EUROOPA. (continued 2)

Jokainen englantilainen on sanan täydessä merkityksessä raittiin järjen innostama, ja se onkin yksi niistä vaikuttimista, jotka hänen tekevät niin uskolliseksi valtiollisissa velvollisuuksissaan. Tämä raitis järki (sens commun), joka ulkonaisessa käytöksessään usein ilmoitaksen tylyydessä ja kylmäkiskoisuudessa, juuri muodostaa sen selvän valtiollisen ymmärryksen, joka luo Englannin kaikkivaltijaan yleisen mielen. Miehuus, lain kuuliaisuus, perhe-elämän rakkaus, päätösvoima, toimeliaisuuden henki, ahkeruus, kestäväisyys, vapauden- ja isänmaanrakkaus ovat englantilaisen kieltämättömiä omaisuuksia. Hyvin merkillinen on Lontoon pörssin päällekirjoitus: "Herran on maa ja kaikki kuin siinä ovat". (Ps. 241). Tämä mielilause ilmoittaa englantilaisen suuren toimeliaisuushengen, halun siveydellä, uskonnolla ja vapailla valtiolaitoksilla valloittaa kaukaisimmatkin maat. Tällä siirtolaispolitiikilla (ainoalla oikealla) onkin juuri Englannin ollut mahdollista voittaa koko maapallon kauppapiiriinsä ja tulla kristillisyyden ja sivistyksen levittämisen huolenpitäjäksi.

Englantilaista sanotaan kylmäkiskoiseksi ja tylyksi; niin, tyly hän onkin konttuorissa työskennellessään — silloin hän on kokonaan asijoitsia. Mutta jos annat hänen työnsä lopettaa ja seuraat sitte häntä hänen kotiinsa, niin saat nähdä hänen, ikään kuin sulautuneena kamiininsa lämmöstä, aivan toisenlaisena, rakastettavana ja iloisena. Häntä väitetään epäluuloiseksi; mutta epäluuloisuus on välttämätön avu niin suurissa maailman asioissa, joissa luottamus tuhansin kerroin pettää. Laitapas niin, että yksikin hänen ystävistään sinun hänelle esittelisi, niin on hänen sydämensä, hänen huoneensa, hänen perheensä, hänen ystävyytensä, hänen luottamuksensa avoinna sinulle; silloin voit kaikissa suhteissa häneen luottaa. Häntä syytetään renttu-elämästä, mutta missäs maassa perheet osoittavat niin suurta siveellistä voimaa ja kykyä, yksityiset semmoista uskonlujuutta ja vapautta uskonnollisista surumielisyyksistä, kuin Englannissa?

Koneiden keksimisessä ja teollisuuden harjoituksessa ottaa brittiläinen kansakunta yhden ensimmäisistä sijoista maailmassa. Sitä vastaan Englanti on monen muun sivistyneen kansan jälellä todellisten taiteiden harjoituksessa. Tieteellisessä suhteessa kilpailee se kyllä Euroopan sivistyneimpäin kansojen kanssa.

Skotlannin ylängön asukkaat.

Sanomattoman iloinen levon ja rauhan tunne valtasi meidät tässä hiljaisessa, syrjäisessä maassa, jossa kirkas, elävä vesi lirisee ja hyrskii hedelmällisten, viljeltyjen, vuortenvälisten laaksojen lävitse. Nämä vuoret eivät meihin töllistele jylhinä ja paljaina; kauniit metsät verhoavat niitä aina kukkuloille saakka ja houkuttelevat matkustajaa virkistävään siimekseensä levähtämään.

Silmäys noihin mataloihin, köyhiin majoihin, joita siellä täällä laaksossa vuorten juurilla ja virtojen äyräillä sijaili, olisi meihin tehnyt surkuttelevan vaikutuksen, jos asukkaat olisivat osoittaneet tyytymättömyyttään kurjaan kohtaloonsa. Me näimme suuren köyhyyden, mutta ei todellista surkeutta. Jokaisella majalla on pienoinen viljapeltonen, josta saavat leipänsä; muutamia lampaita ja pieniä vuohia, joilta saavat maitoa, juustoa ja välttämättömät verhonsa. Täällä ei muuta syödä kuin kauraleipää. Se paistetaan pieninä ympyriäisinä tyrsäinä, joiden molemmille sivuille vehnäjauhoja on ripistelty. Kauraleipä maistuu hiukan katkeralta, vaan se on ravitsevaa ja terveellistä ruokaa.

Skotlannin ylänkömaiden asunnot ovat varmaan kaikkien muiden Euroopan sivistyneiden maiden asunnoita huonommat. Ne ovat niin ahtaita, että ihmetellä täytyy, mitenkä koko perhe niihin mahtuu, ja rakennetut hakkaamattomista kivistä, joita usein ainoastaan oma painonsa ko'ossa pitää. Saumat ovat sammalilla ja savella tihennetyt. Ovet ovat laudoista huonosti yhdistetyt ja usein lukottomia ja salvattomia; akkunat niin pienet, että niitä tuskin huomaakaan ja usein vielä lasittomia. Matalalla olevissa ruovo-, sammal-, ruoho- eli joskus myös puu- tahi liuskakivi-katoissa on savutorven sijassa vaan räppänä, josta savu tupruaa. Näiden majaisten sisusta on ulkopuolen kaltainen, ihmiset ja eläimet asuvat niissä sovinnossa saman katon alla, ainoasti ohkainen lautaseinä eroittaa heidät toisistaan. Tässä ainoassa asuinhuoneessa, jossa ei ole juuri mitään huonekaluja, selvästi näkee, kuinka vähä ihminen todella tarvitsee elääkseen. Laattia on kovaksi tanhutusta savesta; suuri, paljaalla maalla oleva tulisija on sekä keittiönä että uunina. Tulisijan kohdalla riippuva kattila, muutama puurahi, möhkeästi tehty pöytä ja heinä- tahi sammal-vuode yhdessä nurkassa — siinä kaikki näiden hennottomain ihmisten mukavuus.

Miehet näyttävät villeiltä, ja siihen on heidän eriskummainen pukunsa suurena syynä. Heidän kanssaan seurustelu hävittää kokonaan sen vaikutuksen, jonka he ensi silmäyksellä tekevät. Heidän, ilman ja kovan työn ruskeuttamat kasvonsa ovat mielen-ilmeiset; heidän kasvojensa juonteet ovat ihanat ja säännölliset. Hiljainen vakavuus, joka joskus menee aina murheesen asti, näyttää olevan heidän pääluonteensa. He voivat kuitenkin olla hyvinkin iloisia. He ovat sivistyneempiä kuin luulisikaan. Kaikki he tuntevat esi-isäinsä sadut ja sankarilaulut. Melkein jokaisessa asunnossa me näimme Raamatun, rukouskirjan ja joskus jonkun vanhan historian, josta perheenisä ääneensä omilleen luekselee. Kerran kysyin: "Mitä te teette talvella, kuin lumi ja pakkanen pitää teitä majoissanne?" "Me rukoilemme ja kehräämme", oli kauniin tyttösen vastaus. Melkeen jokaisessa huoneessa riippuu perheen sukupuu, johon he usein uljuudella silmäävät.

Tämän maan ihmiset elävät hyvin vanhoiksi. Kuusikymmenisenä he ovat vielä aivan raittiita vähäisittäkään vanhuuden vammoitta. Me näimme miehen, joka oli 103 vuoden vanha. Naapurit sanoivat vielä ukon tekeytyvän todellisuutta nuoremmaksi, ja että hän olisi aina 111 vuotinen. Kuudenkymmenen miehenä me olisimme häntä pitäneet. Vähäistä ennen oli hän nainut neljänkymmenen vuotisen vaimon sekä häissään aikalailla hypellyt ja rakkopilliä puhaltanut.

Ossian'in[9] muisto heräsi meihin elävänä eräässä pienessä kylässä. Mies kansallispuvussa istui kivellä kirkkotarhan vieressä. Hänen pitkää lumivalkoista partaansa tuuletar heilutteli; hänen ulkomuotonsa vivahti villiltä; pari tummaa silmää tuijotti korkean, paljaan kallon alta. Polviensa välissä piti hän pientä harppua, josta hän houkutteli muutamia säveleitä, niillä säistääkseen voimallista, synkeä-äänistä vanhaa kansanlauluaan. Se oli yksinkertaista, enemmän puhetta kuin laulua. Koko kylä oli hänen ympärilleen keräytynyt; kaikki kuuntelivat huomaavaisina. Meille sanottiin: "ukko on laulaja, joka kyliä kiertelee harppuineen." Hänellä ei ollut varsinaista kotoa, mutta joka pirttiin oli hän tervetullut, niinkuin entiset runoniekat.

Irlantilaisen kansan köyhyys.

Irlantilaiset kuuluvat samaan sukuperään kuin vuori-skotit. Ne kuuluvat yleensä katolilaiseen kirkkoon. Vuoteen 1829 olivat katolilaiset sortotilassa, sillä kaikki heidän kansallisoikeutensa olivat heiltä riistetyt. Sentähden Irlantilaiset ovatkin taitamattomia ja köyhiä. He ovat yleensä hitaita, taika-uskoisia, siivottomia ja köyhiä sekä elävät sikain ja kanain kanssa yhdessä tuvassa.

"Irlannin talonpoika" — sanoo eräs Englantilainen matkustaja — "on taitamaton, laiska ja tulevaisuudestaan huoleton. Mutta sen on hän ainoastaan silloin, kuin hänen vaivannäkönsä ei lupaa vastaavaa palkintoa. Siitäpä syystä näkyykin suuri erilaisuus yhteisen kansan luonteessa ja tilassa niissä maan osissa, joissa kunto ja ahkeruus ovat vastaavan palkkansa saavuttaneet. Tämän suuren köyhyyden ensimmäinen seuraus Irlannissa on, sama kuin muissakin maissa, ääretön kerjääminen; täällä tapaa sitä paitsi n.s. satunnaisia kerjäläisiä enemmän, kuin missään muualla maailmassa. Matkustajasta näyttävät nämä kerjäläiset olevan kaikki samaa lajia; sillä molemmissa tapauksissa näkee hän samaa: repaleisen olennon. Varsinaiset kerjäläiset etsivät kuitenkin ainoastaan semmoisia kyliä, joissa matkustajat hevoisia muuttavat, ja kaupunkeita. Täällä ne näyttävät ryysyjään ja vammojaan, rukoillen armollista almua. Irlantilainen talonpoikakin on mitä itsepäisin vaivaisapua kiristämään. Nämä satunnaiset kerjäläiset ovat tosin viheliäisiin ryysyihin puettuina, mutta samoin ovat myös Irlantilaisten pienemmät talonomistajat ja työkansa, jotenka heitä on vaikea puvustaankin eroittaa. Mutta tavatessamme jonkun äidin, joka tuskin alastomuuttaan voi peittää, kantamassa rintalastaan selässään ja kaksi kolmi puolialastonta lasta ryysyisen isänsä kanssa kämpivän hänen perässään, tavatessamme nämä raukat majain ympäristöllä tallustelemassa, teiden vierillä istumassa tahi polkuteitä maataloihin rientämässä, eli, vielä varmemmin nähdessämme sivuitsemme kiiruhtavan vanhemman miehen kulossa kulkevan ja tajutonna edessämme töllistävän — tiedämme silloin tavanneemme maamiehen, köyhän, apua tarvitsevaisevan perheenisän. Nämä satunnaiset kerjäläiset uskaltavat tavallisesti mennä ainoastaan maataloihin ja mökkeihin; harvoin rohkenevat he isojen maiden omistajain huoneisin astua, ja jos he kohtaavat jonkun hyvästi puetun, varallisen näköisen miehen, katsovat he huolimattomasti häneen, aivan kuin toisen sukuiseen olentoon, sillä he luulevat, ett'ei heillä toisiinsa voisi olla minkäänlaista sääliväisyyttä."

"Se ei olekaan ihmeteltävää, että semmoiset ihmiset, jotka kaikki ovat köyhiä ja siis kerran kerjäläislauman kumppaneita, pitävät pyhänä velvollisuutenaan kerjäläisten auttamisen. Harvoin näkee majaa, jonka liedellä ei kerjäläinen istuisi. Hän jakaa perheen kanssa heidän niukan ateriansa. Tämä vieras kulkija on hyväntekijäinsä luokasta, ja hänen historiansa on kaikkien maamiestensäkin historia. Hän on jättänyt kotoseutunsa, sillä hän häpeää tutuiltaan kerjätä. Mies lähettää usein vaimonsa eineen etsintään ja jää itse kylmään, autioon mökkiinsä, miehuullisella uljuudella kurjuuttaan hautamaan. Jos Irlannin talonpoikaa kaikki onni kammoo, jos vuodentulon toivo pettää, jos kerjuu ei auta, mitä tekee hän silloin? Hän hiipii yöllä majastaan, varastaa muutamia perunoita, lypsää jonkun lehmän tahi näpistää jotakin muuta hiukan. Ryöstöön maanteillä, toisten huoneisin varkain tunkemiseen ja murhaan on hän harvoin syypää. Jos Irlantilainen tekee murhan, tapahtuu se kostoksi, eikä koskaan ryöstön himosta. Samoin myös hän ei koskaan varasta rikastuakseen, vaan pelastaakseen itsensä ja perheensä nälästä. Hän ei muista, ett'ei tarkoitus pyhitä välikappaleita. Irlantilaisen luonne on kuitenkin kunniallinen; köyhimmätkin maamiehet ovat rehellisiä ja oikeuden ystäviä."

Sama matkustaja kertoo vielä Irlantilaisten suuresta köyhyydestä. Hän tapasi pääkaupungin kadun kulmassa seuraavaisen kirjoituksen: "Rahan puute on niin suuri, että peljätään vaivaishuoneen ovien sulkemista välttämättömäksi." Sieltä kuitenkin tänä aikana on kaksi- jopa kolmetuhattakin köyhää saanut ainoan ravintonsa. Sitte hän näki Dublinin (lue: Dablinin) pääkadun käytävällä kaksi aivan alastonta lasta makaavan. Vilusta väriseväisinä tunkeutuivat he mitä likimmä toinen toisensa kuvetta, siten toinen toistaan lämmittääkseen. Se kylmäkiskoisuus, jolla sivuitse rientävä kansa heitä katsahteli, todisti selvään, ett'ei tuommoiset tapaukset Dublin'issa olleet harvinaisia. Hyvin-voimisen esimerkiksi mainitsee sama mies, että pohjaisessa Irlannissa on eräs seutu, jonka talonpojilla on leipää ja voita sekä kirnupiimää perunainsa höysteinä syödä.

Semmoinen suuri köyhyys ei yksinomaisesti riipu sorrosta, jossa kansa näihin asti on huokaillut, vaan kansan hitaudesta ja huonosta teollisuudesta. Irlantilaisen mielen-tylsyyteen on taas syynä se taitamattomuus, jossa katolilaiset papit tätä kurjaa kansaa pitävät.

Lontoo (London[10]).

Lontoo, maailman suurin kaupunki, sijaitsee 1200-1500 jalan levyisen Thames-(Tähms-)joen molemmilla puolilla, ja on lännestä itään noin 2 peninkulmaa pitkä. Joen ylitse on jännitetty 17 siltaa, jotka kaupungin eri osia yhdistävät. Thamesin pohjaisella sivulla on Lontoon suurin osa, johon myös sen vanhimmat osat City ja sitä lännempänä oleva Westminster kuuluvat, sen eteläisellä sivulla sijaitsee Lontoon kolmas pääosa.

City eli vanha kaupunki on Lontoon alkuperäinen sydän; siellä on P. Paavalin kirkko, Towern, Brittiläinen museo, Pörssi, Raastupa, Pankki, Lordmayorin palatsi, uusi Tullihuone ja Postihuone. Tämä kaupunginosa on maailman kaupan pääpesä ja useampien kansain rahanliikkeen keskus. Kaikilla Englannin tukkukauppijailla on konttuori eli asian-ajaja Cityssä; mutta tuskin kukaan niistä suurista kauppijoista siellä asuu. Kello 9 ja 11 välillä puolisen edellä kauppijaat kiitävät yhteisvaunuilla (omnibuseilla), höyrylaivoilla ja höyryjunilla maa-asunnoistaan, perheittensä parista konttuoriinsa ja kello 4 ja 6 välillä puolisen jälkeen taas takaisin. Westminsterissa on kuninkaallinen palatsi, Westminster-abbey, suuria puistoja (Hydepuisto y.m.), parlamenttirakennus, tuomioistuimet ja hallituskolleegiot. Cityn ja Westminsterin pohjaisella puolella on Westend, jossa ylhäinen yleisö asuu. Siellä on muhkeita rakennuksia, suuria puutarhalaitoksia ja kallisarvoisia kauppapuoteja, niin käytännöllisiksi ja komeiksi, kun ajatella voi, laitettu. Cityn itä- ja koillispuolella on Ostend, jossa varsinkin laivurit, satama-työmiehet, käsityöläiset ja kaikenlaiset tehtaiden palvelijat asuvat.

Alimmaisin kaupungin silloista on uusi Lontoonin-silta, joka tuli valmiiksi v. 1831. Se on graniitista (harmaasta kivestä) tehty, 958 jalkaa pitkä, 53 jalkaa leveä ja viiden holvikaaren kannattama. Tämän sillan alapuolelta alkaa Lontoon varsinainen satama, sillä suuret laivat eivät pääse sitä ylemmäksi. Noin neljänneksen matkaa Lontoonin-sillasta alaspäin on tuo merkillinen tunneli,[11] joka on joen alaitse rakennettu. Southwarkissa on alituinen höyrykoneiden ryske, ja senpätähden tämä kaupunginosa onkin savuun ja pölyyn kätkettynä. Täällä on nimittäin suuria tehtaita ja kaikenlaisia käsiteollisuus-laitoksia, värjäyslaitoksia, valimoita, lasitehtaita, suovan-keittimöitä y.m. Näiden monenmoisten työpajoin välillä on suuria pääkatuja ja satoja ahtaita jokia, joissa työkansa enimmäkseen asuu. Thames-joen vilkkaan liikkeen näemme parhaite jollekin sillalle. Westminsterisilta on kuudes alhaalta lukien, Portlannin kivestä tehty 15 holvikaarelle. Waterloon-silta on pisin, nimittäin 1,278 jalan pituinen, graniitista tehty ja neljäs alhaaltapäin. Blackfriarin eli mustain munkkien silta on kolmas. Lontoon-sillalle, joka on alimmaisin, näkyy Towern, suuret laivaveistimöt ja kaupunkia suuri osa. Sille kihisee kaikensäätyisiä ihmisiä harvenematta aamulla kello 8:sta kymmeneen illalla. Höyrylaivat toinen toisensa perästä vievät kulkevia ylös ja alas, toiselta rannalta toiselle. Niiden savutorvet ovat niin rakennetut, että ne voidaan kumartaa siltain alaitse kiitäessä.

Lontoon parhaimmat kirkot ovat: P:n Paavalin-kirkko Cityssä ja Westminster-kirkko kaupungin läntisessä osassa. Vanha P:n Paavalin-kirkko paloi vuonna 1666. Nykyisen kirkon peruskivi laskettiin 1675 ja 1710 sai viimeinen kivi sijansa sen rakennuksessa. Työn valmisti mainio rakennusmestari Kristoffer Wren 35 vuodessa. Kirkko maksoi noin 28 miljoonaa markkaa, joka summa saatiin kivihiili-veroista. Englantilaisten tapana on tätä kirkkoa verrata Rooman Pietarin-kirkkoon, jota 20 rakennusmestaria teetti 150 vuotta 19 paavin aikana, ja johon koko katolinen kristikunta varoja keräili. P:n Paavalin kirkko on rakennettu pitkän ristin muotoon. Korkeus laattiasta 30 jalan korkuiseen kullattuun ristiin oi 404 jalkaa; pituus on 500 jalkaa. Toisen pääkirkon, Westminster-abbeyn, rakentaminen aloitettiin v. 1245 ja valmistui se vasta silloin, kuin Wren sai valmiiksi kirkon kaksi, 225 jalkaa korkeata, tornia. Tuskinpa missään tavataan täydellisemmäksi, göötiläiseen tapaan valmistettua rakennusta. Keskimmäistä pääkupua kannattaa 48 harmaata marmorista patsasta. Täällä Englannin kuninkaat ruunataan ja tänne moni niistä on haudattu. Siellä olevista lukuisista hautapatsaista mainittakoon Henrik seitsemännen, kuningatar Elisabethin, hänen sisarensa Marian ja Maria Stuartin. Westminster-abbeyssä voidaan lukea Englannin historiaa, vaikka aivan toisella lailla kuin kirjasta. Näitä katsellessa tuntuu siltä, kuin ne kuolleet, joiden luut lepäävät omistajainsa kuvilla kaunistettujen hautapatsaiden alla, katseleisivat ja puheleisivat meidän kanssamme. Useimmat hautapatsaat ovat n.s. "runonurkassa." Täällä lepää kaikki suuri ja jalo, mitä Englanti on synnyttänyt. Täällä seisoo Shakspear'in (Shähkspihr'in) valkoinen marmoripatsas; täällä lepää Milton, Goldsmith ja monta muuta Englannin etevää runoilijaa. Täällä lepää etevä näyttelijä Garrick, saksalainen musikus Händel, kuuluisa luonnontutkija ja suuretieteilijä Isak Newton (Njut'n), suuret valtiomiehet Pitt ja Fox, sekä flaamilaisten vapauden edustaja, ylevä Wilberforce, että monta, monta muuta.

