EUROOPA. (continued 5)

Erämaan laiva — kameli — kantaa ihmisen yhdestä kosteikosta toiseen. Matkustajat yhtyvät suuriin laumoihin, joita sanotaan karavaneiksi. Sata ihmistä ja 1,000-1,500 kamelia sanotaan pieneksi karavaniksi. Jokaisella tämmöisellä on johtaja, jonka täytyy löytää tie, usein paljaalla haistillaan. Pikaiset myrskyt panevat usein hietameren meren aaltoilemisen tapaiseen liikuntoon. Ilma on silloin niin täynnä hietaa, ett'ei voi kyynärän päähänkään nähdä. Matkustajain täytyy laskeutua kameleiltaan alas, peittää kasvonsa ja heittäytyä maahan. Hirmuinen kuumuus ja polttava jano vaivaa ihmisiä ja eläimiä. Usein myrsky hautaa koko matkueen. Toiset matkustajat löytävät silloin heidän kuivaneet luunsa hiedassa ja näkevät sen surkeuden, joka voi jokaista erämaan halki kulkevaa kohdata. Lepopaikoissa, kosteikoissa, kohtaavat karavanit usein toisiaan. Erämaan oikeus vaatii silloin, että se karavani, joka jo on jonkun päivän levännyt, lähtee matkaansa ja jättää tilan viimein tulleelle. Jos useita sattuu samaan aikaan kaivolle tulemaan, syntyy silloin usein kovia ja verisiä riitoja, jotka viimein voimallisemman voitoksi päättyvät. Yleisesti voidaan sanoa, että Saharan ilmasto on hyvin raitis, vaikka, muutamin paikoin, suurin kuumuus vallitsee. Ilman vakinainen kuumuus ei kuitenkaan näytä vahingollisesti terveyteen vaikuttavan. Varsinkin näyttää tämä kuiva ilma keuhkoille hyvää tekevän ja olevan hyvänä lääkkeenä keuhkotautiinkin.

Mutta kerran Sahara on katoava; kasvien levenemine etelästä pohjaan on alkanut; maa täten vähitellen muodostuu ruokamullaksi, peittyy metsillä, ja Keski-Afrikan säännölliset sateet etenevät etenemistään pohjaiseen päin. Ennenkuin tuhannenkaan vuotta kuluu, on tämä suuri erämaa sivistyksen alueena.

Dahomein neekerivaltakunta.

Dahomein kuningaskunta on Afrikan länsirannalla, likellä Nigerin suuta ja Ashantien maan itäpuolella. Sen pituus on pohjaisesta etelään noin 30 peninkulmaa ja leveys melkein sama. Vaikka maan laatu on hedelmällistä, on maa kuitenkin viljelemätöntä. Valtakunnan keskellä on pääkaupunki Abomei, jossa kuningas asuu. Tämä hallitsee noin 200,000 ihmistä, joista ainoastaan 20,000 on vapaita; muut kaikki orjia. Seisovassa sotajoukossa on 12,000 ihmistä ja niistä on vaimoja 5,000. Kuningas menee joukkoinensa kerran vuodessa naapurivaltioiden kaupunkeja ja maita vastaan; retken tarkoituksena on orjain anastaminen. Johtaja tottelee ehdottomasti kuninkaan käskyjä ja, kun se on ilmoittanut, mitä maata hän aikoo valloittaa, hyökkää päällikkö väkineen huolettoman ja varustautumattoman naapurikansan kimppuun. Vanhat ja sairaat tapetaan, mutta kaikki nuoret ja voimalliset, jotka eivät kamppaillessa kaatuneet, viedään Dahomein maahan, jossa osa uhrataan ja toiset myödään orjakauppijaille. Näistä saadut rahat tuhlataan suurimmaksi osaksi siinä isossa vuosijuhlassa, jossa kuninkaan aarteet loistavalla joukolla kannetaan katseltavaksi.

Englantilainen Forbes, joka joku vuosi sitten kävi Dahomein maassa ja kertoi siitä ja sen asukkaista, lausuu esim. seuraavaa: Abomein kaupungin ympäri kiertää 5 jalkaa syvä hauta, joka on orjantappurapensailla täytetty. Kaupungilla on 6 porttia, ja jokaisella portilla kaksi aukkoa: yksi kuninkaalle ja toinen kansalle. Jokaisessa aukossa riippuu kaksi pääkalloa, ja portin sisäpuolella on suuri rovio ihmisten ja kaikenlaisten eläinten pääkalloja. Kaupungissa ei ole ensinkään tavara-aittoja, ainoastaan kaksi toria eli markkinapaikkaa. Fetisch-huoneita eli epäjumalan-huoneita on paljo ja kummallisesti kaunistettu. Kaupungin kadut ovat hyvässä kunnossa, vaikka ne näyttävätkin enemmän maanteiltä. Kaikki huoneet ovat mataloita, ja minä näin ainoastaan kaksi kahdenkertaista rakennusta.

Me kun olimme likellä palatsia, seisahdimme me erään tulkkimme ystävän huoneen viereen. Siellä me pukeuduimme täyteen univormuun eli virkapukuun. Sitte me odotimme muutamain varjoavain puitten suojassa niitä kabufirejä eli päämiehiä, joiden meitä piti viedä kuninkaan luokse. Meidän takanamme seisoi seurueemme ja joukko kaupungin asukkaita katselemassa, ja vähää loitompana oli iso joukko kabufirejä ja sotamiehiä.

Ensimmäinen päämies, joka heidän joukosta luoksemme tuli, oli pääkaupungin ylhäisin virkamies. Hänen nimensä oli Bope. Hänen pukunaan oli vyötäisten ympärille kierretty vaatekaistale. Päässään hänellä oli leveäreunainen hattu, kaulassaan korallihelminauha, ja vyötäisiltään riippui kaunis miekka. Hänen perässään tuli hänen seurueensa ja sotamiehet, kantaen hänen lippuansa, auringon varjostintansa ja virkaistuintansa; viimeisenä seurasi suuri joukko soittajia, lyöden rumpua ja puhaltaen pilliä. Kun hän tuli eteemme, kumarsi hän ensin ja kävi sitte kolme kertaa oikealta vasemmalle meidän ympäritse, tehden joka kerralla meille syvän kumarruksen. Kolmannella kerralla ampui hän kolmesti kiväärillään ja sitte hyppeli edessämme vähän aikaa.

Tämä kun oli onnellisesti ja hyvästi päättynyt, tuli hän luoksemme, pudisteli meidän käsiämme ja istahti sitte virkaistuimelleen, jonka kantajat olivat minun oikealle puolelleni asettaneet. Sitte tuli kuninkaan veli ja kabufirein päämies, kumpikin eri seurueineen ja tervehti meitä edellisen tavalla. Kun kaikki sitte olivat istautuneet, asettui muutamia kuninkaan hovimiehiä meidän eteemme ja lauloivat he tervehdyslaulun. Niiden puoli päätä oli ajeltuna ja olivat kaikki verhotut punaisella, keltaisilla helmillä reunustetulla vaatteella. Heillä oli oikeassa kädessään jouhiruoska, jolla he löivät laululle tahtia.

Kun olimme maljojen juonnin lopettaneet, niinkuin maassa on tapana, asettauimme kantotuoleihimme ja niin jatkoimme matkaamme kabufirein ja sotamiesten jälessä palatsiin. Muurilla riippui pääkalloja. Kuningas istui eräässä porttiholvissa parhaimpine vaimoineen; hänen molemmilla sivuillaan istuivat hänen amatsoninsa eli naissotilaansa aseineen ja niiden ympärille olivat miehet asettauneet. Lippuja ja auringonvarjostimia oli sadoittain ja kivääreitä ja kanuunoita ehtimiseen lau'oittiin. Likelle palatsia kun tulimme, seisahtuivat meidän kantajamme samalla, kuin kabufirit polviansa notkistellen maata suutelivat. Mennessämme kuninkaan istuimen sivu, kumarsimme me hänelle; matkue kiersi kolmesti kuninkaan ympäri, ja jokaisella kerralla kabufirit lankesivat maahan ja me kumarsimme hänelle. Kolmannella kerralla kaikki kabufirit asettuivat pitkään riviin, joka ulottui aina kuninkaan palatsiin. Meidän tultuamme nousi kuningas ylös, ja 40 musikanttia rupesi soittamaan sekä kanuunat pantiin paukkumaan, ja kaikki muut, paitsi kabufirit, jotka heittäytyivät maahan ja nakkelivat maata päittensä päälle, huutaa hoilottivat. Nyt me astuimme esiin, puristimme kuuinkaan kättä ja istahdimme valtaistuimen eteen asetetuille lavitsoille. Tässä puhellessamme kyseli kuningas paljo meiltä kuningatar Victoriasta ja Englannista; hän oli hyvin kohtelias ja ystävällinen sekä kysyi minulta, josko minä tahtoisin nähdä amatsonein tarkastamista. Minä tietysti iloisella myönnytyksellä siihen vastasin, ja nyt kuningas määräsi niiden rykmentin tarkastamisen. Kaikki sai nyt toisen ulkonäyn: miehet vetäytyivät takaperin, ja aukea nelikulma muodostui tarkastukselle. Yhden rykmentin tunnusmerkkinä oli valkoiset, sinisillä krokodiileillä kaunistetut takit, toisen sininen risti, kolmannen sininen ruunu. Upsiereillä oli korallinauha kaulassa ja hienommat vaatteet; he pitivät kädessään pientä ruoskaa, jota alituisesti tarvittiin käyttää. Tarkastuksen loputtua alkoi järjestyksetön ampuminen. Joskus joku juoksi rivistä kuninkaan luokse, ja pitäen kiväärinsä ylhäällä, puhutteli häntä, sekä juoksi sitte riviin takaisin ja laukaisi kiväärinsä. Tarkastaessa seisoivat kabufirit kuninkaan vasemalla ja muutamat vähäisemmät amatsoni-upsierit sen oikealla puolella. Yksi niistä piti kuninkaan hopeista sylkilaatikkoa, toinen hänen hattuaan ja kolmas kaunista ebenholssista keppiä.

Viimein nousi kuningas ylös, otti lasinsa, käski meidän juomaan ja heläytti lasiansa meidän laseihin. Samassa kanuunatkin jyrähtelivät, kansa kiljui, kabufirit hyppelivät, ja muutamat hovipalvelijat pitivät verkaista verhoa kuninkaan edessä, sillä kukaan ei saa nähdä kuninkaan syövän eikä juovan.

Kapmaa.

Afrikan eteläisintä huippua sanotaan Hyväntoivon niemeksi. Siitä on koko eteläinen Afrika Kapmaan nimen saanut. Alankomaalaisten perustama Kap-kaupunki on tämän rannalla; se, niinkuin koko Kapmaakin, on nykyjään Englannin hallussa. Koska kaikki laivat, jotka menevät Itä-Indiaan, Kiinaan y.m., poikkeavat Kap-kaupunkiin, on se isona maailman markkinapaikkana. Euroopalaisia melkein kaikista kansoista asuu siellä; Amerikalaisilla on siellä kauppavarastonsa; alkuasukkaita, hiilimustia Neekereitä, ruskeita Indialaisia, harmaankeltaisia Malajilaisia, Kiinalaisia pitkine hiusruoskineen ja Arabialaisia tulee ja menee siellä lakkaamatta. Kaikkia uskontojakin siellä tavataan. Kristityt saarnaavat Herrasta Jesuksesta; mahometiläisten papit ilmoittavat profeetastaan, pakanat palvelevat epäjumaliaan. Lahtisella ja virtojen risteilemällä, aaltomaisella rantueella muhkeat viljavainiot aaltoilevat. Synkkä, metsäinen vuoren reuna rajoittaa tätä tasankoa pohjaisessa. Tämän yli kun noustaan, tullaan avaralle tasangolle, joka on 120 peninkulmaa pitkä ja 30-40 peninkulmaa leveä. Kesällä täällä maa on kuivanutta; siihen halkeilee syviä koloja ja musta pöly peittää sen. Ainoastaan virtain pohjissa, jotka myös viimein kuivavat, säilyy vähän vihantaa. Mutta sadeaika pian taas muodostaa ihanimmat kukkanurmet; ennen kaikkia sipulikasvit peittävät maan viheriöillä ja komeilla kukilla. Nyt tulevat vuorilta giraffit ja antilopit tätä ruohonurmea vakoelemaan; korkeajalkaisten kamelikurkien laumat kiitelevät tällä avaralla tasangolla, ja uutisasukkaat kiiruhtavat sarvikarjojaan ja lammaslaumojaan sen meheville laitumille. Tämä kuitenkin kestää vaan muutaman viikon. Ruohot ja kukkaset lakastuvat; lähteet häviävät ja virrat kuivavat; karjat viedään taas korkeampaan, kylmempään kotoonsa.

Kapmaan alkuperäisten asukasten, Kafferilaisten ja Hottentottilaisten, on täytynyt uutisasukasten tieltä syrjälle syöstyä. Kafferilaiset asuvat itäisellä rannalla. Se on kaunista, rotevaa, oivallista ja solakkavartaloista kansaa. Heidän tukkansa on lyhyt, musta ja kihara. Härkäin nahoista he enimmät vaatteensa valmistavat. Asunnot ovat möhkeästi rakennetut. Ne ovat haarukoista tehdyt ja näyttävät ampiaisten pesiltä. Monesti semmoisesta tulee "kraal" (kylä). Kafferilaisten rikkaus on karjassa, jonka kartuttamisesta he öin päivin huolehtivat. He ovat rohkeita, nerokkaita ja hyvin ymmärtäväisiä. Vihollistensa kimppuun he mielellään salaa hyökkäävät, ja käyttävät suurella taidolla heittokeihästä. Sen sijaan, kuin heidän tulisi sairaita vanhempiaan hoitaa, anastavat he heidän omaisuutensa; jos he vanhuudessaan tuottavat vaivaa, kannetaan heidät ulos kedolle, jossa he yksinäisyydessään kuolevat taikka joutuvat petojen saaliiksi. Hottentottilaiset ovat sävyisiä, rauhallisia, mutta hirveästi raakoja, taitamattomia ja hitaita. He kiertelevät karjoinensa vuosikaudet yhdeltä laitumelta toiselle. Heidän telttamaiset, seipäistä ja haarukoista tehdyt majansa voidaan kuormahärillä helposti mukana kulettaa. Köykäinen heittokeihäs, jousi ja nuoli ovat heidän tavallisina aseinaan. Erästä lammasnahkaista vaippaa käyttävät he päivällä verhonaan ja yöllä vuoteenaan. Kepin päähän sidottua ketunhäntää käyttävät he hikiliinanaan (jolla hikeä kuivaavat). He rukoilevat kuuta ja kaunista ilmaa. He pelkäävät alituisesti pahoja henkiä. Noiturit kerskailevat, että heillä on voima kaiken pahan ylitse ja varsinkin siitä, että voivat sateen synnyttää.

Hän joka ensin auraan kätensä laski, Herran palvelijana tätä suurta lähetysalaa viljelläkseen, oli saksalainen Georg Schmidt, "veljesseurakunnan" jäsen. Vuonna 1727 lähti hän eteläiseen Afrikaan ja asettautui Hottentottilaiseen joukkoon. Syvään vuoren laaksoon, 14 peninkulmaa Kap-kaupungista, rakensi hän itsellensä majan, perusti puutarhan, kuokki sen ympärille pienen maapalan ja alkoi kaikessa yksinkertaisuudessaan saarnata evankeliumia näille onnettomille, eksyneille pakanoille. Hottentottilaisten sydän ihastui ja rakastui tähän lämpöiseen mieheen, joka ei tullut ottamaan, vaan antamaan. Pian oli hänellä pieni, pakanoista käännetty seurakunta ympärillään, ja siinä jyrkässä vuoren rotkossa, jossa ainoastaan apinat muinoin asuivat, kukoisti nyt pieni hupainen kylä. Mutta jo 7 vuoden perästä Alankomaiden hallitus kielsi täällä evankeliumia ilmoittamasta, jonka tähden saarnaajan täytyi palata kotomaahansa. Vasta 50 vuoden perästä (v. 1793), taisi kolme veljesseurakunnan lähetyssaarnaajaa ruveta veljensä työtä jatkamaan. Hänen asunnostaan tapasivat he ainoastaan riutuneita raunioita jälellä; mutta puutarhassa kukoisti vielä kaunis, varjokas, iso pääronapuu, jonka Schmidt-isä oli istuttanut siihen, jossa hän ensikerran pakanoille evankeliumia ilmoitti. Niistä joita Schmidt oli kääntänyt, eli ainoastaan vanha vaimo, jota "vanhaksi Leenaksi" sanottiin. Hän oli ollut Schmidt'in ensimmäinen opetuslapsi, ja säilytti vieläkin huolellisesti lammasnahkaan käärittyä, opettajaltaan saatua uutta testamenttia. Tämän vanhan pääronapuun alla pitivät nytkin lähetyssaarnaajat ensimmäisen saarnansa. "Armolaaksoksi" sanottiin tätä uutta evankeliumillista paikkaa. Tämän ajan jälkeen seurasi tälle kansalle siunausta tuottava lähetystoimi. Muutkin lähetysseurat, esim. Englantilainen ja Rheiniläinen, lähettivät nyt sinne saarnaajia. Kirkkoja ja kouluja rakennettiin noin 80 lähetyspaikkaan. Erämaat tehdään hedelmällisiksi, puutarhoja perustetaan, vainioita huolellisesti viljellään, huoneita rakennetaan Euroopalaiseen tapaan, ja asukkaita taivutetaan kristilliseen kuriin ja tapoihin. Berliniläinen lähetysseura on erittäin toimelias. Sen etevimpinä lähetyspaikkoina ovat Saar, Bethel, Itemba ja Emaus. V. 1860 on Dessanilainen lähetyssaarnaaja Prietsch perustanut uuden lähetyspaikan Kafferilaisten keskuuteen, ja antanut sille isänmaansa "Anhaltin" nimen.

Buschmanit.[69]

Eteläisimmässä Afrikassa asuu kummallinen kansa — Buschmanit. Nämä ihmiset ovat maailman raa'impia ja tuskin eläimistä eroavat. He ovat pienikasvuisia, noin meidän 14 vuoden poikain kokoisia. Heidän ihonsa väriä on vaikea eroittaa, sillä se on paksulla lialla ja rasvalla peitetty; heidän jäsenensä ovat heikot ja laihat, katseensa villi ja viekas. Vaimot ovat vieläki inhoittavaisempia, niin että Hottentottilais-vaimot ovat oikeita ihanteita heihin verrattuna. Heidän tavallisena pukunaan näyttää olevan joku voideltu eläimen vuota; heidän nahkaisen päähineensä alta riippuu heidän kihara, paksulla rasvalla tahrattu tukkansa kapeina suortuvina. He ovat niin raakoja, ett'ei yhdelläkään heistä ole nimeäkään, ja heidän kielensä on niin vaillinainen, että se, niin kuin eläinten, sisältää ainoastaan sanattomia, rääkyviä ääniä. Heidän varsinainen isänmaansa on Orangevirran seutu, josta he Kapmaahan retkeilevät ja ryöstöillään sen asukkaita valtaavat. Heidän kotomaansa on oikea erämaa; maa on melkein hedelmätöntä ja kasvaa ainoastaan muutamia pensaita ja juurihedelmiä. Täällä voi elää ainoastaan muutamat eläimet, nimittäin kamelikurki, antilopi, rhinoceros ja lammas; senpätähden Buschmanit metsästävätkin sisiliskoja, käärmeitä, heinäsirkkoja ja muurahaisia. He voivat päiväkausia olla juomatta, kun vaan saavat nesteisiä kasveja pureskella. Heillä ei ole minkäänlaista erityistä asumusta, vaan viettävät yönsä koloissa ja puiden oksilla. Buschmanein näkö ja kuulo on tarkka, mutta muut aistimet ovat sitä vastaan heikot; sillä heille ei ole vastenmielistä inhoittavimpienkaan aineiden nauttiminen, eivätkä tunne ilman vaiheistakaan sanottavaa. Buschmanit elävät tavallisesti perheittäin; yksi matkustaa sinne toinen tänne, ja yhdistäyvät joukoiksi ainoastaan suurempain eläinten metsästämiseen. Niin kauvan kuin heillä on elämänsä tarpeita, pysyvät he yhdessä; niiden loputtua he taas erkautuvat. Uni, ruoka ja juoma ovat heidän ainoat tarpeensa, tupakki ja viina heidän nautintoaineensa. He kestävät myös kauvan nälkää, ja sama Buschmani, joka viiden naapurinsa kanssa voi syödä kokonaisen lampaan, voi myös kolme jopa neljäkin päivää nälkää nähdä. Laiskuus on enimmästi heidän puutteisinsa syynä, ja ennenkuin hän työhön ryhtyy, kiinnittää hän nälkävyötään ja nukkuu pois nälkänsä. Hän voi kyllä olla rohkea varas, mutta sotaista urhoollisuutta häneltä puuttuu; yksi pyssynlaukaus voi karkoittaa satoja Buschmaneja. Sitä vastaan tapaavat he kätköistään lähetellä nuoliaan, joiden kärissä on käärmeen myrkkyä. Jos he käärmeen tapaavat, astuvat he sen pään päälle ja käsin siihen niin tarttuvat, ett'ei käärme voi suutaan sulkea. Sen jälkeen he hampaillansa raastavat sen pään poikki, säilyttävät sen sopivaan tarpeesen ja syövät ruumiin raakana ja verisenä.

