I. (continued 7)

"Naisten kanssa ei meillä ole mitään tekemistä!" huudettiin. "Naiset menkööt huoneeseensa ja olkoot vaiti! Opmannin me otamme käsiimme, emme naisia."

"Minä en anna mieheeni koskea!" nyyhkytti Auguste Rosenberg, jonka käsivarret kouristuivat puolison kaulan ympärille. "Jos te pieksette häntä, niin teidän pitää minuakin piestä!"

"Naista me emme piekse", selittivät miehet. "Nainen ei ole meille pahaa tehnyt, me emme häntä piekse. Mutta opman on antanut meitä kyllä piestä, hänen itsensä pitää nyt myöskin saaman!"

Isännöitsijän nuori vaimo oli tuttu koko pitäjässä, sillä hän oli kasvanut Juurun lukkarin, Kochin luona, jonka puolison sukulainen hän oli. Häntä pidettiin lempeänä, hyväsydämmisenä ihmisenä. Rouva Rosenberg saattoi siis olla varma siitä, etteivät ilkeimmätkään noista miehistä häneen koskisi, mutta kun hän luuli voivansa heihin niin paljon vaikuttaa, että olisivat antaneet hänen miehensäkin olla rauhassa, niin hän erehtyi suuresti. Rosenberg oli ollut ankara käskynhaltija, joka lempeyttä ja armahtamista talonpoikia kohtaan piti heikkoutena, joka ei olisi miksikään hyödyksi. Hänen mielestään olivat ainoastaan moision edut oikeutetut, ja talonpoikain piti vaijeten alistua kaikkiin vaatimuksiin. Tuollaiset mielipiteet johtuivat tietysti isännistä, joiden koko hallitustapa perustui ylivallan etuihin. Kun siitä puhutaan uusimpana aikana, syyttävät moision herrat hyvällä mielellä senaikuisia isännöitsijöitä ja vouteja — he olivat olleet omalla luvallaan liian ankaria, käyttäen huonosti virkavaltaansa; mutta kuinka olisi palveluksessa oleva henkilö voinut seurata toista periaatetta, kuin mitä herrat itse miespolvia olivat noudattaneet?

"Miehet, olkaa kuitenkin kristityitä", rupesi nyt kätilökin rukoilemaan. "Te tiedätte, että nuori rouva vasta muutama päivä sitten sai ensimmäisen lapsensa. Vasta eilen aamulla nousi hän lapsivuoteesta. Hän on nyt vielä heikko ja voimaton. Jos te ette häneen tahdo koskeakaan, niin ajatelkaa kuitenkin, kuinka kovasti te häntä olette säikähdyttäneet! Ja jos te nyt vielä hyökkäätte isännöitsijän kimppuun, niin tapatte tuon nuoren ihmisen, joka ei ole teille mitään pahaa tehnyt."

"Rouva menköön takimmaiseen huoneeseen!" huusivat miehet siirtyen jälleen lähemmä. "Älköön hän pelätkö, emme me häneltä henkeä ota! Emme me tarvitse hänen henkeään. Mutta selkäänsä hänen pitää saada! Hän saakoon nyt kerran kärsiä itsekin, sen hän kyllä kestää — hänellä on rasvaa ja lihaa enemmän kuin meillä kaikilla yhteensä! — — — Miehet, viekää naiset takimmaiseen huoneeseen!"

Huoneeseen tuli yhä vielä meluavia taistelijoita. Kokoonnuttiin opmannin ympärille. Tukevin käsin irrottivat he itkevän ja kovasti huutavan rouvan miehensä rinnoilta. Tämä taisteli epätoivoisesti heidän käsissään ja koetti yhä vaan tunkeutua miehen luo, ikäänkuin kana poikiaan suojellakseen. — — —

"Miehet!" alkoi nyt opman itkuisella äänellä rukoilla. "Jättäkää minun vaimoni rauhaan! Älkää tehkö hänelle vääryyttä! Älkää tappako vaimoani! — — — Auguste, minä rukoilen sinua, mene takimmaiseen huoneeseen!"

"Vait!" karjui Otsan Mihkel ja iski opmannia jälleen vasten kasvoja. "Vaimollesi ei tehdä mitään pahaa! Mutta sinun nahkasi on parkittava!"

Nähdessään miestään lyötävän kiljahti nuori nainen sanomattomassa tuskassa. Jälleen koetti hän joukon keskeltä rientää puolisonsa avuksi; mutta nyt tartuttiin hänen ympäriltään kiinni ja nostettiin syliin kuin lapsi ja kannettiin takimmaiseen kamariin. Sitten ajettiin myös rouva Reisberg sinne ja sulettiin ovi heidän jälkeensä. Hurjasti nyyhkyttäen lankesi rouva Rosenberg tädintyttärensä eteen polvilleen, joka pelosta istui puolikuolleena pieni lapsi sylissään kätkyen vieressä. — — —

Mutta etuhuoneessa taisteli opman henkensä kaupalla. Nähdessään, ettei hän voisi päästä vapaaksi, koetti hän vastustaa vihollisiaan. Hän oli vahva mies, ja kuoleman pelko antoi hänelle kaksinkertaiset voimat. Voimakkaasti lyöden sai hän pari kolme miestä karkotetuksi luotaan ja koetti perääntyä oven luo, joka vei herrasväen huoneisiin. Mutta hänen vastustuksensa kiihotti päällekarkaajia suurempaan vihaan ja heidän ääretöntä ylivoimaansa ei hän kauvan voinut vastustaa. Nyt olivat jo ehtineet paikalle nekin miehet, jotka olivat palanneet takaisin sotamiesten takaa-ajosta. Heidän joukossaan oli kapinoitsijain päämies, Peeter Olander, joka alussa oli ollut tulkkina sotamiehille ja heitä sitten niin rohkeasti ärsyttänyt.

Nähdessään, mitä oli tekeillä, karkasi hän toisten päällekävijäin sekaan ja yllytti heitä. Joukko toisiakin miehiä, joiden seurassa Mihkel Otsa, Päärn Valk, Sepän Mart Juurusta ja Otto Olander, uudestaan hyökkäsivät opmannin kimppuun. Tällä oli sinijuovaiset, ohuet vaatteet. Äkkiä olivat hänen takkinsa ja liivinsä rikki revityt.

Käsistä, rinnoista, jaloista tarttuivat nuo tukevat työmiehet häneen kiinni. Toiset kiskoivat häntä sinne, toiset tänne, kuin olisi tahdottu hänet kappaleiksi repiä. Toisinaan ei kuulunut muuta kuin taistelijain ähkimistä, jalkojen töminää ja opmannin vaatteiden repimistä.

Mutta nyt tapahtui pieni ihme.

Mahtran kunnan omat miehet, samat, jotka kaikkein ensimmäisinä rauhallisesti olivat tulleet huoneeseen kysymään vielä kerran uuden lain selitystä — nuo perheenmiehet rupesivat äkkiä isännöitsijän puolustajiksi. Myötätuntoisuudesta se varmaankaan ei tapahtunut, sillä kuka oli enemmän saanut kärsiä isännöitsijän kovuudesta kuin he, mutta miehiä kaiketi rupesi pelottamaan tämänpäiväisten tapausten seuraukset. Asiat alkoivat jo mennä rajattomiin. He olivat kutsuneet vieraiden kuntain miehiä avukseen suojelemaan heitä pieksemisestä; mutta suojelijoista oli tullut päällekarkaajia. Sillä ulkona ollut taistelu oli etupäässä syntynyt vierasten miesten alotteesta. Pelko ajoi siis Mahtran perheenmiehiä suojelemaan isännöitsijää. Kaikkein uutterin noista oli Koidun perheenmies, Ants Till.

"Jättäkää opman rauhaan, eihän hän ole teille tehnyt mitään pahaa", huusi hän käyden taistelijain väliin, jotka enimmästi kaikki olivat vieraita miehiä. "Kun Mahtran miehet eivät opmannia piekse, niin ei teillä ole syytä hänen kimppuunsa käydä."

"Hän onkin jo saanut osansa", lisäsi Tillin Otto. "Ettekö näe, johan hänen suustaan ja nenästään juoksee veri."

Toisetkin ilmaisivat tyytymättömyytensä ja koettivat tunkeutua väliin. Mutta heidän voimansa oli liian heikko vihaisten pieksijäin suurta joukkoa vastaan. He karkotettiin takaisin, työnnettiin nurkkaan tai ovesta ulos, ja väkivalta opmannia vastaan jatkui yhä.

Toisinaan oli onneton mies maassa toisten jaloissa, toisinaan nostettiin hän käsien varassa ylös ilmaan ja armottomasti iskettiin häntä nyrkeillä päähän ja selkään, sillä seivästen käyttämiseksi oli tila liian ahdas.

Sillä välin pisti Koedun Antsulle päähän vääntää herrasväen huoneisiin johtava ovi auki. Hän tahtoi laskea sinne opmannin, toivoen että tämä pääsisi sieltä akkunan kautta pakenemaan puutarhaan ja sitten eteenpäin. Toisten Mahtran perheenmiesten avulla sai hän Rosenbergin pieksijäin käsistä ja työnsi hänet ovesta toiseen huoneeseen. He koettivat panna ovea jälleen kiinni ja kun ei se onnistunut, niin he seisoivat edessä antaakseen opmannille aikaa pakenemiseen. Mutta pieksijät huomasivat sangen hyvin heidän neuvonsa ja kiivaasti hyökäten, saivat he miehet pois oven edestä. Meluten karkasi nyt koko kansanjoukko herrasväen huoneisiin. Samalla hetkellä aukesi myös ryskeellä se ovi, joka eteisestä vei saliin. Ja siltä puolelta virtasi nyt toinen kapinoitsijain joukko sisään. Koko moisio oli voittajien vallassa. Voiton huumaus oli yhtä suuri kuin alkoholin tuottama, jota viimeistä yhä vielä saatiin lisää. Sillä ulkona oli sillä välin moision viina-aitta murrettu ja siellä juotiin viinaa maitopytyistä. Näistä juojista oli nyt suuri joukko hyökännyt päärakennukseen.

Moisiolla on paljon varoja. Ja tänään on sota. Mutta sodassa saadaan sotasaalista. Ottakoon sitten joka mies, mitä saa! Suurin osa sodankävijöistä on vierasta kansaa. Vie saalis kotiin, kätke se siellä — kuka sitä vieraasta paikasta tietää tulla etsimään! Ja mitä ei voi viedä mukaansa, se murskataan. Saksoille pitää kerran kostaa kaikki vääryys, mitä he polvi polvelta ovat tehneet talonpojille ja nytkin tekevät, kun eivät tahdo antaa heille keisarin suoraa oikeutta. Moisio on tyhjennettävä ja sitten raunioksi hävitettävä — varotukseksi ja uhkauksesi kaikille saksoille, jotka pakottavat talonpoikia vannomaan vanhan lain noudattamista. —

Ja moision tyhjentäminen ja hävittäminen alkoi. Se toimitettiin niin rajusti kuin olisi kaikki se viha ja katkeruus, jota talonpojat polvi polvelta olivat sortajiaan, moision herroja vastaan mieliinsä koonneet, nyt kerrassaan syttynyt ilmiliekkiin. —

Kun osa miehiä kuritti opmannia, alkoi suuri kansanjoukko etsiä saalista ja särkeä huonekaluja, kaunistuksia ja akkunoita. Kaapit, piirongit, pöydät — kaikki murrettiin rikki ja tyhjennettiin. Kun ei herrasväki täällä asunut, niin ei huoneista löytynyt paljon kalleuksia. Mutta sen sijaan oli rikkomiseksi kyllin tavaraa. Ensiksi käytiin suurten, komeiden peilien kimppuun, jotka loistavissa, kullatuissa kehyksissä seinää kaunistivat. Helisten murtuivat lattialle suuret lasilevyt seipäiden sattuessa. Raskaat, täytetyt nojatuolit heitettiin ulos akkunoista puutarhaan, mennessään veivät ne akkunaruudut ja mursivat puitteet. Ei ainoatakaan ruutua jätetty ehjäksi, loput lyötiin seipäillä rikki. Tuolit nostettiin tukevin käsin maasta, lyötiin vasten permantoa ja heitettiin kappaleet hajalle! Kaappien ovet lyötiin sisään, piironkein laatikot kiskottiin ulos, tyhjennettiin ja käännettiin ylösalaisin ja lyötiin rikki. Seiniltä temmattiin taulut maahan ja tallattiin jalkojen alle; kynttiläkruunut, vaasit ja lamput murskattiin sauvoilla, vuoteista kiskottiin tyynyt, matrassit ja peitteet ja särettiin sängyt. Lyhyesti: mitä ikinä moision huoneissa voitiin liikuttaa, se hävitettiin.

Mutta ei ainoastaan herrasväen huoneissa tehty hävitystyötä, vaan opmanninkin luona ja kaikissa sivuhuoneissa, kyökissä, säilytyshuoneissa ja kellarissa. Ensiksi revittiin opmannin suuri ruokakaappi auki ja tyhjennettiin. Sokerit, jauhot, riisi- ja mannaryynit otettiin käsille ja jota ei otettu mukaan, pudistettiin maahan. Siellä oli miesten joukossa monta naista, jotka kokosivat itselleen tavaraa esiliinaansa. Samoin katosivat hopealusikat, veitset, kahvelit ja kaikki arvokkaammat talouskalut. Joka ei kelvannut heitettiin lattialle murskaksi. Pian oli lattia peitetty jauhoilla, manna- ja riisiryyneillä, hienolla sokerilla, posliini- ja lasisiruilla. —

Tuota kaikkea katselivat äänettöminä ja tuskastuneina opmannin naiset, joiden edestä ei nyt enää pidetty ovea kiinni. Emännöitsijä Reisberg rohkeni kysyä kapinoitsijoilta, minkätähden he tuon kaiken tekivät.

"Sota-aika, mitä muuta!" vastattiin hänelle.

"Kun kerran on sota, niin olkoon sitten!" huudettiin joka puolelta.

"Eihän se ole sota eikä mikään, jossa ei saa mitään vaivansa palkkioksi!" vastasivat naisetkin, jotka esiliinojaan täyttivät. — — —

Kaiken tuon ryöstön ja hävityksen aikana tapahtui suuressa salissa, jonka kaksipuolinen ulko-ovi oli aivan selällään välikohtaus, joka koski Völlamäen Päärnua.

Hän oli toisten kanssa tunkeutunut suureen saliin, kun joku selän takaa tarttui hänen käteensä ja alkoi häntä vetää ulos hälinästä.

"Päärn, Päärn!" huudahti ahdistettu, varottava ääni, ja kun nuori mies katsoi ympärilleen, jäi hänen suunsa ihmeissään auki.

Hänen edessään seisoi Ristmäen Miina.

Nuori tyttö läähätti kuin olisi kovasti juossut, hiki valui sinisen pääkoristeen alta ja hänen kasvonsa ja suuret silmänsä ilmaisivat suurta kauhua. Mutta, kun hän näki nuoren miehen elossa ja terveenä, muuttui hänen muotonsa äkkiä iloiseksi ja hän veti syvään henkeään.

Päärn oli hetken aikaa äänetönnä.

"Mitä sinä täältä haet?" huudahti hän vihdoin.

"Sinua etsin! Sinua — sinua —."

"Mitä sinä minusta sitten tahdot? Minähän olen sodassa!"

"Kotiin sinun pitää tulla! Heti paikalla minun kanssani kotiin. — — —"

"Mitä tyhjää! Eihän sota ole vielä loppunut!"

"Päärn, sinä olet juovuksissa!" huudahti tyttö kuullessaan hänen pehmeän puheensa ja nähdessään hänen harmaat kiiltävät silmänsä.

"Olen, mitä olen! Sodassa pitää miehen olla rohkea — — —. Mutta koeta sinä tästä paikasta poistua! Voit sinäkin vielä saada jonkun lyönnin niskaasi. — —"

"Päärn, sinun pitää paikalla tulla pois", alkoi tyttö rukoillen kuiskailla. "Etkö sinä näe, mitä kauhistuksia täällä tehdään! Moision piha on täynnä kuolleita, haavotettuja ja verta. — — — Tuolla hajotetaan ja tyhjennetään aittoja. — — — Ja katso, mitä näissä huoneissa tehdään! — — Päärn, ajattele, mikä tätä vihdoin seuraa! — — — Ole järkevä ja lähtekäämme paikalla — — —."

Ja Miina alkoi kiihkeästi vetää häntä pois joukosta, joka täytti salin. Mutta Päärn ponnisti vastaan.

"Ole hiljaa, enhän minä voi pakoon lähteä, kun kaikki toiset ovat täällä! Voitto on jo meidän käsissämme — ei meillä ole mitään pelkoa. — — Kuka sinut, hullu, tänne lähetti?" lisäsi hän kiivastuen. "Eikö sinulla ole mieltä päässäsi — nainen olet ja juokset suin päin sotaan! Sano minulle, tuhat tulimmaista, mitä sinä nyt oikein täältä tahdot?"

"Minä tulin sinua hakemaan!" Tyttö sanoi sen aivan yksinkertaisesti, mutta hänen äänessään oli sittenkin jotakin, joka sai puolijuopuneen miehen ihastumaan.

"Minua hakemaan? Tulit minua hakemaan?" kertoi hän. "Jalanko, vai?"

"Jalan."

"Jalan juoksit? Koko tien jalan?"

"Niin."

"Etkö pelännyt? Etkö kuullut ampumista?"

"Miksi en kuullut! Näin kuinka lauvaistiin. Sotamiehet ryntäsivät vastaan. — — — Juoksin yli heinämaan, kun luodit vinkuivat — — —"

Päärnun kasvot kalpenivat. Hän oli jo kokonaan poistunut kapinoitsijain joukosta.

"Ja sinä et pelännyt?" mutisi hän, yhä vielä katsoen tyttöön. "Näit kuinka lauvaistiin, etkä pelännyt! Hiton tyttö — tuollainen! — — — Mutta mistä sinä sitten minua etsit?"

"Joka paikasta. Kysyin sieltä, kysyin täältä. Vihdoin juoksin tänne. — — — Mutta tule nyt! Sinun äitisi odottaa sinua kotona. Päärn, sinä olet hänen elättäjänsä!"

Jos Päärnulla vielä oli voimaa vastustamiseen, niin se raukesi tuon sanan vaikutuksesta. Niinpä kyllä, olihan hänellä äiti kotona! Kuinka helposti hän tänään olisi voinut hänet menettää.

Ja nyt alkoi Päärnun sekava pää selvitä. Mitä siis tänään tehtiin? Oliko hän tullut tänne hävittämään ja ryöstämään? Oliko hän kertaakaan sitä ajatellut, kun hän kotoa lähti? Eikö hän tullut Mahtran miesten avuksi, ettei heitä kohtuuttomasti rangaistaisi vasten lakia. Väkivaltaa vastaan oli hän aikonut taistella, vaikkei hän aavistanut, että se niin veriseksi saattaisi käydä. Mutta hävitystä, ryöstöä — ei, sitä hän ei ensinkään ollut aikonut tehdä. Hän ei vieläkään voinut punnita, kuinka suurta vahinkoa siten tehtiin, sillä hän oli yhä tuo vihainen talonpoika, joka kaikesta sydämmestään toivoi saksoille kostoa, mutta hänestä tuntui sittenkin kuin ei kaikki olisi ollut oikein, kuin tekisi tuo raivostunut kansanjoukko itselleen vain vahinkoa. Ei, tuolla tavalla ei pitäisi sotaa käydä! Toisin oli hän sitä mielessään kuvaillut. Hänestä oli vain vahinko, ettei haagituomari ollut saanut selkäänsä — sitä oli hänen sydämmensä kovin toivonut — mutta tyytyväinen oli hän siihen, että sotaväki oli karkotettu ja että opman sai ansaitun palkkansa. Mutta kaikki muu — —.

