EUROOPA. (continued 3)

Tyrolin hyppelyissä on monenmoisia, keinokkaita käänteitä ja asennoita, joissa kavalieri alinomaa nopsasti pyörähtelee ja kiertelee hemppukkansa ympärillä käsien taputtaessa ja jalkojen temistäessä. Sitä paitsi Tyrolilaisen runollinen mieli ilmautuu vielä heidän yksinkertaisten käsityöläisten ja talonpoikain töiden muotojen kauneudessa, varsinkin maalauksessa, kuvanveistossa ja rakennustaidossa. Senpätähden nähdäänkin ei ainoastaan kirkot, vaan myös useimpain huoneiden päädöt valkoisina, heleinä helottavan seudun viheriästä pohjasta. Tiviit rakennukset, joita Tyrolissa melkein kaikki ovatkin, ovat kuvilla kaunistetuita eikä koskaan niiden kaltereista, jotka huoneusten alimmaiset kerrat ympäröitsevät, puutu jotakuta raamatun lausetta tahi kukkaiskoristetta. — Tyrolilaisen miehuullisuus muistuttaa vielä vanhasta ajasta, jolloin Saksalainen talonpoika esiintyi ylevänä ja vaativana miekkoineen ja höyhenkoristeisine lakkineen. Mahtavat miekkain mittelijät eivät vieläkään puutu tästä maasta, etenkin alaisessa Inn-laaksossa ja Ziller-laaksossa. Te kuulette äkkiä räikeän huudon vuorelta. Silloin seisoo siellä ylpeä taistelija, jonka kaikki jäntereet ovat jännitettyinä odottavaan huutoon. Hän seisoo ja odottaa kärsimätöinnä, kunnes joku huomaa tuon yllyttävän kiljunnan ja vastaa siihen. Nyt astuvat molemmat ääntä kohden, kunnes toisensa kohtaavat. Nyt koitetaan! Jos ihmisiä on läheisyydessä, otetaan ne palkintotuomareiksi. Se ei ole lasten leikkiä, mikä nyt alkaa. Niin tulinen on ottelu, että kaikki jäsenet ruskaa ja usein kuullaan: "hammas hampaasta, silmä silmästä, eli nenä nenästä." Voittajan palkka on voitetun lakin-höyhen. Se, jolla on kolme höyhentä lakissa, ei pelkää ketään; hän kamppailee kenen kanssa hyvään. Innollisesti rakastaa Tyrolilainen pilkkaan ammuntaa ja metsästystä ja hänen varma tähtäyksensä on usein nähty.

Omituisia ovat heidän häätapansa. Niissä eri seutujen asukkaat paljo toisistaan eroavat. Saksalaiset varsinkin eroavat Italialaisista naapureistaan. Aamusopalla, jolloin lihaa, makkaraa ja leivoksia myös tarjotaan, juhlallisuudet alkavat; sen jälkeen seuraa hyppely ja sitte, noin kello 10, kulku kirkkoon, jonka oven vilkkaasti soittavaiset musikantit aukaisevat. Heidän perässään menevät nuoret miehet, joita kaksi "viitan kantajaa" seuraa; nuoret neitoset, joiden hiukset ovat kukilla seppelöidyt ja nauhoilla koristettu hattu kädessään, seuraavat heitä. Näiden jälessä tulee sulho papin ja isännän seurassa; heidän takanaan taas naineet miehet, morsian, joka kantaa ruusmariini-seppelettä, pitsistä vyötä ja ruususeppelettä, seuraavat, nekin papin ja morsiusäidin keralla — morsiamen oikea äiti ei ole seurassa. Naineet vaimot ovat viimeisinä. Kirkossa juhlallisuuden alkaa juhlallinen messu, sitte seuraa vihkiminen, uhrikäynti ja viimeiseksi Juhanneksen-siunaus. Kirkosta mennään ruoalle; silloin pannaan "pöytä koreaksi" 10-12 ruokalajilla; keskimmäinen laji on soppa. Ruoan perästä, joka usein kestää 6 tuntia, sillä ruokalajien välillä hypellään, kuullaan joku saarna ja lyhyt rukous pidetään. Sitte alkaa uusi ruoka-aika. Nyt asetetaan voitaikinasta tehty käärme esille ja onnelliseksi lopuksi maistetaan maljasta ja annetaan morsiusparille rahapalkinto häiden kulunkien korvaukseksi.

Wieliczkan suolalaitokset.

Krakaun läheisyydessä on pieni kaupunki nimeltä Wieliczka (Vjälitshka). Siinä ja sen ympärillä on tämä kiitetty suolalaitos. Työ siellä käy miten muissakin kaivoksissa. Suola ensin rouhitaan suuriin lohkoihin ja sitte hinataan ylös. Aina 13:lta vuosisadalta alkaen on tässä kaivoksessa työskennelty, ja siis ääretön paljous suoloja nostettu, eikä tuo jättiläisaarre sittenkään ole sanottavasti vähentynyt. Kahdeksasta aukosta, joista 2 on kaupungissa ja 6 sen ulkopuolella, päästään tähän maanalaiseen suolasäiliöön. Molemmat ensimmäiset ovat työmiesten alas laskemista ja suolan ylös nostamista varten; toisista aukoista taas kuletetaan enimmästi työmiesten tarpeita. Jos laskeumme alas eräästä näistä, tulemme ensin pimeäsen, 600 jalkaa aukosta olevaan paikkaan. Tästä muutamat käytävät johtavat eräille portaille, joissa on 325 osaksi puista, osaksi suolaista astinta. Kun nämä on menty, tavataan taas useita käytäviä, jotka vievät viimein varsinaiseen suolalaitokseen. Mutta kuinka meitä ihmetyttää tähän kummalliseen asuntoon astuissamme! Me seisomme nyt uudessa maailmassa, jonka loisto ja kiilto on suurempi, kuin vilkkainkaan mielikuvitus voisi ajatella. Jos käännämme silmämme maahan päin, jossa seisomme, näemme avaran, silmänkantamattoman ja väkirikkaan tasangon huoneineen ja katuineen, joilla kuormavaunut vieri vieressä vierivät. Kaikkialla ihmisiä kihisee tässä maanalaisessa valtakunnassa. Katsastammeko ylöspäin, niin näemme korkean, suolakivipylväiden kannattaman holvin, jonka laki samoin on suolakivestä, joka etäältä katsoen näyttää puhtaimmalta kristallilta. Nuo yhteiset valkeat, joita kaikkialla pataa, heiasteteleivat lukemattomista suolapylväistä niin ihmeellisiä kiiltoja, että ne tekevät katsojaan yläilmoissa aavistamattoman vaikutuksen. Suolakivien synnyttämät valon taitteet ja kajastukset tuottavat monin paikoin mitä harvinaisimpia näön-häiriöitä. Joka puolella luulisi olevansa rupiinikivi-, viheriäkivi-, ametisteri- ja sahviiri-(sinikivi-) kasojen ympäröimänä; niin sanomattoman ihanata ovat ne sateenkaaren kaltaiset väri-kajastukset. Tämä näyttelö tulee vieläkin ihmeellisemmäksi sentähden, että värit vaihtuvat aina jokaisella askeleella jok'ainoassa paikassa.

Holvin katon kannattamiseksi täytyy olla pylväitä määrätyssä tiheydessä. Nämäkin pylväät ovat suolakivestä joko kohta kaivaissa jätetyt tahi uudesta tehdyt. Molemmissa tapauksissa on niille annettu soma muoto. Holvit myös ovat erimuotoisia ja kummallisesti kuvaeltuina; mutta nämä ovat aina luonnon töitä. Erittäin kauniita ovat holvien reunain suolalahkot. Ne riippuvat alaspäin kuin jääputkulat ja kajasteleivat kaikilta sateenkaaren väreiltä. Jopa sielläkin, jossa maata ei niin paljo tallata eikä ajeta, on se samallaisilla kiteytymisillä peitetty. Siellä ja täällä nähdään majoja joko yksinäisinä tahi ryhmissä. Niissä vuorimiehet perheineen asuvat. Näitä maanalaisia asukkaita on noin 500, joista ainoastaan harvat ovat muun maailman yhteydessä. Väitetäänpä monen elävän ja kuolevan niissä lokeroissa, joissa syntyivät, eikä koskaan auringon valoa nähneen. Ett'ei nämä ihmiset kasvaisi ja kuolisi tietämättä mitään totisesta Jumalasta, on lapsille rakennettu kouluja ja täysikasvaneille kirkko, suolakiveen selin hakattu. Alttari, saarnatuoli, seinät, holvit ovat hakatut suolakiveen tahi siitä. Suolakaivoksen suuren tasangon lävitse menee tie, jota pitkin suolakuormat viedään sille paikalle, josta ne ylös nostetaan. Tie ei koskaan ole autio. Ajurit, jotka tallustelevat kuormainsa sivuilla, ovat aina hyvällä tuulella. Kuletettavat tavarat tarjoavat komean näköalan; ne kun kimaltelevat kuin kristallit ja jalokivet. Täällä käytettäväin hevoisten luku nousee usein moneen sataan, eikä yksikään niistä näe aurinkoa sen ko'ommin, kuin ne kaivokseen laskettiin. Tavallisesti kaikkialla kimalteleva kirkas valo huikaiseekin niiden silmät niin, että ne hyvin pian menettävät koko näkönsä. Niitä kuitenkin voidaan käyttää yhtä hyvin, kuin näkevinäkin. Kaivoksen ison osan lävitse juoksee pieni puro, jonka vesi ei ole suolaista ja joka riittää ihmisten ja eläinten tarpeeksi, ja muutahan ei tarvitakaan, sillä kylväminen ja niittäminen ei täällä tule kysymykseenkään. Yläilmat saavat pellontuotteista heille huolen pitää. Vuorimiesten työkaluina ovat taltat, vasarat ja kuokat. Näillä kaivetaan lieriömäisiä suolamöhkäleitä, jotka sitte irroitetaan. Joskus kaivetaan suurempiakin suolamöykkyjä, joiden vierähteleminen synnyttää aika jyrinän — niinkuin ukkosen jyminän. Suurimmat möykyt sitte lohkotaan pienemmiksi — paremman käsittelemisen vuoksi usein tynnörin muotoisiksi. Maan pinnalle ne saatua, säretään ne vieläkin pienemmiksi muruiksi, jotka vielä sitte sitä varten raketuissa myllyissä jauhetaan hienoiksi. Kovimmista ja kauneimmista kappaleista tehdään kaikenlaisia kauniita huone- ja leikkikaluja, jotka sitte myödään ympäri maailmaa.

Schweiz.

Schweiz kokonaisuudessaan on jylhä vuorimaa ja, vaikka se onkin jotenkin kaukana etelässä, paljon lumen ja jään täyden melkein kylmä. Pohjaisin, Saksan rajainen puoli, on kuitenkin lauhkeampi ja tasaisempi. Ranskasta Schweiz'in eroittaa matalanlaiset Juravuoret. Sitä vastaan Alpeilla, jotka Välimerestä alkaen menevät Piemontin, Savoy'en, Schweiz'in ja Tyrolin lävitse Turkin maalle, on korkeita, lumen peittämiä kukkuloita. Näillä kukkuloilla tavataan lumi jo 7,800 jalan korkeudella — aivan kuuman kesän keskellä; talvella taas on koko maa lumen peitossa. Tämä ainainen vuorilumi tekee usein kauheita onnettomuuksia keväällä, kun lumi alkaa pehmitä ja sulaa. Sillä vaikka pienikin möhkäle jyrkän vuoren kukkulalla lohahtaa vierymään, niin kasvaa se ennen laaksoon kerkiämistään sanomattoman suureksi lumivuoreksi, joka usein peittää kokonaisia kyliä asukkaineen päivineen.

