I. (continued 3)

Hyödyn asemesta tuotti lahjoitettu vapaus Itämeren maakuntain talonpojille todellakin vahinkoa moneksi ajaksi. Tämän on moni aatelismies itsekin sen aikuisissa historiallisissa muistiinpanoissaan tunnustanut. Sillä kuinka voi ihminen käyttää vapauttaan, kun hänellä ei ole, mitä suuhun pistää? Aatelismies sanoi: Sinä olet vapaa, mutta jos tahdot elää, pitää sinun minua orjana palvella niinkuin ennenkin, sillä maa jossa elät on minun. Ja sinun pitää minua palvella vielä kovemmin kuin tähän asti, sillä nyt ei sinun työkuormaasi enää määrää verokirjan lauhkea laki, vaan nyt panen minä itse sulle "molemminpuolisen kontrahdin" nimessä verot, ja niihin on sinun ehdottomasti suostuminen, sillä mihin sinä pääset! Uusi asetus antaa sinulle kyllä paljon oikeuksia, joita sinulla ennen ei ollut, mutta me olemme pitäneet huolta, että sinä et saa käyttää niitä. Asetus, joka sinulle suo ne oikeudet, ottaa ne sinulta myös pois. Onhan meillä vielä kaikki isännyysoikeudet, ja sinun vapautesi on ainoastaan se, että me emme enää sinua uskalla myödä ilman maata niinkuin ennen. — — —

Oikeus talonpoikain myömiseen maan mukana oli todellakin vielä jäänyt moision herroille. Koska maalla ilman työorjuutta ei ollut melkein mitään arvoa, niin sai ostaja maan mukana lunastaa oikeuden työorjuuteen. Moision herrat, jotka olivat päässeet vapaiksi päärahan maksamisesta, jotka eivät enää olleet velvolliset katovuosina heitä elättämään eikä onnettomuuden sattuessa talonpoikia auttamaan, olivat oikeutetut jättämään talonpojat täydellisesti oman kohtalonsa varaan. He tiesivät, että talonpojat eivät voineet elää ilman maata, että heidän piti herroilta sitä vuokrata niillä ehdoilla, joita nämä heille määräsivät, ja etteivät moision omistajan pellot sentähden jääneet viljelemättä. Heidän ei siis enää tarvinnut pitää mitään huolta talonpojista, taikka heidän työkyvystään. Ennen oli heidän oma etunsa pakottanut heitä katsomaan, ettei talonpoika kuollut nälkään, sillä silloin olisi heidän pitänyt rahalla ostaa toisia työläisiä. Eräs Liivinmaan aatelismies, joka oli puolustanut henkiorjuutta, tunnusti suurimmalla tyytyväisyydellä: "Moision herra voi ilman suurempaa vahinkoa jättää jonkun talon taikka suuremman osan taloja ilman vuokralaisia, sillä hänellä on siksi varaa, että hän itse voi maitaan viljellä; mutta vuokratalonpoika ei voi talotta elää, hänellä ei ole varaa ylläpitää hevosia ja karjaa, hän on pakotettu elämään omalla pääomallaan ja joutuu vähässä ajassa kerjäläiseksi. Se pakottaa häntä henkensä elatukseksi vuokraamaan maata kovimmillakin ehdoilla ja usein ei hän voi täyttää yhteiskunnallisia velvollisuuksiaankaan."

Vapaanakin jäi talonpoika täydellisesti moision omistajan mielivallan alaiseksi, ja tämä käytti valtaansa väärin, jopa useinkin vielä entistä enemmän. Talonpoika sai kyllä vapauden, mutta ei mitään elämisen apuneuvoja, sillä kaikki maa ja sen mukana kaikki talonpojan tilan parantamisen keinot jäivät moision herroille. Talonpoika ei oikeastaan saanut vapautta, mutta vain sen nimen ja varjon. Henkiorjuus poistettiin vain nimellisesti. Mutta aatelin etuna oli se, ettei hänen nyt enää tarvinnut hävetä talonpoikain köyhyyttä eikä pelätä yleisön arvostelua. Nyt hän saattoi soimata veltoiksi ja laiskoiksi heitä, jotka eivät ymmärtäneet "vapauttaan" oikein käyttää.

Vapaus antoi talonpojalle oikeuden tehdä moision herran kanssa vapaaehtoisia kontrahteja. Mutta kun talonpojilla ei ollut mitään apuneuvoja, joiden nojalla olisivat herroilta voineet vaatia helpotuksia, olivat he siitä syystä jääneet herran armon alaisiksi. Talonpojan työ- ja maksukuorma oli jäänyt yhtä suureksi kuin ennen, vieläpä oli sitä nähtävästi kovennettukin. Entiset, vuonna 1805 valmistetut verokirjat eivät enää pitäneet paikkaansa, kun oli tehtävä vapaaehtoisia kontrahteja, ja moision herrojen oli helppo vaatia suurempia veroja, kun talonpoikain oli pakko niihin suostua.

Vapaus antoi talonpojalle oikeuden muuttaa toiseen moisioon. Mutta talonpojat huomasivat pian, että moision herrain vaatimukset olivat joka paikassa samanlaiset s.o liian suuret, sillä jokainen ajatteli omaa etuaan! Muualle muuttaminen ei tuottanut talonpojalle voittoa, vaan tappiota Hän jäi ennemmin entiseen paikkaansa ja maksoi enemmän veroa työllään ja maanviljelystuotteillaan, kuin alkoi etsiä toista isäntää Jos ei hän suostunut herran määräämiin ehtoihin, saattoi hän menettää tuon kurjan majansa, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, jonka maata hänen esi-isänsä suurella vaivalla olivat raivanneet ja viljelleet. Ja hänen olisi pitänyt vaimoineen lapsineen lähteä toista isäntää etsimään, joka olisi voinut panna hänelle vielä kovempia ehtoja. Näin pakottivat olot häntä tyytymään kaikkeen, mitä häneltä vaadittiin ja tekivät hänestä vielä kurjemman orjan, kuin hän henkiorjuuden aikana oli ollut. Tilastaan hän ei missään voinut valittaa, sillä kontrahti oli laillinen. Talonpojalla ei siis ollut mitään hyötyä asunnon valitsemisoikeudestaan.

Talonpoika oli vielä saanut oikeuden omistaa maata ja muuta kiinteätä omaisuutta, palvelus-, vuokra- ja kaikenlaisessa työssä tehdä vapaaehtoisia suostumuksia, muuttaa, niinkuin jokainen kansalainen, persoonansa ja omaisuutensa toiseen maanpaikkaan. Mutta talonpoika ei saanut asunto-oikeutta kaupungissa eikä siellä omistaa kiinteätä omaisuutta, ei saanut ruveta kaupunkilaisen palvelukseen, eikä vuokrata kaupungin tontteja! Sanalla sanoen: talonpojalla oli lupa ostaa maata vain Viron moision herralta, joka kuitenkaan sitä ei pienissä palstoissa tahtonut myödä, koska se ei ollut hänelle edullista. Moisiot, näet, olivat suurimmaksi osaksi kiinnitetyt lainauskassaan, ja moision omistaja, jos hän pienen osan maastaan olisi myönyt, olisi vain pienemmän summan saanut käyttää omaksi hyödykseen, kun suurin osa olisi mennyt lainauskassaan velan korvaukseksi. Niin oli siis talonpojilla oikeus tehdä vain sellaisia sopimuksia, jotka heitä kiinnittivät maanviljelystöihin ja työorjuuteen yksin Vironmaalla ja Viron moision herrain kanssa.

Mutta kun aatelismies valmisti virolaiselle vapauslain, keksi hän siihen vielä yhden rajoituksen.

Talonpoika, joka omavaltaisesti läksi Vironmaalta, joutui tuon lain nimessä kunnan puolesta sotamieheksi. Moision herrain eduksi oli lakiin pantava tämäkin musertava pykälä, sillä he arvasivat, että heidän suunnattomat vaatimuksensa pakottaisivat tuon kärsivällisen ja orjuuteen tottuneen virolaisen talonpojankin lähtemään kotimaastaan ja etsimään naapuri kuvernementissa toimeentuloaan, vaikkakin hänen rakkautensa savutupaansa ja kotikontuunsa oli liikuttava. Mutta tuokaan määräys ei vielä riittänyt. Sama rangaistus säädettiin myös niille talonpojille, jotka uskalsivat pyytää muuttokirjaa ruvetakseen palvelukseen toisessa kunnassa tai maakunnassa. Kunnassa, jonka kirjoissa he olivat, merkittiin heidät poissaoleviksi. Kunnan virkailijat nostivat sellaisten puolesta arvan ja nämä joutuivat sotamiehiksi, sillä asetuksessa sanottiin: "Kun arpa lankeaa sellaisen kunnanjäsenen osalle, joka kunnasta on poistunut (vaikkapa luvallakin), ja hän joutuu vieraassa kunnassa sellaisiin olosuhteisiin, joissa hän asetuksen mukaan olisi sotapalveluksesta vapaa, niin tulee hänen sittenkin lähteä sotamieheksi oman kuntansa puolesta!" Näin oli siis Viron talonpoika kiinnitetty omaan maakuntaansa, omaan kuntaansa ja omaan moision herraansa. Jos ei hän tahtonut seuraavassa sotaväen otossa joutua sotamieheksi, niin hänen piti jäädä siihen kuntaan, jossa oli kirjoissa, piti olla herrallansa "halpana työvoimana".

Näin teki vapaus köyhän talonpojan aikaa myöten entistä köyhemmäksi. Mutta Viron moisioiden rikkaus karttui vuosi vuodelta ja niiden myyntihinta oli muutamassa vuodessa suhteellisesti noussut ostohintaa monin verroin suuremmaksi. Kun talonpoikain luku ensimmäisinä vuosina vapauttamisen jälkeen nopeasti kasvoi, niin saivat moision herrat yhä lisää "halpaa työvoimaa", ja jota enemmän heitä oli, sitä halvemmaksi he kävivät.

10.

UUSI ASETUS TEKEILLÄ.

Viron talonpoika oli nauttinut vapautta neljäkymmentä vuotta, mutta hän oli köyhempi ja onnettomampi kuin henkiorjuuden aikana. Vapaus oli antanut hänelle oikeuden kiinteimistön omistamiseen, mutta ei ainoakaan perheenmies ollut niin paljon vaurastunut, että olisi voinut ostaa itselleen talon. Ja talonpojan hyväksi oli kuitenkin vapaus annettu. Mikä ihme sitten, että nykyinen työorja huutavassa hädässään alkoi odottaa uutta vapauttavaa lakia, samoin kuin henkiorja neljäkymmentä vuotta sitten vapautta. Hän odotti sitä niinkuin pitkän vahingoittavan poudan perästä odotetaan sadetta.

Tuo odotus kesti kauvan. Se perustui pelkkiin huhuihin. Ainoastaan epävarmoista suupuheista tiesi talonpoika, että jotakin oli tekeillä, jotakin tulossa. Varmoja tietoja hänellä ei milloinkaan ollut siitä, milloin saksat sääsivät lakia. Se tavallisesti pidettiin salassa tai ainakin puoleksi salassa. Ensiksi ei saksalaisen sääty-ylpeys sallinut keskustella talonpoikien kanssa yleisistä asioista, ja toiseksi koittivat he pitää salaisuutena talonpoikia koskevien uusien asetusten säätämisen. Sillä Viron aateli ei mitään pelännyt niin kovasti kuin talonpoikain rauhattomuutta. Ja nuo uudistukset herättivät usein levotonta kiihotusta, sillä niistä toivottiin enemmän kuin ne antoivat, ja siten pettyi kansa vapautumisen toivossa tuosta armottoman raskaasta ikeestä.

Ainoastaan syrjäteitä sai talonpoika kuulla, kuinka saksat maapäivillä päättivät asioista, jotka koskivat heidän toimeentuloaan. Opmannin suusta pääsi toisinaan huomaamatta joku merkillinen sana, kamaripalvelija tai palvelustyttö, joka hiukan ymmärsi saksaa, sai kuulla jonkun vajanaisen lauseen ja kertoi sen toisille; herra, joka itse talonpojalle jotakin ilmoitti, oli jo harvinainen otus.

Siitä oli jo kulunut kauvan aikaa, kun Viron talonpojat alkoivat kallistaa korviansa tuollaisille huhuille uudesta asetuksesta. Moni saattoi, samoin kuin Völlamäen Päärn, sanoa, että he olivat kuulleet noista asetuksista koko elinkautensa. Sillä jo seitsemän vuotta sen jälkeen kun vapauslaki lopullisesti ja täydellisesti oli voimaan astunut vuonna 1839 alettiin keskustella talonpojan tilan parantamisesta ja tuo uudistustyö kesti kokonaista seitsemäntoista vuotta. Valmiiksi saatujen asetusten julkaisemiseen kului sitten vielä kaksi vuotta. Tietysti oli asia ajottain talonpoikien mielistä aivan unohtunut, kun olivat kyllästyneet pitkään odotukseen taikka kun uudistustyö oli keskeytetty.

Kyllä senaikuisilla maapäivillä olivat mielet kiihtyneet! Pakko parannusten toimeen panemiseen oli suuri. Taloudellisen ja henkisen tilansa rappiolle joutuessa oli talonpoika aivan perikatonsa partaalla ja tämä tila uhkasi häviötä itse moision isännälle, jonka työ- ja maksuvoima oli häviämässä. Hallitus taas, jolle talonpojan hätä ei ollut tuntematon ja joka siitä pelkäsi koituvan vahinkoa valtion tuloille, pakotti aatelia uhrausten tekemiseen. Mutta kuka sitten tahtoo mielihyvällä jotakin uhrata. Itämeren maakuntain aatelin itsekkäisyys ja omanvoitonpyyntö oli vuosisatojen kuluessa, jolloin se rajattomasti oli nauttinut henkiorjuuden tuottamia etuja, kasvanut niin suureksi, niin luonteeseen juurtunut, että aatelismies piti oikein rikoksena, jos häneltä vaadittiin joitakin uhrauksia talonpoikain hyväksi. Sentähden jokainen ehdotus, joka viittasi moision herran omistusoikeuden rajoittamiseen, herätti kiivasta vastustusta.

Viron aateliston kunniaksi täytyy tunnustaa, että sen joukossa kyllä eivät kaikki olleet jyrkästi vastustavalla kannalla. Maapäivillä esiintyi enimmästi kaksi, toisinaan kolmekin puoluetta, vanhoillinen, vapaamielinen ja keskipuolue. Vapaamieliset, jotka puolustivat uudistuksia, eivät tehneet sitä niin paljon hyväsydämmisyydestä, kuin siitä syystä, että heillä oli tarkempi taloudellinen ja valtiollinen huomiokyky, selvempi käsitys ja laajempi näkökanta. He tavallisesti sanoivat: "Näin eivät asiat kauvan voi olla, jota kauvemmin viivyttelemme, sitä vaikeammaksi käy työ, sillä tekemättä ei se voi jäädä." Mutta vanhoilliset eivät voineet nähdä omia, itsekkäitä lähimpiä etujaan pitemmälle. He eivät itselleen tunnustaneet: Mitä sinä tänään et anna, sen täytyy sinun kaksinkertaisesti huomenna maksaman.

Vapaamielinen puolue vaati ennen kaikkea talonpojan taloudellisen tilan parantamista. Henkiorjuuden lakkauttamisen jälkeen, jolloin moision isännän ei enää tarvinnut pitää huolta talonpojan elättämisestä, oli viimeksimainittu maan puolesta aivan osaton. Moision herra ajoi hänet tilaltaan pois, otti maan itselleen — talonpoika sai mennä, minne tahtoi! Näin hävitettiin Virossa, niinkuin tiedetään, kokonaiset suuret kylät. Talonpojalla, joka eli alituisessa poishäätämisen pelossa, ei ollut halua pitää minkäänmoista huolta omasta maanviljelyksestään; hän katsoi vain hetken tarpeita ja imi voiman maasta. Jos siis tahdottiin parantaa hänen taloudellista tilaansa sekä hänen itsensä, että moision hyväksi, piti annettaman hänelle parempaa varmuutta pysyväisestä asuinpaikasta. Moision omistajan ja talonpojan välillä oli saatava aikaan pitempiaikaisia tai elinkautisia kontrahteja, taikka vielä paremmin oli moision herran määrättävä joku erityinen osa maastaan ainoastaan talonpojan käytettäväksi, eikä olisi hänellä oleva oikeutta sitä talolle takaisin ottaa.

Vapaamieliset tekivätkin tämän suuntaisia ehdotuksia, ja varsinkin viimeksimainittu tuli koko lainsäädännössä tärkeimmäksi kohdaksi. Mutta tämä herätti kiivasta vastustusta vanhoillisten puolelta. Heidän omaisuuteensa tahdottiin puuttua! Heiltä tahdottiin ottaa oikeudet, heidän perintöomaisuudellaan tehtäisiin mitä tahansa. He viittasivat talonpoikain vapautuslakiin, jossa selvin sanoin oli kaikki maa ehdottomasti heidän omaisuudekseen tunnustettu, — niin, olivathan he talonpojille suoneet vapauden juuri sillä ehdolla, että nämä perheenmiehinä yhä edelleen pysyisivät paikoillaan! — — — Pitkien, enimmästi kiivaiden keskustelujen jälkeen voittivat kuitenkin vihdoin vapaamieliset ja heidän sekä välttämättömät että luonnolliset parannusehdotuksensa saivat riittävää kannatusta, vaikk'ei kuitenkaan ilman melkoisia rajoituksia. Päätökseksi tuli, että kaikki maat, jotka 1846 olivat olleet talonpojilla viljeltävinä, piti heidän maikseen tunnustettaman, mutta kuudes osa siitä maasta jäädä moision herran vapaaehtoisen käytännön alaiseksi, jotta hän siinä voisi pitää asumassa talon palvelijoita.

Yhtä itsepäisesti tahtoivat vanhoilliset säilyttää "vapaan kontrahdin", joka vapauttamisen jälkeen oli käytäntöön otettu ja joka sitten moision isännille oli ollut niin edullinen, mutta talonpojille tuottanut tappiota. Vapaamielisille oli jo aikoja selvinnyt, että "vapaasta" verosopimuksesta ei ole puhettakaan siinä, jossa toinen on toisen taloudellisen ylivallan alainen. Tuo "vapaa kontrahti" juuri oli pääasiallisena syynä talonpoikain köyhtymiseen ja oltiinhan maapäivillä koossa juuri heidän tilansa parantamista varten. Huomattiin, että vanha verokirja paljon paremmin kuin nykyinen vapaaehtoinen sopimus oli suojellut talonpoikia moision isäntäin kiskomisilta. Sentähden piti myös uuteen lakiin lisätä pykäliä, joissa ainakin työveroon nähden veron suuruus oli arvioitava verotilan mukaan. Tämäkin ajanmukainen parannus tuli vihdoin päätökseksi.

Mutta hallituksen puolelta tehtiin aateliston ehdotuksiin vielä huomautuksia, parannuksia, täydennyksiä ja muutoksia enemmän kuin heidän mielestään oli tarpeellista. Voi niitä komiteoja, joissa tekeillä oleva laki vielä piti kypsytettämän! Aateli oli hallituksen käskystä saanut ehdotuksensa valmiiksi 1849. Mutta sitä ei siinä muodossa hyväksytty, vaan se annettiin eräälle komitealle täydennettäväksi ja korjattavaksi. Siinä oli sekä hallituksen että moision herrain valitsemia jäseniä ja se työskenteli Tallinnassa. Sitten tarkasti lakia Pietarissa eräs valtion komitea, johon myös kuului moision edustajia. Mutta kovemman tulen läpi kävi asetus vihdoin niinsanotussa Itämeren komiteassa Pietarissa, jossa sitä taas täydennettiin ja korjattiin ennenkun se saavutti hallituksen hyväksymisen. Vihdoin 5 p. kesäkuuta 1856 oli uusi Viron talonpoikain laki niin valmis, että se sai kaikkein korkeimman vahvistuksen.