"Miina, lähdetään sitten menemään", lausui hän kerrassaan kuin unesta heräten. "Mutta ensin etsimme Jyrin käsiimme. Hänelläkin on äiti kotona."

Kun Päärn ja Miina astuivat ulos kartanosta etsiäkseen Uudentuvan Jyriä, joka moision ovessa oli joutunut työläisestä erilleen, jatkui herrasväen huoneissa hävitystyö yhä edelleen, samoin myös opmannin rääkkääminen.

Tämän kimpussa ei kuitenkaan enää ollut niin paljon miehiä kuin alussa, sillä hävitystyö ja saaliin etsiminen oli heitä enemmän miellyttänyt; Rosenberg sai itsensä temmatuksi irti ahdistajainsa käsistä ja pakeni ovesta takimmaiseen huoneeseen. Hänen vaimonsa ja säälivä kätilö asettuivat suojaksi oven eteen.

Mutta viholliset olivat heti uhrinsa kintereillä. Nuoren vaimon ja kätilön sydämmelliset rukoukset eivät mitään auttaneet; he työnnettiin pois oven edestä, emännöitsijä Reisbergille annettiin nyrkinisku kasvoihin ja vihainen joukko tunkeutui uhrinsa perässä.

Mutta suojelijatkin ilmestyivät. Heitä oli Mahtran miesten joukosta tullut vielä lisää. Nyt alkoi opmannin takimmaisessa huoneessa ottelu pieksijäin ja suojelijain välillä. Sillä välin huomasi Koidun isäntä, Ans Tilli käyttää hetkeä opmannin pelastamiseksi. Hän avasi kiireesti puutarhan puoleisen akkunan, osotti opmannille pakotien ja oli parhaillaan häntä auttamassa akkunalaudalle, kun heidän aikeensa huomattiin. Tuskin oli opmannin vartalo kadonnut akkunasta puutarhaan, kun moniaat miehet hyppäsivät kiirehtien hänen perässään.

"Mihin niin kiire, veli? Selkäsauna on vielä saamatta!" karjui Mihkel Otsa, tarttuen pakenijan kauluksesta jälleen kiinni. "Pitäkää, pojat, häntä kiinni, minä toimitan vitsoja!"

Vähitellen oli opman puutarhassa jälleen piiritetty.

"Kaatakaa hänet maahan!" huudettiin kiivaasti. "Näytämme hänelle tuhat tulimmaista, se on oikeus ja kohtuus!"

Kun toiset seipäillä estivät lähestyviä suojelijoita perille pääsemästä, koettivat toiset kaataa isännöitsijää maahan. Vielä kerran koetti tämä epätoivoisen voimilla panna vastaan. Hän luuli viimeisen hetkensä lähestyvän. Sillä, kun kaikki nuo kepit ja seipäät iskettäisiin hänen päähänsä ja selkäänsä — mitä hänestä enää jäisi jälelle!

Ensin ei todellakaan saatu vahvaa miestä kaatumaan. Päärn Falk oli polvillaan maassa ja veti isännöitsijää jaloista. Häntä rupesi auttamaan Sepän Mart Juurusta. Toiset repivät häntä kädestä, kolmannet työnsivät selästä. Vihdoin kaatui opman pitkäkseen eräälle törmälle.

Nyt rupesi isännöitsijä rukoilemaan armoa. Hädissään hän alkoi itkeä. Koko ruumiinsa vapisi ja hän huusi liikuttavasti nyyhkien:

"Miehet, jättäkää minut henkiin! Minä tahdon antaa kaikkia, mitä toivotte, mutta jättäkää minut henkiin! Te saatte viinaa, te saatte rahaa — kaikki mitä minulla ja moisiossa on, pitää olla teidän — laskekaa minut irti! Veljet, laskekaa minut irti!"

"Vai nyt olemme sinun veljiäsi!" naurettiin raa'asti ja armottomasti. "Ketä me silloin olimme, kun sinä kutsuit tänne sotamiehiä parkitsemaan nahkaamme? Olimmeko silloinkin sinun veljiäsi?"

Toiset huusivat:

"Mitä sinä meille lupaat, sen nyt voimme ilman sinutta ottaa! Sano ennemmin, mitä sinä nyt arvelet sonnanvedosta ja aputöistä!"

"Miehet", itki opman, "te pääsette minusta eroon — minä lähden pois Mahtrasta, lähden kaupunkiin asumaan, kunhan vain jätätte minut eloon. Minä vannon teille, etten enää jää Mahtraan opmanniksi!"

Mutta turhia olivat kaikki rukoukset ja vannomiset, turhaan hän myös syleili rääkkääjäinsä jalkoja ja polvia ja nimitti heitä lempeimmillä sanoilla. Hän ei voinut yhtään heitä liikuttaa, ikäänkuin rautapihdeillä pitivät he häntä kiinni. Hauskuudeksi laahattiin häntä pitkin maata ja vedettiin tukasta.

Mihkel Otsa oli sillä välin hankkinut vitsat. Ja minkälaiset! Tuo mies oli todellakin kekseliäs kiduttamistaidossa, — ainakin yhtä kekseliäs kuin ne moision isännät, jotka antoivat kastaa vitsoja suolaveteen, taikka jotka huuhdottivat suolavedellä veristä ihoa. Mihkel, nimittäin, ilmaantui kädessä karviaismarjapensaasta leikatut vitsat.

Nyt revittiin opman raukalta viimeiset vaatekaistaleet selästä; mies istui hänen jaloilleen, toinen pään puolelle ja piikkisillä vitsoilla annettiin ruumiinrangaistus. Otsan Mihkel ja Aadun Andrei olivat piiskaajina. He löivät vuorotellen ja tahdissa niinkuin "oikeus ja kohtuus" vaati. Mutta ympärillä seisojat suut naurussa käskivät antaa hyvästi. Opmannin suojelijatkin olivat nyt hiljaa ja katselivat päältä. Näytti kuin hekin olisivat nauttineet nähdessään, että talonpojan sijaan moision käskynhaltijakin kerran verisenä kiemurteli lyöntien tähden — — —.

Oltiin juuri parhaillaan tässä mieltäkiinnittävässä työssä, kun samassa kuului ulkoa, moision pihasta tuhatääninen hurraa huuto. Muutamat huusivat kartanon rikotuista akkunoista puutarhaan: "Tuli irti! Tuli irti!"

Pieksijät pidättivät, rangaistuksen alaisen kiinnipitäjät karkasivat pystyyn, katselivat ympärilleen ja alkoivat sitten juosta pihan puolelle — toiset kartanon läpi, toiset puutarhan portin kautta. Isännöitsijä huomasi olevansa vapaa.

Ensimmäisessä ilonhuumauksessa eloon jäämisestä alkoi hän juosta puutarhan etäisimpään nurkkaan, paetakseen sieltä johonkin naapurimoisioon; mutta puolitiessä kääntyi hän hiipien takaisin. Hän tahtoi ensin salaa katsoa, kuinka hänen perheensä laita oli. Ilokseen huomasi hän rakennuksen olevan tyhjänä vieraista, mutta tyhjä oli myöskin hänen oma asuntonsa. Hänen vaimonsa lapsineen ja nuori neiti olivat paenneet Juuruun päin, heidän perässään, vähän myöhemmin, oli lähtenyt kätilökin. He kaikki pääsivät onnellisesti lukkarin asuntoon.

Viimeinen pakenija oli Rosenberg itse.

Hän juoksi takaisin puutarhaan, päästäkseen sieltä salaa väljemmälle. Paljain päin, paita ja alushousut yllä, riensi piesty mies umpimähkään niittyjen yli eteenpäin, kunnes hän vihdoin päätti hakea suojaa ja vaatteita Järlepan moisiosta. Matkallaan tapasi hän pienen kylänpojan lantaa ajamassa. Tältä otti hän hevosen ja ajoi lantavankkureissa eteenpäin Järlepan moisioon, josta hän tuttavaltaan isännöitsijältä lainasi vaatteet ylleen — —.

Sillä välin oli moision pihassa paljonkin tapahtunut.

Raskaan työn ja loistavan voiton jälkeen tunsivat sotilaat tarvitsevansa kaulan kastiketta. Moision viina-aitassa oli kylläksi väkijuomaa. Mitä muuta kuin ovi auki ja saaliille!

Jaan Baumann Juurusta ja Vade-Jaan Paulus Kaiusta rupesivat tämän asian toimeenpanijoiksi. Ensimmäinen hankki vahvan puupölkyn ja hakkasi sillä aitan ovea; Vade-Jaan auttoi, heittäen suuria kiviä ovea kohti. Ovi räiskähti auki.

Meluten tunkeutui rahvas sisään. Väkijuomia löytyi aitassa yli kolmekymmentä aamia[17] — oli vaikka pään pesemiseksi! Sitten kiskottiin suulliset auki ja pistettiin pumput sisään. Kaivon luota, jonne joukko maitohulikoita oli tuotu pestäväksi, saatiin astioita, johon kallista nestettä laskettiin. Pelkästä ilkivaltaisuudesta särettiinkin paljon aameja. Aitasta vieritettiin muutamia niistä ulkopihaan, nostettiin pystyyn, lyötiin pohja puhki ja kutsuttiin väkeä juomaan. Nyt piti viettää voittojuhlaa. Pari aamia vieryi pitkin maata vastapäätä olevan viinakeittiön luo ja pyörähti vesilammikkoon. Raskaita kun olivat, vajosivat ne syvään lammikon pohjamutaan.[18]

Aittamies, joka etäämpää oli katsellut miesten väkivallan työtä, kiirehti heitä kieltämään ja varottamaan. Olihan aitan sisältö uskottu hänen haltuunsa. Mutta ei kukaan häntä kuullut. Jaan Baumann kiivastui niin, että hän seiväs ja viinapumppu kädessä karkasi hänen kimppuunsa. Aittamies lähti juoksemaan, juopunut hänen perässään! Tuskin pääsi pakenija viinakeittiön taakse, kun Baumann heitti pumpun lampiin ja lähti juoksemaan takaisin. Sen jälkeen arvasi aittamies paremmaksi ruveta hyvällä kohtelemaan voittajia ja siten hän pääsi ehjin nahoin heidän käsistään. Kerrotaampa, että hän sitten olisi auttanut heitä omistamaan moision varoja.

Mieletön juominen alkoi nyt.

Näytti siltä kuin olisivat nuo alituisesti nälän ja puutteen kanssa taistelevat, ilottomat ihmiset kerrankin tahtoneet viettää pitoja orjuuttajiensa kustannuksella. He tahtoivat myös unohtaa kaikki, mikä heitä ahdisti ja masensi — tämänpäiväisen kauhean verileikinkin. He tahtoivat upottaa viinaan pahat aavistukset tuon verilöylyn seurauksista ja nukuttaa omaatuntoaan. Pitäkäämme tänään pitoja, tulkoon huomenna, mitä tulee! Mutta monet olivat jo ennestään niin juovuksissa, etteivät tietäneetkään, mitä tekivät. Niin saattoi monikin hävittäjä ja ryöstäjä toisena aamuna makaamasta herättyään kysyä ihmetellen itseltään, eikö kaikki ollut pelkkää kauheata unennäköä.

Vaikea on kuvata, mitä kaikkea noiden pitojen aikana Mahtran moision kartanolla tapahtui. Viina antoi kansalle uutta rohkeutta ja sokaisi heitä ja nyt sai ryöstäminenkin uutta vauhtia. Muiden muassa kannettiin kartanosta ja aitoista kokoon kaikki, mikä kelpasi syödä: leipää, voita lampaanlapoja, silliä, silakoita. Laudoista kyhättiin pari pitopöytää, johon ruoka ja juoma asetettiin. Lasien asemesta pantiin viina maitohulikoissa kiertämään. Koko piha kuhisi syöviä, juovia ja remuavia ihmisiä, joilla oli lihakappaleet kainalossa ja viinaleilit käsissä. Suurin osa hoiperteli ja moni kaatui viinapyttyineen maahan ja jäi tiedottomaksi kuin kuollut. Andreksen isäntä Purilaasta ja elähtänyt Ants Sommer olivat onnellisia kuin lapset. Lampaanlapa kainalossa ja väkijuomapytty käsissä kierteli hän moision pihaa ja kutsui kaikkia pitoihinsa.

"Ryypätkää pojat Mahtran juomia", huusi hän kimeällä, pehmeällä naisäänellään ja hänen suunsa oli naurussa. "Juokaa pojat, nyt saatte!"

Mutta ei kukaan tahtonut, sillä jokaisella oli itselläänkin. Tänään oli kerrankin saatu kylläksi. Aarmen ympärillä kihisi kovasti ihmisiä. Ammennettiin ja ryypättiin yhtä mittaa. Siellä täällä istuttiin piirissä maassa — toiset joivat, toiset söivät, kolmannet lauloivat, mutta neljännet jo kuorsasivat. Toisessa paikassa taas kaulattiin toinen toisiaan, kehuttiin tämänpäiväisiä voimatekoja taikka lähdettiin uudestaan hävitystyöhön.

Niinpä Jyri Nikola Juurusta särki huvikseen kupiaan asunhuoneiden akkunoita, heitti maitoastioita kaivoon ja vihdoin rupesi vaunuliiterissä särkemään ajopelejä. — — — Jaan Baumann jälleen oli temmannut erään haavotetun sotamiehen kädestä pyssyn. Sitä hän hakkasi niin kauvan aitan ovea vasten, että hänen kouraansa jäi vaan väärä rauta.

Näkö Mahtran moision kartanolla näiden juominkien aikana oli jokaisesta raittiimmasta henkilöstä inhottava. Jokapaikassa sekaisin kuolleita, haavotettuja ja tukkihumalaisia toinen toisensa rinnalla. Kaikki paikat täynnä hyytyneitä verilätäköitä, katkenneita seipäitä, särkyneitä talouskaluja, viina-aameja, maitoastioita. Suurissa tuskissaan makasi tuolla sotamies, jonka pää oli puhkaistu, hänen vieressään valitti talonpoika, jolla oli luoti rinnassa tai keihään haava kylessä, eikä kaukana näistä melusi kaatunut viinaveikko, joka turhaan koetti nousta jälleen pystyyn. Syvää, hiljaista unta nauttivat ainoastaan ne, joiden elämänlangan luoti oli kokonaan katkaissut tai jotka viina-aamista olivat nauttineet niin paljon unirohtoa, että elottomina ja tunnottomina olivat kaatuneet maahan.

Uhrien luku oli suuri, sillä taistelu oli ollut tulinen. Moision pihassa ja sotamiesten takaa-ajossa oli seitsemän talonpoikaa saanut surmansa ja kaksi pahasti haavotettua kuoli kohta sodan loputtua, muita pahasti haavotettuja oli talonpoikain joukossa noin viisitoista, mutta helpommin haavotettujen lukua ei varmasti tiedetä, koska talonpojat kapinan perästä koettivat heitä huolellisesti salata, jotta eivät olisi joutuneet sota-oikeuden rangaistuksen alaisiksi. Sotaväki menetti, niinkuin jo kerrottiin, kapteeninsa ja majorin sekä viisitoista sotamiestä sai suurempia tai pienempiä haavoja, tietymätöntä on, kuoliko heistä ketään näihin haavoihin. "Mahtran sodassa" oli siis kokonaista kymmenen kuollutta ja noin kolmekymmentä pahemmin haavottunutta, lukematta helpommin haavotettuja!

Moision pihassa lepäävien kuolleiden ja haavotettujen joukkoon tuotiin vielä muutamia, jotka heinämaalla tai vesakossa olivat kuolleet tai haavotetut. Ne olivat enimmästi Mahtran kylän miehiä. Omaiset tahi ystävät koettivat muutamia haavotettuja hoidella, pesten tai sitoen heidän haavojansa; mutta suurin osa oli niin juovuksissa, ettei huomannutkaan apuatarvitsevia, taikka avun asemesta teki heille vielä enemmän vahinkoa. Päälääkkeenä käytettiin viinaa. Sillä pestiin haavoja ja koetettiin lieventää heidän tuskiaan juottamalla heidät humalaan. — — — Kuolleidenkin suuhun kaadettiin viinaa ja koetettiin siten saada heidät jälleen henkiin.

Muudan sotamies, joka leukaluu rikkilyötynä, hirmuisissa tuskissa makasi kahden kuolleen talonpojan välissä, pyysi liikuttavalla tavalla jotakin venäjän kielellä. Hänen pyyntöään ei ymmärretty. Jaan Baumann Juurusta, joka hoiperteli hänen ohitsensa, rupesi onnettoman kanssa puhumaan, mutta oli niin juovuksissa, ettei kädenliikkeistäkään ymmärtänyt, mitä toinen tahtoi. Sotamies osotti hirmuista haavaansa, viittasi sormellaan päätään, suutaan, sydäntään ja rukoili edelleen apua sydäntäsärkevällä tavalla. Hän nähtävästi toivoi, että talonpoika hänet lopettaisi, sillä hänen tuskansa olivat sietämättömät. Mutta Baumann arvasi, että haavottunut sotamies myös himoitsi sitä juomaa, jota niin suurella innolla joka puolella nautittiin. Hän armahti kaatunutta vihollista, toi hyvän pytyn täynnä väkiviinaa ja rupesi sillä valamaan sotilaan verisiä kasvoja. Mutta viina poltti niin kovin haavoja, että sotamies hirmuisissa tuskissaan kiemurteli. Sitten antoi Baumann hänen ryypätä pytyn laidasta. Tämä joikin ja joi niin, että hän huumaantuneena jälleen vajosi maahan kivien päälle. Tuskiinsa oli hän siten saanut lievitystä. —

Toisessa paikassa koetti kaksi juopunutta miestä nostaa maasta pahasti haavottunutta ystäväänsä. Toinen otti päästä, toinen jaloista kiinni. Onnettoman kaulassa oli luodin haava. Mutta apumiesten kädet olivat niin hervottomat ja heidän jalkansa niin ponnettomat, että he pääsivät vain pari askelta eteenpäin, vaan sitten antoivat onnettoman jälleen pudota takaisin. Hänen suustaan purskahti veri ja hänen kipeä voihkinansa olisi voinut kiviäkin pehmittää.

Monen kuolleen ja haavotetun vieressä itkettiin. Isä oli pojan, veli veljen tai ystävä ystävän löytänyt ruumiina. Mutta surun pyhyyttä häiritsi juopuneiden melu, itkun seassa kaikui päihtyneiden nauru ja loilotus.

Ja kaiken tuon veren, tuskan ja kurjuuden yläpuolella hymyili sininen taivas ja kesäinen päivä loi raittiit, kultaiset säteensä maahan. Kaikessa kauheudessaan ja inhottavuudessaan oli sotakenttä nyt selkeänä ja varjottomana jokaisen nähtävänä. Vahinko vain, ettei täällä ollut katselijoita, jotka olisivat ymmärtäneet noita kuvia, näkijöitä, joihin ne äärettömällä surunvoittoisuudellaan olisivat vaikuttaneet. — — — Hiljaiset, alamaiset, tottelevat talonpojat olivat muuttuneet kapinoitsijoiksi ja ryöstäjiksi! Kuinka? Minkätähden? — —

Juominkein väliajoilla yhä raastettiin kartanon huoneissa, joiden ovet kaikki olivat avatut. Jota ei otettu saaliiksi, se rikottiin. Hevoset ajettiin aittojen eteen ja ladottiin varastettua tavaraa vankkureihin. Parhaimpana saaliina oli viina. Pienemmissä ja suuremmissa määrissä koetettiin sitä ottaa mukaan ja ammennettiin kaikenmoisiin astioihin. Ankkurit, leilit, tynnyrit ja pytyt etsittiin ja täytettiin. Kapakoitsija Hindrek Piil Kaiusta kahden toverinsa kanssa kantoi koko viina-aamin vankkureilleen, jakaakseen sitten saaliistaan toisille. Mutta kuorma oli liian raskas, sillä vankkureissa oli sitäpaitsi ohrasäkkejä, hevoskaluja ja kaikellaista tavaraa; sentähden työnsivät he tiellä viina-aamin maahan. Heidän vankkurinsakin oli moision omaisuutta.

