I. (continued 6)

"Ei suinkaan neiti pane pahaksi, jos kerron vielä jotakin Maien veljestä", virkkoi hän ja nauroi ikäänkuin anteeksi pyytäen. Mai koetti salaa häntä kehottaa tuon tuostakin nykäisten häntä takaa päin. "Sillä miehellä on, neiti, varsin kurjat päivät ja hän olisi iloinen, jos joku hänestäkin puhuisi hyvän sanan nuorelle moision herralle."

Juliette kuunteli yhä enenevällä mielenkiinnolla hyväsydämmisen Tohverin kertomusta. Tohver alkoi Päärnun isän onnettomasta elämäkerrasta, kuvasi hänen kuolemaansa haagioikeudessa saatujen lyöntien seurauksena ja selitti, minkätähden isän talo pojalta oli pois otettu ja kuinka Päärn turhaan oli koettanut paronilta saada takaisin isänsä taloa tai jotakin toista vuokrapaikkaa, sillä vanha paroni ei häntä kärsinyt. Tohver ei salannut, että miehellä oli kiivas ja taipumaton luonne, mutta sanoi vanhan paronin itsensä täytyneen tunnustaa, ettei hänellä ollut ahkerampaa, huolellisempaa ja kunniallisempaa työläistä kuin tuo "vastahakoinen koira". Kaikkein surullisempaa sanoi hän olevan, ettei Päärn ilman paikkaa voisi mennä naimisiin, sillä nyt hänen piti pienessä mökkihökkelissä itseänsä elättää. Näin viettivät morsian ja sulhanen surullista, toivotonta elämää. — — Tohver ei jättänyt sitäkään kertomatta, kuinka kupias oli tahtonut väliin tunkeutumalla rikkoa Miinan ja Päärnun liittoa.

"Tuohan on koko romaani!" huudahti neiti Marchand lyöden käsiään yhteen, kun kertoja oli lopettanut.

Tohver kyllä ei tiennyt, mitä 'romaani' sana merkitsi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen, kun kertomuksensa oli neitiin vaikuttanut. Sillä tämä oli liikutetun näköinen ja hänen kauniissa, mustissa silmissään ilmeni päättäväisyyttä ikäänkuin aikoisi hän jotakin tehdä. Sen hän vihdoin sanoillaankin todisti:

"Minä en tiedä, kuinka paljon minun sanani paroniin vaikuttavat", lausui neiti Marchand, "mutta minä tahdon hänen kanssaan sopivalla hetkellä kaikista näistä asioista puhua. Minä pyydän paronia muistamaan Miinaa ja Maien veljeä."

Tuo lupaus oli Maien ja Tohverin mielestä yhtä hyvä kuin voitto. Maie oli niin hyvillään, että tahtoi suudella kouluneidin kättä, jota tämä ei kuitenkaan sallinut. Kiitollisina lähtivät molemmat neiti Marchandin huoneesta. —

Huolimatta suuresta väsymyksestä matkan jälkeen, ei hän tahtonut sinä yönä paljon unta saada. Mitä piti hänen ajatella kaikista noista hirveistä asioista, joita sinä iltana oli saanut kuulla? Mikä mies oli Herbert Heidegg, kun hänen moisiossaan saattoi tapahtua tuollaisia seikkoja? Sehän oli aivan kuin nyrkkivallan aikoina. Ja tuo tapahtui miehen nähden — ei miehen tahdosta ja luvalla, hänen, joka puhui vapaamielisyydestä ja lempeämmistä uudistuksista, jonka oikeutta rakastava sydän ja selvempi näkökanta ei voisi sallia vääryyttä ja väkivaltaa! — — — Hän ei ole vapaa — sanoo Gottlieb Lustig — hän on vanhempain ja seurapiirin vaikutuksen alainen. Olkoon. Mutta milloinka voi hän heidän vaikutuksestaan vapautua, kun ei hän yritäkään sitä tehdä? Vai eikö hän tahtonutkaan heidän vaikutuksestaan vapautua? — — — Hän ei siis puhunut totta, kun hän sitä tuonaan vakuutti. — — — Herbert Heidegg valehteli! — — —

Ahdistava, kiusallinen tuska teki Juliette Marchandin rauhattomaksi, jotta hän vasta myöhään saattoi nukkua. —

Jo seuraavana päivänä oli hänellä hyvä tilaisuus puhua Herbertin kanssa kahden kesken. Nuori paroni itse antoi hänelle siihen aihetta. —

Vanha paroni puolisonsa ja vanhimman tyttärensä kanssa oli puolisen jälkeen ajanut naapuriin kyläilemään. Juliette istui hieno käsityö kädessä puutarhan puoleisella verannalla ja koetti haihduttaa kiusallisia tunteitaan lukemisella. Samassa astui Herbert Heidegg puutarhasta rappusille, pyyhki hikeä otsaltaan — hän tuli nähtävästi pellolta — ja kääntyi kouluneidin puoleen kohteliaasti kysyen, saisiko hän täällä levätä ja polttaa jonkun sikarin.

Neiti Marchand ei sitä vastustanut.

Herbert otti itselleen tuolin nurkasta ja istui lähelle Juliettea. Äänetönnä sytytti hän sikarin ja katseli mietteissään alas kevätihanuudessa kukoistavaan puutarhaan.

"No, kuinka teitä miellytti meidän vanha Tallinna, neiti Marchand?" kysyi hän vihdoin puheen jatkoksi.

"Minä olin iloinen, kun kerran vielä sain nähdä merta", vastasi neito.

"Te rakastatte merta?"

"Kovin. Se on niin avara, niin rajaton ja ääretön. Minä rakastan vapautta, sentähden rakastan merta."

"Minä taas vainioita ja niittyjä, joita metsä ympäröi", nauroi Herbert. "Lainehtivat viljatasangot ovat minun mereni."

"Ovatko ne tänä vuonna hyvin menestyneet?"

"Koko lailla. Tietysti ne vastaisuudessa tulevat vielä kukoistavimmiksi, kun rupean perusteellisemmin tekemään työtä. Eilen sain ensimmäiset, uudenaikaiset työkalut — suoraan tilatut Englannista."

"Taloudellisiin uudistuksiin olette siis jo ryhtyneet?"

"Olen, neiti. Asioiden pitää muuttua täällä moisiossa; minä tahdon vapautua Aasian oloista. Teidän pitäisi parin, kolmen vuoden perästä nähdä minun talouttani, minun peltojani ja niittyjäni!"

Juliettea ei tuo kehuminen miellyttänyt. Tuo iloinen ja itsetietoinen puhetapa viilsi hänen sydäntään. Tuo mies on ryhtynyt uudistuksiin ja parannuksiin, mutta ensiksi omassa taloudessaan! Toisia kohtaan, joilla on suurempi hätä, ei hän vielä ole mitään tehnyt!

"Tietysti tulevat teidän vuokralaisenne pellot ja niityt myös vastaisuudessa kauniimmin kukoistamaan", huomautti Juliette. "Heillähän on nyt parempi aika pitää niistä huolta. He olivat varmaankin teille hyvin kiitollisia huojennetuista työpäivistä?"

"Huojennuksia eivät ole vielä saaneet", vastasi Herbert, puhaltaen tuuleen sikarin tuhkaa, joka oli hänen polvelleen pudonnut.

"Ei vielä? Eivätkös teidän talonpojat Yrjönpäivästä lähtien ole saaneet huojennuksia?"

"Ei, se voi vasta tulevaisuudessa tapahtua. Uusi maanvuokralaki säätää, että maat ovat mitattavat ja arvioitavat, ennenkun huojennuksia voi panna toimeen."

"Onkos huojennusten antaminen ennen sitä kielletty?"

"Ei ole. Minä kyllä heti tahdoin noudattaa uusia asetuksia, mutta minun täytyi myöntyä isän ja toisten vanhempien maanviljelijäin mielipiteeseen, jotka siitä pelkäsivät koituvan vahinkoa. Eihän viivykään kauvan, ennenkun talonpoikain huojennukset laillista tietä toteutetaan."

"Olen kuullut, että talonpojat ovat rauhattomia ja vaativat heti huojennuksia. Eivätkös teidänkin talonpojat ole ilmaisseet sellaisia toiveita?"

"Ovat kyllä, mutta, paha kyllä, piti minun vastata heille, että minun täytyy menetellä lain mukaan. Työpäiväin vähentyessä täytyisi moision isäntien rahalla palkata päiväläisiä, pitää palvelijoita, ja siihen eivät kaikki maanviljelijät vielä ole valmistuneet."

"Kaikki?" kysyi Juliette. "Pitääkö sitten kaikkien yhtaikaa olla siihen valmiit? Minä arvelen, että jolla on varoja, hän voisi heti palkata työläisiä. Ettekö te sitä saattaisi, herra paroni?"

"Minä kyllä, neiti, mutta yksityisen henkilön tulee myös katsoa toisten etua, muuten tuotamme toisille vahinkoa. Jos yksi voi, ja kaksi ei voi, niin hän tekee noille kahdelle vahinkoa. Mutta jos enemmistö voisikin, niin jäisi yhä vielä vähemmistö, joka ei voi, ja me olemme aikojen kuluessa oppineet vähemmistönkin etuja silmällä pitämään. — — — Ajatelkaa, neiti Marchand, kuinka suurta sekaannusta synnyttäisi, ja nyt jo on lain väärin tulkitsemisesta syntynytkin, jos minä heti soisin huojennuksia, mutta minun naapurini eivät sitä voisi. Talonpojat vaatisivat sitä kuitenkin väkisin, ja siitä syntyisi kapina."

Yhä kovemmin alkoi Julietten sydän sykkiä. Tuo mies ajatteli kyllä kiitettävällä tavalla naapuriensa etuja, mutta talonpoikain edut eivät häntä paljon liikuttaneet, ikäänkuin ei sillä asialla olisi mitään merkitystä, ikäänkuin ei talonpoika olisikaan moision isännän naapuri ja lähimmäinen. Talonpoika voi odottaa ja kärsiä — hänestä ei ole huolta, meidän etumme on pääasia! Tuo kova, loukkaava katsantotapa ilmeni moision isännän puheissa ja kaikissa hänen mielipiteissään. Se oli hänestä niin luonnollista, niin itsestään selvää, että hän puhui siitä, kuin olisi kaikkein sen pitänyt hyväksyä ja oikeana pitää.

Juliette ei tahtonut hänen kanssaan näistä asioista väitellä, hän tahtoi vain tutkia hänen mielipiteitään ja luonnettaan. Sentähden hän karttoi arvostelevaa vastausta ja kysyi ainoastaan:

"Eikö kukaan moision isäntä ole täyttänyt talonpoikain toiveita työpäiväin vähentämiseen nähden?"

"On sitä tehty. Mutta nuo pari miestä, joista sitä on kuultu, katuvat varmaankin jo hyvyyttään. He olivat varomattomia. He tekivät hyvää omille talonpojilleen, mutta monelle moision alustalaiselle pahaa. Meidän naapuripitäjään, Koselle on marssinut sotaväkeä, kun talonpojat saatuaan kuulla, että orjuutta muutamissa moisioissa oli vähennetty, sitä myöskin vaativat omilta herroiltaan eivätkä tulleet työhön, kun heidän tahtoonsa ei suostuttu. Nuo ihmiset saavat nyt kovan rangaistuksen. Haagioikeuden pitää heitä sotaväen avulla — paha kyllä! — ruumiinrangaistuksella pakottaa lain noudattamiseen. Tuo olisi varmaankin jäänyt tekemättä, jos eivät nuo pari moision isäntää olisi niin kiirehtineet hyväntekeväisyyttään osottamaan. — — —"

"Minun mieleeni johtuu, herra paroni, että te talvella lämpimästi ajattelitte kansakoulukysymystä", lausui Juliette lyhyen äänettömyyden jälkeen. "Teidän kuntaanne, ellen erehdy, piti heti perustettaman kyläkoulu. Vieläkö sitä olette ajatellut?"

"Koulun perustaminen on oikeastaan kunnan oma asia", vastasi Herbert, koputtaen hiukan hämillään kepillään saappaansa kärkeä. "Mutta tietysti koetan tehdä kaikki, mitä voin edistääkseni ja auttaakseni asiaa. Tähän asti ei minulla ole vielä ollut aikaa kysyä, onko kunta tehnyt asiassa päätöstä. Nythän tuskin vielä on kuukauttakaan kulunut uuden lain voimaan astumisesta."

"Ettekö te aikonut ryhtyä asian vireille herättämiseen ja johtoon?"

Herbert rupesi nauramaan.

"En todellakaan voisi itselleni toivoa parempaa omantunnon muistuttajaa kuin te olette! Mutta te voitte olla varma siitä, neiti Marchand, etten unhota päätöstäni. Teidän pitää kuitenkin antaa minulle vähän miettimisen aikaa!"

"Ettehän ole pahoillanne, vaikka sekaannun asioihinne, herra paroni?"

"Pahoillani teille? En!" vastasi nuori mies lämpimästi. "Te saatte minua nuhdella niin paljon kuin haluatte. Minä olen onnellinen, kun te ylipäätään minun kanssani keskustelette! Sitä onnea, Jumala paratkoon, en usein saa nauttia."

"Lupaustanne tahdon nyt hyväkseni käyttää", lausui Juliette, mutta ei leikillisesti, vaan hyvin totisesti. "Jos ei kaikki ole valhetta, mitä tiedän, niin on teidän moisiossanne, herra paroni Heidegg, näinä päivinä oikeutta vastaan paljon rikottu."

Herbert käänsi levottomat katseensa neitoon.

"Vai niin? Ja missä asiassa?"

"Te olette antanut viatonta ihmistä kovasti rangaista."

"Tuo ei ole oikein, neiti Marchand! Ketä te ajattelette?"

"Opman Winterin palvelustyttöä, Miinaa. Häntä on maanantai aamuna moision tallissa armottomasti piesty."

"Mutta ei hän ollut syytön, armas neiti! Hän oli vasten isäntänsä kieltoa laskenut yöllä miehiä luokseen, ja kun eräänä yönä mentiin sellaista pois ajamaan, ei tyttö laskenut isäntää kyökkiin ja vastasi hänelle röyhkeästi. Winterin täytyi väkisin avata ovi. Nyt karkasi tytön seuralainen isännän kimppuun ja tyttö häntä siihen vielä yllytti. Isäntä lyötiin tunnottomaksi ja piestiin maassa melkein vialliseksi. Tuo oli suorastaan hengen vaarallista ja sellaista täytyy toki rangaista!"

"Mistä te tiedätte, herra paroni, että kaikki niin tapahtui?"

"Isännöitsijä Winteriltä."

"Hän oli kantaja?"

"Niin."

"Mutta mitä vastaajat sanoivat?"

Herbert käänteli itseään rauhattomasti tuolilla.

"Sitä en tiedä."

"Kuinka? Te vain tiedätte mitä kantaja kertoi, mutta ei mitään siitä, mitä syytetyillä on sanomista. Oliko tapaus todistajien kautta niin varma?"

"Ei, todistajia ei ollutkaan. Mutta isännöitsijän onneton ulkomuotokin todisti liian selvästi, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat lyönneistä siniset ja koko ruumis niin pehmitetty, että hän tuskin pääsi käymään."

"Kun ei näkijöitä ollut — mistä te sitten niin varmasti tiedätte, kuka häntä ylipäätään pieksi?"

"Sen hän itse kertoi."

"Hän itse! Mutta jos ei hän puhunut totta?"

Herbert jäi katsomaan Juliettea, etsi sanoja, mutta vaikeni.

"Minä en ymmärrä teitä, neiti", virkkoi hän vihdoin. "Minkätähden isännöitsijä Winter sitä olisi tullut valittamaan; kuka hänelle olisi väkivaltaa tehnyt? Minkätähden olisi hän syyttänyt noita kahta eikä sitä, joka hänen kimppuunsa karkasi?"

"Mutta jos hänellä siihen olisi ollut kyllin syytä? Sehän on mahdollista. Mutta olkoon miten on, sitä en ole kuitenkaan milloinkaan kuullut, että ainoastaan kantajan syyttämisen perusteella rikollisia tuomitaan, ilman että heiltä itseltään mitään kysytään. Tuo on — suokaa anteeksi — hieman yksipuolinen tuomitsemistapa ja sentähden kohtuuton, väkivaltainen — — —."

Syvä puna muutti paronin kauniit kasvot tummiksi. Loukkasiko häntä tuo oikea huomautus, vai hävettikö häntä? Mutta sittenkään ei hän menettänyt mielenmalttiaan.

"Te voitte olla oikeassa, ettemme, isäni ja minä, ole huomanneet oikein seurata lakitieteellisiä sääntöjä", hän vastasi. "Mutta se on kuitenkin varma, ettemme itse asiassa ole päätöksessämme erehtyneet."

"Mihin te perustatte varmuutenne?"

"Me tunnemme miehen, joka isännöitsijää ahdisti. Hän on jo ennen osottanut intohimoista, väkivaltaista luonnetta, jota siitä syystä jo ennenkin on rangaistu. Toiseksi tunnemme talonpoikaisneitojen huonon tavan, että ottavat yöllä nuoria miehiä luokseen."

"Mutta tunnetteko sitten isännöitsijä Winterin elintapoja?"

"Minä en tiedä mitään — olen täältä ollut kauvemmin aikaa poissa — — —."

"Vai niin! Mitä sanotte sitten siitä, herra paroni, jos isännöitsijä Winter itse halusi yöllä päästä tytön luo, mutta ei päässyt, kun tytölle toinen oli rakkaampi ja kun tuo rakkaampi luulevaisuudesta tai tytön suojelemisen halusta näytti isännälle tien takaisin omaan huoneeseen?"

Herbert katseli suurin silmin puhujaa.

"Neiti Marchand, te tiedätte jotakin tuosta asiasta?" virkkoi hän sitten.

"Niin tiedän", vastasi Juliette, "ainakin niin paljon, etten voi pitää oikeana teidän tuomitsemistapaanne. Tiedän nimittäin, mitä rikollisiksi tuomitut, syytteenalaiset tunnustavat."

"Ja mitä sitten?"

"Ei muuta kuin sen, että sulhanen suojeli morsiantaan häpeämättömältä viettelijältä. Kun hän sen teki väkivaltaisesti, olisi hän tietysti oikeuden edessä rikollinen, mutta inhimillisesti ajateltuna pitää hänet vapauttaa. Minä luulen, että kuka mies hyvänsä hänen sijassaan olisi tehnyt samoin. Mutta tyttö ei ole tehnyt mitään pahaa. Hän on ollut kantajan koston ja teidän surkean tuomionne uhrina."

Tuskallisen levottomana katsoi nuori paroni neitoa.

"Niinkö ovat tyttö ja poika asian kertoneet?" hän kysyi.

"Niin."

Nyt kertoi Juliette tarkemmin Tohverilta saadut tietonsa. Hän huomasi, että Herbert kuunteli hyvin tarkkaavasti. Kun hän oli lopettanut, kysyi paroni:

"Mutta mistä te sitten tiedätte, että tytön ja pojan tunnustukset ovat oikeat, vaan isännöitsijän valheelliset? Tässä on tunnustus tunnustusta vastaan — todistajia ei ole, todenmukaisempi on, että syytteenalaiset valehtelevat, kuin että isäntä sen tekee."

"Tunnetteko sitten kantajan siveellistä elämää, herra paroni?" kysyi Juliette.

"Siveellistä elämää? Minä vain tiedän, että hän on kunnon maanviljelijä ja pitemmän aikaa ollut isäni uskollinen palvelija."

"Voi olla. Mutta tiedättekö, kuinka hän kohtelee naisia, jotka ovat hänen mielivaltansa alaisia?"

Herbert ajatteli.

"Jos oikein muistan, niin puhuttiin monta vuotta sitten, että Winterille oli sattunut joku julkinen hairahdus. Mutta tarkemmin en asiaa tunne."