Näitä lumikokouksia sanotaan lumivyöryiksi. Vuorilla pysyvä, monivuotinen lumi muuttuu aina korkeammaksi ja viimein litistymällä jääksi, jota sanotaan "Firn'iksi". — Useissa vuoriseuduissa sanotaankin sentähden lumen ja jään peittoisia vuorenkukkuloita firne'iksi. Lumi- ja firnejoukkioiden luoliin ja laaksoihin pakkautuminen litistää jääosaset tiviimmin yhteen ja kun ne keväisin vuorelta juokseva vesi kostuttaa ja alituinen kylmä jäädyttää, muodostuu täten suuria jäätymiä. Omasta painostaan ja alituisesta lisäytymisestä, pakkautuu nämä jäätymät yhä ylemmä ja niin vähitellen kokonaisten vuorten välit ja rotkot täyttyvät jäällä ja siten syntyy kokonaisia jäävuoria. Näitä sanotaan gletscher'eiksi — jäätiköiksi.

Schweiz'issä on 12-14,000 jalkaan korkeita vuoria, esim. Schreckhorn, Jungfrau, Montrosa. Jos esim. ajattelemme kuinka harvoin joku kirkontorni on edes 400 jalkaa korkea, niin voimme vähän kuvailla näiden mahdottomain vuorten korkeutta. Niiden huiput katoavat pilviin, ja jos jollakulla korkealla huipulla seisoo, voi usein kuulla ukkosen ja nähdä salaman säihkyvän jalkainsa alla. Niin korkeita kuin ne ovatkin, menee niiden ylitse kuitenkin joskus maanteitä. S:t Gotthard'in ylitse esim. menee 6,430 jalan korkeudella maantie. Simplon'in yli tehtiin Napoleonin käskystä tie, joka kulkee 264 sillan ylitse ja monesti kallioihin kaivettujen syvennysten kautta. Nämä vuoret leviävät ympäri Schweiz'iä ja vaikuttavat sen, ett'ei missään ole isompia tasangoita. Niissä ovat myös lähteet monelle purolle ja virralle, joista Rhein ja Rhone ovat merkillisimmät.

Schweiz on myös rikas isoista järvistä. Vuoret, joet ja järvet eivät jätä paljo maata pelloksi, ja senpätähden Schweiz'iä ei luetakaan hedelmällisten maiden joukkoon. Mutta siellä, missä voidaan kyntää ja kaivaa, on maa jotenkin antavaa, ja viljelläänpä useissa paikoin viiniäkin. Hyviä hedelmiäkään ei Schweiz puutu. Maa on erittäin rikas hyvistä laitumista, sillä matalammat vuoret ja korkeidenkin rinteet kasvavat meheviä ravintokasveja. Sentähden Schweiz'in naudat ovatkin monen muun maan nautoja suuremmat. Virrat ja järvet antavat runsaasti kaloja, metsät hyvänpäiväisesti riistaa. Korkeilla vuorilla nähdään usein vuorivuohien kiipeilevän, ja niiden huipuilla tavataan kaksi Euroopan suurinta ja voimallisinta petolintua "kultakotka" ja "lammasgami", jotka vuorikauriita, jäneksiä ja karitsoita kaappaavat, jopa joskus käyvät voimallisilla kynsillään lapsiinkin käsiksi ja vievät ne lentäen tiehensä.

Schweiz on siis pienten asuttujen tasankojen, viljavien laaksojen, ruohoisten laitumien, viheriäisten kunnasten, jylhäin kallioiden, korkeiden vuorien ja jäätiköiden kirjava sekoitus. Vuorilla, joiden huiput ikuinen lumi peittää, voidaan tavata kesällä usein kaikki vuoden ajat: syksy, kesä, kevät ja talvi. Silloin kuin alemmilla seuduilla syysleikkuu jo on tehty, niitetään ja kuivataan sitä ylempänä parhaallaan; sitä ylempänä taas ensimmäiset niityn kukat vasta kukkivat ja vuoren huipulla lumi pilviin kurottaa.

Schweiz'in jäävuoria ja jäälakeuksia käy moni matkustaja katsomassa; mutta ihailemiset ovat usein suurien vaarojen yhteydessä, sillä usein jäässä on syviä halenneita ja rotkoja, joita lumi peittää aivan näkymättömiksi. Niihin ken sattuu putoamaan, hän auttamattomasti löytää siellä hautaansa. Näin kävi viime vuosisadalla eräälle matkustajalle, joka vasta 24 vuoden perästä löydettiin eräästä jäälokerosta. Hänen ihonsa oli aivan rikkoutumatta ja ruumiinsa mätänemätön. Mitä mahtoi tämä onneton kärsiä, ennenkuin kuolema hänen pelasti!

Schweizissä ei ole 850:nen neliöpeninkulman alalla enempää kuin 2,700,000 asukasta; mutta se on urhoollinen, uskollinen ja arvoisa kansa. Muutamat puhuvat Saksaa, muutamat Ranskaa ja toiset vielä Italian kieltä. Täällä monin paikoin on hyviä tehtaita ja teollisuuspaikkoja. Schweiz'iläiset kutovat kauniita puuvilla-, villa- ja silkkikankaita, nauhoja, verkaa ja aivinaista. Heidän naisensa nypläilevät pitsejä. Hyvää paperia myös valmistetaan Schweiz'issä. Kultaisia ja hopeaisia taskukelloja sekä muita kultateoksia viedään sieltä — enimmästi Geneven kaupungista — moniin maihin. Näillä ja etenkin sarvikarjalla, voilla ja juustolla käyvät Schweiz'iläiset arvoisaa kauppaa, ja kun ne vuoristaan saavat rautaa, vaskea, hopeata, marmoria ja monta muuta kivennäistä, niin saa vuorissakin ihmisjoukko työtä ja kaupanteon aihetta.

Vuorivuohen pyynti.

Rauhallisempaa ja samalla arempaa eläintä, kuin vuorivuohi on, tuskin löytyneekään. Sentähden luonto onkin sille lahjoittanut erinomaisen tarkat aistit ja tavattoman voiman ja jänner-väen, niin että se voi kiitää mahdottomain rotkojen ylitse. Vuorivuohi juoksee jyrkimpäin kallioiden ylitse yhtä sukkelaan ja yhtä varmasti, kuin sen sukulaiset, Aasian antiloopit, hietatasangoilla ja aroilla; ja semmoisilla paikoilla, joissa ei niinkin suuren eläimen luulisi jalan sijaa saavan, kiitää se tuulen nopeudella edelleen. Se juoksee milloin ylös vuorelle milloin sieltä alas, ja käyttää notkeita etujalkojaan semmoisella varovaisuudella, ett'ei se astu irtonaisille kiville eikä kallion lohoille. Tasangolla vuorivuohen käynti on veteistä ja kömpelöä, sillä sen koko ruuminrakennus on vuoriseutuja varten luotu. Ja sen täydellisyys todellakin kasvaa asuttavansa korkeuden mukaan; niinkuin melkein kaikilla eläinsuvuilla, yksinpä kaloillakin korkeimmilla Alppiseuduilla on joku etevyytensä laaksojen sukulaisiinsa verraten. Sentähden vuorivuohetkin jaetaan kahteen lajiin: "alppien vuorivuohet" ja "metsän vuorivuohet". Edelliset elävät aina korkeimmilla ja jylhimmillä kukkuloilla, eivätkä tule koskaan alas metsäseuduillle. Ne ovat vähän pienempiä, mutta rohkeampia ja arempia, kuin metsäiset sukulaisensa, joiden liha ei ole niin hyvää ja jotka talvisin menevät alas metsiin, jopa aina laaksoihin saakka. Vuorivuohen sukkeluus ja notkeus ei kuitenkaan tee sitä varomattomaksi; pikemmin se on valppauden vertauskuva. Syödessään vilkuu se jokaisena silmänräpäyksenä ympärilleen, vainuilee jokaiselle suunnalle, antaa pienimmässäkin epäluulossa kirkuvan äänisen merkin, jonka jälkeen se heti, jos vaara on todellinen, nuolena pakoon kiitää. Kaulansa eläin voi kurottaa, jos se voi johonkin nojauda, niin pitkäksi, että se ulettuu aina 7:n jalan korkeuteen. Mutta varovaisuutta se tarvitseekin; sillä niin maassa kuin ilmassakin väijyy sitä lukuisat viholliset: täällä ilvekset, karhut ja sudet; siellä kotkat ja rohkea lammasgami. Mutta sen vaarallisin vihollinen kuitenkin on ihminen, joka alituisesti väijyy tätäkin rauhallista ja hyödyllistä eläintä, vaikka näiden metsästys onkin mitä vaarallisinta.

Vuorivuohen pyytäjällä täytyy olla terve pää, hyvä näkö ja varmat jalat, voidakseen hypellä jyrkkäin kallioiden ja riippuvain kielekkeiden rinteitä; kulkeissaan hirmuisten rotkoin rinteitä, ei hän saa tietääkään mitä pyörrytys on. Hänen täytyy tottua käymään jäävuorilla ja jäätiköillä, sekä kärsiä myrskyä, pyryä ja kylmyyttä. Yösydännä, usein jo iltasella, jättää hän kotonsa varustettuna pitkällä, lujalla, alapäästä raudoitetulla alppikepillä ja hyvällä, pitkäkantoisella pyssyllään sekä ruudilla ja lyijyllä, ja vielä ennen auringon nousua vakoo hän tarkalla silmällään korkeat vuoriseudut sekä vaarin ottaa tuulen suunnasta, käyden aina sitä vastaan, ettei vuorivuohi häntä saisi vainuunsa. Tuulen suuntaa tiedustellakseen pitää hän hi'uskarvaa ilmassa. Jos hän nyt huomaa jonkun Vuorivuohen, odottaa hän kallion tahi muun sopivan suojan takana, kunnes eläin vetäytyy takaisin laitumeltaan ja että hän varmuudella voi päästä sen jälille. Mutta kun vuorivuohi nousee sitä ylemmä mitä enemmän päivä kuluu, kokee hän päästä, jos suinkin on mahdollista, eläimen yläpuolelle, jotta se sitte noustessaan saapuisi pyssyn kantamalle. Niin pian kuin hän huomaa vuorivuohen sarvet, ampuu hän. Mutta jos eläin — päinvastoin vuorikaurista — on hyvin sitkeähenkinen, on hänen tarkoin tähtääminen, että osaisi rintaan eli päähän ettei eläin sitte enää voisi piiloutua, miten usein kyllä tapahtuu. Ainoastaan kolmella jalallakin voi tämä eläin väijyjänsä jättää ja usein tavataan semmoisia, joiden katkaistut jalat ovat itsestään terveiksi tulleet. Kun nyt vuorivuohi on onnellisesti tapettu, on metsästäjällä uudet vaivat ja vaarat vielä jälellä, ennenkuin hän on saaliinsa saanut kulettaville seuduille. Sentähden jätetään ensinnäkin sen sisälmykset metsään; kaikki neljä jalkaa sidotaan yhteen ja eläin sitte asetetaan pää alaspäin metsästäjän hartioille. Näin tarakoittuna astuu hän alppikeppinsä turvissa alaspäin. Hyiset tuulet, pyryt, paksut pilvet, myrskyt, alas vieryileväiset kivet ja tiettömillä seuduilla tapaava yö tuottavat vaaroja, joita vuorivuohen pyytäjä harvoin kauvan voi karttaa. Kuitenkin tätä metsästystä harjoitetaan mitä suurimmalla innolla ja rakkaudella, ja moni hengenvaarallisella putoamisella rikki runneltu metsästäjä rientää, ennenkuin vielä on oikein parantunutkaan, uudestaan vuorten kukkuloille uusien vaarojen varaksi. Ja minkä palkan saa näin suuren vaivan nähnyt otuksen saaja? Harvoin enemmän, kuin kolme eli neljä markkaa, joka riippuu otuksen suuruudesta. Vuorivuohen vuota on etenkin arvoisa, sillä siitä tulee hyvää nahkaa. Liha on myös hyvää ja makuisaa, nimittäin nuorilla eläimillä.