Mutta sen jälkeen se ei vielä voimaan astunut. Se oli ensin käännettävä saksan ja viron kielille. Tämä työ toimitettiin seuraavana vuonna 1857. Voimaan piti lain astua Yrjönpäivänä 1858. —

Epäselvä huhu, että keisari jo aikoja sitten oli piirtänyt nimensä uuden asetuksen alle, kierteli jo laajalta talonpoikain keskuudessa, ennenkun se vielä oli tapahtunutkaan. "Veltolla" talonpojalla on hyvät korvat, kun huhutaan jotakin, josta hän toivoo apua hätäänsä. — "Mutta", lisättiin epäluuloisesti — "saksat pitävät asetusta meiltä salassa." Varmempia tietoja asetuksen olemassaolosta ja sen voimaan astumisesta saatiin vasta keväällä 1857. Siellä, täällä olivat moision herrat jo itsekin tunnustaneet, että asetus oli tulemassa, kun talonpojat olivat käyneet helpotuksia pyytämässä. Sen nämä usein tekivät saadakseen jotakin kuulla uudesta asetuksesta. Ja usein he siinä onnistuivatkin.

Juurun pitäjässä päästiin alituisesti asiasta tiedusteltua vihdoin perille, sillä Mahtran moision isännöitsijä Rosenberg oli talonpojille suoraan sanonut, että uusi asetus oli ennen pitkää tuleva. Mahtran perheenmiehet läksivät nimittäin keväällä 1857 moisioon pyytämään uusia kontrahteja. Hekin luulivat, että uusi asetus jo keisarin tahdosta piti olla voimassa, vaan että moision isännät eivät tahtoneet sitä julaista. Sentähden he vaativat uusiin kontrahteihin asetuksen mukaisia helpotuksia. Mutta opman selitti heille, ettei hän voinut tehdä uusia kontrahteja ennenkun uusi laki ilmaantuisi, jonka mukaan kontrahdit olivat tehtävät. Siihen asti piti kaikki olla entisellään sekä perheenmiesten työorjuus että maksut.

Tästä selityksestä päättivät Mahtran miehet, etteivät moision isännät enää koittaneet heiltä salata uutta asetusta. Mahtran perheenmiehiltä ja toisilta, jotka moisiosta olivat saaneet samanlaisia vastauksia, levisi ilosanoma kauvas yli pitäjän rajojen. Mutta sittenkin oli paljon epäilijöitä, jotka niinkuin Uudentuvan päiväläinen sanoivat: "Ei se tule, jota saksa ei tahdo." Paroni Heidegg esimerkiksi ei ollut perheenmiehilleen asiasta hiiskunut puoltakaan sanaa. Parille kysyjälle vastasi hän karkealla pilkallisella tavallaan: "Eikö teillä, laiskurit, nyt kyllä hyvä ole olla? Vai vielä toivotte suurempia huojennuksia. Sittenhän jo täitkin teidät söisivät!"

Paroni Heidegg itse oli vilkkaasti seurannut uuden asetuksen valmistustöitä maapäivillä. Muuten oli hän melkeinpä ensimmäisiä vanhoillisten joukossa. Hän ei kyllä pitänyt puheita, eikä antanut valita itseään komiteoihin, sillä hän ei viitsinyt vaivata itseään raskaammalla työllä, mutta sitä enemmän ymmärsi hän tuoda mielipiteensä ilmoille aatelismiesten seurassa, vastustaa ja kumota vapaamielisempien väitteitä. Suurella taidolla esitti hän kantaansa sekä kotona lähimmäisten naapuriensa joukossa perheellisessä tuttavapiirissä, että Tallinnassa maapäivien aikana klubissa, hotelleissa ja Petenbergin viinakellarissa viinilasien ja osterein ääressä.

Paroni Heideggin mielestä oli, niinkuin tiedetään, talonpoika itse syypää kurjuuteensa. Tuota velttoa, laiskaa ja huolimatonta talonpoikaa eivät mitkään huojennukset voineet auttaa — ei, vaan ne hänet kokonaan lamauttaisivat. Paroni Rydiger Heidegg olisi hyvällä mielellä vielä puolustanut työ- ja maksukuorman suurentamista ja rangaistusten koventamista, jos sitä maapäivillä olisi julettu esittää. Hän taisteli kaikin voiminsa pitkäaikaisia kontrahteja, maasta häätämisoikeuden rajoittamista, työorjuuden huojentamista ja talonpoikain vapaan liikkumisoikeuden laajentamista vastaan. Kaikki selitykset ja todistelut, jotka tarkottivat näitä oikeuksia, kimposivat hänen rinnastaan takaisin kuin olisi hän vielä ollut varustettuna esivanhempain rautaisella kilvellä. Ainoa asia joka häntä ja hänen kaltaisiaan sai hiukankin myöntymään, oli pelko, että hallitus ottaisi tämän uudistustyön aatelistolta omiin käsiinsä, joka osaksi tapahtuikin, ja valmistaisi asetuksen, joka olisi vapaamielisten ehdotusta vieläkin vapaamielisempi.

Niinkuin muualla ei paroni Heidegginkään moision alustalaisilla talvella 1857 ollut mieltä kiinnittävämpää puheenainetta kuin uusi asetus. Kun ei paronilta saatu mitään tietää, koitettiin tiedustaa opmannilta. Mutta hän oli täysin samaa maata kuin herransakin ylpeä, korkea, umpimielinen eikä talonpojille myötätuntoinen. Sen lisäksi oli isäntä ankarasti kieltänyt häntä puhumasta mitään uudistuksista, sillä "pahuus tiesi, mitä nuo vastahakoiset lurjukset saavat päähänsä!" Opman Winter antoi siis kysyjille vielä tylymmän vastauksen kuin itse herra, hän näytti heille vahvaa keppiään ja vastasi: "Tuota tuottaa teille uusi asetus!" — — —

Sitten ahdistettiin alempia käskynhaltijoita. Vaan he eivät itsekään tienneet mitään varmasti. Kubja-Prits oli kyllä olevinaan kuin olisivat asetuksen 1315 pykälää hänen päässään, vaikka hän todellakaan ei tiennyt enempää kuin kansa itsekään. Sentähden se, joka asiata varovammin ja viisaammin häneltä koitti urkkia jäi suurimpaan hämäryyteen.

11.

KASVI VIERAASSA MULLASSA.

Ensimmäisten kiistojen jälkeen paronin ja paronittaren kanssa eli neiti Marchand moisiossa jotenkin hyvässä sovussa. Hän karttoi suurempia loukkauksia, kun huomasi, etteivät ne mitään hyödyttäisi, ettei hän voisi muuttaa talon tapoja ja kun hän oli päättänyt talossa viipyä vain moniaan kuukauden.

Ja lapsetkin olivat ruvenneet häntä rakastamaan hänen hyvän sydämmensä, lempeytensä ja väsymättömän kärsivällisyytensä tähden, eivätkä enää turhia ruvenneet kaipaamaan. Niin, neiti Marchandin ajatustapa oli jo aivan huomaamatta alkanut heihin vaikuttaa, että he nyt pitivät jo luonnollisena monta asiaa, joita alussa oudoksuivat. Sillä Julietten opetustapa oli edelleenkin vakavaa ja perusteellista, hän teki sen aivan tietämättään, tahtomattaan, sillä niin oli häntä itseäänkin opetettu. Lapsia oli yhä enemmän alkanut miellyttää hänen elävä, helpottava ja hauska opetustapansa. He puhuivat innostuksella neiti Marchandin oppitunneista. Neiti Ritterin ikävä, hermostunut päähänajamistapa oli heitä väsyttänyt. Erittäinkin kunnioitti hiljainen, tuntehikas Raimund uutta opettajaa ja puolusti häntä aina, kun toiset jotakin häntä vastaan sattuivat sanomaan. Ja kun lapset olivat niin tyytyväisiä kasvattajaansa eivätkä hänestä enää mitään pahaa puhuneet, niin ei vanhemmillakaan ollut syytä vaikeuttaa hänen tehtäväänsä.

Mutta Adelheid von Heidegg yksin ei ollut neiti Marchandin ystävä. Viimemainittu ei tiennyt hänelle tehneensä mitään pahaa, vaan koitti lempeydellä ja hienolla huomaavaisuudella voittaa hänet puolelleen, mutta turhaan. Paronin tytär koitti sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa kouluneidille osottaa, että he molemmat kuuluivat eri säätyluokkaan ja sen lisäksi tuntui Juliettesta usein kuin vihaisi tuo pieni, vasta lapsesta kehittynyt tyttönen häntä. Ensin ei neiti Marchand ymmärtänyt syytä siihen, vaan vihdoin selvisi hänelle, että Adelheid von Heidegg häntä kadehti hänen kauneutensa tähden. Nuori neiti pelkäsi, ettei hänen tavallista kauneuttaan ranskalaisen rinnalla kyllin huomattaisi.

Juliette oli seuroissa huomannut kuinka tyttö loi pahansuopia silmäyksiä häneen, jos hän sattui nuorempain herrain kanssa pitempään keskusteluun, jos he kiittivät hänen lauluaan, tai jos häntä useimmin pyydettiin tanssiin. Ja kuitenkaan ei Juliette voinut mitään, että nuo nuoret korkeat aatelismiehet sääty-ylpeydestään huolimatta seurustelivat mieluimmin "palvelusihmisen" kuin Adelheidin kanssa. Juliette ei todellakaan tehnyt mitään heitä erittäin miellyttääkseen. Moni noista herroista oli hänelle suorastaan vastenmielinen. Mutta he pyörivät hänen ympärillään kuin kärpänen tulen valon ympärillä. Kauneus ja henkevyys ovat miellyttäviä, olkoon niiden omistaja syntynyt talonpojan majassa tai ruhtinaan linnassa, olkoon hän palvelija tai hallitsija. He ihailivat ranskalaisen erikoista kauneutta ja hänen puhetapansa mielevyyttä ja rohkenivat keskuudessaan taikka toisten kuullen sen ilmilausua. Ja tuota ei kärsinyt pieni, kaunis, nuori paronin tytär.

Hänen tuskansa kasvoi aikaa myöten yhä suuremmaksi, kun hän naiselle ominaisella huomiokyvyllään pian ymmärsi, että hänen vanhempi veljensäkin yhä enemmän alkoi ihailla neiti Marchandia. Herbert Heideggin käytöshän kouluneitiä kohtaan ilmaisi lämmintä ystävyyttä, kunnioitusta taikka — vielä enemmän. Kun Herbert huomasi Julietten läsnäolon, kun hän kuuli hänen äänensä, kun hän neidon kanssa puheli, saattoi hänen katseessaan erottaa jotakin erinomaista. Kasvot olivat silloin kirkkaat, hänen äänensä oli eloisa. Adelheid alkoi sitä tarkastaa ja punehtui vihasta huomatessaan, että hänen arvelunsa olivat oikeat ja oikeina pysyivät. Hän teki siitä veljelleen pari pistelevää viittausta. Tämä ei koittanut mitään salata, vaan vastasi rauhallisesti:

"Niin, neiti Marchand on kaunis — hyvin kaunis! Ja miksi en iloitsisi tästä kauneudesta?"

Adelheidin kauniit kasvot muuttuivat hetkeksi rumiksi.

"Sinun aistiasi luulin toki paremmaksi!"

"Siskoseni, jos niin sanot, olet kateellinen!"

"Kateellinen? Kenelle? Neiti Marchandille? Naurettavaa!"

Voi, minkälaista ylenkatsetta tuon pienen neitosen ruususuu osotti!

"Eikös neiti Marchandin kauneus ole kaikille selvä?" kysyi Herbert. "Me nuoret herrat lähellä ja kaukana olemme siitä aivan samaa mieltä."

Tämän kuullessaan kalpeni Adelheid, oli kuin hänen sydämmeensä olisi pistetty terävä, pitkä oas. Siitä hetkestä asti hän vihasi tuota palvelusihmistä, jonka kauneutta suurisukuiset miehet saattoivat ihastella.

"Kaikesta päättäen", vastasi sisar värisevällä äänellä, "ei paroni Herbert Heideggille ole synniksi, jos hän pitää meidän kouluneidin kauneutta epäjumalanaan. Sehän on tuollaisille ihmisille lankeemukseksi. Onhan meidän Maiekin kaunis tyttö. — — —"

Adelheidin hermostunut viha Juliettea vastaan puhkesi joku aika myöhemmin kiusallisella tavalla ilmi. Maaliskuussa vietettiin hänen seitsentoista vuotista syntymäpäiväänsä suuremmoisella tavalla. Vieraiden luku oli harvinaisen suuri, heidän joukossaan erittäin paljon nuoria neitoja ja herroja. Laajat vannehameet, välkkyvät silkki- ja loistavat juhlapuvut kuhisivat verkaisien hännystakkien rinnalla juhlallisesti koristetussa, kirkkaasti valaistussa pitosalissa. Paljon kultaa ja kalliita kiviä, kukkaryhmiä, ja kirkkaita silmiä. Pitkiä, soreita neitoja, reippaita, vahvoja miehiä. Paljon komeita, hienoja, syntyperäisen sivistyksen leimaamia kasvoja. Kuinka suuri erotus näiden ja savutuvissa elävien välillä! Täällä komeutta, terveyttä, iloa — siellä kuihtumusta ja rumuutta. Ruumis, henki, ymmärrys, taito — kuinka ne ovat täällä ja kuinka siellä kehittyneet! Täällä on kasvanut kuin uhkea palmumetsä, siellä versonut matala kanervikko. — — —

Adelheid Heidegg, seuran lellitelty syntymäpäivälapsi oli valkeassa puvussaan kaunis kuin kukka. Hän oli suurella huolella pukeutunut. Mutta toisia samanlaisia oli paljon ja vielä kauniimpiakin. Mutta he kaikki olivat Viron sivistyneiden saksalaisten näköisiä, joukossa jokapäiväisiä, jopa rumiakin. Mutta kun kouluneiti Marchand yksinkertaisessa, keltaisessa leningissään, keltainen kukka mustansinertävissä hiuksissaan, ilmestyi vieraiden joukkoon, niin nähtiin herrain seurassa erityistä liikettä, joka oli kuin tuulenpuuska nuoressa metsässä. Joka silmäys ilmaisi mieltymystä. Sillä ranskalaisessa oli jotakin, joka toisilta puuttui.

Juliette tunsi asemansa talossa ja koitti käyttäytyä sen mukaan. Hän oli joka asiassa luonnollinen, syrjässä pysyvä ja mukaantuva. Enimmästi seurusteli hän kolmen oppilaansa kanssa puhellen ja keksien jotakin hauskuutta. Hänen ihailijansakin näyttäytyivät alussa välinpitämättömiltä, eivätkä olleet häntä huomaavinaan. Sen vaati harjaantunut kohteliaisuus vanhempia, sukulaisia ja koko ylhäissäätyistä seuraa kohtaan.

Silloin oli neiti Marchandilla tilaisuutta tarkastaa vieraita syrjäisestä paikastaan ja kuunnella siellä ja täällä heidän keskustelujaan. Vanhat kaljupäiset tai vähätukkaiset herrat, silmät kuopalla, suut itsetyytyväisessä hymyssä — moni vielä pitkä ja suora, moni jo hartiat kumarassa — puhuivat enimmästi maanviljelyksestä, valittivat talonpoikiaan, tai kiittivät hevosiaan, jahtikoiriaan ja pyssyjään, jota seurasi monet metsästysjutut. Vanhemmat rouvat vannehameissaan istuen kuin heinäruvoissa, hiukset sileästi ohimoille kammattuina, puhuivat paljon lapsistaan, kaikellaisista perhetapauksista, emännöitsijäinsä ja palvelijainsa vioista. Paljon oli valittamista siveellisten hyveiden ja muinaisten ihanteiden rappeutumisesta nykyaikana. Tiede, taide ja kirjallisuus joutuivat harvoin keskustelun alaisiksi. Maalaisaatelista oli näille asioille koko lailla vieras.

Nuorten seurassa olivat huvitukset pääasiana. Kevyt, pintapuolinen pilapuhe oli yleinen, vanhentuneet kaskut; hienot, mutta ei alkuperäiset kohteliaisuudet lensivät sinne tänne ja paras kaikesta tanssi, jota kaikki nuo sievät pienet neitoset silkkikengissä jo aikoja sitten olivat odottaneet.

Kaikessa oli opettajaneiti näkevinään tuota ylen kohteliasta imartelevaa, ja usein hyvin sydämmellistäkin seurustelutapaa, jota kaikki vieraat, nuoret ja vanhat toisilleen osottivat. Yksimielisyys, rauha ja riemu vallitsivat tuossa seurassa. Siinä keksi yksi yhtä, toinen toista. Heidän mielipiteensä sopivat yhteen niinkuin heidän elinehtonsakin olivat yhdenarvoiset. Heillä oli yhdenlaiset ajatukset, yhdenlaiset harrastukset, sentähden kunnioitti ja rakasti jokainen toisessaan omaa itseään. Juliette kysyi ihmetellen itseltään, olivatko nämä samat ihmiset, jotka tämän piirin ulkopuolella niin aivan toisiksi muuttuivat, jotka kohteliaisuutensa, hienoutensa, sydämmellisyytensä kerrassaan sulkivat kuin rautaiseen tuppeen ja näyttivät vain teräviä, vetistäviä piikkejä. Olivatko nämä samat ihmiset, jotka armottomasti pieksättivät omia palvelijoitaan, sitä kylmäverisinä katselivat eivätkä heille milloinkaan antaneet ystävällistä, lämpimästä sydämmestä lähtevää sanaa, ja sen lisäksi raskauttivat heitä työkuormalla, joka ei aatelismiehille toimekkaina maanviljelijöinä voinut olla tuntematon?

Nuoret herrat joivat kovasti, sillä liköörit ja viinit olivat hyvät; siitä oli rikkaan paroni Heideggin kellari kuuluisa. Rikkautta osotti myös ruokapöytä. He söivät, joivat ja olivat iloiset ja hauska elämännautinto kuvastui jokaisen kasvoilla.

Kun tanssi alkoi, käski paronitar neiti Marchandia soittamaan. Mutta näytti kuin olisi tahdottu hänet soittokoneen ääreen unohtaa. Hän soitti järkiään melkein tunnin ajan eikä tahdottu häntä siitä vapauttaa. Silloin Herbert häntä armahti ja antoi kutsua herra Lustigin, joka niinkuin tavallisesti oli paennut yksinäiseen huoneeseensa; hänen piti istua neiti Marchandin asemelle pianon ääreen.

Nyt Herbert ensimmäiseksi vei ranskalaisen neidin tanssiin. Hänen esimerkkiään noudattaen tekivät samoin myös muutamat toiset herrat. Nythän he jo muutenkin saattoivat opettajattaren kanssa tanssia, se ei herättänyt huomiota; mutta kun neiti Marchand alkoi tulla huomatuimmaksi henkilöksi, kun pian tanssittiin hänen kanssaan enemmän kuin jonkun tavallisen paronin tai kreivin tyttären kanssa, kun moni hänen kanssaan joutui hyvin vilkkaaseen keskusteluun — niin se alkoi jo moniaita hermostuttaa.

Kaikkein hermostuttavinta oli se Adelheidille ja erittäinkin vielä sitten, kun tämä näki kouluneidin ympärillä muutamia herroja, joita salaa toivoi omiksi ihailijoikseen. Herbertin huomaavaisuudesta Juliettea kohtaan oli hänen sydämmensä jo ilmankin täysi.

