemaan. Ei ole helppo kuvailla, mitä kaikkia he tunnin aikana saivat kuulla. Jokainen koitti lain voimaan astumista ja moision isäntien menettelyä selittää omalla tavallaan, arvosteltiin, epäiltiin, ja vakuutettiin. Yhä ihmeellisimpiä arveluita asioista saatiin kuulla. Näytti kuin olisi tässä ollut uusi Babelin sekotus, ei tosin kielten puolesta, vaan sitä enemmän mielten.

Kaikesta tästä huomasi, että mielet eivät milloinkaan ennen olleet niin kuohuksissa olleet. Ennen kaikkea tunsivat ihmiset kauvan haudotuissa ja hiotetuissa toiveissaan pettyneiksi. Heille oli luvattu liika vähän. Mutta tuota vähääkään ei tahdottu vielä antaa, eikä kukaan ruvennut selittämään asiaa niin, että kansa sitä olisi uskonut. — Tämä pani ymmärtäväisetkin päät pyörälle. Ja sen lisäksi tuli vielä uutinen, — jonka Jyri ja Päärn vasta ensimmäisen kerran kuulivat. Kansa tiesi kertoa muutamista moision isännistä omassa ja naapuripitäjässä, jotka olivat Jyrinpäivästä asti vähentäneet aputekoja; kerrottiinpa että joku saksa oli kokonaan ruvennut noudattamaan uutta lakia, kaikki aputyöt lakkauttanut ja vähentänyt työorjuuden niinkuin se uudessa laissa oli säädetty.

Tietysti eivät tuommoiset sanomat rauhottaneet niiden mieliä, joiden moision isännät pitivät kiinni vanhasta asetuksesta, vaan vakaannuttivat heitä siinä luulossa, että saksat heitä kohtaan tahtoivat harjoittaa petosta. Sillä kun moniaat saksat vähensivät aputöitä tai poistivat ne kokonaan, niin olihan selvää, että laki sen vaati. Jopa pidettiin joissakuissa kunnissa kovasti neuvoa, että piti ruveta valittamaan asiasta Tallinnan kuvernöörille tai Riian kenraalikuvernöörille ja jos ei se auttaisi, niin sitten itse keisarille. Toiselta puolen tiedettiin kertoa, että joistakuista paikoin oli miehiä lähtenyt salaa Liivinmaalle venäjän papeilta pyytämään neuvoa ja lain selitystä.

Tällaisia uutisia kuultuaan ajoivat Jyri ja Päärn Juurusta kotiin ja levittivät noita tietoja yhdessä toisten kanssa, jotka myös samana päivänä olivat kirkossa käyneet, laajalle ympäri kuntaa. Mahtran miesten aputöiden tekemättä jättämisestä puhuttiin tietysti myöskin.

Jopa maanantai-iltana kokoontuivat perheenmiehet jälleen kunnan vanhimman luo neuvottelemaan, kuinka menetellä moision isäntien kanssa. Vaikka kyllä kiihtymys oli suuri, ei vastustaminen saanut kannatusta. Väkivalta oli noille kaikille, jotka olivat moision herrojen edessä tottuneet vapisemaan ja ryömimään, kokonaan vieras. Tällainen ajatus nostatti mieliin haagioikeuden kuvan keppeineen ja vitsakimppuineen ja teki rohkeimmatkin kielet mykiksi. Kunnan vanhimpain ja ymmärtäväisten perheenmiesten neuvoa päätettiin seurata ja hankkia vielä parempia tietoja asiasta, ennen kaikkea kuulustella papilta. Olihan hän heidän sielunpaimenena ja hänen piti edes puoleksi puhua totta, vaikka itse olikin saksa. Jos sitten vihdoinkin oli saatu varma tieto siitä, oliko keisarin lakia muutettu tai väärin selitetty — niin oli sitten vieläkin aikaa hankkia oikeutta tuntuvammalla tavalla.

Näin päättäen erosivat miehet neuvottelukokouksestaan.

15.

JUURUN PAPIN LUONA.

Helluntaina jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Uudentuvan Jyri Ants Tertsiuksen kirkon kapakan edessä, jossa hän puheli Maidlan kunnan vanhimman, Ants Piipun ja Atlan kunnan apumiehen, Kokan Madisen kanssa. Heidän puheaineenaan oli tietysti jälleen "uusi verokirja", joksi kansa nimitti äsken ilmestynyttä lakia, Mahtran kunnan vanhin oli pyytänyt molempia virkatovereitaan tulemaan mukanaan kirkkoherran puheille, kuulemaan "mitä seurakunnan sielunpaimen sanoisi apupäivistä".

"Noh, sinä tunnet kirjan — mene sinä edellä, me tulemme perässä", esitti Maidlan kunnan vanhin.

"Sinä Jyri voisit myös seurata meitä, että meitä olisi useampia, jotka kuulisivat kirkkoherran selityksen", sanoi Sepän Ants, antaen kättä sukulaiselleen.

"Enhän minä ole kunnan virkailija", vastasi hän.

"Mikä sitten! Olethan talon mies, eikös asia koske sinua niinkuin meitäkin."

Mutta kun papin vielä piti haudata kuolleita, vihkiä pareja ja kastaa lapsia, joka vei hetken aikaa, niin läksivät miehet siksi aikaa kapakkaan kieltä kastamaan ja piippuun panemaan. Olihan kapakka täällä niinkuin melkein kaikkialla aivan kirkon juuressa. Kirkon ympärillä kasvavat lehtipuut ja pensaat vain erottivat moision viinalähteet Jumalan temppelistä. Totisena kohosi vahva ja matala kirkon torni ja sen yksinkertaiset harmaat kivimuurit näkyivät puiden ja pensaiden välistä. Mutta pitkän tomuisen tien ääressä siinä vieressä sijaitsi musta sälekattoinen, kivestä tehty kapakka, jonka ovesta ja akkunoista väkevä tupakansavu ja viinanhaju vähitellen tunkeutui keväiseen ilmaan. Harmaa, ahdistavan huonolla ilmalla täytetty, avara huone oli kansaa täynnä. Suurin osa seisoi; istujia oli vain pitkän pöydän ääressä, joka ulettui oven luota, toisen akkunan äärestä aina toiseen seinään. Avonaisen uunin edessä tunkeili ihmisiä. Kapakan isäntä laski levollisena ankkurista vaskiseen astiaan viinakeittiön puhdistamatonta viinaa. Köyhät väsyneet talonpojat, jotka kirkossa olivat toistensa nojalla puolitoista tuntia torkkuneet, heräsivät täällä jälleen hetkiseksi eloon, kulkeakseen sitten vielä veltompina ja unisempina kotiin päin.

Niinkuin parina edellisenä pyhänä, oli nytkin kapakassa ja sen edustalla kirkon ympärillä paljon kiihtyneitä ihmisjoukkoja. Nytkin pohdittiin toisista kunnista ja pitäjistä tulleita uutisia. Ja ne olivat kylläkin jännittäviä, sillä monessa paikassa kuuluivat talonpojat tehneen lakon aputöiden tekemisessä, niinkuin Kosen pitäjässä, joissakuissa kunnissa Ojansuussa, Orussa, Uudessa moisiossa, Tammikussa, Tuhalassa j.n.e. ja toisissa paikoin uhattiin seurata näiden esimerkkiä. Ikäänkuin äkkinäinen myrskyn puuska kävi yli maan ja siellä, missä se ei vielä ollut valtaan päässyt, kuultiin kaukaa sen kohinaa ja mielissä oli kuin salaista vavistusta. Joka puolella kansan joukossa saattoi huomata yhä totisempia, synkempiä kasvoja, yhä uhkamielisempiä katseita.

Kun Mahtran kunnan mies seuralaisineen astui kapakasta ja lähestyi kirkkoa, huomasi hän, kuinka kirkkoherra Berg virkatakissaan ja samettilakki päässä, astui kotiinsa. Pappilan yksikerroksinen kivirakennus laajoine mataloine rappusineen, tuoreine pensasaitoineen ja puineen oli aivan kirkon juuressa. Miehet astuivat takaovesta sisään — Ants Tertsius edellä, toiset yksitellen ja hitaasti perässä.

He seisoivat suuressa, yksinkertaisessa huoneessa, jossa pastori otti kansaa vastaan, odottivat hetken aikaa! sitten ilmaantui punottavine, pyöreine Lutherus kasvoineen kirkkoherra Berg, joka oli heittänyt yltään kirkkotakkinsa. Kylmästi, mutta leppeästi kysyi hän Mahtran kunnan vanhimman asiaa, sillä tämä oli astunut esiin, kun toiset vielä nöyrästi ovella kumarsivat ja jäivät sinne seisomaan.

"Tulimme kirkkoherralta pyytämään selitystä siihen uuteen lakiin", alkoi Sepän Ants. "Kun pitäjän oikeusherra antoi meille Jyrinpäivänä lakikirjat käteen, sanoi hän, että jos ette itse saa selvää, niin voitte mennä kirkkoherralta kysymään."

"No, mistä asiasta te sitten ette saa selvää? Osaathan sinä, Ants, lukea, etkö sinä lue lakia niille, jotka eivät osaa lukea!" vastasi kirkkoherra ja istui kirjoituspöydän ääressä olevaan nojatuoliin.

"Osaan kyllä lukea", vastasi Ants Tertsius, "mutta saksat eivät varmaankaan tällä kertaa osaa hyvin lukea. Me luemme toisin, he toisin. Laissa sanotaan 127 pykälässä, että jolla on 9 tiinaa peltomaata, pitää tehdä 250 hevos- ja 250 miespäivää eikä ole mitään mainittu apupäivistä."

"Soo, mihin ne sitten ovat jääneet?"

"Eivätkös ne ole poistetut?"

"No, kukas sitten Mahtran ja Maidlan herrain lannat ajaa, leikkuut leikkaa ja perunat ottaa ylös?"

"Me varmaankin", vastasi Ants.

"Mutta te tahdotte siitä saada rahaa."

"Noh, onhan rahaa kyllä saksojen taskuissa ollut, eikös meidänkin taskuissamme saisi olla."

Pastori nousi ja astui kirjakaapin luo.

"Minä en kyllä vielä ole lukenut tuota uutta asetusta", virkkoi hän avaten kaapin oven ja etsien lakikirjaa, "mutta en minä luule, ettei siellä olisi apupäiviä. Mikä pykälä se oli, jonka mainitsit?"

"Sadas kahdeskymmenes seitsemäs", vastasi Sepän Ants.

Pastori otti kirjan kaapista, vei sen pöydälle ja etsi kysymyksessä olevan pykälän. Luki ja luki. Katseli hetken kirjaa eikä puhunut mitään. Vihdoin alkoi kirjaa selailla. Hänen kasvonsa osottivat kummastusta ja kun ei hän sitä tahtonut näyttää, nojasi hän päätään kätensä varaan.

"Tässä pykälässä ei todellakaan ole mainittu mitään aputöistä", virkkoi hän viimein.

"Mutta kuitenkin vaativat saksat niitä yhä edelleen!"

"Kyllä varmaankin on jossain toisessa paikassa mainittu, että teidän pitää tehdä aputyöt, kunnes maat ovat mitatut", arveli pastori.

Ants huomautti, että mitä hän oli kirjaa tutkinut, niin ei aputöistä ollut mitään missään sanottu.

"Noh, senhän saatte kohta kuulla", lopetti pastori, jota varmaankin odotettiin puoliselle. "Mahtran herra tulee kohta moisioon, kyllä hän itse teille uuden asetuksen kuuluuttaa. Kyllä te sitten saatte nähdä, minkälainen se on."

Hän nousi ylös ja antoi siten merkin perheenmiehille, että heidän oli aika lähteä. Hän oli huomannut, että toisilla miehillä oli samaa asiaa kuin Sepän Antsilla.

Tähän mitättömään selitykseen täytyi noiden neljän totuuden etsijän tyytyä. Äänettöminä, kulmat rypyssä poistuivat he pappilasta. Hymyilevä, keväinen päivä ja pensaissa tirskuttavat varpuset ottivat heitä kuin pilkaten vastaan. — — — Suurempi joukkokunta uteliaita kirkkomiehiä, joka oli nähnyt heidän menevän sisään, odotti portilla. Nämä kokoontuivat miesten ympärille ja kyselivät kirkkoherran selitystä.

"Hänkin sanoi, ettei uudessa verokirjassa ole apupäiviä", vastasi Uudentuvan Jyri kuuluvalla äänellä.

"Vai niin sanoi!" kuului ääniä vastaan. "Noh sittenhän onkin oikein, mitä kansa sanoo, että keisari on poistanut aputyöt."

"Mutta kirkkoherra sanoi vielä, että aputeoista puhutaan jossakin toisessa paikassa, ja käski odottaa, mitä saksat itse meille sanovat", lisäsi Mahtran kunnan vanhin.