Lontoon laivatokat.

Towern'in alapuolella ovat Lontoon laivatokat. Melkein peninkulman matkan käyttävät nämä vieretysten olevat keinolliset satamat. Viisi-, jopa seitsenkertaisetkin pakkahuoneet ympäröivät niitä. Satamoissa ankkuroidut laivat kelluvat, pakkahuoneissa kaikenlaiset tavarat tallennetaan. Towern'ista heti alkavat Katariinan-tokat, niiden jälkeen seuraavat niin sanotut Lontoon-tokat, joiden yläpuolella Länsi-Indian-tokat (Westindian Docks). Viimemainitut ovat pienen järven kokoisia; 400 suurinta Länsi-Indian tavarain tuojaa voi yht'aikaa niissä olla vierettäin. Sinä vuoden aikana, jolloin nämä laivat Thamesiin tulevat, on pakkahuoneissa usein tavaroita 400 miljoonan markan arvosta. Näiden satamain yhteinen pinta-ala on 2,000 tynnörinalaa; niihin mahtuu 1,200 laivaa, ja pakkahuoneissa on tilaa enemmän kuin 12 miljoonan sentnerin tavaroille.

Näin suuria lukuja täytyy meidän ihmetellä, joka onkin luonnollista, vaan kuitenkaan emme ole vielä kaikkia maininneet, sillä joen oikealla sivulla on vielä kolme satamaa eli tokkaa. Thames on Lontoon varsinaisena satamana aina Gravesend'ista[12] kaupungin keskustaan saakka. Kauvimpana lännessä, Lontoon-sillan likellä on parhain tullihuone, jossa muinoin tulli otettiin. Se kävikin päinsä kunnes Lontoo sai nykyisen avaruutensa ja Thames nykyisen merkityksensä; mutta, jos nyt, jolloin usein 300 laivaa päivittäin purjehtii jokea ylös, tahdottaisiin jokainen laiva tullihuoneen edustalle tutkittavaksi seisahtumaan, niin pitäisi Thamesin olla kolmesti niin leveä, kuin se on, ja tuskin sittenkään sijaa kaikille riittäisi. Sitä paitsi nämä lukuisat laivat kokonaan sulkisivat joen, joten laivain täytyisi omistajainsa vahingoksi viikkokausia odottaa, ennenkuin toiset tieltä kerkiäisivät.

Tämän epäkohdan karttamiseksi juuri satamat rakennettiin. Erityiset sillat ovat olleet näidenkin toimien etunenässä; sillä Englannin on melkein kaikkien suurempain töiden täyttämisestä yksityisiä yhtiöitä kiittäminen; hallituksessa ei niistä ole muuta vaivaa, kuin suurien verojen kantaminen.

Kävelkäämme jonkun sataman ympäri. Lontoon satamat valitsemme niiksi. Ne eivät ole suurimmat, vaan liikkeelleen vilkkaimmat, ja niiden pakkahuoneissa on useimpaa tavara-lajia. Eräs City'n kauppias hankki hyväntahtoisesti meille sisälle-pääsöliput, jotka meille aukaisivat kaikki portit ja ovet, ja niin saimme katsella, mitä halusimme. Erään pakkahuoneen oven päällä oli sanat "Ivory house" s.o. Norsunluu-huone. Sehän oli kummallinen päällekirjoitus, — me menimme sisään. Näytettyämme lupa-lippumme saimme heti tien-osottajan, joka meitä vei yhdestä isosta salista toiseen. Ja joka paikassa näimme vaan arvaamattoman suuria norsun hammas-, sarvikuonon sarvi-, kilpikonnan kuori- ja sahakalan hammas-kasoja. Siltä kadulta, jolla norsunluu-huone ja m.m. isoa pakkahuonetta on, tulimme me sanomattoman suurelle, säännöttömälle, aukealle paikalle, joka etelään ulottui aina suurimpaan vesisäiliöön ja jota joka sivulla kaikenlaiset pakkahuoneet ympäröivät. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, näkyi ammeita ammeiden vieressä, tavara-läjiä tavara-läjien vieressä. Niiden välitse suikerteli ristiin rastiin kapeita katuja, joilla kihisi hevosia, vaunuja ja ihmisiä. Vasemmalla sivulla oli kaikki merkillisen sinistä. Eräs erillään seisova viisikertainen rakennus veti varsinkin huomiomme puoleensa; sen tekivät sen tummansininen ovi ja siniset akkunainpielet. Sisällä olivat myös portaat, seinät siniset ja siellä työskentelevillä miehillä siniset verhot, kasvot ja kädet. Me astuimme sisään, ja silloin seisoimme Indigo- eli siniväri-huoneessa, joka on maailman suurin ja rikkain laatuisiaan huoneita. Monissa tuhansissa paikoissa tätä kallista tavaraa tallennettiin ja moni niistä ei ollut avattu sitte, kuin Bengalista ne olivat lähetetyt pitkälle merimatkalleen. Mutta indigopöly on kaikkea muuta hienompaa. Se tunkeutuu pienimmästäkin kolosta, ja sitä paitsi avataan siellä päivittäin satoja pakkoja ostajille tavaran näytteeksi. Sentähden ei se olekaan kummallista, jos kaikki saavat semmoisen tummansinisen karvan eli näön.

Indigo-huoneen yläpuolella on suuri Teevarasto. Koko huone, maasta viidenteen kertaan asti oli täyteen ahdattu monella sadalla tuhannella pienellä ruskealla mytyllä, joita ulkopuolelta verhoaa kiinalaisella kirjoituksella varustettu paperi. Me menimme yhdestä suuresta huoneesta toiseen; kaikkialla oli vaan isoja pinoja samoista paketeista. Jos vertaisimme nämä lukuisat tavarako'ot huoneisin ja niiden väliset käytävät katuihin, niin saisimme siten kokonaisen pienen kaupungin. Mitä etemmä menimme, sitä isommat ja täyteläisemmät salit tapasimme. Meidän täytyi itseltämme kysyä: millä erinomaisella tavalla tämä paljous nautitaan! Ulkomaalaisen, joka ei tunne Englannin tapoja eikä tiedä kuinka yleinen siellä teen juonti on, täytyy tätä ihmetellä. Melkein jok'ainoa Englantilainen juo teetä kello 6 aikana iltasella; ainakin yhteinen kansa sen tekee. Kello kun lyö 6, jättää muurari savilapionsa, salvumies kirvensä ja rientää telineeltään teetä juomaan. Mestarit, kisällit ja oppipojat — olivat he sitte mitä laatua hyvään, — palvelijat kotona, merimiehet laivoissa, sotamiehet kasarmissaan ja yksin sairaskin vuoteellaan, kaikki muistavat silloin teensä. Englannissa ei tee siis olekaan ylellisyys-tavara, vaan välttämätön ravinto elämän ylöspidoksi.

Sitte tulimme maanalaiseen viini-varastoon ja sen yllä olevaan tupakki-varastoon. Tupakkia oli kolmea eri lajia. Ensin tulimme sikarihuoneesen, jossa usein 1,500 isoa mahongista arkkua seisoo vieretysten. Kun tiedämme jokaisen arkun arvon yleensä olevan noin 2,000 markkaa, niin saamme koko varaston hinnaksi noin 3,000,000 markkaa. Sitte on edessämme n.s. Valikko-huone, edellisen kokoinen. Siinä parhaat tupakkilajit säilytetään. Ne ovat puhvelihärkäin taljoihin eli muihin keinollisiin kimppuihin käärittyinä, kunnes Englantilainen ne kerii sikareikseen. Viimeinkin tulemme sitte n.s. rotningin pakkahuoneesen, joksi sitä satamoissa sanotaan. Sen laattian ala ei ole vähemmän kuin 20 tynnörinalaa, jota kuitenkin yksi, lukemattomain patsaiden kannattama, katto peittää. Barry, se sama mainio rakennusmestari, joka uuden parlamenttihuoneen rakennutti, on rotningin pakkahuoneenkin teettänyt. Jos satumme silloin paikalle, kuin Amerikan suuret tupakki-lähetykset tulevat, niin tuskin yhtään, tuon verrattoman huoneen, soppea löydämme tyhjänä.

Seuratkaamme nyt leveitä portaita myöten alas viinikellariin! Kellarin oven edessä portaat leviävät pieneksi porstuaksi. Tässä tarkastettiin meidän sisälle-pääsylippumme, varsinkin niissä nähdäkseen, oliko meillä lupa myös viinien maistelemiseen. Nyt saimme me oppaan, joka antoi heti meille kummallekin kaivoslampun käteen, ja niin astuimme pimeään holviin. Viini-aamien väliset käytävät olivat hiekoitetut ja ratakiskoitetut; niitä myöten on, näet, helpompi raskaita aameja kuletella. Kaikille suunnille koko silmänkanto-matkan, näkyi vaan aameja aamien vieressä, jotka katosta riippuvain lamppujen tummassa valossa näyttivät aamimetsältä. Tämän kellarin pinta-ala tekee monta tynnörinalaa ja kiskoitetut käytävät ovat yhteensä yli kahden peninkulman pituiset. Tämä ei ole ainoa, vaan se on suurin satama-kellareista, ja luultavasti myös suurin, mitä ihmiskädet näihin saakka ovat maan sisustaan tehneet. Me seisahdimme ehtimiseen ja maistoimme eri viinilajeja, joita aijoimme ostaa. Hiukan viinien höyryistä hurmottuneina, tulimme viimein ulos tästä jättiläishuoneesta ja ihmettelimme lopuksi niitä melkein todellakin äärettömiä ammeita, joissa viinejä se'otellaan. Suurimpaan niistä mahtuu enemmän kuin 30,000 kannua.

Englantilaiset kilpa-ajot.

Epsom'in (Surreyn reivikunnassa Lontoon lounaispuolella) kilpa-ajot alkavat joka vuosi Toukokuun 28 päivänä ja kestävät melkein kokonaisen viikon. Mutta paras kuitenkin on 29, n.s. Derbynpäivä; nimensä on se saanut reivi Derbystä, joka tämän kansanjuhlan perusti v. 1780. Kokonainen juhlan edellisviikko puhutaan niin seuroissa kuin ravintoloissa ja yhteisvaunuissakin ainoastaan siitä "kuka voittaa." Yksinpä parlamentin[13] jäsenetkin pitävät "lupaa" Derbyn päivänä. Minä matkustin yhteisvaunuilla Lontoosta Epsom'iin. Näky, joka meille maantieltä näkyi, oli todellakin kummallinen. Siellä oli liike, meteli ja hälinä semmoinen, jonka kaltaista en koskaan ole nähnyt. Silmänäkö vaunuja vaunujen perässä. Vaunujen jono muodosti katkeamattoman kolmikertaisen rivin. Siinä nähtiin kaikenkaltaisia ajokaluja: kalleimpia, neljän hevosen vetämiä juhlavaunuja esiratsastajoineen ja pieniä aaseilla ajettavia vaunuja. Puolitiehen kun päästiin, seisotettiin vaunut hevoisten juottamisen tähden. Matkustajatkin huudahtelivat toivovansa olutta, jolla pölyn kuivaamaa kurkkuansa kostuttaisivat. Epsom-tien kestikievareissa vallitsi tänä aamuna kauhea sekamelska. Neljänneksen hevoisiamme lepuutettua, jatkoimme me matkaamme. Vihdoin viimeinkin tulimme pieneen kylään ja siitä eräälle aukealle kedolle, jossa oli arvaamaton paljous telttoja ja puoteja, vanhoja hevosia, apinoita, koirilla ratsastajoita, nyrkittäjiä ja suuri paljous Lontoon yleisöä. Me olemme Epsom'issa.

Minä uteliaisuudessani halusin nähdä valmistuksia siihen suureen kilpa-ajoon, joka nyt oli vallannut kaikkien huomion. Yksikään "Jokkeye" (ratsupalvelija) ei saanut painaa enempää kuin 8 1/2 stonea (1 stone on jotensakin 15 lb.). Nämä keräytyvät punnituspaikalle. He ovat pieniä, köykäisiä ja väkeviä miehiä, joita ensi-silmäyksellä luulisi poika-nulikoiksi, jollei heidän rypistyneet kasvonsa puhuisi päinvastoin. Paikalle tullessaan on heillä suuret saappaat jaloissaan ja pitkät ruskeat päällysvaipat yllään; mutta vasta näistä riisuutuneina, köykäisissä monen karvaisissa silkkiverhoissa asettuvat he yksi toisensa perästä punnitus-lavitsalle. Muutamat heistä ovat erittäin keveitä; jotkut painavat ainoastaan kolmesta neljään stone'en. — Kello soi — se oli käsky hevosia satuloimaan. Utelias ihmisjoukko kuohahti hevosaituukseen; minä seurasin kuhinaa.

Rata järjestettiin, ja jokainen tähtäsi aituuksen sinne päähän, josta kilpailun piti alkaa. Tuommoisen kilpailun johtaminen ei ole helpoimpia tehtäviä, sillä, voidakseen antaa merkin, joka kaikki kilpailijat panee samassa silmänräpäyksessä kiitämään, tarvitsee hänellä olla intoa, malttia ja varma silmä; sillä muutamat noista hillitsemättömistä juoksijoista panee täyttä vauhtia jo ennen, kuin oikea hetki on lyönytkään, ja silloin niitä on yhtä mahdoton, kuin lentävää nuolta, seisahduttaa. Toiset taas viuruilevat sivuille, eivätkä seiso rivissä. Hevoset kun viimeinkin ovat saadut järjestykseen, lyö alkumerkin antaja sauvansa maahan ja karjaisee: "Go!" (ann' luistaa!) Samassa silmänräpäyksessä putoaa perillä liehuva punainen lippu alas. Siihen juuri meidän hurjain ratsastajien silmät tähtäävät. — "Ne alkavat! Ne ovat alkaneet!" kaikuu kaikkialta. Kilparata tutisee niin että se näyttää melkein elävän. Juoksiamet kiitävät ensin noin 1,200 jalkaa suorassa rivissä. Sitte rivi alkaa vähitellen muuttua kaaren muotoiseksi ja katoaa viimein kentällä olevain huoneiden taakse. Nämä silmänräpäykset ovat ijankaikkisuuden pituisia ja tuskallisen epävarmuuden höystämiä niille, jotka ovat vetoja lyöneet. Kuoleman hiljaisuus valtaa nyt tuon äärettömän ihmisjoukon; levoton odotus polttaa ei ainoastaan Epsomiin keräytyneiden aivoja, vaan koko kansan odotuksen tunne on tänä päivänä jännitetty ja Epsom'iin tähdätty. Lontookin on jo saanut sananlennättimellä tiedon, että hevoset ovat kilpansa alkaneet. Nyt ne taas näyttäytyvät. Väkijoukko ei voi hillitä innostustaan; se puhkeaa huudoksi: "Hurraa, Dundee voittaa!" "Ei, se on Ketteldrnm." Dundee ja Ketteldrum on niiden hevosten nimet, jotka tuon pärskyvän parven etupäässä rientävät; ne nimet kaikuvat hurrahuutojen pauhusta taukoamatta kunnes maali on saavutettu. Tämän etupuolella on palkintotuomarien korkotila. Joukko innokkaimmista katselijoista hyppäsi nyt aidan ylitse radalle ja juoksi kilpakentän toiseen päähän. Sillä aikaa oli silmänräpäyksessä ripustettu taululle numero, joka osotti, että hevonen, joka voitti, ei ollutkaan Dundee, vaan Ketteldrum.

Palkinnon voittaminen Epsom'issa on jotakin suuri-arvoista. Hevonen, joka jonakin Derbyn-päivänä voittaa, tulee, vaikk'ei se ennen olisikaan mistään arvosta ollut, yleiseksi lemmikiksi ja kultakaivokseksi omistajalleen. Ensinnäkin saa se suurimman osan niistä maksuista, joita kukin kilpailija radasta maksaa; ja tämä summa nousi tänä vuonna (1861) 6,255 puntaan sterlinkiä (noin 156,000 Smk.). Tämäkin summa on vaan varsin vähäinen verrattuna siihen, mitä ne keräävät toisissa kilpa-ajoissa, jotka Derbyn loistovoittoa seuraavat. Tämmöisen hevosen kelvollisuus on jo itsessäänkin suuri pääoma. Englannin sanomalehdet kertovat sitte tämmöisen hevosen kokonaisen sukutaulun ja historian sekä omistajan että ratsupalvelijan nimen. Sitte hevonen myös piirretään, valokuvataan, jopa parhaimmilla taitureilla maalautetaankin, ja sen maalatut kuvataulut pääsevät vielä kaunistamaan kilpa-ajoja rakastavaisten salonkien seiniä.

Elämä Englannin kivihiilikaivoksissa.

Sata miljoonaa tynnöriä kivihiiliä nostetaan vuosittain Englannin kivihiilikaivoksista. Tämän äärettömän summan suurin osa saadaan Durham'in ja Northumberlannin reivikunnista eli suuresta pohjaisesta kivihiilikerroksesta, joksi sitä nimitetään. Kolme laivakululle sopivaa jokea juoksee tämän seudun lävitse ja siis tarjoaa kivihiilille mukavan ja helpon kuletuksen täältä meren rantaan. Tätä paitsi risteilee koko tienoota kaukaisempiinkin maakuntiin haaraileva rautatieverkko.

Kivihiili-alueilla työskenteleväiset ihmiset ovat melkein kokonaan tuntemattomia ja täydellisesti syvyyteen ja pimeyteen haudatuita. Aina viime aikoihin asti on paremmin tunnettu Afrikan mustia ihmisiä, kuin Durham'in ja Northumherlannin mustia asukkaita. Nykyjään on kuitenkin enemmän ruvettu huolehtimaan heidän tilastaan ja elämänsä suhteista. Niiden luku on noin 280,000. Paitsi kivihiilten varsinaisia murtajia, jotka ovat voimallisia miehiä, työskentelee kaivoksissa paljo muitakin. Ne pitävät "miinat" kunnossa ja vievät murretut kivihiilet päivän valoon. Kivihiilen murtajat työskentelevät 8 tuntia päivässä; kello 4:n aikana huutaja kulkee kylän ympäritse ja antaa tiedon, että kaivokseen laskeutumisen aika on käsissä. Työmiehet rientävätkin asunnoistaan, kantaen kukin turvallisuuslamppuaan, kylmää teetään, ruokaansa ja työkalujaan. Kaikki keräytyvät kaivoksen suulle, josta sitte työnjohtajan viitattua laskeutuvat kaivokseen. Ennen tämä laskeutuminen tapahtui kopassa eli köyden silmukassa. Koppa kiinnitettiin köyden päähän; väki istautui koppaan, jossa se sitte, kopan sinne tänne kiikkuessa, laskettiin alas. Tämä vaarallinen kiikkuminen maksoi monta ihmishenkeä. Köyden silmukassa oli vaivaloisempi, mutta varmempi laskeutua. Laskeutuva pisti toisen jalkansa silmukkaan ja piti kahden käden köydestä kiinni. Tässä ei ollut vaara muulloin, kuin köyden katketessa, tarjona; leijuilevasta kopasta sitä vastaan putoisi usein ihmisiä. Nykyään tähän tarpeesen tavallisesti käytetään rautatienvaunujen tapaista häkkiä. Siinä lasketaankin helposti 4:ssä ja 5:ssä minuutissa 1,200 jopa 1,500 jalan syvyyteen.

Niin pian kuin häkki on pohjaan kerinnyt, ottavat työntekijät valonsa, työkalunsa ja vakuuslamppunsa. Joku alhaalla olevista vartijoista sanoo: "kaivos on varma!" jonka perästä kutsua jatketaan sisemmä. Ensimmältä he astuvat kaksittain rinnatusten, kunnes avonainen ja korkeanlainen pääkatu haarautuu ahtaisin sivu-tiehyeihin, joissa ainoastaan kumarruksissa voi kulkea. Kaivoksessa työskentelijät kyllä näitäkin menevät, mutta muille, jotka eivät ole maansisäisiin kävelyihin tottuneet, tuntuu semmoinen kulku pian työläältä ja väsyttäväiseltä. Alussa he kantavat kädessään avonaisia valkeita; mutta sisemmä tultuaan täytyy heidän ne sammuttaa, ja sytyttää vakuuslamppunsa, sillä siellä on paljo vaarallista kaivoskaasua. Se voisi helposti avonaisesta valkeasta syttyä aika räjähdyksellä. Työskentelijät eivät kuitenkaan pidä näistä lampuista, sillä ne valaisevat hyvin tummasti, vaan sytyttävät usein, kielloista huolimatta, kynttilänsä, josta taas usein räjähdykset saavat alkunsa. Pitkältä, sivukäytävissä kierreltyään he viimeinkin tulevat työpaikoilleen. Lapio, terävä vasara ja pari vaviota ovat heidän ainoat työkalunsa. Näillä kukin panee parastansa, ansaitakseen mahdollisimmasti ison päiväpalkan. Mutta tässä ei tule ainoastaan voima, vaan myös kätevyys kysymykseen, ja sentähden he jo nuoruudestaan harjoittelevatkin itsiään siihen. 6 tynnöriä on korkein määrä, mitä tottuneinkaan mies voi päivässä kivihiiliä murtaa. Niissä paikoin, joissa kivihiilikerros on vahva, on voima, vaan ohkaisimmissa kerroksissa kätevyys, saannin määrääjänä; sillä kädellä ja vasaralla on niissä ahdas liikuntatila. Tämmöisessä ahdistuksessa työmiehen täytyy käpristäidä aivan luonnottomaan asentoon, ottaakseen tilaa niin vähän, kuin suinkin. Ne nojautuvat joko yhdelle tahi molemmille polvilleen, makaavat kylellään tahi selällään, taikkapa kumarruksissaan istuvat, j.n.e. Työ on raskasta varsinkin silloin, kuin kerros on ohkaista ja kovaa. Työmiehet hikoovat kovasti; mätäneväiset kasvi- ja eläinaineet hajuavat, ja nämä n.s. aineiden haihtumiset turmelevat ilman sitä pahemmin, jota lämpöisempää se on. Ilman vetoa ei kaivoksen sisä-osissa ole juuri ollenkaan.