"Te voitte helposti saada siitä selvää. Minulle vakuutettiin, että kaikki ihmiset täällä tietävät, ettei isännöitsijä Winter ole mies, johon naiset voisivat luottaa. Julkisia 'hairahduksia' on hänelle sattunut useampiakin. — — — Sitä vastoin ei rangaistujen, syytteenalaisten elämästä tiedetä mitään pahaa. Tyttö, jonka itse tunnen ja josta olen kuullut toistenkin arvosteluja, ei elämässään ja käytöksessään ole antanut epäluulolle minkäänmoista aihetta. Hän on jo monta vuotta liikuttavalla uskollisuudella ja mielenlujuudella rakastanut miestä, joka köyhyyden tähden tuskin koko elinkautenaan voi häntä vaimokseen pyytää. Hänen uskollisuutensa on niin luja, että hän erään toisen, hyvin itsepintaisen sulhasen, joka hänelle voisi tarjota kaikkia, mitä tuollainen talon tyttö saattaa itselleen toivoa, miltei väkivallalla luotaan torjui. Opmannin puhe siis, että tuo tyttö miesten, monen miehen kanssa yöllä pitäisi seuraa, ei voi olla oikea. Mutta tyttö ei ole niinkuin hän on vakuuttanut ja niinkuin hänestä uskotaankin, omaa sulhastaankaan yöllä ottanut vastaan, vaikka kyllä sellaiset seurustelut täällä maassa kuuluvat olevan tapana. Mutta minun mielestäni on aivan mahdotonta, että tuo siisti, siveä tyttö voisi yllyttää sulhastaan pieksemään omaa isäntäänsä. — — — Nuoren miehen tavoista on myös kuultu pelkkää hyvää. Hän saattaa tosin olla kiivas ja kovapintainen, mutta sellaisia hairahduksia kuin opman Winterille, ei hänelle milloinkaan kuulu tapahtuneen. — — — Ei siis huomaa mitään pätevää syytä, minkätähden opmannia paremmin pitäisi uskoa kuin noita kahta. Mutta niinkuin jo sanoin, en ensinkään ymmärrä teidän tuomiotanne, joka yksin perustuu opmannin syytöksiin."

"Me olemme tottuneet uskomaan ylempiä ja sivistyneitä palvelijoitamme enemmän kuin talonpoikia", vastasi Herbert hiljaa ja nousi, kävellen alakuloisena pari kertaa edes takaisin. "Mutta on mielestäni ikävää, jos isä ja minä tässä asiassa olemme erehtyneet ja jos meidän tahdostamme on jollekin vääryyttä tehty. Voitte varmasti luottaa siihen, neiti Marchand, että rupean perinpohjin tutkimaan asiaa."

"Tiedättekö, herra paroni, kuinka suuren rangaistuksen molemmat syynalaiset ovat saaneet?"

"Tytön piti saada kahdeksantoista vitsanlyöntiä; pojan rangaistus jäi oikeusherran määrättäväksi. Minä en ole vielä muistanut kysyä, kuinka suuri hänen rangaistuksensa oli."

"Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä paljaalle iholle, herra paroni", sanoi neiti Marchand tuskaisena ja hänen mustat silmänsä liekitsivät. "Mies, vaikka kyllä vahva kuin jättiläinen, on siitä sairaana. Ja sairas on tyttökin. — — — Uskallanko kysyä, herra paroni, oliko teidän rangaistusmäärässänne mitään koventavaa lisäystä?"

"Ei."

"Kuka oli rangaistusta annettaessa peräänkatsojana?"

"Opman Winter."

"Itse kantaja?!"

"Niin."

Katkera hymy levisi ranskalaisen neidon tulipunaisille, hienoille huulille. Tuo hymy nosti jälleen paronin poskille tummaa verta.

"Sitten myöskin ymmärrän, minkätähden lyöntien kerrottiin nousseen kolmeenkymmeneen ja että onnettoman uhrin veristä ihoa vielä silakan suolavedellä valettiin. Pitihän halpamielisen kaipaajan täydellisesti kostaa."

"Mitä te puhutte! Silakan suolavedellä?"

"Ja te ette tiedä siitä mitään?"

"Minä kuulen siitä ensimmäisen kerran! Isäni ja minun käskystäni se ei ole tapahtunut!"

"No sitten opitte tuosta työstä tuntemaan miehen luonnetta ja tapoja, miehen, johon te niin luotitte, että hänestä kaipaajana teitte syytteenalaisen rankaisijan. Minun täytyy sanoa, herra paroni, teidän maassanne vallitsee omituinen oikeus! Tuollaista oikeuskäsitettä en ole vielä missään tavannut!"

Herbert Heideggin huulet olivat lujasti yhteen sulkeutuneet, kulmat rypyssä, kädet selän takana hän astui edes takaisin. Tuskaiset tunteet näyttivät täyttävän hänen mielensä, kun hän asiaa ajatteli. Vihdoin jäi hän kouluneidin eteen seisomaan ja sanoi:

"Jos tässä on erehdys tapahtunut — ja teidän selityksenne kuultuani pelkään todellakin niin tapahtuneen — niin olen siitä hyvin pahoillani ja luulen isänikin samoin olevan. Tahdon heti ottaa selvän asiasta. Oikea syyllinen ei saa jäädä rankaisematta; mutta niille, jotka syyttömästi ovat kärsineet, tahdon hyvällä mielellä maksaa sovintoa. — — — Mutta teille, armas neiti, tahtoisin huomauttaa, että te liian ankarasti olette minua tuominneet. Ettekö huomaa, että minun erehdykseni — jos se on sellainen — on ainakin anteeksi annettava. Ajatelkaa itse: isäni pitkäaikainen, uskollinen ja luottamusta ansaitseva palvelija, moision isännöitsijä, moision poliisin sijainen tulee ja nostaa kanteen uskottavalla ja varmalla tavalla; syytös on isäni ja minun mielestäni täydellisesti todenmukainen; liiottelua ja valhetta ei voi missään huomata, ja kantajan ulkomuotokin todistaa hänen sanojensa todenmukaisuutta. Me emme ensinkään voi epäillä, ettei asia ole niin tapahtunut kuin sitä kerrotaan. Mikä ihme siis, että me uskomme kaikki, pidämme kanteenalaisten kuulustamisen tarpeettomana ja kiihottuneina määräämme syyllisille rangaistuksen?"

"Teidän erehdyksenne saattaa tällä kertaa olla anteeksiannettava", vastasi Juliette. "Mutta anteeksiannettava ei ole teidän tuomitsemistapanne, jota sanotte tavalliseksi. Te sanoitte uskovanne ylempiä, sivistyneitä palvelijoitanne enemmän kuin talonpoikia. Tahtoisin saada tietää, minkätähden? Minkätähden luulette työmiehen ja palvelustytön olevan alemmalla siveellisellä kannalla kuin opmannin, kamarineitsyen tai kouluneidin? Yleensähän sivistymättömissä maalaisihmisissä löytyy vähemmän rikollisia kuin niin sanotuissa sivistyneissä piireissä."

"Meidän maassamme ajatellaan asiasta toisin, ankara tuomarini", vastasi Herbert, "ja varmaankin on meillä siihen omat syymme." Meillä talonpojat eivät ole ensinkään niin viattomia kuin toivoisimme. Siitä voisin teille luetella paljon esimerkkejä, mutta mainitsen vain yhden. Meidän talonpoikain siveellistä tunnetta ei loukkaa se, että he kaikin mahdollisin keinoin koettavat puuttua moision omaisuuteen. Talonpoika varastaa hyvällä omallatunnolla tavaraa, jos hänellä siihen on vähänkin tilaisuutta. Hän varastaa riihestä viljaa, pellolta perunoita, puutarhasta hedelmiä, niityltä heiniä, metsästä puita, ja kun hän viinaa lähtee kaupunkiin viemään, niin kaivaa hän uuteen, ehjään tynnyriin reijän ja varastaa väkijuomia. Nuo kaikki ovat meillä tavallisia, jokapäiväisiä asioita.

"Tiedättekö, armas ystävä — minä en ensinkään ihmettele tuota surkeata asiain tilaa", vastasi Juliette Marchand. "Minun mielestäni näyttää kuin olisivat moision isännät ja talonpojat teidän maassanne alituisessa sodassa, jossa talonpoikain puoli on paljon heikompi ja jotka sentähden eivät voi sodankäynnissään valita parhaimpia keinoja. Talonpoika huomaa tietysti, että moision isäntä häneltä ottaa kaikki — minkätähden ei talonpoikakin saisi viholliseltaan ottaa jotakin sotasaaliikseen? Onhan saaliin ottaminen sodassa luvallista — ja tavallista! — — — Sehän ei muuta asiaa, että moision isännällä on laillinen valta riistää itselleen talonpoikain elintarpeita, mutta talonpojalla ei ole sitä valtaa vastustajaansa kohtaan. Talonpoika ymmärtää, että tuo valta on kohtuuton, hän ei pidä oikeana, että hänen täytyy paljon rikkaammalle moision isännälle uhrata työkykynsä ja varansa, mutta että hän ei voi häneltä mitään ottaa. Ja kun talonpoika sitä ei pidä oikeana, ottaa hän rauhallisella tunnolla moision isännältä jotakin — varsinkin kun huomaa isännän siitä huolimatta pysyvän yhtä rikkaana, mutta hän itse aina köyhänä."

Paroni Heidegg varmaankin jo katui, että oli antanut Juliettelle niin suuren arvosteluoikeuden. Hän ei juuri näyttänyt olevan parhaimmassa mielentilassa. Mutta hän ei hennonut vastata neidolle loukkaavasti ja koetti sentähden leikillä kääntää puheen toiseen suuntaan.

"Jos te osaisitte meidän talonpoikain kieltä, kallis ystävä", virkkoi hän, "niin luulen, että te astuisitte heidän joukkoonsa ja kiihottaisitte heitä ilmi sotaan poloisia moision isäntiä vastaan. Aikahan olisi siihen varsin suotuisa. Rauhaton kiihkohan jo on alkanut. Puhetaitoista, innostunutta ja toimekasta johtajaa vain puuttuu. — — —"

Mutta tuo leikkipuhe ei varmaankaan miellyttänyt Juliettea, sillä hän ei siihen kiinnittänyt huomiotaan, vaan alkoi uudestaan ahdistaa ystäväänsä. — — —

"Jos oikein muistan, niin aijoitte, herra paroni, omassa moisiossanne rajottaa ruumiinrangaistusta ja lopullisesti sen kokonaan poistaa. Mutta isännöitsijän palvelustytön rankaiseminen ei osota, että olette ryhtynyt päätöstänne toteuttamaan."

Herbert istuutui jälleen vastapäätä neitoa ja katseli häntä suoraan silmiin.

"Minä en puolustanut tuota rangaistusta, neiti Marchand", lausui hän. "Kaikki tunteeni sitä vastustivat, varsinkin sentähden, että rangaistava oli nainen. Mutta minun täytyi myöntyä isäni tahtoon, joka vaati sellaista rangaistusta."

"Teidän täytyi?" kysyi Juliette.

"Niin. — — — Me olemme tottuneet kuulemaan vanhempaimme sanaa ja ottamaan huomioon heidän neuvojaan. Meidän ymmärtääksemme se on lasten velvollisuus vanhempia kohtaan. Meitä on niin kasvatettu ja opetettu, ja sitä vaatii meidän siveysoppimme."

"Ei mikään siveysoppi vaadi, että lasten pitää vasten omaatuntoaan noudattaa vanhempain mieltä. Silloinhan pitäisi lapsen vanhempain käskystä myöskin varastaman."

"Tuo vastaus ei minun mielestäni pidä paikkaansa, neiti Marchand", vastasi nuori paroni hieman kärsimättömästi. "Minä tarkotin vain, että isäni on minua paljon vanhempi, että hänellä on enemmän kokemusta kuin minulla, että hän paljon paremmin tuntee ihmiset ja olot kuin minä; sentähden pidin velvollisuutenani myöntyä hänen tahtoonsa ja kuulla hänen neuvoansa."

"Ja tuo neuvo oli."

"Hän luuli, että pehmeys niin suureen rikokseen nähden olisi suorastaan vahingoksi. — — — Tytön rankaiseminen moisiossa oli oikeastaan huojennusta. Jos olisimme lähettäneet Miinan haagioikeuteen, olisi hän kaikissa tapauksissa siellä saanut ruumiinrangaistusta ja tietysti paljon kovempaa."

Juliette huokasi. Joka puolella kohosivat hänen mielestään keskiaikaiset, vahvat ja korkeat väkivallan muurit. Alemman säädyn ihmisiä varten ei ollut olemassakaan muuta kuritusta kuin ruumiinrangaistus — kepeillä ja vitsoilla opetettiin kansalle hyveitä ja siveysoppia, samoin rangaistiin myös rikoksia. Ja tuo nuori, oikeisiin mielipiteisiin tottunut mies, oli niin täydellisesti noiden olojen vaikutuksen alaisena, että hän kätki paremmat tunteensa ja aikeensa ja vanhempain, miespolvia kestäneen katsantotavan mukaan yhä edelleen harjotti vääryyttä, pitäen sitä vielä velvollisuutenaan vanhempiaan kohtaan. — — —

Sanomaton suru täytti neidon mielen. Hänestä tuntui kuin olisi hän murehtien istunut raunioiksi rauvenneen ihanteen ääressä. Hän oli paljon toivonut tuosta miehestä, mutta hänen täytyi nyt nähdä, että kaikki oli ollut haaveilua. Paroni oli liian voimakkaiden vaikutteiden alainen, ja hänen luonteensa vastuksien voittamiseksi nähtävästi liian heikko. Hän oli luvannut enemmän kuin saattoi täyttää. Hänestä tulisi epäilemättä samanlainen moision isäntä kuin toisetkin olivat. Häntä ehkä vain talonpojat ja palvelijat sanoivat "hyväksi herraksi", koska he enimmästi tunsivat kovia herroja. Mutta kuinka suuri ero oikeastaan oli hyvän ja pahan herran välillä? Hyvä herra vaati talonpojilta samaa kuin pahakin, hänen tapansa ja ulkomuotonsa vain saattoi vaatiessa olla vähän lempeämpi; toisinaan hän ehkä kolmenkymmenen lyönnin asemesta määrää vain kahdeksantoista. — — —

Juliettella ei ollut halua jatkaa tuota heille molemmille niin kiusallista selittämistä, sentähden hän kiirehti lopettamaan ja koetti vielä puhua Miinan ja Päärnun puolesta.

"Isännöitsijän palvelustyttö, joka isäntänsä vihaa ja kostoa paeten, on mennyt kylään vanhempainsa luo, pelkää vieläkin herra Winterin puolelta väkivaltaa ja ahdistamista. Minua on pyydetty rukoilemaan hänelle teidän suojelustanne opmannia vastaan. Tämä voisi vielä pakottaa tyttöä palvelukseensa ja sitä Miina kauheasti pelkää."

"Minun suojelukseeni hän voi luottaa — vaikka huomaisinkin hänen olevan syyllisen", vastasi Herbert äkkiä.

"Mutta Miinalla on vielä yksi pelko: isännöitsijä Winter on uhannut, että tytön isältä otetaan talo."

"Minkätähden?"

"Sentähden, että isännöitsijä vihaa tyttöä,"

"Niin on Winter uhannut?"

"Niin."

"Eihän hänellä ole valtaa keneltäkään taloa ottaa!"

"Mutta hän ehkä voi vaikuttaa heihin, joilla on valta, niinkuin hän vaikutti vastustajainsa rankaisemiseenkin, vaikkei näiden syyllisyys ollutkaan varma."

Herbert pudisti kiivaasti päätään. Hänen silmissään liekehti tulinen viha.

"Palvelijainsa vaikutuksen alaisena eivät Heideggit milloinkaan ole olleet eivätkä siitä syystä ole unohtaneet, mikä on oikeus ja kohtuus!" huudahti hän. "Te voitte luottaa siihen, että Miinan isä jää taloonsa, vaikka hänen tyttärensä olisikin syyllinen."

"Kiitän teitä, paroni! Toista vastausta en teiltä odottanutkaan. — — — Saanko teille vielä mainita yhden pyynnön?"

"Ja minkä?"

"Minä nimittäin olen varma, että tarkoin asiaa tutkittuanne, tulette huomaamaan syytteenalaisen viattomuuden. Asian niin ollen lupasitte heitä sovittaa. Kaikkein paras sovitus olisi, jos tekisitte heille mahdolliseksi naimisiin menemisen. Sen he voisivat tehdä, jos työläinen, Päärn, saisi oman paikan. Herra paroni, antakaa sille miehelle isänsä talo takaisin!"

"Isäni on kovin sitä vastaan."

"Minkätähden?"

"Se mies on vastahakoinen, väkivaltainen ja jäykkä — — —."

"Ja noita ominaisuuksia luulette te ankaruudella voittavanne? Ajatelkaa itse onko se mahdollista. Eikö kovuus vain kasvata ja edistä tuollaisten luonteiden huonoja ominaisuuksia, eikö se kiihota häntä yhä itsepäisempään vastustukseen, yhä suurempaan vihaan? Tehkää hänet kiitolliseksi itseänne kohtaan ja hänen sydämmestään katoavat väkivaltaiset, vastahakoiset tunteet ja pyyteet. Hänet voitte voittaa ainoastaan herättämällä luottamusta itseenne; häntä on jo kyllä kovuudella taivutettu, mutta hän ei ole parantunut."

"Te voitte olla oikeassa, neiti Marchand", vastasi Herbert erinomaisen murtuneella äänellä. "Minä tahdon täyttää senkin toiveenne ja tuolle 'ryöväripäällikölle', niinkuin isäni häntä nimittää, vastaisuudessa antaa talon — jos mahdollista isänsä paikan. — — — Mutta luvatkaa, että lähden raittiiseen ilmaan. — — — Päätäni kivistää, sydäntäni ahdistaa. Minua ei ole vielä eläissäni niin kovasti syytetty ja tuomittu kuin tänään."

"Te olette minun tähteni pahoillanne?" kysyi Juliette.

"Olen", huudahti paroni Herbert ja kiirehti jo alas rappusia, "mutta vain sentähden, että minun vastaisuudessa täytyy olla ilman tuollaista tuomaria ja neuvonantajaa! Minä häntä niin kovin tarvitseisin!"

23.

UKKOSPILVET.

Mahtran moisiossa odotettiin turhaan lauvantaina, 31 päivänä toukokuuta sinne kutsutuita perheenmiehiä. Ei kukaan tullut. Kaikki olivat suovesakossa sotaväeltä piilossa. Sotamiehille teurastettiin puoliseksi kaksi lehmää ja moision viina-aitasta saivat he karkaisevaa kielen kastiketta. Molemmat upseerit olivat isännöitsijä Rosenbergin vieraina. Virkaatekevä haagituomarikin oli tullut sinne määräämään vastaanpanijoille rangaistusta. Mutta nähdessään, että talonpojat eivät nytkään täyttäneen ylempäin käskyä, neuvoi hän isännöitsijää lähettämään kupiaalla uudestaan kylään sanaa, että kaikki perheenmiehet tulkoot maanantaina, 2 päivänä kesäkuuta moisioon ja olkoot heti valmiit alkamaan sonnanvetoa.

Iltaa ennen mainittua päivää kiiruhtaa kupias kylään ja astuu ensiksi Sepän taloon. "Onko Ants jo tullut kotiin?" Emäntä Tiiu vastaa, ettei hän miehestään mitään tiedä. Perjantaina oli käynyt kirkkoherran puheilla ja sitten jäljettömiin kadonnut. Kupias juoksi edelleen talosta taloon — ei ainoatakaan perheenmiestä kotona! Kaikki kadonneet, niinkuin kunnan vanhinkin. Naiset ja lapset kauhun vallassa, taloustoimet niin, näin, itkua ja huokauksia kaikkialla.