Pilkallisesti sanottiin siihen:

"Mitä saksat itse puhuvat? No niin, nehän ne ovat parhaita meille toden sanomaan! Eivätkös saksat jo ole meille lakia selittäneet! Kyllähän me heidän selityksensä tiedämme. Minkätähden sitten ei kirkkoherra itse selitä? Onhan oikeusherra sanonut, että kirkkoherran pitää selittää!"

Ja toiset vastasivat.

"Kirkkoherrahan on itsekin saksa! Eihän hän uskalla meille puhua muuta kuin, mitä toiset herrat edellä sanovat ja mitä he hänen käskevät sanomaan. Kirkkoherra on itsekin moision isäntä! Hän meitä kyllä osaa varottaa, että meidän pitää aina olla alamaisia ja täyttää moision isäntäin käskyä ja tyytyä kaikkeen, mitä saksa ja Jumala meille suovat. — — — Älkää olko tyhmiä ja luulko, että kirkkoherra pitää talonpoikain puolta ja puhuu meidän hyväksemme!"

Ants ja hänen seuralaisensa erosivat vähitellen joukosta ja läksivät hevostensa luo poismennäkseen. Mutta pappilan portilla keskusteltiin vielä kauvan asiasta. Ja kun ihmiset vihdoin hajaantuivat, levittivät he laajalle tietoja kansan joukkoon ja niinkuin tavallisesti lisättiin uutisiin aina jotakin omasta päästä. Vihdoin oli tosiasioihin tullut niin paljon lisää, ettei totuudesta enää ollut varjoakaan jälellä. Kun Uudentuvan Jyri oli sanonut papin myöntäneen, ettei uudessa verokirjassa ollut apupäiviä, niin tunnin aikaa myöhemmin kertoivat kirkkomiehet, että kirkkoherra oli sanonut uudessa verokirjassa aputyöt kielletyiksi, ja että saksat eivät niitä saa talonpojilta vaatia. Tämä tietysti taas lisäsi kiihtymystä — ja vakaannuttiin siinä luulossa, että saksat tahtoivat lakia kiertää. Ja mielten kuohu yhä kasvoi. —

"Nyt ei ole enää muuta neuvoa", virkkoi Sepän Ants miesten yhdessä eteenpäin astuessa, "kuin pitää lähteä jalan syten kaupunkiin. Minulla on siellä hyvä tuttava, kauppias — herra Hermann — tunnette ehkä hänet — on oppinut monta kieltä — kysyn vielä häneltä selitystä."

Toiset tietysti hyväksyivät aikeen. Kun he asiaa harkiten edelleen kulkivat, näki Uudentuvan isäntä oman päivätyöläisensä keskustelemassa toisen nuoren miehen kanssa vankkuria vasten nojaten. Ja Sepän Antskin huomasi Päärnun ja ojensi hänelle kätensä tervehdykseksi ja kaikki jäivät siihen seisomaan.

"Noh, mitä uutta verokirjasta kuuluu?" kysyi Uudentuvan renki. "Oliko papin selitys hyvä?"

Miesten huolestuneet kasvot ilmaisivat jo vastauksen.

"Jotakin hyvää tästä kaikesta nyt kuitenkin on", puhui Völlamäen Päärn, "ehkäpä saksatkin sentään rupeavat vähän pelkäämään. Kun itse haagituomari peruuttaa lyönnit — niin on jo viimeinen päivä käsissä."

"Kenelle hän sitten peruutti lyönnit?" kysyttiin.

"Tuolle minun rippikoulutoverilleni — Antsin ukon, Purilaan päivätyöläiselle. Sinähän Jyri hänet tunnet! Hän on jo käynyt oikeutta uuden verokirjan tähden. Oli uhattu haagioikeudessa antaa hänelle selkään — ollut jo vatsallaan penkillä ja sotamiehet vitsakimppu kädessä — mutta siitä ei tullut mitään! Laskettu mies niine hyvineen menemään. Ei uskallettu lyödä. Eivät tohdi rikkoa liian julkisesti lakia, muuten nousisi kapina ja niin tulisi petos ilmi."

"Minkätähden hän moision kanssa kävi oikeutta?" tiedusti Sepän Ants.

Purilaan päivätyöläinen niisti nauraen nenäänsä.

"Vaimoni tähden. Minkätähden rengin vaimon pitää tehdä moisioon päiviä, kun ei hän moisiosta ole saanut peltoa eikä huonetta? Onhan tietty, ettei sitä uuden lain mukaan ole tarvis tehdä. Minulla on nuori nainen kotona — tuhat tulimmaista, minkätähden minun pitää laskea hänet moisioon työtä tekemään? Otin ja menin sen asian tähden pitäjän oikeuteen ja sitten haagrehtiin."

"Ja tahdottiin antaa selkään?"

"Noh, väkisten!"

"Ja sittenkin pääsit ehjänä pois?"

"Ei merkkiäkään minuun koskettu."

Miesten pyynnöstä kertoi Purilaan mies seuraavan tapauksen.

16.

ANTS VELT KÄY MOISION HERRAN KANSSA OIKEUTTA.[10]

"Kuulkaa, päivätyöläiset", sanoin minä eräänä päivänä toisille, "minkätähden meidän vaimomme tekevät moisioon päivätöitä; eihän heillä kellään ole moisiosta peltoja eikä mökkiäkään! Onhan jo kuultu uudesta verokirjasta, että jolla ei ole moision maata eikä asuntoa, sen ei tarvitse tuntiakaan moisiolle tehdä. Lähdetään pitäjän oikeuteen kuulemaan, mitä siellä siitä asiasta sanotaan."

"Oh, kuka moision kanssa tohtii oikeutta käydä?" vastasivat toiset työmiehet.

"Tulkaa kuitenkin edes joku minulle seuraksi", virkoin minä. "Juurun herra on hyvä mies; saamme kuulla, mitä hän sanoo."

"Mene yksin, ja jos voitat eikä sinulta enää vaadita päiviä, niin maksamme sinun päiväsi ja aikasi", vastasivat toiset.

"Voi te kesäketut ja hätähousut!" huusin minä. "Kasvaako teidän takapuolessanne kauroja, kun ette uskalla oikeuteen tulla? Tule, Tönun Jyri, sinä olet rohkea poika, lähdetään yhdessä pitäjän oikeuteen — huomenna on juuri käräjäpäivä Juurun moisiossa!"

Tönun Jyri[11] suostuikin tuumaan, ja toisena päivänä läksimme käräjiin. Mutta siellä sanottiin, ettei asia kuulunut pitäjän oikeuteen, vaan haakenrihterille.

Seuraavana tiistaina otin sijollisen työhön ja me läksimme Jyrin kanssa haagrehtiin. Mutta siellä sanoi oikeusherra minulle: "Minulla ei ole tänään aikaa sinua ottaa esille; tuossa on, vie tuo kirja moision herralle ja tule tulevana tiistaina uudestaan!"

Minä vein kirjan moision herralle. Siellä ei minulle puhuttu mitään. Mutta opman kysyi, oliko minulla sijainen työssä, kun itse uskalsin mennä oikeuteen.

"On minulla päivämies työssä."

Seuraavana tiistaina otin jälleen miehen työhön. Mutta varhain aamulla tulee kunnan vanhin meille.

"Noh, nyt lähdemme haagrehtiin."

"Mitä sinä sinne lähdet?" kysyin minä.

"Minä vien sen kirjan, jolla sinua huudetaan oikeuden eteen."

"Noh, lähdetään sitten! Kas, johan Tönun Jyrikin tulee!"

Mutta nyt rupesi minun nuori vaimoni itkemään ja rukoilemaan: "Rakas, kulta mies, älä mene, jää kotiin, he tekevät sinut vaivaiseksi!"

"Ole vaiti!" vastasin naiselle. "Minä hankin sinulle oikeutta. En voi olla menemättä. Muutoin olen kuin hiiri loukussa. — — — Lähdetään nyt menemään!"

"Jyri, sinä olet oikein säikähtyneen näköinen", virkkoi kunnan vanhin toverilleni, johon varmaankin vaimoni pelko oli vaikuttanut.

"Älä pelkää, Jyri", koetin minä häntä rohkaista, "eihän sinulle tehdä mitään, ethän sinä ole päällekantaja. Mutta tule minun mukanani ja katso, kuinka minun käy. Sitten voit toisille kertoa, kuinka vaikeaa on käydä oikeutta, muuten eivät toisetkaan usko, mitä oikeuden käyminen merkitsee."

"Niin, itse kyllä tahtoisivat päästä vapaiksi naisten työstä, mutta pelkäsivät oikeuteen menemistä", virkkoi kunnan mies, Ants Altsepp nauraen.

Lähdimme sitten menemään. Vaimo jäi kotiin sydän täynnä ahdistusta. Jyri ei puhunut koko matkalla mitään. Samassa hän virkkaa:

"Kas, tuolla paistaa jo Triigin moisio! Minun koko ruumiini vapisee."

"Eihän sinulla mitään hätää ole! Antsin puhe se vain jotakin vaikuttaa", lausui kunnan vanhin.

Kello oli puoli kymmenen, kun tulimme Triigin moisioon, jossa haagituomari oli. Kunnan mies vei kirjan sisälle. Kirjoittaja oli kysynyt, oliko Ants Veit paikalla. Mies oli sanonut, että on pihassa. — "Käske tulla sisälle!" — Kunnan vanhin kutsui minut huoneeseen.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi kirjoittaja juhlallisella äänellä.

"Ants Veit."

"Onkos nyt sinun aikasi tulla? Tahdot käydä oikeutta, mutta et joudu oikealla ajalla paikalle! Ajoit kapakan kautta ja ryyppäsit viinaa!"

"Kello on puoli kymmenen ja minä olen jo täällä", vastasin minä. "Kello kymmenen alkaa oikeus, enhän minä ole myöhästynyt. Ja herra kirjoittaja sanoo, että olen juonut viinaa. Kahteen viikkoon en ole nähnytkään, kuinka toinen juo ja vaikka sen tänään olisin nähnytkin, en olisi sittekään juonut. Minä en ole juovuksissa."

"Eihän selvä ihminen juokse oikeuteen käräjäherrain kiusaksi", vastasi kirjuri. "Mutta kyllä sinun viisautesi täällä sinusta saadaan lähtemään! Tänään pitää sinun selästäsi juosta verta niin, että koirat sitä voisivat latkia!"

"En minä tänne tullut selkääni saamaan, vaan oikeutta hakemaan", virkoin minä. "Joka mies, jolle vääryyttä tehdään, lähtee käräjiin oikeutta etsimään. Mutta jos siellä oikeuden sijasta ihmisen iho kappaleiksi hakataan, niin se ei ole oikeutta."

"Selkääsi sinä olet tullut ottamaan ja sitä myöskin saat", virkkoi kirjuri. "Ja sinun pitää tehdä kaikki, mitä moisiossa käsketään. Joka panee vastaan ja ei täytä moision käskyä, hän saa oikeudessa selkäänsä. — — — Odotahan, oikeusherra tulee paikalla; silloin saat päätöksen ja enemmänkin vielä jos tahdot! Kerro sitten toisillekin, kuinka sinulle oikeutta käräjissä jaettiin!"

Tuo kaikki oli, niinkuin perästäpäin huomasin, puhuttu minun pelottamisekseni. Varmaankin toivottiin, että minä rupeisin armoa rukoilemaan ja peruuttamaan kannettani.

Kello oli yksitoista kun haagituomari tuli. Hän kysyi mitä minä oikeudessa vaadin. Minä rupesin asiaa selittämään ja sanoin:

"Minä käyn kuusi päivää viikossa työssä ja olen perheenmiehen muassa ja minun vaimoni on itsellisenä sen miehen luona, jota palvelen. Minun vaimoni tekee Jyrin päivästä Mihklin päivään yhden päivän viikossa moisioon, se on 23 päivää kesässä, ja talvella kehrää moisiolle kolme naulaa pellavia. Mutta minun naiseni ei saa moisiolta peltoa eikä mökkiä. Mistä hyvästä hän sitten tekee moisiolle päivätöitä ja käsitöitä?"

"Mutta sinun vaimosi elää moision maalla", virkkaa haagituomari.

"Siitähän maasta jo talon vuokraaja tekee moisiolle päivätyöt ja maksaa verot!" vastasin minä. "Ja perheenmiehellähän on lupa pitää työntekijöitä niin paljon kuin tarvitsee."

"Eihän sinun vaimosi talonmiehellä ole palveluksessa. Onhan hän sinun vaimosi ja hänen pitää siis moisioon tehdä päivätöitä!"

"Mutta mistä hän saa ruuan moision päivätöitä tehdäkseen? Perheenmies antaa hänelle ruuan, kun hän on tämän työssä; mistä hän silloin saa syödä, kun on moision päivätöissä?"