Tapahtui eräällä tanssin väliajalla, että parit olivat salista lähteneet kävelemään toisiin huoneisiin, jossa seisoivat ja istuivat pienemmissä ryhmissä. Adelheid oli huomannut, että neiti Marchand kahden hänen ihastelijansa seurassa istui pienessä salissa kaminan luona ja että he olivat vilkkaassa keskustelussa. Adelheid kuuli Julietten nauravankin heleällä metalliäänellään, vaikka hän muuten aina oli niin totinen. Siinä oli kyllä. Neiti Adelheid astui tuon pienen ryhmän luo ja sanoi niin terävällä äänellä kuin hän ikinä voi:

"Neiti Marchand pitää herroille varmaankin esitelmää talonpoikain kurjasta elämästä?"

Molemmat herrat katsoivat häneen.

"Kuinka niin arvelette, neiti?" kysyi toinen.

"Sehän on neiti Marchandin mieliainetta", vastasi Adelheid väkinäisesti nauraen. "Minä luulen, että jos neiti Marchandille olisi mahdollista, hän panisi heidät kaikki moisioon elämään, mutta meidät heidän saunoihinsa."

"Ei, sitä en tekisi", vastasi kouluneiti rauhallisesti.

"Mitä sitten?"

"Ennen kaikkea en pilkkaisi köyhyyttä, vaan tuntisin sääliä."

"Se merkitsee — me olemme raakalaisia, jotka emme tunne sääliä? Neiti Marchand yksin on helläsydämminen?"

"Sitä en tarkottanut — niin ylimalkaista johtopäätöstä en tahtonut tehdä. — — — Mitä minuun tulee, niin täytyy tunnustaa, että sääli kouristi sydäntäni, kun kävin kerran sellaisessa mökissä, jota te neiti von Heidegg nimitätte saunaksi. Se ei todellakaan ollut ihmisasunto, vaan musta pimeä kuoppa, johon tuskin panisin eläimiänikään. Ja jos tuon sanomattoman surullisen asunnon nähdessäni tunsin mielipahaa, niin en lue sitä itselleni häpeäksi enkä vääryydeksi."

Adelheidin rusottava poski kävi tulipunaiseksi, hän kiinnitti katseensa kuin terävät naskalit kouluneitiin.

"Tarkottiko tuo opetus erityisesti minua?" kysyi hän vihasta värisevin äänin.

"Ei, minä vain ilmoitin oman mielipiteeni inhimillisestä, myötätuntoisuudesta", vastasi Juliette yhä vielä rauhallisena.

Mutta juuri tuo rauhallisuus, joka antoi vastustajalle voimia torjumaan hänen syytöksiään, kiidytti neitosta niin, että hän ei voinut itseään hillitä.

"Neiti Marchand", virkkoi hän kiivaasti. "Toivoisin, etten tarvitsisi kuulla teidän parannussaarnojanne. Sen lisäksi pyytäisin teitä muistamaan asemaanne meillä, sillä ensiksi ei ole teillä mitään oikeutta puhutella minua tuolla tavalla ja toiseksi ei teidän paikkanne ole täällä herrojen joukossa, vaan tuolla — soittokoneen ääressä!"

Syvä äänettömyys seurasi näitä sanoja. Ympärillä jäätiin seisomaan, sillä sanat olivat etäämmällekin kuuluneet. Juliette kalpeni, mutta jäi istumaan kuin huumaantuneena.

"Adelheid", kaikui samassa Herbert Heideggin ääni; nuori paroni ilmestyi äkkiä kuin maan alta sisaren luo ja laski kätensä hänen olalleen. "Adelheid, sinulla ei ole oikeutta puhua neiti Marchandille tuolla tavalla ja hänelle antaa määräyksiä. Eikä neiti Marchand ole milloinkaan loukannut meidän talon tapoja, sillä hän on aivan yhtä oikeutettu olemaan tässä seurassa kuin sinäkin. Hän voi siis istua missä tahtoo ja soittaa, jos häntä haluttaa. — — — Niin, sisareni, on asia", lisäsi hän, koittaen naurulla lieventää tapauksen ikävyyttä.

Herrat alkoivat puhua toisia asioita hämmentääkseen kiusallista mielialaa, etäämmällä olijat siirtyivät vilkkaasti kuiskaillen muualle. — — — Mutta neiti Adelheid huomasi, että hän oli maltittomuudellaan käyttäytynyt tuhmasti, ett'ei häntä missään piirissä hyväksytty ja siten oli hän saanut kovan rangaistuksen — hän katosi kuin tuuli pienestä salista.

"Saanko pyytää, neiti Marchand?" virkkoi Herbert tarjoten neidolle käsivarttaan, kun toiset herrat kohteliaasti nousivat ylös.

Juliette heräsi kuin unesta. Hän otti vastaan nuoren herran käsivarren. Hiljakseen hän tämän kanssa seurasi toisia kävelylle lähteneitä pareja.

"Olette loukkaantunut, neiti Marchand?" kysyi hän hiljaa.

"En, ainoastaan hämmästynyt!"

"Teillä on oikeus olla sekä vihainen että hämmästynyt. Minä pidän huolta siitä, että sisareni pyytää teiltä anteeksi. Yleisen häiriön vuoksi en ruvennut sitä heti vaatimaan."

"Minä en ensinkään toivo tuota anteeksi pyyntöä, herra paroni", vastasi Juliette ystävällisesti. "Minä en ole niin arkaluontoinen, että loukkaantuisin kokemattoman lapsen ajattelemattomista sanoista. Teidän puolustuksenne tuottaa minulle kyllin hyvitystä — kiitän teitä!"

Herbert silmäili ihastunein, lämpimin katsein Julietten marmorin valkeita kasvoja.

"Kuinka hyvä te olette!"

"Hyvä? Minä en mahda olla kovinkaan hyvä, koska annan aihetta vihaan."

"Voi, tuota lapsellista vihaa!" virkkoi Herbert viitaten kädellään.

"Mutta tuolla lapsellisella vihallakin on aiheensa. Luulen tuntevani sen. Kuinka mielelläni tahtoisin tehdä selväksi sisarellenne, ettei hänellä tarvitse olla mitään syytä pelkoon minun puoleltani ja että olisin onnellinen jos voisin voittaa hänen luottamuksensa ja rakkautensa — mutta tähän saakka en ole häntä voinut lähestyä. — — — Nyt kuitenkin olemme jo kyllin puhuneet tästä asiasta."

"Minä tahdon pitää huolta siitä, ettei sisareni teitä vastaan, neiti Marchand, enää riko kohteliaisuuden vaatimuksia", virkkoi paroni kulmat rypyssä. "Ja nyt voimme todellakin puhua jostakin muusta. — — — Minun tulee teitä kiittää jostakin asiasta, neiti Marchand."

"Minua?"

"Niin! Minun täytyy tunnustaa, että teidän mielipiteenne talonpoikiemme kurjuudesta on herättänyt minussa ajatuksia ja olen huomannut, että teidän katsantotapanne ei ole niin outo kuin se alussa tuntui. Minä luulen, että olomme ovat parannettavissa — niin, nopeammin kuin meillä yleensä luullaan. Mutta pääasia olisi, että edes jotkut tekisivät alun ja toiset seuraisivat perässä."

Julietten suuri syvä katse kohtasi lämpimänä paronin kasvoja.

"Olen iloinen siitä tunnustuksesta, mutta mistä te sitten minua kiitätte?"

"Siitä, että saitte minut ajattelemaan. Viivyin kaksi vuotta Preussissa, opin tuntemaan sikäläisiä oloja, näin kyllä, että talonpoika siellä eli paljon paremmin kuin meillä, mutta luulin sen johtuvan ainoastaan Preussin talonpoikain korkeammasta sivistyksestä, Saksan kansan suuremmasta toimekkuudesta ja paremmasta luonteesta. Mutta nyt olen miettinyt teidän esittämiänne näkökohtia. Teidän mielestänne virolaisten velttous johtuu heidän pitkäaikaisesta raskaasta elämästään sekä täydellisen henkisen sivistyksen puutteesta. Jos näitä puutteita poistettaisiin, niin saattaisi toivoa, että talonpoikamme kehittyisivät toimekkaiksi, virkuiksi, ajatteleviksi. Te olette tässä asiassa varmaankin oikeassa."

Julietten täytyi tahtomattansa nauraa. Oliko tuo nyt niin vaikea ymmärtää. Ja hänenkö piti tuota tulla opettamaan noille korkeasti sivistyneille miehille, jotka tässä maan paikassa valtaa pitivät. Kyllä nämä herrat ymmärsivät oman säätynsä etua valvoa ja omaan elämäänsä parannuksia keksiä — kaikki muu oli heille vierasta ja epäselvää.

Herbert näytti valinneen tuon niin sopimattoman puheaineen tanssipidoissa haihduttaakseen sitä tuskallista mielialaa, johon olivat joutuneet. Hän aikoi esittää neidolle taloudellisia tuumiaan aivan kuin olisi hänen rinnallaan kävellyt maamies, joka oli ylen innostunut asiaan.

Kun moisio hänen haltuunsa oli joutuva, piti hänen ennen kaikkea antaa talonpojille niin paljon huojennuksia, että päästyään varoihinsa voisivat rahassa maksaa veronsa ja vihdoin lunastaa talon omakseen. Vielä aikoi hän vähentää niin sanotuita apupäiviä taikka ehkä kokonaankin poistaa ne. Hän valitti sitä, ettei hänen isänsä omassa kunnassaan ollut vielä perustanut yhtään koulua. Mutta uusi asetus teki koulujen perustamisen kuntiin välttämättömäksi, sillä jokaisen kunnan, jossa oli enemmän kuin 300 asukasta piti omalla kustannuksellaan ylläpitää koulu ja pienempien kyläkuntien piti siinä asiassa liittyä yhteen. Aateliston piti sitäpaitse perustaa ja ylläpitää kaksi opettajaseminaaria kussakin kuvernementissa. Herbert aikoi tarkasti pitää huolta omasta koulustaan ja katsoa, että sinne otettaisiin kelvollisia opettajia. Hän aikoi myös herättää moision isäntien harrastusta korkeimpien kansakoulujen perustamiseen. Niitä oli saatava yksi joka pitäjään tai ainakin yksi parin kolmen pitäjän osalle.

Neiti Marchand katseli häntä lempein, iloisin silmin.

"Aijotteko todellakin niin tehdä, herra paroni?" hän kysyi.

"Aijon", vastasi Herbert. "Osaksi heräsi se ajatus minussa jo ulkomailla, sillä huomasin siellä, kuinka moni asia sujui koulunkäyneiden talonpoikain avulla helpommin ja yksinkertaisemmin kuin meidän velttojen 'luonnonihmisten' keskuudessa. Mutta ajatukseni on vakaantunut päätökseksi vasta nyt, kun teidän terävät mutta oikeat arvostelunne ovat minuun vaikuttaneet."

"Te olette hyvä ja lempeä, herra paroni", virkkoi kouluneiti ystävällisesti, "ja minä uskon varmasti, että ette tule katumaan kokeitanne siihen suuntaan. Ovathan köyhät ihmiset täällä jo myötätuntoisesta silmäyksestäkin kiitollisia."

"Tietysti", puhui nuori paroni edelleen, "heitän talossani kaikki vanhat talouskapineet aikaa myöten romuhuoneeseen. Ajanmukaiset työaseet — koneet, koko maanviljelys on asetettava uudelle kannalle."

"Eikö teidän uudistustuumissanne vielä ole yhtä kohtaa?" kysyi Juliette lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Mitä ajattelette?"

"Ruumiinrangaistusta. Ettekö heitä sitäkin keskiaikaista kamalaa tapaa romukammioon?"

"Niin, neiti Marchand, sitäkin olen ajatellut", vastasi Herbert. "Uuden, kohta ilmestyvän asetuksen mukaan onkin moision omistajan oikeutta siinä kohden paljon rajoitettu; isännyysoikeutensa nimessä voi hän palvelijalleen, työläiselleen ja päiväläiselleen vastustamisesta, huolimattomasta työnteosta tai rauhanrikkomisesta rangaistukseksi määrätä vain 18 lyöntiä taikka panna hänet kahdeksi päiväksi vedelle leivälle. Tähän asti voi isäntä määrätä 50 lyöntiä ja enemmänkin. Minä aijon käyttää ruumiinrangaistusta ainoastaan poikkeustapauksissa."

"Te ette kuitenkaan aijo kokonaan poistaa ruumiinrangaistusta?" kysyi Juliette hämmästyneellä äänellä.

"Aikaa myöten, neiti Marchand! Ajatelkaa, että jos tuon rangaistuksen kokonaan poistaisin, ei minulla olisi mitään keinoja, jonka avulla voisin palvelijaini ja työväkeni keskuudessa ylläpitää järjestystä. Heidän joukossaan on paljon raakoja, kelvottomia ihmisiä."

"Mutta jäähän teille vankeusrangaistus ja rahasakko?"

"Hyvät ihmiset", vastasi Herbert kohteliaasti hymyillen. "Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, kun vakuutan, että myötätuntoinen sydämmenne ja hellä ihmisrakkautenne, jolle panen paljon arvoa, saattaisi teidät täällä käytännöllisessä toiminnassa pahaan pulaan. Te ette vielä tunne maata eikä kansaa, neiti Marchand! Ei ainoastaan moision isäntä, eikä vain moision poliisi oikeuden valvojana määrää ruumiinrangaistusta, vaan sen tekevät ylipäätään kaikki meidän alemmat lain valvojat: talonpoikain oma kunnanoikeus samoin kuin sitä ja moision poliisivaltaa ylempi maaoikeus, eli haagioikeus. Meidän rangaistusmääräykset koko valtakunnan ylemmissäkin oikeuksissa perustuvat ruumiinrangaistukseen, ja asian tila johtuu yksin siitä, että lainsäätäjät tarkasti tietävät, että meidän maalla ja meidän kansan keskuudessa ei tulla toimeen ilman sitä."

"Mutta tämä kansahan on niin hiljaista, niin alamaista", väitti Juliette.

"Niin, se on niin kovan vallan alla, että se pelkää. Mutta jos ei sillä olisi mitään pelättävää, niin ei hiljaisuudesta ja alamaisuudesta olisi puhettakaan."

"Ei, herra paroni", vastasi Juliette Marchand vapaasti ja iloisen varmana, "tuota luuloa en mitenkään voi hyväksyä. Vapaus ei ole vielä missään eikä koskaan tuottanut raakuutta eikä tapain turmelusta — sen vaikuttaa ainoastaan väkivalta. Niinkuin väkivalta itse on raaka, niin voi myös sen kylvämä vilja olla raakaa."

"Olen kyllä, niinkuin sanoin sitä mieltä, että ruumiinrangaistus poistettaisiin", puhui Herbert edelleen, "mutta se voi tapahtua vain vähitellen, ei äkkiä. Mitä te, neiti Marchand siitä arvelette, kun kerron, mitä jokapäiväisessä elämässä tapahtuu ja joka osottaa, että talonpoika ei niinkään vihaa ruumiinrangaistusta! Hän ottaa ennen vitsoja kuin maksaa rahasakon — se on meillä useinkin tapahtunut."

"Mistä hän maksaa, kun ei ole rahaa?"

"Olisi hänellä niin paljon rahaa!"

"Sitten johtuu se siitä, ettei teidän talonpojallanne ole inhimillistä kunniantuntoa eikä itsetietoisuutta ja tuo jälleen perustuu hänen halpaan inhimilliseen ja yhteiskunnalliseen asemaansa, johon hän on pakotettu. Tehkää, herra paroni, talonpoikanne vapauden ja sivistyksen kautta ajatteleviksi ja itsetietoisiksi ihmisiksi, ja saatte nähdä, että ennen myövät viimeisen vaatekappaleen selästään, kuin rupeavat alentavan ja häpäisevän ruumiinrangaistuksen alaiseksi!"

"Niin neiti, tuo ei voi tapahtua yhtä haavaa — se vaatii aikaa. Ja mitä tehdä, ennenkun talonpoika kehittyy nykyisestä tilastaan?"

"Jäähän teille vankeusrangaistus."

Nuori Heidegg pudisti nauraen päätään.

"Sitä melkein ei rangaistuksena pidettäisikään. Mikä hätä työttömänä istuminen? Jos ruoka on niukka — ei kotonakaan paljon parempi? Sen lisäksi on moision omistajalle vahingoksi pitää työläistä pari päivää kiinni."

Julietten kasvoille nousi tumma puna.

"Omaa etua ei tässä pitäisi ajatella, herra von Heidegg", lausui hän lempeästi huomauttaen. "Teillä on hyvä ja armahtava sydän, aijotte ruveta antamaan toisille moision isännille hyvää esimerkkiä ajanmukaisissa uudistuksissa — eikö olisi tien raivaaminen tässäkin asiassa korkeaa, kallista, ihanteellista ja aivan aatelismiehen arvoista. Koittakaa, herra von Heidegg, tutustua ja harjaantua tähänkin aatteeseen!"

Kauniin neidon rukoileva ja miellyttävä metalliääni hyväili nuoren miehen korvaa. Herbert katseli häntä syvästi ja tutkivasti ja jäi ajatuksiinsa.

"Minä tahdon koittaa, neiti Marchand, tahdon koittaa!" sopersi hän.

"Ja minä toivon menestystä kokeillenne!" huudahti Juliette kiitollisena ja myötätuntoisena.

He olivat jääneet seisomaan suuren pylvään nenässä olevan kukka-astian luo ja puhuivat siinä. Heidän luokseen astui nyt keski-ikäinen herra kahden nuoremman seuralaisen kanssa, jonka jälestä Herbert, jolle muut velvollisuudet johtuivat mieleen, kiirehti suureen saliin.

"Minun korviini kaikui tässä poliittinen keskustelu", alkoi vanhempi herra lempeästi, kohteliaasti hymyillen; "minä kuulin jotakin uudesta asetuksesta, taloudellisista uudistuksista, sivistyksen vaikutuksesta ja kaikkein viimeksi ruumiinrangaistuksesta. Ihmeekseni näin, että paroni Heideggin puhetoveri oli nuori nainen."

"Minkätähden ihmeeksenne?" kysyi Juliette yhtä ystävällisesti.

"Noh, eihän juuri nainen keskustele niin vakavista asioista, varsinkin näin hauskoissa pidoissa. Niin, niin noita ulkomaalaisia! He ottavat osaa kaikkeen, mitä taivaan ja maan välillä tapahtuu. — — — Mutta kaunista ja esimerkiksi kelpaavaa, neiti Marchand, on se että te niin ystävällisesti toivotte meidän talonpojillemme sivistystä ja siveellistä kohoamista."

Herra, joka seisoi Julietten edessä, oli kookas ja lihava sekä kasvoilta aivan sileä ja parraton. Nuo lihavat, pyöreät kasvot terävine tutkivine silmineen muistuttivat Martin Lutheria. Vieraalla oli pitkä, musta verkatakki, korkea, puoleksi poskiin ulottuva valkea kaulus sekä valkea kaulaliina. Tästä ei ollut vaikea päättää, että hän oli hengelliseen säätyluokkaan kuuluva mies. Neiti Marchand tunsi hänet, hänen edessään seisoi Juurun kirkkoherra Berg. Hän oli jo monessakin seurassa nähnyt tuon herran ja pari kertaa kuullut kirkossa hänen saksalaisen saarnansa.