Mihin ovat perheenmiehet lähteneet? Kuka sen tietää! Ja jos tiedettäisiin, kuka sitä sanoisi! Etsikööt itse metsästä ja suolta.

Ainoa isäntä, jonka kupias vihdoin löytää, on vanha Mihkel Pärtel.

"Noh, mitä uutisia sinä taas tuot moisiosta?"

Kupias ilmottaa käskyn ja lisää:

"Mene sinä heti ja etsi toiset ja sano heille, että maanantaina pitää tulla. Jota kauvemmin te panette vastaan, sitä suuremmaksi käy teidän rangaistuksenne."

"Kuinka minä, vanha mies heitä metsästä jaksan etsiä", vastustaa Mihkel.

"Kyllä sinä jaksat", vastaa kupias, "eivätkä he niin kaukana voi olla. Muista, että olen sinua käskenyt!"

Mihkel viekin metsään miehille moision isännän ja haagioikeuden uuden käskyn. Mutta ei kukaan uskalla mennä kotiin. Sillä kuka tietää, eivätkö sotamiehet sillä välin tule kylään ja silloin on kiinniottaminen ja piekseminen heti käsissä! — — — Aurinko laskee, iltaruskokin vähitellen sammuu, yön varjo peittää suot ja viidakot. Mutta nytkään eivät miehet vielä uskalla lähteä kotiin. He piilevät ja kyyköttävät pensaiden alla ja mättäiden välissä, mielessä hirmuiset kuvat ja synkät aavistukset ja sydän täynnä tuskaa, kunnes lyhyt, keväinen yö on kulunut.

Tänään on pyhäpäivä. Ei suinkaan kuitenkaan sinä päivänä tulla kepeillä ja vitsoilla rankaisemaan! Nyt voi jälleen mennä kylään. — — — Hymyilevänä nousee aurinko ja rupeaa miehille rohkaisevaksi seuralaiseksi. He astuvat piilopaikoistaan ja lähtevät yksitellen kylään.

Vainiolla alkaa kohta suuri neuvottelu. Keskustellaan, pitikö vielä edelleen piilotella, vai noudattaa uutta käskyä ja mennä maanantaina moisioon.

"Kuinka kauvan voimme kumminkaan metsässä olla, vihdoin täytyy meidän pois lähteä", arvelevat miehet yksimielisesti.

"Mutta lähdemmekö moisioon, vai ei?"

Niin, tuo asia on pulmallisempi. Tietäähän jokainen, mitä heillä siellä on odotettavana. Kuka tahtoo antaa itseään piestä? — — — Ei kukaan.

"Ja, jos olisimme tehneet jotakin pahaa, joka laissa on kielletty, niin voisimme lyönnit kestää", selittivät miehet. "Mutta mehän vain vaadimme oikeutta, joka meille on annettu. Pitäisikö meidän siitä syystä antaa veremme vuotaa? — — — Ei miehet, sitä emme tee! Parempi, kun lähdemme ja kutsumme toisten kuntain miehiä avuksemme, että he eivät antaisi meitä piestä!"

Tuo päätös hyväksytään yksimielisesti.

Jaagun Hindrek ja Pärtlen Priidik ottavat lähteäkseen Juurun kirkolle pyytämään siellä toisten kuntain miehiä maanantaiksi apuun. Toisiakin sanansaattajia lähetetään kylästä lähempään naapuristoon ja sieltä eteenpäin. Jos pyyntöä noudatetaan ja Mahtran miehiä todellakin huomenna ruvetaan rankaisemaan, niin on sota käsissä. — — — Tuo uhkaus liikkuu ilmassa kuin onnettomuutta ennustava ukkospilvi. — — —

Hindrek ja Priidik eivät rohkene valtatietä myöten mennä kirkolle, sillä se kulkee moision kautta ja siellä uhkaa vaara ja viisikymmentä sotamiestä. Voihan sotaväkeä olla Atlankin moisiossa, jonka kautta täytyy mennä ja koko kirkkotielläkin voi vilistä sotamiehiä. Sentähden oikasevat Hindrek ja Priidik talvitietä myöten suon poikki Juuruun päin.

He ehtivätkin ennen jumalanpalveluksen alkua kirkolle ja heti ryhtyvät asiataan ajamaan. Se onnistuu paremmin kuin saattoivat toivoa. Kaikki lupaavat tulla apuun ilman pitkiä pyyntöjä ja selityksiä. Joka miehen rinnan täyttää samanlainen vihankiihko yhteisen asian puolesta. Heille ei tahdota suoda uusia oikeuksia, vaan pakotetaan vannoen noudattamaan vanhoja asetuksia. Kaikki tietävät, mitä Habajalla on tapahtunut. Huomenna piti Mahtrassa samoin tehtämän. Sitten tulee vuoro kaikille kunnille, jotka eivät tahdo alistua. Ja siihen ei kukaan taivu. Jos huomenna autamme Mahtran miehiä, niin auttavat he meitä ylihuomenna. Mutta saattaa tapahtua, että meidät jätetään rauhaan jos Mahtran miehet voittavat. Saksat ehkä pelkäävät, että kapina käy liian suureksi ja kuuluu Nevan rannoille asti. Sitten saisimme, mitä toivomme.

Tähän tapaan ajattelivat Atlan ja Maidlan, Juurun ja Kaiun, Purilaan ja Kuimetsän miehet, kun he noudattivat Mahtran sanansaattajain pyyntöä. Kirkon seutu oli täynnä neuvottelevia miesjoukkoja. Kaikkia kiihotti voitonhimo kuin kuohuva laine. Silmät kiilsivät, posket hehkuivat, kädet menivät nyrkkiin. Sana 'sota' kävi suusta suuhun eikä niitä ollut monta, joiden posket siitä kalpenivat.

Nyt ei siis ollut ihme, ett'ei kukaan mennyt kirkkoon. Juurun kirkossa oli sinä pyhänä vasten tavallisuutta vain vaimoja ja tyttöjä. Oudoksuen katseli kirkkoherra Berg ympärilleen seistessään alttarilla. Aavistiko hän, mitä se merkitsi? Varmaankin, sillä olihan liike hänelle tutumpi kuin kenellekään muulle pitäjässä.

Kohta, kun sai tilaisuutta, lähetti hän lukkarin kutsumaan miehiä kirkkoon. Mutta tämä tuli takaisin ja ilmotti, ettei kukaan tahtonut kutsua noudattaa.

"Mitä he sitten vastasivat?" kysyi kirkkoherra sopertaen.

"Heidän täytyy neuvotella sodasta", vastasi elähtänyt lukkari Koch.

Laulun aikana lähti kirkkoherra itse ulos herättääkseen vastaanpanijain omiatuntoja. Koko kirkkopiha oli täynnä miehiä ja poikia.

"Miksi ette tule kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan?" kysyi sielunpaimen kuuluvalla äänellä astuen heidän joukkoonsa.

"Meillä ei ole aikaa", vastattiin hänelle monelta taholta, "meidän pitää mennä Mahtran moisioon sotaan!"

"Te sokeat, mitä tuo kamala puhe merkitsee? Mistä sodasta te puhutte? Ettekö häpeä lasketella tuollaisia tyhmyyksiä?"

"Vai tyhmyyksiä!" sanottiin loukkaantuneena. "Emme me leikillämme puhu. Meitä pakotetaan sotimaan."

"Kuka teitä sotaan pakottaa?"

"Saksat!"

"Ja te neuvottelette täällä todellakin sodasta?"

"Niin juuri sodasta. Me lähdemme Mahtran miesten apuun, emmekä anna heitä huomenna piestä."

"Minä olen pahoillani teidän tähtenne, te eksyneet raukat!" huusi kirkkoherra. "Te ette tiedä, mitä puhutte ja mitä tahdotte tehdä! Olette kadottaneet terveen järkenne!"

"Jos kirkkoherra toimittaa, ettei Mahtran miehiä piestä, niin me emme ajattele sotaa!" vastattiin kirkkoherralle.

"Tulkaa kirkkoon miehet, kuulkaa sielunpaimenenne sanoja!" huusi kirkkoherra. "Minä tahdon jumalanpalveluksen loputtua ajaa Mahtran kylään ja puhua siellä rahvaan kanssa. Minä koetan tehdä minkä voin, ettei teidän tarvitse ajatella vastustamista ja väkivaltaa. Tulkaa kirkkoon, miehet, kuulemaan Herran ääntä! Siitä tulette rauhallisiksi!"

Mutta hän puhui kuuroille korville. Vain muutamat seurasivat neuvoa; toiset jäivät jäykkinä paikoilleen taikka kääntyivät kirkosta etäämmälle.

Tuon neuvottelun seurauksena olivat maanantain kauheat tapaukset. Sotahuuto levisi sähkösanoman tavoin pitkin koko pitäjää, tunkeutui vielä naapuripitäjiinkin ja sieltä yhä etäämmälle. Pyhä-iltana tiesivät tuhannet, että huomenna piti Mahtrassa tapahtua jotakin, jonka miettimiseen jokainen käytti mielikuvitustaan. Varmaa oli, ettei se ollut hyväksi.

Joukko miehiä toisista kunnista ei lähtenyt enää kotiinkaan, vaan kääntyi suoraan Mahtraan päin. Heidän joukossaan oli Uudentuvan Jyrikin, joka nuoruuden innolla otti asioihin osaa. Mentiin moision ohi kylään ja kokoonnuttiin siellä kapakkaan. Jo Raba myllärillä, joka möi moision viinaa, kestitsivät Mahtran miehet rohkeita apulaisiaan juomilla; mutta suuremmat ystävyysjuomingit alkoivat kyläkapakassa ja kestivät yöhön asti.

Kirkkoherra Berg piti sanansa. Hän ajoi lukkarin kanssa illalla kylään. Kuullessaan tai oikeastaan nähdessään, että miehet kaikki olivat kapakassa koolla, seisahtui hän sinne. Mutta siellä eivät olleet yksin Mahtran perheenmiehet ja heidän auttajansa, vaan koko kunnan ihmiset olivat kokoontuneet kapakkaan kuullakseen, mitä kirkkoherra puhui, sillä kirkkomiehet olivat ilmottaneet hänen tulostaan.

Pieni, matala, likainen kapakka oli täpö täynnä vieraiden kuntain miehiä, samoin kihisi sen ympärillä ihmisiä. Vahva, väkevä tupakansavu ahdisti pastorin hengitystä, kovaääninen puhe kaikui hänen korviinsa. Punottavat kasvot, kiiltävät silmät, pehmeä puhe ja hoiperteleva käynti todistivat, että täällä jo aikaiseen oli ruvettu mieltä rohkasemaan huomisen päivän varalle. Mutta oli joukossa raittiitakin, joiden ulkomuodossa ilmeni musta murhe tai synkkä, kiihkeä viha.

Kirkkoherran läsnäolo ei tyynnyttänyt miesten mieliä. Melu oli yhtä kova. Sieltä täältä katseltiin mustatakkista miestä kiukkuisesti, uhkamielisesti ja kuultiin pilkkaavia, kiusaavia sanoja.

"Mitä tuo kirkkosaksa hakee täältä talonpoikain kapakasta!" huudettiin kansan joukosta. "Tulee varmaankin taas neuvomaan, että meidän pitää kuulla moision herrain sanoja ja viedä nahkamme pehmitettäväksi!"

"Käännyttäkää pappi ovesta pihalle! Koska hän ei tahdo meitä auttaa, niin ei tarvitse varottaakaan!" lisättiin toiselta taholta.

Mutta raittiimmat kokoontuivat pastorin ympärille kuulemaan hänen sanojaan. Matsin Priidik ja Adran Hindrek, jotka olivat olleet kunnan vanhimpia, astuivat esille ja kysyivät kohteliaasti, mitä kirkkoherra tahtoi.

"Tulkoon kolme vanhinta perheenmiestä vielä tänään minun luokseni, että puhuisin heidän kanssaan teidän asiastanne", virkkoi kirkkoherra Berg, joka huomasi, kuinka vaikeaa olisi keskustella tuon rauhattoman, äärettömästi kiihkeän joukon kanssa.

Mutta vanhat miehetkin olivat vastustajien kanssa yhdessä liitossa.

"Emme me tule", vastattiin pastorille. "Mitä niistä puheista. Meitä uhataan keppikasoilla, vitsakimpuilla, rautaisilla kahleilla. Jos ei kirkkoherra tiedä, kuinka niistä vapaiksi pääsemme, niin ei meitä tarvitse neuvoakaan. — — —"

"Menköön pappi ja ajakoon sotamiehet Mahtran moisiosta menemään, joita saksat meitä varten ovat kutsuneet; tulkoot sitten meitä neuvomaan", kuului taas nuorempain joukosta.

"Tuokoon kirkkosaksa meille uudet oikeudet, niin sitten hän voi kapakassakin meille puhua", lisättiin siihen raa'asti nauraen.

"Näille ei voi mitään, herra pastori", virkkoi hiljaa saksaksi lukkari Koch, joka arkana seisoi kirkkoherran selän takana. "Eikös olisi parempi, jos lähtisimme menemään?"

Mutta kirkkoherra Berg tahtoi sittenkin vielä koettaa, eikö hän sydämmeen käyvillä sanoilla voisi tyynnyttää kiihtynyttä joukkoa.

"Miehet, rakkaat, kalliit kristityt ystävät", alkoi hän kauvaksi kuuluvalla, mutta lempeällä ja sovinnollisella äänellä. "Suureksi surukseni näen, että olette käymässä kadotuksen tietä, minä näen, että perikadon kuilu on avannut kitansa ja uhkaa teidät niellä. Minä näen sen ja sydämmeni itkee teidän tähtenne. — — — Ettekö sitten ymmärrä, kenen työtä se on? Ettekö ymmärrä, kuka teidän jalkanne tempaa helvetin tielle, kuka teidän silmänne lyö sokeudella? Eikö se ole sielunne vihollinen, joka iloitsee onnettomuudestanne? Saatana itse on astunut joukkoonne ja kiihottaa teitä. Hän panee suuhunne nuo kovat sanat, nuo kauheat uhkaukset, joita juuri teiltä kuulen. — — — Te tahdotte vastustaa isäntiänne, tahdotte käyttää väkivaltaa heitä vastaan, te tallaatte jalkojenne alle heidän käskynsä ja asetuksensa. Kalliit sielut, ettekö sitten ensinkään pelkää Jumalaa? Ettekö sokeudessanne enää muista, että Jumala on käskenyt kuulla ja kunnioittaa esivaltaa? Oletteko jo unohtaneet Vapahtajanne, joka ei käyttänyt väkivaltaa, vaikka hänelle tehtiin vääryyttä, joka vastaanpanematta kärsi ja kuoli, vaikka hän kyllä yhdellä sanalla olisi voinut vihamiehensä tuhota? Mutta teille ei tahdota tehdä vääryyttä, ja te aijotte panna vastaan, te rohkenette puhua sodasta — sodasta haltijoitanne vastaan!"

"Vai ei tahdota tehdä vääryyttä! Kirkkoherra sanoo, ettei meille tahdota tehdä vääryyttä!" huudettiin vihaisesti. "Eikö ole kepit, käsiraudat ja kahleet moisiossa meitä varten varattu? Eivätkö sotamiehet pyssyineen ja keihäineen odota meitä? Ja mitä pahaa me olemme tehneet? Vaadimme oikeuttamme — siinä on rikoksemme!"

Kirkkoherra kuuli, kuinka kolkko nurina kaukaisen ukkosen tavalla kumisi miesten joukossa ja tuli tästä siihen päätökseen, ettei hän nykyhetkellä muistuttamalla Jumalaa ja esivaltaa voinut saavuttaa vastakaikua miesten sydämmissä. Sentähden koetti hän toista keinoa.

"Uskokaa miehet", lausui hän, "että minä en toivo teille pahaa, vaan ainoastaan hyvää. Teidän onnettomuudestanne ei ole minulle mitään hyötyä. Teidän kanssanne ei puhu ainoastaan sielunne paimen, vaan todellinen ystävänne. Kuulkaa miehet! Ettekö sitten surkuttele itseänne? Ettekö arvaa, mitä teille tehdään, kun vastustatte moision isäntiä ja kruunun sotaväkeä, joita nämä ovat itselleen avuksi kutsuneet? Uskokaa minua, teidän haltijanne ovat teitä voimakkaammat! Sotamiesten pyssyt eivät ole tyhjät. Teitä ammutaan kuin luokoa maahan, kun uskallatte kätenne heitä vastaan kohottaa. Ja joka teistä jää elämään, hän otetaan vangiksi ja pannaan rautoihin ja lähetetään elinkaudeksi sinne, josta ei pääse takaisin. Mutta ennen sitä rangaistaan teitä kepeillä, kunnes menetätte terveytenne. Voisitte tuon kaiken itsekin arvata, sillä tehän ette ole enää lapsia! Te, kourallinen talonpoikia, joilla ei ole muuta kuin pelkät kourat, te hajoatte kuin akanat tuuleen, kun rohkenette koskea herroihinne."

Kirkkoherra erehtyi, kun luuli näiden sanain vaikuttavan. Hän oli pelotuksilla aikonut pakottaa miehiä ajattelemaan ja peräytymään. Mutta vastaukseksi nousi vihainen, uhkaava nurina. Pudistettiin nyrkkejä, huudettiin, vannottiin.

"Saammehan nähdä, ketä on enemmän — meitä vai saksoja!" kiljuttiin vihan vimmassa. "Me heidät muserramme — akanoiksi me pieksemme heidät — eivätkä he meitä! heidän pitää saada kokea talonpoikain nyrkkejä! Kyllähän näemme, kellä enemmän voimia on, saksoilla vai talonpojilla. Me emme pelkää saksoja emmekä heidän sotamiehiään!"

"Kalliit ystävät, minä muistutan teille vielä jotakin!" huusi pastori Berg kooten viimeiset voimansa. "Te, perheenmiehet, täältä ja kauvempaa, te olette kaikki naineet ja teillä on lapsia kotona. Jos ette ajattele itseänne, niin ajatelkaa naisianne ja lapsianne. Kun tahdotte mennä sotaan, niinkuin itse sanotte, niin moni teistä kuolee, tai menettää terveytensä, tai viedään autioon maahan, tai vankitorniin. Sitten jäävät teidän armaat vaimonne ja kalliit lapsenne itkien teitä suremaan, sillä heilläpä ei ole enää elättäjää eikä huolenpitäjää. Miehet, ajatelkaa noiden onnettomain kyyneleitä ja masentakaa kova mielenne! Teidän leskienne ja orpojen valitus on koston huutona kohoava taivaaseen voimallisemman tuomarin puoleen. Miehet armahtakaa vaimojanne ja lapsianne. — — —"

Vasta nyt oli kirkkoherra osannut arimpaan kohtaan. Olihan perheellinen onni noiden köyhäin työorjain ainoana lohdutuksena, rakkaus vaimoon ja lapsiin heidän ainoana ihanteenaan. Vaimo ja lapset hädässä ja ahdistuksessa — oi, se vaikutti! — — — Rauhottava hiljaisuus vallitsi hetken aikaa kiihtyneessä joukossa. Miesten kovat, synkät kasvot pitkäin hiusten ympäröiminä olivat miettivän näköiset, toinen loi toiseen syvän katseen, siellä täällä kuiskailtiin toisen korvaan. — — —

Kirkkoherra koetti vielä vaikuttavammin käyttää hyväkseen tuota onnellista hetkeä. Hän lykkäsi kapakan oven, jonka lähellä hän seisoi, äkkiä auki, pisti päänsä ulos ja huusi koolle naiset ja lapset, joita seisoi kapakan edessä koko paljon.

