EUROOPA. (continued 6)

Puolipäivä lähestyy, ja kaikki pakenevat polttavan auringon helteestä metsän syvyyteen lepäämään. Ei pilven hattaraakaan näe taivaalla, puiden lakkain laakerimaisia lehtiä kuumat säteet värisyttävät, ja ylevä himmeys peittää maan, jolla perhoinen eli kolibri lehahtelee. Kalat ja vesilinnut ovat kadonneet; ainoastaan hirmuiset krokodiilit enää makailevat sivuvirtojen suilla.

Aurinko kun sitte taas laskemaisilleen kerkiää, alkaa aamuinen elämä. Erämaan asukkaat rientävät nyt toisen kerran pöytään jonka kaitsian käsi on niille valmistanut. Illan viileydessä laiska tapiirikin kömpii kosteasta pimennostaan mutaiselle rannalle kumppaneineen piehtaroimaan ja tiheästä ruohosta nälkäänsä sammuttamaan. Vaivaavia kärpäsiä kihisee paljoa tiheämmässä nyt, kuin päivällä ihmisten ja eläinten ympärillä.

Auringon laskeuduttua kiiruhtaa yölepakkokin hyönteisiä pyydystämään, ja hyrinällään häiritsee yön hiljaisuuden; köykäisinä kiitävät kissapöllöt ja huuhkajat ja säikyttelevät unisia otuksiaan. Toisinaan sammakkomaisten matelijain kurnutukset kaijuttavat ympäristöä ja kierteleväisen onzonin[82] mörinä levittää kauhistusta kaikkiin metsän asukkaisiin. Joskus joku krokodiili matelee rannalle taikka jättiläiskäärme sivuitse kähisee ja vielä puoliyön aikana metsän syvyydestä kuuluu turvattoman laiskiaisen yksitoikkoisia huutoja.

Siellä ja täällä nähdään joku Indianikylä eli yksityinen maja virran rannalla; tuolla tuijottaa myös köykäinen ruskeiden Indianein vene aalloilla; sillä ihmisiäkin on aarniometsiin asettunut. Hiljaisena hiipii Indiani joutsineen ja nuolineen tiheiden pensastojen lävitse, ja tarkalla silmällään huomaa hän otusten jälet eli uhkaavan vaaran. Äänetönnä lentää sen pieni, mutta myrkyllinen nuoli kaukaiseen otukseen. Saatuine otuksineen eli hedelmöineen, joista hän juomansa valmistaa, taikka palmukuorineen (matoiksi), vaksineen ja vesineen palajaa hän viimein kotiinsa, jossa hänen vaimonsa häntä hyväilee, kuivailee hänen saaliitaan, pyytelee kilpikonnia ja toimittaa muita kotiaskareita.

Majojen seinät ovat hirsistä köynnöskasveilla yhteen sidotut; katto on palmun lehdistä. Täällä Indianit enimmästi asuvat synkeinä, äreinä ja tuottamattomina, eli yhtyvät he veljiensä hurjiin hyppelyihin.

Selvas on Amazon-virran ympäristön metsäisten tasankojen yhteinen nimi. "Ne ovat tasaisempia kuin pampas, mutta aivan kivettöminä. Täällä voidaan matkustaa satoja peninkulmia ainoatakaan kiveä näkemättä, jonka tähden asukasten kielessä ei ole sille nimeäkään. Kasvullisuus on niin tiheä ja mehevä että ainoastaan virtoja myöten sisämaahan päästään. Maa on parasta kasvimultaa ja peitetty äärettömillä aarniometsillä, joita köynnöskasvit risteilevät ja tekevät ne niin tiheiksi, ett'ei tuulen puhalluskaan sinne pääse, eikä kosteus sieltä koskaan haihdu. Haudan hiljaisuus vallitsee siellä kuumana päivänä; mutta auringon laskeuduttua yhdistyy kaikki ne tuhannet eläimet, jotka näissä metsissä asuvat, yhteiseen laulun meteliin, joka aika ajoin hetkeksi taukoaa sitte taas uudestaan alkaakseen. Puoliyötä hallitsee syvä hiljaisuus, joka kestää aina aamukoittoon, jolloin tämä villi meteli taas alkaa."

Äkkiä kuin tuulonen Kaikki lauluun remahtaa Ja sadoin kielin Tapiolan Kantele nyt kajahtaa.

Rio Janeiro. (Dschaneiro.)

Rio Janeiro on Brasilian pääkaupunki ja keisarin asunto. Kaupungilla on erinomaisen romantillinen asema avaran "bai'n" (meren lahden) rannalla; sinne tullaan kallioseinäin välitse. Lahdelmalle tultua, nähdään äkkiä tämä suuri kaupunki ja ihana, huviloilla ja metsillä kaunistettu ympäristö. Euroopalaiselle on ihmeellisintä täällä ilmestyvä aivan toisenlainen luonto. Kaikki mitä hän silmäilee, on aivan toisenlaista, kuin kotonaan. Ei yhtään kukkaa, ei yhtään puuta, ei yhtään hyönteistä, ei yhtään lintua, eikä edes ainoatakaan ruohon piikkiä ole hänelle tuttua. Kaikki herättää hänen huomionsa vieraalla muodollaan ja värillään. Kaikkein enimmän häntä ihmetyttää tämän siunatun seudun täydellisyys. Kaikissa puutarhoissa kasvaa mitä kauneimpia puita; korkeita, solakoita kokospalmuja, bananipuita tiheissä ryhmissä, kultasilla hedelmillä kaunistetuita, tummanviheriöitä orange-lehtoja, melonipuita y.m. Merenrantaiset käytävät ovat ihanoita, varsinkin kun niiltä katselee kaukaisilta seuduilta onnellisesti satamaan saapuneita laivoja. Lahdelman pinnalla kuvastelee siellä ja täällä pieniä saaria ja kummallisesti muodostuneita kallioita. Laivat, joita päivittäin satamaan saapuu, herättävät kaikkein uteliaisuutta. Kaikkien huoneiden akkunat ja palkongit, joista merelle nähdään, ovat täynnä satamaan tähtäileviä ihmisiä. Erittäin kauniin näön tarjoaa sotalaiva, kun se myötäisellä tuulella ja täysissä purjeissa aaltoja halkaisee vakavuudella, joka koko laitosta hallitsee. Sotaliput kopeina mastoissa liehuvat, palvelijat kukin paikoillaan seisovat, kaikkialla vallitsee juhlallinen hiljaisuus. Nyt antaa päällikkö merkin; tulta syöksyää laivan joka sivusta; samassa kajahtaa kanuunoin ukkonen, joka, ympäristön linnoituksia tervehtäen, tuhat kertaisena jyrinänä vuorilta takaisin palaa. Savupilvi peittää laivan; ne kuitenkin pian jälelle jäävät, ja laiva jatkaa verkallisemmasti kulkuaan. Nyt lähestytään paikkaa, jonka katteini on katsonut pysäyspaikaksi; päällysmiehen pilli puhaltaa, ja satoja käsiä on työssä; silmänräpäys — kaikki purjeet ovat käärityt; katteini viittaa, ja jykevä ankkuri paukahtaa syvyyteen; heti sen jälkeen laiva seisahtuu. Pilli puhaltaa toisen kerran; nyt koko laivanväki kannella kihisee; nuoratikat, mastot ja raakapuut ovat merimiehiä kihinänään; hiljaisesti vaikka kiiruusti purjeet raakapuihin sidotaan; nuorat ja köydet kiinnitetään, ja sitte taas hiljaisuutta.

Aivan toisellaisen kuvan tarjoaa Rion ihana lahti, kuin kuu iltayön hiljaisuudessa tenhovalollaan seutua valelee. Maahuvilat vähitellen valaistaan; kotiin palautuvaisten alusten airojen lyönti eli työskenteleväisten Neekerien alakuloinen laulu, taikka cikaderien[83] surina ainoastaan häiritsee illan juhlallista hiljaisuutta. Iltatuuli levittelee puutarhain viehättäviä tuoksuja, ja likeinen metsävuori puhaltelee seutuunsa omituisia kukkain hyviä lemuja. Vienosti väreilevään meripeiliin kuvastuu loistava tähtitaivas; monet ja kaukaisten valtioiden laivat kelluvat vieretysten, ja yksinpä muhkeat sotalaivatkin, kuun juhlavalossa, näyttävät paljoa vähemmin peloittavilta. Rio on iso kaupunki, ja vuosi vuodelta isonee sekä sen väkiluku enenee. Nyt siinä on enemmän kuin 400,000 asukasta. Kummalliselta Euroopalaiselle näyttävät myös eriväriset ihmiset, sillä täällä on paljoa enemmän mustia ja keltaisia kuin valkoisia ihmisiä.