"Minä vietin", sanoo eräs matkustaja, "tunnin verran aikaa näiden ihmisten tarkastelemisessa ja väitän, että Buschmanin muoto ja tavat ovat enemmän apinan, kuin ihmisen. Varsinkin yksi oli niistä apinamainen. Hän oli 50 vuotinen harmaatukkainen ja piikkipartainen ukko; otsa, nenä ja kasvot olivat paksulla lialla tahratut ja ainoastaan silmäin ympärillä näkyi pieni valkoinen rengas, jota savun alituisesti vaikuttavat kyyneleet puhtaana pitävät. Mutta millä varsinkin sen tekisivät melkein täydelliseksi apinaksi, olivat sen vilkkaat silmät ja kutsuvaiset silmäluomet, jotka nousivat ja laskivat jokaisessa muodon muutteessa. Yksinpä sieramet ja suupielet ja vieläpä korvalehdetkin ehdottomasti liikkuivat ja ilmoittivat vaihtelevia himoja ja epäilyksiä. Sitä vastaan ei kasvoissa ollut ainoatakaan juonnetta, joka häntä olisi ihmisyyteen korottanut. Kun minä viimein käskin hänelle antamaan lihapalan, jota ottamaan hän epäluuloisesti kätensä ojensi, tempasi hän sen äkkiä ja hiilille heitti ja, ehtimiseen ympärilleen silmäillen, piti huolta ett'ei kukaan sitä häneltä olisi vienyt. Silloin olisi jokainen varmaan vetoa lyönyt, että hän kaiken tämän on apinalta oppinut. Nyt hän sieppasi lihapalan hiililtä, pyyhki sitä pikaisesti hihaansa, pisti sen suuhunsa ja repi siitä isoja, puoleksi verisiä paloja, joiden alaspainuminen laihassa kurkussa selvästi näkyi. Kun viimein ainoasti luut ja jänteet jälellä olivat, alkoi hän veistä käyttää. Luu kun oli jo paljaaksi kaivettu, pisti hän sen uudestaan valkeasen, rikkoi kivellä sen molemmat päät, imi ytimen sen sisältä ja täytti kohta sen tupakilla, jonka savua hän pitkillä siemauksilla, silmät ummessa nieli; nyt hän näytti niin tyytyväiseltä, kuin ihminen mieliviini-maljaansa juodessa. Muutamia siemauksia vedettyään, antoi hän luun vieressä istuvalle naapurilleen, joka teki samoin. Tämän jälkeen molemmat katselivat hyvin tyytyväisinä, kunnes me heidät jätimme".

Amerika.

Amerikaksi sanotaan maapallon läntistä maanosaa. Sitä sanotaan myös Uudeksi maailmaksi, koska rohkea merimies Kristofer Columhus sen vasta neljännellätoista vuosisadalla löysi.

Amerikaa rajoittaa Atlantin- ja Tyynimeri sekä pohjainen Jäämeri. Sen pituus on pohjasta etelään. Sen päästä päähän kun kävelee, saa käydä kaikissa ilmanaloissa: Pohjaisnavan jäisestä kylmyydestä päiväntasaajan polttavaan kuumuuteen ja siitä taas etelänavan jäiseen hyyteesen.

Atlantin meri tekee Amerikan rannalle suuren lahden, jota pohjaisessa sanotaan Mexikon mutkaksi ja etelässä Karibian mereksi. Tämä jakaa maan kahteen, melkein yhtäsuureen osaan, joista molemmilla on jotenkin kolmion muoto, joiden asemat ovat pohjaiseen- ja käret eteläänpäin. Amerikan rannikon ominaisuutena on yksitoikkoisuus. Etelä-Amerikan rannikko on varsinkin sitä laatua. Tästä kuitenkin poikkeaa lounaisin osa, joka on "lahdekkeiden ja solien sekasortona". Pohjais-Amerikan rannikolla on vähemmän säännöllinen muoto. Sen koilliskulmalla on paljon lahtia, hyviä satamia ja leveitä virtain suita; isoja niemimaita pistäytyy sieltä myös ja suuri joukko saaria kuvastelee sen rannikolla. Luoteessa rannikko on niemekkeistä, lahtista ja saarista; mutta ne ovat pienempiä ja vähempiarvoisia.

Yksinkertaisuus ja säännöllisyys ilmautuu myös sen maan luonnossa. Andivuorten pitkä jono kulkee pitkin länsirannikkoa ja sitoo molemmat Amerikan osat toisiinsa; Andien itäpuolta voi pitää suurena laaksona, jonka matalana itäisenä reunana Alleghany-, Antilleri-, Guianan ja Brasilian vuoret ovat.

Ilmanalan, kasviston ja eläimistön suhteen ei ole jyrkkiä eroituksia; yksi ilmanala muuttuu vähitellen toiseksi. Kylmästä, puuttomasta, kanervaisesta ja sammaleisesta alatasangosta, joka Jäämeren rannoilta ulettuu aina "Mustille kunnaille" ja jossa Mackenzia pohjaiseen virtailee, tullaan vähitellen Ylä-järven havumetsiin; sitte Wiskonsin tammimetsiin. Pähkinä- ja kastanjipuita nähdään Ohion ja Kentuckin tienoilla; etelämpänä Mongolilaiset ja palmut jo osottavat, että kuumaa ilmanalaa lähestytään. Tähän yhdestä ilmanalasta toiseen vähitellen muuttumiseen on epäilemättä syynsä, ett'ei ole mitään korkeita, lännestä itään kulkevia vuoria, jotka eläinten ja kasvien vapaata levenemistä estäisivät. Euroopalaiset kun Pohjais-Amerikaan saapuvat, näkevät he ihmetellen Kolibrin, "kääntöpiirin lintumaailman diamantin", lentelevän maassa, joita lumi ja jää vuosittain monta kuukautta peittää. Etelä-Amerikassa on laita aivan samoin. Siellä on kääntöpiirin palmuja ja papukaijoja vielä Buenos Aures'in tienoilla — siis kaukana oikeasta kotomaastaan.

Uuden maailman ilmanala on Vanhan maailman ilmanalaa kosteampi. Tämä tulee maan pitkästä, kapeasta muodosta ja sen kosteille merituulille olevasta aukeasta asemasta. Atlantin rannikoilla on nimittäin ainoastaan mataloita maakukkuloita, joiden ylitse Atlantin ilmavirrat voivat vesihöyryään menettämättä kohota, ja vasta Andeilla haihduttaa vetensä, josta Mississippi, La Plata ja Amazon syntyvät. Sen lisäksi vielä tulee, että isot, avarat tasangot edistävät laajain vesistöjen muodostumista. Uudessa maailmassa onkin sentähden useita isoja virtoja, joista muutamat ovat maailman suurimpia, haaraisimpia ja pisimpiä. Missä on Amazon virralle vertaa? Sen pinta-ala tekee 94,000 maatiet. neliöpeninkulmaa ja pituus 770 mt. pen. Siihen yhdistyy sivuvirtoja, jotka ovat muiden maanosain itsenäisiä virtoja suuremmat. Mississippi, maailman toinen virta, on melkein Amazon'in suuruinen. Se on 890 penink. pitkä ja sen veden pinta-ala lasketaan 61,000 peninkulmaksi. La Plata- ja St. Lorenzo-virrat ovat myös mainioita niin suuruudestaan kuin merkityksestäänkin.

Amerikassa on myös kosolta suuria järviä. Suurempaa suolatonta vesistöä, kuin Kanadalainen on, ei ole koko maailmassa. Ja tämä ei ole ainoa. Katsahdus kartalle näyttää, että Pohjais-Amerikan alatasangolla on järviä, joilla ehkä on Kanadan järvein laajuus.

Tämä veden paljous ei ainoastaan edistä maan hedelmällisyyttä, vaan se helpoittaa myös keskusliikettä maan eri osain välillä.

Lämpö ja kosteus ovat runsaan kasvullisuuden parhaimmat edistäjät. Sentähden Uusi maailma voikin erinomaisen edistyneellä kasvullisuudella kopeilla. Amazon-virran viereiset isot aarniometsät muodostavat jättiläispuillaan metsistön, jonka vertaista muut maanosat kaipaavat. Palmut kohottautuvat aina 200 jalan korkeuteen ja voittavat metsän muut puut niin hyvin suuruudellaan kuin paljoudellaan ja majesteetillisillä lehtimuodoillaan. Näiden jättiläisten välillä kasvaa pensaita ja pienempiä puita, joita köynnöskasvit kiertelevät ja yhteen punovat, ja niin muodostavat läpipääsemättömän tiheikön. Virrat, jotka rauhaista vettään vierittelevät mahtavain metsäin viheriöissä lehtiholveissa, ovat ainoat keskusliikenteen välikappaleet kansoille ja lähetyssaarnaajille, jotka sinne ja tänne asuntonsa ovat asettaneet. Muutamin paikoin, esim. Yukatassa kasvit muodostuvat semmoisella voimalla, että ne vierittelevät tieltään suuria vuorenlohkareita.

Amerikan eläinmaailma ei ole niin korkealle kehittäinnyt. Hyönteisiä siellä on erittäin paljo. Niiden moninaisuus, niiden kiiltävät värit ja tavattomat suuruudet tekevät niistä maanosan suurimman kaunistuksen. Selkäpiillisistä eläimistä ovat mateliaat lukuisimmat; muut eivät ole niin monenlaisia eikä niin suuria, kuin muissa maanosissa; mutta ne eivät ole ainoastaan pienempiä, vaan niiltä puuttuu myös se voima, julmuus, tulinen rohkeus ja viisaus, jota me maanosamme samanlaisilta eläimiltä ihmettelemme. Pohjais-Amerika, jolla on enemmän mantereen ilmanala, on tässä suhteessa Etelä-Amerikan ja Vanhan maailman välittäjänä.

Amerikassa asuu noin 85 miljoonaa ihmistä, jotka voidaan kahteen pääjoukkoon jakaa: alkuasukkaisiin ja siirtolaisiin. Alkuasukkaat ovat Eskimoita, jotka asuskelevat ainoastaan pohjoisimmilla seuduilla ja elävät pääasiallisesti valaiden pyynnöllä; ja Indiaaneja, jotka enimmästi eleskelevät kierteleväisinä metsästäjinä. Siirtolaiset ovat osaksi Euroopalaisia, osaksi Neekereitä ja osaksi Mongolilaisia. Näistä erilaisista kansoista on syntynyt sekoituksia, jotka etenkin Etelä-Amerikassa ovat lukuisia.

Vihantamaa (Grönlanti).

Grönlanti on 50 peninkulmaa Islannin pohjoispuolella. Vuonna 986 löysi Islantilainen Eerik niminen mies tämän maan. Hän pakoitettiin kotomaansa jättämään, kun oli kaksintaistelussa jonkun tappanut, ja, kun hän tiesi, että eräs Norjalainen laivakatteini oli myrskyn ajamana joutunut eräälle rannalle Islannin länsipuolella, purjehti hän länteen ja saapui sinne. Maa kun oli ruohoinen, kutsui hän sen Vihantamaaksi (Grönland). Muutaman vuoden perästä palasi hän Islantiin takaisin, kertoi sen kauneista niityistä, sen kalaisista rannoista ja sen paljoista turkiksista ja metsän riistasta sekä sai monta siten sinne muuttamaan.

Eerikin poika kun sitte oli Norjassa käynyt, lisääntyi yhä sinne muuttajain luku. Norjan kanssa käytiin kauppaa, perustettiin Gardar'in kaupunki, rakennettiin kirkko, laitettiin luostari sekä siihen pispa y.m. hengelliset virkamiehet. Näin syntyi 190 uutisasuntoa itä- ja 90 länsirannalle. Näistä kaikista on nyt ainoastaan rauniot jälellä. Kuinka asukkaille ja Vihantamaan viljelykselle lienee näin käynyt, ei varmaan tiedetä. Varmaa vaan on, että asukkaat ovat hävinneet osaksi puutteista, osaksi Eskimoiden hävityksistä.

Vihantamaan keskus on alituisesti lumen ja jään peittämä ylänkö, joka kallistuu länteenpäin. Vuosituhansien kuluessa satanut lumi on täällä keräytynyt äärettömiin kasoihin. Näiden lumivuorien yläkerrokset ovat lumen pakkautumisesta ja osaksi sulautumisesta muuttuneet valkoiseksi nyppyiseksi jääksi, joka aina 2,000 jalan paksuisena peittää koko maan, paitsi rannikoita. Suuret jäälohkareet vieryvät näiltä alas rannikoille. Suurina, monen sadan jalan paksuisina laskeuvat ne hitaasti niin sanottuihin jäävuonoihin, eroittautuvat pienempiin ja suurempiin jäälohkoihin ja muodostavat isoja, uivia jäävuoria, jotka Jäämerellä purjehtimisen tekevät niin vaaralliseksi. Sorineen ja kivilohkareineen, jotka rantavuorista niihin murenevat, kulkevat nämä jäämöhkäleet vuonoista vähitellen ulapalle ja sieltä aina Atlantin merelle, jossa ne New-Foundlannin eteläpuolella joutuvat Golf-virran lämpöiseen veteen ja sulavat; kivilohkareet ja sora vaipuvat silloin meren pohjaan; näistä todellakin lienee New-Foundlannin eteinen luoto syntynyt.

Saaren itäranta on suurimmaksi osaksi tuntematonta; länsiranta, jota, eroitukseksi sisämaasta, sanotaan reunamaaksi, on tarkoin tutkittu. Se näyttää Norjan länsirannalta; sillä niin kuin siellä, on täälläkin rantue täynnä isompia ja pienempiä saaria; kapeita, haaraisia ja pitkiä vuonoja on myös tämä rantue täynnä. Sisämaan ylänkö alenee penkereittäin rannallepäin; penkereet ovat usein avaroita, jyrkkiin seiniin päättyviä ylätasangoita; ainoastaan rannikon eteläosassa, joka on muuta matalampi, ei ole tämmöistä pengerrystä.

Kesällä leijuelee aurinko myötään taivaalla, vaikka tosin alhaalla. Varjot ovat aina pitkiä, ikäänkuin iltasilla eteläisimmissä maissa. Valo heiastuu huikaisevalla loistolla lumesta ja välkkyvistä jäävuorista. Talvella taas on yhtämittainen yö revontulien ja loistavien tähtien tanssiessa. Syksy on ilta- ja kevät aamuruskona. Ilmanala on kylmä. Kesällä lämpö tosin nousee jotenkin korkealle; mutta talvella elohopea voi viikkokausia jäässä pysyä; hengitys näyttää tiheältä ja ruutisavun valkoiselta; vaarallisena pohjolan puhuri uhkaa jokaista vierasta, joka uskaltaa lähestyä tänne kylmään koloon. Vihantamaan länsirannikon ilmanala on tuores ja vaihtelevainen, etelärannikon kostea, mutta pohjaisen kuiva.

Kasvullisuus on pääasiallisesti ahdistunut rannikolle; metsää ei ole ensinkään, ainoastaan etelässä kasvaa hiukan mataloita koivu- ja pajupensaita. Vuonojen pohjissa ja laaksoissa kasvaa muutamia kanervan tapaisia kasveja, vareksen marjoja, neilikoita, y.m. Parhaite täällä menestyvät kaalit, retikat ja sallaatit. Vareksen marjat ovat tärkeitä ravintoaineita. Kallioilla kasvaa jäkälöitä. Kasvaa siellä myös kasvi, joka on suuresta arvosta köyhän maan ihmisille. Se on kuirimo. Tämä on yleisin ja varmin tämän seudun varsinaisen taudin — kerpukin — parantaja. Hyvä jumala kasvattaa sitä täällä yltäkyllin. Hiekassa, jopa paljailla kallioillakin kasvaa sitä suurin määrin. Kaikki ränstyneet huoneet ovat niillä peitetyt. Tämän kasvin kasvuvoima on niin suuri, että koko tusina ja vieläpä useampiakin haaroja lähtee yhdestä ainoasta juuresta.

Syksyllä kerätään kuirimoita kasoihin ja peitetään sitte lumella että tuoreina pysyisivät. Näistä keitetty soppa maistuu oivalliselta, ainakin tässä köyhässä maassa, ja on lääkkeenä monenmoisiin satunnaisiin tapauksiin. Sallaattinakin kuirimoita käytetään. Se otetaan silloin tuoreena ja maistuu vähemmän vastenmieliseltä. Kerpukki, jota vastaan tämä on paras lääke, on mitä vaivaloisempia tauteja. Kosteus, kylmyys, voimattomuus, pilautunut ruoka ja liikkeen puute ovat tämän taudin syinä; senpätähden napaseutujen asukkaat kärsivätkin enimmän siitä, sillä siellähän kaikki nuo syyt ilmestyvät. Pitkillä merimatkoilla kärsivät muinoin merimiehet paljon tätä tautia. Tauti ensin ilmautuu alakuloisuudessa, jäsenten kankeudessa ja väsymyksessä. Sitte ilmestyy ikeniin paisumia. Nämä puhkeavat vähimmistäkin syistä ja vuodattavat paljo verta. Hampaat putoavat vähitellen suusta ja paisuvat levenevät yli ruumiin. Voimattomuus lisäytyy ja kivut kiihtyvät niin, että sairas toivoo vaan kuolemaa, joka hänen hirmuiset tuskansa lopettaisi.

Eläimistä täällä ovat jääkarhut, valkoinen kettu, poro ja moskushärkä tavallisimmat. Kotieläimiä täällä on ainoastaan koira; mutta kylmyys on siihenkin kuvansa painanut. Nämä, muuten niin vilkkaat ja oppivaiset eläimet, ovat täällä niin typeriä ja kankeita, ett'ei niillä voi metsästää. Ne eivät haukukaan, ainoastaan ulvahtelevat.

Ihmisruumiisenki, joka muuten niin paljon kärsii, näkyy tämä hävittäväinen ilma paljon vaikuttaneen. Vihantamaalaiset, jotka kuuluvat Eskimoihin, kasvavat harvoin viittä jalkaa pitemmäksi; mutta sitä vastaan he ovat lihavia ja ikäänkuin rasvakerroksen ympäröimiä. Tätenpä he voivatkin paremmin kylmyyttä kestää, ja hän nähdäänkin usein paljain päin ja kauloin ulkona. Huoneissaan he istuvat melkein alastomina; mutta heidän höyryämisensä on niin kova, että Euroopalaiset eivät heidän seuraansa kuumuuden tähden kestä.

Vihantamaalaisella on erinomaisen hyvä ruoan sulatusvoima. Hän luonnollisesti syö enimmästi liharuokaa, ja se on hänelle yhtä, josko se on tuoresta eli pilautunutta, puhdasta eli likaista. He syövät lumeen peitettyjen, puoleksi mädäntyneiden hylkeiden päät ja luutkin. Heidän makupaloinaan ovat: puoleksi mädäntynyt valaan pyrstö; terveet, pilautuneet, puoleksi haudotut munat, joita hylkeennahkaisessa pussissa ihran kanssa sekoitellaan. Paitsi vettä juovat he myös mielellään sulaa rasvaa.

Vihantamaalaisen pukuna on vesilinnun- eli ketunnahkainen turkki, jonka karvat ovat sisäänpäin käännetyt. Sen yllä hänellä on iso hylkeennahkainen nuttu. Housut, kengät ja sukat ovat myös hylkeennahasta. Kesillä Vihantamaalaiset asuvat nahkateltoissa, joiden karvapuoli on ulospäin sateella, vaan muulloin päinvastoin. Ylimmäinen vuota pistäytyy muita pitemmälle joka sivulla ja muodostaa katoksen, jonka alla varat ja m.s. säilytetään. Vuotain alareunoilla on kiviä painona; sattumuksen synnyttämät reiät tukitaan sammalilla. Ovessa riippuu hieno suolikalvoinen esirippu, jota myös akkunoissa käytetään. Sisällä on vuoteina pölyköiden päällä muutamia lautoja. Usein asuu 20 ihmistä semmoisessa teltassa. Talviasunnot ovat kesäasunnoita paljoa suuremmat. Ne rakennetaan mieluisasti korkeille paikoille, ett'ei lumivesi tupiin tulvaisi. Ulkoseinänä on muutaman kyynärän paksuinen maalla ja mättäillä tukittu kiviseinä. Muurilta lähtee orsi, jonka sisäpäätä tolpat tukevat. Tämän orren poikki kulkee toisia hirsiä, joiden välit ovat maloilla ja kanervilla täytetyt. Näiden päällä on sitte mättäitä ja maata. Näitä kokonaisuudessaan sitte vanhat vuodat peittävät. Tavallisesti asuu samassa huoneessa monta perhettä. Kullakin heistä on siinä erityinen, vuodilla eroitettu suojansa. Huoneen oviseinässä on muutamia nelikulmaisia suolikalvo-akkunoita. Näiden kohdalla on penkki, jota vieraat käyttävät istuin- ja makuupaikkanaan. Tämä huoneen osa on siis Vihantamaalaisten vierashuoneena. Jokaisella suojalla on omituinen tulisijansa, jona käytetään jakkaralle asetettua lamppua, jossa hylkeenrasvaa ja sammalia alituisesti palaa. Se ei ainoastaan valaise koko suojaa, vaan se lämmittää myös; ruoka myös sillä kivikattiloissa keitetään. Kattilan päällä on puusäleistä tehty kuivuupaikka. Siinä vaatteet ja kengät kuivataan. Sisäänkäytävänä on pieni, 12-16 jalkaa pitkä porstua, joka on niin matala, että käsin ja jaloin ryömien täytyy siinä kulkea. Tämä pitkä käytävä, vaikka ei siinä olekaan ovea, estää kylmyyden huoneesta, sekä on ainoa aukko, josta lampun häkä pääsee ulos ja raitista ilmaa sisälle. Kun nyt ajattelemme kuinka paljo tämmöinen, yhdessä asuvainen ihmisjoukko höyryilee; kiehuvan, puoleksi mädänneen ruoan hajun; vallitsevan siivottomuuden — niin ei liene ihmeellistä, jos Euroopalaiset eivät semmoisessa asumuksessa eläisi.