"Ottakoon mistä tahansa, se ei ole minun asiani!" karjuu oikeusherra.

"Minun vaimoni tekee työtä siinä, josta saa syödä", sanoin minä edelleen. "Tyhjällä vatsalla ei ihminen voi työtä tehdä; kun hän tekee työtä, niin hänen pitää saada syödäkin. Jos moisiosta annetaan ruoka, niin lasken naiseni sinne työhön, muuten en. Hän saa minulta ylöspidon, kun hän paikkaa vaatteeni ja kun hän asuu perheenmiehen tuvassa, niin siitä hän tekee perheenmiehelle työtä, mutta sitä eväspussia ei ole, jolla hän voisi tehdä moision päivätyöt."

"Mutta kyllä oli miehellä rohkeutta vastata!" ihmetteli Maidlan kunnan vanhin ja katseli nauraen Sepän Antsiin ja Kokan Madiseen. "Etkö sinä muistanut, että olit haagioikeudessa?"

Purilaan työläisen silmät kiilsivät.

"Kun kerran olin siellä, niin tahdoinkin sitten olla ja kerrankin vaatia oikeutta — tuli mitä tuli!" hän vastasi. "Mutta kuulkaahan sitten!"

"Sinä laiska koira naisinesi!" ärisi haagituomari. "Sinun vaimosi pitää tehdä kaikki, mitä moisiossa käsketään! Sinun naisesi tahtoo pitää eläimiä, mutta ei tahdo tehdä moision töitä! Onko hänellä lehmää?"

"Ei ole."

"Lammas on?"

"Ei ole."

"Sika on?"

"Ei ole."

"Kana on?"

"Ei ole."

Haagituomari jäi avoimin suin katsomaan minua.

"Mitä hiiden ihmisiä te olette?" huusi hän. "Ei ole mitään eläimiä!"

"Eihän minun ja vaimoni osaksi ole kämmenen vertaa maata moisiosta annettu", vastasin minä, "millä minä sitten eläimiä pidän?"

Nyt kutsuttiin kunnan vanhin sisälle.

"Tiedätkö, onko tuon miehen vaimolla lehmää?"

"Ei ole."

"Lammasta?"

"Ei ole."

"Sika on?"

"Ei ole."

"Kana on?"

"Ei ole."

"Mitä hiiden ihmisiä he ovat, kun ei ole eläimiä!" huusi oikeusherra kärtyisenä. "Tiedätkö ihan varmasti, ettei heillä ole ainoatakaan eläintä?"

"Kunnioitettava oikeus, minä varmasti tiedän, ettei heillä ole yhtään eläintä", vastasi kunnan vanhin, Ants Altsepp. "Ei sen talon isäntä anna emännänkään pitää muuta kuin kaksitoista kanaa, kuinka hän sitten itsellisnaisen antaisi pitää kanoja. Ei heillä ole yhtään elukkaa."

"Te laiskurit! Ei teillä ole yhtään eläintä!" ärjyi oikeusherra kasvot punaisena ja käski kunnan vanhimman menemään ulos.

Minä jäin yksin huoneeseen.

Samassa huudettiin sotamies sisään ja puhuttiin hänen kanssaan venäjää. Sotamies poistui, mutta tuli pian takaisin käsiraudat mukanaan. Näin kyllä, että minun alkoi käydä hullusti, mutta karaisin luontoni. Haagituomari antoi sotamiehille käskyn ja minun käteni pantiin rautoihin. Raudat väännettiin niin lujaan, että joka sormen päästä oli veri tulemassa.

Sitten kutsuttiin minut raudat käsissä pöydän ääreen ja oikeusherra kysyi:

"Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä?"

"En laske, jos ei moisiosta hänelle anneta ruokaa työpäivinä."

Nyt karkasi herra pystyyn pöydän ääressä ja lykkäsi minut oven suuhun seisomaan, huutaen:

"Huomen aamuna kello kymmenen olet Tallinnassa oikeudessa!"

"Kunnioitettava oikeus, minä en voi huomenna lähteä kaupunkiin", selitin minä totisena. "Minulla ei ole huomiseksi sijollista työhön, eikä ole minulla evästäkään."

"Meihin ei kuulu sinun sijollisesi eikä evääsi", ärjyi haagituomari. "Naula leipää ja puoli tuoppia vettä sinulle kyllä riittää."

"Puoli tuoppia vettä on liian vähän kuumalla ilmalla", huomautin minä. "Antakaa vettä niin paljon kuin tarvitsen, eihän se maksa rahaa", sanoin ja rykäsin.

Tulisen vihaisena hyppäsi herra jälleen ylös, tarttui minun rintapieliini ja sanoi:

"Tiedätkö sinä, kuka minä olen? Sinun, lurjus, pitäisi rukoilla minua, eikä panna vastaan. Mokomakin kötys!" Mutta minä vastasin:

"Näettehän, herra tuomari, että käteni ovat kiinni — kuinka minä herraa voin rukoilla?"

"Tule sieltä oven suusta pöydän eteen!"

Lähdin pöydän luo ja jäin sinne seisomaan.

"Tule lähemmä! Pelkäätkö sinä pöytää?"

"En pelkää, mutta enhän voi pöydälle kivuta!"

"Ovatko sinun jalkasi väsyneet seisomisesta?"

"Niin, jalat ovat väsyneet ja kädet ovat kuoliintuneet raudoissa."

"Jos olet väsynyt, niin istu siihen tuolille pöydän viereen!"

Minä katsoin oikeusherraa silmiin ja kysyin:

"Tässä olemme nyt kolme miestä; kun minä vielä istun oikeuspöydän ääreen — niin ketä sitten rupeamme tuomitsemaan?"

"Nyt minut pantiin kädet raudoissa keskelle huonetta seisomaan. Sotamies kutsui sisään kunnan miehen, ja Jyrin. Nämä pantiin minun kummallekin puolelleni seisomaan ja minä olin heidän keskellään."

Nyt lausui oikeusherra hitaasti totisella äänellä:

"Katsokaa nyt viimeisen kerran tuota rohkeata miestä ja viekää hänen vaimolleen sana, että hänen kallis miehensä lähtee! Hän ei enää tätä saa nähdä. Tekin näette hänet viimeisen kerran!"

Jyri ja kunnan vanhin olivat aivan kalpeat hämmästyksestä. Minun sydämmeni löi vihasta.

Nyt tuli oikeusherra ja pani käteni vielä kovemmin kiinni ja toverini ajettiin huoneesta.

"Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä?" kysyi oikeusherra kääntyen minun puoleeni. "Jos lasket, niin pääset vapaaksi."

"En laske, tehkää minun kanssani, mitä tahdotte!" sanoin minä ja purin hammasta.

"Noh, sitten laitetaan vankikyydillä kaupunkiin!" päätti herra.

Nyt julmistui sydämmeni ja minä sanoin:

"Irrottakaa käteni! Minä en ole hevosen varas enkä miehen tappaja. Laskekaa irti, kuolen kohta! Tuokaa minulle kylmää vettä!"

Sotamies toi vettä. Minä join kahden kämmenen välistä kuin karhu. Vesi hiukan rohkasi minua. Sen nähtyään rupesi oikeusherra uudestaan kuulustelemaan.

"Kuinka monen päivän työläinen sinä olet?"

"Seitsemän päivän työläinen."

"Kuinka sinä, häpeämätön, minulle vastaat?"

"Olen niinkin seitsemän päivän työmies! Minä teen maanantaista lauvantaihin kuusi päivää viikossa moisioon työtä ja minun naiseni tekee yhden päivän, se on seitsemän päivää."

"Sinun vaimollasi on lämmin tupa asua."

"Minun naiseni tekee alati perheenmiehelle työtä ja on ikäänkuin hänen palvelijansa."

Oikeusherra astui hetken aikaa edes takaisin, kädet puuskassa, silmät maahan luotuina; hän näkyi miettivän. Sitten astuu jälleen minun luokseni.

"No, kuinka on? Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä ja hakemaan kehruita? Jos lasket, niin päästän kätesi raudoista."

"Jos hänelle annetaan moisiosta syödä, niin lasken, muuten en, vaikka minut kappaleiksi hakattaisiin!" vastasin. Samassa valtasi minut sellainen vihanpuuska, että ravistin kovasti raudoissa riippuvia kahleita ja huusin kovalla äänellä: "irrottakaa käteni!"

Sotamiehet kutsuttiinkin sisään, he irrottivat käteni raudoista. Mutta ei minua sittenkään vielä laskettu menemään. Kirjoittaja rupesi kirjoittamaan niin että rapisi ja oikeusherra kysyi:

"Kuinka monen päivän työläinen sinä olet?"

"Seitsemän päivän työmies!"

"Kuinka sinä, tomppeli, vastaat!"

"Minä vastaan oikein."

Nyt laski herra molemmat kätensä minun olkapäilleni, pisti nenänsä minun nenäni kohdalle ja haisteli, olinko juonut viinaa, kun olin niin rohkea. Mutta ei mitään — olinhan, Jumalan tähden, raitis. Mitä nyt tehdä? Ei muuta kuin alkaa taas uudestaan samaa laulua ja kysyy, kuinka monen päivän työläinen minä olen. Vastaan hänelle niinkuin ennenkin.

"Vait lurjus!" karjuu hän mulle. "Luuletko nyt paimenpoikain kanssa puhuvasi? Etkö tiedä, että puhut oikeusherran kanssa."

"En ole herralle valehdellut, puhun oikein", vastasin minä.

Nyt hyppäsi jälleen pöydän ääressä pystyyn ja huusi:

"Minä panen sinut kellariin!"

"Niin, oikeusherralla on valta minut sulkea kellariin, mutta en minä sittenkään ole pahantekijä."

"Ah, sinä vastaat yhä vielä sillä tavalla! Tiedätkö, minä pidän sinua kellarissa, kunnes kuolet. Ymmärrätkö, mitä sanon sinulle?"

"Ymmärrän kyllä!"

"Sano minulle, kuinka olet niin rohkea, että tulet moision herran päälle kantamaan? Kuinka sinä uskallat tulla naisen päiviä pois tinkimään?"

"Eikös niitä ole uudesta verokirjastakin poistettu, siinä sanotaan, että jolla ei ole moisiosta maata eikä asuntoa, ei tee moisioon tuntiakaan palkatta työtä."

"Kuka sinulle näytti sitä uutta verokirjaa?"

"Se kirja oli kuvernöörin oikeudessa",[12] vastasin minä. "Eräs oikeusherra näytti minulle sitä ja sanoi, tässä on uusi laki. Ja minä luin."

"Näytettiinkö sitten todellakin sinulle sitä kirjaa kuvernöörin oikeudessa?" kysyi Uudentuvan Jyri kertojalta.

"Ei näytetty, enkä minä ole kuvernöörin oikeudessa käynytkään", nauroi Ants Veit. "Sen sanoin vain haagituomarille kiusaksi, että hän olisi ruvennut pelkäämään."

"No mitä hän siihen sanoi?"

"Kuka se oikeusherra oli?" kysyi haagituomari. "Tunnetko häntä?"

"En tunne. Siellä oli paljon oikeusherroja."

"Sinun pitää tuntea se herra."

"Mutta minä en tunne."

"Kyllä sinä tunnet, kun nahkoihisi saat — kyllä tuska avaa suusi!"

Kutsuttiin sotamies sisään. Tämä nosti rangaistuspenkin toiseen huoneeseen, vei vitsakimpun sinne myös ja jäi odottaen seisomaan penkin luo: nyt piti hänen työnsä alkaa. Herra käski minun riisua vaatteet yltäni ja virkkoi ilkeästi nauraen:

"Nyt saat selkäsaunan, kyllä se sinut tekee viisaammaksi! Sitten voit toisillekin puhua, kuinka hyvästi sinulle oikeutta jaettiin. Mene eteistupaan, siellä saat päätöksen!"

Siellä seisoi sotamies valmiina penkin ääressä, vitsakasa penkin vieressä maassa. Sotamies käski minun riisumaan vaatteet.

Otin sitten pitkän nuoran vyöltä ja heitin sen lattialle niin että läiskähti; sitten kiskasin takin, liivit ja kysyin:

"Mihin päin panen pääni? Ehkä saadaan taas syytä, ettei ymmärrä itseänsä pieksättää!"

"Pane pääsi oikeushuoneen ovea kohti!"

Annoin sitten viimeisenkin ihonpeitteen pudota maahan, heittäydyin vatsalleni penkille, panin jalat ristiin ja pistin kädet leuvan alle. Näin katsoin kuin koira herran silmiin, joka seisoi minun vieressäni. — — —

Luulin, että nyt alkavat vitsat leiskua. Odotan ja odotan — mitä hittoa? Ei yhtä kertaa lyödä! — — —

Samassa tartutaan minun olkapäähäni ja oikeusherran ääni kuuluu:

"Nouse ylös, senkin lurjus! Jos kolmannen kerran vielä tulet minua häiritsemään, niin saat armottomasti kuusikymmentä tulista!" Ja antaessaan minulle kepillä vasten rintaa, huutaa hän vielä: "Ymmärrätkö, mitä oikeusherra sinulle sanoo?"