Laulavaiset Neekerit tarakoineen, kummallisesti tehdyt kantolavitsat, hevosaasien vetämät möhleät katolliset vaunut, kaikki tämä tekee vieraasen valtaavan vaikutuksen. Kaupunkin kahta sivua meren aallot huuhtelevat ja kahta vuoret saartavat. Näiden välisissä laaksoissa kadut kuin jättiläiskäärmeet suikertelevat. Kallioiden kukkuloilla komeilevat kirkot ja luostarit, niiden rinteitä ihastuttavaiset puutarhat ja orange-metsät kaunistavat. Rio'a ei vielä voi sanoa kauniiksi kaupungiksi, vaikka siksi sitä yhä enemmän laitetaan. Kadut tosin ovat suurimmaksi osaksi putkisuoria, mutta kapeita; huoneet mataloita, harvoin kahdenkaan kertaisia, ja useat, osaksi oikein loistavaisetkin kirkot ovat huoneiden keskelle ahdistetut, vaikka niiden pitäisi aukeilla paikoilla olla. Maakerrokset käytetään enimmästi puoteina. Varsinaisen kerroksen jokaisen akkunan edessä on palkonki ja sepä onkin asukkaat pian naapureihinsa tutustuttanut. Pääkadun huoneet ovat suuria, kauniita, kolmen- ja neljänkertaisia. Keisarin linna on vähäpätöinen.

Rion kauppa on hyvin avara, sillä sen satamasta lähtee Brasilian useimmat tavarat.

Eräs päivä Peru'n ylängöllä.

Nousevan auringon ensimmäiset säteet kajastivat ikuisen lumen peittämille kukkuloille, ja paimenmajan katon yksinkertaisesta savureiästä niukasti kuvasti päivän koi. Minä jätin kurjan paikkani, nostin lehmänvuodan oviaukolle ja kontin ulos hevosaasini luoksi ja satuloin sen, jatkaakseni matkaani. Kiitollisena yön suojasta jätin minä tämän kurjan majan ja koetin kuivin jaloin päästä sitä ympäröivän suon poikki. Minun hyvä hevosaasini seisoi vilusta vavisten, pää alhaalla ja tyhjin mahoin likeisen kiven viereen kytkettynä. Minä satuloitsin sen kylmästä kontettunein käsin ja nostin sen selkään matkalaukkuni, jonka yhdessä sivussa oli ruokalaukkuni ja toisessa keräys "topatuita" lintuja, joita edellisinä päivinä olin ampunut. Minun Indialainen isäntäni ojensi minulle pyssyni; minä maksoin yösijani muutamalla lantilla ja paperisikarilla, kysyin tietä ja ratsastin matkaani, kiitollisena kuitenkin vielä hänelle toivoen: "Jumala teitä suojelkoon!" Hän katsoi perääni puoleksi uteliaana, puoleksi huolimattomasti ja kontti sen jälkeen koirineen majaansa takaisin.

Paksu, raskas sumu peitti koko seudun ja sulautui siihen paksuun lumeen, jota yöllä oli satanut. Vähän matkaa kulkuani jatkaissani, tapasin minä vanhan Indianilaisvaimon, joka lampaitaan ajoi laitumelle. Määkyen juoksi lauma hänen edellään ja jätti lumeen syvän tien. Eläimet odottivat kärsimättöminä, että voittorikas aurinko olisi sumun puhkaissut ja sulattanut vastenmielisen lumipeiton niiden niukalta ravinnolta. Hiukan ylempänä minä tapasin lammasvartijattaren villin pojan joka innollisena koirineen pyysi peltokanoja, joita pyhänä sitte likeisimmässä kylässä vähään hintaan möisi. Minä ratsastin sitte huonoa tietä myöten vuoren reunaa ylöspäin. Ylipääsemättömät suot ja kalliot tuottivat minulle pitkiä kierroksia. Monen tunnin kuluttua aurinko viimeinkin sumun tieltään lakaisi ja muutamassa silmänräpäyksessä lumen sulatti. Uusilla voimilla virkistettynä koetin minä tutustua tähän ihmisettömään kukkulaan. Minä seisoin jo melkein 14,000 jalan korkeudella, meren pinnasta luettuna. Vuoren jääpeittoiset kukkulat, joista muutamat huiput pilviä pitelivät, tähtäilivät minua molemmilta puolilta. Minun takanani oli yhä syveneviä vuoren laaksoja, siellä täällä olevine Indianikylineen; kaukaisuudessa näytti tämä aleneva näköpiiri taivaan ranteesen yhdistyvän, ja edessäni levitteliihe aaltomaisesti kuivat, äärettömät ylängöt, joita siellä ja täällä pitkät, matalat ja jyrkkälaitaiset vuoren selänteet risteilivät. Kuinka vähä auringon virkistävä voima oli eloa synnyttänyt ympärilleni, jossa kellahtavaiset tuskin sormen pituiset ruohopiikit vuoren viheriään jäätikköön sulautuivat! Iloisena minä tervehdin muutamia tuttuja kukkia, joita jo aarniometsissä olin tavannut. Täällä ne seisoivat kurjan mujun ja sammalen seassa; siellä ne kopeilivat komeiden palmujen seurassa. Näillä kukkuloilla ei elä perhonenkaan, ei kärpänen, tuskin joku hyönteinen; ja ahkera luonnontutkija on iloinen, jos hän jonkun kiven alta sattuu yhdenkään kovakuoriaisen löytämään. Siellä ja täällä rähmii joku sammakko kolostaan, ja joku nälkäinen sisilisko kiven kupeella kokee lämmittää kohmettuneita jäseniään. Mutta mitä etemmä minä ratsastin, sitä enemmän elämääkin ilmestyi. Kauniit ylänköjen hanhet parittain näpistelivät lammen niukkaa ruohoa; palokärki kalliolla koputteli ja laulaa kiekautteli, siten sinne kätkeynyttä hyönteistä piilostaan ajellen, ja satoja muita ääniä kaikui kukkuloilta. Huolettomana lenti tumma ibis sivuitseni, ja pienessä lätäkössä loiski vesilintusen parvi.

Minä olin jo monta tuntia pitkittänyt tietöntä matkaani, kun yht'äkkiä huomasin edessäni kuolleen hevosaasin, jonka, uupuneena, ajaja varmaan oli siihen heittänyt nälkään ja viluun kuolemaan. Minä kun tulin likemmä, säikähti lentoon kolme ahnasta, isoa gamia, joiden terävä katse peninkulmain takaa keksii saaliin, ja oli nytkin ne tälle haaskalle tuonut. Ne pudistelivat kopeina päitään, ja samalla kuin ne lähettivät tulisia katseitaan minuun, levittivät ne mahtavat siipensä ja, kahden pääni päällä kierrellessä, kolmas haaskaa vartioiden uhkaavaisena karjui, kunnes minä, puollustaumaan varustettuna, varovaisesti tämän tavattoman paikan sivuitse pyssy selässäni ratsastin, vähintäkään häiritsemättä niitä, jotka tielle olivat atrioimaan asettautuueet. Nämä olivat ainoat petoeläimet, joita koko kukkuloilla tapasin. Täällä ei nähdä tiikerin tulista taistelua jalopeuran kanssa; ei mikään jättiläiskäärme väijy janoavaista hirveä, joka lammesta janoansa sammuttaa; eikä täryangerias uipaa hevosta hätyytä, miten itäpuolen aveilla tasangoilla. Näyttää siltä, kuin tuhansien hiljaisten vuorihuippujen rauhallisuus kuvastuisi myös eläimissä, joita niiden juurilla asuu. Niin minä ajattelin, ja luulin itseni ainoaksi järjelliseksi olennoksi, joka näillä hirveän jylhillä vuorilla hengitti, kun yht'äkkiä kohtasin kaksi löyhästi puettua Indiania ryysyihin käärittyinä. Ne keräilivät ahkerasti metsäeläinten lantaa, jota he lähisimpään hopeansulatuslaitokseen polttoaineeksi möivät, samalla kuin pieni poika vartioitsi heidän syöpiä lamojaan.