Juliette oli häntä jo tätä ennen tarkastanut vieraiden joukossa. Häntä huvitti tuo mies etevän käytöstapansa tähden. Alati kuumottivat seurassa hänen pyöreät kasvonsa kuin lempeä, pehmeä kuunpaiste; alati väikkyi hänen suupielissään ystävyyttä ja luottamusta herättävä hymy. Jos hän jonkun kanssa puheli, niin olivat hänen sanansa sileät, pyöreät, ei niissä voinut tavata kuhmuja, rosoja eikä särmiä. Eivät ne voineet ketään pahottaa taikka haavottaa, eikä kiihdyttää kiivaaseen väittelyyn. Hänen saksankieliset kaskunsa olivat toisinaan huvittavia, vaan eivät erittäin sattuvia, perussäveleenä niissä oli aina hyväntahtoisuus.

Juliette oli salissa ihmetellyt, kuinka taitavasti kirkkoherra Berg ymmärsi ottaa osaa jokaiseen keskusteluun. Hän puhui vanhojen rouvien kanssa palttinoista ja kilpikankaista, nuorten neitojen kanssa runoista ja huvituksista, vanhojen herrain kanssa hevosen kasvatuksesta ja pernataudista sekä nuorten herrain kanssa jänismetsästyksestä ja "Estonia" osakunnan juomingeista. Joka aineeseen puuttui hän miellyttävällä, hauskalla tavalla ja jokaiselle ymmärsi hän sanoa sellaista, johon tämä oli tyytyväinen.

"Taloudellista edistystäkin toivon teidän talonpojillenne, herra pastori", vastasi Juliette. "Ja paroni Heideggin kanssa väittelimme juuri ruumiinrangaistuksesta, joka minusta on niin kauhean vastenmielistä, eikö sitä täällä voisi kokonaan poistaa."

"Niin, neiti Marchand", virkkoi kirkkoherra, "nuo ovat tärkeitä kysymyksiä, epäilemättä hyvin tärkeitä kysymyksiä ja siinä asiassa tehdään varmaankin vielä parannuksia, joita ei tähän asti ole tehty. Meidän Vironmaan aatelistoa — nämä herratkin voivat sen todistaa — ei suinkaan voi kukaan syyttää siitä, ettei se ole voimainsa ja ajan vaatimusten mukaan huolehtinut talonpoikain parasta. Kohta, neiti Marchand, astuu uusi talonpoikain asetus voimaan — jättiläistyö, joka on kestänyt seitsemäntoista vuotta ja jonka tekijät suuremmaksi osaksi olivat vain meidän aatelismiehiämme. Tuo uusi laki on loistavana todistuksena Viron aateliston uhrautuvasta mielestä talonpoikia kohtaan."

"Mutta ruumiinrangaistus on sallittu tuossakin asetuksessa", huomautti Juliette.

"Jumala paratkoon", virkkoi nyt toinen niistä herroista, jotka pastori Bergin mukana olivat. Hän oli punatukkainen nuori mies ja puhui katkonaisesti, hieman nenäänsä. "Jumala paratkoon, sanotte neiti Marchand? Tahtoisin tietää, kuinka ihmisten kanssa tultaisiin toimeen ilman vitsoja? — Ainoa keino turmelusta vastaan. Koeteltu keino. — Laiskuuden lääke. — Vapaus on haaveilua. — Vapaus ilman kepittä on heikkoin sydänten runollista kuvittelua. — Pehmeys olisi rikos. — Talonpoika perin tyhmä. Ja raaka."

Sitten puhui toinen kirkkoherran seuralainen. Se oli eräs jättiläisen suuruinen, valkeapäinen ja matalaääninen nuori kreivi. Hän puhui erinomaisen huolettomasti ja leväperäisesti ja nauroi melkein joka lauseelle ilman minkäänmoista aihetta.

"Neiti ajattelisi toisin ruumiinrangaistuksesta, kun olisitte itse olleet pari viikkoa moision omistajana — haha!" hän sanoi. "Vuoden perästä olisi moisio mennyttä kalua — haha! Talonpojat repisivät silmät päästä — varastaisivat kuin korpit — yksikään ei tulisi enää työhön — ajaisivat elävänsä moision viljapeltoon — haha! — — — Neiti luulee, että ruumiinrangaistus on heistä niin kovaa? Mitä tyhjää! Eivät he huudakaan. Saavat kai he teillä täällä niinkuin meilläkin melkein joka päivä ruoskaa — onkos neiti kuullut huutoa?"

"Olen, herra kreivi, ja hyvin kamalaakin!" vastasi Juliette. "Ne ovat tyttöjä — haha! He kiljuvat tavan vuoksi — haha!"

"Ei, olen kuullut miestenkin huutoa."

"Ne ovat nuoria poikia, ne karjuvat koiruuttaan — haha! Meillä ei huuda melkein kukaan. He ovat siihen rangaistukseen niin tottuneet, pitävät sitä niin jokapäiväisenä asiana, etteivät silmiäänkään räväytä, kun käsketään talliin — haha! Minä tahtoisin tietää, kuinka neiti heidän kanssaan tulisi toimeen, jos heittäisi vitsat ja kepit tuleen — haha! Sehän olisi melkein kuin sotamies taistelussa heittäisi pois pyssyn, sanoen tahtovansa voittaa vihollisen pelkillä nyrkeillään — hahaha!"

Neiti Marchand ei vastannut mitään tuohon henkevään puheeseen. Hänen sijastaan jatkoi kirkkoherra Berg lempeänä ja sovinnollisena:

"Epäilemättä on ruumiinrangaistus vastenmielinen rangaistustapa — siinä olen täysin neiti Marchandin puolella. Mutta maailmassa on vielä nykyäänkin paljon pahaa, joka kyllä on ikävää, hyvin ikävää, mutta joka ei tule yhtä haavaa autetuksi. Jumalan avulla ainoastaan voimme kehittyä paremmiksi tässäkin asiassa. Kun evankeliumin kirkkaat säteet alkavat perinpohjin vaikuttaa talonpoikaimme siveelliseen elämään, niin joutuu vihdoin aika, jolloin maamme vallitsijat ja johtajat, joille Jumala kansan kohtalon on uskonut, voivat ilolla halpana keinona heittää nurkkaan ruumiinrangaistuksen. Sillä mielihyvää heille ei todellakaan tuo rangaistustapa tuota."

"Eikö sitten Jumalan sana nykyaikanakin vaikuta talonpoikiimme toivotulla tavalla?" kysyi Juliette.

"Ei, Jumala paratkoon! Hengellinen välinpitämättömyys, synnin pimeys on vielä hyvin suuri."

"Mutta olen huomannut, että teidän talonpojat käyvät hyvin ahkerasti kirkossa."

"Kapakassa käyvät ahkerasti — kirkossa makaavat — haha!" vastasi liinatukkainen nuori kreivi.

"Minä en sano kaikista, armas neiti", virkkoi pastori lauhkeasti. "Minun seurakunnassani on myös paljon heränneitä henkiä ja heidän siveellinen elämänsä on laittamaton. Mutta te tiedätte — rikkaruohon kylväjä ei nuku, hän on minunkin nisuvainioillani väsymättä yöt päivät työssä. Paljon, paljon työtä on minulla vielä häntä vastaan."

"Varsinkin, kun teillä ei ole kouluja, jotka voisivat olla teille avuksi", huomautti kouluneiti.

"Niin oikein, kallis sisareni! Mutta sitäkin ovat jo meidän moision isännät ajatelleet, ja ennen pitkää alkaa joka kunnassa säännöllinen koulutyö, jolle toivon kaikesta sydämmestäni menestystä. Minä olen suuri koulun ystävä, neiti Marchand, ja tahdon kaikin voimin harrastaa laissa määrättyjen koulujen perustamista pitäjässäni. Toivon, että jo kymmenen vuoden perästä on talonpoikaimme henkinen ja siveellinen elämä aivan toisella kannalla".[6]

Nyt yhtyi heidän seuraansa vielä eräs vaaleatukkainen jättiläinen — kreivin vanhempi veli. Hänellä oli melkein neliskulmainen, kovin suuri pää, luonnottoman suuret pallisilmät ja pitkä ulospäin pistävä leuka. Joka tämän herran kookkaan ulkomuodon ensi kerran näki kuulematta hänen ääntänsä, hämmästyi kovin, kun kreivi alkoi puhua; hänen äänensä oli naisen, oli lapsen ääni. Tuo vastakohta vartalon suuruuden ja äänen heikkouden välillä teki kuulijaan naurettavan vaikutuksen. Neiti Marchandkin nauroi salaa, kun kreivi esittämisen jälkeen alkoi puhua — Juliette tunsi tähän asti vain hänen nuoremman veljensä.

"Minä kuulin teidän puhuvan talonpojan kouluuttamisesta", virkkoi hän kimeällä äänellään — "siitä voin teille kertoa hauskan esimerkin —."

"Kun se vain ei olisi liian pitkä?" kysyi hänen veljensä huolestuneena.

Kreivi nimittäin ei pitkäveteisten kertomusten tähden ollut suosittu seuroissa. Hänen kertomuksillaan ei ollut päätä eikä määrää, ja vielä pahempi oli se, että ne olivat kaikki varsin vähäpätöisiä, ne eivät päättyneet huvittavasti. Kun hän koitti olla sukkela, ei kertomuksissa sukkeluutta ollut ja silloin joutuivat kuulijat kiusalliseen asemaan: heidän olisi pitänyt nauraa, mutta eivät voineet.

"Olkoon pitkä taikka lyhyt — huvittava se kuitenkin on", vastasi kreivi veljelle. "Kertomus osottaa, mihin kouluuttaminen vie talonpojan. Raakalaiseksi hän tulee — raakalaiseksi, ylpeäksi ja pahaksi. Niin, herrat, se on tosi. — — — Viime kesänä maalattiin, niinkuin tiedetään, meidän asuinhuoneet. Maalarisällien joukossa oli myös eräs, joka on kotoisin meidän kunnastamme. Hän on meidän entisen kapakan isännän poika. Isäni luvalla oli hän pantu kouluun ja sitten maalarinoppiin. Puhui saksankieltä — mutta kamalasti, perin vanhanaikaisesti — ja ymmärsi tehdä jotenkin hyvää työtä. Mutta kuinka raaka, herrat, kuinka raaka! — — — Eräänä hyvänä päivänä astun minä saliin, jossa juuri maalattiin lattiaa. Kolme sälliä tekee siellä työtä, niiden joukossa meidän kapakan poika. Katson, katson — oikein — yksi polttaa! Luulen, että hän minut nähdessään ottaa paperossin suustaan — ei puhettakaan! Maalaa edelleen, lakki päässä, paperossi suussa. Savu nousee kuin uunin piipusta. Mitä luulette, herrat, minun sanoneeni? Minä huusin: 'Paperossi suusta, lurjus!'" (Kreivin voimakas huuto oli nuoren tytön kiljahtamisen kaltaista, jonkatähden kuulijain suut menivät nauruun.)

"Ja hän vastasi?" kysyi joku seurasta.

"Niin, ajatelkaa, mitä tuollainen vastasi! Tuijottaa minuun ja kysyy: 'Minkätähden'? — 'Sinä näet, kuka sinun edessäsi seisoo!' ärjyn minä. Tiedättekö mitä hän tekee? Katselee ympärilleen ja ihmettelee: 'Sinä? Kenen kanssa te oikeastaan puhutte?' — 'Sinun kanssasi!' — Pudistaa päätään ja rupeaa edelleen maalaamaan, niinkuin olisi jollekin toiselle puhunut. — 'Paperossi suusta!' pauhaan minä uudestaan. Mutta hän vastaa: 'Sitten kun se loppuu!' — 'Tässä on polttaminen kielletty!' huudan minä. Mutta nyt tulee raakuuden huippu: hän vastaa minulle: 'Te poltatte itsekin!'"

"Poltitteko te sitten itsekin", kysyi neiti Marchand.

"Poltin", vastasi kreivi.

Juliette ei voinut pidättää nauruaan. Onneksi hän pääsi kukka-astian varjoon.

"Mutta vielä paljon paremman jutun voin teille samasta asiasta kertoa", alkoi kreivi henkeään vetäen. "Ajatelkaa kuitenkin —."

Mutta nyt punapäinen paroni, joka oli kiittänyt ruumiinrangaistusta, laski kätensä kertojan olalle ja huusi nenäänsä:

"Kiitämme — siinä jo kyllä. — Sinä olet oikeassa — aivan oikeassa! — Kouluuttaminen on vahingoksi talonpojalle. — Ei ylpeydessään näe enempää kuin nenä on pitkä. — Raaka — vastahakoinen — suurisuinen. — Aivan niin minäkin ajattelen! — Talonpoikaan ei opetus pysty. — Uninen ja veltto. — Sivistys on korkeampia säätyjä varten. — Kyntämiseen ei tarvita kirjatietoja. — Vihdoin ei tahdo enää kukaan ajaa lantaa. — Suokaa anteeksi, neiti, karkeat sanani!"

Kirkkoherra oli huomaamatta kadonnut seurasta. — — —

Hänen sijaansa lähestyi Herbert von Heidegg pienen, vilkkaasti puhuvan, vanhanpuoleisen herran kanssa, jolla oli kultasankaiset silmälasit.

"Ohoo", huusi nuori paroni, silmäillen pientä ryhmää, "kolme yhtä vastaan — se on liikaa! Tässä neiti Marchand, tuon teille vapaamielisen toverin; te kahden voitatte kaikki vastustajat. — — — Herra v. S. Liivinmaalta, jonkun kuukauden vasta ollut moision isäntänä Virossa — neiti Marchand, hänestä olen teille kertonut."

"Heidegg kertoi minulle, mitä te arvelette meidän oloistamme", alkoi vieras herra elävästi ja sellaisella äänenpainolla kuin olisi hän seisonut maapäiväin puhujalavalla. "Niin minä vakuutan teille heti, että tunnen ystävyyttä talonpoikia kohtaan. Heillä oli oikeus vaatia uudistuksia, perinpohjaisia uudistuksia, ja se oikeus tulee heillä edelleenkin olemaan. Nurkkaan kaikki vanha roska — eteenpäin vapauden ja sivistyksen tiellä! Meidän tähänastinen huolettomuutemme, kylmyytemme, itserakkautemme on meille jo tuottanut paljon pahaa ja tuo edelleen vielä enemmän. Odottakaa vain, hyvät herrat! Me olemme seitsemättä sataa vuotta pitäneet ohjakset liian kovissa kourissa — siitä saamme vielä rangaistuksen. Saatte nähdä, kuinka käy, kun uusi asetus astuu voimaan! Se antaa talonpojille suuremman liikkumisoikeuden. Talonpoika voi asettua asumaan koko Venäjän valtakunnassa mihin tahtoo. Aavistatteko, hyvät herrat, mitä se merkitsee? Tuossa oikeudessa piilee paha haltija, joka voi käydä meille pelottavaksi. Luuletteko, että talonpoika jättää tuon oikeuden käyttämättä? Ei hän niin tyhmä ole! Ei, hyvät herrat! Nyt alkavat talonpojat muuttaa sisämaahan, niin että te silmät suurina sitä katselette."

"Siis pidätte liikkumisoikeuden laajentamista pahana — haha!" huomautti nuorempi kreivi voiton riemulla.

"En ensinkään!" huudahti liiviläinen herra. "Minä päin vastoin valitan ettei täydellinen liikkumisvapaus jo aikoja sitten ole ollut oikeutettu — ainakin henkiorjuuden lopettamisesta asti. Silloin me emme enää nukkuisi, emmekä rupeaisi silmiämme hieromaan vasta huomenna, kun se on myöhäistä. Jos vapaa liikkuminen olisi ollut sallittu, niin tuottaisivat meidän moisiomme nyt kaksin, kolminkertaisen sisääntulon, sillä koko taloutemme olisi seurannut tieteellisiä uudistuksia, meidän vainioillamme tehtäisiin työtä uudenaikaisilla koneilla ja muilla työkaluilla — mutta ennen kaikkea olisi meillä teräviä, virkkuja, kyllin levänneitä työntekijöitä. Talonpoikaimme tähänastinen, maksuton työvoima tulee meille nyt rangaistukseksi. Niin pian kun saavat suuremman liikkumisoikeuden, asettuvat talonpojat Venäjän äärettömille heinälakeuksille, ja me saamme pian kärsiä työväen puutetta — se on, jos emme pian suo talonpojillemme suuria, suuria huojennuksia. Mutta noita huojennuksia olisi meidän jo aikoja sitten pitänyt heille antaa, niin olisivat he nyt niin juurtuneet omaan kontuunsa, ettei kukaan ajattelisikaan poismuuttoa. Mutta mitä me teimme? Me uuvutimme talonpojan perinpohjin ja tahtoisimme niinkuin huomaan, vielä edelleenkin sitä tehdä! Siten ajamme talonpojan, jota ilman emme voi toimeentulla, vieraiden luo — tiehän on hänellä nyt jo avoinna. Minä aijon tätä muistuttaa teille, kun sanani toteentuvat."

Näin puhui herra von S. edelleen ja kosketteli montakin tunnettua seikkaa. Hänen mielipiteensä todistivat, että hän oli paljon nähnyt, lukenut ja ajatellut. Hän ei ollut vain ihmisystävällinen tunteellinen ihantelija, vaan terävä ja vapaamielinen maanviljelijä, jonka johtopäätökset perustuivat tarkkoihin huomioihin ja käytännöllisiin tosiasioihin.

Molemmat kreivit ja punapäinen paroni eivät suinkaan vastustamatta kuunnelleet häntä. Syntyi väittely, jota Juliette ja Herbert äänettöminä kuuntelivat, sillä herra von S. näytti hyvin voivan pitää puoliaan vastustajilleen. Hän ei ollut vain parempi puhuja kuin nuo kolme, vaan hänellä oli parempi ymmärrys, hän esitti tosi asioita ja esimerkkejä. Juliette huomasi, että sen, mitä hän oli pelkästä inhimillisestä myötätuntoisuudesta toivonut sorretulle talonpojalle, sen juuri esitti puhuja moision isännän kannalta katsoen välttämättömänä tarpeena. Heidän, jotka tätä eivät tahtoneet huomata, vaan pysyivät järkähtämättömänä entisellä kannallaan, heidän piti joutua ennen tai myöhemmin pulaan. Se joka oli pahaksi jo sata vuotta sitten, oli sitä nyt paljon suuremmassa määrässä ja tulevaisuudessa se oli tuottava pelkkää perikatoa. "Me Itämeren maakuntain suurviljelijät emme voi kestää yleistä kilpailua, jos pysymme nykyisellä taloudellisella kannallamme, ja me olisimme pakotetut pysymään samalla kannalla, jos meidän pitäisi työskennellä taloudellisesti ja henkisesti rappiolle joutuneiden ihmisten kanssa. Halpaa työvoimaa jää meille vielä kyllin, vaikka talonpoikain elämä paranee, sillä kaikki maa on meidän; mutta meiltä puuttuu elinvoimaisia työmiehiä ja maksukykyisiä alustalaisia, jotka meidän ja itsensä hyväksi voisivat kaivaa maata ja löytää sinne kätketyitä aarteita. Pienviljelijöiden kilpailua ei meidän pitkiin aikoihin tarvitse pelätä, sillä meillä on vielä sata kertaa paremmat elinehdot kuin heillä ja heidän pitää lunastaa meiltä maakappale — hinnasta, jonka me saamme määrätä — mutta me myymme, mitä emme milloinkaan ole ostaneet."

"Mutta tehän ostitte moisionne!" virkkoi kimeä-ääninen kreivi.

"Niin, mutta mistä siihen sain rahaa?" kysyi lasisilmä herra myötätuntoisesti nauraen.

"Sitä en tiedä."