"Katsokaa, perheenmiehet, tuossa seisovat naisenne ja lapsenne, ja surullisina rukoilevat teitä: 'heittäkää kurjat aikeenne, armahtakaa meitä heikkoja, joita tahdotte tehdä miehettömiksi, isättömiksi, elättäjää vaille!' — Jos teillä, miehet, inhimillinen sydän sykkii, niin ette katsoessanne noita voi jäädä kylmiksi ja koviksi, ette voi antaa heille leivän asemesta kiveä. — — — Ja te naiset ja lapset, korottakaa äänenne ja sanokaa elättäjillenne: 'Joka teistä oikea mies on ja rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, hän ei tässä kapakassa, viinan ääressä pidä neuvoa, vaan hän lähtee kotiin armaittensa kanssa ja virkistää unessa voimiaan ja menee huomenna työhön — eikä sotaan!' Silloin ei jää teille leskiä eikä lapsiraukkoja itkemään ja suremaan."

Pari lähimpänä seisovaa naista itki; lapset katsoivat heitä silmiin ja alkoivat myös itkeä. Kapakan edessäkin seisovat naiset olivat liikutetut. — — — Kirkkoherra poistui ovelta, jotta miehet olisivat voineet nähdä ulkona ja ovella seisovia naisia ja lapsia. Kuva oli todellakin surullinen, se näkyi monen miehen kasvoista.

Mutta liikutusta ei kestänyt kauvan. Ja päälliseksi oli se nainen, joka karkein käsin riisti sydämmiltä murheen hunnun. Joku suuri, tukeva, kuivettunut nainen, jolla oli vanhat kellastuneet kasvot, joihin suru ja työ oli piirtänyt syviä uurteita, astui ovelle ja huusi kovalla, miehekkäällä äänellä:

"Eiväthän meidän miehet leikin vuoksi sotaan tahdo mennä, he lähtevät hädässä! Moision työ painaa meidän hartioitamme kuin myllynkivi, joka meidät sortaa maahan, että henkeä ahdistaa. Meillä on vain yksi nahka selässä, mutta moisio ottaa meiltä monta nahkaa. Minä olin vielä lapsi, kun ruvettiin odottamaan uusia oikeuksia, kun jo tiedettiin puhua huojennuksista; nyt on uusi laki annettu, huojennuksia on luvattu, mutta moision isäntä vaatii edelleen vanhaa orjuutta! Tahtooko Jumala sitä? Tietääkö sitä keisari? Helppo on puhua, mutta raskas tehdä työtä. Rakkaita ovat miehillemme naiset ja lapset, mutta eikös oikeus ole kallis? Eikös parempi aika ole kallis? Jos eivät miehet vaadi meille oikeutta, niin kukas sitten vaatii? Naisetko ja lapset? Miehet, vaatikaa moision isänniltä oikeutta, älkääkä antako itseänne piestä! Kun keisari kuulee, mitä meille tehdään, niin ei uskalla yksikään sotamies kääntää asetta teitä vastaan!"

Näillä, kovalla äänellä, mutta rauhallisesti ja sujuvasti puhutuilla sanoilla oli kansaan silminnähtävä vaikutus. Liikutus ja surumielisyys olivat kuin poispyyhityt. Nousi suuri meteli. Puhuttiin, huudettiin vuorotellen. Jälleen pudistettiin nyrkkejä, uhkailtiin ja silmät liekehtivät. Uudelleen lensi, sota, sana suusta suuhun. Kirkkoherra aikoi puhua, mutta häntä ei enää kuunneltu. Monet päihtyneet miehet tunkeutuivat kirkkoherran eteen ja alkoivat sopertaen häntä tutkia. Toiset rupesivat soimaamaan ja kiroilemaan hengen miestä. Taas huudettiin, "työntäkää pappi ovesta ulos! Hän on saksojen ystävä ja tulee meitä kietomaan!" — — — Ja jopa nähtiinkin miesten uhkamielisesti häntä lähestyvän, kuin aikoen käydä häneen kiinni.

"Nyt on aika lähteä, kirkkoherra", kuiskaili lukkari kauhun vallassa.

Mutta pastorista tuntui ikävälle kärsiä tappio ja vielä naisen tähden. Hän oli lähestynyt ovea; josta kovalla äänellä huusi:

"Kuulkaa miehet, minä lausun teille vielä viimeisen sanan. Te voitte vielä päästä vapaaksi kovasta pieksemisestä, joka teitä uhkaa. Tahdotteko?"

"Miksi emme tahdo! Tahdomme kyllä."

"Te tiedätte, että teitä aijotaan piestä! Tiedättehän sen?"

"Tiedämme tietysti!"

"Alistukaa siis vanhaan asetukseen, kunnes teille uusi annetaan! Se annetaan teille, minä sen takaan! Vannotteko alistuvanne vanhaan asetukseen?"

"Emme vanno! — — — Emme vanno! — — — Vaikka meidät väkipyörällä murskattaisiin — emme vanno! — — — Vaikka meidät rautoihin kytkettäisiin, vaikka elävältä haudattaisiin, vaikka meidät kappaleiksi pieksettäisiin, niin emme vanno — emme vanno!"

Kirkkoherra kääntyi ja lähti.

Täällä hänellä ei enää ollut mitään tekemistä. Ennemmin olisivat hänen sanansa voineet tyynnyttää myrskyävää merta tai sammuttaa leimuavaa tulta, kuin tuota vihaista, pohjiaan myöten kiihtynyttä kansanjoukkoa. Hän istui lukkarin kanssa ajoneuvoihin ja lähti menemään. Kovat huudot ja uhkaukset kapakasta ja sen ulkopuolelta kaikuivat vielä kappaleen matkaa hänen korviinsa.

"Nyt ei ole enää epäilemistä", virkkoi hän saksan kielellä lukkarille, "he tahtovat tehdä julkisen kapinan".

"Mutta mikä nyt neuvoksi?" kysyi kauhistunut lukkari.

"Meidän täytyy poiketa moisioon ja varottaa isännöitsijää ja upseereja", päätti kirkkoherra Berg. "Heidän pitää viipymättä hankkia itselleen lisäväkeä."

"Mutta mistä saavat sitä niin äkkiä?"

"Habajasta — mistä muualta. Kello on nyt yksitoista. Jos sinne nyt kohta laitetaan sana, niin lisäväki voi kiireesti marssien olla täällä huomenna ennen puolta päivää. Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä!"

Kirkkoherra ajoikin suoraan Mahtran moisioon, ja kertoi siellä isännöitsijä Rosenbergille ja molemmille upseereille millä kannalla asiat olivat. Kauhistunut opman laittoi heti yötä myöten sanansaattajan mukana kirjeen siellä olevalle sotajoukon johtajalle, kapteeni Bogutskille ja pyysi viipymättä itselleen lisäväkeä.

Mahtran kylässä ei sinä yönä varmaankaan kukaan maannut. Kapakassa vallitsi kuumeentapainen elämä ja liike aamun koittoon asti ja se, joka naisten ja lasten mieliksi läksi kotiin, ei mennyt levolle, vaan vietti yönsä murheellisessa kiihkossa. Ei kenenkään mielestä, joka vähänkin vielä juomiseltaan saattoi ajatella, ollut huominen toimi helppo ja iloinen. Monessakin hökkelissä vuodatti vaimo, äiti, sisar tai morsian kauhun kyyneleitä, monesta ahdistetusta rinnasta kohosivat tuskan huokaukset ja hätähuudot taivasta kohti ja pahat aavistukset täyttivät mielen. Mutta pitihän sen tapahtua! Sehän tapahtui lain ja oikeuden tähden. Sehän oli luvattu itsensä suojelemiseksi uhkaavaa väkivaltaa vastaan. Ainoastaan tuo varma, sydämmeen käypä tieto antoi noille hiljaisille, ryömiville, tottelemiseen ja käskyn täyttämiseen tottuneille orjille sen rohkeuden, jolla tahtoivat huomenna panna päätöksensä toimeen.

Hiljainen, suvinen yö peitti kylän. Ilma oli lauhkea ja miellyttävä kuin lämmin maito, mutta raskas ja painava. Ei ainoakaan lehti liikkunut puissa. Kukkain tuoksu niityiltä täytti kuuman, kostean ilman. Lepikossa lauleli satakieli, koivikosta kuului ruisrääkän särisevä ääni, kasteesta kosteassa heinikossa pitivät sirkat hiljaisia laulajaisia. Yölepakko lensi yli kylän — hiljaisesti ja salaperäisesti kuin uhkaava onnettomuus.

Yhä vielä kuului melua kapakasta, yhä vielä välkkyivät tulet, kuin tontun silmät hökkelein oviaukoista ulos hiljaisuuteen. Rauhan, unenväsymyksen kantoi yölepakko tonttusiivillään metsään — sinne jätti hän murheen, pelon ja ahdistuksen. Kaikissa noissa synkissä, pimeissä hökkeleissä tuolla matalalla harjanteella, vesakoiden ja soiden keskellä valvottiin ja sykkivin sydämmin odotettiin huomista päivää. — — —

Mahtraan johtavalla tiellä alkaa samaan aikaan salainen, Öinen elämä. Äänettöminä kulkevat miehet hevosilla tai jalkaisin, kaikki samaan suuntaan. Tien vieressä olevat kapakat täyttyvät ihmisistä, puhe muuttuu kovaäänisemmäksi, kulkevien joukko kasvaa suuremmaksi. Ja kun aamunkoitossa päivän terä ilmaantuu taivaan rannalle, ovat tiet mustanaan rauhatonta kansaa ja kapakoissa alkaa elämä, jonkakaltaista työpäivän aamuna ei ennen ole nähty.

Vieraiden kuntain miehet ovat pitäneet sanansa, he kiirehtivät Mahtran miesten apuun. Kaikki nuo kansanjoukot lähtevät "Mahtran sotaan". He eivät anna Mahtrassa tapahtua niin, kuin Habajalla tehtiin, eivät salli, että täällä kepeillä ja vitsoilla ketään pakotetaan luopumaan oikeudesta ja suostumaan vääryyteen. He tahtovat vapauttaa Mahtran miehiä pieksemisestä ja uuden lain rikkomisesta. Sillä kaikkein mielestä on varma, että jos Mahtran miehet tänään vannovat alistuvansa, niin pannaan huomenna heitä myös vannomaan; mutta jos Mahtran miehet voittavat, niin hekin voittavat yhdessä näiden kanssa. Sota ei pysy salassa — kyllä lain antaja kuulee ja lähettää apua. — — —

Mutta kapakoissa rohkaistaan mieliä. Raittiina on talonpoika arka mies; hänellä ei ole sanoja suussa eikä voimaa käsivarsissa. Ja tänään varmasti tarvitaan molempia — suuta ja kättä. Saksoille pitää vastata, kun he väärin selittävät asetusta, ja heille pitää näyttää käsivoimia, kun ottavat kepit ja vitsat esille. "Jos ei mikään muu auta, niin olkoon sota!"

"Juokaa, veljet, kuka tietää kuinka kauvan elämää kestää!" huudetaan kapakoissa. Pullot ja pikarit kiertävät kädestä käteen, rohkeus kasvaa, samoin myös innostus. Voimasanat lentävät suusta suuhun, ylistyspuheet kaikuvat, rohkeat kiihottavat arkoja, ystävät kaulaavat ystäviä, vihamiehet ojentavat toisilleen ystävän kättä. Kaikillahan on yhteinen asia, kaikki lähtevät yhteisesti taistelemaan vihollisia vastaan.

Jo pyhäiltana oli Mahtran moision luona vieraita miehiä; mutta mitä korkeammalle päivä maanantaiaamuna nousee, sitä suuremmaksi ja mustemmaksi tulee pilvi, joka kansanjoukosta syntyy. Pian kuhisee moision seutu kansaa ja melu täyttää ilman. Ja yhä vielä tulee väkeä lisää — hevosilla ja jalkaisin. Tomupilvet nousevat maantiellä, rattaat jyrisevät, hevoset hirnuvat, piiskat läiskävät.

Päivätyöläiset moisioiden vainioilla jättävät työnsä, ottavat hevosen auran edestä, rientävät kotiin, valjastavat eläimen vankkurin eteen ja ajavat sotaan. Toiset rientävät sontavankkureissa Mahtraan päin, ottaen tieltä jalkamiehiä mukaan. Toiset ratsastavat ja vielä jotkut jättävät hevoset valloilleen ja juoksevat jalan. Ei kukaan nyt enää kuule käskijän sanaa, jokainen kielto on turha. Ääretön kiihko valtaa kaikkein mielet, kun Mahtran puolella pamahtavat ensimmäiset pyssynpaukkeet. Raivoissaan ja kiihkoissaan rientävät ihmiset Mahtraan päin, kellä vain henki rinnassa liikkuu, seuraa mukana. —

Paroni Heideggin moisiossakin tiedetään, mikä päivä nyt on. Miehet, jotka olivat kirkossa, toivat sotasanomia ja pitivät huolta, että kaikki saivat niistä tietoa. Uudentuvan Jyri lähetti työläispojan mukana sanan päivätyöläiselleen, että älkööt huomenna menkö työhön, tulkoot ennen sotaan, siellä tarvitaan vahvoja miehiä; hän itse aikoi jo tänään mennä Mahtraan pitämään toisten kanssa sotaneuvotteluja.

Päärnun selkä on vielä kankea ja kipeä haagioikeudessa saamistaan lyönneistä, mutta se ei estä häntä juoksemasta kylään ja kokoamasta sotaväkeä. Kiihkeänä kohottaa hän suurta, rautaista nyrkkiänsä taivasta kohti ja vannoo, ettei hän tahdo unhottaa noita lyöntejä, että hän ne tahtoo saksoille kostaa — joka lyönnistä kaksi, yhdentekevä missä ja kenelle. Huomenna on Mahtrassa sota, mutta ylihuomenna voi olla täällä; vahinko, ettei sitä ole jo tänään. — — —

Mutta tulematta ei se jää. Tekeväthän täällä miehet samoin kuin Mahtrassa ja siitä heitä huomenna aijotaan rangaista. Maanantaina pitäisi moisiossa alkaa sonnanveto, mutta ei kukaan noudata käskyä, jos ei juuri Ristmäen Mihkel. Kaikki ovat päättäneet panna aputöitä vastaan, jos ei muuten, niin sodalla. Paronit ja käskijät saavat huomenna turhaan odottaa miehiä, turhaan lähettää kupiaan mukana käskyjä kylään — ne, jotka ovat kuulemassa, eivät kuule ja jotka eivät ole kuulemassa, ovat sodassa. Mutta Päärn toivoo, että koko kunnan miehet lähtisivät sotaan ja sentähden käy hän perheestä perheeseen nostattamassa vihan tulta.

"Miehet!" hän huutaa joka paikassa. "Suutamme olemme jo paljon soittaneet, mutta emme ole tehneet tikkua ristiin. Huomenna pitää meidän näyttää, että osaamme tehdäkin jotakin. Mahtran miehet pyytävät meitä apuun. Heillä on huomenna pieksemispäivä. Habajassa on jo kyllin verta vuotanut — sallimmeko, että Mahtrassa vielä enemmän juoksee? Tahdotteko odottaa, kunnes pieksemisen vuoro teille tulee. Se tulee ehkä pikemmin kuin arvaattekaan. Jokainen sontakuorma, joka huomenna jää vetämättä, voi ylihuomenna muuttua vitsakuormaksi. Jos ei teidän nahkaanne syyhytä, niin tulkaa sotaan! Huomenna on Mahtrassa sota, miehet! Joka on oikea mies, valjastaa hevosen ja lähtee ajoissa tielle! Jääköön kotiin se, joka ei osaa muuta kuin suutaan soittaa!"

Ja Päärnun sanat vaikuttivat. Ne vaikuttivat vielä paremmin, kun hän ei ollut perheenmies, joka omien etujensa puolesta taisteli ja jota hätä uhkasi, vaan toisen palvelija, jolla ei ollut mitään voitettavana, vaan kyllä paljon menetettävää. Jos työläinen tahtoi toisten puolesta panna alttiiksi oman nahkansa, miksi ei sitten perheenmies rientäisi toiselle perheenmiehelle apuun!

"Lähdemme niin! Autamme tietysti! Rauhalla olemme kyllä jo onneamme koettaneet — koettakaamme siis nyt sodalla!"

Näin vastattiin Päärnulle joka taholta. Jo pyhäiltana alkoi osa miehiä lähteä, toiset lähtivät perässä yöllä ja aamupuolella. Päärn itse oli ensimmäisten joukossa.

Mutta ennen sitä oli hänellä kotona äidin kanssa kova taistelu. Kauhistunut vanhus, jolle Päärn oli tunnustanut totuuden, rupesi poikaa Jumalan nimessä kieltämään, ettei hän tahallaan juoksisi surman suuhun. Moisiota vastaan sotaan — taivas armahtakoon, eikö hänellä ollut mieltä päässä! Eikö hän sitten jo kyllin tiennyt, mitä kepit ja vitsat merkitsevät. Tahtoiko hän nyt vielä rautoja kantaa, vankitornit nähdä ja joutua autioon maahan?

Kaikki turhaan! Päärnun kovaan pääkalloon ei mikään varottava sana mahtunut.

"Kaikki toiset lähtevät, minä lähden myös!" selitti hän lyhyesti ja päättävästi. "Älä sinä minun tähteni pelkää, minä olen nuori, vahva mies. Ja meitä on paljon — kaikista kunnista, monta tuhatta miestä. Tahtoisin nähdä, kuka meidät voittaa!"

Äidin rukoilemista ja murinaa olisi kyllä vielä kauvan kestänyt, jos ei Uudentuvan emäntä olisi tullut Päärnulle apuun. Tämä nimittäin oli oman poikansa tähden suuressa murheessa ja toivoi, että Päärn lähtisi Jyrin mukana. Mutta hänkin pyysi, että molemmat pysyisivät etäämmällä vaarapaikasta.

"Päärn, tuo minun poikani terveenä takaisin!" huusi hän vielä palvelijan jälkeen, kun tämä jo vankkureilla istui ja pihaveräjästä tielle ajoi.

"Päärn, tuo minun elättäjäni terveenä takaisin", lisäsi äiti puolestaan.

Ja sitten katselivat molemmat vanhukset ajajan jälkeen, kunnes hän katosi pimeään ja molempien poskille vieryivät kyyneleet. Äänettöminä, sydän täynnä tuskaa kääntyivät he sitten majoihinsa takaisin.

Mutta Päärnun jälkeen huusi vielä toinenkin henkilö. Tuskin oli hän joutunut Ristmäen talon veräjän ohi — sillä kohdalla hän ajoi hyvin hiljaa — kun talon pihasta hyppäsi ketterä neito esille, juoksi kappaleen tietä vankkurein perässä ja alkoi huutaa ajajaa.

"Pidätä, Päärn! Pidätä!"

Mutta, kuuliko Päärn ratasten jyrinän tähden huutoa, vai eikö tahtonut kuulla, yhdentekevä, hän ajoi eteenpäin katselematta kertaakaan taakseen — löipä vielä hevosta selkäänkin, ikäänkuin olisi joku kilpajuoksukin ollut käsillä. — — —

Päärnukin vietti aamupuolen yötä tien vieressä olevassa kapakassa toisten sotamiesten joukossa, hänkin joi, saadakseen rohkeutta ja voimia tulevan raskaan päivän varalle. Kello kuuden tai puoli seitsemän tienoissa oli hän suuressa miesjoukossa tullut Mahtran moision portille.

Ääretön ihmisjono piiritti moision pihaa portin ulkopuolella. Läpipääsö näytti mahdottomalta. Ja yhä vielä tuli uusia joukkoja lisäksi, koko tie oli mustanaan väkeä. Sanaton humina vallitsi, mutta juopuneiden huudot sekaantuivat siihen. Monella oli seipäät ja sauvat kädessä, mutta suurimmalla osalla ei ollut muuta kuin pelkät nyrkit, sota-aseita ei ollut kellään — ei pyssyjä eikä pistimiä. — Moision pihaa portin ja aidan takana piiritti kansa mustana, liikkumattomana vyönä. Rahvas ei tahtonut heti tunkeutua portista pihaan; mutta pian pidettiin siitäkin neuvoa, jo työnnettiin porttia, jo kaikuivat kiihottavat äänet joka puolelta.