Suuren kaivoksen sisusta näyttää maanalaiselta kaupungilta, siinä on iso pääkatu, josta niin oikealle kuin vasemallekin haarailee useita sivukatuja. Tämmöiset kaivokset ovat, niinkuin Lontoo ja Parisikin, kartoitetut. Jokainen käytävä on tunnettu erityisellä nimellä ja nimitetty; sitä paitsi vielä tiedetään tarkoin, missä kaivoksen sopukassa kukin työskentelee. Kaivoksessa vallitsee kova kuri; siellä on yksi ylimmäinen peräänkatsoja, jolla on rajaton valta ja muutamia häntä tottelevaisia kurinpitäjiä. — Raittiin ilman kaivokseen laittaminen on yksi kaivoksen tärkeimpiä tehtäviä. Sillä siellä kuin on 3 jopa 400 ihmistä yht'aikaa pilautuu ilma ihmisten hengityksestä ja ihohaihtumisesta; muuten kaivosilma on jo itsestäänkin vaarallisilla kaasuilla pilautunutta. Laskettu on, että jokainen työmies tarvitsee 250 kuutiojalkaa ilmaa minuutissa. Sentähden täytyy kaivokseen johdattaa 50,000 kuutiojalkaa ilmaa jokaisessa minuutissa ja pitää huoli siitä, että se pääsee vapaasti sen kaikkien osien kautta virtaamaan, siten alituisesti vaihtaakseen pilautuneen ilman raittiisen. Mutta se ei vielä ole kylliksi, että yhden aukon kautta ilmaa johdatetaan kaivokseen ja toisen aukon kautta sieltä ulos; sillä silloin saisi ainoastaan kaivoksen joku osa ilmaa. Ilmavirta on siis pakoitettava kaivoksen etäisimpiinkin loukkoihin. Kaivoksesta poistettavan ilman lämmittämällä pannaan ilmavirta siellä liikkeelle. Jos ilma kaivokseen vievässä suussa on esim. 15° ja ulostavassa suussa 60° lämpöistä, rientää se nopeasti kylmästä lämpimämpään paikkaan. Ilman lämmittämistä varten on ulostavaan suuhun laitettu uuni, jossa valkea palaa tiheän teräslankaisen häkin takana, ett'ei kaivoksesta tulvaava vaarallinen kaasu syttyisi.

Kivihiilikaivoksissa tapahtuvat räjähdykset pidetään välttämättöminä vahinkoina. Noin 1,000 ihmistä vuosittain joutuu niiden uhreiksi. Koska parhaista hiilistä valmistuu enin kaasua, ovat parhaat kaivokset vaarallisimmat. Joskus räjähdykset ovat kammoittavan voimallisia ja kuuluvat tykin pamaukselta. Kaasu kun on tukehduttavaa, ilma työlästä hengittää ja vakuuslamput riutuvat, on vaara läsnä. Hiilihappo, jota räjähdyksissä syntyy ja joka täyttää koko kaivokset, on vieläkin vaarallisempaa. Jos räjähdyksestä kuolee esim. 100 ihmistä, niin sanotaan 70 niistä hiilihappoon tukehtuneen.

Entisinä aikoina kaivosten työmiehet olivat puolivillejä ihmisiä, joilla tuskin oli mitään yhteyttä muun maailman kanssa; nykyään ne ovat kuitenkin johonkin määrään sivistyneitä. Pyhäkoulut ja kohtuuden seurat ovat vaikuttaneet hitaasti, mutta vakaasti. Nyt he eroavat muista työmiehistä ainoastaan ulkonäöltään. Ne ovat enimmästi pieniä, vääräjalkaisia ja kupevarintaisia. Kasvonsa ovat ryppyiset, otsansa matala ja poskiluunsa ulottuvaiset. Kelvollisilla kaivos-työmiehillä on tavallisesti isompi päiväpalkka, kuin muilla samallaisilla, ja talvi, jolloin muut työmiehet puutetta kärsivät, on heidän kultaisin aikansa. Silloin kivihiiliä kiivaasti kysellään, niiden hinnat nostetaan ja päiväpalkat korotetaan.

Ranska.

Lothringenistä, jonka Saksa viime sodassaan Ranskalta valloitti, matkustettua länteenpäin, tullaan ensin Champagnen maakuntaan, jonka kuivassa liitumaassa Spernay antaa meilläkin tunnetun vahtoisen champagne- (samppanja-) viinin. Tätä pohjaisempana on Normandia vakavine ja viisaine asukkaineen ja Rouen (Ruang) ja Havre de Grace (Haver dö Gras) kaupunkineen. Asukkaat ovat normantilaista sukuperää. Länsipuolella, myrskyisen meren rannalla, leviää sumuinen Bretagne, jonka kanervaille kankaille Brittiläiset muinoin sijoittuivat ja jossa nyt tehdaskaupunki Nantes kuvaistaan Loirevirrassa katselee.

Pohjan ja etelän rajalla, sumean Seine-virran rannalla pääkaupunki, Parisi, ylvästelee enemmällä kuin 2,000,000 asukkaalla. Korkeat, komeat rakennukset, mukavat kadut, suuret yleiset paikat, puutarhat, ruiskukaivot, hupaiset laiturit ja sivut tekevät tämän kaupungin Euroopan yhdeksi kauneimmista kaupungeista. Bulevardit eli leveät, istutuksilla kaunistellut ja kaupungin ympäri kieriävät kadut eroittavat varsinaisen kaupungin sen monista esikaupungeista. Seinen saarella, Cité, kohoaa Notredamin-kirkko valkoisen- ja mustan-ruutuisine marmorilaattioineen, nelikulmaisine korkeine torneineen ja monine Ranskan kuningasten vartalokuvineen. Tämän saaren alapuolella on suuri Louverin (lue Luverin) palatsi, jossa jaloimmat taideteokset säilytetään. Kalteri yhdistää tämän rakennuksen Tuileriain (l. Tyljerioin) palatsiin, jonka länsi-sivuun Tuileriain puutarha leveine lehtokujineen, käytävineen ja nurmikkoineen päättyy, josta sitte suurenmoinen elyseissiläinen (Champs elysées-) puisto alkaa. Tuileriain likellä tapaamme Palais Royal'in (l. Paläh Roajal) kauniine puutarhoineen ja kiitettyine ravintoloineen ja kahviloineen.

Koko kaupunki on ympäröitty muureilla ja valleilla, jotka sen tekevätkin yhdeksi ainoaksi mahdottomaksi linnoitukseksi, joka on vähintäänkin peninkulmaa pitkä joka suunnalle. Tästä linnoituspiiristä vähän ulompana on 16-20 erikoista varustusta, joista Mont Valeria (Mong Valeriäng) on merkillisin ja korkeimmalla paikalla. Parisin eteläpuolella, muhkeassa puutarhassa on Versailles-kaupunki, jonka pätevää linnaa kalleimmat maalaukset ja kuvanveisto-tuotteet kaunistavat.

Höyrylaivat vievät matkustajan tästä maailman-kaupungin metelistä, ranskalaisen tieteen, teollisuuden ja valtiollisen elämän keskipisteestä, sitte Havre'en. Rautateitä Parisista menee Belgian pääkaupunkiin Brüsseliin (l. Brysseliin), eteläänpäin Bourgognen (l. Burgonjen) viinimaitse Rhone-virralle ja Ranskan paratiisiin, Provenseen (l. Provangsiin), jossa Välimeren kaunis Toulon'in sotasatama on. Lumen peittämistä Pyreneitten vuorista tullaan koillisen Ranskan äärettömille hietalakeuksille ja rämeille (Les Landes), jossa 20 ja 30 peninkulman matkalla ei kasva muita kuin kanervia, petäjiä ja korkkipuita. Sen köyhät asukkaat elävät parhaastaan lampaiden hoidolla sekä pi'in ja hartsin valmistuksella; he ovat mainioita puukenkäin tekijöitä ja taitavia korkeilla puujaloilla lammeissaan kävelemään.

Parisin eläintarha.

Vuonna 1626, Ludvig XIII:sta hallitessa, perustettiin Parisin eläintarha Jardin des plantes (Schardäng dä plangt-) puutarhassa. Sen jälkeen sitä on ehtimiseen enennetty, ja kaipaa nykyään vertaistaan Euroopassa. Joka päivä se on yleisölle avoinna ja sittekin käy siellä joskus päivittäin aina 30,000 ihmiseen. Ne tahtovat ihailla siellä olevia kauniita laitoksia ja merkillisyyksiä. Mekin tahdomme siellä käväistä.

Ajattelepas sanomattoman suurta puistomaista ruohokenttää, jota pienoiset tiehyeet risteilevät! Monta sataa harvinaista eläintä asuu täällä. Jokaisella eläimellä on oma pieni huoneensa erilleen aidatun pienen puutarhan keskellä; siinä se käyskentelee, katsastelee ympärilleen. Käväiskäämme ensin tuossa pensaisessa aitauksessa, oikealla sivulla. Siellä asuu kettu-perhe, joka tähän vuoden aikaan aivan hyvin jo viihtyy Parisin leppoisen taivaan alla. Astukaamme tuon pienoisen majan edustalle, jossa nämä kauniit, leppoiset eläimet asuvat! Ne eivät ensinkään pelkää; ne vakavina vaan suopeilla, mustilla silmillään tarkastelevat ympärilleen, silloin tällöin maistaen sinne ripisteltyä kotomaistaan (Lapin) mieliruokaa — islannin jäkälää. Tässä pienessä puutarhassa, aivan edellisen vieressä, näet kauniita, pitkä- ja silkinhieno-villaisia angora-vuohia aivan arastelemattomina syövän. Katsopas nyt tuota kirjavaa, keltaista ja mustajuovaista kaunista eläintä tuolla etempänä! Se on Zehra. Vastapäätä olevassa aitauksessa on kylmän Islannin kummallisia oinaita. Ne ovat paksuissa tumman ruskeissa eli mustissa turkeissaan. Ne tulevat niin tutusti vastaamme, pistävät kielensä pitkälleen, näyttävät pieniä valkoisia hampaitaan ja syövät mielellään niille tarjotuita leivänmuruja.

Islantilaisten vieressä asuu Astrakhanin oinaita ja lampaita ja niiden likellä taas Javan ylevä hirvi. Solakan, Indialaisen keltaisenruskean metsävuohenkin näemme Sumatralta tänne tuoduksi. Toisessa aitauksessa kävelee kamelikurki-pari ja kummallinen Marabut-hägeri.[14] Ne, jotka maailmassa elävät satojen peninkulmain päässä toisistaan, tavataan täällä parhaassa naapurisovussa.

Nyt me menemme rantahäkeissä asuvaisten petoeläinten luoksi. Kuulepas mikä mörinä! Siell' on karhu Aasian Kamschatkasta. Hänen naapurinsa, myöskin karhu, on tullut kaukaa — aina Cordillerin vuoreilta Amerikasta. Seuraava häkki näyttää tyhjältä. "Eipäs vaan!" — "Etkö näe tuolla nurkassa kahta viheriänkeltaista, säkenöivää tähteä." Ne ovat mustan Javalaisen pantterin tulisilmät. Aivan seinä seinässä tämän kanssa majailee Algerian pantteri. Sen likimäisenä naapurina on jaguaari-pari,[15] joka mielellään antaa auringon paistaa monenkarvaiseen turkkiinsa ja väsyneenä haukoittelee, aukoen avaraa, vaahtoista kitaansa katsojain kauhistukseksi. Nyt tulemme Afrikan ja Aasian jalopeuran ja jalopeurattaren luoksi. Sen perästä me näemme Indiasta Coromandelin ja Afrikasta Senegal ja Kapmaan pilkkuisia ja juovasia hyenoja. Kukas voisi uskoa tuota pientä, sarvilantioista petoa niin kauhistavan väkeväksi, niin hirmuiseksi? Vankalla kepillä luulisi sen voitavan karkoittaa, ja kuitenkin se uskaltaa joskus käydä jalopeurankin kimppuun.

Kääntykäämme nyt toisaalle! Mikä karjunta kaikuu tuolta korkeasta, pyöreästä, aidan ympäröimästä rakennuksesta, jossa kaikenlaisia eläimiä elamoi! ne riippuvat, kiipeilevät ylös ja laskeutuvat alas. Se on apina-huone. Siellä on kiivinnuorta, nuorakiikkuja ja kapeita käytäviä ja tikapuita ympäri kattoa. Nuo iloiset, pitkähäntäiset eläimet kiipeilevät pitkillä käsivarsillaan ja ajavat toisiaan näillä kapeilla käytävillä ihmeteltävällä nopeudella. Kuinka tänne kotoutunut nuoriso samalla riemuitsee! Katsos, kuinka rivakasti nuo naurattavaiset uskaltajat nuoraan nappaavat; kuinka ne nuolen nopeudella niillä pyörivät, pää milloin ylös- milloin alaspäin; kuinka ne nuorissa kiikkuvat; kuinka ne yhdestä nuorasta iskevät toiseen, aina pettymättä! Tuolla kaksi apinaa painii keskenään, mutta kolmas ei sitä kärsi, vaan eroittaa ne toisistaan. Katsos tuota harmaahäntää, joka tahtoo ruskea-häntäistä rangaista! Se hätyyttää sitä. Edellinen kiipeää nuoraa myöten ylös; toinen kerkesi toista tietä pikemmin. Sitte ne rupesivat räystäässä (talon ja seinän liitteessä) kiinniottosille. Ne menivät ympäri katonrajaa semmoista vauhtia, tekivät semmoisia liikkeitä tuossa kapeassa käytävässään, että meitä oikein pyörrytti sitä katsellessa. Ajettava putosi, vaan ei maahan asti; sillä hän iski pudotessaan pitkät sormensa nuoraan kiinni ja laskeutui kiiruusti sitä myöten alas sekä kätkeytyi sitte toisten joukkoon.

Tuolla etempänä Chilin kondori levittelee mahtavia siipiään. Täällä näemme lammikon, jossa Indian, Amerikan ja Afrikan hanhet ja vesilinnut kilpaa kaakottavat samalla, kuin hiljalleen melovaiset joutsenet auringon antavat säteillä lumivalkoisiin siipiinsä. Tuolla punaisessa, Alankomaiden tiilistä monikulmaiseksi raketussa huoneessa asuu suurimmat eläimet, nelijalkaisten ylevimmät olennot. Isokuningas, pitkäkärsäinen norsu, asuu siellä. Kaksi sinervänharmaata tapiiria[16] on hänellä seurustelijana, kavalijeerinä. Näiden likehdällä asustelevat lauhkeat kamelit ja dromedarit. Norsun toisella puolella näet muutamia pöyry-rintaisia ja hirveä-sarvisia puhvelihärkiä. Ne ovat raivossa ja tavan takaa ryntäävät kehikkoonsa, juuri kuin tahtoisivat sen pirstoiksi ruhtoa. Pohjais-Amerikan iso piisonhärkä sitävastaan makaa tuolla kedolla ja pudistelee lyhytvillaista harjaansa, se on kuin sammalinen kallion lohko.

Viimeiseksi tulemme me eläinmaailman jättiläisen, giraffin luoksi; sen Egyptin pascha v. 1827 lähetti Parisiin. Kummallisen vaikutuksen se tekee meihin, kuin se pitkän, suippean päänsä joko laskee alas taikka helposti nostaa sen 16 jalkaa korkean aidan harjalle ja kummallisilla, mustilla, suopeilla ja viisautta puhuvilla silmillään ystävällisesti katsastelee lapsiin, jotka kummastellen ja ihmetellen sitä töllistelevät. Sen koko olento ilmoittaa jotakin satumaisuutta. Kaksi Indialaista härkää (zebusta), kuin karitsaa, leikkii sen vierellä, ne ovat hopeanharmaita, hyvin miellyttäviä ja giraffin rinnalla niinkuin sen sylikoiria. Takana istuu kolme eli neljä papukaijaa, jotka meitä muistuttavat Etelä Amerikasta.

La Cité. (Saint-Louis'in saari).

Tultuamme Parisin muutamiin osiin, joissa emme ole johonkuhun kuukauteen käyneet, ovat ne niin muutetut, että tuskin tunnemme niitä, vielä vähemmän ymmärrämme, mitenkä semmoiset muutokset niin vähässä ajassa ovat voineet tapahtua. Näin on varsinkin Citén-saaren, Parisin keskipisteen laita. Tämä saari on myös kaupungin vanhin osa; Notre Damen kirkon perustus painaa täällä vielä muinoisia Roomalaisia muureja, ja vielä tavataan siellä isoista kaivoksista rahoja ja muita muistoja Roomalaisesta ajasta. Täällä näemme myös Oikeuspalatsin ja siinä pyhän Ludvigin-kappelin. Tämän rakennuksen pohjainen kylkehinen on Parisin vanhin huone; sen takana on poliisiviraston rakennus. Muutamia vuosia takaperin oli Cité-saaren suuri osa vielä vanhoilla huone-ryhmillä täytetty. Sen kapeat kadut, joilla huonomaineista kansaa asui, yön aikoina huonosti valaistiin ja sentähden kunnon ihmiset niitä karttoivatkin. Ja, kumma kyllä, kahden eli kolmenkymmenen askeleen päässä tästä rikosten lohkerosta oli putka ristikkoakkunoineen ja Oikeuspalatsi korkeine portteineen. Sen huoneen akkunoista, jossa rikosasiain oikeus istuu, näkyvät nuo lokerot, joissa juuri ehkä nytkin tuomittu rikos tehtiin. Romaanin kirjoittaja Eugén Sue "Parisin Salaisuuksissaan" kuvasi aina julmimmat tapahtumat La Cité'n osassa tapahtuneen, ja vielä nytkin, muutama kuukausi sitten, näytettiin pimeällä, tuskin kuuden jalan levyisellä kadulla se piilopaikka, jossa, tämän romaani-ruhtinaan mukaan, Rudolf olisi pitänyt rosvoin kanssa öisiä kokouksiaan. Tämän likeiset rantakadut[17] olivat niin kammoittavat, että yövahteja niille lisättiin. Nämä kadut kun hävitettiin, löydettiin muutamissa etäisissä holveissa useita ihmisten luurankoja.

Ludvig Filipin hallitessa jo ruvettiin tätä kaupungin osaa repimään hajalle. Mutta vasta Napoleon III:n hallitessa tehtiin siinä kokonaiset mullistukset. Useita vuosia on jo siitä, kuin kaukana la Cité'stä aloitettiin jättiläisrakennus. Monet huonerivit purettiin ja ihmetellen kerrottiin, että eräs bulevarti, joka piilisuoraan pohjasta etelään koko Parisin halkaiseisi, piti laitettaman. Lumivyörykkeen tavalla eteni tämä jättiläisrakennus, ensin Seine-joen poikki, sitte la Cité'n halki, taas Seinen ylitse sekä vihdoin aina Sorbonneen.

Kaksi paikkaa meillä on vielä mainittavana. Niissä ilmoitetaan Parisin iloiset ja vakavat puolet ja ne ovat eli oikeimmin ovat olleet la Cité'ssä. Ensimmäinen on Prado, Parisin ylioppilaitten suurin ja enimmin käyttämä hyppypaikka. Ylioppilaat katoaisivatkin kokonaan tämän jättiläiskaupungin kihinään, jos he eivät pysytteleisi yksissä. Sentähden he asuvatkin samassa kaupungin osassa, Latin, käyvät yhteisissä kahviloissa, ravintoloissa, lukuseuroissa j.m.s. — ja viimeksi Pradossaan. Kova kolaus oli siis heille, kun he kuulivat, että Prado piti hävitettämän ja purettaman. Kauppa-tuomio-istuimella on nyt siinä paikassa mahtava, linnamainen rakennuksensa.

Toinen, vakavamman tarkoituksen paikka la Cité'ssä on matala, pimeä ja synkkä rakennus: la Morgue.[18] Sinne viedään kaikki poliisien tapaamat tuntemattomain ihmisten ruumiit kaikkien katseltaviksi. Semmoisia enimmästi ovat hukkuneet ja itsensä murhanneet; sinne myös murhatutkin viedään. Rakennus on yhtenä suurena avonaisena huoneena, jonka verrattoman iso ristikko jakaa kahteen puoliskoon. Isompi puolisko on katselijoille, pienempi ruumeille. Voi! tuo ristikon takainen osa ei ole koskaan tyhjä! Ruumiin takana riippuvat ne verhot, jotka sitä löytäissä pukivat. Utelijas yleisö virtaa sinne ja sieltä; herrat ja naiset, päälliköt ja työmiehet, vanhat vaimot ja lapset kiiruhtavat sinne ja — ehkäpä murhaajan itsensäkin joku salainen voima vetää sinne, vielä kerran uhrinsa nähdäkseen. — Yksi silmäys, huudahdus, pikainen sana pettää hänen; kaksi salaisen poliisin asiamiestä, jotka tahallansa tänne ovat piiloutuneet, ottavat hänen kiinni. Hän hämmästyy; hän tunnustaa; hän on itse antautunut oikeuden käsiin! Semmoisiakin sattumia on tapahtunut.

