I. (continued 2)

"Kuinka niin?" kysyi Herbert, jääden äidin nojatuolin taakse seisomaan.

"Etkö sinä sitä itsekin huomannut? Nainen nyt rupeaa herrojen kanssa väittelemään ja vielä päälliseksi oman isäntänsä kanssa."

"Ja asioista, joista hän ei tiedä mitään", lisäsi samoin moittien vanha paroni.

"Onhan se jo aivan suunnatonta."

"Mutta neiti Marchandilla on itsenäiset mielipiteet —" koitti Herbert lepyttää.

"Mielipiteet! Mielipiteet! Naisten tavalliset luulottelemiset!" nauroi vanha herra pilkallisesti. "En ymmärrä, mitä hyötyä minun lastenkasvattajallani on tuollaisista otaksumisista!"

"Tahtoisin huomauttaa, että neiti Marchand vain vastasi minun kysymyksiini", koitti Herbert selittää. "Minä kysyin, miten häntä meidän maamme miellytti ja hän lausui siitä mietteensä. Se juuri minua viehätti, että hän sen suoraan teki."

"Hän tuntuu kovin nenäkkäältä ja seottaa itsensä asioihin, jotka eivät koske häneen", pahotteli rouva edelleen.

"Äiti, sinun tuomiosi ovat mielestäni liian ankarat", virkkoi nuori paroni. "Neiti Marchandilla on terävä huomiokyky ja avonainen silmä kaikkeen, mikä häntä ympäröi ja nuo ominaisuudet eivät ole halveksittavat varsinkaan lasten kasvattajalla. Minun mielestäni ymmärtää sellainen opettaja paljon paremmin asettua lasten kannalle, kuin moni kuiva, eloton opetuskone, niinkuin vanha, lihava neiti Ritter oli."

"Noh, neiti Ritter ei tehnyt meidän lapsiamme kuiviksi, niinkuin näet!"

"Jumalan kiitos, ettei hän sitä voinut!" nauroi Herbert.

"Poika, poika", varotti vanha paroni sormeaan ojentaen. "Sinä tulet ulkomailta — minä pelkään, että olet salaa rajan yli tuonut noita uudenaikaisia aatteita."

"Jumala varjelkoon, isä! Minä vain puhun sitä, mikä jokaiselle on selvää. Vielä kunnioitan vanhaa vakaantunutta katsantotapaa — — — Ja nyt hyvää yötä, äiti, hyvää yötä, isä! Tunnempa jo koko lailla matkaväsymystä."

Hän antoi molemmille suuta, samoin lapsille ja lähti huoneeseen. Mutta vaikka hän tosin oli väsynyt ja uninen, istui hän kuitenkin vielä vastapäätä sänkyä olevalle matalalle leposohvalle, sytytti sikarin, ojensi itsensä ja alkoi katsella sinisiä savurenkaita, jotka nousivat kattoa kohti.

Ihmeellistä! Joka renkaassa oli hän huomaavinaan kasvot, ensiksi epäselvät, mutta vähitellen suuremmat ja selvemmät, ja vihdoin hämärään kadoten. Mutta yhä uudestaan ne ilmaantuivat ja — katosi samaten. — — —

Herbert otti vaatteet yltään, heittäytyi sänkyyn ja sammutti kynttilän. Pilkkoinen pimeä vallitsi huoneessa. Hän luuli nyt petollisten mielikuviensa katoavan. Hän erehtyi. Nuo valkeat, vakavat kasvot, pohjattoman syvät tummat silmät olivat hänen edessään ja hänen mieleensä nousi voimakkaana taas tuo kysymys: missä olet sinä ennen nähnyt nuo kasvot? — — —

Neiti Juliette Marchand oli myös omassa pienessä huoneessaan vielä ylhäällä. Sievästi oli hän sen somistanut kotoaan tuoduilla pienillä muistoilla. Nurkassa, eräällä hyllyllä olivat isän ja äidin sekä veljien ja sisarten kuvat sievissä kehyksissä ja siellä oli vielä muutamia korukapineita; sohvalla ja nojatuoleilla omatekoiset pitsipäälliset, lattialla matot. Kevyt hieno tuoksu kuin kukkasista täytti huoneen.

Neiti Marchand istui toisella nojatuolilla, taivutti päätään taaksepäin kättensä varaan ja katseli tarkasti erästä syksyistä puolipyörtynyttä kärpästä, joka surisi valkeiden akkunaverhojen välissä.

Samassa nousi hän ylös ja avasi oven. Hän oli kuullut lyhyitä, hiipiviä askeleita. Hän tunsi ne. Noin kulki Tohver pitkän käytävän läpi. Vanha kamaripalvelija lähestyi ovea, josta tulenloisto valaisi hämärää eteistä.

"Tohver!"

"Mitä, neiti."

"Joko te menette maata?"

"Kyllä kohta, neiti."

"Voisitteko vielä viideksi minutiksi tulla minun luokseni?"

"Jos neiti tahtoo."

Tohver puhui kouluneidin kanssa saksaa. Hän oli ylpeä, että sai edes jonkun kanssa sitä kieltä käyttää. Kolmekymmentä vuotta oli hän itsekin nuorella ijällä sitä suurella vaivalla oppinut, eikä hän sittenkään isäntäväeltään saanut sitä kunniaa, että he olisivat häntä saksan kielellä puhutelleet. He eivät sallineet kamaripalvelijan puhua samaa kieltä kuin he itse, vaan pitivät häntä ikäänkuin alemmalla asteella antaessaan hänelle käskyjä "maankielellä", jota ainoastaan talonpojat puhuivat. Kerran oli Tohver suorastaan pyytänyt, että paroni puhuisi hänelle saksaa, kun hän sitä jo hyvin ymmärsi, vaan silloin oli paroni ruvennut häntä armottomasti pilkkaamaan, ja sanonut, että sitten hänen piti joka röhkivän porsaankin kanssa ruveta saksaa puhumaan — nehän ymmärsivät sitä paremmin kuin Tohver — — — Ja paronitar oli suorastaan häneltä kieltänyt saksankielen oppimisen.

Harvoin oli siis kamaripalvelija raukalla tilaisuutta käyttää tuota kalliisti opittua kieltä ja hän koitti nyt lohduttaa itseään sillä, että hän tuon tuostakin osasi opettaa sisäneitsyelle Maielle saksan kieltä. Mutta hänelle selvisi ettei hänen kielitaitonsa niin huono ollut, koska tuo ranskalainen neiti sai selvän melkein joka lauseesta. Kuinka kiitollinen hän siitä tälle oli. Tohver astui kouluneidin kamariin. Käskyä odottaen jäi hän ovensuuhun seisomaan.

"Istukaa, Tohver! Istukaa tuohon minua vastapäätä!"

"Kas vain", arveli Tohver, "tuo on ainoa parempi ihminen, joka minusta sentähden välittää, että osaan saksan kieltä." — — — Ja sekä hämmästyneenä että ylpeänä istuutui hän.

"Tohver, te olette varmaankin virolainen?" alkoi neiti Marchand, painaen kynällä ruusunvärisiä kynsiään.

"Minä? En neiti."

"Kuinka? Ettekö te ole virolainen?"

"En! Puhunhan minä saksankin kieltä — — — Minun vanhempani olivat virolaisia."

"Teidän vanhempanne olivat virolaisia, mutta te ette, sitä minä en ymmärrä!"

"Niin — näettekös neiti. Virolaiset ovat talonpoikia — mutta minä en ole talonpoika, olen paronin palvelija ja puhun saksaa."

Neiti Marchand nauroi. Hän alkoi ymmärtää: virolainen merkitsi täällä maassa talonpoikaa ja talonpoika merkitsi virolaista. Sehän oli jo itsessään opettavaista, mutta hänen oli aikomus muutakin kysyä.

"Tahtoisin tietää, Tohver, oletteko te tässä maassa kasvanut ja tunnetteko täydellisesti kansaa?"

"Tietysti, neiti."

"Ja rakastatte tätä kansaa?"

Tuo oli pulmallinen kysymys. Tohver väänteli itseään sinne tänne ja katseli neitiin kuin apua pyytäen, ja neidin sysimustat silmät olivat kiinnitetyt häneen. Ei hän tuota kysymystä ymmärtänyt.

"Minä tahtoisin teiltä saada tietää, Tohver, lausui kouluneiti lempeästi silmäillen palvelijaa, onko meidän moision talonpojilla hyvä vai huono elämä? Ovatko he rikkaat vai köyhät? Ovatko he onnelliset vai onnettomat? Onko heillä vähän vai paljon työtä? Ovatko he tyytyväisiä elämäänsä vai toivovatko parempia päiviä?"

Tohverin kasvot ikäänkuin valkenivat — hän ymmärsi. Mutta ennenkun vastasi, katsoi hän arasti ympärilleen ja näytti kuuntelevan ovenpuolelta.

"Ei neiti", supatti hän kurottaen kaulaansa eteenpäin: "he eivät ole rikkaita, eivät onnellisia, eivätkä tyytyväisiä elämäänsä! Heillä on todellakin koiranpäivät! — —"

"Miksi niin?"

"Raskas työ — akanainen leipä — vitsat."

"Onkos niin joka moisiossa?"

"Niin, herraa myöten. Jossa on hyvä herra, siellä on vähemmin vitsoja. Työkin on moniaassa moisiossa hiukan helpompi, mutta ei paljon. Rikkaita talonpoikia en tunne."

"Ovatko heidän peltonsa niin huonoja?" kysyi neiti Marchand.

"Eivät ne hyviäkään ole", vastasi Tohver, "ja he eivät saa niitä hyvään kuntoon."

"Miksi ei?"

"Sentähden että moision työ vie heidän aikansa."

"He tekevät siis moisiolle enemmän työtä kuin itselleen? Maksaako moisio heille niin hyvää palkkaa?"

"Palkkaa? He eivät saa moisiolta kopeekkaakaan palkkaa", hän sanoi.

"Kuinkas? Tekevätkö he moisiolle työtä palkatta?"

"Tekevät, neiti! Moisiolle heidän pitää työtä tehdä ja kuka heille siitä palkan maksaa?"

"Pitää? Kuinka niin — pitää? Minun tietääkseni eivät tämän maan asukkaat enää ole henkiorjia."

"Mutta he asuvat moision herran maalla ja sentähden täytyy heidän moisioon tehdä työtä."

"Eivätkö he siitä maksa veroa?"

"Maksavat kyllä neiti, työllään maksavat he veron."

"Eikö rahalla?"

"Mistä talonpojat niin paljon rahaa ottavat! Ja kuka sitten tekisi moision työt?"

"Onkos talonpoikain vero sitten korkea? Tarkotan — onko heillä tuon veron tähden niin paljon työtä, että heidän täytyy jättää omat peltonsa huonoon kuntoon?"

"On, neiti", virkkoi Tohver, jälleen arasti katsellen oveen päin ja hiljentäen ääntään. "Minun vanhempani sanoivat aina, ettei henkiorjuus niin kova ollutkaan kuin työorjuus. Työ oli ollut helpompaa ja talonpojat olivat monessa paikassa tulleet paljon paremmin toimeen kuin nyt. — — Mutta — älkää panko, neiti, pahaksenne jos kysyn — minkätähden neiti näitä asioita niin kovin kyselee?"

Juliette nauroi. Hän oli heti huomannut kamaripalvelijan ihmettelevän hänen kysymyksiään ja piti sen aivan luonnollisena. Sillä mitä paroni Heideggin lasten kasvattajaan nämä asiat kuuluivat, mitä talonpoikain työ ja elämä häntä liikuttivat? Näin saattoi Tohver omalta näkökannaltaan ajatella.

"Minä tahdon kertoa teille, minkätähden otan osaa näihin asioihin", vastasi neiti ja hänen mustiin silmiinsä nousi kyyneleitä. "Olin tässä moisiossa ollut vain muutaman päivän, kun eräs tapaus minua niin säikähdytti, että sairastuin. Täällä piestiin ihmisiä. Heitä lyötiin niin, että jokainen voi kuulla heidän sydäntä särkevät tuskanhuutonsa! Se kävi sydämmelleni, Tohver. Minä säälin noita ihmisiä ja kun kuulin että tuo talonpoikain piekseminen täällä on yleisenä tapana, ja että heitä voidaan pienimmästäkin rikoksesta lyödä, niin säälin kaikkia teidän talonpoikianne. Minun myötätuntoni heitä kohtaan yhä eneni, kun huomasin ettei heistä kukaan täällä välittänyt, että heitä halveksitaan — sitten vielä halveksitaan, kun he niin kurjissa hökkeleissä elävät, niin mustaa leipää syövät ja niin kurjissa vaatteissa ovat ja niin raskasta työtä tekevät. En ole tuollaista ennen nähnyt, Tohver!"

Hän oli puhunut hitaasti ja selvästi pannen painoa jokaiselle tärkeämmälle sanalle, että kamaripalvelija puutteellisella saksankielen taidollaan paremmin olisi häntä ymmärtänyt. Tohver oli todellakin ymmärtänyt pääsisällön hänen sanoistaan, mutta katseli sittenkin neitiä niin oudosti, kuin ei olisi kaikesta selvää saanut. Ihmeellinen herrasneiti tuo opettaja oli. Neiti Ritter kuuli kyllä usein talonpoikain huutoa, kun heitä rangaistiin, mutta ei hän sittenkään koskaan kysellyt talonpoikain oloja eikä elämää! — — — Tohverilla itsellään ei myöskään ollut aivan kovettunut sydän lähimmäisen kärsimyksiä kohtaan; hän oli myös pitkän palveluksensa aikana nähnyt asioita, jotka hänenkin rintaansa polttivat ja panivat hänen kätensä salaa puristautumaan nyrkkiin, sillä vääryys oli toisinaan liian räikeä. Mutta kun ihminen aina näkee yhtä ja samaa, niin hän tottuu kaikkeen, varsinkin kun hän ei voi oloja verrata toisenlaisiin. Hän alkaa pitää luonnollisena sitä, jota hän muuten oudoksuisi ja ihmettelisi, hän käy kylmäksi ja välinpitämättömäksi toisen kärsimyksille ja asioille, jotka ovat joka paikassa tavallisia; ihmiset eivät enää huomaa julkisen vääryyden kataluutta. — — — Sentähden ihmetteli Tohver tuota vierasta naista, joka kiihottui asioista, joita ei täällä kukaan minään pitänyt, joista hienot ihmiset, etenkin "saksat" eivät hyvän tavan vuoksi edes voineet puhua. — — —

"Teiltä, Tohver, pyysin senkin tähden selitystä, että te ette säätynne puolesta ole kumpainenkaan — ette talonpoika ettekä moision omistaja", puhui neiti Marchand edelleen. "Teidän ei siis tarvitse kumpiakaan kiittää eikä laittaa — — — Ettekö voisi minulle nyt lähemmin selittää, kuinka paljon talonpojilta vuokrasta vaaditaan moisioon?"

Kamaripalvelija kävi araksi. Hänen silmänsä ei nyt kääntynyt ainoastaan oveen päin, vaan vielä seinillekin.

"Eihän neiti vain saksoille puhu, että me näistä asioista olemme keskustelleet?" kysyi hän arasti ja hämmästyksestä nauraen.

"Pidetäänkö näitä asioita sitten salassa?" ihmetteli neiti. "Minä luulen, että jokainen tietää, kuinka paljon talonpojat tekevät työtä moisiolle?"

"Niin oikein, neiti, niin oikein, — mutta joka on parempi, se on parempi."

"Jos te itsellenne siitä pahaa pelkäätte, niin tietysti täytän toivonne", vastasi Juliette äkkiä.

Tohver veti tuolinsa lähemmäksi neitiä.

"Minä voin neidille paljonkin puhua", supatti hän kaula pitkällään, "mutta paras olisi, jos toisen kerran toisin teille herran kirjoitushuoneesta verokirjan — tiedän, missä se siellä on."

"Verokirjan — mikä se on?"

"Siihen on kirjoitettu melkein kaikki, kuinka paljon työtä talonpoikain tulee tehdä maansa edestä ja mitä hän muuten maksaa, vaikka ei aina niistäkään asetuksista lukua pidetä."

"Te aijotte siis tuoda minulle tuon kirjan herran tietämättä? Ei, Tohver, sitä en salli. Jos tahtoisin sen lukea, niin pyytäisin sen paronilta itseltään. Mutta olen tyytyväinen jos vain yleensä selitätte, kuinka kova työvero talonpojilla on. Minä olen maanviljelijän tytär ja saan varmaankin selvää teidän puheestanne."

Tohver alkoi murteellisella saksan kielellä selittää. Hänelle helpotuksena oli se, että hän hyvin tunsi talonpoikain olot ja neiti Marchand helposti ymmärsi, mitä hän tarkotti. Hän kertoi tarkkaavalle kuulijalleen yleensä kaikista työpäivistä, mitä minkin suuruisella talolla moisioon on tehtävä, kuvasi työn laatua, työpäivän pituutta taikka urakkatyön suuruutta. Sitten kertoi hän, mitä kototöitä heillä oli moision hyväksi tehtävä, sekä vihdoin mitä yleisiä maksuja vielä oli moisiolle, kunnalle, kirkolle ja kyytilaitokselle, joita talonpojan piti maksaa viljavaroistaan ja kaikista tuloistaan.

Esimerkiksi otti hän erään moision kuusipäiväisen verotalon, jonka maa-ala yleensä oli noin 18 tynnyrin alaa. Neiti Marchand kuuli, että sellaisesta talosta piti pitkin vuotta moisiossa pidettämän työssä kaksi miestä ja hevonen kuusi päivää viikossa. Näitä kahta ihmistä nimitetään "päivätyöläisiksi" ja "päivämiehiksi". Heitä täytyy talonmiehen ylläpitää yksinomaan moision työtä varten ja siihen lisäksi hevosta tai hevosia, joita päivätyöläinen tarvitsee. Sitten on vielä paljon töitä, joiden tekemiseen tarvitaan yksi kaksi tai useampi aputyöläinen ja toisinaan pitää heilläkin olla hevonen. Näitä töitä sanotaan "aputöiksi". Perheenmiehen täytyy sitä varten vielä pitää moisiossa "apuhenkiä", mutta toisinaan noudetaan moision työorjuuteen isäntä itsekin ja myöskin emäntä, jos joku työ on kiireellistä tai huolellisesti tehtävä. Aputöiksi luetaan: kylvöpäivät, lannanvetopäivät, äestämispäivät, heinäpäivät, leikkuupäivät, karjapäivät, lampaankeritsemispäivät, pellavanharjaamispäivät, kuormanvetopäivät, viinankeittopäivät ja vielä monet muut.

"Kuinka paljon noita työpäiviä sitten kaikkiaan vuotta kohti tulee?" kysyi Juliette.

"Jos oikein muistan, niin tulee hevospäiviä noin kolme sataa ja miespäiviä melkein kolme ja puoli sataa — yhteensä siis yli kuusi sataa päivää."

"Eikä siinä ole vielä kaikki mitä moisio talonpojalta vaatii."

"Oi ei", nauroi Tohver. "Syksyllä ja talvella, jolloin kiireellisiä töitä ei ole ja jolloin talonpoikakin tahtoisi vetää henkeään kesäisestä ja syksyisestä raatamisesta, rupeavat naiset tulisella kiireellä tekemään moision tarpeeksi käsitöitä. Heidän pitää loukuttaa ja harjata viisitoista leiviskää pellavia, sitten kehrätä kahdeksan naulaa hienoimmaksi langaksi ja ne kankaaksi kutoa, taikka sen asemesta kehrätä ja kutoa kaksikymmentä naulaa villoja, taikka sitten kehrätä ja kutoa kaksikymmentä naulaa tappuroita. — — — Ja nyt tulemme maksuihin, neiti."

