EUROOPA.

Euroopan pinta-ala on 180,000 maatieteellistä peninknlmaa. Idässä yhdistyy se Aasiaan. Jos tahtoisimme matkustaa näiden molempain maanosain rajaa päästä päähän, niin olisi meidän kulettava 360 peninkulmaa. Kaikkia muita Euroopan sivuja rajoittaa meri, jonka tähden sitä voidaankin pitää suurena niemimaana.

Jos emme ota niemimaita lukuun, muodostaa Euroopan manner kolmion, jonka yksi kulma on Urali-vuorten pohjaispäässä, toinen Kaspian meressä ja kolmas Biskajan lahdessa. Tästä pistäytyy viisi suurta niemimaata: kaksi pohjaiseen ja kolme etelään. Eteläiset niemimaat ovat Välimeressä; ne alkavat maanosan päävuorista; ne kasvavat niistä, niinkuin puu kasvaa juurestaan. Päävuorten haarat risteilevät niitä, niinkuin lehden hermot lehteä. Pohjaiset niemimaat muodostavat Atlantin meren rantamia. Syrjäisen asemansa ja vähemmän suosiollisen ilmanalansa tähden nämä eivät ole saavuttaneet edellisten merkitystä ihmiskehityksen historiassa. Euroopaan kuuluu vielä joukko saaria, jotka kylpevät sitä ympäröivän meren aalloissa. Nämä lukuisat saaret ja niemet tekevät keskusliikkeen sen erityisten osain ja toisten maaosain kesken helpoksi ja vilkkaaksi. Euroopan kansat ovatkin kerinneet korkeammalle kehityskannalle, kuin muiden maaosain asukkaat, sillä kansain keskusliike edistää suuresti sivistystä.

Suuri vaihtelevaisuus ilmautuu myös Euroopan pinnan muodostuksessa. Ei missään muussa maaosassa vuorijaksot, vuoriryhmät, ylä- ja alatasangot, laaksot, järvet ja virrat niin vaihtele keskenään kuin Euroopassa. Suurin osa Euroopaa on kuitenkin alankoa. Maaosan itäinen puoli, aina Pohjanmereen saakka, kuuluu siihen. Keskeltä mannerta kohoavat Alpit korkeuteen. Niinkin korkeat kuin nämä ovat, ovat ne ainoastaan vähennyskuvia muiden maaosain suurten vuorien rinnalla. Euroopassa ei ole niin korkeita vuorten kukkuloita, kuin muissa maaosissa; ei myöskään täällä ole niin voimallisia virtoja, niin jättiläismäisiä kasveja ja eläimiä kuin niissä; ei Euroopa voi niiden tavoin kerskailla ilmanalan ja lämpöisyyden "ylenpalttisuudesta." Euroopan tunnusmerkki on "kohtuullinen." Ja senpätähden se onkin joutunut "ihmisen korkeimman henkisen työn" kodiksi.

Euroopan vuoret ovat myös suuren virtajoukon lähteinä. Idässä on virtoja enemmän ja suurempia, kuin lännessä. Euroopan suurin virta, Volga, on myös itäisin. Mitä idemmä Euroopaa mennään, sitä enemmän Aasian kaltaiseksi Euroopa muuttuu. Virtojen keralla on täällä suuri jakso järviäkin. Ne ovat hyvin eritavalla sijoiteltuina; enin niitä kuitenkin on Itämeren tienoilla. Nämä lukuisat järvet ja virrat eivät ainoastaan siunaa Euroopaa tarpeellisella vedellä, vaan ne myös edistävät keskusliikettä ja antavat voiman lukemattomille teollisuuslaitoksille.

Euroopan ilmanala on, niinkuin sen pintakin, suotuisa niin aineelliselle, kuin hengellisellekin kehitykselle. Tosin kesä on täällä aivan toisenlainen kuin talvi; vuoriseudut toisenlaiset kuin laaksot; eteläiset seudut toisenlaiset kuin pohjaiset; ylenpalttinen kylmyys eli lämpöisyys, kosteus eli kuivuus kohtaa sitä tosin harvoin ja harvoissa seuduissa. Maaosan keskiseudut varsinkin saavat iloita lauhkeasta ilmanalasta, jossa niin ruumis kuin sielukin voi säännöllisesti kehittäidä.

Suuri siunaus Euroopalaisille on, että talvi niin verkalleen täällä muuttuu kesäksi ja kesä talveksi. Ainoastaan maaosan pohjaisimmissa osissa seuraa pitkää ja kylmää talvea lyhyt ja kuuma kesä.

Euroopa ei voi lämpöisten maiden kanssa kilpailla luonnontuotteiden moninaisuuksilla ja hedelmillä. Luonto näyttää sen huonosti varustaneen. Sillä monta sen parhaista kasveista on muualta tuotua; esim. ruis, vehnä ja peruna. Hedelmiä vanhaan aikaan tunnettiin ainoastaan muutamia omena- ja päärona-lajeja. Kirsimarjat tuotiin Vähä-Aasiasta, persikat Persiasta; appelsiinit Kiinasta; Keskisestä Aasiasta olimme saaneet sitruunit, meluunit, viikunat ja viinin. Mutta sekin on Euroopan suuri etu, että se voi toisten maiden tuotteita itselleen kotiinnuttaa. Parhaimmat hedelmä- ja viljamaat ovat 42-60° pohjaisten leveysasteiden välillä.

Eläinmaailmankin suhteen on Euroopa muita maaosia köyhempi, mutta mielellään se onkin niiden määrällisittä ja vaivaloisitta pedoitta, koska sillä on runsaasti maanviljelykselle ja ihmisten elannolle hyödyllisiä eläimiä.

Euroopan väkiluku nousee yli 300 miljoonan ihmisen. Suurin osa niistä kuuluu Kaukaasialaiseen eli valkoiseen ihmisrotuun; noin 17 miljoonaa on Mongolilaista rotua; niitä ovat Samojedit, Lappalaiset, Suomalaiset ja Turkkilaiset pohjaisimmassa, itäisessä ja eteläisessä Euroopassa.

Euroopan suurimmat kansakunnat, Slavilaiset, Germanilaiset ja Roomalaiset jakavat maaosan kolmeen pääosaan: Slavilainen Euroopa idässä (Venäjä, suurin osa Itävaltaa ja Euroopalainen Turkki); Germanilainen, pohjainen, ja keskinen Euroopa ja lopuksi Roomalainen etelässä ja lounassa (Italia, Hispania, Portugali ja Ranska).

Uskonnon suhteen Euroopan kansat jaetaan niin, että muhametiläisiin luetaan vähän neljän miljoonan ylitse (Euroopalaisessa Turkissa), noin kolme miljoonaa Juutalaisia ja muutama tuhat pakanoita, nim. Lappalaisia ja Samojedilaisia; muut Euroopan asukkaat kuuluvat kristittyihin. Kristinopin neljästä eri tunnustuksesta kuuluu Suomalaiset, Ruotsalaiset, Norjalaiset ja pohjaiset Saksalaiset Lutherin oppiin; Englantilaiset ja Schweitsiläiset reformeerattuun oppiin; Germanilaiset kansat tunnustavat protestanttista oppia. Etelässä Roomalaiskansoilla on Roomalais-katolilainen ja idässä, Slaavilaisilla Kreikkalais-katolilainen oppi. Armenialaiset kristityt asuvat hajallaan osaksi Turkin maalla, osaksi Itävallan keisarikunnan läntisissä osissa ja eteläisessä Venäjässä.

Muihin maailman osiin verraten on Euroopassa pellon viljeleminen, teollisuus ja kauppa korkeimmalle kerinnyt. Ihmishenki on täällä anastanut suurimman vallan ulkonaisen luonnon ylitse, ja Euroopalaiset kohoavat hengellisellä sivistyksellään yhä enemmän muiden maaosain asukkaiden edelle. Euroopa täyttää kalliin tehtävänsä siinä, että se levittää sivistystä maan kansoille.

Suomen luonto.

Niinkuin Suomen mannermaa verrannollisesti myöhään ja vuosituhansia kestäneistä luonnonvoimain yhtämittaisesta vaikutuksesta vähitellen on kohonnut meren "utuisista lainehista", samoin on tämä maa vasta myöhään ja sitä myöten, kuin inhimillinen sivistys on levinnyt pohjaiseen päin, vähitellen astunut näkyviin siitä pimeydestä, joka historian ensiaikoina kätki tieteeltä suurimman osan maanpiiristä.[1]

Vanhempina aikoina oli Suomen niemi arvattavasti saarena, jonka Itämeren ja Vienanmeren yhteiset vedet eroittivat Itä-Euroopan mantereesta. Jos ottaa kartan käteensä ja siihen vetää leveän juovan Suomenlahden itärannasta Laatokan ja Äänisjärven poikki Onegalahteen, osoitettanee samalla sen suuren muinaisen salmen tahi sisämeren syvin väylä, jonka kautta aallot ikivanhoina aikoina vierivät vuorottain toisesta valtamerestä toiseen. Tätä paitsi näyttää koko Suomenmaan puoli-kuivanneen epätasaisen merenpohjalta, jonka kukkulat muinoin lienevät erityisinä saarina kohonneet ulapasta, joka vielä sitä ennen niitäkin virutteli. Kaikki sen syvennykset ovat täynnä järviä ja itse maakin on vielä suurimmaksi osaksi vesiperäistä, sisältäen isoja soita ja nevoja, joiden kuivettumista luonto ja ihmistyö lakkaamatta edistävät.

Suomi on korkeuden suhteen osa isosta itä-euroopalaisesta alangosta, vaan maanpinnan luonnon suhteen Skandinavialaisen tunturiylängön haara tai jatko. Se on kalliomaa, niinkuin Skandinavia, ja sen epätasaisella pinnalla vaihtelee yhtenään kumpuja ja laaksoja; mutta nämä epätasaisuudet ovat vähäpätöisiä ja ansaitsevat tuskin vuorien nimitystä. Tämä, niinkuin myös lukuisat vesijaksot, antaa "tuhatjärviselle maalle" sen omituisuuden. Siinä ei ole mitään, joka katsojassa nostaisi semmoisia hämmästyksen tunteita, kuin esim. Sveitsin (Schweitz'in) tai Norjan pilvenkorkuiset vuorenhuiput, valtameren mahtavat hyökkyaallot taikka se kuolemantapainen äänettömyys, mikä vallitsee äärettömällä lakealla tahi erämaalla. Suomen luontoa ei sovi myöskään sanoa iloiseksi ja sulokkaaksi, sillä sen kunnaat eivät ole viinimäkiä eikä sen laaksot rehoittelevia kukkaisnurmia. Suomen luonnolla on kuitenkin erityinen viehättävä kauneutensa, joka tekee, että se, ainakin Suomalaisen silmissä, vetää vertoja jokaisen muun maan luonnolle. Tämän kauneuden pääomituisuus on sen vakavuus ja tyyneys. Meidän harjuilla ja kummuilla, joiden ohuen maapeitteen alta kova graniiti usein pistää näkyviin, kohoavat synkät, ikiviheriät havumetsät suojelevina vartijoina jokaisen viljellyn laakson, jokaisen lehtosaarisen järven ympärillä. Tämmöisen luonnon tyyneys ei ole verrattava erämaan hiljaisuuteen. Henkeä päinvastoin huomataan täällä kaikkialla. Milloin lukemattomia pieniä vuorenkumpuja tahi kivimäkiä, milloin soikeita hietaharjuja ja leveitä kankaita, — laaksoja, joissa vaihtelee lehtimetsää, viljamaita ja ihmisasuntoja, vesiä, jotka koskina kohahtelevat ja juoksevat sitte solisten eteenpäin. Näistä sopisi sanoa, että Ahti niissä soittelee, miten kansanrunoissa metsätkin kanteletta soittelevat, ja Tapiolan ehtoisan emännän herättää aamusin metsän piian simapilli. "Kohinat koskien ja huminat honkien" ovat meidän maan luontoa. Mutta sen omituisena, ihmeellisenä pohjasävelenä on sittenkin joku vienonsuruisen tyyneyden vivahdus. Jokainen matkustaja, joka sisämaan ihanilta kummuilta on luonut silmänsä siihen maiden ja vesien paljouteen, mikä vaihtelevina kuvina avautuu hänen eteensä, tietää myöskin näiden kuvain häntä enimmin miellyttäneen, kun rauhallinen tyyneys niitä hallitsi ja järvet peilikirkkaina lepäsivät, metsäisten niemien ja saarien kaunistamina.

Vaikka pääpiirteet Suomen luonnosta ovatkin samat, on sen eri maakunnilla kuitenkin omituinen luonteensa.[2] Ivalojoen alisella varrella nähdään Suomen pohjoisimmat pellot.

Etelä-Pohjanmaan rinteen muodostaa joukko yhdensuuntaisia jokilaaksoja, toisistaan eroitetut harjuilla, jotka, niinkuin kylkiluut ruumiissa, käyvät Maanselästä meren rantaan. Kukin jokiala on vanhastaan ollut eri seutukuntana. Viljelys on levinnyt jokivarsia myöten, suusta alkaen, jonne rakennettiin ensimmäiset kirkot, sen lähteisin asti. Sentähden onkin Pohjanmaa viime aikoihin saakka ollut niin omituisesti jaettuna kirkollisessa ja hallinnollisessa suhteessa, että melkein kaikki sen pitäjät, pitkinä ja kaitaisina vöinä, ovat ulettuneet koko maakunnan poikki merestä Suomenselkään asti. Viljeltyjen jokilaaksojen, jotka tavallisesti ovat tiheästi yhden ja kahden virstan levyiseltä asutuita, välit ovat metsää, matalia vuoren töyriä, avaroita, viljeltäväksi kelpaavia soita ja pohjoisempana myös hietakankaita. Yleensä maanpinta on täällä maamme tasaisinta.

Ihan toisenlainen on Savo-Karjalan rinne. Tämä seutu, joka kenties on järvistä rikkain koko maan päällä, on samassa hyvin mäkistä maata. Sen poikki käy korkeita, jyrkkiä hietaharjuja, usein yhteen suuntaan, melkein pohjaisesta etelään, ja näiden välillä kohoaa pitkinä riveinä yksinäisiä kumpuja. Laaksot näiden ylänteiden välillä ovat pienet ja ahtaat. Veteliä soita on yltäkyllin. Vaikka maa on kovin kivistä, menestyy kuitenkin ruoho ja vilja oivallisesti. Savossa on huomattava vielä se omituinen seikka, että, paitsi järvenrantoja, tavallisesti vain harjut ovat viljelysmaina. Selänteiden harjuilla on kyliä ja peltoja; laaksot sitä vastaan ovat täynnä tiheitä lehtoja. Savon maisema, kummulta katsottuna kauniina kesäaamuna, on kuva, täynnä viehättävää ihanuutta. Katsojan jalkojen alla lehtipuiden latvat leviävät vaaleanviheriäisenä verhona, jonka takaa paikoin välähtelee ympäri suikertelevain järvien sinertävä vesi. Loitompana kohouupi harjuja harjujen takaa; niiden selänteillä vaihetellen haamoittaa harmaita kyliä, kellertäviä viljavainioita ja vihanta viidakko.

Niinkuin Savo-Karjalan, samoin Hämeenkin rinteellä alati vaihtelee vuoria ja laaksoja, maata ja vettä; mutta tämän yhtäläisyyden ohessa on kuitenkin näiden maakuntain ulkomuoto vallan erilainen. Hämeen metsät ovat enimmiten männistöä ja kuusistoa. Ne eivät ole ikäänkuin harjujen välisiin laaksoihin tungettuna, vaan kohoavat näiden kupeilla ja kukkuloilla suojelevina vartijoina katselemaan avaroita viljamaita ja kauniita saarikkaita järviä, jotka leviävät niiden jalkojen juuressa. Hämeen luonto osoittaa monta vuosisataa vanhemman viljelyksen jälkiä kuin Savon. Se on iloisempi, niinkuin kasvullisuuskin on yleensä rikkaampi. Vahteria ja pähkinäpuita kasvaa eteläosassa itsestään ja peltojenkin tuotteet ovat moninaisempia. Paitsi Etelä-Pohjanmaan, Savon ja Karjalan tavallisia viljakasveja ruista, ohraa ja kauraa sekä perunoita, nähdään täällä pellavan, herneen, vehnän y.m. rehoittavan pelloissa. Pohjais-Häme on Suomen metsärikkaimpia seutuja, joista vuosittain suuret hirsilautat sahoille uiskentelevat. Valitettavasti ovat paikoittain taajat alat kulovalkeilla ja järjettömillä metsän haaskuilla joutuneet ihan paljaiksi ja muuttuneet autioiksi kanervakankaiksi.

Satakunnan sisämaassa on luonto ylipäänsä samanlainen kuin Hämeessä. Satakunnan vedet ovat ylimalkain muita maamme vesiä virtavampia ja koskisempia. Suomessa ei muualla olekaan niin runsaasti vesivoimaa kuin täällä, eikä tätä voimaa muualla ole teollisuuden palvelukseen yhtä paljon käytetty. Maakunnan poikki käy harju luoteesta kaakkoon; sen ovat vedet monissa paikoin (Kyröskoskella, Tampereella, Kaivannolla ja Kostiassa) katkaisseet ja muutamat osat siitä, kuten Pyynikkeen ja Kangasalan harjut lähitienoinensa, ovat kauniimpia seutuja, joita Suomen luonto on tuottanut. Satakunnan pohjaisosassa leviää Suomenselkä ylhäiseksi, autioksi hiekkatasangoksi, jonka laiha maanlaatu suo harvalle väestölle niukan ja usein riittämättömänkin elatuksen. Sitä vastoin on Kokemäenjoen laakso paraiten viljeltyjä ja tiheimmin asuttuja seutuja koko Suomessa.

Suomenlahtea kohden kallistuva rannikko eteläpuolella Salpausselkää on suurimmalta osalta Uudenmaan maakuntaa. Täälläkin on maanpinta yleensä sangen epätasainen, paitsi itäpuolella, jossa verrattain matalain vuorien välillä useasti tavataan varsin isoja ja hedelmällisiä tasankoja. Laaksopaikat Salpausselän ja Lohjanselän kulmauksessa ovat luonnoltaan Hämeen kaltaisia. Metsäiset kummut, kauniit järvet ja iloiset, viljellyt laaksot vaihtelevat keskenänsä; ainoa erilaisuus seutujen ulkomuodossa on eteläisemmän ilmanalan ja tiheämmän väestön tuottama. Uudenmaan saariston sisäpuoliset osat ovat rikkaat luonnonkauniista paikoista, joiden ihanuutta viljelys ja taitoisuus ovat enentäneet. Uudellamaalla on sangen paljon muhkeita herraskartanoita, jotka, samoin kuin hyvin rakennetut talonpoikaistalot, viljavat pellot ja yleensä huolellisemmasti hoidetut metsät, osoittavat jo vakaantunutta viljelystä, jossa ei ole enää jälkiä uutistalolaisen tavoista.

Itämeren-puolinen rannikko, Varsinais-Suomi on avaroin saaristoineen Suomen sivistyksen vanhin pesäpaikka. Rannikon, jonka vedet leikkaavat rikki lukemattomiksi saariksi, niemiksi ja lahdelmiksi, muodostaa korkeat, usein äkkijyrkät vuoret sekä pienet, hyvin viljellyt pellot. Viljelys ei ole missään, niinkuin täällä, haltuunsa ottanut jok'ainoata, siihen kelvollista maatilkkua. Tällä seudulla, jossa on lämpöisin ilmanala Suomen manteretta, nähdään hedelmäpuistoja enimpien talojen, vieläpä monen torpankin vieressä; mehiläishoito on jokseenkin levinnyt, ja metsissä tavataan tammia, saarnia, niinipuita, jalavia, vahteria y.m. puun lajeja, jotka eivät kuulu Pohjais-Suomen kasvistoon. Saaristossa on sangen paljon luonnon ihania paikkoja, niinkuin runoilijain ylistämä, tuuheata tammistoa kasvava Ruissalo y.m. Enimmät Suomen entisaikain muistot kohtaavat myös meitä täällä, jossa "jokainen herrastalo on muistomerkkinä ja jokainen kirkko urhojen hautana."

Ahvenanmaan saari, joka ympärillä olevain saari- ja luotoryhmäin kanssa tekee eri maakunnan, on täynnä pieniä kumpuja sekä lahtien ja vuonojen rikki leikkaama; sen pinnalla vaihtelee matalia kallioita tahi ohuella multakerroksella peitettyjä kunnaita ja viljavia, vaikk'ei erittäin laajoja peltoja. Hedelmällinen, merkelin-sekainen maa sekä meren tuottama lauhkea ilmanala on täällä luonut runsaamman ja mehevämmän kasvullisuuden, kuin missäkään muussa Suomen maakunnassa. Niityt ovat kuuluisat mehukkaasta vihannuudestaan ja suovat karjalle voimallista ruokaa, josta syystä karjantuotteet vanhastaan ovat olleet tärkeä osa Ahvenanmaan vientitavaroista. Yleensä on tuon pienen saarimaakunnan luonto iloinen ja miellyttävä.