Aurinko oli jo ollut kaksi tuntia korkeimmallaan. Alkaen aina aamusta varhain olin minä yhtämittaa ylöspäin noussut. Minun läähöttäväinen hevosaasini lyhensi ehtimiseen askeleitaan ja tavan takaa seisahtuikin, ja näytti ainoastaan vastahakoisesti enää etenevän. Minä hyppäsin sen seljästä ja niin helpoitin sukkelan eläinraukkani kuormaa, jota se oli aamusta asti kantanut. Nyt minä astuin reippaasti ylöspäin; pian kuitenkin aloin tuntea korkeudessa vähenevän ilmapainon rasittavaista vaikutusta, ja joka askeleella tunsin itsessäni ennen kokematonta vastenmielisyyttä. Minun täytyi seisahtua hengittämään, mutta ilmaa en tahtonut sittekään saada; minä koetin kävellä, mutta sanomaton tuska valloitti minun; sydän sykki kuultavasti; hengitys muuttui lyhkäiseksi ja katkonaiseksi; koko maailma tuntui rintaani painavan; huulet muuttuivat sinisiksi, paisuivat ja pakahtelivat; silmäluomien hienot suonet pullistuivat, repesivät, ja nokkuen veri niistä valui. Samassa suhteessa aistintenkin toimi väheni, näköni, kuuloni ja tuntoni melkein kokonaan loppui; tummanharmaa sumu hämärsi silmiäni, jotka usein muuttuivat punaisiksi, kunnes viimein veri niistä tihkuili. Minun päätäni pyörrytti, aistimeni ikäänkuin katosivat, ja vapisevana täytyi minun maahan masentua. Puoli horroksissa olin minä siinä hetken maannut, kunnes sen verran toinnuin, että eläimeni selkään pääsin; sillä takaisin täytyi minun pyrkiä. Mustia, pahanilman pilviä oli taivaan ranteelle keräytynyt, lukemattomat salamat vilahtelivat tummalla pohjallaan, ja yhä lähenevä ukkonen uhkasi minua, jolla ei katon suojaa ollut, peloittavalla luonnon näytelmällä. Mutta varsinainen ukonilma asettui synkkänä metallirikkaiden vuorten kukkulain ympärille, ja ainoastaan ohkaisemmat pilvet minua hätyyttivät. Ilma muuttui pian riehuvaksi myrskyksi, joka jäistä tuulta silmilleni tuiskutti, ja joka hetki uhkasi minua tukehduttaa. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa oli koko seutu jalan paksuisen lumivaipan peitossa; suot ja kukkulat, laaksot ja kalliot näyttivät yhdeltä ainoalta pinnalta; jok'ainoa tien jälki oli kadonnut, ja minun tilani huononi vaan joka hetki. Jos minä olisin silloin tämän ylängön niin tuntenut, kuin sittemmin, olisin minä tieni suunnittanut lintujen lennon mukaan; mutta onnettomuudekseni minä seurasin eräiden metsäeläinten jälkiä, jotka suolle katosivat. Minä huomasin tämän liian myöhään. Eläimeni yht'äkkiä upposi niin syvään, ett'ei enää päässyt ylös. Minä peljästyin; astuin varovaisesti alas, ja sanomattomalla vaivalla onnistuin minä tikarillani saamaan lumen sen jalkain ympäriltä ja auttamaan sen takaisin kadonneelle polulle. Minä ratsastelin kauvan sinne ja tänne, etsien tietä tässä äärettömässä erämaassa. Viimein sen löysinkin. Se oli peitetty luurangoilla ja pääkalloilla, joiden terävät piikit lumipeittonsa alta näkyivät ja muistuttivat niiden kuormaeläinten kuolemaa, jotka tälle tielle olivat uupuneet. Nämä olivat tervetulleita tunnusmerkkejä yksityiselle matkustajalle! Nyt pilvet pikaisesti hajosivat, ja polttavat auringonsäteet porottivat kirkasta lumivaippaa. Yht'äkkiä silmäni sairastuivat niin sanottuun surumpe-tautiin. Ainoastaan peitetyin silmin voin minä nyt matkaani jatkaa. Tämän lisäksi minua vielä vaivasi kiusaava pelko, että ikuinen silmätauti eli täydellinen sokeus oli minun saavuttanut. Puolen tunnin kuluttua näytelmä muuttui. Taivas, joka taas äkkiä pimeni, vuoti salamoidessa ja jyristessä, ja kauhea myrsky peitti maan taas uudestaan lumella; taas aurinko tillahti, mutta vaan kohta jälleen pilvien ta'a piiloutuakseen. Sanomattoman vaivaloisesti jatkoin minä matkaani. Hevosaasini tuskin enää jaksoi jalkojansa nostaa yhä paksunevasta lumesta. Silloin tuli yö. Jähmeys ja kylmyys, voimattomuus ja nälkä, matkan vaivat ja kärsimiset olivat minun tehneet niin kykenemättömäksi, että tuskin ohjakset käsissäni pysyivät; jalkani olivat melkein tunnottomat, vaikka ne olivatkin hyvässä suojassa puujalustimissa. Tätä paitsi vielä tiesin, että lähimmäiseen, ystävälliseen majaan oli vielä yli kahdeksan Saksan peninkulman matkan. Yön pimeydessä ja paksussa lumessa oli tien löytäminen mahdotonta. Minun väsynyt eläimeni, joka neljänätoista tuntina ruoatta ja levotta raskaine tarakoineen oli enimmästi vastamäkeä noussut, ei enää jaksanut kävellä. Minä luulin jo olevani hukassa: minä pelkäsin joutuvani joko enenevän kylmyyden eli lisäytyvän lumen uhriksi, kun odottamatta oikealla huomasin pitkälle pistäytyvän kallion liepeen ja aukon sen alle. Minä tutkin sitä pikaisesti. Se oli kuitenkin myrskyn ja lumen suojaksi sopiva. Vaivaloisesti sain eläimeni tarakan purkaneeksi ja satulapatjani sekä viittani märälle maalle vuoteekseni levittäneeksi. Hevosaasini kytkin minä läheisen kiven viereen, jossa se nälkäisen tavoin jaloillaan kaiveli lumenalaisia ruohoja. Yhtä nälkäisenä minäkin istuin iltaselle, jona minulla oli vähän käryytettyjä Turkkilaisia vehniä ja palanen juustoa, ja vaivuin väsyneenä kovalle vuoteelleni, jolta yölintujen laulut ja rähinät vielä unen kauvaksi aikaa karkoittivat. Kun sitte viimeinkin olin väsymyksen voittamana nukkunut, ilmestyivät äsken saadun silmätautini seuraukset uudestaan. Minä heräsin sanomattomaan silmäpoltteesen. Silmäluomet olivat puoleksihyytyneellä verellä kiinni liimatut. Minä hyppäsin ylös ja oikein ääneeni karjasin kivittävissä tuskissani. Nyt oli uni ja rauha poissa. Vilusta ja polttavasta tuskasta vavisten odotin minä milloin kivellä istuen milloin seisoen päivän valkenemista. Mutta hitaasti kuluu yö onnettomalta. Tähtikirkas taivas peitti vuoren, ja jokainen jääkylmä puhallus oli myrkkyä seudun elämälle. Kuolon hiljaisuus peitti koko seudun ja hitaasti tunnit kuluivat. Yö tuntui minusta ijäisyydelle. Kun minä arvelin, että päivä jo koittaisi, rakoutin minä kivisteleväisiä silmiäni, mutta minä näin ainoastaan kammoittavan asemani. Asuntoani tarkastaessa, huomasin minä kauhulla, että kovaksi jäätynyt ihmisruumis oli minulla päänaluisena. Minä vavahtelin ja riensin elukkaani etsimään, jättääkseni tämän kamalan paikan; mutta onnettomuuteni ei vielä ollut kaikki. Oivallinen eläimeni makasi kuolleena. Nälissään ei se yöllä ollut joutanut huolellisesti valitsemaan ruokaansa, vaan oli syönyt myrkyllisen "garbancillon" ja heti kuollut. Minun kumppani-raukkani, joka niin monta kovaa oli kanssani kokenut!

Tämmöinen peloittavainen kohtaus olisi kovimpaakin vavistuttanut. Minä palasin takaisin luolaan — mitäs muuta voin tehdä. Pilvetöntä maailmaa hallitsi voittoisa aurinko; yöllä lumen peittävät tasangot ja kukkulat oli se jo vihannoiksi muuttanut; iloisina linnut visertelivät ympärillä; jänekset hypähtelivät kallioita pitkin ja pitkäkaulaiset metsäkauriit uteliaina lähestyivät minua, tietämättöminä menneen yön kamaluuksista. Sanomaton lohdutus täytti murheellisen sieluni, ja minä astuin rauhoitettuna luolaan, kuollutta kumppaniani tarkastamaan. Ehkäpä se oli yksi minun kansalaisistani, matkustaja, jonka nälkä ja kylmä ovat uuvuttaneet? Ei, se oli eräs puoli-Indiani. Monta syvää haavaa sen ruumiissa osoitti, että häjynkuriset Indianit olivat hänen kivittäneet ja sitte tänne vetäneet.