Asumuksen vieressä on varastohuone ja laivat, jotka ovat pylväiden päihin kumoon asetetut; niiden alla metsästyskalut ja vuodat säilytetään. Syyskuussa Vihantamaalaiset rakentavat talvisuojansa eli vanhat korjaavat. Kuun lopussa muuttavat he niihin; Huhti- eli Toukokuussa jättävät he nämät ja riemuiten telttansa tekevät.

Metsästys on Vihantamaalaisten päätoimi, ja, koska heillä on ainoastaan harvoja maaeläimiä, on meri heidän alueensa. Siinä valaat, sarvivalaat, mursut, hylkeet ja vesilinnut vilisevät; viimeksi mainitut peseivät jyrkkäin vuorten rinteille.

Vihantamaalaisten tärkein eläin on hyle. Sen lihaa he syövät; sen nahkaan he pukeutuvat; sen nahalla he huoneensa ja venheensä verhoavat; sen rasva antaa heille valon pimeinä talvi-iltoina, lämmön talven kylmyydessä. Hylkeen jänteistä on heidän lankansa, sen suolista heidän purjeensa, akkunansa ja paitansa; sen kovista luista tekevät he useat työkalunsa.

Vihantamaalaisten luonteen matkustajat kuvaavat edullisena. Hän on suopea, iloinen ja vihaa irstaisuutta. Juoppous ja tappelukset ovat heille tuntemattomat. He kun havaitsivat paloviinan vaikutuksen Euroopalaisiin, sanoivat he sitä "hullutusvedeksi", ja kun he näkevät jonkun irstaisuuteen vaipuneena, sanovat he: "hullutus-vesi on varmaan häneltä ymmärryksen riistänyt". Riitansa he ratkaisevat kummallisella tavalla. Vastustaja vaaditaan, nimittäin, kilpataisteluun, jota he sanovat lauluriidaksi. Vaatija astuu silloin hypellen tuomitsevan kansan eteen ja laulaa syytöksiään. Tässä hän kokee kaikin tavoin vastustajaansa saattaa naurettavaksi. Tämä vastaa samoin. Se voittaa, jolle jää viimeinen sananvuoro ja jonka puolella on useampia naurajia. Oli heillä myös, miten useilla raakalaisilla, verikostojakin — s.t.s. jos joku tapettiin, täytyi murhatun likisimmän sukulaisen väijyä murhaajan henkeä. — Tämä tapa on kristinuskon tuotua hävinnyt.

Vihantamaalainen kun on näin suopea, ihmettelee hän kun näkee Euroopalaisen kovasti alammaisiaan kohtelevan. "Te kohtelette kanssaihmisiänne kuin koiria", sanovat he usein tämmöisessä tapauksessa. Sentähden he pitävätkin itseänsä Euroopalaisia parempana ja sanovat miehevästi: "minä olen Vihantamaalainen!" Jos he tahtovat erityisellä tavalla vieraalle arvoansa todistaa, sanovat he: "sinä olet niin kuin me. Sinä olet Vihantamaalainen." Tämä ylevä ajatus itsestään ja maastaan edistää paljo heidän tyytyväisyyttään; sillä eivätkös he itseänsä tuntisi varsin onnettomiksi tässä köyhässä maassaan ja monissa puutteissaan, nauttiessaan niukkaa, inhottavaa ruokaa, jos eivät he elämänsä tapaa pitäisi niin herttaisena, että he eivät tahtoisi sitä vaihtaa muuhun, joka meidän mielestä näyttäisi paljoa mukavammalle! Kerran vietiin pari Vihantamaalaista Kyöpenhaminaan ja pidettiin hyvää huolta kaikista tarpeistaan; kuitenkin he pyrkivät takaisin isänmaahan ja ilmoittivat että Euroopassa ei ollut oikeata pakkasta eikä hylkeitä.

Vihantamaalaiset ovat nyt oikeita kristityitä. Tästä hyvyydestä heidän on erittäin Norjalaista pappia, Hans Egede'a kiittäminen. Hän saarnasi heille ensin kristinoppia 18 vuosisadan alussa. Sitte kuin Tanskalaiset monta kertaa olivat Vihantamaassa käyneet hakemassa maantuotteita, joista he eivät kuitenkaan tähän asti hyötyneet, ryhtyi Hans Egede heitä kristinoppiin kääntämään. V. 1717 jätti hän papillisen toimensa Norjassa ja purjehti vaimoinensa ja lapsinensa kuninkaan myönnytyksellä Vihantamaahan. Täällä he rakensivat itselleen huoneen, ja Egede koki Vihantamaalaisiin tutustua ja itseensä heitä pienillä lahjoilla miellyttää. Kauvan kuitenkin viipyi, ennenkuin he luottamuksella suostuivat häneen ja tarkastelivat pieniä kuvia, jotka kuvailivat Raamatun tapauksia. Aina niistä päivistä, jolloin Egede vaikean toimensa alkoi, ovat kaikki Euroopalaisten uutisasukasten läheiset Vihantamaalaiset, noin 6,000 luvultaan, tunnustaneet kristinuskoa ja muutamat erittäin elävinä. Melkein kaikki jo osaavat lukea ja kirjoittaa. Koko kansalla on kunnollisia kansakunnallisia laitoksia, saavat entistä varmemmin elatuksensa ja ovat pelastuneet monista vahingollisista taikamaisuuksista, joita pakanalliset noidat omaksi hyödykseen toimittelivat.

Eskimot.

Eskimot ovat muodoltaan ja vartaloltaan, kieleltään ja tavoiltaan niin täydellisesti muista, Amerikan manner-asukkaista eroavaisia, että he epäilemättä kuuluvat aivan toiseen ihmisrotuun. Niillä on monta omituista, ranta-lappalaisten kanssa yhteistä tuntomerkkiä. Mustanlainen kasvojen väri, ulkonevat poskipäät ja ontelot kasvot. piikkinen leuka ja leveä suu, paksu parta, pitkä, musta tukka, tavallisesti lyhyt vartalo, kuin myös puku, ravinto ja asumukset ovat aivan samanlaiset.

Eskimot ovat muinoin olleet erityisenä kansana, joka niin muista Amerikan villeistä erkautui, että ne Eskimoita pitivät enemmin eläiminä kuin ihmisinä, ja lähestyivät heitä ainoastaan silloin, kuin tahtoivat heitä tappaa. Vaikka mikään kansa ei ole niin rauhallinen kuin Eskimot, on jokainen naapuri kuitenkin heidän vihollisensa. Voimassa ja nerossa Eskimot tavallisesti vihollisensa voittavat. Hän ei hevillä vihastu, mutta kun hän sen tekee, tulee hän raivoon, pureskelee hän vahtoa kuin villisika, puree hammasta ja syöksee vihollisensa kimppuun pedon raivolla.

"Maa oli" — kertovat Eskimot — "alussa veden peittämä, ja kun se oli kuivanut, näkyi ihminen. Agluktuk oli se ihminen, joka loi maaeläimet ja kalat; sillä hän kaatoi puun, joka meren ylitse ulettui, ja lastut jotka mereen sinkoilivat, muuttuivat kaloiksi; mutta maalle pudonneista maaeläimiä syntyi".

Eskimoiden paradiisi on meren alla. Joka on elänyt siivosti, pääsee mereen, jossa on joukko hylkeitä ja valaita, joilla he voivat murheitta ja vaivatta elää, sekä nauttia tuoresta lihaa ja rasvaa ikuisesti. Jumalattomain sitä vastaan täytyy elää myrskyisessä meressä, jossa ei ensinkään semmoisia herkkupaloja ole, ja jossa tavallinenkin ylöspito suurella vaivalla saadaan. Vaikka kuolleet asuvatkin meressä, tulevat he kuitenkin joskus huvituksekseen maalle metsästämään. Heidän kyllä kuullaan toisiaan huutavan poroja ajaessa.

Eskimoiden häissä ei ole mitään juhlallisuutta. Moniavioisuus on heillä tavallista, ja mies on vaimonsa puoliso, tuomari ja pyöveli, eikä kenelläkään ole oikeutta heidän asioihinsa sekautua. Jos vaimo kuitenkin luulee miehensä häntä väärin kohdelleen, pakenee hän vanhempainsa suojaan siksi, kunnes asia on ratkaistu. Jos sovintoa ei synny, saa vaimo ottaa toisen miehen.

Eskimoillakin on "lääkemiehensä", eli noitansa, joiden yliluonnollisiin lahjoihin he ehdottomasti luottavat, ja jotka kansan taikamaisuudesta saavuttavat suuren arvon. Nämä viekkaat viettelijät johtavat kaikkia tärkeitä asioita ja näyttävät olevan ainoat Eskimoiden päämiehet. He sekoittautuvat melkein kaikkiin yksityistenkin tehtäviin. Kuolleet viedään vuorelle ja peitetään jäällä ja kivillä; mutta nämä eivät estä kuitenkaan susien ja muiden petojen ruumiita pitkin mäkiä vetelemästä. Haudan viereen asetetaan kuolleen aseet: nahkavene, joutsi, nuolet ja keihäs, että muuttavalla hengellä toisessa maailmassa omat aseensa olisivat. Kun Eskimot ovat jonkun valaan tappaneet, paastovat he 24 tuntia kalan kunniaksi, sillä muuten kala pahaksi panisi, ja voisipa lähettää syntiselle tauteja ja muita onnettomuuksia. Jos metsästys heille kesällä ja syksyllä hyvin onnistuu, pitävät he itsensä loppumattoman onnellisuuden omistajina, sillä he sitte viettävät koko talven aivan surutta ja murheetta. Silloin he vaan syövät ja makaavat, nousevat ylös ja taas syövät ja makaavat. Näin viettävät he suuremman osan aikaansa, ja kun he joskus ovat oikein iloisia, huvittelevat he harvoilla leikeillään, pääasiallisesti pallon lyönnillä. Sekä miehet että vaimot ottavat tähän osaa. He jakautuvat kahteen parveen ja sitte palloa toisilleen paiskaavat. He myös hyppelevät, samalla kuin kaksi riviä miehiä ja vaimoja (usein kuitenkin joko miehet taikka naiset yksinään) hartioitaan ja polviaan sinne tänne kääntelevät ja irvistelevät, jalkaansa paikaltakaan liikauttamatta. Musiikin virkaa heidän hypellessään toimittavat raskashenkiset äännähdykset, jotka röhisevät, kuin tukehtumaisillaan olevain hengitykset. Semmoinen musiikki on hyppelynsä arvoinen. Sitä paitsi he huvitteleivat nyrkkisodilla ja painimisilla. Paininheitossa he ovatkin maan Indianeja etevämmät.

Vedenpitävät, linnunnahalla eli hienolla peuran karvalla sisustetut saappaat suojelevat heidän jalkansa kosteudelta ja kylmyydeltä. Kaksi paria nahkahousuja, joista sisimmäisten karva on sisäänpäin, ja kaksi ketun eli hylkeen nahkaista nuttua, joista päällimmäinen myös tekee ison päähineen, joka myrskyllä päähän vedetään, sekä suuret karvarukkaset tekevät heidän pukunsa. Naisten puku on samanlainen, ainoastaan sillä eroituksella, että nutun selkämyksestä riippuu eräs nahkaliuska aina kantapäihin saakka; tämä antaakin naisille kummallisen ulkonäön. Tästä hännästä eli suipukasta on kuitenkin se hyöty, että vaimot voivat siihen kääriytyen mukavasti istahtaa vaikka kylmille kallioille.

Talvella Eskimot asuvat lumimajoissa. He ovat niissä hyvässä suojassa ankaralla pakkasella ja ovat ne paljoa mukavammat, kuin puiset ja kiviset huoneet, vaikka niissä ei valkeata palakaan. Näiden suojain rakentaminen, jonka aina miehet tekevät, vaatii suurta tottumusta ja taitoa. Parittain, joista toinen on sisällä toinen ulkona, he niitä tekevät. Noin kahden jalan levyisiä, kahden jalan pituisia ja kahdeksan tuuman paksuisia lumikinkoja latelevat he niin päällettäin, että jokainen yläkerros on hiukan alempaansa sisempänä; näin pitkitetään kunnes seinät tulevat niin yhteen, että ainoastaan pieni aukko harjalle jää. Tämä peitetään läpinäkyvällä jääliuskalla, joka päästää valoa huoneesen. Ympärinsä huoneen lumiseinää kiertää lumipenkki, joka, nahoilla peitettynä, on istuimena ja vuoteena. Tämmöinen, ison alassuin olevan padan näköinen maja, on noin 10-12 jalkaa lävitse mitaten ja jotenkin 8 jalkaa korkea sisältä. Kaksi ja kolme perhettä asuu joskus saman lumikaton alla. Jokaisella on silloin erityinen makuusuojansa, joka kuitenkin on yhteisen päärakennuksen yhteydessä. Mutkainen, katettu käytävä vie majaan, joka on päivällä auki, vaan yöksi huolellisesti tukitaan jokaiseen käytävän mutkaan asetetulla jääpalalla.

Talvella Eskimot eivät käytä ensinkään valkeata. Heidän kivilamppunsa antavat kylliksi lämpöä saappaiden ja vaatteiden kuivaamiseen ja raa'an lihan ja rasvan lämmittämiseen. He ovat heikoista lapsista alkaen jo kylmään tottuneet. Äidit kantavat selässään päähineisin käärityitä lapsiaan aina kolmen vuoden vanhoiksi; lapset ovat sinä aikana aivan alasti. Näiden pienten olennoiden nähdään joskus luolansa edessä seisovan kylmimmässä pakkasessa, josta he eivät kuitenkaan mitään huoli. Eskimot eivät koskaan makaa vaatteissaan, vaikka he aukeassa vuoren halkeamassa makaisivat.

Miten tiedämme, syövät he tavallisesti raakaa lihaa. Siitä tulee nimi "Eskimo", jonka Ranskalaiset löytäjät heille ovat antaneet, ja joka varmaan tulee sanasta "eschkimai", joka merkitsee "raakaa lihaa syöpä ihminen."

Eskimoiden koirat näyttävät kesyiltä susilta. Ne ulvovat mutta eivät koskaan hauku. Niistä on isännilleen suuri hyöty, vaikka eivät maksa heille mitään; sillä asunnostaankin ne saavat itse huolen pitää. Niille ei anneta minkäänlaista syötävää, ja ihmetellä täytyy, millä ne elävät. Ainoastaan matkoilla, joilla ne hevosen työtä toimittavat, saavat ne iltaisekseen palasen rasvaa. Pitemmällä matkalla käytetään 10-12 koiraa. Jokainen niistä on valjastettu erityisellä nuoralla siten, että nuoran yksi pää on sidottu koiran kaulavyöhön, toinen reen sepiin; näin koirat rinnatusten juoksevat esikoiran perässä, joka jokaisena hetkenä seuraa isäntänsä käskyjä, sillä muuten ruoska soisikin sen korvilla.

Reet ovat noin 5 jalkaa pitkät, 2 jalkaa leveät ja jalakset tavallisesti kalanluulla eli mursunhampailla silatut; joskus myös on niitä kostealla maalla jäädytetty, ja kun se on pois kulunut, uudistetaan työ.

Eskimoiden veneet, jotka ovat noin 12 jalkaa pitkät ja 2 leveät, soukkenevat kokkaan ja peräänpäin. Se on puusta ja niin hylkeen nahalla peitetty, että sen keskelle ainoastaan on jätetty pieni reikä, johon soutaja pistäytyy istumaan; sillä nämä veneet ovat aiotut vaan yhdelle hengelle, vaikka siihen tosin toinenkin saa sijaa, jos hän tahtoo liikahtamatta mahallansa maata ja vaaran alaiseksi antautua. Näitä venheitä, joita käytetään ainoastaan otusten pyynnissä, soudetaan kahdella airolla ja ne kiitävät kuin merisiat. Maaeläin vedessä pian näillä tavataan, hätyytetään niille paikoille, johon metsästäjä tahtoo, ja jossa se sitte keihäällä tapetaan. Jos venhe kaatuu, eivät eskimot ymmärrä sitä jälleen pystyyn keikauttaa. Sentähden he tavallisesti semmoisessa tapauksessa kuolevatkin, jollei joku apuun ennätä.

Heidän nahka-veneensä näyttävät tavallisesti kömpelöiltä mutta eivät ole ensinkään halveksittavat; sillä kun aine, josta ne ovat tehdyt, pysyy veden päällä, voivat ne meidän laivavenheitä paremmin aaltoja kärsiä. Aluksella, jota naiset soutavat, kuletetaan perheitä pitkin rannikoita.

Eskimoiden kalastus- ja metsästyskalut ovat hyvin aistillisesti tehtyjä. Heidän veneensä ovat valmistetut matemaatisella tarkkuudella. Peräsimeen on usein taidolla asetettu mursunhampaita, heidän keihäänsä ovat siististi kirjailtu ja heidän joutsensa voittavat Indianein joutset voimassa ja joustavaisuudessa.

Eskimoiden lapsilla on valkoinen iho; mutta vanhentuneena muuttuu se yhtä tummaksi, kuin vanhempainsakin iho on. Heidän muotonsa on vihertävä, ja joskus on tyttöjä, joita valkoistenkin seassa kauniina pidettäisin, jos he itsensä pesisivät ja muuttaisivat ruman vaatteuksensa Euroopalaiseen pukuun. Naiset käärivät hiuksensa yhteen myttyyn ja voitelevat niitä pahenneella öljyllä; he maalailevat myös kasvojaan. Heidän hampaansa ovat kiiltävän valkoiset ja tasaiset; heidän mustat silmänsä enempi pyöreitä kuin soikeita, ja heidän poskipäänsä ulkonevat. Otsa on matala, suu iso ja leuka terävä. Tavallisesti eskimoilla on hyvä terveys, ja niin paljo kuin tunnetaan, ei heissä ole tarttuvaisia tauteja.

Malemutilaiset.

Pohjais-Amerikan luoteisin, Alaskaterritoria niminen kulma on täynnä Kalliovuorten lumituntureiden jatkoja, jäävirtoja ja tulivuoria. Sisämaassa, jossa on paljo metsiä, asuu Indianeja; niemimaan itä- ja länsi-rannikot, kuin myös sen eteiset saaret, ovat metsättömiä; näillä seuduilla asuu Eskimokansoja. Malemutilaiset ovat yksi niistä.

Malemutilaiset näyttävät ulkonaisesti varsinaisilta Eskimoilta; mutta he ovat rotevampia, joskus aina kuuden jalan pituisia. Tätä paitsi kerrotaan heidän olevan voimallisia ja miellyttäviä liikkeissään.

Miehet kuuluvat ajelevan päälakensa ja kaivavan pieniä koristuksia huuliinsa; naiset maalaavat leukansa ja kaunistavat mielellään tukkansa helmillä ja sudennahkatilkuilla. Puku on turkiksista ja usein erivärisellä reunuksella koristettu; nuttu on paidan tapainen ja usein hunnulla varustettu. Housut ja jalkineet valmistetaan samasta aineesta. Naisten puku on muuten miesten puvun kaltainen, vaan nuttu vähän toista kuosia. Jos Malemuteilla on jotakin säästöä, ostavat he mielellään nuttuja ja panevat ne varastoonsa; sillä heidän arvonsa mittana muun muassa käytetään nuttujen paljoutta.

Heidän talviasuntonsa ovat osaksi maanalaisia. Niiden vieressä on aitta, joka seisoo neljällä patsaalla, ett'ei siellä säilytetyitä talvivaroja koirat ja pedot saisi. Mutta kylissä on pienten huoneiden ohessa myös isompia, jotka ovat samaan tapaan rakennettuja. Nämä ovat kansan kokouksia ja huvituksia varten. Malemutilaiset rakastavat nimittäin hyppelyitä ja viettävät niissä osan talvestaan. Talven alussa vietetään myös tämmöinen juhla; muuten näiden juhlain syyt ovat moninaiset. Tavallisimpina syinä ovat kuitenkin ne pidot, joita yksi kyläkunta pitää toiselle. Kuolleiden muistoa vietetään myös hyppelyllä. Joskus laitetaan myös hyppelyt jonkun häväistyksen sovitukseksi eli hyväntekemiseksi. Viime mainitussa tapauksessa on hyppelyiden laittaja monena vuotena säästänyt turkiksia ja muita kalleuksia. Kun aika on tullut, kutsutaan naapurit ja ystävät juhlaan. Tämä voi kestää monta päivää perättäin. Pidoissa isäntä lahjoittelee kaikki aarteensa, joita hän on vuosikausia keräillyt, ja vieläpä viimeiseksi puvun päältään, jonka jälkeen hän itse kääriytyy ryysyihin. Näin on hän itsensä usein laittanut aivan köyhäksi, mutta myös voittanut ihmeteltävän nimen.

Talvijuhlain loputtua muuttaa kansa vuorille kettuja pyytämään. Jäiden lähteissä he taas palaavat rannikolle ja viettävät kesän kalastamisella sekä merieläinten että vesilintujen pyytämisellä.