Suomen kansasta.

Tämä on Suomen kansan kartta: Itäisessä osassa maata: Karjalassa, Savossa, pohjaisessa ja koillisessa osassa Pohjanmaata asuu Karjalaisia. Länsi-osassa maata: Hämeessä, Satakunnassa, Varsinais-Suomessa, Uudenmaan pohjais-osassa ja Pohjanmaan kaakkois-osassa asuu Hämäläisiä. Etelä-osassa Uuttamaata, Pohjanmaan eteläpuolisella rannalla ja Ahvenanmaan saaristossa asuu Ruotsin sukuista kansaa. Etelä-Suomeen on muuttanut vähäinen luku Venäläisiä, ja lisäksi asuu maassa muutamia Saksalaisia, Englantilaisia, Franskalaisia, Norjalaisia sekä joitakuita muitakin kansalaisia.

Tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa. Sadasta Suomen asukkaasta on 86 henkeä suomalaista sukua, 12 ruotsalaista, 1 venäläistä, 1 muuta, enimmästi saksalaista sukuperää. Mutta niin on sanottu, että kaikki, jotka pitävät ja rakastavat tätä maata isänmaanansa, — kaikki, jotka seuraavat tämän maan lakia ja tekevät työtä sen hyväksi, ovat yksi kansa. Heidät yhdistää heidän rakkautensa, kuuliaisuutensa ja yhteinen hyvänsä. Jos merimiehiä, jotka ovat sukuisin eri kansoista, purjehtii samassa laivassa aavalla merellä, niin täytyyhän heidän sovinnossa tehdä työtä päästäkseen satamaan; muutoin häviäisi laiva ja he kaikki. Ja samalla tavalla, jos Jumala on yhdistänyt asukkaita eri suvuista samalla maakappaaleella asumaan samalla edesvastauksella, niin täytyyhän heidänkin pysyä sovinnossa keskenään, että he menestyisivät ja etteivät muut sovinnollisemmat kansat ottaisi heiltä heidän perittyä maatansa. Heidän täytyy olla kuin yksi miesi, sydän kiinnitettynä isänmaahan.

Tämä kansa on tullut yhdeksi, niinkuin monta puuta tekee suuren metsän. Petäjät, kuuset ja koivut ovat eri puulajeja, mutta yhdessä muodostavat he metsän. Kansa toisessa maakunnassa erkanee toisen maakunnan kansasta ulkonäön, vaatteenparren, luonteen, tapain ja elämänlaadun suhteen. Me voimme helposti eroittaa Hämäläisen Karjalaisesta, Uusmaalaisen Pohjalaisesta; tunnemmepa lisäksi yhden pitäjään asukkaat monien muiden naapuripitäjästen asukkaista. Mutta täytyyhän niillä, jotka lapsuudesta asti ovat kasvaneet samassa maassa samain lakien ja elämänsuhteiden alaisina, kullakin kaikkine erilaisuuksineen yhtäkaikki olla paljon keskinäistä yhtäläisyyttä.

Sellainen kansan keskinäinen yhtäläisyys eli ominaisuus (kansanluonne) on helpompi tuntea kuin selittää. Se on se merkki, jonka Jumala on painanut jokaiseen kansaan, siten että on antanut sen kauan yhdessä asua. Tämän merkin kantaa kukin muassaan, menköön mihin tahansa maailmassa. Se kyllä saattaa kulua kasvatuksen, tapojen ja elämän vaikutuksien kautta, mutta harvoin se kokonaan häviää.

Tämän merkin, jonka Jumala on painanut Suomen kansaan, saatamme paraite eroittaa, jos tarkastamme tämän kansan entisiä elämän-vaiheita. Se on aina näihin asti tallettanut muiston esi-isäinsä pakanallisesta uskosta, mutta saatuansa Jumalan ilmoitetun sanan, on tämä ollut aina sen kalleimpana tavarana. Tämä on siis sellainen kansa, jolla on syvä ja totinen jumalanlanpelko. Se on tuhat vuotta alinomaa pannut työtä maansa raivaamiseen ja viljelemiseen: — se on siis uuttera ja kestävä kansa. Se on tehnyt työtä kovassa maanlaadussa, ankarassa pohjaisessa ilmanalassa: — se on siis teräksellinen ja voimakas kansa. Suuria vahingoita ja hävityksiä on kohdannut tätä kansaa enemmän kuin useita muita; se on usein ollut pakoitettuna taistelemaan katkerimman puutteen kanssa, se on ollut sorrettuna, sen on täytynyt poltetuista taloistaan paeta synkimpiin sydänmaihin, ja kuitenkin on se elänyt, toivonut ja jälleen noussut pystyyn: — se on siis kärsivällinen, itsensä kieltävä ja elinvoimalla varustettu kansa. Ei koskaan ole Suomen kansasta lähtenyt valloittajata, joka olisi ahdistanut ja valloittanut muita kansoja: — se on siis rauhallinen kansa, jolla ei ole vallanhimoa ja joka ei ole luotu anastamaan itselleen sijaa maailman mahtavain joukossa. Mutta se on viimeiseen veren pisaraan varjellut omaa isänmaatansa; se on synnyttänyt mainioita sotapäällikköjä ja maailman kuuluisia sotamiehiä: — se on siis urhoollinen ja sotaan kelvollinen kansa. Voitettuna, valloitettuna, mutta ei koskaan hävitettynä, on se vieraan vallan alaisena aina pitänyt oman ajatus- ja elintapansa: — se on siis sitkeätuntoinen ja itsepintainen kansa. Kun se on kerran antautunut toisen tahi oman maansa hallituksen alaiseksi, ei se ole koskaan nostanut kapinata tätä esivaltaa vastaan, ei koskaan kärsinyt pettäjiä, ei koskaan myynyt isänmaatansa: — se on siis uskollinen kansa. Usein on se laiminlyönyt käyttää oikeuttansa ja voimaansa silloin kuin olisi ollut tarve: — se on siis hidasmielinen ja vitkallinen kansa. Mutta väkivallan ja rasituksen aikoina ei se ole koskaan oppinut kumartamaan rasittajan ikeen alle: — se on siis vapautta rakastava kansa. Ja viimein on se yksinäisissä metsissään, kaukana sivistyneen maailman keskuuksista, hiljaksensa ja kovien vaivojen kanssa taistellen tullut valistukseen: — se on siis tiedonhaluinen ja oppia-rakastava kansa.

Sellaiset ovat pää-omaisuudet tällä kansalla, jonka Jumala on valinnut viljelemään kaukaista pohjolata. Sellaiseen toimeen tarvitaan sellainen kansa. Ja Jumala on asettanut tämän kansan esimerkiksi ja opettajaksi monille köyhille heimokansoille, jotka ovat hajallansa pitkin maailmaa. Se kutsumus on suuri, jonka Suomen kansa on saanut osakseen. Sitä kutsumusta täyttämään vahvistakoon sitä Jumala totuudellaan ja voimallaan. Autuas on se kansa, jonka Herra on Jumala; se kansa, jonka hän itsellensä on perinnöksi valinnut.

Helsingin satama.

Siihen aikaan, jolloin Martti Luther tempasi valtikkaa Leo X:n kädestä ja jolloin Kaarle V taisteli Frans I:n kanssa Euroopan ohjaksista, siihen aikaan hallitsi Pohjan maita kuningas Kristian II, joka Ruotsalaisilta sai nimen Kristian Tyranni. Hän oli vilpillinen, väkivaltainen mies, tahrattu paljolla verellä, mutta hänessä oli yhtähyvin myös loistava nero, suuria tuumia Pohjanmaiden hyväksi. Näihin tuumiin kuului sekin että hän tahtoi vapauttaa kolme valtakuntaansa Hansa-kaupunkein rasittavasta kauppa-yksinoikeudesta, ja siksi aikoi hän perustaa linnoituksilla varustettuja satamakaupungeita pitkin Hämeen rantoja vetääksensä etuisan Venäjän kaupan näille kauppapaikoille.

Mutta ennen kuin tämä toimeen tuli, kaatuikin Kristian kuningas, kompastuen omarakentamiin mestauslavoihinsa, ja Kustaa Vaasa, joka nyt Ruotsin kruunun päähänsä pani, peri myös monen muun asian kanssa, edeltäjänsä tuumat kaupan suhteen. Rääveli, siihen aikaan Hansan liiton jäsen, kukoisti Venäjän kaupan kautta; Kustaa Vaasa siis päätti nostaa sille kilpaveljen vastapäätä olevalla Suomen rannalla. Hän keksi siellä kelpo sataman, jonka suojana itään päin oli saari, nimeltä Sandhamn. Tätä saarta hän aikoi siksi mitä Rääveli siihen asti oli ollut ja miksi Pietari vasta oli tuleva — keskuspaikaksi kaupalle avarain itämaiden kanssa. Silloin leikattiin vuosi 1550.

Kuninkaat, senluonteiset kuin Kustaa Vaasa, saavat paljon toimeen; vaan teiden määräämiseen kaupalle, kas siihen eivät hekään aina pysty. Turhaan tuhlattiin houkuttelevia etuuksia, turhaan julistettiin käsky, että puolet Suomen silloisista harvoista kaupungeista piti jätettämän autioiksi ja niiden porvarein muuttaa uuteen Sandhamn'in kaupunkiin. Autiona pysyi se saari sittenkin ja autiona on se vieläkin, hietikoineen, kuusikoineen ja kallioineen todistaen kuinka mitätön kuninkaankin voima on, koska se ryhtyy mestaroimaan vapaata keskuutta kansain välillä.

Vähän matkaa Sandhamn'ista, Uudenmaan manterelta, on pienen Vantaanjoen suu. Siihen paikkaan asettausi vähitellen muutamia porvareita, sillä tavoin kiertäen kuninkaallisen käskyn; siihen paikkaan syntyi näin kauppala, joka likeisestä koskesta sai nimen Helsingfors. Tämä nimi sisältää muistoa Helsinglannin miehistä, jotka olivat Eerik IX:n sotajoukon ydinnä, ja joista Uudenmaan ruotsalainen väestö osaksi on tainnut saada alkunsa. Rääveli vähä aikaa sen perästä antautui Ruotsin alamaiseksi, ja koska ei silloin siis enää ollut mitään syytä nostaa sille kilpaveljiä, niin yllämainittu kauppala, joka oli rohjennut syntyä toiseen paikkaan kuin mitä kuningas oli käskenyt, sai ensimmäiset etuuksensa v. 1569.

Meidän uusi kaupunki sai pian nähdä suuren tapauksen. Tässä nuori kuningas Kustaa Aadolf v. 1616, keskellä sotaansa Venäjää ja Puolaa vastaan, piti puheen Suomenmaan kokoutuneille säädyille ja sai sen miehuullisen vastauksen, että Suomi tahtoi taistella vihonviimeiseen veripisaraan sankarikuninkaansa puolesta. Tämä tapaus jo ennusti että Helsinki oli tuleva Suomen pääkaupungiksi.

Mutta jos Kustaa Vaasa oli erehtynyt, pyytäissänsä perustaa uutta Tyrusta viljattomalle kalliosaarelle, niin huomattiinpa pian että porvaritkin saattavat erehtyä yhtä hyvin kuin kuninkaat. Yhdeksänkymmentä vuotta tuskin oli vierryt siitä päivästä kun pikku Helsinki perustettiin Vantaanjoen suulle, niin jo nähtiin että sataman sisempi, kaupunkia lähin perukka oli käynyt liian matalaksi rannikon kohoamisen syystä. Suomen merikaupunkein on tuon tuostakin aina täytynyt lähteä poispakenevaa merta takaa ajamaan; Helsinki niinikään jo v. 1639, Kristiinan hallitessa, muutettiin puolen peninkulman matkan lännemmäksi, syvemmän veden äyräälle. Viisasta oli että luonnon antamaa varoitusta silloin toteltiin; sillä entinen satama on nyt puolikseen viherjöivää kaislikkoa, jonka läpi Vantaan mutainen virta vaivaloisesti kyntelee itselleen pääsöväylää mereen.

Uusi Helsinki oli tuskin rakennettu kallioilleen, niin sen taas hävitti tulipalo v. 1657. Kuningatar Hedvig Eleonoran auliilla avulla se kohosi jälleen tuhkistansa, mutta pysyi vielä sata vuotta pikkukaupunkina, joka oli kaikkea arvoa, vaikk'ei kuitenkaan historiaa, vailla. Nälän kauhistus v. 1697, rutto v. 1710 ja kaksi vihollisen käyntiä, v. 1712 sekä 1713, on mainittu sen aikakirjassa. Jälkimmäisellä kerralla, pyhä-aamuna Elok. 12 p. Suomen sotaväki peräytyessään sytytti kaupungin tuleen, niin että se toisen eränsä paloi tantereen tasalle. Kahdeksan vuotta makasi sitte Helsinki autiona, tyhjäksi hylättynä; sen kadut olivat täynnä ruhkakasoja ja kasvoivat pitkää heinää. Rauhanpäätöksen perästä v. 1721 palautuivat asukkaat, kaupunki rakennettiin uudestaan, ja sai Elok. 23 p:nä 1742 nähdä Ruotsin sotavoiman häpeällisen antaumuksen Venäjän sodassa.

Miksikä tuo avara, syvä, kelpo satama, johon kaikki Itämeren laivastot mahtuisivat, oli seisova avoinna, alttiina kaikille vihollisrynnäköille? Ruotsilla ja Suomella oli silloin se onni, että heille oli kohonnut nero etevintä laatua, kreivi Augustin Ehrensvärd. Hän muurasi v. 1747 ja seuraavina vuosina Viaporin linnat niille kallioille, jotka vartioitsevat Helsingin sataman kapeita suita, ja Pohjanmaiden Gibraltarin suojassa kasvoi sitten pikku Helsinki niin kiireesti että sitä jo 18:n vuosisadan loppupuolella luettiin Suomenmaan toiseksi kaupungiksi. Vihollis-laivastot 1788 vuoden sodassa eivät rohjenneet likelle lähetä; täällä Kustaa III vietti juhlan Suursaaren meritappelun kunniaksi ja täällä saivat hautansa etevimmät siinä tilaisuudessa kaatuneista. Mutta v. 1808 Maaliskuulla Venäjän sotavoima, mannerpuolelta tullen, valloitti kaupungin, linnakin pantiin piiritykseen ja antautui yleiseksi hämmästykseksi Toukok. 3:na pnä. Kaksi viikkoa myöhemmin riehahti tulipalo, joka kolmanneksi kerraksi teki kaupungista tuhkaläjän. Sota ja palo olivat joka kerta täällä aina käyneet käsikkäin.

Tämä kolmenkertainen tulikaste oli ollut ikäänkuin koetus, joka Helsingin tulevaan korkeuteen valmisti. Kristian II:n toimeen panematta jäänyt tuuma, Kustaa Vaasan kesken rauennut yritys, Kustaa Aadolfin keskustelu Suomen kokoutuneen kansan kanssa, Kristiinan ja Hetaa Eleonoran kuninkaallinen apu, Kaarlen ajan voitot, vastoinkäymiset ja perikato, vapausajan mustin tahra ja Kustaa III:n loistoisimmat, mutta turhat toivot, kaikki nämät profeetalliset aavistukset, varoitukset ja muistot olivat painaneet jälkensä tähän paikkaan, kun Aleksander I v. 1812 Maalisk. 27 p. julisti Helsingin Suomenmaan pääkaupungiksi. V. 1819 muutti tänne Suomen senaatti, tuoden kanssansa kaikkien virastoin keskuskunnat, v. 1828 siirti yliopistokin runottarineen majansa tuhkaan vajonneesta Turusta tähän uuteen pääkaupunkiin. Kruunun avut satoivat kultasateena näille paljaille kallioille; kartanoita yhteisiä tarpeita varten, niin suuria ett'ei Suomi vielä ollut niiden vertaa nähnyt, kohosi torien varrelle; kaupunki järjestettiin, laajennettiin ja kaunistettiin yhteisillä kävelypaikoilla; asukasluku karttui seitsenkertaiseksi 50:n vuoden kuluessa. Kaikki mitä hallituksen, kansanedustuksen, virastoin, kulkuneuvoin, sivistyksen ja rahavarain keskusten sijoittaminen tänne on voinut saada aikaan, se on tuhlaavaisella runsaudella tullut tälle uuden ajan onnen kantamoiselle osaksi, eikä ole luontokaan ollut hitaampi sille lahjoja suomaan. Meren kirkkaat selät ja leveät kulkutiet ympäröivät sitä kallionientä, jolla Helsingin tornit seisovat, katsoen Rääveliä kohti Suomenlahden poikki. Monipoukamaiset lahtemat ja niemet, salmet ja saaret muodostavat kolmella haaralla ihania näköaloja. Vuorten luonnon luomat harmaakivi-vallit kohoavat täällä Ehrensvärdin linnoitusten vastapäätä. Myrskyiset tuulet, tunkeutuessaan tästä Suomenlahden kapeimmasta kurkusta, puhdistavat ilmaa ja murentavat jäitä. Suomenmaan monenlaisista luonnonihanuuksista ei puutu Helsingissä edes erämaan jylhyys. Mitä eräs Franskalainen kirjailija[3] 30 vuotta takaperin lausui, että "Helsingissä vaan on yksi askel sivistyksen ja erämaan välillä", se on vielä tätä nykyäkin totta. Täällä on tarjona hiukka kaikkia mitä meidän maassa löytyy, yksin maan umpilampien tyyneys, kansan elämän koreilemattomuus, vanhan ajan tapa ja harmaan muinaisajan muistot aivan puuttuvat. Helsinki ei myös ole kirkon, ei kaupan, ei teollisuuden, eikä suomalaisen kansanhengen pääkaupunki. Se on, vaikka kyllä kolmensadan vuoden vanha, kuitenkin nyky-ajan lapsi; se kiehuu ja kuohuu uusista, sikisaki liikkuvista, yhteen sopeutumattomista aineksista, jotka vielä eivät ole vakautuneet selvään muotoon, ja jotka horjahtelevat idän ja lännen, etelän ja pohjasen vaikutusten välillä. Helsinki on kasa valkeata vaahtoa, jonka merituulet ovat ajaneet ylös näille kallioille ja joka kaukaa nähden näyttää isolle kaupungille. Se oi liian likellä Pietaria, pysyäksensä erillään sen pyörteistä, liian likellä Itämerta, ollaksensa Euroopalaisia tuulenpuuskia tuntematta ja kuitenkin kiinni Suomessa, jonka jokainen sydämen tykytys ulottuu tähän ympärystän äärimmäiseen kohtaan; tämmöisenään Helsinki näkyy olevan luotu voimallisesti vaikuttamaan maansa tuleviin onnen vaiheisin. Sadan vuoden kuluttua saadaan nähdä onko tämä vaikutus vahvisteleva vai turmeleva. Tätä nykyä ei Suomen pääkaupunki ole muuta kuin uudistalo tulevaisuuden korvessa, taistelutanner Itämeren ja Maanselän ristinriitaisilla tuulilla, sievä huvila meren-äyräällä, missä pieni kansanen, joka ei vielä ole maailman rautaa kokenut ja joka nuoren elinvoiman tuntee, unelmissaan luulee olevansa suuri. Helsinki leviää särkällä, joka Uudenmaan manteresta pistäikse eteläänpäin Suomenlahteen ulos, muistutellen Kreikanmaata mieleen. Perustana on jokapaikassa harmaakivi, joka välin kohoaa yhtenäisiksi valleiksi, välin törröttää yksinäisinä kukkuloina, joiden välillä vedenjätemulta ja savi on notkojen pohjan peittänyt. Meri on tähän niemimaahan leikannut monta lahdelmaa ja poukamaa. Saaristo, täynnä lukemattomia saaria, luotoja, sekä paljaita kallioita, ympäröipi seppeleen tavoin sen rannikoita, uhaten vihollis-laivastoille tuhoa. Suuri lahti pistäytyy mannermaahan kummankin puolin; idässä se leveä selkä, jonka rajana on Sandhamn'in saari, jonka suojana on Viapori, ja jonka sisimmän pohjukan äyräälle vanha Helsinki oli rakennettu.

Kansan luonne ja tavat Saarijärven pitäjässä.

Niihin seutuihin, jotka parhaiten maamme sisämaista luontoa, asukasken elämäntapoja ja ehtoja kumoavat, voitaneen erillään oleva, varaton ja ihana Saarijärven pitäjä lukea. Mitä se on pienessä, se näyttää koko sisämaa, muutamilla poikkeuksilla, olevan isommassa mitassa.

Yksinkertainen ja ruokkoamaton, niinkuin häntä ympäröitsevä luonto, on Saarijärveläisen elämäntapakin.