Minä sieppasin pyssyni ja ammuin vuorijäneksen, keräsin vähän puita ja, lämmitettyä luupuikkoa vartaanani käyttäen, laitoin minä itselleni huonosti maistuvan aamiaisen. Sen jälkeen odotin minä rauhallisesti, mihin kohtaloni kallistuisi. Kello oli vähän yli 12, kuin minä vähän väliä kuulin yksitoikkoisen huudon. Hämmästyneenä, mutta iloisena minä ääntä kuullostelin. Minä kiipesin lähimmäiselle kalliolle ja huomasin sieltä kuinka kaksi eilen tapaamaani Indiania ajoi lantakuormiaan lähimmäiseen vuorilaitokseen. Minä kiiruhdin joutuin alas ja sain heidät vähän tupakkia annettuani antamaan minulle yhden lamoistaan. He tulivat mielellään kanssani luolalle. Minun tavarani pantiin laman selkään. Minä heitin tuskallisen alakuloisuuden tunteella kourallisen multaa ruumiille ja niin jätin tämän onnettoman seudun.

Matkustus Magdalena-virralla.

Höyrypilli antaa lähtömerkin; peräinen suuri ratas pannaan liikkeelle. Columbian lippu nousee mastoon ja liehuilee tuulessa. Satoja nenäliinoja liikkuu; kaikuva hurra-huuto lähtee rannalta ja toinen samanlainen laivalta vastaan, ja niin mennään.

Magdalena-virran höyrylaivat näyttävät kömpelöiltä kolmikertaisilta lastialuksilta; perässä on suuri, myllynrattaan tapainen pyörä; aluksen ulkosivut ovat kirjaviksi maalatut: valkoiseksi, punaiseksi ja siniseksi. Alimmainen kansi on avonainen; koneet ja uunit ovat sillä; pitkin laivan portaita on tavaroita ladeltu; matala seinä estää niitä mereen putoamasta. Tämän pohjan päälle pystysuorain pylväiden päähän ovat toiset kannet korkealle toisistaan raketut. Jos tavallinenkaan myrsky tulisi, puhaltaisi se tämän ristikon kumoon; mutta sillä ei ole mitään vaaraa, sillä Magdalena-virralla ei koskaan tuule. Portaat johtavat alimmaiselta pohjalta ylimmäiselle; ne ovat ensimmäisessä luokassa matkustavaisten hallussa. Eräs matala rintavarustus reunustaa niitä, ja niiden keskellä on koju, joka sisältää ruokahuoneen ja suojia matkustajille. Kun suojissa on lastuiset varjostimet akkunain asemasta, voidaan hyvin hyvästi nähdä näihin pieniin hökkelöihin, jotka ovat hyvin vastenmielisiä niille, jotka rauhassa tahtovat olla. Herroille annetaan usein lepopaikat ruokahuoneissa, joka aterian jälkeen riippumatoilla täytetään.

Maata mennessään saa kukin itselleen vuoteen laittaa; hän saa, nimittäin, itse riippumattonsa laittaa. Se peitetään sitte nelikulmaisesta harmaasta musliinikankaan kaistaleesta tehdyllä katolla, joka tarkasti vuoteesen sidotaan, etteivät verenhimoiset hyttyset unta häiritseisi. Mutta turha toivo! Tuskin on tänne vaatekojuun keritty, ennen kuin korvia särkevä ääni sen täyttää. Nämä ovat vihollisten, jotka sotahuutonsa alkavat. Aamusella herätään tästä umpinaisesta kojusta koko ruumis ja paisuneet kasvot täynnä kirveleviä haavoja.

Jos matkustaja sitte aamu-unen ottaisi, estää sen palvelija, joka määrätyllä ajalla tulee sisään ja huolimatta, jos riippumatot ovat tyhjiä taikka ei, laskee ne kaikki alas. Mielellään taikka väkisin on koko makuujoukko pian jaloilleen saatettu. Nyt tuodaan pesuvettä. Yksi toisensa perästä käyvät nyt yövieraat kirveleviä kasvojaan Magdalena-virran sekaisessa vedessä kastelemassa ja niitä sitte auringon paisteella kuivaamassa, ett'ei heidän tarvitseisi pyyhkeiksi tuoduilla likasilla ryysyillä niitä takaisin liata.

Kun sitte kaikki ovat kasvonsa pesseet, tulee palvelia uudestaan ja nöyristellen tarjoilee sokuroitua ja aniksilla höystettyä paloviinaa. Kello 10 aikana kutsutaan aamiaiselle. Ruokalajia on monta, vaan ei suinkaan maukkaita. Paistin palaset näyttävät kenkäin pohjilta; lihasoppa on inhoittavaista; kaikki liha on aivan maus-pippurin vallassa; ainoat mitkä maistuvat hyvältä, ovat jälkiruoaksi annetut hedelmät; viini on hapanta kuin etikkaa. Palvelija ja hänen apulaisensa on siivoton ja likainen. Joka muistuttaa likaisen veitsen saaneensa, rientää palvelija, ottaa veitsen, pyyhkäisee sitä pari kertaa rasvaa tippuviin hiuksiinsa ja pistää sen tyytyväisenä takaisin syöjälle. Jos heille kääntää selkänsä, lipovat he kohta viinilasia; jos puhuu naapurinsa kanssa, kourii hän jonkun lautaista. Päivällinen on aamiaisen kaltainen. Kukaan ei lähde säälien pöydästä. Ainoastaan suuri nälkä pakoittaa näihin aterioihin osaa ottamaan.

Allamme olevalla kannella puuvillakääryjen, matkalaukkujen ja halkopinojen keskellä on palvelioiden kyökki. Mullalla täytetty puulaatikko ja kolme sen sisällä olevaa kiveä tekee heidän keittiönsä. Kivillä laskettu pata kiehuu. Padassa on vettä, maisia, muutamia kalutuita luita ja perunoita. Keitto kun on valmista ja pata tulelta nostettu, ryntäävät nälkäiset merimiehet sen ääreen. Koirain tavoin kokevat he ensin kovat osuudet kouria; vaikka sopan lämmin ei vielä ole kiehumapistettä alemma, pistävät he kuitenkin sormensa liemeen ja haalivat sieltä kokkareita; pian luut ritisevät ja ratisevat kilpaan purekselijain hampaissa.

Tällä tavalla eräs matkustaja kertoo Siimon Bolivar-laivasta joka v. 1876 kulki Magdalena-virralla.

Patagonialaiset.

Vaikka viime aikain merimiehet eivät ole Patagoniassa tavanneet 9-10 jalan pituisia ihmisiä, vakuuttavat he kuitenkin, ett'eivät missään ole nähneet ihmisiä, joita yleensä pituuden ja paksuuden suhteen voisi Patagonialaisiin verrata. 2-300 miehestä löytyy tuskin 6, joka olisi 6 jalkaa ja 2-3 tuumaa lyhempi; vaimot ovat suhteellisesti yhtä suuria. Pää ja kasvot ovat leveitä, mutta kädet ja jalat ovat heikommat, kuin kokoon katsoen niiden luulisi olevan.

Patagonialaisten väri on tummasti punaisen ruskea — ruostuneen raudan ja puhtaan vasken välillä, kuitenkin vaskea tummempi ja mahonkipuuta vaaleampi. Heillä ei ole mitään päähinettä; sekaiset, suorat ja karheat hiuksensa sitovat he eläinten jänteillä verkon tapaiseksi mytyksi ohimoilleen. — Suuret, vuodista tehdyt kaaput, joihin he itsensä käärivät, riippuvat hartioilta aina kantapäihin saakka ja muuttavat vieläkin jättiläismäisemmäksi heidän muotonsa. He maalaavat mustalla, punaisella ja valkoisella värillä hyvin luonnottomia kuvia ruumiisensa, esim. renkaita silmäinsä ympärillä ja poikkipäin juovia kasvoihinsa. Jalkineina heillä on jonkinlaisia hevosennahkaisia kenkiä; puiset eli luiset kannukset — jos eivät rautaisia saa — hihnoilla nahkaisen vipu-ansan päähän yhdistetyt kuulat ja bamburuohoinen köykäinen, teräväpäinen keihäs täydentää heidän pukunsa. Naisilla on aivan samanlainen puku, kuin miehilläkin. He kampaavat ja kahteen leveään patukkaan hiuksensa palmikoivat; ne eivät riipu taaksepäin miten meillä, vaan kahden puolen kasvoilla.