Moision rakennuksen edessä seisoivat sotamiehet jo asennossa, liikkumattomina ja suorina kuin seipäät. Pyssyjen piikit ja upseerein miekat välkkyivät päivän paisteessa, veripunaiset juovat mustalla veralla paistoivat kauvas jokaisen silmiin ja puiden alla seisoi kaksi satuloitua hevosta.

Nähtävästi oltiin täälläkin valmiina sotaan. — — —

24.

MAHTRAN SOTA.

Äkkiä kiintyi kansan vilkas huomio erääseen asiaan. Maantiellä näkyi kaksi ratsastajaa. He kiirehtivät täyttä nelistä, jotta pitkä tomupilvi harmaana huntuna jäi heidän jälelleen. Lähempänä nähtiin heidän olevan sotilaiksi puettuina. Edelläajaja oli upseeri, mutta hänen seuralaisensa tavallinen sotamies, ehkäpä edellisen palvelija.

Molemmat ratsastajat tomusta harmaina läähättäväin, vaahtoisten hevosten selässä, seisahtuivat moision portille, sillä he eivät mitenkään voineet päästä tiheän kansanjoukon läpi. Upseeri silmäili huolestuneena odottamattoman suurta ihmispaljoutta, joka moisiota piiritti. Arviolta saattoi siinä olla pari tuhatta henkeä.

Vanhanlainen, parrakas upseeri oli majori Laiming, joka Uudesta moisiosta, Kosen pitäjästä oli ajanut Mahtraan. Hänelle oli Habajasta laitettu sana uhkaavasta kapinasta. Hän oli luullut tapaavansa joukon talonpoikia — Mahtran omia alustalaisia ja joitakuita uteliaita henkilöitä naapurikunnista, mutta nyt sai hän nähdä, että täällä oli koolla sotaväki, joka ulottui silmän siintämättömään. Hänen huolestustaan lisäsi vielä se henki ja mieliala, joka tässä joukossa ilmeni; hän saattoi selvästi huomata noiden ihmisten ulkomuodossa voitonhimoa, vihan kiihkoa ja ylpeää uhkamielisyyttä. Sitä samaa todistivat heidän joukostaan kuuluvat, rohkeat, uhkaavat huudotkin. Majori Laiming oli Kosen pitäjän kunnissa huomannut, että rauhattomat talonpojat sotaväen ilmaantuessa heti kävivät aroiksi, siirtyivät syrjään ja unohtivat vastustamisen. Mutta täällä hän näki, ettei hänen tulonsa mitään kansaan vaikuttanut, ettei hänelle tietäkään tehty, ja ettei moision pihassakaan seisova, aseellinen sotajoukko heitä pelottanut. Nostettiin seipäitä, huudettiin ja naurettiin. Nuo kaikki olivat huonoja enteitä.

"Tie auki! Tie auki!" huusi majorin palvelija venäjän kielellä, ja herra itse ajoi hevosensa suoraan kansanjoukkoa kohti. Hitaasti ja vastenmielisesti siirryttiin portin edestä syrjään, ainoastaan askel askeleelta pääsi majori eteenpäin. "Miehet, älkää laskeko heitä! Menkööt sinne, mistä tulivat!" huusivat muutamat juopuneen äänellä, mutta enin osa vaikeni synkästi.

Kului hiukan aikaa, ennenkun majori Laiming seuralaisineen ehti portille. Äkkiä tarttui joku hevosen suupielistä kiinni ja toinen veti eläintä hännästä, mutta onneksi pakotti upseerin kova ääni heidät perääntymään ja tien sulkijain täytyi myös väistyä syrjään. Mutta kun majori oli päässyt portista moision pihaan, tulvasi sinne meluten hänen perässään ääretön ihmisjoukko ja samoin tapahtui toisella, vastapäätä olevalla portilla. Pian oli avara, aidattu moision piha täynnä mustaa, kihisevää rahvasta.

Oikealla puolella olivat moision aitta-, navetta- ja tallirakennukset sekä asuinrakennus, kaikki puiset, olkikattoiset; vasemmalla kädellä oli kivestä tehty viinakeittiö kahden lammikon edessä, mutta rakennusten väli ja länsipuolinen piha olivat avonaiset. Päärakennusta ja ulkohuoneita ympäröi puutarha. Aseelliset sotamiehet seisoivat päärakennuksen edessä, jonka akkunat aamuauringon valossa kiilsivät kullalle.

Moision pihassa oli suuri kasa aidanseipäitä. Kohta, kun kansa oli päässyt pihaan, mentiin ensiksi seiväskasalle ja otettiin käsiin vahvat aseet. Sitten piiritti kansanjoukko pihassa seisovat sotamiehet.

Nämä tekivät kunniaa tulevalle majorille. Kapteeni Bogutski ja toinen nuorempi upseeri lähestyivät kädet korvallisella päällikköään, joka tervehti heitä kättä antaen. Totisina katselivat nuo kolme upseeria toisiaan ja rupesivat sitten syrjässä seisten neuvottelemaan.

"Mistä tuo ääretön kansanjoukko on tullut?" kysyi majori Laiming huolestuneella äänellä. "Eiväthän nuo kaikki voi olla tästä kunnasta!"

"Eivät tietysti", vastasi kapteeni Bogutski. "Niinkuin olen kuullut, ovat täällä olevat talonpojat kutsuneet naapurikunnan miehiä avukseen ja Jumala paratkoon, he ovat kutsua noudattaneet."

"Näin ollen saattaa asemamme käydä vaaralliseksi", sanoi Laiming. "Tullessani näin tänne tulvaavan kansaa yhä vaan lisää, ja kaikki nuo ihmiset näyttävät olevan pelottavalla tuulella; heidän joukossaan on myös paljon viinan rohkasemia miehiä. Tuskin pääsin tänne heidän käsistään!"

"Minä lähetin eilen sanansaattajan Habajalle pyytämään, että siellä oleva sotaväki viipymättä rientäisi tänne", huomautti kapteeni. "Tähän asti olen turhaan odottanut lisäväkeä."

"Se on tulossa, mutta tietymätöntä on, ehtiikö se tänne, ennenkun meitä ruvetaan ahdistamaan", virkkoi majori, joka huolella näki, kuinka rohkeina talonpojat heitä piirittivät. "Me olemme liian heikkoja vastustamaan tuota ääretöntä ihmisjoukkoa, vaikka meillä onkin viisikymmentä pyssyä; meitä on kuin pisara meressä! Mitä luulette — eikö meidän pitäisi koettaa hyvällä heitä estää päällekarkaamisesta, kunnes saamme apua?"

"Mutta millä tavalla?"

"Koetamme ensiksikin kärsiä heidän ärsyttäviä puheitaan ja pienempiä päällekarkaamisiaan. Rohkeimpia heistä koetan myös juomarahoilla lepyttää."

"Luulen, että neuvonne ovat hyviä."

Pieni sotajoukko seisoi todellakin kuin vähäinen saari raivoavan meren keskellä. Pian oli se joka puolelta piiritetty. Mitä merkitsi viisikymmentä edestä ladattavaa pyssyä tuota ääretöntä seiväsmetsää vastaan. Jos eivät päällekarkaajat peräänny ensimmäisistä laukauksista, niin vyöryvät tuon meren laineet voimattoman joukon yli, jottei jääaikaa pyssyjen lataamiseen, ja silloin ovat sotamiehet hukassa.

Mutta näytti siltä, kuin ei väkivaltaa vielä olisi tarvinnut pelätä väkijoukon puolelta. Talonpojat seisoivat kyllä sotamiesten kanssa rinta rintaa vastaan ja koettelivat oikein käsin heidän pyssyjään, mutta päällekarkaamista ei vielä kukaan ajatellut. Sitävastoin ruvettiin heidän kanssaan keskustelemaan, eivätkö he lähtisi pois Mahtrasta ja jättäisi täällä olevia talonpoikia rauhaan. Tietysti vaikeutti tätä sopimusta se, etteivät sotamiehet ymmärtäneet viron kieltä, eivätkä talonpojat venäjää.

Muutamat rohkeimmat heistä, vähän humaltuneet miehet, tunkeutuivat meluten upseerien ympärille.

"Minkätähden te tänne tulitte?" ruvettiin näiltä kyselemään. "Emmehän ole tehneet mitään pahaa. Miksi siis meidän kimppuumme käydään pyssyjen kanssa ja minkätähden meitä uhataan kepeillä, vitsoilla käsi- ja jalkaraudoilla? Ettekö te, kruunun palvelijat, sitten tiedä, että saksat tahtovat tehdä meille vääryyttä? Teidän pitäisi auttaa meitä eikä heitä. Menkää siis matkoihinne ja me emme tee teille mitään! Mutta jos aijotte meitä piestä, niin muserramme teidät. Katsokaa, kuinka paljon meitä täällä on koolla. Mutta teitä on vain kourallinen. Poistukaa, keisarin palvelijat, Mahtrasta!"

Upseerit katselivat kysyvinä toinen toisiinsa; he eivät ymmärtäneet, mitä miehet selittivät.

"Puhuuko kukaan teistä venäjää?" huusi majori Laiming kovalla, kuuluvalla äänellä kansanjoukkoon.

"Mitä hän huutaa?" kysyivät miehet keskenään.

"Tahtoo varmaankin ajaa meidät pois?" vastasivat toiset.

"Seiskää paikoillanne, miehet, älkää liikkuko askeltakaan!" huusivat taas muutamat.

Kapteeni Bogutski uudisti samoin kovalla äänellä kysymyksensä. Nyt löytyi kansan joukossa mies, joka taisi venäjän kieltä, Peeter Olander Kaiusta, sotamiehenä ollut mies tunkeutui etupuolelle.

"Upseerit kysyvät, kuka meistä puhuu venäjän kieltä", selitti hän kansalle. "Laskekaa minut esille, minä kysyn sitten, mitä he tahtovat!"

"No niin, laskekaa Peeter menemään, hän osaa venäjää!" huudettiin ympäriinsä. "Sano heille, Peeter, että heidän pitää heti poistua, jos tahtovat henkensä säästää!"

Suurella vaivalla pääsi vihdoin Kaiun mies upseerin luo. Niinkuin ainakin sotilas, nosti hän käden korvalliselle ja seisoi ylempien edessä niin suorana, kuin hänen kankeat, talonpoikaiset säärensä sallivat.

"Sinä osaat venäjän kieltä?" kysyi majori.

"Vähän, herra majori", vastasi Peeter.

"Tulkitse sitten meille, mitä nuo miehet sanovat. Nuo tuossa."

Peeter selitti, että miehet vaativat sotaväen poistumista Mahtrasta.

"Vastaa sitten heille, että me emme voi täältä poistua, sillä meitä on käsketty täällä olemaan ja esimiestemme käskyä pitää meidän noudattaa."

Peeter tulkitsi. Mutta hänen puheensa jälkeen kuului vihaisia huutoja ja siellä täällä kohotettiin seipäitä.

"Meidän miehet sanovat, että he panevat sotamiehille vastaan, jos eivät lähde tiehensä", selitti tulkki upseereille. "Heitä on paljon, mutta sotamiehiä vähän."

"Vastaa sitten heille, etteivät tahallaan syöksyisi onnettomuuteen! Se, joka meihin koskee on kuoleman oma. Ja vaikka vihdoin voittaisivatkin meidät, niin ei se mitään merkitsisi: pian tulisi muutama tuhat sotamiestä meidän sijaamme, ja sitten ei heistä kukaan jäisi eloon."

Mutta uhkaus ei lainkaan vaikuttanut kansaan, vihainen melu, vannominen ja pilkallinen nauru kuului majorille vastaukseksi.

"Ohoo, saammehan nähdä!" huudettiin joka puolelta. "Kuka on kuullut, että keisari sallii tuhota omia alamaisiaan, jotka vaativat oikeuttaan? Eikä keisari heitä ole tänne lähettänyt, saksat ovat kutsuneet. Älkää pelätkö, miehet! Siirtykää lähemmä ja älkää heille antako niin paljon tilaa, että saavat pyssyjään poskelle asettaa! Siirtykää lähemmä, pankaamme heidät niin ahtaalle, etteivät voi liikkua!"

Huomatessaan, ettei varotus ja uhkaus mitään auttanut, rupesivat upseerit ystävällisesti heitä mielittelemään, siten koettaen onneaan.

"Me emme koske teihin, jos te annatte meidän olla", käski kapteeni sanomaan talonpojille. "Me emme tahdo teitä vainota, me olemme teidän ystäviänne, vaikka meidän täytyy käskystä olla täällä pitämässä moisiossa järjestystä."

"Mutta tehän tahdotte piestä meitä!" huudettiin vastaan.

"Ei asia niin ole! Me emme tahdo teitä piestä. Oikeus voi teidät tuomita ja rangaista, emme me. Meidän pitää vain vahtia ja varjella moisiota. Jos te olette alallanne ja annatte moision asukkaiden ja kartanon olla rauhassa, niin me emme tee teille mitään pahaa."

Tuo ei paljon rauhottanut kansaa; mutta paremmin vaikutti juomarahan antaminen. Majori Laiming kutsui luokseen rohkeimmat ja etummaiset räyhääjät, jotka kaikki enimmästi olivat juovuksissa, ja pisti heille kouraan jonkun hopearahan. Se vaikutti kuin öljy raivoaviin laineisiin. Köyhät talonpojat, jotka vain yöllä näkivät unta rahasta, eivät voineet vastustaa kovaa kiusausta. Lahjojen edestä vaativat upseerit miesten kieltämään toisia koskemasta sotamiehiin ja antamaan heille tietä kansan keskeltä. Majori Laiming ja kapteeni Bogutski tahtoivat nimittäin viedä sotamiehet paremmin suojattuun paikkaan, sillä täällä olivat he niinkuin on kerrottu joka puolelta kansan piirittämänä.

Lahjotut miehet täyttivät tämän toiveen. He kehottivat miehiä väistymään syrjään ja varottivat heitä koskemasta kruunun miehiin. Näin saivat upseerit viedä oman joukkonsa päärakennuksen edestä tallin luo.

Mutta sotamiesten ahdistettu tila ei täälläkään käynyt paremmaksi. Meluten tunkeutuivat talonpojat sinne heidän perässään ja pian oli heidät sielläkin piiritetty. Yhä murheellisemman näköisiksi kävivät upseerit. Huolestuneina katselivat he pitkin maantietä, mutta odotettua lisäväkeä ei näkynyt. Kapteeni Bogutski käski majorin neuvosta sotamiesten muodostamaan neliön, jotta he joka puolella seisoivat vihollisiaan vastaan. Näin olivat he turvassa takaapäin hyökkääjiltä. Talonpojat kävivät yhä uhkaavammiksi. Yhä enemmän väkeä kokoontui heidän joukkoonsa. Monen vankkurin edessä oli kaksi, jopa kolmekin hevosta ja suuri joukko miehiä istui niissä. Kovalla melulla he riensivät moision pihaan. Samassa määrässä kasvoi juopuneiden joukkokin, sillä niitä oli sekä vasta-tulijoissa, että entistenkin seassa ja monella oli viinapullo mukana, josta ahkerasti maistettiin. Luultiin yhä vielä rohkeutta tarvittavan.

Tuon ryyppäämisen seurauksena oli sekin, että Kaiun työläinen, Peeter Olander, upseerien tulkki, joka alussa oli toimittanut tehtävänsä koko lailla moitteettomasti, kävi pian julkeimmaksi kiihottajaksi ja päällekarkaajaksi. Ensin oli hän kyllä ylpeä siitä kunniasta, jota upseerit hänelle osottivat, mutta sitten häntä suututti se, että oli jäänyt ilman juomarahoja. Kun sotamiehet oli viety toiseen paikkaan, oltiin Peeterille siitä vihaisia ja käskettiin häntä kansan puolesta yhä vielä vaatimaan sotamiesten poistumista. Peeter, jonka rohkeus joka ryypystä kasvoi, astui piirittäjäin eturiviin, upseerien luo.

Nämä näkivät nyt, että Peetrillä oli pyssy kädessä. Tietymätöntä on, oliko hän yön aikana ollut sorsia ampumassa, niinkuin hän itse ja toisetkin jälkeenpäin vakuuttivat, vai oliko hän "sotaa" varten varustanut pyssyn mukaansa. Tulkkina ollessaan oli hän vasemmalla kädellään pitänyt pyssyä selkänsä takana, mutta nyt hän seisoi vihollisten joukossa kuin sotamies ainakin pyssy käsissään.

Peeter ja toiset päihtyneet rupesivat tekemään pilkkaa kapteeni Bogutskin ontumisesta ja kepillä kävelemisestä. Tuo päällikkö oli nimittäin saanut Krimin sodassa luodin jalkaansa ja siitä ruvennut ontumaan, eroamatta kuitenkaan sotapalveluksesta. Kävellessään nojasi hän keppiinsä. Pilkkaajat levittivät laajalle kansanjoukkoon juttua, ettei muka puujalka-upseeria tarvinnut pelätä. Toiset päihtyneet lörpöttelijät lisäsivät vielä, että majorikin oli viallinen.

Kun tähän puheeseen kyllästyttiin, ruvettiin uudestaan kovasti vaatimaan sotaväen viipymättä poistumista moisiosta ja vaativien joukossa oli Peeter Olander ensimmäisenä.

Hän koetti ensin onneaan sotamiesten keskuudessa.

"Veljet", sanoi hän heille, tunkeutuen aivan heidän eteensä, "parasta on, että menette matkaanne! Me emme pelkää teidän pyssyjänne. Me emme anna teidän kertaakaan lauvaista, ennen tallaamme teidät jalkaimme alle. Mahtran miehiä te ette kuitenkaan saa piestä — mitä te sitten vielä täällä seisotte? Minä, veljet, olen itse vanha sotamies. Te voitte noudattaa minun neuvoani, jos henkenne on rakas."

Näin sanoen nykäsi hän kädellään joitakuita ja tarttui muutamien pyssyihin. Mutta sotamiehet seisoivat paikoillaan äänettöminä ja liikkumatta, silmiään räpäyttämättä niinkuin heitä oli käsketty. Peeter puhui heidän kanssaan vielä hetken aikaa huonolla venäjän kielellään, mutta nähdessään, etteivät miehet hänestä mitään välittäneet, eivätkä ensinkään noudattaneet hänen vaatimustaan, kyllästyi hän ja lähti puhuttelemaan upseereja.

Majori Laiming ja kapteeni Bogutski vastasivat kyllä hänelle, mutta he uudistivat äskeiset sanansa. Poistumisesta ei voinut olla puhettakaan, olkoon kansaa kymmenen kertaa enemmän kuin nyt. He toivoivat, että rahvas olisi järkevää ja ymmärtäisi, että he sotamiehet, käskystä olivat sinne tulleet ja että heillä oli kova rangaistus odotettavana, jos ilman päällikköjen käskyä liikkuivat paikoiltaan.

Mutta viina sekotti Peeterin ymmärryksen, ja sitten hän edelleen juonitteli upseerien kintereillä ja vaati, että majori Laimingin piti hänelle näyttää se käskykirja, jonka nojalla hän oli tullut Mahtraan ja laskenut sotamiehetkin sinne.

"Miehet", huusi hän kansalle, "jos upseerit eivät ole keisarilta saaneet lupaa Mahtran miesten pieksemiseen, niin on sotamiesten tänne kutsuminen vain saksojen juonittelemista ja meille ei tehdä mitään, vaikka ajammekin sotamiehet täältä menemään. — — — Näyttäkää meille keisarin käskykirja!" sanoi hän ja kääntyi röyhkeästi majori Laimingin puoleen.