"Mutta minä tiedän. Minä möin moision Liivinmaalla — tietysti hyödyin kaupassa. Sen oli isäni ostanut, joka myöskin oli entisen moisionsa edullisilla ehdoilla myönyt. Ja hän oli saanut moision perinnön kautta ja tuon moision ensimmäinen omistaja, sukumme esi-isä oli sen saanut 'lainaksi' eli — lahjaksi. Näin oli pääoma, jolla ostin uuden moision, joutunut minulle ja voin siis sanoa, etten ole maata, jota aijon talonpojille myödä, ostanut. Mutta talonpojan täytyy todellakin meiltä ostaa maa omalla rahallaan."

Tanssin piti jälleen alkaa, ja neiti Marchand kiiruhti soittokoneen ääreen, vapauttaakseen herra Lustigin siitä velvollisuudesta. Pian erosivat väittelijätkin. Herra von S., tuo lammas vuohten joukossa, jonka taloudelliset mielipiteet saivat niin vähän kannatusta seurassa, tarttui jälleen Herbertin käsivarteen ja astui hänen kanssaan suureen saliin. Äskeinen väittely ei ollut hänelle tuottanut suurta huvitusta, kun vastustajat olivat liian heikkoja. Herbertin kanssa keskusteli hän halulla, sillä hänessä hän tapasi miehen, joka kykeni tunkeutumaan asian ytimeen.

Herra von S. oli niitä harvinaisia moision isäntiä, joista talonpojat puhuivat hyvää, vaikkakin hän vasta kuudetta kuukautta vallitsi uutta moisiotaan. Hän oli ystävällinen ihmisille, koitti jokaiselle tehdä oikeutta eikä suvainnut työnjohtajien liiallista kovuutta. Palvelijat ja talonpojat huomasivat pian uuden herransa harvinaiset ominaisuudet ja häntä kiiteltiin pian pitäjän rajojen ulkopuolellakin.

Samoin kiiteltiin tuon moision herran puolisoa. Rouva von S. kuului erääseen vanhaan, kuuluisaan Liivinmaan aatelissukuun, joka ei kuitenkaan estänyt häntä osottamasta alempaa kansaa kohtaan myötätuntoisuutta ja anteliaisuutta. Hänen luokseen eivät perheennaiset tulleet värisevin sydämmin, eivätkä kiirehtien lähteneet moisiosta. Jos ei liinalanka kulkenut renkaasta läpi, niin ei rouva heittänyt sitä takaisin eikä vaatinut köyhän naisen kehräämään omista aineistaan toista ja hienompaa lankaa niinkuin rouva von Heidegg, vaan hän lausui pari opettavaa sanaa vastaisen varalle eikä jättänyt huonoakaan kehrääjää ilman pientä vastalahjaa. Hän oikein kuulusteli köyhien puutteita, antoi sairaille ilman maksutta rohtoja ja hänen ja hänen miehensä ensimmäisenä työnä oli kyläkoulun perustaminen, jolle juuri nyt moision aineista ja moision työvoimilla rakennettiin taloa.

Neiti Marchand tutustui myös rouva von S:een näissä pidoissa, ja Juliette mieltyi heti kaikesta sydämmestään tuohon rakasmieliseen ja luottamusta herättävään naiseen.

Adelheid von Heidegg oli tuon ikävän kohtauksen jälkeen hyvin pahalla tuulella, Tanssiminenkaan, joka tuolle nuorelle, elinhaluiselle neidolle tuotti niin suurta riemua, ei nyt enää miellyttänyt. Hän hautoi pienessä kauniissa päässään kostontuumia tuolle "nenäkkäälle ranskalaiselle mamselille" ja samoin veljelleen, joka tuota naista oli niin "naurettavalla tavalla" puolustanut, mutta häväissyt häntä, Adelheid von Heideggiä, koko seuran läsnäollessa. Ei olisi äidille kaipaaminenkaan ollut miksikään hyödyksi; Adelheid tunsi salaa itsensä syylliseksi ja pelkäsi Herbertiä, joka itseään puolustaen saattoi antaa asialle aivan toisen leiman kuin mitä hän toivoi. Hän päätti vihdoin odottaa sopivaa hetkeä, takaapäin iskeäkseen vastustajaa.

Illan kuluessa tanssin jälkeen saatiin vielä kuulla laulua. Syntymäpäivälapsi oli, niinkuin seurassa tiedettiin, laulaja, ja samoin löytyi vierasten joukossa naisia ja miehiä, jotka voivat antaa äänensä kuulua ja viimeksi lauloi myös ranskalainen neiti. Neiti Adelheid astuessaan pianon ääreen nouti herra von Lustigin itselleen säestäjäksi.

Nuori neiti lauloi puhtaasti helkkyvällä äänellään, mutta tunteettomasti ja värittömästi. Kohteliaisuudesta olivat kuitenkin mieltymyksen osotukset runsaat. Punaisin poskin läksi Adelheid äidin luo ja kuiskaili:

"En tahdo, että neiti Marchand tänä iltana laulaa!"

"Mutta jos vieraat tahtovat?"

"Aseta sitten niin, ettei heidän tahtoaan täytetä."

"Miksi niin, lapsi?"

"Hän on paha, keimaileva, halpamielinen olento! Meillä on nyt enemmän vieraita kuin koskaan ennen. Jos häntä nyt kiitetään, niin hän ajattelee itsestään vaikka mitä!"

"Mutta kuinka voin häntä kieltää laulamasta, jos vieraat sitä toivovat?"

"Kun rouva von B. ja herra von M. ovat laulaneet, niin anna, armas äiti, vain merkki, että tanssi taas alkaa!"

"Hyvä kyllä, lapseni!"

Ja rouva von Heidegg suuteli tytärtään poskelle.

Mutta Adelheidin tuuma ei onnistunut. Seurassa oli paljon niitä, jotka tahtoivat kuulla kauniin ranskalaisen laulua. Ja kohta kun edellämainitut olivat lopettaneet, alettiin ranskan ja saksan kielillä pyytää neiti Marchandia laulamaan. Rouva von Heidegg käski kyllä kiireesti Juliettea soittamaan tanssimusiikkia niinkuin hän tekikin, mutta varsinkin nuoret herrat osottivat siitä tyytymättömyytensä ja hampaita kiristäen täytyi Adelheidin nähdä, että hänen vihapitonsa nuotteineen astui pianon ääreen ja alkoi laulaa. Hänen säestäjäkseen oli rouva von S. ruvennut, jonka kanssa Juliette juuri vast'ikään oli puhunut soitannosta.

Kun ranskalainen alkoi laulaa läksi Adelheid salista. Hän värisi vihasta ja pienet valkeat kädet puristuivat kokoon, mutta ei hän kuitenkaan malttanut poistua niin kauvas, ettei olisi kuullut tuota hopeankirkasta,. mieleen painuvaa kellonhelinää, joka salissa liikutti ja innostutti kuulijoita. Paronin neiti kuunteli katkeralla mielin oven takana, kuinka hänen vastustajansa sai innokkaita mieltymyksen osotuksia ja kuinka hänen vielä piti esittää kaksi laulua lisäksi.

Kun tanssi jälleen alkoi, meni Adelheid saliin takaisin ja huomasi äitinsäkin olevan pahalla tuulella. Äidillinen kateus kiihdytti paronitartakin, sillä hän huomasi, että hänen oma tyttärensä joutui varjoon tuon "palvelus-ihmisen" rinnalla. Rouvan mielipaha oli vielä suurempi, kun hän ei keksinyt keinoja, joilla olisi voinut taistella sitä vastaan.

"En voinut sitä estää, armas lapseni", kuiskaili hän tyttärelleen. "Mutta sopivalla hetkellä tahdon antaa hänelle viittauksen, että en salissani siedä hänen laulamistaan."

Adelheid puri hammasta ja katseli vaanivin silmäyksin ympäri huonetta. —

Herbert tanssi nyt enimmästi vieraiden neitosten kanssa, mutta Juliette, vaikka kyllä herra Lustig oli hänet vapauttanut soittamisesta, katseli istuen päältä ja kieltäytyi tanssimasta, kunnes vihdoin katosi toiseen huoneeseen.

Vähän myöhemmin etsi häntä Herbert vanhan paronin kirjoitushuoneen vieressä olevasta kamarista, joka oli lukuhuoneena. Neiti Marchand istui akkunalla ja luki, kun nuori paroni astui sisään. Huoneessa oli hiljaista. Ainoastaan joskus kuului sinne heikosti tanssimusiikin säveleet.

"Näin kauvas ja yksinäiseen huoneeseen olette paenneet", lausui nuori Heidegg, pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan. "Niin, olen hiukan väsynyt."

"Vai väsynyt! Ehkeivät meidän herrat teitä miellytä?"

"Miellyttävät kyllä ja erittäinkin herra von S."

"Mutta onhan hän jo naimisissa!" nauroi Herbert.

"Sitä en pidä vikana."

Heidegg istuutui vanhaan, nahalla päällystettyyn nojatuoliin ja otti erään kirjan käteensä. Käännellessään sen lehtiä, kääntyivät hänen katseensa Julietteen, jonka kasvoja pöydällä oleva lamppu hyvin valaisi.

"Minä etsin teitä, neiti Marchand", virkkoi paroni pitemmän aikaa ääneti oltuaan.

Juliette katsahti kirjasta ylös.

"Minua? Minkätähden?"

"Tahdoin teitä kiittää laulustanne! Sydämmessäni tunnen vielä ihmeellistä, pyhää liikutusta."

"Kiitän myötätuntoisuudestanne, herra paroni!"

"Ja tahtoisin teille vielä kertoa jotakin, joka on ihmeellisempää. Selittäkää minulle arvoitus, joka johtuu mieleeni kuullessani teidän ääntänne, vielä enemmän nähdessäni teidän kasvojanne ja koko olentoanne! Minusta nimittäin on kuin olisin teidän äänenne jo ennen kuullut jossakin, kuin olisin nähnyt teidän kasvonne, silmänne, suunne, leukanne ja teidän koko olentonne. Enkä kuitenkaan voi muistaa, missä olisin teidät nähnyt. Ensimmäisestä hetkestä asti, kun teidät näin, tuli mieleeni tuo kysymys ja se on minua vaivannut tähän asti enkä ole voinut saada selitystä."

Juliette silmäili tarkkaavasti nuorta miestä.

"Sitä en tiedä, herra von Heidegg. Minä en ole teitä nähnyt ennenkun vasta täällä moisiossa."

"Oletteko ollut Preussissa, eli ehkä Berlinissä?"

"Ainoastaan matkustanut läpi. Etelä-Saksassa, Mynchenissä olin kerran jonkun kuukauden."

Herbert pudisti päätään.

"Siellä en ole käynyt."

"Ehkä olette nähnyt jonkun toisen, minun näköiseni ihmisen?"

"Sitä olen itsekin ajatellut, mutta en voi muistaa ketään. — — — Mutta olen tehnyt erään johtopäätöksen, joka varmaankin on oikea. Tahdotteko sen kuulla, neiti Marchand?"

"Tahdon kyllä", vastasi neito ihmettelevin silmin, mutta paronin katseet olivat tutkivina ja totisina kiintyneet häneen. "Minä nimittäin luulen, etten teitä ole milloinkaan nähnyt", alkoi paroni Herbert. "En ole teitä nähnyt sellaisena kuin tuossa nyt istutte. Olen nähnyt teitä ainoastaan osaksi. Kerran olen nähnyt silmänne, toisen kerran kaulanne, kolmannen kerran leukanne, neljännen kerran suunne — ja niin eteenpäin. — — — Te ette minua ymmärrä?"

Juliette pudisti päätään.

"Pian tulee selitys. Niinkuin tiedämme löydämme yhdellä ihmisellä harvoin kaikki ne ominaisuudet, jotka meitä miellyttäisivät. Te esimerkiksi voitte tavata ihmisen, jolla teidän mielestänne on kaunis pää, mutta hänen kaulansa ei teitä miellytä eikä ehkä hänen päänsä asento; teistä hänen silmänsä ovat kauniit taikka ainakin miellyttävät, mutta hänen suunsa, tai leukansa tai nenänsä soisitte olevan hieman toisenlaiset; teistä on hänen vartalonsa sievä, mutta hänen käyntinsä ja liikkeensä eivät ole mieleenne. Ja kuinka suurta pettymystä tunnette, jos kauniista suusta kuulette epämiellyttävän äänen! Näin käy ollessamme elävien ihmisten seurassa ja samoin meistä tuntuu kuvia katsellessamme. Meidän oma erikoinen aistimme ja omat tunteemme, jonka mukaan asioita arvostelemme, tuottaa meille tuollaisia miellyttäviä ja vastenmielisiä vaikutuksia."

"Sen ymmärrän", vakuutti Juliette.

"Hyvä. Onko mielestänne sitten todennäköistä, että ihmisen havaintokyky tai ehkä mielikuvitus voi luoda kaikista noista miellyttävistä ominaisuuksista, joita hän eri aikoina ja eri paikoissa on ihmisissä tai kuvissa tavannut, kokonaisuuden, joka vastaa hänen kauneusihannettaan. Ja tähän kuvaan hän sitten joskus voi verrata ihmistä, joka häntä miellyttää — kerrassaan miellyttää."

"Te siis tarkotatte, että muodostamme ihanteemme niiden tosiasioiden mukaan, joita olemme maailmassa havainneet."

"Niin, eihän meidän mielikuvituksemme saa muualta aiheita kuin siitä mitä havaitsemme."

"Oletteko te, neiti Marchand, tavannut sellaista ihmistä, jota nähdessänne johtuu mieleen: missä olen tuon ihmisen ennen nähnyt, missä hänen ääntänsä kuullut, kunnes vihdoin tulette siihen päätökseen, ettette ole häntä milloinkaan nähnyt ettekä kuullut?"

"En muista. Mutta pitääkö sellaisen ihmisen sitten aina olla miellyttävän? Eikö mielikuvitus voi epämiellyttäväänkin ihmiseen sovittaa ihannekuvaansa?"

"En tiedä. En ole sitä kokenut. Mutta minä luulen, että ihanteemme ovat aina miellyttävät. Mutta ihmeellistä on, että me ihanteellemme joskus löydämme vastineen elämässä. Se ihme on minulle sattunut."

"Teille?" kysyi Juliette ja omituinen ahdistus tuntui hänen rinnassaan ja hän joutui hämilleen.

"Niin minulle", vastasi Herbert. "Olen oikeassa, kun vakuutan, että olen teidät ennen nähnyt enkä ole nähnyt, että olen teistä koonnut osia, kunnes sain hengessäni valmiiksi teidän kuvanne. Tuon valmiin kuvan huomasin vasta silloin, kun näin teidät elävänä edessäni — ei, vasta tänä iltana se mulle täysin on selvinnyt — — —"

Kumpainenkaan heistä ei ollut huomannut erästä kaunista, kiharatukkaista tytön päätä, joka oli ilmaantunut raolle jääneen oven taakse ja joka nyt heitä tähysteli kauniilla, mutta ilkeillä silmillään. Mutta tuo pää katosi kuin varjo kun Herbert liikutti tuoliaan. Ja kun hän nyt lausui nuo viimeiset sanat kääntyen neidon puoleen, temmattiin ovi äkkiä auki ja paronittaren kova, nuhteleva ääni kuului:

"Herbert!"

"Mitä, äiti!"

Hän nousi äkkiä ylös ja kiiruhti ovelle.

"Tahtoisin tietää, mitä tämä merkitsee?"

"Mikä niin, äiti?"

"Tämä hämärätunti yksinäisessä huoneessa kouluneidin kanssa! Tiedäthän Herbert, että sinulla on velvollisuuksia vieraita kohtaan!"

"Eiväthän he ole ainoastaan minun vieraitani."

"Yhdentekevä! Et sinä saa joka väliajalla antaa houkutella itseäsi pois toisten seurasta."

"Houkutella? Minua ei ole kukaan houkutellut, äiti." Mutta hänen sanojaan ei otettu kuuleviin korviin, paronitar kääntyi houkuttelijan puoleen.

"Ja teille, neiti Marchand, täytyy minun sanoa, etten talossani salli tuollaisia — kuinka sanoisin — tuollaisia eri seuroja. Teillä voi sopivaisuudesta ja sopimattomuudesta olla omat vapaamieliset käsityksenne, mutta minun täytyy pyytää, että karttaisitte niiden toteuttamista minun kodissani."

Juliette oli noussut ylös.

"En ole tehnyt mitään hyviä tapoja loukkaavaa, paronitar!"

"Ei mitään? Todellakin!" Ja rouva katseli pilkallisesti Juliettesta Herbertiin ja sitten ympäri huoneen seiniä. "Tahtoisin sitten tietää, miksi ette istu soittamassa?"

"Olen väsynyt."

"Väsynyt, mutta täällä istuminen ei väsytä?"

"Olen väsynyt soittamiseen ja tulin tänne lepäämään, paronitar. Etten jäänyt tänne yksin olemaan, ei ole minun syyni."

"Äiti, sinä teet vääryyttä, neiti Marchandille", vakuutti nyt Herbert kohteliaasti, mutta varmasti. "Minä etsin neiti Marchandia täältä, istahdin hänen luokseen ja me rupesimme keskustelemaan. — — — Luulen, että neiti Marchand kuuluu meidän kotiväkeemme, joiden kanssa me kaikki voimme vapaasti milloin hyvänsä seurustella. En näe siinä minkäänmoista sopimattomuutta, että istumme tässä lukuhuoneessa joka on kaikille avoinna."

Paronitar ei tiennyt todellakaan, mitä hänellä siihen olisi ollut muistuttamista, sentähden hän vain huudahti:

"Vait, Herbert! Siitä asiasta saamme vielä puhua" — ja kouluneidin puoleen kääntyen: "Jos olette väsynyt, niin voitte mennä maata!"

Herbert ja Juliette poistuivat paronittaren perässä huoneesta. Kun ensiksi mainittu astui kirjoitushuoneeseen, näki hän, kuinka sieltä vastaiselle puolelle katosi valkea hame, joka jäi hetkeksi oven väliin.

Herbert tiesi, kuka äidin oli sinne johdattanut.

Kun hän kulki pienen salin läpi, näki hän vanhemman sisarensa seisovan kahden herran seurassa ja kuuli hänen heleästi nauravan. Neito katseli voitonriemuisena veljeänsä, mutta tämä pyyhkäsi hiukan tomua kädestään ja astui pystyssäpäin ohi. —

Juliette oli onnellinen, kun sai kadota omaan huoneeseensa. Ajatukset pyörivät hänen päässään ja sydän oli tunteita tulvillaan. Ei hän koskaan ollut niin kaivannut lepoa kuin nyt.

Mutta ennenkun hän pääsi omaan huoneeseensa, piti hänen vielä nähdä jotakin, joka lisäsi hänen sydämmensä tuskaa siveellisten epäkohtien tähden. Päästäkseen omaan kamariinsa piti Julietten kulkea pitkän käytävän läpi, joka jakoi talon huoneet kahteen riviin. Yhdestä valaistusta vierashuoneesta, jonka ovi oli auki, näki hän ohikulkeissaan kaksi ihmistä. Toinen oli tuo pitkä nuori kreivi, joka äsken oli salissa moittinut talonpoikain raakuutta ja tuhmuutta. Hän seisoi selin oveen päin. Hänen edessään seisoi palvelustyttö Mai puhtaissa vaatteissa, heleänvalkea esiliina edessä ja piti kädessään teetarjointa, josta kreivi otti lasin. Pidellessään lasia vasemmassa kädessään, ei tuo ylpeä, korkeasti sivistynyt, jalosukuinen aatelismies pitänyt arvoansa alentavana kietoa oikeaa kättänsä tytön vyötäisille, niin että Mai punastuen ja huudahtaen vetäytyi syrjään. — — — Tuollaiseen huvitukseen ei ollut tuo talonpoikaistyttö kreiville liian halpa. — —

Juliette kiiruhti kuin takaa-ajettuna pitkin käytävää huoneeseensa, heittäytyi juhlapuvussaan sohvalle ja painoi kasvonsa käsiinsä. — — —

Alhaalla salissa kysyttiin häntä. Rouva von Heidegg selitti levollisena, että neiti Marchand oli pyytänyt anteeksi — hänen piti äkkinäisen päänkivun tähden poistua seurasta.