Mutta la Morgueen vastapäätä oleva Notre Damen kirkko on ikäänkuin lohdutus kaikelle tälle. Silmäys tähän ihmeelliseen rakennukseen, joka viime aikoina on kolmensadan jalan korkuisella keskustornilla kaunistettu, täyttää alakuloisen mielen toivolla ja lohdutuksella.

Les Landes'in[19] hietanummi.

Les Landes'in hietanummi on Gironde- ja Adour-jokien välillä; se on paikoin viljeltyä tahi lammasten laiduinta ja paikoin taas hedelmätöntä hiedikkoa. Koko tämä rantue on n.s. dünein (l. dynein) rajoittama. Dünit ovat meren kohoavia hietaharjuja (joskus 150 jalan korkuisia) jotka tuulen mukaan muutteleivat ja vuosittain vievät maata 60 jalan paikoille. Les Landes'in asukkaat ovat pieniä, laihoja ihmisiä, joiden iho on kalpea ja väritön, hiukset suorat ja mustat, silmät lyijynharmaat, katsanto synkeä, kasvot raskasmieliset ja harvoin hymyynkään ihastuvat. Vaikka Landes'läisellä on heikko ruumiinrakennus ja vuoden isoimman ajan kuumeen vaivaama, täytyy sen kuitenkin kestää kovimmat työt ja peloittavat rajuilmat.

Hänen ahdasta, likaista asuntoaan yksin Vihantamaan villitkin halveksivat. Sen paras huone on kyökki, jonka takalla julman iso pata isännöi; siinä emäntä hämmentelee "eskoton"-velliään, joksi ne sanovat maisi- ja hirsivelliään, ja joka on heidän tavallisin ravintonsa. Tässä kyökissä naiset kehräävät, lapset odottavat ruokaansa ja miehet kertovat, miten noitaukko on haudasta nousnut — se on heidän satujensa tavallisin aine. Vaimojen huoneet ovat pimeitä pesiä, joihin päivä ei ensinkään pääse. Niihin miehet ja naiset yöksi kohtaavat. Muutamat makaavat paljaalle laattialle levitetyllä lammasnahalla, toiset taas pahanpäiväisissä sängyissä kahden höyhenpatjan välissä, jossa he joskus kestävät lämpöä semmoista, jossa muna melkein kypsyisi.

Paimenet ovat kanervakankaiden ja soiden vartijat. Ne kuin enimmästi asuskelevat kaukana muista ihmisistä, joita he eivät viikkokausiin näekään, kantavat ne mukanaan maisi- eli hirsijauhopussia, pahentunutta sianlihapalaa ja pataa, jossa he mainion vellinsä keittävät — sekä vettä, jonka kitkerää makua ne kokevat etikalla ja suolalla vähentää. Pitkillä puujaloilla, jotka sen pitentävät 6 jalkaa, samoaa paimen kanervikkoja, kahlaa lampeja ja kilpailee seudun kesyttömäin vuohien kanssa nopeudessa. Näin kuleskellessaan hän kertaa samalla lankaa eli kutoo sukkaa. Jonkun virkaveljensä kohtaaminen suo hänen yksinäisille hetkilleen joskus edes pienen huvin. Karjansa terveys on silloin parhaana puheen aineena.

Talvisin paimenet pukeutuvat lammasnahkoihin päästä jalkoihin saakka. Jalat niillä sitävastaan ovat aina paljaina; päässä ohkainen lakki. Tätä paitsi niillä on paksu, valkoinen villainen päällysnuttu, jonka yläosa kapenee punaisilla nauhoilla kaunistettuun huippuun. Tätä pukua kesällä vastaa karitsan nahkaiset röijyt ja housut. Ihoa likinnä on hänellä pellavainen paita, jolla harvoin veden kanssa on tekemistä.

Yksi osa Les Landes'in asukkaista elää havumetsistä pihkaa keräilemällä, pihan kerääjät heräävät päivän koittaissa, varustautuvat kirveellä, pitkällä, tikapuiden kaltaisella valolla ja ruokarepulla ja niin kiiruhtavat honkametsiin, joissa he suurimman elämänsä osan viettävät. He alkavat työnsä muutamilla epäsointuisilla äännähdyksillä, jotka ajavat laulun asiaa. Sitte asettavat he tikapuunsa jotakin muhkeata petäjää vastaan ja nousevat malan nappuloiden avulla peloittavan korkealle, asettavat siellä vasemman jalkansa nappulalle ja oikean puun kupeesen, sillä tikkoja estääkseen heilumasta. Tässä häilyileväisessä asemassa hakkaa pihan kerääjä kirveellään pitkin puun kuvetta kuurnan, jota myöten pihka sitte valuu juurelle, josta hän sen huolellisesti korjaa ja vie valmistuspaikkaan.

Ollen kaikesta seura-elämästä eroitettu, ei hän koskaan ikävöi, eikä siis, enempää kuin paimenkaan, vaihtaisi elantoakaan muuhun mukavampaan. Ainoastaan pyhänä hän jättää havumetsänsä ja rientää, paha kyllä, ei kirkkoon, vaan kapakan kurjiin nautintoihin. Hän valmistauu humalalla uudelle viikolle.

Pihan kerääjän pukuna ovat karhea sarkaröijy, harmaat punaisella vyöllä vyötetyt pellavahousut ja lakki tahi olkihattu. Sateen tultua hän peittäytyy mustalla, avohihaisella viitalla.

Les Landes'in vaimot hoitavat huoneaskareet, viljelevät maan ja polttavat hiilet; he myös hoitavat mehiläisiä ja elättävät silkkimatoja. Useimmat maaseudun naiset ovat kauniita parikymmenen vuotiaaksi, vaan siitä alkain jo alenevat kauneudessaan. Heidän hieno hipiänsä, silmäin lempeä kiilto, koko viehättävä näkönsä — kaikki katoaa ja muuttuu peloittavaksi rumuudeksi, joka on melkein uskomaton.

Toulon.

Toulon'iin tultuamme, kävimme heti sen merkillisyyksiä, arsenaalia[20] ja sotasatamaa silmäilemään. Ensin katselimme laivasorvia, jossa kahta isoa linjalaivaa parhaallaan tehtiin. Sitte me kulimme niissä erityisissä työpajoissa, joissa tehdään kaikki, mitä laivastoon tarvitaan: aina isosta mastosta ja sentnerin painoisesta ankkurista merimiehen läkkilyhtyyn saakka. Me näemme sivumennen useita isoja aittoja ja erään leipiön, jossa monelle tuhannelle ihmiselle päivittäin leivät leivotaan. Eräässä isossa rakennuksessa työskenteli kuvanveistäjiä laivan kokan koristimien valmistelussa. Puusepän luona näemme me suuren joukon kainalosauvoja ja puujalkoja sattumain varalle valmistetun. Näitä paitsi työhuoneessa oli vielä aika joukko pienempiä ja suurempia laivan huoneiden kaluja. Isossa naulapajassa valmistetaan ääretön paljous ja sanomattomalla nopeudella kaikki erilaiset naulain lajit, joita laivaan tarvitaan: jättiläissuuret semmoiset, joilla peräsin kiinnitetään sekä pienet merikartan ja kalenterin seinäänkiinnittäjät. Tuolla sivulla veitsiseppä säkenöittää, sillä jokaisella merimiehellä pitää olla oma veitsensä. Tämän likehdöllä oli myös ankkurien ja muiden laivan tarpeiden paja. Me kävimme myös monessa pajassa, joissa jokaisessa laivan orjain täytyy palvella ja tehdä pahimmat työt. Katsahdus noihin kahleilla rasitettuihin onnettomiin teki meihin mieltäsärkevän vaikutuksen.

Arsenaaliin kuuluu myös yleensä ylistetty sotalaivain-satama, jossa sotalaivat killuvat. Galeeri- eli airolaivoja killuu tässä myös rannan täydeltä. Ne oikeastaan ovat kelvottomia, katollisia sotalaivoja. Jokaisessa galeerissa on kurja tila 500 vangille. Ne, jotka eivät näihin mahdu, suletaan vieläkin kurjempiin asuntoihin, kosteisiin ja pimeisiin kellareihin. — Juuri Arsenaaliin tultuamme, kutsui kello vankeja vaivaloisesta työstään kurjaan yöpaikkaansa. Heitä tulikin kaikkialta, — kaksi ja kaksi aina kahleilla yhdistettyinä. He kaikki ovat karheisin, punervanruskeihin verhoihin puettuina; paljaaksi ajeltua päätään verhoaa punainen patalakki. Hyvin surumielisinä näimme me täällä nuorukaisia, jotka eivät vielä kahtakymmentä täyttäneet; heidän kasvonsa puhuivat entisistä paremmista ajoista, kuin niiden vanhain pahantekijäin, joihin he kaksittain kahleilla olivat sidottuina, ja joiden rautakylmässä katseessa mitä suurin muutos puhui. Galeeriorjain ruokana on kuiva leipä ja vesi; ainoastaan aamiaiseksi he saavat vesirokkaa. Puiset rahit, joilla töin tuskin suoraksi voi ojennaita, ovat heidän vuoteenaan. Suurimmat pahantekijät ovat kahleilla rahiinsa kiinnitetyt, eivätkä pääse sitä ulomma, kuin minkä kahleensa myöntävät. Päällikköjen uhkaavat kepit häilyilevät alituisesti näiden onnettomain päiden päällä ja antavat armottomia iskuja niille, jotka pienenkin kolttosen tekevät.

Silkin viljeleminen.

Tuolla edessämme on Lyon, Rhonen laakson muhkea kaupunki 370,000 asukkaineen; se on suurenmoisen etelän-teollisuuden kuningatar. Kaikkien muiden kaupungin merkillisyyksien on syrjälle sysäyminen, kuin kysymykseen tulee kaupungin ja maakunnan omituisimmat kohdat. Ennenkuin sanomme sen merkityksellisen nimen, pyydämme sinua katsomaan tuota pientä huonetta tuolla uudessa, kauniissa kaupungin osassa! Siinä asui kerran olkihattujen tekijä, joka sattui Englantilaisesta sanomalehdestä lukemaan, että pitsien nypläyskoneen keksimisestä oli luvattu iso palkinto. Hän keksi semmoisen ja valmisti pitsejä, jotka vetivät Parisin huomion niin puoleensa, että hallitus kutsui koneen keksijän sinne. Mutta innollinen pormestari oli käskyn väärin ymmärtänyt, tämä tehtailija-parka vietiin vankina Parisiin. Erehdys huomattiin kuitenkin pian; Napoleon piti miehen arvossa ja tehtailijan täytyi jo kauan sitte säretyn koneensa taas ko'ota. Hallituksen kehoituksesta ryhtyi hän sitte sen aikuisia silkin kangas-aseita parantamaan ja siinä toimessaan hän keksikin taidokkaat kangas-aseensa. Mutta tämäkään kone ei säästynyt monen muun samanlaisen kohtalosta, sillä työmiehet pitivät, paha kyllä, niitä vihollisinaan. Kauppaneuvoston käskystä se särettiin, puuaineet myötiin polttopuiksi, rauta murukopan romun arvoisena, ja luultiinpa siten oikein urostyö tehdyksi. Vasta myöhemmin tämän keksinnön arvo havaittiin ja huomaittiin sen paljo kuvakudontaa parantaneen. Jalomielinen keksijä oli taas valmis uuden koneen valmistamiseen ja hyvien neuvojen antamiseen. Jaquard oli tämän ansiollisen miehen nimi. Sentähdenpä vielä tänä päivänä, Jaquard'in keksintöjen johdosta, voimmekin Lyon'ia sanoa kutomakeinollisuuden kuningattareksi. Jaquard'in kangasaseet ovat tuhansille tulleet elättäjiksi ja eteläisen Ranskan ynnä pohjaisen Italian tehneet silkin viljelyksen kodiksi. — Etelä-Ranskan silkki voi nykyjään piemontilaisen silkin kanssa kilpailla; Hispania ja Schweitsi ei sitä vastaan enää voi niin hyvää työtä valmistaa. Ei Saksankaan silkin valmistusta voi Ranskan samanlaiseen verrata; sillä mitäs Preussin 10,000 kangasasetta on yksinään Lyon'in 90,000 vastaan.

Mutta mikä on tuo pieni elukka, joka meille tämän kiiltävän, etsityn kankaan antaa? Se on silkkiäistoukka, josta silkkimato sittemmin muodostuu. Hirsijyvän[21] kokoisista munista matelee pieniä, 16 jalkaisia matoja, jotka ensin ovat ruskeita, sitte vaaleankeltaisia, ja jotka elävät silkkiäispuiden lehdistä. Viimeksi mato valitsee itselleen rauhaisen paikan, jossa kehiytyy umpinaiseen koteloon. Säikeet, joita se ympärilleen kiertää, muodostavat juuri tämän n.s. silkkikotelon (cocon), jossa on kolme eri kerrosta. Päällimmäisestä, hauraasta, vanukkeisesta kuoresta saadaan n.s. vanukesilkki (flocksilke); toinen kerros on pitkulainen, tiheä kehä. Tämä hyödyllisin ja hienoin kerros on kääritty 700-1000 jalan pituisesta langasta. Sisimmäisenä on n.s. taateli eli kolmas, ohkainen ja pergamentin kaltainen kerros. Silkkimadon kehruuaine on hieno, hartsintapainen neste, jota sen alahuulen kahdesta aukosta ulostuu ja sitte pikaisesti kovettuu. Niistä erittäin hienoista säikeistä, joista, sadoin yhdistettyinä, vasta silkkilanka syntyy, voidaan suurennuslasilla eroittaa, mitenkä mato viimeksi kehrätyn edelliseen on solminnut. — Mutta mitä nyt tehdään näille koteloille? Yksi osa niistä annetaan olla alallaan niinkauvan, kuin perhonen niistä matelee sukua suurentamaan ja ylläpitämään. Tämmöisiin, perhosen rikkomiin koteloihin ei tietysti jää yhtään ehjää säijettä. Useimmat silkkimadot kuitenkin koteloissaan kuoletetaan leipomauunissa tahi kuumilla suolaveden, tärpättiöljyn eli väkiviinan höyryillä. Tämän jälkeen ne tavallisessa lämpöisessä kuivataan, jonka jälkeen niitä kuivissa paikoissa voi vuosikausia säilyttää.

Kuinka silkkiä sitte oikein valmistetaan? Kotelot lajitellaan ensin keltaisiin, valkoisiin ja vihertäviin, eli hyviin, keskinkertaisiin ja huonoihin. Hyviksi sanotaan tiviit ja tiheät kotelot, jotka täydellisiksi muodostuneina ovat kyyhkyjen munain kokoisia. Koteloiden kehiminen vaatii isoa taitoa. Lanka ei saa kulua, ja semmoista kehimistä varten oli omituinen kone jo vuonna 1300 Bolognen kaupungissa käytettävänä. Ennenkuin koteloita voi kehimään ruveta, ovat ne puhdistettavat siitä omituisesta gummista, jolla langat ovat toisiinsa liitetyt. Se tapahtuu liuvottamalla 40° ja 50° (Reaumur'in) lämpöisissä vesikattiloissa.

Sen jälkeen vaimot pehmeillä vitsoilla koteloita ripsovat, kunnes keskimmäisen ja parhaimman kerroksen päällysosa on niihin tarttunut. Sitte kotelot pannaan haaleasen veteen ja sieltä kehitään. Vaimot ensin kotelon neljä eli viisi lankaa pujoittelevat erään kapean rauta- tai tinapalan reikäin lävitse ja sitte ne yhdistävät. Useat näin yhdistellyt langat muodostavat sitte niin vahvan langan, että sen voi pyörälle kehiä. Sitte silkit lajitellaan ja säilytetään kannellisissa arkuissa. Tämä on n.s. "raakaa silkkiä."

Parhain, valkoisin, vaan samalla paikkulepäisin silkin raaka-aine saadaan Kiinassa. Bengalilainen eli Itä-Indialainen silkki yleensä on hienoin. Tusina Bengalilaisia nenäliinoja, jotka kerran Victoria kuningattarelle lähetettiin, mahtui nuuskakoteloon, ja näitä kansa kuitenkin käsin kutoo. Ranskan ja Italian silkit eivät tavallisesti ole niin valkoisia eikä hienoja, mutta ne ovat enemmän tasaisia ja yhdenlaisia. Raaka silkki on kuitenkin vahamaisesta öljystään puhdistettava. Sitä varten sitä kattiloissa, Marseill'in saipuun sekaisessa vedessä keitetään, huuhtotaan ja kuivaksi väännetään. Sen jälkeen voidaan se mielen mukaan painaa, kehrätä ja valmistaa. Tähde, vanukesilkki ja rikkipureksellut kotelot voidaan myös käyttää; ne milloin tavoin kehrätään ja valmistellaan nauhoiksi ja silkiksi.

Ranskalaiset.

"Ranskalaiset," sanoo eräs kirjailija, "ovat vuoden 1870-71 sodasta paljon oppineet kaikissa suhteissa. Vakavuus, päättäväisyys, ylellisyyden ylenkatse, ponteva ja ajateltu toiminto on tullut suuremman yleisön ominaisuudeksi, ja kaikkialla tämän älyllisen toiminnon seuraukset jo näkyvätkin. — Ei juuri missään, eipä sodan pahimmasti raadelluissa seuduissakaan, terveiden ihmisten nähdä joutilaina kerjäilevän; ryysyisiä, puutteen kurjentamia olennoita harvoin tavataan. Sitävastaan into pellonviljelyksessä, kaivostyössä, teollisuudessa ja kaupassa kaikkialla ilmestyy." Hyvän toimeentulon todisteeksi voimme myös mainita, että väestön 6 prosenttia eli yli kahden miljoonan ihmisen elää yksinomaisesti rahainsa koroilla. Varsinaisia säästäjiä, joihin suuri osa säästöpankkeihin panevia työmiehiä ja pieniä koronkiskojia kuuluu, on yli 10 miljoonaa ihmistä; toisin sanoen: jokainen kolmas ranskalainen — luonnollisesti mitä erilaisimmista arvoluokista — on "raha-äverijäs."

Enemmän kuin mitkään muut, herättävät Ranskalaisen, niin yksityis- kuin yleisseikkaisetkin vastakkaisuudet huomiota. Yhtä kevytmielinen, hupainen ja innollinen kuin hän on valtiollisissa toimissa, yhtä varovainen ja miettiväinen on hän omissa asioissaan. Rehellisyys ("probité") ei kuitenkaan missään muualla ole niin yleinen, kuin Ranskassa. Se vallitsee kaikkialla, niin kaupungissa kuin kylässäkin, kaikissa kansan luokissa, miljoonan omistajasta aina köyhimpään vaivaiseen saakka. Jos Ranskalainen onkin, miten sanoimme, säästäväinen, ei se kuitenkaan saituri koskaan ole. Hänen kevytmielisyytensä ja hekumallisuutensa ovat melkein sananparreksi tulleet; mutta himojensa ei hän kuitenkaan anna koskaan itseänsä viedä niin kauvaksi, että siitä yhteiskunnalle vahinkoa tulisi.

Luonto ja kasvatus yhdessä Ranskalaisesta ovat tehneet täydellisimmän seuraihmisen, mitä maailma tuntee. Luonnoltansa on iloinen ja sukkela, vilkas ja sievä, ja tahtoo mielellään tulla huomatuksi. Tämä kaikki tekee, ett'ei seurustelu tule säädyttömäksi, raskaaksi ja ikäväksi. Tavattomalla terävyydellä hän on seuraelämän niin järjestänyt, että kaikilla näillä omaisuuksilla on vapaa toimialansa, kuitenkin toiselta puolelta toistensa kanssa jupakkaan joutumatta.

Mont Blanc.

Pennini-alpeista kohoaa Mont Blanc kolmine kukkuloineen, joilla talvi aina asuu, juuri kuin tämän vuorijonon jättiläishaltijana. Tämä vuori on Savoyessa ja kohoaa 14,676 jalkaa meren pintaa ylemmä. Mont Blanc'iksi (valkoiseksi vuoreksi) sanotaan sitä sentähden, että sitä aina peittävä lumi tekee sen valkean-kiiltoiseksi. Korkein huippu on kapea, 6 jalan levyinen harju, jota dromedarin harjuksi sanotaan. Monen tienoppaan keralla minä koetin kohota tälle Euroopan korkeimmalle jättiläisvuorelle. Pienet tikapuut otimme mukaamme, jääkengitimme kenkämme ja niin rautapiikkipäisine keppinemme matkaan lähdimme.

Tie jäätiköillä oli liukas ja jyrkkä ja siis kaikin puolin vaivaloinen. Mutta mitäs innokas halu jonkun uuden, tavattomuuden näkemiseen ja saavuttamiseen ei uhraisi! 10-12 jalan pituisella köydellä pidimme toinen toisistamme kiinni. — Kasvimaailma oli kallioilta kokonaan loppunut, ainoastaan joku heinän korsi siellä ja täällä kiven kolosta pilkisti. Viimen kuitenkin pääsimme semmoiselle paikalle, jossa voimme levähtää. Tämän jälkeen kun sitte matkaamme jatkoimme, lumi ja ilma häikäisi silmiäni niin, että eteeni tuskin näin. Silmä palsamilla niitä siveltyäni pääsin kuitenkin siitä pulasta.