"Maksuihin? Vieläkö niitäkin on?"

"Vielä. Talonpojan pitää moisiolle antaa osan kaikesta viljastaan, karjastaan ja käsitöistään. Kaikista pitää hänen antaa 'kymmenykset', kaksi tynnyriä rukiita, kaksi ohria, kaksi kauroja ja neljäkymmentä leiviskää heiniä. Sitten tuo talonpoika moisioon vielä lampaan, jota sanotaan 'kohtulampaaksi', kaksi 'kohtukanaa' ja kaksi 'kohtuhanhea', kolmekymmentä 'kohtumunaa', yhden neljävakkaisen 'kohtusäkin', kolme naulaa 'työmarkkalankaa', hienoa kuin henki, omista pellavista kehrättyä, muutamia lehmän kytkyitä, muutama pari kylpyvastoja, neljäkymmentä leiviskää olkia, ja viisi syltä puita. — — — Mutta sitten on vielä valtiolle maksettava henkiraha. Sen maksaa moisio, kun talonpoika hänelle siitä tekee 38 miespäivää." — — —

Sitten Tohver selitti, ettei työpäivien luku ja maksujen suuruus kaikissa kuusipäiväisissä taloissa ollut yhtä suuri, vaan vaihteli hiukan maan hyvyyden mukaan. Pienemmillä taloilla oli tuloihin nähden verrattain suuremmat maksut ja työt suoritettavina. Ja eri moisioissa olivat myös erilaiset verokuormat.

Julietten oli vaikea saada selvää kaikista niistä oudoista vieraskielisistä sanoista, joita Tohver hänelle luetteli, mutta sen hän ymmärsi, että talonpojan siitä pienestä maakappaleesta, joka tuskin antoi hänelle ja hänen perheelleen niukan elatuksen, piti tehdä kaikki moision työt, ettei herran tarvinnut pitää ainoatakaan palkattua työmiestä ja että talonpojan vielä omista pienistä tuloistaan piti ylläpitää moision elintarpeita.

"Joko nyt vihdoinkin on kaikki, vai keksittekö vielä jotakin?"

"Niin, neiti", vastasi Tohver. "Nämä maksut ovat omalle moisiolle. Mutta talonpojalla on vielä yleisiä maksuja. Kunnan viljavarasto-aittaan antaa hän jonkun mitan talvi- ja suviviljastaan, sitten papille joka viljalajista yhdeksän kappaa, kuorman puita, naulan pellavia, heiniä ja päreitä. Lukkarikin saa naulan pellavia, jonkun kapan rukiita ja ohria sekä heiniä. — — — Talonpojan täytyy sitten vielä pitää huolta kyytihevosten ylläpidosta, joilla ainoastaan saksat ajavat, nimittäin silloin, kun eivät huonon tien tähden henno vaivata omia hevosiaan. Kestikievariin tulee hänen joka kuukausi viedä kaksi vakkaa kauroja ja kahdeksan leiviskää heiniä. — — — Samoin ylläpitävät talonpojat moision vartijan — saman, joka heille tallissa antaa vitsoja."

"Mutta sanokaa, Tohver mitä jää sitten talonpojalle itselleen?"

"Akanainen leipä, jota ei tohdi viedä tulen läheisyyteen", nauroi kamaripalvelija.

"Mitä se merkitsee?"

"Silloin palaa leipä kuin turve."

Neiti Marchand ymmärsi: olihan hän itse tuota leipää verrannut turpeeseen.

"Mutta kun talonpoika moisioon tekee niin paljon päiviä", kysyi hän hämmästyneen näköisenä, "kuinka hän sitten saa aikaa omaan maanviljelykseensä, leikkaamiseen, heinäntekoon, riihenpuimiseen ja semmoisiin?"

Tohver kohotti olkapäitään. "Ottakoon, mistä tahansa! Kuka sitä kysyy? Kauniilla ilmalla ole koko perheväkinesi moision heinämaalla ja leikkuupellolla — oma heinä vanhenee kovalla päivänpaisteella tai jää sateeseen ja vilja varisee maahan. Silloin tällöin eli ehkä vaan pyhäpäivänä, voi talonpoika kiireellä työajalla ajatella omiakin töitään. Mutta moision päivät pitää olla tehdyt ja kaikki maksut suoritettuina."

Neiti Marchand oli noussut ylös. Hän käveli jonkun kerran edestakaisin yli huoneen ja avasi sitten akkunan, josta hän hetken aikaa katseli ulos.

"Tohver, tuohan on jo henkiorjuutta, josta olen kirjoista lukenut!" virkkoi hän ja kääntyi samassa vanhan palvelijan puoleen.

"Me sanomme sitä työorjuudeksi", vastasi palvelija nousten myös ylös.

"Ja teidän talonpojat tyytyvät siihen? Miksi eivät valita oikeudessa?"

"Jumala varjelkoon, neiti, kuka meillä uskaltaa valittaa! Ja mihin talonpoikain ääni kuuluu? Jos valittaa, saa vitsoja. Kaikki oikeusmiehet ovat myös moision isäntiä. Mene sitten moision herran luo valittamaan toisen moision herran hallitusta!"

"Onhan teillä ihmisiä, joilla ei ole maata?" kysyi kouluneiti seisottuaan hetken aikaa mietteissään ristissä käsin. "Minkälaista heidän elämänsä on?"

"Niin, onhan meillä niitäkin paljon!" vastasi Tohver huoaten. "Viimeisen kahden, kolmenkymmenen vuoden aikana ovat moision herrat hävittäneet paljon taloja, jopa kokonaisia kyliäkin ja ottaneet maat moisiolle. Jos ennen oli paljon maattomia ihmisiä, niin on nyt vielä enemmän. Nämä ihmiset ovat sekä talonpoikien että moision orjia. He eivät ole taloissa vakituisina palvelijoina, vaan on heillä jossain oma pieni hökkelinsä ja vaikka heillä ei ole maata, tekevät he siitäkin moisiolle päivätöitä — miehet pitkin vuotta päivän viikossa, vaimot kaksi päivää viikossa Jyrinpäivästä Mikkelinpäivään. Samoin täytyy talon palvelijan vaimon tehdä määräpäivänsä, vaikka hän ei saa moisiolta mitään, ei huonettakaan. Ja silloin eivät päivätyöläiset saa moisiosta ruokaakaan — vaan jokaisella tulee olla mukana oma eväspussinsa. Sen lisäksi täytyy naisten vielä kehrätä moisiolle kolme naulaa pellavia taikka kahdeksan naulaa tappuroita."

"Luonnollista siis on, ettei teillä ole rikkaita talonpoikia", lausui Juliette surullisesti nauraen. "Tässä maassa on vain moision herra rikas."

"Neuvokkaita ihmisiä on meillä myös alemman kansan keskuudessa", selitti Tohver, joka koitti olla todenmukainen. "Mutta ne eivät ole tavallisia talonpoikia, vaan kapakkain isäntiä, mylläriä ja muita keinottelijoita niinkuin aittamiehiä ja muita moision käskynhaltijoita, jotka salaa ovat koittaneet hankkia lisätuloja talonpoikain omaisuudesta."

"Vielä yksi kysymys, Tohver, kuinka teillä koulujen laita on? Käyvätkö lapset koulussa ja kutka ylläpitävät kouluja — moision herrat vai talonpojat?"

"Kouluista en tiedä paljon puhua", virkkoi Tohver raapien korvantaustaa. "Meidän kunnassamme ei ole kouluja, eikä monessa naapurikunnassakaan. Niitä saattaa olla joissakuissa paikoissa, missä on hyvä herra, ja siellä varmaankin saa opettaja moisiolta osan elatuksestaan, jos ei hänellä ole joku maatilkku."

"Siis kasvavat lapset täällä ilman minkäänlaista opetusta."

"Enimmästi niin. Teräväpäisemmät oppivat huonosti lukemaan. Kirjoittaa ei osaa paljon kukaan. Minä itse opin paronin lapsilta tekemään joitakuita variksenvarpaita, ja olen taitoani opettanut jollekulle moision palvelijalle."

"Kiitän teitä, Tohver, en tahdo teidän yörauhaanne kauvemmin häiritä", lausui opettajaneiti laskien kevyesti kätensä palvelijan olkapäälle. "Olen myös iloinen siitä, että teillä on hyvä sydän, sillä muuten ette olisi voinut niin selvästi minulle kuvata kansanne hätää. Menkää lepäämään, Tohver!"

Kun Juliette oli yksin alkoi hän taas astua seinästä toiseen. Ennen sitä sulki hän akkunan, sillä kylmä värinä tuntui hänen ruumiissaan. Hän mietti sitä, mitä nyt oli kuullut ja mitä sitä ennen oli kuullut illallispöydässä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka nuo ylellisyydessä elävät, onnelliset ihmiset, jotka niin paljon rakkautta, ymmärrystä ja myötätuntoa toisiaan kohtaan osottivat, eivät tunteneet muuta kuin sydämmetöntä halveksimista ja armotonta pilkkaa noita onnettomia kohtaan, joilta saivat varansa ja aineellisen onnensa. Laiskuudesta, välinpitämättömyydestä ja huolimattomuudesta he soimasivat noita, jotka kaikin voiminsa heitä varten työtä tekivät. Isännät eivät heille toimittaneet edes opetusta, vaan vähimmästäkin erehdyksestä häpeällisimmän rangaistuksen. Neiti Juliette ei ollut milloinkaan ollut mukana valtiollisissa tai julkisissa puolueissa, hän oli vain ihminen, jolla oli avonainen silmä ja myötätuntoinen sydän. Sentähden tahtoi hän tietoa asioista, joita hän täällä puolentoista viikon aikana oli nähnyt ja kuullut. Hänen korviaan viilsi vieläkin tuo sydäntä särkevä tuskanhuuto, joka oli hänen ruumistaan värisyttänyt. Niinkuin piesty koira oli rangaistu tyttö suudellut Julietten kättä vain yhdestä ainoasta myötätuntoisesta silmäyksestä. Ja Julietten mielessä oli myös tuon jättiläissuuruisen työmiehen katse täynnä unohtumatonta häpeää ja leppymätöntä vihaa, kun hän oli katsonut sen miehen lapsiin, joka oli hänelle kuin suurimmalle pahantekijälle annattanut vitsoja — ainoastaan sentähden, että hänen sydämessään oli ollut inhimillistä myötätuntoa kärsivää kansalaistaan kohtaan. Sillä palvelusneito Mai, Päärnun sisar, oli Juliettelle Tohverin avulla kertonut, minkätähden hänen veljeään ja tuota työläistyttöä rangaistiin. Kouluneiti oli nähnyt Maien itkevän, oli kysynyt syytä hänen suruunsa ja siten saanut tietää kaikki. Sen jälkeen oli tuo vieras neito viettänyt kaksi pitkää päivää ja yötä Viron moision katon alla. Alituisesti kaikui kolkko huuto hänen korvissaan, alituisesti olivat nuo kurjat haamut hänen silmissään, ja unessa ne ilmaantuivat hänelle vielä pelottavammassa muodossa — — —

Kävellessään siinä edes takaisin ja muistellessaan keskustelua illallispöydässä, kysyi hän kummastellen itseltään, minkätähden ei tuo nuori mieskään, joka pitemmän aikaa oli oleskellut vapaammissa oloissa, yhdelläkään myötätuntoisella ja puolustavalla sanalla puhunut talonpojista, kun hänen isänsä näitä rupesi niin kohtuuttomasti arvostelemaan? Ei, hänkään ei ollut vielä huomannut, kuinka kova työtaakka talonpoikain hartioita painoi! Eivätkö he sitten kukaan ymmärtäneet tuon työn raskautta, vai eikö heillä ollut inhimillistä sydäntä lähimmäistään kohtaan?

Juliette ei saanut vastausta. Hän päätti ruveta näitä asioita tutkimaan. Toisenkin päätöksen hän teki tänä iltana. Hän aikoi kerran päästä kylään katsomaan Viron talonpojan kotioloja ja elämistä. Tämä tuuma häntä niin innosti, ettei hän vielä pitkään aikaan malttanut käydä levolle.

6.

KUBJA-PRITSIN PETTYMYS.

Viikko sen jälkeen, kun Huntaugun Miina Kubja-Pritsiä löylyytti kylätiellä, ei Prits tavallisuuden mukaan tullutkaan Huntaugulle, mutta sitä vastoin lähetettiin pojilla sana Mihklille, että tämä pyhänä tulisi Pärtlille. Äiti ja Miina eivät vielä olleet saapuneet kirkosta takaisin, kun Mihkel, joka hampaanpakotuksen takia oli kirkosta kotiin jäänyt, lähti kylään ja vasta illalla tuli takaisin.

Kipeään hampaaseen oli hän nähtävästi kaatanut hyvää rohtoa, sillä hän ei pidellyt enää poskeaan, mutta käveli vähän epävarmasti ja kasvot punottivat, kuin olisi hän tullut saunasta. Mutta kotiin tullessaan ei hän ollut hyvällä tuulella. Kotona hän tapasi vain äidin ja tyttären. Päivätyöläinen vaimoineen ja muu väki olivat lähteneet kylään. Se näytti olevankin Mihkelin mieleen.

Piippu suorana suussa astui hän sanaa lausumatta tupaan, piti leveälierisen hattunsa päässään, meni ruokapöydän luo, tarttui kaljatuoppiin, joi hyvän siemauksen, sylki ja rupesi epävarmasti katseillaan etsimään jotakin puolipimeässä huoneessa. Hän silmäili hetken vaimoaan, siitä edelleen pysähtyi katse Miinaan.

"Sinä, tyttö, olet aika porsas!" oli hänen ensimäinen sanansa.

Ei kukaan vastannut. Mihkel laskeutui pitkäkseen, käsillään päätään tukien, pöydän vieressä olevalle tilalle. Sitten hän taas himmeällä katseellaan silmäili äitiä.

"Etkä sinäkään, Viiu, ole yhtään parempi", lisäsi hän.

"No, mitä me sinulle olemme tehneet?" kysyi perheennainen paremmin hyvällä kuin pahalla tuulella.

Kului hetki aikaa, ennenkun Huntaugun isäntä vastasi. Ensin katseli hän milloin yhtä, milloin toista, sitten eteensä maahan ja alkoi viimein rauhallisesti pistää piippuunsa.

"Te olette minun viholliseni — te molemmat!" huudahti hän vihdoin vihaisesti.

Mutta Huntaugun emäntä ei kovinkaan säikähtänyt tuota äkkinäistä vihanpurkausta. Hän tunsi Mihkelinsä. Kun tämä oli hiukan liikutettu, niin hän voi suuttua vaikka maassa olevaan olenkorteen.

"Mitä sinä siinä joutavia!" vastasi vaimo rauhallisesti. "Kuule, isä, parempi olisi, jos sinä nyt nukkuisit."

"Se on minun asiani! Sinun ei tarvitse minulle käskyjä antaa. Minä olen tässä talossa käskijä — minä yksin! Kuuletko! Ja kun näen, ettei minun sanojani kuulla, niin, — niin näytän, kuka on käskijä! — — — Te olette molemmat minun viholliseni!"

Äiti ja tytär katsoivat totisina toisiinsa. He aavistivat, mitä hän tarkotti, sillä he tiesivät, että Mihkel oli tullut Pärtliltä, ja Miina oli kertonut äidille, että hän oli Pritsin kanssa riidellyt viime lauvantai-iltana.

"Mutta jos luulette, että voitto jää teille", torui Mihkel edelleen, "niin erehdytte. Maankiertäjiä ja juoksijoita minä en ota talooni, en ota — muistatteko!"

Viiu ja Miina olivat hiljaa kuin hiiret. Mihkel veti piipustaan muutaman savun, joi taas tuopista, katseli hetken aikaa eteensä ja alkoi taas:

"Tyttö, sinä olet Pritsille viime lauvantai-iltana pahasti puhunut. Olet luvannut usuttaa koiran hänen kimppuunsa, jos hän vielä tulee Huntaugulle. Sinä häpeämätön porsas, niinkö sinä, nuori tyttö kohtelet miehiä? Ovatko sinun vanhempasi sinulle sellaista opettaneet? Häpeä silmäsi maalle!"

Mihkel näytti odottavan vastustusta, mutta kun ei sitä tullut, kiivastui hän yhä enemmän.

"Ja sinä, joka olet tytön äiti", kääntyi hän Viiun puoleen, "olet vielä hänen kanssaan yhdessä juonessa ja annat hänen juosta kylässä, missä vain tahtoo. Sinulla pitäisi kuitenkin olla niin paljon mieltä päässäsi, että näkisit, missä on mies, joka voi naista ottaa, ja missä se lintu, joka ei äitiäänkään voi elättää."

Mutta nyt alkoi Viiunkin luonto nousta.

"Kuule, ukko", hän virkkoi. "Niinhän sinä teet, kuin olisit tyttäresi kanssa markkinoilla. Annoit varmaankin Pärtlillä houkutella itseäsi viinapikarista. Joka enemmän tarjoaa, se saa. Kun sanot, että minä annan Miinan juosta ympäri kylää, niin puhut perättömiä. Olethan sinä isäntä talossa — miksi et katso lastasi, missä hän juoksentelee."

"Vai minä olen markkinoilla! Vai minä moisin itseäni viinapikarista! — — — Tiedätkö nainen, minä sanon nyt sinulle yhdellä sanalla, kuinka Huntaugulla tästälähin tehdään. Kuulkaa nyt tarkasti! Ensi torstaina viikon perästä tulee Pärtlen Prits ja tuo kihlaviinat. Sinä, Miina, otat vastaan hänen kihlansa. Se on minun käskyni!"

Miina tutki tarkoin isää, kuin olisi tahtonut saada tietää, kuinka paljon viina oli hämmentänyt hänen selvää ymmärrystänsä. Hänen täytyi tunnustaa, ettei isä ollut niin juovuksissa ettei hänen sanoistaan tarvinnut välittää. Hänen sydäntään ahdisti pelko, että he kaikki olivat olleet Pärtlillä neuvoa pitämässä, mielistelleet isää, luvanneet hänelle kaikellaisia etuja ja isä suostunut. Oli hän sitten raitis tai juovuksissa — mikä oli tehty, se oli tehty.

"Pritsin viinoista en huoli", virkkoi Miina hiljaa, mutta päättävästi, Mihkel nousi ylös. Hän näytti enemmän typerältä kuin pahalta. Hän iski nyrkkinsä pöytään.

"Sinä et ota, sinä et ota?" torui hän. "Tiedätkö tyttö mitä sitten teen?"

"Noh?" kysyi tämä.

"Kutsun koko kylän koolle ja annan sinulle kaikkein nähden selkäsaunan, jonka muistat."

Äiti iski Miinalle salaa silmää — tämä ymmärsi. Hän ei sanonut isän uhkauksiin mustaa eikä valkeaa, ja Viiukin oli ääneti. Jos hän ei niin olisi tehnyt, olisi voinut nousta suuri riita. Mihkel oli muuten kyllä jotenkin hiljainen mies, mutta kun viinapaholainen häntä kiihotti, saattoi hän muuttua väkivaltaiseksi. Äiti ja tytär yhdessä päättivät odottaa huomiseen, mitä hän selvin päin puhuisi.