"Ymmärrän kyllä", vastasin minä, ja uusi rohkeus täytti sydämmeni. "Enkä tulekaan enää tähän oikeuteen aikaani viettämään noiden kuudenkymmenen lyönnin tähden."

Kun aloin jälleen panna vaatteita ylleni, repi oikeusherra rikki sen kirjan, joka ennen oli kirjoitettu, otti pöydältä lakikirjan ja rupesi sieltä lukemaan, kun kirjuri kirjoitti. Mutta minä odotin eteistuvassa. Kun kirja oli valmis ja pantu kiinni, tuli herra ja antoi kirjan minulle. Sitten avasi oven, lykkäsi minut ulos ja paukahtaen sulkeutui ovi minun perääni. Mihin minun piti viedä se kirja, siitä ei puhunut puolta sanaa. — — —

Jyri ja kunnan vanhin istuivat kyyryksissä pihassa, aidan luona kuin koirat. He odottivat minua, että miten minun kävi.

"Pääsithän kuitenkin pois?" kysyi kunnan mies, ja hänen kasvonsa kävivät iloisiksi.

"Pääsin kyllä", vastasin minä, "mutta minun pitää vielä mennä takaisin sisään."

"Mitä sinä vielä sinne menet?" huusivat molemmat säikähtäen. "Etkö sinä jo ole väsynyt! Älä mene häntä enää suututtamaan!"

"Mutta hän antoi minulle kirjan, enkä tiedä, minne minun se pitää viedä", virkoin minä. "Vai otatko sinä kirjan? Sinä tänä aamuna toit sellaisen, voit siis nyt jälleen ottaa tämän!"

Mutta kunnan vanhin vastaa: "Mihin minä sen panen, en minä ota!"

"Noh, sitten pitää lähteä itse ja kysyä, mihin kirja on vietävä", vastasin minä ja astuin uudestaan huoneeseen.

Herra oli porstuassa vastassa. Kysyi heti, mitä vielä tahdoin.

"Kunnioitettava oikeusherra antoi minulle kirjan, mutta minä en tiedä, minne sen vien — vienkö moisioon, vai jätänkö taskuuni ikuiseksi muistoksi?"

Voi, kun herra hyppäsi ylös käsiään levittäen!

"Sinä et siis tahdo ehjin nahoin tästä lähteä?" karjui hän. "Tahdot saada verisen takapuolen."

"En minä tahdo, kunnioitettava oikeusherra, mutta minun pitää kuitenkin tietää, mihin minä tämän kirjan vien?"

"Pitäjän oikeustuomarille! Hän kirjoittaa nimensä alle ja sitten viet moisioon herrallesi!" Ja nyt survasi hän minut niskasta pihalle. — — —

"Nyt veljet, lähdemme rauhassa — tämä oikeudenkäynti on loppunut", virkoin pihassa toisille, jonka jälkeen läksimme pois.

Kello oli puoli kolme. En ollut tänä päivänä vielä saanut suun täyttä. Vatsaa rupesi kauheasti nipistämään. Läksimme Triigin moisiosta Kuimetsän Vaopereen kapakkaan; siellä ostin kolmen kopekan edestä korttelin viinaa ja söimme ensimmäisen kerran. Sitten jälleen eteenpäin. Juurun moisiossa annoin kirjan pitäjän tuomarille. Hän kirjoitti nimensä alle ja nyt kirjoineni kotiin päin. Maidlan Mällun kapakassa otin vielä toisen korttelin viinaa; sen kaasimme kuin kolmeen myyrän reikään. Vihdoin jouduimme Purilaan kylään. Toiset läksivät kotiin, mutta minun piti lähteä moisioon kirjaa viemään. Annoin sen opmannille.

"Pääsitkö ehjin nahoin vai annettiinko sinulle juoksupalkkaakin?" kysyi opman.

"En ole mitään palkan edestä tehnytkään", sanoin opmannille.

Ei puhunut minulle sitten enää mitään.

Toisena päivänä läksin työhön ja kuulin, että opman oli kupiaalle sanonut:

"Toisia itsellisnaisia ei tarvitse enää ottaa työhön, mutta Antsin vaimon pitää vielä tehdä päivätöitä siitä oikeudessa juoksemisesta."

"Noh, laitatko naisesi työhön?" kysyi Völlamäen Päärn, kun Ants lopetti.

"Enhän minä niin hullu ole!" nauroi viimeinen. "Kun kaikki toiset työläisten naiset ovat vapaat, minkätähden minä sitten vaimoni työhön laittaisin! Jos heillä olisi oikeutta sitä vaatia, niin vaatisivathan kaikilta päivätöitä!" —

Näin kertoi Ants Veit helluntaipyhinä 19 p. toukokuuta Juurun kirkkomiehille. Mutta sen jälkeen tapahtui vielä jotakin. Antsin käsikirjoituksesta lisäämme tähän kertomuksen täydennykseksi vielä lopunkin.

"Nyt olivat kaikki työmiesten vaimot ja yksinäiset naiset vapautetut moision päivätöistä. Mutta ei ollut ainoata miestä, joka olisi minulle siitä hyvästä antanut kopekkaakaan rahaa taikka viinaryyppyä. Mutta vielä veikeämpää oli se, että toiset kaikki olivat vapaina, vaan minua koetettiin vielä orjuuttaa. Eukkoani en pannut enää päiviä tekemään. Kesä kului rauhallisesti. Syksyllä, Mihklin päivänä, kun perheennaisille annettiin moisiosta työtä, heitettiin meidänkin emännälle kolme naulaa pellavia: 'Siin'on, vie työläisen vaimolle pellavat kehrättäväksi! Mitä nuori ihminen työttömänä kotona istuu!'"

"Oi, kunnioitettavat saksat, en minä, vanha ihminen, näitä rupea kantamaan! Hän on nuori, tulkoot itse hakemaan!" Emäntä ei tuonut.

Viikko kului. Käsky tuli kotiin. "Tule moisioon käsityötä hakemaan!" Eukko aikoi lähteä, mutta minä en laskenut. Kului taas aikaa Mardi-päivään. Mardi-päivänä muuttivat saksat kaupunkiin asumaan. Minä tulin juuri työstä kotiin ja aloin hevosta riisua valjaista, kun kunnan vanhin ja tämän apumies ilmaantuivat meille. Minä kysyin, mitä he niin myöhään illalla meille tulivat, vai missä kävivät?

"Tulimme sinua viemään moisioon", virkkoi kunnan mies.

"Voi, voi, mitä pahaa minä olen tehnyt?"

"Emme me tiedä."

"Kuka kutsui moisioon?"

"Opman kutsuu, ja kädet käskettiin kiinni sitoa."

"Minä juuri läksin opmannin näkyvistä ja hän ei puhunut minulle sanaakaan", vastasin minä. "Odottakaa hiukan, minä riisun hevosen valjaista, sitten tulen heti!"

Mutta nyt astui vaimoni pihaan, näki kunnan miesten minun kanssani puhuvan ja kysyi:

"Mitä te meille tulitte?"

"Me tulimme tuomaan sanaa, että Antsin pitää tulla hakemaan sinun työtäsi moisiosta. Sinulle on määrätty kolme naulaa pellavia kehrättäväksi!"

"Eikös se ole sinulle kiusalla määrätty, kun rupesit oikeutta käymään ja toisten naisten päivätöitä poistamaan", virkkoi vaimo.

Olin riisunut hevosen valjaista ja vienyt syömään.

"Noh, lähdetään nyt, koska tahdotte! Mutta älkää tässä panko käsiäni rautoihin, vaimoni näkee ja rupeaa jälleen vinkumaan. Lähdetään etemmä!"

"Noh, lähdetään sitten."

Pääsimme lähelle moisiota.

"Noh, sitokaa nyt kiinni käteni!"

"Ethän sinä lähde pakoon?"

"En lähde, mutta teillä on käsky sitoa minut, niin tehkää se!"

"Ei ole tarvis. Menemme samalla tavalla perille."

Kunnan vanhin lähti sisälle. Opman kysyi, oliko Ants mukana.

"Niin, Ants on täällä."

"Tule sisälle! — — — Otatko vaimosi työt kotiin, vai ei?" kysyi opman.

"En ota."

"Etkö todellakaan ota?"

"En! Eikä minun eukollani paremmin maata ja kontua ole kuin toisillakaan päivätyöläisten naisilla, että hänen pitäisi moision töitä tehdä!"

"Noh, eivät toiset ole käyneet oikeutta."

"Onko se sitten mikä vääryys, jos joku käräjäin kautta etsii oikeutta?"

"Sinä otat vaimosi työt ja viet kotiin", lausui opman. "Jos et, niin lähdet ensi tiistaina Oruun haagioikeuteen. Et sinä sieltä enää pieksemättä takaisin tule! Tiedäthän sinä, että Purilaassa ja Orussa ovat samat saksat. Ne eivät jätä sinua rankaisematta. Olkoon se vain kiusasta, mutta he tahtovat kostaa sinulle, kun rohkenit ruveta käräjöimään. Vie työ kotiin ja mene ulos!"

Näin puhui opman kovin vihaisena ja lisäsi:

"Minä olen vanha opman, mutta niin julkeata miestä en ole vielä nähnyt kuin sinä olet. Sinä uskallat moisiolle vastaan panna!"

Minä läksin huoneesta ja odotin porstuassa niinkauvan, kun kunnan vanhin tuli huoneesta.

"Lähdetään kotiin!" virkkoi hän.

"En minä tule", vastasin minä. "Minä lähden opmannin puheille vielä", vastasin minä.

Läksin takaisin huoneeseen.

"Mitä sinä vielä tahdot?" kysyi opman.

"Minä pyydän opmannilta hyvää neuvoa!"

"Mutta ethän sinä kuule minun neuvoani!"

"Kyllä minä kuulen, jos se on mieleiseni", vastasin minä.

"Kuule minun neuvoani", vastasi opman, "ota ne pellavat, vie ne kotiin ja vaimosi ottakoon köysikela ja kiertäköön langasta paksua kuin köyttä. Se ei ole minun asiani. Mutta minä neuvon sinua päästäkseni käskystä vapaaksi. Jos et sinä kuule neuvoani, niin minä otan tulevana tiistaina toisen päivätyöläisen, sidotan sinut tuohon rekeen kuin lampaan keritsijänsä eteen ja lähetän sinut Orun moisioon. Etkä sinä sieltä enää ehjin nahoin pääse. Huomaa, siellä sinusta tehdään vaivainen! Jos lähdet mihin moisioon tahansa — joka paikassa on moision isäntä oikeusherrana. Eikä sinulle anneta oikeutta, mutta vitsoja voit kyllä saada. Sentähden kuule, mitä sinulle opetan!"

"Tapahtukoon opmannin tahdo!" vastasin minä vihdoin, kun olin itsekseni miettinyt.

Läksin sitten moisioon, otin pellavat, vein ne kotiin, annoin eukolle ja sanoin:

"Pyydä nyt isännältä köysikelaa, kehrää sillä pellavat eikä sinun tarvitse sitten mennä moisioon vyyhteämään, minä teen itse sinulle sellaiset vyyhdinpuut kuin moisiossa on. Sitten ei sinulla ole niin paljon vaivaa."

Sanottu ja tehty.

Vaimo kehräsi pellavat käärmeen vahvuisiksi — ja rangaistus oli saatu, käsky täytetty.

Kahden ja puolen vuoden perästä läksin moision herralta vuokraamaan pientä taloa. Herra sanoi:

"Noh, nyt tulet minulta taloa pyytämään! Pari vuotta sitten olit ylpeä mies, kävit minun kanssani käräjiä ja poistit minulta paljon päiviä!"

"Niin, haukkui minua pahanpäiväisesti, mutta vuokrasi minulle sittenkin toivotun paikan — minun isäni tähden, joka niinkuin hän sanoi, oli viisitoista vuotta ollut hänen leivässään."

Näin kuului tuo pieni, tosi tapaus.

17.

HERBERTIN IHANNE.

Neiti Adelheidin syntymäpäivän jälkeen vallitsi paroni Heideggin talossa hyvin raskas mieliala. Juliette Marchand tunsi olevansa paronittaren ja Adelheidin alentavan epäilyksen alaisena, joka teki hänen seurustelunsa heidän ja myös Herbertin kanssa hyvin kiusalliseksi. Paronitar ja Adelheid olivat pahoillaan Herbertin "merkillisestä" käytöksestä kouluneitiä kohtaan ja myöskin siitä kylmyydestä, jolla hän heitä kohteli. Nuoresta paronista taas tuntui, kuin olisi pahansuopa, kova käsi sinä yönä paljastanut hänen pyhimmät tunteensa.