Mitään korkeampia uskonnollisia aatteita ei tällä kansalla ole huomattu olevan. Henkiin uskomiseen perustuu heidän uskonoppinsa. Poika kun on mieheksi tullut, valitsee hän jonkun eläimen suojelushengekseen ja kantaa jonkun osan sen ruumiista tenhottimille. Samoin kuin Indianikin, samoin Malemutilainenkin tuskan tullessa taikuriin — schaman'iin — turvautuu; sillä sen he kuuluvat olevan salaisessa yhteydessä henkimaailman kanssa.

Niagaran putous.[70]

Matka Montrealista Kingston- ja Ontariojärvelle kulki mahtavan Lorenzo-virran vartta ylöspäin kukoistavaisten kaupunkien ja kylien kautta. "Tuhatsaarisen paratiisin" kautta menimme me yli peninkulman leveältä Lorenzolta Ontariolle. Nämä saaret, jotka näyttävät kaikenlaisia suuruuksia ja muotoja, ovat osaksi yksityisiä autioita, vedestä kohoavia kallioita, osaksi tuoksuavia puistoja kaikenkarvaisine kukkineen ja eläimineen. Viheriänä ja tuoksuavana kuvastelee tämä mahtava saaristo koko yhdentoista peninkulman matkalla suuren virran sinisissä aalloissa, ja valkoisia palatseja ja kauneita huviloita kohottautuu siellä ja täällä mehevästä vihanteesta. Niin menimme Kingston'in, leveäkatuisen kaupungin, sen sinivalkoisten kivihuoneiden ja oivallisen sataman ohitse, ja niinkuin suuren meren aallot, syöksyivät Ontarion hyrskyt meidän vastaamme. Tämä järvi on paikoittain 600 jalkaa syvä, jonka tähden sen vesi pysyy suhteellisesti lämpöisenä. Sentähden tämän äärettömän avaralla rantamaalla onkin paljoa laimeampi ilmanala, kuin muilla Kanadan seuduilla. Tällä hedelmällisellä, Uuden-maailman välimeren ympäristöllä, on varmaan kerran, samoin kuin Välimerenkin rannoilla, rikkaita ja valistuneita kansoja kohoava. Tähän Uuden-maailman välimereen, laveammassa merkityksessä, kuuluu koko rivi suolattoman veden järviä; tämä 1,000 peninkulman pituinen vesistö luoteesta kaakkoon katkaisee Pohjais-Amerikan niemimaan, ja yhdistää jääpeitteisen Karhujärven lauhkeasen, viheriään Ontarioon luonnollisilla, ja päivä päivältä useimmilla tehdyillä teillä. Nämä järvet, joista kaivannoita myöten helposti päästään Mississippin ja Missourin mahdottomiin virtoihin, helpoittavat keskusliikettä 8-9,000 peninkulman avaralla alueella. Ontarion rannat ystävällisine kaupunkineen ja kylineen ovat suurimmaksi osaksi aukeita, ainoastaan ylempänä Toronton puolella saa maa yhä ihastuttavamman muodon. Toronto, läntisen Kanadan pääkaupunki, joka muutamia kymmeniä vuosia sitte oli vaan Indianilainen kylä, omistaa nyt yli 50,000 asukasta. Leveät, suorat, tilavat kadut menevät kaikkiin suuntiin rakennuspaikoille, joissa kuumeentapaisella innolla rakennetaan. Ylevänä ja iloisena laskeutuu kaupunki hedelmällisiltä penkereiltään alas kirkkaalle vedenpinnalle, jolla kaikenlaisia ja suuruisia höyry- ja purjelaivoja, veneitä ja ruuhia kiiltää ja kiitää kirkkaassa auringon valossa. Kaupunki on täynnä puoteja, tehtaita ja työpajoja, kouluja ja sivistyslaitoksia. Torontossa on lukio, yliopisto, reali- ja alkeiskouluja, sekä malli- ja kuosikoulu. Kouluihin on runsaasti varustettu kirjasto yhdistetty; sieltä saa kukin kirjoja ilmaiseksi käyttääkseen. Torontossa asuu suuri joukko rikkaita ja ylhäisiä perheitä. Harvoin tavataan siellä siivottomia, likaisia ihmisiä. Yksinpä tavalliset palvelijatkin muuttuvat lauvantai-iltoina hyväpukuisiksi, valkorintaisiksi herroiksi. Vielä monta kaupunkia, osaksi tutuilla nimillä, esim. Parisi, Lontoo, y.m., on Kanadan järvein välillä.

Viimeinkin laivamme laskiihe puolen peninkulman levyiseen Niagara-virtaan. Mitä ylemmä me nousimme, sitä enemmän virta kapeni ja sen reunat vähitellen kohosivat 200 jalan korsuisiksi kallioseiniksi. Queenstown'iin jätimme me aluksemme ja saavutimme pian ne kukkulat, jotka täältä menevät aina Ontarion ympäri Torontoon ja piirittävät Kanadalaisen ison, läntisen rautatie-radan, joka Erie'sen yhdistää Pohjais-Amerikan itäiset ja läntiset osat, Atlantin meren ja Mississippin, ynnä joukon tärkeitä kauppapaikkoja.

Voidaksemme oikein ihailla Niagaran tarjoamaa näytäntöä, asettauduimme me ensin 1,000 jalkaa pitkälle rautaiselle riippu-sillalle, josta emme nähneet muuta, kuin raivoisan, jylhän ja kammoittavan vesijoukon. Sitä kauhistavampi, hirmuisempi ja ylentävämpi oli sen vuosituhansia taukoamatta pauhaava jyminä. Vesi oli jo tässä kuluttanut puolentoista peninkulman levyydeltä ja puolen peninkulman pituudelta sekä 5-600 jalan syvyydeltä kalliota. Tästä me menimme sitte maailman mainiolle putoukselle. Kaksi ensimmäistä peninkulmaa Eriestä alaspäin on Niagara noin 3,600 jalkaa leveä ja niin syvä, että 8-9 jalan syvyydessä kulkeva laiva kyllä voisi siinä kulkea; mutta virta on erittäin säännötön ja koskinen, ja väylä muutamain suurten kallioiden välillä niin mutkainen, että ainoastaan tasapohjaisella laivalla voisi sitä ehkä kulkea. Niinpian kuin alemma tullaan, leviää virta, ja vesi juoksee rauhaisena, vaikka vieläkin virtaisena. Näin virta laskee rauhaisena Fort Chippeway'hyn, joka on kolme peninkulmaa putouksen yläpuolella. Täällä muuttuu virran juopa kallioiseksi, ja vesi kiihtyy muutamissa ahdingoissa semmoiseen vauhtiin, että jos joku vene pääsisi Chippewayn yläpuolelta matkaan, ei mikään voisi sitä estää pieniksi pirstautumasta paljoa ennen varsinaista putousta. Aallot syökseyvät näissä kuohuissa niin peloittavalla voimalla kallioihin, että silmäyskin niihin jo tuottaa täristyksiä. Näin kiehuu vesi ainoastaan virran molemmilla rannoilla; sen keskellä kuohu ei ole niin vaarallinen, ett'ei oikein ohjattu vene voisi päästä saareen, joka jakaa virran juuri putouksen niskalla. Moni on ollut niin uskalias, että on mennyt tähän saareen ainoastaan putousta sen rannalta katsoakseen, taikka voidakseen sanoa siellä kerran olleensa.

Virta kun putousta lähestyy, pakkautuu se kiihkeämmällä kiiruulla kallioiden välitse, tulee viimein vaarallisen syvyyden reunalle ja vapaana syöksee siitä syvyyteen. Putoukset ovat virtaa paljoa leveämmät. Tästä voidaan nähdä, ett'ei virta kokonaisena syöksey alas. Se jakautuu kolmeen vierettäiseen putoukseen. Suurin näistä on luoteinen, eli virran Brittiläisten puoleinen, ja sanotaankin sitä tavallisesti isoksi- eli hevosenkenkä-putoukseksi. Tämä putous on 175 jalkaa korkea, jota vastaan molemmat toiset ovat 182 jalkaa. Virran pohja täällä kun on alempana kuin toisella puolella, menee paljoa suurempi osa vedestä sille sivulle ja hyppää siellä alas kaikkein raivoisammasti. Hevosenkenkä-putouksen keskeltä nousee ihmeellinen höyrypilvi, joka näkyy ympäristölle. Tämän putouksen leveyttä ei voida muuten kuin silmällä mitata. Useimmat, usein tätä tarkastelleet, sanovat sen olevan yli 2,000 Parisin jalan, putouksen niskassa olevan ison saaren, n.s. Getön (Goat Island) toisen puoleinen virta on 1,034 jalkaa. Putouksen alainen seinä on alhaalta niin jyrkäksi lohennut, että Kanadan puolelta voidaan kävellä syöksyvän veden takapuolelle.

Halu Uuden-maailman luonnon ihmettä katsomaan houkuttelee sinne vuosittain yli 30,000 ihmisen. Nykyaikoina ovat Bostonilaiset ja New-Yorkilaiset rakentaneet ravintoloita kosken tienoille. Nämä kaunistavat tämän jo muutoinkin ihanan seudun. Keinolliset tiet johtavat nyt sinne, jonne muutama vuosi takaperin rähmittiin jonkun Indianin opastamana tuntemattomain metsäin lävitse.

Tämä loistava menestys, joka tällä loistavalla yrityksellä on ollut, on synnyttänyt sen ylevän aatteen, jota jo on ruvettu toteuttamaankin, että Amerikalaiselle putouksen sivulle laitettaisiin loistava kaupunki ja sen ympärille 400 huvilaa puistoineen. Rikkaat Brittiläiset tekisivät sitte sivullensa samanlaisen, ja siten olisi luonnon loistavin työ pian saatettu palatsien ja puistojen keskelle, sekä siten siitä tehty paikka, jonka ihanuutta ei voida aavistaakaan.

New-York.

Laiva kiiti pitkin metsäistä Staaten-saaren rantaa ja vei meitä Uuteen-maailmaan. Me näimme jo kaukaa Sandy Hookin[71] majakan ja tulimme yhä Long-Islandin houkuttelevaa rantaa likemmä. Yht'äkkiä kohoutui eteemme New-Yorkin, merentakaisen suuren valtakunnan kuningattaren mastometsä, jonka takana enemmän kuin miljoona ihmisiä kirkkojen, palatsien, makasiinien ja korkeiden rakennuksien varjoissa hyörii. Kaupunki on monen saaren ympäröimällä saarella, jonka ympäristöä huuhtelevat isot vedet, joita myöten laivat sinne laskettelevat läheltä ja kaukaa, pitäen sitä vilkkaassa yhteydessä kaikkien maailman osien kanssa. Kahden saaren välitse kulkee tie New-Yorkin lahteen, johon Hudson ja itäinen virta laskee. Lukemattomat huvilat, puistot ja tehdasrakennukset, joita on pitkin rantaa, ilmoittavat jo kaukana ison kaupungin lähestymistä. Samaa tekevät myös laivat. Yhä vaan lisäytyy niiden kihinä, kunnes viimein huomataan itse New-York suuren mastometsän keskellä. Tuskinpa tiedetään, mihin ensin täällä katsotaan, josko rannoille ja huone-ryhmiin, eli lukemattomiin laivoihin, jotka kaupungin ympärille rakentavat puisen muurin ja täällä nostavat, tuolla laskevat ankkureitaan, täällä levittävät eli tuolla käärivät purjeitaan, täällä kuormitetaan tuolla tyhjennetään laivoja. Siellä nähdään suuria klipperlaivoja,[72] joilla Amerika niin kopeilee, ja vilppaat, kaksimastoiset luotsialukset, jotka pyörähtelevät ihmeteltävällä nopeudella. — Korkeine päällysrakennuksineen kiitävät ne höyrylaivat, jotka Amerikan suuria virtoja myöten metsäin lävitse tukkiutuvat sisämaihin. Niiden vieressä kulkevat leveät salmialukset, vieden herroja ja naisia, hevosia ja vaunuja järvien ja lahtien poikki. Hinaaja-laivat kulettavat usein suurta laivajoukkoa perässään ja muodostavat ikään kuin uivan saariston. Joskus näyttäytyvät myös pitkät jättiläismäiset oseanialukset, jotka ylläpitävät yhteyttä Euroopaan. Pienet airo- ja purjeveneet kiitävät tuolla suurten kauppalaivojen välitse. Täällä nähdään kaikkien maiden lippuja, jotka kyllä kuvaavat tätä suurta maailman kauppaa.

Laiva on tullut. Koneiden kolina on tauonnut. Ankkuri on laskettu. Lava on laitettu, joka yhdistää kelluvaisen puuhuoneen maahan. Tuolla jo odottaa kihermä kantajia, oppaita ja muita ihmisiä. Niinpian kuin vieras on maalle astunut, ottavat nämä hänen vastaan. Ne pyytävät, liehakoitsevat, ahdistavat, survivat ja survivat niin kauvan, kunnes viimein vieraan saavat tavaroinensa heihin luottautumaan. Mutta onneton se, joka nyt joutuu petturien käsiin! Sataman seudut ovat roistojen taistelukenttänä, jossa he koettavat jokaista vierasta vietellä.

Pitkin kaupungin merenpuoleista sivua kulkee maavalli, jolla vilkkaan liikkeen vuoksi tilava tie kulkee. Tämän edustalle laivat lasketaan, ja tältä vallilta menee joukko laivasiltoja mereen; niiden välille on suuria vesiluomia laitettu. Näissä laivat monikertaisissa riveissä kaupungin piirittävät. Satama lukemattomine laivoineen on todellakin komea, mutta kaupunki itse, melkein hiekattomine katuineen tuskin missään tarjoaa miellyttävää näköä. Katujen varsilla on huoneita huoneiden vieressä, yksitoikkoisesti toinen toiseensa päättyen, eikä pienintäkään paikkaa, jota käyttää voisi, ole jäänyt unohduksiin. Kaupungin suurin osa on rakennettu suoraan kulmaan. Huoneet ovat puusta, ja tuskin yhtään on niistä, jossa ei kauppaa käytäisi. Ainoastaan kaksi katua on muista eroavaista. Suurin on Broadway, joka 70 jalan levyisenä ja melkein Suomen peninkulman pituisena kulkee melkein kaupungin lävitse. Mitä loistavimmat rakennukset ja siisteimmät kauppapuodit kaunistavat sen molempia sivuja, ja määrätyillä päivän tunneilla nähdään New-Yorkin ylhäisön tällä käyskentelevän. Leveiden jalkakatujen väliin on jätetty leveä tie vaunuille, jotka loppumattomassa rivissä sitä ylös ja alas pyörivät. Ei ainoakaan käypäläinen voi tälle tielle ilman vaaratta astua, sillä harvoissa kaupungeissa on liike hevoisilla ja vaunuilla niin suuri kuin New-Yorkissa. Näiden joukossa varsinkin ilmestyvät suuret yhteis-vaunut ja hoijakat. Öillä kirkas kaasuvalo kadut valaisee. Yleiset rakennukset ovat kauniita ja suurimmaksi osaksi marmorista ja neliökivistä rakennettuja. Niiden joukossa on enemmän kuin 150 kirkkoa, joista moni on kauniimpia, kuin Saksan suurimpain kaupunkien kirkot. Suuri köyhäinhuone, johon vuosittain tuhansia köyhiä otetaan ja siellä hoidetaan, on myös etevä rakennus. New-Yorkin merkillisin huone on "Foederal-Hall", jossa Washington 1780, valtakokouksen johtajana vahvisti isänmaansa lain. Tämä valkoisesta marmorista tehty raatihuone voittaa loistossa monta kuninkaan palatsia ja pidetään Pohjais-Amerikan Yhdysvaltain suurimpana rakennuksena.

Tuskinpa missään muualla tavataan niin monen kansan edustajia kuin juuri New-Yorkissa. Siellä nähdään vaskenkarvainen Indiani, maan alkuasukas, majesteetillisena käyskentelevän omituisessa puvussaan. Vaikka hän vihaakin valkoista ihmistä, joka hänen on metsästysmaastaan karkoittanut, aarniometsät riistänyt, tappanut villit ja asettautunut heidän asemalleen ja maalleen, tulee hän kuitenkin heille otustensa nahkoja kaupitsemaan. Siellä nähdään myös Yankeen[73] kiiruusti katuja pitkin rientävän. Raha ja voitto yhdessä ajavat häntä edelleen, ja hänen kasvoissaan selvästi kuvautuu voitonhimo. Siellä nähdään ihmisiä melkein kaikista kansoista: punatukkainen, kippuranenäinen, kopea Englantilainen; mustasilmäinen Italialainen; vilkas Ranskalainen; päivettynyt Hispanialainen; nerokas Irlantilainen; vakava Ruotsalainen; suopea Saksalainen keppineen, ja miettivä Suomalainen.

Harvinaisimmilta ilmeiltä näyttävät vastatulleelle Euroopalaiselle monenväriset ihmiset, joita New-Yorkissa kaikkialla tavataan. Nimet musta, neekeri ja "värilliset" sisältävät monta erinäisyyttä. Vaikea on kaikkia näitä eroituksia mainita; sillä niitä on mustista, mustankeltaisista eli ruskeista aina vaaleankeltaisiin. Viimemainituita tuskin voidaan valkoisista värin suhteen eroittaa. Kasvojen muoto ja juonteet on tavallisesti karkea ja eläimellinen, vaikka ei synkkä ja ilkeä. Nenä on leveä, suu törröinen ja tummilla huulilla. Hampaat ovat valkoiset ja lujat. Kiharat hiukset näyttävät liimatuilta karvoilta. "Värillisillä", jotka valkoisia enemmän lähestyvät, on sitä vastaan pitkät hiukset, jotka eivät näytä kuihtuneilta, puutuneilta. Useammat heistä tekevät halvimpia töitä. Vaimot pesevät ja kaulaavat jotenkin hyvin. Lapset ovat nokikolareina, joiksi ne hyvin väriltään sopivatkin, sillä eihän noki niiden muotoa muuta. Heidän käytöksessään ilmestyy kumarteleva kohteliaisuus, he laittautuvat mielellään toisten kanssa tekemisiin, sekä nauravat ja rähisevät. Samoin kuin kaikkialla Yhdysvalloissa, samoin täälläkin värilliset ovat alhaisella kannalla. Ja vaikka joku heistä saavuttaisi hienoimmankin sivistyksen, ei häntä kuitenkaan pidetä oikeana ihmisenä, eikä lasketa valkoisten seuraan. Tässä suhteessa on kuitenkin jo meidän päivinämme suuri muutos tapahtunut.

Hudson-virta, joka New-Yorkia kiertää, on 2 Englannin peninkulmaa leveä, ja kylliksi syvä suurimmillekin laivoille. Pitkin sen ihania rantoja on mitä kauneimpia huviloita. Meren lahti eroittaa New-Yorkin päinvastaisella rannalla olevasta Brookly'sta, joka on suurin kauppapaikka Long-Islannissa.

Kotielämä Yhdysvalloissa.

Amerikalainen on syntynyt vapaavaltalaisena. Hän on semmoinen kokonaan, hän on se tietämättänsä. Seurannollisesti on hän myös perheessäänki vapaavaltalainen. Perheen isä on presidenttinä ja sen sivulla senaatti, johon kuuluu äiti ja likisimmät vanhat sukulaiset. Hän hallitsee lapsiaan, mutta ainoastaan sanalla ja katseella. Yhdenkolmatta vanhana on molempi sukupuoli laillisena; poika jättää kuitenkin tavallisesti vanhempansa jo 12-14 vuotisena ja hoitaa sen jälkeen itse itsensä. Naiset menevät tavallisesti jo 15 vuotisina naimisiin. Silloin vanhempain valta lapsiinsa loppuu. He eivät voi tyttäriänsä naimisiin pakoittaa enempää kuin siitä heitä estääkään. Neljäntoista vanhana valitsee poika itselleen toimen, joka soveltuu hänen taipumukseensa ja tarkoitukseensa. Hän valitsee, minkä hän tahtoo, ja on itsenäinen. Hyvin usein poika yhtyy isänsä kanssa yhtiöön. Kaikessa tässä lapset osoittavat vanhemmilleen suurta arvoa, jonka he ovat ansainneetkin lastensa oikealla kohtelemisella. Jos isä ja poika eivät sovi yhteen, muuttaa poika pois rauhallisena ja riitelemättä, eikä palaja koskaan — ei ainakaan muuten kuin rikkaana. Tämmöisissä elämän suhteissa täytyy perhe-elämän olla aivan toisenlaisen, kuin meillä.

Hyvinvoipa Amerikalainen perhe asuu aina yksinään joko omassa, taikka vuokrahuoneissa. Luonnollisesti ovat useimmat perheiden asunnot niiden katujen varsilla, joilla kauppapaikkoja ei ole. Huoneet ovat tavallisesti pieniä. Niissä on rinnakkain kolme akkunaa, ja sisältävät kaksi kerrosta.