Kun ukko vielä jonkun aikaa oli torunut ja riidellyt, rauhottui hän vihdoin, osaksi myös sentähden, että kaikki talonväki alkoi kotiin palata.

Mutta ei toinenkaan päivä muuttanut Mihklin mieltä. Miinan naittaminen Pärtle-Pritsille oli asia, jota hän mielessään alituiseen hautoi. Hän itse alkoi seuraavana päivänä siitä ensiksi puhua vaimolleen. Hän ei käyttänyt enää kovia sanoja, ei kerskaillut mielivaltaisella isännyydellään eikä uudistanut eilisiä uhkauksia tyttärelleen, mutta hänen joka sanastaan saattoi huomata, että hänen päätöksensä oli luja ja että hän tahtoi panna sen täytäntöön.

Huntaugun Mihkel oli kyllä mies, joka naisille ja toisillekin ihmisille monessa asiassa antoi myöten. Hänen rauhaa rakastava luontonsa oli siihen taipuvainen — hän ei viitsinyt riidellä, se häiritsi hänen mielenrauhaansa, jota hän piti kalliina. Mutta kun hän jostakin syystä rupesi ajamaan omaa tahtoansa perille, silloin hän sen teki vastustamattoman itsepäisesti eikä poikennut rahtuakaan päätöksestään. — — — Nyt tiesivät Viiu ja Miina sen liian hyvin; sentähden hämmästyivät he, kun saivat kuulla Mihklin tuumat ja päätöksen.

Ennen kaikkia ilmoitti Huntaugun isäntä vaimolleen, että hän oli eilen tehnyt "selväksi" Miinan ja Pritsin kihlauksen. Prits oli viikolla käynyt herralta pyytämässä lupaa naimiseen ja saanut. Herra oli häntä kiittänyt huolekkaaksi ja ahkeraksi ja luvannut hänelle vielä muonaa lisätä. Prits oli kysynyt eikö paroni tahtonut Huntaugun isännälle antaa jonkun hyvän kuusipäiväisen talon, niin että Prits olisi voinut Mihklille mennä kotivävyksi, — ukonhan olisi Miinan poistuttua kotoa täytynyt teettää talon työt vierailla palkkalaisilla. Herra oli miettinyt ja sanonut antavansa Mihklille arvoa huolellisena ja alamaisena perheenmiehenä ja — oli hänelle luvannutkin paremman paikan, jos ei muualla niin ehkä toisessa moisiossa. Hän oli vielä lisännyt aikoneensa asettaa Huntaugun Mihkel johonkuhun moisioonsa viinaisännäksi, sillä hän tiesi että Mihkel hyvin ymmärsi viinanvalmistusta.

"Kuule, ukko", virkkoi Viiu, "oletko sitten varma, että kaikki on niinkuin Prits sinulle sanoi?"

"Noh, jos se on valhe, niin saanhan sen paronilta pian kuulla", vastasi Mihkel. "Minä lähden näinä päivinä herran puheille, hän on minua kutsunut."

Mutta sitten oli vielä paroni sanonut Pritsille, ettei hän heti tahdo päästää niin hyvää kupiasta kuin Prits on, sillä moisio oli joutuva tulevana keväänä nuoren herran huostaan, ja hänelle olisi helpompi, jos hänellä olisi uskotut ja oppineet työnjohtajat. Pritsin piti siis ainakin vuodeksi jäädä palvelukseen. Sitä paremman paikan aikoi hän sitten antaa apelle.

"Niin, noin puhui vanha saksa, mutta nuori ehkä ajattelee toisin", arveli Viiu.

Ei siitäkin on jo tieto saatu. Vanha herra oli saattanutkin Pritsin suorastaan nuoren paronin puheille, jotta tämä hänelle naimaluvan olisi antanut. Nuori herra oli sanonut, että hän suostuu kaikkeen, mitä vanha herra oli luvannut ja sanonut.

"Mutta oletko sinä sitäkin ajatellut, isä", virkkoi perheennainen, jonka laihat, kurttuiset ja kalpeat kasvot kävivät yhä kalpeammiksi, "ettei Pärtle-Prits ole mikään hyvä ihminen. Hän on juonikas, salakavala ja kauhean ylpeä."

"Mene nyt, mene!" virkkoi Mihkel viitaten kädellään. "Ei hän minulle ole ollut juonittelija ja viekas, eikä lainkaan ylpeä. Ja jos hän tulee mulle vävymieheksi, niin ei sitä ensinkään tarvitse pelätä. Mistä sinä sitten otat ne enkelit, jolle lapsesi antaisit? Onko sitten tuo päivätyöläinen mikä lammas? Tiedätkö, hän sinut ja sinun lapsesi kaataisi pari kertaa päivässä maahan! Onhan hän samanlainen murhamies kuin hänen isänsäkin. Julkesihan hän piestä saksaakin, ja poikakin hävytön, oli karannut moision huoneissakin itse paronin kimppuun. — — — Ajattele sentään, äiti, kun ihminen ei sen enempää pelkää saksaakaan, karkaa saksaa lyömään — mitä huolii sellainen naisesta taikka sinusta ja minusta? — — — Jaa, vaikka hän olisi kultaan kastettu, niin en ottaisi häntä majaani! Prits tuottaa minulle hyvää — mutta tuo tuittupäähän suorastaan saattaisi minut saksan vihan alaiseksi! Sitten voidaan minulta ottaa tämäkin hiekkahauta, jossa nyt kökötän!"

"Hyvä kyllä, Mihkel", virkkoi siihen Huntaugun emäntä katsellen miestään tarkasti silmiin. "Mutta jos sinun lapsesi ei tahdo tuolle miehelle mennä, jolle sinä häntä pakotat — mitä sitten?"

"Ei tahdo mennä, ei tahdo mennä!" matki Mihkel ja hänen otsalleen ilmestyi paha pilvi. "Itse olet elähtänyt ihminen, mutta puhut lapsen juttuja. Miksi ei hän tahdo mennä? Ketä parempia hän sitten odottanee? Voiko hän sanoa siinä miehessä vikaa olevan? Sitä hän ei voi sanoa eikä hänellä ole parempaakaan tiedossa — sentähden pitää hänen mennä Pritsille."

"Sinä tahdot sitten hänet väkisin pakottaa?"

Mihkel kohotti ja silitti leukaansa, jota peitti lyhyt harmaa parta. "Jos hän on ymmärtäväinen niin ei pakkoa tarvita. Mutta jos hän alkaa joutavia juonitella, niin minun pitää näyttää, että olen isä, joka saan taivutetuksi tottelemattoman lapsen. Ja sinun, joka olet hänen äitinsä, pitää auttaa minua."

"Siinä asiassa minä en sinua auta, Mihkel", vastasi Huntaugun emäntä hyvin päättävästi. "Minun mielestäni antaisimme Pritsin vielä odottaa — vähintäinkin vuoden."

"Hän ei tahdo odottaa", vastasi isäntä nyrpeänä. "Ja minkätähden odottaa? Kenelle se vuosi tuottaisi hyötyä — Miinalle, Pritsille vai minulle? Nyt minulla on parempi paikka saatavana — kuka tietää, kuinka olisi vuoden perästä?"

Viiu hypisteli esiliinansa nurkkaa ja katseli mietteissään sen juovia.

"Mihkel", lausui hän lempeästi, melkeinpä rukoilevasti. "Minä tiedän, ettei tyttö kärsi sitä miestä. Sinun pitää siis häntä siihen pakottaa. Ajattele nyt Jumalaakin vähän! Jumala ei salli kellekään vääryyttä tehtävän! Älä ole julma turkkilainen, ukkoni! Jumala ei anna sinulle sitä anteeksi!"

Jopa rupesi Huntaugun isäntä vihaiseksi.

"Jumala ja Jumala — vääryys ja vääryys" toisti hän ja sylki seinään. "Salliikos Jumala sitten sitä, että lapsi tekee vanhemmalle vahinkoa ja häntä vastustaa? Jumala tahtoo, että lapset kunnioittavat vanhempiaan ja ovat heille kuuliaisia — kas, sitä tahtoo Jumala! Ja nyt, jätä sinä jumalinesi minut rauhaan!"

Näin lopetti hän keskustelunsa vaimon kanssa, he olivat kahden kesken puhelleet. Mihkel koitti myös saada Miinan kanssa tilaisuutta kahdenkeskiseen puhumiseen ja se tapahtuikin sitten kerran aitassa.

Hän selitti lyhyesti, käskevällä äänellä, mitä tytön piti odottaa ja tehdä ja sanoi, ettei hän tämän eilisestä vastaan sanomisesta välittäisi, vaan antaisi sen kokonaan anteeksi, jos Miina nyt parantaisi mielensä ja kuulisi hänen sanojansa. Nyt isä käänsi tytölle selkänsä ja aikoi lähteä aitasta odottamatta vastustusta.

"Isä!"

"Mitä?"

"Vie Pärtle-Pritsille sana, ettei hän tulisi minulle kosijaksi."

Miina sanoi sen hiljaa ja nöyrästi. Mutta kun Mihkel kääntyi ja katsoi hänen silmiinsä, huomasi hän niissä jotakin, joka pani hänet hetkiseksi miettimään, niin, jopa hämmästytti häntä.

"Mitä sinä sanot, tyttö?" virkkoi hän.

"Sanoin, ettei Pärtle-Pritsin tarvitse nähdä vaivaa."

Huntaugun isäntä ei siihen ymmärtänyt sanoa mitään. Vaan hänen koko vartalonsa näytti kuin suurenevan, kohoavan. Hänen silmänsä laajenivat, suu meni auki, leuka venyi pitkäksi. Hän ei todellakaan enää puhunut mitään, mutta hän ojensi kätensä ja viittasi risukasaa. Näin sanattomasti uhaten käänsi hän vastahakoiselle lapselle selkänsä. —

Huntaugun talon kotoelämä oli tästä päivästä kuin olisi sitä uhannut synkkä, onnettomuutta ennustava ukkospilvi. Nähtiin vain kurttuisia kulmia, himmeitä silmiä ja kiinnipuristuneita huulia. Jos joku jotakin puhui, tapahtui se suurimmassa tarpeessa. Palvelija ja palvelustyttö eivät tohtineet enää kovasti nauraakaan isännän, emännän ja Miinan nyrpeyden tähden.

Äiti ja tytär olivat asiasta keskenään puhuneet, vaan eivät keksineet minkäänlaista neuvoa. Miina tiesi vain sen, ettei hän tahtonut mennä Pritsille, ja äiti ainoastaan sen, että tytär on onneton, jos menee sellaiselle miehelle, jota ei tahdo. Mutta viikon kuluessa tapahtui äidissä muutos. Hän alkoi pitää mahdollisena Miinan menemistä Pritsille ja rupesi yhä enemmän asiaa miettimään, varsinkin niitä etuja, joita Kubja-Prits Mihklille oli luvannut. Suurempi ja parempi talo; enemmän karjaa, enemmän viljaa, enemmän maitoa, enemmän liinoja ja villoja; Mihkel moisiossa viinaisäntänä; tytär moisiossa voudin naisena; tulee jonkun ajan perästä entisessä kodissa käymään, eikä hän tyhjänä tule — moision käskynhaltija voi aina panna jotakin talteen; sittenhän alkaa perin mukava elämä! — — —

Niin, niin! Jonka vatsa on tyhjä, myö oikeutensa hernerokkaan — miksi ei hänen sitten pitäisi tehdä vähän uhrauksia toisen onneksi! Kun Huntaugun emäntä ajatteli ja punnitsi kaikkia noita etuja, kävivät esteet hänen silmissään vuoren suuruisista hiekanjyvän pienuisiksi. Taivainen taatto! Niinkuin ei mies olisi yhtä hyvä kuin joku toinenkin! Eikä hän viallinen mies ole. Hänellä on terveet jalat, järkeä päässä, suu poikkipuolin nenän alla, niinkuin toisellakin! Näyttää rakastavan tyttöä — eihän mies muuten niin kovin hänen perässään juoksisi! Ja jos hän tyttöä rakastaa, ei suinkaan hän sille sitte paha liene! Hiukan juonikas ja salakavala — no niin, joka ihmisellä on vikansa! Ei se Mihkelkään parhaimpia miehiä ole — vaan kyllä hänen kanssaan toimeen tulee! Ja ihminenhän tottuu kaikkeen — rakkaus tulee itsestään. Kun on pari lasta talossa, sitten ei rakkautta miestä kohtaan enää kaipaakaan. — — —

Näin miettien alkoi Huntaugun emäntä tyttärelleenkin sinnepäin viitata. Kun hän sen teki ensimmäisen kerran, jäi Miina katselemaan häntä silmät suurina. Sitten kääntyi hän pois — suuret kuumat kyyneleet välkkyivät hänen silmäripsissään. Äiti huomasi sen ja rupesi heti lohduttamaan. Ei hän ollut pahalla puhunut, ei tahtonut häntä pakottaa, oli vain kotirauhan takia ajatellut, että ehkä voisi niinkin tehdä. — — — Mutta kun hän toisen ja kolmannen kerran jälleen teki viittauksia, ei Miina enää ruvennut itkemään, vaan painoi punaiset huulensa lujasti kokoon ja hänen suuret ruskeat silmänsä katselivat yli äidin pään etäisyyteen. Äänettömänä hän kuunteli äidin sanoja, äänettömänä hän viimein käänsi hänelle selkänsä. — — —

Viikon lopulla kävi Huntaugun perheenmies moisiossa paronin puheilla. Hän tuli sieltä hyvällä tuulella takaisin, sillä herra oli luvannut pitää ne ehdot, joista hän jo Pritsille oli maininnut. Ei hän sanonut vielä varmaan päättäneensä, minkä talon oli antava Mihklille, vasta jonkun ajan perästä saisi hän sen kuulla, mutta Mihkel sai kuitenkin olla varma siitä, että hän tahtoi pitää mielessään hänen ja tulevan vävymiehen pyynnön.

Huntaugun isäntä kertoi tämän vaimolleen voitonriemuisena. Hänen ulkomuotonsa ja katseensa osottivat, kuinka tärkeänä miehenä hän nyt piti itseään. Ja kuinka ylpeä hän oli tulevasta vävymiehestään! Pritsin nimi oli hänellä nyt alituiseen suussa. — — —

Huntaugun emännänkin silmissä oli Kubja-Prits, tuo juonikas, salakavala ja perin ylpeä mies, nyt aivan toinen ihminen. Kaikki hänen vikansa ja puutteensa vähenivät pieneksi pilkuksi, jota tuskin silmä erotti; sitä vastoin kasvoivat hänen hyvät ominaisuutensa niin suuriksi, että Viiun vihdoin täytyi ihmetellä, minkätähden hän ennen tuollaista kelpo poikaa oli halveksinut. —

Seuraavana pyhänä oli Huntaugulla pienet vieraspidot. Pärtle-Jaan vaimoineen ja Prits tulivat käymään. Mihkel näytti tietävän heidän tulostaan, sillä hän oli hankkinut tuopin viinaa ja teettänyt kaljaa. Miina ei tiennyt, oliko hän siitä äidille puhunut; mutta ei äiti siitä tyttärelleen ollut mitään virkkanut.

Jos Huntaugun ukko joskus oli pelännyt, että vastahakoinen, uppiniskainen tyttö olisi vieraille epäkohtelias ja vihamielinen, tai loukkaava ja nenäkäs, tai juoksisi pois heidän näkyvistään, niin hän oli erehtynyt. Miina vastasi rauhallisesti kaikkiin tervehdyksiin ja antoi vieraille kättä, jäi tupaan heidän joukkoonsa ja vastasi joka kysymykseen vaikka lyhyesti ja kylmästi. Kihlauksesta ei suorastaan puhuttu. Näytti kuin olisivat kaikki päättäneet olla niin varovaisia kuin suinkin. Prits itse oli kaikkein vaatimattomin. Ainoastaan silloin tällöin kääntyi hän neitoon ja kysyi häneltä jotain vähäpätöistä. Hän oli sen ohella ystävällinen ja kohtelias kuin ei olisi hänen ja Miinan välillä mitään tapahtunut, kuin ei olisi hän niitä, miehiäkään, joiden kintereille Miina oli uhannut koiran usuttaa.

Pärtle-Jaan oli pitkä, kuivettunut mies, tukka ja parta punertavat. Tuo lyhyeksi keritty, tiheä parta peitti ainoastaan leuvan alustan ja poskien ääret, mutta leuka, posket ja nenänalunen olivat paljaat. Hänen silmänsä olivat pienet, vaalean harmaat ja vetiset. Nuo kummalliset silmät punaisine ripsineen ja kulmakarvoineen tekivät miehen tyhmemmän näköiseksi kuin hän todellakin oli. Mutta ei Jaan ymmärryksensä puolesta ollut yhtään typerämpi kuin Huntaugun Mihkel ja monet muut. Ei, hän oli monessa asiassa paljon viisaampi kuin monet vertaisensa. Moisiossa arvosteltiin häntä täsmälliseksi, kuuliaiseksi ja herran käskyille alamaiseksi talonisännäksi, joka antoi opmannille tai paronille monta hyvää viittausta, kun kyläläiset olivat ottaneet moision omaisuutta, käyneet metsässä, taikka pistäneet jotakin mukaansa riihestä tai viinakeittiöstä. Sentähden toivoi hän pian pääsevänsä kunnan vanhimmaksi. Jaanin arvoa ylempien silmissä kohotti vielä se, että hän oli hyvin jumalinen, ahkera kirkkomies ja kotona piti lukuhetkiä.

Pritsin äiti oli pieni hiljainen, harvapuheinen nainen, jolla ei ollut suurta sananvaltaa kotonaan. Korkea villainen päähine, ja valkea huivi päässä, istui hän liikkumatta kuin puukuva nurkassa. Silloin tällöin lausui hän toisten puheeseen jonkun sanan karkealla, kovalla miehen äänellä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen vähäpätöiseen vartaloonsa nähden.

Puhe kävi vilkkaammaksi, kun illalla ruokapöydässä pantiin viinapullo kiertämään. Kehotettiin naisiakin rohkeasti maistamaan. Pärtle-Jaan oli ensimmältä juomisessaan hyvin varovainen ja työnsi pulloa takaisin, mutta sitten kun ensimmäiset ryypyt alkoivat vaikuttaa, joutui hän niin hyvälle tuulelle, että joi itse ja kehotti toisiakin juomaan. Nytpä alkoi jo Mihkelin ja Jaanin suusta kuulua sanat 'vävymies' ja 'miniä', ja Pritsille ja Miinalle iskettiin viekkaasti silmää.

Mutta enempää ei puhuttu. Näyttiin yleensä oltavan tyytyväisiä siihen, että Miina, joka ruokapöydässä oli istunut Pritsin vieressä, oli tämän kanssa vaihtanut moniaita sanoja ja vastasi myös estelemättä Pärtli ukon kysymyksiin tai leikkipuheisiin. Suurta mielihyvää näytti myös sekä Pärtlen väelle että Mihklille itselleen tuottavan se, että Huntaugun emäntä koitti vierailleen olla varsin ystävällinen ja puhelias. Mihkel ihmetteli sitä salaa. Parempaa mielenmuutosta ei voinut toivoa!