Me kohtasimme vielä monta jäätikköä ja vaarallista rotkoa, joiden poikki täytyi juostaksemme. Suurempain halkeamain ylitse olivat lumi- ja jääsillat muodostuneet; niitä kulkiessamme uhkasi meitä joka silmänräpäys niiden murtumisen ja samalla syvyyteen syökseymisemme vaara. Lumi täällä oli erittäin puhdasta ja häikäisevän valkoista. Kuoleman hiljaisuus vallitsi täällä elonkipinättömässä korkeudessa; lumen jalkaimme alla kitiseminen oli ainoa ääni. Ylempänä huipulla kaikkialta kammoittava syvyys avautui yhä selvemmin eteemme; lumi muuttui niin jäiseksi ja kovaksi, että edellä käyvän tienoppaamme täytyi kirveellä hakata meille jalan tilat, voidaksemme ylemmä nousta. Ilma harveni niin, että töin tuskin hengittää voin. Sanomaton väsymys ja voimattomuus minun vaivutti. Pieninkin liike tuotti pikaisimman valtimoiden ja sydämen sykinnön. Minulta katosi kaikki ruokahalu, ett'en voinut minkäänlaista ravintoa nauttia.

Ilman yhä harveneminen tuotti minulle kuitenkin pahimman pulan. Minä tunsin semmoisen väsymyksen, ett'en enää luullut askeltakaan voivani ottaa. Mutta — "eteenpäin!" ajattelin, "akka tieltä kääntyy, vaan ei mies pahainenkaan" — ja katsos, se kyllä menestyi!

Nyt viimeinkin seisoin Mont Blanc'in kokonaisen maanosan korkeimmalla kukkulalla. Kaikki elolliset olivat syvyydessä jalkojeni alla. Taivas oli minua likempänä. Niin hurmottuneena, kuin täällä, en koskaan ennen ole ollut. Voi! minä toivoin olevani nyt kaikesta synnistä ja heikkoudesta yhtä puhtaan, kuin ilma, jota siellä hengitin! Minun sieluni oli vapaa, se tuntui riisuutuneen kaikista ruumiin asettamista kahleistaan. Autuas, kuin kuolematon, tunsin minä olevani. Ilma oli kirkas ja selkeä, ia näköala tuolta kapealla vuoren harjalla ääretön ja sanomaton. Katseeni liiteli idässä Milanon, kaakossa Parman ja etelässä Genuan alueilla. Osa eteläistä Ranskaa, Schweitsin vuoristoa, jäätiköitä ja alppeja myhäili minun jalkaini juurella. Kaikki muut vuoret, paitsi melkein Mont Blanc'in kokoista Mont-Rosaa, näyttivät minulle vaan myyrämättäiltä ja vuoriseudut mättäiseltä maalta. Aurinko oli jo laskeutunut, kuin minä jätin dromedarin ja sanoin sille ikuiset jäähyväiset.

Belgia ja sen asukkaat.

Belgia on toimeentulon maa; tavaton hedelmällisyys, hyvin raketut kaupungit ja kauniit, muhkeat tiilistä raketut kylät nähdään täällä kaikkialla. Lukemattomia meijeriä ja taloja maa on myös kirjavanaan. Enemmän kuin koko kansan kolmannes asuu kaupungeissa, joita onkin täällä tiheimmässä, kuin missään muussa Euroopan mannermaassa. Ei missään muualla maan ja kaupungin suhde herätä niin suurta huomiota, kuin täällä. Belgian pieni kuningaskunta muuttuu vaan enemmän ja enemmän kaupungeiksi. Ne kasvavat myös täällä ihmeellisellä nopeudella, pääkaupungin asukkaat esim. ovat vähemmässä, kuin 45 vuodessa melkein toisen puolen lisäytyneet.

Belgian merenpuoli muodostaa suuren tasangon, joka etelässä aaltomaisesti korkenee. Brabantin ja Limburgin kunnaat kohoutuvat aina 1,800 jalan korkuisiksi. Ne ovat Ardennivuorijono: haaroja, jotka Luksenburgin alueella — Maasjoen molemmin puolin — kohoutuvat korkeimmalleen. Maan laatu näillä metsäisillä seuduilla on vaihtelevainen, vaan muissa valtakunnan osissa yleensä hyvin hedelmällinen, varsinkin Brabantissa ja Flanderissa. Antverpenin pohjais- ja itäosassa maa on hedelmätöntä järvistä ja rämeistä nummea. Sitä sanotaan Campine'ksi ja on se monen joen alkulähteenä. Muutamia alhaisia rämeiköitä on muutettu hedelmällisiksi ojikoiksi (polder). Eteläisten vuoritukkulain välillä tavataan hedelmällisiä, vesirikkaita, viehättäviä laaksoja monine myllyineen, tehtaineen ja rautapajoineen. Muuten maan suuremman osan silmänkantamattomat viljavainio-rivit täyttävät. Kaakossa maa on vähemmän hedelmällinen. Pohjaispuolen, osaksi aivan puuton, tasanko on yksitoikkoista; mutta lehtipensasten ympäröiväin niittyjen viehättävä vihanne, mitä muhkeimmat viljavainiot, kauniit maisemat muhkeine puutarhoineen, siistit kylät ja osaksi komeat kaupungit viehättävät siellä silmää. Maasta tuskin on palaakaan käyttämätöntä; taito ja luonto toistansa kaikkialla kättelevät. Etelä-, varsinkin Sambre- ja alaisen Maasjoen laaksot ovat kauniimmat. Maaslaakso Lütttich'istä alkain on varsin viehättävä. Kirjavakseen on sen tien viereen sijoitettu kyliä, uhkeita linnoja ja maataloja, torppia, meijereitä, isoja tehtaiden rakennuksia, kirkkoja, rautatehtaita ja myllyjä.

Pellonviljelys Belgiassa on hyvällä kannalla. Siellä kasvatetaan kaikenlaista viljaa — vaan ei kuitenkaan kylliksi — ja muita ravinnoksia, öljykasveja, erinomaista liinaa ja pellavaa, tupakkia, humalaa, sikuria, krappia[22] j.n.e.

Flanderissa, Sambre- ja Maasjokien tienoilla on hedelmäin viljelys korkeimmalla kannalla; kauniiden kukkaisten ja hyödyllisten vihannesten viljelystä myös harrastetaan. Viiniköynnöksiä kasvaa ainoastaan maan itäosassa.

Karjaa hoidetaan hyvästi. Hyvät hevoset, lampaat, siat, naudat ja paikoin lukuisat siipieläimet ovat sen todisteena. Kalastuksella on myöskin maan länsiosassa ja etenkin rantamailla arvonsa; sillin ja tuurakalankin pyyntiin siellä osaa otetaan.

Vuoriviljelyksessä työskentelee maan kaakkoisessa osassa monta kättä. Sen parhaat tuotteet ovat kivihiilet, rauta, sinkki, vaski, lyijy ja suolat.

Teollisuus on varsinaisena elinkeinona, Belgia on Euroopan mantereen parhain tehdasmaa. Villa-, pellava-, puuvilla-, nahka- ja metalliteosten valmistaminen on teollisuuden etevimpänä tehtävänä. Belgian masiina- ja kivääritehtaat ovat yhtä kuuluisat, kuin sen pitsienkin valmistus.

Belgian kauppa on kukoistavainen. Oivalliset tiet, useat kaivannot ja mitä tihein rautatieverkko kykenevätkin sitä edistämään — ja siinä suhteessa Belgia voittaakin kaikki muut maat. Se kulettaa enimmäkseen omaa tavaraansa niin maalla kuin merelläkin.

Belgialaiset ovat Ranskalaisten, Alankomaalaisten ja Saksalaisten sekoitus. Tämä kätevä, työteliäs, hilpeämielinen ja kuitenkin varsin vakava kansa eroaa niinhyvin muotonsa, kuin elantonsakin puolesta silminnähtävästi naapureistaan, Alankomaalaisista ja Ranskalaisista; mutta melkein kaikki ymmärtävät ja puhuvatkin Ranskaa ja maan kieli onkin Ranskan ja Alankomaiden kielten sekoitus, Belgialaisten luonteen ranskalaisuus voittaa. He ovat tulisia, kaunopuhujia, hilpeämielisiä, turhamaisia, kevytmielisiä niinkuin Ranskalaisetkin, vaan ei niin sävyisiä.

Ranskalainen veri nähdään parhaiten Lüttichin, Hennegauin ja Namurin lääneissä eri provinsseissa; pohjaiset asukkaat taas enemmän vivahtavat Alankomaalaisiin. Ruumiin muotoon katsoen, Flanderin asukkaat ovat hyväsilmäisiä, pullea-, pyöreämuotoisia ja suuri-, kyömänenäisiä. Flanderin neitoset ovat usein jotenkin viehättäviä. Heidän ruumiinsa on solakka, liikkeensä vapaat, mutta määrätyt. Puku heillä on hyvin sievä. Kapea, lyhyt hame, sievä liivi, kaulaliina ja kypärimäinen pään kaunistus, joka painuu aina korvien alapuolelle ja muodostuu kaulan ympärille kaulukseksi, kuuluu naisten yleiseen pukuun. Tälle kypärimäiselle päähineelle he heittävät vielä irralleen mustan silmikon. Namurilaisilla ja Lüttichiläisillä usein tapaa korkeita, supistuneita otsia, mustia silmiä, kippuraneniä, paksuja huulia ja ruskeita muotoja. Brabantilaiset tekevät vieraasen vähemmän viehättävän vaikutuksen. Niiden ruumis on veltto, paksu ja kömpelö. Tunnettu sininen mekko on yleinen kansallispuku. Sitä pitää niin poika kuin ukkokin. Naineilla vaimoilla ja nuorilla neitosilla melkein yleisesti ovat valkoiset hunnut päässä. — Puhtausrakkauden Belgialainen jakaa Alankomaalaisen kanssa.

Alankomaat (Hollanti).

Hän, joka Rhein-jokea pitkin laskee Pohjanmereen, tulee viimein pitkin meren rantuetta levenevälle alangolle. Joka taitaa "ala-saksaa", hän voi jotensakin hyvin siellä asuvaisten ihmisten kanssa asiansa ajaa, ja pian kyllä huomaa, että Alankomaalaiset kuuluvat Saksalaiseen rotuun. Alankomaat ovat täynnä komeita kaupunkeja ja suuria kyliä. Ihanilla niityillä mellastelevat ylevät karjalaumat. Toisaalta taas silmä saa liidellä aavoilla kankailla, joilla ainoastaan yksitoikkoista kanervaa kasvaa. Tuolla näkee alhaista nevarehua, jossa tuhannet ahkerat kädet mättäitä leikkelevät. Näin monenmoisuudet täällä erilaisina esiyttyvät.

Mutta, kuinka ihmeellistä! — Kaiken, mitä silmäsi näkee, on ihmiskäsi liejusta ja osaksi meren aalloista kohottanut. Sillä aikoja on ollut, jolloin Pohjanmeren aallot näitä seutuja huuhtelivat. Vielä tänäkin päivänä Alankomaalaisen täytyy maataan suojella meren hyökkäyksiltä. Nousuvesi uhkaa hänen koko rikkautensa Ahtolaan haudata. Sentähden hän on rakentanut lujia patoja, joihin meren hyrskivä voima sortuu.

Rheinin lukuisat haarat risteilevät koko maata. Kuinka hitaasti se hivuu edelleen mataloiden äyrästensä välitse! Onko tämä sama joki, joka hyrskien ja pauhaten paasasi vettä Schweitsin vuorilta alas ja vieritteli viheriöitä aaltojaan Saksan viehättävien seutujen halki? On; mutta siitä on tullut vanhuskömpelö, joka vaivalla mereen kerkiää. — Alankomaita pujoittelee vielä lukemattomat kaivannot. Ne ovat rakennetut veden johdattimiksi ja keskusliikkeen helpoittajiksi. Näillä kaivannoilla vilisee vilkas venheiden liikunta; sillä kansaa ja tavaraa viedään niitä pitkin kautta maan. — Siistien kylien seutuvilla karjalaumat loikuvat niityillä samalla, kuin ahkerat kädet raatavat heiniä suojihin eli leikkaavat vainioiden kypsyneet hedelmät. Korkeilla, mykevillä maanteillä voi matkustaja myös mukavasti vaunuissaan matkustella. — Jos menet johonkin kaupunkiin tahi kylään, tapaat maan hiljaisuutta, kauneutta ja siisteyttä. Alankomaalainen rakastaa ennen kaikkea järjestystä ja siisteyttä. Hänen kotonsa on kukkain, kasvien, näkinkenkäin ja kuvien kaunistama. Kauniit puutarhat, joita korallit ja kivet koristavat, siistit ulkohuoneet ja tallit viehättävät silmää. Miettiväisenä ja verkalleen isäntä tulee korkeilla puukengillään sisälle ja ystävällisellä äänellä tervehtää vieraan tervetulleeksi. Ja vaikka hänen puheensa on hyvin verkallista ja leveätä, erehtyy kuitenkin se, joka Alankomaalaista luulee toimettomaksi nuhjukseksi. Hänen esi-isänsä ovat olleet juuri semmoisia, kuin hänkin on, ja kuitenkin he ovat lapiolla ja kuokalla mereltä maansa riistäneet ja sanomattomalla vaivalla rakentaneet muureja ja torneja, kaivaneet ojia ja muuttaneet nurmikoiksi paikat, joissa ennen sammakot kurnuttivat, kalakaijat ja ruohonpäristäjät asuivat. Kansan ahkeruuden pian huomaa varsinkin suurissa merikaupungeissa Amsterdamissa ja Rotterdamissa. Katsopas Alankomaalaista laivansa peräsimen ääressä! Silloin et näe hänen mukavuustelevan ja verkastelevan, vaan rivakkana ja jäntevänä, ehkä kuitenkin ajattelevaisena.

Alankomaalaisen tavaton siisteys, rakkaus kukkasiin ja niiden hoitoon ja kirjavihin väreihin on helposti selitetty. Harmaa, synkkä ja yksitoikkoinen on hänen maansa; sillä se on savinen ja hetteinen, ja ainoastaan kyläin ja kaivannoiden ympäristöillä kohoaa yksityisiä puuryhmiä. Meri, järvet, kaivannot ja haudat tekevät ilman kosteaksi, ja taivas on usein savuinen. Kaiken tämän vastenmielisyyden palkkioksi tarvitsee Alankomaalainen korvausta; nämä sievät, valoisat ja kirjavat esineet on hän siksi valmistanutkin.

Ihmeellinen on Alankomaiden "luode ja vuoksi". Suuren meren vesi nousee ja laskee, nimittäin, säännöllisesti kahdesti aina 24 tunnissa. Veden nousu, kestäen 6 tuntia, sanotaan luoteeksi; lasku, joka myös kestää 6 tuntia, sanotaan vuokseksi. Luoteen aikana meren vesi ylenee ylenemistään ja laineet pauhaten uhkaavat ruhtoa padot ja salpuut, joilla maa on suojeltu. Joskus käy niinkin, että luode kohoaa salpuiden ylitse ja huuhtelee maan sydämiin saakka. Vuoksen tultua vierii meri taas vähitellen maalta. Korkeiksi kohoavat silloin padot; laiturit ja pylväät näyttävät korkeilla jaloilla seisovan. Meren pohja paljastuu ja siellä matelee kummallisia eläimiä, jotka äsken meren pinnan peittivät. Näkinkenkiä, rapuja, merirapuja, kaloja, säde-eläimiä, polypeja,[23] eläimiä pensasten ja ruohojen kaltaisia, ilmestyy sieltä päivän valoon. Pian ilmestyy rannalle vilkas liike. Rantakaupunkien köyhä kansa rientää näkinkenkiä ja rapuja keräilemään. Samoin linnutkin liitelevät runsaan saaliinsa etsinnössä. Mutta tämä ilo on lyhyt, sillä meren vesi palautuu pian takaisin ja nousee jokaisena minuuttina. Onneton on silloin se ihminen, joka on uskaltanut rannasta mennä liika kauvaksi; sumu piirittää hänen ja hän eksyy. Vesi hiipii yhä häntä likemmä; hänen avun huutonsa riutuu ja niin hän joutuu meren uhriksi, jonka vesi sitte ruumiina maalle heittää.

Broek.[24]

Tätä asukastensa tavattomasta puhtaudestaan kuuluisaa kylää Niemeyer kuvailee seuraavilla sanoilla: "Tuossa kummallisessa Broek'issa, joka on pohjaisen Alankomaan tapojen pesä, on ravintola äärimmäisenä kylässä. Sitä likemmä kylää ei vaunuilla saa mennä ja tuskin pääsikään, sillä koko kylän tanhua on vesihaudoilla ristelty, ja käytävät ovat niin kapeita, että kaksi tuskin sopii rinnan niitä käymään. Käytävät ovat huolellisesti pitkinpäin asetetuilla tiileillä kivitetyt. Tämä n.s. 'klinkers', etenkin asumusten lähistöllä, näyttää kaikenlaisilla kuvilla koristellulta laattialta. Huoneet — paitsi paria nykyjään rakettua — eivät ole isoja eikä muutenkaan ulkokomeita; laudoilla vuoratuita, viheriöiksi maalatuita ne ovat yleensä. Rakennusten pää on enimmästi kadulle päin, ja sen keskipaikalta johtaa sisälle irtonaiset, noin kolmiastumiset portaat. Nämä portaat asetetaan paikalleen ainoastaan juhlallisuuksissa, niinkuin häissä, ristiäisissä, hautajaisissa j.m.s. Kaikkein pyhin avataan ainoastaan semmoisissa tiloissa. Ensimmäisiin asuinhuoneisin vie pieni piiloinen takaovi. Niihin ei vierasta koskaan päästetä; uteliaisuutensa voi hän kuitenkin osaksi tyydyttää kuvastimen kirkkaiden akkunaruutujen lävitse.

"Niistä näkee, kuinka puhdasta ja siistiä kaikki siellä on; kuinka kauneina kalliit, naastit huonekalut kaikki ovat paikoillaan. Komeassa kouluhuoneessa tällä kertaa ei opetettu ja sentähden minä voin akkunastakin vapaasti tarkastella välkkyviä pöytiä, raheja ja kirjalautoja y.m. Meidän ruhtinasten lasten opetushuoneet tuskin ovat niin hienoja ja siistejä, kuin ne. Täälläkään ei näkynyt ainoatakaan kynnen kantamaa. Ihmismuodon näkeminen täällä on varsin harvinaista. Minä luulen, ett'emme nähneet neljääkään elävää olentoa Broek'issa ollessamme.

"Minä menin erääsen kauppapuotiin, pyysin pari luotia kahvia ja panin parastani myyjää saadakseni kanssapuheesen. Mutta turhaan! Hän kyllä näytti ymmärtävän aikomukseni, että tahdoin puhella hänen kodostaan eikä hänen tavaroistaan. Sanomattoman pian sain pyytämäni. Rouva väistyi syrjälle ja minä en saanut mitään nähdä. Näin yksinään täällä saa ikävissään käyskennellä. Kaikki on kirjavaa, jotenkin samanmoista, kuin meidän lapsillemme joululahjaksi antamat maalatut huoneet ja puut. Siellä ei ole minkäänlaista aitaa, vaajaa, ovea eikä kynnystä heleättä maalitta. Niinpä puiden rungotkin olivat valkoisella öljymaalilla valaistuna; samoin olivat kaikki huonekalut — täytymyksestä muka, sillä kostea ilma paisuttaisi, pilaisi muuten kaikki. Huoneen edessä ja takana olevassa pienessä puutarhatepposessa on kaikki aina turhanpäiväiseen saakka menevää säännöllisyyttä. Ei lehtikattoa, ei edes riippuvaa oksaa ole siellä varjostamassa. Keritsimet ovat kaikki puutkin muuttaneet säännöllisiksi, sauvamaisiksi puikuloiksi. Näkinkenkien ja värjättyjen kivien 'mosaik'[25] peittää kukkamaat; ympyröihin maalatut kukkaset ajavat luonnollisten asiaa. Koska mikään ei idä, ei kasva eli kukoista, niin ei myös minkäänlaista rikkaruohoa ole hävitettävänä, ei lakastunutta lehteä laastavana, ja nuo 'puksipuusta' ja marjakuusesta keinollisesti laitetut hirvet ja riikinkukot eivät suinkaan tehne suurta vahinkoa puutarhassa.

"Näin kaikkea seuraelämää kylmyydellä kohtelevaisissa tämän kylän asukkaissa ei se voikaan kummastusta herättää, jos kaikkialla kylmäkiskoisesti kohdeltu vieras sanookin sitä luonnottomaksi, joka luonnotonta onkin, Broek'in asukkaat ovat, niinkuin kerrotaan, niin rikkaita, että muutamien omaisuus nousee aina uskomattomiin. Kuinka säästäväisiä he muutamissa suhteissa lienevätkin, on heidän vaatteuksensa, varsinkin vaimojen, jotenkin kallis ja erittäin käytännöllinen. Muodoltaan he ovat muinaisuudesta saakka pysyneet samanlaisina. Miehillä on usein asioita kaupunkiin. Pitkät, avarat, useimmiten hienoverkaiset mustat nuttunsa ja omituinen hattunsa eroittaa heidät muista. Päivittäin näkee niitä pörssissä ja usein myös julkisissa huveissa.