Saaliiksi ottivat ryöstäjät vielä viljaa, jauhoja, ryynejä, leipää, palttinaa, kilpikangasta, kaikenlaisia liinavaatteita, turkiksia, kengännahkaa, saippuakankeja, lusikoita, veitsiä ja kahveleita, työkaluja j.n.e. Kansan suuren paljouden tähden ei yksityisen saalis ollut suuriarvoinen, yhdellä oli vähän yhtä, toisella toista, mutta moni oli myös aivan ilman. Oli niitäkin, jotka vain ottivat käteensä kappaleen valkeata leipää sillä täyttääkseen tyhjää vatsaansa. Monella oli jotakin vaatteitten alla, joka saattoi olla viiden tai kymmenen kopekan arvoista. Suurin osa ei raittiina olisi varkautta ajatellutkaan; koska ryöstäminen oli vasta väkijuomien vaikutuksesta alkanut, jonka todistaa sekin, että moni selvittyään vapaaehtoisesti toi saaliinsa takaisin.

Hävittämistä ja ryöstämistä harjottivat vain vieraiden kuntain ihmiset. Mahtran perheenmiehet eivät siihen ottaneet osaa ja sen kunnan muutkin ihmiset tekivät sitä hyvin vähän. Koettivatpa Mahtran miehet estääkin tuota hävitystyötä, koettivat suojella ja säilyttää moision ja opmannin omaisuutta. Mutta heidän voimansa oli liian heikko tuon äärettömän kansanjoukon rinnalla, joka heidän avukseen oli naapurikunnista rientänyt. He huomasivat, etteivät enää päässeet eroon noista ihmisistä. He olivat avanneet vesisulut, mutta vesi syöksyäkin nyt heidän myllynsä yli. Auttajista tuli heidän vihollisiaan. Koko moisio joutui kokonaan vierasten ihmisten mielivallan alaiseksi. Mahtran miehet saattoivat vain katsella päältä, jos tahtoivat. — — —

Näin kesti edelleen hurjaa hävitystä ja ryöstämistä moision huoneissa, kunnes murhenäytelmälle tuli pikainen loppu. Juurun itsellinen, Jyri Nikola, juopuneena niinkuin muutkin, sytytti tulitikulla piippuansa kalkkuna-koppelin luona, jonka vieressä oli puupino. Tahallaan tai vahingossa heitti hän palavan tikun koppelin olkikatolle, joka heti syttyi palamaan. Sen näki toinen Juurun mies, Mihkel Baumann, joka seisoi Jyrin lähellä.

"No, noh, mitä sinä teet?" huusi hän. "Onhan vielä Juhannukseen kolme viikkoa!"

"Ääh, sota-aika — antaa mennä", vastasi Jyri irvistäen, ja eikös mennytkin!

Nauraen katselivat molemmat miehet, kuinka tuli laajalle levisi, sytytti koppelin liekkeihin, ryömi puupinon kupeeseen ja sieltä heitti tulikieliä aitan olkikattoon. Aurinko paistoi kuumasti, puu ja olki olivat kuumia ja kuivia kuin taula — äärettömän nopeasti levisivät liekit laajalle, kunnes vähitellen kaikki rakennukset olivat tulessa, kaksi aittaa, navetta, talli ja vihdoin asuinrakennus.

Mahtran miehet saivat päästetyksi moniaita eläimiä tallista ja navetasta; mutta muuta moision tavaraa ei kukaan aikonutkaan pelastaa, eikä tulen sammuttamistakaan ajateltu. Sodalle tuli kauhea loppu.

Tuliliekit rätisivät vanhoissa, kuivissa puuhuoneissa. Suuret savu- ja tulipatsaat kohosivat kohti taivasta, virstan laajuudelle kantoi tuuli säkeniä ja tulikekäleitä ja tulen räiskeeseen yhtyivät juopuneiden melu ja haavottuneiden voivotukset.

Uudessa valaistuksessa näytti sotatanner moision kartanolla verilammikoineen, kuolleineen ja haavottuneineen ja mässäävine sotilaineen vielä entistä kolkommalta.

Juopuneet miehet iloitsivat tulesta kuin lapset. He huusivat hurraata, nauroivat ja koettivat hoiperrellen kohentaa tulta. Juotiin edelleen viinaa, loilotettiin ja uhkailtiin.

Jaan Baumann — juopuneena niin, että tuskin pysyi pystyssä — huusi kansanjoukolle:

"Veljet, nyt marssimme Atlaan! Poltamme senkin poroksi! Kun kerran on sota, niin olkoon laajalta. Atlasta lähdemme Juuruun, Juurusta Maidlaan. Palakoon koko pitäjä. Samat saksat jokapuolella! Tulkaa minun perässäni, miehet!"

Mutta ei kukaan lähtenyt. Joku pisti jalkansa Jaanin eteen, niin että hän kaatui pitkäkseen maahan. Kova naurun rähinä kuului ympäriltä. Mutta nyt alkoi pakeneminen.

Tulen kauhea kuumuus ajoi ihmiset etäämmälle, samassa koetti jokainen pelastaa saaliinsa ja vihdoin huomattiin, ettei siellä enää ollut mitään ottamista — hävitystyön lopettivat liekit. Paitse kivistä viinakeittiötä paloivat kaikki moision huoneet tavaroineen poroksi. — — —

Miina ja Päärn olivat tulen alkaessa moision päärakennuksesta tulleet pihaan etsimään Uudentuvan Jyriä. Kansan paljouden ja yleisen sekasorron tähden ei ollut löytäminen helppoa. Päärn kulki kuin päätön kana joukkojen keskellä, mutta Miinan terävä silmä huomasi vihdoin Uudentuvan perheenmiehen viinanjuojien joukossa. Jyri oli muuten raitis mies, mutta tänään joi hänkin. Hän oli juuri nostamassa väkijuomapyttyä huulilleen, kun Päärn ja Miina astuivat hänen luokseen ja viimeinen häntä nykäsi kovasti takinliepeestä.

"Jyri tule kotiin, äitisi kutsuu sinua!" Yhtä pitkään kuin Päärn, katsoi nyt nuori perheenmieskin tyttöön.

"Oletko hullu! Sinä täällä!" hän huusi. "Sinun äitisi lähetti minun sinua hakemaan", sanoi Miina huolestuneesti.

"Minun äitini? — — Vai niin — niin, niin, kyllä hän mahtaa olla poikansa tähden kauhuissaan. Mutta enhän minä täältä kotiin lähde, ennen kun Päärn!"

"Minä olenkin jo menossa", sanoi työläinen sekavasti maahan katsoen. "Meidän vanhuskin ikävöi poikaansa." Nyt suostui Jyrikin lähtöön.

Menkää etsimään hevosta. Päärn oli aamulla sitonut sen kiinni moision aidan taakse eikä ollut sitten kertaakaan käynyt sitä katsomassa. Eläin oli siellä vielä. Mutta jos olisivat hiukan myöhemmin tulleet, niin olisi ruuna ehkä viimeisen kerran vetänyt henkeään. Sodan melske oli niin pelottanut sitä raukkaa, että sen oli rimpuillessaan luistanut valjaat kurkkuun ja ohjakset kiertyneet kaulan ympärille ja puolen ruumistaan oli se työntänyt aidasten väliin. Näin reuhuessaan oli se vihdoin kaatunut maahan. Se huomattiin melkein kuristuneena.

Molemmat miehet juoksivat eläintä auttamaan. Mutta Päärnun haavottuneet kädet alkoivat sitä tehdessä uudestaan vuotaa verta. Nyt vasta huomasi Miina hänen tilansa.

"Jumalan tähden, Päärn", huusi hän kauhun vallassa, "mitä sinä olet tehnyt?"

"Sota-aika — mikä auttaa", vastasi nuori mies koettaen piilottaa käsiään. "Ei se mitään haittaa — joitakuita naarmuja kämmenessä."

"Päärn", kuiskasi tyttö, ja astui kalpeana ja säikähtynein silmin pojan luo. "Päärn, ethän sinä ketään ihmistä liene sodassa tappanut?"

Sotilas, joka moision pihassa oli seipäillään antanut niin kovia iskuja, ajatteli ja pudisti päätään.

"En luule", hän vastasi. "En nähnyt kenenkään minun tähteni kuolevan. Mutta kyllä vain moni sai päähänsä!"

Nyt tempasi Miina väkisten hänen kätensä näkyviin ja katseli väräjävin huulin hänen rikkinäisiä kouriansa. Jyrikin, joka jo oli saanut hevosen maasta ylös ja valjaisiin, astui lähemmä. Hän itse oli aivan terve, ainoastaan pari kuhmua polvissa, jotka oli saanut kaatuessaan sotamiesten takaa-ajossa.

"Päärn", lausui tyttö huolestuneena, "näitä käsiä et sinä saa kotona kellekään näyttää! Sitten heti tiedetään, mitä sinä sodassa teit."

"Mitä tyhjää! Kyllä ne paranevat!"

"Sinun pitäisi ne pestä."

"Sen voimme heti tehdä", sanoi Jyri nauraen ja otti taskustaan pienen läkkikannun. "Pidä kätesi suorassa!"

Hän kaasi kannusta jotakin palvelijan käsille, ja sen haju ilmaisi, että neste oli puhdistamatonta väkiviinaa — Mahtran moision viinaa, joka tänään valui virtana joka paikassa. Kun Päärnun kädet näin olivat valetut, pyysi Miina Jyriltä veistä ja repäsi pitemmittä arveluitta paidanhelmastaan kappaleen, sitoakseen sillä Päärnun kädet.

"Pidä kätesi piilossa, kun tiellä ihmisiä vastaan tulee", neuvoi hän sen ohella äidillisesti.

Sitten asettuivat kaikki kolme vankkureille ja ajettiin kotiin päin.

Heidän taakseen jäi Sodoman ja Gomorran kaltainen kuva. Suhisten ja räiskien kohosivat suuret savu ja tulipatsaat taivasta kohden, tuhkaa ja tulikipunoita satoi heidän päähänsä. Melu ja hälinä parista tuhannesta kurkusta sekaantui liekkien räiskeeseen ja joka puolella hurja juokseminen, tungos ja pakeneminen. Vankkureita, toinen toisensa perässä vyöryi moision kartanolta tielle täynnä juopuneita ja ryöstettyä sotasaalista, tiheitä ryhmiä hoipertelevia ja ontuvia jalkamiehiä täytti tiet ja tien vieret. Moni joukkokunta laahasi mukanaan päästä tai käsistä sidottuja haavotettuja ja monessa vankkurissa lepäsi hyytyneessä veressään kuolleita tai surkeasti valittavia haavotettuja. Pari tuntia sitten oli sotakuva ollut täydellinen, mutta nyt oli sodasta lähdön kuva selvä. Ja näitä näytelmiä seurasi vielä toisia. Missä kapakka oli tien vieressä, siellä pian lääkittiin monta haavottunutta ja missä kylä oli, siellä nähtiin itkeviä naisia ja lapsia, joiden mies ja isä, veli tai muu sukulainen verisenä kotiin kannettiin. — — —

Eerun kapakan luona, Atlan ja Juurun välillä oli pastori lukkarin kanssa. Hän aikoi varmaankin ajaa sotapaikalle, sillä pyssynlaukaukset ja savupatsaat todistavat selvästi, mitä Mahtrassa tänään oli tapahtunut. Mutta Eerun kapakassa sai pastori jo nähdä pari sotauhria; sinne oli juuri tuotu Purilaan perheenmies, Kaarel Anresmann, suuri haava selässä, ja sinne saatettiin myös saman kunnan vanhin, Tönis Kaur, jonka käsivarret olivat lävistetyt.

"Te sokeat, mitä olette tehneet!" huusi kirkkoherra kuuluvalla, kumisevalla äänellään miesjoukkoon, jossa Antsun perheen palvelija, Ants Veit Purilaasta oli.

"Teimme niinkuin lupasimme", vastasi joku miesten joukosta. "Ehkä nyt saamme saksoilta uuden lain."

"Niin, niin, nyt te saatte uuden lain saksoilta", vastasi pastori päätään pudistaen ja hymyillen pilkallisesti. "Mutta odottakaa, uusi laki annetaan kohta teille; mutta älkää olko ihmeissänne sen sisällöstä."

Pastori kääntyi nyt Antsun puoleen, joka oli kaikista raittiin ja kysyi häneltä, mitä Mahtrassa oli tapahtunut. Vähän väliä pudistaen päätään huolestuneesti ja pilkallisesti kuunteli hän kertomusta.

"Ja mitävarten sinä sitten menit Mahtraan?" hän vihdoin kysyi.

"Menin katsomaan, mitä siellä tehdään", vastasi Veit.

Tuo keskustelu pastorin kanssa vapautti Antsun sittemmin tutkinnosta ja tuomiosta. Pastori oli nähnyt hänet raittiina ja kuullut, että hän vain uteliaisuudesta oli mennyt Mahtraan. —

Samaan aikaan ajoivat Jyri, Päärn ja Miina kapakan ohi. He näkivät, kuinka kirkkoherra astui kapakkaan haavottuneita katsomaan. Seisahtamatta ajoivat he eteenpäin, sillä he pelkäsivät Päärnun sidotun käden tähden.

Tiellä mietti Miina alituisesti, kuinka voisi pitää salassa Päärnun haavottumista, taikka kuinka sen selittäisi. Sodassahan olivat kaikki käyneet, koko pitäjän miehet olivat siellä olleet koolla; ota sitten selvää, kuka heistä soti ja kuka päältä katseli, jos ei miehessä merkkiä löytynyt. Mutta Päärn on merkitty, hän on siis sotinut! Miina kyllä ei osannut kuvailla, mitä siitä saattoi seurata, mutta pakottavin sydämmin hän aavisti, että jotakin seuraa ja ettei se ole hyvää.

"Kuule," virkkoi hän vihdoin Päärnulle, "sano sinä huomenna kaikille, että hevosesi pillastui, kun olit sitä laitumella kiinni ottamassa ja että sen päitsiraudat repivät kämmenesi verisiksi. Tänään piilota itseäsi kaikilta."

Miehet hyväksyivät neuvon. Onneksi eivät haavat olleet niin syvät, ettei sellaista valhetta olisi voinut uskoa.

"Ethän sinä mitään moision tavaraa ole mukaasi ottanut?" tutki Miina sitten uudelleen huolestuneena.

Päärn katseli hämillään nauraen jalkoihinsa ja vaikeni.

"Sinulla on jotakin, Päärn, sinulla on jotakin", tutkasi Miina. "Anna pian se pois, kuuletko!"

Päärn rupesi kipeällä kädellään poveaan kopeloimaan ja veti sieltä vihdoin häpeissään kirjavan esiliinan ja hienon, palttinaisen naisen paidan. Hän oli ne löytänyt opmannin huoneesta, säretyn piirongin luota.

"Nuo pari kappaletta minulla on, aijoin ne antaa sinulle", lausui hän.

Tuskin oli Miina nähnyt vaatteet, kun hän sieppasi ne käteensä ja kiivaasti heitti ne vankkureista menemään, ne lensivät leppäpensaaseen.

"Sinne menkööt sinun kauniit lahjasi! — — — Ja sinä Jyri, onko sinulla myös jotakin?"

Jyri veti hopeisen teelusikan ja toisen pienen esineen taskustaan; ei kukaan heistä, tiennyt mihin tarkotukseen viimeksimainittua käytettiin; se oli kengän tapainen tuhka-astia maalatusta posliinista. Päihtynyt sotilas koetti vielä sormissaan katsella tavaroita, mutta toimekas tyttö, jonka selvä, terve järki ymmärsi että ne olivat vaarallisia, tempasi nuokin saaliit käteensä ja heitti lusikan ja tuhka-astian samaa tietä kuin esiliinan ja paidan.

"Onko vielä jotakin? Te kurjat, olkaa järkeviä ja antakaa pois kaikki, mitä teillä on."

Mutta molemmat vakuuttivat, ettei heillä enää ollut mitään. Miina käski ruunaa ja pian pääsivät ajajat sotatantereen läheisyydestä omalle puolelle.

Eräältä aukealta ylängöltä katselivat kaikki kolme vielä kerran Mahtraan päin. Yhä vielä näkyi pohjanpuolisella taivaanrannalla paksuja savupilviä, joita tuuli vinkuen hajotti laajalle yli pitäjän, ja yhä vielä kihisi tiellä talonpoikain voitokkaita sotilaita, jotka laulaen ja riemuiten saaliineen kiirehtivät kotiin päin.

25.

KUN ORJA MURTAA KAHLEENSA.

Vanhempi paroni Heidegg oli sotapäivän aamuna vihainen kuin unesta herätetty jalopeura. Hänen täytyi tänään kuulla ja nähdä, mitä hän ei ikinä ollut kuullut eikä nähnyt: talonpoika ei täyttänyt moision herran käskyä, vaan pani vastaan! Varhain aamulla toi opman moision herralle tiedon, että perheenmiehet olivat pysyneet päätöksessään eivätkä tulleet lannanvetoon. Ainoastaan kupiaan isä, Pärtlen Jaan, Ristmäen Mihkel ja pari muuta arempaa miestä olivat pysyneet moisiolle uskollisina.

Ensimmäisessä vihan puuskassa aikoi vanha paroni ratsastaa heti kylään, saadakseen piiskallaan perheenmiehiä tottelemaan ja sitten antaa heidän saada kunnan oikeudessa opetusta, taikka kuletuttaa heidät sidotuin käsin suoraan haagituomarin luo. Hän pyysi poikaansa ja opmannia mukaansa. Mutta tuosta tuumasta ei tullut mitään, sillä opman huomautti, ettei paroni löytäisi perheenmiehiä kotona — he olivat kaikki lähteneet Mahtraan sotaan.

"Mahtraan sotaan? Mitä se merkitsee?"

"Mahtran miehiä aijotaan tänään vastaanpanemisesta rangaista."

"Sen tiedän, mutta mitä se minun perheenmiehiini kuuluu?"

"He ovat lähteneet sitä vastustamaan. Mahtran isännät ovat kutsuneet kaikki miehet toisista kunnista itselleen avuksi."

"Ja he lähtivät? Minun väkeni lähti?"

"Melkein kaikki ovat lähteneet."

"Mutta onhan Mahtrassa sotaväkeä."

"Sen he tiesivät."

Paroni Heidegg ähki ja puhki ja puhisi kuin liikanaisella höyryllä täytetty kattila. Nuori paronikin oli levoton. "Siinä nyt ovat nuo hiljaiset, alamaiset ja rauhalliset Viron talonpojat, joita ranskalainen opettajaneiti ei kyllin voi kiittää eikä puolustaa!" hän itsekseen ajattelee. "He rohkenevat jäädä pois moision työstä — ja vielä sen lisäksi uskaltavat mennä vieraita vastaanpanijoita auttamaan eivätkä pelkää kruunun sotaväkeäkään!"

Tietysti ei nuori eikä vanha paronikaan voinut sillä hetkellä aavistaa, että tuo auttaminen voisi muuttua veriseksi väkivallaksi. He saattoivat vain arvella talonpojista, että he monilukuisuudellaan ja suusanallisella vastustuksellaan koettivat rankaisijoita pelottaa ja pakottaa heitä luopumaan pieksemisestä. Mutta kun sotaväki esiintyy ja liikuttaa pyssyjään — niin talonpojat tietysti juoksevat hajalle kuin lammaslauma.