Pienet pidot loppuivat ilman muistutuksia, mutta sekä vieraat että kotiväki näyttivät olevan niihin täysin tyytyväisiä. Huntaugun isä, jonka kieli oli käynyt hyvin pehmeäksi, virkkoi vielä Miinalle, kun oli vetänyt oven kiinni vierasten jälkeen:

"Kuule tyttö, minä luulen, että sinä lopultakin käyt järkeväksi" — —

Tulevalla viikolla alettiin jo ajoissa huomauttaa Miinaa, minkälainen merkillinen tapaus hänellä torstai-iltana oli odotettavissa. Miina teki, niinkuin kainot tytöt sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti — hän vaikeni, käänsi pois päänsä ja väistyi syrjään.

Mutta keskiviikko iltana hän itse alkoi siitä puhua äidille. Hän kysyi, tulisiko Prits viinoineen todellakin huomen iltana. Viiu hyvin vilkkaasti vakuutti niin olevan.

"Kuule, äiti", lausui Miina ihmeen rauhallisen näköisenä: "jos sinä olisit tytär ja sinulle tulisi kosija, josta et huolisi — mitä sinä silloin tekisit?"

"Etkö sinä sitten Pritsistä ensinkään huoli?"

"Senhän sinä kyllä tiedät! Mutta vastaa minun kysymykseeni!"

"Mitä minä tekisin? Minä ajattelisin perinpohjin asiaa ja sanoisin: Prits on mies niinkuin joku toinen, elatusta hänellä on ja paremmin kuin monella muulla, vanhemmat tahtovat minut hänelle antaa, jos en hänelle mene, vihastutan monta ihmistä ja omat vanhempanikin — otan hänet siis paremman puutteessa. — — — Kas niin, lapseni, niin minä tekisin." — — —

"Ja jos sinulla olisi toinen sulhanen, jota et tahtoisi jättää — et millään ehdolla?" virkkoi Miina.

"Onko sinulla sitten toinen?"

"Minä sanoin — jos sinulla olisi?"

"Noh, niin ajattelisin taas, ja jos näkisin, että toinen on kyllä hyvä mies, mutta ei voisi minua ottaa, ja kun vanhemmatkin ovat häntä vastaan — niin — niin ottaisin kuitenkin ensimmäisen!"

"Oikeinko totta, äiti?"

"Kuinkas muuten."

Miina loi nyt äitiinsä pitkän, pitkän katseen. Se oli hukkuvan katse, jolta viimeinenkin pelastuksen toivo oli kadonnut. — — — Mutta sitten välkähti Miinan syvissä tummissa silmissä säde, hän puristi hampaansa yhteen, asetti kädet puuskaan ja — purskahti viimein nauruun. — — —

Mitä hän nauroi, sitä jäi äiti miettimään. — —

Tuo merkillinen ilta oli käsissä. Isäntä ja emäntä olivat aikaiseen lopettaneet työnsä ja istuivat erinomaisen juhlallisina lämmitetyssä ja puhdistetussa tuvassa. Miina oli mennyt aittaan pukeutumaan parempiin vaatteisiin. Ulkona oli lämmin ja kirkas ilma; kuu paistoi, tähdet loistivat, syvä hiljaisuus vallitsi kylässä; kaukaa kuului vain koiran haukunta. Ja tuvassa rätisi palava päre, sirkka lauloi — täälläkin oli niin hiljaista, niin juhlallista, niin hauskaa. — — —

Miina tuli aitasta tupaan, parempi puku yllään, punainen seppele päässä, ja meni pimeään kamariin, josta hän näytti jotakin etsivän. Jonkun hetken perästä tuli hän sieltä pois ja sanoi menevänsä aittaan. Äiti ja isä keskustelivat toistensa kanssa, eivätkä näyttäneet kiinnittävän erinomaista huomiota tyttöön.

Samassa alkoi Murri haukkua suurella rähinällä, ja hevosella ajettiin pihaan. Poika juoksi tuvasta ulos, palvelustyttö perässä. Päivätyöläinen vaimoineen lopettivat kiireesti illallisensa ja viimeksimainittu puhdisti nopeasti pöydän.

Sulhasia tuli!

Iloisesti tervehtien astui liinatukkainen kupias matalasta ovesta sisään; sitten tuli aittamies, jota hän oli pyytänyt puhemiehekseen. Viimeksimainittu oli lyhyt, kasvoiltaan punottava mies, joka vasemmalla silmällä katseli kieroon ja joka yski hiljaa yhtä mittaa niinkuin joku, joka aikoo ruveta puhumaan.

Kättä antaen tervehdittiin talon väkeä, ruvettiin istumaan ja pistettiin piippuun sulhasen tupakkakukkarosta ja alettiin hiukan jäykästi keskustella, harmaan väkevän savun noustessa kolmesta suusta karstaisia orsia kohti. Emäntä istui rauhattomana jonkun hetken miehensä rinnalla penkillä, alkoi sitten luomaan odottavia katseita ovelle, ja kun ei se auvennut, nousi hän ja lähti ulos. Palvelustyttö ja poika olivat tulleet tupaan takaisin. Viimeinen oli pitänyt huolta sulhasmiehen hevosesta.

Emäntä läksi ja viipyi kauvan.

Nyt alkoi taas Pritsin katse kääntyä oveen päin. Hän odotti, odotti — vihdoin kääntyi hän isännän puoleen ja sanoi:

"Eivätkö teidän ihmiset olekaan vielä kaikki kotona, vaih?"

"Kaikki ovat minun tieteni kotona", hän vastasi rauhallisena.

"Perheentytär varmaankin ujostelee?" virkkoi puhemies yskien.

"Voi niin olla! Noh, kyllä äiti rohkasee!"

Mutta tuo rohkaseminen näytti kestävän liian kauvan; ei tullut äitiä eikä tytärtä. Tuvassa alkoi oleminen käydä yhä tuskallisemmaksi. — — — Vihdoin kuitenkin ilmaantui Viiu, mutta ilman Miinaa. Emäntä oli hämmästyneen näköinen, hänen katseensa kiiti hätäisesti yli tuvan, sitten hän avasi pimeän kamarin oven ja astui sinne. Siellä hänen kuultiin tunnustelevan kuin olisi jotakin etsinyt; mutta pian astui hän taas ulos, nykäsi mennessään Mihkliä kylkeen ja astui sitten taas kiireesti pihalle. — — —

Isäntä läksi hetken ajan perästä hänen jälkeensä.

"Kuule, Mihkel, Miina on kadonnut!"

"Kuinka niin?"

"Häntä ei löydy mistään!"

"Älä puhu joutavia!"

"Ei häntä ole aitassa, ei kamarissa, ei pihassa." — — —

"Missä hän sitten on?"

"Voi Jumala, jos sen tietäisin!" hätäili Viiu, ja vasta nyt huomasi Mihkel, kuinka hän säikähdyksestä värisi.

Huntaugun isäntä oli hetken aikaa vaiti. Hän seisoi liikkumattomana kuin patsas. Sitten alkoi hän kiireesti astua aitan luo. Työnsi oven auki ja huusi: "Miina! Miina!" Kun ei saanut vastausta, astui sisään, ja tunnusteli pimeän aitan aivan läpeensä. Ei mitään! Sitten käveli ympäri aitan, tuli jälleen tuvan luo takaisin, etsi kaikki seinän taustat, etsi tytärtä riihenalusesta, navetasta, karjapihasta — kaikki turhaan!

Viiu oli häntä etsimisessä auttanut. Nyt seisoivat he jälleen vastattain tuvan ovella kuunvalossa, eikä kumpainenkaan voinut sanaa lausua.

"No, hiisi vieköön, kun hän minulle tuon tempun teki!" virkahti vihdoin Mihkel kähisevällä äänellä.

"Minkälaisen tempun?"

"Että kosijain tähden itsensä kadottaa!"

Äidin mielessä oli se ajatus jo aikoja ollut. — — —

"Joudu, Viiu, juokse Uudentuvan mökkiin — katso, eikö hän ole siellä! Pistäy sitä ennen Anipaju-Liisun ja Toomu-Tönun Jaakon luona — siellähän tyttö aina käy. — — — Minä koitan sillä aikaa rauhottaa Pritsiä ja puhemiestä."

He astuivat molemmat tupaan takaisin. Kun Mihkel jälleen istui vieraiden luo, kutsui emäntä pojan ja tytön ulos. He viipyivät kaikki kolme pitkän aikaa poissa. Suurella vaivalla koitti Huntaugun isäntä salata hajamielisyyttään ja keksiä puheenaihetta, mutta pian Prits ja puhemies huomasivat, että jotakin oli tapahtunut ja katselivat tutkivasti ympärilleen.

"Missä Miina on?" kysyi vihdoin kupias suoraan.

"Kyllä hän kohta tulee!"

"Eikö hän nytkään ole kotona?"

"Oli hän tässä vast'ikään. Juuri ennen teidän tuloanne kävi tuvassa."

"Ja nyt?"

"Voi olla, että hän pistäytyi jonkun naapurin luona."

Odotettiin vielä. Odotettiin puoli — odotettiin lähes tunti. Silloin ilmestyi emäntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin vaha. Mihklin kysyvään silmäykseen vastasi hän pudistaen äänetönnä päätään. Ja sitten tulivat tyttö ja poika. — — — Eivät kumpikaan olleet Miinaa löytäneet kylästä. Ei missään oltu häntä tänä iltana nähty. — — —

Tuskastuttava tunne ahdisti tuvassaolijoita. Sitten nousi Kubja-Prits ylös istuimeltaan.

"Hän juoksi pois minun tähteni!" puhui hän ja ääni kuului hammasten välistä kuin vihaisen käärmeen suhina. "Ja tiedättekö, missä hän on? Uudentuvan mökissä on hän!"

"Ei, siellä häntä ei ollut", huudahti äiti itkien, "sieltähän juuri tulen!"

7.

SIVEELLISET KÄSITTEET.

Itämeren maakuntain aateliset antoivat siihen aikaan lapsilleen kotiopetusta aikaihmisiksi asti. Tyttärille kotiopetus pidettiin tavallisesti riittävänä, mutta Viron moision herrat panivat poikansa vielä vuodeksi tai pariksi Toompean aateliskouluun. Sieltä menivät nuorukaiset lyhyeksi ajaksi sotaväkeen saadakseen jonkun arvonimen ja rupesivat sitten kotona maanviljelijöiksi. Yllämainitun Tallinnan keskikoulun kurssin suoritti vain pieni osa; vuonna 1861 ilmoitettiin sanomalehdissä, että viimeisen 25 vuoden kuluessa oli vain 50 Viron aatelisnuorukaista täydellisesti läpikäynyt Toompean koulun. Ei ole siis ihme, että Tarton yliopistoon lähti niin vähän moision herrain poikia, ja että nekin, jotka siellä olivat, harvoin suorittivat mitään tutkinnoita. Lyhemmän tai pitemmän ajan perästä he sieltä erosivat, nautittuaan ylioppilaselämästä enemmän huvin kuin opintojen vuoksi.

Paroni Heidegg oli myös talossaan pitänyt kaksi kotiopettajaa, mies- ja naisopettajan, aina siitä ajasta kun vanhemmat lapset — neiti Ursula, joka kolmatta vuotta jo oli naimisissa ollut sekä Herbert ja Adelheid — olivat joutuneet kouluikään. Herbertkin oli kotoa tullut Toompean aateliskoulun ylemmille luokille, josta hän koulun läpikäytyään, oli mennyt yliopistoon. Mutta sieltä oli hän eronnut tutkinnoita suorittamatta ja niinkuin edellä on kerrottu matkustanut Saksaan, erääseen moisioon länsi Preussissa, jossa oli oppimassa käytännöllistä maanviljelystä. Hän tahtoi nimittäin kehittyä kunnolliseksi ja eteväksi maanviljelijäksi, jotta olisi voinut kotimaassaan panna toimeen niitä uudistuksia, joista ulkomailla niin paljon siihen aikaan puhuttiin ja kirjoitettiin. Tällainen harrastus oli silloin harvinaista Itämeren maakunnissa. Paroni Rydiger Heidegg, vaikka kyllä oli hyvin suuri vanhoillaolija, joka väärinkäytti valtaansa talonpoikia kohtaan ja piti heitä ainoastaan työkoneina sekä pelkäsi kaikkia uudistuksia, ei kuitenkaan ollut pannut esteitä pojan opintohalulle kahdestakin syystä. Hän rakasti paljon vanhimpaa poikaansa ja toiseksi oli hän kyllin rikas, antaakseen pojan tehdä kokeita; jos onnistuivat oli hyvä, — jos eivät onnistuneet — niin eihän tullut suurempaa vahinkoa.

Adelheid oli neiti Ritterin johdolla saanut yleisen sivistyksensä. Neiti Marchand harjoitti häntä vielä ranskan kielen puhumisessa, pianonsoitossa ja laulussa. Vakituisina oppilaina oli ranskalaisella neidillä ja herra Lustigilla vain Ada, Raimund ja Kuno.

Herra Gottlieb Lustig oli vanha vakava ja tottunut opettaja, jota vanhemmat hyvin arvostelivat, mutta neiti Marchandista eivät vielä voineet mitään päättää. Vanhempain mielestä oli epäilyttävää, että ranskalainen käytti toista opetustapaa kuin neiti Ritter, että hän kirjatietoja koitti tehdä elävämmäksi luonnosta ja elämästä otetuilla esimerkeillä; mutta kun ei kumpikaan paljon ymmärtänyt kasvatusopillisia asioita, niin eivät vielä rohenneet Julietten opetustapaa vastaan tehdä muistutuksia, joskaan eivät sitä hyväksi kiittäneet. Heihin vaikutti hieman myös Herbert, joka ulkomailla oli tutustunut uuteen opetustapaan ja kiittänyt sitä hyväksi. Neiti Marchandin ranskan kielessä, pianonsoitossa ja hänen laulussaan he sitävastoin eivät löytäneet moitteen aihetta. Kun he kahta viimeksimainittua vertasivat neiti Ritterin taitoon, niin vei ranskalainen ehdottomasti voiton. Jopa vanha paronikin, jolle soitanto oli kerrassaan tuntematon asia — paronitar ymmärsi sitä jotenkin hyvin — tunsi toisinaan nautintoa, kun Julietten notkeat sormet soittimilla hyppelivät ja hän pehmeällä sointuvalla alttoäänellään esitti jonkun italialaisen aarian tai ranskalaisen kansanlaulun.

Ylipäätään täytyi Julietten tunnustaa, että hän paronin kanssa tuli paremmin toimeen kuin paronittaren ja vanhemman tyttären Adelheidin. Molemmat koittivat häntä vastaan osottaa sääty-ylpeyttä, jota hän vasta täällä Viron moisiossa oikein oppi tuntemaan. Venäjän korkeammassa seurapiirissä, kenraali Dawöidowin perheessä Pietarissa, ei hän ollut sellaista tuntenut. Siellä oli häntä naisena, sivistyneenä ihmisenä ja vielä ulkomaalaisena kohdeltu sillä arvonannolla ja kohteliaisuudella kuin muitakin perheen- ja saman seurapiirin jäseniä. Paroni Heideggiin nähden ei Juliettella tässä asiassa ollut valittamisen syytä. Hän ei ollut tuttavallinen, mutta kohtelias. Toisinaan vaikutti hänen ritarilliseen mieleensä ranskalaisen harvinainen kauneus; eihän tällaiseen ihailemiseen juuri kukaan ole liian vanha, eikä varsinkaan paroni Heidegg, joka nuorena oli ollut koko perhonen.

Isäntäväestä miellytti kouluneitiä enimmin paroni Herbert. Tämä oli ainoa, joka häntä, "palvelus ihmistä", koitti kohdella vertaisenaan. Hänen raitis iloinen olentonsa, hänen suoruutensa ajatuksissa ja puheissa, hänen hyvä ymmärryksensä ja selvä huomiokykynsä monessakin asiassa, ennen kaikkea hänen laajempi sivistyksensä tekivät, että hänen seuransa miellytti neiti Marchandia, joka täällä usein tunsi olevansa yksin. Heidän molempien mielipiteet olivat kyllä usein vastakkaisia, sillä paroni Herbert, niinkuin hän vanhemmilleen vakuutti, ei ollut luopunut Itämeren maakuntain vanhoillisesta katsantotavasta, mutta Julietten mielestä hän usein väitteli vastaan vain puolustaakseen mielipidettään, ja antoi kuitenkin pian myöten sekä vastustajallekin oikeuden.

Monet pienet tapaukset, joille Juliette viattomuudessaan ei antanut suurta merkitystä, vaikuttivat ennen pitkää, että paronitar aivan erityisellä tavalla hänelle osotti sääty-ylpeyttään ja rajoitti hänen vaikutustaan opettajana.

Kuno ja Ada olivat eräänä päivänä opettajastaan kaivanneet äidilleen. He kävelivät neiti Marchandin kanssa puutarhassa. Siellä oli vanha Lauri puutarhuri tehnyt työtä. Kun he olivat lähestyneet häntä, oli ukko ottanut lakin päästään kuin ainakin ja Kunon häntä puhutellessa seisonut koko ajan lakittomin päin. Sitä oli neiti Marchand nähtävästi ihmetellyt ja antanut puutarhurille merkin, että tämän piti panna lakki päähänsä. Ja kun ukko ei varmaankaan ollut viittausta ymmärtänyt eikä sitä tehnyt — oli neiti Marchand mennyt ja pannut miehelle lakin päähän, jolloin hän käsillään kasvoillaan ja ranskan kielen avulla oli koittanut selittää, ettei hänen tarvinnat heidän edessään seisoa paljain päin — tervehtäessä oli lakin nostaminen ollut riittävä. — — —

Tuota kaipaamista kuullessaan alkoivat paronittaren silmät hehkua.

Heti käski hän kutsua neiti Marchandin luokseen. Kiivain sanoin vaati hän selitystä tapauksesta. Oliko hänestä oikein käskeä puutarhurin pitämään lakkia päässään paronin lasten edessä.

Neiti Marchand oli kuin pilvistä pudonnut. "Oli", hän sanoi, "ei ainoastaan lasten, vaan minunkin edessäni."

"Minkätähden?"

"Ensiksi sentähden, ettei vanhan, harmaapäisen miehen tarvitse minun ja lasten edessä seisoa paljaspäisenä ja toiseksi sentähden, että oli kylmä, tuulinen ilma."

"Mutta tuo mies on talonpoika — hänen pitää seisoa lasten edessä paljain päin, minun lasteni edessä!" huudahti armollinen rouva.

"Sitä minä en tiennyt, paronitar", vastasi Juliette rauhallisena. "Minä luulin, että minun piti opettaa lapsille vanhuuden kunnioitusta; se tietääkseni kuuluu kristilliseen siveysoppiin."

"Kristilliseen siveysoppiin kuuluu vain se, että alempain ylempiä, orjain isäntiä pitää pelätä ja kunnioittaa, ei päinvastoin! Pyydän teidän ottamaan huomioon tämän. Teidän valtanne ei ulotu niin laajalle, että te tässä talossa voisitte antaa uusia määräyksiä, varsinkin sellaisia, jotka voivat heikontaa palvelijain kunniantuntoa isäntäväkeään kohtaan. Jättäkää se paronin ja minun asiakseni."

"Ei mulla sitä aikomusta ollutkaan, paronitar!"