"Teaterissa meille näytettiin eräs pohjais-Alankomaalainen, jonka pään ja hiusten kultainen ja hohtokivinen koristus oli arvaamattoman kallis. Hiuksensa ne tavallisesti peittävät harsovaatteisella patalakilla. Kultaiset korvarenkaat riippuvat heidän korvissaan ja hopealangasta kierretyt pienet käärmeet koristavat otsaansa. Kultalukkoinen punainen korallinauha[26] koristaa heidän kaulaansa. Tämä kummallinen pään kaunistus ei kuitenkaan rumenna heidän kauneita, vaihevia, lumivalkeita ja viehättäviä kasvojaan. Mutta niiden muu rumahihainen ja möhleähameinen puku möhlentäisi kauneimmankin olennon, Broek'issa kun turhaan etsimme jonkun ihmissielun seuraa, kiiruhdimme me vielä samana päivänä Saardamiin." [27]

Eräs toinen matkustavainen kuvailee Broek'in läheisiä karjamoisioita näin: "Siistissä, puhtaassa ja kauneilla matoilla kaunistetussa syrjähisessä, jonka ainoastaan ovi navetasta eroitti, löysimme me isännän, joka vastoin odotustamme oli erittäin ystävällinen ja valmis meille näyttelemään kaikenlaista maataloudestaan. Hän aukasi oven ja me seisoimme navetassa, joka, kummallisinta tänä aikana, jolloin lehmät olivat laitumella, voitiin kuitenkin käyttää vastaanotto-huoneena. Marmorilaattia, hienoilla matoilla peitetty; seinät, molemmin sivuin, joilla pilttuut sijaitsivat, olivat neljäkäskivillä lasketut; karkeanlainen, maalattu laattia, jossa ei pölyn hiukkaa ollut — kaikki tämä ihmetytti meitä. Lapiot, talikot j.m.s. olivat samoin maalatuita ja kullatuilla korkoleikkauksilla koristetut. Sangot ja maitoastiat olivat kirjavia, vaan sisältä valkoisella öljymaalilla valaistut. Täältä me menimme maitohuoneesen, jossa kaunis siististi lyhyiseen alushameesen, jonka hihat olivat käärityt, puettu neitonen voita valmisti. Täällä tuo verraton puhtaus onkin paikallaan, ja näiden meijerit kun näkeekin, maistuu Alankomaiden voi vielä puolta paremmalta. Minä tiedustelin tarkoin mitenkä täällä voita valmistetaan, ja tulin siihen huomioon, että se hyvä ja miellyttävä maku, joka Alankomaiden voilla on, melkein yksinomaisesti tulee siitä että he pikemmin, kuin me kuorivat maitonsa ja huolellisemmasti voinsa pesevät. Lehmät lypsetään kahdesti päivään. Iltamaito kuoritaan seuraavana aamuna ja aamumaito puolisen jälkeen. Kuorittu maitila valmistetaan heti voiksi. Kun heidän voitaan leikkaa, on se tivistä, puhdasta ja samannäköistä. Nämä omaisuudet pääasiallisesti riippuvat huolellisesta pesemisestä, ja minä luulen varmaan, että jos me sen niin huolella tekisimme, saisimme me yhtä hyvää voita kuin Alankomaalaisetkin."

Saksan rannikko.

Saksan rannikon asukkaat itäisen Preussin Memel'in kaupungista aina Oldenhurg'in Emden'iin saakka ovat monessa suhteessa hyvin erilaisia; kuitenkin silminnähtävästi näkee, että ne alkujansa ovat olleet sukulaisia. Tämä heimolaisuus ilmautuu etenkin ainaisessa kuhmuroimisessa maalla ollessaan. Vasta silloin, kuin he ovat oikeassa olossaan, nimittäin merellä, osottavat he sukkeluutta ja pontevaa kestäväisyyttä kovimmassakin työssä; silloin miellyttävät nuo tukevat, voimalliset olennot, joiden velttous äsken maalla harmitti.

Niinkin likellä, kuin Danzigin ja Stettinin välisellä alueella ja sillä maakielekkeellä, jota kuurilaiseksi "Nehrung'iksi" sanotaan ja joka Memelistä ulottuu Königsbergiin sekä eroittaa suuren lahden merestä, puhutaan koko rannikolla ala-saksaa. Huoneet rannikolla ovat enimmästi yksinkertaisia ja aika olkikatolla katetuita sekä vesisuluilla kierretyitä. Puhtaus vallitsee kaikkialla; akkunat ovat kuvastimen kirkkaat; huonekalut puusta ja siistit sekä usein vaksilla kiilloitetut. Tämä on silloin "bonadt". Huoneiden ympäristöä kaunistavat korkeat pensaskasvit; kauniit kukkaset koristavat pieniä puutarhoja. Tummanväriset, ruskeat ja mustatkin vaatteet ovat asukkaille mieluisimmat. Housut ovat lyhyviä ja luonnottoman leveä-lahkeisia; nutut ovat samoin avaroita, suurinappisia ja suuri-liereisiä. Solet koristavat kenkiä ja muitakin, mihin ne sointuisasti vaan sopivat. Vaatteuksen pienempien poikkeusten mainitseminen ei suinkaan ole tarkoituksemme; mutta muistuttaa täytyy, että lukemattomia semmoisia tavataan tällä pitkällä Saksan rannikolla. Että rannikon asukkaat elävät kaloilla, tarvinnee tuskin mainita. Lihaa nautitaan ani harvoin ja silloin enimmästi palvattua; jauhoruokia ja vihanneksia käytetään vielä harvoin, sillä hedelmiä ja kyökkikasveja rannikolla ei viljellä alituisten tuulien tähden.

Rantueen asukkaat eivät ole iloluontoisia. Harmaa, avara pinta, loppumattomuuden selvä kuva, joka kaukaisuudessa taivaan ranteesen sulautuu, vaatii heidät vakavuuteen kotona vierätellessään. Alituiset, samaan tapaan ajellehtavaiset pilvet, vaikka muotonsa puolesta vaihtelevatkin, painavat myös yksitoikkoisuuden merkin ihmiseen. Tämän lisäksi tulee hänen toimensa, joka hänen tutustaa niin vaaroihin, että kuolema pidetään oikein perheesen kuuluvana, kamalana vieraana, joka päivittäin piilee oven takana uhriaan odottamassa. Rannikon asukkaiden laulut ovat yhtä yksitoikkoisia, kuin muukin yleensä — pitkäveteisiä, surumielisiä säveliä, usein liikuttavaisia lauluja laulellaan maatöissä. Vierasvaraisuus vallitsee Saksan rannikolla. Kaikkialla lausutaan tervetulleeksi, ja jokainen perheen isä on samalla kelpo isäntä. Minä vierastelin usein aivan oudoissa perheissä, jotka minun ottivat ystävällisesti vastaan. Usein sivukulkija koputti oveen; sillekin pian auvaistiin. Varallisten vieraissa käynti on erittäin vilkas: täällä on virkamiehiä, joiden talo on ravintolan tapainen, sillä jokainen, ken yö heidän läheisyydessään tapaa, ujostelematta heihin turvaa. Usein puuttuu huoneita. Vieras ajaa pihaan, astuu eri huoneesen, josta hän viedään saliin isännälle ja emännälle esiteltäväksi. Tässä sitte pakinata pannaan usein koko ilta, kunnes viimein pöytään käydään.

Rannikon asukkaat ansaitsevat huomiota etenkin sillä rohkeudella, jolla ne pahimmillakin myrskyillä rientävät haaksirikkoon joutuneiden avuksi. Vierasvaraisuus ja kaikki muu jäävät sen suhteen syrjälle. Sillä kuinkas hän, joka niin mielellään henkensä panee alttiiksi lähimmäisensä hyväksi, voisi saitailla elämän hyvyyden jakelemisessa. Eikö hän sitä tekisi mielellään tarvitsevaisen avuksi? Luotsarit päälliköineen, joiden velvollisuutena on tyynellä ilmalla kaikkien laivojen karien ohitse ohjaaminen satamiin ja sieltä takaisin ulapalle, odottavat siellä urhoollisina pahimmassakin myrskyssä. Vihan vimmassa kuohuisat aallot pauhaten rantaan rientävät, merimiesten hätähuuto, puhurista puhallettuna, kaikuu meren pauhinasta ja jyskeestä, ja silloin tällöin taivaan ranteella välkkyvä valkea yön pimennossa ilmoittaa paikan, jossa haaksirikkoinen laiva nostaa ja laskee hätälyhtyään. Silmänräpäyksessä ottaa nyt urhoisa luotsi perheeltään jäähyväiset ja tottelee ainoastaan hätähuutoa ja velvollisuuttansa. Jumalaan, taitoonsa ja voimallisiin käsiinsä luottaen, kiiruhtaa hän ulos vaaran alaisia auttamaan. Lukemattomia sankaritöitä ovat he tämmöisissä tiloissa tehneet; jaloimmat työnsä uhraukset, joissa hämmästyttäväiset ruumiin voimat ja taito näyttäytyvät, ovat todisteina heidän avun alttiudestaan. Ihmeellinen on luotsien hengen voima ja mielen lujuus. Näitä paitsi hän ei voisikaan tehtäväänsä täyttää. Kunnia näille urhoollisille, vähäpätöisille miehille! Kunniata he saavat kaksin verroin, kun muistamme, ett'ei suuri palkka eikä muu loistava kunnioitus heitä siihen kehoita. Luotsit ovat ja pysyvät köyhiä rantuelaisia, mutta muita he eivät tahdokaan olla, koska meri ja sen rantueen keltainen hiekka ovat heille yhtä rakkaat, kuin schweitsiläiselle jäävuoret ja viheriät ruohokenttänsä, ja koska he hätäisiä auttavassa työssään, joka vierasta hämmästyttää, näkevät vaan sitä, jota muut sanovat päivätyökseen. Ja eikö se ole liikuttavaista, kun sydän on kiinnitetty kolkkoon, jokaiselle vieraalle kammoittavaan maapalukkaan? Me puhumme tässä varsinaisesta rannikosta, juoksuhiekasta, joka ympäröitsee merijättöä (marsch-landet), mistä sitte ylhäisempi maa alkaa. Täällä ei yksikään lehti puhkea, täällä ei mikään vilja vihannoi. Paikka, jonka tänä päivänä heikot heinän piikit peittävät ja jossa eläimet järsivät, on huomenna tuulen tuudittama meri. Meri kun paisuu ja riehuen rantaan rientää, silloin asumukset kuohuvista aalloista kohoutuvat, juuri kuin laivahylyt meren kareilta. Monen majan silloin vesi vie; mutta toisessa kuitenkin asukkaat säilyvät. Rauhallisina he odottavat kohtaloaan. Mutta mitä he odottavat? Miksi he eivät muuta sinne, jossa runsas hedelmä palkitsee maamiehen vaivannäön; sinne, jossa kukoistavimmat niityt ulottuvat aina lemuaviin lehtoihin; jossa viinimäet viljavainioita ympäröitsevät ja jossa ihmiset elatuksensa monitta vaivoitta saavat? Rannikon asukas ei jää näihin kysymyksiin meille vastauksen velkaa, vaikka hän sitä ei sanokaan. Hän on harvapuheinen. Hän hymyilee, puree kovasti mustaa leipäänsä; katsahtaa taivaisin ja meren ulapalle. Hän säilyy. Meren ja taivaan herra varjelee hänen. Niinpä vuorelainenkin tupansa rakentaa synnyinseudulleen, ja tahtoo tulla haudatuksi sen viereen, vaikka vuoren putoamaisillaan oleva lohko olisi kuinka peloittava ja keväimen ja syksyn lumivyöryt kuinka kammoittaisivat. Mitä vähemmän meillä on, sitä enemmän hiukkaistakin rakastamme.

Hamburg.

Kartalla Hamburgi näyttää jotenkin vähäpätöiseltä, vaikka ottaakin se 7 neliöpeninkulman alan; mutta sen edullinen asema on siitä kuitenkin tehnyt mitä arvoisimman maailman kauppapaikan. Nykyjään asuu siellä noin 400,000 asukasta.

Kaarle suuri päivinänsä jo näki ne etuisuudet, joita tällä kalastuskylällä, josta Hamburgi sittemmin yleni, jo silloin oli. Sentähden hän rakennutti siihen linnan ja kirkon. Jo 13:lla vuosisadalla Hamburgi oli niin voimallinen että se yhdessä Lübeckin kanssa taisi pitää laivastoa ja sotajoukkoa kaupan suojelukseksi.

Laivalla kaupunkia lähestyissä, nähdään Elbe-joen oikealla rannalla sanomattoman suuri mastometsä; ilmassa liehuu kaiken karvaisia ja kaikkien kansojen lippuja; niiden väleillä suuret purjeet leijuelevat ja mustat savupilvet höyrylaivojen piipuista kumpuilevat. Takapuolella muhkeat makasiinit rehentelevät. Rannoilla, joita muurit rajoittavat, aaltoilee ylös ja alas ahkera ihmisjoukko kaiken karvaisena ja kaikenmoisissa puvuissa.

Täällä tavaravaunut työläästi junnaavat rantakatua ylös; niiden välitse ratsastajat ja herrasvaunut pujoitteleivat. Kantajat karjuvat; merimiehet laulavat; kaupustelijat tarjoilevat tavaroitaan; varkaat kaivelevat vieraiden taskuja, ja joutilaat ajan viettäjät ajellehtavat pitkin katuja. Kaikkea kaunista ja kallista, mitä maa tuottaa, on täällä pinottuna mahdottoman suurine aameineen, raudoitettuine arkkuineen ja koppineen. Miljoonien maksavia tavaroita nähdään vaan kaduille ladoittuina.

Paitsi ihmisiä, tunkeutuu Elben rannalle myös kaikenlaisia laivoja vieri viereen. Muutamat tahtovat lujat kytkyensä katkaista ja tunkeutua virran syvään vuolteesen; toiset kokevat rantaa kohden, pyrkien kaivannoihin, jotka johtavat kaupunkiin; toiset taas etsivät mukavampaa asemaa eli ohjaavat tietään tullihuoneelle. Suurien, merta kyntävien laivojen välitse kiitävät kontoolivenheet ja kalastajain ruuhet edes ja takaisin. Sisämaan ukko katselee rannalta näitä sydän kourassa; sillä jokaisena silmänräpäyksenä luulee hän niiden yhteen iskevän ja kumoon keikahtavan. Mutta katso! Ne kääntävät aina oikealla ajalla ja vaaran välttävät.

Päivät päästään voisi seista rannalla ja tätä elon hyörintää katsella. Tuolla tulee kömpelö kolmimastoinen brasilialaisine tavaroineen; tuolla kiitää solakka höyrylaiva Kapmaahan; valaiden pyynnistä palautuneen laivan vieressä heilahtelee tuolla muhkea Itä-Indiassa purjehtija, ja Amerikalaisen kauppalaivan sivuitse kiitää Englannin postilaiva. Mikä laivain kytkyitten narina, köysien räminä ja mikä purjeiden lopina! Tätä kaikkea vielä katteinien huudot ja merimiesten pitkäveteiset laulut säistävät!

Ääretön laivojen paljous käy Hamburgissa vuosittain. Moni näistä tulee Euroopan ulkopuolelta. Jokaisena vuotena käytetään siellä miljoonia kahviin, tupakkiin, raakaan sokuriin, riisiin, indikoon, pippuriin, puuvilloihin, viiniin, vuotiin, kirjoituskyniin, korkkiin, kynttilöihin, suoloihin, lihaan, rauta- ja vaskitavaroihin, hopeaan ja silkkiin, aivinaan ja saipuaan, neuloihin, lankoihin ja karttuuneihin y.m. Kuinka monta kättä näissä työskentelee!

Hamburgin halkaisee kahtia sen lävitse juokseva Alsterjoki. Tätä paitsi lukuisat kaivannot sitä vielä kaikkialle risteilevät. Tavaralaivat menevät niitä pitkin aina kauppijaiden suurille makasiineille, samalla kuin kuormavaunut ja rattaat ramuuttavat niillä lukuisilla silloilla, jotka kanavien ylitse johtavat. Nykyjään on myös rakennettu n.k. viemäreitä useille suunnille. Näihin meren suolainen vesi tulvaa kahdesti päiväänsä, ja pakoveden paetessa siten menee kaupungista tulvaava likavesi Elbeen ja sieltä mereen.

Vuonna 1842 raivosi Hamburgissa kauheasti tuhoava tulipalo. Kolmessa vuorokaudessa se muutti kaupungin kauneimman ja parhaimman osan melkein kokonaan tuliseksi tuhkaläjäksi. Palaneiden huoneiden sijaan on suuria, uusia ja komeita rakennuksia kohoillut. Useimmat huoneet ovat 3- ja 4-kertaisia ja tasakattoisia, joten Hamburgi näyttääkin meille eteläisen Euroopan kaupungilta. Näissä palatseissa rikkaat kauppijaat ja neuvosherrat asuvat; näissä on myös joukko ihanimpia tavara-aittoja. Tämän laineiden kuluttaman ja tuhkaläjästä kohoutuneen Hamburgin loistokohtana on Alsterdam, jota kolmelta sivulta ympäröitsevät padon ja n.s. neitsen-polun vierelle raketut palatsit. Ei missään muussa Saksan kaupungissa ole mitään, jota voisi verrata siihen kauniisen neitsen-polkuun (jungfernstieg). Etenkin iltasilla, jolloin tuhansin likeisten palatsien ja ravintolain kynttilöitä sinisessä Alsterissa kuvastelee, kun laulu, soitto ja ilon riemu ympäristöllä remahtelee ja venoset vedessä viiltävät, valtaa siellä olijan vaikutus, joka vie mielen Venedigiin tahi muuhun eteläisen Italian vieläkin enemmän riemuitsevaiseen kaupunkiin.

Aivan toisenlainen on vanha kaupunginosa. Korkeapäätöisiä huoneita, joissa katon rajasta aina maakerrokseen asti asutaan, on katujen vieret täynnä. Käypäläiset, kuormavaunut, yhteisvaunut liikkuvat täällä sekamelussa. Rattaiden ramina, ruoskain iskut ja myöjäin huudot kuuluvat alituisena pauhuna. Pitkät, monen väriset kyltit peittävät huoneiden etuseinät. Kaloja, simpukoita näkee tähän, tuonne nuttuja, lakkeja, saappaita, lavitsoita y.m. kuvattuina. Tuolta korkean kuvastinlasin takaa näkyy: etelän hedelmiä (viikunoita, mantelia, sitruunia), vaatteita, maalauksia, kelloja ja kultasepän töitä. Kaikkien maiden tuotteita on täällä nähtävinä. Vieläkin isompi meteli on niillä kaduilla, joilla juutalaiset kauppijaat kärryillä vetäviä tavaroitaan kaupustelevat. He eivät odota kunnes ostaja heidän luokseen kerkeäisi, vaan he huutavat tavaroitaan tarjoellen aamusta iltaan asti. Kärryn takaisissa huoneissa näkee pimeitä holveja ja käytäviä, joissa myyjä ostaa ja myy tavaroitaan. Siellä vaatehylky korjaillaan, puhdistetaan ja sitte taas tarjolle asetetaan. Ei mitään ole niin huonoa, ett'ei se siellä kaupaksi kävisi ja laitetuksi tulisi.

Hamburgilla samoin kuin muillakin kauppakaupungeilla on n.s. pörssinsä — muhkea rakennus, johon seudun kauppijaat, kauppain välittäjät, laivain isännät ja katteinit kokoutuvat määrättyinä päivinä ja tunteina tuumimaan kaikesta, mitä kaupantekoon kuuluu, ja pitämään kullan, arvopaperien ja tavarain huutokauppoja. Myös nähdään kauppakertomusten keralla näytteitä tavaroista, joita siellä myydään.

Mitä liikerikkaampi kaupunki on, sitä isommat on pörssin kauppaliikkeet. Erittäin suuri-arvoinen on Hamburgin pörssielämä. Siellä hyörii sadoin, ei sadoin, vaan tuhansin kauppijaita ylös ja alas. Pörssiaika on k:llo 1-3 p.j. Pörssin iso sali kihisee ostajia ja myöjiä. Sokuria, kahvia, viljaa, halkoja, silkki- ja villakankaita, jopa kultaa ja paperiakin y.m. täällä tarjotaan ja halutaan. Tarjoilijat juoksevat sinne ja tänne, kirjoittavat seisapisteessä kauppakirjojaan, kokevat täällä houkutella, tuolla riitoja ratkoja; he ovat valmiita ryhtymään kaikkiin tehtäviin, vastaamaan kaikkiin kysymyksiin ja kaikkiin tehtäviin neuvomaan. Tuolla äsken tullut, hajalla jaloin seisova katteini puhelee yksinänsä kanssa — lakki takaraivolla ja kädet taskuissa. Täällä on kauppijaita, jotka tuntevat maailmaa ja elämää. Heidän ajatuksensa liitelevät merien ylitse niihin kaupunkeihin, joissa heillä on konttuori ja joissa heidän nimensä tunnetaan ja arvostetaan, niinkuin Hamburgissa. Hamburgin pörssi on kaikkien pohjan pörssien edelläkävijä. Hamburgin kauppa näkyy selvästi katuelämässä. Se on vilkkaampi ja metelöitsevämpi, kuin missään muussa Saksan kaupungissa. Päästä päähän on kaupunki työskenteleväinen "mehiläis- ja muurahaispesä". Hengen viljelemistä Hamburgissa ei ole milloinkaan laimiin lyöty. Tiede- ja taide-laitokset ovat lukuisat ja monenmoiset. Ylhäisempinä sivistyslaitoksina on täällä korkeita oppikouluja, merimieskoulu, välskäri- ja rakennuskoulu y.m. Arvoisat kirjastot ja tieteelliset kokoelmat helpoittavat myös täällä tietojen saavuttamista.