Paronit ja opman puhuivat moision pihassa, kun jo kupias surkean näköisenä, ontuen toi uusia, hämmästyttäviä tietoja. Ei kukaan enää työläisistä kuule käskijän ääntä; kaikki ovat kuin pahanhengen vallassa. Monta työmiestä oli lähtenyt työstä ja alkanut mennä Mahtraan päin. Kupias oli koettanut kahta miestä kieltää, mutta oli saanut selkäänsä. (Nyt koetteli Prits kovasti voihkien selkäänsä ja hartioitansa.) Nähtävästi teki toistenkin mieli heittää sonnanveto, kylväminen ja luokojen kokoileminen hakametsässä Herran huomaan ja mennä "sotaa" katsomaan. "Tulkoot herrat ja opman meitä itse kieltämään." Voudin ja aittamiehen sanat eivät myöskään auttaneet.

Kiirehdittiinkin siten pakottamaan vastaanpanijoita kuuliaisuuteen. Vanha paroni itse kuritti kepillään erästä nuorta miestä, joka juuri oli päästämässä hevosta auran edestä ja alkoi kiirehtiä Mahtraan päin. Huutava poika oli rupeavinaan jälleen kyntämään, mutta kun herrat hänelle olivat kääntäneet selkänsä, näytti hän heille kieltänsä, irrotti jälleen hevosen auran edestä ja ratsasti pois.

Seuraavan "kapinoitsijan" luo ehdittiin liian myöhään. Hän istui jo hevosen selässä.

"Mihin sinä, lurjus, menet?" karjui vanha paroni.

"Sotaan", vastasi mies aivan kylmäverisesti.

"Kuka sinun työsi tekee?"

"Kyllähän teen toisella kertaa."

"Vaiti tomppeli! Tule paikalla hevosen selästä ja rupea kyntämään!"

"Ei ole aikaa!" huusi mies vastaan, löi hevosta jaloillaan kupeeseen ja lähti. — — — Ei hän enää nähnyt paronein keppejä eikä opmannin nyrkkejä, joita hänen peräänsä heilutettiin.

Tuo oli julkista vastustusta, jota paroni Heidegg vanhoilla silmillään ensi kerran näki. Maailma oli siis nyt vallan nurin. Hänelle itselleen uskallettiin panna vastaan, hänen omaa käskyänsä ei toteltu! No nyt piti kaikki tuhota, joka vain kantoi talonpojan nimeä. Moision pihaan oli laitettava hirttopuu ja ripustettava kaikki siihen! — — —

Samassa kantoi tuuli erinomaisia ääniä herrojen korviin. Oli kuin olisi seipäillä lyöty lautoja. Jäätiin tarkemmin kuuntelemaan. Jälleen tuo merkillinen pauke.

"Nuo olivat pyssyn laukauksia", virkkoi vihdoin opman Winter.

"Niin laukauksia", todisti Herbert. "Siellä lauvaistiin monta pyssyä yhdellä kertaa."

"Sieltä Mahtrasta tuo kuuluu, ei mistään muualta!" huusi vanha Heidegg, ja kuopat ja rypyt hänen silmäinsä ympärillä oikesivat, sillä paroni levitti silmänsä suuriksi ja nosti kulmansa korkealle. Hänen pitkät viiksensä alkoivat liikkua kuin kissan, joka näyttää hampaitaan.

Jos herrojen ilmaantuminen pakotti pysymään työssä, niin Mahtran puolelta kuuluvat laukaukset poistivat pelon ja tottelemisen; joka puolella nähtiin ihmisten lähtevän juoksuun työnsä äärestä, eikä käskijäin ääntä kuultu. Kaikki eivät tietysti lähteneet "sotaan", eivät juosseet Mahtran moisioon asti, vaan suurin osa koetti päästä lähemmä taistelupaikkaa, katsellakseen korkeammalta ja aukeammalta paikalta kapinan menoa.

"Nyt ei ole enää epäilemistä, Mahtrassa harjotetaan väkivaltaa", lausui vanha paroni totisen näköisenä. "Talonpojat ovat varmaankin uskaltaneet vastustaa Mahtran perheenmiesten rankaisemista, ja sotamiehet ovat saaneet sitten käskyn ampua heitä. Mutta minä tahtoisin siitä saada varmoja tietoja. Winter, lähettäkää joku ymmärtävä ihminen Mahtraan kuulemaan, kuinka kaikki on alkanut ja mitä siellä tapahtuu. Antakaa sanansaattajalle joku minun ratsuhevosistani."

Kun isännöitsijä lähti täyttämään paronin käskyä, kääntyivät molemmat paronit takaisin moisioon. Täälläkin oltiin sillä välin kuultu pyssyjen pauketta. Joka puolella nähtiin säikähtyneen näköisiä ihmisiä, jotka korkeimmilla ja aukeimmilla paikoilla katselivat sinnepäin, josta laukaukset kuuluivat. Paronitar Heidegg Adelheidin ja Adan kanssa kiiruhti suuresti kiihtyneenä miestään ja poikaansa vastaan verannalle.

"Mitä siellä tapahtuu? Mitä nuo pyssynlaukaukset merkitsevät?" huusi hän kalpeana. "Ovatko talonpojat todellakin uskaltaneet jossain paikassa vastustaa isäntiään."

Isä ja poika koettivat rouvaa rauhottaa, mutta heidän molempien totiset kasvot vain lisäsivät naisten levottomuutta.

"Me saamme kohta kuulla, mitä nuo laukaukset merkitsevät, sanoi vanha paroni. Winter lähettää heti sanansaattajan Atlaan ja Mahtraan päin. Meillä tietysti ei ole mitään pelättävää; kyllä sotamiehet tekevät velvollisuutensa."

"Mutta ovathan meidänkin talonpojat vastustajia", huusi paronitar. "Mitä jos he aikovat meitäkin uhata pahoilla juonillaan ja tulevat tänne? Meitä ei ole sotamiehet suojelemassa."

"Armas lapsi", lohdutti häntä vanha paroni, koettaen väkisten nauraa. "Jos heillä olisi meitä vastaan joitakin pahoja aikeita, niin eivät he kaikki pakenisi Mahtraan päin. Me juuri tulimme pellolta ja näimme siellä, että kaikki työläisemme uteliaina juoksivat sinne, josta laukaukset kuuluivat. Jos väkivaltaa tapahtuu, niin sitä tehdään vain Mahtrassa, jossa haagituomari aikoi vastahakoisia talonpoikia pieksettää. Meitä vastaan ei rahvas osottanut minkäänmoista vihamielisyyttä."

Yhä vielä kantoi tuuli pyssynlaukausten äänen heidän korviinsa, mutta nyt ei ammuttu enää yhtaikaa, vaan pienten väliaikain perästä kuului joku laukaus ja sitten oli taas pitempiäkin väliaikoja. Sitten ei laukauksia kuulunut ensinkään.

Saksat verannalla keskustelivat juuri asiasta, kun Raimund ja Kuno uhossaan ja hikisinä juosten tulivat puistosta päin ja huusivat jo kaukaa: "tulipalo, tulipalo!" Kiiruhtaen verannalle ilmoittivat he vanhemmille ja veljelle, että etempänä, Juurun puolella kohosi paksu musta savupilvi ja siellä varmaankin paloi joku suuri rakennus, taikka moniakin rakennuksia.

"Se on varmaankin joku moisio!" huudahti paronitar.

"Niin", vakuutti Raimund. "Ehkä Atlan tai Mahtran moisio, taikka ehkä kylä näillä alueilla."

"Mistä sen parhaiten näkee?" kysyi vanha paroni, joka hieman vapisevin käsin silitteli viiksiään.

"Joka aukeasta paikasta", vastasi Raimund. "Me kiipesimme puistossa suuren poppelin latvaan ja näimme sieltä parhaiten, tultakin saattoi erottaa."

"Herbert, tuo kiikarisi, niin lähdemme ullakolle katsomaan", esitti vanha paroni.

Se tapahtui. Moision rakennuksen ullakon päätyikkunasta saattoi selvästi nähdä savupilvet ja tulenliekit. Samassa oli molemmille herroille selvä, että Mahtran moision huoneet paloivat. Koko seutu oli heille niin tuttu, etteivät voineet erehtyä. Kuno ja Raimund, jotka heidän kanssaan olivat lähteneet ullakolle, saattoivat nuorilla silmillään nähdä samaa kuin mitä isä ja veli kiikarilla näkivät.

Vanha ja nuori paroni katsoivat äänettöminä ja totisina toisiansa.

"Siellä on tapahtunut jotakin kurjaa", lausui vihdoin Herbert masennetulla äänellä. "Minä pelkään, että moisio on pistetty palamaan."

"Sittenhän on julkinen kapina riehumassa!" huusi vanha paroni. "Nuo, kurjat, ovat todellakin uskaltaneet vastustaa sotaväkeä! Muuten en osaa selittää tuota ampumista ja tulipaloa. — — — Eikö meitäkin, Herbert, vaara uhkaa — naapureitamme ja meitä?"

"Me emme tiedä mitään pelätä, ennenkun Winterin sanansaattaja on tullut takaisin ja ilmoittanut meille, mitä siellä on tapahtunut."

Molemmat paronit tutkivat vielä kerran kiikarilla savupilviä, jotka kävivät yhä suuremmiksi ja mustemmiksi ja astuivat sitten jälleen alas ullakon rappusia. Paronitar molempine tyttärineen kiiruhti heitä vastaan kysyvin, kauhistunein katsein.

"Varmaa on, että Juurusta itäpohjoiseen päin jokin palaa", koetti paroni selittää niin rauhallisella äänellä kuin suinkin. "Mutta vaikea on päättää, palaako siellä kartano vai turvesuo."

"Ei, pappa, Mahtran moisio palaa!" huusi Kuno varmasti. "Onhan aivan selvää, että suuret rakennukset palavat."

Paronittaren silmät ilmaisivat suurta hätää. Hänen koko ruumiinsa vapisi ja turhaan koettivat Adelheid ja Ada häntä rauhottaa miellyttävillä syleilyillään.

"Talonpojat kapinoitsevat!" huusi hän ja joka vesipisara oli kadonnut hänen huuliltaan. "He polttavat moisiot poroksi ja tulevat meillekin! Rydiger, meidän pitäisi ajoissa paeta! Anna heti valjastaa hevoset, että voisimme ajaa pois! Lähetä myös haagituomarille sana, että hän lähettäisi meidänkin moisioomme sotaväkeä suojelemaan omaisuuttamme!"

"Mamma rakas, ei meillä vielä ole syytä paeta", koetti Herbert rauhottaa. "Meitä vastaan ei vielä ole yritetty tehdä mitään väkivaltaa, eikä meidän sanansaattaja, joka meille tuo varmoja tietoja, ole vielä palannut takaisin."

"Mutta voimme jo olla poltetut ja surmatut, kun teidän sanansaattajanne tulevat takaisin", huusi rouva kauhuissaan kyyneleitä vuodattaen.

"Minä vaadin, Rydiger, itseni ja lasteni hengen tähden; anna heti valjastaa hevoset, että voisimme paeta!"

"Mihin sitten, armas, kallis lapseni?" kysyi vanha paroni. "Kaupunkiin, kaupunkiin!" itki rouva viittoen kädellään. Sillä välin palasi paronien sanansaattajakin takaisin ja lähestyi kiireesti opmannin seurassa moision pääkäytävää, jossa vanhempi herra jo oli heitä vastassa. Paroni Heideggin koko perhe juoksi huoneista verannalle, ensimmäisenä tietysti kauhistunut paronitar. Neiti Marchand ja herra Lustig, kuullessaan rouvan hätähuudot, olivat myös vihdoin ilmestyneet verannalle, saadakseen tietää syytä rouvan ja tyttären suureen levottomuuteen.

"Noh, Jaan, mitä siellä Atlan tai Mahtran puolella tänään oikeastaan on tapahtunut?" kysyi paroni nuorelta, terävältä puutarha-pojalta, Joka oli ruvennut sanansaattajaksi ja ajanut ratsuhevosella. "Sano meille ensiksikin, mitä tuo suuri savu merkitsee?"

"Mahtran moisio kaikkine ulkohuoneineen palaa, herra paroni", vastasi Jaan, jonka kiihtynyt ulkomuoto osotti suurta levottomuutta. "Kaikki on yhtenä tulimerenä, ettei pääse likikään."

"Kuinkas tuli on syttynyt?"

"Kuka sen tietää! Mahtrassahan on sota! Verta kaikki paikat täynnä, paljo haavottuneita ja kuolleita, sotamiehet kaikki ajettu pakoon. — — —"

Vanha ja nuori paroni katsoivat säikähtäen toisiinsa, mutta rouva tarttuen molemmin käsin Adelheidin ja Adan ympäriltä kiinni kirkasi vanhalle paronille.

"Kuuletkos nyt, Rydiger? Eikös minun aavistukseni olleet oikeat? Ja sinä seisot vielä, etkä anna valjastaa hevosia vaunujen eteen?"

"Heti, lapseni, heti", vastasi vanha paroni. "Anna minulle vain niin paljon aikaa, että saan asioista oikean tiedon. — — — Jaan, siis on rahvas Mahtrassa vastustanut moision ja kruunun väkeä — ihan väkivallalla vastaan pannut?"

"Niin, niin, herra paroni!" alkoi Jaan kertoa. "Mahtran miehet olivat itselleen kutsuneet avuksi vierasten kuntain miehiä, ettei heitä tänään moisiossa olisi saanut piestä. Ja kansaa toisista kunnista oli virrannut kuin mustaa pilveä Mahtraan. Sotamiehiä oli liian vähän — ainoastaan viisi tai kuusikymmentä miestä; heitä oli ahdistettu ja piiritetty niin, että vain pari kertaa saivat lauvaista pyssynsä moision pihassa, mutta sitten lähtivät pakenemaan väistäen maalaisten seiväsiskuja. Pyssynlaukaukset olivat ajaneet joukon meidänkin miehiämme juoksemaan, sotamiehet kiiruhtivat heidän perässään ja sitten taas ne talonpojat, jotka sotamiehiä takaa ajoivat! Juostessa olivat sotamiehet tuon tuostakin ampuneet takaa-ajajia ja joukko miehiä oli luotien lävistämänä jäänyt tielle ja heinämaalle. — — —"

"Ja kuinkas asiat nyt ovat? Mitä palavan moision luona nyt tehdään?"

"Kansa on, ennen kun pisti moision palamaan sen hävittänyt, tyhjäksi ryöstänyt ja on nyt saaliskuormineen kotiin ajamassa. Kyllä siellä on juotu ja mässätty. Suurin osa ihmisiä on ollut päissään."

"Eikös juopunut rahvas nyt aijo tunkeutua toisten moisioiden kimppuun?" tutki vanhempi paroni edelleen.

"Kuka tietää, mitä he aikovat! Ihmisiä on siellä vielä kaikki tiet täynnä. Saa nähdä, mihin he vihdoin kääntyvät!"

Paronittaren hätä nousi vasta nyt korkeimmilleen. Se ilmeni niin mielettömänä touhuna ja niin naurettavassa muodossa, että kouluneidin vasten tahtoaan täytyi nauraa ja herra Lustig varmaan myöskin salaa taisteli nauruaan vastaan. Tytär kummassakin käsipuolessaan ja Kunoa edellään ajaen juoksuun, alkoi paronitar, päästyään verannalta saliin, hypätä huoneesta huoneeseen ja huutaa kovasti apua niinkuin olisi joku uhannut puukolla pistää hänen kurkkuunsa. Vanha paroni, Herbert, Raimund — kaikki juoksivat hänen perässään koettaen häntä rauhottaa ja rohkaista - turhaan!

Rouva huusi kuin ratasten alla. Kauhu kapinoitsevien talonpoikien tähden oli kokonaan vienyt hänen järkensä. Hän loi hurjat katseensa akkunoita kohti ja pelkäsi juopuneiden talonpoikain piirittämistä. Hän oli kuulevinaan liekkien räiskettä katolla. Pelko oli tehnyt hänen muotonsa niin oudoksi, että häntä tuskin enää saattoi tunteakaan. Hänen joka liikkeensä vapisi ja värisi. — —

"Hevoset, Rydiger, hevoset, hevoset!" kirkui hän yhtä mittaa. "Miksi eivät hevoset vielä ole rappusten edessä? Minkätähden me jätetään surmattaviksi ja poltettaviksi!"

"Hevoset paikalla valjaisiin!" huusi salin ovella vanha paroni kovalla äänellä verannalla seisovalle opmannille.

"Kuinka monta herrasväestä aikoo lähteä — kaikkiko?" kysyi Winter.

"Kaikki, kaikki!" huudahti rouva. "Ei kukaan jää tänne! Hevoset kaksien suurten vaunujen eteen!"

Herbert katseli kysyvästi isään. Hän huomasi vanhan paroninkin kasvoista pelkoa ja kauhistusta. Epäilemättä aikoi vanha paroni myös paeta.

"Me emme kaikki voi lähteä moisiosta ja jättää omaisuuttamme kohtalon varaan", virkkoi nuori paroni masennetulla äänellä isälle. "Menkää te kaikki, mutta minä jään tänne!"

"Kuinka? Tahdotko sinä jäädä tänne? Ajattele minkälainen vaara uhkaa?" sopersi vanha paroni vastaan.

"Kohta, kun pahempi hätä uhkaa, koetan pitää huolta hengestäni", vastasi Herbert. "Mutta moision isäntänä ja nuorena, vahvana, terveenä miehenä en voi juosta pakoon, ennen kun todellinen vaara on käsissä. Tietysti pidän tarpeellisena, että te vanhemmat lasten kanssa olette varovaisia ja siirrytte muualle. Se onkin tehtävä ajoissa, sillä teitä on monta ja pakeneminen on viimeisellä hetkellä vaikeampi kuin nyt."

"Sinä siis luulet, että talonpojat voisivat tulla tännekin väkivaltaa tekemään?" kysyi vanha paroni yhä levottomampana.

"Jos Mahtrasta tuodut sanomat ovat oikeita", vastasi Herbert, "eikä meillä ole syytä niiden oikeutta epäillä, niin on myös sangen varmaa, että talonpojat naapurikunnissakin aikovat toteuttaa pahoja aikeitaan. Minä aijon kohta vielä lähettää pari sanansaattajaa sinne tarkastamaan heidän liikkeitään, jotta he sitten toisivat minulle tietoja jokaisesta uhkaavasta vaarasta."

"Lähetä ennen kaikkia sanansaattajia viemään kirjettä haagituomarille ja pyydä sotamiehiä vartioimaan!"

"Senkin teen!"

Kun vanha paroni huomasi, että Herbertin kotiin jääminen oli tarpeen vaatima, suostui hän siihen, mutta paronitar vastusti sitä kaikesta sydämmestään. Hän alkoi jälleen huutaa, kun Herbert koetti hänelle selittää, että hänen moision isäntänä piti jotakin toimia omaisuutensa säilyttämiseksi. Jos hänkin olisi paennut, niin merkitsisi se, että hän koko omaisuutensa hädän hetkellä jättäisi vihollisen valtaan, tietysti olisi se vain kiihottanut juopuneiden joukkojen rohkeutta ja hävittämishimoa.

Herbertin täytyi äidin kanssa taistella jotenkin kauvan, ennenkun tämä vähänkin rupesi myöntymään.

"Mutta sinun pitää pyhästi luvata minulle, että sinä kutsut tänne koolle kaikki moisiossa olevat ihmiset ja antaa heille ladatut pyssyt käteen", huusi rouva von Heidegg itkien. "Kaikki ovet panet lukkoon ja akkunoista annat ampua pyssyilläsi. Älä sinä itse itseäsi näytä kellekään! Pidä myös omassa puutarhassasi satuloitu hevonen valmiina. Jos elämääsi vaara uhkaa, niin riennä kohta menemään!"