Saunan, hänen ainoan ja välttämättömän liika-tarpeensa kaltainen muodoltaan ja eduiltaan — ainoastaan vähää avarampi - on hänen pirtti-asuntonsa. Sen sisusta näyttää oudolle kummallisen kuvan. Vuolluista hirsistä tehdyt seinät ja laattia ovat sysimustat, edelliset savusta, jälkimmäinen kaikesta, mikä vuosikausia on pesemistä odottanut. Katto näkyy harvoin; sen peittää vahva savu, joka mustana pilvenä riippuu sylen korkeudella maasta, ketään vaivaamatta. Välistä näkyy lakehisen lävitse vaalean sininen talvitaivas ja joku tähti. Akkunoita ei ole, vaan ainoastaan ikkunoita, joiden lautaiset luukut päivällä tarpeen mukaan avataan ja suljetaan. Tämmöisen asuinhuoneen omituisuuden oikeasen käsittämiseen tarvitaan talvi-illalla sitä tarkastella. Paasikivistä ladottu kiuas on koko puhteen täydessä kirkastuksessa. Hirmuinen rovio mäntyhalkoja palaa tiedettä ja valaisee koko pirtin, jonka lisäksi vielä päresoittoja palaa siellä ja täällä seinän ra'oissa ja pihdeissä. Tässä valossa liikkuu tahi lepää usein aika joukko ihmisiä. Naiset istuvat rukkinsa ääressä taikka askaroitsevat taikina purtilon ja padan vieressä; miehet tekevät astioita, koppia, rekiä, suksia y.m.; kerjäläiset ja koturit oikovat pesän edessä, ja joku vanha ukko kiskoo taitavalla kädellä päreitä ohkaisista säleistä. Päreet ovat huoneen välttämättömiä tavaroita. Lapsiparvi on silloin tavallisesti kiivennyt kiukaalle, jossa se elää ja kirkuu hyvässä sovussa sirkkain kanssa. Pitkän kolan edessä oven lähellä nauttii talon hevonen silppua ("apetta"), lämmintä ja hyvää seuraa, ja kukko, jos ei vielä ole orrelle noussut perheineen, käyskentelee yhdestä nurkasta toiseen ystäviään tervehtimässä, ollen joka paikassa niinkuin kotonaan. Semmoinen on, pienemmillä eli isommilla poikkeuksilla, suomalainen pirtti. Joka tämmöisestä huoneesta luulee kaiken hyvän olon poistetuksi, se pettyy suuresti; tässä ei ole ainoastaan hyvä olla sen, joka tästä on kotoisin, vaan senkin, joka on kasvatettu aivan toisissa tavoissa. Ilma tämmöisessä pirtissä on terve ja raitis alinomaisen lämmittämisen ja vedon tähden, ja kaikki, mikä olisi ilkeätä katsella, poistetaan suurella huolella. Musta laattia lakkaa näkymästä siivottomalta, kuin se ei enää näytä entisen valkeutensa vilahdustakaan, ja ihmisluonto kärsii vähempääkin siivoa, kuin parempaa ei näytä tarkoitettavankaan. Ylimaan talonpoika ei ole huolimattomassa teeskennellyssä siivoudessa; hän majailee erämaassa, ja hänen talvikylmästä tulleessaan ystävälliseen lämpimään kotiinsa, kuka kysyy onko hänen suojansa musta tai valkoinen, pesty taikka pesemätön?

Suomalaisen pirtissä asujamina mainittiin kerjäläiset ja koturit; ne ovatkin niin tavalliset ja tärkeät perheessä, että, siitä puhuessa, molemmat vaativat likemmän kertomuksen. Koturit (itselliset, loiset ja kestit) ovat Suomen talonpojan toiset pääskyt. Niinkuin pääskynen, vaatii koturikin itselleen ja omaisilleen asuinsijaa talonpojan katon alla, ja saakin sen, niinkuin pääskynen, ja elää niinkuin sekin siitä, mitä päivä tuottaa. Vuokra, jonka hän siitä maksaa, on tavallisesti se työ, joka hänellä on lämmityspuiden ikkunasta pirttiin nakkelemisessa. Mitä hän muuta hyötyä taloon tekee, siitä on eri palkinto. Semmoinen mies elää, jos hän ei taida käsitöitä tehdä, vähällä kalastamisella ja metsästämisellä ja kaataa sen ohessa itselleen vähän lohon metsää nauriskaskeksi, joka etu hänelle on yhtä vähän suvaittu, kuin häneltä kiellettykin. Jos voi hankkia itselleen lehmän, niin se elää, missä isännänkin ja asuu niiden kanssa samassa navetassa. Koturin tarpeet kun ovat vähät ja hänen kulunsa isännän tietämättömästä hyvyydestä vieläkin vähemmät, niin ymmärretään, miten hän enemmän kuin muut, on valmis noudattamaan Suomalaisen taipumusta laiskuuteen. Usein nähdään hän talvella oikovan uunin pankolla, kesällä päiväpaisteessa; pyörtänöllä. Epäilemättä nämä koturit ovat haitallisia sekä maanviljelykselle yleisesti että niille erittäin, joiden luona he asuvat; mutta jaloksi näyttäikse yhteisen kansan mielenlaatu siinä, että ilman parempaa palkintoa antaa osan ahtaasta asunnostaan ja vähästä ravinnostaan näille kodottomille ja leivättömille veljillensä.

Toinen välttämätön asujakunta talonpojan pirtissä on kerjäläiset. Tosi kyllä on, etteivät he ole pysyväisiä, vaan tulevat ja menevät; kuitenkin kuluu harva päivä, jona maantien vartelaiset eivät heistä saisi vieraaksi yhden tahi useamman, jotta tähän voi sovittaa runoilijan sanat: "aate on ikuinen, varjot katoavat." Kerjäläistä ei milloinkaan ylenkatsota. Häntä seuraa Jumala, niinkuin Homeron kerjäläistä, ja hän tulee usein vaimoineen, lapsineen, käyden talosta taloon, joka paikassa kohdeltuna vieraana, ei missään armon tullen. Kiukaassa on lämmintä hänelle, niinkuin muillekin, ei hän mitään pyydä; jokainen tietää hänen tarpeensa puhumattakin ja kokee niitä voimiaan myöten auttaa. Hänen eteensä ei heitellä hylättyjä paloja; hän atrioitsee siinä, missä kaikki muutkin, ja yhtä ruokaa; monta lajia ei olekaan. Hän juttelee, jos hänellä jotakin juteltavaa on; hän laskettelee leikkiä jonkun talon perheen jäsenen kanssa, jos se häntä haluttaa; hänen lapsensa, jos hänellä semmoisia on muassaan, leikitseivät talon lasten kanssa. Illalla käy hän levolle sinne, missä hän löytää soveliaan sijan itselleen kiukaalla tai pankolla, kärsivä, jos joku on saanut paremman sijan, ja kärsitty, jos hän itse sen on löytänyt. Jos hän on itse tahi joku muu perheestään kivuloinen, valjastetaan heille vanhan tavan mukaan hevonen ja empimättä viedään heidät lähimmäiseen taloon.

Sanomaton köyhyys vallitsee Saarijärveläisiä. Niukka, usein luonnoton ravinto vaikuttaa vahingollisesti heidän ruumiinsa voimiin, ja muiden elon nautinnoiden, paitsi unen ja levon, tuntemattomuus, kiinnittää heitä niihin niin yksinomaisesti, että he estäytyvät muiden hyväksi työskentelemästä. Harvoin heidän huolenpitonsa nähdään likisimpiä päiviä etemmäksi ulottuvan, ja sitä ei ole ihmetteleminenkään, sillä niidenkin päiväin ylläpidosta on heillä jo kylliksi miettimistä. Mikään teollisuuden haara ei ole Saarijärvelle juurtunut, johon taas on kaupunkien ja tiheästi asuttujen seutujen etäisyys syynä, sillä teollisuuden tuotteita olisi työläs saada kaupaksi.

Maanviljelyksen vihainen vihollinen on hallayö. Moni talo on vuosittain niin paljastettu, että se ei voi peltotilkkuaan kylvetyksi saada. Asukkaat kiiruhtavat, koko vuoden nälkää nähtyään, syksyin pelloilleen leikkaamaan, ennenkuin jyvä on kypsymäänkään kerinnyt. Karjat, jotka kesillä purojen varsilla ja notkelmissa heinikossa kahlaavat, purekselevat talvella olkia, ja vielä semmoisia olkia, joita on kymmenen ja kahdentoista peninkulman takaa vedetty. Usein täytyy näiden eläin raukkain kuukausia kestää vieläkin kurjemmalla ruo'alla. Se vähä ja heikko maito, jonka ne tämmöisissä oloissa antavat, käytetään karhean kertaleivän alas viruttelemiseen. Ylimaalaisten oloista saadaan käsitys, kun, luotettavaisten kertomusten mukaan, mainitsemme, että ei kauvan sitten olleena hallavuotena ainoastaan kahdella talolla pitäjässä oli rukiista eli ohraista leipää. Sananlaskut: hän syö rukiista leipää vuoden ympäri, ja: hän on pakkorikas, merkitsevät siellä saman. Minä muistan kaksi tapausta, joissa tämä köyhyys näyttäytyi oikein liikuttavaisissa muodoissa. Minä menin kerran metsästysmatkallani erääsen pirttiin lepäämään. Tupa oli lapsia ynnä vanhempia ja nuorempia täysikasvuisia ihmisiä täynnä. Uunin läheisyyteen oli saloille levitettynä keltaisenruskeita männynkuori-levyjä, jotka näyttivät paksuilta vuodilta. Minä kysäsin, tarkemmin niitä katselematta, mitä ne olivat, ja mihinkä niitä käytettiin; isäntä vastasi: "rakas herra, niistä tulee leipää." Sanoja ei ollut monta; mutta ääni, joka niissä ilmautui: etkö sinä tunne näitä? ja: sinä et tunne tämmöisiä! oli sydäntä vihlova. — Toisen kerran tulin minä sattumuksesta eräälle niitylle, jossa heinää tehtiin. Ladon seinillä riippui heinämiesten ruoka kontteja, ja minä uteliaisuudessani aukaisin monta niistä. Kaikissa oli ohkaisia petäjärieskoja, jotka sisältä olivat pikimustia, vaan päältä niillä oli liidun valkoinen jauhokuori, ja siis enemmän silmää, kuin suuta miellyttivät. Muuten oli muutamissa joku pikisuolainen muikku, toisissa taas muutamia suolarakeita. Tarvitsee ainoastaan ajatella tämmöisen työn raskautta, jota kuumassa helteessä, tämmöisillä virvoituksilla vahvistettuna tehtiin, saadakseen käsityksen todellisesta kurjuudesta, ja ihmisluonnon voimasta semmoista kestämään.

Kertomus Suomen yleisön kerjäläisiään kohtelemisesta, kyllä jo näyttää sen vieraan-varaisuuden ja avuliaisuuden yleensä. Vähemmistä varoista tuskin mikään kansa lienee mieluisampi muille jakelemaan ja apuansa jokaiselle pyytäjälle antamaan. Vieraalle annetaan parasta, mitä talosta löytyy, ja suurella vaivalla saadaan heidän ottamaan pieninkään rahapalkinto siitä hyvyydestä, jota hänen kattonsa alla on nautittu. Näin on tavallisesti kaikkien, enemmän luonnonmukaisesti eläväin kansain laita.

Alituinen elatuksen murhe ei anna Saarijärveläiselle aikaa niihin köykäisempiin iloihin, jotka ilmestymät muiden seutujen kansan huveissa ja leikeissä. Ainoastaan Joulun ja Juhannuksen aikoina tavataan täällä yleisempi halu huvituksiin. Joulunpyhinä keräydytää hyppelyihin ja huvituksiin, vaikka ei niin usein ja lukuisasti, kuin onnellisimmissa ja rikkaimmissa pitäjissä on tavallista. Mutta, eipä yksin metsätorpankaan mökistä saa silloin puuttua kaunistettu ruokapöytä, joka viikkokausia täydessä kunnossa syöjiä odottaa; siihen on kerätty kaikki paras, mitä pitkän syksyn nälältä on voitu säästää, voidakseen huvittaa ja iloittaa tervetulleita jouluvieraita. Tänä aikana ei tule hänen asuntoonsa kukaan, jolle ei jotain tarjottaisi; köyhä on saanut aina osan hänen leivästään, ja nyt tahtoo hän rikkaallekin osoittaa vieraanvaraisuuttaan, jota ei saisi ylenkatsoa. Joulun juhlallisuuteen kuuluu myös pöydän ja penkkien huolellinen peseminen ja seinäin päreillä peittäminen. Tämä pärepeitto saa seinässä olla niinkauvan, kuin se päivittäisiin tarpeisin vähitellen poltetaan.

Juhannusyötä vietetään melkein iloisimmasti, kuin mitään muuta juhlaa. Silloin poltetaan n.s. kokkovalkeita, ja monta laukausta, joita teeren ja metsäkanan ampumiseen tuhlauksena olisi pidetty, ammutaan silloin juhlan kaunistukseksi. Kokon polttamiselle valitaan tavallisesti joku korkea, puoleksi poltettu honka jollakin aukealla kankaalla eli kukkulalla. Sen ympärille asetetaan kuivia puita ja muita pihkaisia polttoaineita, mitä korkeammalle sitä parempi; puoliyön aikana sytytetään kokko, joka sitte viulun soidessa ja hurraa-huutojen kaikuessa palaa. Nämä huvitulet tarjovat kauniina, puolihimmeänä kesäyönä laaksojen ja järvien takaa katsojalle viehättävän näön.

Saarijärven talonpoika on liikunnoissaan hidas, välinpitämätön ja harvapuheinen. Hänen luonteensa on hiljainen, kärsivällinen ja peräänantava. Se kurjuus ja ahdistus, jossa hän elää, on tehnyt hänen umpimieliseksi; kaikki voimat hänen olennossaan vaikuttavat sisäänpäin niin, että ne ainoastaan harvoin ja veltosti ryhtyvät ulkonaisiin toiminnoihin. Se suuremmoinen luonto, joka häntä ympäröitsee, ei ole koskaan hänelle suonut minkään varsinaisen valloituksen iloa; hän on aina näyttäytynyt korkeana ja pakoittamattomana, ja hänen sielunsa kasvillisesti mässää samalla, kun hänen fysikalliset voimansa uinahtelevat ja riutuvat. Tähän on kaksi seikkaa yhdistynyt: ensiksi että hänen täytyy olla, mikä hän myös on, hyvin rehellinen ja teeskentelemätön, sillä yksinkertaisuus ja hurskaus seuraa kaikkia uskonnoita; toiseksi, että hänen täytyy näyttäytyä kykenemättömältä, typerältä ja kelpaamattomalta kaikkeen urostyöhön, jossa vilkkautta ja tajua tarvitaan. Se on kuitenkin useammalla kuin yhdellä esimerkillä vahvistettu, että tämä näennäisesti sekasortoinen olento, kun hän toisiin suhteisin muutetaan, vähässä ajassa on muodostanut voimia, jotka eivät ainoastaan näyttäydy tyhjentymättömiltä, vaan myös niitä sukkelampaan ja keksiväisemmästi käyttänyt, kuin hyvälahjaiseltakin ja pitkän harjoituksen perästä voidaan odottaa.

* * * * *

Muist.

Näin sopi Saarijärveläisestä asunnon ja köyhyyden suhteen puoli vuosisataa tätä ennen kertoa; nyt ovat ne kohdat kuitenkin paljo muuttuneet: maanviljelys edistynyt, savupirtit valoisiksi tuviksi muutetut y.m. Suom.

Saima.

Laajalle Itä-Suomen laaksoihin levittää Saima sinertäviä vesiään. Se ei ole yksinäinen, muista eroitettu järvi, niinkuin Laatokka, tahi Inari, tahi Oulunjärvi. Saimaksi eli Enonvedeksi nimitetään nuo suuret, välkkyvät vedet pohjan puolella Suomenlahtea ja länsipuolella Laatokkaa, joihin laskee pitkät rivit järviä, selkiä, lahtia ja salmia. Kaikki nämä avarat vedet ovat yhdistyksessä keskenään ja virtaavat etelään päin, toinen toiseensa, siksikun ne viimein juoksevat suuren, ja väkevän Vuoksen-virran kautta Laatokkaan.

Nykyään on näissä pitkissä, kiertelevissä vesissä viitoitettuja kulkuväyliä veneille, lotjille ja höyryaluksille. Purjehditaan järvenselästä toiseen, monta peninkulmaa eteenpäin, lukemattomien saarien, niemien, kannasten ja vaihettelevien rantojen sivuitse, aivan niinkuin merenrannikon saaristossa. Saimalla näkee kyllä maata joka taholla, mutta suurilla selillä näkyy maa kaukaa siintävänä. Vesi on niin kirkasta, että selvällä ja tyynellä ilmalla näkee pohjan melkoisen syvältä. Ja tässä kuultavassa vedessä kuvastelee taivas niin puhtaana, pienet, valkoiset pilvet leviävät kuin kyyhkyiset veden syvyydessä. Kun kesällä on lämmin, näyttävät järvet tummansinisiltä. Kukkuloilla nousee siellä ja täällä keveitä savupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien peitossa olevain tupien savuja. Toisaalla lepää hieno pilvenhöyry puiden latvojen tasalla: se on mäkirinteessä olevan kaskimaan savua. Näihin keveisiin savupilviin yhdistyy lämpimässä ilmassa vesihöyryjä, ja ne synnyttävät hienon udun, jota sanotaan autereksi. Ja auer peittää hienoimman harson lailla kukkulat, rannat ja vedet; tämä vaikuttaa sen että kaikki näyttää niin pehmeältä, kuin olisi se puuvillaan käärittynä. Silloin ovat nuo suuret, kauniit tummansiniset vedet kuin loistavia kuvastimia, jotka ovat asetetut mustiin, harsikolla peitettyihin puitteisin; ja tämä on niin kaunista, että tuskin koko luonnossa kauniimpata on.

Eivät kaikki vedet ole niin ihanasti tummansinisiä ja niin viehättäviä matkustajan silmälle. Vesi ei ole yhtä läpikuultavaa kaikissa, ja ilma ei luo samaa suloa kaikille tienoille kesällä. Mutta joka on kerran nähnyt Saiman, tahi Näsijärven, tahi Mallasveden, tahi Roineen, tahi muut sellaiset sinivedet — sillä sellaisia löytyy lukemattoman paljo, — hän ei saata koskaan unhottaa sellaista näköä. Se koskee sydämmehen, ja täytyypä ihmisen kiittää kaiken hyvän Luojaa, joka on hänelle valmistanut niin ihanan asunnon maan päällä. Vaikka kaikkea tätä kauneutta kestää aivan vähän aikaa; — vaikka Jumala antaa kaiken, jolla eloa on, vuorotellen viheriöidä ja lakastua, ett'ei ihminen rakastuisi maahan ja unhottaisi kotiansa taivaassa; — niin tallettaa hän kuitenkin aina hyvän ja rakkaan muiston tästä suloisesta ihanuudesta. Syksy tulee, rannat kellastuvat, Saimalla vaahtoavat valkeina aallot myrskyn ajamina. Jonkun ajan kuluttua on kaikki jäätyneenä, lumet painavat kuusen oksia, ja sininen vesi on valkeana jäänä. Mutta havumetsät ovat silloin vielä viheriöinä, ikäänkuin toivon enteinä kuoleman keskellä, ja matkustaja katsoo, turkki yllä, tuolle suurelle valkoiselle jääkentälle päin ja kuuntelee, kuulisiko hän pian ensimmäisen leivosen liverrystä. Hän ajattelee kevättä, jolloin Saima on jälleen sininen, jolloin kuvastin taas on kirkas ja sen puitteet taas lienteät ja peitossa tuon hienon, utuisen harsikon alla, joka riippuu kuusien latvoista…

Punkaharju.

Savonmaa on saaristo järvien keskellä; maantie kulkee monessa paikassa harjuja myöten, joiden molemmilla puolilla on jyrkkiä mäkiä ja vesiä. Siellä saa matkustaja usein astua rattailta maahan lauttauspaikoilla. Kun Parikkalan pitäjäästä matkustetaan pohjaiseen päin Kerimäkeen, Sääminkiin ja Savonlinnaan on neljä lauttaus-paikkaa kulettavana, mutta se maksaa vaivan.