Hispanja ja Portugali.

Nämä molemmat kuningaskunnat täyttävät Pyreneitten niemimaan. Tämä "Euroopan muoto" — miten sitä maan pöyhkeät asukkaat sanovat — on Skandinavian niemimaata pienempi, mutta kaikkia muita Euroopan niemimaita suurempi. Jylhät kululle mahdottomat Pyreneitten vuoret eroittavat sen Ranskasta ja suojelevat sitä varmemmin kuin kivääri ja kanuuna. Ranskan puolella vuoren kupeet kasvavat jylhiä havupuita ja tiheätä viitaa; majat ja viljellyt vainiot todistavat siellä ihmisten ahkeruudesta. Kuinka köyhät ja autiot sitävastaan ovat vuorten etelärinteet! Kerjäläiset likaisine ryysyineen ovat melkein niiden ainoat asukkaat.

Pyreneitten eteläpuolella leviää Ebron alanko. Tämä on suureksi osaksi autiota ja hedelmätöntä, kasvaen melkein yksinomaisesti "suolataimia." On kuitenkin muutamia hedelmällisiäkin seutuja, varsinkin Ebron rannalla ja sen oikeanpuolisilla vesijätöillä, jotka kosteikon tavoin rehentelevät kolkossa yksitoikkoisuudessa. Nämä ovat rikkaita öljy- ja silkkiäispuista, etelän hedelmistä, viinistä, nisusta ja vihanneksista.

Ebron alangon toisella puolella kohoaa Hispanian iso ylätasanko. Tämä on suurimmaksi osaksi vakavuuden ja synkeyden, vaan kuitenkin ylevyyden kuva. Turhaan matkustaja etsii sieltä Italian kauniita laaksoja ja puutarhoja, Saksan raittiilta tuoksuavaisia metsiä, Suomen siintäviä järviä ja iloisia linnun lauluja. Äärettömät, aukeat, poltetut tasangot, joissa haudan hiljaisuus vallitsee, leviää täällä matkustajan eteen. Toisinaan taivaan ranta rajoittuu pilviin kohottautuvaan vuoriseinään, ja vuoren huippua kiertelevät gamit ja kotkat. Niinkuin tasangot muistuttavat Afrikan erämaista, niin vuoretkin puhuvat Norjan kallioista, sillä aukeina ja paljaina ne pilviin kohoutuvat. Toisinaan taas matkustaja saa kävellä hieta-aroilla, joissa kalkkunat asuskelevat. Siellä kanervat kukkivat, ja ginstpensaat tuulessa tuuditteleivat. Mutta turhaan näillä tasangoilla etsitään viljavainioita, näiltä vuorten harjuilta viljeltyä maapatukkaa. Siellä täällä kohdataan kuitenkin hedelmällisiäkin seutuja. Siellä viljellyt vainiot leviävät, kultainen vilja aaltoilee vienon tuulosen hengähdellessä; mehevät niityt viheriöitsevät vuorten juurilla, ja niiden rinteet ovat kastanja- ja korkkitammilehdoilla kaunistetut; ylempänä niillä kasvaa havumetsiä. Keväällä voi täällä nähdä suuret nurmikot loistavia unikukkia (valmuja) täynnä, nuokkuen punaisine kukkineen; mutta harvoin silmä keksii kylvömiehen; harvoin näkee se iloisia työmiehiä, jotka muissa maissa työpaikat tekevät niin vilkkaiksi. Täällä ei tapaa kyliä teiden vierillä miten väkirikkaissa maissa, joissa matkustaja ei koskaan tunne itseänsä yksinäiseksi; sillä mihin hän silmänsä kääntää, näkee hän ihmisasunnoita. Hispaniassa nämä sitä vastaan ovat peninkulmain matkalla toisistaan, ja harvoin yksityisetkään maatalot matkustajaa ilahuttavat. Meidän hupaisia ja sieviä maataloja ja pieniä kaupunkeja ei Hispaniassa tunneta. Hispanialaiset tavallisesti sijaitsevat kauniissa paikassa. Heidän huoneensa ovat joko jonkun rotkon reunalle korkealle yhteen ryhmään ahdatut, tahi kiertelevät ne pitkin vuoren rinnettä ylös. Vuoritie, joka kulkee kylän lävitse aina vuoren huipulle saakka, näyttää kaukaa katsoen jättiläiskäärmeelle, jonka pää on ruunattu jollakin vanhalla linnalla, jonka muurit ovat murtuneet, vaan jonka piikit vielä kurottavat korkeuteen. Linna näyttää suojelleen sitä punaiseksi maalattua huonetta, joka on sen juurella. Nämä kylät tavallisesti ovat isoja, sillä maalaiset asuvat mielellään yksissä, kun he pelkäävät rosvojoukkoja, jotka tasangoilla kiertelevät. Sille, joka ensi kerran matkustaa molempain Kastiliain lävitse, tuntuu näiden ylätasankojen kolkkous ja suuri avaruus unennäöltä. Hän luulee itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi tällä "maamerellä." Harvoin hän tapaa mitään elävää olentoa. Poikkeuksena näkee hän kuitenkin siellä ja täällä jonkun karjan, jolla ei ole omistajaa tahi jonkun paimenen, joka lammasnahkaturkkiin käärittynä ja keihäs kädessä imelästi nukkuu ja uneksii. Joskus voi myös tavata pitkän rivin hevosaaseja eli muuleja. Ne kävelevät hitaasti kuin Arabian kamelit. Ensimmäisen niskalla istuu ajaja hyvin huolimattomana. Hän on varustettu aina pitkällä tikarilla, kiväärillä ja peloittavalla trabuk'olla (s.o. hyvin pitkä pyssy); sillä tässä kummallisessa maassa ei koskaan olla varmat josko ryöväyksittä perille päästään. Pääkaupunki, Madrid, on kolkolla Ny-castilian kammoittavalla tasangolla. Sen synkempää ja hedelmättömämpää seutua, kuin tämä on, ei voi kuvaillakaan; mutta se, joka haluaa puitten varjoa, löytää sitä Pardo'ssa, jonka kastanja- ja alituisesti vihannoitsevaiset tammimetsät tekevät virkistävän vastakuvan erämaalle. Pardon likellä on "maailman kahdeksas ihme", kuninkaallinen El Escorial-linna. — Viimeisinä aikoina on kuitenkin suuria parannuksia tehty ja Madrid on sanottavasti isonnettu ja kaunistettu. "Puerta del sol", — ennen säännötön paikka — on muutettu säännölliseksi, nelikulmaiseksi toriksi, jota muhkeat huoneukset ympäröivät, ja on nyt Euroopan kauniimpia paikkoja. Kaikille pääkaduille on rakennettu kauniita rakennuksia, ja esikaupungeita on kaunistettu puutarhoilla, huviloilla y.m. Tämä suurenlainen edistyminen on osaksi rautateiden ansio, mutta enemmän kuitenkin Isabellan kaivannon tuottama; sillä se on kaupungin varustanut runsaalla, puhtaalla ja raittiilla vedellä. Kaivannon, joka valmistui 1859 ja maksoi 89,209,853 markkaa, tehtävä ei ainoastaan ole Madridin juomaveden laittaminen, vaan myös sen ympäristön kasteleminen, ja se onkin jo monen laitetun puutarhan ja käytävien kautta osottanut suuren hyötynsä ja vaikutuksensa.

Jos menemme Uuden Kastilian etelärajan, Sierra Morenan ylitse, niin tulemme Guadalqivirin laaksoon. Tämä on yleensä hedelmällistä, vaikka sielläkin on suuria autioita aloja, sillä sadetta saadaan niukasti ja asukkaita laiskuus lannistaa. Soitto ja tanssi, kas ne ovat heidän töitään. Itse salakaupustelijallakin on kansakanteleensa vaarallisilla matkoillaan mukanaan. Täällä ei ole ollenkaan talvea, ainoastaan kevät ja kesä. Siellä, jossa maa saa kylliksi kosteutta, tuottaa maa runsaasti viikunoita ja keltaomenoita, öljyä, palmuja ja viiniä, pummulia, riisiä ja sokuria. Täällä seutua somistaa hyvin rakennetut, hupaiset kylät ja somat puistojen piirittämät huvilat. Myös Sierra Nevadan eteläpuolinen rannikko tarjoaa autioiden arojen ja viljeltyjen, hyvin siunattujen seutujen kirjavaa vaihtelua.

Ahkerampaa viljelystä tavataan pieni-kunnaisissa Katalonian, Mursian, Valensian ja Baskian maakunnissa. Keskellä mainituita maita, joissa kalliot ja vuoret viljeltyjä tasangoita ympäröivät, elää yksinkertainen ja työteliäs talonpoikaiskansa — enimmäkseen vuokramiehinä. Pieni, valaistu, olkikattoinen savimajansa on, öljy-, orangi- ja kranatipuiden ympäröimänä, kätketty jättiläissuuren agavi-häkin taakse, jonne vievää käytävääkin viiniköynnökset sulkevat. Kastelu-kaivannon haarailevaiset osat vievät vettä vainioille. Riisi- ja maisipellot kantavat kaksi satoa vuosittain, ja etelän hedelmät saavuttavat tavattoman suuruuden; taatelipalmukin täällä hyvin menestyy. Näitä vainioita sanotaan Hispanian puutarhaksi ja ne hyvin sen nimen ansaitsevatkin.

Hispanian ylätasangot kallistuvat länteenpäin. Portugali ei kuitenkaan ole mikään alanko. Pohjassa ja etelässä on se hyvin vuorinen; muissa osissa ylätasangot ja matalat vuoriselät vaihteleivat. Rantamailla leviää siellä täällä epäterveellisiä lampeja. Maan pohjaisosa on hedelmällinen. Mehevät ja hyvästi hoidetut puutarhat kaunistavat Douron rantoja; muuten pellon viljelyksestä ei suurta huolta pidetä. Pääkaupunki Lissabon on yksi etevimmistä ja viehättävimmistä merikaupungeista. Se sijaitsee Teijon leveän suun varrella. Meren puolelta kuin sinne mennään, nähdään suuren mastometsän takaa sekasortoisten huoneiden paljous, joiden ylitse ääretön joukko torneja ja kupevia kattoja korkeuteen kohottautuu. Kaupunki kiertäyy pitkin rantarinnettä pyöröteaterin tavoin ja ulettuu virran rantoja ylöspäin melkein kokonaisen peninkulman. Tätä taas kokonaisuudessaan ympäröitsevät orangipuiden piirittämät maatalot, jotka orangipuiden aina viheriöitseväin oksain välillä kiiluvat. Laiva pysähtyy suureen satamaan, johon eivät mitkään tuulet sovi. Mikä kirjava ja mellastava meteli kaduilla! Siellä on Neekereitä — kirjavia ja valkoisia; Englantilaisia kauppa-asiamiehiä, partaisia Juutalaisia, ilman polttamia merimiehiä kaikista kansoista gallegos'ia,[28] vesisankoineen ja häpeämättömiä kerjäläisiä. Käypäläiset pujotteleivat tulisilla hevosilla kiitäväin tahi alakuloisilla aaseilla ajavain ratsastajain välitse; kaksipyöräisiä vaunuja ramisee; lehmiä lypsetään huoneiden edustoilla; muriaanipojat hevosaaseilla hedelmiä ajavat; pitkiä saattojoukkoja ristineen ja lippuineen punaisten virkapukuisten pappien johtamia, matelee verkalleen kihisevän joukon lävitse. Siististi puettuja naisia näkee harvoin kaduilla eikä koskaan yksinään. Palkongilta, jossa papukaijat ja apinat kiipeilevät eläväin kukkain ja pensasten seassa, kuuluu pohjalaisen korvaan harvinainen mutta samalla kauniisti kaikuva puhe. Suuri isännätön koirakarja juoksentelee ympäri kaupunkia puhtauspoliisin virkaa pitäen. Kaupungin ylemmille kaduille tavataan, nimittäin, iltamilla heittää kaikenlaiset jäännökset, roskat ja pudut, joilla koirat sitte kilvan kiiruhtavat nälkäänsä sammuttamaan.