Heidän majansa ovat hyvin mustalaisten talttain näköisiä. Maahan lyötyjen seipäiden ympärille seiniksi ja katoksi asetetaan eläinten vuotia niin, että säännötön maja syntyy. Siinä on kolme seinää, vaan neljäs, tavallisesti itäsivu, on avonainen. Majat ovat noin 7 jalkaa korkeat ja 10-12 jalkaa pitkät ja leveät; peräseinä — läntinen — on monta jalkaa korkeampi.

Majan kalustona ovat ainoastaan aseet ja vuodat, joilla maataan. Aseista ovat kuulat vaarallisimpia. Ne ovat tehtynä parista kolmesta pyöreästä piikivestä, kovista savipalloista, rautapaloista, vaskimalmista eli lyijypalasista, joista kukin erikseen nahkapalaan kääritään ja ripustetaan yhtä pitkiin hihnoihin, joiden alapäät ovat yhdistetyt. Yksi kuula otetaan oikeasen käteen, niitä kahta muuta heilutetaan muutaman kerran pään ympäri ja sitte koko kimppu heitetään tähdättyyn esineesen. Kuulia ei tarkoiteta esineesen, vaan koetetaan niitä heittää niin, että hihnat ottaisivat johonkin esineen osaan, jonka tähden kuulat sitte esineen ympärille niin kietoutuisivat, että eläimen olisi vaikea pakoon päästä. — Eräänä toisena heittoaseena on yksi kuula samasta aineesta ja suuruudesta kuin edellisetkin. Tämä kiinnitetään hienompaan, noin käsivarren pituiseen hihnaan. Sitä, noin naulan painoista kuulaa he pyörittävät kiivaasti päänsä ympäri ja heittävät sen sitte viholliseensa melkein luodin voimalla. Taistelussa pidetään hihnan vartta keskeä kiinni ja kuulaa käytetään, kuin taistelu-vasaraa.

Patagonialaisten paraana ruokana ovat tamman liha, kamelikuret, vyötiäiset (armadillit) ja "guanacot". He ovat paljaita herkkusuita ja syövät kaikkea, mitä käsiinsä saavat. Lihaa he keittävät ja paistavat sekä sitä sitte rasvan kanssa syövät. Kahta metsäkasvin juurta ja cardua-artischoken (cynera-cardunculus) kukkia he myös keittävät ja syövät. He käyttävät koiria ja hevosia metsästykseen; mutta eivät syö edellisiä ja jälkimmäisiäkin vasta sitte, kuin ne tulevat kykenemättömiksi työhön. Monet seudut ovat täynnä sarvikarjaa, mutta niiden lihaa ei pidetä tamman lihan arvoisena.

He eivät kasveja viljele elatuksekseen, ja eroavat muista raakalaisista siinä, että he muita enemmän karjanhoidon ja metsästyksen yhdistävät keskenään. Heistä on vielä mainittava, ett'ei yksikään heidän heimoistaan mitään vakinaista maanosaa omista ja että ne vapaasti kiertelevät 40-52 asteen välillä eteläistä leveyttä. He suuresti rakastavat kierteleväistä elämäänsä ja kulkevatkin usein aika kyytiä; onpa esim. sama heimo, joka Syyskuussa oli Magelhaeni-salmen rannikolla, Helmikuussa tavattu Rio-Negron rannoilla, jotka paikat kuitenkin ovat toisistaan 220 maant. peninkulman etäisyydellä. Ne heimot, joilla on sarvikarjoja, eivät näytä mielellään jättävän hyviä laitumiaan, joista kuivuuden tähden siellä onkin suuri puute. Edes ja takaisin kuleksiminen näyttää olevan heidän päätehtävänsä. Metsästykseen he ryhtyvät ainoastaan muun elatuskeinon pettäessä. Silloin heitä keräytyy koko heimo yhteen, muodostavat suuren ympyrän ja, piirin vähitellen pienetessä, kuulillaan kumoavat kaikki eläimet, joita vaan saavat. Heidän koiransa ovat opetetut metsästämään. Saalis jaetaan sitte suhteellisesti perheen väkiluvun mukaan.

Patagonialaisilla on selvempi käsitys omaisuudestaan, kuin Amazoni-virran aarniometsäin alkuasukkailla. Heidän joukossaan on köyhiä ja rikkaita, ja rikkautenaan on hevosia ja koiria. Rikkailla on 40-50 hevosta ja monta tusinaa koiria; köyhillä ainakin 1 eli 2 hevosta ja 1 koira. Muissa suhteissa ei heidän käsityksensä kuitenkaan ole kehuttava. Jos esim. eräs perhe on jo metsästysosansa syönyt, menee jokainen nälkäinen vielä likisimmän, parhaimman naapurinsa luoksi, jolla vielä on lihaa, ja syö kysymättä tarpeekseen. Heidän tapansa ja käsityksensä kuitenkin osottaa, että he ovat saavuttaneet korkeamman sivistyksen (?), kuin Brasilian alkuasukkaat. Heillä on useita hyviä ja pahoja jumaluuksia ja uskovat, että edelliset asuvat suurissa maakoloissa. Nämä hyvät jumaluudet kun maan loivat, loivat he ensin Patagonialaiset maanalaisissa koloissaan, antoivat niille keihäät, joutset, nuolet ja kuulat sekä lähettivät ne maailmaan itsestään huolta pitämään. He uskovat, että Hispanialaisten jumalat ovat heidät luoneet samalla tavalla, mutta antaneet heille keihäiden asemesta joutset ja nuolet, miekat ja kiväärit. Silloin kuin petoeläimet, linnut ja muut pienemmät eläimet luotiin, tulivat ensin pienimmät ja kauneimmat suurista maanalaisista luolista; härät ja lehmät olivat viimeisiä, ja ne hämmästyttivät suurilla sarvillaan niin, että he suurilla kivillä tukkesivat nämä maanalaisten luolain suut, ett'ei sieltä enää muita suuria metsäeläimiä tulisi. Sentähden ei Patagonialaisilla ollutkaan sarvikarjaa, ennenkuin Hispanialaiset, jotka olivat viisaampia ja päästivät niitä reijistä tulemaan, toivat niitä maahan.

Patagonialaisilla on myös aavistus kuolemattomuudesta, sillä he uskovat, että heidän sielunsa kuoleman jälkeen palaa näihin luoliin, siellä oman heimonsa jumaluuksien kanssa asuakseen. Heillä on myös jonkinlainen jumalanpalvelus, joka kuitenkin kokonaan koskee vaan pahoja henkiä eli voimia.

Jokaisella miehellä on vaan tavallisesti yksi vaimo, mutta muutamilla rikkailla, jotka omistavat 40-50 hevosta ja muita tavaroita, on myös 4 eli 5 vaimoa. Useammasti otetaan vaimo ostamalla, kuin vapaehtoisella sopimuksella. Vaimot ovat hyvin uskollisia ja ahkeria. Koko heidän elämänsä on vaan katkeamattoman työn ja vaivan jono; sillä lasten kasvatuksen ja hoidon lisänä on heillä melkein kaikki halvimmat työt ja toimitukset. Miehille kuuluu ainoastaan metsästys ja sota, karjan vartioitseminen ja elatuksen hankkiminen. Kaikki muut toimet kuuluvat vaimoille. Vaimo ja mies harvoin toisensa hylkää, eipä vielä vanhuudessaankaan. Myös ani harvoin mies lyö vaimoansa. Mutta kun Patagonialainen kerran on vihastunut, ei hänen sivistymätön vimmansa mitään säästä. Patagonialaiset kohtelevat rakkaudella sairaitaan, ja antavat vanhoille kunnian ja arvon.

Heidän päällikkönsä, kazikit, perivät arvon, mutta heidän valtansa on hyvin rajoitettu. Tärkeissä asioissa täytyy heidän kysyä neuvoa heimonsa vanhoilta eli parhailta sotilailta. Heillä ei ole oikeutta verojen ottamiseen, vaan täytyy heidän heitä kohdella lempeästi ja ihmisellisesti ja usein auttaa heitä tarpeissaan, muuten he asettuvat jonkun toisen päällikön alammaisiksi. Tästä syystä onkin moni kazikin jälkeinen kieltäytynyt alammaisia itselleen ottamasta, sillä ne maksavat paljo, vaan antavat vähän voittoa. Muuten yleensä heidän kansa- ja valtio-oikeutensa mukaan ei kukaan yksityinen eikä kunta voi kazikin suojeluksetta elää, ja se, joka ei tähän lakiin myöntyisi, armotta tapettaisiin eli vankeuteen vietäisiin, niin pian kun se huomattaisiin. Kazikein etuoikeus on pääasiallisesti siinä, että heitä pidetään ylimmäisinä miehinä ja tuomareina. Hän voi kenellekään tiliä tekemättä tuomita jollekulle kovia rangaistuksia, vieläpä kuolemankin. Hän myös määrää asustamisen paikan ja hänen käskyllään muutetaan siitä toiseen, sekä mennään sotaan ja metsästykseen.