Tie kiertelee veden ympäröimää Punkaharjua pitkin, päästä päähän saarta, joka on lähes puolen peninkulman pituinen. Pitkin pituuttaan on harju niin kaitainen, että maantien levyys anastaa koko sen aallon muotoisen selänteen, ja niin jyrkkä, että sen syvyys kauhistuttaisi, jos ei luonnolliseksi aituudeksi olisi molemmin puolin rinteille kasvanut havu- ja lehtipuita. Tältä ylänteeltä, noiden koivujen ja petäjien heiluvain latvojen päällitse aukeaa lähellä ja kaukana kaikilla suunnilla ihanin ja vaihtelevaisin näköala selkien, salmien ja järvien yli. Oikealla puolen aukeaa ihana, suuri Puruvesi, vasemmalla puolen yhdistynyt rivi pienempiä selkiä, jotka ovat tuota vieläkin suurempaa Pihlajavettä. Kaikki nämät vedet luetaan Saiman laaksoon ja virtaavat hiljalleen etelään päin. Näiden välillä uipi Punkaharju, äärettömänä vesilintuna, levitettyin siivin ja ympärillä poikaset, nuo pienet saaret, jotka etsivät turvaa hänen sivuillansa. Ja pojat jälittelevät emäänsä: ne ovat pieniä kaitaisia harjuja, jotka välistä koukistuvat oikullisiin mutkiin, salpaavat kirkkaan veden salmiin ja lahtiin ja mutkistuvat somimpiin muotoihin. Heidän varjojensa välillä pujoittuu hopeavöitä toinen toiseensa; järvi järven vieressä kimaltelee niin kauas kuin silmä kantaa. Matkustaja ei väsy katsellessansa tätä luonnon suloista leikkiä. Alinomaa tapaa hän jotakin uutta, jota hän ei luule vielä ennen nähneensä, ja mihin ikänä hän menee, keksii hän toisia avaroita ja hymyileviä näköaloja, epätietoisena eikö viimeinen näkemänsä ole ihanampi, kuin kaikki edelliset.

Onnellinen ajatus oli johdattaa maantie kulkemaan tämän huvipuiston kautta. Punkaharjun tunsivat kauan aikaa ainoastaan ne, jotka sattuivat kulkemaan näillä tienoilla. Harju oli likimmäisten talonpoikaistalojen omaisuutta, ja talonpojat polttivat kaskea sen rinteillä, niin että osa niitä paljastui. V. 1844 lohkaistiin harju kruunun puistoksi, uhkasakko määrättiin kaikesta vahingon teosta, ja kaksi kaunista kartanoa rakennettiin vahdeille, toinen etelä-, toinen pohjoispuolelle saarta. Jälkimmäisessä saivat matkustajatkin majailla, ja siitä alkain on Punkaharju tullut yltä kuuluisaksi. Pieniä huvihuoneita on rakennettu muutamille kauniimmille näköpaikoille, ja siellä kulkee ihastuneita matkustajia pitkin kesää.

Epätietoista on milloin Punkaharju on ihanin. Muutamat ihailevat sitä silloin kuu aurinko kohoaa Puroveden takaa ja ulapat kimeltelevät ja koivujen lehdet näyttävät läpikuultavilta aamuruskossa. Toiset pitävät sen silloin ihanimpana kun kuu paistaa Pihlajaveteen ja harjun vastapuolinen sivu on synkässä varjossa. Sen voipi kuitenkin sanoa, että olkoonpa ilta tahi aamu, kesä-yö tahi auringonpaiste, maassamme ei löydy kauniimpata huvipaikkaa. Ja tämä on paljo sanottu Punkaharjusta. Se on silloin rikas rikkaimpien joukossa: se täyttää mielemme kiitollisuudella ja kunnioittamisella.

Imatra.

Kolm' on koskea kovaa, Kolme järveä jaloa, Kolme vuorta korkeata Saman ilman kannen alla.

Niin laulaa Kalevala, ja niissä

Ei ole Vuoksen voittanutta, Ylikäynyttä Imatran.

Moni koski sentään voittaa sen korkeuden, muutamat leveydenkin suhteen — Pletschbach syökseytyy 925 jalan korkeudelta, Rhein-virran putomus Schaffhausen'in luona on 340 jalkaa leveä — mutta veden äärettömän paljouden suhteen ei Imatraa mikään koski Euroopassa voita. Aivan sen alkupäässä on koetettu sitä paljoutta arvioita ja on laskettu että se nielee 18,823 kuutiojalkaa sekunnissa kitaansa, siis 67 miljonaa 64,600 kuutiojalkaa tunnissa. Ei se ole vaan yksi joki, joka täällä syökseytyy kallioin raon kautta, se on koko suuri järvistö, monta neliöpeninkulman alaa vettä, jotka täällä, suullaan ahdistettuna, halkaisevat esteenä olevan vuorimuurin ja karkaavat ulos mereen.

Suuri Saimaan vesistö laskee vetensä Vuoksen kautta Laatokkaan. Vuoksi halkaisee Saimaan etelärannan Harakka-nimisen pienen kylän kohdalla, noin 56:n Venäjän virstan päässä Viipurista ja 3 virstaa idempänä Saimaan kanavan alkua. Joen väylä on täällä 268 jalkaa leveä ja 7 syltä syvä, vielä majesteetillisesti rauhallinen, ikäänkuin olisi se vaan emonsa Saimaan jatkoa. Jonkun virstan päässä, Kalliosaaren kohdalla, alkaa kuitenkin virta näkyä, vaikka se vasta käy hiljaa, tyynesti, ikäänkuin vastahakoisesti poistuisi rauhallisesta emonsylistä. Pian tulee jyrkkiä kallio-äyräitä vastaan, jotka supistavat väylän ahtaammaksi; pitkiä rinnakkain käyviä vireitä ilmaantuu Vuoksen pintaan. Se tekee pienen polven itäänpäin, ikäänkuin kiertääksensä kahleitaan, mutta ne ei jää häneltä; hänen pakonsa tulee yhä joutuisammaksi; pinnan pitkät vireet köyristyvät lyhyiksi laineharjuiksi, jotka sikisoki syökseytyvät toinen toisensa päälle. Vuoksi alkaa tuntea voimansa, hän ei enää anna hillitä itseänsä, hän leviää taas kaunisten lehtorantojen välillä, vaan ei rauhoita enää kovaa virtaansa. Jo näkyy paikoitellen vaahtoa, omituinen maininki hyrskii rantoja vastaan ja pakenee takaisin syöstynä jällen. Taaspa tulee kallio-seiniä vastaan; nyt Vuoksi vasta oikeen suuttuu. Hänen ihana, sininen pintansa vilahtaa kellertäväksi, hänen kristallinkirkas, läpikuultava vetensä muuttuu suitsuavaksi valkoiseksi vaahdoksi, joka syökseytyy alas ensimmäisestä koskesta, jota myös "Pikku Imatraksi" sanotaan.

Vuoksi tässä paikassa on 570 jalkaa leveä. Vähän tyyntyneenä, mutta yhä vielä vaahtoisena taistelusta, saapuu se Siitolassa ensimmäiselle lauttauspaikalle, ja tänne jo kuuluu kaukainen, ukkosen jyrinän kaltainen kohina Imatrasta.

Siitolan alapuolella on vaan yksi pienempi koski enää, Linnunkoski. Sitten leviää virta majesteetilliseen leveyteen 1,140 jalkaan saakka. Mutta yht'äkkiä se sitten joutuisalla juoksullansa ehtii ahtaalle kalliosolalle, jonka harmaakivisten seinäin välillä sen summaton veden paljous kutistuu 139 jalan levyiseksi ja syökseytyy, 2,950 jalan matkalla, 63 jalkaa alemmaksi. Tässä se on Imatra.

Imatran näkö on huimauttavan jylhä. Sen jylinä kuuluu 6:n virstan päähän, ja kuuluisi vieläkin etemmäksi, jos ei se sekaantuisi ylipuolella olevain pienempäin koskien kohinaan. Kovinkaan huuto ei kuulu rannasta rantaan. Vesi ei ole nyt yhdessä ainoassakaan kohdassa säilyttänyt luonnollista väriänsä; se on kellertävä; se ei virtaa enää, se syökseytyy katselijan sivuitse huimauttavalla mahdilla.

Kosken alkupäässä vyöryy vesi penkerettäin tasaista pintaa myöten, mutta pian se kohtaa vuorivinkelon pohjasta kohoovia, monikärkisiä kallioita. Näitä vastaan sattuessaan, virran laine pirskahtaa hajalleen vaahdoksi; se tyrskähtää ylös valkeiksi vesipatsaiksi, jotka kuitenkin jälleen loiskahtavat alas, ennenkuin ovat täyteen korkeuteensa kohonneet, ja jättävät sijan uusille. Kosken alipuoli on yhtä kiehuvaa, kuohuvaa, utuun peitettyä nielua. Hopeanhohtavaa vesihuurua aina väikkyy sen yli, vivahdellen päivänpaisteessa kaikille vesikaaren väreille. Harmaakiviset kallioseinät vapisevat tuntuvasti, ikäänkuin olisi niiden alla joka hetki uusia kruutiräjähdyksiä sytytetty. Ei mikään voima taida mitään Imatran kauheata vyöryä vastaan. Väkevinkin meidän maan kaloista, lohi, joka kaikki muut kosket ja putoukset voittaa ei pääse Imatrassa mihinkään. Joskus sattuu kosken yläpuolelta vahva pölkky virran valtaan, ja Imatran alipuolelle päästyään tulee se jälleen näkyviin pieninä pirstoina. Täälläkin, samoin kuin Niagara-putouksen rannoilla, kerrotaan taruja varomattomista venemiehistä, jotka kosken yläpuolella yrittävät soutaa poikki virran, vaan joutuvat nieluun. Repale vaatteista, lastunen veneestä on sitten jälleen tullut näkyviin; he itse ovat kadonneet näkymättömiin, kuulumattomiin.

Imatra on katseltava kumpaiseltakin puolelta, ja siksi kuin kahlesilta joskus vasta on molemmat rannat yhdistävä, saamme koettaa rohkeuttamme vasussa, joka kahleihin kiinnitettynä vedetään yli. Äyräät molemmin puolin ovat äkkijyrkkiä, aina kosteita, liukkaita, vaarallisia kallioseiniä. Jaloimman näön saa kun seisoo alimmaisella kalliolla kosken oikealla puolella; sinne näkyy Imatran ylin suu hohtavan hopeaisena porttina, jonka kautta helmipilvi syökseytyy ulos. Värivivahdukset ovat siinä monellaiset, aina auringon aseman ja äyräitten tuoman varjon mukaan. Sanomattoman synkkä ja ihmeyttävä on Imatra syksyisenä kuutamo-yönä, koska mustat varjot ympäröitsevät kiehuvaa, yhäti säkenöivää nielua, jonka jylinä hämmästyttää hiljaista yötä.

Oikeanpuoliselle rannalle on ravintola sekä lystihuoneita rakennettuna, jotka tässä jylhän-ihanassa luonnonkuvassa edustavat Eurooppaa ja nyky-aikaa. Hillimättömät luonnonvoimat ja kappale erämaata ovat aina viehättävä näkö hienotunteisille, sivistyneitten joukoille. Ihmeellä katselevat he noita hiiden patoja, jotka vesi on sorvannut kallioihin, niin myös niin kutsuttuja Imatran kiviä, eriskummallisia savi-liuskakiven kappaleita, joita lapset siellä myöskentelevät matkalaisille, ja joita muualla ei löydy missään, paitsi hiukka Nevajoessa ja paikoittain Pohjais-Amerikassa. Vasemmanpuolisella rannalla yksi noita kosken sorvaamia kivitorvia on puoleksi rikottu. Muutama lapsi kerta yritti läpi pujotteleimaan, vaan puuttui kiinni, eikä saatu sitä pelastetuksi muulla keinoin kuin että kivi lyötiin rikki.

Imatra itse on tietysti pää-esineenä matkalaisten uteliaisuudelle. Mutta sen alipuolellakin vielä Vuoksi jatkaa juoksuansa, vuorotellen tyyntyen, välistä taas kuohahtaen. Se tarjoo vielä monta ihanaa näkö-alaa, se leviää laajoiksi suvannoiksi, samallaisiksi kuin Tonavan liman'it, se haarautuu, luoden somia saaria, täynnä ruohoisia laitumia, ja yhdistää vetensä jälleen, se hurjistuu taas ja hyppää koskesta koskeen; se kääntyy vähitellen yhä enemmän itäänpäin ja laskeutuu viimein, väsyneenä huimasta retkestänsä, kahden suun kautta Laatokan avaraan syliin.

Oulun joki.

Pohjanmaan rannikko on pitkin pituuttaan täynnä jokia, ojia ja puroja, jotka Maanselästä juoksevat maan rinnettä myöten Pohjanlahteen. Pohjaisesta lukien ovat suurimmat näistä jo'ista Tornionjoki, Simonjoki, Iinjoki, Oulunjoki, Pyhäjoki, Kalajoki, Ähtävänjoki, Lapuanjoki ja Kyrönjoki. Kaikki ovat maan suuren kohoamisen tähden täynnä koskia. Suurin kaikista Suomen jo'ista on Keminjoki; mutta Oulunjoki on kulkuväylänä tärkein Pohjanmaalle. Korkealla koillisessa juoksevat virtavat vedet Maanselkää myöten alaspäin, syöksevät alas Ämmän koskesta Kajaanin luona ja saavat vähän levätä Oulunjärvessä 33 jalkaa ylempänä merenpintaa. Siitä murtavat ne tiensä vuorten välitse luoteesen ja hyökkäävät pauhaten koski koskelta alas merenlahteen Oulun luona. Se on kaunis ja valtava joki, molemmin puolin mäkiä, kallioita ja hiekkarantoja. Talvi panee tämän jättiläisen jääpeittoon koskien välisissä suvannoissa; mutta keväällä juopi hän itsensä täyteläiseksi kaikista sulavista hankivesistä ja murtaa kahleensa hirmuisella ryskinällä. Turhaan jääkappaleet ponnistelevat puskien virtaa vastaan; nurin niskoin ne paiskataan, murtuvat rikki kallioihin, ja juoksevat pirstaleina alas Ouluun päin. Täällä tekevät ne vielä väliin vastusta Merikoskessa, joka on Oulunjoen viimeinen koski. Ne patouvat tässä korkiaksi seinäksi ja salpaavat veden juoksun. Vesi nousee äyräittensä yli ja virtaa kaduille; kaupungin asukkaille tulee hätä, talojen väliä soudetaan. Mutta ainoastaan muutamaksi tiimaksi pysähtyy tämä väkevä virta juoksussaan. Se murtaa ukkosenkaltaisella jyrinällä tuon hirmuisen jääseinän, vesi juoksee pois kaduilta ja voitetut jääjoukot hyökkäävät hurjassa paossa hautaansa mereen.

Uskalias oli se mies, joka ensiksi arvasi laskea veneellä Oulunjoen koskia. Nyt nähdään joka päivä kesällä tervaveneitä ja pölkkylauttoja ikäänkuin hypellen tulevan aaltoja myöten alas. Perämies seisoo aivan vakavana, pitäen leveätä melaansa kiinni veneen perässä. Koski koukistuu, vene hyökkäsee suoraan kalliota vastaan; silmänräpäys ennen tai myöhemmin, niin olisi hän kuoleman oma. Mutta ihan oikealla hetkellä kääntää hän veneen, lentää nuolen nopeudella vaarallisen paikan sivuitse ja näyttää tuokion ajan olevan kuohuun haudattuna. Rannalla katsojia kauhistuttaa tämä näky. Turhaa pelkoa! Heti sen perästä näkyy taas kaitainen, ruskea veneen laita ehjänä kosken alla ja pitkittää vakavana matkaansa seuraavaan koskeen, samoihin vaaroihin ja samaan pelastukseen.

Välistä saattaa tulla vahinkokin, kun perämies on tottumaton, ja luottaa omaan ja toisten onneen. Vanhat tottuneet koskimiehet eivät tule vahinkoon. Ja palatessaan sauvovat he venettänsä ihmeellisellä voimalla ja notkeudella koskista ylös.

Tämä joki on hyvin kalarikas: se näyttää olevan lohien, harrien, siikojen ja muiden kalalajien alituisena kulkutienä. Lohia pyydetään kolmikulmaisilla padoilla, joiden kärki asetetaan virtaa vastaan, ja kalat eroitellaan sitten rannalla kokonsa mukaan. Sitten tulee kirkkoherran asiamies, lukee lohet ja osoittaa joka kymmenennen lohen, joka on hänelle tuleva. Mutta muut lohet myydään enimmiten huutokaupalla ja lähetetään kauas Venäjälle ja Suomeen.

Aavasaksa.

Tengeliön joki kulkee kaarena Aavasaksan juuren ympäri niinkuin hopeainen vyö viheriän kunnaan ympärillä. Itse Aavasaksa ei ole niin korkea eikä niin jylhä, kuin moni muu tunturin kukkula, mutta ihmeellisen kaunis on siitä näköala itään ja pohjaiseen päin. Sieltä näet tuon kiertelevän joen, ja sen rannalta Ylitornion kirkon ja kirkonkylän. Etäämpänä kohoaa kukkula kukkulan vieressä pitkänä vuorijonona, joista toiset ovat paljaita, mutta useammat metsäisiä ja sydän-kesän aikana pehmeän viheriän ruohon peittämiä. Aavasaksan kukkulalla, ja tämä kaunis näkö-ala edessään, asui vuonna 1736 useita oppineita miehiä köyhässä majassa ja vuonna 1839 nähtiin siellä taas toisia oppineita. He olivat matkustaneet kauniista ja lämpimästä Ranskasta näin kauas pohjaiseen tarkastamaan auringon kulkua, siitä päättääkseen millainen maan muoto on pohjaisnavan kohdalla.

Mikä Aavasaksan on tehnyt pohjan kukkuloista merkillisimmäksi, ei ole sen korkeus eikä sen näköala, vaan sen ominaisuus, ett'ei tarvitse matkustaa kauemmaksi pohjaiseen nähdäkseen aurinkoa kello 12 juhannusyönä. Senvuoksi kokoontuu tänne joka kesä päivänseisahduksen aikana paljon matkustajia sekä Suomesta että muista maista katsomaan sydän-yön aurinkoa. Ja moni heistä on piirtänyt nimensä muistoksi kallioon, niin että muutamat kallioseinät ja paasikivet ovat aivan täynnä nimiä.

Tapahtuupa välistä, että yöt ovat pilviset päivänseisahduksen aikana ja että matkustajat näkevät toivonsa tyhjään raukeavan. Niin epäkohtelias kuuluu aurinko kerran olleen kuningastakin, nimittäin Kaarlo XI:sta vastaan, kun hän Tornioon matkusti. Mutta tavallisesti on kuitenkin joku noista kolmesta päivänseisausyöstä kirkas. Silloin kokoontuvat matkustajat vuoren kukkulalle ja odottavat halulla ja ihastuksella sydän-yön hetkeä. Ja silloin nähdään auringon majesteetillisen pyörän verkalleen laskevan taivaan rantaa kohti suoraan pohjaisessa. Nyt se ei vaivu enää alemmaksi; se näyttää pysähtyvän ja lepäävän pitkästä matkastansa. Se on veripunainen: se on kadottanut osan kirkkaudestansa, ja näyttää olevan sammumaisillaan. Hiljaista on vuorella, hiljaista metsissä. Luonto on äänetönnä hartaudesta. Rusottava hohde punaa vuoret ja laaksot, puiden latvat ja joen välkkyvän juovan. Sitten tuo suuri punainen pyörä taas alkaa vieriä eteenpäin pitkin taivaan rantaa. Se alkaa kohota raskaasti, hitaasti, juhlallisesti punertavasta ilman rannasta, joka yht'äkkiä näyttää ikäänkuin säkenöivän. Yö on voitettu; se ei ole voinut vangita ja pitää kahleissa taivaan suurta ruhtinatarta. Tämä kohoaa jälleen majesteetillisena taivaan laelle, ja kaikissa laaksoissa, kaikilla oksilla alkaa lintujen iloinen viserrys, yhdessä aamuauringon kanssa ylistämään Luojan kaikkivaltaa.

Venäjä.

Etelästä pohjaiseen kulkeva Uralin vuoriselkä eroittaa Venäjän Aasiasta. Vuori, joka Euroopan puolella päättyy jyrkkään seinään, kätkee rikkaita jalojen metallien, varsinkin platinan aarteita.[4] Etelässä tämän suuren valtakunnan rantoja Mustan meren aallot huuhtoilevat, ja pohjaisessa Jäämeren suuret jäävuoret kulekselevat sen rannoilla. Osa tästä merestä tunkeutuu syvälle maahan ja muodostaa suurena lahtena "Vienanmeren". Luoteessa Venäjä yhtyy Ruotsiin. Itämeri muodostaa osaksi sen länteistä rajaa. Siitä pistäytyy monta lahtea maahan. Preussin, Schlesian ja itävaltalaisen Galician välillä on Puolan kuningaskunta, joka nykyään kuuluu Venäjään. Korkeat Karpatit muodostavat sen lounaiselle kulmalle luonnollisen rajamuurin Itävallan keisarikuntaa vastaan.

Venäjä on mahdottoman suuri alanko, jossa ei yhtään varsinaista vuorta kohoudu. Ainoastaan kaksi maanselkää kulkee idästä länteen ja jakaa sen kolmeen osaan. Pohjaisin näistä, niin sanottu Urali-Baltin maanselkä, on, vaikka Uralia likinnä, kuitenkin niin matala, että sen molemman puoleiset virrat ovat keskenään yhteydessä. Itäänpäin selänne kohoaa vähitellen, kunnes se Valdaissa on noin 1,000 jalkaa korkea. Suuret havumetsät peittävät sitä. Eteläisin, n.s. Urali-Karpatein selänne, on matalampi, virtojen risteilemä ja suurimmaksi osaksi viljeltyä.