Siitä asti, kun äiti kirjastohuoneessa oli Juliettea loukkaavilla sanoilla nuhdellut, tunsi Herbert olevansa pakotettu vaikenemaan. Hän ei sen perästä puolella sanallakaan viitannut siihen puheaineeseen, joka heiltä mainittuna iltana keskeytettiin. Mutta hänen tunteensa kaunista neitoa kohtaan eivät siltä olleet muuttuneet. Ei, vaan yhä selvemmin ja varmemmin huomasi Herbert, että hän todellakin oli mieltynyt tuohon vakavaan, henkevään ja siveellisesti niin korkealla kannalla olevaan naiseen. Hän oli todellakin mielestään löytänyt ihanteensa ja se häntä yhä enemmän innostutti. Hän eli monta viikkoa kuin ihanassa, huumaavassa unennäössä ja unohti silloin usein koko todellisuuden, unohti äidin ja isän, unohti kaikki vaikeudet ja esteet, jotka heidän puoleltaan voisivat kohdata, jos unelmista kerran piti tosi tulla.

Neiti Marchand pysyttelikin hänestä syrjässä entistä enemmän. Hän koetti olla kuin ei olisi muistanutkaan Herbertin tunteiden purkausta tai kuin ei olisi hän sitä puhetta oikein ymmärtänyt. Kohteliaasti, mutta kylmästi vastasi hän Herbertin puhutteluun ruokapöydässä tai muualla, jossa he tapasivat toisensa, ja hän näytti välttävän heidän kahdenkeskistä yhdessäoloaan. Hän ei tahtonut rahtuakaan antaa, varsinkaan paronittarelle ja Adelheidille aihetta siihen luuloon, että heidän välillään mitään erinomaista olisi.

Nämä eivät todellakaan voineet heissä mitään sellaista huomata, mutta sittekin oli heissä vanhaa epäluuloa; he päättivät päin vastoin, että tuo ranskalainen "mamseli" oli taitava näyttelijä, joka hyvästi osasi peittää salaisia aikeitaan. Sillä kun köyhällä kouluneidillä oli rikas paroni voitettavana, niin täytyi hänen tietysti käyttää kaikkia keinoja. — — —

Äidin ja tyttären epäluulo sai uutta aihetta siitä, että Herbert niin huonosti osasi salata tunteitaan. Vaikka ei hän mitään virkkanutkaan, niin puhuivat sitä enemmän hänen silmänsä, jotka niin usein kiintyivät ihastuneina ja ikävöivinä kouluneidin kalpeisiin kasvoihin.

Paronitar ei ollut puhunut mitään siitä, mitä hän pidoissa oli nähnyt. Hän oli päättänyt pitää tarkemmin silmällä poikaansa ja neiti Marchandia ja sitten ratkaisevalla hetkellä keksiä jonkun esteen. Mutta Julietten käytös ei antanut siihen aihetta. Herbert muuttui kuitenkin joka päivä niin, ettei äiti voinut kauvemmin kestää huoltaan, vaan päätti saada selvää asiasta. Hän rupesi eräänä päivänä puhumaan pojan kanssa kahden kesken.

"Tahdotko sinä, lapseni, olla suora minulle?" hän kysyi.

"Enkö minä aina ole ollut suora sinua kohtaan, äiti?" vastasi nuori paroni, suudellen äidin kättä.

"Luulen, että sinä viimeisinä aikoina salaat minulta jotakin, ja se minua loukkaa", alkoi paronitar. "Vastaa minulle, Herbert, onko sinun ja neiti Marchandin välillä salaista ystävyyttä?"

Herbertin kulmat menivät ryppyyn. Hän vilkasi äkkiä äitiin.

"Salaista ystävyyttä?" kertoi hän. "Minun ystävyyteni neiti Marchandia kohtaan ei ole salainen, se on julkinen. En ole sitä keltään tahtonut salata. Ja olen pahoillani siitä, että neiti Marchand minun ystävyyttäni viime aikoina karttaa, kuin olisi se joku vääryys. Mutta minä myös tiedän, mistä se tulee!"

Pojan viimeisissä sanoissa oli viittaus, jonka äiti hyvin ymmärsi.

"Sinun vastauksesi ei mielestäni ole aivan suora", virkkoi rouva von Heidegg. "Minä en tarkottanut tavallista ystävyyttä, vaan tahtoisin saada tietää, tunnetko sinä neiti Marchandia kohtaan jotakin enemmän kuin ystävyyttä, jota kyllä sinun ja hänen välillään vallitsevain olojen tähden, oikeastaan voisi nimittää sala- tai epäystävyydeksi."

"Minkälaiset olot sitten neiti Marchandin ja minun välilläni ovat?" kysyi Herbert.

"No, sen sinun kyllä itsekin pitäisi tietää! Minä luulen sinun kyllä ymmärtävän, että neiti Marchand ei milloinkaan voi kohota nykyistä asemaansa suurempaan arvoon, hän on nyt palvelus ihminen, joka vähästä palkasta opettaa sisartasi ja veljiäsi. Paroni Herbert Heideggistä voimme, meidän seurapiirimme ja minäkin toivoa, ettei hän milloinkaan unohda omaa säätyään ja miehistä kunniaansa."

"Neiti Marchandin palkan edestä palveleminen tulee siitä, äiti, ettei hänen isänsä ole niin rikas kuin minun, jos minun isäni olisi köyhä, pitäisi minunkin palvella. Rikkaus tulee sattumalta, sen suo kohtalo, johon meillä useinkaan ei ole mitään ansiota. Ja minä luulen, ettei palveleminen ja työnteko ole millekään säädylle häpeäksi. Minäkin teen työtä, äiti."

"Sinä teet itsellesi työtä, poikani, sinä et rahan edestä palvele toista", vastasi rouva terävästi. "Mutta olkoon! Minä huomaan sinun puheestasi jotakin, joka tuottaa minulle todellista murhetta. Tuntuu, kuin olisit sinä jo sitäkin ajatellut, että neiti Marchand olisi kelvollinen meidän moision tulevaksi emännäksi. Vai erehdynkö? Ja jos minun pitää uskoa sinun puhettasi, niin olet tullut siihen vakaumukseen, että hän kyllä kelpaisi!" lisäsi rouva pilkallisesti naurahtaen.

Herbert nosti päätään.

"Ei, äiti, niin pitkälle en ole vielä tulevaisuuden tuumissani ehtinyt — sen voin sinulle suoraan sanoa!"

"Jumalan kiitos! Minä pelkäsin, että sinä jo niin pitkällä olisit. Siis eivät nuo ystävälliset tunteet tuota ihmistä kohtaan ole sinua vielä saattaneet mihinkään kevytmielisiin toiveisiin tai päätöksiin."

Herbert pyyhkäsi hienolla, valkealla kädellään ruskeita hiuksiaan otsalta.

"Minä tahdon sinulle puhua ihan suoraan", virkkoi hän sitten katsoen alas. "Minä luulen, että tuo hyväsydäminen, sivistynyt ja henkevä neito voisi tehdä minut onnelliseksi, jos hän minua rakastaisi."

Paronitar näytti hämmästyneeltä. Hän kiinnitti ylpeän, kylmän katseensa läpitunkevasti pojan kauniisiin, miehekkäisiin kasvoihin. Ja ojensi oikean kätensä ikäänkuin vastustaen sellaisia tuumia.

"Herbert", vastasi hän pitkän aikaa ääneti oltuaan, "ei ole kaunista, että sinä minun kanssani lasket leikkiä sellaisista asioista."

"En minä laske leikkiä, äiti", vastasi Herbert. "Se on minun puoleltani täyttä totta. Mutta koska en aijo olla kevytmielinen, tahdon vielä tarkasti punnita mielipiteitäni ja tunteitani ja päätöksen teen vasta sitten, kun olen tullut selville asiasta."

"Sinä rakastat neiti Marchandia — luulet häntä rakastavasi?"

"Niin, äiti."

"Ja hän sinua?"

"Hänestä minä en tiedä mitään. En ole häneltä sitä vielä kysynyt. Hän on niin syrjässä pysyvä, ankara itseänsä kohtaan ja arka."

"Sinä aijot häneltä kysyä, rakastaako hän sinua?"

Herbert nauroi punehtuen.

"Miksi en kysyisi? Sehän on luonnollista, kun minä häntä rakastan."

"Ja jos hän täyttää toiveesi, joka on luultavaa?"

"Silloin kysyisin häneltä, eikö hän tahtoisi tulla vaimokseni."

Rouva von Heidegg nousi ylös. Hänen silmänsä välkkyivät. Suurella vaivalla saattoi hän pysyä levollisena.

"Ja jos hän suostuu?" huudahti hän melkein hätäillen.

"Silloin tulisin sinun ja isän luo ja pyytäisin teidän suostumustanne — neiti Marchandin ja minun avioliittooni."

"Mutta tiedäthän sinä, että et saisi meidän suostumustamme — et milloinkaan!"

"Miksi en, äiti?" vastasi Herbert hyvin rauhallisena. "Tehän minua rakastatte ja toivotte minun tulevan onnelliseksi."

"Sinä näet unta, poikani! Tuo nainenhan ei ole ensinkään sinun vertaisesi! Ei hän siis voi tuottaa sinulle onnea!"

"Ei minun vertaiseni? Sitä en ymmärrä! Jos neiti Marchand on köyhä, niin olen minä rikas. Minä luulen, ettei Herbert Heideggin tarvitse rikasta vaimoa etsiä niinkuin joku velkaantunut luutnantti."

"Mutta tuon ihmisen sääty!"

"Hänen säätynsä? Neiti Marchand on aatelissäätyä niinkuin minäkin, sen lisäksi vielä hyvää, vanhaa, ranskalaista aatelissäätyä. Minä luulin sinun sen tietävän, äiti? Jos neiti Marchandin isä Sweitsin tasavallan alamaisena ei enää pidä väliä aatelisnimestään, niin se johtuu hänen valtiollisista mielipiteistään, joka ei kuulu minuun eikä muuta asiaa." Rouva von Heidegg alkoi astua kädet ristissä edes takaisin huonetta. Hänen hämmästyneille kasvoilleen oli noussut punaisia vihan täpliä.

"Minä huomaan, että nyt ovat viimeiset ajat käsissä", virkkoi hän purren sinertäviä huuliaan ja hänen matala, ahdas rintansa nousi ja laski. "Sen olisi jo aikoja pitänyt tapahtua jo aikoja!"

"Johan neiti Marchand on sanonut itsensä irti Juhannukseksi", huomautti Herbert nousten ylös. "Tuollainen äkkinäinen pois ajaminen herättäisi vain ikävää huomiota koko seurapiirissämme eikä sillä voitaisi estää sitä, joka jo on tapahtunut. Rauhotu siis, rakas äiti! Minä voin vakuuttaa sinulle, että neiti Marchand voi olla minulle yhtä vaarallinen, vaikka hän olisi etäämmälläkin. Hän ei todellakaan tee mitään minua mielitelläkseen, eikä anna minulle vähintäkään toivoa. Hän on niinkuin jo sanoin sinulle ja niinkuin sinä joka päivä itse näet, minua vasten kylmä ja umpimielinen kuin marmorikuva."

"Mutta jotakin olisi kuitenkin tehtävä!" huudahti äiti miltei tajuttomana.

"Minkätähden olisi jotakin tehtävä?" nauroi Herbert.

"Sinua ei vielä uhkaa mikään hätä eikä minuakaan. Minä sanoin sinulle, armas äiti, että tahdon vielä vakavasti ja miehekkäästi punnita tunteitani neiti Marchandia kohtaan. Jos huomaan, että ne perustuvat ainoastaan pintapuolisiin unelmiin ja tuon neidon erikoiseen kauneuteen ja mielevyyteen niin pian olen itsekin vapautunut rakkauden pauloista. Ja ennen kaikkea on sekin vielä huomioon otettava, voiko neiti Marchand vastata tunteisiini. Minä vapisen sitä ajatusta, mutta kaikki on mahdollista, ja silloin on minun pakko erota hänestä. Sentähden, äiti, antakaamme asian käydä omaa rataansa — väkivallalla ei tässä mitään saada aikaan."

Paronittaren silmiin oli noussut kyyneleitä; oliko siihen syynä viha vai suru, on vaikea arvata.