Kummallisena Hamburgin luonteen osoitteena mainitsemme tässä jo vanhastaan ihmetellyn ja ylistetyn köyhäin ja sairasten hoidon. Orpohuone, S:t Georgin esikaupungin iso sairashuone, erään kauppamiehen, monta vuotta sitte, perustama "Schröderstiftet" ja iso joukko laupeuden laitoksia, ovat arvoisia todistuksia siitä mielenlaadusta, jonka he vanhoista ajoista ovat perineet.

Muinaiset kaupungin muurit ovat laitetut mukaviksi kävelypaikoiksi. Täältä, etenkin kolmelta kukkulalta, on erittäin viehättävä näköala: Alsmanin kukkula idässä, Alster-kukkula kaakossa ja Elbe-kukkula lännessä. Viimemainitulle näkyy satama, Elbe ja osa kaupunkia.

S:t Georgin esikaupungissa oleva Tivoolin huvipaikka, ajoratoineen ja kesäteaterineen, on enimmän käytettyjä kaupungin ulkopuoleisia huvipaikkoja, Kaikenlaiset huvitukset houkuttelevat suuren joukon yleisöä ja varsinkin merimiehiä myös Hamburgin ja Altoonan väliseen S:t Paavalin esikaupunkiin n.s. Hamburgilaisten vuorelle. Siellä on monta hyppelypaikkaa, kansan teateria, napaliikkuja ja kaikenlaista huvia, mitä markkinat tavallisesti tarjoavat. Mutta pahuuskin on sinne osannut ja se, joka elämäänsä ei tuhlaa irstaisissa huveissa, ei S:t Paavaliin menekkään.

Viime vuosina Hamburgi on aikalailla laajentunut, joten siitä pian paisuu oikein jättiläiskaupunki. Melkein kaikkialle kaupungin ympäristölle on rakennettu isoja huoneryhmiä, jotka eivät puutu muuta, kuin nimeä, ollakseen esikaupunkeina, ja yhä enemmän tulee tavaksi, että kauppamiehet niin kesällä kuin talvellakin asuvat kaupungin ulkopuolella, ollen varsinaisessa kaupungissa ainoastaan asioimistunteinaan (noin k:llo 10-4).

Rhein.

Euroopassakin on jokia, jotka Rheinin voittavat niin vesijoukkionsa kuin suuruutensakin suhteen, mutta semmoista maan siunauksien, valistuksen hyväintöiden, luonnon ja taiteen ihanuuksien yhdistäjää, kuin muinaisuudesta kuuluisa Rheini on, ei toista ole.

Rheini ei muodosta Juravuorien ja meren välillä ainoatakaan putousta. Se on aina ääriään myöten täynnä: sen vesimäärä ei vuosien vaiheissakaan paljoa muutu. Tämä joki on vilkasliikkeinen kauppatie Alankomaiden ja Schweitsin, Englannin ja Italian välillä. Tätä kulkevaiset laivat ovat eriseuduilla erikokoiset. Basel'in ja Strasburg'in välillä ne kantavat 5-600 sentneriin (1 s. = 100 lb), Baselin ja Mainzin välillä 2,000-2,500, Mainzin ja Kölnin välillä 3,500 ja Kölnin alapuolella 4-6,000 sentneriin. Rheinin alkulähteet lirisevät Schweitsissä, alapää suutelee Alankomaiden nurmikoita. Sen alkulähteitä kiertelee vapaa paimenkansa; sen suupuolella työskentelee vapaat käsityöläiset, meren kyntäjät ja kauppijaat. Schweitsin maa on Alppien, niiden kukkulain ja laaksojen sekamelskaa; Alankomaiden maat ovat alatasangoita ja suoria. Schweitsin vedet virtaavat kolmeen mereen; Alankomaat yhdistävät toisistaan kaukaisten maiden virrat. Schweitsi on Euroopan sydämen eroitettu kanta; Alankomaat ovat monen kansan keskustana, yhdyssiteenä. Tieteellisessä suhteessa Schweitsi on vaan Ranskan tahi Saksan osa. Alankomaalaisilla on oma kielensä ja kirjallisuutensa.

Keskipaikoillaan Saksassa Rheini juoksee pitkän kahden rinnakkaisen vuoren välisen kapean tasangon lävitse ja puhkaisee sitte tämän pohjaispuolella ahtaassa laaksossa vuorisen ylätasangon. Rheinin laakso on koko tällä matkalla paljoa muuta ympäristöään alempana. Tässä jokea voisi sanoa kaivannoksi, joka on kaivettu syvään leveäsen kunnaasen. Vuoret, joiden välitse Rheini juoksee, ovat niiden ylänköjen reunoja, jotka yhdellä sivulla alenevat itään, toisella länteen. Rheinin laakso siis on hyvästi reunustettu; siellä ja täällä sitä sivuavaiset vuoret kuitenkin avautuvat läpikuluiksi.

Rheinin reunustat ja Maas'in seudut ovat Ranskalaisten ja Saksalaisten muinaiset yhtymä-, liittouma- ja sekaannuspaikat. Schweitsissä Saksalaiset ja Ranskalaiset ovat yhtyneet liittovaltioiksi. Rheinin keskipaikoilla he ovat keskenään sen vasemman rantueen omistamisesta taistelleet. Alankomaissa asuu Saksalaisia. Keisari Kaarle suuren aikana Rheinin seudut olivat sen valtakunnan keskuksena, joka Ranskan ja Saksan yhdisti yhden valtikan alle.

Rheinin keskiseudut olivat Saksan päämaat siihen asti, kuin Itävalta ja Preussi rupesivat näiden herruudesta kilpailemaan. Rheinin vasemmalla rannalla on vanhoja kaupungeita, joiden ikä ulottuu aina Roomalaisaikaan asti: Speier, Worms, Mains, Koblens, Bonn ja Köln; itärannalla ja sen likehdällä ovat uudemman aikaiset kaupungit: Mannheim, Karlsruhe, Darmstadt ja Dysseldorf.

Viinimaa.

Trier ja Koblenz kaupunkien välinen Mosel-laakso on 13 peninkulman pituinen ja peninkulman levyinen. Tällä alalla on vähintään 200 asuttua paikkaa: kaupunkeja, kauppaloita, kyliä, kartanoita, linnoja ja luostareja. Näiden kansa elää enimmästi viinin viljelyksellä. Moselin monet mutkat tekevät sen, että rantain kaltavuus aurinkoon verraten on hyvin monenlainen. Tässä esim. on peninkulman eli parin pituinen lahdeke, jonka rannan kaltevuus on suoraan aurinkoon päin. Sen kallioiden laaksoihin auringon säteet siis suorastaan hellittävät ja vaikuttavat paljo viinin kypsymiseen. Laaksossa on jok'ainoa tilkku käytetty viinimaaksi — köynnösten istutukseen. Tämmöisen lahdelman tapaa milloin virran oikealla milloin taas vasemmalla puolella, joen käänteiden mukaan. Nämä, suoraan aurinkoon päin kallistuvaiset rantueet tuottavat parhaat viinilajit, jonkatähden jokainen kokeekin niistä saada edes pienen alueen itselleen. Toiset kallion seinät kallistuvat joko itään tahi länteen. Niillä kasvaa keskinkertainen viini. Lopuksi on täältä suoraan pohjaiseen kallistuvia vuoren seinämiä, joille harvoin, taikka ei ensinkään, aurinko paistaa; ne ovat kylmiä ja siis viinin viljelykselle sopimattomia; kuitenkin nekin tarpeensa löytävät. Niillä kasvaa nimittäin mataloita tammipensaita. Moselin ympäristön asukkaat kuorivat niitä ja myövät kuoret parkitsijoille. Viidentoista vuotisina pensaat kaadetaan ja käytetään yksi osa niistä aitaukseen, toinen osa polttoaineeksi. Monella kylällä tammipensaista on vuotuinen hyvä tulonsa. Nämäkin viljeltävät ovat virran mutkaisuuden tähden milloin virran oikealla milloin vasemmalla rannalla. Ne vaihteleivat tuon tuostakin viehättävien ja hyvästi järjestettyjen viinimäkien ja mehevien niittyjen kanssa.

Vuorten rinteet, joilla viiniä viljellään, ovat jotensakin korkeat. Viinimäki nousee porras portaalta ja aina viimeisellä huipullakin viiniköynnöksiä kasvaa. Näitä päällettäin laitettuja penkereitä sanotaan "käre'iksi". Joskus on 20 ja 30 semmoista penkerettä päällettäin. Ne ovat hyvin erilailla laitellut. Vuoren rinteet ovat nimittäin täynnä ulkonevia kalliokielekkeitä, halenneita ja jyrkänneitä. Semmoisen tasaisen pinnan saamiseksi, johon voi saada viiniköynnöksille tarpeellisen mullan, täytyy usein tehdä isojakin rakennuksia. Joskus kulkee isoja siltoja vihannoitsevien viini-istutusten ylitse kalliohuipuista päävuoreen.

Kaikkialla nähdään kivisiä holveja korkeille pylväille nojautuvan. Nämä ovat viinimäen kannattajia. Virran rannasta vuoriportaat nousevat sen korkeille kohdille. Usein tämä vaivaloinen vuorelle kiipeäminen kestää tuntikausia. Moselin jyrkän ja kallioisen vastakkainen ranta tavallisesti on aukea ja alhainen. Näillä silloin pellot, niityt ja asuinhuoneet ovat. Viinimäen omistajalla, nimittäin, pitää olla pieni niitty ja laiduin sarvikarjalleen, ja jos mahdollista, vähä pelto- ja puutarhamaata. Näin osa heidän viljelyksistään, nimittäin viinimäet ja tammipensaat, on virran yhdellä, toinen osa toisella puolella. Sentähden venhe viinin viljelijälle on yhtä tarpeellinen, kuin rattaat ovat maanviljelijälle. Elonaikana täytyy, näet, joko rypäleet eli heinät, tammet eli vilja viedä virran ylitse. Suuri on se vaiva, jonka viinin viljeleminen ihmisille tuottaa. Elonajasta elonaikaan kestää työ taukoamatta. Talvet päästään kaivelee viininviljelijä vuoren rotkoista liuskakiviä, survoo ne hienoksi ja sitte ne ripistelee istutuksille. Nämä pitävät maan tuoreena ja lannoittavat. Tätä paitsi pitää, jos ilmat vaan myöntävät, viinimäkien muureja laittaa, kallioita paikata ja pönkittää. Kevääsin heidän täytyy pystytellä salkoja, joiden ympärille viiniköynnökset kiertäilevät sekä maata muokata ja lannoittaa. Ja täällä ei voi lantaa vetää isoilla rattailla, vaan on se vuorelle vivuttava vähitellen. Maanviljelijän tarvitsee kesällä ainoastaan katsella miten viljat kasvavat, kukkivat ja tähkivät; viinin viljelijä sitä vastaan ei vuosikauteen saa köynnöksiään katseestaan jättää. Heti, salkojen pystytettyä ja maan muokattua, ovat vanhat köynnökset pois hakattavat. Maa on aina kuohkeana pidettävä, että siihen valo, lämpö ja vesi paremmin ottaisi. Viinin viljelijän täytyy siis vielä kesälläkin maataan kohotella ja poistaa sieltä kaikki liiat taimet. Nämä ovat isoimmat ja säännöllisesti esiintyväiset työt.

Näiden lomissa on myös pienempiä töitä tehtävänä: repeytyneiden oksain sitominen, rikkaruohoin kitkeminen j.m.s. Suuret vaivat tuottavat myös usein tuulien ja veden tuhotyöt. Sade synnyttää usein rajuja puroja, jotka vievät vuorten rinteille kannetun maan — kokonaiset peltotilkut — alas laaksoihin. Näin nämä ihmisraukat joskus löytävät kaikki suurella vaivalla vuorelle raahaamansa kivisoran ja maan, jonka huolellisesti siellä pellollensa ripistelivät, vuoren juurelta, naapurinsa maihin yhdistyneenä vesiajona.

Työkalujen alinomaista edes ja takaisin kulettamista karttaakseen, ovat viinin viljelijät paikka paikoin rakentaneet pieniä kalustohuoneita, jotka viinin kypsymäaikana myös vartiahuoneiden asiaa ajavat. Niistä on varsin ihana näköala. Joskus on niiksi käytetty vanhoja, keskiajan ritarien linnain tahi Ruomalaisten rakentamia vartialinnain jäännöksiä. Joskus taas käytetään niiksi vuorten rotkoja ja halenneita, joihin asetetaan lukittavat ovet. Näiden halkeamain suilla vartijat illoin valkialla istuvat, päiväsydämiä varjossa venyvät, ruoalla ja juomalla itseänsä virvoitellen.

Böhmi ja sen kansa.

Böhmi on joka sivulta vuorien piirittämä umpilaakso, eli oikeimmin monta pientä laaksoa, joita korkeat vuorten ulkopuoliset reunat yhdistävät yhdeksi kokonaiseksi. Tämän suuren laakson alhaisin seutu on siinä, missä Eger Elbeen yhdistyy. Böhmerwaldin vuorijonon keskikohdalla on kolmen penikulman levyinen aukko, joka pienempäin vuorien välitse avaa tien Bayeriin. Samoin Mährinkin vuoret tavan takaa alenevat ylätasangoksi, niin että Böhmistä kyllä pääsee Mähriin vuorien ylitse kiipeilemättä. Näiden vuorien matalin kohta on näiden ja Sudetien yhtymäseudulla. Muuten Böhmi on mitä kummallisemmasti naapurimaistaan eroitettu; se on isonmaisten vuorien eroittamana niinkuin saari mantereesta.

Böhmin muodostaa siis joukko pieniä umpi- eli n.s. patalaaksoja, joista kukin itsekseen on ison kokonaisuuden kuva. Mikä muotojen rikkaus täällä ilmestyy! Jyrkkiä rajavuoria, ala- ja ylätasangoita, joita mäenselänteet ja ahtaat rotkot jakailevat, ja avarat laaksot säännöttömästi vaihteleivat täällä keskenään.

Jos ei oteta lukuun suolaa, josta Böhmissä on yleinen puute, yhdistää tämä maa kaikki, mitä elämän ylläpidoksi ja viehätykseksi tarvitaan: aaltoilevia viljavainioita, muhkeita metsiä, malmikkaita vuoria, monia terveyslähteitä, kivihiilikerroksia, meheviä niittyjä, tuottoisia hedelmäpuutarhoja, oivallisia viinimäkiä, erinomaisia humalistoja ja purjehdittavia virtoja. Senpätähden Böhmiä sanotaankin "Itävallan ruunun kauneimmaksi diamantiksi".

Ilmanala on viehättävä, kylmän ja lämpöisen keskivälillä; ainoastaan vuoriseuduilla ja ylätasangoilla on se kova. Erzgebirgen korkea ja Sudetien vieläkin korkeampi selänne suojaa sitä itä- ja pohjatuulilta.

Teollisuus Böhmissä on etevämpi kuin muissa Itävallan maissa. Pellavatavaroita valmistetaan siellä suuressa määrässä ulosvientiä varten, ja "Rumburgerin" aivinainen on avarammalta, kuin Böhmin emäntäin kesken, tunnettu. Pitsien lanka kehrätään niin hienoa, että 16,000 Böhmin kyynärän pituinen kiila painaa ainoastaan 20 grammia (noin 47 1/2 orttia). Puuvilla- ja villateollisuuskin siellä ehtimiseen vaan enenee. Lasin valmistus Böhmissä on jo vanhoista ajoista omistanut ensisijan.

Odottamattoman vaikutuksen tekee Böhmin pääkaupunki. Pragin kanssa tuskin mikään Saksan kaupunki voi kilpailla paikan kauneudessa ja omituisuudessa. Hätinä voisimme ajatella jyrkempää eroitusta, kuin Berlinillä ja Pragilla toisiinsa verraten on. Berlin on aivan lakealla, yksitoikkoisella hietatasangolla vähäpätöisen Spree'n varrella; Prag vaihtelevassa ylängössä, rakettu vuorten rinteille ja viehättävän Moldaun rannoille. Berliniä ympäröitsee pohjais-Saksan alangon luonto petäjä-edustajineen; Pragia etelä-Saksan luonto, viini- ja puutarhat. Berlinin kadut kaikki ovat leveitä, säännöllisiä, suoria; Pragissa tuskin on kahta suoraa ja leveätä katua, toiset kaikki mutkaisia. Berlinin melkein kaikki rakennukset ovat palatsien kaltaisia, kauniita, hupaisia, mutta yksitoikkoisia ja historiallisitta merkityksittä; Pragissa on monta vanhaa, savuuntunutta, säännötöntä rakennusta, kaartevilla jatkoksilla, ja vanhoja palatseja; ei yhtään huonetta ole täällä toisensa kaltaista, kaikki vaan alituista muotojen vaihtelua. Berlinissä kaikki on hienoa, somaa, ylevää; Pragissa on paljo likaa, jokaisessa kulmassa ja käänteessä liha- ja leipäaittoja, kaupustelija-akkoja ja savuavia "makkaroita".

Böhmiläisen luonne, samoin kuin hänen maansakin, osoittaa monessa suhteessa teeskentelemätöntä luonnollisuutta. Selvimmän kuvan koko Böhmiläisen kansan luonteesta saa heidän alamaisesta kohteliaisuudestaan. Preussilainen kun yksinkertaisesti sanoo: "hyvää huomenta", sanoo saksilainen jo: "kaunista hyvää huomenta!" mutta Böhmiläinen ei vielä siihenkään tyydy, vaan sanoo "hyvää huomenta, minä toivon", "hyvää iltaa, minä toivon"; ja eipä vielä tyydy siihenkään, vaan lisää: "teidän kuulijaisin palvelijanne". "Hyvää yötä" sanoessaan, sanoo hän sitä täydellisesti: "hyvää yötä toivon minä, teidän kuulijaisin palvelijanne, nukkukaa hyvästi!"

Talonpojalla on jo hattunsa kainalossaan, kun hän kaukaa näkee isäntänsä. Jos hänen on sen kanssa puhuminen eli jos hän muuten joutuu sen likisyyteen, tervehtää hän sitä käden suutelemisella. Tämä patriarkallinen tapa on paljoa parempi, kuin esim. puolalaisten polvilleen laskeutuminen. Jos Böhmiläinen, oli se sitte mies eli vaimo, nuori eli vanha, poika eli tytär, kohtaa pastorinsa tiellä tahi hänen kotonaan, niin painaa hän aina pienen muiskun hänen käteensä. Eikä ainoastaan alhaisempi palvelusväki, vaan myös ylhäisemmät virkamiehetkin päivittäin suutelevat tämän armollisen herran ja rouvan kättä, kun vaan heidät tapaavat. Ylhäisemmän säädyn tytöt ja pojat suutelevat isäänsä ja äitiänsä, setäänsä ja tätiänsä jokaisen päivällisen syötyään ja maata mennessään, aina viidentoista vanhaksi saakka.

Böhmiläisen vaatteus on paljoa pohjais-Saksalaisen vaatteusta somempi. Alhainen virkamies pukeutuu täällä paremmin kuin ylhäinen muualla, ja Pragilaisten vaimojen komeus syrjälle sysää itse Berliniläiskaunotartenkin kaunistukset. Mutta kaikessa tässä ei nähdä mitään teeskenneltyä. Ylhäiset ja alhaiset ovat luonnollisia ja vilpittömiä. Itävaltalaisten maiden asukkaat ovat yleensä luonnollisempia, suopeampia, raittiimpi-mielisiä, kuin pohjais-Saksalaiset, ja vaikka protestanttinen Saksa on mennyt henkien viljelyksessä heidän edelleen, niin voittavat viimemainitut kuitenkin edellisen tunteiden ja taitojen kyvyn tasaisessa kehkeytymisessä sekä sielun ja ruumiin voimissa.

Vieraanvaraisuus on myös Böhmiin perehtynyt. Sen kansaan pian tutustuu ja, jos heidän tapoihinsa ja omituisuuksiinsa mukautuu, saa kokea mitä sydämellisimmän kohtelun. Tapoihinsa ja omituisuuksiinsa Böhmiläinen onkin niin sulkeutunut, kuin sen maa vuorien saarrokseen. Kaikkeen vieraasen ja ulkomaiseen on hän taipumaton, ja kun hän joskus patalaaksonsa jättää, ei hän mistään löydä sen vertaa.