Lukuisat virrat virtailevat Venäjän tasangoita. Itämereen laskee Neva. Sen rannalla, aukealla ja hetteisellä seudulla on valtakunnan nykyinen pääkaupunki Pietari putkisuorine katuineen, muhkeine palatseineen ja komeine kirkkoineen. Pietarin Moskovaan, Venäjän vanhaan pääkaupunkiin, yhdistää erinomaisen hyvä tie. Moskova on rakennettu kunnaille; sen ympärystä on viisi peninkulmaa.

Muitten muhkeiden rakennusten ylitse kohoutuu enemmän kuin 300 kirkkoa, joiden katot ovat kirjavista tiileistä ladotut eli kuitatut ja sinisillä tähdeillä koristetut. Jokaisessa tornin huipussa seisoo kullattu risti kultaisella puolikuulla. Puurakennukset, joista muinoinen kaupunki oli, joutuivat suurimmaksi osaksi sen tulen uhriksi, jolla Venäläiset 1812 Napoleonin karkoittivat pääkaupungistaan. Volga, Euroopan pisin virta, virtaa monenmoisissa mutkissa ja 60:tä suuhaaraansa myöten alas Kaspian mereen. Lukematon paljous kaloja iloitsee sen vedessä. Don laskee Asovan mereen, Dnjeper Mustaan mereen. Sen lisähaaroista on Vorskla meille merkillisin. Sen rannalla on Poltava. Sen läheisyydessä Kaarle XII urosjoukkoineen hävisi. Sukkelat, soleat hevoset käyskentelevät tämän virran rantaisilla avaroille ruohotasangoilla; suuret, voimalliset sarvikarjat ravitsevat itseään Dnjesterin rannoilla; Dnjester laskee Mustaan mereen. Urali-Baltin pohjaispuolella vielä viljavainiot metsiä jakelevat; mutta vähitellen nämä harvenevat ja pienenevät. Jota ylemmä pohjaiseen tullaan, sitä enemmän lehtipuiden sijaan havupuita ilmautuu, ja puut yhä pienenevät. Jäämeren rannikko on hyvin jylhää ja autiota. Melkein vuoden yhdeksänä kuukautena peittää jää tämän meren rantoja. Se avara vetinen seutu, jonka lävitse Viena mereen virtaa, on virtoineen vuoden suurimman osat jäässä. Kolkko ja kylmä on tämän seudun ilma. Marraskuussa jo maa peittyy paksulla lumivaipalla. Jää tulee usein kuuden jalan paksuiseksi, ja töin tuskin ihmiset voivat kovan pakkasen kouria kestää. Pensasmaiset koivut ja männyt ainoastaan voivat täällä kituen elää. Sukkelia poroja, siniharmaita kettuja, mustantummia sopuleja, valkoisia kärppiä ja jääkarhuja kiertelee metsissä, ja rannikoilla vilisee hylkeitä, merisikoja ja mursuja y.m. Täällä ei kevät iloitse virkistävine viheriöineen, ei syksy kultaisine viljavainioineen. Ankara talvi pian murtaa lyhkäisen kesän voiman, ja paukkuva pakkanen seuraa melkein välittömästi kesän kuumaa hellettä.

Venäjän Itämeren rantaiset maat ovat viljavia. Avarat koivumetsät maita peittävät. Niemen jylhissä metsissä elää vielä metsähärkä ja villisika, hirvi, metsäkauris, majava, karhu, ilves ja susi.

Keskisessä Venäjässä on hedelmällisiä viljaseutuja. Urali-Baltin eteläisillä tienoilla ihmiset kuitenkin pääasiallisesti elävät kaupalla ja teollisuudella; mutta mitä etelämmäksi tullaan, sitä hedelmällisemmiksi ja isommiksi vainiot muuttuvat. Siellä onkin varsinainen peltoa viljelevä Venäjä. Tämän seudun eteläpuolella leviävät Mustan ja Kaspian meren pohjaispuoliset suuret arot. Nämä ovat kuivia, hietaisia, puuttomia tasangoita, jotka tavallisesti ovat alangoita vähää ylempänä, peltoakin täällä tosin viljellään, mutta karjanhoito on kuitenkin varsinaisena elinkeinona. Äärettömät laumat hevosia, sarvikarjoja ja rasvahäntäisiä lampaita elamoi näillä mehevillä ruohotasangoilla. Muutamilla seuduilla, varsinkin itäpuolella on maa suolaista ja siis melkein kasvitonta.

Etelä-Venäjän ilmanala on samanlainen, kuin eteläisen Euroopankin. Saksan pähkinät, granaatit, viikunat, kastanjit y.m. täällä kukoistavat; viiniäkin kasvaa Krim'in kaakkoiskulmalla.

Venäläiset.

Melkein kaikki Venäläiset kuuluvat kreikkalais-katoliseen kirkkoon. Tämä yhdistää nämä avaran valtakunnan asukkaat toisiinsa niinkuin jäsenet ruumiisen, jonka pää, tsaari, Jumalan näkyväinen välittäjä maan päällä, on Keisarina ja ylimmäisenä pappina. Hartauden harjoituksissaan Venäläiset ovat oikein innollisia.

Venäläisten parhaimpina huvituksina on laulu ja soitto. Heidän halunsa soittoon ja lauluun on niin väkevä, että hyvin voidaan sanoa: "Venäläinen ei elä laulamatta." Laulaen toimittaa hän kaikki tehtävänsä. Hän laulaa työtä tehdessään, hän laulaa matkustaessaan: kyntömies laulaa kyntäissään, ajuri ajokalujensa vieressä, paimen karjassaan, käsityöläinen työssään, sotamies marssiessaan ja vieläpä sotarintaankin astuissaan; soutajat laulelevat pitkiä virsiään, jos ei kovaa vastatuulta ole soutaminen eli purjehtiminen.

Venäläinen yleisö elää hyvin yksinkertaisesti. Asuinhuoneet ovat enimmästi yksinkertaisia savutupia; nähdään tosin kyllä siellä ja täällä, varsinkin valtateiden varsilla, hyvästikin rakennetuita, savutorvilla varustettuja rakennuksia. Rakennustapa on pohjaisessa yleensä käytettyä. Huoneet rakennetaan hirsistä, saumataan ne yhteen ja pannaan sammalia väliin. Katoiksi käytetään joko olkia taikka päreitä. Huoneet ovat tavallisesti lämpöisiä. Joskus on semmoisiakin kyliä, jotka rakennukseltaan ja suuruudeltaan voittavat pienet kaupungit. Niiden huoneet ovat suuria, mukavia ja joskus kauneiksi maalatuita. Venäjän pienimmätkin kylät tarjoavat matkustajalle, jolla ei ole kovin suuria vaatimuksia, miellyttävän näön. Niissä tapaa kaikkialla iloisia ihmisiä. Kylät ovat kahdessa pitkässä, pitkin tienvierustaa olevassa, ja vähän toisistaan eroitetussa huonerivissä. Kirkot kurottautuvat vaan vähän huoneiden ylitse, ja meidän huippuisia torneja ei niissä ensinkään ole.

Venäläiset rakastavat yleensä kauppaa ja teollisuutta, pellonviljelystä vähemmän. Hän näyttää juutalaisen tavoin syntyneen kauppamieheksi. Tämä luonnon taipumus kauppaan on Venäläisen kansallisluonteen pääpiirre. Ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät Venäläiset ovat innokkaita metsästäjiä. Ylhäiset rakastavat etenkin ajo-metsästystä, jota jänekset, ketut, joskus myös karhut ja sudet saavat kokea: edellistä käydään susikoirilla, jälkimmäistä karhukoirilla, sitte kuin vainukoirat ovat otukset ensin aukeille ajaneet. Talvisin tavataan usein ainoastaan muutamia miehiä kylässä. He ovat tänä vuoden aikana helposta maksusta kulettamassa tavaroita maan kaikkiin satamiin ja kauppapaikkoihin. Toiset kutovat verkkoja ja valmistavat pellavia ja liinoja verkon aineiksi, nahkoja siloiksi, sorvaavat lusikoita ja kauhoja y.m.

Alhaisemman säädyn miehet antavat vielä nytkin, miten vuosisatoja taaksepäin, partansa kasvaa ja leikkaavat tukkansa lyhyeksi.

Venäläisillä on erinomaisen luja ruumis, sillä se kestää kylmyyttä ja kuumuutta, vaivoja ja kärsimyksiä. Tämä tulee siitä, että he nuoruudestaan alkain tottuvat kuumasta tuvasta menemään paukkuvaan pakkaseen ja peppuroimaan lumessa usein saunan kuumuudesta tultuaan.

Venäläinen ei voi elää kylpemättä, ja sitä hän tahtoo ainakin kerran viikossa. Kaikki rakastavat enemmän lämpöisiä, kuin kylmiä kylpyjä. Jos he voivat huononlaisesti, ryyppäävät he ryypyn taikka kaksi paloviinaa, syövät ruutia, purevat tupakkia ja sitte ottavat aika hikikylvyn. Saunoja on melkein joka talossa; joka kylässä on ainakin pari kolme semmoista. Ne ovat niin rakennetuita, että niitä voidaan hyvin kuumiksi lämmittää, ja, jos suinkin sopii, virran tahi muun veden rannalle sijoitetut; sitte hän nimittäin sieltä pian uimaan pääsee. Moni juoksee vielä takaisin kuumaan saunaan joesta tahi lumikinoksesta ja kuumentaa itsensä siellä, uudestaan takaisin ulos päästäkseen. Tätä kerrotaan usein monta kertaa.

Kun puhutaan Venäläisten taipumuksesta väkeviin juomiin, ei saa luulla, että juominen yleensä olisi heidän tapansa, sillä sama mies, joka tänäpäivänä humalaisena tiellä makasi, ei ainoastaan huomenna, vaan monta viikkoa sen perästä voi olla siistimpänä miehenä, joka janonsa sammuttaa vedellä, eikä ensinkään paloviinaa kaipaa. Samoin on heidän ylellisyyteen taipumuksensa laita. Niin paljon, kuin Venäläinen voikin syödä, jos se ei hänelle mitään maksa, elää hän kuitenkin yleisesti hyvin niukalla. Tyytyväisyys on myös yksi Venäläisen kansallisluonteen pääpiirteitä. Hän pysyy uljaana ja iloisena suurimmissakin puutteissa.

Pohjalaisen vanha vieraanvaraisuus on vielä Venäläisen kansallisena hyveenä. Talonpojasta ruhtinaasen saakka ottaa jokainen vieraansa ystävällisesti vastaan, vaikka se olisi aivan vieraskin, ja panee hänelle parastansa pöytään.

Pietari-Moskova.

Pietari, 700,000 asukkaan koto, on Euroopan komein pääkaupunki. Ei minkään kaupungin lävitse virtaa niin mahtava vesi, kuin Pietarin, kilomeetterin levyinen Neva-joki on. Pietarin kaupungin erinomainen kauneus tulee etenkin siitä sopivasta suhteesta, joka Nevalla on katuihin ja toreihin sekä harvasta rakennustavasta, joka sen jättiläisrakennuksille antaa erittäin suuremmoisen näön. Tätä paitsi on sen yleistä rakennustapaa niin aistillisesti käytetty, ett'ei se ole synnyttänyt yksitoikkoisia jäljennyksiä. Kirkkojen ja luostarien jälkeen ovat isot kauppahuoneet huomattavimmat. Nämä (Gostinoi-Dvor) ovat omituisia laitoksia Venäjän kaupungeissa; Gostinoi-Dvorit ovat nimittäin suuria yhdenkertaisia rakennuksia, jotka täyttävät aina kokonaisen kaupungin osan. Maakerroksessa on ympäritse kiertävä holvikäytävä ostajia varten. Näistä mennään puoteihin, joiden etuseinänä on suuri kolmipuoleinen ovi; keskimmäistä ovea käytetään ovena, reunimmaisia näyttelyn akkunoina. Kauppahuoneen suuri sisusta on jaettu pitkiin rakennuksiin, jotka sitte sisältävät kauppapuoteja ja tavara-aittoja erityisille esineille. Nevski Prospekt'in suuri kauppahuone sisältää aina 340 kauppapuotia.

Pietarin teaterit ovat hyvin kauneita; varsinkin Aleksandran ja Marian teateri on ulkoakin kaunis. Erinomaisen ison vaikutuksen tekevät keisarilliset linnat; Nevan viereinen Talvipalatsi saa niistä etusijan. Tämän lisäksi kun asetetaan vielä suuri joukko muhkeita yksityisten huoneuksia, niin huomataan helposti, että Pietari voittaa rakennustensa loistossa ja suuruudessa monta muuta Eurooppalaista pääkaupunkia.

* * * * *

"Joka tahtoo Venäjään tutustua — hän menköön Moskovaan", sanoo kirjailia Karamsin. Ja itse todellisuudessa Moskova onkin Venäjän kansallisen elämän keskusta. Moskova on Venäläisten pyhä kaupunki, venäläis-kreikkalaisen kirkon Rooma, kellojen-soiton ja luostarien kaupunki. Se on vielä rikkauden, aatelien ja kauppiasten kaupunki, sekä kotomaisen kaupan pääpesä. Moskova on viimeiseksi vielä Venäjän valtakunnan vanha, Pietari suuren aikain edellinen pääkaupunki.

Merkillisin rakennus siellä on maailman mainio Kreml. Mutta Kreml ei ole yksityinen paikka, vaan tällä nimellä tarkoitetaan Moskovan keskistä ja koko kaupungin ylitse kohoutuvaa osaa, jonka, kokonaisen kaupungin kokoisena, kokonaan kirkot, palatsit ja yhteiset rakennukset täyttävät; rakennukset eivät kuitenkaan ole tiheästi toisiinsa tukitut, vaan on niiden välillä suuria aukeitakin paikkoja. Kremliä ympäröitsee suuri, aukea ympäristö, ikäänkuin sen mahtavat, torneilla kaunistetut muurit tahtoisivat arvokkaina muista eroitettuna seistä.

Moskovan kokonainen kuva, jonka parhaitte saisi "Isosta Ivanista", Kreml'in korkeasta kellotornista, on vaikea esitellä. Kokekaamme kuitenkin edes sinnepäin sitä kuvata! Kreikkalaisissa kirkoissa ei ole useita torneja, vaan päinvastoin yksi ainoa keskuskupu, jota neljä pienempää kupua eli tornia ympäröitsee. Kaikki nämä kuvut eli tornit ovat metallilla katetut; katot ovat joko kullatut taikka hopioidut yhden eli monen värisiksi: vaaleanviheriöisiksi, viheriöisiksi eli ruusunpunaisiksi. Jokaisessa kuvussa ja tornin huipussa on sitte suuri, kullattu risti, joka usein, varsinkin Moskovassa, paksuilla, latteilla vitsoilla on harjahirteen kiinnitetty. Tämä kaikki tekee, varsinkin auringon paisteella, että näiden säteileväiset ja kuvastelevaiset loistot länsi-euroopalaisen tottumattomalle silmälle näyttävät itämaisilta.

Tätä miellyttävää vaikutusta kuitenkin paljo pilaa etelätä muistuttava likaisuus. Sen sijaan kun Pietari jo ennen auringon nousua huolellisesti la'astaan, kahlaa Moskovassa jalkamies paksussa pölyssä ja kaikenlaisessa liassa. Siis samalla kun tämä vanha pääkaupunki monessa suhteessa on uutta hupaisempi ja kiinteästä omaisuudesta varakkaampi, ei se kuitenkaan kauneudessa ja siisteydessä vedä vertoja todella "keisarilliselle" Pietarille.

Etelä-Venäjän arot.

Arot ovat avaroita, puuttomia tasangoita, jotka, maanlaadun mukaan, osaksi ovat hedelmällisiä, osaksi enemmän eli vähemmän erämaan kaltaisia. Venäjän arot ovat rotkojen ja laaksojen risteilemiä ylängöitä. Rotkoissa on erilainen ilmanala, kuin varsinaisilla tasangoilla. Talvilla, jolloin kaiken elon kuolettavaiset myrskyt raivoavat näillä aroilla, ovat rotkot suojassa ja siis lämpöisempiä. Kesällä ovat rotkot kuumia, kuin hehkuvat uunit, sillä niiden jyrkiltä reunoilta heiastuvaiset auringon säteet kuumentavat niiden ilman niin, että tuskin voidaan niissä olla. Keväisin vielä vihmoo kylmiä viimoja aroilla, vaikka laaksoissa jo onkin aurinko ilman lämmittänyt. Iltasilla ilma kuitenkin laaksoissa pian kylmenee, vaikka ylängöillä vielä aikalailla lämmin löyhkäelee. Kylmä kaste laskeutuu myös niihin kohta auringon laskeuduttua. Arojen talvi on pitkä ja kylmä sekä peloittava varsinkin pyryillä. Vaarallisin näistä on n.s. Ujuga. Ujuga on pyryinen, päivittäin kestävä myrsky, joka lunta luo paljo tullessaan. Pilvistä putoava ja maalta tuulen tuiskuuttama lumi täyttää niin ilman, että tuskin kätensä edessään eroittaa. Ujuga hämmästyttää kaikkia aron elämiä. Yksikään ihminen ei uskalla silloin majaansa jättää, kuin Ujugan enteet käyvät. Tuuli, nimittäin, tuo sen edellä suuria aron kuivain kasvien varsista keräytyneitä möhkäleitä, joilla usein on mitä kummallisimpia muotoja, ja jotka pyörivät ja hyppivät tuuliajoina arolla. Onneton on silloin hän, joka ei katon suojaa saa. Pyry ei jätä hänelle muita keinoja, kuin joko jäädä arolle lumen haudattavaksi taikka umpimähkään jatkaa kulkuansa kunnes uupuu. Suuria sarvikarjain laumoja häviää Ujugaa paetessaan; sillä ne joko nälkään tahi väsymykseen hypätessään nääntyvät, taikka rotkoin reunoilta putoavat alas ja pensastoihin hautautuvat; joskus myös rientävät ne sen edellä niin kauvaksi pakoon, että niitä ei enää löydetä, vaan joutuvat myrskyn tauvottua susien syöteiksi. Ujugan pyrytessä ei suden mieleen saalis juolahda. Se silloin karjain kanssa kilpailee luonnon vimmaa paeten. Jos Ujugan käsiin joutunut matkustavainen ei osaannu ihmis-asunnoihin, on hän onnellisempi, jos hän jonkun rotkon löytää, sillä muutoin pyry hänen peittää. Rotkossa voi hän jotenkin rauhallisena myrskyn loppua odottaa. — Arojen kevät alkaa lumen sulautumisella. Silloin vesi virtaa kaikkialla, sekä siellä jossa se hyvää vaikuttaa, että pahaakin tuottavilla paikoilla. Tämän jälkeen aroilla ei moniin kuukausiin sada tippaakaan, ja peninkulmia kuletaan, ennenkuin vähäinenkään lähteen silmä löydetään tässä kuivassa maassa. Koko aron routa sulautuu, ja sen pinta muuttuu mustaksi mutavelliksi, jota ei paksuinkaan nurmikon pinta voi ko'ossa pitää. Kaikilta kunnailta, kaikista laaksoista ja rotkoista tulvailee likaisia vesivirtoja. Tänä aikana juuri tapahtuvat suurimmat muutokset aron pinnalla. Kevät kun viimeinkin on monine mutkineen saapunut ja Toukokuun kauniit päivät tulleet, näyttää aro viheriäiseltä tapeetilta. Kaikkialla viheriä nurmi nostaa nokkaansa, ja lumikellot (crocus), tulpanit ja hyasintti ystävällisiä kukkiaan kumartelevat; täällä kuitenkin puuttuu niiltä se monemmoisten värien loisto, joka niillä on meidän puutarhoissamme. Silmä väsyy aron äärettömään nurmikkoon keväällä sitä matkustaessa. Eri väriset kukat melkein katoavat sen viheriään yksitoikkoisuuteen. Ja kuinka paksu tämä nurmivaippa onkaan! Aron ruohot ovat nimittäin hyvin vahvoja ja harvassa toisistaan seisovia.