Patagonialaiset eivät ole sotaisia, vaan ennemmin laupealuontoisia. Sentähden sodat eivät kestäkään näiden eriheimojen välillä kauvan, sekä ovat jotenkin harvinaisia, eikä koskaan julmia. Merimiehiä, jotka heidän rannoillensa saapuvat, kohtelevat he hyvin ystävällisesti.

Australia.

Jos katselemme talviyön taivasta, näemme me lukemattomia tähtiä sen kannella. Ne ovat jaetut ryhmiin eli tähdistöihin, joita kuu taivaan ranteelta kalpealla valollaan valaisee. Viides maanosa, Australia, näyttää kartalla melkein tämmöiseltä. Siihen kuuluu 700 pienempää ja isompaa saarta, jotka ovat tämmöisiin, tähdistöntapaisiin ryhmiin yhdistyneet, ja sivulla, Indialaisen arkipelagin puolella, on yksi suuri saari, melkein Euroopan kokoinen; sentähden sitä sanotaankin Australian mantereeksi (kontinentiksi). Se on kuin kuu yön tähdistössä. Kaikilla näillä saarilla yhteensä ei ole enempää, kuin kolme ja puoli miljoonaa asukkaita — siis ainoastaan sadannes Euroopan asukasluvusta. Australian saaret ovat huiskin haiskin isossa valtameressä Aasian ja Amerikan välillä; päiväntasaajan kohdalla on tämä meri levein. Tätä merta sanotaan "Tyyneksi" sentähden, kuin ensimmäisen rohkean merimiehen neljä kuukautta sitä purjehtiessa sattumuksesta oli koko ajan se tyynenä. Nyt tätä merta tavallisesti sanotaan "Etelämereksi", ja Australian saaristoja sanotaan yhteisellä nimellä Etelämeren saaristoksi. Näistä on Uusi Kaledonia länteisin, Uusi Seelanti eteläisin, Marquesan saaret itäisimmät ja Sandwich'in saaret pohjoisimmat. Meri-ilma vaikuttaa, että niidenkin saarten ilmanala, jotka ovat kuumassa vyöhykkeessä, ei ole niin rasittavainen, kuin Indiassa ja Birmassa. Sitte kuin Portugalilainen Magelhaen oli v. 1519 maanosan löytänyt, Alankomaalaiset tekivät pääasialliset löydöt. Mutta vasta 1770 jälkeen ovat nämä saaret kuuluisan maapallon ympäri purjehtijan Cook'in kautta enemmän tutustuneet, ja nytkin yhä vielä merimiehet löytävät uusia maita tästä äärettömästä Tyynestä merestä. Uusi Hollanti ei yleensä ole meren pintaa paljoa ylempänä. Alhaisen itärannikon suuntaa kulkee keskikorkuinen vuorijono. Pohjaisessa sanotaan sitä sinivuoreksi, etelässä Australian alpeiksi. Samanlaisia, mutta matalampia vuorijonoja seuraa muitakin rannikoita. Sisämaa on enimmästi alhaista, enemmän eli vähemmän erämaan tapaista aroa, jota siellä ja täällä alhaiset vuoristot ja kummalliset metsistöt risteilevät. Nämä metsistöt, joita asukkaat serub'iksi sanovat, ovat yhteenkasvettuneita, piikkisiä, läpipääsemättömiä pensastoja, joissa kanervamaiset kasvit eli pysty-suorat lehdet tiheästi kiertelevät sammalmaisia yhteenkasvettuneita, pallomaisia pensaita, eli kiertelevät ne pitkiä, harraisia varsikoita. Nurmikko pukeutuu keväällä (Syyskuusta Marraskuuhun) juhlapukuunsa. Ruoho kasvaa silloin voimallisesti ja muodostaa koko kukkaloistonsa; sitte voi se muuttua puuttomaksi erämaaksi; pienet purot kuivavat, ja asukkaat saavat iloita, jos he jostakin lätäköstä löytävät hiukankin suolaista vettä.

Ilmanala on yleensä terveellinen, mutta kuiva. Maan pohjainen osa on kuumassa vyöhykkeessä jo rikas vedestä; eteläosassa ei tosin sada vähän, mutta sateet ovat silloin tälläisiä vaarusateita, ja joskus on kuukausia, varsinkin kesäsydännä (Tammi- ja Helmikuussa) polttava kuivuus. Ilmanalan vaikutuksesta Uudessa Hollannissa on jotenkin paljo suolaisia hetteitä ja mataloita suolameriä. Tässä suuressa maassa tunnetaan vielä ainoastaan yksi isompi joki: Murray, Darling-nimisine lisäjokineen.

Victoria on Englannin rikkain Australialaisten siirtomaa Uudessa Hollannissa, vaikka se onkin pienin. Melbourne, Port Philippin sisäosassa on sen pääkaupunki. Nykyjään Melbournissa on noin 220,000 asukasta, ja siis suurin Australian sekä epäilemättä koko maailman kaunein ja parhaiten rakennettu kaupunki. Kaupunki on rakennettuna seitsemälle, Yarra-yarra virrasta vähitellen kohoavalle kukkulalle. Kadut ovat leveitä ja suorakulmaisesti toisiansa leikkaavia; monta yleistä paikkaa, kaunista puutarhaa ja puistoa on siellä. Rakennukset ovat isoja ja kalleita, ja moni kauppapuoti voi kilpailla Lontoonin paraiden kanssa. Yliopisto vuosittain paljo lisäytyy ja professoreilla ovat isot palkat; ylioppilaitten luku ei nykyjään nouse yli 200. Kaupungissa on monta teateria, ja keinollisuus kukoistavainen.

Uuden Hollannin likeisimmät saaret ovat vuorisia ja tulivuorisia. Muutamat ovat hyvin isoja. Etäisimmät ovat tavallisesti pieniä ja ryhmiin yhdistyneitä. Ne ovat syntyneet joko maanalaisen tulen vaikutuksesta eli korallieläinten rakennuksista, joita meren pohjalle on koloihin keräytynyt. Ne eivät näytä ulettuvan sataa jalkaa syvempään. Jos nämä eläimet tapaavat jonkun vedenpinnan alla olevan vuoren huipun, alkavat ne sen ympärille rakentamaan. Eläinten runsaasta sikiämisestä saavuttaa rakennus viimeinkin vedenpinnan ja muodostaa siihen maakielekkeen eli ympyriäisen muurin. Nyt ne eivät enää korkeammalle rakenna, sillä ne eivät elä kuivalla; mutta meri kerää sitte näille särkille irtonaisia korallien kuoria, simpukoita, kulekselevia merikasveja j.n.e. niin, että särkät viimein korkeammaksi kohoavat. Pensaita ja palmuja kasvaa; vesilinnut rakentavat pesiään, ja viimein ihmiset asettauvat asumaan tälle uudelle maalle. Australian saariston ilmanala on hyvin suopea. Erityisten vuodenaikain eroitus on vähäpätöinen. Voisimme sanoa, että viileätä kesää on koko vuoden ympäri. Sadetta saadaan kylliksi; ainoastaan yksi ja toinen saari kärsii kuivuutta, esim. Pääsiäissaari, jonka asukkaat juovat sokuriruohon nesteellä sekoitettua merivettä.

Uuden Hollannin ja sen ympäristön kasvimaailmalla on omituinen luonteensa. Puissa on kankeita, syrjälleen asetettuja lehtiä, jonka tähden Australian metsissä ei ole sitä viileätä varjoa, kuin meidän. Puut ovat myös kaukana toisistaan; Australian metsät mehevine ruohopohjineen näyttävät sentähden harvoilta puistoilta. Alkujaan oli siellä ainoastaan muutamia ruokakasveja. Sanajalat, joiden sydämiä syödään ja nartuskasvi, joiden siemeniä Indianit innolla etsivät, olivat niistä merkillisimmät. Nyt kukoistavat siellä Euroopasta viedyt viljalajit. Yleensä oli siellä monenlaisia kasveja. Päinvastoin oli laita etäisimmillä saarilla. Ennen Euroopalaisten sinne tuloa oli siellä kokospuu ja leipähedelmäpuu.