Kaikissa rakennuksissa on tasanen katto, joilla iltasin raitista ilmaa ihaillaan. Koko huoneuksen läpi kulkee kaasu- ja vesijohdatin, niin että yksin toiseen kertaankin voidaan saada valoa ja vettä milloin ja mihin huoneesen hyvänsä. Laattia on niin porstuassa, portailla kuin kaikissa huoneissakin, vuosikaudet, usein kalleilla matoilla peitetty. Lyhyesti, niin yksinkertaisilta kuin kaikki huoneet ulkoa näyttävätkin, niin kauniita ja mukavia ne kuitenkin ovat sisältä. Käsityöläinen useimmasti asuu yhtä komeasti, kuin rikas kauppijaskin. Tämmöisen, kalustamattoman huoneuksen vuotuinen vuokra on 5-600 dollaria,[74] ja voi nousta joskus aina 2,000 dollariinkin. Hän, joka ei voi niin suurta vuokraa maksaa, muuttaa koko perheineen ravintolaan, jossa häntä ravitaan ja palvellaan 5:stä eli 6:sta dollarista viikko.

Keskinkertaisen Amerikalaisen perheen päiväjärjestys on jotenkin seuraava. Kello 7 aamusella soitetaan heitä ylös, ja puolen tunnin kuluttua sen jälkeen aamiaiselle. Perhe keräytyy ruokahuoneesen, ja sanoo "hyvää huomenta" tullessaan. Jokainen istahtaa kohta tultuaan pöytään, eikä odota ensinkään toisten tuloa. Aamiainen tavallisesti odottaa pöydällä kokonaisen tunnin. Sitten se korjataan, ja joka ei ole sillä aikaa syönyt, jää ilman. Aamiais-ruokana aina on kahvia eli teetä, sämpylöitä, voita, paistia, pehmeäksi keitettyjä munia läskiä j.n.e. Kun joku on syönyt, nousee hän ylös ja menee tiehensä kaikitta kaunistelemisitta. Syödessä ei puhuta mitään, ja kaikki kiiruhtavat minkä ennättävät. Sen jälkeen miehet menevät toimiinsa ja vaimot joutilaisuuteen, eli, jos he ovat ahkeroita, joka kuitenkin on harvinaista, taloudellisiin toimiin.

12-2 on päivällisen aika, jonka miehet tavallisesti, paitsi pyhinä, viettävät, työpaikkansa etäisyyden tähden, jossakin ravintolassa. Vaimot siis ovat päiväkaudet yksinään ja viettävät aikansa, kun tavallisesti eivät osaa tehdä mitään naisten käsitöitä, kiikkutuolissa ja romaanin lukemisessa. Kello kuuden jälkeen ajaa mies kotiinsa, ja illallinen pöydälle pannaan. Tämä on useimmissa perheissä pääateriana, jona on paistettua lihaa, perunoita, paahdetuita ja voihin kastetuita mais-tähkiä, vedessä keitetyitä vihanneksia ja erilaisia hedelmäleivoksia. Soppaa ei käytetä. Juomana käytetään ainoastaan vettä. Rikkaissa ja isoissa perheissä tehdään kuitenkin monenlaisia muutoksia; siellä juodaan viiniä, varsinkin sampanjaa, sillä se täällä ei ole kalliimpaa, kuin hyvä punainen viini. Viimeiseksi ei koskaan unohdeta myös teetä juomatta. Se on erinomaisen hyvää ja tässä vallitsevassa ilmastossa varsin tehollista, jonka vasta täällä oikein tulee huomaamaan.

Sittenkuin aterioiminen on niin pian kuin mahdollista loppunut, asetutaan kesällä asunnon edustalle taikka katolle ja talvella vierashuoneesen kamiinin ympärille. Koko perhe on joka ilta kotiin kokoutuneena. Hänelle, joka ei kieltä taida eikä siis voi ottaa osaa huviin ja meluun, tuntuu tämä ikävältä; näillä tunneilla kuitenkin on patriarkallinen, rauhallinen luonne. Miehet lukevat sanomia, kertovat niistä naisille ja sikareitaan polttelevat; naiset soutelevat, soitattavat itselleen, jos joku siihen kykenevä on joukossa. Lyhyesti, kaikki ovat tähän tyytyväisiä, eikä koskaan miehen mieleen juolahda ravintolaan meneminen.

Vaimot käyskentelevät usein lltasilla valoisissa kauppapuodeissa, ja vielä useimmin käyvät perheet toistensa luona kutsumattakin vierailemassa, sillä kaikkihan ovat jo kylliksi ravituita. Vieraspitoihin kutsutaan hyvin harvoin; miesten seassa se tapahtuu ainoastaan jonkun määrätyn tarkoituksen tähden. Silloin pidetään tuntikautisia puheita ja juodaan ylellisesti.

Noin kello 11-12 mennään vuoteelle, ja niin menee päivä toisensa perässä.

Indianit (Indialaiset).

Amerikan alku-asukkaat kuuluvat, paitsi Eskimoita, jotka luekaan Mongolilaisiin, punaiseen eli Amerikalaiseen rotuun. Niitä sanotaan yhteisellä nimellä Indianeiksi. Kolumbus kun ensin saapui St. Salvadorin saarelle, luuli hän tulleensa Indian itarannalle ja sanoi sentähden tämän saaren asukkaita Indianeiksi, joka nimi sitte levisi koko Uuden-maailman kansoille, joilla on vaskenkarvainen iho. "Punaisiksi miehiksi" sanovat indianit itse itsiään. Heillä ovat karheat, suorat, pikimustat hiukset, ruskeat silmät ja ulostavat poskipäät. Kaunistaakseen itsiään maalaavat he kasvonsa ja rutistavat lapsensa päätä suippeaksi tahi tasaiseksi; maalaavat kasvonsa viheriäksi, keltaiseksi, punaiseksi ja mustaksi; kaunistavat ruumiinsa leikatuilla ja värjätyillä kuvauksilla; lävistävät nenänsä ja huulensa ja sitovat niihin monenlaisia koristuksia, sekä venyttävät korvalehtensä, niihin ripustetuilla painoilla, aina olkapäilleen ulettuviksi.

Indianit voittavat paljon Euroopalaiset kansat ulkonaisten aistien terävyydessä. Jälistä hiekalla, kosteisella maalla ja ruohistossa voivat he eroittaa "punainenko" vai valkoinen siitä on mennyt sekä laskevat vihollistensa luvun. Maahan lasketulla korvallaan kuulevat he kaukana lähestyvän vihollisjoukon astunnan ja määräävät sen suuruuden.

Tottuneina kuleskelevaan metsäelämään, ovat he hyviä käypäläisiä ja sukkelia juoksijoita; mutta muihin työläisiin ruumiin toimiin puuttuu heiltä kestävyyttä.

Indianit eivät paljoa opi; mutta sen, mitä he oppivat, pitävät he mielessään. "Heidän muistinsa on" — sanoo eräs kirjoittaja — "kivitaulu, josta ei mitään voi poistaa." "Heidän äänensä", sanoo eräs toinen, "on niin sointuva, että tuskin mitään liikuttavampaa voi kuulla, kuin heidän köörinsä laulamaa kristillistä kirkkoveisua. Sitäpaitsi heillä on niin vilkas kuvitusvoima, että he oikein siinä elävät, mitä puhuvat ja laulavat. Heidän lauluihinsa, useinpa itse kirkossakin, ottaa koko ruumiinsakin osaa. Kädet ja jalat tahtia ilmoittavat. Heidän puhetaitonsa on ihmeellinen. Virran tavoin, milloin tasaisesti ja hiljaa, milloin pauhaten, vierivät sanat heidän suustaan. Heidän kokouksissaan on usein miehiä, jotka ymmärtävät tuntikausia kestävässä puheessaan pitää kuulijoitaan virkeinä." Uskollisuus on Indianein pääluonne. Kun he jättävät majansa, asettavat he halon oven eteen. Tätä sanotaan Indianilaiseksi lukoksi. Vihollisiansa he eivät kuitenkaan sääli, vaikka kuinkaki heitä vahingoittaisivat. Lapsiinsa he osoittavat hellää rakkautta, jonka lapset taas hellyydellään palkitsevatkin. Eräs Indiani ampui kerran toisen, joka häntä oli loukannut; siitä syystä jätettiin hän murhatun sukulaisille. Kun hän sitte tuomariensa edessä seisoi, sanoi hän: "minä olen mies ja en pelkää kuolemaa, mutta minä surkuttelen vaimoani ja neljää lastani, jotka minä niin nuorena jälkeeni jätän; minä surkuttelen isääni ja äitiäni, jotka ovat hyvin vanhoja ja joita metsästyksellä olen elättänyt." Tuskin hän oli nämä sanat sanonut, ennenkuin hänen isänsä hyppäsi ylös ja sanoi: "minun poikani, kuole rohkeasti! Mutta hän on nuori ja voimallinen. Hän voi paremmin hoitaa äitiään, vaimoansa ja neljää lastansa. Sentähden täytyy hänen elää. Minä elän elämäni iltaa; minusta ei ole mitään hyötyä; minä en voi enää metsäkauriin tavoin käydä, jonka kulkua ei nähdä, enempää kuin tuulen lentoa; minä en enää voi maata kuin jänes, joka ei silmiänsä sule. Minä olen elänyt kuin mies ja minä tahdon kuolla, kuin mies." Kaikki itkivät tämän vanhuksen ympärillä. Viimeisen kerran hän syleili omaisiaan, laskeutui sitte hirrelle, ja yksi sotakirveen isku eroitti hänen päänsä vartalostaan.

Indialaisilla on suuri miehuus ja he katselevat kuolemaa suurella ylenkatseella. He ovat suopeita, häveliäitä ja kohteliaita käytöksessään; vieraanvaraisuus on myös heidän arvoisia avujaan. Mutta he ovat myös hirmuisia ja vihollisiansa vihaavia. Heidän kostonhimoansa voi ainoastaan veri sammuttaa. Sota on heidän rakastettu toimensa, ja kaikki välikappaleet pidetään luvallisena vihollisen hengen ja omaisuuden ottamisessa. Indialaisten suurimpana kunniana on ihmisten nylkeminen. "Tomahawk'ella" — pitkävartisella sotakirveellä — antaa hän viholliselleen kuolettavan iskun. Jos vihollinen kaatuu, sieppaa hän nylkypuukkonsa ja nylkee pään. Tämä ripustetaan sitten voitonmerkkinä hänen majaansa. Mitä useampi päänahka, sitä suurempi sankari.

Indialaiset uskovat sen taivaallisen ison Hengen, jota ne palvelevat kaikkivaltijaana ja hyvänä. "He huomaavat hänen läsnäolonsa virtainsa kuohuvissa putouksissa, järviensä kuohuvissa aalloissa, ukkosen jyrinässä ja vuoren jyrkissä rotkoissa." He uskovat olevan tulevaisen elämän, joka kuitenkin on vaan tämän elämän jatkoa. Kirkkoja ja pappeja heillä ei ole, mutta suuri joukko intomiehiä — lääkemiehiä. Uhrit, joita Indialaiset jumalillensa kantavat (sillä heillä on ylijumalansa ohessa paljo pienempiä, hyviä ja pahoja henkiä) ovat hyvin erilaisia; mutta tavallisesti niiksi kuitenkin käytetään koiria, karhuja ja hedelmiä.

Monivaimoisuus on punaisilla miehillä tavallinen. Vaimoja kohdellaan orjina. Heidän täytyy toimittaa raskaimmat työt. He hevoset hoitavat, teltat pystyttävät ja purkavat, kuormat laittavat ja ne purkavat, ammutut leikkelevät, vuodat parkitsevat, vaatteet valmistavat ja sisätoimet toimittavat.

Miehet sotivat, metsästävät ja huvittelevat leikeillä. Joutohetkenään he auringon paisteessa makaavat, syövät ja nukkuvat.

Indialaisten asunnot ovat enimmästi telttamaisia, osaksi seipäistä, savesta ja puunkuorista, osaksi myös vuodista tehtyjä. Muutamat asuvat maakoloissa, toiset taas puiden haarukoissa.

Huonekalusto on yksinkertainen, ja köyhä, ja ne he itse tavallisesti tekevät yksinkertaisilla työkaluilla. Rauta-kattiloita ja veitsiä ovat nyt jo useimmat heimot kauppijailta saaneet. Eräästä punertavasta savenlajista muutamain heimoin vaimot tekevät astioita. Indianein aseina ovat nuoli, joutsi, sotakirves, keihäs, miekka, nuija ja nylky-veitsi.

Indianit ovat jaetut pieniin heimoihin, joita johdattaa jotenkin vähävaltaiset päälliköt. Tärkeät asiat päätetään useimpain tahdon mukaan, sittekuin heimon vanhin on sen päättänyt. Kun rauha päätetään eli liitto tehdään, polttavat päälliköt "calumeetiä," kotkan höyhenillä koristettua rauhapiippua. Sitä kuletetaan suusta suuhun, ja sitten ollaan yksimielisiä. Rauhan päätettyä sitä paitsi haudataan yksi "tomahawk".[75]

Indianeilla ei näytä olevan tulevaisuutta. Suurin osa niistä on pakoitettu etäisimmille seuduille, jossa he vanhaa elämänsä tapaa viettävät; toinen osa on omistanut Euroopalaisia tapoja, mutta ei saavuttanut heidän sivistystään. Edelliset elävät metsästämisellä, kalastamisella ja karjanhoidolla; jälkimmäiset harjoittavat myös maanviljelystä, vuoriviljelystä ja teollisuutta.

Amerikaan muuttaminen.

Tuhansittain kaikista suvuista ja isistä muuttaa vuosittain meren ylitse Amerikaan. Rikokselliset kiiruhtavat sinne lain rangaistusta pakoon! pettäjät häpeätänsä peittämään; seikkailijat luulevat siellä löytävänsä sopivia näyttelypaikkoja veijuilleen; lämpöisissä toiveissaan pettynyt kokee täällä etsiä unohdusta; mutta myös rehellinen työmies, talollinen, taitava asijoitsija, urhoollinen sotilas jättää usein isänmaansa ja rientää Uuteen-maailmaan. Mikä on syynä tähän uuteen kansain vaellukseen? Onko isäimme maa niin tiheästi asuttua, ett'ei sijaa siellä Teille ole? Silmäilkäätte ympärillenne! Kaikkialla tarjotaan Teille työtä ja ansiota! Isäimme maa tarvitsee poikainsa lujat kädet, voidakseen kaikki aarteensa hyväkseen käyttää, ja Te unohdatte sen! Vielä se tahtoo ja voi Teitä kaikkia ja paljo useampia elättää. Eikö Teillä ole lain turvaa? On, laki muuttuu enemmän ja enemmän Teidän henkenne ja Teidän omaisuutenne turvaksi. Lain edessä me olemme kaikki yhdenlaisia, köyhä ja rikas, korkeasäätyiset ja köyhimmästä majasta tulleet. — Voisivatko ylpeät hirmuvaltijaat Teitä sortaa? Ei, sillä te itse istutte oikeudessa, ja otatte osaa sen päätöksiin. — Onko tiedon valo Teiltä pidätetty? Ei, sillä se juuri on kotomaamme, hallituksemme vakava päätös, että sivistyksen valo on saatettava kaikkia lämmittämään; että sen suopeat säteet tunkeutuisivat sen etäisimpiinkin sopukoihin. — Ettekö Te estämättä voi Jumalaanne palvella? Varmaan; vielä avataan kirkon ovet Teille; vielä kirkon kellot kutsuvat Teitä hartauden rukouksiin; vielä ilmoitetaan Teille, että Jumalan Poika on maailmaan tullut Teitä vapahtamaan, jos Te häneen turvautte. Ja jos Te ette kaikissa suhteissa kirkkomme oppia hyväksyisikään, ei mikään Teidän omaatuntoanne siihen pakoita. — Ehkäpä ne ovat sotain pauhinat, jotka maata lakaisevat ja ajavat Teitä isäinne maasta? Ei, me olemme kauvan nauttineet rauhan siunattua onnea. Ehkäpä kuolo on lähettänyt murhan enkeleitään; ruton ja muita raivoavia tauteja? Ei, Jumala meiltä niitä vielä estää, vaikka emme olekaan tätä laupeutta ansainneet. — Eikö Jumala enää anna aurinkonsa paistaa, eikö pilvensä sataa pelloillemme? Kyllä, kultaisempana, kuin ennen, peltomme aaltoilevat. — Ovatko vuoret aarteensa peittäneet? Ei, niiden syvyyksissä ta'otaan ahkerammin, kuin koskaan ennen. — Eikö tuoksua tuomikkomme entisen suloiselta? Varmaan, ja me toivomme, että kaitsijamme kasvattaa meille uusia metsiä sinne, josta voiton himo ja huolimattomuus on aution aron tehnyt. — Minkätähden Te siis isänmaanne jätätte? Miksi hylkäätte Te ne paikat, joissa lapsina ihailitte tuulen huminaa, lähteen lirinää, puron lorinaa? Miksi jätätte Te sen maan, joka povessaan säilyttää isäinne luut? Miksi jätätte Te vanhempanne, lapsenne, sukulaisenne, opettajanne, — kaikki, joka pitäisi Teille olla pyhää ja rakasta? Minkätähden hylkäätte Te kaiken sen, jonka keskuudessa tähän asti olette eläneet?

Mahtaneeko Amerika olla semmoinen lumouden maa, joka Teille palkitseisi mitä tänne jätätte? Palkitseisi? Siihen Te ette varmaan tyytyisikään. Te toivotte saavanne paljoa enemmän, kuin jätätte. Mihinkä perustatte Te toivonne? Siihen, että Te olette nähneet, kuinka yksi ja toinen on Amerikassa onnensa löytänyt. Mutta oletteko Te laskeneet niiden luvun, jotka siellä surkeuteen riutuvat? Oletteko Te laskeneet niiden luvun, jotka vuosittain Amerikassa joutuvat köyhyyden ja kurjuuden uhreiksi? Oletteko Te ajatelleet, että he silmänsä ummistavat vieraassa maassa, kaukana omistaan, auttavaisetta kädettä, lohduttavaisetta sanatta, ilman ystävittä, — sydämestään katumatta hurjuuttaan? Tiedättekö Te, miltä maistuu hätä, tuska ja puute, jota surkutteleva veli ei osanotollaan huojenna? Tiedättekö Te, miltä tuntuu yksinään maailmassa oleminen, miltä maistuu kaikkien kylmäkiskoisuuden esineenä oleminen, kun he eivät edes uteliaisuuden silmäyksiä Teihin heitä? Jos ette Te tätä kaikkea tiedä, matkustakaatte Amerikaan; siellä olette Te varmemmin saapa sen katkeran opin, kuin sen rikkauden, jota sieltä riennätte hakemaan!

Te tulette rikkaiksi. Mitäs muuta? Elääkö ihminen sitte ainoastaan leivästä? Onko se sielunne etu — kaikkein tärkein joka Teitä ensisijassa vetää vieraasen maahan? Oletteko Te ajatelleet, jos Te tuolla, muukalaisuuden keskessä, voitte paremmin taivaallisia tavaroita itsellenne omistaa? Ettekö Te pelkää, että alituinen maallisten rikkauksien aivasteleminen riistää Teidän ijankaikkiset aarteenne? Ettekö Te vapise pelvosta, että joutuisitte harhateille tuolla ajatusten ja uskontojen sekasortoisessa maassa? Oletteko Te ajatelleet, että siellä voi vuosia vieriä, ennenkuin Te tapaatte yhdenkään Jumalanpalvelijan, joka Teille totuuden sanaa jakaisi.

Mikä on syynä tähän uuteen kansain vaellukseen? Onko se pikaisen rikastumisen toivo, laittoman vapauden, lihallisten nautintojen toivo? Armas isänmaa-raukka, onko tämä sinun lastesi pyrintöjen päämaali — laskeudu sitte levolle ja kuole! Silloin et sinä voi etkä saakaan olla vapaiden valtioiden joukossa. Loppusi on silloin käsillä.

Mississipin ruohotasangot (prairiet).

Kalliovuorten ja Mississipin välillä leviää silmän kantamattomat tasangot, joilla on yhteinen nimi prairie. Niin pitkältä, kuin silmä kantaa, on päättymätöntä tasankoa. Ainoastaan siellä jossa toinen, korkeampi tasanko alhaisempaan yhtyy, näkyy jonkinlaisia laitoja, jotka kauvaksi vuorijonoilta näyttävät. Jos vaikka koko Saksanmaan ajatteleisimme tämmöisenä yhtenä tasankona, olisi meillä ainoastaan pienennetty kuva näistä prairieistä. Mutta nämä eivät tarjoa Sahara-erämaan näköalaa, vaan ne ovat peitetyt tiheällä ruoholla. Erittäin kauniita ne ovat keväällä, jolloin lukemattomat ruusut ja asterit, mehevimpinä kuin missään puutarhassa, vienosta viheriästä kohoutuvat. Paitsi ruohoa ja näitä kukkia näkee silmä siellä yksityisiä puuryhmiä, karjoja ja siellä täällä kohoutuvia huoneita. Kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus, jota ainoastaan sontiaisten hyrinä, perhoisten liipotus ja käärmeiden mateleminen häiritsee. Nämä tuulen liikuttavat tasangot voidaan parhaiten aaltoilevaan mereen verrata; niin pitkältä kuin silmä kantaa, vieryilevät tämän viheriän oseanin aallot. Puuryhmät, joita taivaan ranteelta näkyy, näyttävät jääriltä. Niiden pimeässä varjossa on moni eksynyt matkustaja pelastunut nälkäkuolemasta kirkkaalla vedellä ja kaikenlaisilla virkistävillä hedelmillä. Kaikenmuotoiset ja hämmästyttävän korkeat puut ystävällisinä vieretysten seisovat näillä maasaarilla. Villit viiniköynnökset ja muut köynnöskasvit kiertelevät korkeuteen ja muodostavat lukemattomia kukkaiskatoksia. Puuryhmän keskellä kohoutuu suurikukkainen, kaunis, aina vihannoiva Magnelia-puu, jonka runko kohoutuu aina 80 jalan korkeuteen ja kantaa ihanaa säännöllistä lakkaa. Tummain, pitkäin ja välkkyväin lehtien väleiltä välkkyy lumivalkoisia kukkia, jotka näyttävät jättiläisruusuilta.