Arojen kesä ei ole virkistäväinen eikä ensinkään miellyttäväinen. Sen kuuma maa halkeilee ja turhaan odottaa virkistävää sadetta. Heinäkuun pilvet eivät anna pisaraakaan, vaikka ukkonen yhä uhkailee korkeudessa, johon janoavaisten ihmisten katseet odottavaisina tähtäävät. Aurinko näyttää laskeutuessaan ja noustessaan tulipunaiselta pallolta. Päivällisen aikaan taivas on aivan vaalea, sillä ilma on täynnä merien, virtain, lätäköiden, kasvien ja eläinten höyryjä. Aro kadottaa vihantansa, muuttuu ruskeaksi; rinteet ovat aivan mustina, niinkuin tuli olisi niitä nuoleskellut. Keväiset lihavat ja iloiset eläimet nyt laihtuvat ja heikontuvat; yksinpä arojen asukastenkin ruskea iho rypistyy laihoilla poskilla. Vesi kuivuu padoista ja lähteistä, ja musta pöly ilmassa väräjää. Idempänä, likempänä Kaspian merta arot muuttuvat suola-aroiksi. Ne ovat puuttomia, vuorettomia tasangoita, jotka taivaan rannetta vasten katsojalle mereltä näyttävät. Sininen, usein aivan pilvetön taivas kivertyy niiden ylle. Mutta nämä pinnat eivät ole aivan tasaisia, sillä tarkemmin katsellessa huomataan ne aaltomaisiksi, niin että hevonen ratsastajineen, ja vieläpä korkea kamelikin usein pienellä matkalle näkyvistä peittyy, aivan niin, kuin olisi se maahan vajonnut. Täydellinen korkeampain esineiden puute tekee tottumattoman silmälle vaikeaksi näiden avaruuksien mittaamisen. Kaukana toisistaan kokoutuu joitakuita muutaman sadan jalan korkuisia kukkuloita, ja usein matkustaja tulee syville vesirotkoille ja jyrkkäseinäisille laaksoille, sitä ennen ensinkään niistä tietämättä. Valo, ääni ja tuuli ei täällä kohtaa minkäänlaista estettä. Ei missään ole varjoa, ei tyyntä, eikä kajahtele kaiku. Pettäväisiä kuvia (kangastuksia) näkyy usein ilmassa. Suolakasvit ja muutamat viheriäiset pilkut ovat ainoat kasvikunnan elon ilmiöt. Useista suolaisista järvistä Astrakanin tienoilla saadaan paljo keittosuolaa ja salpetteriä. Tosin on siellä kuitenkin hedelmällistä ja viljeltyäkin maata.

Ruotsin luonto.

Niin erilaisiin leveys-asteisin ulottuvan maan, kuin Ruotsi on, luonnossa ilmestyy luonnollisesti suuria eriäväisyyksiä. Skånen ulkomuoto ja ilmanala vivahtaa paljo alaiseen Saksanmaahan, vaan on sillä vieläkin vienommat talvet kuin Saksalla. Oikeat kastanjat ja mulperi-puut[5] vielä Skånessa istuttamalla pian tuleutuvat.

Kotieläimet ovat suurempia ja vehmaampia. Ruisvilja kypsyy puolessa-viidettä kuukaudessa, niin kuin ylä-Italiassa ja Saksassa; kuin sitä vastaan Lapissa (jossa ohra ainoastaan äkkiä valmistuu), se tarvitsee puolentoista kesää valmistuakseen ja on vielä silloinkin hallan vaarassa. Luonnon laadun ja tuotantokyvyn pikaisempaa muutosta ei Ruotsissa ole muualla, kuin Skåneen ja Smålannin välillä. Se on viimeksi mainitun korkea asema (mereen verraten), joka sen tekee Norrlanniksi Götan valtakunnan keskellä. Siellä pohjainen luonto etelästä tulijaa ensin tervehtää. Jos Skånesta matkustaa meren länsirantaa, niin tulee Hallantiin, joka Knytlingin satujen mukaan, vuosisatainen takaperin, oli mainio tammi- ja pyökkimetsistään, vaan joka nyt on autiota kangasta. Sitte seuraa Bohus'in lääni hedelmällisine ja viehättävän vihertävine notkoineen, joita kalliot ja louhikot sitä enemmän pienentävät jota likemmä Norjaa mennään. Jos taas seurataan itäistä rantaa, on Bleking Itämeren saariston luonnon kauniimpana todisteena ihailtavana; Karlskronan ja Kalmarin mäkinen ranta etenkin ansainnee pohjolan kauneimman seudun arvon. Kalmarin pohjoispuolella ei pyökkimetsä enää kasva; pienempiä lehtoja ja yksityisiä puita tosin löytyy vielä pohjaisempanakin. Vetterin kirkkaat mutta levottomat aallot eroittavat Länsi- ja Itä-götlannin, Ruotsin hedelmällisimmät maakunnat, toisistaan. Maan muodostukseen katsoen kuuluu Länsi-götlanti Venerin ja Itä-götlanti Vetterin alankoon.

Hjelmari- ja Mälari-järvien ympärillä on keski-Ruotsin suurin tasanko ihanaisine viljaseutuineen; sitä paitsi edistää sen toimeentuloa vielä maanviljelyksen ja vuoriliikkeen onnellinen vaihtelu, joiden yhteys on levittänyt siunaustaan aina Vermlantiin ja Taalainmaahankin, vaikka näiden vuoristen maakuntain ylä-osat eivät kuitenkaan ole voineet voittaa luonnon alkavaa jylhyyttä. Siljan järven ympärillä on kasvikunta tosin vielä ihmeteltävä (esim. Rättvik'issä).

Daljoen yläpuolella ei tammimetsä enää kasva. Korkean pohjaisen tavalliset puut tekevät sen jälkeen ne suuret metsät, joiden ylitse honka kohoaa korkeampana, kuin missään Skandinavian etelämmissä seuduissa. Tullaan Norrlantiin; luonto yhä jylhenee ja karjanhoito, metsästys, kalastus eli muut elinkeinot astuvat samalla maanviljelyksen sivuun eli sijaan. Pellavat ovat pohjaisten seutujen tärkeitä viljelyskasveja. Kehrääminen on monen seudun niin vaimoin kuin miestenkin parhaana työnä pitkinä talvipuhteina, ja Norrlantilainen saakin palttinan, joka kyllä ulkomaisellekin vertoja vetää. Hajanaiset ja viljelykselle sopimattomat niityt ja laaksot ovat kesillä kelpo karjalaitumina. Lohi kahlaa kolmion muotoisissa parveissa Norrlannin suuriin, myrskyisiin jokiin, ja laveat metsät ovat täynnä eläimiä ja metsän otuksia, jotka kyllä metsästäjän vaivat maksavat. Helsinglannin etelärajoillakaan ruis ei enää joudu niin aikaiseen, että niillä voisi samana kesänä kylvää. Norrlannin länsinaapuri, Herjeådal on vaarojen välinen ja Ruotsin kolkoin (paitsi Lapinmaata) seutu. Eipä luulisi sen rajan pohjoispuolella, Jemtlannissa, enää löytävänsä niin ihanaa seutua kuin Isojärven (Storsjön) ympäristö on. Tämä suloinen seutu kuitenkin enemmän houkuttelee, kuin palkitsee peltomiestä, sillä yöhallat usein hävittävät heidän vaivansa näön. Yksinomaisemmalla karjanhoidolla voi se voittaa suurempia etuja, kuin sen keskusliike etelään päin valtakunnan osain kanssa joutuu vilkkaammaksi.

Ångerman-joen pohjaispuolella ei hedelmäpuut enää menesty. Hiekkaperäinen, metsäinen Vesterbotten antaa pienen esikuvan siitä yleisestä omituisuudesta, että kaikki itäänpäin kallistauvat meren rantamaat ovat kolkompia. Vastapäätä oleva Pohjanmaa on lauhkeampi, hedelmällisempi, ja Oululla, joka on Umeåta koko asteen pohjoisempana, tuskin on kylmempi ilmanala. Vesterbottenin kankaat ja metsäkunnaat tekevät lännessä ja pohjaisessa Lapinmaan rajan, jonka yläpuolella maa sittemmin kohoaa kohoamistaan aina tunturin selänteelle saakka.

Lappalaiset.

Lappalaiset, jotka kutsuvat itseään "Saamelaisiksi" ja maatansa "Saamenmaaksi", ja pohjais-Norjassa nimitetään Finneiksi, asuvat ainoastaan luoteis-Euroopan pohjaisimmissa osissa. Norjassa löytyy heitä 17,000, Ruotsissa 7,000 ja Suomessa 800. Lappalaiset ovat yleensä lyhytkasvuisia (hiukan kuudetta jalkaa), mutta vahvavartaloisia. Niillä, joiden vereen vähimmin on sekautunut muukalaisuus, on leveät kasvot, tummat, pitkäkkäät silmät, litteä nenä, ulospistäytyvät poskipäät, ohuet huulet, leveä suu, heikolla parralla varustettu suippoleuka, mustat suorukkaiset hiukset, sekä kullankeltainen iho. Heidän kielellään ei ole suomenkielen sointua, vaikka se muuten on tämän tapaista, jonka vuoksi Lappalaisten onkin helppo oppia suomea. Luonteeltaan ovat Lappalaiset sangen hyväntahtoisia, rauhallisia, suoramielisiä ja rehellisiä, mutta seurustus uudisasukasten ja heidän heikompia puoliaan hyväksensä käyttävien kauppiaiden kanssa on tehnyt heidät epäluuloisiksi ja varovaisiksi. Lappalaiset elävät aivan eri aloilla Norjassa ja Ruotsissa; Norjan Lappalaisilla on ylipäänsä vakinaiset asunnot, mullasta tai puusta. Norjan pohjaisimpien osien rannikoilla, Finmark'in ja Tromsön amteissa sanotaan heitä "merilappalaisiksi", ja he ovat täällä elintavoistaan ympäri-asuvain Norjalaisten kaltaisia. Useimmat Ruotsin sekä 1,600 Norjan Lappalaista ovat sitävastaan siirtolaislappalaisia, joita Lapin ruotsalaiset uudisasukkaat kutsuvat "tunturilappalaisiksi" ja "porolappalaisiksi". He asuskelevat sarkateltoissa ja kuleksivat tuntureilla poroinensa. Siirtolaislappalaisten matkat sovitetaan vuoden aikojen mukaan. Ruotsalainen siirtolaislappalainen matkustaa kevään tultua tunturille, mutta lähtee syksyn tullessa alankomaalle. Talvella tulee hän siten aina Pohjanlahden rantamaalle saakka. Norjalainen siirtolaislappalainen oleskelee talvella rajalla olevilla sisimmillä tunturitasangoilla, jolloin hänen poronsa suuremmaksi osaksi elävät jäkälällä, kulkee keväällä länteenpäin, ja oleksii kesällä rannikolla, jossa porot parhaaksi pääksi elävät ruoholla. Syksympänä palaa hän takaisin tuntureille.

Poro ja koira ovat siirtolaislappalaisen ainoat kotieläimet, ja ensimainittu, joka on märehtivä, korkeilla, haarukkeisilla sarvilla varustettu eläin, on hänen milt'ei ainoa rikkautensa. Hän syöpi poron lihaa, ja sen väkevästä maidosta tekee hän juustoa, jota hän käyttää leivän asemesta. Poron nahasta valmistaa Lappalainen vaatteita, jännesuonesta neuletta, sarvista nappeja, lusikoita y.m.s. Hän käyttää poroaan myös kuormankantajana ja ratsuna; tämä eläin jaksaa kantaa Lappalaista, vaan ei aivan helposti täysikasvuista Ruotsalaista. Vielä enemmin käytetään poroa vetämiseen. Talvella käytetään veneenmuotoista rekeä, jota kutsutaan "ahkioksi" eli "pulkaksi". Jos ei ahkio ole kovassa kuormassa, voi poro kuljettaa sitä 10-12 peninkulmaa päivässä, Porot elävät laumoissa, ja rikkaalla Lappalaisella on niitä väliin toista tuhatta. 2-300 pidetään välttämättömänä yhden perheen elatukseksi, sillä vaadin[6] antaa vaan noin 1 1/2 jumprua maitoa päivässä. Niinkuin jo on mainittu elää poro kesällä ruoholla, lehdellä ja muulla sellaisella, talvella jäkälällä, jota se etsii lumen alta. Muutamina vuosina sattuu, että maa peittyy jäällä, jottei peura voi jäkälää kaappia ylös. Tätä kutsutaan Lapissa "Flen'iksi", ja se tapahtuu silloin kun ankara pakkanen seuraa sadetta eli suojaa. Nämät tällaiset "flen" vuodet ovat Lappalaisilla varsin tukalat. Hänen poronsa kärsivät nälkää ja kuolevat joukoittain. Niiden ainoana ruokana on silloin naava, joten Lappalaisen on täytymys alinomaa kaataa sellaisia puita, joissa tätä löytyy, pitääksensä porojaan hengissä. Vaikeutta lisäämässä on sekin seikka, että tällaisina vuosina on vaikea saada poroja pysymää koossa, sillä ne kuljeksivat ympäri etsimässä jäkälää ja joutuvat silloin helposti kuleksivien susien, ahmojen tai poronvarkaiden saaliiksi.

Köyhimmät niistä ruotsalaislappalaisista, joilla ei ole poroja, elättävät itseään virroissa ja järvissä löytyvillä kaloilla ja nimitetään sentähden "kalastajalappalaisiksi". Nämät vaeltavat myös monasti ympäri paimenina ja kerjäläisinä ja joutuvat lopulta tavallisesti vaivaishoidon rasitukseksi. Jos kalastajalappalainen voi hankkia itselleen muutamia vuohia, on siten pantu alku vakavampaan, uudisasukkaan elinkeinoon. Lappalais-uudisasukkaat ovat tavallisesti ensimmäisessä polvessa huonoja maanviljeliöitä. Tuo vireä elämä, johon he paimentolaisina ovat tottuneet, houkuttelee heidät, vaikka ovatkin maanviljeliöitä, kuleksimaan ympäri mailla, metsillä, kokien elättää itseään metsästyksellä ja kalastamisella. Uudisasunto tulee siitä syystä useimmiten kehnosti hoidetuksi, vasta toisessa polvessa tavataan heidän seassaan ahkeria ja älykkäitä maanviljeliöitä. Eräs kohta joka on varsin omituinen, on se, että tuimat lappalais-uudisasukkaat kohtelevat muita Lappalaisia ylenkatseella eivätkä käytä lappalaista pukua, pitäen itsiään Ruotsalaisina tai Suomalaisina. Lappalaisten pukuna, joka on jotenkin samanlainen molemmilla sukupuolilla, on kesällä sininen tai harmaa vihriöillä taikka punaisilla hihakäänteillä ja samanvärisellä kauluksella varustettu sarkanuttu. Housut ovat tavallisesti samankarvaiset kuin nuttukin ja sidotaan alhaalta kiinni säären ympäri kirjavilla villanauhoilla. Villapaitaa käytetään yleisesti, mutta talvella käytetään sen sijassa myös turkkia, karvanen puoli sisäänpäin käännettynä. Kengät ovat erilaiset eri vuoden aikoina ja ovat Suomalaisten pieksujen näköiset. Sukkien asemesta käytetään eräitä tähän tarkoitukseen valmistettuja heiniä, "lappalaisruohoa", jota kierretään jalan ympäri. Parhaana koristeena on vyö, joka asianhaarain mukaan on kaunistettu hopea- tai tinakoristuksilla, rahoilla y.m.s. Päässä on sokuritopan muotoinen myssy, joka on tehty kirjavista vaatekappaleista ja kesällä varustettu punaisilla reunuksilla. Tupakkaa käytetään muutamissa lappalaiskylissä nuuskan muodossa, toisissa polttavat sekä miehet että naiset tupakkaa, jonkatähden näissä seuduissa piippu, tupakkakukkaro y.m.s. välttämättömästi kuuluvat pukuun. Talvella pidetään pelkästä peurannahasta valmistettuja vaatteita ja ankaran pakkasen vallitessa käytetään kahta nahkatakkia.

Siirtolaislappalaisen teltti eli kota on rakennettu siten, että maahan on pystytetty useampia seipäitä jotka ylhäällä yhtyvät, jättäen kuitenkin aukon savua varten. Näiden päälle pingoitetaan paksua sarkaa turvaksi lunta, sadetta ja tuulta vastaan. Kodan sisässä oleva maa peitetään kuusenhavuilla ja koivunvarvuilla, joiden päälle levitetään poronnahkoja. Keskellä laattiaa on tulisija, joka on tehty muutamista irtonaisista kivistä, ja tämän päällä on savureiästä alas riippuvissa vitjoista keitinkattila. Tällainen teltti on tavallisesti kuusi jopa seitsemän jalkaa korkea ja kuusitoista jalkaa leveä. Siihen mahtuu noin kuusitoista henkeä. Kodan perällä on isännän paikka; muut perheenjäsenet istuvat ympäri laattiaa, sillä tuolia tai istuimia ei käytetä.

Jo neljännentoista vuosisadan alussa, kuningas Erik kolmannentoista hallitessa, koeteltiin kääntää Lappalaisia kristinoppiin; mutta tämä ei näy tapahtuneen erityisellä innolla ja menestyksellä. Vasta Kustaa ensimäisen aikana alkoi käännytystoimi suuremmalla voimalla, ja Kaarlo yhdeksäs rakennutti Lapinmaahan monta kirkkoa ja kaikenmoisia laitoksia niiden Lappalaisnuorukaisten kehotukseksi, jotka mielivät lukea itsensä papiksi Upsalan yliopistossa. Kirkollisasiat ovat järjestetyt samaten kuin Ruotsissa yleensä, niin että jumalanpalvelusta pidetään joka sunnuntai. Koska seurakunnassa on sekä Ruotsalaisia että Lappalaisia, täytyy jumalanpalvelusta toimittaa molemmilla kielillä, jonkatähden kaikki Lapinmaan papit ovat velvoitetut osaamaan niin ruotsia kuin lapin kieltä.

Tukholman asema.

Tukholma tarjoaa mereltä tulijalle monenmoisia näköaloja. Mannermaata tulija ei ensin heti näe. Harmaat, paljaat ja vaahdon ympäröimät kalliot tervehtävät ensin rantaan lähenevää; mutta niillä ei ole mitään tulijalle tervetuliaisiksi tarjottavaa, ei edes sammalkouraa, sillä vesi on ne aivan alastomiksi huuhdellut. Näiden takana seisoo pari majakkaa heitä osoittamassa. Mutta pian kiiruhtaa myös eläviä tien osoittajia: luotseja. Saaristojen, luotojen, isojen selkäin ja kaitaisten salmien lävitse johdatetaan laiva viimein satamaan. Mutta koko tämän matkan muuten vaihteleva ympäristö näyttää matkustajalle vaan paljasta köyhyyttä ja kolkkoutta. Saarien rannoilla ei nähdä tuskin ainoatakaan kasvia, ei mitään viheriäistä; ainoastaan alastomia kallioita, jotka seinäin tavalla vedestä kohoutuvat. Vesi on näiden sivut niin silitellyt, ett'ei ruoho-mätäs, vielä vähemmin mikään kasvi ole niissä sijaa saanut. Niiden harjoilla kasvaa kuitenkin muutamia honkia; mutta nekin ovat tuulien ja myrskyjen piinaamisen tähden pieniksi jääneet. Voidakseen tuulien tuudituksia kestää, on niiden paras mehu ja kasvivoima juuriksi juosnut. Ne käärmeen tavoin kallioiden koloissa kiertelevät, ja missä joku kolo on ollut, sinne ovat ne kokeneet kätkeytyä. Juurien vieruksilla on sattumuksesta hiukan ruokamultaa pysähtynyt; sianpuolamet ja katajapensaat käyttävät sitä ravinnokseen. Tuskin minkäänlaista eläintä täällä tavataan. Muutamat kalalokit kirkuen kiitelevät niiden yllä ja ehkäpä joku sorsakin niiden salmissa soutelee. Siellä ja täällä nähdään joku kalastajankin mökki, muutamia vuohia kallioita kapuavan, taikkapa joskus isoimmilla saarilla muuan laiha lehmä, joka kanervikosta kokee einettänsä etsiä.

Me lähestymme kuitenkin mannerta. Köyhyys näyttää nyt vähemmän vaivaavalta. Taampaa näkyy jo metsiä; muutamia lehtipuita puikahtelee myös esiin; jonkun herrastalon valkoinen kivirakennus kuvastuu vihannalla pohjalla; paikka paikoin ympäröi niitä ruohovyöhykkeet ja osottavat ett'ei vesi ainoastaan kiveä niissä huuhtele.

Meri ei kuitenkaan ole tarjonnut niin jylhää näköalaa kuin maa. Valkoiset purjeet ovat kaikkialla liehuelleet. Mitä etemmä ehdimme, sitä tiheämmässä niitä nähdään. Näillä aluksilla on sama tie, kuin meilläkin. He aikovat Tukholmaan, ja viedä sinne sen tarpeita. Me näemme korkeilla halkopinoilla, eli suurilla heinäkasoilla lastatuiden alusten sivuitsemme kiitävän, kalkkivenheiden syvässä kelluvan, siistien purjelaivain ulkomaisilta matkoiltaan kopeina kotiinsa kiiruhtavan. Me menemme kaikki Vaksholman lahteen. Täältä purjehdimme me peräkanaa kapeata salmea "katselmuksen kautta." Tukholma lähestyy. Lyhyesti sanoen joka ainoa kallio nyt vihoittaa; talot ja huvilat kaunistavat nyt kukkuloita eli rantoja, johon maan pienikin lahdelma eli syvennys pistäytyy. Istutuksia on kaikkialla; pienet kyökkipuutarhat karviaismarja-pensaineen ja mansikkamaineen näyttävät niin houkuttelevaisilta, meheviltä ja hupaisilta; tuulimyllyt, joita emme ennen nähneet, viuhtavat myös nyt ilmaa. Perämies liikauttaa peräsintä: laiva kiertää erästä niemekettä, ja nyt avautuu näköala, kauneimpia, mitä tahdotaan nähdä. Oikealla, kaupungin ja maaseudun välille pistäytyy puolikätköinen, molempain luontoinen ja viehätyksellinen paikka. Se on Eläintarha. Vasemmalla kohoutuvat n.s. etelävuoret, ja takaa näkyy tiheä mastometsä ja kaupunki huoneineen, palatseineen ja tornihuippuineen.