"Te olette kuitenkin pitkästi ja laajasti selittänyt, että talonpojat ja aateliset ovat yhdenarvoisia ihmisiä, että Jumalan silmissä ei ihmisillä ole minkäänlaista erotusta, ja että siis ei toinen ihminen saa toista halveksia — se on synti. — — — Jos uskallan pyytää teitä, neiti Marchand, niin pitäkää tuollaiset opetukset sille varalle, että vastaisuudessa saatte toimen jossakin porvarillisessa perheessä. — — — Minä toivoisin, että minun lapsiani kasvatettaisiin ja valmistettaisiin sellaisiksi, joilla vastaisuudessa tulee olemaan tekemistä suuren ihmisjoukon kanssa, jota he kerran tulevat vallitsemaan — minä vaadin lapsilleni heidän säätynsä mukaista kasvatusta."

"Eikä kristillistä?"

"Eikö se ole kristillistä kasvatusta, josta puhuin?"

"Minua on toisin opetettu, paronitar."

"Minähän sanoin, että porvari-lapsia niin voi opettaa!"

"Minä en ole porvari-lapsi. Isäni on aatelismies."

Dorothea von Heideggin teräsharmaat silmät kävivät suuremmiksi; hänen pitkä, heikko vartalonsa hoippui edes takaisin laajassa vannehameessa.

"Teidän isänne on aatelismies?" toisti hän hitaasti. "Teidän passissanne ei puhuta siitä mitään."

"Minun suvussani ei aatelisnimi ole enää tarpeellinen siitä asti, kun isäni Ranskasta muutti Sweitsiin ja on saanut Genfin kantonissa kansalaisoikeudet."

"Ei ole enää tarpeellinen? Vai niin?" Ja vasten tahtoaan osottivat paronittaren kasvot suurta ihmettelyä. "Vaan sehän on teidän oma asianne", virkkoi hän sitten ylpeästi. "Pyydän teidän ottamaan viittaukseni huomioonne, neiti Marchand!"

Kohta sen jälkeen tapahtui toinen asia. Kuno oli suuttunut palvelustyttöön jostakin vähäpätöisestä asiasta ja potkassut häntä niin kovasti sääreen, että tyttö rupesi tuskasta itkemään. Neiti Marchand näki tämän ja vaati poikaa pyytämään tytöltä anteeksi, ja kun ei hän siihen taipunut, antoi hän tälle rangaistukseksi erityisen kirjallisen työn.

Mutta vallaton lapsi läksi äidille opettajastaan kaipaamaan. Seurauksena oli uusi ottelu siveyskäsitteistä.

"Toivoisin, neiti Marchand", alkoi paronitar, kun kouluneiti oli tullut hänen eteensä, "että te jättäisitte lasten rankaisemisen minun huolekseni silloin, kun asia ei suorastaan koske kouluopetusta."

"Se merkitsee, ettei minun tarvitse opetuksen ulkopuolella pitää mitään huolta lasten kasvatuksesta taikka, etten saa mitenkään koittaa heihin vaikuttaa", lausui Juliette neiti, "vaan ainoastaan tiedollinen opetus on minun tehtäväni."

"Ainakin toivon, että te ette itsevaltaisesti ryhtyisi rangaistuksiin, vaan ensin antaisitte minun saada tietoa asiasta ja päättää rangaistuksesta."

"Mutta, paronitar, minun täytyy huomauttaa, että se vähentää minun vaikutusvaltaani lapsiin nähden eikä se mielestäni ole hyväksi. Se henkilö, jota minun on tullut kasvatuksessa auttaa, on aina sallinut minun rangaista lapsia, jos olen nähnyt heidän jotakin pahaa tekevän."

"Sallittehan, neiti Marchand, että minä omassa talossani saan antaa ohjeita", vastasi rouva von Heidegg rauhallisesti, mutta sitä loukkaavammasti. "Sellainen valta oli kyllä neiti Ritterillä ja monella muulla minun entisellä opettajattarellani, sillä he kaikki olivat — niinsanoakseni vanhempia ihmisiä. — — — Te, neiti Marchand, olette siihen toimeen vielä liian nuori, jonka päätän siitä, että ette ota kylliksi tarkkaa tietoa lasten erehdyksistä."

"Saanko kysyä, paronitar, minkälaisia erehdyksiä tarkotatte?"

"Nuorimmalla pojallani on puoli tuntia sitten ollut pieni lapsellinen kinastus palvelustytön kanssa —."

"Kuno potkasi jalallaan palvelustyttöä", sanoi kouluneiti.

"Vai potkasi? Minä en sitä kiitä hyväksi, neiti Marchand. Mutta täytyy ensin kysyä eikö tytössä itsessään ollut syytä, eikö hän lasta kiusannut." — — —

"Ei, hän ei tehnyt Kunolle mitään pahaa; Mai vain pyysi, että hän olisi tullut pois akkunalta, jota tyttö tahtoi pyyhkiä."

"Kuno puhui toisin. Mutta olkoon! Tuosta vallattomuudesta olisin itsekin häntä rangaissut. Mutta nyt tulemme teidän rangaistukseenne, neiti Marchand. Te olette vaatinut, että minun poikani piti pyytää anteeksi palvelustytöltä!"

"Niin, sentähden että hän tälle oli tehnyt vääryyttä! Minun mielestäni tulee kasvavalle lapselle tehdä selväksi, mikä on oikeutta mikä vääryyttä. Se kasvattaa hänen oikeuden tuntoaan ja arvostelukykyään ja samalla kehittää hänen luonnettaan."

"Mutta heikentää palvelijain kunnioitusta ja pelkoa herrasväkeä kohtaan, vähentää myös aatelislapsen itseluottamusta ja oman arvon tuntoa", huudahti paronitar terävästi. "Olisin ollut tyytyväinen, jos te Kunolle olisitte rangaistukseksi hänen lapsellisesta vallattomuudestaan antaneet pienen lisätyön — mutta anteeksipyytämisen vaatimus on liiallista. — — — Niinkuin sanottu, neiti Marchand — välttääksemme edelleen tällaisia tapahtumia, pyydän, että jätätte rankaisemisen minun asiakseni." — — —

Hän kääntyi ja meni kahisevassa, muodikkaassa vannehameessa toiseen huoneeseen —. Neiti Marchand sai mennä!

Juliette oli enemmän surullinen kuin vihainen tullessaan omaan huoneeseensa. Hän rakasti työalaansa, hän piti suurena etuna saada kehittää kasvavia ihmisvesoja ja iloitsi onnesta nähdessään, että jokukaan siemen, jonka hän oli koittanut lasten sydämmeen juurruttaa, alkoi itää ja versoa. Vanhuus ja pettymykset eivät vielä olleet laimistaneet tätä innostusta. Mutta jos nyt tuolla tavalla piti ruveta työtä tekemään tarkasti rajoitetun suunnitelman ja vielä päälle päätteeksi sellaisen katsantotavan mukaan, joka oli aivan vastakkainen hänen omalleen — niin saattoi halu ja innostus kerrassaan kuoleentua. Tämän tunteen vallassa hän päättikin heti lähteä siitä puhumaan ja sitten erota. Mutta kun Juliette ei koskaan voinut panna toimeen päätöksiä kiihottuneessa mielentilassa ja kun hän kauvan ei voinut kantaa vihaa ketään kohtaan, niin hän seuraavana päivänä jälleen päätti koittaa vielä jonkun aikaa olla paikoillaan ja katsoa, kuinka vasta oli käyvä.

Mutta mitä kasvatukseen, ympäristöön ja avarampiin katsantotapoihin tulee, oli hän kasvanut niin aivan erilaisessa ilmapiirissä, että hän tällä vieraalla pohjalla kompastui siinä, missä toinen pääsi esteettä eteenpäin. Hän ei ymmärtänyt eikä huomannut välttää kompastuskiviä tiellänsä. Hän luuli tekevänsä täysin luvallisia asioita, mutta pian hän sai tietää että ne olivat kielletyitä. Sentähden ei ollut ihmettelemistä, että ensimmäisiä onnettomuuksia seurasi vielä monta muuta.

Eräänä kuivana, päivänpaisteisena pyhäpäivänä marraskuun alussa oli hän lähtenyt Adan ja Raimundin kanssa pitemmälle kävelyretkelle. Pitkin jäätynyttä, epätasaista maantietä kulkiessaan he lähestyivät tien vieressä olevia talonpoikaishökkeleitä. Julietten, joka ajatuksissaan silmäili noita majoja, johtui äkkiä mieleen, että hän jo aikoja oli päättänyt käydä sisäpuoleltakin katsomassa virolaisten asumuksia. Nythän olikin siihen tilaisuutta, hehän olivatkin jo kylässä ja asukkaat, joita Juliette tahtoi nähdä kotonaan, olivat pyhäpäivänä varmaankin siellä. Opettajaneiti ilmoitti lapsille aikeensa ja kysyi heiltä, tahtoisivatko lähteä hänen kanssaan. Molemmat uteliaina suostuivatkin heti, sillä he eivät olleet koskaan ennen pistäneet jalkaansa kylämökkiin. Sanottu ja tehty. He astuivat erääseen suurenlaiseen savutupaan, katselivat, mitä siellä oli katselemista, puhuivat muutamia sanoja asukkaiden kanssa — neiti Marchand tietysti Adan ja Raimundin tulkitsemisen avulla — ja joivat janoonsa talonpoikain kaljaakin. Sattumalta olivat he joutuneet Uudentuvan perheeseen. Kun uuni parastaikaa lämpisi, niin katkera savu ajoi heidät pian jälleen ulos. Sitten he läksivät lähellä olevaan pieneen mökkiin. Tuskin mahtuivat he kaikki yhtaikaa tuohon matalaan karstaiseen kuoppaan ja siellä ollessaan voivat tuskin kääntyä. Juliette tunsi siellä kohta tuon suuren tukevan työmiehen, joka vitsoja saatuaan oli häneen ja lapsiin luonut niin vihaisen katseen ja sitten vaijeten kulkenut niin ylpeänä heidän ohitsensa. Juliette tiesi, että se oli palvelustyttö Maien veli ja tuo ujo vanha muori tuolla uunin luona hänen äitinsä. Nöyrästi niinkuin Uudentuvan asukkaatkin olivat tämänkin hökkelin eläjät herrasväen astuessa heidän huoneeseensa nousseet seisomaan ja nöyrästi ja kohteliaasti vastasi tuo suuri, vakava työmies jokaiseen ystävälliseen kysymykseen, jonka kouluneiti hänelle teki Adan ja Raimundin välityksellä.

"Ja tuollaisessa hökkelissä elävät ihmiset!" huudahti neiti Marchand kotimatkalla. "En todellakaan olisi voinut uskoa, että löytyy tuollaista kurjuutta! Ihmettelen, ettei savu, häkä ja huono ilma heitä tapa."

"Talvella on heillä vielä elävätkin tuvassa!" sanoi Ada ylenkatseellisesti.

"Elävät tuvassa? Minkätähden?"

"Niillä on varmaankin navetassa liian kylmä."

Juliettea vaivasi niin ahdistava tunne, ettei hän enää voinut mitään puhua. Ja tuo tunne ahdisti häntä sitten vielä pari päivää. Hänen silmissään kuvastui alituiseen tuo kurja kuva, jonka hän oli saanut virolaisen talonpojan asunnoista.

Mutta Juliette ei olisi unissaankaan voinut aavistaa, että hänen kylässä käyntinsä olisi jälleen tuottava ikävyyksiä. Ja kuitenkin kävi niin.

Ada oli vielä samana iltana ilmoittanut vanhemmilleen, missä neiti Marchand oli heidän kanssaan käynyt. No, nyt tapahtui ihme! Paronitar antoi heti palvelijalle käskyn riisua paikalla lasten yltä ne vaatteet, joilla he olivat käyneet talonpoikain majoissa ja panna uudet sijaan. Sitten piti hän lapsille pitkän varotuspuheen, että minkätähden olivat kuulleet opettajaneidin ääntä, ja vihdoin kutsuttiin pääsyyllinen itse oikeuden eteen. Toisena tuomarina oli tällä kertaa itse vanha paroni.

"Neiti Marchand", alkoi viimemainittu, kun rouva vihasta väristen astui edes takaisin lattialla. "Te olette tänään käynyt minun lasteni kanssa kylän majoissa."

"Niin olen, herra paroni."

"Se oli hyvin ajattelematonta!"

"Ajattelematonta?"

"Se oli anteeksiantamaton teko!" huusi rouva äänellä, joka vinkui kuin piiskanisku ilmassa.

"Minä en ymmärrä —?" sopersi Juliette hyvin hämmästyneenä. "Uhkasiko meitä siellä mikään vaara? He kaikki olivat hyvin rauhallisia, hyväntahtoisia ihmisiä — — —."

"Ei sellainen vaara", vastasi paroni kiivaasti. "Mutta minä en salli lasteni käyvän niin siivottomissa paikoissa kuin meidän talonpoikain asunnot ovat. Ylipäätään ei heillä siellä ole mitään tekemistä, ja toiseksi voivat he sieltä saada kaikellaista saastaa ja eläväisiä — — —."

"Ja tautiakin!" huudahti paronitar.

"Mutta me emme kummassakaan mökissä viipyneet kuin silmänräpäyksen", virkkoi neiti Marchand kasvot kalpeina.

"Se on yhdentekevä!" huomautti paroni. "Voisitteko sanoa minulle, neiti Marchand, mitä asiaa teillä oli noihin mökkeihin?"

"Minä tahdoin nähdä niitä sisäpuolelta ja kuinka niissä eletään."

"Ja tuo teitä huvittaa! Minun täytyy tunnustaa, että teillä on hienoksi, sivistyneeksi naiseksi omituinen aisti! Eikö meillä sitten ole mitään kauniimpaa katseltavaa, jotakin joka voisi kehittää lasteni sydämmiä ja ylentää mieltä? Minun hevostallini kauniine, vilkkaine luontokappaleineen on paljon mukavampi, kuin sellainen kauhea sauna tuolla kylässä!"

"Ja te olette antanut minun lasteni siellä juodakin — astiasta, josta talonpojat juovat", soimasi paronitar värisevin huulin.

"Me joimme kaikki —."

"Tehän voitte juoda, se ei ole minun asiani", torui paronitar, "mutta minun lapsiltani se olisi pitänyt kieltää."

"Minä en sitä tiennyt. — — — En myöskään vienyt lapsia väkisin noihin majoihin; kysyin heiltä tahtoivatko seurata minua sinne ja he suostuivat hyvällä mielellä."

"Neiti Marchand", lopetti paroni Heidegg. "Te olette vapaa ihminen ja voitte väliaikanne käyttää, kuinka tahdotte. Mutta pyydän teitä ottamaan huomioonne taloni tapoja ja pitämään itsenne erossa palvelijoistani ja talonpojista, sitä vaatii niin teidän kuin minunkin edesvastuuni lastenkasvattajana, sillä teille on kallis omaisuus uskottu." — — —

"Vai sillä tavalla!" ajatteli Juliette pahalla mielellä mennessään huoneeseensa. Jälleen alkoi hän arvella, eikö olisi paras paeta pois tuosta ahtaasta ilmapiiristä, joka pakotti häntä toimimaan vasten parempaa tietoaan. Tuota seikkaa hän mietti koko yön ja joutuikin vihdoin siihen päätökseen, että huomenna piti pyytää paronilta ero. Se olisi todellakin tapahtunut, jos ei paronitar vanhemman tyttärensä kanssa, juuri kun koulutunnit loppuivat, olisi ajanut vieraisille johonkin naapurimoisioon. Juliette jätti asian toiseen päivään, mutta ennen sitä tapahtui jotakin, joka antoi hänelle aihetta jättämään eronpyyntönsä tuonnemmaksi.

Päivällisillä tapasi neiti Marchand paroni Herbertin. Tämä huomasi heti neiti Marchandin totisen, kalpean ulkomuodon, ja hän kysyi myötätuntoisena syytä siihen. Kun Juliette vastasi asiaa kierrellen, virkkoi nuorukainen:

"Ahaa, minä arvaan! Minä kuulin siitä. Olisin kiitollinen, jos te päivällisten jälkeen sallisitte minun keskustella kanssanne jonkun hetken."

He istuutuivat puolisen jälkeen pieneen saliin.

"Minä huomaan teidän ulkomuodostanne, että olette tehneet jonkun päätöksen, neiti Marchand", alkoi Herbert sytyttäen tulta ulkomaiseen sikariinsa. "Arvaanko oikein?"

"Niin, herra paroni, olen todellakin sen tehnyt", vastasi Juliette.

"Ja se on?"

"Ettekö sitä arvaa?"

"Ehkä teillä on ollut vanhempaini kanssa joku vastenmielinen sananvaihto. Mutta minä toivon, ettei se anna aihetta teille kokonaan meitä jättää?"

"Olen kuitenkin, herra v. Heidegg, päättänyt luopua toimestani."

Nuori paroni silmäili hätäisesti, melkeinpä säikähtyneenä neitoa.

"Rohkenen toivoa, että päätöksenne ei olisi niin luja, ettei siitä voisi luopua", virkkoi hän.

"Luopua? Minkätähden? En ole tehnyt päätöstäni kevytmielisesti enkä perusteettomasti. Eikä minulla olekaan tapana tehdä ajattelemattomia päätöksiä?"

"Ja mitkä syyt teitä ovat pakottaneet."

"Minä en voi täällä täyttää tehtävääni. Minun kasvatustapani ei miellytä teidän vanhempianne — en voi heidän vaatimuksiaan täyttää. Minun päätökseeni ei antanut aihetta isäntäväkeni kohtelu, vaan itse asia. Meidän katsantotapamme siveellisestä lastenkasvatuksesta ovat niin vastakkaiset, että emme voi yhtyä, vaan olemme vain kiusaksi toisillemme. Tuota ristiriitaa ei meidän kummaltakaan puolen tarvitse ylläpitää."

Herbert Heidegg leikitteli sikarikotelonsa kanssa. Hän tuijotti maahan ja hänen muotonsa oli totinen.

"Luulen ettei valinne ensinkään tarvitse olla niin ristiriitainen, jos kumpaiseltakin puolen koittaisitte toisianne ymmärtää", sanoi hän ja kiinnitti katseensa neitiin.

Juliette katsahti häneen kysyvin silmin. Hän ei ymmärtänyt, mitä nuori herra tarkotti.

"Nähkää, neiti Marchand! Te tulette toisesta maasta ja toisista oloista. Teidän kotomaassanne vallitsevat toisellaiset mielipiteet kuin täällä. Jos te tätä ajattelisitte, niin paremmin voisitte arvostella vanhempaini näkökantaa ja paremmin mukaantua siihen. Voisitte ehkä keksiä välittävän opetustavan?"

"Ja se tapa olisi?"

"Teidän täytyy tunnustaa, neiti Marchand", puhui nuori paroni edelleen, "että teidän mielipiteitänne, joita olette kotimaastanne mukaanne tuoneet, ei voi täällä meillä toteuttaa, olkoot ne teidän mielestänne kuinka oikeat ja hyvät tahansa. Siksi ovat meidän olot Sweitsin ja koko länsi-Europan oloihin verraten liian erilaiset."

"Kuinka? Eikö sitten kristillissiveellinen opetus ole joka paikassa sama? Eikö teillä opeteta: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi? Eikö teillä neuvota harmaapäätä kunnioittamaan? Eikö teillä uskota, että kaikki ihmiset ovat Jumalan edessä yhdenarvoiset, ettei toinen saa toista halveksia, ja ettei lähimmäisen oikeutta saa loukata? Sillä näiden periaatteiden tähden olen juuri paronin ja paronittaren puolelta saanut muistutuksia."