Hispanialaiset ovat hyvin erilaisia eri maakunnissa. Muutamia kaikkien yhtäläisyyksiä tahdomme tässä kuitenkin mainita. He ovat kohtuullisia ja raittiita; heidän elämänsä tarpeet ovat helposti tyydytetyt: leipää, muutama sipuli, vähän viiniä, ruskeata kangasta ja sikareja, siinä kaikki mitä hän tarvitsee. Mukavuudesta he eivät paljoa huoli; lihaa ei heidän mielestään ansaitse usein syödä, mutta nisuleipä se herkkua on; päivällislepo on heille tullut elämän tarpeeksi. Heidän mielitoimenaan ovat käyskentelyt, vierastelut, hypyt ja eläintaistelujen tarkastelut; salakauppa, ryöstö ja sota ovat myös heidän huvitöitään. Raakuus ja irstaisuus on Hispaniassa harvinaista. Kunniallinen arvollisuus ei koskaan hylkää Hispanialaista, ei edes suurimmassa kurjuudessakaan. Hän rakastaa lämpimästi isäinsä maata ja vanhoja tapojaan; mutta hän on taitamaton, taikauskoinen, julma, kostonhimoinen, ylpeä ja jörömäinen vieraille.

Portugalilainen on puhelias, liehakoitseva, turhanpäiväinen, komeileva ja ylpeä. Aineelliset nautinnot, viha, mustasukkaisuus ja julmuus ovat hänen, miten kaikkien etelämaalaisten silmiin pistävimmät omaisuutensa. Hänelläkin on lämmin rakkaus isänmaahansa ja uskontoonsa. Urhoollisuus, kestäväisyys, vieraanvaraisuus, kohtuullisuus ja raittius peittää hänen monta virhettään. Yleisesti hän on alhaisella sivistyksen asteella: useimmat Portugalilaiset eivät osaa lukea eikä kirjoittaa.

Meidän päivinämme on Pyreneitten niemelläkin alettu kansan sivistämiseksi työskennellä, ja se aika ei liene kaukana, jolloin sen ymmärtäväinen ja vilkas mielikuvitteinen kansa ottaa arvoisan sijan Euroopan sivistyneiden kansain joukossa.

Italia.

Italian pitkä ja kapea niemimaa pistäytyy pitkälle Välimereen. Sen pohjaisosassa, jyrkästi etelään loppuvain Alppien juurelle leviää Lombardian alatasanko. Muutamia korotuksia lukuun ottamatta on se melkein vaakasuora alatasanko, jonka koko pituuden halki Po, "Alppien poika", juoksee. Tämän ynnä lukuisain sivujokien vesi uupuu Adrianmereen. Koko alanko on runsaasta ja luonnollisesta kastelemisesta, jonka lukuisat kaivannot maan suurelle osalle toimittavat, yksi hedelmällisimmistä seuduista vaan kuitenkin yksitoikkoinen. Ainoastaan Alppien juurta piirittäväiset järvet, joita enimmästi kukkulat ja vuoret reunustavat tarjoavat kauniita näköaloja. Maa on niin hedelmällistä, että niittyjä voidaan niittää 6 kertaa vuodessa. Vehnä ja maisi menestyy hyvin; mutaisilla eli vetisillä seuduilla viljellään riisiäkin. Maisi tavallisesti kylvetään talvivehnän jälkeen sen sänkipellolle ja ehtii sittekin tuleutua. Maa kuuluu rikkaille maanomistajille, jotka sen ovat jakaneet pieniin maataloihin, joita he vuokraavat. Näiden rajat eroitetaan kasvavilla jalavilla ja silkkiäispuilla, joiden ympäri viiniköynnökset latvasta latvaan kiertelevät. Nämä antavat maalle harvan metsän näön. Hyvin suojatut paikat kasvavat viikunoita ja mantelia; mutta sitruuni- ja orangemetsää ei hevillä kasva erityisettä hoidotta.

Kummallinen on Adrianmeren rannikko Pon suussa. Po tuo, nimittäin, aalloissaan joukon hiekkaa ja hietaa, jota sivuvirrat vuorilta tuovat. Tämä hiekka kerrostuu päävirran seitsemän suuhaaran suihin, joten niiden juovat aina vaan nousevat. Rannikolla on monta isompaa ja pienempää, syvempää ja matalampaa lätäkköä ja järveä, joita sanotaan lammikoiksi (laguner). Pieniä saaria pilkistelee niistä, pitkillä, kapeilla maasärkillä ovat ne merestä eroitetut. Vesijättö muuttuu kuitenkin enemmän ja enemmän mantereeksi, ja lammikot kuivavat.

Täällä on Venedig, rakennettu mantereesta peninkulman päässä oleville saarille. Saarien välille kulkee kapeita kaivannoita. Suurin näistä kulkee kaupungin halki s:n muotoisena. Venedigin 450:stä laiturista on tämän ylitse menevä käytännöllisin. Ennen Venedig oli meren haltiatar; nykyinen Venedig on vaan kuin varjo entisen loistosta.

Koko Italian halki aina eteläisimpään kärkeen Apenninit menevät. Niiden pohjaisin osa yhdistyy Alppeihin ja kohoutuu Genuan lahden ympärille. Niiden kallistus mereenpäin on jyrkkä. Kapealla rantueella, johon pohjatuulet eivät sovi, vaan jota etelän aurinko paahtaa — kuin kasvihuonetta — on etelän ilmasto. Laakerit, aprikot ja orangit menestyvät täällä ulkoilmassa.

Apenninien eteläpuolella on täällä Ligurian pitkä ja kapea rantue, jota etelässä rajoittaa meri; Apenninien ylitse vie rautatie Bochetta-solan kautta Genuaan. Mereltä katsoen tarjoaa Genua Italian kauneimpia näköaloja. Pyöröteaterin tavoin vuorelle ja vuoreen rakennettuna, on se vakaasti varustettu merikaupunki, jonka kapeat kadut suikertelevat seitsemän jopa yhdeksänkin kertaisten huoneusten ohitse. Vaikka kaupungin moneen paikkaan aurinko ei koskaan voi (korkeiden rakennusten tähden) paistaa, on se kuitenkin rikas loistavista palatseista. Oikeudella Genua sentähden sanotaankin "la superba'ksi" (uljaaksi).

Apenninien lounaispuolella leviää Toskanan alanko. Se on helteinen ja epäterveellinen. Harvoin täällä tavataan jotakaan maataloa. Metsävuohet, piikkisiat, metsäsiat ja sudet mellastavat vaan pensastoissa. Rannoilla kihisevät kalakaijat ja peltopyyt, ja lammet täynnä vesilintuja, vesikanoja ja rantasipiä vilisevät. Kesyttömät puhvelit jättävät ropaisen kylpynsä, kun ratsastavaiset paimenet heitä häristelevät. Alankojen omistajat itse asuvat Apennineillä. Sieltä he lakeuksille laskeuvat vaan kylvämään ja leikkaamaan. Nykyaikoina ovat nämä alangot tehdyt ihanammiksi; mikä kuitenkaan ei onnistunut Rooman ja Neapelin välisessä panttiiniläisessä lammissa.

Jylhiä, paljaita ja jyrkkiä ovat Apenninit itsissään. Ne antavat rosvoille varmoja turvapaikkoja. Leveältä selältään lähettää vuori selänneitä, joiden väliset laaksot ovat kauniita ja hedelmällisiä. Länteen laskevan Tiberin varrella on Rooma, "ikuinen kaupunki" kuivalla tasangolla. Vanhan ajan taideteokset, muistomerkit ja rakennukset ovat sen kaunistuksina. Kaikkein kukkana on kuitenkin Pyhän Pietarinkirkko, joka apostoli Pietarin hautaa suojelee.

Etelä-Italia on hyvin tulivuorinen. Afrikan läheisyyden tähden tunnetaan täällä kyllä sirokko-(poltto-)tuuli. Matkustaja vaeltaa lävitse sakeain lehtoin, joissa leveälehtinen viikunapuu, tumman viheriä sitruunipuu, tulipuna-kukkainen granata, kaktus, aloee, korkea afrikalainen palmu, myrtti ja öljypuu vaihtelee keskenään. Se on maa, jossa sitruunit kukkivat ja orangit hehkuvat.

Täällä on ihana Neapeli välimeren kaaren muotoisen ja monen ylistämän Neapel-lahden (Golfo di Napoli) rannalla. Tämä ihana tasanko, jota Italialaiset sanovat "onnelliseksi" ja joka pistäytyy kaupungin itäpuolelle aina vuoreen saakka, monen matkustajan matkan päämaalina. Maa on enimmäkseen tulivuoren tuhkaa, jolla Neapelin läheinen Vesuvius on tasangon peittänyt. Se on myös sanomattoman hedelmällinen.

Neapel (Napoli) on Italian suurin kaupunki, suurella, vilkkaalla satamalla, jolla jatkoineen on L:n muoto. Taideteoksiin verraten ei sitä kuitenkaan voida Roomaan, Firensiin (Florensiin) eli muihin Italian kaupunkeihin verrata; arkkitehdillisessäkään suhteessa ei tällä muuten hyvästi rakennetulla kaupungilla ole erinomaista näyttämistä. Komeana kaupungin kaunistuksena on tuo putkisuora, ihanoilla palatseilla reunustettu "Via Rooma", jota ennen sanottiin Toledokaduksi; tämän varrella on Kansallis-Museo (Museo Nazional), jossa on suuri kirjasto ja Pompejista ja Herkulanumista löydetyt muinaismuistot. Neapel on sitä paitsi vilkkaan teollisuuden pesä ja Italian käsityötehdasten ja kaupan pääpaikka. Tämän kaupungin entiset n.s. latsaroonit, jotka ennen, ollen 80,000 "indiviidiä" (henkeä), tekivät kokonaisen kansaluokan, ovat nyt kokonaan jo hävinneet. Italian eteläpuolella, 3/4 peninkulman levyisen Messinan salmen takana, on kolmion muotoinen, ylhäinen ja hedelmällinen Sicilian saari Palermo nimisine pääkaupunkineen. Siciliassa sijaitsee tuo 10,000 jalkaa korkea Etna; tämä mainio tulivuori lähettää usein kauhua ja hävitystä ympärilleen.

Tästä vielä etelämpänä on Maltan saari, joka nyt kuuluu Englantilaisille, jotka siihen ovat perustaneet lujasti varustetun sataman Välimeri-laivastolleen. Saari oikeastaan on mädäntynyt kalkkikivikallio, joka on tehty Siciliasta kuletetulla mullalla hedelmälliseksi. Vilja, viini, pummuli ja orangit maksavat nyt siellä runsaasti vaivannäön.

Venedig (Venezia).