"Herbert, armas, kallis lapseni, mikä sanomaton onnettomuus meitä uhkaa!" huusi hän asettaen molemmat kätensä pojan olalle. "Koeta päästä vapaaksi tuosta onnettomasta tunteesta, koeta vapautua — ja sinä lahjotat minulle elämäni takaisin. Usko minua, poikani, tuo vieras ihminen ei voi sinulle tuottaa onnea! Minun äidillinen sydämmeni sen tuntee. Ensi hetkestä asti, kun hän meidän kattomme alla oli, tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ikäänkuin olisin aavistanut pahaa. Herbert, minä vannotan sinua, koeta kaikin voiminesi taistella tunteitasi vastaan, ja ajattele aina sitä, että me sinun vanhempasi emme milloinkaan voisi sinulle anteeksi antaa, jos saattaisit meidät koko seurapiirimme halveksimisen alaiseksi. Ole ymmärtäväinen kallis, kallis lapseni!"

Tuo oli ensimmäinen tumma pilvi, jonka Herbert huomasi siintävällä onnensa taivaalla. Hän olisi jo aikoja voinut sen huomata, ainakin sen selvästi mielessään kuvailla, sillä hän tunsi vanhempansa ja seurapiirin, joka häntä lapsuudesta asti oli ympäröinyt; mutta hän oli antanut rakkauden toiveiden pettää itseänsä, oli asettunut runolliseen mielikuvitusmaailmaan, jossa hän näki vain päivänpaistetta. Jonakuna järkevämpänä hetkenä oli hänen mieleensä kyllä johtunut, että hän ehkä saisi taistella vastuksia vastaan, mutta hän luotti omiin voimiinsa ja rohkeuteensa ja luuli helposti voittavansa esteet, eikä ruvennut asiaa huolehtimaan.

Herbert lohdutti ja rauhotti äitiä niin hyvin kuin taisi ja erosi hänestä toivoen, että äidinrakkaus vihdoinkin huomaa sen mahdolliseksi, mikä nyt näyttää mahdottomalta. Mutta paronitar kiirehti puolisolleen helpottamaan sydäntään. Jopa tuntia myöhemmin paronikin otti pojan tutkinnon alaiseksi.

Hän ryhtyi asiaan aivan toisella tavalla. Hämmästykselle ja mielipahalle ei tämä järkevä, jäykkä ja voimakas mies antanut sijaa. Hän puhui pojan kanssa hetken aikaa kaikenlaisista syrjäseikoista. Vihdoin hän kääntyi asiaan.

"Jaa niin — mitä minun sinulta vielä piti kysyä", puhui hän rauhallisella, keveällä tavalla, "äitisi pelkää, että sinä liian paljon olet kiinnittänyt katseesi neiti Marchandiin — — —."

"Hän miellyttää minua suuresti."

"No niin, onhan hän koko lailla miellyttävä, voithan kyllä huviksesi häntä katsella, voithan hänelle lausua joitakin kohteliaisuuksia, hänen kanssaan leikkiä laskea — olethan nuori ja elonhaluinen poika — mutta jos en erehdy, niin pelkää äitisi, että siitä voisi syntyä tyhmyyksiä."

"Mitä sinä tyhmyyksiksi nimität, isä?"

"Tyhmyydeksi sanon sitä, kun ihminen tyhjää ajanvietettä, tavallista leikkiä alkaa pitää täytenä totena. Sitä en minä nuorena ollessani tehnyt."

"Mutta jos leikki ei olekaan leikkiä."

"Mitä tyhjää, poikani! Nuorta reipasta poikaa miellyttää avarassa maailmassa monikin sievä ulkomuoto — tänään yksi, huomenna toinen, ylihuomenna kolmas ja neljäs. Mutta mieltymys ei ole aina pääasia. Pääasia on, kenen nuo sievät kasvot ovat, jotka miellyttävät. Viisas nuori mies, joka välittää itsestään, tekee siinä erotuksen. Kaunista kättä voi puristaa, kauniita huulia joskus suudellakin, mutta sitten pitää päättää, harkita ja — kääntyä takaisin, jos tekee mieli astua harhapoluille."

"Mutta jos ei se saattaisi harhateille?" Paroni Heidegg kiinnitti kylmät, läpitunkevat katseensa vakavammasti poikaan.

"Mitä sinä sillä tarkotat?"

"Minä tarkotan", vastasi Herbert, "että minun tunteeni neiti Marchandia kohtaan ei perustu pelkkään ajanviettoon ja leikinlaskuun, vaan että ne voisivat tuottaa minulle onnea. En luule olevani harhateillä, jos olen päättänyt tarkasti punnita asiaa."

"Pidät siis mahdollisena, että kerran voisit pyytää tuota neitoa omaksesi?"

"Pidän kyllä, isä."

Vanha paroni alkoi nauraa, ja tuon naurun piti olla pilkallista, mutta se muuttui nuhtelevaksi urinaksi, kun hän silmäili pojan totisia kasvoja.

"Herbert", virkkoi hän äänellä, joka kumisi kuin olisi jostakin kaukaa kuulunut. "Sinä tiedät, että minä ymmärrän leikin, jopa pitkällekin menevän leikin, ja tiedät että olen sinulle jo monen nuoruuden tempun anteeksi antanut, että pyyhkäsen kädelläni silloinkin, kun joku toinen isä vihasta väriseisi. Mutta minä neuvon sinua, ettet liian paljon koettelisi minun hyvää luontoani. Minä varotan sinua, Herbert."

Nuoren miehen kasvot olivat vaalenneet. Hänen kätensä, joka leikitteli kellonvitjoilla, värisi hiukan.

"Isä", virkkoi hän hetken ääneti oltuaan, "pysyisitkö päätöksessäsi, jos varmasti tietäisit, että sillä vahingoittaisit minun elämäni onnea?"

"Tiedätkö", vastasi vanha paroni ankarasti, "minä luulen ettei ihmisen onni ole yhden ainoan ihmisen varassa — ei ainakaan sinun onnesi ole tuon neidon varassa. Tuo on tunteellisuutta, joka pian katoaa, nimittäin, jos itse miehekkäästi koetat sitä voittaa. Minä toivon että sinä tahdot koettaa."

"Voi olla, mutta mitä, jos asia sittenkin olisi niin kuin nyt luulen?"

"Silloin kysyn sinulta: voitko sinä elättää vaimoasi ja itseäsi?"

Herbert katseli silmät suurina isää: hän ymmärsi tuon uhkauksen. Mutta kun hän ei siihen vastannut mitään, viittasi isä kädellään, että hän sai lähteä. Häntä oli varotettu — tuntuvasti varotettu!

Nyt alkoi Herbertille kova taistelu itsensä kanssa, taistelu, joka kesti yöt, päivät, ja vei työhalun ja unen. Nyt hän ei saanut heittäytyä tunteisiinsa, vaan hänen piti myöskin ruveta kuulemaan järjen varottavaa ääntä. Ja kun tuo ääni oli ristiriidassa hänen tunteittensa kanssa, niin kasvoi hänen tuskansa päivä päivältä. Isä oli uhannut jättää hänet varattomaksi ja hän tiesi, että tuo mies piti sanansa. Mutta mitä piti hänen alkaa tyhjin käsin? Hakea toiselta palveluspaikkaa. Hän, rikkaan paroni Heideggin poika? Kuinka surullinen tulevaisuus! Ja sitten vielä vanhempain, sisarten ja veljien, jopa koko seurapiirin vaino ja ylenkatse! Nuo kaikki olivat seikkoja, jotka olisivat tulisimman rakastajankin panneet punnitsemaan, mitä hänen rakkautensa maksoi. Hänen piti kaiken tuon vahingon korvaukseksi saada jotakin täysin arvokasta.

Hetkiä oli, jolloin hän alkoi epäillä, oliko hänellä oikeutta tehdä väkivaltaa omalle perheelleen ja itselleen. Mutta kun hän jälleen näki rakastetun kauniit, totiset kasvot ja kuuli hänen äänensä kellonkuminan, niin katosivat kerrassaan kaikki uhkaavat epäilykset, silloin hän jälleen tunsi itsensä varmaksi, voimakkaaksi ja rohkeaksi taistelemaan tuon naisen puolesta, hänen tähtensä ilolla uhrautumaan ja tekemään työtä toisenkin palveluksessa, saadakseen hänen kanssaan yhdessä elää. Huomasiko Juliette mitään hänen tunteistaan ja taisteluistaan? Sitä hän ei tiennyt. Toisinaan hänestä tuntui kuin olisi neidon silmä erityisen lämpimänä kiintynyt häneen, kuin olisi äkkinäinen puna noussut hänen poskilleen, kun Herbert odottamatta hänet tapasi ja kuin olisi hänen äänessään kuulunut heikko värinä, kun Herbert jollakin myötätuntoisella sanalla koetti alottaa hänen kanssaan keskustelua. Mutta tuo kaikki saattoi olla luuloa taikka pelkkää toivoa. Sillä sitten tuli taas Herbertin mieleen hänen kylmä, arka ja syrjässä pysyvä olentonsa ja katkeruudella hän ajatteli, että hänen koko taistelunsa saattoikin olla turha, että hänen tuulentupansa eivät koskaan toteutuisi.

Vihdoin hän ei enää kestänyt tuota epätietoisuutta. Hän päätti päästä varmuuteen.

Ennen pitkää tapasikin hän Julietten yksinään puutarhassa. Eräänä iltapäivänä oli tämä mennyt sinne kukoistavien omena-, päärynä-, sireeni- ja akaasiapuiden varjoon. Hän istui puutarhan takimmaisessa nurkassa pienessä lehtimajassa kirja kädessä, ja leikkivien lasten äänet kaikuivat etäämmällä.

Juliette katsoi ylös kirjasta vasta sitten, kun näki Herbertin varjon lankeavan kirjan valkeille lehdille. Nähdessään nuoren paronin jäi hän kysyvänä katsomaan tulijaa.

"Häiritsenkö?" kysyi Herbert.

"Ei, mutta —"

"Mutta?" toisti Herbert hymyillen. "Tuo mutta ehkä merkitsee, että te ette toivo minun tänne tuloani."

"Suoraan sanoen — en", vastasi neiti avomielisellä tavallaan.

"Miksi ette, jos uskallan kysyä?" tiedusteli Herbert Heidegg melkein hämmästyen.

"Minun täytyy ihmetellä teidän kysymystänne, herra paroni", virkkoi neiti totisena. "Minä en tahtoisi enää antaa aihetta epäluuloon, että tahdon teitä houkutella luokseni. Ja jos te tahtoisitte minua varjella tuosta aiheettomasta epäluulosta, niin ette lähestyisi minua ollessani yksin."

Huolimatta tuosta vastustuksesta asettui Herbert istumaan vastapäätä Juliettea puolapuiselle tuolille.

"Sallikaa, neiti Marchand, että minä vastaan tuosta onnettomuudesta, niinkuin kerran ennenkin olen tehnyt ja vielä suokaa anteeksi rohkeuteni, jos en anna ajaa itseäni pois. Olen jo aikoja koettanut saada tilaisuutta puhua kanssanne kahden kesken, ja kun se nyt vihdoinkin on onnistunut, niin olkaa myötätuntoinen minulle, älkääkä enää koettako paeta."

Hän puhui puoleksi leikillä, puoleksi rukoillen, ja hänen silmissään oli niin ihmeellinen loiste, että Juliette jäi istumaan vaikka varovasti.

"Puhukaa, herra paroni!"

"Niin, jos se olisi niin helppoa", nauroi Herbert ja tunsi kuinka veri nousi hänen poskiinsa. "Minä en ole arka mies, mutta kun te katselette minua vakavilla, nuhtelevilla silmillänne, niin tuntuu minusta kuin tapaisitte minut jossakin pahanteossa ja sanat jäävät kurkkuuni. — — — Minä tahtoisin kysyä teiltä jotakin, neiti Marchand. Lupaatteko olla aivan suora, ei jättää mitään sanomatta, ei millään ehdolla poiketa sivuasioihin?"

"Minulla on tapana aina vastata suoraan, herra paroni."

"Hyvä. Muistatteko vielä meidän keskusteluamme kirjastossa sisareni syntymäpäivänä?"

"Muistan. Te puhuitte ihanteista, joita mielikuvituksemme vähitellen voi luoda yksityisten henkilöiden erikoisista ominaisuuksista, kunnes erikoispiirteistä syntyy täydellinen kokonaisuus."

"Niin. Ja minä kerroin teille, että olin löytänyt ihanteeni toteutuneena todellisessa henkilössä. Silloin ajattelin teitä, neiti Marchand."

"Siihen en minä ymmärrä mitään sanoa."

"Mutta minä kysyn teiltä vielä jotakin. Onko terävä silmänne minun olennossani huomannut jotakin, joka antaisi teille aihetta erikoisiin arveluihin?"

"Olen", vastasi Juliette vakavasti. "Jos en ole erehtynyt, koetatte te osottaa kohtaani tunteita, joita voin nimittää lämpimäksi ystävyydeksi, kun en tiedä toistakaan nimeä."