Jos taas kaupunkia lähestytään länsi- eli Mälarin puolelta, tarjoaa vesi ja maa samanlaista vaihetusta; mutta kaikki täällä on viehättävämpää, rikkaampaa, kuin saaristossa. Mälari on luonnon ihanuuksista rikkain järvi Ruotsissa. Sen kristallinkirkkaasta vedestä kohoutuu lukemattomia lehtopukuisia saaria ja saarekkeita. Siellä purjehtii kuin puistossa.

Matkustaja, joka on useissa kaupungeissa käynyt, huomaa Tukholmassa ja sen ympäristössä niiden kuuluisampain kanssa monta yhtäläisyyttä. Hän on esim. täällä huomannut Konstantinopolin penkereitä,[7] Edinburg'in kuuluisia kallioita, Geneven järven ja Venedig'in kaivannoita. Yhtä ihanoita näköaloja matkustajan eteen leviää myös Tukholmasta katsellen, kuin sinne mennessäkin. Vaikka mille kukkulalle täällä noustaan, nähdään sininen vedenpinta lahtineen yltäympäri; vuorten jyrkkiä, paljaita seiniä, eli lehdoilla vihannoittuja rinteitä; vedenpintaan kuvastelevaisia palatseja, pieniä hupaisia huoneita ja ränstyneitä mökkejä. — Muiden vanhain kaupunkien kanssa Tukholma kilpailee rakennusten vaihtelevaisuudessa. Kaikki kadut eivät ole suoria eikä leveitä. Kaupungin vähitellen kasvaminen voidaan nähdä. Se oli ensin nykyiseen n.s. kaupunkiin ahdistettu. Rauhalliset porvarit, jotka muurien sisällä turvaansa etsivät, alkoivat täällä kaupitella ruokatavaroitaan, ulkomaalaisia kankaitaan, eli takoa haarniskoitaan, silitellä kultavitjojaan, pohjailla kenkiään eli ommella nuttujaan samalla, kuin raskaat rautapukuisten sotamiesten askeleet ympäristöä kai'uttivat. Rakennukset täällä ovat kuin yhteen sullotuita, ahtaita ja korkeita. Kaupunki muuttui pian liian pieneksi, väkiluku, liike ja tilan tarves kasvoi. Hengelliset olivat jo aikoja sitte tästä ahdingosta muuttaneet. Useimmat Tukholman kirkot ovat muinaisia luostari-kirkkoja. Niiden ympärille kihermoittiin asumaan. Isoisten palatseilla ei kaupungissa tilaa ollut. He rakensivat kankaille, pienemmät seurasivat heitä. He tahtoivat myös olla mukana. Niin lisäytyi kaupunginosia ja katuja. Nyt, kun pienetkin ovat suuriksi tulleet, rakentavat he itsekseen, anastavat yhden paikan toisensa perästä; muinoiset isoiset saavat seurata perässä, niin hyvin kuin voivat.

Tukholman linna.

Niinkuin Tukholma ylimalkaan asemansa puolesta on maailman merkillisimpiä kaupunkeja, on Tukholman linnakin maailman ihanimpia rakennuksia. Sillä ei ole korkeita valleja eikä syviä hautoja, ei upeita muureja eikä lujia torneja, jotka sen tekisivät mainioksi, vaan se vaikuttaa syvästi katsojan mieleen ja herättää hänessä kunnioituksen tunteita yksinkertaisen suuruutensa kautta. Jos etäältä katselemme tätä linnaa, näyttää se matalalta, sillä se on niin avara. Mutta asetuttuamme sen juurelle, huomaamme oitis, että se on kirkontornin korkuinen. Jos lähestymme Tukholmaa miltä puolelta tahansa, vetää heti huomiomme puoleensa tuo keskellä kaupunkia kohoava linna, monine suurine ikkunoineen ja pitkine muurineen. Ne, jotka ovat paljon maailmaa nähneet, vakuuttavat, että sen näkeminen herättää rinnassa samoja tunteita, kuin suuren Pietarinkirkon katseleminen Roomassa; muutamat menevät niinkin pitkälle, että sanovat sen vaikuttavan katsojaan samaa, kuin jos Niilivirralta Egyptissä katseleisi tuon muinaisen jättiläiskaupungin Theben äärettömiä loistorakennuksia.

Linna on neliön muotoinen, itää ja länttä kohden pistäytyy siitä neljä matalampaa kylkirakennusta. Itäpuoleisten kylkirakennusten välillä on puita ja kukkia kasvava kohonne, niin kutsuttu Logården, jonka ulkosivua rajoittaa marmorireuna, jota kaunistaa loistokukilla koristetut posliiniastiat. Linnan piha on suuren korin muotoinen. Pohjaispuolelta johtaa linnan portille niin sanotut roomalaiset. portaat, joissa ei ole mitään astuimia. Nämät portaat kulkevat linnan koko etusivulla ja mainitaan Lejonanmäeksi, sillä niiden keskikohdalla on kaksi suurta, pronsista valettua jalopeuran kuvaa, jotka seisovat marmori-alustoilla ja ovat Kaarlo XII ajoilta.

Kun astumme eteläiseen portinkäytävään, tulemme mahdottoman suureen porrashuoneesen. Tämän lävitse kulkee pihalta ajotie niin sanotulle linnanmäelle, ja tämän tien kummallakin puolella on kahdet kohtamoportaat, joita myöten päästään linnan ensimmäiseen kertaan. Itäiset näistä portaista vievät linnankirkkoon, läntiset valtiosaliin, jotka molemmat huoneet täyttävät kaksi kerrosta tällä puolella linnaa. Kirkko on komea; yltä yleensä hohtaa kiilloitettu marmori ja kulta.

Valtiosali, joka on kirkkoa avarampi, on Ruotsin suurin ja komein sali. Täällä avaa ja päättää kuningas juhlallisesti valtiopäivät, ja silloin nähdään salin länsi-päässä, muutamia astuimia ylempänä laattiata, hänen puhtaasta hopeasta tehty valtaistuimensa. Tämän kummallakin puolella seisovat kuninkaiden Kustaa II Adolf'in ja Kaarlo XIV Juhanan marmorikuvat. Tässä salissa on myös kruunaustansseja ja muita harvinaisempia hovijuhlia pidetty. Niinkuin jo mainitsimme, on tämä linna maailman ihanimpia rakennuksia. Kaikki on siinä kaunista, suuremmoista ja komeata, mutta missään emme näe liiallisia, turhamaisia koristuksia, vaan kaikkialla, sekä ulko- että sisäpuolella vallitsee sievin kohtuus. — Linnan itäisen kylkirakennuksen edustalla on Kustaa III:n kuvapatsas, jonka on tehnyt tuo kuuluisa ruotsalainen kuvanveistäjä Sergel.

Se, jolle kunnia lankee tämän linnan rakentamisesta, on tuo nerokas Nikodemus Tessin. Hän ei kuitenkaan itse ehtinyt sitä valmistamaan, vaan lopputyön täytyi hänen jättää pojallensa, tuolle loistavan mainiolle kreivi Kaarlo Kustaa Tessin'ille. Tätä linnaa alettiin rakentaa jo kuningas Kaarlo IX:n hallitessa. Mutta kun mainitun kuninkaan ruumis par'aikaa makasi näytevuoteella, hävitti kauhea tulipalo koko linnan, sekä tuon vastaraketun osan että jäännöksen vanhastakin. Töin tuskin saatiin kuninkaan ruumis pelastetuksi. Kaarlo XII:n aikana alkoivat taas nuo monet, pitkälliset sodat, jotka nielivät valtion kaikki varat. Vasta Joulukuussa 1754 valmistui linna siihen määrään, jotta hovi taisi muuttaa sinne. Se on samalla paikalla kuin entinenkin linna. Viimemainitun rakennutti mahtava Birger Jarl, hän, joka v. 1249 perusti Hämeenlinnankin ja pakoitti Hämäläiset kasteesen. Birger Jarl rakennutti nimittäin Stadsholm'in korkeimmalle harjulle suuren pyöreän tornin, jota kutsuttiin nimellä "Kärnan" (ydin).[8] Tämä oli linnan keskus ja sai sittemmin nimen "Tre kronor" (kolme kruunua) sen kupoolissa olevan koristuksen tähden. Itse linna oli soikea, nelisivuinen ja varustettu sekä kulma- että kylkitorneilla; pihoja oli siellä kaksi. Sitä paitsi ympäröitsi sitä suuremmaksi osaksi korkeat ympärysmuurit ja vesikaivanto, jossa laivat voivat kulkea.

Norjan luonto.

Norjan voidaan sanoa sanan täydessä merkityksessä vuorimaaksi, josta suurin osa on tuntureita. Melkein Ruotsin ja Norjan rajalla 69:stä leveysasteesta alkaen kulkee etelään päin vuorijono, joka tosin siellä ja täällä taittuu, mutta joka kuitenkin kokonaisuudessaan sen nimen ansaitsee. Muutamin paikoin kohoaa korkeita kukkuloita, mutta yleensä se ei ole 3,000 jalkaa korkeampi. 62 asteen eteläpuolella tunturi vähitellen alenee Norjan eteläosassa, johonka verrannollisesti isollainen alanko muodostuu. Tunturissa, joka 63 asteen paikoilla kääntyy länteen ja sitte kulkee etelään aina 59:teen asteesen, voidaan kyllä nähdä jälkiä yhtämittaisesta vuorijonosta, mutta pääasiallisesti voidaan kuitenkin tunturia täällä pitää avarana ylätasankona, josta siellä ja täällä kohoutuu korkeita vuoriselänneitä ja kukkuloita, jotka kohoutuvat aina 8-9,000 jalan korkeuteen. Itse ylätasangot, jotka ovat vähän aaltomaisia, ovat joskus 12-15 maatieteellisen peninkulman levyisiä. Niin pitkältä kuin silmä kantaa tässä synkässä ja yksinäisessä erämaassa, jossa villit peurat majailevat, ei nähdä muuta kuin peuranjäkälän j.m.s. kasveja, joiden voittava kellertävä väri antaa seudulle sanomattoman yksitoikkoisen näön. Näillä seuduilla ovat korkeimmat ja jylhemmät tunturistot ja useimmat jäätiköt.

Norjan kaakkoisen osan laaksot kulkevat säännöllisesti pohjaisesta etelään. Ne ovat usein niin kapeita, että joki, joka niissä aina vuorilta tulvailevaa vettä vierittelee, peittää suurimman osan niiden jotenkin tasaisesta pohjasta. Länsirannikolla sitävastaan tunkeutuu meri useissa paikoin syvinä lahtina maahan lännestä itään ja muodostaa täällä n.s. vuonoja, jotka, miten monet itäisemmät laaksotkin, jollakin tavalla voidaan pitää suuren tunturiston rotkoina.

Maan suurin osa on siis suuri ylätasanko, jota erisuuntaiset syvät laaksot risteilevät. Laaksoissa ja niiden rinteillä asuvat useimmat ihmiset, ja harvoin tavataan 2,000 jalkaa ylempänä kiintonaisia ihmisasuntoja. Eipä edes paimentolaistupiakaan, joissa parina kesän kuukautena karjain kaitsijat asuvat, ole säännön mukaan 3,000 jalkaa merenpintaa korkeammalla.

Norjassa on paljo järviä; mutta useimmat niistä ovat hyvin pieniä ja meren pintaa paljoa korkeammalla, niinkuin esim. Gjendin (3,170 j.), Bygdin (3,470 j.); molemmat ovat jotenkin 61 1/2° paikoilla. Useista näistä pienistä järvistä joet juoksevat aivan vastakkaisia suuntia. Tässä suhteessa merkillisin järvi on 1,990 jalkaa merenpintaa ylempänä oleva Lessjöverksvan; tästä järvestä alkaa kaksi jokea, Laagen etelään ja Nauma pohjaan.

Maa suurimmaksi osaksi on hetteiköitä, joista moni voitaisiin viljeltäväksi tehdä, mutta jotka nykyisessä tilassaan pilaavat ilmaston ja tekevät viljan viljelyksen vaaranalaiseksi ympäristössään. Ainoastaan Kristianian hippakunnassa, joka tekee noin 1/4 osan koko maanpinnasta, on aina 54 1/2 m.t. neliöpeninkulmaa rämeitä ja hetteiköitä viljelykselle sopivassa ilmanalassa ja 36 m.t. neliöp. sen yläpuolella. Viime aikoina on ruvettu hetteitä ojittamaan ja kuivaamaan, ja hyöty tästä vuosittain enemmän ja enemmän nähdään.

Vaikka metsät nyt ovat jo hyvin haaskatut, peittävät kuusi- ja honkametsät kuitenkin vielä suurimman osan maata. Eteläisillä seuduilla on myös pieniä tammi- ja pyökki- ja pohjaisissa seuduissa myös koivumetsiä; mutta mitään muita puunlajeja ei Norjassa metsiksi asti kasva.

Edellä mainitusta voidaan helposti nähdä, että viljelysmaata Norjassa ei paljoa ole, ja melkein hämmästyy kuullessaan, että koko Norjassa ei ole 50 m.t. neliöpeninkulmaa enempää viljelysmaata. Tämän tähden Norjaan täytyykin tuoda hyvinäkin vuosina paljon viljaa. Kuinka suuri osa tästä viljelysmaasta käytetään pelloksi eli keinollisiksi ja luonnollisiksi niityiksi, ei tässä voida sinnepäinkään määrätä.

Hammerfest.

Norjan Suomessa (Finnmarkissa) Tromsön hippakunnassa on, paitsi Tromsön pääseutua, Hammarfest — maapallon pohjaisin kaupunki — eräällä saarella. Elämä näin kaukaisen pohjaisen kaupungissa ansainnee tarkempaa kertomista. Tämä pieni paikka, joka kauvan oli melkein mitätön, on tässä vuosisadassa alkanut vähän vaurastua. Kaupungissa on nykyjään noin 1,000 asukasta, suuria makasiineja ja monta "ravintolaa."

Kesillä, jolloin monia satoja laivoja, enimmäkseen norjalaisia jaaloja ja venäläisiä lotjia, tänne saapuu, tarjoaa Hammarfest erittäin vilkkaan näön. Kaikki ovat työssä ja liikkeessä. Voitonhimo ja seurustelemisen halu vieraiden kanssa pitää tämän pienen kaupungin asukkaat lakkaamattomassa toiminnossa. Työpäivää kestää myös niinkauvan, kuin haluttaa, sillä aurinko täällä ei moneen viikkoon laskeudu. Mutta tämä valon, ilon ja onnen aika pian loppuu. Pakkanen palautuu, laivat katoavat, ja äskeinen vilkas satama on hiljainen ja autio. Pitkä yö ilmoittaa tuloansa alituisesti himmenevällä taivaalla ja talvipukuun pukeutuvalla maalla. Mitään valoa ei nähdä muualta, kuin palavista lampuista, jotka ainoastaan päivällishetkenä voidaan sammuttaa, ei antaakseen tilaa päivänvalolle jota ei siellä olekaan, mutta väsyneitä silmiä lepuuttaakseen. Kaikki yhteys muun maailman kanssa näkyy loppuneen, ainoastaan sattuman tapaisesti voidaan postia tänne synkälle seudulle odottaa kertomaan mitä muualla maailmassa tapahtuu. Mutta mitä enemmän ihmiset tuntevat itsensä toisista eroitetuiksi, sitä enemmän ystävyys ja luottamus sitoo heitä keskenänsä; niin myös on täällä.

Molemmanpuolinen tarve synnyttää hyväntahtoisuuden, ja hyväntahtoisuus taas puolestaan seurailun. Kukaan ei ole liian ylhäinen, ei liian alhainen, kaikki näyttävät yhtyvän yhdeksi perheeksi. Kun siis joskus tyyni ja kirkas kuuvaloinen ilta houkuttelee, keräytyvät kaikki (ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta), joilla on varaa jonkinlaiseen seuraelämän huviin, osaa ottamaan, ja tekevät köykäisissä reissään, joita sukkelat hevoset eli peurat vetävät, jonkun huvimatkan ympäristöön, sitten yhteiseen huviin keräytyäkseen.

Tämmöiset matkat ilahuttavat usein semmoisella näytelmällä, jota ainoastaan pohjaisimmat seudut voivat niin täydellisessä kauneudessa tarjota; tämän tarjoavat napataivaan revontulet. Kun silloin vuorten takaa nähdään muutamia huikaisevia valosoihtuja, joita vähitellen säännöttöminä säteinä korkeuteen tupruilee eli yht'äkkiä lehahtaa taivaan laelle, siellä silmänräpäykseksi yhdistyäkseen säihkyväksi ruunuksi, jonka erinomaiset väriloistot ja singahtelevaiset ja vavahtelevaiset säteet suitsuttavat tulta kaikille suunnille, sekä yht'äkkiä loppuvat, seuraavassa silmänräpäyksessä uudestaan ilmestyäkseen vieläkin häikäisevämmässä loistossaan, niin ei semmoisina hetkinä pyritä etelän polttavaan auringon valoon, vaikka se paratiisimaisten puutarhain ylitse paistaisi.

Seelanti ja Kyöpenhamina.

Seelannin saari näyttää puutarhalta eli oikeammin puistolta, jossa viljelys ainoastaan luonnon suloisuutta nähtävämmäksi saattaa. Viheriöitä kunnaita ja meheviä niittyjä vaihtelee muhkeiden viljavainioiden kanssa. Kaupungit ja kylät ovat harvinaisia ja tavallisesti tiheiden lehtimetsäin ympäröimiä. Paljoa useammin nähdään yksityisiä talonpoikaistaloja. Maan parhaina kaunistuksina ovat kuitenkin sen pyökki-metsät. Tämä puu ei siellä kasva yhtenä runkona, vaan kohoutuu yhdestä juuresta monihaaraisena, joista jokaisella on oma tuuhea lakkansa. Metsät, maan parhaimmat rikkaudet, ovat usein monta peninkulmaa avarat. Niiden tummasta viheriästä vilahtelee siellä ja täällä niittyjen vaaleampiviheriä. Näillä likeisten talojen karjat käyskentelevät ja kellojaan soittelevat. Hyvät tiet (chaussét) risteilevät saarta eri suunnille ja yhdistävät erityiset seudut keskenään. Maakansa on yleisesti hyvinvoipaa. Siihen on osaksi pääkaupungin läheisyys syynä, sillä sinnehän he voivat tavaroitaan kalliisen hintaan myödä, osaksi maan erinomainen hedelmällisyys.

Tanskan pääkaupunki, Kyöpenhamina (Kjöbenhavn) muodostaa melkein kokonaisen ympyrän, joka on enempää kuin peninkulmaa ympäriinsä. Linnoitukset piirittävät kaupunkia kaikilta puolilta. Se on niin rakennettu, että siihen helposti tutustuu. Kaupungin keskipiste on Kuninkaan uusi tori (Kungens nytorv), jolle liike kaikilta suunnilta keräytyy kuin polttopisteeksi. Täällä on teateri, kuninkaallinen Charlottenburgin linna, ja sille päättyy 12 katua. — Öresundin-rantainen, etuisa asema on Kyöpenhaminaan houkutellut joukon oppineita miehiä, taiteilijoita, korkeita virkamiehiä, kauppamiehiä j.n.e. joita vuosittain myös vieraista maista kaupungissa käväisee. Meriliike, kauppa ja kalastus tekee kyöpenhaminalaisen päätoiminnon.

Kyöpenhaminalaiset ovat muita pohjaismaiden kaupunkien asukkaita taipuvaisempia huvituksiin. Varsinkin he rakastavat huvimatkoja maalle. Pää-asiallinen huvi on heillä kesällä eläintarhaan (Dyrehaven) käyskenteleminen; se on 1 1/2 peninkulmaa kaupungista oleva metsä, jonka ympärystä on melkein 4 peninkulmaa. Meren rannalla tie kulkee kaunista lehtikujaa myöten maatalojen ja huviloiden välitse. Eräällä metsän sisäiselle kunnaalle on kaikenlaisia puoteja rakennettu. Täällä on kesä-heinäkuussa kansan elämän keskipiste, sillä tänne keräytyy sunnuntaisin ja keskiviikkoin Kyöpenhaminalaiset, Seelannin pienten kaupunkien asukkaat sekä saaren talonpojat. Meteli kansan kihinässä tulee kuitenkin enemmän myyjäin kuin katsojain puolelta. Wien'issä kansa karjuu, laulaa ilosta ja riemuitsee lapsellisuudessaan.