Australian eläinmaailma on yhtä omituinen. Alkujaan siellä ei ollut muita nisäeläimiä, kuin reppueläimiä, jos emme lukuun ota erästä "dingo" nimistä koiran lajia, muutamia jyrsiäisiä ja yölepokoita; Afrikalaiset kamelikuret vastaavat täällä olevaa n.s. "emu" lintulajia; valkoinen joutsen täällä olevaa mustaa j.n.e. Ainoana kotieläimenä siellä oli ennenmainittu dingo, jota alkuasukkaat tapasivat kesyttää. Kaukaisimmat saaret olivat vieläkin löyhempiä eläimistä. Siellä oli ainoastaan sika, dingo ja eräs rottalaji. Nyt on Euroopalaisia eläimiä viety niin mantereelle kuin useimmille saarillekin. Ne hyvin menestyvät; varsinkin lampaat ovat mannermaan siirtolaisille suuresta arvosta.

Tälle maanosalle on pääasiallisesti kaksi ihmisrotua hajautunut: Australian Indialaisia ja Australian Neekerejä. Väri, ruumiinrakennus ja uskonto eroittaa ne toisistaan. Edelliset kuuluvat Malajilaiseen rotuun, ovat väriltään ruskeita, muutamilla saarilla tosin melkein punaisia, keltaisia ja vieläpä valkoisiakin. Ne ovat säännöllisesti muodostuneita; pitkiä, solakoita ja, vaikka raakoja ja sotaisia, sivistykseen taipuvaisia. He asuvat pääasiallisesti niillä saarilla, jotka ovat Amerikaan päin. Toinen laji kuuluu Neekereihin ja on tumman musta iholtaan. Heidän hiuksensa ovat kiharat, ruumiinsa laihat ja kasvojen alaosa eteentyvä. He tuskin eroavat metsäneläimistä ja tavataan niitä enimmästi Uudessa Hollannissa ja sen koillispuolisilla saarilla. Nämä Australian Neekerit, eli Papuat, ovat melkein eläinten kannalla; ne kulkevat tavallisesti aivan alastomina, kaunistelevat itsiään kaikellaisilla kaluilla, niinkuin hampailla, luilla ja koirain hännillä: syövät kaikkea raakana, ja asuvat perheittäin paljaan taivaan alla vuorten koloissa eli huonoissa puiden-kuori-hökkelöissä. He kiertelevät ympärinsä, harvoin pysyen paria kolmea päivää kauvemman paikassaan, ja elävät metsästyksestä, varsinkin känguruilla, joita paitsi siellä ei monta muuta olekaan otettavaksi. Kalat, madot ja juuret ovat etsityitä ravinnoksia.

Tahiti.

Kaksisataa peninkulmaa Uuden Seelannin koillispuolella on saaristo, jota lähetyshistoriassa sanotaan Seura-saaristoksi. Tahiti on niistä suurin ja kuuluisin. Sen likellä on pienempi Cimeo-saari ja sen vieressä muutamia hyvin pieniä. Näitä yhteisellä nimellä sanotaan myös Yrjön-saariksi. Tahitin keskelle kohoutuu korkea vuori, josta kirkas-vesisiä puroja mereen virtaa. Kauniita pensaita kasvaa melkein rannalle saakka. Taivas on melkein aina sininen ja puhdas, ja ilma niin lämmin, että tuskin olkimajojakaan tarvitaan, mutta ei kuitenkaan liian kuuma, sillä raittiit merituulet sen viileyttävät. Siellä kasvaa mitä kauneimpia hedelmäpuita, ennen muita hyödyllinen leipähedelmäpuu. Meri antaa runsaasti kaloja. Sikoja ja kanoja on yltäkyllin. Metsät ovat laululintuja täynnä; vuoria ja laaksoja ihanat kukat kaunistavat; petoeläimiä ja myrkkyeläimiä ei ole ensinkään. Asukkaat ovat ko'okkaita ja väkeviä, ruskeita, tummasilmäisiä ja kiiltomustatukkaisia. He näyttävät iloisilta ja suopeilta. Usein nähtiin heidän nauravan ja leikkivän, mutta onnellisia he eivät olleet; he eivät tunteneet totista Jumalaa; he eivät tietäneet mitään Vapahtajasta, joka heitä voi antuaaksi saattaa; he elivät hirveissä synneissä. Varkaus, valheus, hekuma, sota ja murha olivat heidän tavallisia töitään.

Kun Englanti tämän kaiken sai tietää, heräsi monen hurskaan sydämessä toivo Kristuksen evankeliumin lähettämiseen näille onnettomille ihmisille. Neljä pappia ja muutamia käsityöläisiä vaimoineen ja lapsineen valmistautuivat sinne menemään. Laiva ostettiin, "Duff" annettiin sille nimeksi ja eräs hurskas katteini lähti sille päälliköksi. Lähetyssaarnaajat saivat kaikkialta matkalleen hyödyllisiä kaluja. Heinäkuun 1 p. 1796 lähetyssaarnaajat vihittiin toimeensa 8,000 ihmisen läsnäollessa. Sen jälkeen kukin polviaan notkistaen otti papin kädestä raamatun, jolloin pappi luki sanat: "mene, sinä rakastettu veljemme, tämän siunatun kirjan kanssa ja ilmoita pakanoille tätä evankeliumia kutsumuksesi, lahjojesi ja taitosi mukaan!" Lähetyssaarnaajat vastasivat: "minä tahdon sen tehdä Herran avulla." Elokuun 10 p. lähti laiva Lontoosta. Laivan mastossa liehui purpuranpunainen lippu, johon kolme viheriäistä öljypuun oksaa nokassaan pitävää kyyhkyistä oli neulottu ilmoittamaan, että rauhan sanoma oli matkassa.

Seitsemän kuukauden vaivaloisen matkan perästä tulivat he Maaliskuun 6 p. 1797 Tahitin läheisyyteen. Tämä oli juuri sunnuntai, ja katteini ei tahtonut sentähden sinä päivänä maalle mennä. Mutta niinpian, kuin alkuasukkaat laivan näkivät, astuivat he veneisinsä ja tulivat laivalle. Vähässä ajassa oli monta venettä laivan ympärillä. Helposti nämä raakalaiset kiipeilivät laivan seiniä myöten ylös kannelle ja osoittivat naurullaan, hyppelyllään ja riemullaan ilonsa laivan tulosta. He olivat tuoneet mukanansa joukon sikoja ja hedelmiä, niillä vaihtaakseen veitsiä, kirveitä, pyssyjä ja muita hyödyllisiä kaluja; mutta koska nyt oli sunnuntai, niin ei kukaan tahtonut heidän kanssaan kaupustella. Lähetyssaarnaajat kokivat heille selitellä, että tämä päivä oli heidän Jumalansa-päivä ja "silloin ei saa myödä eikä ostaa." Hetkisen perästä useimmat heistä palasivat sitte maalle, ainoastaan noin 40 jäi laivaan jälelle. Lähetyssaarnaajat pitivät täällä Jumalanpalveluksen. Rukouksen aikana pakanat olivat aivan hiljaa; mutta kuin laulu helähti, tulivat he niin liikutetuiksi, että he iloissaan oikein ääntelivät. Pian tuli myös kaksi valkoista ihmistä laivalle. He olivat ruotsalaisia, jotka jo kauvan olivat saarella asuneet ja voitiin siis tulkkeina käyttää. Heidän avullaan voitiin myös tutustua asukkaisin. Seuraavana päivänä katteini muutamain kumppaneinsa kanssa kävi saarella; siellä hän otettiin riemulla vastaan. Eräs päällikkö näytti suuren huoneen, jossa he saisivat asua. Tervehtäissään päällikkö hankasi kovasti nenäänsä katteinin nenään, ja osoitti sillä, heidän tervehdystapansa mukaan, suurta ystävällisyyttä. Kuningas ja kuningatar ratsastivat molemmat ihmisten olkapäillä; sillä maan tavan mukaan he eivät saaneet maahan astua muualla, kuin omalla tilallaan, sillä kaikki maa, jolle ne astuivat, tuli heidän omakseen. Mitään ratsastukseen sopivaa eläintä saarella kun ei ollut, täytyi heidän ihmisiä ratsastaa. Mutta tätä pidettiin myös suurena kunniana. — Kerran eräs lähetyssaarnaaja oli laittanut lasten juhlan. Noin 600 lasta oli juhlassa. Useimmat olivat Euroopalaiseen tapaan puetetut pienillä hatuilla ja takeilla, joita vanhemmat olivat heille tehneet. Juhtakulussa he kävivät kylän lävitse ja kantoivat kauneita sopivilla kirjoituksilla varustettuja lippuja. Seurue meni kirkkoon, jossa laulettiin kiitosvirsiä ja sitte pidettiin tutkinto. Vanhemmat istuivat liikutettuina ympärillä ja moni sanoi toisillensa; "mikä armo se kuitenkin on, että Jumala on lähettänyt meille evankeliuminsa, jonka avulla me olemme lapsiamme armahtaneet ja nyt saamme heistä tämmöistä iloa nauttia!" Mutta toisten kasvoilla vieryili tuskan hiljaisia kyyneleitä. Mitä he tunsivat, tahtoivat he myös ilmoittaa. Yht'äkkiä nousi eräs vanha arvoisa päällikkö ja huusi syvästi liikutettuna: "antakaatte minun puhua! Minun täytyy puhua! Voi, jos minäkin olisin tietänyt, että evankeliumi meille tuodaan, olisin minäkin säästänyt lapseni ja nyt nähnyt ne tässä onnellisessa joukossa! Mutta voi, minä olen heidät kaikki hävittänyt, enkä yhtä ainoatakaan säästänyt! Minun täytyy lapsetonna kuolla, vaikka olin yhdeksäntoista lapsen isä". Tämän jälkeen vanhus kirosi vanhoja epäjumaliaan, istui alas ja itki katkerasti. Kansa lisäytyi totuuden tiedoissa, kristilliset kurit ja tavat alkoivat sitä hallita. Kuningas Pomare myös edisti tätä antamallaan lakikirjalla, jonka mukaan kaikki jumalan lain rikkomiset rangaistaan. V. 1838 päättyi suuri työ; koko raamattu valmistui silloin Tahitin kielellä. Myöskin aineellisessa suhteessa maa on edistynyt. Asukkaat omistavat enemmän ja enemmän Euroopalaisia tapoja, vaatettavat itsensä niin, ja suuria, hyvin viljeltyjen peltojen ympäröimiä kyliä kohoutuu. Sokuriruohoa, kahvia ja puuvilloja viljellään hyvällä sadolla. Sinne viedyt kotieläimet lisäytyvät.