Tämä ei tietysti voinut täyttää talonpojan toivoa ja koetti rauhallisena selittää hänelle, että Peeterillä yksityisenä henkilönä ei ollut mitään oikeutta vaatia upseereilta keisarin käskykirjaa; sen saattoi ainoastaan heidän päällikkönsä tehdä.

"Ei tahdota näyttää käskykirjaa!" huusi Olander kääntyen kansan puoleen. "Eikä se voi ollakaan muuta kuin saksojen temppuja, että nämä ovat täällä, ja saksojen kutsumusta ei hän uskalla meille näyttää."

Viina kiihotti työläisraukkaa tekemään vieläkin enemmän. Hän alkoi vaatia upseereilta rahaa ja rupesi vihaisesti kiroilemaan, kun hän mielestään sai liian vähän. Tällaisella tuulella kääntyi hän kapteeni Bogutskin puoleen ja huusi:

"Odota, veliseni, kyllä minä revin olkalippusi irti! Kyllä saksat ne jälleen kiinni ompelevat!"

Hän tarttuikin jo kapteenin olkapäähän, mutta joku järkevä mies veti häntä takaapäin vielä oikealla ajalla takaisin.

Kansanjoukon eturivissä oli vielä muitakin mielettömän rohkeita päällekarkaajia, jotka tunsivat itsensä voimakkaiksi, osaksi viinan vaikutuksesta, osaksi nähdessään tuon pienen sotajoukon voimattomuuden kansan paljouteen verrattuna. Tuolla ensimmäisessä rivissä, sotamiehiä vastapäätä, seisoi Mahtran mies, Aadu Andrei ja kehotti yhtämittaa kansaa hyökkäykseen. Juurun miestä, Mihkel Baumannia, miellytti erittäinkin sotamiesten pyssyt, hän koetti aina jonkun kädestä kiskoa pyssyä, nähdäkseen olivatko ne ladatut. Sotamiehet panivat tietysti vastaan ja näin syntyi heidän ja Baumannin välillä kahakoita, joita lähelläseisojat nauraen katselivat, mutta kärsivällisten upseerien kulmat menivät yhä enemmän kurttuun. Näiden kärsivällisyyttä ruvettiin yhä enemmän koettelemaan. Nuorin upseereista oli jälleen antanut rahaa eräälle rauhattomuuden tekijälle, kun Ants Piller häntä lähestyi ja myöskin vaati rahaa. Mutta kun upseeri ei heti noudattanut hänen vaatimustaan, kiskoi mies rahakukkaron upseerin kädestä ja uhkasi häntä ja hänen seuralaisiaan seipäällä.

Kansa huomasi sangen hyvin upseerien ihmeellisen kärsivällisyyden ja myöntyväisyyden syyt; heidän joukkonsa oli liian voimaton rahvaan äärettömän paljouden rinnalla. Vähempi osa vain tiesi tai arvasi, että apuväkeä oli tulossa. Näin ollen ei ollut ihme, että juopuneiden miesten joukossa yhä enemmän ilmaantui rohkeita päällekarkaajia. Miehet sotaisessa innossaan unohtivat yhä enemmän tänne tulonsa tarkotuksen: he olivat tulleet varjelemaan Mahtran miehiä kohtuuttomasta rangaistuksesta; mutta siihen ei vielä ollenkaan aijottu ryhtyä, ja näin oli heidän hyökkäyksensä rauhallista sotajoukkoa vastaan varomatonta ja hyödytöntä.

Mutta kansanjoukosta ei myöskään puuttunut raittiita ja harkitsevia, järkeviä miehiä, jotka koettivat rauhottaa ja kieltää kiihottajia ja päällekarkaajia. Usein he kauluksesta vetivät sotamiesten kintereiltä noita uhkarohkeita ahdistajia, taikka heitä ei laskettu lähelle vaarapaikkaa.

"Antakaa sotamiesten olla rauhassa, eiväthän he ole meille vielä tehneet pahaa!" huudettiin varottaen kiihottajille ja taistelunhaluisille. "Pankaa vastaan, jos he meihin koskevat, mutta älkää vielä heihin koskeko! Heillä on ladatut pyssyt käsissä ja kun he ampuvat, niin meistä aina joku kaatuu. Typerää on tahallaan mennä surman suuhun!"

Kaksi tällaista ymmärtävää varottajaa oli Völlamäen Päärn ja työläinen, Ants Veit, jotka koettivat saada järkiinsä sodanhimoista tuttavaansa, Jyri Torkia.[15] Jyriä kiusasi hirveä halu saada koettaa, olivatko sotamiesten pyssyt tyhjät vai ladatut. Tuon halunsa, jonka hän pian pani toimeen, ilmoitti hän Antsulle, joka hänen kanssaan oli rientänyt sotaan ja Päärnulle, joka heihin oli yhtynyt moision pihassa. Jyri oli noin kahdenkymmenen viiden vuotias, hyvin suuri mies, joka ylpeili voimistaan; rohkeutta oli hän jo ottanut liiaksikin, jota todistivat hänen pehmeä kielensä, punertavat, jäykät silmänsä ja hoiperteleva käyntinsä.

"Mitä tuollaiset kaalimadot voivat tehdä miehelle!" huusi hän kerskaillen ja nostaen äärettömän suurta nyrkkiään. "Pyydän joltakulta pyssyä, lasken taivasta kohti ja annan jälleen takaisin. Sittenhän saamme nähdä, pitääkö meidän heitä pelätä vai ei."

"Älä ole tyhmä, Jyri!" sanoi Ants Veit. "Antaisiko nyt sotamies pyssyänsä sinulle!"

"Noh, jos ei anna hyvällä, niin otan väkisten!" väitteli Jyri.

"Ole alallasi, Jyri!" varotti Ants vakavasti. "Sinulla on nuori nainen kotona; eikös hän sinua rukoillut, ettei sinun pitänyt lähteä, mutta kun lähdit, niin varotti ajattelemaan terveyttäsi!"

"Ääh, kyllähän nyt naisten valitukset tiedetään! Johan sinunkin naisesi ulisi ja sinä lähdit kuitenkin!"

"Mutta minä en pyri ottamaan sotamieheltä pyssyä. Jyri, ole järkevä!"

"Minäkin luulen, ettei siitä koidu hyvää", virkkoi Völlamäen Päärn. "Kun rupeat väkisin pyssyä kädestä kiskomaan, niin hän pistää piikkinsä sinuun, taikka joku toinen laskee luoteja päähäsi!"

"Mikä hiiden sota tämä on, kun ei saa tapella!" karjui Jyri Tork taistelunhimoisena kuin juopunut ainakin. "Enhän minä tänne tullut sotamiesten nenän edessä seisomaan."

"Minä tahdon antaa selkään jollekulle, olkoon kuka tahansa!"

"Älä lörpöttele, Jyri, etkös tiedä, minkätähden me tänne tulimme", vastasi Päärn totisena. "Jos Mahtran miehiä aletaan piestä, niin lähdemme seipäinemme väliin — niinhän me olemme päättäneet. Mutta eihän heitä vielä ole ruvettu pieksemään."

Völlamäen Päärn, vaikka kyllä kokonsa ja voimiensa puolesta myös koko jättiläinen, ei ollut niin paljon juonut, ettei voinut hillitä kylläkin tulista taistelunhimoaan. Kiihkeästi hän vain seiväs kädessä odotti, milloin Mahtran miehiä alettaisiin viedä vitsapenkille, saadakseen sitten oikeuden nimessä karata väliin.

"Mitä hittoa he sitten odottavat, kun eivät rupea pieksemään?" sadatteli Purilaan jättiläinen. "Kepit, vitsat ovat valmiina, mutta yhä vielä odottavat. Onkos minulla sitten aikaa tässä kaiken päivää seistä!"

"Sitä parempi, etteivät rupea pieksemään", huomautti Antsun Ants. "He pelkäävät meitä, ja jättävätkin vihdoin pieksemättä. Ja mustelmia saisimme mekin, jos pitäisi väliin mennä."

Mutta kieltämiset ja varotukset eivät onnettomaan Jyriin vaikuttaneet mitään. Kaksi kertaa kielsi häntä Ants Veit, pari kertaa myös Päärn, ja kun hän siitä huolimatta teki lähtöä, koettivat he häntä pidättää käsistä ja takinliepeistä. Mutta, kun ei mikään auttanut ja mies vihastui, laski Ants hänet valloilleen ja huusi:

"Koeta sitten, tie on auki!"

Melulla tunkeutui Jyri kansanjoukon läpi suoraan sotamiesten luo. Ants ja Päärn seurasivat hiljakseen häntä. He näkivät, kuinka heidän toverinsa rupesi puhumaan sotamiesten kanssa, kuinka hän sitten ojensi kätensä ja tarttui erään miehen pyssyyn. Mutta sotamies työnsi hänet takaisin ja kiskoi pyssyn hänen kädestään. Vielä toisenkin kanssa koetteli Jyri onneaan. Mutta ei tämäkään antanut väkisten asettaan itseltään riistää.

Nyt tapahtui jotakin, jota kansanjoukko kalveten ja henkeään pidättäen katseli.

Jyri Tork astui ilman asetta suoraa päätä kapteeni Bogutskin eteen, tarttui molemmin käsin kapteenin oluksiin ja kiskasi ne irti, niin että rasahti. Sitten hän iski äärettömän suuren nyrkkinsä päällikön päähän — — —

Tuo kaikki tapahtui silmänräpäyksessä; ennenkun kukaan ehti punnita tapauksen merkitystä, oli kaikki jo myöhäistä.

Mutta yhtä odottamatta seurasi rikosta kauhea kosto. Muutamia pyssyjä kohosi, paukahduksia kuului ja Jyri Torkin jättiläisruumis kaatui kasvoilleen tantereelle — kaksi kuolettavaa luotia rinnassa.

Sota oli saanut ensimmäisen uhrinsa.

Hän oli karannut päälle.

Tapausta seurasi hetken syvä hiljaisuus. Pelästys jäykistytä kielet ja mielet. Mutta sitten jälleen elämä palasi lamaantuneeseen kansanjoukkoon. Raivoisa, kiivas taistelunhimo syttyi. Ukkosen jyrinänä kaikui sotahuuto useammasta kuin kahdesta tuhannesta suusta ja pani ilman värisemään, kokonainen seiväsmetsä heilui ilmassa ja myrskyinen laine vyöryi pieneen sotamiesjoukkoon.

Päälliköt koettivat vielä suoriutua ilman veren vuodatusta. Majori Laiming käski sotamiesten ampua, mutta ei kansanjoukkoon, vaan ilmaan.

Kaksikymmentä viisi laukausta kuului yhtaikaa. Savupilvi peitti ampujat ja levisi sitten laajemmalle kapinoitsijain joukkoon. Rahvas pidättäytyi hetken. Suurin osa ei tiennyt, että sotamiehet olivat ilmaan ampuneet. Katseltiin kaatuneita. Kun ei heitä löytynyt, kaikuivat jälleen eläköönhuudot, taas kohosivat seipäät ja kansanmeri lähestyi rohkeammin voimatonta vastustajaansa.

Jo alkoi seipääniskuja sataa sotamiesten sekaan, Peeter Olander laukasi pyssynsä heitä kohti, Daniel Schmiedberg Mahtrasta hyökkäsi majori Laimingin kimppuun ja aikoi kiskoa miekan hänen kädestään, Jyri Mursa Harmista repi nuorimman upseerin olukset irti. — — — Päälliköt huomasivat, ettei nyt enää auttanut pelkkä pelotus, väkivaltaa piti väkivallalla vastustaa, verenvuodatus ei nyt enää ollut mitenkään estettävissä, sotaväen puolustus ja kunnia sitä vaati.

Sotamiehet saivat uudestaan laukasemiskäskyn. Mutta tällä kertaa he tähtäsivät suoraan kansanjoukkoon.

"Tulta!" huusi majori, ja taas paukahti viisikolmatta pyssyä yhtaikaa.

Kun savupilvet tällä kertaa hajaantuivat, nähtiin joka puolella lämmintä verta virtaavan. Ja joka verilammikon viereen oli kaatunut ihminen, joka vielä äskettäin oli seisonut pystyssä, kohottanut seivästä ja täyttä suuta huutanut eläköön Toiset olivat kasvoilleen kaatuneet seivästä käsissään kouristaen, toiset selälleen, kolmannet kylelleen; moni oli polvillaan, painaen kättä rintaa tai kylkeään vastaan, josta punainen veri tihkui sormien välistä, toiset seisoivat vielä pystyssä, mutta horjuivat — horjuivat ja vajosivat hervottomin polvin vähitellen maahan. Eräs haavottunut nauroi — sekavasti, epäluuloisesti; hän huomasi, että hänelle oli jotakin tapahtunut, mutta ei uskonut, että hänen ruumiissaan oli luoti Vasta sitten, kun hän vaatteistaan näki verta vuotavan, kävi hän totiseksi ja äänettömänä hän lankesi maahan.

Ensimmäisen, huumaantuneen hiljaisuuden jälkeen kuului kansanjoukosta erinomaista kumeaa huminaa. Se syntyi haavotettujen voivotuksista ja kuolevien viimeisistä huokauksista. Sitten kuului ikäänkuin metsän kohinaa. Vihanlaine nousi kansanjoukossa. Mutta kaikki tuo kuului vain hetken aikaa. Taistelun hälinä, joka kohta sen jälkeen alkoi, hälvensi sitten kaikki heikommat äänet. — — —

Tuo ensimmäinen, todellinen ampuminen ja juokseva veri vaikuttivat kahdella tavalla kansaan; toiset syöksyivät suoraa päätä pakosalle, toiset tunkeutuivat vihan rohkasemina, seipäitään heiluttaen, huutaen ja vannoen sotamiesten ympärille. Pian alkoi kiivas käsikahakka; niinkuin raivoisa meri peitti se laineisiinsa tuon pienen joukon. Nähtiin vain kohoavia ja raksahtavia seipäitä, ottelevia ja pistäviä pyssynpiikkejä, painivia vartaloita, kasaan kaatuvia taistelijoita. Mutta laukauksia ei enää kuulunut. Sotamiesten pyssyt olivat tyhjät ja niiden lataamiseen ei ollut enää aikaa. Epätoivoisen voimilla, kuoleman omina, koettivat he pyssynpiikeillä ja pyssynperillä vastustaa ääretöntä ylivoimaa, mutta pian he olivat suletut kuin elävän muurin sisään, etteivät he tätäkään taistelutapaa voineet kyllin tehokkaasti käyttää. Moni heistä oli jo seipääniskuista kaatunut, toisilta kiskottiin pyssyt käsistä ja siellä täällä oli heitä hirmuisessa painiskelussa kaadettu maahan, jotta jäivät taistelevien jalkain alle. — — —

Vollamäen Päärnun ja Uudentuvan Jyrinkin oli taistelun kiihko vallannut, kun näkivät haavottuneita talonpoikia verissään maassa. Olivathan nuo heidän ystäviään ja tovereitaan ja sama kohtalo saattoi joka hetki heidänkin osakseen tulla. Vihan vimma, tuo pimittäjä, joka kiihottaa aran sotamiehenkin taisteluun, ja luonnollinen itsesäilytysvaisto pakottivat molemmat ystävät puristamaan tiukemmin seipäitään ja tunkeutumaan taistelijain ensimmäiseen riviin.

"Tule, Jyri! Tulkaa, miehet!" huusi Päärn tulisin silmin, kun ensimmäiset surman laukaukset olivat kuuluneet, ja paisuneet verisuonet hänen otsallaan näyttivät, että vihan kiihko hehkui hänen rinnassaan. "Pysykää koolla, miehet!" lisäsi hän. "Sulkekaa tie, jos aikovat paeta! Meitä surmataan — surmatkaamme mekin! Täällä on jokainen taistelemassa henkensä puolesta. Saksat saakoot vielä maksaa kaiken virtaavan veren!"

Hän karkasi edellä, häntä seurasi Jyri muutamien oman kunnan miesten ja monien tuntemattomien kanssa. Kiivaasti, äärettömällä voimalla alkoi Päärn seipäällään iskeä sotamiesten sekaan; se, johon lyönti sattui, pyörtyi ja kaatui taistelevien jalkoihin, mutta lähelläseisojat karkasivat hurjasti meluten oikealle ja vasemmalle.

Ainoastaan hetken aikaa he panivat vastaan. Sitten syöksyi tuo pieni sotajoukko suin päin pakosalle. Hurjasti taistellen murtautuivat sotamiehet läpi kansanjoukkojen ja kääntyivät portille päin, josta tie johti Atlaan vievälle maantielle. Tuota tietä myöten olivat jo ne kansanjoukot kulkeneet, jotka kuultuaan pyssyjen laukaukset, olivat pakosalle lähteneet.

Upseerit Laiming ja Bogutski eivät koettaneet estää sotamiesten pakenemista. He huomasivat, että tässä ei muu neuvo auttaisi. Mutta he eivät sitä enää olisi voineetkaan estää, sillä se tapahtui niin äkkiä ja niin hurjalla vauhdilla, ettei mitään heidän käskyjään olisi voitu kuulla eikä huomata. Sen lisäksi oli heillä oman henkensä varjelemisessa niin paljon tekemistä, etteivät ehtineet joukkoaan johtaa. He taistelivat miekoillaan perääntyen askel askeleelta. Majori Laiming oli haavottunut; kahakassa oli hän saanut takaapäin seipääniskun päähänsä. Veren vuotaessa pitkin poskia kaulalle ja vaatteille koetti hän miekallaan raivata itselleen tietä ja päästä etempänä seisovan, satuloidun hevosensa selkään. Samoin taisteli myös kapteeni Bogutski, joka ihme kyllä, vielä oli haavottumatta, vaikka hän kyllä oli seisonut seiväsiskujen keskellä.

Kolmas, nuorin upseeri, oli ennen taistelua saanut majorilta käskyn, että hänen piti koettaa salaa paeta rahvaan käsistä, hypätä hevosen selkään, ajaa odotettua lisäväkeä vastaan ja kiirehtiä sen tuloa. Mutta yritys ei onnistunut. Kansanjoukosta oli nuori luutnantti onnellisesti päässyt ja ehtinyt päärakennuksen edessä seisovain hevosten luo. Mutta, juuri kun hän aikoi hypätä hevosen selkään, kiskottiin hän jaloista jälleen maahan.

Muutama talonpoika seurasi häntä. He varmaankin arvasivat hänen aikeensa. Mutta hänelle ei tehty mitään muuta pahaa. Miehet vain piirittivät hänet ja kielsivät häntä ajamasta pois.

Majori Laiming ja kapteeni Bogutski pääsivät onnellisesti tunkeutumaan hevosten luo. He miekkoineen karkottivat siinä seisovat talonpojat etäämmälle, hyppäsivät satulaan ja kiirehtivät moision portista pakenevien sotamiesten jälkeen. Luutnanttikin pääsi nyt hevosen selkään ja ajoi päällikköjen perässä. Hänen kanssaan yhdessä ratsasti majorin palvelija, joka kauhusta väristen oli vahtinut hevosten luona.

Atlaan päin vievä tie, jonka vierillä kasvoi koivuja ja sen molemmilla puolilla oleva heinämaa tulivat pian täyteen pakenevia ja takaa-ajajia. Edellimmäisenä pakenivat ne talonpojat, jotka olivat kauhistuneet ensimmäisistä laukauksista ja haavottuneiden voihkinasta. Heidän kintereillään ja osaksi heidän seassaan juoksivat pakenevat sotamiehet pienissä joukoissa taikka yksitellen. Näiden perässä karkasivat jälleen talonpojat, jotka olivat ajaneet sotajoukon pakosalle ja jotka nyt heitä seipäineen ja kankeineen takaa ajoivat.