Tumman viheriöistä aalloista kohoutuu lukematon joukko mastoja lippuineen ja viireineen; venheitä kirjavine majoineen ja mustia kontooleja kihisee laivamme ympärillä; kaikkialla torutaan ja mellastetaan. Matkustajat tukkiivat laskutikkain portaille, puna-takkiset kontoolilaiset[29] kiipeilevät vuoria myöten kiljuin ja karjuin ja sadat erilaiset nimet toisiaan kai'uttavat. Viimeinkin löydämme itsemme ja kalumme ahdinkoon sullottuna mustassa kontoolissa ja pian sen jälkeen jossakin ravintolassa majoitettuna. Aivan kuin vedestä nousevaisina seisovat tämän ihmeellisen kaupungin huoneet edessämme aina dogen[30] palatsiin, jonka kellertävät muurit ja lyijykatto kohoutuvat keisarillisen puiston puiden ylitse. Juuri akkunaimme alla kuulemme me airojen kohinan ja kontoolilaisten karkeita ääniä.

Kummallisilla tunteilla astuu matkustaja Venedigin kapeita katuja, tarkastelee avonaisia palatseja ja loistavilla rakennuksilla sivuttua Markuksen toria, josta palatsien välitse nähdään tumman siniselle merelle. Voi tuota kansan kihinää! Ruskeita Illyrialaisia, Dalmatialaisia puoli-itämaalaisissa puvuissa, jättiläismäisiä merimiehiä punaisine takkineen, lukemattomia kaupitselijoita, jotka korkealla äänellä tarjoilevat mitä erilaisimpia tavaroita: raakkuja, syömäsimpukoita, granataomenia, meluunia, viikunia, rypäleitä ja muita maan viehättäviä hedelmiä. Tuhansia ääniä kaikuu, kaikki ovat sekaisin toinen toisensa tiellä, ja molemmin puolin kohoutuvat vanhat ränsistyneet palatsit synkeinä muinaisuuden todisteina.

Nouskaamme Venedigin korkeimmalle kohdalle, Markuksen torniin. Kierteinen käytävä, portaaton, pimeä, kammoittava ja likainen vie meitä ylös. Voimalliset kellojen äänet mouruavat yläpuolellamme jättiläissäveleillään niin, että koko rakennus tutisee. Haudasta nousemiselle tuntui, kuin me pitkän kämpimisen perästä tulimme taas auringon valoon. Allamme nyt on ympäriinsä palatseja ja kirkkoja, huonerivejä ja pieniä, avonaisia palatseja, torneja, ahtaita kaivannoita ja kapeita katuja, monta saarta huoneineen ja kirkkoineen. Kaikkialla kajastelee lumivalkeat purjeet, höyrylaivat tulla pohottavat, höyryjuna nyt juuri kiitää Lannossiltaa, joka tämän uivan kaupungin mantereesen yhdistää. Tuolta kaukaa kuumottaa lumiset Alpit kuin sumupilvet.

Ilta hämärtää. Kuinka kaunis Venedigin yö on! Tuolla vanhat palatsit seisovat ja valavat varjojaan kuun kirkkaassa valossa, joka torit ja kaivannot kajastaa. Tornit ja kuvut ihmeellisesti kimaltelevat, katot kauniisti kajastavat kuun niihin kuumottaissa. Koko akknnarivit hopealta hohtavat, juuri kuin niiden takana loistavia juhlia vietettäisi — semmoisia kuin Venedigin loistoaikana. Markuksen torilla odottaa meitä valot, musiikki ja kirjava ihmisvilinä. Kahviloista kajastelee kirkkaat valot; niiden edustalla, pienten pöytäin ympärillä istuu kotomaalaisia ja vieraita kaikista säädyistä; kaupustelijat kiertelevät ympäriinsä rihkamiaan tarjoellen; Itävaltalainen musiikki[31] valelee koko paikan hurmouttavilla säveleillä; paussien välillä kuullaan kierteleväin musikanttien kitarrien eli harppujen yksinkertaisia säveliä, ja puheessa havaitaan mitä erilaisimpia kieliä.

Toinen päivä oli sunnuntai; kellot soivat taukoamatta. Markuksen kirkon avatuista porteista tulvasi kirjava joukko rukouskirjat ja rukousnauhat mukanaan. Esikartanon hämärissä holvikäytävissä istuu partaisia kerjäläisiä ja talonpoikaisnaisia omituisissa kauneissa puvuissa. Astukaamme tuohon salaiseen ja kunnioitettavaan temppeliin, joka ihmetyttää meitä vakavalla loistollaan, korkealla kupulaellaan ja kalleilla kultapohjaisilla maalauksillaan. Laattia on ladoittu marmorilevyillä kuvikkaaksi. Alttarin valo ei kokonaan hämäryyttä poista; kummalliset kuvat ja veistotyöt ovat vanhuuden mustuttamat. Kokonaisuudessaan kirkko näyttää holvihaudalta ja muistuttaa niistä kallioluolista, joissa ensimmäiset kristityt jumalanpalveluksensa pitivät.

Tästä me menimme dogen palatsiin. Kaikki mitä täällä näimme, tyhjät marmoriportaat, hiljaiset salit, korkeat holvit ja saariakkunat, suurenlaatuiset seinä- ja kattomaalaukset — kaikki muistutti vielä samasta hiljaisesta vakavuudesta, joka muinaisaikoina näissä huoneissa vallitsi. Näistä kerrassaan loistavista saleista menimme me lyijykatonrajassa oleviin mataloihin vankihuoneisin ja alas pimeitä ja kosteita portaita myöten aina niihin elävien hautoihin, joissa entisaikoina tuhannet onnettomat vangit mustien muurien välissä jääkylmillä vuoteilla viimeisen kerran hengähtivät.

Me kiertelimme kerran pilvisenä päivänä Venedigin ahtaita ja lukuisia katuja. Kuinka toisenlaista, kuin illalla Markuksen torilla! Akkunain edessä riippui repaleisia pesuvaatteita; ei missään näe kukkia eikä akkuuaverhoja. Kapeat solukat olivat puhdistamattomat; likaa ja romua oli kaikkialla; kalpeita, laihoja ja resuisia lapsia leikki siellä sekasorrossa. Yhtä vaaleita ja laihoja ovat myös ne ihmiset, jotka näissä kosteissa ja pimeissä asunnoissa asuvat. Pieniä siltoja kolkosti kaarteilee kapeiden kaivannoiden ylitse, joista pahoja höyryjä kohoilee, ja jossa likaisia kontoolia uiskentelee olkien ja jäännösten ympäröiminä. Työpajat ja puoditkin näyttävät hyljätyiltä. Raha liikkeestä ja virkeys kaupasta on kadonnut. Ihanaa on käväistä Venedigissä, mutta ikävää siellä asuminen.

Rooma (Rom).

Rooma, ikuinen kaupunki ja vuoden 1871 jälkeen taas koko Italian pääkaupunki, on monella kukkulalla, joista Aventino, Palatino, Kapitoliino, Selio, Esquillino, Viminale ja Kvirinale ovat ne seitsemän historiallista kunnasta, joiden mukaan Roomaa usein kutsutaankin "seitsemän kukkulan kaupungiksi." Nykyään se jo leviää kauneilla käytävillä ja verrattomilla penkereillä koristetun Mont Pinsionkin ylitse, josta on mitä ihanin näköala kaupungin ylitse. S:n muotoisesti kaupungin lävitse juoksevan Tiberin toisella puolella huoneet peittävät myös Monte Janikolon (Mons Janiculus) ja Monte Vatikanon. Nykyinen Rooma on täynnä sinne tänne suikertelevia kapeita katuja, joista huolimatta kuuluisa Korso kuitenkin ojennaite putkisuorana kaupungin pohjaisosasta Piatsan Popolosta aina Piatsa Veneziaan kaupungin keskuksessa.

Kapitolista näemme me alas muinaiseen Forumiin eli oikeuspaikkaan, josta alituisella kaivamisella aina vaan saadaan selvempi käsitys. Siellä me näemme Septimii Severin riemukaaren (portin) ja etempänä Tiituksen kaaren samalla, kuin kuulemme kaiun hyminän Palatiniläiskunnaalta, jonka alapuolella Flavianilaisen pyöröteaterin (Coliseo) ääretön rakennus Forumin takaa kohoaa. Tosin kyllä kaupungin muissakin seuduissa on kaupungin jaloja muinaisjäännöksiä, joista nykyjään muodostettu Panteo on kaunein; mutta ei missään ne vaikuta niin valtavaisesti, kuin täällä vanhassa Roomassa, jossa ainoastaan yksityiset huvilat, kirkot eli vanhat luostarit muistuttavat uudemmasta ajasta.

Tämä vanha Rooma pistäytyy eteläpuolelle muotikaupunkia, joka parhaallaan on suuren levityspuuhan alaisena, ja monta puistoa ja viinimäkeä saa siellä antaa asemansa rakennuksille. Viisi siltaa yhdistää nämä molemmin puolin Tiberiä olevat kaupungin osat toisiinsa. Uudempi kaupungin osa nimitetään Trastevere'ksi ja sen asukkaat, jotka kuuluvat alhaisempaan yhteiskuntaan, ovat kopeita siitä, että puhtain Roomalaisveri virtaa heidän suonissaan. Maalarit ja muut taiteilijat kiittävät Trastevereläisten, etenkin vaimojen, klassillista kauneutta. Pitkä, suora katu yhdistää Trasteveren Sitta Leoninaan, jonka viimeisessä päässä Pyhän Pietarin-kirkko likisine Vatikani-palatsineen korkeuteen kohoutuu. Pietarin-paikasta vie vielä suora katu San Angelon linnaan, keisari Hadrianin hautarakennukseen.

Museot ja katselemista kannattavaiset paikat ovat moninaiset; paitsi muinaisia raunioita, on joukko suojia täynnä italialaisia maalaus- ja kuvanveistotuotteita. Jotakin erinomaista tarjoavat Rooman kirkot ja kappelit kaikissa suhteissa, sillä niissä on jälkiä kristillisyyden kaikilta ajoilta. Siitä kirkollisesta loistosta, mikä Rooman ennen mainioitti, ei ole aikain muuttelevaisuudelta paljoa meidän päiviin säästynyt. Rooma on tullut suuren valtakunnan pääkaupungiksi ja siis hallituksen ja kaikkien keskusvirastojen pääpaikaksi. Täällä on myös yliopisto ja monta tieteellistä opistoa. Viime aikoina kaupunki on pukeutunut jokapäiväiseen pukuun ja päivittäin yhä muuttuu se muiden isojen kaupunkien kaltaiseksi. Tämä voimallinen lumotar on tenhovoimansa jo menettänyt, ja sentähden vieras murheella muistaa, että aika voi tulla, jona Roomassa tuskin mikään muistuttaa, ettei maan päällä ole sitä paikkaa, joka Roomalle vertoja vetäisi historiallisissa muistoissa, ja jota me kunnioituksella kutsumme "ikuiseksi kaupungiksi".

Karnevali.[32]

Kukas ei olisi kuullut puhuttavan karnevalista, s.o. niistä juhlallisuuksista, joilla Italialaiset huvitteleivat ankaran paaston edellä. Roomassa karnevaliin osaa ottavaiset kokoutuvat Korson pitkälle ja muhkeiden rakennusten rajoittamalle kadulle. Ulosripustetuilla tapeeteilla, ripistettyillä kukilla ja kiinnitetyillä kankailla, miten Italiassa kaikissa juhlissa on tapana, katu kaunistetaan äärettömän suureksi saliksi. Molemmille sivuille raketaan isoja parveja eli lehtereitä, tapeeteilla kaunistetuita ja lavitsoilla varustettuja. Heti kuin kellot ovat juhlan avauksen ilmoittaneet, täyttyvät kadut naamioilla: naisten pukuisilla miehillä, miesten pukuisilla nuorilla neitosilla ja vanhoilla vaimoilla. Enimmästi kuitenkin tavataan joukossa n.s. Pulsinelli- (pultsinella-) naamijoita, jotka, paitoihin puettuina valkoinen huivi päässään ja kaulassaan ja pienet harjat käsissään, kaikenlaisten ivallisten kujeiden kihinässä kokevat harjailla toisistaan pois pölyä ja pilkkuja. Naamijoilla, luontevasti kuin puutarhurit pu'ettuina, on käsissään kummalliset hohtimet, joita voi lyhentää ja sitte mielensä mukaan yht'äkkiä pitentää hyvin pitkäksi. Se näyttää hyvin hupaiselta kun he näillä pihdeillään sieppailevat aina kolmannen kerran akkunoista kukkaisvihkoja. Hupaista (heille) on myös kerjäläisnaamioina sauva yhdessä ja hattu toisessa kädessään kumarrellen kuleskella apua, pähkinöitä y.m. anoen. Kauneimpia kuitenkin ovat ne naamiot, jotka kuvailevat talonpoikaistyttöjä, kalastajia, kreikkalaisia j.n.e. Tuolla joukossa näkee jonkun kahdella naamalla, eikä suinkaan voi sanoa kumpiko hänellä on etu- tahi takapuoli. Näiden kujeillessa kulkee kaksi yhtäjatkoista vaunuriviä, toinen ylös-, toinen alaspäin, pitkin katua. Koko katu on kihinään asti täynnä riemuitsevaisia katselijoita, hillitsemättömiä naamijoita ja täyteen tukituita vaunuja.