Vakava tanskalainen ei sitä tee. Hän jättää sen markkinahuijareille ja silmänkääntäjille. Tanskalainen tahtoo nauttia ja katsoa. Hän ratsastaa karusellilla, nousee korkeisin heilukiikkuihin, katselee silmänkääntäjäin kujeita j.n.e. Usein täällä on 20,000 ihmistä ko'olla.

Seelannin talonpoikainen kansa tekee miellyttävän vaikutuksen vieraasen. Se on voimallista ja kaunista. Useimmilla on tummat, kuin vaaleat hiukset ja siniset silmät, ovat pitkäkasvuisia ja mehevä, vereväkasvoisia. Miehet ovat puetetut punaisiin eli sinisiin lyhkäisiin nuttuihin, joissa usein ovat hopeaiset napit; Vaimot ja tytöt pitävät pitkillä, valkeilla udeilla kaunistettua huntua ja valkoista koristettua kaulusta, tummia verhoja ja valkoisia esiliinoja. Kaikki he näyttävät yleviltä. Raakoihin ja halpoihin tekoihin ei koskaan siellä tarvitse tulla todistajaksi. Tanskalaiset ovat hyvänluontoisia. He ovat kohteliaita, jotenkin rohkeita, hyvin vieraita auttavaisia ja kuuntelevat mielellään isänmaataan ylistettävän. He ovat kopeita historiastaan, merisankariensa urostöistä ja varsinkin sotalaivastostaan ja meriliikkeesen tottuneista rannikkojen asukkaista. Todella voivatkin he ylistellä merimiehiään, sillä tanskalaiset merimiehet ovat mainioita, notkeita, rohkeita, reippaita ja, kun tarvitaan, isänmaan rakkauden innostuttamia.

Kyöpenhaminassa sivistys vallitsee. Yksi etevä todistus siitä ja kansan ajatustavasta on, että semmoisia miehiä, kun Thorvaldsen ja runoilija Oelenschläger tuntee ja kunnioittaa jokainen heidän maansa mies, niin palatsissa kuin majassakin.

Niinkuin muissakin pääkaupungeissa, on Kyöpenhaminassakin taideaarteensa. Varsinkin etevä on Thorvaldsenin museo. Thorvaldsen oli suuri kuvanveistäjä, Islannista kotoperäisin. Hän käytti suurimman osan omaisuudestaan tähän kokoelmaan, jonka perustaja hän on. Museossa on myös paljon katseltavana pohjaisista muinaismuistoista: vanhoja sota-aseita, huonekaluja, keihäiden kärkiä, kauneita kultakoristuksia y.m. Nämä kokoelmat lisäytyvät vaan ehtimiseen, sillä Jutlanti ja tanskalaiset saaret ovat rikkaita muinaismuistoista.

Kyöpenhaminan suurimpiin kauneuksiin kuuluu jo mainittu Dyrehaven. Tämä sisältää kauniimman pyökkimetsän, kuin ajatellakaan voi. Koko tiellä Dyrehavenista kaupunkiin saakka on omituinen viehätyksensä. Sille nähdään metsiä, järviä, hedelmällisiä vainioita, puutarhoja, maataloja ja muutama askel niistä sivulle meri — sininen Öresund lukuisine purje- ja höyrylaivoineen, jotka kulettavat satoja ihmisiä, mitkä tahtovat Dyrehavenissa huvitella venheissään, joista musiiki ja iloisia ääniä kaikuu, taampaa näkyy tiheä kaupunki torneineen, korkeine muureineen ja linnoituksineen, joita kaikkialla vanhat, kauniit puut kaunistavat; puiden välillä taas siellä ja täällä alankomaalaiset tuulimyllyt viuhtovat. Sieltä näkyy myös satama purjeineen ja lippuineen, joiden ylitse sotalaivaston muhkea mastometsä kohoutuu. Lahdelman suulla nähdään hallituksen tykistö ja vasemmalla puolella kaunis kävelypaikka pitkin meren rantaa.

Jos katseensa kääntää merelle päin, näkee terävä silmä kirkkaalla ilmalla Ruotsin rannikon ja kaukana salmessa kohoutuvat Hvensin korkeat kalliot, joilta kerran Tycho Brahe koetti tarkastella tähtien kulkua ja ihmisten kohtaloita.

Iltasilla, kun kuu meren aalloista kohoaa ja, sumut lävistäen, levittelee välkkyvää ja punaista kajastustaan tälle äärettömälle kuvastimelle; kun koko sotalaivasto levittää valkoiset purjeensa ja majakat rannikolla loistelevat ikäänkuin virvatulet, jotka katoavat ja jälleen ilmestyvät: silloin tuskin löytynee ihmistä, jota ei tämmöinen ihastuttava näytäntö liikuttaisi.

Meriheitto-maat Schleswig'in länsirannikolla.

Niin ulkonäkönsä, kuin siinä asuvaisen kansan omituisuuden tähden on se Jyllannin osa omituinen, johon nyt pyydämme lukioita kanssamme seuraamaan, nimittäin meriheitoille (marsch-maalle) Schleswigin länsirannalle. Näilläkin seuduilla on kauneutensa, vaikka se, joka on tottunut itärannikon vaihtelevaan luontoon, yhtävähän tuntee itsensä kotoutuneeksi näillä hietaharjujen välisillä tasangoilla, kuin meriheiton asukas kunnaiden välisissä metsissä. Sen, joka näkee näiden avaroita, meheviä niittyjä, arvoisia rakennuksia, lihavia karjoja ja hyvinvoipaa kansaa, täytyy aivan luonnollisesti johdattaa ajatuksiinsa rauhallinen ja tuottoisa työskentely maanviljelyksessä ja karjanhoidossa. Jos katse sitte kohtaa niitä korkeita multavalleja, jotka mahtavien muurien tavoin rajoittavat ja aitaavat maan meren puolelta, ja jotka monilla haaroillaan kaukaa mereltä pistäytyvät, niin aavistetaan, että nämä hedelmälliset ruohotasangot eivät ole vaivatta syntyneet, ja että hyrskivä länsimeri tuolla edustalla on vihollinen, jota vastaan asukasten täytyy olla kamppailuun varustetut ei ainoastaan enemmän maata voittaakseen, vaan myös säilyttääkseen sen, jota he vuosisatain kuluessa ovat voittaneet ja rakentaneet. Ja jos viimein menemme valleille ja tarkastelemme sieltä meren muutoksia luoteen ja vuoksen vaihetellessa, niin pian huomaamme, että maa ainoastaan voimallisten luonnon mullistusten kautta on saanut nykyisen muotonsa, ja että näitä tasangoita ei olisi, jos ei niiden asukkaat niitä suojelisi väsymättömällä kestävyydellä, jolla kansa taistelee sen maan puolesta, jolta ne ovat syntyneet ja johon ne ovat muuttumattomalla rakkaudella kiinnitetyt.

Vuoksen aikana, jolloin vesi nousee, syöksee vesi ylös patoja vasten, ikäänkuin tahtoisi se ne musertaa ja voimalliseen kainaloonsa kääriä. Paitsi sitä hyvää maata, jota meri sinne ja tänne vallien juurille jättää ja joka aikain kuluessa muuttuu hedelmälliseksi maaksi, näyttäytyy ulapalla ainoastaan yksityisiä saaria, jotka ovat valleilla piiritetyt samoin, kuin mannermaan länsirannikko ja muutamia pientä saaria, Hallingejä, joiden niukkaa nurmikkoa aallot helposti huuhtoilevat. Luoteen aikana meri sitävastaan vetäytyy kauvaksi taaksepäin ja paljastaa silloin isoja, monin paikoin peninkulmain levyisiä harmaita ja sinertäviä, mutaisia maan-aloja, joilla hietakasoja ja raakkujen kuoriläjiä kohoutuu. Ainoastaan pienemmissä syvennyksissä vesi vielä välkkyilee. Suuret vesilintuparvet kämpivät nyt sillä maalla, joka ikäänkuin aalloista on kohoutunut; hylkeet hitaasti matelevat niillä paikoilla, joissa hän äsken aalloissa kellui, ja lapset voivat nyt juoksennella siellä, jossa suuri laiva purjehti. Mutta nämä suuret alat, joilta meri siten kahdesti päivään pakenee, olivat muinoin, ja vieläpä noin pari sataa vuotta takaperin, hedelmällisiä maita, tuhansien ihmisten asuttamia, joilla kaupungit ja kylät, kirkot, metsät, pellot ja niityt rehoittivat. Nyt voidaan syyllä sanoa, että meri on ne niellyt; sillä nykyiset meriheittomaat ovat ainoastaan revityitä ja hajoitettuja jäännöksiä mereen kadonneesta maasta. Ja aallot kun niin tasaisiksi ajautuvat, että entinen maa taas esiytyy, silloin näyttää, kuin meri tahtoisi kopeillen osoittaa, kuinka paljon se on riistänyt. Mutta se ei tahdo antaa takaisin, mitä se kerran on matkaansa saanut; sentähden tuleekin se taas hyrskien takaisin, ensin hitaasti, sitten aina kiivaammasti ja viimein hyökkää niiden patojen juurille, joihin inhimillinen viisaus ja ahkeruus on rajan meren aalloille asettunut. Semmoiselta meri näyttää, kuin se on tyyni ja rauhallinen; mutta läntiset myrskyt kun sitä kuohuttavat, huoneiden korkuiset laineet kun syökseytyvät valleja vastaan ja ruiskuttavat suolaista vaahtoansa niiden harjain ylitse, silloin elementtien taistellessa ihmiskätten tekojen kanssa, näyttää kuin sulut tahtoisivat osoittaa, että ne voivat vihollisensa vastustaa. Usein meri rikkiruhtoi vallit ja hyökkäsi estämättömällä voimalla sisämaahan, hävittäen avaroita aloja. Mutta kestävällä ahkeruudella meriheittomaiden asukkaat uudestaan rakensivat suojusvarustuksensa, niin paljon kuin mahdollista oli, ja jos vielä vesitulvat vastaan pitämättömällä voimalla riistivätkin isoja maapaloja, niin onnistui myös ihmisillekin usein väsymättömillä ponnistuksillaan takaisin voittaa paljon, joka näytti kadotetulta. Tästä voi kukin helposti nähdä, että meriheittomaat enemmän kuin muut seudut aikain kuluessa ovat niin muodoltaan kuin alaltaankin muuttuneet.

Islanti.

Tuskinpa luonto on antanut muulle maalle synkempää pukua, kuin Islannille, jota vuoden kolmen neljänneksen aikana jää peittää ja lyhyenä kesänä alituisesti hyrskivillä aalloilla saarretaan. Jääpeittoisista vuorista tupruilee savu- ja tuli-patsaita; sillä sanomaton hehkuva liesi on saaren sisustaan kätketty. Hekla on Islannin peloittavaisin tulivuori, joka tuskin on peninkulman päässä merestä; sen syöksymiset ovat vielä hirmuisemmat, kuin Vesuvion ja Etnan. Tulivuorelle on varsin vaikea päästä, ja kun sen kukkulalla seisomme, on edessämme näköala — ehkä kaikkein kauhein maailmassa. Useiden peninkulmain alalla nähdään ainoastaan mustia, tulivuorellisia huippuja, joiden välissä laavavirrat leveilevät, ja turhaan tähtäillään viheriäistä pilkkuakaan. Kun vuori syöksee tulta, täristää usein kuukausia kestävä maanjäristys saarta.

Kaksi kuumaavettä ruiskuttavaa lähdettä, Geiseriä, on täällä myös yhtä kummallista. Määrätyillä ajoilla puhaltaa iso Geiser 20 jalan paksuista, kivillä sekoitettua vesipylvästä 80:en ja 90:nen jalan korkeuteen. Kohisten kohoaa vesi korkeuteen ja kohisten putoaa se sieltä pieneen vesisäilöön, josta se pienenä purona sitte lirisee. Muutamain minuuttien perästä katkeaa vesipylväs, ja silloin nähdään ainoastaan musta aukko, josta ainoastaan höyry paksuna pilvenä kumpuilee ylös. Jonkun ajan kuluttua kuuluu kaukainen, maanalainen ja ukkosen tapainen jyminä. Se lähenee lähenemistään; höyrypilvi sakenee, ja näyttää se, ikäänkuin äärettömässä kattilassa kiehuvalta vedeltä. Silloin on aika paeta, sillä yht'äkkiä kohoaa taas musta vesipatsas syvyydestä ja vaipuu taas, miten ennenkin takaisin.

Islannin kasvit ovat melkein Norjan kasvien kaltaisia. — Tuntureilla kasvaa vaivaiskoivuja ja pieniä piililajeja, miten Norjankin tuntureilla; Islanninjäkälää on runsaasti. — Varsinaisina puina Islannissa on ainoastaan pieniä koivuja. Syy puulajien harvalukuisuuteen ei ole lämmön puute, sillä puita kasvaa niin hyvin Sipiriassa ja Pohjais-Amerikassakin paljoa kylmemmilläkin seuduilla. Arvattavasti on tähän syynä kostea meri-ilma, kovat myrskyt ja vaihtelevaiset ilmat. Skandinaviassakaan puut eivät rannoilla kasva niin kauvaksi pohjaiseen, kuin sisämaassa; Norjan ulommaisilla saarilla ei ole ollenkaan puita, ja meri-ilman vahingollinen vaikutus puihin nähdään myös Jyllannin länsirannalla. Tämän ilmanalan laatu vaikuttaa, ett'ei Islannissa voida viljellä ohraa, vaikka Skandinaviassa ohra menestyy paljoa pohjaisempana ja kylmemmässä ilmanalassa. Sitävastaan menestyvät kaalit, perunat, retikat ja monet kyökkikasvit, mutta, kaalia lukematta, viljellään niitä hyvin vähän.

Metsäin puutetta palkitsee osaksi veden kulettamat hirret, joita varsinkin pohjoisrannikolla kulkeutuu. Useammat niistä ovat honkia, kuusia ja koivuja; mutta onpa myös tavattu siellä puita, jotka ainoastaan kasvavat lämpöisissä maissa. Luultava on, että nämät puut osaksi tulevat koillisen virran mukana Sipirasta, jonne ne virtoja myöten etempää laskevat, osaksi myös seurannevat ne sitä isoa merivirtaa (Golfvirtaa), joka Mexikon lahdesta koilliseen kulkee.

Islantilaisten tärkeimpinä kotieläiminä ovat lampaat, sen jälkeen sarvikarja, hevonen ja vuohi. Hevoset ovat tosin pieniä, mutta väkeviä ja vilkkaita. Islanti on rikas kesyttömistä linnuista, varsinkin vesilinnuista, joista hahkatelkkä antaa kalliin untuahöyhenen. Vaikka peura vasta viime vuosisadalla vietiin Islantiin, on niitä kuitenkin nykyjään suurissa laumoissa sisämaissa. Jonkun ainoan kerran tulee jääkarhukin sinne kulkujäillä Grönlannista. Rannikoilla on hylkeitä runsaasti. Tärkeimmät kalalajit ovat useat turskilajit, lohet ja sillit.

Brittein valtakunta.

Suuren kauniin puiston kaltainen on Brittein saarimaa. Turhaan Englannissa etsitään Saksan avaroita lakeuksia, suuria soita, kolkkoja kankaita, hietaisia erämaita, peninkulmaisia metsiä eli vuorijonoja. Englanti on täynnä ristiin rastiin meneviä vuoria ja kukkuloita. Metsät eivät ole erittäin tiheitä. Auringon suloiset säteet pääsevät kaikkialla puiden välitse väreilemään. Tasangot eivät ole suuria, sillä vieri vieressä olevat kunnaat jakavat niitä. Vuoret ovat yleensä mataloita.

Korkeimpain vuorien kukkuloilta näkyy äärettömiin siintyvä oceani eli valtameri. Maa ei ole missään puuttomaksi riistetty. Siihen, jossa varjoa tarvittiin, on englantilainen jättänyt puita kasvamaan, jonka tähden koko maa onkin harvan puiston kaltainen. Siellä täällä olevia suurempia metsiä risteilevät niityt ja viljavainiot. Kelpo laitumet viehättävät silmää, sillä merituulet pitävät ilman kosteana, joka taas raitistuttaa ja nestetyttää ruohon. Viljavain peltojen välisillä mehevillä niityillä elamoivat hevoisten, härkäin ja lehmäin iloisat laumat; kunnahilla leikkivät lampaat ja vuohet melkeen vuoden ympäri, sillä ilmasto on täällä niin leuto! Kaikkia niittyjä ja peltoja ympäröitsee kasvavat pensasaidat.

Semmoisissa lehtevissä aituuksissa eläimetkin elävät. Semmoinen talli on suuri ja tilava; laattiana on maan kaunis kukkaismatto, seininä syötävät lehdet. Metsän kesyttömät asukkaat eivät ole pois karkoitetut, vaan ovat kesytetyt ja hillityt. Kaikkialla metsissä ja kedoilla tanhuilevat hirvet, metsävuohet ja kaniinit sarvikarjan ja lampaitten tuttavuudessa. Maa on kirjavana vehriöiden puutarhojen verhoamia kyliä ja herrastaloja. Kaikkia virtoja, noroja ja meren rantoja reunustavat puutarhapuistot ja linnat sekä maatalot maatalojen vieressä. Mitä parhaimmat tiet, suuret ja pienet, kapeat ja leveät — tiet puusta, raudasta ja kivestä risteilevät kaikkialla, ja vesirikkaat joet virtaavat näiden kauniiden laitosten poikki ja pitkin. Sadoittain jokia, puroja ja kanavia jakaiksen kaikille suunnille. Siellä ja täällä vesi keräytyy padoiksi ja järviksi. Valtakunnan äärillä ovat köyhimmät maakunnat. Skotlannissa kohoaa korkeita vuoria, Irlannissa isoja nevoja levitäksen.

Korkeat liituvuoret ja kuohuissa hyrskyilevä meri, jossa maan sotalaivasto uiskentelee, suojaa koko valtakuntaa.

Maan luonnollisen suojan takana on mitä vilkkain toimeliaisuus. Englannin maa kätkee povessaan sanomattomia kaikenlaisia kiivihiili-, rauta- ja tina-aarteita. Englantilaisen ahkeruus ja into ymmärtää ne ilmiin etsiä ja hyödykseen käyttää. Englanti on tehtaiden, höyrykoneiden ja rautateiden maa. Niin yöllä kuin päivälläkin kiitävät junat taukoamatta kaikille maan kulmille. Englannin raudasta ovat höyrykoneensa tehdyt, Englannin hiilillä niitä lämmitetään. Muutamiin Englannin kaupunkeihin tullessa nähdään jo kaukana jättiläis-torvet katoilla ja miten savupilvet niistä toinen toistaan kiireimmin kokevat korkeuteen; ne ovat tehtaiden ilmoittajia. Näissä höyrykoneet työskentelevät väsymättömällä toimeliaisuudella. Puuvilla-, rauta-, teräs-, nahka-, silkki- y.m. tavaroita valmistetaan siellä sanomattomalla nopeudella. Pian kiitävät ne sitte rautateitä kautta maan, kanavia kaikkialle satamiin ja rantakaupunkeihin, joissa ne laivoihin lastataan ja viedään vieraisin maailman osiin.

Mikä komeus, mikä ylellisyys, mikä rikkaus kohtaa meitä melkeen joka askeleella! Mikä onnellinen maa! — Mutta, niin kuin aina on laita, niin täälläkin loiste osaksi pettää. Seuraa minua johonkin suurimpaan tehtaasen; tuhansia kalpeita olennoita kohtaa meitä siellä. Mene heidän mökkeihinsä ja sinä olet näkevä usein katkerimman puutteen ja sydäntä särkevimmän kurjuuden; jos puhut heidän kanssaan, taitamattomuuden ja raakuuden huomaat heidän joka sanastaan. Ja jos tahdot köyhäin tilaan vielä tarkemmin tutustua, niin seuraa kanssani maan sisäisiin kivihiilikaivoksiin. Kalpeiden ja repaleisten vaimojen ja lasten parvia ehtimiseen rientää raskaine taakkoineen, mikä kontaten kuka raahaten, vastaasi: köyhyys ja kurjuus puhuu heidän kalpeiden kasvojensa juonteista; raakuus heidän sanoistaan ja töistään. Aamunkoitosta yöhön saakka he työskentelevät maan syvyydessä.

Englantilaiset.

Englanti kun on aina ollut itsenäinen maailma, ilmoitaksen jokaisen Iso-Britannian pojan, niin kasvoissa kuin luonteessakin, jotakin omituisuutta, jotakin rotumaisuutta. Englantilainen onkin paremmin kuin mikään muu kansalainen tunnettava. Ei minkään Euroopan kansan jäsen aina niin muista sitä, että hän on valtion jäsen, kuin englantilainen sen tekee. Sentähden hän kirjoittaakin sanan "I" (ai), joka merkitsee "minä", aina isolla kirjaimella. Häntä ikäänkuin hallitsee ajatus: valtio, se olen minä.