12.

VIIMEINEN APUNEUVO.

Eräänä päivänä huhtikuun alussa sai Huntaugun isäntä moisiosta käskyn tulla opmannin puheille. Mihkel arveli, että hänelle ehkä aijottiin puhua uudesta paikasta, sillä Yrjönpäivä oli kohta käsissä, ja hän lähti iloinen toivo mielessä menemään. Mutta kun opman rupesi selittämään hänelle asiaansa, kävi Mihkel nolon näköiseksi.

"Mihkel, sinulla on kotona nuori ja terävä tyttö kuin mansikka", alkoi Winter kovalla, kähisevällä äänellään.

"On kyllä, herra opman."

"Olisi vahinko, jos tuollainen kaunis tyttö jäisi kylään tekemään raskasta talon työtä, sellaisen pitäisi joutua kevyempään ammattiin, niin saisi hän hienomman miehen."

"Hän on minun ainoa lapseni kotona — pitäisikö minun panna hänet parempaan ammattiin, ja mihin?"

"Moisioon, Mihkel! Minä ajoin palvelustyttöni pois, sillä hän kävi liian suurisuiseksi. Nyt tarvitseisin palvelijaa. Lähetä Miina moisioon!"

Mihkel hämmästyi. Siihen oli hänellä montakin syytä. Ensiksi oli aivan järjetöntä antaa ainoata, palkatonta työläistään toisen palvelukseen ja toiseksi oli Winter opman tunnettu ilkeäksi, raa'aksi mieheksi, jonka luona palvelijat eivät milloinkaan kauvan menestyneet, sillä hän pieksätti heitä aivan syyttömästi ja kolmanneksi tiedettiin, että hän harjoitti toisellakin tavalla suurta mielivaltaa moision naisia kohtaan. Kylässä puhuttiin, että kunnassa oli ainakin puoli tusinaa "kasvattilapsia", joilla kaikilla oli sama isä, ja tätä isää ei löytynyt kylän poikain joukosta.

"Herra opman puhuu varmaankin leikkiä", virkkoi Huntaugun isäntä nöyrästi. "Miinahan kohta menee miehelle — Kubja-Pritsille niinkuin herrat tietävät, — ja silloin teidän taas pitäisi etsiä uutta palvelustyttöä."

"Kupiashan minulle itse häntä ehdottikin", vastasi isännöitsijä. "Hän sanoi tytön häntä kylässä karttavan — ja arveli, että hän moisiossa paremmin saa tyttöä tavata, kun hän alati on lähellä ja nähtävissä. Kun aika joutuu, että tahtovat häitä pitää, niin en minä kiellä."

"Prits ehdotti?" toisti Mihkel hitaasti. "Ei hän siitä ole minulle sanaakaan puhunut!"

"Ei hän ole ehtinyt: vasta eilen puhuimme", selitti opman, mutta lisäsi päättävästi: "Mitä siitä niin kauvan arvelee ja tinkii! Minä tahdon sinun tytärtäsi itselleni palvelijaksi, sinä tuot hänet huomenna moisioon, ja asia on päätetty!"

"Ehkä herra opman lupaa —."

"En minä lupaa mitään! Älä sinä rupea jörisemään! Itsehän olet mies, joka toivot parempaa paikkaa! Etkö häpeä!"

"Eihän Miina osaa vähääkään herrasväen töitä — ehkei herra opman ole tyytyväinen häneen —."

"Kyllä minä opetan", nauroi opman rasvaisella äänellään kädet housuntaskuissa. "Eikä minulla niin erinomaisia töitä olekaan — olenhan poikamies. Jos hän on terävä tyttö niin tahdon isääkin muistaa. Sehän on sinulle yhdentekevää, jos elätät ja vaatetat omaa lastasi tai otat hänen sijaansa vieraan palvelijan."

"Voinko sitten toivoa, että moision isännät muistavat minua Jyrinpäivän aikana?" myöntyi Mihkel.

"Jos minä tahdon, tapahtuu kaikki, mutta jos en tahdo, saat jäädä Huntaugulle! Ja nyt hyvästi, ukko — huomenna odotan Miinaa."

Nöyrästi kumartaen läksi Huntaugun Mihkel isännöitsijän luota ja meni Kubja-Pritsiä tapaamaan. Hän asui aittamiehen ja voudin kanssa samassa rakennuksessa lähellä moision viinakeittiötä, ja sattuikin olemaan kotona.

"Prits", virkkoi Huntaugun isäntä antaessaan kupiaalle kättä, "mitä hulluja sinä olet puhunut? Opman sanoi, että sinä olet ehdottanut meidän Miinaa palvelijaksi?"

"No niin, mitä sitten?"

"Etkö sitten tiedä, että minä itse häntä tarvitsen?"

"Antaisithan hänet minullekin naiseksi! Ei sinulla silloinkaan olisi hänestä apua."

"Se on toinen asia. Mutta nyt — anna ainoa lapsesi vieraalle palvelijaksi ja ota itse palvelija taloosi."

Kupias rupesi asiaa selittämään.

"Katso, Mihkel! Miina on minua kohtaan samanlainen kuin ennenkin; kylmä kuin jääpuikko, puhumaton kuin puupölkky. Etkö luule minun tietävän, mistä se tulee? Hän käy salaa Uudentuvan mökissä, siellä hänelle selitetään kaikki asiat ja pannaan hänen päähänsä kaikellaisia juttuja. Mitä hän sitten minusta välittää! Mutta jos hän on kylästä kauvempana ja täällä minä häntä pidän silmällä, niin voin ehkä paremmin hänen kanssaan puhua. Täällä hän vasta oppii minua tuntemaan, ja ehkä meidän asiastamme sitten vihdoinkin jotakin tulee."

Huntaugun ukko arveli, että ehkä kupias on oikeassa. Hän ei olisikaan ollut asiaa vastaan, jos hän olisi tiennyt, että hänellä siitä on etua. Sentähden hän virkkoi viisastellen "Mutta minä en voi tyttärestäni luopua. Jos hän menee miehelle, on toinen asia. Mutta vieraan luo palvelukseen — sitä en tahdo."

"Sanoitko sinä sen opmannille?"

"Sanoin, kyllä!"

"Nyt olit tuhma mies! Opman vihastuu ja tekee sinut herran silmissä niin huonoksi, että sinulla ei ole mitään toivomista."

"Luuletko sitten, että voin mitään toivoa?"

"Tietysti! Niinkauvan kun sinä minun ja opmannin kanssa olet hyvissä väleissä, voit kaikkea toivoa, mitä sydämmesi haluaa, ja jos Miina vielä kerran on minun vaimoni —."

"Hyvä kyllä, hyvä kyllä", nauroi Mihkel pistäen piippuunsa, "enkös sitten tekisi kaikki, mitä moision saksat toivovat! Saatan huomenna Miinan opmannin luo ja jään itse odottamaan hyvää paikkaa. Jos sen saan Jyrinpäiväksi, on hyvä; mutta jos en, niin otan heti tytön jälleen kotiin. — — — Sinulta pitäisi minun kuitenkin vielä jotakin kysyä."

"Mitä sitten?"

"Tahtoisitko sitte täällä katsoa, ettei tytölle tehdä väkivaltaa?"

Kubja-Prits silitti leukaansa.

"Kuinkas muuten. Voithan itsekin arvata, että pidän huolta omasta, tulevasta vaimostani. Eikä opman hänelle mitään julkea tehdä, kun tietää, että hän on minun morsiameni."

Kun Huntaugun isäntä lähti kotiin pelkäsi hän, että Miina panee vastaan kodista lähtemistä. Sillä se tyttö oli lujatuumainen, rohkea ja itsepäinen. Mutta ihmeekseen huomasi Mihkel, että Miina suostui tuumaan.

"Sinun pitää lähteä opmannille palvelukseen", lausui isä. "Sitä vaaditaan — ei voi panna vastaan."

"Voinhan mennä", vastasi tyttö ajateltuaan hetken asiaa.

Hän tiesi hyvin, minkätähden hän niin mielellään tahtoi lähteä kodistaan. Hänen elämänsä siellä ei ollutkaan hauskimpia. Hän oli niin kyllästynyt isän ainaisiin muistutuksiin Pritsille menemisestä, että hän jo itsekin oli ajatellut johonkin lähtemistä. Opmannin vaatimus tuntui hänestä sentähden helpotukselta. Kyllä hän ymmärsi, että hän mennessään moisioon, saisi paljon kärsiä Pritsin tähden, mutta mitä siitä. Kaikki oli helpompaa kuin kuulla isän alituista torumista ja pistelemistä.

Vastustus tuli aivan toiselta puolelta. Huntaugun emäntä alkoi opmannin vaatimuksen ja Mihkelin lupauksen tähden valittaa ja hätäillä.

"Oletko hullu?" huudahti hän melkein kyynelsilmin. "Annat oman ainoan lapsesi pois kotoa — annat tuollaiselle turkkilaiselle palvelukseen, josta ei kukaan tiedä hyvää puhua!"

"Voinkos sitten vastustaa opmannin käskyä?" puolusti itseään isäntä. "Tiedäthän, mitä toivon moisiosta."

"Tiedän kyllä, tiedän kyllä!" virkkoi äiti taas. "Mutta pitääkö sinun sentähden myödä oma lapsesi? Saadaksesi hiukan paremman paikan, kauppaat oman tyttäresi vieraille. Mitä, jos minä en laske Miinaa moisioon?"

"Äiti", lausui Miina, "anna minun mennä koitteeksi! Minulla on aivan hyvä mieli, jos isä sentähden saa paremman paikan! Paha on opmannille vastaan paneminen — tiedät itsekin, että hän voi isälle tehdä paljon pahaa."

Äidin täytyikin vihdoin suostua. Hän itsekin toivoi parempaa taloa ja suurempia tuloja, sillä he olivat sangen köyhiä. Huntaugun huonoista maista he tuskin saivat elatuksensa. Joka kevät ahdisti heitä puute sekä ihmisten että eläinten ruuasta, ja Mihkelillä oli suuri velka kunnan jyväaittaan.

Niin erosi siis Miina seuraavana päivänä kodistaan ja läksi moisioon palvelukseen. Itkien katseli äiti hänen peräänsä ja Mihkelkin oli liikutettu. He eivät koko päivänä puhuneet sanaakaan toisilleen eikä heidän käynyt syöntinsäkään.

Mutta Miina otettiin opmannilla ystävällisesti vastaan. Herra Winter katseli tyttöä niin tarkasti kuin markkinamies ostettavaa hevosta ja hänen iloiset, hymyilevät kasvonsa osottivat, että hän oli kauppaan tyytyväinen. Vanha vaimo, joka toisinaan oli opmannilla auttamassa, laittoi kohta uudelle palvelustytölle ruokaa ja opman keskusteli hauskasti Miinan kanssa hetken aikaa.

Herra Winter oli neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen, lihava mies. Hänen päälakensa oli paljas, kasvonsa punottivat ja vatsa suuri kuin ainakin opmannilla. Hän ei katsonut milloinkaan ihmisiä silmiin heidän kanssaan puhuessaan, vaan silmäili heitä vain sivultapäin, kun he muualle katselivat. Ei hän nyt Miinaakaan katsellut suoraan silmiin, mutta tarkasti kyllä häntä, kun hän muualle silmäili.

Illalla ilmaantui Prits kyökkiin. Hän oli hyvin mielistelevä. Ystävällisesti hän kysyi Miinan voimista ja virkkoi sitten:

"No, nyt sinusta tulee niin hieno ihminen, ettei maailmassa moista. Ja siitä saat kiittää minua."

"Sinua?"

"No niin! Minähän sinulle toimitin tämän paikan."

"Kuinka niin?"

"Eikös isäsi puhunut?"

"Ei."

Miina sanoi oikein. Mihkel ei siitä ollut kotona puhunut mitään, sillä hän oli pelännyt Miinan vastustamista.

"Opman kysyi minulta", selitti Prits edelleen, "että enkö tietäisi hänelle neuvoa mukavaa tyttöä. Miks'en, ajattelin minä, kaikkein mukavin on Huntaugun Miina, ja heti sanoin sen hänelle. Luulen, että tulet olemaan elämääsi tyytyväinen täällä."

"Saa nähdä."

Prits istui kyökin pöydän reunalle, aivan kuin olisi hänellä ollut täydellinen vapaus talossa. Vanha ihminen, aittamiehen äiti, oli lähtenyt pois kyökistä.

"Kuule, Miina", virkkoi kupias hetken aikaa ääneti oltuaan. "Olkoon elämä täällä kuinka hyvä tahansa, niin luulen, ettet sittenkään kauvan ole toisen palvelijana, etkä tahdo kyläänkään takaisin mennä. Sano nyt kerrankin oikein suoraan: tahdotko tulla minulle, vai et?"

Miina katseli ajatuksissaan hellan alla räiskävään tuleen, josta punertava valo heijastui hänen raittiille kasvoilleen.

"Tiedäthän, Prits, että en tahdo", vastasi hän lauhkealla, ystävällisellä äänellä.

"Mutta minkätähden et?" huudahti kupias ja vihan puna nousi hänen poskilleen.

"Me emme ole toisillemme luodut, Prits", puhui Miina vakavalla, leppeällä, melkeinpä lohduttavalla äänellä. "Kyllähän sinun pitäisi sen itsekin ymmärtää. Minun vereni ei vedä sinun puoleesi — tunnen sen selvästi sydämmessäni."

"Mutta Uudentuvan päiväläisen puoleen vetää."

"Olkoon, kuinka on, mutta sinun ja minun välimme on niinkuin sanoin. Kuule, Prits, ole nyt järkevä mies, eroa minusta, etsi itsellesi toinen nainen ja kaikki on hyvin. Minkätähden niin kovin kiusaat itseäsi ja muita? Niinkuin tyttöjä ei olisi muualla maailmassa!"

"Ei minun osalleni ole muuta kuin sinä!" lausui Prits hammasten välistä, ja silmäili kiihkeänä Miinaa. "Minun pitää saada sinut, enkä huoli kenestäkään toisesta. Ja minä sanon sinulle, tyttö, sinä tulet minulle, vastusta niin kauvan, kun tahdot!"

"Ja jos en sittenkään tule?" kysyi Miina, jonka sydämmessä jälleen nousi entinen vastahakoinen henki. "Väkisin et minua kuitenkaan saa ja hyvällä olet jo kyllin koittanut."

Prits astui aivan tytön eteen. Hänen silmänsä kiilsivät uhkamielisesti.

"Jos en sinua saa, niin on se sinun onnettomuutesi", virkkoi hän puoleksi kuiskaten. "Minä sitä en yksin kadu, vaan sinä itse vielä paljon enemmän. Minä annan sinulle vielä kerran sen hyvän neuvon: ole ymmärtäväinen ja rupea minun kunnialliseksi vaimokseni, muuten —"

"Muuten?" kysyi Miina katsellen pitkään ja tarkasti vastustajaansa.

Prits ei vastannut. Äänettömänä hän katsoi maahan. Sitten hän nosti päätään ja virkkoi kiihtyneellä äänellä:

"Minä en tahdo sanoa sinulle mitään muuta kuin, että sinulle ei käy hyvin, jos et tahto kuulla minun neuvoani. Minä annan sinulle vielä ajatuksen aikaa. Ole niin kauvan varuillasi. Ja jos tarvitset apua, niin ajattele minua. Hyvää yötä, Miina, ja muista sanojani!"

Miina ymmärsi, että Pritsin sanoissa piili joku uhkaus, mutta hän ei arvannut, mitä tämä aikoi tehdä. Toisinaan hän vain pelotteli, sillä Prits oli taitava uhkauksien sepittäjä. Mutta Miina päätti kuitenkin salaa olla varuillaan ja pitää silmänsä auki. Jos vaara uhkaa, niin se on Pritsin itsensä puolelta, ajatteli Miina. Siitä illasta asti katsoi Miina tarkasti iltasilla olivatko kyökin ovet ja akkunat kovasti kiinni. Sillä kuka tiesi, mitä konnankoukkuja tuo vihamielinen ja kostonhimoinen poika oli keksivä.

Mutta ei tapahtunut mitään pahaa. Miinan täytyi vain ihmetellä Pritsin itsepäisyyttä. Joka ikisenä päivänä kävi hän opmannin kyökissä vaihtaakseen uuden tytön kanssa jonkun sanan. Jos ei häntä siellä näkynyt varhain aamulla, tuli hän puolisen aikana ja jos ei silloin, niin illalla. Miehekkäänä koitti hän voittaa vihansa tytön kylmyydestä ja aina olla iloisen ja tyytyväisen näköinen. Kosimispuheet hän jälleen oli syrjään jättänyt, hän keskusteli vain jokapäiväisistä, vähäpätöisistä asioista, kysyi huolellisesti Miinan voimista, auttoi häntä tulen sytyttämisessä, kantoi hänelle puita ja vettä.

Harvemmin kuin kupias kävi Miinaa toinen kylämies katsomassa. Se oli Völlamäen Päärn. Kun hän ensimmäisen kerran tuli, olivat hänen kulmansa rypyssä ja ääni tuskainen.

"Laitoit meille tytöllä sanan, että lähdet moisioon palvelukseen", hän alkoi, "mutta olisit voinut minultakin neuvoa kysyä, ennenkun sellaisen tempun teit."

"Tempun? Onko se sitten niin paha temppu?"

"No, etkö sitten tiedä, ketä palvelet?"

"Tiedän kyllä", vastasi Miina, "mutta kun teen työni ja täytän käskyt — mitä hän mulle sitten voi tehdä? Tiedäthän, ettei minun elämäni kotonakaan niin hyvä ollut. Ennemmin palvelen pelolla vierasta kuin joka päivä itken kotona pääni kipeäksi."

Päärn oli istahtanut oven suuhun penkille. Hän katseli synkästi eteensä maahan.

"Kuinka hän sitten sinua kohtelee?"

"Opman on tähän asti ollut erittäin hyvä. En ole hänen suustaan vielä kuullut väärää sanaa."

"Sitä pahempi", murahti Päärn.

"Kuinka niin?"

"Koittaa sinua varmaankin mielistellä. Etkös sitten tiedä, minkälainen mies hän on? Jumala sinua varjelkoon, Miina!"

"Ole nyt huoletta, Päärn! Minulle ei voi mitään pahaa tapahtua — etkös minua tunne? Olisin elämääni täällä varsin tyytyväinen, kun vain Prits ei minua liian paljon kävisi kiusaamassa. Hän on kuin takkiainen kintereilläni."

"Sen saatoit edeltäkäsin arvata, mutta tulit kuitenkin tänne moisioon!" murisi Päärn.

"Se oli opmannin kova käsky. Kuka hänelle tohtii vastaan panna? Tiedäthän itsekin, mitä toiveita isälläni on. Jos hän rupeaa moision miesten kanssa juonittelemaan, niin ajetaan entisestäkin mökistään pois. Juuri vanhempaini tähden rupesin vieraan leipään — voithan itsekin arvata, etten sitä tehnyt hyvällä mielellä."

Kun Päärn toisten tuli — tavallisesti iltasilla — ei hän enää nureksinut Miinan moisioon tulemista, mutta oli surullisen ja masennetun näköinen. Miina ymmärsi hänen murheensa ja koitti häntä kaikin voiminsa lohduttaa.