Uusi Seelanti.

Jos lähdetään Uuden Hollannin Sydneyn kaupungista ja purjehditaan muutamia satoja peninkulmia kaakkoista kohden, tullaan kahdelle melkein yhtä isolle saarelle. Näitä sanotaan Uudeksi Seelanniksi ja eroitetaan toisistaan ainoastaan noin kahden peninkulman levyisellä Cookin salmella. Aurinko kun meidän päämme päällä paistaa, nukkuvat Uusi Seelantilaiset pimeässä, hiljaisessa yössään, ja, heillä kun on talvi, tiputtaa kesäkuuma otsaltamme hikipisaroita. Uusi Seelanti avaroine merineen, kauniine rantoineen, korkeine vuorineen ja tiheine metsineen, joiden lävitse ainoastaan siellä ja täällä polut pujoittelevat, kohisevine koskineen ja kauneine järvineen tarjoaa näköalan, joka sydäntä ihastuttaa ja kehoittaa sitä Jumalan kiitokseen. Hedelmäpuita on vähä; sitävastaan kasvaa siellä eräs tammi, joka vasta 50 kyynärän korkeudessa levittää oksansa lakaksi, ja on sentähden erittäin sopiva laivain rakennukseen. Maa on niin täynnä sanajalkoja, että tuskin voidaan kulkea, ja ensikerran maata kyntäessä täytyy 6 hevosta auraa vetää; sillä maa on niin paksukamaraista ja raskasta; mutta kaikki viljalajit ja hedelmät siinä hyvin menestyvätkin. Maan päätuotteita on pellava, joka viljelemällä hetteisillä seuduilla kasvaa, ja joista alkuasukkaat valmistavat verhonsa, nuoransa ja köytensä, jotka ovatkin paljoa parempia, kuin meidän hampuista valmistamamme; senpätähden Englantilaiset, jotka nyt näitä saaria hallitsevat, yhtenä ainoana vuotena myivät Uudesta Seelannista pellavia 200,000 markan edestä. Petoeläimiä ja käärmeitä ei ensinkään ole, mutta sitä enemmän metsissä vilisee kaikenlajisia lintuja, joiden värit ja sointuisat laulut ovat yhtä viehättäviä. Saarilla on vähän nelijalkaisia eläimiä; ainoastaan koiria ja rottia tapasivat Englantilaiset siellä. Hevosia, nautaeläimiä ja sikoja, jotka hyvästi nyt siellä menestyvät, alkuasukkaat ensin niitä niin pelkäsivät, että tahtoivat niitä tappaa. — Asukkaat kuuluvat Australian Indianeihin. He ovat kauneita, vapaa-, korkeaotsaisia, hienohuulisia ja vaaleanruskeita. Musta, kiiltävä tukka on suora tahi kihara. Heidän asuntoinaan on pieniä majoja, seipäistä rakennettuja ja vedenpitäväksi lehdillä ja ruohoilla katettuja.

He valitsevat niille kankaisia ja pääsemättömiä paikkoja sekä piirittävät kylänsä paaluilla ja haudoilla. Verhoikseen he valmistavat paksuja peitteitä pellavista. Kasvoihinsa, rintaansa ja käsivarsiinsa he piirtelevät kummallisia kuvia ja hierovat niitä sitte punaisella ja sinisellä värillä, joka siinä pysyy koko elämän lävitse ja joista he ovat oivalailla kopeita.

Rautaiset työkalut heitä erittäin miellyttävät. Yhdellä kirvesparilla voi ostaa itselleen niin paljo maata, että siihen voi laittaa kokonaisen maatalon. Onpa niinkin tapahtunut, että he ovat särkeneet kärryjä, hävittäneet laivain veneitä ja repineet rakennuksia saadakseen niissä olevan raudan. Kerran eräs villi pisti rautanaulan maahan ja luuli siitä kasvavan rautanauloja hedelmöivän puun. Nämä villit muuten ovat erittäin ymmärtäväisiä ja ovat paljon Euroopalaisissa tiedoissa, maanviljelyksessä ja kaupassa edistyneet. Saaduista avuistaan he ovat hyvin kiitollisia, sanansa pitäviä, ystävällisiä ja nöyriä; juoppous on heille tuntematon pahe. Mutta Uusi Seelantilainen kuitenkin pedon tavoin laskeutuu kaadetun vihollisensa päälle, imee sen lämpöisen veren suonista, katkaisee häneltä pään ja asettaa pääkallon huoneesensa voitonmerkiksi. Useita tapetuita myös paistetaan ja syödään kohta. — Semmoinen oli muutamia aikoja sitte Uuden Seelannin laita, mutta mitenkä se nyt on? Kristuksen rakkaus pakoitti saarnaajan Samuel Marsden'in Uuden Hollannin Paramattasta lähtemään näitä verenhimoisia ihmisiä kääntämään. Hän oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan tätä kaunista, urhoollista ja viisasta kansaa, niiden tehdessä pellavilla kauppaa Uudessa Hollannissa. Hän pelasti heitä siirtolaisten petoksista, puheli ystävällisesti heille, rakensi heille asunnon, jossa he voivat asua, syödä ja juoda ja niin voitti heidän sydämensä. Mutta kun Marsden oli lähetyssaarnaajain kanssa Uudelle Seelannille tullut, iloitsivat tosin sen asukkaat heidän tulostaan, mutta Jesukseen kääntymisestä he eivät tahtoneet mitään tietää. Saarnoille he ilkamoivat, ja öisin asettivat, lähetyssaarnaajia peloittaakseen, tapettujen vihollistensa päitä heidän akkunainsa eteen. Näin vuodet vierivät lähetyssaarnaajain monia kovia kokiessa. Mutta Herra voitti myös näiden pakanain kovat sydämet. Eräs Uusi Seelantilainen päällikkö nousi kerran keskelle väkijoukkoa, joka keskusteli kristillisestä lähetystoimesta, sodasta ja rauhasta, ja sanoi: "minkätähden kristityt lähetyssaarnaajat ovat tulleet meidän sekaamme saarnaamaan? He ovat tulleet rikki musertamaan meidän 'jaettu-pattu'jamme' (murhanuijiamme), taittamaan meidän keihäittemme kärkejä, kaivamaan pois kuulat meidän kivääreistämme, ja opettamaan yhden heimon toistansa rakastamaan niin, että me voisimme rauhassa, niinkuin ystävät ja veljet toistemme kanssa asua. Luopukaamme meidän kovista sydämistämme ja kuunnelkaamme lähetyssaarnaajia, niin me saamme rauhassa asua!" Näin täytettiin profeeta Miikan sanat, 4:3 — enemmän kuin tuhannen vuotta hänen jälkeensä, kaukaisella saarella ihmissyöjäin keskellä. Nyt on jo enemmän kuin 40,000 saaren asukasta kääntynyt kristinoppiin, ja Englannista on lähetetty sinne pispa kirkollisia ja koulutoimia hoitamaan.