Naamijoiden keskinäinen pieni sota on hyvin omituinen. Ne ottavat mukaansa makeisia, pieniä, kaikenmuotoisia kipsipalasia, ja niillä nakkelevat toisiaan. Kukaan ei ole varma semmoisetta raesateetta pääsemisestään. Vaimoilla on pienet kullatut ja hopioidut kopat täynnä semmoisia kipsipalasia, ja jos makeissota heille tulee kovin tukalaksi, löytävät he seuraajissaan turvansa. Mustapukuisille ihmisille tämä sota kuitenkin on pahin; sillä kipsipalaset maalaavat heidät aivan kirjaviksi. Usein Pulsinellien avonaiset vaunut, joista he ovat ruvenneet palkkongeilta ja akkunoista katsojia kipsittämään, ovat ahdinkoon saarretut. Yht'äkkiä alkaa ristituli kaikkialta vaunuja ahdistaa ja ennenkuin ne viimeinkin yleisen naurun kaikuessa tästä suoriutuvat, ovat ne kuulista lumen valkeiksi tahrautuneet.

Iltasella pamahtaa laukaus kadun kummastakin päästä; se on kilpa-ajon avaus, ja sitä varten on kadun keskus raivattava. Nyt alkaa peloittava tungos. Se on viehättävä vilahdus, kun kissankullalla koristellut hevoset esille astuvat. Ne päristelevät, hypähtelevät pystyyn taluttajainsa rinnoilla radalle tullessaan; katsojain riemuhuudot tervehtävät niitä ensin. Sitte ne asetetaan kiinteälle vedetyn nuoran taakse. Merkki annetaan, nuora putoaa ja hevoset satuloitta ja ratsastajitta syöksevät edelleen. Niinkuin myrskytuuli ne kiitävät eteenpäin, ja joka ensin Korson päähän pääsee, sitä ylistetään voittajana.

Kolmannen kerran kanuunat jyrisevät, ja silloin kukin kotiinsa kiiruhtaa. Yht'äkkiä katoaa kaikki järjestys, ja onnellinen se, joka vahingoittamattomana tästä sekamelskasta selviää. Näin monituisilla vaihteluksilla höystettynä vietetään koko karnevaliaikaa; mutta kaikkein iloisimmillaan kansa on laskiaistiistaina.

Etna.

Ihanan Sisilian itäisellä rannalla, Messinan kaupungin lounaispuolella kohoutuu Etnan tulivuori pilvihin. Kun tullaan vuoren viljeltyjen seutujen viimeisille rajoille, joissa viiniköynnökset, öljypuut ja orangit kaikessa loistossaan hedelmöivät, vie kiermuilevainen tie synkän, mustan hieta- ja laavamusun kautta ylöspäin kolkolle seudulle, jonka näkö vavistuttaa. Tätä kauhistusta vielä lisää vuoren alituinen ukkosen tapainen jyrinä. Tätä ylempänä ei enää mitään kasvullisuutta ole, ja noin neljännes tunnin aikaa saamme astua ylöspäin syvässä laavahiedassa. Sitte alkaa lumiraja, jossa alituisesti mustat laavapystyt lumesta ja jäästä kohoutuvat. Vuori muuttuu jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi, niin että hevosaasi tuskin voi kiivetä ylös. Me pääsimme vuorelle juuri päivän koittoon, auringon nousua ihailemaan. Viimein se näyttikin kasvonsa ja valaisi ympäristön, joka kuvasti jos jonkinlaiselta.

Taas meidän täytyi laahata lumessa ja kiipeillä jää- ja laavakasojen ylitse, ennenkuin me pääsimme Etnan jättiläisaukolle. Keilin kaltaisena kohoutuu tämä jättiläispiippu yli 1,000:n jalan korkeuteen. Se on kokonaan kuonasta ja tuhasta sekä monin paikoin aivan tulikuuma ja täynnä halenneita, joista savua ja tulikivihöyryä tupruilee. Voi kuinka me, monen vaivan kautta vuorelle päästyämme, hämmästyimme, nähdessämme tämän kammoittavaisen aukon! Sanomaton savupatsas, niinkuin kattojen savupiippujen yhteinen, kohosi sieltä ja viemistävä — milloin ukkosen kaltainen milloin tykkien pamauksia pahempi, möyhe kuului aukon hirmuisesta syvyydestä. Tämän suppilon tapaisen, soikean luolan suun ympäri olisi ollut varmaan koko tunnin matka. Maa oli tasainen ja jotenkin tivis, vaikka se olikin paljasta tuhkaa. Aukon keskellä oli kaksi kuonasta ja tuhasta muodostunutta kasaa, jotka meitä estivät näkemästä syvyyden pimeään pohjaan. Näiden kasojen halenneista syöksyi tavan takaa paksuja savupilviä suhisevalla ja vinkuvalla äänellä. Koko aukko oli sitäpaitsi täynnä väkeviä tulikivihöyryjä, joita maasta höyryeli. Meistä ei kukaan uskaltanut mennä aukon sisään, jossa moni jo on kuolemansa löytänyt.

Sitte kuin kauvan aikaa olimme tätä verratonta aukkoa ihmetellen katselleet, kääntyi meidän huomiomme myös etäisempiinkin esineisin. Näytti siltä, kuin koko maailman ihanuudet olisivat nyt jalkaimme alle levitetyt. Me näimme suuren osan merta, koko Kalaprian niemimaan, Malta-saaren ja melkein allamme myhäili kolmikulmainen Sicilia vuorineen, laaksoineen, virtoineen, kaupunkeineen ja kylineen. Yht'äkkiä, meidän näköaloja ihaillessa, vavahti koko huippu ja tutisi niin, että luulimme sen joka silmänräpäyksessä syvyyteen syöksyvän. Rätisevä jyrinä, kovimman ukkosen kaltainen, kuului, ja syvyydestä nousi sakeita, mustia ja kellertäviä höyrypilviä, jotka aukon reunain ylitse kumpuilivat. Näiden välissä taas pyryili vaaleampia ja harvempia savuvyöryjä, joista salamat siniselle taivaalle sinkoilivat. Puolen minuutin kuluttua oli vuori taas rauhallisena ja meidän kauhistuksemme sivuitse. — Etnalla tunnetaan olleen 70-80 syöksyntää. Viimeinen oli v. 1852. Jokaista syöksyntää ennustaa suuremmat savupilvet ja voimallisemmat järistykset.

Silloin maa jostakin kohden, usein "keilistä" kaukana, yht'äkkiä avautuu; tuli-, kivi- ja tuhkavirrat raivoisina syökseivät repeämästä. Nämä kokoutuvat taas uudeksi vuoreksi, joka jonkun päivän ajan vielä nakkelee ilmaan hehkuvia aine-möhkäleitä. Viimein kuitenkin tulivuori näyttää rauvenneen, mutta tämäpä onkin vasta kaikkein peloittavin hetki koko seudulle. Sillä kun nämä palavaiset aineet eivät enää jaksa syöksyä uunistaan ulos suun kautta, puhkaisevat ne tiensä vuoren juurelta, josta punainen tulivirta silloin alkaa alas virtailla. Voi silloin seutuja, voi kaupunkeja ja kyliä, jotka sen tielle sattuvat! Ei mikään voi estää sitä, ei mikään voima riitä sen seisottamiseen.

Laavavirta jättää jälkeensä mitä hirmuisimpia jälkiä. Hyytynyt laava osoittaa laavavirtain kuurnia, joista muutamat ovat enempää kuin peninkulmaa leveitä ja 300 jalkaa korkeita. Jos näitä vanhoja virtain juovia katsellaan joltakin korkealta paikalta, näyttävät ne jäätyneiltä kirjoitusmustevirroilta; jos niitä likeltä katsoo, ovat ne kuin korkeat murtuneet muurit, ja jos niillä kävelee, näyttävät ne rösäisiltä mustilta kallioilta. Mutta aika viimein nämä kalliot pehmittää ja saattaa ne mahtaviksi viljelyspaikoiksi. Näinpä ne joutuvatkin ihmisten työpaikoiksi, joihin puita istutetaan, peltoja laitetaan, puutarhoja perustetaan ja asunnoita asutaan. Ja eipä löydykään mitään hedelmällisempää maanlaatua kuin tämä on. Senpätähden muhkeat vainiot aaltoilevatkin aivan tämän uhkaavan vuoren juurella. Kauniit maisemat ja maatalot kiiluvat täällä puoleksi öljypuiden tumman vihertöillä oksilla tahi orangipuilla peitettyinä ja niiden ihanoilla kukilla ja hedelmillä kaunistettuina. Palsamihöyryt täyttävät ilman tässä kuona-, laava- ja tuhkamaassa, jossa asuu voimallinen ja tyytyväinen kansa. Kaiken tämän ylitse kohoutuu savuavan Etnan huippu, ja ympäristöllä nähdään vieläkin mustia ja paljaita laavavyöryjä.

Herkulanum ja Pompeji.

Sen ihanan meren lahden rannalla, joka Neapelin kaupungista nimensä sai, kukoisti kristillisen aikamme alkuaikoina kolme kaupunkia: Herkulanum, Pompeji ja Stabiae. Ne olivat tulivuori Vesuvion rinteellä; se Elokuun 24 päivänä v. 79 e.Kr. syöksynnällänsä peitti nämä kaikki kolme kaupunkia. Korkeita tulipylväitä nousi vuoren kidasta; hohkokivi ja kauhistava tuhkasade peitti koko seudun, ja leveitä laavavirtoja syöksyi vuoren aukoista. Nämä kolme kaupunkia ja niiden asukkaat, jotka eivät kerinneet paeta, hautautuivat tuhkaan ja laavaan. Likemmä 2,000:na vuotena ei kukaan varmuudella voinut sanoa paikkaa, jossa nämä olivat olleet. Uusia kaupunkeja ja kyliä aikain vaiheissa vaan valmistui Neapelin lahden rannalle ja niiden joukossa myös Portisi ja Resina. Edellisessä kylässä kaivettiin vuonna 1711 eräs kaivo. Paksu laavakerros kun oli lävitse kaivettu, tultiin erääsen muuriin, jossa pian huomattiin olevan Herkulanumin teaateri, ja niin oli kaupungin tila löydetty. Pitkitetyistä kaivamisista huomattiin, että osa Portisiä ja Resinaa oli aivan tämän haudatun kaupungin päällä, ja senpätähden vaan varovaisesti tohdittiin maanalaisia kaivamisia jatkaa. Vuonna 1748 keksi eräs maamies työskennellessään myös Pompejin ison teaterin. Sen jälkeen jatkettiin kaivamisia innolla, ja nyt on tämän niin kauvan kadonneena olleen kaupungin melkein neljännes kaivettu päivän valoon. Täällä siis maasta kasvaa tuntematon kaupunki samalla, kuin Herkulanumissa tulisoihtu kädessä täytyy kävellä maanalaisessa kaupungissa.