Herbert tietysti lupasi tehdä kaikki, joka saattoi rauhottaa äidin sydäntä. Sillä välin piti palvelijain kiireimmiten etsiä ja sääliä mukaan kaikki kalleudet. Tohver ja Mai juoksivat kilvan huoneesta huoneeseen kuin pelotetut jänikset rouvan, vanhan paronin ja Adelheidin huudettuja käskyjä täyttämään, jolloin he unohtivat tarpeelliset tavarat, mutta ajoivat matkalaukkuihin arvotonta romua. Pian oli kahdet umpinaiset vaunut moision rappusten edessä — kuski ja tallipoika kuskilla. Rouva Heidegg molempine tyttärineen, joilla oli yllä kiireessä siepatut päällysvaatteet ja jostakin löydetyt päähineet päässä, kiirehtivät alas rappusia ja hyppäsivät toisiin vaunuihin; toisiin astui vanha paroni molempine poikineen ja herra Lustig, jota paroni oli pyytänyt mukaan. Toisien vaunujen kuskipukille kiipesi Tohver, mutta Mai ei ollut saanut käskyä mukaan tulosta.

Kumma kyllä jätettiin opettajaneitikin vaaranalaiseen moisioon. Hänet huomasi Raimund verannalla seisomassa juuri, kun vaunun ovia aijottiin panna kiinni, ja poika huusi hätäisellä, itkunsekaisella äänellä:

"Neiti Marchand, miksi te ette tule mukaan? Isä, neiti Marchand jää tänne!"

Vasta nyt huomasi vanha paroni ja rouvakin, että he yleisessä sekamellakassa olivat unhottaneet lastensa kasvattajan.

"Neiti Marchand", huusi ensimainittu vaunun ovelta. "Mitä te vielä odotatte? Ettekö tule mukaan?"

"Teidän luvallanne jään kotiin", vastasi neiti selvällä, kaikuvalla äänellä.

"Mitä? Te siis uskallatte jäädä uhkaavan vaaran alaiseksi?" huusi vanha paroni.

"Niin, herra paroni! Minä luulen, etteivät talonpojat minulle, vieraalle naiselle mitään tee. Mutta, jos tapahtuu jotakin vaarallista, niin kyllä sitten juoksen pakoon!"

"Jääkää sitten! Meillä ei ole aikaa teidän kanssanne neuvotella!" huudahti paronitar vaunujen ovelta ja kumisten lensivät molemmat vaununovet kiinni.

Toisista vaunuista kuultiin vielä Raimundin itkunsekaista ääntä; poika varmaankin hätäili kouluneidin jäämisestä. Sitten läksivät molemmat ajopelit liikkeelle ja katosivat pian puiston taakse. Verannalla seisoivat paroni Herbert ja Juliette katsellen mietteissään kauhistuneita pakolaisia.

"Minun täytyy ihmetellä teidän rohkeuttanne, neiti Marchand!" lausui nuori paroni kääntyen Julietteen päin ja katsellen pitkään häntä. "Teille olisi todellakin ollut parempi mennä vanhempaini kanssa kaupungin suojelevien muurien sisälle?"

"Ja te itse, herra paroni?"

"Minä olen mies!"

"Niin, mutta yksinäinen mies monia vastaan! Minä tahtoisin olla teidän toverinanne. Omasta puolestani en pidä vaaraa kovinkaan suurena."

"Kiitän teitä seurastanne!" vastasi Herbert vilkkaasti ja puristi lämpimästi Julietten kättä. "Luulen, että teidän kanssanne ei minun tarvitse pelätä ketään vihamiestä", lisäsi hän hymyillen.

Mutta vihollisia ei heidän tarvinnutkaan pelätä. Mahtrasta kotiin palaavat talonpojat eivät enää ajatelleetkaan väkivallan tekoja. Suurin osa oli viinan juomisen tähden menettänyt toimintakykynsä, taistelussa kaatuneet uhrit olivat varotuksena selväpäisemmille ja toiset kiirehtivät kotiin kätkemään sotasaalistaan; ja sen lisäksi saattoi olla paljo niitäkin, joilla oli salainen pelko tapausten seurauksista ja jotka sentähden jättivät muut pahat aikeensa tekemättä.

Kun paroni Herbert iltapäivällä ratsasti Juuruun päin, itse nähdäkseen asiain tilan, niin hän pian kääntyi kotiin takaisin, koska nähtävästi ei ainakaan sinä päivänä enää lähimmille moisioille aijottu mitään tehdä. Hän näki kyllä tiellä ajajia ja jalkamiehiä, joista muutamia kulki Mahtraan päin — nähtävästi olivat he tulleet etäisimmistä pitäjistä ja myöhästyneet sodasta — mutta suurempia, väkivaltaisia joukkoja ei ollut enää koolla ja suurin osa oli rauhallisesti kotiin kulkemassa. Illan kuluessa oli vielä kansan kertomusten mukaan tullut Liivinmaaltakin miehiä, joilla oli vankkureissa ollut pyssyt kätkössä; mutta kun he kuulivat, että sota oli lopussa ja Mahtran moisio poltettu poroksi, olivat hekin lähteneet jälleen rauhallisesti kotiin päin. Hekin olivat arvattavasti tulleet Mahtran miehiä puolustamaan laittomasta rangaistuksesta eikä heillä luultavasti muita pahoja aikeita ollut.

Mutta kuinka suurta pelkoa Mahtran tapaukset olivat herättäneet moision herrasväen joukossa, osottaa se, että heitä kapinapäivänä ja sen perästäkin oli paennut Tallinnaan — toiset koettaen pelastaa vain henkensä, toiset myöskin vieden talteen rahojaan ja muita kalleuksiaan. Ei ainoastaan paroni Heideggin talossa, vaan monissa muissakin moisioissa Juurun ja naapuripitäjissä, joihin levisi tieto Mahtran tapauksista, vallinnut kapinan tähden mieletön kauhu, jota seurasi suin päin tapahtuva pako.

Niinpä kerrotaan eräästä elähtäneestä moision isännästä seuraavaa. Alustalaiset olivat pitäneet häntä hyväsydämmisenä saksana ja senvuoksi häntä kunnioittaneetkin. Väkivaltaa häntä vastaan ei oltu ajateltukaan. Mutta tuskin oli moision isäntä kuullut, mitä talonpojat Mahtrassa olivat tehneet, kun hän ja hänen perheensä tulisella kiireellä olivat alkaneet valmistautua pakomatkalle. Palvelijat pyysivät heitä jäämään ja vakuuttivat, ettei heillä oman eikä toisten kuntain rahvaan puolelta ollut mitään pelättävää, olivathan he tunnetut hyviksi ja lempeiksi saksoiksi. Ei mikään auttanut. Moision isännän epäluulo oli hyvin suuri. Vihdoin kiirehtivät vielä kunnan perheenmiehet vakuuttamaan, ettei heillä ollut herraansa vastaan vähintäkään pahaa mielessään; he pyysivät ja rukoilivat saksoja, että he rauhallisesti olisivat jääneet kotiin; he vielä lupasivat heitä kaikin voimin varjellakin, jos muualta päin vaara uhkaisi. Kaikki turhaan! Moision isäntä ja hänen perheensä eivät heitä uskoneet.

Huomenna tai ylihuomenna voi meitä kohdata samat tapaukset kuin Mahtrassa, "sillä te talonpojat vihaatte isäntiänne". Ja ajatuksissaan he lisäsivät, ettei varmaankaan mikään vihollinen ole pelottavampi kuin orja, joka murtaa kahleensa. —

Ja sitten he todellakin riensivät kaupunkiin, jättäen moisionsa kaikkine tavaroineen. — — Tietysti löysivät he kaikki paikoillaan, kun taas kotiin palasivat. Uskolliset palvelijat ja kunnialliset talonpojat olisivat todellakin koettaneet herran omaisuutta suojella jokaiselta väkivallan yritykseltä, samoin kuin Mahtran miehetkin tekivät, vaikka heidän voimansa siihen olikin liian heikko.

Moni saksa oli kapinapäivänä myöskin aikonut Mahtran moisiota ampuma-aseilla lähteä puolustamaan. Eräs herra oli antanut täyttää jahtivaununsa pyssyillä ja pistooleilla ja varustanut sen täydelliseen sota-asuun ja alkanut ajaa monen rohkean vahvan palvelijan kanssa taistelutantereelle. Mutta nähtyään, että talonpoikain ylivoima oli liian suuri ja että sotaväkikin jo oli lähtenyt pakoon, oli moision herra kääntynyt tieltä takaisin.

Mutta, kun ei seuraavinakaan päivinä mitään vaaraa enää kuulunut ja paroni Herbert oli haagituomarilta saanut tietää, että moisioiden puolustamiseksi oli paljon sotaväkeä tullut lisää, saattoi hän lähettää vanhemmille Tallinnaan sanan, että kotona kaikki asiat olivat rauhalliset ja että pakenijatkin levollisina saattoivat palata takaisin.

26.

SODAN JÄLESTÄ.

Jo sotapäivän iltana rupesivat talonpojat järkevämmin ajattelemaan sodan kamalia tapauksia. Ennen kaikkia heräsivät Mahtran kunnan ihmiset hirmuisesta huumeesta, johon olivat joutuneet viinan ja vieraan rahvaan kautta. He hieroivat silmiään ja kysyvät hämmästyneinä toisiltaan: "miten nyt käynee?" He olivat jääneet rankaisematta, heidän ei ollut tarvinnut kärsiä haagituomarin vitsoja ja keppejä, mutta, Jumala nähköön, millä kaupalla? Pelastamisen asemesta oli surmattu, ryöstetty ja poltettu! Nuo olivat suunnattomia rikoksia, joita lempeinkään laki ei voinut jättää rankaisematta.

Syyn tuosta kaikesta lykkäsivät Mahtran miehet vieraiden kuntain miehille ja heillä oli siihen kyllin aihetta. He kyllä olivat näitä kutsuneet apuun, vaan ainoastaan uhkaavaa väkivaltaa ja vääryyttä vastaan. Mutta mitä tekivät auttajat? Viinan kiihottamina he unhottivat tehtävänsä ja saivat aikaan sen, että Mahtran miehiä nyt uhkasi uusi ja suurempi rangaistus ja vielä todellisista rikoksista. Sillä kuka nyt todistaisi, ettei Mahtran miehillä apua pyytäessään heti ollut pahoja hävityksen aikeita? Olihan heidän kokeensa estää ryöstöä kokonaan turhat. Voitiinhan sanoa, että se oli tapahtunut ainoastaan näön vuoksi!

Mahtran asukkaat toinnuttuaan tunsivat aluksi suurta tuskaa ja vihaa apuun kiirehtineiden vieraiden ihmisten tähden. Avun asemesta oli heille saatettu onnettomuutta. Kun heillä olisi ollut enemmän voimaa, olisivat he varmaankin lähteneet verisiksi rankaisemaan naapurikuntain ihmisiä ja tuoneet takaisin ryöstetyt saaliit.

Mutta vihaa ja sappea täynnä olivat vieraiden kuntain ihmisetkin. Rangaistuksen pelko ahdisti heidänkin sydämmiänsä. Jumalan tähden, mitä olemme tehneet? kysyi heidänkin joukossaan jokainen. Mihin meidät on juopumus ja sotahuume saattanut? Mutta kun ihminen aina ennemmin syyttää toisia kuin itseään, niin syyttivät vieraat Mahtran kyläläisiä, jotka heitä olivat kotoa houkutelleet ja saattaneet onnettomuuteen. Jo sodasta erotessa olivat selvemmät miehet eri kunnista näistä asioista väitelleet. Turhaan nuhtelivat Mahtran miehet apulaisiaan hävittämis- ja ryöstöhimosta, nämä taas kirosivat, että miksi heitä niin vaaralliseen paikkaan houkuteltiin. Mutta molemminpuolinen mielipaha paisui suureksi vasta sitten, kun kaikki selvemmin aavistivat tapausten seurauksia.

Mahtran kylässä vallitsi sotapäivän iltana yhtä suuri pakenemisen vimma kuin monessa läheisessä moisiossa. Asukkaiden joukossa oli nimittäin levinnyt huhu, että myöskin Mahtran kylä samana iltana tai seuraavana yönä tyhjäksi ryöstetään ja poltetaan. Toiset pelkäsivät, että sen tekisivät vierasten kuntain miehet, joiden kauheita väkivallan tekoja he moisiossa tänään olivat nähneet; toiset jälleen luulivat, että sen tekisi saksain lähettämä sotaväki. Tiedettiinhän, että Habajalla ja muualla Kosen pitäjässä oli paljon sotaväkeä, jota pian voitiin saada liikkeelle.

Pelko ryöstämisestä ja polttamisesta oli niin tarttunut jokaiseen, että koko kylän asukkaat suurella kiireellä alkoivat paeta. Sullottiin kokoon vaatteita, elintarpeita ja muuta helpommin kuletettavaa tavaraa ja käännyttiin jalkaisin ja hevostenkin kanssa metsää, suota ja vesakkoa kohti etsimään sieltä piilopaikkaa. Pian oli melkein koko kylä tyhjänä asukkaista. Ainoastaan Adran Tönun talossa laadittiin suurella kiireellä ruumisarkkua, johon sodassa surmansa saaneen perheenmiehen ruumis piti pantaman. Haavottuneet miehet saivat tuskin aikaa puhdistaa itseänsä verestä ja sitoa haavojansa, kun piti toisten avulla tai omilla voimillaan laahustaa itseänsä terveiden perässä metsään.

Mutta suolla ja vesakossa alkoi illalla elämä niinkuin jossakin suuressa pakenijain leirissä sodan ajalla. Miehet etsivät kadonneita naisiaan, vaimot huusivat hädissään kadonneita lapsiaan; joltakulta oli kadonnut mukaan otettua tavaraa, toiset eivät löytäneet itselleen eivätkä tavaroilleen piilopaikkaa. Pakenijat eivät yleisessä mellakassa huomanneet sitä suurta melua ja hälinää, jota itse synnyttivät ja joka kohta olisi etsijälle ilmaissut heidän piilopaikkansa. Niinkuin sotaleirissä ainakin syötiin, juotiin ja maattiin, miten sattui, mutta tulta ei uskallettu tehdä, kun pelättiin vihollisten siitä huomaavan heidän pakopaikkansa.

Äidit leikkasivat itkeville lapsilleen suurista limpuista kappaleen leipää, toiset lypsivät lehmiä saadakseen illalliseksi maitoa ja Sipelgan Mari koetti Kuhjamäen alla olevalla suolla voitakin kirnuta. —

Yöksi lähtivät muutamat miehet salaa kylään valvomaan. Olihan suurin osa heidän omaisuudestaan jäänyt tyhjiin aittoihin. Mutta onneksi eivät huhut ryöstämisestä ja polttamisesta toteutuneet. Ei ilmaantunut juopuneita kyläläisiä vieraista kunnista eikä sotamiehiäkään pyssyineen ja piikkeineen.

Mahtran kyläläisten joukossa oli Ants Tertsiuskin, joka aamulla oli lähtenyt Kärusta ja illalla ehtinyt kotiin. Tuo älykäs mies oli käynyt Liivinmaalla venäjän papin luona kysymässä lain selitystä, mutta joutui liian myöhään takaisin Mahtraan, eikä ehtinyt enää yrittääkään estämään kauheata onnettomuutta. Aamulla lähtiessään Kärusta ei hän aavistanutkaan, minkälaista hävityksen kauhistusta hän illalla tapaisi Mahtrassa! Hämmästyksissään seisoi hän äänettömänä Mahtran suitsevilla raunioilla ja kuuli kansan suusta, kuinka paljon verta ja varoja tänään oli tuhlattu. Sota oli ollut — Jumala paratkoon ollut! — — —

Masennetuin mielin etsien lohdutusta, kokoontuivat Mahtran perheenmiehet kunnan vanhimman ympärille saadakseen häneltä kuulla, kuinka venäjän pappi selitti talonpojille annettua uutta lakia. Oliko moision isännillä ollut oikeutta pakottaa talonpoikia pieksemisen uhalla vannomaan vanhan asetuksen noudattamista. Jos ei heillä sitä oikeutta ollut, olivat he todellakin kaikkein talonpoikain arvelun mukaan rikkoneet lakia, ja niin olisi siis toivottava, ettei Mahtrassa tapahtuneita rikoksiakaan niin ankarasti rangaistaisi, sillä väkivaltaa oli väkivallalla vastustettu.

Sepän Ants toi Kärusta osaksi lohduttavia tietoja. Pappi oli nimittäin arvellut, ettei moision isännillä ollut oikeutta väkivallalla talonpoikia pakottaa vanhaa asetusta noudattamaan, kun uusi laki jo virallisesti oli voimaan astunut. Mutta, lapsellisesti kyllä, oli Ants pyytänyt papin kirjoittamaan siitä valituskirjan keisarille ja se hänen mieltään pahotti, kun tämä ei ollut ryhtynyt asiaan, vaan oli käskenyt odottamaan, kuinka asioissa vastaisuudessa meneteltäisiin.

"Me saavuimme Kokan Madisen kanssa pyhäaamuna Käruun, kun pappi parhaillaan oli kirkossa", kertoi Ants Tertsius miehelle. "Kun lasten kaste oli toimitettu ja rippivieraat päässeet kirkosta, läksin minä yksin papin luo ja puhuin hänelle kaikki ne sanat, jotka Habajan palvelustyttö oli meille kertonut. Kysyin sitten papilta, mitä hän arveli; oliko saksoilla keisarilta lupa meitä niin kohdella. Venäjän pappi arveli, ettei heillä sitä lupaa ollut ja että sitä tehdään keisarin tietämättä. Minä pyysin, että hän siitä kirjoittaisi keisarille. Hän vastasi: 'Mitä minä hänelle nyt kirjoitan? Eihän sinulle ole vielä mitään vääryyttä tehty. Mene takaisin, katso mitä edelleen tapahtuu, tule sitten uudestaan minun luokseni, sittenhän nähdään, mitä voin teidän puolestanne tehdä. Mutta älä anna itseäsi kiinni panna!'"

Tertsius oli sitten vielä käynyt Kärun kunnan esimiehen luona ja pyytänyt selitystä tuohon uuden lain epävarmaan pykälään. Ei oikein tiedetä, mitä tämä hänelle vastasi, mutta Ants kääntyi kotiin varmasti vakuutettuna, että oikeus oli talonpojilla.

Mahtran kyläläiset huomasivat, että heidän pelkonsa kylän polttamisesta oli ollut turha ja tulivat seuraavana aamuna takaisin piilopaikoistaan. Seuraava päivä vietettiin synkin, masentunein mielin, mutta mitään ei tapahtunut. Keskiviikkona, 4 päivänä kesäkuuta ilmaantui suuri joukko sotaväkeä Mahtran moisioon ja sieltä sitten kylään. Peläten yleistä, veristä kapinaa koko Vironmaalla, olivat moision isännät kuvernementin päällikön kautta pyytäneet suojeluksekseen suurempaa joukkoa sotaväkeä. Kun heidän arvelunsa mukaan ei Viron kuvernementissä oleva sotaväki riittäisi kapinan tukahduttamiseksi, pyydettiin Pietarista vielä lisää ja viipymättä lähetettiinkin Kronstadista neljä pataljoonaa jalkaväkeä kanonat mukana ja sitten vielä suuri joukko Uralin kasakoita. Pikamarssissa kulkivat joukot perille ja sitten hajotettiin heidät suuremmissa ja pienemmissä osastoissa ympäri maata. Tuo suuremmoinen apuun kutsuminen, jota tulisella kiireellä toimitettiin, osotti myös, kuinka suuri kauhu moision saksoissa niinä päivinä vallitsi.