"Sinä luulet, että Prits minut sittenkin itselleen houkuttaa?" sanoi hän. "Älä sitä pelkää, ei hän minua voita. Minä koitan palvella opmannia niin uskollisesti, että hän on minuun tyytyväisempi kuin kehenkään toiseen tyttöön. Jos isä saisi paremman paikan, niin ei tarvitsisi pelätä Pritsin kostoa. Minä itse pyydän opmannia, että hän puhuu saksoille isästäni, ja luulen varmasti, että me ilman Pritsiäkin saamme sen paikan."

Päärn huokasi — vaan ei sanonut minkätähden.

"Miina", sanoi hän lähtöä tehdessään. "Jos sinulle väkivaltaa tehdään — sama kenenkä puolelta — niin puhu kaikki minulle. Tiedäthän, ettei sinulla ole parempaa ystävää. Lupaatko minulle sen?"

"Kelle minä sitten puhuisin, jos en sinulle!" vastasi tyttö kostein silmin.

Mutta pitkään aikaan ei hänen tarvinnut kenestäkään kaivata. Prits oli taas kohtelias ja lempeä ja opman Winter oli oikein esimerkiksi kelpaava isäntä. Miina näytti häntä joka päivä yhä enemmän miellyttävän. Hänen kasvonsa olivat leppyiset kuin päivänpaiste, kun nuori tyttö järjesti pöytää ja toi siihen huolellisesti keitetyt ruuat. — Miina oli aittamiehen äidiltä pian oppinut keittotaidon — ja muuten osasi hän palvella sangen taitavasti ja ahkerasti. Opman Winter näytti koittavan osottaa itsensä paremmaksi tytön silmissä kuin mitä hänestä kansan keskuudessa puhuttiin. Hän tahtoi panna kaiken syyn entisten palvelijain huolimattomuuteen, laiskuuteen sekä viekkauteen. Monta kertaa virkkoi hän Miinalle kiitettyään tyttöä:

"Näethän nyt itsekin, että minun kanssani jokainen oikea ihminen tulee toimeen! Oletko sinä minun suustani kuullut pahaa sanaa? Enkö pidä huolta sinusta kuin sisarestani? Ne, jotka minua moittivat, ovat varkaita, laiskoja ja tottelemattomia, joille ei kukaan isäntä ole kyllin hyvä, olkoon hän sitten kissa tai enkeli."

"Minä en voi valittaa", vastasi Miina — vaikka opmannin vaaniva katse, jolla hän usein tyttöä tarkasti, ei ensinkään häntä miellyttänyt.

Ensimmäisen pahan sanan kuuli Miina hänen suustaan, kun sattui seuraava tapaus.

Eräänä iltana oli Päärn jälleen tullut häntä katsomaan. Hän istui niinkuin ainakin oven suussa penkillä ja katseli tytön askartamista. Silloin aukesi ovi ja Kubja-Prits astui sisään. Huomatessaan vihamiehensä hän kalpeni; Miina näki, kuinka hänen keltaiset silmänsä iskivät tulta. Hän kävi pari kertaa ympäri huonetta kuin vihainen kukko. Sitten kääntyi hän työmiehen puoleen:

"Mitä tuollainen täältä moisiosta hakee. Etkös tiedä, mistä tie vie Uudentuvan mökkiin?"

"Etkös sinä sitten tiedä, missä kupiaan tupa on?" vastasi Päärn rohkeana ja rauhallisena.

"Pidä suusi kiinni!" kiljasi Prits tuimasti. "Minä voin käydä, missä tahdon — sillä olen moision käskynhaltija! Mutta katso sinä, että paikalla lähdet."

"Sinunko käskystäsi?" vastasi Päärn, ojentaen voimakasta vartaloaan. "Minulla on sama oikeus olla täällä kuin sinullakin."

"No, sen tahtoisin nähdä!" karjui Prits, jonka suun ympärille ilmaantui keltaista vaahtoa. "Korjaa nyt pian luusi tästä kyökistä, taikka lähden opmannin luo, ja silloin on sinulla taas hyvä sauna valmis."

Päärn pysyi paikoillaan kuin kivipatsas. Prits näytti miettivän, pitikö hänen itse karata miehen niskaan vai etsiä muualta apua. Jopa asettuikin taisteluasentoon, kun Miina tarttui hänen käteensä.

"Olkaa nyt alallanne", huusi hän rukoillen. "Te olette molemmat vieraassa talossa ja rupeatte riitelemään! Siten teette vain minulle pahaa. Kun opman sen kuulee, niin minä teidän tähtenne saan rangaistuksen."

"Aja sitten tuo köntys ovesta ulos!" huusi kupias kähisevällä äänellä.

"Päärn, ole nyt järkevä ja ala mennä", rukoili Miina.

Mutta tyttö ei vielä oikein tuntenut tuota "vastaista koiraa", kun luuli hänen perääntyvän vihollista, varsinkin jos huomasi, että tämä sitä pitäisi voittonaan. Päärn sylkäsi nurkkaan, istui vielä varmemmasti penkillä ja vastasi kovin tyynesti:

"Ei, minä jään vielä istumaan."

Nyt kiskasi Prits itsensä Miinan kädestä irti ja karkasi ulos ovesta, joka vei opmannin huoneeseen. Miina tiesi, että Winter herra oli kotona. Hän istui konttorissa niinkuin hän nimitti kirjoitushuonettaan ja selaili moision tilikirjoja.

"Päärn lähde nyt pois, lähde kuitenkin pois!" rukoili Miina ristissä käsin. "Tiedäthän, mitä he jälleen sinulle tekevät!"

Mutta Päärn oli jo niin itsepäisellä tuulella, ettei häneen enää vaikuttanut sydämmellisin rukouskaan.

"Minkätähden minun pitäisi lähteä? Enhän ole tehnyt pahaa", vastasi hän synkän, kiihtyneen näköisenä.

Nyt kuului kova riiteleminen viereisestä huoneesta. Kohta sen jälkeen ilmaantui opman herra tulipunaisena ovelle. Hänen selkänsä takaa hiipi kupias kyökkiin.

"Ulos!" huusi opman kiukkuisena Päärnun ja Pritsin puoleen kääntyen. "Ulos sinä — ulos molemmat! Minun kyökissäni ei ole teillä kummallakaan mitään asiaa — ei sinullakaan mitään, Prits!"

"Mutta, herra opman", koitti kupias puolustautua. "Vaiti!" huusi herra Winter. "Olen nähnyt sinut liian usein täällä. Muistatko, ettei sinullakaan täällä ole asiaa! Kissa kortteeriinsa! — — — Ja sinä, päivätyöläinen, mitä sinä, lurjus, siinä vahdit? Etkö tiedä missä kylä on?"

Sekä kupias että Päärn katsoivat parhaaksi poistua. Prits katosi kuin tuuli. Hän tunsi opmannin kiivastumisen, että vastustaminen vain olisi lisännyt tulta tappuroihin. Hitaasti kömpi myös Völlamäen Päärn ovesta ulos.

"Miina", sanoi opman Winter nyt ankarasti tytölle, "minä en salli, että teet kyökistäni tuollaista markkinapaikkaa! En tahdo enää nähdä täällä yhtä enkä toista. Tiedänhän, että nuo molemmat pyrkivät sinua lähelle, mutta minä tahdon talossani pitää järjestystä, muistatko? Jos he vielä kerran tulevat, niin aja heidät pois. Kupias tietää, mistä tie kulkee minun konttoriini, ja tuo työläinen tietää, missä hänen mökkinsä on."

"Päärn on minun hyvä ystäväni — hän tuli minua katsomaan", vastasi Miina.

"Sellaisesta ystävyydestä ei ole lukua", — ärjäsi opman vihaisesti. "Heitä en salli kyökissäni!"

Hän kääntyi ja lähti huoneeseensa. Mutta Miina ihmetteli opmannin lauhkeata muotoa, kun hän kohta sen jälkeen lähti isännälleen illallista viemään.

"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", lausui hän asettaen pitkävartisen piippunsa nurkkaan. "Nuori ihminen tarvitsee opetusta. Voithan itsekin arvata, etten voi sallia tuollaisia riitapukareita. Muista se, äläkä laske heitä enää sisälle. Pritsiähän et itsekään suvaitse eikä tuossa mökkiläisessä ole sinun ottajaasi. Mitä hyötyä sinulla sitten heistä on? Ole järkevä tyttö, Miina, ja sinulla on minun luonani hyvä olla."

13.

UUSI ASETUS ILMESTYNYT.

Kun uusi "Viron talonpoikain laki" 1857 vuoden kuluessa oli käännetty saksan ja viron kielille, julaistiin "Viron Kuvernementin Sanomissa" 21 p. huhtik. 1858 venäjänkielinen virallinen ilmoitus, että samana vuonna Yrjönpäivänä 23 p. huhtik. oli laki astuva voimaan. Talonpojille piti tieto siitä annettaman kirkkojen kanslioissa ja kunnan vanhinten tuli saada uusi laki painettuna pitäjän oikeuspaikasta.

Talonpoikain erehdyksiin ja suureen epäluuloon oli osaksi syynä se epätarkka ja yhtenäisyyttä puuttuva tapa, jolla heille annettiin tietoja uudesta laista. Kirkoissa oli se niinkuin tavallisesti kolmena pyhänä perätysten julkiluettava; mutta niin ei tapahtunut; papeille oli muutamissa pitäjissä ensimmäisen lukemisen jälkeen ilmoitettu, ettei heidän enää seuraavina pyhinä tarvinnut lukemista jatkaa. Toisissa pitäjissä kuuluuttivat papit, minä päivänä heidän piti julkisesti ja juhlallisesti antaa uudesta laista tietoja yleisölle. Odotettuna ja määrättynä pyhäpäivänä riensi kansaa kosolta kirkkoon, mutta kaikkein suureksi pettymykseksi ilmoitettiin siellä, että seuraavana pyhänä pitäjän oikeusherra virastossaan antaa tietoja asetuksesta eikä kaikille, vaan ainoastaan kunnan vanhimmille. Mutta tämäkään ei tapahtunut joka paikassa, vaan seuraavana pyhänä puhuttiin taas kirkossa, että uutta asetusta ei selitetä pitäjän oikeusvirastossa vaan kunnan vanhinten kokouksessa — varmaankin sitten kunnan oikeudessa. Näin ei uuden asetuksen juhlallisesta julkilukemisesta tullut mitään. Pitäjän oikeusherrat eivät viitsineet antaa minkäänmoista selitystä uudesta laista kunnan vanhimmille, vaan antaessaan heille uudet asetukset käteen, neuvoivat heitä kysymään papeilta selitystä, jos eivät itse voisi siitä selvää saada. Näin kävi Juurun pitäjässä. Mutta oli sellaisiakin sielunpaimenia, jotka ennen uuden lain julkilukemista pitivät juhlallisen jumalanpalveluksen, ja rukoilivat Jumalan siunausta moision isännille niistä suurista oikeuksista, joita nämät armosta olivat lahjoittaneet talonpojille. Mutta kun kansa oli näitä oikeuksia odottanut ainoastaan keisarilta ja luullut moision isäntien olleen niitä vastaan, niin pudistettiin tällaista kiitosjumalanpalvelusta kuullessa epäluuloisesti päätä. Myöskin lain voimaan astumisen ajasta oltiin epätietoisia. Toisissa pitäjissä sanottiin, että laki kokonaisuudessaan ei vielä astuisi voimaan 23 p. huhtikuuta, mutta varmasti muuten yleensä luultiin, että asetus heti astuisi täydellisenä voimaan. Vasta myöhemmin saatiin tietää, että ne pykälät, jotka koskivat työveroa, astuisivat voimaan vasta sitten, kun talonmaat olivat mitatut ja arvioidut. Mutta sitä ennen oli virallisessa lehdessä "Maavalla Kuulutaja" varmasti ilmoitettu, että uusi laki 23 p. huhtikuuta oli täydellisenä voimaan astunut ja että silloin myöskin vanha asetus oli menettänyt lain voiman. Nämä seikat olivat syynä siihen, että käsitykset uudesta laista olivat hyvin sekavat.

Tietoja asiasta oli antanut myöskin J. V. Jannsenin "Perno Postimees", joka 1857 alkoi ilmestyä. Mutta kun sillä Tallinnanmaalla, jossa kansa oli hyvin alhaisella sivistyskannalla, ei ollut paljon lukijoita, niin sen ääni kuului vain muutamiin pitäjiin sillä seudulla. Huhupuheiden kautta saatiin kuitenkin kuulla, että tämäkin kansanlehti oli ilmoittanut uuden lain heti astuvan täydellisenä voimaan.

Uusi laki ilmestynyt! Vihdoinkin ilmestynyt! Tuo ilosanoma levisi ensimmäisten julkisten kuuluutusten jälkeen kuin kulovalkea laajalle yli koko maakunnan. Kansan ahdistetusta rinnasta nousi helpotuksen huokaus, sen käyristynyt selkä ojentui suoraksi, sen kosteissa silmissä loisti toivon säde. Keisari on kuullut hädästämme ja rientänyt avuksemme. Ei moision isäntäin vastustus eikä asian talonpojilta salaaminen auttanut. Nyt on meillä laki ja tahdomme tehdä ja ottaa vastaan ainoastaan sen, mitä siinä käsketään ja säädetään.

Tuskin olivat kunnan vanhimmat tuoneet uudet lakikirjat pitäjän oikeuspaikasta kotiin, kun joka puolella alkoivat ihmiset juosta heidän luonaan. Jokainen tahtoi omilla silmillään nähdä tuon kalliin kirjan ja korvillaan kuulla mitä se sisälsi. Ylellinen työ ja ahdistava köyhyys olivat syynä siihen, että uutta lakia oli odotettu kuin taivaallista ilmestystä. Kansan oppimattomassa mielessä liikkui siitä kaikellaisia ihmeellisiä, hämäriä unelmia. Huhuttiin moision orjuuden täydellisestä poistamisesta, maan maksutta jakamisesta jokaiselle ja kaikellaisesta yksilön vapaudesta, jota ei tarkemmin osattu määritellä. Pyhällä kunnioituksella katseltiin kunnan vanhimman pöydällä olevaa kallista kirjaa ja moni hämmästyi nähdessään sen suuruuden — yli kolme sataa laajaa sivua ja se sisälsi 1,315 pykälää ja sitäpaitsi paljon lisäyksiä, selityksiä ja ehdotuksia! Mistä kohdasta sellaista piti alkaa lukea — johan siinä oli kokonainen, pieni raamattu. Ja oliko se lukeminen itsestäänkään niin helppoa! Olihan kunnan vanhimmissakin sellaisia, jotka eivät osanneet lukea, ja jos osasivat, oli se kankeata tankkaamista tikku kädessä. Mutta rohkea alkaminen on jo puoleksi voitolle pääsemistä. Ja oma silmä on siinä työssä kuninkaana. Käskettiin kyllä papilta kysyä selitystä, jos ei itse saisi selvää, mutta kuka tietää, millä tavalla hän selittäisi. Pappi on saksa niinkuin toinenkin. Vai hänkään soisi hyvää talonpojalle! — — — Ja sanomattomalla innolla alettiin tutkia uutta kirjaa, väiteltiin epäselvistä kohdista, temmattiin kirja kädestä käteen ja yöllä nähtiin unta vain asetuksen pykälistä. Monessa paikassa toimitettiin tutkimista niin perinpohjin, että kirja oli miesten käsissä rikki kulunut.

Huono lukija oli sekin kunnan vanhin, joka eli paroni Heideggin moision läheisyydessä. Kun perheenmiehet ensimmäisenä iltana tulivat hänen luokseen ja pyysivät hänen lukemaan uutta lakia sai hän puolen tunnin aikana hiki päässä tuskin selvää päällekirjoituksesta ja parista ensimmäisestä pykälästä ja nekin jäivät kuulijoille hämäriksi, sillä lakikieli on kankeata. Hänen apumiehensä ja toiset kunnan virkailijat eivät olleet myöskään paljon oppineempia.

Ensin tyydyttiin vain siihen, että uteliaina katseltiin kirjaa kuin mitäkin merkillistä asiaa. Se kävi kädestä käteen, yksi huomasi yhtä, toinen toista merkille pantavaa.

"Katsokaa nyt ensiksi miehet, onko siinä keisarin allekirjoitusta", lausui Töntsun Peeter, jonka huonot silmät huomasivat vain kirjan laajuuden ja koon.

Ruvettiin etsimään kaikkein korkeimman allekirjoitusta; katseltiin alusta ja lopusta.

"Ei näy missään", sanoi Siimu-Jyri.

"Mitä puhut — tuossahan se on", neuvoi Pärtlen Jaan, joka raamattua ja rukouskirjaa luki koko hyvin. "Tuossahan seisoo suurilla puustaveilla: Suuren majesteetin Herra Keisarin ja koko Venäjänmaan Itsevaltiaan nimessä." — — —

"Niin — nimessä", huusi Tooma-Tönun Mihkel, "mutta missä on keisarin omakätinen allekirjoitus? Kyllähän saksat hänen nimessään voivat tehdä mitä tahtovat!"

"Katso vielähän sillä rivillä on kirjoitusta, minkätähden heitit kesken, Jaan?" sanoi joku Pärtlen vieressä.

"Itsevaltiaan nimessä", lukee Jaan edelleen, "Itsevaltiaan nimessä valtakunnan senaatista annettu käsky!"

"No niin! Senaatin käsky on tähän kirjoitettu, mutta missä on keisarin allekirjoitus?" huudettiin yhtaikaa. "Lue alempaa, nimi on aina viimeksi alla!"

Jaan lukee hitaasti ja tankkaamalla:

"Hal-li-tus-neu-vos-ton puolesta. Puheenjohtaja: Kreivi D. Blu-blu-Bluudow."

Kaikkein silmät levisivät suuriksi. "Kreivi" sana ei miellytä ketään.

"Mikä kreivi?" huudetaan epäluuloisesti. "Mikä hänen nimensä on?"

"Kreivi Blu-Bluu-Bluudow!"

"Mistä moisiosta se lienee?"

"Kuka niitä kaikkia saksoja tietää! Mutta tuo ei ole oikea allekirjoitus, miehet! Olkoon vain joku lakimies, mutta ei hänen nimensä voi asetuksen alla olla."

"Tuo tänne kirja — minä katson itse", huutaa Oina-Kaarel kiivaasti. "Katso, toisella sivulla on vielä kirjoitusta!"

Hän on huono lukija, mutta rohkea yrittämään. Hän alkaa toiselta sivulta.

"Va-val-ti-on sih-tää-ri-ri-ääri."

"Mikä hiiden ääri?" virkkaa joku joukosta. "Mitä sinä meille ääristä luet, lue alle pantu nimikirjoitus!"

"Ahaa — tuossa se on: si-sih-tee-ri V. B-u-t-But-k-o-w-Butkow."

Taas vieras allekirjoitus! Miehet käyvät yhä kiihkeimmiksi. Joku tempaa taas kirjan käteensä. Selaillaan lehtiä ja etsitään edelleen. Kirja kulkee neljännen ja viidennen käteen. Keisarin allekirjoitus ja täydellinen nimi puuttuu; todellakin. Vihdoin löytää joku seuraavan lauseen.

"Suuren Herra Keisarin käskystä on Viron Talonpoikain laki noudatettavaksi annettu." Ja toisessa paikassa: Suurin Herra Keisari on Valtioneuvoston täysistunnossa armollisimmasti vahvistanut ja voimaan pannut Viron Talonpoikain lain. Ja lopuksi: Suuri Herra Keisari on tämän läpikatsonut.

Tuo heitä vähän rauhotti, mutta täysin tyytyväisiä he eivät olleet. Joku huutaa:

"Mutta missä on valtakunnan sinetti?"