Mutta jos nyt ajattelemme, että tulivuoren syöksyntä, joka nämä kaupungit hautasi, tapahtui niin äkkiä ja pikaisesti, että asukasten suuri osa ei voinut henkeänsä hävityksestä pelastaa, niinkuin monet kaivetut luurangot osoittavat, niin helposti huomataan, että vielä tänäänkin löydetään sieltä melkein kaikki samassa kunnossa, kuin ennen sen hukkumista. Tästä taas voimme nähdä mitenkä Roomalaiset pari tuhatta vuotta tätä ennen kaupunkinsa rakensivat, miten asunnot olivat sisustetut, mitä huonekaluja käytettiin ja mitä tapoja ja kuosia silloin suosittiin. Suuri osa esineitä on vielä niin säilyneinä, että voisi niitä luulla nykyjään valmistetuiksi. Maalaukset seinillä ovat niin kirkasvärisiä, että voisi pitää niitä nykyajan tuotteina. Muureilla voi vielä lukea mitä näytelmiä sinä aikana annettiin teaterissa. Suuresta kiviastiasta ei viini vieläkään ole kuivunut; leipä, joka on 2,000 vuotta sitte leivottuna, on vielä leipä-aitoissa pilautumatta; luurankoin kyhmyiset kädet pitävät vielä niitä aarteita, joita koettivat silloin pelastaa, ja yksin kirjastokin — monilla sadoilla käsikirjoituksilla, joita vielä voidaan lukea, on löydetty.

Neapelin kuningas on koonnut suuren joukon esineitä näistä kaivetuista kaupungeista. Monta salia on niillä täytetty. Yksi sisältää ainoastaan naisten vaatteita, toiset maalauksia, veistokuvia, rahoja, huonekaluja y.m. Monta vuotta vielä tarvitaan kaivaa, ennenkuin Pompeji saadaan päivän valoon ja ennenkuin maanalainen Herkulanum on täydellisesti tutkittu.

Neapelin katuelämä.

Kirjavampaa kuvaa ei voi ajatella, kuin katumeteli etelästä pohjaan kulkevalla pitkällä Via Roomalla (Toledokadulla) Neapelin valtasuonella on. Kaksi, harvoin katkaistua, riviä ajokaluja ja vuokravaunuja menee edes ja takaisin, ja joiden välillä monia yhteisvaunuja ja ratsastajia myös nähdään; tuhansia käypäläisiä, suuri joukko hevosia, hevosaaseja ja aaseja tunkeutuu oikealle ja vasemmalle ja vievät kaupunkiin hedelmiä ja vihanneksia sekä likaisuuksia sieltä. Nämä kaikki eivät suinkaan tähän mahtuisikaan, jollei katu olisi niin kovasti leveä. Sillä ei ainoastaan ne, jotka kulkevat kahvihuoneissa — ja niidenkin luku Italiassa on lukematon — vaan myöskin kaikenmoiset käsityöläiset: puusepät, suutarit, lukkosepät, satulamaakarit, läkkisepät työskentelevät päiväkaudet ei huoneissaan, vaan niiden edustoilla kadulla, jollei puolipäivän auringon polte, sade eli tramontana (pohjatuuli) ole heitä sisälle ajanut. Rihkamakatujen — joiden luku nousee lekioonaan — kaupustelijoilla ja rahan vaihettajilla on pöytänsä kaduilla. Niillä, joiden päätyönään on makaruunien[33] valmistaminen; friggitorit, jotka kananpoikia ja lihaa öljyssä paistavat; kahvihuoneiden palvelijat, jotka kahvia paahtavat; kansa, joka paistaa eli paahtaa kastanjia, piniein[34] sydämiä ja maisia, pitää tuliastiansa ja läkkiuuninsa samoin vaan kadulla, ja nuo monet jääveden myymäpaikat j.m.s. ottavat myös ison tilan. Kaikilla kuitenkin on ostajansa, jotka syövät ja juovat, töllistelevät ja puhelevat.

Tavallisesti tunkeutuu se, jolla on jotakin myömistä, niin kauvas kadulle kuin vaan sopii, että mahdollisimman moni käypäläistä hänen likitsensä tulisi kulkemaan. Lasikauppias laittaa tusinan pahanpäiväisiä lasiaan melkein, kuten voi sanoa, ohitse kulkevaisten jalkain väliin ja työntää aivan rauhallisena punaisen paperin niiden alle, että lasit kauniimmilta näyttäisivät. Jos niistä joku säretään, päästää hän peloittavan melun ja vaatii siitä moninkertaisen maksun. Kalakauppijas, joka kuivia kaloja kärryillä kulettelee, viipyy neljänneksen sekä ylös- että alaspäin rientäväin tiheimmässä parvessa, ja nauraisi jokaiselle, joka kokisi häntä seisauttaa vapaalle paikalle. Näin olisi sadoissa muissa samanlaisissa suhteissa.

Tähän lisäksi tulee maakansaa, latsaroonia,[35] kerjäläisiä, jotka joko levätäkseen ja katsoakseen tahi odottaakseen ansion ja lahjan aikaa, makaavat kadulla poikkipäin, päät seinuksille päin, niin että joskus täytyy niiden ylitse hyppiä. Näille on kadun kivetty niin totuttu lepopaikka, että suurimmassa melskeessäkin he rauhallisina vaan nukkuvat.

Joskus pistää jonkun upsierin päähän marssittaa sotamiehiään aivan kadun leveydellä katuja pitkin. Sitä ei pitäne älykkäästi tehtynä, mutta niin kuitenkin tapahtuu. Jos silloin vaunut ja käypäläiset eivät muuta oikeissa ajoissa sivukaduille, niin käy hullusti; kirouksia miesten suusta ja neitsyt Marian avuksihuutoa naisten puolelta kaikuu kaikkialta.

Neapeli näyttää tavalliseen Pohjolan protestanttiseen kaupunkiin verraten vainion viereiseltä kukkatarhalta. Vaateparsien ja väen moninaisuus täällä on paljoa suurempi. Tosin ne Neapelilaiset, jotka eivät kuulu alhaisempaan luokkaan, pukeutuvat jotenkin meidän tapaamme; mutta sitä heleämpi on lukuisan varsinaisen kansan vaatteus, esim. kalastajain punaiset myssyt ja vyöt, naisten silkkiset kaulahiset, kirjavat liivit ja paidat. Siihen lisäksi vielä tulee sotamiesten loistavat univormut, pappien pitkät mustat juhlapuvut ynnä eri munkkiluokkain vaatteukset. Näihin luetaan myös hengellisten oppilaat — useimmat jesuiittaopistoista —, jotka opettajainsa johdolla pitkissä jonoissa katuja kävelevät, meri- ja maakadetit, lääketieteen- ja haavainsitojaoppilaat, lastentarhain lapset, sairaat, joilla kullakin on vaatteuksensa osa mitä loistavimman väristä. Katsastapas niiden kirjavia palvelijoita, portin vartijoita, joista moni on heleän punainen aina kantapäästä kiireesen saakka; ojennuslaitoslaisia, — keltaisia kuin kanarialinnut ja usein kaduilla työskenteleväisiä — niin saat pienen käsityksen tästä alituisesta "karnevalista"!

Vieraista en vielä ole mitään maininnut: Saksalainen, Englantilainen, Ranskalainen, Hispanialainen, Tanskalainen, Venäläinen, Amerikkalainen y.m.m. kiertelee ympäriinsä ja katsastelee tätä kihisevää elämätä: siellä ja täällä nähdään myös joku muriaani[36] eli kreikkalainen kotoisessa kauniissa puvussaan.

Kreikkaan maa.

Kreikkaan maa on yleensä vuorista. Varsinkin Moreaa niemimaata joka puolelta suuret kalliot piirittävät, ja syviä lahdelmia seuraten suojelevat maata aaltojen hyrskeiltä. Saaretkin ovat vuorisia. Erehdyttäisiin, jos Arkipelagin saariston luultaisiin tarjoavan iloista, ystävällistä ja viheriäistä näköalaa. Ei palaakaan viljeltyä rantuetta, ei myhäilevää tasankoa, ei ystävällistä kylää, ei humisevaa puunlohkoa kohtaa täällä äärettömäin vetten pintain väsyttämää silmää. Tarun tapaisten jättiläispetojen näköisinä kalliot pilkistelevät merestä. Kaukaa katsoen ne näyttävät kyllä viehättäviltä. Sisämaassakin tavataan enimmästi korkeita vuoriharjuja, jotka ovat täynnä solia, syviä rotkoja ja luolia. Ainoastaan harvoissa seuduissa tavataan isompia tasangoita ja vieläkin harvemmissa leveitä laaksoja.

Useimmat vuoret ovat metsättömiä, joten ne näyttävät synkiltä ja autioilta; mutta niiden sisäpuolella näyttää kuitenkin olevan isoja metalli- ja jaloja kivennäis-rikkauksia. Näihin saakka ei niistä kuitenkaan ole paljon lukua pidetty.

Maan luonnollinen muoto, sen lyhyys ja kapeus tekevät isompain virtain synnyn täällä mahdottomaksi. Useimmat järvet eivät myöskään ole laivakulkuisia. Paikoin on kyllä useita lähteitä, vaan paikoin taas suuri veden puute. Kesillä kuivavat useimmat purot, jotka taas sadeaikoina vuoritulvista yli ääriensä paisuvat.

Maan luonnollinen hedelmällisyys on hyvin erilainen, kuitenkin vaan ani harvoissa kohdin oikein tuottoisa. Sitä vastaan tavataan, varsinkin vuoriseuduissa, varsin monta kuivaa maakaistaletta. Taidon ja ahkeruuden apu maan parantamisessa täällä ei ole vielä tehnyt sanottavaa. Yksin merenrantaiset hetteikötkin, joista voisi saada mitä hedelmällisimpiä vainioita, saavat olla terveydellekin vaarallisessa tilassaan, tahi korkeintaan niitä paikka paikoin käytetään riisin viljelymaina.

Kreikkaan maan, samoin kuin muidenkin samalla leveysasteella meren rantamaiden ilmanala, on monessa suhteessa hyvin mieluinen ja sopiva, ja vaikka talvella sataakin lunta joka paikassa, ovat ankarat sateet kuitenkin tämän ajan varsinaiset tunnusmerkit; ne alkavat Lokakuussa ja kestävät aina Maaliskuuhun, jopa joskus Toukokuun alkuunkin, jolloin kesä rasittavine kuumuuksineen tulee. Ainainen pilvetön taivas hymyilee silloin pään päällä; mutta tämä on murheellinen hymyily, jolla taivas tarkastelee hikeä tippuvia alamaisiaan. Sade ei virkistä maata tänä aikana; kuivasta pakahtunut maa halkeilee kaikkialla ja kukat juureen asti kuivavat. Vuoret ja laaksot poltetuilta näyttävät tänä kamalana kuivuuden aikana.

Kreikkaan maalla tapahtuu jotenkin usein maanjäristyksiä, joka ei olekaan kummallista, koska voimalliset vulkaaniset (tulivuoriset) voimat täällä maan alla askaroivat. Historia kertoo myös useista uusista saarista, jotka merestä ovat kohonneet, kuin myös vanhoista sinne hukkuneista, sekä monenmoisista maan muodon muutoksista.

Polttava Sirokko ja pohjaisesta puhaltava Bore ovat peloittavimmat tuulet. Tuuliaispäät ovat hyvin tavallisia.