Kaksi aivan eri kansaa, Slavilainen ja Germanilainen (Szechiläinen ja Saksalainen) asuu Böhmissä. Vihollisen tavoin ovat he usein vastakkain ryntänneet ja otelleet, kunnes Slavilainen puoli on paennut. Mutta heidän toivonsa paremmasta tulevaisuudesta elää heidän lauluissaan ja saduissaan suvusta sukuun. Niistä runsaista aarteista ainoastaan yksi esimerkki! Vlanikin vuoresta lirisee eräs lähde vihertävää vettä ja valkoista vaahtoa. Entisinä aikoina, kun voimallinen vihollinen Szechiläisiä ahdisti ja viimein ne voitti, oli muutama tuhat alkuasukasta viimeisestä onnettomasta teurastuksesta pelastainnut. Vihollisen hirmuisesti vainoamina he viimein löysivät suojansa tässä merkillisessä vuoressa, joka avautui ratsujoukolle. Sitte ovat he monta vuosisataa siellä maanneet, eivät kuole, vaan kun aika on täytetty, ja Böhmi on pahimmasti sorrettu, tulevat he jälleen sen apuun ja voittoon. Tavan takaa he nostavat päänsä ja kysyvät, eikö aika jo ole? Silloin hevoset pystyttävät korvansa, mutta pian kaikki jälleen uneen vaipuu. Hän joka täsmälleen oikeana päivänä ja hetkenä Vlanikiin menee, voi nähdä ratsumiehet.

Yrjönpäivänä (Maalisk. 12 p.) menevät seudun tytöt ja pojat vuosittain Vlanikiin, siten oikein draamallisesti satua esitelläkseen. Yksi valitaan johtajaksi. Hän huudahtaa: seiso! ja kysyy eikö vielä ole aika. Joku toinen on lähettiläänä, joka lähetetään katsastelemaan, miten yläilmojen asiat ovat. Tämä sitte kertoo tietojansa, kunnes johtaja sanoo: "Aika ei vielä ole." Sitte tämä pieni sotajoukko hajoaa.

Erzgebirge.

Erzgebirgen vuorijono tekee suurimman ja kansarikkaimman osan Sachsenin kuningaskuntaa. Siellä useimmat ja korkeimmat vuoret kohoutuvat; siellä suurimpain virtain lähteet paitsi Elben lirisevät; siellä on Sachsin vuoriviljelyksen, nypläystoimen, osaksi puuvilla- ja villakehräämöiden ja puutöiden pääpaikat. Samalla kuin maan päällä nyplätään, kehrätään ja kudotaan, taotaan ja vetokärryjä vedetään, tehdään samaa sen alla.

Leipzigistä alkaen maa vähitellen penkereittäin nousee nousemistaan laaksoina ja harjuina korkeimmalleen Böhmin rajalla. Tänne Tapio on runsaasti kylvänyt kaikenlaisia luonnon kauneuksia; vaan myös jylhiä vuoria ja synkkiä metsiä tapaa siellä täällä silmä, semmoisia, joissa ei mikään laululintu pesi, ja missä ainoastaan joku ampiainen silloin tällöin surahtelee; joissa viiniköynnökset eivät uljastele eikä ohrakaan usein kasva. Sanomattomat metsät humisevat etenkin ylhäisemmillä seuduilla, jotka pitävätkin Leipzigin seudut puissa. Mättäitä ja kivihiiliä ei myöskään puutu. Maan aaltoileva muoto ja sorainen laatu vaikeuttaa pellon ja puutarhan viljelyksen; kylmä ilmasto tekee myös usein maamiehen vaikean vaivannäön hedelmättömäksi. Maan parhaana tuotantona ovat kaurat, pellavat ja perunat. Viimemainittu ravintoaine ajaakin pääasiallisesti leivän asiaa. Se on köyhän elatuksena aamuin, puolipäivin ja illoin, usein ainoastaan suolan ja harvoin voikipeneen tahi pellavaöljyn höystämänä. Usein muutamat perunat ovat heille oikein makupaloina ja jos niitä on kyllältä syödä, pidetään se monen perheen oikeana virvoituksena. Jos ei Böhmistä ja muista naapuriseuduista viljaa tuotaisi, kärsisivät Erzgebirgen asuja-raukat usein suurta kurjuutta, vaikka he sanomattomalla vaivalla, samoin kuin Tyrolilaiset ja Schweitsiläisetkin, ikäänkuin pakoittavat maan antamaan sitä, jota se heiltä kieltää. Aina puolin penikulmin kantavat he kopilla mehukasta maata ja lantaa kaljuille kallioille. He kyntävät vuorten rinteitä, joita tasankolaiset tuskin voisivat ylös kiivetä. Heinää he tekevät semmoisilta kukkuloilta, joilta yksi ainoa sopimaton askele heidät syöksisi onnettomuuteen. Heinänsä he korjaavat sitte kesällä re'ellä, sillä kärryt eivät voi semmoisilla seuduilla tulla kysymykseenkään. Erzgebirgeläinen on vähään tyytyväinen, vilpitön ja teeskentelemätön toimissaan. Erzgebirgen tasangot ovat hyvin pieniä; siellä ei ole ollenkaan teitä, ainoastaan käytäviä, joita alituisesti saa kiipeillä ja raahailla. Vaivaloisempaa maanviljelystä tuskin missään lienee, ja tokkopa muualla käytettäneenkään nuorisoa niin aikaisin työssä kuin täällä. Kuudennella vuodellaan lapset jo auttavat nypläystoimissa, kehruussa ja maja-askaressa.

Erzgebirgeläinen, samoin kuin Tyrolilainenkin, on vielä merkillinen ahkerasta ulkoseutujen kiertelemisestä, ja samalla alituisesta ikävöimisestä kotivuorille ja laaksoihin. Niinkuin muuttolintuja, rientää heitä sadottain keväisin eri seuduilta vieden nauhaa, pitsejä, läkkiastioita j.m.s. kaikkiin maihin, joissa Saksan kieltä vaan puhutaan; Schweitsistä aina Venäjälle, ja usein ainoastaan kirves ja savikauha mukana, kulkevat he rakennustöitä etsimässä. Mutta talveksi melkein kaikki rientävät kotiinsa, köyhässä, pyryn peittämässä, savuhuntuun käärityssä majassaan vaimoneen ja lapsineen nauttiakseen vaivalla ansaittua talvenvaraansa. Pojat, kahden ja kolmentoista vanhoina menevät joko yksin tahi isänsä apuna kauppatavaroilla täytettyjä kärryjä vetäen maita ympäri, ja monella perheellä on puoli tusinaa poikia mailla tuntemattomilla silloin, kuin tyttäret kotona nypläilevät ja kehräävät.

Paksu sumu, joka tuskin päivällishetkinäkään häviää, ilmoittaa Erzgebirgeläisille talven tulon, joka tavallisesti ilmestyykin mitä kammoittavaisimmassa muodossa. Usein pyryää viikkokaudet lakkaamatta, ja joskus yhdessä yössä niin paljo, että kylissä täytyy tiensä lapioita, jopa joskus nousta katoillekin, ennenkuin voi tien ovelle tahi akkunoille löytää. Kuudesta aina neljääntoista jalkaan vahva lumi ei ole harvinaista kovina talvina. Pyryt, jotka eivät missään niin myrskyile, kuin täällä, muodostavat usein neljänkymmenen ja kuudenkymmenen jalan korkuisia nietoksia, joiden ylitse Erzgebirgeläinen Lappalaisen tavoin suksii tahi lumikengillä laahailee. Onnettomuuksien vältteeksi asetetaan merkkisalkoja, ja pahemmilla pyryillä, etenkin iltasilla, ilmoitetaan vielä kellolla tahi rummulla, mihin päin matkustajan on pyrkiminen. Harvoin sittekään talvi menee jotakuta ihmistä lumeen hautaamatta. Sittekin Erzgebirgeläinen sydämellisesti toivottaa jokaisen talven tervetulleeksi; sillä se tuottaa hänelle rakkaimman näön, rekikelin, joka tiet tasailee, vilkastuttaa seurustelua ja yhteyttä, ja tavallisesti kestää kauemmin, kuin alangoilla. Silloin ei ajeta hevosilla, vaan ikäänkuin lennetään uhkaavien vaarojen ohitse, vuorien ja laaksojen ylitse, ja yksinpä lapsetkin kelkoillaan (enimmästi kaksittain kussakin) laskevat alas mitä jyrkimmiltä kukkuloilta. Nuoriso onkin täällä yleensä paljoa paremmin karaistu kuin alangoilla, ja usein, silloin kuin me täällä jo turkkiin turvaamme, lapset siellä juoksentelevat mitä niukemmissa puvuissa. Näin puettuina he myös seuraavat matkustajan vaunuja lahjoja kerjäten.

Karlsbad.

Böbmerwaldin itäisellä rinteellä kiertelee Teplbach graniittivuoren syvää juoppaa myöten Eger-virran laaksoon. Vaikka kesällä hyvin vähävesinen, miten muutkin vuoripurot, paisuu se keväisin, jolloin tulvavesi tuhansissa noroissa hypähtelee, tahi suoja virtojaan vierittää vuorelta alas, kohisevaksi koskeksi, joka usein tuhoja tekee ja vedellä peittää koko Egerlaakson. Likellä tämän Eger'in yhtymäpaikkaa, jossa virta lirisee korkeiden äyräiden ja jyrkkien kallioseinäin välitse eteen pistäytyvän vuoren ympäritse, on Saksan mainioin terveyslähde Karlsbad; monen kivuloisen toivon ja pyrinnön esine, paikka, josta tuhannet vuosittain löytävät terveytensä taikka helpoituksen kivulleen tahi vapautuksen viimeisen, rauhallisen lepopaikan.

Karlsbad on puoleksi kaupungin ja puoleksi maaseudun näköinen. Tämä tulee kaupungin omituisesta asemasta. Monessa paikassa laakson seinä, johon pääkadun huoneet nojautuvat, on niin jyrkkä, että päädöt koskevat kallioihin, ja laakson pohjan leveys supistun paikoin aina 180 jalkaa kapeaksi. Huoneet muualla, paitsi pääkadulla, ovat sijoitetut sinne tänne laakson seinäin penkereille joko ypö yksinään tahi ryhmissä, ja ovat kaunistetut hupaisilla puutarhoilla ja istutuksilla. Kokonaisuudessaan Karlsbad tarjoaa metsäruunuisine kunnaineen viehättävän näön, vaikka sitä miltä puolelta tarkastelisi. Ei vähemmän kuin seitsemäntoista terveyslähdettä, joita maanalainen valkea lämmittää, pulppuaa tällä kaupungin pienellä alalla. Ne kumpuilevat ylös graniittihalkeamista, joiden seiniä kalkkinokkumakivi silaa. Tämä marmorimainen ja kirjava nokkuma- eli hikikivi on lähteiden synnyttämää, ja valmistavat Karlsbadilaiset sen kaikenlaisiksi kauniiksi kaluiksi, sillä se on helppoa silittää ja kiillottaa. Sitä murretaan kosolta Sprundelnissä. Siitäpä nimikin "sprundelkivi."

Sprundeln on kiitettävin, toimeliaisin ja kaikkia lähteitä antavaisin lähde. Sen lämmin on myös suurin (60° R.). Vesi siellä tulvaa tupruten isolla jyminällä ja tavan takaa ikäänkuin seisahtaen, tyhjentää vetensä pyöreäsen lammikkoon, jota peittää katto, jonka keskellä on reikä höyryjen läpäisemistä varten. Tästä majamaisesta lammikosta kylpijäin juoma-astiat sitte täytetään. 200 askeleen päässä Sprundelnistä on Linnanlähde (Slottsbrunnen), jonka lämpö on 40° R. Sprundelniä lämmön suhteen likinnä on Reinhardin lähde. Tätä, samoin kuin Pitaalilähdettä ja Hygiealähdettäkin, käytetään paljoa vähemmän. Toiset lähteet eivät vielä ole ollenkaan kunnostetut, ja ne kun puhkeavatkin itse Tepl-virtaan, on niistä nouseva höyry niiden ainoa ilmoittaja. Kaikille kunnostetuille ja vedensuonnille sopivaksi valmistetuille lähteille on vieraille rakennettu mukavia laitoksia: kauniita pylvässaleja sadeilmoina käyskenteltäväksi, varjoisten, jylhäin metsäpuistojen lävitse luikertelevia tiehyeitä, jotka jatkuvat pitkin ihanien laakson rinteiden ja kalliokielekkeiden kautta etemmä ympäristölle.

Kaikki Karlsbadin lähteet ovat erilaisia aukeamia siitä kuumasta vesivirrasta, joka alkaa syvyydestä, missä maa vielä on hehkuvassa muodossa. Mitä ylempänä lähteet ovat, sitä vähempi on niiden lämpö. Kuumin niistä, Sprundeln, on Teplbachvirran laaksossa.

Ainekset kaikissa lähteissä ovat samat ja jotenkin samassa määrässäkin ne ilmestyvät; korkeampi lämpö vaan tuottaa suurempia vaikutuksia. Sanomaton veden paljous tulvaa näistä kaikista lähteisiä. Sen vuotuinen summa lasketaan 600 miljoonaan kuutiojalkaan — se on veden paljous, joka täyttäisi peninkulman laajuisen ja 5 jalan syvyisen järven vedellä. Voi kuinka antelias siis luonto on kalliine lahjoineen!

Karlsbadi-veden terveyttä antavainen voima oli jo vuosisatoja takaperin tunnettu. Niiden maine kaikuu maiden ympäri ja houkuttelee joka vuosi joukon kivuloisia kaikista maailman ääristä ja ilmanaloista tähän hiljaiseen laaksoon. Ja sen vaikutus onkin itsepintaisiin pitkällisiin tauteihin ihmeellinen. Useimpiin alaruhon tauteihin Karlsbad-vesi onkin kaikkein paras parannus-aine. Väkipäisille luuvalovaivoille on se yhtä terveellinen. Usein se taudin parantaa kokonaan; mutta melkein aina antaa se helpoitusta, heikontaa pahan vaikutusta eli poistaa sen palautumisen koko vuodeksi. Kummallinen myös on lähteiden vaikutus kuumain maiden tauteihin. Aina Itä- ja Länsi-Intiastakin rientää joka vuosi onnettomia, maksa- ja pernatautisia, täällä koettaakseen viimeistä apukeinoa. Monta meneekin terveenä takaisin. Juonti alkaa tavallisesti viileämmistä, mietoisemmista lähteistä. Sprundelnin vesi vaatii suuremman varovaisuuden ja on juotava vasta lääkärin selkeiden neuvojen mukaan. Täysikasvuinen tavallisesti juo 10-15 maljaan joka aamu. Koko juontiaika keskimäärin kestää 5-6 viikkoon. (Kesä- ja Heinäkuussa). Muutamat sairaat käyttävät lopuksi Peplitz'iä, Frankenbad- ja joskus myös Marienbad-vettäkin noin 14 päivänä.

Karlsbadin elämä on niin vapaa, kuin isoissa kaupungeissa. Seudun ihanuus ja monipuolisuus, asukasten suopeus ja osaa ottavainen ystävällisyys, jotka kaikki jokaiseen, heidän huostaansa jätettyyn sairaasen tekevät hyvän vaikutuksen, vaikuttavat rauhallisesti ja sääliväisesti heihin ja niin edistävät terveytymistä. Torvien tornista puhalluksella "tervetultua", joka jokaiselle tulijalle kaikuu, on jo jotain vieraan suosimista ja ylevää, sekä tekee iloisen vaikutuksen. Seuraavana iltana tervehtää häntä tavallisesti kaupungin laulukunta jollakin serenaadilla hänen akkunansa takaa. Isäntäväkensä sydämellisimmästi palvelemana, koteutuu kylpyvieras vapaana ja huomiota herättämättä kirjavaan kihinään lähteellä, joka, pienenä maailmana, ympärilleen kerää kaikenlaisia, kaiken kielisiä, kaiken pukuisia, kaiken kansaisia, kaiken säällisiä, kaiken tapaisia ja uskoisia. Helposti täällä toteutuu, vaikka kaikki ovatkin vieraita, ja seurustelun tarve tuottaa mieluisimman tuttavuuden, sekä antaa siivet hyödyllisille ja virkistäville keskusteluille. Päivällisten jälkeen soittokunta soittelee muutamilla käytäväin paikoilla; konsäärtit, näyttelyt, pidot, iltaseurat ottavat iltamat. Viehättävin kuitenkin on kaupunkia kiertäväisten käytäväin ihana luonto. Jos ilma myöntää pitempiä kävelymatkoja, ottaa aina postitalo eli Hommer'in kylä vieraat vastaan. Sinne vievällä leveällä tiellä pyörii komeita ajoneuvoja, jättäen jälkeensä siimeksisillä hiekka-käytävillä astuskelevaiset jalkamiehet. Hommer'iin keräytyy joka ilta lukuisa joukko tiheiden puiden alle tahi suojaaviin telttoihin juomaan kahvia, eli syömään mulloja, voileipää ja juomaan olutta. Kauniina iltamina kylpyvieraat kiiruhtavat vehreän luonnon helmaan, viehättävää konsäärttisoittoa kuultelemaan ja tuttaviaan tapaamaan.

Yhdessä paikassa — kirkkotarhassa — käymme vielä, ennenkuin Karlsbadin jätämme. Sinnekin on "pieni maailma" kokoutunut — maan pyhiin matkustajia kaikista kansoista, kaiken karvaisia ja säätyisiä. Sinne he heittivät pyhimyssauvansa ijäksi päiväksi. Nämä pienoiset kummut kylmää maata harmaine ja sammaltuneine, kiiltävine ja loistavine hautakivineen, joita kaikenkieliset kirjoitukset kaunistavat — kuinka suloisia elonkukkia ne kätkevät! Täällä kodosta kaukana, kaukana kaikista rakkaista ne lakastuivat. Kuinka monta niistä, jotka aikakirjoin lehtiä kunnioittavat, nämä nimet muistoon herättää! Jokainen saksalainen sukukunta löytää tästä kalmistosta jonkun tutun nimen, jota se rakastaa, kunnioittaa ja lukee parhaimpainsa joukkoon, ja jokaisen kansan kunniallisten jäsenten hautoja tavataan täällä. Parantavaisilla lähteillä tapasivat he tuskainsa helpoitusten sijasta niiden lopun ijäisen rauhan helmassa. Monen hautakiven, joka katselijalle puhuu vierasta, käsittämätöntä kieltä, ympärillä näkee väkikihermäin seisovan; sillä jokainen tänne pyhiin vaeltanut etsii haudat, joissa hänen sydämensä lemmikit makaavat, ja hoitava käsi koristaa joka vuosi muistomerkit uusilla seppeleillä eli istuttaa tuoreita kukkasia niiden juurelle.

Tyrolilainen.

Tyrolilaiset ovat terveitä, voimallisia ja kauniita ihmisiä vilpittömillä ja rehellisillä katseilla; he ovat kookkaita, leveähartiaisia ja vähentymättömillä voimilla aina vanhuuteen saakka.

Tyrolilaisten vaatteus yleensä on hyvin kaunis, vaikka jokaisella laaksolla onkin oma vaatepartensa vallitsevana. Kuinka ylevä Inn-laaksolainen onkaan pitkine sukkineen, jotka polvet jättävät paljaiksi, lyhyine nahkahousuineen ja leveine vöineen, punaisen liivin päällä olevine leveine henkseleineen, lyhyine nuttuineen ja suurine, pyöreine ja keveillä nauhoilla koristeltuine hattuineen! Alaisen Inn-laakson naisilla on korkea, suippoinen hattu kauniissa päässä, lyhyt poimuinen hame ja kaunis miehustin; yläisen Inn-laakson naisilla taas on vehreä huopahattu eli keltainen olkihattu, vehreä miehusta sekä leveät viehättävät valkoiset liinavaatteiset hihat. Passeieriläinen reunustaa ruskean nuttunsa punaisella ja viheriäisellä, pitää punaisia henkselejä ja keltaista hattua. Bregenzin seudun naiset, jotka kauneudessa voittavat muut Tyrolilais-vaimot, niinkuin Liller-laaksolainen on kaunein Tyrolin miehistä, pitävät kesällä taivaan sinisiä, talvella korvalakkeja, kirjavaa miehustaa ja valkoista, kudottua kankahista sen päällä.

Tyrolilainen rakastaa kotiaan ja hänellä on siihen syytäkin. Hän rakastaa ruhtinassukuaan ja hän on todella osoittanut, että hän sitä rakastaa uskollisesti aina kuolemaan asti. Tyrolilaisten taipumuksissa on kummallinen sekoitus: kuleksimishalu ja kotoikävä; mieltymys luontoon ja taiteellisuuteen; työteliäisyyden ja kaupanteon halu. Tämän ohessa hän on — sitä ei kukaan voi kieltää — oikein runollinen ihminen. Hänen kotomaansa luonnon runollisuus: sininen taivas, auringon säteistä säihkyvät tunturit, raivoisain vetten hyrskeet ja lumivyöryjen jyskeet — kaikki tämä tekee häneen elävän vaikutuksen. Hän iloitsee ja riemuitsee. Se on sulo luonnon vaatimus, joka hänen äänensä virittää lauluun. Kun päreitä kiskotaan eli "lotscher'ia" — puun oksista tehtyjä kenkiä — palmikoitaan, silloin laulu vilkkaasti virtaa lakkaamatta, ja soitinlaudan, huuliharpun ja pillin säestämänä. Etsch-laaksossa kulkee kummallisesti koristettuja ihmisiä — Saltnec'in (viinitarhan vartijoita) viinimäen edustalla suurine pertuuskoineen ja hattuineen, joita höyhenet tahi oravan nahat kaunistavat, ja pari vuorikauriin sarvea nahkakilpisellä rinnallaan. He tuntevat hyvin maansa laulut ja antavatkin runovirtansa vapaasti ja vilkkaasti vieriä.