"Ehkä löydätte sittenkin toisen nimen?" virkkoi Herbert rukoilevasti ja ojensi kätensä kuin olisi tahtonut tarttua neidon hienoon, valkeaan käteen, mutta jonka tämä väisti pois.

"Ei, minä en löydä toista nimeä", lausui Juliette. "Enkä tahtoisikaan toista nimeä löytää."

"Te ette tahtoisi?"

"En."

"Juliette!"

"Kuinka?"

"Neiti Marchand — suokaa anteeksi", korjasi Herbert. "Minua murehduttaa teidän vastauksenne. Sallitteko minun sanoa, kuinka minä nimitän lämmintä ystävyyttäni teitä kohtaan?"

"Olkaa hyvä!"

"Minä nimitän sitä palavaksi rakkaudeksi, Juliette! Se on tunteitteni ainoa ja oikea nimi!"

Heidän yläpuolellaan, lehtimajan viheriällä katolla viserteli iloisesti rohkea lintu ja nousi sitten pyristen lentoon. Julietten sysimustiin hiuksiin oli keinuvilta lehdiltä pudonnut punertavan keltainen lehtimato, joka siellä hitaasti ryömi kuin vierevä veripisara. Nuorten, vaalean vihreiden lehtien läpi tunkeutuva valo muuttui heikoksi vihreäksi hohteeksi, joka antoi Julietten heleän valkealle näölle melkein kivuloisen muodon, josta hänen suuret mustat silmänsä sitä häikäisevämmällä loistolla esiintyivät.

"Herra paroni", vastasi neito hetken ääneti oltuaan aivan tyynenä. "Minä en tahdo ruveta teidän kanssanne väittelemään siitä, kuinka oikean nimen te tunteillenne annatte. Minä uskon, että olette puhunut täyttä totta, sillä teistä en voi luulla, että te minun kanssani tahdotte leikitellä kevätrakkautta, joka yksitoikkoiseen maaelämään tuottaisi hieman hauskuutta. Mutta minä tiedän myös, että ihminen helpoimmin erehtyy tunteiden alalla, että hän siinä pian kadottaa arvostelukykynsä. Te ette ole ensimmäinen, joka minulle puhutte sellaisista asioista, ja ne, jotka niin ovat tehneet, ovat sen pian unohtaneet, kun perästäpäin huomasivat erehtyneensä."

"Minä en erehdy, Juliette", sopersi Herbert niin lujasti kuin olisi tahtonut koko henkensä liittää siihen vakuutukseen. "Minä olen tutkinut, koetellut ja koettanut järkevästi arvostella tunteitani — mutta niissä ei ole sisältö eikä väri muuttunut. Minun rakkauteni teitä kohtaan on oikea ja puhdas."

"Te ette antanut minun puhua loppuun", vastasi Juliette totisena. "Minä sanoin, etten tahtonut väitellä siitä, minkä nimen te tunteillenne annatte. Mutta tahtoisin vielä lisätä, että teidän pitäisi koettaa vapautua noista tunteista, ne suotta häiritsevät teidän mielenrauhaanne."

"Suotta?" toisti Herbert, ja hänen silmissään kuvastui masentava hämmästys. "Teidän sydämmenne ei ole enää vapaa?"

"Se on vapaa."

"Te olette kuitenkin lujasti päättänyt, että te ette milloinkaan voisi minun tunteisiini suostua?"

"Sellaista päätöstä en suinkaan ole tehnyt. Se olisi liian äkkipikainen päätös. Luulen päin vastoin, että toisissa oloissa alkaisin vakavasti miettiä sanojanne, sillä te miellytätte minua."

"Toisissa oloissa? Minkälaisissa?"

"Herra paroni, tarkotatteko sanoillanne, että todellakin tahtoisitte saada minut vaimoksenne?"

"Mitäs sitten muuta, Juliette?"

"Silloin täytyy teidän tuntea ne olot, jotka meidät erottavat!"

"Minä tunnen ne, mutta minä tahdon taistella niitä vastaan ja jos te minua rakastaisitte, niin voittaisin ne."

"Se on epätietoista, paroni Heidegg! Minä katselen noita asioita järkevämmin kuin te, sillä olen ylipäätään kovin järkevä ihminen. Olen jo kylläkin kauvan kulkenut yksinäni ympäri maailmaa, olen siis oppinut itsenäisesti ajattelemaan ja perinpohjin tutkimaan oloja, joissa elän. Yksinäinen, turvaton nainen, kehittyy lujemmaksi kuin moni mies. Minä siis luulen, että teidän taistelunne niitä oloja vastaan, jotka meitä erottavat, tuntuisi teistä liian kovalta, ja päättyisi lopultakin häviöön. Taikka voitto, jonka te vihdoinkin voisitte saada, ei olisi teille eikä minulle toivottava, ei olisi voitettavan asian arvoinen. Ennen kaikkea tahtoisin teiltä kysyä: onko tuo taistelu yleensä tarpeellinen?"

"Se on tarpeellinen, jos ilman sitä en voi teitä omakseni saada!" vastasi Herbert.

"Ja tuon omistamisen pidätte niin välttämättömän tarpeellisena?"

"Niin, sillä siitä riippuu elämäni onni."

"Teidän ei pitäisi sitä noin varmasti vakuuttaa, paroni Heidegg", virkkoi Juliette lempeästi. "Sellaisesta elämän onnesta, joka riippuu yhdestä ainoasta ihmisestä, luemme vain kirjoista, mutta sellaista tosi elämässä tapaamme harvoin. Luulen, että te ette ole erilainen kuin yleensä ihmiset. Ei paroni, te olette nuori, elinvoimainen, terve ja reipas mies, koko maailma on teillä vielä täydessä kauneudessaan ja suuruudessaan monta vuotta avoinna. — — Te löydätte epäilemättä siellä vielä monta naista, joiden kauniista silmistä säteilee teitä vastaan elämänne onni — odottakaa vaan! — — — Eivätkö minun järkevät sanani jo ala teihin vaikuttaa?" lisäsi Juliette hymyillen.

Herbert pudisti kiivaasti kaunista, miehekästä päätään.

"Ei", vastasi hän, "vaan teidän sananne loukkaavat minua, ne koskevat minuun. Minun täytyy surukseni niistä huomata, ettei teillä ole hellempiä tunteita minua kohtaan."

Neiti Marchand katseli mietteissään lehtimajan aukosta sinistä taivasta, jolla valkeat pilvet kuin joutsenet hiljakseen kiitivät etelään päin. Jälleen viserteli lintu väriseväin lehtien välissä; kaksi pääskystä, jotka ajoivat toisiaan takaa, koskettivat siivillään lehtimajan edessä maanpintaa ja suristen lensivät suuret ruskeat kuoriaiset puusta puuhun, törmäten siellä täällä äkkiä jotakin runkoa vastaan.

Juliette ajatteli, ennenkun hän vastasi. Eikö hänen rinnassaan väreillyt tunteita tuota nuorta, kaunista, kohteliasta, miellyttävää miestä kohtaan? Miksi ei? Olihan Juliette Marchand nainen niinkuin joku toinen; hän kyllä huomasi tuon miehen puoleensa vetävän olennon, hän saattoi antaa arvoa nuoren herran lahjoille ja henkisille ominaisuuksille, ja hänen hellä, myötätuntoinen sydämmensä ei ollut tuolle kaikelle välinpitämätön. Mutta silloin johtuu hänen mieleensä miehen ympäristö ja kylmä väre pudistuttaa hänen ruumistaan. Ei, ei, ei huutaa varottava ääni hänen povessaan — karkota kaikki houkutukset, sinun onnesi ei kukoista täällä. — — —

"Armas ystävä", vastasi Juliette Marchand, ja katseli pitkään ja lempeästi nuorta paronia silmiin. "Johan sanoin, että suotuisimmissa oloissa varmaankaan en olisi välinpitämätön teidän tunteillenne. Tunnen, että meistä voisi tulla hyvin, hyvin hyvät toverit. Mutta tuo tunne ei ole minussa vielä ensinkään kehittynyt, sillä en ole mitään tehnyt sitä edistääkseni — enkä nytkään aijo sitä ruveta kehittämään. Olen tähän asti tukehduttanut tuota tunnetta, koittanut sen kokonaan voittaa ja sen tulen vastakin tekemään."

"Mutta, Jumalan tähden, miksikä niin?" huudahti nuori paroni melkein kiivaasti.

"Senhän olen jo sanonut! Te ette milloinkaan muista, että olen kehittynyt ja järkevä ihminen. Minä aavistan onnettomuutta, vaaraa, jos olisin teitä vastaan toisenlainen kuin olen. Minä en luota sellaiseen rakkauteen, joka olisi niin täydellinen, että se voisi kärsiä ja unohtaa elinkautisen onnettomuuden ja tuollainen onnettomuus minun luullakseni uhkaisi meitä, jos yhtyisimme."

"Mihin te luulonne perustatte?"

"Eikös se teille itsellenne ole selvä, ajatelkaa vain vanhempianne —."

"Heidät luulen kyllä voittavani, he rakastavat minua."

"Ja jos he teille antaisivatkin anteeksi — niin minulle eivät milloinkaan —. Johan teidän äitinne minua nyt vihaa; meidän ja heidän rauhansa olisi ainaiseksi rikkoutunut, ja mitä olisi sellainen elämä kummallekaan? Samanlaisia ovat kaikki teidän lähemmät ja kaukaisemmat omaisenne — teidän sisarenne on suorastaan minun viholliseni — ja vihdoin on teidän koko seurapiirinne —."

"Te, Juliette, voittaisitte pian kaikkein sydämmet — se on aivan varma!" huusi Herbert kiihkeästi. "Ja jos te olisitte minun vaimoni, minun nimeni olisi teidän, te olisitte minun suojelukseni alainen, niin ei pahinkaan vihamies uskaltaisi teitä loukata."

"Mutta huomauttaa tahdon teille, että minulla myös on toiveita ja vaatimuksia. Seurapiiri, jossa minun pitää elää, jonka kanssa tulen olemaan yhdessä, pitää yleensä olla vähänkin minun mieleni mukainen. Minun täytyy tunnustaa — teidän seurapiirinne on minulle vieras ja tulee vieraana pysymään. Me emme ymmärrä toisiamme. Meidän välillämme ei ole mitään, joka meitä yhdistäisi ja puoleensa vetäisi. Ja minä pelkään, ettemme mekään kaikissa asioissa toisiamme ymmärtäisi, sillä tehän ajattelette ja tunnette niinkuin teidän seurapiirinne. Joka taholla, mihin vain silmäni luon, on kuin näkisin suurilla kirjaimilla piirretyt sanat 'ei, ei'."

"Kuinka synkästi te kaikkia kuvailette!" huokasi Herbert katkerasti.

"En synkästi, vaan luonnollisesti, ystäväni. Mutta te näette vain valoisaa, synkille puolille ummistatte silmänne. Taistelu teidän isäänne ja äitiänne vastaan tekisi teidän ja minun elämäni ristiriitaiseksi ja samassa myös heidän elämänsä. Ja siihenhän, armas ystävä, ei meillä ole pakkoa — se olisi rikos itseämme ja toisia vastaan."

"Minä voin erottaa itseni kaikesta, mikä minut yhdistää heihin ja heidän seurapiiriinsä, ja me muutamme sinne, jossa te tunnette olevanne kotona!" huusi Herbert Heidegg, sillä jota kauvemmin hän istui tuon neidon läheisyydessä, sitä enemmän hän joutui hänen salaperäisen vaikutuksensa alaiseksi.

Juliette liikutti myötätuntoisesti päätään.

"Kuinka helppoa on lausua tuollaisia suuremmoisia sanoja — kuinka vaikeaa on niitä toteuttaa — kuinka vaikeaa on tahallista, omistettua onnettomuutta kärsiä! Poistakaa tuollaiset haaveilut, ystäväni! Lainatkaa minulta vähän tervettä järkeä ja ajatelkaa vielä kerran perin pohjin asiaa. Minä tiedän varmasti, että te pian tulette samanlaiseen johtopäätökseen, että te sitten kiitollisena puristatte kättäni hyvistä neuvoista. Heittäkää mielikuvanne, ja me eroamme jonkun viikon perästä hyvinä ystävinä, joista jää kaunis, armas muisto jälelle."

Lehtimajan lähellä näkyi nyt Lustigin lyhyt, nöyrä olento. Hänellä oli tuoreita kasveja kädessä, joiden juuria ja nuppuja hän tutki kiiltävien silmälasiensa läpi. Mennessään lehtimajan ohi, katsoi hän sattumalta sinne sisään ja jäi äkkiä seisomaan. Hänen silmänsä kiitivät ensin Julietteen, sitten paroniin, vielä kerran katseli hän heitä, sitten astui äkkiä edelleen, niin että kasvien varret putosivat hänen kädestään maahan. — — —

Herbert Heidegg istui kuin väsynyt matalalla puutarhatuolilla. Väsynyt oli hänen katseensa, joka oli kiintynyt maahan Julietten jalkoihin, väsynyt kaiku oli hänen äänessään, kun hän kauvan ääneti oltuaan kysyi:

"Te ette siis anna minulle minkäänmoista toivoa, ei minkäänmoista kehotusta, Juliette?"