Juurun ja osaksi Kosenkin pitäjässä käskettiin sotaväen ottaa Mahtran kapinoitsijoita kiinni ja yleensä varjella moisioita päällekarkaajilta. Mutta talonpojista ei enää kukaan ajatellutkaan uusia hyökkäyksiä. Tuskin olivat he toipuneet viinan ja voiton huumauksesta, kun seurasi yleinen lamautuminen. Ei ajateltu enää väkivaltaa, eikä myöskään järjestelmällisempää vastustusta. Mutta kunnan virkailijat ja muut arkamieliset henkilöt sitä vastoin rupesivat vapaaehtoisesti ilmiantamaan syyllisiä ja auttamaan kätkettyjen saaliiden etsimistä. Ilmi-antajia oli niidenkin joukossa paljonkin, jotka itse olivat olleet mukana sodassa ja ryöstämisessä. —

Ensimmäisiä, joita sotamiehet Mahtrassa ottivat vangiksi, oli Ants Tertsius. Saksat pitivät häntä kapinan kiihottajana, huolimatta siitä, että Tertsius Käruun lähtiessään selvin sanoin oli oman kuntansa miehiä varottanut noudattamaan käskyjä ja kieltänyt ryhtymästä väkivaltaan, kunnes lain epäselvistä kohdista olisi saatu varma tieto. Tuota selvyyttä oli hän itse vielä kerran lähtenyt hankkimaan.

Ants Tertsius kertoo itse vangitsemisestaan.

Hän lähtee keskiviikkoaamuna moisioon katsomaan, mitä sinne ilmaantunut suuri sotaväen joukko alkaa tehdä. Heti otetaan mies kiinni ja viedään tuhannen sotamiehen keskellä jalkaisin lähellä olevaan Atlan moisioon, jossa on sotaväen kortteeri. Sotamiehet astuvat vangin kanssa ylös moision rappusia. Kartanossa ovat jo virkamiehet ja oikeusherrat käräjiä pitämässä, heidän joukossaan on myös apukuvernööri Tallinnasta. Oikeusherrat astuvat rappusille ottamaan vastaan pelottavaa kapinan johtajaa. Käsketään Antsin ottamaan virkaraha rinnasta ja astumaan rappusille. Mies tekee niin. Siellä lausuu apukuvernööri, eräs Viron paroneja:

"Eikös puilla metsässä ollut oksia, johon olisit voinut itsesi hirttää? Kun nyt olet hengissä tänne tullut, niin meidän pitää sinut kedolla ampua kuoliaaksi."

Sotamiehille annetaan merkki; he sitovat köydellä Antsin kädet kiinni selän taakse, niin että rintaluut ruskavat ja onnettoman silmät iskevät tulta, sitovat hänen jalkansakin ja vetävät kolisten hänet alas rappusia. Kahden sotamiesrivin keskeltä viedään Ants alakerrassa olevaan kyökkiin, johon hän suletaan ja jonka oveen tehdään nelisnurkkainen aukko vartioimista varten.

Hetken perästä alkaa kuulustelu jossakin huoneessa. Ensin riisutaan vangilta vaatteet ja hän tutkitaan huolellisesti. Ants kertoo oikeusherrain käskystä kaikki, mitä hän tähän asti oli tehnyt uuden lain selville saamiseksi ja mitä hän siitä oli sanonut — kuinka hän lakikirjan oli saanut kihlakunnan oikeudesta, kuinka oli käsketty pastorilta selitystä kysyä, jos eivät ymmärtäisi joitakuita kohtia, kuinka hän sen oli tehnytkin ja kuinka hän sitten vielä oli mennyt Käruun kysymään venäjän papilta neuvoa. Hän nimittää myös joukon ihmisiä, jotka olivat hänet nähneet Kärun tiellä ja jotka voivat todistaa, ettei hän Mahtran sodan aikana ollut kotonakaan.

Antsin tunnustukset pannaan pöytäkirjaan, sitten sidotaan hänen kätensä jälleen selän taakse ja häntä kuletetaan nuoran päästä pidellen sadan sotamiehen ja kahdenkymmenen soittoniekan saattamana Kuimetsän moisioon. Atlan kylän läpi mennessä, soittavat miehet ja päristävät rumpuja, että kaikki kylän kansa juoksisi kokoon suurta pahantekijää katsomaan.

Kuimetsän moisioon ovat jo apukuvernööri ja oikeusherrat edellä tulleet; heidän joukossaan näkee Ants Mahtran moision opmannin, Rosenberginkin. Saksat tulevat vankia vastaan ja lausuvat:

"Sinä olet kiihottanut koko läänin asukkaita kapinaan — kyllä nyt näet, minkä palkan itsellesi olet ansainnut!"

"En minä ole ketään kiihottanut", vastaa rohkea mies, "sen olette te, saksat, itse tehneet". Vanki viedään huoneeseen ja aletaan häntä siellä syyttää. "Sinä olet kapinoitsijain johtaja", huudetaan hänelle. "Sinä neuvoit toisia sotimaan. Jos et sinä olisi talonpoikia kiihottanut, niin ei kukaan olisi uskaltanut koskea sotamiehiin eikä Mahtran moisioon."

"En minä ole ketään kiihottanut", koettaa kunnan vanhin puolustautua. "Minä juuri teille ilmoitin, mitä aijotaan tehdä, mutta te ette kuunnelleet minun sanojani, te tulitte ja toitte vitsakuormat, kepit, käsi- ja jalkaraudat. Siten itse yllytitte kansaa vihaan!"

Sillä välin on monia muitakin Mahtran miehiä otettu vangiksi ja sidotuin käsin sotamiesten saattamana sinne kuletettu. Ants viedään puutarhaan vartijan mukana. Pihassa hän näkee toisia miehiä. Noiden luo tulee sisältä opman Rosenberg ja Ants Tertsius kuulee hänen sanovan miehille: "Älkää te pelätkö mitään, teissä ei ole syytä; Ants yksin menettää henkensä, kunhan te vain sanotte, että olette tehneet hänen käskynsä mukaan."

Miehet seuraavatkin tätä neuvoa ja päästäkseen rangaistuksesta todistavat he kaikki oikeuden edessä, että he Antsin käskystä olivat tehneet rikoksensa.

Mutta tunnustus varmaankin on apukuvernöörin mielestä hieman epäilyttävä. Miehet saatetaan jälleen pihaan ja Ants tuodaan puutarhasta heidän luoksensa — he asetetaan suut suuta vastaan. Apukuvernööri, paroni Rosen kysyy miehiltä, voivatko he kirkon alttarilla vannoa, että kunnan vanhin, Ants Tertsius heitä oli käskenyt sotaan ryhtymään, että he ainoastaan hänen neuvostaan olivat alkaneet kapinan? Joka sen uskalsi vannomalla todistaa, hänen piti sanoa: jaa, mutta hänen, joka väärin vannoi, oli ajatteleminen, että hänen viimeisenä tuomiopäivänä piti vastata jokaisesta veripisarasta, jonka hän syyttömästi antoi vuotaa.

Joka miehelle on elämä rakas — he vastaavat yhteen ääneen: "jaa!"

Mutta Ants puolustautui rohkeasti.

"Te valehtelette!" hän huusi miehille. "Te luotatte opmanniin, että hän teitä auttaisi. Kun olin puutarhassa, tuli opman teidän luoksenne ja minä kuulin, kuinka hän teille sanoi: 'Syyttäkää kaikesta Antsia, niin ei teille tehdä mitään!' Te kaikki tiedätte, että perjantaiaamuna läksin kotoa ja palasin vasta maanantai-iltana Mahtraan kun moisio oli palanut. Kuinka minä teitä saatoin käskeä sotaan?"

Sitten Ants viedään kellariin ja pidetään siellä koko yö kovasti vartioituna. Aamulla pyytää vanki vahdilta päästä tarpeelleen! Sotaväen annetaan jakaantua kahteen riviin ja pelottava kapinoitsija saa kulkea heidän välillään. Tuskin on Ants ehtinyt puoliväliin moision pihaa, kun eräs oikeusherra, joka hänet huomaa akkunasta, astuu huoneesta ulos ja kysyy, mihin vanki viedään. Se hänelle ilmoitetaan.

"Viekää hän heti takaisin", käskee oikeusherra. "Hän voi asiansa toimittaa siellä, jossa on."

Vanki viedään takaisin kellariin. Hetken perästä hän kutsutaan käräjätupaan ja joku oikeusherroista lausuu hänelle:

"Sinun rikoksesi on nyt tutkittu. Sinä saat tuhat viisisataa lyöntiä kujajuoksussa, nostetaan hirsipuu siihen viereen ja sinä hirtetään siinä. — — — Oletko rukoillut Jumalaa armahtamaan sielu raukkaasi?"

Hirsipuuta ruvetaan sitten Antsin nähden kohottamaan. Hänet pannaan moision rappusten alle istumaan. Sieltä hän myöskin saattaa nähdä, kuinka sotamiehet kahta pääkapinoitsijaa, Andreita ja Peeter Olanderia pieksevät — aina kolme lyöntiä vitsan latvoilla ja kolme lyöntiä tyvillä.

Sillä välin on Antsin päätä ruvettu paljaaksi ajelemaan ja jalkoja panemaan rautoihin. Samassa ilmaantuu eräs sotaväen päällikkö — Ants nimittää häntä kahdentoista kenraalin kenraaliksi! Hän sanoo huoneeseen mennessään, kahdentoista tunnin kuluttua lopettavansa sotaoikeuden. Antsun vasen jalka on jo raudoissa, oikea vapaa, sakset hiuksissa, mutta työ taukoaa, kunnes kenraali jälleen tulee huoneesta ulos.

Nyt kiinnitetään Antsin jalkaraudat, hänen päänsä ajellaan partaveitsellä paljaaksi, rintaan vedetään liidulla kolme ristiä ja sanotaan, että hän viedään kaupunkiin ammuttavaksi. Ants istuu hevosen selässä, Peeter, Aadu ja toiset, yhteensä kuusi miestä, käyvät jalkaisin takana, ja heitä kaikkia piirittää sata sotamiestä. Kulkiessaan kylän läpi päristetään rumpuja ja puhalletaan pilleihin, että kansa kauhuissaan juoksisi katselemaan kapinoitsijoita. Rumpujen päristessä ja pillien helistessä tullaan myös Tallinnaan. On juuri pyhäpäivä ja kansaa paljon kaduilla kulkemassa. Täälläkin juostaan mustanaan koolle katsomaan 'Mahtran sotamiehiä'. Vasta Viron portilla, jonka kautta mennään kaupunkiin, vaikenee soitto ja rummun pärinä. Vangit viedään Toompean torille. Siellä kuvernööri itse ottaa heitä vastaan, katselee uteliaana kapinan johtajaa, tekee hänelle pari kysymystä ja antaa viedä miehet vankihuoneeseen ja panna erityiseen koppiin. — —

Toisia kiinniotetulta syyllisiä ei kuulusteltu Atlassa eikä Kuimetsässä, eikä heitä kuletettu maantietä myöten Kosen pitäjän kautta Tallinnaan, vaan kiinniotetut, epäilyksen alaiset vietiin Juuruun, pitäjän etelä-laidalla olevaan Purilaan moisioon. Tämä moisio, Mahtran herran, von Helffreichin isän omistama, oli nyt virkamiesten ja sotaväen pääasemana, johon vangitkin ensiksi koottiin. Parin viikon aikana, sitä myöten kun kansaa piilopaikoista saatiin käsiin, pidettiin vankeja suuremmissa ja pienemmissä joukoissa täällä vartioituna. Täällä koetettiin keksiä ja erottaa syyttömät syyllisten joukosta, pantiin oikeuteen tuomitut rautoihin ja vihdoin vietiin kaikki yhdessä Tallinnaan.

Ei vain Mahtran kyläläiset olleet lähteneet sodan jälestä pakoon, vaan niin tapahtui joka kunnassa, jossa asukkaat olivat ottaneet osaa kapinaan. Joka paikassa luultiin, että kylät ryöstetään tyhjiksi ja poltetaan. Pelko aiheutui osaksi siitä, että muudan moision herra ensi vihan puuskassa oli sitä uhannut.

Monet talot olivat tavaroista aivan tyhjät, samoin koko kylät kaikista asukkaista. Miehet, naiset, lapset — jopa sairaatkin oleskelivat metsiköissä, taivasalla pari, kolme ja useampiakin päiviä. Moisioissa olivat työt täydellisesti tai osaksi lakkautetut, kun työmiehet olivat kadonneet. Purijaankin moisiossa oli Antsin perheen työläinen, Ants Veit, pari päivää aivan yksin työssä, hänen rohkea esiintymisensä vapautti hänet epäluuloista.

Sotaväen annettiin etsiä ja vartioida paenneita miehiä. He tunkeutuivat kyliin, hakivat kaikki nurkat ja huoneet läpi ja löydettyään naisia pakottivat heitä ilmiantamaan miesten piilopaikkoja. Sen ohella oli sotamiehillä valta ottaa talonpoikien omaisuutta, jos sitä vielä löytyi, ja etenkin täyttää vatsansa heidän ruokavaroillaan.

Sitten mentiin miehiä etsimään piilopaikoista. Otettiin kiinni sekä syyllisiä että syyttömiä. Ennen kiinniottamista ajettiin usein pakolaista takaa yli puiden ja kantojen, läpi viljapeltojen ja niittyjen. Joka puolella juoksenteli ihmisiä sydän täynnä kuoleman kauhua.

Kiinniotetut miehet, joita joka päivä suurissa joukoissa tuotiin Purilaan moisioon, pistettiin siellä ensin pieneen, pimeään navettaan. Navetassa saattoi olla tilaa kahdeksalle eläimelle, mutta sinne sullottiin aikaa myöten sata miestä taikka enemmänkin ja pantiin ovet kiinni. Jos he siellä toisiaan kuoliaiksi tallasivat tai murskaksi likistivät, siitä ei kukaan välittänyt — hehän olivat talonpoikia, vieläpä kapinoitsijoita! Sitten oli vielä kesäinen aika, jotta aurinko paahtoi ilman kuumaksi ja sen lisäksi kokoonkutsutuista ihmisistä lähtevä lämmin. Haju ulostuksista ja hiestä oli kauhea, sillä ihmisiä ei laskettu ulos edes luonnolliselle tarpeelleen.

Kokonaista kaksi päivää ja kaksi yötä pidettiin onnettomia tuossa sanomattoman kurjassa vankihuoneessa. Ja tämän ajan kuluessa ei heille annettu ravinnoksi leipäpalaakaan eikä pisaraakaan vettä juoda! Heidän täytyi kärsiä nälkää ja kauheaa janoa sietämättömässä kuumuudessa. Kynä ei voi sitä kuvata, järki ei uskoa, tahtomatta pitää kysyä, oliko todellakin silloin, kun se tapahtui, vuosi 1858 eikä vuosi 1358! Mutta luotettavat ihmiset, jotka sen näkivät ja vielä elävät, eivät salli meidän epäillä. Kun moision omistaja rankaisee talonpoikaa, niin se tapahtuu sillä tavalla, että jälkeentulevat polvet sen muistavat! — — —

Kaikki haavotetutkin tuotiin Purilaan moisioon. Ei katsottu haavojen suuruuteenkaan. Kuolkoon ken tahansa — onhan hän syyllinen! Että haavojen parantamisesta ei ollut puhettakaan on itsestään selvää. Moision viinakeittiö oli määrätty haavottuneiden asuinpaikaksi. Siellä saivat mielin määrin avutta ja armotta valittaa.

Vankien tutkinto toimitettiin täällä vain pintapuolisesti. Käskettiin miesten tunnustamaan, olivatko ylipäätään Mahtrassa käyneet. Jos joku kielsi, kysyttiin toisilta, joita pelko pakotti ilmiantajiksi ja annettiin etenkin moision käskynhaltijaan todistaa, kutka sotapäivänä eivät olleet tulleet työhön, josta heti tiedettiin, että he olivat Mahtrassa. Pahimpia rikollisia osasivat tietysti muutenkin Mahtran työnjohtajat, opman ja aittamies ilmiantaa. Erittäinkin ensimainittu, joka vielä kantoi ruumiissaan Mahtran sodan merkkejä, ei enää näkynyt olevan talonpoikien ystävä. — — —

Pelottavina todistajina talonpoikia vastaan olivat ne sotamiehet, joita kapinapäivänä oli Mahtran moisiosta pakoon ajettu. Nämä kaikki, paitse pahemmin haavottuneet, oli tuotu Purilaan moisioon tuntemaan ja erottamaan syyllisiä syyttömistä. Vangit asetettiin riviin ja sotamiehet kulkivat tutkien heidän ohitsensa. Ensin annettiin heidän tunnustaa vankeja avopäisinä, sitten hatut päässä. Jonka joku sotamies oman muistinsa mukaan arveli syylliseksi, sen piti astua pois rivistä. Tietysti väittelivät syytetyt kaikin voimin vastaan. Joka onnistui saamaan sotamiehen epävarmaksi, ja jonka syyllisyyttä ei muutenkaan voitu todistaa, hän pääsi vapaaksi. Eihän syyllisistä ollutkaan puutetta — yhdentekevää, oliko heitä joku enemmän vai vähemmän!

Niinkuin jo sanottu, ei ollut kapinoitsijain itsensäkään joukossa puutetta kurjista ilmiantajista. Näiden joukossa oli Purilaan mies, Päärn Valk, eräs siveellisesti langennut henkilö, jota ennen oli varkaudesta rangaistu. Mahtrassa oli hän ollut raaimpia moision ryöstäjiä, viinan juojia ja opmannin pieksäjiä. Tämä mies koetti päästä rangaistuksesta siten, että hän vapaaehtoisesti rupesi syyllisten etsijäin ja tutkijain opastajaksi ja ilmiantoi suuren joukon oman kunnan ja vierastenkin kuntain miehiä. Eräs nuori, uuttera upseeri — varmaankin Itämeren maakuntain saksalaisia, sillä hän puhui viron kieltä — kulki myötäänsä Päärn Valkin seurassa ja antoi näyttää itselleen syyllisiä. Päärn menee miehestä toiseen ja huutaa: "Sinä teit sitä ja sitä!" Mies koettaa tietysti vastustaa, mutta kuka sitä uskoo! Ajetaan pois rivistä ja rautoihin hän joutuu.

Kahdesta oman kunnan miehestä kertoi Päärn, että he olivat tuoneet kotiin sodassa surmatun kapteenin Bogutskin saappaat ja housut ja kätkeneet riihen luona olevaan puupinoon. Nämä miehet olivat Ants Laur ja Ants Kasper. Ainoastaan juopumus oli syynä heidän ryöstöönsä, sillä mitä olisivat talonpojat tehneet upseerin kiiltosaappailla, jotka heidän jalkaansakaan eivät mahtuneet, ja hänen hienosta verasta tehdyillä ja punaisilla raidoilla kaunistetuilla housuillaan. Pelossaan he kätkivät saaliit puupinoon.

Päärn Valk oli sen nähnyt taikka saanut siitä tietää. Molemmat miehet otetaan kiinni ja aletaan heitä viemään moision pihasta. Ei heille tiellä sanota, mihin heitä viedään.

Vasta riihen luona virkkaa nuori upseeri ankarasti:

"Tuokaa saappaat ja housut pinosta tänne!"

Miehet kalpenevat ja rupeavat vapisemaan. Koettavat myös hiukan kieltää, mutta Päärn Valk, joka juoksee kuin koira upseerin perässä, antaa heille lyönnin, huutaen.

"Te kätkitte saappaat ja housut pinoon — älkää kieltäkö!"

Ei auta, miesten on hakeminen tavarat esille.

Mutta hämmästyksissään taikka ehkeivät niin tarkkaan muistaneet, mihin juovuksissaan olivat tavarat pistäneet, he eivät vain löydä pinosta tavaroita. Koko pino hajotetaan, ennenkun saappaat ja housut saadaan käsiin.

Miesten syyllisyys on päivän selvä. Voimattomassa vihassaan katsovat he ilmiantajaa, jota upseeri kiittää.