"Minä kyllä tiedän. — — — Mutta luulen kuitenkin, että meillä on sama kristillissiveellinen kasvatustapa kuin teilläkin, vaikka teoria ja käytäntö eivät aina seuraa toisiaan. Kristillissiveellisestä opetuksesta voi montakin kohtaa sovittaa meidän oloihin, mutta ei niin tarkasti kaikkia."

"Siveellinen opetus on siis muutettava olojen mukaan."

"Siltä näyttää, neiti."

"Näissä oloissa ei siis saa opettaa, että lähimmäistä tulee rakastaa, kunnioittaa eikä tehdä hänelle mitään vääryyttä?"

"Noin ylimalkaisesti emme voi tuosta asiasta puhua", sanoi Herbert, jonka kasvoille nousi heikko puna. "Katsokaa vähän meidän oloja. Korkeasti sivistyneillä moision herroilla on tekemistä täysin sivistymättömien talonpoikien kanssa, joilla ei ole mitään siveellisiä käsityksiä. Jos tuollaiselle talonpojalle nyt näyttää, että moision herra pitää häntä itsenäisenä ihmisenä, jolla ei ole tarvis osottaa hänelle kunniaa ja jos rupeaa hänen kanssaan yhä tuttavallisemmalle kannalle — mihin se meidät saattaa?"

"Mihin sitten?"

"Kapinaan, neiti Marchand! Me aatelismiehet olemme tässä maassa ainoat auktoriteetit. Jos se käsitys meistä katoaa, niin katoaa myös yleinen järjestys."

"Siitä seuraa, herra paroni, ettei kristillissiveellistä opetusta voi sovittaa aatelismiehiin, vaan ainoastaan talonpoikiin. Siveysoppi ja itse siveyskin on siis sovitettava eri lailla kunkin säätyluokan mukaan."

"Te teette tarkkoja johtopäätöksiä, neiti Marchand", nauroi Herbert katsellen maahan.

"Näin ollen en voi ensinkään ihmetellä", puhui Juliette, "että Kuno minulta eräänä päivänä saattoi kysyä, pääsevätkö talonpojat kuoleman jälkeen taivaaseen?" — "Miksi ei?" kysyin minä. — "Niin", vastasi lapsi, "isä sanoo aina: 'Der Bauer ist ein Vieh' (talonpoika on elukka), ja elukathan eivät pääse taivaaseen!'"

Herbert von Heidegg rypisti kulmiaan.

"Tiedän, neiti Marchand, että meillä on omat vikamme", lausui hän, "mutta meidän olot ovat nyt sellaiset, talonpoikamme ovat todellakin hyvin alhaisella kannalla. Jumala paratkoon!"

"Paratkoon? Te siis toivotte, etteivät teidän olonne olisi sellaisia? Miksi ette niitä sitten paranna?"

Rohkeasti ja ylpeästi kohotti paroni Heidegg päätään.

"Sitä me olemme tehneet, neiti Marchand, mehän olemme jo lähes kuusikymmentä vuotta tehneet parannuksia talonpoikain elämässä. Mitä Viron aateli on talonpojalle tehnyt, sellaista tuskin aikakirjoissa saa lukea. Jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, synkkänä henkiorjuuden aikana, jolloin talonpoika kokonaan oli aatelismiehen omaisuutena, löytyi meidän joukossamme miehiä, jotka vapaaehtoisesti soivat talonpojille tärkeitä oikeuksia ja sääsivät niistä pysyvän lain. Vuonna 1795 alkoi talonpoikain yleisen tilan parantaminen siten, että aatelisto maapäivillä rajoitti heidän työkuormaansa ja kielsi sen korottamisen, heille annettiin omaisuuden omistusoikeus, rangaistuksia huojennettiin ja henkiorjien myymisen oikeutta rajoitettiin. Vuonna 1802 ilmestyi uusi täydellisempi asetus, jossa talonpoikien oikeuksia vielä laajennettiin ja 1805 seurasi sitä vielä vapaamielisempi ja perinpohjaisempi talonpoikaislaki. Mutta 1816 osotti Viron aatelissääty vielä suurempaa uhrautuvaisuutta talonpoikia kohtaan, sillä silloin se vapaaehtoisesti, ilman minkäänlaista pakkoa, lopetti henkiorjuuden, teki talonpojan vapaaksi ihmiseksi, antoi hänelle kaikki vapaan kansalaisen valtiolliset oikeudet ja moision herran piti vuokramiehilleen tehdä molemmin puolin sovitut kontrahdit. — — — Emmekä ole uudempanakaan aikana olleet huolettomia talonpoikain tilan parantamisesta. Me pyrimme yhä eteenpäin ja sen ohella pidämme silmällä talonpoikainkin etuja. Viimeisenä parina vuosikymmenenä, noin vuodesta 1839, on melkein joka ikisillä maapäivillä pohdittu talonpoikainkin maanviljelyskysymystä ja tuon pitkällisen ja perinpohjaisen työn tuloksena taas on uusi talonpoikain laki, joka viime vuonna 1856 valmistui ja joka suuremmaksi osaksi ensi vuonna astuu voimaan. Tuokin uusi asetus antaa loistavan esimerkin Viron aatelin itsensä uhrautuvaisuudesta. Tässä laissa säädetään, että talonpojat vapautetaan niin sanotusta työorjuudesta ja että hän saa maksaa veronsa rahassa ja sen lisäksi ostaa maata perintöomaisuudeksi. Mutta nekin, jotka tahtovat pysyä työorjuudessa, tulevat saamaan 26-27 prosentin suuruisen veron alennuksen. Mutta vielä sen lisäksi uhraa moision herra oikeuksistaan jotakin. Hän määrää suuren osan perintömaastaan, jota hän ei enää voi omistaa, talonpojille viljeltäväksi ja jonka hän heille myös voi vuokrata tai myydä. Ja tämän tekee moision omistaja ainoastaan sentähden, että talonpoikain aineellinen ja henkinen tila yhä parantuisi."

"Anteeksi, herra paroni", vastasi neiti Marchand, "mutta minä en ymmärrä, minkätähden nuo parannukset talonpoikain aineelliseksi ja henkiseksi kohottamiseksi ovat niin vähän vaikuttaneet, että talonpoika nytkin vielä elää suurimmassa henkisessä ja aineellisessa kurjuudessa. Henkistä opetusta he eivät saa ensinkään, koska heillä ei ole kouluja."

"Siihen ovat todellakin suurimmaksi osaksi syynä virolaisten kansallisviat — velttous, johonka yhdistyy ruumillinen ja henkinen laiskuus. Virolainen voi ainoastaan vähitellen kehittyä."

Juliette pudisti päätään.

"Tuo johtopäätös ei mielestäni ole todennäköinen ja jos asia niin on, täytyy kysyä, mikä siihen on syynä. Sallikaa minun olla suora, teidän talonpoikianne painaa niin raskas työtaakka, että en ymmärrä, kuinka he eivät sen alla murru."

"Tunnetteko te tämän työkuorman suuruutta?"

"Tunnen jotakuinkin; olen siitä selvän ottanut. Jos tämä asema joku vuosisata takaisinpäin oli vielä kovempi — ja sehän on teidän kertomuksenne mukaan ollut kovempi — niin ainoana luonnollisena ja todellisena syynä talonpoikain velttouteen on se, että heitä on ylellisellä työllä, kovilla rangaistuksilla ja puutteellisella elatuksella ylenmäärin rasitettu. He ovat siis alentuneet työjuhdan kaltaiseksi."

"En epäile, että teidän arvelunne on tosi", virkkoi Herbert liikutellen sormiaan vasten pöytää.

"Ja noista parannuksista ja asetuksista, joista te herra v. Heidegg nyt juuri niin suurella asiantuntemuksella puhuitte, olen kuullut hiukan toisenlaisiakin arveluita, nimittäin Pietarissa, kenraali Dawöidowin talossa. Siellä kävi korkeimpia valtiomiehiä, ministereitä, senaattoria, valtion komiteain jäseniä y.m. ja toisinaan he keskustelivat myös Itämeren maakuntain asioista. Innokkaasti he puhuivat uudesta Viron talonpoikain laista, josta te juuri mainitsitte, sillä herrain joukossa oli jäseniä sitä varten asetetuista komiteoista. Yleensä olivat he sitä mieltä, että Viron aatelismiehet ovat kiirehtineet tekemään noita parannuksia vain siinä pelossa, että asiaan ryhdytään ylemmissä piireissä, jolloin heidän etujaan on vaara uhannut. Aatelismiehet ovat kiirehtineet tekemään vapaaehtoisia uudistuksia saadakseen työn omiin käsiinsä. Ja saadessaan asiat omaan huostaansa, ovat he aina ymmärtäneet pitää huolta omista eduistaan talonpoikain vahingoksi. — — — Suokaa anteeksi, herra paroni, että tämän tosiasian teille mainitsen, mutta asia herättää mielenkiintoani ja tahtoisin saada toden tietää."

"Ah niin, neiti Marchand", nauroi Herbert, "nuo Pietarin virkavaltiaat ovat aina olleet meitä vastaan. He ovat enemmän vastustaneet kuin suosineet työtämme. — — — Luonnollistahan on, että meidän on täytynyt omia etujammekin silmällä pitää."

Hyvin ymmärsi nuori aatelismies kerrata tuon vanhan, ammoin tunnetun laulun! — — — Mutta muuten ei hän voinut todistaa vääräksi ulkomaalaisen neidon tarkoille tiedoille perustuvaa väitettä, että nimittäin Viron aateli oli ainoastaan pakosta ja tarkasti omia etujaan silmällä pitäen ryhtynyt talonpoikain tilan parantamiseen.

Niinpä vuonna 1795 alkoivat Viron aatelisherrat ajatella talonpoikain tilaa, kun keisarinna Katarina oli ilmaissut mielipahansa siitä, "että Viron talonpoika varoineen päivineen oli täydellisesti moision herran omaisuutena, jonka hän sai myödä, hevosta vastaan vaihettaa ja pakottaa muuttamaan vuokramaalta täysin asumattomaan paikkaan?" — — — Niinpä samoin 1802 otettiin puheeksi talonpoikain olojen parantaminen keisari Aleksanteri I ja hänen vapaamielisten neuvonantajansa alotteesta, jotka moittivat sitä väkivaltaa, jota moision herrat talonpoikia vastaan olivat tehneet ja säälivät Viron kansan huutavaa hätää ja oikeudetonta asemaa. Viron aateliston päämies von Berg tunsi keisarin mielipiteet ja esitti asian maapäivillä. Hän nimittäin pelkäsi, että hallituksessa sitä ennen tehtäisiin päätöksiä, jotka olisivat voineet olla aatelisten eduille vahingollisia. — — — Ja juuri samasta syystä kiirehtivät nämä miehet edelleen tekemään uuden asetuksen, joka ilmestyi 1805 ja jolla oli tuo merkillinen nimi: "Moision isäntäin säätämä ja suuren armollisen majesteetin Keisarin vahvistama Viron talonpoikain asetus." — — — Hallituksella oli nimittäin ollut aikomus asettaa Viron maata varten samanlainen komitea kuin Liivinmaatakin varten oli asetettu, jonka tarkotuksena oli valmistaa uusi asetus talonpoikain olojen parantamiseksi. Kaikki talonpoikain viljeltävänä oleva maa piti uudestaan mitata ja Ruotsin aikaiset säädökset ottaa käytäntöön, niissä kun talonpoikain orjuuden kuorma oli määrätty maan suuruuden ja hyvyyden mukaan. — — — Henkiorjuuden lopettaminenkin 1816 syntyi hallituksen alotteesta, kun sillä oli aikomus antaa Viron talonpojille samanlainen asetus kuin Liivinmaan talonpojilla oli ja tahtoi, että Viron moisioiden maa-ala mitattaisiin. Peläten kustannuksia, jotka syntyisivät kalliiden komiteojen ylläpidosta ja vielä enemmän peläten valtamiesten pakkoa, pyysi Viron aateli henkiorjuuden lakkauttamista, joka muutenkin olisi tapahtunut. Viimeinenkin parannus 1856 syntyi hallituksen tahdosta. Sisäasiain ministerineuvoston ehdotuksesta valitsi aatelisto komitean, jonka piti tarkastaa 1816 annetut asetukset sekä täydentää ja muuttaa niitä ja tehdä ne yhdenlaisiksi Liivinmaan asetusten kanssa.

"Mutta ennen kaikkea emme saa unohtaa, minkätähden meidän aateliset ryhtyivät uudistuksiin", puhui Herbert Heidegg edelleen. "Se tapahtui, neiti Marchand, etenkin sentähden, että ainoastaan he oikein tunsivat nämä olot ja epäkohdat, jota Pietarin virkavaltijaista suinkaan ei voi sanoa. Aateli pelkäsi, että he viheriän pöydän takana voisivat tehdä asetuksia, jotka käytännössä eivät kelpaa mihinkään. Käytännöllinen ymmärryskin pakotti meidät ryhtymään työhön, kun epäkäytännöllisyys oli asiaa vahingoittamassa."

"Mutta keskustelumme on kerrassaan siirtynyt pois asiasta, josta meidän piti puhua", virkkoi Juliette Marchand. "Mehän keskustelimme minun erostani ja te pyysitte minun keksimään jonkun välittävän opetustavan, joka tekee minun tänne jäämiseni mahdolliseksi. Tässä seikassa pyysin teiltä tarkempaa selitystä, vaan en ole vielä saanut siihen vastausta."

"Vastaukseksi tahtoisin antaa teille sen neuvon, että sisareni ja veljeni kasvatuksessa tekisitte kuin neiti Ritter. Se on: älkää koittako heitä kasvattaa, vaan ainoastaan opettaa. Jättäkää kasvatus vanhempain huoleksi! Sillä tavoin välttäisitte noita ikävyyksiä, joita teillä on ollut vanhempaini kanssa."

Juliette katseli miettien alas.

"Se merkitsee, että minun pitäisi luopua puoleksi velvollisuuksistani ja tehtävistäni?"

"Niin, neiti Marchand."

"Luuletteko, että työni mulle sitten tuottaisi minkäänmoista tyydytystä tai hauskuutta?"

"Voihan niin olla, ettei se tuottaisi yhtä paljon mieltymystä tai huvia", vastasi Herbert. "Mutta ajatelkaa kuitenkin, että asemanne vanhempieni rinnalla sitä vaatii."

"Ja minkätähden pitäisi minun taipua tuohon puolinaisuuteen? Sentähden vain, että voisin tänne jäädä ja pitää paikkani? Ei, herra paroni! En ole niin itserakas enkä omanvoiton pyyntöinen, että sentähden tahtoisin olla uskoton tehtävälleni. Minun täytyy siihen saada kokonaan antautua taikka muuten erota."

"No täyttäkää sitten tehtävänne kuinka tahdotte, neiti Marchand", huudahti Herbert, "mutta karttakaa sellaisia asioita, jotka synnyttävät ikävyyksiä!"

"Mutta kuinka voin tietää, mikä tuottaa ikävyyksiä? Minulla ei ollut aavistustakaan, että kristillissiveellinen opetustapa tuottaisi pahennusta. Minun on vaikea joka kerta tutkia, mitä teidän vanhempanne sallivat, mitä eivät."

"Te tahdotte siis pysyä lujana päätöksessänne ja erota?"

"Niin."

Paroni Herbert Heidegg nousi ylös ja astui neidon luo. Lempein, tuntehikkain silmin hän tätä katseli ja punehtui hieman.

"Mutta jos minä teitä pyydän luopumaan päätöksestänne."

"Te pyydätte, herra paroni."

"Niin, neiti Marchand!"

"Mitä se juuri teitä liikuttaa, jos olen täällä tai en?"

"En tiedä, mutta minua vaivaa se ajatus, että eroatte täältä", sanoi paroni Heidegg syvällä, totisella äänellä. "Koittakaa nyt kuitenkin vielä jonkun aikaa tulla toimeen — minun tähteni, neiti Marchand!"

"Teidän tähtenne?"

"Niin! Meidän elämämme täällä maalla on muutenkin vähän yksinäistä, ikävää ja yksitoikkoista. Minulle on tuottanut suurta hauskuutta, kun olen saanut teidän kanssanne vaihtaa ajatuksia, vaikkakin me usein olemme joutuneet kiivaaseen väittelyyn, kun mielipiteemme ovat erilaiset. En tiedä, kuinka viettää vapaahetkiäni, kun ei teitä olisi. Neiti Marchand, minä pyydän teitä, jääkää meille, älkää vielä pyytäkö eroa!"

Nuoren miehen äänessä ja katseissa oli jotakin, josta Juliette loi silmänsä maahan ja jäi ajatuksiinsa. Hänellähän oli muutenkin niin hyvä sydän, ettei hän voinut pyyntöjä vastustaa, ja nyt hänen oma taipumuksensakin sai hänet suostumaan!

"Jos siten voin tuottaa teille mielihyvää, herra paroni", lausui hän, "niin voinhan koittaa ehkä kevääseen asti. Minulla muutenkin oli aikomus matkustaa ensi kesänä kotimaahani."

"Kiitän teitä tästä lupauksesta, neiti Marchand!" huudahti Herbert lämpimästi ja puristi Julietten hienoa, valkeaa kättä.

8.

MIINAN KOHTALO.

Kubja-Pritsin turha kosimisretki ja vielä enemmän Huntaugun Miinan äkillinen katoaminen synnyttivät koko kyläkunnassa suurinta huomiota. Kun kadonnutta morsianta oli koko kylässä turhaan etsitty, oli sulhanen puhemiehen kanssa kiroten ja sadatellen ajanut takaisin Huntaugulta ja hämmästyneet vanhemmat olivat jääneet suurimman surun valtaan.

Seuraavana päivänä alkoi kyseleminen ja etsiminen uudestaan, mutta kaikki turhaan. Pari ihmistä oli nähnyt Miinan iltapimeällä astuvan kiirein askelin pitkin vainiota, mutta he eivät olleet häneltä kysyneet, minne hän menee, eikä hän ollut kylässä missään talossa käynyt. Huntaugun Mihkel antoi asiasta vihdoin tiedon järjestyksen valvojalle. Mutta hänenkään tiedustelunsa ei tuonut mitään selvitystä. Miina oli kadonnut kuin maan alle. Suurinta sydänsurua tunsi Huntaugun emäntä. Hän itki yöt päivät, syytti itseään ja miestään kovuudesta, jolla olivat pakottaneet lastaan pakenemaan ja kuvitteli mielessään, kuinka Miinan ruumis löydettäisiin jostakin joesta tai järvestä ja tuotaisiin kotiin.

Onneksi oli kaikki pelko turhaa. Eräänä päivänä tuli Mihklin ja Viiun vanhin tytär Mari, joka naapuripitäjässä oli kolmipäiväisellä talonmiehenä vaimona, hevosella ajaen Huntaugulle. Viiu kiirehti häntä vastaan punaiseksi itkettynein silmin ja huusi jo kaukaa itkusta värisevällä äänellä.

"Mari, meillä on tapahtunut suuri onnettomuus! Miina on ollut kadoksissa jo monta päivää."

Mutta Mari ei tästä uutisesta ensinkään hämmästynyt, vaan hänen suunsa meni kuin pidätettyyn nauruun.

"Kuka käskee tyttöä pakottamaan sellaiselle miehelle, jota hän ei kärsi!" vastasi nuori nainen sitoen hevosen aitaan kiinni. "Ja nyt kun hän katosi, on teillä hätä käsissä!"