Mississipin itäpuolella on ainoastaan yksityisiä prairieitä. Täällä leviää aaltomainen maa, joka ennen oli metsänä, mutta josta meidän päivinämme länteisten seutujen asukkaat ovat paljo metsiä kaataneet. Kuitenkin on siellä vielä mahdottomia metsiä, joissa muhkeat puut, muun muassa atzalit ja rhododendrit y.m., sekä pensaat köynnös-kasvien kietomina muodostavat tiheän sekamelskan.

Prairiein eläimistä on pison-härkä merkillisin. Se on tavallista suurempi ja kasvaa usein 20 sentnerin painoiseksi. Säkyyn on kasvanut käsnämäinen jänner, johon joskus paksu rasvakerros muodostuu; siitä herkkupaloja saadaan. Eläimen raskaista askeleista maa vapisee; karja, jossa usein on tuhansia eläimiä, kun juoksee, tytisee maa peninkulmain päähän; niiden kumiseva mölinä kuuluu kaukaisen meren pauhulta. Missä pisonkarja on jonkun aikaa syöskennellyt, siinä on maa kuin keritty, sillä mitä se ei syö, tallaa se jaloillaan. Miljoonia näitä eläimiä vuosittain tapetaan ja nahat myödään. Pison-härkä on Indianille sama, kuin poro Lappalaiselle, kameli Arabialaiselle. Sen liha on hänen ruokanaan, nahka vuoteenaan; parkitut vuodat käyttää hän majojensa katoiksi, satuloiksi, suitsiksi ja hihnoiksi. Sarvista hän tekee lusikoita y.m., luista sotanuijia. Lantaa poltetaan. Näiden metsästäminen ei ole vaaratonta. Näitä metsästäessä koetetaan karjan johtajaa muista eroittaa. Jos tämä onnistuu, hajoutuu koko karja myrskyn tavoin. Indianein kiljuvainen meteli, jolla he sukkelilla hevosillaan karjaan syökseyvät, karjan paksu sarvimetsä, johon Indianit pian sekautuvat, haavoitettujen eläinten hyrskivät verihaavat, eläinten hurjat silmäykset — kaikki tämä saattaa rohkeimmankin sydämen pikaisesti sykkimään. Usein pisonit voittavat ja sarvillaan kantavat voitetut miehet ja hevoset taistelutantereelta. Pison-härkäin rinnalla nähdään siellä prairie-hevosia (n.s. mustangeja) laumoissa. Ne näyttävät varmaan olevan Hispaniasta vietyjen hevosien jälkeläisiä. Ne ovat muuttuneet aivan kesyttömiksi ja suurella vaivalla niiksi jälleen saadaan. Niitä pyydetään suopungilla (lassolla), joka heitetään hevosten päähän. Pikaisesta tempaisemisesta huumautuneena kaatuu eläin maahan, jossa sille heti uudet suitset pannaan. Sen jälkeen hurja ratsastaja hyppää eläimen selkään. Hän istuu siinä vaikka hevonen kuinka hyppisi ja potkisi. Hevonen vapisee hurjuudesta; verinen vaahto kuohuu sen sieramista; viimein se syöksee hurjaan hyppyyn ja pitkittää sitä koko tasangon ylitse. Ratsastaja istuu vaan kylmäverisenä selässä. Eläin pitkittää vaan vauhtiaan, kunnes voimansa ovat riutumaisillaan. Mutta sitte myöntyy hän väkevämmän valtaan ja, seuraten suitsien kaikkia liikkeitä, verkalleen takaisin astuskelee.

Antilopitkin peloissaan pakenevat näitä villejä hevosia; sievästi hirvikin niiden tieltä sivulle hiipii, kun se puhvelin kanssa kiitää yhteiselle juomapaikalle. Mutta viekkaana väijyy susi takapuolella ja pitää tarkkaa huolta jonkun vasikan eli varsan väsymisestä.

Maan alla elää prairie-koira hyvässä sovussa tuhansien naapureinsa kanssa. Peninkulmain pituisilla matkoilla nähdään usein kolo kolon vieressä, ja jokaisen suulla koira istuvan auringon paisteessa. Se näyttää hamsterilta[76] eli murmel-eläimeltä ja sillä on sellaisen ruskea karva, lyhykäiset korvat ja terävät kynnet, joilla se kolonsa kaivaa. Kun se näkee ihmisen, päästää se pikaisen huudon, pyörittää kiivaasti lyhkäistä häntäänsä ja ottaa taisteluun alkavan asennon, vaikka kuitenkin kohta koloonsa pujahtaa, jos ihminen sitä lähenee.

Prairieillä on vähän lintuja. Ainoastaan prairie-kanoja ja kesyttömiä kalkkunoita tavataan siellä, varsinkin metsäin reunoilla, suuria laumoja.

Prairie (ruohotasanko) tulessa.

Me matkustimme Teksan kautta ja asettauimme yöksi eräälle äärettömälle ruohotasangolle. Aamupuoleen tuuli kovasti, ja kaukainen jyminä, ikäänkuin villieläinten karjan lähenevä töminä, herätti meidän huomiomme. Meidän hevosetkin vaaran vainusivat ja raivoisiksi tulivat. "Ylös" — huusin minä — "ruohotasanko palaa ja puhvelit ovat kantapäillämme!" Kaikki hyppäsivät ylös; minuutin kuluttua olivat hevoset satuloituina ja me kiidätimme, kuin mielettömät pakoon. Me kuulimme pian kaukaisen mölinän, johon muiden eläinten kirkuvia ääniä yhtyi samalla, kuin liekit tuulta nopeammin perässämme kuivalla ruohotasangolla lensivät. Tulimeri vieryi takanamme. Kaikenlaisia sukkelia, villiä eläimiä kiiti sivuitsemme. Hirvet susien ja pantterien seurassa riensivät; antilopien ja hirvien parvet aatoksen tavoin näkyvistämme haihtuivat; niiden jälessä tömisti joku yksityinen jättiläismäinen puhveli eli hevonen. Ilma sakeni, kuumuus muuttui yhä rasittavammaksi, ja meteli lisäytyi. Kömpelöt ja hitaammat eläimet lähestyivät meitä. Puhvelit ja villihevoset, peninkulmia pitkässä ja leveässä, tiheässä laumassa myrskynä riensivät noin puolen peninkulman päässä perässämme ja murskaksi tallasivat joka ainoan edessään olevan olennon. Hevostemme voimat olivat jo riutumaisillaan. Me kadotimme jo pelastuksemme toivon. Vielä pari minuuttia — ja me olemme mäsäksi tallatut!

Samassa silmänräpäyksessä yksi kokeneimmista ja päättäväisimmistä kumppaneistamme karjasi käskeväisesti: "Alas hevostenne selästä! Silmänräpäystäkään ei saa viivytellä! Riisukaa pian paitanne, liinaverhonne, kaikki, mikä helposti syttyy!" Samassa sytytti hän sankki-ruutia, ja paasasi tuleen päältämme riisutuita verhoja. Me liekkiä lisäsimme kuivilla ruohoilla joita keräsimme tuleen. Muutaman minuutin kuluttua leimusi nuotiomme kirkkaana ja levisi molemmin puolin meitä. Kauhistuneet eläimet tulivat, vimmasta ja hämmästyksestä mölisten, joka vielä kiihtyi, kuin he edessäänkin tulen näkivät; mutta eivät kuitenkaan syrjään syöstyneet, miten toivoimme. Me voimme jo niiden jalat, niiden sarvet ja valkoisen vaahdon eroittaa. Likemmä ja likemmä tuo peninkulman levyinen lauma läheni, ja me emme voineet sitä mihinkään piiloutua. Hurja karja ei käänny takaisin, ei sivuille; se syöksee vaan, kuin kuolemamme sanansaattaja, edelleen. Minä peitin käsilläni silmäni, heittäydyin maahan mahalleni — kohtaloani odottamaan.

Samalla minä kuulin paukauksen ja tuhansien puhvelihärkäin mölinää. Meidän hämmästymätön kumppanimme oli kaatanut paloviinaa tuleen. Ukkosen pamauksella paukahti nahkaleili rikki, ja eläimet hajoilivat sivuille, paloviinasta kohoutuvaa sinistä tulipatsasta karttaakseen. Edessämme ja takanamme me näimme ainoastaan mahtavien eläinten vanukkeista karvaa. Ei pienintäkään rakoa tuossa lentävässä laumassa ollut; ainoastaan se kapea juova, jonka valkeamme oli synnyttänyt. Tässä vaarallisessa asemassa olimme me koko tunnin, joka silmänräpäyksessä peljäten tuon meitä säilyttävän kapean juovan tukkeutuvan. Viimein kuitenkin lauma harveni, kunnes viimein näimme ainoastaan yksityisiä väsyneitä eläimiä ympärillämme.

Mutta meillä vielä oli toinen vaara jälellä. Takanamme tuhoavainen tulimeri läheni vaan yhä. Me kiitämään puhvelien perässä! Aamutuuli kiihoitti raivoavaista tulimerta. Tuli oli jo aivan kintuillamme, kuin me huomasimme, että se ääretön karja oli syösnyt syvään rotkoon. Kuoleman tuskassa kannustimme me hevosiamme eteenpäin. Sama rotko oli tuleva pelastajaksemme eli haudaksemme. Me syöksyimme alas, ja melkein tunnottomina tulimme enemmän, kuin sadan jalan syvyyteen. Jumalan armo oli meitä suojellut; ei miehet eikä hevoset kärsineet sanottavaa vahinkoa. Vaivalla me sitte pääsimme ylös tästä kuolleiden eläinten sekasorrosta, johon olimme pudonneet, ja asettauimme pienelle maakaistaleelle, jota rotkossa juokseva virta valkealta suojeli. Seuraavana päivänä sade sammutti tulimeren.

Kalifornia.

Kalifornia on Tyynen meren rannalla, Yhdysvaltain läntisellä rajalla. Sen vuorilta virtaa Sacramento, joka on maan ainoa purjehdittava virta. Se laskee lahteen, joka muodostaa yhden maailman suurimmista ja varmimmista satamoista. San Francisco, maan pääseutu, on tämän lahden rannalla. Tämä hedelmällinen seutu tuottaa äärettömän paljo viljaa ja rakennusainetta, ja tarjoaa meheviä laitumia karjoille. Maan halki kulkee kaksi yhtäsuuntaista vuorijonoa. Sisemmäisen rinteellä näistä kasvaa tammimetsiä, ylempänä kohoutuu petäjä-, sypressi- ja sedrimetsiä, ja näiden yläpuolella loistavat paljaat ja lumiset kalliot. Useat päävuoresta haarailevaiset selänteet tekevät maan pohjaisen osan jylhäksi ja vuoriseksi. Suuret metsät kokonaan peittävät rantamaiden kivennäisistä rikkaat vuoret. Rannimmaisen vuorijonon ja meren välillä kulkee monta pienempää harjua, jotka muodostavat hedelmällisiä ja terveellisiä laaksoja. Vuorijonojen välinen maa on virran rannoilla erittäin hedelmällistä ja pengermäisesti vuorillepäin kohoutuvaa; etelässä on paljo järviä ja lampeja, jotka sadeaikana paljon paisuvat. Sierra Nevada'n vuorista itäänpäin leviää tuntematon ja hedelmätön seutu, jossa kuitenkin on hyviä laitumia. Kesyttömät eläimet täällä on niitä, joita muillakin Amerikan vuorilla: maa- ja vesi-saukkoja, majavia ja moskus-eläimiä. Kesyttömiä hevosia ja sarvikarjoja kiertelee täällä ympäriinsä. Kaloja ja lintuja täällä on monenlaisia ja paljon. Ilmanala on monenmoinen ja paljoa eroavainen itäisistä, saman leveyden ilmanaloista. Talvet eivät ole kylmiä, sade, ja paljoa vähemmässä määrässä kuin itärannikolla, on sen tunnusmerkkinä. Ukkosen ilmat ovat harvinaisia, ei koskaan kovia ja alkavat Helmi- ja Maaliskuussa. Yhdeksän kuukautta taivas on selkeä, kesäyöt ovat viileitä ja talvi- ja kesäilmat 35-40 pohjaisten leveysasteiden välillä melkein yhdenlainen.

Tähän maahan tuli muutamia vuosia sitten eräs Schweitsiläinen Sutter-niminen mies. Hän oli v. 1830 ollut katteinina Ranskan kuninkaan Schweitsiläisessä kaartissa. Sotamiehen elämään väsyneenä oli hän paennut tänne tuntemattomaan ja ihmisettömään seutuun, siellä hiljaisella maanviljelyksellä elämään. Hän asettui asumaan erään Sacramento-virran sivuhaaran varrelle. V. 1848 rakensi hän myllyn. Myllyn juova kun sattui liian pieni tulemaan, otti hän rattaan pois ja antoi patoutuneen veden alas äkkiä tulvata, luullen sen voimallaan juovaa suurentavan. Mutta se teki vielä enemmänkin. Se kaivoi juovan hyvin syväksi ja paljasti sieltä suuria kultapalasia. Sutter pian ne kokosi ja löysipä vaan aina uusia. Ensin tahtoi hän keksintönsä pitää salassa; mutta kultaa oli niin suuressa määrässä, että hänen täytyi saada sen kokoamiseen apua. Siten asia tuli tutuksi, ja pian virran rannoilla vilisi kullan etsijöitä. He kiertelivät virtain rantoja ylös ja alas ja löysivät kultaa Sacramenton ja sen lisävirtain rannoilta aina vuoren rotkoihin asti; vieläpä tasankojen hiedastakin; virrat kulettivat sitä vuorten malmisuonista. Koko kulta-alue näytti olevan 800 Englannin peninkulmaa pitkä ja 100 peninkulmaa leveä, vaan luultava on että se on vielä avarampikin. Kaikista maailman ääristä riennettiin kultamaahan. Työmiehet jättivät vaimonsa, merimiehet laivansa. Pian ympäristön saaret ja seudut jäivät asukkaitta. Yhdysvalloista tulvaili sinne laumoissa kansaa. New-Yorkista yksinään matkusti sinne vähässä ajassa 70 laivalastia matkustajia. Kokonaisia karavaneja valmistiihe tälle sanomattoman pitkälle ja vaivaloiselle matkalle. Yksinpä Kiinastakin kiiti sinne laivoja.

Tämmöinen kullan ylellisyys muutti pian kaikki suhteet. Sen arvo paljon aleni, muiden kaikkien yleni. Kullankaivajat maksoivat mielellään paloviina-potusta eli tupakkikukkarosta aina 10-15 kultadollariin. Nauta palvattua härän lihaa maksoi aina 2 dollaria; rukiit, ohrat, herneet ja pavut 10 dollaria nelikko; hevonen 100-300 dollariin; päiväpalkka nousi pian 16-20 dollariin, ja erään asijoitsian sinne rakentama rautainen huone heti vuokrattiin 1,000 dollarilla kuukaudeksi.

Kulta on mitä parasta lajia ja löytyy sitä siellä eri määrissä. Usea löyti sitä päivittäin 90 jopa 120 dollariakin. Eräs noukki 1/4 tunnissa 2 1/2 nautaa kultaa eräästä vuoren halenteesta. Eräs toinen, joka erästä matkustajaa seurasi, huuhtoi levähtäessään kultaa ja sai sitä 5 minutissa 2 dollarin edestä. 10 ja 12 naulan painoisia kullanmuruja löytyi myös usein. Olipa eräs kullankaivaja niinkin onnellinen, että hän löysi kultamöhkäleen, jonka arvo laskettiin 14,000 taaleriin (noin 51,000 markkaan). Mutta me emme saa ajatella, että kaikki tämä tapahtui vaivatta. Tämä vaati päinvastoin vaikeata työtä. Eräällä nostimella nostetaan joen pohjasta mutaa, eli kaivetaan hiekkaa joen äyräästä ja sitä huuhdotaan puu- eli tina-astioissa, tahi kuurnan muotoisissa laitoksissa. Tällä tavalla menetellessä köykäisempi hiekka ja maanosuudet vie vesi helpommasti. Pohjalle jäänyt kultahiekka pannaan sitte joko verholle tahi laudoille kuivamaan, jonka jälkeen siitä pöly ja muut köykäisemmät aineet palkeilla puhaltaen eroitetaan.

Sitte kun maa yhtyi Yhdysvaltoihin, rakennettiin tätä varten erityisiä laitoksia. Nyt loppui myös vapaa kullan löytö-onni, tämä valeonni, jonka usein kallis elanto kokonaan nielasi, ja joka monen keskellä aarteitaan saattoi kulkutautien tuottaman kuoleman kitaan.

Vaikka kullan löytö vähitellen paljo on vähentynyt, ei Kalifornia kuitenkaan ole kadottanut kaivos-maansa merkitystä. Siellä on nimittäin niin paljon hopeaa, vaskea ja elohopeaa, että kullattakin sinne olisi syntynyt kaivos-seutu, jonka vertaista maan päällä harvoin tavataan.

San Francisco.

San Franciscon kallioiselle rannalle kun olemme tulleet, olemme me satamassa, joka ulettuu 10 peninkulmaa pohjaisesta etelään. Hätätilassa mahtuisi siihen kaikki maailman sotalaivastot. Nyt on edessämme San Franciscon kaupunki 150,000 asukkaineen. Se loistaa kullalta ja rikkaudelta, jonka kauppa ja teollisuus sinne on tuottanut; se kätkee taikahelmaansa satumaisia aarteita ja tarjoaa kaikkea, jota ihmisten keksinnöt ja taito ovat synnyttäneet. Se on suuri ja avara ja tarjoaa malmikenttiään Euroopasta, Aasiasta ja Austraaliasta tulvaavalle kansavirralle. Ja tämä kaupunki, rikkauksineen, loistoineen, kansaliikkeineen ja kaikkine ihmeellisine suhteineen on ainoastaan muutaman vuosikymmenen tuote.

San Francisco, epäilemättä Yhdysvaltain ihanin, ja sentähden Amerikan Neapeliksi kutsuttu kaupunki, leviää pengermäisesti kahden korkean pensastoisen kukkulan välillä; nämä kukkulat alentuneina harjuina pistäytyvät kielekkeiden muotoisina satamaan. Kaupunki on melkein neliönmuotoinen ja jonka reunimmaiset rakennukset sijaitsevat aukeilla kukkuloilla, vaan alimmaiset seisovat patsailla eli laivahylyillä meressä, joka loiskuu alhaisemmilla kaduilla ja kaikilla alavilla paikoilla. Kaikki tämä alhainen kaupungin osa on rakennettu hiekalle, jota pylvästen väliin suurimmalla kiiruudella on mätetty. Satamassa on kauppalaivasto, joka sisältää monta tuhatta purje- ja höyrylaivaa. Näiden joukossa on kaikenmuotoisia laivoja — suurista klipperlaivoista (viiltäjistä) aina pieniin purjeveneisiin saakka; toiset suippeita ja pikakulkuisia, toiset möhleitä ja kömpelöitä; toiset nykyjään maalatuita ja siistityitä; toiset meren raivojen raatamia. — Nämä keräytyvät kaikilta maailman meriltä ja levittelevät monenvärisiä lippujaan.

Varsinaiset kaupungin kadut ovat hyvin tilavia ja suorissa kulmissa toisiaan kohtaavaisia. Ne ovat joko poikkipäin asetetuilla lautasilloilla varustetut, eli myös maantien tavoin hiekoitetut, mutta ei koskaan kivitetyt. Tämän kaupungin rakennukset ovat mitä erilaisempia. Yksi on punaiseksi eli valkoiseksi maalattu, puupyörillä eli teloilla oleva puumaja; toinen suuri yksi- eli kaksikertainen puurakennus, kolmas komea kivirakennus — useimmat tasaisella katolla eli nelikulmaisilla päädyillä, joista ne saavatkin omituisen näön; voipa tuolla vielä nähdä suuren rautaisenkin huoneen, ikäänkuin ampiaisten jättiläispesän. Mutta kaikki nämä huoneet, puusta, raudasta, kivestä eli kankaasta ja jotka aivan sekaisin siellä seisovat, ovat kuitenkin yhdessä suhteessa samanlaisia: ne ovat melkein kaikki puoteja eli makasiineja.

Täällä tuoksuavat mitä suloisimmat hajut, siellä loistavat kaikenlaiset metallitavarat suurissa kasoissa — erinomaisia siistin tekonsa ja kiiltonsa suhteen. Täällä on suuri varasto kalliita, kaikenkuosisia vaatteita — paidasta päällysnuttuun, lipposista aina hattuun asti.