Mutta jos Päärn luuli, että hän Juudaksen virassa jotakin hyötyi, niin hän erehtyi suuresti. Hänkin pistettiin moisiossa rautoihin ja tuomion julistettua sai hän sata vitsanlyöntiä, lähetettiin kuudeksi vuodeksi pakkotyöhön ja hänen täytyi vihdoin jäädä Siperiaan loppuijäkseen.

Kun Purilaan moisioon joka päivä joukottain tuotiin kiinniotetulta talonpoikia, tapahtui samassa kyläkunnassa lyhyt, mutta sydäntä särkevä surunäytelmä, jonka päähenkilönä oli Ylehallikan Jyri.

Häntä luultiin kapteeni Johan Bogutskin surmaajaksi, taikka ainakin yhdeksi hänen surmaajistaan. Ilmiantajaan todistusten mukaan oli hänet ensimmäiseksi nähty upseerin ruumiin ääressä, tämän viitta käsivarrella. Tietysti kiirehdittiin suurella touhulla tuon päällikön tappajaa kiinni ottamaan. Mutta häntä ei löydetty kotoa. Hän oli niinkuin toisetkin piilopaikassa. Taloa tutkittaessa löydettiin sieltä upseerin univormutakki ja sitten vielä hänen rahakukkaronsa, josta melkein varmasti päätettiin, että Jyri oli syyllinen.

Heti sotapäivän jälkeen, kun Jyri oli maannut päänsä selväksi, joutui hän niin suuren pelon valtaan, ettei hän syönyt murentakaan, eikä puhunut kellekään mitään. Kiinnijoutumisen ja rangaistuksen kauhu oli vähällä hämmentää hänen järkensä. Synkissä mietteissään katseli hän alituisesti eteensä maahan, tai liikkui äänettömänä ja kalpeana kotinsa kartanolla. Vaimon lohdutus ei mitään auttanut. Äkkiä katosi hän kodista. Vaimo oli neuvonut häntä pakenemaan ja luuli tietysti, että hän oli niin tehnyt, samoin kuin toisetkin ja Jyri olikin paossa, mutta hän ei tullutkaan enää toisten näkyviin. Mieletön kauhu ja ahdistus rangaistuksen tähden ja ehkä omantunnon tuskatkin päällikön surmaamisesta ja ryöstämisestä saivat onnettoman lopettamaan oman elämänsä.

Purilaan joen partaalla löydettiin hänen hattunsa ja takkinsa. Hän oli ne jättänyt sinne ikäänkuin merkiksi, mistä häntä piti etsiä. Hänen ruumiinsa löydettiinkin monen ajan perästä joen pohjasta.

Jyri, noin kolmenkymmenen vuotias, reipas mies, kuusipäiväisen talon isäntä, jätti suremaan vaimon ja neljä lasta. — Jyri oli nainut leskivaimon, jolla oli lapsi ensimmäisestä miehestä. Oliko tuo pienenlainen, tanakka mies todellakin yksin vai toisten kanssa surmannut kapteenin ja hänen hevosensa — sen salaisuuden vei Ylehallikan Jyri mukanaan joen pohjaan.

Purilaan moisio oli niinä päivinä aivan sota-aseman näköinen. Joka paikassa kihisi sotamiehiä, heidän joukossaan liikkuivat päälliköt, ajutantit tulivat ja lähtivät. Jalkaväen lisäksi tuli pian vielä ratsuväkeä, Uralin kasakoita. Ostettiin eläimiä ja muita elintarpeita moisiosta ja kylistä, jauhatettiin jauhoja myllyissä, niitettiin ruohoa hevosille, teurastettiin eläimiä, keitettiin, paistettiin, syötiin ja juotiin. Sata tuoppia ja enemmänkin juotiin viinaa päivässä — moision aitassahan oli sitä tavaraa kyllältä!

Täällä sotaleirissä näytti kuin olisi sotaväki saanut suuren voiton: joka puolella oli sotavankeja vartioittavana, viinakeittiössä oli sairaala haavottuneille.

Sotamiesten ja talonpoikain keskinäinen väli oli ystävällistä, usein sydämmellistä. Venäjän sotamiehellä, kasakallakin, on lämmin, lempeä sydän. Jos hän osotti kovuutta, teki hän sen käskystä. Muuten osotti hän joka tavalla lempeää myötätuntoa noita masennettuja ja pelästyneitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa he tällä vieraalla maan kulmalla joutuivat yhteen. Siitä tietää kansa kertoa montakin liikuttavaa tapausta. Niinpä nähtiin, kuinka sotamies työmiehelle jakoi parempaa ruokaansa ja viinaa, auttoi heitä heidän töissään ja kylässä kohteli hellästi vanhoja ihmisiä ja lapsia. Sitävastoin huomattiin, etteivät sotamiehet hyvillä silmin katselleet moision käskynhaltijoita, joiden ylpeyden ja kovuuden talonpoikia vastaan he kyllä näkivät.

Eräänä päivänä ilmaantui sotaleiriin itse kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow, Viron kuvernööri von Grünewaldin seuraamana, joka tapaus tuotti leirissä ja koko moisiossa suurta touhua. Itämeren maakuntain päällikön nähtävälle tuotiin vangit, joita hän lyhyesti kuulusteli. Mutta pian sen jälkeen poistui hän moisiosta.

Sitten alkoi syyllisten rautoihin paneminen. Käsi- ja jalkarautoja oli sotaväki kuormittain tuonut mukanaan. Purilaan moision seppä, Mihkel Aaver kiinnitti raudat taivasalla. Alasin pystytettiin nurmelle ja miesten täytyi vuoron perään pistää jalkansa sepän käteen ja astua sitten helisevine rautoineen jälleen toisten joukkoon. — — —

Sitten seurasi ero.

Naisia ja lapsia oli joukottain kokoontunut kylään. Olivathan nuo kaikki enimmäkseen perheen elättäjiä, jotka siellä pyssyjen välissä helistivät rautoja ja joista ei kukaan tiennyt, mihin heitä vietiin ja mitä heille oli tehtävä. Tuntien saksojen ankaruuden, luulivat talonpojat varmasti, etteivät vangit enää saisi nähdä ketään omaisistaan. Kyyneleitä vuodattaen katseltiin heitä viimeisen kerran, nyyhkien lausuttiin heille viimeiset jäähyväiset. — — —

Haavottuneet vietiin kyytihevosilla, terveet kulkivat sotamiesten välissä. Näin alkoi surullinen jono liikkua Purilaan moision pihasta. Naiset ja lapset, sisaret, veljet ja vanhemmat — he juoksivat vielä itkien ja huutaen kappaleen tietä rakkaitten jälkeen. Sitten pantiin pillit soimaan ja rummut pärisemään. Se hälvensi kaikki muut äänet. Ja vihdoin ajettiin kaikki saattajat takaisin. He jäivät kuin lammaslauma tielle seisomaan — liikkumattomana paikoilleen. Siinä katselivat vielä, yhä vielä kulkuetta, kunnes viimeisen sotamiehen kirkas pyssynpiikki katosi heidän näkyvistään.

27.

JULIETTEN VIIMEINEN PYYNTÖ.

Paroni Herbert Heidegg oli varmasti aikonut pitää Juliette Marchandille annetun sanansa ja siis ottaa opman Winterin asia ankaran tutkinnon alaiseksi. Tietysti ei hän tahtonut sitä tehdä ilman isän tietämättä — vanha paroni olisi pannut pahaksi sellaista itsenäisyyttä, joka olisi ollut hänen mielipiteitään vastaan. Sentähden hän kertoi isälleen koko asian ja pyysi sydämmellisesti hänen apuaan asian selvittämiseksi.

Vanha paroni kuunteli pojan kertomusta kylmänä ja rauhallisena. Hän oli vain hieman ihmeissään. Eikä juuri muusta, kuin pojan rauhattomuudesta. Paroni ei näyttänyt ymmärtävän tuota rauhattomuutta. Mitä, herran tähden, oli väliä; vaikka ei kaikki niin olisi tapahtunut kuin opman oli kertonut! Eikös siinä ollut kylliksi, että työmies oli uskaltanut kättään nostaa moision isännöitsijää vastaan! Ja eikös se riittänyt, että tuollainen hirtehinen oli tytön kosijana. Olivathan he jo siitä ansainneet rangaistuksensa. Vaikka nyt opman tytön luo olisikin pyrkinyt ja vaikka tyttö kahdeksantoista lyönnin asemasta saikin kaksikymmentä viisi — mitä, taivaan tähden, sillä oli väliä. Siitä nyt ei kannattanut suutaankaan kuluttaa!

Mutta Herbert ajatteli asiasta toisin. Hän koetti isälleen selittää — huolimatta tämän kummallisesta naurusta — että vääryys on aina vääryys, tehtäköön se rikasta taikka köyhää, korkeata tai alhaista kohtaan. Jos pojan ja tytön kertomukset olivat tosia, niin oli opman tehnyt väärän syytöksen ja tyttö oli hänen valheensa tähden saanut ansaitsemattoman rangaistuksen. Sentähden tulisi häntä hyvittää ja väärä syyttäjä oli otettava tutkinnon alaiseksi! Oli aivan mahdotonta jättää asia sillensä.

Vanha Heidegg, pudistaen päätään nuorten intoilemiselle, myöntyi kuitenkin vihdoin. Herberthän saattoi vielä kerran vaatia opmannilta selitystä, ja ottaa myös tytön ja pojan puheilleen — hän itse ei tahtonut asiaan puuttua. Mutta tuota tutkintoa ja oikeuden noudattamista ei pojan kuitenkaan näinä rauhattomina aikoina pitänyt toimittaa, vaan joskus vastaisuudessa.

Herbert väitti vastaan, mutta vihdoin täytyi hänen myöntyä. Ja vanhalla paronilla oli vielä yksi muistutus. Kuinka aikoi Herbert rangaista isännöitsijää, jos hän todellakin olisi hairahtunut.

"Minä vapautan hänet heti toimestaan", vastasi nuori mies.

Vanha herra nosti ristissä olevat kätensä taivasta kohden tuollaisen tyhmyyden tähden.

"Mitä!" hän huusi. "Sinä aijot nykyaikana, jolloin uppiniskaiset talonpojat tahtovat repiä silmät päästäsi, heidän naurukseen ja ilkkumisekseen, erottaa moision isännöitsijän? Jumala antakoon sinulle ymmärrystä! Ei moisiossa eikä kylässä saa kellekään ilmaista, että opmannille on lausuttu ainoatakaan pahaa sanaa. Kuuletko? Kahden kesken voit sanoa, että hän on sika, minun puolestani myöskin suuri sika, mutta heti vapauttaa virasta — älä ole mieletön!"

Tässäkin asiassa myöntyi Herbert vihdoin isän tahtoon.

"Sitten vapautan hänet vuoden perästä", päätti hän.

"Siitäkin varotan minä sinua", vastasi vanha Heidegg. "Winter on mies, joka ymmärtää talonpoikia pitää kurissa. Sellaisen apulaisen nuori moision isäntä tarvitsee. Onhan sinulla vapaa valta tehdä, mitä tahdot, mutta jos panet arvoa minun neuvolleni, niin anna Winterin maksaa kymmenen ruplaa sakkoa ja anna se raha lahjan nimellä tytölle kipurahaksi. Siten olisi koko tyhjästä asiasta päästy."

Herbert lupasi ajatella isän neuvoa ja jättää tutkinto tuonnemmaksi. Raskain mielin hän sen ohella ajatteli Juliettea. Mitä hänelle vastata, jos hän asiaa tiedustelee? Nuori paroni raukka oli todellakin vaikeassa pulassa. Omasta puolestaan hän olisi tehnyt kaikki, mitä oikeus ja kohtuus vaati, vastustamattomine vaatimuksineen tuli väliin isä ja tosi elämä. Äkkiä saatiin kaksi kertaa kahdesta viisi, ja oikeutta harrastavan sydämmen piti vaijeta. — — —

Tuo keskustelu isän kanssa tapahtui pari päivää ennen Mahtran kapinaa. Julietten hienotuntoisuus esti häntä mitenkään pakottavasti vaikuttamasta paronin päätöksiin ja tekoihin, ja sentähden ei hän nytkään ollut kysynyt, mitä paroni Miinan ja Päärnun asian puolesta oli toimittanut ja mitä seurauksia siitä oli ollut. Mutta nuori paroni kiitti Jumalaa, ettei neiti Marchand ollut utelias. Yöt ja päivät hän ajatteli, kuinka pääsisi pulasta. Niin, jos vain isä olisi omassa, uudessa moisiossaan, niin hän voisi montakin asiaa korjata. Silloin hän, huolimatta talonpoikien rauhattomuuksista, heti ryhtyisi kuulusteluun ja rankaisisi syyllistä niinkuin oikeus ja kohtuus vaati. Mutta nyt? Talonpoikain rauhattomuudet voisivat vielä kauvan kestää — pitikö hänen siis jättää Juliette kahden vaiheille, kuinka hän oli lupauksensa pitänyt?

Mutta kapina tuli ja päästi nuoren paronin pulasta. Isä ja äiti pakenivat kaupunkiin. Herbert tunsi ensi kerran olevansa moision omistaja. Kun hän parin päivän perästä huomasi, ettei häntä mikään suoranainen vaara uhannut rahvaan puolelta, päätti hän heti voimainsa mukaan täyttää Juliettelle antama lupauksensa, joka häntä oli huolettanut kuin märkä luissa.

Opmannin rankaisemiseksi keksi hän hyvän keinon. Hän aikoi olla häntä kohtaan niin kova ja pureva, että Winter, jos hänellä vähänkin oli itsetuntoa ja ylpeyttä, itse tahtoisi erota virastaan. Herbert aikoi myöskin tytön sovittamiseksi vaatia häneltä paljoa suuremman summan kuin isä oli ehdottanut. Silläkin tavalla arveli hän niin loukkaavansa opmannia, että hänen ainoana keinonaan olisi virasta eroaminen.

Kyllä paroni Herbertinkin aatelissydämmessä kiehui koston viha talonpoikia kohtaan, jotka olivat rohenneet isäntiään vastaan ryhtyä veriseen kapinaan ja tähän aikaan ei hän olisi tahtonut ketään heistä ruveta puolustamaan, kaikkein vähemmin tuota kapinoitsevaa Uudentuvan päivätyöläistä, joka monen muun kanssa jo toista päivää oli ollut työstä poissa. Mutta senhän täytyi tapahtua! Hänen piti täyttää ritarilupauksensa. Muuten hän ei Juliettea voisi katsoa suoraan silmiinkään. Herbert ei voinut toisin tehdä — tuo nainen vaikutti häneen vastustamattomasti.

Nuori Heidegg otti opman Winterin tutkittavakseen kirjoitushuoneeseensa kahden kesken. Saadakseen syyllistä tunnustamaan, oli hän tutkinnon ja suuttumisen yksityiskohdat jo kaikki edeltäpäin ajatellut. Se todellakin hänelle onnistui, vaikka hän kyllä oli tekemisissä kavalan ketun kanssa. Hän sai miehen pulaan siten, että hän suoraan, ilman mitään johdantoa lateli hänelle asian todellisuuden ja tahtoi siten näyttää hänelle tietävänsä kaikki. Samoin kertoi hän opmannille kaikki hänen entiset salaiset rikoksensa, joista hänelle vanha Tohver oli kertonut. Tuo vaikutti. Winter hämmästyi, ennenkun ehti keksiä hätävalhetta. Hän koetti väittää vastaan, mutta se ei hänelle onnistunut. Hän itsekin huomasi olevansa pälkäässä. Lopputili tuli vielä Miinalle annetuista lyönneistä ja suolavedellä valamisesta.

"Te saitte käskyn annattaa tytölle kahdeksantoista lyöntiä; mutta vahti sanoo, että te annatitte melkein toista vertaa enemmän."

"Minä en lukenut lyöntejä."

"Mutta teidän olisi pitänyt ne lukea; se oli teidän velvollisuutenne!" tiuskasi nuori paroni. "Ja kuka käski teidän tytön veristä ihoa valattaa silakan suolavedellä!"

"Me olemme sen usein ennenkin tehneet."

"Mutta silloin olitte siihen saaneet käskyn!"

"Ei aina. — — —"

"Vaiti! Te olette siis valtaanne ennenkin väärin käyttäneet, mutta se ei oikeuta teitä aina niin tekemään. Sellaista raakuutta en minä moisiossani salli. Minä vaadin, että käskyjäni noudatetaan. Ilman minun lupaani, te ette saa mitään tehdä."

"Vanhan paronin aikana oli minulla valta. —"

"Niin, isäni luotti teihin. Mutta minä en teihin luota, sillä huomaan, ettei teihin voi luottaa. Minä vaadin, että tytölle, jolle teitte niin suurta vääryyttä, maksatte kolmekymmentä ruplaa kipurahaa."

Nyt tapahtuikin se, jota Herbert oli toivonut ja odottanut. Opmannin pyöreät, lihavat kasvot kalpenivat vihasta. Häntä toruttiin ja nuhdeltiin kuin nuorta poikaa. Ja sen teki tuo nuori mies, joka äsken oli tullut koulusta. Ja minkätähden? Uppiniskaisen talonpoikaistytön tähden, jolle moision tallissa annettiin vähän opetusta! Ja siitä piti hänen vielä maksaakin. Ja ehkäpä häntä pakotettiin tytöltä anteeksikin pyytämään. Mitä sanoisivat toiset palvelijat, mitä työläiset, kun sen kuulisivat!

"Sitä rahaa minä en maksa", selitti opman värisevin huulin, "ja paroni herra voi itselleen tulevaksi kevääksi hankkia uuden opmannin".

"Minä suostun siihen. Kipurahan maksan tytölle omasta taskustani", vastasi Herbert kylmästi ja ylpeästi.

Näin päättyi asia. Nuori paroni oli hyvin tyytyväinen tutkimustensa seurauksiin. Opmannin syyllisyys oli selvä, hän sai rangaistuksen, kun joutui pois hyvästä paikastaan eikä Herbertin tarvinnut kertoa isälle, että hän oli antanut Winterin erota. Niin, eikä hänen tarvinnut ottaa tyttöä ja poikaa tutkittavaksi nykyisenä "levottomana aikana". Kipurahan saattoi hän Miinalle antaa vasta sitten, kun isä ei enää olisi moisiossa ja samoin pitää Juliettelle annetun lupauksensa myöskin Päärnuun nähden. Olihan mahdollista, että tuosta kankeasta, jäykästä pojasta, joka muuten oli ahkera ja rehellinen työläinen, tulisi vielä kunnon mies.

Rohkeasti ja avoimin katsein saattoi Herbert nyt esiintyä neiti Marchandin seuraan.

Kun hän astui käytävän läpi etsiäkseen kouluneitiä, joka tavallisesti siihen aikaan oleskeli puutarhanpuoleisella verannalla tai puutarhassa, näki hän palvelustytön, Main punaiseksi itkettynein silmin tulevan neiti Marchandin huoneesta.

"Mikä sinulla on?" kysyi hän palvelustytöltä.

"Kyllä kouluneiti puhuu paroni herralle", vastasi Mai peittäen kädellä silmiään.

"Onko neiti huoneessaan?"

"On, herra paroni."

Neiti Marchand ilmaantuikin ovelle. Hän näytti levottomalta, mutta huomatessaan nuoren paronin kirkastui hänen katseensa.

"Mai ja minä aijoimme juuri tulla teiltä jotakin pyytämään, herra paroni", lausui hän vilkkaasti.

"Ja minä etsin teitä, neiti", vastasi Herbert. "Mitä on Maille tapahtunut?"

"Hän kertoi minulle asiansa, mutta me emme ymmärrä toistemme kieltä niin hyvin, että olisin saanut selvää kaikesta. Niin paljon kuitenkin ymmärsin, että Maien veli ja hänen sulhasensa ovat vaarassa, tuo vaara näkyy johtuneen Mahtrassa maanantaina tapahtuneista seikoista. Mai pyysi juuri minua esittämään hänen veljensä ja sulhasensa asian teille, herra paroni. Jos sallitte, niin hän voi nyt heti puhua teille asiansa."