"Tiedätkö sinä sitten, minkätähden hän katosi?"

"Tiedän kaikki."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Miinalta itseltään!"

Huntaugun vanhan äidin kellastuneille kasvoille lensi ilon ilme.

"Mari, hyvä kulta lapsi, sittenhän tiedät, missä meidän Miina on! Teillä hän on! Jo minä sitä ajattelinkin ja tänään aijoinkin jalansyten lähteä sitä kysymään."

"Olisit sen jo pari päivää sitten voinut tehdä", nauroi Mari. "Mihin hänen sitten teidän mielestänne muualle piti mennä kuin sisarensa luo! Niin, Miina on meillä ja vielä päälliseksi terve!"

"Jumalan kiitos", lausui äiti, pannen kädet ristiin. "Mihkel, Mihkel!" huusi hän kääntyen tuvan puoleen. "Meidän Miina on löytynyt, ukko, Miina elää ja on terve!"

Kohta katsoi Huntaugun isäntä totisen murheellisen näköisenä ovesta ulos, huomasi vanhimman tyttärensä ja tuli pihalle. Äiti selitti nyt kiireimmiten hänelle, mitä juuri itse oli kuullut. Sitten vietiin tulija, joka oli kuin raskaan kiven vierittänyt vanhempain sydämmeltä, lämpimään tupaan.

"Kuule, isä", alkoi siellä nuori perheennainen puoleksi leikillään nuhdellen. "Onko se nyt miehen teko, että pakottaa omaa lastaan väkisin miehelle, jota hän ei kärsi mailla halmeilla! Onko sillä Miinan naittamisella niin suuri kiire? Onhan hän sinun ainoa lapsesi kotona! Kun hänen annat pois jäät aivan vierasten ihmisten kanssa taloasi hoitamaan. Etkö tunne ensinkään sydämmen rakkautta lastasi kohtaan?"

Mihkel katsoi hämmästyneen näköisenä maahan.

"Onkos hänellä rakkautta minua kohtaan?" virkkoi ukko masentuneella äänellä. "Jos hän olisi ajatellut isäänsä, ei hän salaa olisi piiloutunut. Hän tiesi hyvin, mitä etuja olisin saanut, jos Prits meille vävymieheksi olisi tullut."

"Minä tiedän, minä tiedän", vastasi Mari, "paroni on luvannut antaa paikan, mutta tahtoisitko sitten tuon vähäisen edun tähden myödä oman lapsesi? Tiedätkö, isä, Miinan sijassa olisin tehnyt aivan samalla tavalla ja pötkinyt pakoon!"

"Miksi et sitten nyt tuonut häntä kotiin?" kysyi Mihkel.

"Hän ei tullut! Hän ei tule ennen kotiin, kun isä ja äiti vakaasti lupaavat, etteivät pakota häntä Pritsille. Juuri sitä sanaa tulin tänne tuomaan."

"Hän ei tule kotiin?" kertoi Mihkel nyrpeänä ja kävi vihaisen näköiseksi. "Hänen pitää tulla tai muuten annan järjestyksen valvojan tuoda hänet väkisin! Sen hän ainakin pitäisi tietää!"

"No noh, no noh, isä! Kenen häpeä on, jos niin teet! Sittenhän kylän lapset osottavat sinulle sormea ja nauravat: 'Kas tuoss' on isä, joka tytärtä oikeuden kautta pakottaa miehelle!' — — —"

"Naurakoot", vihotteli Huntaugun ukko. "Kenen häpeä se on, ettei lapsi tahdo vanhemman sanaa kuulla! Pitääkö minun taipua lapsen mukaan, vai lapsi minun?"

Monen päivän tuska lapsen tähden oli kokonaan pehmittänyt äidin sydämmen. Hän oli täydellisesti Marin kanssa yhtä mieltä ja koitti rukouksilla taivuttaa ukkoa.

"Isä, taivu nyt tämä kerta!" virkkoi hän mielitellen. "Käske lapsen tulla kotiin, annamme hänen olla jonkun ajan rauhassa, ajatelkoon itse perinpohjin, tahtooko mennä Pritsille vai ei, annamme hänelle muutama kuukausi aikaa ja sitten kysymme uudestaan. Voihan niinkin olla, ettei Prits hänestä enää huolikaan. Hän oli tytölle hirmuisen vihainen, kun tästä lähti. Mutta jos hän Miinaa vielä uudestaan tahtoo, niin koittakoon sitten onneaan."

"Äiti on oikeassa", lisäsi Mari. "Paras on, että annatte hänelle aikaa ajatella asiaa. Mutta väkisin ei saa häntä pappilaan viedä! Hän juoksisi uudestaan pois ja sitten voisi käydä niin, ettette enää saisikaan häntä nähdä — — — Jos tietäisitte, minkä näköinen hän oli, kun aamulla saapui meille väsyneenä pitkästä matkasta ja kasvot itkemisestä ajettuneet? En tahtonut häntä tuntea. Oli kuin haudasta noussut. Katsoi minuun kuin takaa-ajettu jänis, hetkeen aikaan ei saanut sanaa suustaan, vaan nyyhkytti kädet kaulallani — — — Minä aloin häntä vähän nuhdella, että hän oli noin lapsellisen tempun tehnyt ja juossut pois vanhempien luota, mutta silloin hän huusi silmät tulta iskien: 'Väkisten en anna itseäni Pritsille, vaikka henkeni vietäisiin!' Ja sitten hän pyysi Peeteriä ja minua, että sallisimme hänen olla jonkun päivän luonamme ja sitten tulisimme vanhemmille hänestä puhumaan. Peeterin piti heti tulla teille sanomaan, että Miina on meillä, mutta minä tuumasin: 'Antaa heidän pari päivää itkeä tytärtään, kyllä he sitten herkemmin hänelle anteeksi antavat!'"

Huntaugun Mihkel oli todellakin ollut tyttärestään murheellinen, vaikk'ei hän sitä ollut tahtonut näyttää, mutta nyt kun hän tiesi, että Miina oli elossa ja terve, ei ollut helppo häntä lepyttää eikä taivuttaa anteeksiantoon. Äidin ja tyttären piti kauvan puhua hänen kanssaan, ja todistaa, että ainoastaan hyvällä eikä pahalla oli jotakin aikaansaatava; heidän piti rukoilla jopa kyyneleitäkin vuodattaa, ennenkun hän vähänkin alkoi taipua ja vihdoin hän nyrpeänä huudahti:

"No hyvä, tulkoon kotiin ja minä annan hänelle pari viikkoa miettimisen aikaa. Mutta jos Prits häntä vielä tahtoo ja paroni minulle pitää sanansa, niin ei auta enää mikään — minä saatan hänet vaikka väkisin pappilaan. Jos hän kovin panee vastaan, niin tietäköön, että hänellä on aika selkäsauna odotettavana ja annan hänen saada kunnan oikeudessa[5] tai moision tallissa kaiken kansan nähden sellaisen opetuksen, ettei se ikänä lähde mielestä."

Naisten täytyi tyytyä tähänkin myöntymiseen. He toivoivat, että ehkä aika keksii neuvon. Olihan puhuttu uudesta asetuksestakin, jonka piti suoda talonpojalle kaikkea hyvää ja jonka kohta piti tulla. Kuka tiesi vaikka isä sitten saisi uuden paremman talon ilman Pritsinkin toimittamista. Mari alkoi sitäkin toivoa isälle selittää, ja Mihkel, joka tulevaa vävymiestään rakasti ainoastaan noiden tulojen tähden, joita hän tältä toivoi, rupesi todellakin hieman rauhottumaan.

Jo seuraavana päivänä tuli Miina takaisin kotiin. Hän oli varmaankin kaiket päivät ja yöt kotoa lähdettyään itkenyt, sillä hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet ja koko hänen muotonsa kalpea kuin olisi hän tautivuoteesta noussut. Äiti otti hänet vastaan puoleksi salaten hellyyttään, sillä hän ei sitä tahtonut varsinkaan isälle näyttää, mutta Mihklin kulmat olivat kurtussa ja silloin tällöin pääsi joku pistosana hänen suustaan. Kun ei Miina puolta sanaakaan puhunut vastaan ja äitikin vältti vastustamista, joka ukkoa olisi voinut ärsyttää, niin oli suurempi riita vältetty. —

Koska jokainen tiesi Miinan takaisin tulleeksi odotti Mihkel, että Kubja-Prits ilmaantuisi Huntaugulle tai kutsuisi hänet itsensä Pärtlille. Mutta ei mitään kuulunut. Pritsin viha ja häpeä turhasta kosioretkestä, josta hän oli joutunut koko pitäjän pilkan alaiseksi, oli varmaankin niin suuri, ettei hän enää tahtonut olla missään tekemisissä Huntaugulaisten kanssa. Mihkel sai pian tietää, että hänen arvelunsa oli tosi.

Hän tapasi kerran sattumalta Pärtle-Jaanin kylän raitilla. Mies ei aikonut ensin tervehtiäkään. Mutta kun Huntaugun ukko sittenkin rupesi pakinoimaan hänen kanssaan, murisi Pärtle-Jaan läpi hammasten.

"On sekin miehen teko, kun suotta tahtoo toisen lapselle häpeää tuottaa."

"Niinkuin minä sitä olisin tahtonut!" koitti Mihkel selittää. "Tiesinkö minä, tytön pakoon lähtevän? Annoinhan Pritsille neuvon, että hänen piti ensin tehdä tytön kanssa asiansa selväksi ja sitten vasta tulla viinojen tuontiin! Mutta he olivat pari viikkoa sitä ennen riidassa, ja sitten tulee kosimaan!"

"Minkätähden sinä olet isä, muistathan, mitä minulle ja Pritsille lupasit meillä: 'tytön pitää totella minua, siitä saatte olla varmat!' — — — Mokomaakin tottelemista! Juoksee pakoon ja kun takaisin tulee, niin sitten vain silitetään! Minä olisin lastani opettanut, että hän sen unissaankin olisi muistanut!"

"Ei se opetus hänelle vieläkään myöhäistä ole", puolusti itseään Huntaugun ukko. "Mutta minun mielestäni sellaisessa asiassa voi enemmän saada aikaan hyvällä kuin pahalla. Henkeähän en voi häneltä ottaa — eikä se Pritsiäkään hyödyttäisi. Olen antanut tytölle miettimisen ja parannuksen aikaa, Jos ei Prits häntä tahdo jättää, niin tulkoon ja puhukoon hänen kanssaan; luulen että tyttö nyt olisi taipuvampi kuin ennen, kun vain poika ymmärtäväisesti tahtoo asian selittää."

"En luule, että minun poikani tulee itseään narriksi tekemään!" vastasi Pärtlen Jaan ylpeästi. "Niinkuin sellainen mies ei tyttöjä saisi! Hänellä niitä olisi vaikka joka sormelle! Huntaugun Miina voi odottaa Uudentuvan päiväläistä — sekin on hänelle liian hyvä!" Näin hän sanoi ja käänsi Mihklille selkänsä.

Huntaugun isäntä ymmärsi kyllä isän suuttumuksen, ja arvasi myös millä mielialalla poika heitä kohtaan oli. Ei Mihkel myöskään ihmetellyt sitä, ettei Pritsiä enää Huntaugulla näkynyt. Kun hän pari viikkoa myöhemmin kirkolla tuli Mihkliä vastaan, käänsi tämä päätään ja astui, niinkuin isänsäkin kylän raitilla, tervehtämättä ohi. Pritskin nähtävästi kantoi vihaa juuri Miinan isää kohtaan.

Mihkel luuli, että Prits nyt oli heittänyt sikseen kosija-aikeensa. Ja epäilyttävää oli, olisiko Mihklillä asiain näin ollen moisiostakaan mitään toivomista, sillä kostaakseen tahtoi varmaankin kupias tehdä kaiken voitavansa, jotta paroni peruuttaisi lupauksensa. Huntaugun mieli oli tästä syystä kovin paha ja sen saivat tytär ja äiti kylläkin usein tuntea.

Mutta vaikka kyllä Miina kotona paljon sai kärsiä, täytti erinomainen rohkaseva tyytyväisyys kuitenkin hänen sydämmensä; hän alkoi toivoa, että vihdoinkin pääsisi vapaaksi vastenmielisestä kosiasta ja tuota toivoa seurasi toinen vielä parempi: Völlamäen Päärn saattaisi aikaa myöten häntä jälleen lähestyä. Miina nimittäin luotti niin täydellisesti Päärnun kykyyn ja miehekkyyteen, että luuli hänenkin vielä kerran saavan oman paikan, että hänelle moisiosta annettaisiin isän talo tai joku toinen maakohta, jossa hän voisi elää itsenäisenä miehenä. Olihan paroni hänelle sanonut, että jos hän mielensä parantaa eikä enää vastusta käskynhaltijoita, niin olisi hänellä toivoa päästä Völlamäen isännäksi. Vihdoin ehkä alkaisi Huntaugun ukkokin taipua ja ottaisi Päärnun kotivävyksi, kun hän olisi vankka, ahkera ja huolellinen työmies. — — —

Voi sitä riemua, joka nousi mökkisessä, kun Miina eräänä iltana pakonsa jälkeen sinne salaa ilmaantui! Tuo riemu ei näyttäytynyt sanoissa, vaan pojan ja äidin silmäyksissä. He katselivat niin kiitollisina ja niin liikutettuina nuorta tyttöä, että hänestä tuntui, kuin olisi hän tehnyt oikean suurtyön. Aluksi ei lausuttu sanaakaan. Äänettöminä he vain puristivat toistensa käsiä. Vihdoin lausui Päärn äänellä, jonka väkisin koitti saada, äreäksi:

"On vielä nuori tytärlaps, ja kuitenkin niin itsepintainen! Onko ihminen enää täysijärkinen: juoksee pois vanhempain majasta yön selkään ja katoaa kuin tuhka tuuleen! Etkö sinä ensinkään sitä ajatellut, kuinka monelle ihmiselle sellaisella tempulla teit murhetta! Minä luulen, etteivät he kukaan maanneet silmän täyttä sinä yönä samoin kuin emme mekään!"

"Niin, olisit vain kuullut, kuinka Päärn tilallaan ähki ja puhki — oli kuin kipeä!" puhui vanha muori. "Ja tiedätköhän sitäkään, että hän sinua yhtenä yönä salaa kävi etsimässäkin?"

"Missä niin?" kysyi Miina punehtuen ja nauraen. "Mitä sitä nyt enää perustaa ja urkkii!" virkkoi nuori mies kädellään viitaten ja katsoi ikäänkuin ujostellen ja pahastuen nurkkaan. "Kävin kerran leikin vuoksi läpi metsän — siinä kaikki. — — — Pääasia on nyt, että elät ja olet terve."

"Missä te oikeastaan luulitte minun olevan?" tiedusteli Miina, jota keskustelu nähtävästi huvitti. "Kun sinä metsässä kävit, niin luulit ehkä minun riippuvan jossakin oksassa?"

Pojan puolesta vastasi äiti; että ensin eivät hämmästyksestä osanneet mitään ajatella; mutta sitten kun Miina jo pari kolme päivää oli poissa ollut eikä mistään löytynyt, silloin heille molemmille kerrassaan oli tullut mieleen: mihin muualle hän olisi voinut mennä kuin sisarensa luo! "Pane mieleen", oli Päärn puhunut äidille, "sieltä hän kerran vielä ilmestyy!" Ja tuo toivo oli antanut heille molemmille surun huojennusta.

Miina vietti Uudentuvan mökissä onnellisen hetken. Puhumatta Päärnun kanssa mitään tulevaisuudesta, tunsivat kuitenkin molemmat erinomaista kevennystä ja iloa sydämmessään: olihan pelottava vastustaja nyt voitettu! He luulivat niin paljon tuntevansa Pritsiä, ettei miehen ylpeys sallisi hänen enää ajatella tyttöä, joka hänelle oli tehnyt niin häpeällisen kepposen! Tuossa rohkaisevassa toivossa he toisistaan erosivat. — — —

Mutta suuresti he erehtyivät, kun luulivat tuntevansa Prits Valkmannin tahi hänen tunteensa Miinaa kohtaan. Sillä joku viikko myöhemmin tapahtui jotakin, joka osotti, ettei Prits tyttöä vielä ollut unohtanut. Siitä antoi hän Miinan isälle aivan odottamattoman merkin.

Huntaugun työpoika toi isännälle eräänä lauvantai-iltana moisiosta tiedon, että kupias odotti häntä sinä iltana kapakassa, että hänellä oli ukolle jotakin asiaa. Mihkelin silmät levisivät suuriksi tämän kuullessaan. Viiu katsoi tyttäreen ja tämä kalpeni. Mutta isäntä pisti heti paremmat turkit ylleen — ulkona oli jo kauvan sitten ollut kova talvi — ja läksi kapakkaan.

Kupias olikin jo siellä. Nauraen otti hän Huntaugun isännän vastaan. Hänen punottavasta näöstään saattoi huomata, että hän jo pikaristaan oli saanut hyvän tuulen. Hän oli nyt kokonaan lauhtunut mies. Kun hän oli Mihklille kättä antanut, niinkuin ei heidän välillään olisi ollut pienintäkään kaunaa, vei hän ukon viereiseen pienempään huoneeseen, johon kapakan isäntä tavallisesti laski vain paremmat ystävänsä ja moision käskynhaltijat.

He olivat siellä aivan kahdenkesken. Prits tilasi puoli tuoppia viinaa. — — — Mihkelin ihmetteleminen yhä kasvoi. — — —

"Huntaugun ukko", alkoi Prits, lyöden Mihkliä olalle. "Kahden niin ymmärtäväisen miehen kuin me olemme, ei pitäisi toisiaan vastaan kaunaa kantaa. Muistatko?"

"Muistan kyllä", vastasi Mihkel, "mutta minunko puoleltani se alkoi!"

"Et sinäkään siihen aivan syytön ole — olet vain vähän naisekas mies, mutta — sovitaan pois entiset! On minussa itsessänikin syytä — sen huomaan vasta nyt — — — Tuossa käsi, Huntaugun ukko, sovitaan pois ja koitetaan vasta viisaampia olla."

Mihkel otti estelemättä vastaan liinatukkaisen pojan käden. Hänen kasvoilleen ilmestyi ihmettelyn rinnalle myös mielihyvän ilme. Hän oli ylpeä siitä, että leppyminen alkoi Pritsin puolelta ja vielä niin sydämmellisellä tavalla.

He joivat toistensa kanssa ja panivat piiput savuamaan. Prits käänsi sitten puheen toivottuun päämaaliinsa.

"Minä säälin tyttöä", virkkoi hän suoraan ja hänen keltaiset silmänsä katselivat pöydällä palavaa talikynttilän liekkiä. "Alan nyt vasta tuntea, että häntä säälin. Hyi, pahuus, että me niin tyhmästi ajoimme asiaamme!"

"Tyhmästi kyllä", vastasi Huntaugun ukko. "Sinun olisi pitänyt antaa aikaa, mielitellä tyttöä, ja sitten vasta lähestyä." — — —

"Niin vahingosta viisastuu! Mutta nyt, isäntä, käytän toista keinoa, jos vielä tahdot tyttäresi antaa minulle."

"Milloin minä häntä sinulta olen kieltänyt! Sanoinhan isällesikin, että tulkoon Prits ja koittakoon uudestaan!"