Siinä maassa, jossa pesu on niin kallista ja josta laivalastittain likaisia vaatteita lähetetään Kiinaan ja Sandwich'in saarille pestäväksi, ei kannata vanhoja vaatteita korjailla. Jos kenkä hajoaa, nuttu vähän repiää eli housut vähän rikkoutuvat, jos paita vähän likautuu, ja jos ei tahdo — jonka kuitenkin kyllä voisi — niitä enää pitää, saa ne nurkkaan heittää, sillä niitä ei korjata. Silloin ohjataan askeleet vaatekauppaan, josta puhtaana ja siistinä palataan, ja se ei maksa enempää, kuin vanhain korjaaminen eli peseminen. Toisin paikoin kadut ovat ruokatavaroilla, hedelmillä, rautateoksilla, kaikenlaisilla Kiinan tavaroilla eli Euroopalaisilla kaluilla suletut; sillä ne ovat hajallaan huoneiden edustoilla. Ravintolat ja virvoituspaikat lähettävät joka askeleella viehättäviä höyryjään nenään, ja melkein jokaisen kadun kulmassa on seinäin vierille laitettu herkkupalojen kauppapaikkoja, joissa vietteleväiset juomat, höyryäväiset tee- ja kahvikannut vaatekaton alla odottelevat nauttioita. Kaikkialla kuullaan piljaardi-pallojen kolinaa, keili-pallojen jyrinää ja huutokauppiasten painuneita ääniä, jotka enimmän tarjoavalle tavaroitaan myövät. Lontoossa ja Parisissa on yleensä kaikilla määrätty muoto ja yhtäläisyys, joku kansallinen luonne, joka kaikkialla kuvautuu. Mutta täällä on väkeä kaikista kansoista. Täällä nähdään Kiinalainen avarassa puvussaan ja leveine hattuineen, joka näyttää auringon varjostimelta, hiuspatukoineen ja paksupohjaisine kenkineen; Euroopalainen keikari uusikuosine, kirjavine koristuksineen, ylpeänä kullan huuhtoja ylämaasta, joka näyttää hyvin ryöväriltä liehuvine hiuksineen, pitkine partoineen, suurine saappaineen ja rikkinäisine vaatteineen. Täällä nähdään myös siistejä ja hienopukuisia tukkukauppijaita (tavallisesti Saksalaisia) nöyristelevän; merimiehiä, jotka rauhallisina tupakkia suussaan vanuttelevat, ja hattu niskassa, kaulaliina huolimattomasti rinnalle solmittuna, kasvot voimallisista vahvistusaineista välkkyväisenä kaduilla käyskentelevän. Lyhyesti: San Francisco tarjoaa mitä kirjavimman kaikenlaisuuden, ja joka ei ole nähnyt sitä vilinää, kuullut sitä meteliä, ollut todistajana siinä sekamelussa, joka kaikkialla ilmestyy, hän ei voi parhaimmistokaan kertomuksista siitä saada käsitystä.

San Francisco tekee kuitenkin huonon ja vastenmielisen vaikutuksen. Kaikki osoittaa päivän ja hetken kiiruutta, voitonhimoa, petosta ja kärsimistä. Täällä ei ole muuta pakoittajaa, kuin raha, ei mitään niin arvoisaa, ei mitään niin etsittävää, kuin kulta. Kullan loisto kaikki voittaa. Se on tosi, ett'ei voida olla näkemättä sitä suurta ja ihmeteltävää, joka täällä ihmisten toimeliaisuudesta puhuu; mutta jos kysytään perustusta, jolle kaikki tämä on rakennettu, saadaan kaikkialta vastaus — mammona, jonka palvelukseen ihmiset alentuvat ja koko itsensä ja ikänsä uhraavat.

Kiinalaiset.

Viimme aikoina on "Keskinen valtakunta" alkanut poikiaan lähetellä Uuden-maailman rannoille. Kalifornian kullan maine houkutteli sinne joukon Kiinalaisia. Laiva, jonka piti Kaliforniaan mennä, nosti Hongkongin satamassa lippunsa, jossa luettiin sana "Kinschan" (kultavuori) ja pian tulvasi valtahimoisia laiva täyteen. Nämä nousivat maalle San Franciscossa ja siitä levisivät sen ympäristölle, jossa ne löysivät suopean ilmaston, kuin kotimaassaan. Täällä he siis pian tulivat malttamattomiksi, mutta samalla herättivät suurta harmia varsinkin valkoisten alhaisemmissa luokissa. Kiinalaisilla on, nimittäin, monta hyvää ominaisuutta. He ovat hiljaisia, suuttumattomia, rauhallisia, nöyriä ja hyvin kohtuullisia vaatimuksissaan, sekä samalla oppivaisia, käteviä ja toimellisia, ahkeria ja kestäviä työssään, vaikka päällysmiehettäkin toimisivat. Heillä ei ole suurta ruumiinvoimaa ja sentähden he eivät voikaan päivässä tehdä yhtä paljon työtä, kuin yhtä moni valkoihoinen eli Neekeri kyllä valmistaa; mutta mitä voimassa puuttuu, sen he ahkeruudellaan ja kestäväisyydellään palkitsevat. Kiinalaiset eivät halveksi semmoistakaan työtä, johon valkoiset pitävät itseään liian hyvinä; semmoinen on esim. katujen lakaiseminen, ryysyjen kokoileminen j.n.e. Palvelijoina, keittäjinä, pesijöinä, kattilan paikkaajina j.n.e. ovat he valkoisia etevämpiä. Etevämpiä ovat he myös pelto- ja vuorityössä sekä rautatien tekemisessä. Yksi ja toinen Kiinalainen on myös kauppamiehenä ja ravintolan isäntänä.

Heidän elämänsä vaatimukset ovat hyvin pienet. He tyytyvät neljänteen osaan valkoisten päiväpenningistä. He ovat kohtuullisia ruoassa ja juomassa ja tarvitsevat ainoastaan pienen tilan asuakseen.

Minkätähden Kiinalaiset ovat valkoisille ihmisille harmiksi? He elävät itsekseen; heillä ovat omat myömälänsä ja huvituspaikkansa; valkoisten kanssa heillä ei ole mitään tekemistä, jos eivät ole siihen pakoitetut. He ovat epäluuloisia ja viekkaita, sekä pettävät Euroopalaista silloin, kuin vaan voivat. Taitoaan Kiinalainen usein käyttää rahan tekemiseen. Sen ohessa hän on kiivas pelaaja. Hänellä ei näytä olevan kehenkään luottamusta. Hän jättää isäntänsä kohta, jos toinen lupaa hänelle vähääkään suuremman päiväpalkan. Hänen valallansa ei ole sitovaa voimaa. Muutamista penneistä todistaa hän väärin. Kalifornian Kiinalaisilla ei ole mitään perhe-elämää. Naisia siellä on vähän ja mitä huonoimmassa maineessa.

San Franciscossa heillä on oma kaupungin osansa. Se on kaupungin keskessä. Siellä on huoneita ja kujia, katoksia ja hökkelejä, jotka haisevat lialta ja joissa kihisee syöpäläisiä, kuin muurahaisia pesässään; maa ei ole ositettu, jonka tähden asumukset ovat tuoreita ja terveydelle vahingollisia. Kaikkialla kaduilla ja huoneissa, kellareissa ja maakuopissa, holveissa ja katoksissa vilisee näitä keltaisenkalpeita Aasialaisia, joiden kasvoissa kurjuus kuvastuu. Oven päällä riippuu leipä, johon Jumalan nimi on kirjoitettu, pelihuoneita on paljon. Niiden vieressä on muiden paheiden pesiä, ja varkailla on pesänsä keskellä tätä inhoittavaa paikkaa.

Useilla Kalifornian Kiinalaisilla on alammainen asento. Suuri osa nimittäin sinne muuttaneista on menomatkansa maksut joltakin herralta lainannut ja siten joutunut heidän palvelukseensa, jossa heidän täytyy olla niin kauvan, kuin velka on maksettu. Niillä taas, jotka omilla varoillaan voivat sinne matkustaa, on itsenäisempi asema.

Kiinalaisilla ei ole aikomus Amerikaan pysähtyä. Jonkun ajan kuluttua he tahtovat jälleen kotomaahansa palata, ja sinnepä ne yksin kuolleensakin vievät.

"Kiinalaiset ottavat leivän meidän suustamme", sanovat valkoiset työmiehet. Siitäpä heidän vihansakin heihin tulee. Kiinalaiset puolestaan eivät Euroopalaisille nöyristele. Tähän on osaksi selitys siinä, että valkoiset heitä kohtelevat enemmän eläiminä kuin ihmisinä.

Elämä Mexikossa.

Varallisimmat ja rikkaimmat yhteiskunnan luokat rakastavat ylellisyyttä, joka useimmasti huononee mielettömään kerskaukseen. Tämä näyttäytyy varsinkin herrain ratsastuspuvussa. Kävelypaikoille he tavallisesti menevät hevosilla ja ovat silloin aina kansallispuvussa; kotonaan ja kaduilla kävellessään sitä vastaan ovat he Euroopalaisessa puvussa. Suuri vaalea "sombrero" (leveä ja kovalaitainen hattu), joka melkein olkapäitä peittää ja on kultanauhoilla koristettu, musta nuttu pienine hopeanappeineen, kullalla ja hopealla komeasti koristettu zapateros, joka tavallisesti housujen päälle vedetään ja on alhaalta aina polviin asti auki sekä vyöllä vyötäisille kääritty, ovat hyvin ihailtavia, ja yhtä hyvin koristeluita, kuin ratsastaja pienen, tanakan hevosensa selässä.

Mexikolaisten koko elämä puhuu "dolce farniente";[77] he eivät koskaan kiiruhda kaduilla, heiltä ei koskaan puutu aikaa. He nousevat varhain ylös, vaimot heti menevät paksuihin huntuihinsa käärittyinä kirkkoon, herrat alkavat aamu-ratsastuksensa. Aamukävelyn jälkeen palataan taas kotiin, jossa mieluummin sitte pysytään. Tavallisesti sitte mennään kylpemään, sillä kaikkien katujen varsilla on siistejä kylpylöitä yleisölle; kaikissa yksityisissä taloissa on myös erityinen kylpyhuone. Usein Mexikolaisten vaimojen nähdään käyskentelevän huoneiden paltteilla paksut, pitkät hiukset hartioilleen kuivamaan levitettyinä. Pukemisen jälkeen aika kuluu hitaasti. Jos lapset ovat kotona, katsellaan heidän leikkejänsä, mutta hekin ovat vakavia ja hiljaisia, niinkuin vanhempansakin. Tuskin koskaan heidän kuulee riitelevän; mutta ne pienet olennot näyttävät myös varhain kypsyneiltä; ne pikaisesti muodostuvat ja sentähden ovatkin hyvin arkoja. Lasten kuolevaisuus on tavattoman suuri, jota vanhemmat edistävät siten, että heidän aamuin ja illoin, jolloin ilma on jotenkin kylmä, annetaan ohkaisissa vaatteissa ulkona olla; ja 8 eli 9 vuotisina istuvat nämä pienet raukat jo, keinotekoisilla kukilla kaunistettuina ja unen kanssa taistellen, ooperassa, joka usein kestää puoleen yöhön. Jos he eivät nuorena kuole, elävät he, varsinkin vaimot, kasvihuoneen kasvien elämää.

Kahdentoista ja yhden välillä syödään toinen aamiainen, johon tavallisesti kuuluu kansallisruokia. Niin rikkaille kuin köyhillekin ovat "tortillas" ja "frijoles" hyvin tärkeitä. Edellinen on pienityistä maisista valmistettu leivos, joka on hienon kiekon muotoinen, lautaisen kokoinen, pehmeä ja mauton. Se on alhaisempain luokkain leipää. Frijoles'it ovat mustia papuja, jotka, kauvan keitettyinä, muuttuvat ruskeiksi ja maistuvat jotenkin hyviltä. Kalkkunasoppa, maustettu chilillä (pippurilla) ja tomaterilla (paradiisin omenalla), on herkkuruokaa. Yleisesti Mexikolaisten ruoan laittaminen ei ole Euroopalaisten mieluinen. Sianrasvaa käytetään nimittäin paljo kaikellaisiin ruokiin, itsepä imeliinkin.

Iltapuoli päivää kuluu sitte vierastelemisessa ja vieraiden vastaan otossa. Naisten kädessä ei koskaan nähdä minkäänlaista työtä; kirjoista on rukouskirja enimmän käytetty. Kirjeitä he kirjoittelevat, mutta enimmästi tottumattomalla kädellä. Taitamattomuus on täydellinen, ja historiasta ja maantieteestä ei heillä ole vähintäkään käsitystä. Euroopasta he tuntevat ainoastaan Hispanian, josta he ovat kotoisinkin, Rooman, jossa paavi hallitsee ja Parisin, josta he vaatteensa saavat.

Kummallinen ja hämmästyttävä on kansan täydellinen tylsyys ja ponnettomuus, johon osaksi on syynä hallitseva epävakaisuus. Tiettömyys ja säännöllisen keskusliikkeen puute auttavat vielä tätä. Kauppa on kokonaan ulkomaalaisten, varsinkin Saksalaisten käsissä.

Mexikossa on suuri joukko ihmisiä vakaasti päättänyt yhdellä eli toisella tavalla elää kokonaan matkustavaisten kustannuksella, joko niitä riistämällä taikka suojelemalla, jos nimittäin heidän palveluksensa hyvin palkitaan. — Hasari- eli onnenpeli tekee heihin vielä hyvin hyödyttömän vaikutuksen, vaikka se onkin Mexikolaisten kansallishuvi. Se on juurtunut melkein kaikkiin yhteiskunnan luokkiin ja herättää hurjia haluja, jonka tähden ei ole harvinaista, että koko omaisuus eli vuosikauden ansio pannaan kortille.

Kansanhuvit Mexikossa.

Kaikilla Mexikolaisten säätyläisillä on suuri pelihimo. Useammat miehet kantavat aina kortteja ja arpanoppuloita taskussaan, ja ei ainoastaan ravintoloissa, vaan myös katujen kulmissa ja yleisillä paikoilla nähdään ihmisryhmiä, jotka itsiään huvittelevat rahan voitolla, ja joiden pelit usein verisiin riitoihin päättyvät. Pelihimo saa myös ravintoa rakkaimmista kansanhuveista — eläintaisteluista, sillä ne antavat syytä lukemattomiin vetoihin. Minä kun ensikerran kävelin pääkaupungin kaduilla, pysäytti minut suuri ihmisjoukko, joka kukkotaistelua tarkasteli. Kaksi miestä, joista toisen kainalossa oli keltainen, toisen harmaa kukko, seisoivat vastatusten, ja koettivat kaikilla keinoilla vimmastuttaa eläimiä, joiden jaloissa oli terävät teräspiikit. Tuskin ne olivat maahan lasketut, ennenkuin ne säihkyvin silmin nostivat siipensä ja hurjasti rääkyen syöksivät toistansa vastaan. Ne hakkasivat toisiaan nokallaan, repivät piikkisillä jaloillaan, kunnes ne vihdoin raadeltuina korjattiin; mutta ei sentähden, että riita olisi jo loppunut, vaan lepäämään uuteen taisteluun. Muutamain minuuttien perästä alkoi uusi vimma. Usein onnistui yhdelle kumppaninsa päälle pääseminen ja rutistaminen, mutta hetkisen perästä saadakseen itse saman kepposen. Joka minuutti lisäytyi katsojain kiihko, ja aina vaan isompia vetoja lyötiin. Viimein näytti keltainen kukko varmaan voittavan; harmaa kukko oli tehnyt tenhottoman liikkeen ja sentähden joutunut pahaan pulaan. Hän ei kuitenkaan helpoittanut, vaan ehtimiseen uudisti hyökkäyksensä samalla, kuin hänen puolueensa lupasi suurempia vetoja. Viimeinkin oli hän vastustajansa voittanut. Hänen voittonsa tunnustettiin kovalla huudolla, ja hänen puolueensa korjasivat kovan riidan loputtua voitetut rahansa.

Samana päivänä olimme tilaisuudessa suuremmankin kilpataistelun näkemiseen. Me tapasimme suuren ihmisjoukon taistelutantereella ja loistavat univormut, komeat puvut ja loistavat leikkikalut osoittivat, että suurin osa katsojista kuului ylhäiseen säätyyn. Hengellisetkin valkoisine vaatteineen ja pappispukuineen olivat läsnä tällä julmalla näytelmällä itseään huvittelemassa. Seuruetta ympäröitsi suuret likaiset Indiani- ja villit leperosjoukot.[78] Kaikkialla huomattiin lukemattomia huutoja ja riitoja, keppien kalsketta, karjumista ja nauramista. Verisiä taisteluja ja vangitsemisia seurasi; mutta viimein kuului kaikilta istumilta kovia ilo- ja tyytyväisyys-huutoja. Vaskitorvi puhalsi. Kaksipuoleiset ovet aukenivat ja kaikki katsojat kaulojaan kurottelivat nähdäkseen näyttelyrataa, jolle juuri nuori, voimallinen eläin talutettiin. Kopealla, hillitsemättömällä voimalla astui se radalle. Yksityisiä seikkoja taistelusta, jonka nyt eläin ja sen miekkailija alkoi, en tahdo tässä nyt kertoa; mutta sitte kuin tämä vaivattu eläin oli kuolettavan iskun saanut, seurasi toinen taistelu, josta minä, sen harvinaisuuden vuoksi, lausun muutaman sanan. Se oli härän ja karhun taistelu. Molemmat eläimet hehkuivat taistelun himosta ja näyttivät villeiltä ja voimallisilta. Niinpian kuin ne irti päästettiin, hyökkäsivät ne hirveästi vastakkain. Samalla kuin härkä katkotuilla sarvillaan karhua pelmuutti, koki karhu vaan päästä vastustajansa turpaan. Ison aikaa karhu näytti olevan tappiolla ja antavan vastustajalleen vähän työtä, mutta, kun eläin vimmasta karjuen avasi suunsa, tarttui hän yht'äkkiä terävillä kynsillään sen kieleen ja repäisi sen juurineen suusta. Tämä lopetti taistelun. Tuskasta ja vuotaneesta verestä kuihtuneena kaatui eläin voimattomana maahan, josta se kuolevaisena korjattiin. Minä en voinut katsella tätä veristä taistelua; mutta katsojat, ja varsinkin kaikki vaimot, seurasivat sitä suurimmalla ihastuksella ja palkitsivat voittajan suostumus-huudoilla.

Paluumatkalla sivuutin lukemattomia pelipöytiä. Kaikkialla vallitsee riita ja tora, eikä usein veren vuodatuksiakaan puuttunut; ryysyiset Indianit samalla tuhlasivat viimeisiä pennejään vimmastuttaviin juomiin. Me emme voi sitä ihmetellä, jos rikoksellisten luku Mexikossa on suurempi, kuin missään maailman kaupungissa? Mutta selvemmin kuin rikoksellisten luku, osottaa sitä samaa kansan suuri siveyttömyys. Murhat ovat tavallisia tapauksia, ja muutamasta piasterista ovat useimmat leperosit valmiita vaikka kenen tieltä raivaamaan. Kaduilla nähdään myös ihmisiä, joita rosvot ovat riistäneet, ja monen täytyy sokeana leipänsä kerjätä, kun kostonhimoinen vihollisensa on hänen silmänsä puhaisnut.

Habana.

Me jätimme New-Orleansin, kuolettavaisista kuumeistaan kuuluisan kaupungin; tyytyväisenä jätimme myös Mississipin, joka rumana hiljalleen likaisia aaltojaan vierittelee monia suuhaarojaan myöten mereen. Ilma oli kaunis; me tunsimme yhä enemmän, että kuumia maita lähenimme. Ravun ilmavyöhykkeen sivuitse kun me olimme kulkeneet, näimme me pian Cuban rannikot merestä kohoutuvan. Tämä saari on etevin n.s. Antillimerta ympäröivistä saarista aina Orinocon suusta Floridan kärkeen asti. Saaren luoteisella aukealla niemekkeellä on pääkaupunki Habana (Havana). Sen kauniisen satamaan saavuimme yhdeksäntenä päivänä New-Orleansista lähtemisemme jälkeen. Vilpas tuuli puhalteli; taampaa näkymästä, valaistusta kaupungista kuulimme me vaskitorvien soiton, rumpun tärinän ja vahtimiesten huudon. Habana on oikea merikaupunki. Sen muureja Mexikon lahden laineet huutelevat; kaikkien kansojen lippuja liehuu sen satamassa; lukuisien, ruskeitten, valkeapukuisten Hispanialaisten ohjaamina kiertelee tässä lukuisa kontooli-lauma, ja maallenousun paikalla, la cabellarialla, jota peittää rautapylväille asetettu katto, kihisee suuri ihmisjoukko. Kaikki ilmoittaa toimeliaisuutta.

Vene vei meidät seuraavana aamuna muutamassa minuutissa kaupunkiin. Teollisuus ja toimeliaisuus puhui siellä kaikkialta. Sadoittain Neekerejä, yksiäänisesti laulaen, purki laivoista tavaroita; komea Hispanialainen, notkea Kreolilainen, ruma Mulattilainen, puhelias Ranskalainen, suopea Saksalainen, kylmäverinen Englantilainen, vakava Ruotsalainen ja ajatteleva Suomalainen nähtiin täällä sekaisin hilpeimmässä kesäpuvussa. Muutamain mustain seurassa, jotka meidän matkalaukkujamme kantoivat, menimme me kaitaisia katuja pitkin erääsen ravintolaan. Kalatorilla me näimme mitä kummallisemman näköisiä ja värisiä kaloja, rapuja, kilpikonnia y.m. Pitkän kauppapaikan varrella seisoo joukko pieniä laivoja, jotka pääkaupunkiin tuovat maan tuotteita: sokuria, kahvia, kaakkaota ja kuohuavata Habanan tupakkia.