"Minä annan teille rauhanne, elämänilonne, onnenne takaisin", vastasi neito hellällä, liikutetulla äänellä, jonka kaiku tuntui nuoresta miehestä kuin hyväilyltä. "Olkoon tämä, minä pyydän, viimeinen kerta, kun me tällaisista asioista puhumme."

"Juliette, minähän rakastan sinua!"

Neiti Marchand nousi ylös.

"Te ette noudata minun pyyntöäni, herra paroni. Sentähden täytyy minun sitä vaatia. Mutta minusta olisi vahinko, jos meidän hyvä ystävyytemmekin siitä syystä loppuisi. Suokaa anteeksi, minun pitää lähteä lapsia katsomaan!"

18.

JOLLA VÄKI, SILLÄ VOIMA.

Helluntain toisena pyhänä kävi opmannin Miina kylässä katsomassa vanhempia ja pistäytyi illalla takaisin mennessään Uudentuvan mökissäkin. Hänet tietysti otettiin suurella ilolla vastaan ja Päärn, joka vuoteella lepäsi kirkkomatkan jälkeen, hyppäsi sieltä ylös silmiään hieroen. Kaikki kolme istuivat tuvan edustalla, vahvoilla koivupölkyillä ja hupainen keskustelu alkoi.

Tietysti kysyttiin ensiksi Miinan voimista. Päärn oli siitä illasta asti, kun opman hänet ja Kubja-Pritsin kyökistään pois ajoi, hyvin harvoin tavannut Miinaa.

Tytön kauniille kasvoille ilmaantui synkkä varjo, kun hän alkoi elämästään kertoa.

"Pritsistä olen nyt erossa", virkkoi hän, "ei hän enää tunkeudu lähelle. Katsoo kuin susi yli olan minut nähdessään ja hänen silmänsäkin palavat kuin sudella. Hän on niin vihainen, että söisi minut karvoineen päivineen."

Äiti ja poika tietysti kysyivät uteliaina, kuinka tuo eroaminen vihdoinkin tapahtui.

"Noh, minä pidin mielessä, mitä opman sanoi sinä iltana, kun ajoi Pritsin kyökistä ulos enkä laskenut häntä enää sisään, kun hän sen perästä vielä tuli. Paiskasin oven kiinni hänen nenänsä edestä ja sanoin: 'opman on kovasti kieltänyt laskemasta sinua sisään, enkä minä sinun tähtesi tahdo saada haukkumisia ja viimein vielä lähteä talliin!' — — — Kyllä mies ymmärsi, etten häntä itsekään siellä suvainnut, mutta minkä hän teki! Lähti kiroten ja sadattaen menemään ja uhkasi vielä: kyllä saan nähdä, kuinka minun käy, hän tahtoi toimittaa, että kylän lapset minua sormellaan osottavat."

"Mutta minkätähden noin happaman näköisenä kerrot, että pääsit tuosta painajaisesta eroon?" kysyi Päärn. "Kiitä Jumalaa, että tuollainen koi katosi! Vai pelkäätkö hänen tuhmia uhkauksiaan?"

Miina katseli äänetönnä pientä pihlajaa, joka kasvoi mökin edessä ja jonka oksilla varpusparvi iloisesti sirkutti.

"Mitä minä nyt hänen uhkauksiaan tiedän pelätä!" lausui hän. "Voihan hän minut pimeässä vaikka maahan kaataa jos tahtoo — mutta sille en voi mitään. Mutta kuule, kuinka hirmuinen ihminen hän on. Eräänä iltana merkitsee konttorissa opmannin kanssa päiviä kirjaan. Luuli varmaan minun kyökissä olevan enkä kuulevan, mutta minä olin viereisessä huoneessa ja ovi oli raollaan. Kun päivät oli merkitty, sanoo hän opmannille: 'Tahtoisin sanoa herra opmannille, että Miinasta ei tule minun vaimoani'. — 'No noh, vastaa opman, antoiko sinulle sudenpassit?' — 'Sudenpassit minä annoin hänelle', vastasi Prits. — 'Mutta mitä sinä sitä sitten mulle kuuluutat?' kysyy opman. — 'Noh, tahdoin vain sanoa, ettei opman luulisi hänen olevan minun morsiameni. Minä olen hänestä erossa, tehköön hänelle nyt jokainen, mitä tahtoo!' — Ymmärrättekö, mitä tuo häpeämätön tarkotti?"

"Miksi emme ymmärrä?" vastasi Päärn ja paksu verisuoni hänen otsallaan alkoi paisua. "Mitä sitten opman hänelle sanoi?"

Miinan pää vaipui alas.

"Mitä tuo isäntä sanoi? Hän varmaankin raapi partaansa ja ajatteli: 'Mitä minä huolin, onko hän sinun kaltaisesi morsian vai ei! Ja olkoon hän vaikka sinun naisesi!' — — — Sehän minua surettaa! Minä en kauvan ole siinä talossa palveluksessa — lähden kerran vaikka yösydännä menemään, ennenkuin sellaisessa paikassa elän."

Ja nyt kevensi Miina sydämmensä kertoen asian perinpohjin.

Opman oli ollut alussa häntä kohtaan hyvin hyvä ja lempeä — melkeinpä liian lempeä. Oli puhunut ja laskenut leikkiä hänen kanssaan. Ja pysyttäytynyt niinkuin oikeus ja kohtuus vaati hänestä kohteliaasti etäämpänä. Oli kyllä toisinaan taputtanut leikillä olalle tai hartioille, ottanut myös toisinaan hyvällä tuulella ollessaan leuvasta kiinni. — Mutta sitä ei kauvan kestänyt. Viimeisinä aikoina oli hän sanoissaan ja käytöksessään käynyt yhä häpeämättömämmäksi. Hän oli koettanut rumalla tavalla lähestyä häntä ja pari kertaa yöllä koputtanut kyökin ovelle ja pyytänyt päästä sisälle. Tietysti ei Miina ollut hänelle ovea avannut ja hän oli vannoen kääntynyt takaisin. Seuraavana päivänä oli ollut ilkeän äreä kuin vihainen kissa.

Päärnun päivettynyt muoto oli muuttunut vielä tummemmaksi. Äänettömänä tuijotti hän maahan.

"Tule sitten pois mokoman paholaisen kynsistä!" virkkoi hän vihdoin.

"Eihän minulla muuta neuvoa ole!" vastasi Miina. "Olisin jo sanonutkin itseni irti — eikä hän kuitenkaan voi minua väkisin pitää — mutta tiedäthän isäni! Siitä asti, kun hän opmannin avulla sai paremman talon, on tuo mies ja koko moisio hänelle pyhä. Ei kukaan saa virkkaa pahaa sanaa moisiosta. Puhuin tänä päivänä kotona, minkälainen oloni on opmannilla, mutta isä heti vastaa: 'Jää vielä paikoillesi, kärsi vielä — kun hän näkee, että panet vastaan, niin jättää sinut vihdoinkin rauhaan! Mutta jos tulet pois, niin minultakin ehkä paikka taas menee!' — — — Minä melkein uskon, että ukko vaikka möisi minut, jos hänelle luvattaisiin hyvä hinta. 'Olen jo kylläkin kauvan nähnyt nälkää, nyt tahtoisin jo päästä vähän helpommille päiville', sanoo hän."

"Älä sinä siitä huoli", virkkoi Päärn, matalalla, nurisevalla äänellä. "Minä en salli, että sinä siellä annat itseäsi häväistä!"

"Jos eivät asiat parane, niin kauvan en siellä viivy", vastasi Miina rohkealla, lujalla tavallaan. "Hävyttömin on hän silloin kun on päissään. Niinkuin tiedät, on hän ryyppymies. Käy monta kertaa päivässä kaapilla ottamassa ryypyn ja toisinaan illalla juo yksin itsensä humalaan. Mutta kun vielä vieraita sattuu olemaan — käyvät siellä usein korttia pelaamassa — niin kyllä silloin lasit kilisevät. Juuri sellaisten juominkien perästä kävi isäntä pari kolme kertaa kyökin oven takana. Lähti sitten vasta menemään, kun uhkasin huutaa apua. Hirveästi pelkään ensi lauvantaita. Silloin hän pitää syntymäpäiviään. Lähtee jo huomenna kaupunkiin hakemaan pitotavaraa. Tulee paljon vieraita. Silloin on tietysti taas suuret juomingit."

"Jos pelkäät, että hän taas tulee hätyyttämään — niin onhan sinulla hiilihanko kyökissä?" sanoi vanha muori.

"Minä en laske häntä sisäänkään! Mutta ei tiedä mitä juopunut ihminen keksii! Minä pelkään häntä niinkuin itse sarvipäätä. Hänellä on niin kamalat silmät, ja hän irvistää niin, että ihokarvat nousevat pystyyn. Kyllä saattaa ihminen olla kamala!"

Kun Miina teki lähtöä, hämmästyi hän huomatessaan Päärnun synkän muodon.

"Älä nyt niin kovin pelkää!" virkkoi hän rauhottaen. "Onhan minulla kädet ja suu, jos jotakin tapahtuu."

"Pidä akkuna irti haasta tai lykkää ulko-oven salpa auki, kun lähdet makaamaan", neuvoi Päärn, "niin pääset kuitenkin pakoon, jos hätä tulee."

"Sen olenkin toisinaan tehnyt", nauroi Miina. "Älä luule, etten pidä varaani."

Tämän illan perästä huomasi äiti, että poikaa vaivasi salainen rauhattomuus. Hän puhui vähän, oli tuskainen ja ajatuksissaan, ei ruokakaan hänelle maittanut ja öillä hän näki paljon unia, sillä hän ähki ja puhui maatessaan. Äidin kysymyksiin hän vain yrisi ja viittasi kädellään.

Kului viikko. Tuli lauvantai-ilta. Päärn sanoi päivätyöpojalle, että hän aikoi mennä kapakkaan — vieköön poika hevosen kotiin. Päärn viettikin illan kapakassa, vaikka hän siellä kyllä muuten oli harvinainen vieras. Vasta keskiyön aikana hän yksin lähti pois.

Ilma oli pilvinen ja sentähden pimeämpi kuin tavallisesti. Uhkasi ruveta satamaan. Tuskin oli Päärn astunut neljännes virstaa, kun alkoi sataa hienoa, lämmintä vihmaa. Suurempia pisaroita alkoi pudota, kun Päärn oli ehtinyt moision puiston kohdalle. Päärn nimittäin lähti suoraa päätä kapakasta moisioon.

Puistossa, johon hän hyppäsi yli matalan kiviaidan, leikkasi hän itselleen tukevan kepin — varmaankin moision koiria karkottaakseen. Sitten astui hän pitkin käytävää, jota tavallisesti vain saksat käyttivät, kohti moision rakennuksia. Hänen vastaansa ei kukaan tullut; sateinen ilma oli ajanut ihmiset huoneisiin. Jo kuumotti puiden välistä viinakeittiö, sitten paja, sitten "vanha pytinki", jossa aittamies ja kupias asuivat ja siitä eteenpäin kulkien joutui Päärn opmannin rakennukselle, jonka puutarha ulottui puistoon asti. Kevyesti kiipesi Päärn yli korkean pystyaidan, astui edelleen omenapuiden välitse ja saapui rakennukselle, jossa akkunoiden alla suuret, tiheät, täydessä kukassa olevat sireenipensaat tuoksuivat.

Sillä puolen oli kaksi akkunaa: toinen kyökin, toinen ruokain säilytyshuoneen. Ensimmäisestä loisti tuli. Pensasten suojasta kurkisti Päärn valaistun akkunan läpi kyökkiin. Hellan alla paloi vielä heleä tuli, pöydällä kynttilä. Miina ja aittamiehen vanha muori, joka oli tytöllä apuna, liikkuivat toimeliaina edes takaisin.

Päärn kääntyi nurkan ympäri rakennuksen toiselle puolelle. Nyt näkyivät isännöitsijän asunhuoneiden kolme akkunaa, joista yksi oli auki. Huoneet olivat heleästi valaistut; puheleminen, lasien kilinä ja iloinen nauru kuului ulos. Pensasten suojasta kurkisti Päärn sisään ja näki siellä vierasten istuvan, seisovan tai liikkuvan paikasta toiseen. Vähän väliä näkyi myös opman Winterin ruskeaksi päivettynyt, rasvainen muoto, valkea päälaki ja punottava nenä vierasten miesten ja naisten seassa. Jostakin etäämmältä kuului korttien läiske.