Kahakka, joka oli alkanut moision pihassa, jatkui nyt täällä laajemmalla alalla. Juosten latasivat sotamiehet pyssynsä ja jos takaa-ajajat eivät olleet aivan kantapäillä, kääntyivät he ja ampuivat perässäjuoksijoita. Luoteja vinkui yhtä mittaa yli tien ja heinämaan ja moni mies, joka ensimmäisestä kahakasta oli päässyt terveenä, kaatui täällä haavottuneena maahan. Joka huomasi, haki suojaa puiden takana. Mutta rohkeimmat karkasivat pysähtymättä sotamiesten perään. Siellä täällä syntyi uusia otteluita. Jos sotamies, jolta pyssy oli tyhjäksi ammuttu, saatiin käsiin, niin taisteltiin seipäillä ja pyssynperällä. Pienissä joukoissa ja kahdenkesken oteltiin nyt joka puolella. Monessa kohdassa piti sotamies pyssyn perästä, mutta talonpoika piikistä kiinni. Veriset jälet kirjasivat maantien tomua ja niityn viheriää nurmea. Tuolla makasi maassa verissään sotamies pää puhkastuna, hänen lähellään talonpoika luoti tai keihäänhaava rinnassa. Joka jaksoi, pakeni pensaan tai puun suojaan sitoakseen haavaansa paidan kappaleella. Ja yhä vielä vinkuivat luodit yli tien ja heinämaan ja uupumattomassa taistelunkiihkossa juoksivat talonpojat voitetun sotaväen perässä. — — —

Takaa-ajajien joukossa oli myös Jyri ja Päärn. Viimemainittu oli juuri otellut erään sotamiehen kanssa, joka häntä oli osaamatta ampunut. Kiivaasti tarttui Päärn pyssynpiikkiin, jolla sotamies itseään suojeli. Sotamies, väkevä kuin Simson, ei heittänyt irti pyssystään ja tempasi vihdoin piikin Päärnun kädestä sellaisella voimalla, että kämmenestä lähti liha ja nahka mukana. Hän olisi nyt varmaankin keihäällään lävistänyt Päärnun, ellei Jyri olisi kiirehtinyt avuksi ja antanut seipäällään hänen päähänsä aika lyöntiä. Tunnottomana kaatui mies maahan tien viereen. Parikymmentä askelta hänestä lepäsi Matsin Jaan Mahtrasta, jonka rinnan joku toinen sotamies oli pistimellään lävistänyt.

Jyrin ja Päärnun siinä otellessa, kiiruhti eräs nuori perheenmies Mahtrasta, Adran Mihkel, kahden toisen miehen kanssa heidän jälkeensä; näiden edellä pakeni muudan mustapartainen sotamies ja latasi juostessaan pyssyään. Kun Päärn hoiteli haavottunutta kättään ja Jyri säälien koetti auttaa kaatunutta sotamiestä, niin ei kumpainenkaan huomannut pakenevaa sotamiestä.

"Eläköön maamiesten voitto!" huusi Adran Mihkel heiluttaen iloisesti seivästään.

Samassa kääntyi äkkiä sotamies, joka pyssyään täyttäen oli ohi juossut ja huusi selvällä viron kielellä Mihkelille:

"Kyllä minä sinulle näytän, kellä voitto on! Tuosta saat!"

Pyssy paukahti ja Mihkel kaatui kuolleena maahan. —

Oman kansalaisen luoti oli lopettanut hänen nuoren, raittiin elämänsä.

Tuon nähdessään rupesivat Jyri ja Päärn ampujaa ajamaan takaa. Viimeksimainittu oli kappaleen matkaa jäänyt toisista jälelle. Mutta hänen jalkansa olivat vielä yhtä nopeat juoksemaan kuin ennenkin ja hänen silmänsä oli tarkka ja kätensä vielä kyllin voimakas lyöntejä jakamaan. Jäniksen tavoin hypäten pensasten välissä, katosi hän pian takaa-ajajien silmistä. Mutta he juoksivat umpimähkään yhä eteenpäin, kun toisia pakenevia sotamiehiä vielä oli heidän edellään.

Heidän seuraansa yhtyi vielä toisia läähättäviä ja hikipäisiä takaa-ajajia, tuttuja ja vieraita. Karu-Antsulla Kaiusta oli omatekoinen ase kädessä — seipään päähän kiinnitetty viikatteen terä — jonka hän oli kotoa tuonut mukanaan. Tuota alkuperäistä asettaan, josta hän koko lailla ylpeili, piti hän juostessaan ojennettuna niinkuin kasakka kivääriään pikamarssissa. Hänen rinnallaan riensi toinen Kaiun mies, Aadu Trost, tuominen sauva kädessä. Tiellä he yhtyivät Peeter Olanderiin. Tämä oli eräältä sotamieheltä, jolta pyssy oli ryöstetty, ottanut patrooneja saaliikseen ja koetteli juuri, mahtuisivatko ne hänen metsästyspyssyynsä. Kun ne eivät sopineet, pudisti hän patroonin sisuksen pyssyynsä ja tukki ruohoja täytteeksi. Mutta tätä ei hän saanut valmiiksi, sillä pensaasta vinkuivat luodit ja hänen täytyi heittäytyä vatsalleen maahan, niinkuin toisetkin tekivät, jotka eivät löytäneet paksumpaa puuta suojakseen.

Kun laukauksia ei enää kuulunut, juostiin jälleen eteenpäin. Pian herätti miesten huomiota kova valitus, joka kuului erään katajapensaan takaa. Siellä nähtiin, kuinka eräs haavottunut talonpoika nelin ryömin konttasi. Polvien ja kyynärpäiden varassa laahasi hän itseään eteenpäin pitkin maata, jättäen nurmelle punaisen jälen. Se oli Jaan Kroon Maidlasta. Pari minuuttia sitten oli pakenevan sotamiehen luoti hänet kaatanut. Hän ei itsekään tiennyt, mihin oikeastaan aikoi mennä, ryömihän vain tuskissaan ja kuoleman pelossa. Ohijuoksevain joukossa oli muudan Maidlan mies; tämä häntä armahti ja jäi häntä auttamaan.

Pari sataa askelta etempänä oli toinen onneton. Se oli nuori, vahva sotamies, joka verissään, pää puhkaistuna makasi selin maassa ja auringon kuumat säteet paistoivat suoraan hänen silmiinsä. Päätään hän nojasi pyssynperään. Nähdessään lähestyjän, alkoi hän heikolla, aralla äänellä jotakin pyytää, mutta hänen puheestaan ei voinut saada selvää. Vihdoin nosti hän suurella vaivalla kätensä ja viittasi suuhunsa. Nyt ymmärrettiin, että hän tahtoi juoda. Mutta mistä ottaa vettä taikka kellä oli aikaa sen hankkimiseen? Etempänä, pensasten välissä näkyi jälleen juoksevia sotamiehiä, jotka rupesivat ampumaan. Jokainen etsi henkeään varjellakseen suojaa puiden ja pensasten varjossa.

Tällaista hurjaa ajometsästystä kesti Mahtran ja Atlan välillä olevalle joelle asti, joka juoksi tien poikki ja heinämaan läpi. Joki, oikeastaan puro, ei ollut leveä, mutta monesta kohdasta koko syvä. Tien kohdalla oli kapea silta joen yli. Suurella melulla olivat edellä pakenevat talonpojat ja heidän perässään tiellä juoksevat sotamiehet, rientäneet sillalle. Mutta siellä syntyi niin kova kahakka, että muutamat putosivat yli reunojen jokeen. Toiset, jotka huomasivat, että siltaa myöten ei kyllin pian pääsisi eteenpäin, hyppäsivät veteen ja uivat yli. Heinämaassa, jossa puro paikottain näytti pelottavan syvältä, joutuivat sotamiehet, jotka eivät tunteneet joen syvyyttä, eivätkä osanneet uida, pahaan pulaan. Takana uhkasi heitä talonpoikain seipäät, edessä syvä vesi. Monet karkasivat onneensa luottaen veteen, toiset, joilla pyssyt olivat panoksessa, ampuivat takaa-ajajia, kaataakseen heitä tai karkottaakseen etäämmälle ja kolmannet täyttivät pyssyjänsä ampujain selän takana äärettömän kiireesti.

Tuskin olivat takaa-ajajat, joiden joukossa Jyri ja Päärn olivat, eläköötä huutaen ehtineet joelle, kun luodit alkoivat vinkua heidän korvissaan. Kiireesti etsittiin taas suojaa. Mutta muudan heistä, Aadu Trost, horjui äkkiä, jäi seisomaan suu auki, silmät selällään ikäänkuin kovin ihmetellen jotakin asiaa, — painoi sitten kädellään vatsaansa ja istui hitaasti nurmelle. Hän tunsi paitansa vatsan edestä kostuvan. Koetti ja koetti kädellään — veti kämmenensä pois ja katsoi — verinen! Nyt hän tiesi, että hänen vatsassaan oli luoti. Mies kaatui maahan ja pyörtyi. — —

Joessa ovat pakenevat sotamiehet kaulaa myöten vedessä, pääsevät onnellisesti toiselle rannalle ja juoksevat eteenpäin.

Mutta sotamies, joka Adran perheenmiestä, Jyri Teiniä ampui — ainoa virolainen sotajoukossa — on kadonnut. Kansan kertomuksen mukaan oli hän kauhistuksissaan juossut suorastaan heinämaalla, lähellä jokea olevaan Örden eli Ulmen lähteeseen ja siellä hädän hetkellä oli hän sukeltanut veden alle siksi aikaa, kun takaa-ajajat olivat kadonneet pensasten välistä. Sitten oli hän jäsenet jäykkinä noussut jääkylmästä vedestä ja karannut hampaat loukkua lyöden eteenpäin.

Mutta tuota kylmää kylpyään koetti hän kostaa kansalaisilleen. Niinkuin hän jälestäpäin itse oli kehunut, oli hän enemmän kuin puolen virstan matkan päästä ampunut erästä naista, joka rauhallisesti oli kulkenut pitkin tietä. Ylpeänä oli hän kerskaillut, että hän heti ensi koitoksella oli osannut ja nainen oli kaatunut. Onneton oli löydetty pahasti haavottuneena maasta.

Kun Päärn ja Jyri jonkun aikaa turhaan olivat etsineet viron kieltä puhuvaa sotamiestä maksaakseen hänelle Adran perheenmiehen kuoleman, kääntyivät he vihdoin takaisin Mahtraan päin. He tahtoivat saada nähdä, mitä siellä sillä välin oli tapahtunut ja mitä vielä syntyisi. Tietysti oli sinne vielä jäänyt kyllin kansaa ja arvattavasti tulvasi sinne vielä lisää väkeä etäisimmistä kunnista, sillä kello oli vasta kahdeksan vaiheilla.

Mennessään moisioon takaisin, näkivät he kaikellaisia surkeita kuvia niinkuin sodassa ainakin; verissään olevia kuolleita ja haavotettuja, pienempiä vammoja saaneita, kädet ja pää siteissä, juopuneita voittajia, jotka pienissä joukoissa ottelivat, ja sotarosvoja, jotka tyhjensivät kaatuneiden vihollisten taskuja.

Eräässä pensastossa piileskeli neljä miestä ja yksi poikanen vihollisten luoteja väistäen. Vähän matkaa heistä, aukealla istui kolme haavotettua sotamiestä, jotka suurella kiireellä sitoivat toistensa haavoja. Tiheikössä piileskelevät miehet kurkistelivat pensasten takaa ikäänkuin olisivat hautoneet mielissään jotakin pahaa aijetta. Kuiskaillen panivat he päänsä yhteen ja viittasivat salaperäisesti sotamiehiin päin.

He olivat juuri neuvoa pitämässä, kun sadan askeleen päässä heistä kolme päätä varovasti kohosi pensaiden suojasta. Jyrin ja Päärnun toverit tunsivat nuo kolme. He olivat Kaiun miehet, Prits Vader, Jyri Kytsin ja Tönu Illistom. He olivat heti ensimmäisten laukausten pamahtaessa juosseet kuin jänikset metsään päin pakoon ja piileskelleet täällä kaiken aikaa.

Nuo kolme hiipivät varovasti, kuulumattomin askelin pehmeällä suomaalla viittä piileskelevää miestä kohti, jotka kiihkeinä tarkastivat sotamiesten toimia. Nämä eivät kuulleet eivätkä nähneet lähestyviä.

"Mitä te siinä kurkistelette?" kysyi eräs lähestyvistä aivan miesten selän takana melkein leikillisellä äänellä.

Näytti kuin olisi ukkonen iskenyt piileskelijäin joukkoon. Ensin painuivat kaikkein päät tiheään ruohostoon, sitten nousivat kaikki yhtaikaa pystyyn ja aikoivat suin päin syöstä pakoon. Vasta säikähdyttäjäin nauraminen rohkasi heitä niin paljon, että he katsoivat taakseen ja jäivät seisomaan.

"Mitä neuvoa te tässä piditte?" kysyivät tulijat yhtaikaa.

Jänishousut osottivat kuiskaillen etempänä istuvia sotamiehiä. Mutta sitten rupesivat molemmat ryhmät yhteisesti neuvottelemaan. Heidän sanojaan ei voitu etäämmälle kuulla, mutta sen huomasi heidän liikkeistään, että heidän keskustelunsa koski haavotettuja sotamiehiä.

Yhtaikaa karkasi kaikki kahdeksan miestä sotilaiden kimppuun. Nämä koettivat paeta, mutta otettiin kiinni ja nyt alkoi lyhyt ottelu, jonka seurauksena oli, että pyssyt temmattiin sotamiesten käsistä. Haavottuneiden sotamiesten piti aseettomina lähteä taistelupaikalta. Ontuen ja horjuen, käsin pidellen verisiä päitään, pakenivat he Atlaan päin. Tietymätöntä on, kuinka kauvaksi jalat heitä kannattivat. Heitä ei ajettu takaa, sillä miehet olivat tyytyväisiä saaliiseensa, sillä piilottelijat olivatkin juuri pyssyjä himoinneet. Niistä ammuttiin yhdellä, joka oli ladattu, pakenijain perään. — — —

Mutta kauvan eivät miehet saaneet iloita saaliistaan. Kohta sodan loputtua pakotti pelko heidän viemään pyssyt takaisin viranomaisille. —

Mutta hirmuisin näky kohtasi Jyriä ja Päärnua puistotiellä, noin kolmesataa viisikymmentä askelta moisiosta Atlaan päin. Nuo molemmat olivat juosseet pitkin heinämaata ja pensastoa, sentähden he eivät tienneet mitään tiellä syntyneistä tapauksista.

Tuskin olivat he ehtineet tien vieressä kasvavain koivujen luo, kun huomasivat suuremman kansanjoukon seisovan yhdessä kohden. Siellä oli tapahtunut jotakin erinomaista.

Sotaväen päällikkö, kapteeni Johan Bogutski, oli saanut sodassa surmansa. Tämä ilmoitettiin lähestyville jo ennen, kun ehtivät paikalle. Vanhanlaisen sotilaan, joka Krimin sodasta oli elävänä, vaikkakin viallisena, päässyt, piti täällä ilman kunniaa sortua talonpoikain seipäiden iskuista.

Lähestyviä puistatti hirmuinen näky. Kapteenin ruumis, ja rikki lyöty verinen pää, josta toinen silmä oli puhkastu, makasi poikkipuolin tietä, verisen pölyn seassa. Hänellä ei ollut enää univormua eikä päässä lakkia. Surmaajat tai toiset sotasankarit olivat hänet paljaaksi riisuneet. Yllään oleva paita ja alushousut olivat yleensä veriset. Sotilaan murskattu pää lepäsi nuoren, viheriöitsevän koivun juurella, jonka lehtiä pehmeä tuulenhenki liikutteli ja jonka latvassa varpuset tirskuttivat.

Vähän matkaa onnettomasta, tien vieressä, makasi hänen satuloitu hevosensa kuolleena maassa. Seipäillä ja kangeilla oli senkin pää muserrettu.

Siinä olleesta, verisestä taistelusta ei kukaan läsnäolijoista tiennyt kertoa. Päällikön voittajat eivät uskaltaneet asiasta mitään hiiskua, sillä heidän täytyi salata sotasaaliitaan ja samasta syystä olivat ääneti myös näkijät, jotka saaliista osansa ottivat. Mutta saattoi olla niinkin, että yksi ainoa sotamies antoi upseerille surmaavan iskun ja ettei kukaan sitä ollut läheltä näkemässä; sitten ryöstivät perästätulijat päällikön vaatteet ja tyhjensivät hänen taskunsa, sillä Bogutskin omaisuutta löytyi sittemmin muutaman talonpojan huostasta. Oikeudenkäynti ei nimittäin tuottanut selvyyttä kapteenin surmaajista, epäluulon alaiseksi siitä työstä jäi ainoastaan Ylehallikan perheenmies, Jyri, Purilaasta.

Kansa kyllä jo sotapäivänä rupesi arvaamaan, kuka surmaaja oli. Hallikka-Jyrin rinnalla epäiltiin sotatapausten tehokkainta osallista, Peeter Olanderia. Vielä muitakin miehiä nimitettiin. Mutta varmaa ei kukaan tiennyt, sillä sotamiesten pakeneminen ja heidän takaa-ajonsa tapahtui niin äkkiä ja hurjassa mellakassa, ettei kellään ollut aikaa jäädä seisomaan ja tekemään huomioita. Jyriä epäiltiin etenkin sentähden, että hänet ensiksi oli nähty kuolleen päällikön ruumiin luona, jossa hän oli seisonut kapteenin viitta käsivarrella. Viitta, joka oli liian suuri kätkeä ja viedä pois, löydettiin sittemmin tien vierestä niityltä ja siihen ruumis käärittiin.

Bogutskin takkikin ilmaantui jo kahakkapäivänä. Jaan Liiv Mahtrasta oli päissään pannut ylleen upseerin univormun ja ylpeänä näytteli hän sillä Moision pihassa päällikön osaa. Tuo pitkätukkainen, polvihousuihin ja tallukoihin puettu talonpoika tuossa, punaisilla käänteillä ja kultaisilla oluksilla kirjatussa sotilastakissa, näytti niin hullunkuriselta, että vakavimmallakin hetkellä menivät suut nauruun sitä nähdessään. Uusi päällikkö otti toimekseen ruveta sauvallaan särkemään Moision akkunoita.

Mutta hänen komea asunsa herätti toisten Mahtran miesten kateutta. Matsin Priidik Kastan koetti ryöstää virkatakkia Liivin yltä ja silloin syntyi molempien päihtyneiden välillä kahakka, jossa Matsin Priidik pääsi voitolle. — — —

Kapteenin muut vaatteet, rahakukkaro ja joitakuita nappeja y.m. löytyivät sitten perästäpäin etsittäessä ilmiantajain tietojen mukaan.

Päällikön kuolemasta kerrotaan kansan kesken muun muassa, että hän kauvan oli taistellut miekallaan henkensä puolesta. Hän oli yksin seisonut väkijoukon keskellä. Hevonen oli saanut kauhean iskun päähänsä ja langennut maahan. Miekka oli lyöty upseerin kädestä, jotta hän aseettomana ja suojattomana oli hädissään temmannut rahakukkaronsa ja tarjonnut päällekarkaajalle kultarahaa. Mutta tuo oli sanonut: "kun sinut lyön, saan koko kukkarosi ja muut tavarat vielä lisäksi". Oli sitten iskenyt seipäällään kolme kertaa ja hengettömänä oli upseeri kaatunut puistikkotielle, suhisevan koivun alle.[16]

Uudentuvan Jyri ja Vollamäen Päärn eivät kauvan viipyneet ruumiin ääressä. He kiirehtivät takaisin Moisioon, saadakseen nähdä, kuinka asiat siellä olivat. Toisetkin taistelijat olivat kääntyneet sotamiehiä takaa-ajamasta. Hurja ajo ei ollut virstaakaan matkaa kestänyt. Sitten väsyivät ja kyllästyivät talonpojat ja kääntyivät takaisin.