Kaupungissa on vanha ja uusi osa; edellinen on itä-, jälkimmäinen länsi-puolella. Vanhassa kaupungissa ovat ahtaat kadut, huonot kivitykset ja kapeat jalkakadut. Suuri liike vallitsee täällä varsinkin aamusilla. Ainoastaan suurella varovaisuudella voi täällä karttaa lukuisain vuokravaunujen ja yksityisten ajajain päällensä ajamisen. Viimemainituista ovat n.s. volantit lukuisia. Ne ovat avonaisia, hirveän suuripyöräisiä vaunuja, joita komeapukuisen neekerin ratsastama hevonen vetää. Ahdinko tulee sitä ahtaammaksi, jota useammat käsityöläiset avonaisten puoteinsa edustoilla työskentelevät.

Huoneet ovat tavallisesti yhden-, harvoin kahdenkertaisia; katot ovat tasaiset ja varustetut kivisellä rintasuojalla, jonka ylitse helposti voidaan ympäristöä katsella. Joskus on katoilla pieniä puutarhojakin. Avonaisessa pihassa on usein teltta polttavan auringon kuumuutta varjoamassa. Akkunat ovat tavattoman suuria ja monenvärisillä rautaristikoilla ruutujen asemasta varustetut. Huoneiden sisusta on hyvin yksinkertainen. Vuoteina on telkimiin kiinnitetty palttinan pala; peitteenä käytetään hurstia; tiheä verkko ympäröitsee vuodetta, hyttysiä siellä estämässä.

Uudessa kaupungissa sitä vastaan vallitsee ylevä hiljaisuus. Siellä ovat parhaimmat kävelypaikat, yksityisten etevimmät asunnot, kahvilat ja teaterit; siellä tavataan myös komeimmat puodit.

Turvalinna kauneine puistoineen on kaupungin kauneimpia paikkoja. Isabellan katu on kaduista kaunein; iltapäivällä tarjoaa se komean näön. Naiset ajavat avopäin ja komeasti puettuina edes ja takaisin avonaisissa vaunuissa, joiden välitse notkeat ja rohkeat ratsastajat kiiteilevät.

Naiset, niin vanhat kuin nuoretkin, polttavat sikaria. Tavallisesti näkee naisia aamupuvuissa sukitta, likaisissa ja repaleisissa verhoissa — mutta sikari hampaissa. Neekerit tekevät useammat työt; valkoinen, yksinpä alhaisimmankin luokan rouva, pitäisi häpeänä, jos hänen pitäisi itse torilla ostoksensa tehdä.

Cuban saari, Länsi-Indian helmi, on kuusi kertaa Würtembergin kokoinen, mutta sittenkin on sen pienin osa vaan viljelemätöntä; sen suurin osa on metsämaata; on siellä myös isonlaisia hedelmättömiäkin seutuja: istutukset ovat pääelinkeinona. Tärkeimpinä istutuksina ovat sokuri, tupakki ja kahvi. Sitä paitsi viljellään vielä riisiä, piisankia, kaakkaota ja kaikellaisia hedelmäpuita. Kahvipaikkaa piirittävät muhkeat palmu- ja piilirivit. — Karjanhoito ei ole vähäpätöinen; hevosten hyvyys on mainittu.

Metsät ovat enimmästi yhteen kierrotuita, melkein lävitse pääsemättömiä viidakoita; ainoastaan kaakkosilla vuorilla kasvaa suuria mahonki- ja eepenholzipuita, joilla on jättiläissuuruus.

Talvi on ihanin vuodenaika; silloin ei nähdä jäätä eikä lunta. Oikeastaan täällä vaan onkin yksi vuodenaika, alituinen kesä, joka Elo- ja syyskuussa on niin kuuma, että katujen polttavaiset kivet kärventävät kävelijäin kenkiä. Ainoastaan eteläisillä, ihastuttavilla vuoriseuduilla nautitaan kuumimpanakin vuodenaikana raitista ilmaa; alangoilla sitä vastaan raivoaa vaarallinen keltarutto ja korjaa vuosittain uhrinsa.

Etelä-Amerikan Llanos.[79] Orinoco.

Orinocon ja Coquetan välinen Llanos-niminen deltamaa muodostaa kolmanneksen Etelä-Amerikan alatasangoista ja on enempää, kuin 15,000 neliöp. leveä. Se on niin alhaista, että jos meri nousisi 300 jalkaa, peittyisi siitä 5-600 peninkulman avaruus. Suuria aloja on aivan vaakasuorassa. Jos joskus joitakin korotuksia kohottautuu, sanotaan niitä joko penkeiksi, ja ovat muodostuneet kalkki- eli hietakivikerroksista tasaisiksi pinnoiksi, eli pöydiksi, jotka ovat vähitellen kohonevia, mykeviä korotuksia. Nämä tasangot ovat oikeita aavoja. Vaikka sadeaikoina ne näyttävätkin kauniin vihannalta, muuttuvat ne kovalla poudalla julmaksi erämaaksi. Kasvit korsiksi kuivavat, maa kuivuudesta halkeilee ja pakahtelee. Ainoastaan luomain rannat ja lätäkköjen reunat kasvavat muutamia mauritia-pensaita,[80] joiden auringon varjostimen muotoiset lehdet eivät koskaan kadota välkkyvää vihannuuttaan. Joulukuusta aina Helmikuuhun asti peittää pilvetön taivas silmänkantamattomia tasangoita. Maaliskuun alussa muuttuu sininen taivas yhä kirkkaammaksi ja ilma kosteammaksi. Vienot satamat ja tiimoja kestävä länsituuli ilmoittavat sadeajan tuloa. Huhtikuun lopussa peittää viheriä väri sinisen taivaan, ja lämpö yhä kiihkenee. Kirkuvaiset apinat metsää karjuttavat paljoa ennen päivän koittoa. Nyt säännöttömät myrskyt rankkasateineen riehuvat, ja pian kuivanut aro muuttaa muotonsa. Maanpinta tuskin kerkiää kostumaan, ennenkuin aavan monenmoiset ruoholajit ja tuoksuavaiset yrtit jo peittävät. Vesikasvit aukaisevat himoavaisina janoavaiset kukkansa. Lintujen laulu helisee. Hevoset ja sarvikarjat taas laitumelle lasketaan ja iloiten siellä eloansa nauttivat; korkeasen ruohistoon kätkeytyy kauniskirjainen jaguari ja tähtää sieltä sivuitsensa kulkevia eläimiä. Pehminneestä tammista jättiläismäiset vesikäärmeet, krokodiilit ja muut mateliat, jotka ovat pouta-ajan viettäneet kuivan mutakerroksen alla, taas maalle matelevat. Virrat laitainsa ylitse vierivät ja peittävät sadoin peninkulmin maata. Niin pian kuin vesi taas katoaa, peittää näitä veden tuoman mudan lannoittavia lakeuksia mehevä vihanta ja anani- sekä maurit-palmustot; mimoosit[81] reunustavat virtain rantoja. Mutta kuu tämän virkistämän sateen seuraukset taas ovat haihtuneet, ja luotisuoraan lankeavaisten auringon säteiden polttama ruohopeitto taas on kuihtunut pölyksi, silloin kovettunut maa taas alkaa halkeilla, ja pölypilvet suppilomaisina pyörteinä, miten Saharan erämaassa, korkeuteen kohoutuvat. Tämä kuuma pöly, joka sumun tavoin ilmassa leijuelee, lisää vielä ilman tukehduttavaa kuumuutta, ja viileyden sijaan itätuuli tuo uutta hellettä kuumentuneelta maalta. Paksuun pölypilveen käärittyinä, nälissään ja janoissaan nautakarjat kiertelevät ja hevoset pystyssä päin päristelevät ja ilmavirtaa vaistoellen etsivät kuivamattomia lätäköitä. Yön viileydessäkään ei niillä ole mitään lepoa, sillä suuret yölepakot imevät niiden verta ja saattavat niihin pahoja haavoja, joihin hyttyset ja muut pistäväiset hyönteiset tukkiutuvat. Jos joku tulen kipinä vahingossa sattuu tälle kuivalle tasangolle putoamaan, leviää silloin virrasta virtaan tulipalo, joka hävittää jok'ainoan eläimen ja jättää jälkeensä tiilikiven tavalla poltetun maan, joka vasta vuosikausien perästä hedelmöittyy.

Pienet kirjavat hirvet, vyötiäiset, laiskat virtahevoset, kauniisti välkkyväiset siipetti-eläimet, jotka ilkeällä hajullaan ilman myrkyttävät, suuret harjattomat jalopeurat, kirjavat jaguarit, jotka voivat nuoria kuolleita härkiä kuletella, ja monet muut eläinten lajit näillä puuttomilla tasangoilla harhailevat. Aina Amerikan löytämisestä asti on Llanos'illa lukuisia nauta- ja hevoslaumoja asunut ja jopa ihmisetkin sinne ovat rakennelleet majojansa, jotka kuitenkin ovat päiväin matkoilla toisistaan. Sinne tänne on sen virtain rannoille kaupungeitakin rakettu. Guyanan ja rannikon yhteyttä ylläpitämään. Llanos'in eleläsivulla virtaa enempää kuin 200 peninkulman pituudella purjehdittava Cerra de la Parime Orinocon poikki. Sen ylä-juoksu on mainio suurista putouksistaan, joista Aturesin viereinen muodostaa koko saariston, jonka lävitse virta risteilee. Välistä vesi syöksee patojen ylitse; välistä putoaa se kumealla pauhulla niihin, ja usein on koko virran pohja aivan kuivana, kun virta on kuivautunut maanalaisiin reikiinsä. Jyrkän, paljaan graniitiseinän edustalle virran tällä rannalla leviää ääretön ruohotasanko, joka päättyy pilvihin kohoutuvaan vuoreen. Läheisyydessä on kaikki ahdasta ja jylhää; syvässä laaksossa ainoastaan gamit liitelevät. Tiheä lehtimetsä peittää kalliolaakson takaosan.

Mitä erilaisimpain seutujen lävitse virtaa Orinoco edelleen. Virtoja, jopa Tonavaakin suurempia yhdistyy siihen, ja sen pinta-ala on koko Saksanmaata avarampi. Viimein leviää tämä ääretön vedenpaljous silmäkannon levyiseksi mereksi ihmetteleväisen matkustajan eteen. Kuohuavaiset aallot taistelevat tuulen työntäminä virtaa vastaan. Flamingot ja lusikkahanhet, jotka pitkissä riveissä reunalta toiselle lentävät, eivät enää täällä anna karjuvan äänensä kuulua. Joskus nähdään yksinäisiä, suuria krokodiilejä kuohuvain aaltojen välissä sukeltelevan. Ne melovat viistoisella pyrstöllänsä tätä rauhatonta vettä. Metsä rajoittaa täällä taivaanrannan, mutta se ei missään uletu virran rannoille saakka. Leveä, aina auringon polttama ranta, on autio ja hedelmätön, ja näyttää kaukaa katsovalle tyyneltä vedeltä.

Näin laskee peninkulman levyinen Orinoco, tämä yksi maailman mahtavimmista virroista, Atlantin mereen. Sen pääluonteena on yksinkertaisuus ja suuruus.

Brasilialaisten tavat ja elämänlaatu.

Brasilialaisten suurin loisto nähdään pyhä- ja juhlapäivinä. Varhain aamusilla alkaa jo jokainen perheen jäsen pukeumaan ja kaunistaumaan; sillä tavallisesti kaikki menevät kirkkoon. Ensin menevät miehet valkoisiin housuihin, sinisiin liinamekkoihin ja kauneisin kenkiin puettuina ja kultanuppinen keppi kädessä; sen jälkeen menevät nokkoispalttinasta tehdyllä hameella, valkoisilla kengillä ja sukilla puetetut rouvat, kukilla, kirjavilla kovakuoriaisilla ja kiiltokivillä kaunistetuin hiuksin sekä valkoinen auringon varjo kädessä. Näiden perässä seuraavat pojat ja tytöt; sitte se Mulattilainen, valkea kenkäinen ja sukkainen kamarineitsyt, joka on rouvan suosikas, sekä pari kolme muuta Mulattilaista tyttöä. Heidän perässään astuu hovimestari, päässään komea hattu, polvet ja kengät solilla kaunistettuna; häntä seuraa joukko Neekerejä ja heidän vaimojaan, osaksi avojaloin ja osaksi kengässä, mutta kaikki sukitta; kaksi eli kolme mustaa, melkein alastonta poikaa lopettaa seurueen. Näin juhlallisena menee seurue kirkkoon.

Kotona on vaatteus huolettomampi. Ylhäisimmätkin isännät kävelevät siellä sukitta paljailla lipposilla. Kasvojen ja käsien peseminen suurimmissakin kaupungeissa on jokapäiväisessä elämässä hyvin harvinaista. Hiukset kourin kammataan, sillä kampa kuuluu täällä vielä harvinaisimpiin esineisin. Siivottomuus näyttää olevan tässä maassa kotonaan. Huoneita la'astaan harvoin ja vielä harvemmin niitä pestään; senpätähden niissä kihiseekin kirppuja, muurahaisia, tuhatjalkaisia, skorpioneja, kärpäsiä y.m. Puolisen edellä toimittaa kukin päivänsä askareet. Talon likaisin paikka on kyökki. Täällä Neekerinaiset yksinomaisesti työskentelevät ja elävät täydellisesti luontonsa mukaisessa siivottomuudessa. Kaikki roskat y.m.s. heitetään suureen tiinuun, jota ei ennen täyttymistään tyhjennetä; siitä leviää mitä inhoittavin haju koko huoneesen. Suuria kärpäslaumoja keräytyy sinne tiinun hajua ihailemaan. Mutta vielä vaivalloisempia ovat muurahaiset, jotka ahmivaisena tarttuvat jok'ainoaan esineesen, joka tupaan tuodaan ja aivan ympärinsä sen peittävät. Ja kun keittäjä ei viitsi niitä poistaa, menee niitä lihassa pataan ja sieltä pöydälle niin, että vieras voisi pian luulla Brasilialaisten liharokkaan muurahaisetkin kuuluvan. Kello 1 syödään. Aterian jälkeen levätään päivällistä. Sen jälkeen herrat tekevät kohteliaisuuden vierastelemisia. Iltasilla menevät herrat ja rouvat yhdessä jonkun ystävänsä luoksi ja viettävät aikansa korttipelillä. Ruokapöydässä Brasilialainen on hyvin kohtuullinen. Jos monta perhettä syö yhdessä, asetetaan monta niin korkeata pöytää perättäin, että lautaset melkein leukaan ottavat, paksu, hetuloilla kaunistettu liina peittää pöydän. Nykyiset pöytäkalut ovat enimmästi Englantilaisten tekemiä; nähdään kuitenkin vielä tinaisiakin lautasia. Lusikat ja kahvelit ovat hopeasta; vierailla itsillään ovat tavallisesti veitset muassaan. Pöydän ympärillä on möhleitä lavitsoita. Ennen syömään rupeamista miehet tapaavat heittäydä pitkäkseen lavitsoille, sänkyyn eli laattialla olevalle patjalle ja riisuvat kenkänsä, nuttunsa y.m. verhonsa. Pöydässä istuu kukin vaimo miehensä vieressä. Naimattomat naiset saavat harvoin osaa ottaa seuraelämään. Lautasia ei koskaan muuteta, ja sormet ajavat enimmästi kahvelin asiaa. Ruoan päälle juodaan kahvia. Sen jälkeen tuo eräs orjatar metallisen kupin, pesukannun ja pyyheliinan; nyt pestään kädet, suu ja usein kasvotkin. Sitte kukin nukahtaa siellä, missä tilan löytää, noin tunnin ajan; vieraat menevät myös joskus heti kotiinsa, vaan vähän perästä palaavat takaisin korttia lyömään ja hyppelemään.

Amazon-virta.

Amazon, maailman suurin virta, muodostaa Etelä-Amerikan keskimmäisen suuren vesistön. Siihen virtaa vettä alueelta, joka on noin 20 kertaa Suomen suuruinen. Euroopan suurimpain virtain kokoisia sivuhaaroja siihen yhtyy. Alkupäässään, ylä Perussa sanotaan sitä Maranon'iksi (l. maranjongsi), Uceayalin ja Rio Negron välillä Selimoes'iksi, ja siitä suuhun Amazon'iksi. Se juoksee Brasilian mahdottomain metsien lävitse. Syyskuussa alkaa se paisua ja on Maaliskuussa korkeimmallaan. Tämä nouseminen on yksi luonnon suuremmoisista ilmiöistä. Niin pian kuin virta on paisunut hiekkaisia saaria ylemmä ja peittänyt ruohokon ja heinikon, jättävät linnut nämä seudut ja muuttavat sisämaahan Orinocon tienoille. Seutu, jota ennen hyyppäin ja kalalokkien äänet kaijuttivat, muuttuu autioksi ja hiljaiseksi ja kalat leikkivät nyt siellä, jossa ennen krokodiilit makailivat, sekä virtasiat ja tapiirit elatustansa etsivät. Virta paisuu vielä pikaisemmin äyrästensä ylitse. Puut vapisevat virran voimassa, ja eläimet peloissaan rientävät oikeanpuoleisille seuduille. Ainoistaan muutamia lintuja, niinkuin fasaneja ja ruikuttelevaisia papukaijoja jää korkeimpain puiden latvoihin. Vesi kuitenkin virkistää kasvien ravintonestettä, ja paisuneista lehdistä pistäytyvät tuhannet tuoksuavaiset kukkaterät. Samalla kuin mutainen vesi puiden runkoja kiertelee, lukemattomat ihanat kirjavat kukat peittävät niiden lakkoja, ja niin metsät muuttuvat koreiksi vesi-puutarhoiksi. Kalat uiskentelevat nyt ympäri metsiä, krokodiilit ja virta-kilpikonnat ovat myös uskaltaneet syvemmälle sekaisempaan ja vilppaampaan veteen, joka rantueita peittää. Noin 4-6 viikon kuluttua, veden korkeimmillaan olemisesta, paljastuvat taas mudan peittävät metsätasangot. Ruohosto ja viidakko mehevänä pian taas täällä kukoistaa, ja pianpa eläimetkin sitte vanhoille paikoilleen palajavat. Matkustaissamme leveätä Amazon-virtaa, emme tosin tapaa sen rannoilla kukoistavaisia kaupunkeja, kauniita huviloita ja kyliä, mutta mahtava luonto kyllä matkustajaa ihastuttaa. Koko seudun peittää yksi ainoa aarniometsä, jonka lävitse Maranon aina Andi-vuorista alkaen juoksee. Auringon noustua, kun päivä on lämpimällään luonnon uudestaan virkistänyt ja voimistuttanut, elpyvät metsänkin eläimet. Suuria apina-perheitä istuu korkeiden puiden latvoissa, joihin Indianein nuolet eivät uletu. Kiljuva-apinat istuvat miellyttävässä asennossa ja tähtäävät nousevaa aamu-aurinkoa, jota kaikuvalla äänellään tervehtävät. Useammat eläimet jättävät tänä aikana metsän alhaisimmat osat, jossa näiden seutujen tasaiset ja tiheät puiden lakat peittävät ihmeteltävää kylmyyttä, päivällisen aikana ne vasta lämpenevät. — Sentähden itse nekin linnut, jotka elatuksensa mataloista pensaista etsivät, aamusilla nousevat korkeisin lakkoihin. Mustia gamia istuu joukottain ja makaa kuivilla oksilla, joilta salama eli hyönteislauma elon on ottanut, ja jotka vielä kauvan pysyvät jättiläis-rungossaan. Leveälle levitetyin siivin kuivailee gami itseään auringon paisteessa. Suuri haikara asettautuu joskus aamusin virran rannalle seisomaan. Ennen kaikkia tummanviheriät, tiheät puiden lakat, joilla lumivalkoiset haikarat istuvat, silmää ihastuttavat. Alhaisemmatkin olennot pyrkivät auringon lämpimään. Kalat uivat murheettomina ja rauhallisina veden pinnalla eli parvissa koholle hypähtelevät samalla, kuin kärsävalaan kankea hypähdys muistuttaa oseanin lentokaloista. Lukemattomain pihkaisten puiden ja kukkain tuoksu ilmoittaa, että aurinko on korkealle kohonnut, ja yhä vilkkaammaksi muuttuu eläinmaailma. Lukemattomia vesilintujen parvia uiskentelee väreisillä laineilla, ja pilvinä tuijottavat mustapäiset kalalokit kalastuspuuhassaan. Isompiakin eläimiä nähdään. Rannalla seisoo metsäkauris, ja oksain tutina osoittaa apinaparven lähestymistä. Näiden pienimmät lajit voivat ainoastaan erinomaisella nopeudellaan ahnailta petolinnuilta itsensä säilyttää. Yhä vilkkaammaksi muuttuu elämä: siihen yhdistyy mitä moninaisimmat äänet, joita ainoastaan Indianin tottunut korva voi eroittaa. Loppumattomia viheriöiden papukaijojen parveja istuu täällä hedelmällisissä puissa. Hedelmäin sydämiä ja marjoja putoilee niiltä koville lehdille ja synnyttää raesateen tapaisen rapinan. Tikat täyttävät metsän kopinallaan, ja metsän syvyydestä kaikuu jyminä, kuin ratsastajain parvi sieltä läheneisi. Sen synnyttää pisonsikain lauma, joka ensin maan rikki polkee, ennenkuin sitä torahampaillaan tonkivat. Metsäkyyhkysetkin ihmisten tavalla ääntelevät synkästä metsästä, jossa pitkähäntäinen muurahaiskarhu iloisella rähinällä limaista kieltänsä kihisevässä muurahaispesässä pyörittää.