Nyt alkaa tarkka sinetin etsiminen. Etsitään alusta, lopusta ja keskeltä — valtion sinettiä ei ole missään! Uusi hämmästys.

"Ei ole Keisarin allekirjoitusta eikä sinettiäkään!" huudetaan nuristen. "Mikä laki se on, jossa ei ole valtakunnan sinettiä."

"Kunnan vanhin, toitkohan vain oikeusmieheltä oikean kirjan kotiin?" kysyy Huntaugun Mihkel. "Ehkä hän pisti sinun käteesi jonkun väärän asetuksen."

"Ei niihin saksoihin ole luottamista", virkkoi Hallikka Mats nylkien.

"Toin, mikä minulle annettiin", vastasi kunnan vanhin.

"Etkö sinä katsonut, oliko siinä valtion sinettiä! Ei ainakaan ole keisarin allekirjoitusta. Voivathan he panna sinne mitä tahtovat, että on käsketty ja vahvistettu ja läpikatsottu — mutta kuka sen tietää todeksi."

"Ehkä on kirja väärin käännetty venäjän ja saksan kielistä — ja sen tähden ei ole uskallettu sinettiä panna alle."

Kunnan vanhinta harmitti, kun hän ei voinut miehille asiaa selittää ja virkkoi:

"Mitä te nyt kiistelette siitä kirjasta vaikk'ette vielä tiedä sen sisältöäkään! Olkoon allekirjoitusta ja sinettiä tai ei — pääasia on, että laki itse on hyvä. Kun ei teissä ole lukijoita, niin antakaa kirja minulle ja menkää kotiin. Parin päivän perästä sanon sitten teille, mitä siinä on sanottu meitä koskevaa."

Tähänkään neuvoon ei oikein hyvin tyydytty. Uteliaisuus oli niin suuri, ettei tahdottu ilman vähintäkään tietoa kotiin mennä. Ja epäluulo, joka virolaisilla aina on saksalaisia vastaan, oli jälleen kiihtynyt. Kun nämä olivat tuota asetusta niin kauvan salanneet ja vastahakoisesti antaneet kuuluuttaa, niin oli pelättävä, että he itse kirjalle olivat tehneet jotakin, joka tulisi talonpojille vahingoksi.

"Mitä nuo puhtaat lehdet sitten merkitsevät?" huusi samassa Uudentuvan Jyri, joka oli saanut kirjan käteensä. "Katso, joka painetun lehden välissä aina puhdas lehti!"

Kokoonnuttiin Jyrin ympärille, pantiin päät yhteen ja huomattiin todellakin vasta nyt, että puolet lehdistä oli puhtaita.

"Tuossa on joku petos — pankaa merkille!" sanoi Huntaugun Mihkel.

"Mutta mikä?"

Katseltiin ja arveltiin.

"Noh, kyllähän tuon arvaa!" tuumasi Oja-Jaan. "Saksat aikovat sinne pistää uusia asetuksia, joista keisari ei tiedä mitään! Tekevät tyhjäksi, mitä nyt on painettu ja pistävät päiviä ja maksuja tyhjille lehdille niin paljon kuin tahtovat."

Tuskainen hiljaisuus seurasi tätä selitystä. Yhä ahdistavammin painoi epäluulo miesten sydämmiä. Niin, olisi edes joku osannut antaa oikean selityksen, että yksinkertaisesti vain ne lehdet olivat kirjan käyttäjän muistiinpanoja varten. Mutta kaikki olivat he yhtä tietämättömiä ja yhtä epäluuloisia, sentähden jokainen selitti arvelunsa omalla tavallaan, ja joka ei sitä uskonut, joutui lopultakin siihen varmaan johtopäätökseen, että puhtaat lehdet lakikirjassa, jossa ei löytynyt keisarin nimikirjoitusta ja valtion sinettiä, ei tietänyt hyvää.

"Mutta ehkä kirjoitetaan niihin jotakin vapaasta maasta, joka annetaan talonpojille", huudahti joku, jolla oli valoisammat toiveet.

"Ei, niihin merkitään haakenrehtin lyönnit niille, jotka lähtevät vapaata maata saamaan", virkkoi joku pilkkakirves.

"Mitä arvelette, miehet?" sanoi Hiiren Joosep, kylän nahkuri. "Me kiskomme nuo puhtaat lehdet kirjasta irti, sitten ei niihin saa mitään kirjoittaa."

"Oletko hullu!" nuhteli kunnan vanhin ja ojensi kättään kirjaa tavottaen, "vai sinä menisit lakikirjasta lehtiä repimään!"

"Ei, sitä ei tohdi", vakuuttivat kaikki toiset totisina. "Se on meille laiksi annettu, niin tulee se pitää lakina, kunnes varmasti tiedämme, että se on väärä laki."

Kirjaa katseltiin ja selailtiin edelleen.

"Kuulkaa, miehet, onhan tässä saksan tai venäjän kielistäkin kirjoitusta", huomautti Oinaan Kaarel samassa, "sitäpä ei ole kukaan vielä huomannut! Katso, tuossa toisella lehdellä, heti alussa — kaksi riviä, toinen suurempi, toinen pienempi."

Löydettiin todellakin kirjan nimilehdeltä kaksi riviä vieraskielisiä sanoja. Mutta mitä se auttoi! Ei kukaan osannut niitä lukea, vielä vähemmin selittää niiden merkitystä; eivät tienneet sitäkään, olivatko ne venäjän vai saksan kielisiä sanoja. — — — Mutta pian keksittiin keino. Töntsun mökissä eli yksisilmäinen Otto, vanha sotamies, joka päissään ollessaan haukkui koko kuntaa venäjän kielellä. Heti lähetettiin isännän poika häntä noutamaan.

"Tuo hänet tänne vaikka parsilla makaisi", huusivat perheenmiehet pojan jälkeen.

Pian tulikin Otto. Poika olikin jo sanonut hänelle, mihin häntä tarvittiin, sentähden oli mies itsetietoisen näköinen ja astui ylpeänä miesten joukkoon.

"Osaatko lukea venäjää?" kysyi isäntä.

"Etuperin vai takaperin?" vastasi Otto suutaan muikistaen.

"Lue etuperin!"

Lakikirja asetettiin miehen eteen pöydälle ja näytettiin vieraskieliset rivit. — — — Otto astuu likemmä ja alkaa silmiään selvitellä. Selvittää ja selvittää. Astuu lähemmä ja taas siirtyy etemmä. Vihdoin pistää punaisen nenänsä aivan paperiin kiinni.

"Tulta!" huutaa mies, vaikka kyllä akkunan aukosta vielä valoa loistaa.

Poika tuo päreellä tulta. Nyt lukee Otto suoraan puhdasta venäjää. Miesten muoto kirkastuu.

"No mitä siinä sanoo?"

"Mitä sanoo? Sanoo: 'Tätä asetusta on saksain ja talonpoikain noudattaminen'."

"Kuka sitä sanoo?"

"Noh, etkös sitä tiedä: Sooworup,[7] kukas sitten? Onhan nimi alla."

"Luitko oikein."

"Lue itse paremmin."

Tuo viho viimeinen veitikka, toissilmäinen Otto, voi kyllä saada selvää jostakin venäjän kielisestä sanasta, mutta lukemisen ja lukemisen ymmärtämisen välillä on vielä iso ero. Mutta pelastaakseen kunniansa kunnan miesten silmissä, tulkitsee hän vapaasti tekstiä.

Miehet eivät tosin olleet Sooworupin nimeen oikein tyytyväisiä, he toivoivat keisarin nimen olevan alla, mutta vähän tyynempiä ja rohkeampia he nyt kuitenkin olivat, sillä tiesiväthän, että kirjassa oli venäjän kieltäkin ja kun siinä oli kenraalikuvernöörin nimi, josta kaikki olivat kuulleet ja kun oli sanottu että saksojen ja talonpoikain piti sitä noudattaa — niin ei se nyt voinut aivan väärennetty olla.

Innokkaasti ryhdytään jälleen tutkimaan kirjan sisältöä. Kolme neljä miestä astuu kunnan vanhimman luo ja otetaan käsille lakipykäläin johdanto. Etsitään jostakin sanoja "vapaa maa", "helpotukset", "työorjuuden poistaminen" j.n.e. Kuinka vaikeaa on mitään ylipäätään löytää ja vielä vaikeampaa sitä mitä sydän toivoo. Johdannossa puhutaan paljon kaikenlaisista kontrahdeista — "vero- ja työkontrahdeista" — ja monenlaisista veroista niinkuin "rahaverosta", "viljaverosta", — ja "erikoisverosta" ja "varsinaisesta raha- eli viljaverosta" sekä kruunun ja kunnan maksuista ja paljosta, paljosta muusta — mutta toivotut sanat eivät tule eteen. Vapaasta maasta ei puhuta enempää kuin orjuuden poistamisestakaan. Ainoastaan "talon maista" ja "moision maista" puhutaan, ja useissa kohdin mainitaan "teko", "työsopimus" ja "työkontrahti" — niin, puhutaan etenkin vakituisesta työsopimuksesta. Ei siis työorjuus vielä ollut poistettu. — — —

Koitetaan vielä katsoa, mitä sanotaan rajan panemisesta talon maiden ja moision maiden välille. Ahah, tuossa se onkin! Tarkka tutkiminen alkaa: "Moision isännät antavat talonpojille viljeltäväksi kaiken sen viljelysmaan, s.o. kaikki ne peltomaat, heinämaat, laidunmaat ja kartanomaat, jotka 9 päivästä Kesäkuuta 1846 ovat taloihin kuuluneet ja talonpoikien viljeltävinä olleet, mutta moision herroille jää näihin maihin ne perintöoikeudet, joista tässä laissa edelleen puhutaan. Mutta kun oikeudessa näytetään toteen, että talonpojat ovat ottaneet itselleen enemmän maata, kuin kirjoitetun kontrahdin eli suusanallisen sopimuksen mukaan heille on tuleva — — — silloin se maa otetaan takaisin. Moision herralla on oikeus tehdä siitä kanne ja näyttää se toteen. Asia sitten tutkitaan oikeudessa." — — — Edelleen puhutaan, että moision ja talonmaiden välille pannaan raja, ja että ainoastaan moision herralla on oikeus määrätä mihin ja kuinka ne rajat vedetään.

Että talonpojille annetaan maat elinajaksi viljeltäväksi — se kohta miehiä miellyttää, mutta tyytymättömiä ollaan siihen, että moision isännille jää omistusoikeus maihin ja että hän voi talonpojalta maan, jonka tämä tai tämän edeltäkävijä on itselleen vuokrannut, oikeuden kautta takaisin ottaa. Sillä kun moision isännille jää maan omistusoikeus, niin on talonpoika yhä hänen valtansa alla — vapaasta maasta ei ole puhettakaan — ja moision isäntä voi myös ottaa pois talonpojan paremman pellon, vaikka se hänen aikanaan olisi tehty, niinkuin usein ennenkin oli tapahtunut.

Edelleen kuulevat miehet, että moision isäntä voi ottaa kuudennen osan talonmaista moisiolle viljeltäväksi ja että hän voi ottaa ne perheenmiehiltä, joilla ne nyt ovat viljeltävinä. Se kohta ei myöskään ole miesten mieleen. Silloinhan voipi kuka hyvänsä jäädä ilman maata, jos herra haluaa heidän maataan itselleen. Siis ei se maa, joka yksitoista vuotta on talonpojilla ollut, jäisi heille viljeltäväksi elinkaudeksi, vaan moision isäntä saisi sen ottaa itselleen. Nuo pykälät eivät todellakaan tyydyttäneet miesten toiveita.

Pitkällisten selailemisten ja etsimisten jälkeen joudutaan kaikellaisiin vuokrakontrahteihin. Se, joka moision herralta ottaa maapaikan, hänen tulee siitä maksaa, "joko työveroa, rahaveroa, viljaveroa tai monta erilaista veroa, ja kontrahtiin on kirjoitettava kaikki verot, joista asianomaiset ovat tehneet sopimuksia." — — — Löydetään myös ne kohdat, jossa erilainen veronmaksu on tarkemmin selitetty. Parhaiten tuntevat miehet työveron, sillä siihen ovat jo tottuneet. Rahaverosta ja muusta verotavasta ei kukaan tiedä mitään, ne ovat uusia asioita, joista ei kannata päätään vaivata samoin kuin talojen ostamisesta, sillä rahaa, tuota kallista tavaraa, ei ole kenelläkään. Kirjassa puhutaan "vuotuisesta työsopimuksesta" ja "vakituisesta (elinkautisesta) työsopimuksesta." Ensimmäistä ei voi tehdä pitemmäksi kuin 12 vuodeksi, toinen tehdään "epämääräiseksi ajaksi, jolloin taloa ei voi muuten kuin oikeuden kautta ottaa pois perheenmieheltä", jos nimittäin kontrahdin täyttämisen laiminlyöminen, huono elämä tai isännän vahingoittaminen antaa siihen aihetta.

Jokainen tahtoisi nyt myöskin tietää, löytyykö uudessa asetuksessa jotakin "työveron" huojennuksesta; onko moision isännällä valta määrätä niin paljon työpäiviä ja maksuja kuin itse tahtoo, vai onko keisari siitä määrännyt helpotuksia. — — — Käsketään moision isännän kanssa tekemään sopimuksia ja kontrahteja. Olihan se lupa jo ennenkin. Mutta meneppäs tekemään moision herran kanssa kauppoja! Hän sanoo sinulle; sinun pitää niin ja niin paljon maksaa — mutta jos rupeat tinkimään, ajaa hän sinut ovesta ulos ja panee taloon toisen miehen, joka tyytyy kaikkeen.

Jopa vihdoin löytyi pääasia, jossa oli määrätty vuotuinen työvero ja vakituinen työvero. 127 pykälässä sanotaan: "Suurin työ ja maksu, jota talon työkontrahtiin voi panna on: jokaisesta talosta, jolla on 9 tiinaa keskinkertaista peltomaata, josta saadaan 450 puutaa keskinkertaisia heiniä ja jossa on 400 neliösyltä kartanomaata, ja karjamaata niinkuin 26 pykälässä määrätään, pitää vuodessa tehdä 250 hevospäivää ja 250 miespäivää, puida moision riihet, niinkuin 162 pykälässä määrätään, maksaa pienemmät moision verot ja langat kehrätä sen mukaan kuin lisälehdissä D ja E määrätään — — —" Lopuksi muistutus, että 1 tiin on 2,400 neliösyltä.

Tämän pykälän kuultuaan katselivat miehet toinen toisiaan. Ilo ilmeni heidän kasvoilleen, mutta jotakin epäilystä oli vielä mielissä. Toivoa herättivät heissä sanat 250 hevos- ja 250 miespäivää. Tähänasti olivat kuusipäiväiset talonmiehet tehneet 300 varsinaista ja 300 apupäivää. Sehän merkitsi noin sata päivää helpotusta! Mutta mitä tuo 9 tiinaa merkitsi? Merkitsikö se entistä 18 tynnyrinalaa, vai enemmän taikka vähemmän? Oliko se entinen kuusipäiväinen talonkohta vai mikä? Venäjän tiin oli 2,400 neliösyltä — mutta kuinka talonpoika sellaisesta heti selvän saisi.

Vasta perästäpäin, kun tiedusteltiin oppineimmilta ja itse tarkemmin mietittiin, saatiin selvää vieraista mitoista. Mutta tuo tieto ei taaskaan ollut ilahduttava. Sillä uuden mitan mukaan tuli talonpojalle koko joukon vähemmin maata. Talonmaat nimittäin olivat mitatut Ruotsin aikaisten mittojen mukaan. Kun kuuden päivän talolla tähän asti oli ollut 18 tynnyrinalaa keskinkertaista peltoa piti samalle talolle nyt annettaman 9 tiinaa (dessatinia), se on koko 2,32 tynnyrinalaa vähemmin, kuin ennen.

Vasta perästäpäin huomattiin myös, että maanjako uusien mittojen mukaan ei ainoastaan vähentänyt talonpoikien maita, vaan että uusi asetus vielä maata kohden määräsi uusia maksuja. Laidun- ja kartanomaa oli 1805 annetun asetuksen mukaan vapaa maksuista, ainoastaan pelto- ja heinämaista piti maksaa; mutta uudessa laissa vaadittiin verotalolta, jolla oli 9 tiinaa peltoa, karjamaasta 20 kylvymittaa[8] ja kartanomaasta 5 kylvymittaa rukiita.

Tällä kertaa ei kukaan huomannut, kuinka vähiin se huojennus hupeni, joka työpäivien luvun vähentämisen tähden ensin näytti koko suurelta. Ei kukaan arvannut vielä, mikä vahinko talonpojille tulisi uusien mittojen käyttämisestä ja uusien jo mainittujen verojen maksamisesta sekä vihdoinkin siitä, että talonpojilta tahdottiin ottaa pois ne viljelemättömät maatilkut, joita hän talonmaiden lisäksi aikojen kuluessa oli viljelysmaiksi muokannut ja joista myöskin oli veroa maksanut. Kun moision isännät vakuuttivat, että he olivat 26 prosenttia työorjuudesta huojentaneet, niin se oli äärettömästi liioteltua. Jos otamme lukuun edellämainitut vahingot, niin voisimme sanoa, että tästä orjuudesta oli tullut huojennuksia ainoastaan kuudes osa, mutta että sen sijaan hänen maistaan oli vähennetty enemmän kuin viides osa. —

Nyt koossa olevat miehet arvelivat, että 9 tiinaa varmaankin merkitsi kuusipäiväistä taloa, sillä "ei suinkaan talon entisiä maita kokonaan toisella tavalla voinut ruveta jakamaan", arveli kunnan vanhin. Olihan sekin hyvä, että työpäiviä vuodessa oli noin sadan verran vähennetty. Mutta samassa huusi Uudentuvan Jyri, joka oli katsellut lakikirjaa toisten väitellessä:

"Aputöistä ei puhuta mitään, miehet! Ei puolella sanallakaan puhuta mitään apupäivistä, toisen hengen päivistä, isännän ja emännän päivistä!"

"Mitä! Eikö mitään kylvy-, sonnanveto-, heinä-, leikkuu-, perunanotto-, viinankeitto-, rahdinvetopäivistä?" huusivat iloisina useammat yhtaikaa.

"Ei ole!" vastasi Jyri, jonka ympärille miehet äkkiä kokoontuivat. "Tässä puhutaan vain riihenpuimisesta, kehräämisestä ja veronmaksuista."

"Työpäivät ovat ehkä toisessa paikassa."

"Eivät voi olla toisessa paikassa", vastasi Jyri, "sillä tässähän sanotaan selvästi, että tuo on kaikkein suurin työ ja maksu, jonka yhden talon työkontrahtiin saa panna. Eikä kirjassa viittaa mihinkään toiseen kohtaan."

"Noh, siis on aputyö poistettu, mitä muuta!"

"No niin, pitäähän sitä ollakin jotain huojennusta!"

"Lue tuo kohta vielä kerran!"

Jyri lukee.

"Meille ei siis jää muuta", puhuvat perheenmiehet yhtaikaa, "kuin kuusipäiväisestä talosta 250 hevos- ja 250 miespäivää tehtäväksi."

"Ja moision riihen puinti, veromaksujen suoritus ja kehruut", lisäsivät toiset.

"Mutta missä kymmenysmaksut?" huudahti Huntaugun Mihkel.

"Niin oikein — missä kymmenysmaksut?" toistivat toiset.

Jälleen pantiin päät yhteen ja alettiin tutkia.

"Kymmenyksistä ei myöskään puhuta mitään, ainoastaan vähemmistä veromaksuista. Nekin ovat siis poistetut."