Nyt vasta alkoi sotamiesten joukko jälleen kokoontua. Se oli kurjassa tilassa. Veriset, rikkirevityt univormut päällä, miehet tomuisina ja hikisinä, jotkut aseettomina, monet pää ja kädet sidotut revityllä paidankappaleella. Moni pahemmin haavottunut oli jälelle jäänyt, moni muuten kadonnut. Yleensä oli 12 tai 15 miestä pahemmin haavottunut, heidän joukossaan, niinkuin jo sanottu, majori Laiming itse. Hevosensa vikkelän juoksun avulla oli hän pelastunut talonpoikain käsistä. Vakavan, kalpean näköisenä ratsasti hän nyt voitetun joukkonsa edellä Atlan Moisioon päin.

Mihin oli odotettu apuväki jäänyt?

Se oli tulossa. Pian näki majori suuren tomupilven nousevan Moision luona tiellä ja sotamiesten pyssyjen piikit välkkyivät päivän paisteessa. Apu tuli, mutta tuli myöhään — kaikeksi onneksi. Sillä jos viidenkymmenen sotamiehen lisäksi olisi vielä viisikymmentä tullut, olisi talonpojille käynyt huonommasti, vaan sotamiesten voitto ei sittenkään olisi ollut varma, vaikka taistelu olisikin käynyt paljon kiivaammaksi, ja kaatuneiden luku monta vertaa suuremmaksi.

Majori Laiming ei myöskään varmasti toivonut voittoa, sillä hän ei apujoukonkaan kanssa kääntynyt Mahtraan takaisin. Kun molemmat sotajoukot olivat yhtyneet noin puolen virstan päässä Atlan Moisiosta Mahtraan päin, antoi majori heidän marssia Habajalle takaisin. Sieltä he lähetettiin Kosen Uuteen-Moisioon. Mutta majori itse lähti Atlan Moisioon haavojansa sitomaan ja ruokaa saamaan. — —

Mahtran Moisiossa oli kapinan aikana elämä kauhistuttava.

Varhain aamulla oli virkaatekevä haagituomari, herra von Hagemeister, sairastunut ja hänen sijaisekseen oli ruvennut Triigin herra von Kotzebue ja kiirehtinyt apulaisineen Mahtraan. Mutta, kun nuo herrat olivat huomanneet kokoontuneiden talonpoikien äärettömän paljouden, heidän intonsa ja sotaväen ahdinkotilan, pitivät he viisaimpana kääntyä pois vaarallisesta paikasta. Moisioon jäi siis vain opman Gustav Rosenberg puolisoineen, jolle noin viikko sitten oli syntynyt lapsi. Hänen apunaan oli eräs sukulainen, Moision emännöitsijä, palvelija ja kätilö.

Jo varhain aamulla alkoi rauhaton liike Moision pihassa herättää näiden ihmisten huomiota. Moision pihan läpi ajettiin vankkureilla, joiden edessä oli pari kolme hevosta, huudettiin, juopuneet lauloivat, ja Mahtran kylästä sekä Atlan Moision puolelta johtavasta portista virtaili kansaa alituisesti lisää. Akkunasta nähtiin myös, kuinka asennossa seisovat sotamiehet kävivät yhä rauhattomammiksi, kuinka kapteeni Bogutski keppinsä nojalla yhä kiivaammin liikkui edestakaisin ja vaihtoi nuoren upseerin kanssa huolestuneita katseita ja rauhattomia sanoja.

"Tuo ei voi enää merkitä hyvää", virkkoi emännöitsijä Reisberg opmannin nuorelle puolisolle, joka ensimmäistä lastaan imetti. "Noilla ihmisillä on jotain pahaa mielessä. Eikö meidän pitäisi panna ovet lukkoon?"

"Oh, onhan meitä viisikymmentä sotamiestä suojelemassa", vastasi Auguste Rosenberg, vaikka hän kyllä itsekin huolestuneena katseli akkunaan päin. "Olkaa hyvä ja katsokaa, eikö minun mieheni jo ulkoa ole takaisin tullut. Minä pelkään, että joku päihtynyt mies voisi häntä ruveta ahdistamaan."

Kätilö lähti katselemaan, oliko isännöitsijä läheisyydessä ja rouva Rosenberg jäi huoneeseen nuoren palvelustyttönsä kanssa, joka etsi lapselle kuivia kapaloita.

Opman Rosenbergillä oli yksinkertaisessa, jotenkin matalassa Moision rakennuksessa asuttavana kaksi suurta huonetta, joiden akkunat olivat osaksi Moision pihaan, osaksi puutarhaan päin. Puutarha ympäröi rakennuksen vasempaa puolta ja koko taustaa. Opmannin asunnosta, joka oli rakennuksen vasemmalla sivustalla, vei ovi avaraan eteiseen. Opmannin ovea vastapäätä, eteisessä oli toinen ovi, joka johti rakennuksen oikeanpuoliseen sivustaan, ensiksi väentupaan, sieltä kyökkiin; sitten seurasi Moision emännöitsijän huone. Päärakennuksen koko takimmaisen puolen, joka oli puutarhaanpäin, täytti herrasväen asuinhuoneiden pitkä rivi, jotka seisoivat tyhjinä, kun Moision isäntä asui muualla. Pihan puolelta johtavasta pääovesta tultiin suoraan eteisen läpi saksojen suureen saliin.

Kätilö meni eteisen läpi väentupaan ja kysyi siellä olevalta palvelustytöltä, eikö hän ollut nähnyt opmannia. Tämä kielsi. Vanhanpuoleinen emännöitsijäkään, joka huoneessaan hämmästyneen näköisenä oli katsellut rauhattomia kansanjoukkoja, ei tiennyt mitään isännöitsijästä. Mutta onneksi astui herra Rosenberg juuri ulko-ovesta sisään, kun etsijä oli menemässä takaisin hänen asuntoonsa.

Lihava, päivettynyt isännöitsijä oli hyvin levottoman näköinen.

"Jumalan tähden, mikä siellä ulkona oikeastaan on?" kysyivät kaikki naiset, kun Rosenberg oli huoneeseen ehtinyt. "Mitä kaikki nuo ihmiset tahtovat?"

Opman seisoi neuvottomana keskellä huonetta. Hän oli koettanut naisilta salata, mitä pastori Berg hänelle eilen illalla oli ilmoittanut talonpoikain pelottavista aikeista.

"Jos sen olisin tiennyt", sopersi hän. "Mahtran miehet ovat kutsuneet toisista kunnista väkeä avukseen, ettei heitä piestäisi, mutta en ole uskonut, että he tulevat ja vielä niin suurissa joukoissa. Koko Moision piha kihisee jo heitä. Ja kaikki ovat niin rohkeita ja uhkaavia, etten ole heitä ikinä sellaisina nähnyt. Eikä pieksemisestä näin ollen tule mitään. Apujoukkojakaan ei ole vielä täällä."

"Luuletko sitten, että tekevät vastarintaa?" kysyi nuori nainen.

"En luule", rauhotti Rosenberg. "Minun täytyy lähteä ja kysyä herra Hagemeisteriltä, mitä hän arvelee."

Ja opman aikoi mennä etsimään haagituomaria herrasväen huoneista.

"Herrat eivät enää ole täällä", sanoi nuori neiti, rouva Rosenbergin vieras; "näin heidän puoli tuntia sitten kiireesti rientävän pois".

"He lähtivät pois? He ovat siis menneet, sillä en nähnyt heidän hevosiaankaan enää kartanolla", sanoi opman, joka kävi yhä synkemmän näköiseksi. "He varmaankin ajoivat katsomaan, eikö Habajasta tulevia sotamiehiä vielä näy."

"Jumalan tähden, älä anna tänään tehdä mitään noille ihmisille!" huusi opmannin puoliso kauhistuneena. "Näethän kuinka paljon heidän joukossaan on juopuneita. Minä luulen, että nuo kaikki ovat saaneet viinaa. Jos heillä todellakin on pahoja aikeita, jos tekevät vastarintaa, niin Jumala tietää, mitä vielä tapahtuu."

"Ei ole hätää, tuleehan meille sotaväkeä apuun."

Kaikki katsoivat akkunasta ulos. He näkivät, kuinka kansaa yhä enemmän ja enemmän kokoontui sotamiesten ympärille, kunnes he vihdoin olivat aivan piiritetyt, kuinka upseerit kuiskailivat toisilleen, kuinka he ensin sanoilla, sitten juomarahoilla koettivat rauhottaa meluavia päällekarkaajia.

"Tulkaa kaikki pois akkunasta!" käski isännöitsijä ja se joka häneen katsoi näki, että hän oli käynyt kalpeaksi.

Naiset seurasivat hänen neuvoaan ja siirtyivät pois. Kohta sen jälkeen nähtiin, kuinka sotamiehet nostivat pyssyt olalle ja alkoivat tunkeutua väkijoukon läpi puutarhaan päin. Nyt he eivät enää voineet nähdä, mitä joukolle sitten tapahtui.

"Pankaamme ovet lukkoon", sanoi rouva Rosenberg, käyden yhä levottomammaksi, "joku juopunut voi tänne sisällekin tunkeutua. Gustav, väännä kaikki ovet lukkoon, ulko-ovikin."

"En luule, että he tänne uskaltavat tulla", vastasi opman rauhottaakseen, sillä hän oli huolissaan vasta vuoteesta nousseen vaimonsa tähden. "Mutta voimmehan lukita ovet, jos se sinua rauhottaa."

Hän oli juuri astumassa eteisen luo, kun samassa jäi seisomaan. Ulkoa kuului pyssyn laukauksia. — — — — Sitten täytti huuto ja melu ilman. — — — Kohta sen jälkeen pamahtivat jälleen pyssyt. — — — Ja hetken perästä uudestaan. — — — Sitten melua ja hurjaa kirkumista. — — —

Naiset olivat kaiken aikaa äänettömiä. Rosenbergin vaimon kauniilta, raittiilta kasvoilta oli joka verenpisara kadonnut, hänen huulensa olivat siniset. Nuori neito piti kätilöstä kiinni ja värisi kuin haavan lehti. — — —

"Herra Jumala, siellä surmataan!" kiljahti nuori neito.

Kun isännöitsijä itse väristen koko ruumiiltaan kiirehti puolisonsa luo häntä rauhottaakseen, oli emännöitsijä Reisberg niin tajussaan, että kiireesti lukitsi eteisen oven.

Mutta tuskin oli tuo tapahtunut, kun eteisestä kuului askeleita ja kovalla ryskeellä lähestyttiin isännöitsijän ovea. Vedettiin ovea, mutta kun se tuntui olevan lukossa, ruvettiin kovasti sitä koputtamaan.

Sisällä olijat vaikenivat. Jokainen seisoi liikkumattomana paikoillaan ja tuijotti oveen päin.

Koputus kävi yhä kovemmaksi.

"Kuka siellä on?" huusi vihdoin opman ja astui eteiseen.

"Mahtran perheenmiehet", vastattiin ulkoa.

"Mitä te tahdotte?"

"Tahtoisimme päästä herra opmannin puheille. Päästäkää, ei meillä ole pahoja aikeita!"

Isännöitsijä oli kahden vaiheilla, mitä tehdä.

"Jumalan nimessä, älkää avatko ovea!" kuiskaili kätilö.

"Tulkaa toisen kerran", vastasi Rosenberg oven takana olijoille. "Minulla ei nyt ole aikaa."

"Kuinka?" huudettiin ulkoa. "Herra opmannilla ei ole aikaa päästää meitä puheilleen? Käskittehän itse meitä täksi päiväksi Moisioon tulla? Me tahdomme puhua sonnanvedosta."

Äänet kuuluivat niin rauhallisilta ja opmannilla ei ollut mitään perustusta kieltoonsa, että Rosenberg hetken epäiltyään päätti täyttää miesten toiveen. Hän pyysi naisten olemaan takimmaisessa huoneessa, sulki välioven ja avasi eteisen oven. Muutamia Mahtran perheen miehiä astui sisään. Siivosti ottivat he lakit päästään ja jäivät rauhallisesti seisomaan oven suuhun:

"Ulkona on sota", alkoi Nooren Tänu-Ants. "Se on syntynyt siitä syystä, ettei rahvas tiedä, mitä uudessa laissa vaaditaan tai luvataan. Herra opman sanoisi nyt viimeisen kerran, mitä uudessa asetuksessa oikeastaan sanotaan aputeoista. Jos moisiolla on oikeus, niin rupeamme sontaa vetämään; jos ei moisiolla ole oikeutta sitä vaatia, niin emme rupea."

"Olenhan teille jo monta kertaa sanonut, kuinka laissa säädetään, ja herrakin sanoi sen kunnan vanhimmalle", vastasi opman, pitäen miehiä tarkasti silmällä.

"Siis pitää meidän yhä orjailla entiseen tapaan?" kysyi Koidun Ants.

"Tietysti."

"Mutta kuinka sen pieksemisen laita on?" tutkasi Jaagun Hindrek.

"Haagrehti on varmaankin jo täällä", sanoi Peerupuun Jaan. "Eikö hän voisi sanoa meille, ovatko meitä varten ne vitsat ja raudat, joita tänne on tuotu, vai miten?"

"Herra haakenrihter on mennyt pois", vastasi Rosenberg. "Tuleeko hän tänään vielä takaisin, sitä en tiedä. Mutta jos ei tule, niin kyllä hän sitten vielä antaa tietää, mitä hän aikoo tehdä."

"Ettekö te voisi kirjoittaa haagrehille, että hän jättäisi meidät rauhaan? Ehkä sitten rupeaisimme sontaa vetämään."

"Voinhan sen tehdä! Parempi olisi, miehet, jos tottelisitte. — — — Mutta mikä tuolla ulkona sitten oikein on? Ammutaan ja huudetaan!"

Miehet katselivat merkitsevästi toisiaan, sitten vastasivat:

"Siellä on sota, mitä muuta! Joukko ihmisiä on jo kaatunut — sotamiehet läksivät pakoon, meidän miehet kiivaasti perässä ajamaan heitä takaa. — — —"

"Mitä?" huusi opman ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät vielä kalpeimmaksi. "Sotamiehet pakenivat, onko se mahdollista?"

"Miksi ei ole! Onhan meidän miehiä monta tuhatta, mutta heitä viisi tai kuusikymmentä. Jos eivät olisi paenneet, olisi heidät muserrettu."

Tuskin oli nuo sanat lausuttu, kun ulkoa kuului askeleiden kopinaa, melua ja kovaa viheltämistä. Ovi työnnettiin jyrinällä auki, eteisessä oli kova hälinä ja nyt lensi opmannin huoneen ovi selki selälleen. Sisään karkasi suuri joukko hiestyneitä, levottoman näköisiä miehiä, kaikilla seipäät ja sauvat käsissä. Heidän joukossaan oli perheenmiehiä, työläisiä ja päivämiehiä Mahtrasta ja vieraistakin kunnista ja muutamia naisiakin.

"Missä haagrehit on? Haagrehit tulkoot esille! Meillä on asiaa tuomareille!" huudettiin vihaisesti, hurjasti ja uhkaillen kokoonnuttiin seipäät käsissä opmannin ympärille. Tämä perääntyi askel askeleelta.

"Haakenrihter ja toinen herra ovat jo lähteneet pois", vastasi hän.

Vihainen myrsky seurasi tätä vastausta.

"Valhe! Hän valehtelee! Opmannin pitää tuoda esille nuo herrat, jotka kutsuivat sotamiehiä tänne ja tahtoivat piestä Mahtran miehiä! Nylkijät esille! Sortajat alas!"

"He eivät todellakaan enää ole moisiossa", huusi opman melun sekaan. "He lähtivät jo aikoja pois. Minkätähden minä teille rupeaisin valehtelemaan!"

Uusi myrsky.

"Sinä, pahuus, et osaakaan muuta kuin valehdella!" karjui Päärnun Miku-Aadu. "Sinun lainselityksesi on myös suuri valhe! Sinä, lurjushan, olet saksojen kätyri."

"Ja meidän nylkijämme!" lisäsi Mäen Daniel. "Kuka se oli, joka haagrehissa meitä syytti! Kuka tunkeutuu aina kunnan miesten ja herran väliin ja puristaa meitä kuin oven välissä? Kun me tahdoimme herran kanssa tehdä uusia kontrahteja, niin ei meitä laskettu puheillekaan — 'kyllä opman tekee ja puhuu kaikki!' Opman ensimmäinen ja viimeinen! Ilman opmannin lupaa ei uskalla enää mennä tarpeelleenkaan! Sinä, pahuus, pistät nenäsi joka paikkaan! Meillä olisi uusi oikeus käsissä, jos sinua ei olisi täällä! Sinä se oikea talonpoikain nylkijä oletkin!"

Seipäitä ja nyrkkejä kohotettiin, kiroiltiin ja vannottiin. Opmannin tila kävi yhä vaarallisemmaksi. Hän oli paennut pöydän luona olevan nojatuolin taakse. — — — Ulkoa tulvi huoneeseen yhä enemmän miehiä. Kartano kaikui heidän melustaan. Ja yhä kovemmin ruvettiin huutamaan haagituomaria.

"Tuokaa haagreht esille! Me annamme hänelle selkään!" karjui Kuimetsän mies, Mihkel Otsa.

"Hän on jo kyllin haavottanut meidän nahkaamme, koettakoon nyt itse myös kerran, miltä se tuntuu", lisäsi Völlamäen Päärn, joka vihasta hehkuvin silmin oli huoneeseen tunkeutunut.

"Jos ei haagrehti tule esille, niin hajotamme koko moision!" kiljui Kaiun mies, Otto Olander.

Hänellä oli heinähangon haara, toisten kertomusten mukaan sotamiesten pyssystä kiskottu piikki, kädessä, jolla hän uhkamielisesti huitoi opmannin nenän edessä.

"Minä sanon vielä kerran teille, miehet", huusi Rosenberg, jonka otsasta kauhun hiki helmeili, "että haakenrihter herraa ei ole moisiossa. Hän on jo aikoja apulaisineen ajanut pois. Te voitte etsiä kaikista huoneista, jos tahdotte!"

"No sitten pitää sinun vastata haagrehin ja kaikkein saksojen puolesta!" huusi Päärnun Miku-Aadu. "Mitä me, miehet, odotamme! Kaadetaan tuo pahuus maahan!"

"Niin maahan!" vakuutti Purilaan mies, Päärn Valk. "Kun hän laski haagrehin pakoon, niin olkoon nyt itse hänen sijassaan!"

"Antakaa opmannille hyvä selkäsauna!" yllytti Mihkel Otsa. "Hän on satoja saattanut moision talliin — tietäköön nyt itse myöskin, mitä punaisenkirjavat housut merkitsevät!"

Hurja kiihko valtasi miehet, eikä mikään voima olisi voinut estää heitä karkaamasta vihatun isännöitsijän kimppuun. Pian olivat kapinoitsijat piirittäneet opman Rosenbergin. Ensimmäiseksi tarttui häneen Päärnun Miku-Aadu. Hän kiskasi hänet rintapielistä maahan. Mihkel Otsa antoi hänelle kovan iskun vasten kasvoja.

Nyt temmattiin takimmaisen huoneen ovi auki ja opmannin nuori vaimo sekä kätilö kiirehtivät hädästä huutaen väliin. Ensinmainittu ryntäsi epätoivoisen voimilla miesjoukon läpi, tarttui suojellen puolisonsa ympäriltä kiinni ja huusi.

"Jättäkää minun mieheni rauhaan! Eihän hän ole teille mitään tehnyt! Armahtakaa miestäni!"

Vihaiset talonpojat astuivat todellakin askeleen taaksepäin. He näyttivät kunnioittavan naista. Hetken vallitsi äänettömyys huoneessa. Sauvat ja seipäät vajosivat alas. Jopa rohkeni opman hengittää helpommin. Mutta miesten hellempi mieliala ei kestänyt kauvan.