"Mielelläni, neiti. Saammeko tulla teidän huoneeseenne? Kiitoksia paljon! Mai, tule tänne ja kerro, mitä sinun veljellesi jälleen on tapahtunut!"

He astuivat kaikki opettajaneidin hauskaan huoneeseen, jossa Herbert kunnioittavasti katseli ympärilleen, ennenkun Julietten pyynnöstä istuutui sohvaan. Mai kuivasi esiliinan nurkalla silmiään ja koetti voittaa nyyhkytyksensä.

"Saanko, paroni herra, kutsua Miinankin tänne. Hän on minun huoneessani. Hän ehkä osaa paremmin kuin minä pyytää paroni herraa."

"Kenen Miinan?" kysyi Herbert.

"Ristmäen Miinan — opmannin entisen palvelustytön, hän on minun veljeni morsian."

"Ja sinun sulhasesi on?"

"Uudentuvan Jyri."

"Mene sitten ja tuo Miina tänne!"

Pian toi Mai tytön, jonka tähden paroni vähää ennen oli rangaissut opmannia. Uteliaana silmäili Herbert tulijaa. Miinan kaunis, raitis ulkomuoto, terävät, avonaiset silmät ja kohtelias olento miellyttivät häntä. Jos ei hän jo olisi tiennyt, että Winterin syytökset tuota tyttöä vastaan olivat väärät, niin olisi hän nyt nähdessään Miinan kunnialliset, luottamusta herättävät kasvot, voinut sen uskoa.

Paroni antoi Miinan puhua.

Päärn ja Jyri olivat maanantaina käyneet Mahtran sodassa niinkuin kaikki toisetkin. Nyt oli pelättävä, että heidät siitä syystä otetaan tutkittavaksi ja Jumala tietää minkälaisen rangaistuksen alaiseksi tuomitaan. Kaikki kansa oli metsässä piilossa, sillä puhutaan, että sotaväki tulee ja polttaa kylän ja ampuu kaikki miehet. Peläten, että häntä täällä kiinni otetaan ei Päärnkään tänään ollut työhön tullut. Sentähden oli Miina tullut moisioon rukoilemaan nuorta, hyväsydämmistä paronia, ettei Päärnua ja Jyriä otettaisi kiinni, eikä annettaisi rangaistuksen alaiseksi.

Paroni kysyi, mitä molemmat miehet olivat sodassa tehneet — olivatko he siellä olleet vain uteliaisuudesta, vai pahaa tekemässä.

"Olivathan he myös toisten joukossa", selitti Miina, jonka kasvoille nousi polttava puna, "mutta ei kumpainenkaan ole ketään surmannut, eivätkä vierasta tavaraa tuoneet kotiin."

"Mutta minkätähden he sinne sitten ensinkään menivät?"

"Siinähän he juuri tekivätkin väärin, herra paroni", vastasi Miina surullisesti. "He tahtoivat Mahtran miehiä puolustaa pieksemistä vastaan; nämähän kutsuivat heitä apuun. Eivätkä he sotaan olisi menneetkään, kun olisivat olleet selvin päin. Mutta he olivat jo ennen sinne menoaan matkalla juoneet, ja molemmat olivat ihan juovuksissa, kun minä heitä pois kutsuin."

"Mitä?" huusi paroni Herbert. "Sinä kävit heitä Mahtrasta hakemassa?"

"Niin, herra paroni. Minä näin, kun Päärn illalla sotaan läksi, ja juoksin hänen perässään pitkin yötä. Sydämmeni oli haleta pelosta. Eihän sellaisesta asiasta voinut hyvää seurata. Löysin sitten Päärnun ja Jyrin moisiosta ja toin heidät kotiin."

"Sinä olet reipas tyttö, Miina", virkkoi nuori paroni, "ja sinä olit ymmärtäväinen, kun toit miehet Mahtrasta pois. Mutta jos Päärn ja Jyri Mahtrassa olivat vain katsojain joukossa eivätkä tehneet muuta pahaa, niin eihän heillä ole mitään pelättävää. Voi kyllä tapahtua, että heidät otetaan kiinni toisten kanssa, mutta jos he ovat syyttömiä, niin lasketaan he pian taas irti."

Miina katseli epäilevänä maahan. Hänen rintansa nousi ja laski kuin äkkinäisestä sisällisestä taistelusta, ja samallaista taistelua ilmaisi hänen vakava, miettivä muotonsa. Hetken vaijettuaan kohotti hän tutkivat, tarkat katseensa nuoreen paroniin ikäänkuin olisi tahtonut tietää, oliko tuohon mieheen luottamista ja uskaltaisiko sitä. Äkkiä vilkasi hän myös paronin lähellä seisovaan kouluneitiin, ja kun tämä kehottavasti nyökäytti päätään, rohkasi tyttö mielensä ja virkkoi käyden kalman kalpeaksi.

"Päärnun kädet ovat haavotetut. Kun se huomataan, niin ei häntä enää lasketa vapaaksi."

"Haavat käsissä? Kuinka hän ne sai?"

Jälleen epäili tyttö, jälleen kiinnitti hän katseensa Herbertiin kuin olisi tahtonut silmäillä hänen sydämmensä pohjaan. Sitten hän vastasi hiljaisella, soinnuttomalla äänellä:

"Päärn on tarttunut sotamiehen pyssyn piikkiin. Mutta sotamies on kiskassut niin äkkiä pyssynsä pois, että piikki on haavottanut Päärnun kourat verisiksi."

Nuoren paronin katse synkistyi.

"Sittenhän sinunkin sulhasesi oli sotimassa ja vielä sangen tuimasti", lausui hän kylmällä, ankaralla äänellä. "Niin, niin, eihän hänen kaltaisestaan saata muuta ajatellakaan? Siinä, jossa tapellaan ja riidellään, siinähän on tuo mies aina ensimmäisenä joukossa. — — — Asiain näin ollen en voi minä hänen puolestaan mitään tehdä. Syyllistä en voi vapauttaa rangaistuksesta." — — —

Kuullessaan paronin ankaran vastauksen, rupesi tytön koko ruumis vapisemaan. Hän varmaankin katui, että itse oli ilmoittanut salaisuuden. Miina oli nimittäin tarkemmin asiaa punnittuaan tullut siihen päätökseen, ettei keksimänsä valhe päitsistä olisi auttanut Päärnun käsien haavottumisen salaamiseksi. Sillä olihan ollut kyllin näkijöitä ja saattoihan myös olla ilmiantajia, jotka oikeudessa voisivat todistaa Päärnua vastaan. Perinpohjin asiaa punnittuaan oli siis tyttö huomannut, että Päärnun ja Jyrin vapauttaminen oli mahdollista ainoastaan vaikuttavien henkilöiden välityksellä, ja tällaisena henkilönä hän tietysti piti herraansa. Hän tiesi, että nuori paroni, jota kiitettiin hyväksi saksaksi, onneksi oli yksin kotona ja hän tiesi myös, kenen välityksellä olisi paras päästä hänen puheilleen. Jos joku mies saattoi vapauttaa, oli se nuori paroni ja hän taas taipuisi sen tekemään vain lempeän opettajaneidin välityksellä.

"Päärn ja Jyri olivat juovuksissa, muutoin eivät he olisi sotamiehiin koskeneet", vastasi Miina vavisten. "Mutta he eivät ole ketään surmanneet, eivätkä ole saalista tuoneet mukanaan."

"Voi niin olla, mutta he ovat taistelleet sotamiesten kanssa ja se on suuri rikos. Mutta kuinka niin rikollisia voisin vapauttaa? Siitä saisin itse oikeudessa rangaistuksen. Toinen asia olisi, jos Päärn ja Jyri eivät olisi tehneet muuta kuin olleet sotaa katsomassa. Silloin voisin antaa anteeksi sen, ettei Jyri tullut lantaa ajamaan ja että työläinen jäi pois päivätyöstä, eikä oikeuskaan heitä pelkästä katselemisesta tuomitsisi. Mutta, joka on pahaa tehnyt, hänen tulee saada pahantekijän palkka — sitä en minä voi auttaa."

Ja nuori paroni nousi ylös sohvalta, kääntyi selin molempiin tyttöihin ja jäi äänettömänä ja suuttuneena katsomaan akkunasta ulos. Mai ja Miina panivat päänsä yhteen, katselivat toisiaan ja molempien silmistä valuivat kyyneleet.

Neiti Marchand seisoi kuin tulisilla hiilillä. Hän toivoi kaikesta sydämmestään, että onnettomien rukoukset olisivat tulleet täytetyiksi. Hän alkoi jo sitä toivoakin, kun näki, minkälaisella osaaottavalla katseella paroni silmäili Miinaa, mutta nyt hän huomasi, että asia oli saanut huonon käänteen, sillä Herbert Heideggin kasvot osottivat peittämätöntä vihaa ja kylmyyttä. Mitä oli tapahtunut? Juliette ei ollut ymmärtänyt Miinan ja paronin keskustelua.

"Uskallanko kysyä, mikä teidän mieltänne pahottaa, herra paroni?" lausui Juliette hiljaisella äänellään.

"Miksi ette", vastasi paroni. "Tyttö ilmottaa minulle, että miehet ovat olleet mukana kapinassa, ovat taistelleet sotaväkeä vastaan. Toinen heistä on sen lisäksi haavottunut. Näin ollen on minun mahdoton tehdä mitään heidän vapauttamisekseen. He ovat kapinoitsijoita."

"Mutta, jos he olisivat syyttömiä, niin eihän silloin tarvittaisikaan avunpyyntöjä, herra paroni! Eihän heillä silloin olisikaan mitään vaaraa pelättävänä. Mutta, kun he ovat syyllisiä — niin sentähden juuri rukoillaan teidän armoanne ja apuanne".

"Mutta näin ollen en voi antaa sitä armoa ja apua", vastasi Herbert tuimemmasti kuin Juliette olisi voinut odottaa. "Se olisi minun puolelta lain rikkomista. Minä en voi estää oikeutta täyttämästä tehtäväänsä. Silloinhan rupeisin julkisten pahantekijäin puolustajaksi, koettaisin anteeksiantaa sitä, joka sotii yleistä järjestystä ja hyviä tapoja vastaan. Minä hyväksyisin väkivaltaa, polttamista, ryöstöä ja murhaa!"

Julietten kielellä pyöri jotakin, jota hän kuitenkaan ei tahtonut tällä hetkellä ilmaista, koska pelkäsi vielä enemmän sillä suututtavansa paronia. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä, eivätkö ne, jotka nyt talonpoikia tuomitsivat 'pahanilkisestä väkivallasta', itse olleet siihen syypäitä. Eivätkö he itse väkivallalla olleet antaneet aihetta siihen. Eikö heillä sittenkin ollut apukeinoja ja voimaa suojella talonpoikia ja itseään raakamaiselta kapinalta.

"Ettekö luule, herra paroni, että talonpojat nyt, kun ovat selvempänä miettineet asiaa, kaikesta sydämmestään katuneet tekojaan?" vastasi Juliette Marchand lempeästi ja sovinnollisesti. "Noista molemmista miehistä saattaa varmasti sitä ajatella, eiväthän he muutoin olisi tänne lähettäneet sanansaattajia teiltä armoa rukoilemaan. Sentähden olisikin moision isäntä tehnyt suuren ja arvokkaan asian, jos hän ei työntäisi takaisin armonpyytäjiä."

"Mutta eihän minulla ole oikeutta armon antamiseen, neiti Marchand", huudahti Herbert. "Eihän tuo kapina ollut minua vastaan. Minua vastaan tehdyn pahan voisin antaa anteeksi, toisia vastaan tehtyä väkivaltaa en voi antaa anteeksi".

"Te olette oikeassa, herra paroni. Mutta ajatelkaa, että niitä on kyllin, jotka väkivallan tähden saavat kärsiä rangaistuksen. Eihän tehty rikos jää rankaisematta ja pahan rankaiseminen on tullut varotukseksi, jota sillä on tarkotettukin. Jos syyllisiä on kaksi enemmän tai vähemmän, se ei todellakaan merkitse mitään. Mutta noille kahdelle tekisitte te hyvän työn, jota he eivät ikänään unhottaisi — te tekisitte heistä kiitollisia ihmisiä ja kuuliaita talonpoikia koko elinkaudeksi."

"Minä en voi", päätti Herbert lyhyesti ja kärsimättömästi.

"Ettekö ajattele sitäkään, että teillä on kunniavelka suoritettavana tuolle tytölle ja hänen sulhaselleen?"

"Sepä on jo suoritettu."

"Jo suoritettu."

"Niin. Isännöitsijä Winter syyllisenä menettää paikkansa ja tyttö, joka kärsi syyttömästi rangaistuksen, saa minulta kipurahan."

"Entäs mies, joka siitä, että hän morsiantaan suojeli raa'alta väkivallalta, sai kahdeksankymmentä kepinlyöntiä?"

Nuoren moision isännän kasvoille nousi tumma puna.

"Eikös siinä ole kyllä, että hänen vastustajansa menettää hyvän paikan?" kysyi hän epävarmasti. "Onhan hänkin syyllinen, kun käytti esimiestään vastaan väkivaltaa."

"Jos teillä, herra paroni, olisi ollut morsian suojeltavana esimiehiänne vastaan?…"

"Niin olisin tehnyt samoin kuin tuo työmies, mutta laki olisi minua samoin rangaissut."

"Ei niin ankarasti. Syy, minkätähden te käytitte väkivaltaa, olisi paljon huojentanut teidän rangaistustanne."

"Minä tahdon sitten työläisellekin maksaa kipurahat."

Molemmat itkevät tytöt olivat pelon ja toivon välillä kuunnelleet opettajaneidin ja herran väittelyä, jonka sisällyksen he aavistivat. Mutta, kun paroni yhä vain kovan näköisenä kääntyi akkunan luota, rupesi sisäneitsyt Mai nöyrällä ja pelokkaalla äänellä puhumaan. Hän selitti kaikki, mitä ikinä hän molempien miesten hyväksi saattoi keksiä; hän muistutti paronia, kuinka kelpo, raitis ja säännöllinen mies Jyri oli ollut; hän huomautti, kuinka hän itse, tuon miehen morsian, monta vuotta oli saksoja kunniallisesti ja uskollisesti palvellut, ja koetti puhua hyvää Päärnun ja Miinankin puolesta.

"Jyrillä ja Päärnulla on molemmilla kotona vanhat äidit, joiden ainoat elättäjät he ovat", huudahti hän vihdoin ristissä käsin ja kuumat kyyneleet vieryivät pitkin poskia. "Ehkä heltyy herra paronin mieli näiden köyhäin raukkainkin tähden. Mitä saavat kärsiä, kun poikansa pannaan rautoihin ja Jumala tietää, mihin heidät elinkaudeksi viedään! Onkos herra paronin sitten niin vaikea antaa takaisin kahdelle vanhalle äidille heidän poikansa?"

Paroni Heidegg katseli molempain tyttöjen liikuttavaa itkemistä, olematta erittäin myötätuntoisen näköinen. Hänen mielensä moision isäntänä oli nähtävästi kovin kiihtynyt kapinoitsijain tähden. Mutta äkkiä muuttui hänen muotonsa, Herbert oli sattumalta silmäillyt Juliettea. Värinä tuntui hänen jäsenissään.

"Te itkette, Juliette?"

Hellä, värisevä, melkeinpä rukoileva oli hänen äänensä lausuessaan nämät sanat. Äkkiä, kuin apua tarjoten, astui hän pari askelta lähemmä neitoa.

"Niin, minä itken", vastasi Juliette. "Minä itken sentähden, että nämä molemmat itkevät, ja minä itken samasta syystä kuin hekin. Mai puhui, ellen erehdy, molempien miesten äideistä. Minä tunnen nuo vanhukset, sillä kävin syksyllä heidän hökkeleissään. Heidän muotonsa muistuivat nyt mieleeni — nuo lakastuneet, keltaiset, mullankarvaiset, vaivan ja murheen murtamat kasvot. Noiden vanhuksien ainoana lohdutuksena, ainoana elämän ilona on heidän lapsensa, heidän reippaat poikansa. Onko teillä, herra paroni, sydäntä jättää noita raukkoja ilman ainoata maallista turvaa? Onko teillä sydäntä kuvailla, kuinka nuo kurjat näkevät poikansa sotamiesten keskellä, pyssyjen välissä, kalisevissa kahleissa, kuinka heitä rosvoina ja murhapolttajina näin kuletetaan vankitorniin. Jos teillä on siihen sydäntä, niin teillä ei ole inhimillisiä tunteita ja silloin teidän ei mielestänne sovi antaa apuanne, johon teillä muuten kyllä olisi valtaa. Minulla ei ole siihen sydäntä ja sentähden itken."

Hän katseli suurilla, syvillä silmillään suoraan nuoreen mieheen ja hänen näin katseltuaan vierivät suuret, raskaat, kiiltävät kyyneleet hänen marmorin valkealle poskelleen. Akkunasta lankesi kultainen auringon loiste hänen hienolle, sirolle, kumartuneelle vartalolleen ja pani hänen sysimustan päänsä ihmeellisesti sinertämään.

Herbert katseli häntä pitkään ja äänettömänä. Tuossa ihmettelevässä, ihastuneessa katseessa oli jo horjumista, myöntymistä. Neito huomasi sen ja koetti käyttää hyväksi tätä onnellista hetkeä.

"Älkää kieltäkö apuanne noilta kurjilta — tämä on minun viimeinen pyyntöni teille, Herbert", kuiskaili hän sydämmellisesti. "Minä eroan pian teidän talostanne. Minä tahtoisin saada täältä muiston, joka olisi kallis. Tahtoisin puhtaana ja kirkkaana saada mukaani muiston teistä, että kaukana maailmassa kulkiessani edelleenkin voisin ilolla ja ylpeydellä tuon muiston säilyttää. Lahjoittakaa minulle itsestänne tämä muisto. Herbert! Te teette siten minut onnelliseksi. Ja jos se tuntuu teistä vaikealta — ajatelkaa, minä en pyydä teiltä enää milloinkaan mitään, en milloinkaan!" Vielä loi nuori paroni silmäyksen pyytäjään, pitkän, lämpimän, aran silmäyksen, sitten hän kääntyi ja lausui Miinalle ja Maille:

"Minä tahdon auttaa teidän sulhasianne!" Tytöt katselivat toisiaan ikäänkuin epätietoisina, mitä nyt oli tehtävä. He aikoivat nähtävästi ilosta ja kiitollisuudesta laskeutua paronin eteen polvilleen. Vihdoin juoksivat molemmat Herbertin luo, tarttuivat hänen käsiinsä ja suutelivat väkisin niitä — — —

Opettajaneitikin kiiruhti kiittämään paronia. Mutta tuskin oli hän pistänyt valkean kätensä hänen kouraansa, kun ulkoa kuului jotakin, joka veti kaikkein huomion akkunaan päin. Moision pihasta kaikui rumpujen pärinä ja kun katsottiin ulos, nähtiin joukko sotamiehiä kiväärit olalla, kahden ratsu-upseerin johtamina portista sisään marssivan.

Miinan ja Maien poskilta oli joka veripisara kadonnut. Kädet ristissä, katseet tuskaa täynnä, katselivat he paronin ja kouluneidin selän takaa ulos akkunasta.

"Mitä nyt tehdä, paroni herra, mitä nyt tehdä?" kuiskaili Mai väristen.

Nuori herra kääntyi rauhallisena tyttöjen puoleen.

"Älkää te pelätkö — ilman minun luvattani eivät sotamiehet tee kenellekään pahaa", hän lausui. "Sinä, Miina, mene heti kylään ja käske Päärnun ja Jyrin tulla moisioon. Tiedäthän, missä he piileskelevät."