"Niin koitankin uudestaan!" huusi kupias kiiltävin silmin. "Enkä enää pahalla, en enää niin äkillisesti, vaan vähitellen ja hyvällä, — aina hyvällä."

Ja nyt selitti hän tarkemmin aikeensa. Hän tahtoi antaa Miinalle aikaa keväisiin. Sillä välin koittaisi hän olla tytölle kohtelias, nöyrä, lähestyä häntä ystävällisesti ja mielitelien. Heidän piti useimmin toisiaan tavata joko Huntaugulla, Pärtlillä, tuttavien taloissa taikka moisiossa. Toisena joulupäivänä piti Pärtlillä olla vanhemman veljen häät. Älköön Mihkel koko perhekunnan kanssa jääkö sinne tulelta, — kutsun hän lupasi pian heille toimittaa. Mutta yhtä asiaa hän ehdottomasti vaati: Mihkelin piti miehen sanalla luvata, ettei hän ketään muuta kosijaa Huntaugulle ota vastaan, kunnes asiat Pritsin ja Miinan välillä toisella tai toisella tavalla selviäisivät.

Tuon lupauksen antoi Mihkel tarkemmin asiaa ajattelematta.

"Sinun tulee myös pitää huolta siitä, että äiti on minun puolellani", vakuutti Prits vielä.

"Hän oli sinun puolellasi ja on vastakin oleva!" huudahti ukko varmalla äänellä.

Ja nyt juotiin ja poltettiin ja luvattiin ja vakuutettiin puoleen yöhön. Yhä uudestaan selitti yksipäinen kosija, että Miinasta hän ei voinut luopua, tyttö oli hänen sydämmeensä niin juurtunut, ettei hän yölläkään saanut lepoa eikä rauhaa. Lyöden nyrkkiä pöytään hän vakuutti, että ennen hän päänsä menettää, kuin luopuu tuosta naisesta. Ja eikös hän ollut mies, jonka piti kelvata joka tytölle? Mitä oli hän Miinalle tehnyt, että tämä häntä niin karttoi? Hän tahtoi häntä pitää armaana kuin kultamurua, täyttää kaikki hänen toiveensa, korottaa hänet emännän arvoon, hellitellä häntä kuin saksan lasta. — — — Vihdoin joutui hän viinan vaikutuksesta niin tunteidensa valtaan, että itkuun purskahti.

Molemmat olivat aivan "dobra" miehet, kun vihdoin kapakasta erosivat. Prits saattoi ukkoa vielä kappaleen matkaa kylään päin ennenkun kääntyi takaisin moisioon. —

Kauhistuen huomasi Miina, että siitä illasta asti alkoivat Huntaugulla entiset tuulet puhaltaa. Isä ei häntä kyllä enää soimannut eikä hänelle kiukutellut kuin ennen, mutta kun vähänkin tilaisuutta sattui, antoi hän Miinan tietää, että hän tyttöön nähden vielä hautoi entisiä tuumiaan ja aikeitaan.

Alettiin jälleen seurustella Pärtlin perheen kanssa ja vielä ahkerammin kuin ennen; jopa ilmestyi Prits jälleen lauvantai- ja pyhäiltoina Huntaugulle; jopa kokoontui jälleen viinapulloja kaapin taakse nurkkaan. — — —

Prits ei nyt kohdellut Miinaa ylimielisesti. Hän oli tytölle hyvin ystävällinen, kohtelias, melkeinpä nöyrä, ei koskaan maininnut onnistumattomasta kosijaretkestään eikä Miinan pakenemisesta, ei puhunut omista aikeistaan ja koitti kaikessa osottaa suurinta varovaisuutta.

Niin mentiin sitten myös toisena joulupäivänä Pärtlille häihin. Miina oli — sulhasen toivomuksesta — väkinäisesti lupautunut morsiusneidoksi — hänen sulhaspoikansa tietysti oli Prits. Siellä syötiin, juotiin, tanssittiin ja ystävyysliitto tehtiin yhä lujemmaksi. Pritsin ystävät pitivät myös huolta siitä, että Miina ja Prits tapasivat toisensa heidän luonaan. Näin olivat siis Pritsin aikeet oikealla tolalla ja hänellä oli hyvä toivo niiden onnistumisesta.

Mutta kun itsepäinen kosija alkoi itsekseen miettiä, kuinka hänen asiansa oli edistynyt, niin täytyi hänen puristaa kätensä nyrkkiin ja tunnustaa, että hänellä ei ollut paljon toivoa. Sitä tyttöä riivasi itse paholainen. Ei ainoatakaan lämpimämpää silmäystä ollut hän koko pitkänä aikana neidolta saanut. Kovuus ja tuimuus häntä kohtaan ei vahaakaan auttanut, mutta yhtä jäykästi vastusti hän Pritsin hellempää ja lämpimämpää lähestymistä. Ja Miinan puolelta huokui miestä vastaan niin kylmä, kolkko henki, että poika paran silmiin toisinaan nousi vihan kyyneleitä.

9.

HALPA TYÖVOIMA.

Jota kauvemmin neiti Marchand oli Virossa, sitä selvemmin alkoi hän huomata, kuinka alhaisella, alkuperäisellä kannalla koko talous kaikkine tarpeellisine työkaluineen moisiossa oli. Juliettella ei tässä asiassa ollut perinpohjaisia tietoja, ja hän saattoi ainoastaan pintapuolisesti sen käsittää, mutta toisinaan oli erotus ulkomaiden ja tämän maan välillä niin silmiin pistävä, että hänkin sen huomasi.

Kaikki työkalut ja maanviljelystarpeet olivat täällä aivan yhtä huonot kuin köyhimmillä, oppimattomilla talonpojilla vähäistä maakappaletta viljellessään. Niinpä olivat täällä aurat, äkeet, puima-aseet, maitotalouskalut j.n.e. kaikki puusta, kaikki huonoa, pelkkää kotityötä! Ei löytynyt nimeksikään tai ainakin harvoissa paikoissa maanviljelyskoneita, joita ulkomailla jo talonpojatkin käyttivät. Kaikki työ oli käsin tehtävä ilman sen ajan parempia apukeinoja. Ja näin oli laita toisissakin moisioissa, joita kouluneiti sattui näkemään herrasväen kanssa ajaessaan.

Kun hän siitä kerran oli puhunut paroni Herbertin kanssa, oli tämä olkapäitään kohottaen vastannut: "Niin, me olemme aikamme jälessä, mutta siihen ovat meidän olomme syynä: meillä on ollut liika paljon halpaa työvoimaa — mitä meidän siis on tarvinnut hankkia kalliita koneita ja ulkomaisia työkaluja!"

Tuo "halpa työvoima" oli talonpoika. Se oli kone, joka ei rahaa maksanut, ei vaatinut korjauskustannuksia, eikä sen vanhenemista tarvinnut pelätä. Ei se ollut ainoastaan halpa työvoima, vaan täysin maksuton. Hän kynti, äesti, kylvi, niitti ja leikkasi; hän pui viljan, harjasi liinat, noukki perunat, keitti viinan, keritsi lampaat, kehräsi langat, kutoi kankaat, hoiti karjan, kuletti maanviljelystuotteet kaupaksi — ja kaikesta tuosta hän ei saanut muuta kuin maatilkun, jota moision omistaja ei tarvinnut. Hän tyytyi työpäivään, joka kesällä kesti 17 tuntia ja ajottain, riihenpuintiaikana 48 tuntia. Hän maksoi vielä omista tuloistaan kymmenykset isännälleen — vain siitä hyvästä, ettei tämä tuota vähää häneltä olisi pois ottanut. Oman ihonsa hän vaatetti tappuroilla — palttinan ja villakankaan vei hän isännälle. — — —

Mitä sitten tarvitsi ostaa kalliita koneita ja työkaluja, kun oli kyllin saatavana niin hyviä tuloksia tuottavaa työvoimaa!

Neiti Marchand ei nähnyt, taikka näki harvoin — kuinka "halpa työvoima", talonpoika vanhanaikaisilla työkaluilla ja uupuneella hevosellaan raatoi pellolla ja niityllä, kuinka kolmentoista vuotiaat kasvavat pojat hartiavoimillan nostivat auraa maan sisästä, kuinka alaikäiset tytöt ja raskaat vaimot polttavassa päivänpaisteessa hikosivat heinä- tai leikkuuvainiolla ja kuinka he selkä koukussa perunavaoissa ahkeroivat, kuinka tytöt ja pojat päivätyöstä kuollakseen väsyneinä, yöt läpi varstoja heiluttivat, kuinka päivätyöläiset tuiskussa ja tuulessa rahtia ajoivat kaupunkiin, kuinka karjapäivätytöt, iho polvia myöten jäässä, kurjissa tappurahameissaan kahlasivat lumihankien läpi moision ja kylän väliä. — — — Ei neiti Marchand myöskään nähnyt, kuinka joka puolella, niin toisen kuin toisenkin kintereillä, kupiaan, voudin, aittamiehen ja opmanin keppi pani käymään noita maksuttomia koneita ja kiihotti heidän liikkeitään. — — — Jos hän olisi kaiken tämän nähnyt, olisi hän pannut kädet ristiin ja vielä enemmän kysynyt, eikö tässä maassa tunneta siveysoppia, kristillistä lähimmäisen rakkautta!

Neiti Marchand tiesi vain sen, mitä sattui huomaamaan moisiossa ja sen ympäristössä. Nyt talvisaikaan näki hän vieläkin vähemmin. Siellä navetoissa askaroitsivat kohmettuneet karjatytöt lyhyissä tappurahameissaan lehmien ympärillä, syöttivät, juottivat ja lypsivät niitä, ja samaten tappuraisissa paksulankaisissa huonoissa vaatteissa miehet ja pojat ajoivat karjalle pehkuja, olkia ja heiniä. Naiset kylästä kantoivat moisioon pellavia, joita olivat loukuttaneet ja kaapineet, ja joita heidän vielä perillä piti puhtaiksi harjata Joku aika myöhemmin ilmestyi vielä joukko naisia päässä korkeat munanmuotoiset myssyt ja sepelpäisiä tyttöjä puettuina Vörun vaateparteen. Näille paronitar jakoi pellavia tappuroita ja villoja, joita he kelkoilla kotiin vetivät — — —

Jos neiti Marchand olisi voinut katsoa noihin karstaisiin savuisiin, olkikattoisiin hökkeleihin, olisi hän ihmetellyt, kuinka koko kylä oli muuttunut pieneksi tehtaaksi, kuinka kaikkein noiden vaimojen, tyttöjen ja lasten kädet liikkuivat nopeasti, täyttääkseen emäntänsä kirstut kaikellaisilla kalleilla kankailla. — —

Talvinen päivä on lyhyt — täytyy jatkaa sitä illasta ja yöstä, sillä emännän töitä on paljon. Kehrätä kahdeksan naulaa liinoja pellavalangoiksi, niin hienoiksi, että kelpaavat saksoille liinavaatteiksi — se ei ole leikin tekoa! Taikka jos on villoja, niin raasi ne kahteen kertaan ja kehrää sitten langaksi, niin että sormia pakottaa. Eivätkä tappuratkaan itsestään tule langoiksi! Ja sen lisäksi on sinulla oma perhe ja perhekunta vaatetettavana!

Astumme tuollaiseen pieneen tehtaaseen, jollaiseksi talon tupa talven aikana on muuttunut. Kädensuuruisesta, nokisesta, hikisestä akkunasta ei puolipäivästä asti paista auringonvalo sisään. Surkea päretuli vain valaisee työntekijöitä silloin kun ei uuni lämpiä. Paksu ummehtunut ilma täyttää pienen huoneen; tarpeellisimmat huonekalut — pöydät, rahit, seinään kiinnitetyt, olilla täytetyt makuusijat, joiden alla on rikkaläjiä, eivät näytä kovin hauskoilta. Nauloilla seinissä riippuu vanhoja, karheita vaatteita, ylempänä karstaiset orret, alla epätasainen, kuoppainen savilattia. Nurkassa suitsuaa suuri kiuvas, jonka päällä palvelijat toisinaan nukkuvat.

Mutta kuinka hyvä onkaan tuo suuri, vahva, mustunut uuni talven aikana, kun ulkona tuisku vinkuu, oven kohdalla kolkuttaa, ja uhkaa peittää koko mökin hangen alle, tai kun pakkanen panee aidan seipäät paukkumaan, ja jäätää oven ja akkunan tuumanpaksuisella härmällä.

Tuon hyvän lieden luona on tehtaanväki koolla. Tulenvalon ääressä viettää tuo työtätekevä perhekunta pitkän yksitoikkoisen talvensa. Perheennainen, tytär, palvelustyttö, kaikki kehräävät — milloin moisiolle, milloin itselleen. Lieden luona tai pärejalassa palaa päre toisensa perästä karreksi, lapset niitä yhtä mittaan hoitavat palamaan tai sytyttävät uuden — se on heidän tehtävänsä, heidän osansa ylenpalttisessa työssä. Palvelustyttö, joka kehrää moisioon, koittaa tuskallisella huolella saada kuontalon ja värttinän välillä juoksevan langan yhä hienommaksi ja sileämmäksi, jottei siihen jäisi ainoatakaan nystyrää. Sillä jos ei lankavyyhti kule sormuksen tai renkaan läpi, saa rouvalta kunniansa kuulla. Äidin rukin vieressä kyyköttää Manu aapinen ja tikku kädessä ja harjoittaa aakkosia. Kun hän väsyy, alkaa Jyts, joka jo on päreensytyttäjänä. Miehetkin pitävät huolta tulesta; he kiskovat koko joukon päreitä varastoon, tekevät lehmänkytkyitä tai luutia. Heikko punertava tulenliekki valaisee perheenmiehen kuivettuneet, kovat, ryppyiset kasvot, luo nuorien punottaville poskille surullisen, unisen heijastuksen. Puhellaan, nauretaan, lauletaankin, kunnes väsymys kuin hiipivä tonttu lähestyy kaikkia, kova taistelu alkaa sen voittamiseksi.

Toisessa talossa on villankehruutalkoot. Kuusi tai kahdeksan nuorempaa ja vanhempaa tyttöä istuu pienessä lämpimässä huoneessa ja kehrää lankaa. Vilkas puhe, nauraminen ja laulu saavat unohtumaan työn ikävyyden. Joku poika on tullut heille seuraa pitämään — se enentää hauskuutta. Mutta katsokoon emäntä, ettei talkooväki rupea nurisemaan huonoa kestitsemistä ja että isäntä on väkevämpääkin hankkinut. Kyllä on hyvä, kun tuon työn saa pois huolestaan, sillä moision isännän kanssa ei ole leikitteleminen — omaan työhön on kyllin aikaa! Jos emäntä ei sitä itse ehdi tehdä, antaa hän sen toiselle — köyhiä on kyllin, jotka tarvitsevat ansiota. — — —

Neiti Marchand oli aikoja huomannut kuinka kova, vaativa emäntä paronitar Heidegg oli. Kyllä tiesi kunniansa jokainen kylännainen, jonka työ ei täyttänyt hänen vaatimuksiaan ja nuo vaatimukset olivat suuret. Liinalangan tarkastuksessa käytti rouva sormuksen suuruista hopeista rengasta. Se jolla oli kolme värttinällistä pellavalankoja valmiina, tuli sen moisioon vyyhdelle panemaan ja lukemaan pasmat. Jos ei vyyhti renkaassa juossut liukkaasti edes takaisin, silloin oli lanka hiukan vahvempaa kuin määrätty oli — oi sitä musertavaa silmäniskua, niitä häpäiseviä sanoja, jotka syyllinen silloin sai nähdä ja kuulla.

Ja kuinka tarkasti hän tutki kankaita, joita hänelle kevätpuoleen alettiin tuoda! Pieninkin kutomisen vika kiihdytti hänen vihaansa, jokaisesta työstä, johon hän ei ollut tyytyväinen, määräsi hän rangaistukseksi toisen pahemman työn; eikä antanut rikolliselle tavallista lahjaa, myssyvaatetta. Myssynnauhoja saivat häneltä vielä monet — mutta villaisen myssyvaatteen sai vain harvoin joku, jonka kunnianhimo ja huolellisuus oli saanut aikaan oikean mestarityön.

Rouva von Heideggistä sanottiin, ettei hän milloinkaan nauranut palvelijain nähden eikä heidän puhuessaan. Vielä vähemmin näkivät kyläläiset hänen hymyilevän, väristen he tulivat ja kiirehtien lähtivät. — — —

Ja tuolle kristilliselle, jopa jumalisellekin naiselle ei milloinkaan tullut mieleen, että hän olisi ollut kiitollisuuden velassa heille, jotka täyttivät hänen arkkunsa aarteilla, joita hän ylpeänä emäntänä mielellään näytteli tuttavilleen. Hänellä oli eräässä sivuhuoneessa hinkalon suuruinen kirstu. Kun sen kansi avattiin loisti kuin lumihanki katsojaa vastaan. Arkku oli täynnä heleänvalkeaksi valaistua liinaa, jonka kauneus ja hienous sai asiantuntijat ihmettelystä huudahtamaan. Ei voitu ymmärtää, milloin hän tarvitsisi niin paljon liinavaatetta. Ja kankurit helskyttivät joka päivä uutta lisäksi.

Ei, paronitar ei kiittänyt noita halpoja työvoimia, joiden avulla hän ei tarvinnut tehtaita eikä rahakustannuksia. Hän oli kasvanut ja elänyt siinä luulossa, että nuo työvoimat, nuo maksuttomat koneet olivat häntä varten luodut, hänen mielivaltaansa annetut. — — Mitä maksoi heidän työnsä hänen myssykangaskappaleensa rinnalla, jonka hän antoi heille ikäänkuin kunniamerkiksi! —

Katsellessamme Viron kansan viimeksi kulunutta aikaa, on huvittavaa nähdä, kuinka etevästi aateli ymmärsi käyttää hyväkseen talonpojan "halpaa työvoimaa" ja sen ohella koitti suoda hänelle jonkinlaista "vapautta". Hän teki tämän niin perinpohjaisesti, ettei hänellä tähän päivään asti ole työvoimasta ollut puutetta, vaikka hän itseänsä kunnioittaa itsensäkieltävänä vapauttajana.

Pintapuolisesti katsellen, täytyy ihmetellä, kuinka helposti Viron aateli v. 1816 lahjoitti talonpojille vapauden. Hallitus tahtoi tehdä henkiorjuuden Virossa samanlaiseksi kuin Liivinmaalla; sitä varten piti asettaa komitea, joka oli toimeenpaneva moision maiden mittauksen. Mutta kustannuksia välttääkseen oli Viron aatelisto valmis uhraamaan omistusoikeutensa talonpoikiin itseensä nähden ja 1811 anoi se henkiorjuuden täydellistä lopettamista, joka toteutettiinkin lain kautta 1816. Mutta aatelismiesten uhraukset eivät mahtaneet olla liian suuret, kun niin herkästi niihin suostuivat. Vai vaikuttivatko heihin ehkä vapaamieliset, ihmisystävälliset aatteet? Viron aateliston joukossa saattoi kyllä olla hyväntahtoisia, lämminsydämmisiä miehiä, joihin lännestä tulleet, ihmisystävälliset aatteet olivat vaikuttaneet, mutta heitä oli kuitenkin verrattain vähän. Enemmistön puolelta, vapauden nimessä annettu lahja, tuotti kuitenkin oikeastaan antajalle hyötyä, mutta saajalle vahinkoa. Ja tämän aatelisto kyllä edeltäkäsin tiesi.