Yleisesti Kreikkaan maalla olo tuottaa monta muuta, kuin nyt mainittua vastusta. Lukuisat syöpäläiset hävittävät paljo siitä suloisuudesta, josta maa on niin rikas. Päivän rasittaman kuumuuden vaivaamana, ei ihminen saa yölläkään rauhaa. Jokainen sauma on täynnä luteita, jotka kirppujen ja muskittien kanssa laumoissa käyvät nukkuneen kimppuun. Vanhoissa huoneissa on vielä lisäksi skorppiooneja lämminnä vuoden aikana. Kesäöinä asukkaat tavallisesti asuntonsa jättävätkin ja muuttavat niiden edustalle paljaan taivaan alle nukkumaan.

Merikylpy Kreikkaan maalla ei ole yhtä voimistuttavaa ja suloista kuin Pohjan- ja Itämeren aalloissa. Tässäkin, ennenkuin voidaan alussa tunnettu vastenmielisyys karttaa, on harjauduttava. Polypimäiset syöpäläiset, kahdeksane pitkine, päästä lähtevine häntineen kiertäytyvät jalkoihin ja voivat helposti viedä ahventen maailmaan sen, joka uskaltaa vähänkin etäälle merelle. Piikkiset meri-siilit peittävät pohjan ja haavoittavat pahoin sen jalan, joka uskaltaa pohjaan painua. Hyytelömäisiä, läpikuultavia, lapsen pään kokoisia olentoja, joita ei eläimiksi luulisikaan, ellei tuntisi niiden liikkumista, ui suurissa parvissa veden pinnan alla ja vaikuttaa syyhyviä, kipeitä rohtumia niihin ruumiin paikkoihin, joihin ne koskettavat.

Athena, valtakunnan pääkaupunki, kuuluu niin sanottuihin ihmisyyden valistusseutuihin, joiden hyöty ei koskaan häviä, vaikka nykyisyys kuinkakin muinaisuutta pimentäisi. Kaupunki säilyttää vielä monta muinaisuuden jäännöstä, muun muassa jyrkällä kalliolla kohoutuvan Akropolis'in Parthenon propyleer'ineen[37] y.m. Nykyajan matkustajan melkein täytyy meritse Athenaa lähestyä: joko Morean ympäritse taikka Korfulta, Korinton viereisen niemekkeen poikki, tahi Pireus'en kautta. Viime mainitulla tiellä kohtaa hän lumipeittoisen Parnasson ja sitä ympäröitseväin vuorten, Akropolis'in kukkulan ja kaupungin koko ympäristön ihmeellisen kuvataulun. Kirkkaina päivinä Parthenon pylväät kilpailevat valkoisuudellaan Parnasson lumen kanssa. Täällä oppii tuntemaan miten ja minkätähden vanha Athena aaltoja hallitsi.

Hyvästi raketusta Pireuksesta vie rautatie mallikkaasen Athenaan, jonka vanhin osa vieläkin näyttää köyhältä Itävaltalaiselta maakaupungilta. Tätä osaa rajoittaa vähän paremmin rakettu Slavilais-Saksalaiselta näyttävä osa, jota taas kolmas, uusin ja leveäkatuinen sekä komea-rakennuksinen osa seuraa.

Kreikkalaiset.

Niiden monien myrskyjen jälkeen, jotka kahdentuhannen vuoden kuluessa ovat Kreikkaan maata kohdanneet, on silminnähtävänä, että sen nykyiset asukkaat eivät voi olla vanhain Kreikkalaisten jälkeläisiä. Ne ovat ennen sekoituskansa. Paitsi uusia Kreikkalaisia, tapaa siellä Albanilaisia, eli Arnautilaisia; vielä n.s. Frankkilaisia[38], suurimmaksi osaksi Bairarilaisia. Juutalaisiakin Kreikkaassa on hyvä joukko.

Kreikkalaiset eivät ole erittäin pitkiä eikä paksujakaan, mutta jänteviä ja kestäviä. Kansa on jotenkin kaunista, mutta ei niin ihanaa, kuin sitä kehutaan. Naisten kukoistusaika kestää vaan muutaman vuoden, ja niiden kauneimmat usein pian muuttuvat todellakin rumiksi olennoiksi. — Kansan ravinnokset ovat jotenkin yksinkertaiset. Kreikkalainen on hyvin kohtuullinen. Ilmanalan suhteet ja kansan alhainen sivistys tekee sen, että kansalta puuttuu paljo semmoisia tarpeita, joihin keskisen Euroopan kansat ovat tottuneet. Muutama öljymarja, pari sipulia eli salaatin kortta on Kreikkalaiselle usein kylliksi. Kahville ja tupakille antaa hän ison arvon. Vuonanliha on melkein ainoa lihan laji, joka voi tulla kysymykseen. Viime aikoina on kuitenkin Euroopalaiset elämäntavat tännekin koteutuneet.

Uusi-Kreikkalaiset ovat vaatteuksessaan ruvenneet Turkkilaisia matkimaan; vaikka he eivät kuitenkaan ole siihen saaneet sitä Albanesialaista kauneutta, kuin Turkkilaiset. Kreikkaan vaimoilla on suuri rakkaus kauniisin vaatteisin, mutta eivät muodosta niitä luonteviksi. Monin paikoin, etenkin sisämaassa, asukkaat astukselevat puolialastomina.

Kreikkalaisten huoneet ovat kurjia majoja, joissa ihmiset ja kotieläimet yhdessä elamoivat. Tässä, samoin kuin muissakin samallaisissa suhteissa, saari-Kreikkalaiset ovat paljo mannermaalaisten edellä. Nyt kuitenkin isommat merikaupungit alkavat saada yhä enemmän Euroopalaisen muodon. — Uusi-Kreikkalaisten kieli eroaa paljo vanhain Kreikkalaisten kielestä. Se on kuitenkin hyvin sointuisaa ja sanarikasta.

Useimmat maan alkuasukkaat kuuluvat kreikkalaiseen kirkkoon. Protestanttilaiset ja katoliikkilaiset, joita maassa on, ovat enimmästi vieraita tulokkaita — Frankkilaisia. Kansa on uskonnollisessa suhteessa hyvin valistumaton sekä erittäin taikauskoinen ja raivoinen.

Kansan luonnetta kuvailee Italialainen Grimoni seuraavaisesti: "Ei millään opetuksella Kreikkalaista saa luopumaan vanhoista tavoistaan. Ne pelkäävät aina petettävän. Kaikki niissä herättää epäluuloa; mutta itse ei ne mitään niin paljoa ajattele, kuin petosta. Jos he menevät oikeuteen, vannovat he alussa, että heillä on koko maailman totisin asia ajettavana; mutta tavallisesti on kaikki vaan valetta ja viekkautta. He ajattelevat ainoastaan voittoa; se on ensimmäinen ja viimeinen, johon isä poikaansa teroittaa. He elävät niukasti, sillä he luulevat, että varallisuuden hankkiminen riippuu enemmän vaatimattomasta elämän tavasta, kuin voimallisesta elatuksesta ja toimeliaisuudesta. He eivät tee enempää työtä, kuin minkä välttämättömyys vaatii. Se, joka vaan voi, antaa mieluummin toisen asua maataan, kuin itse siihen ryhtyy."

Uusi-Kreikkalaiset omistavat yleensä monta luonnollista taipumusta, kätevyyden ja hyvän ymmärryksen; mutta kaiketta hengellisettä sivistyksettä ovat he niin tiedollisessa kuin aineellisessakin suhteessa paljon useimpain Euroopan kansojen jälellä; taitamattomat papit pitävätkin heitä mieluummin ra'assa tilassaan. Heidän taitamattomuuteensa on yhdistynyt vitkallisuus. Mikä kukoistava näkö täällä kohtaisi silmää, jos he, vaikka väki onkin harvalukuinen, edes puolella siitä ahkeruudesta, jolla me työlästä maatamme muokkaamme, peltojaan perkaisivat! Saari-Kreikkalaiset ovat tiedoissa, viisaudessa ja varallisuudessa kaikkien muiden Kreikkalaisten edellä.

Pellonviljelys on yleensä mitä kurjimmalla kannalla. Siltä puuttuu työvoimia, maanviljelijäin sisällistä intoa, työteliäisyyteen tottumusta ja maan-omistajain itsenäisyyttä. Tähän vielä lisääntyy kansan ennakkoluulot, jotka sitovat Kreikkalaisen vanhoihin tapoihin, sekä työkaluihin ja suuriin muutoksiin tarvittavat tarpeelliset varat puuttuvat. Talonpoikainen kansa on vieläkin melkein muinaisella kannalla. Lannoituksen käyttämistä he eivät tunnekaan. Sitä paitsi heillä ei ole mitään maa-omaisuutta, vaan viljelevät sitä herroillensa.

Mitä Kreikkaan maan kauppaan kuuluu, niin vakuuttaa meille jo yksi ainoa karttaan silmäys, ettei maan päällä ole toista niin kaupalle edullista maata, kuin Kreikkaan maa on. Tätä ominaisuutta juuri vanhan Kreikkaan maan olikin kukoistuksestaan kiittäminen, ja sepä uudelle Kreikkaallekin tuottaa suurimman omaisuuden, jolla he voivat alkaa vapautustaistelunsa Turkkilaisia vastaan.

Olympia.

Turkkilaisen Tessalian Larissa-kaupungin pohjoispuolella leviää kaunis, mutta autio maakaistale aina mereen saakka, Hiljaisuus ja yksinäisyys vallitsee siellä nyt samassa määrässä, kuin meteli ja riemu ennen siellä kihisevässä ihmisjoukossa. Täällä näkyy jäännöksiä Kreikkalaisten teistä, joilla ei kenenkään jalka enää astu. Muutamat maisvainiot laaksoissa ja kurjat öljypuiden istutukset ovat nyt ainoat viljelykset. Hävitetyt kylät ja metsistyneet puistot osoittavat, että kansa jonkun aikaa sitte oli paljoa lukuisampi, kuin nyt. Tumman ruskeita, laihoja olennoita, joista näkee, että ne vieläkin kantavat sortajainsa ijestä, asuu näissä kurjissa majoissa.

Tuolla, suuren varjon tavoin, kokoutuu Kreikkalaisten muinaismaailman jumalan asunto lumivalkeine kattoineen. Kun Ossa'a ei lueta, näyttävät sitä ympäröitseväiset vuoret kääpiöiltä eli lintukotolaisilta. Vanhimmat Kreikkalaiset luulivat Olympiaa maailman korkeimmaksi vuoreksi ja sen keskustaksi. Maata, nimittäin, luultiin litteäksi levyksi, jota voi kokonaan Olympialta katsella. Tämä usko ja vuoren majesteetillinen muoto vei taas siihen päätökseen, että Olympia oli jumalien maallinen asunto. Tämän kukkulan kohdalle luultiin olevan reikä taivaan vaskikuvussa — se oli kuolemattomain voimain portti. Kaksi muuta porttia ajateltiin olevan taivaan la'essa, nimittäin idän ja lännen äärimmäisissä reunoissa. Näistä päivän ja yön jumalat menivät seurueineen valtamerestä taivaanlaelle ja sieltä takaisin. Olympialla suuret jumalat neuvoittelivat. Ne — 12 luvultaan — muodostivat vanhain neuvoston. Zeus oli niiden ylimmäinen. Ne päättivät maailman kohtalosta ja taivaan salaisuuksista. Muut jumalat ottivat osaa niihin yhteisiin kokouksiin, joita Zeus kokoon kutsui tärkeistä tehtävistä tuumimaan. Kristallipalatsit peittivät vuoren kukkulan. Nämä olivat jumalien asunnoita, joita ei mikään kuolevainen tohtinut lähestyä. Niin kertoo Kreikkalaisten jumaluusoppi Homeron ajoista. Jo kauvan ennen kristillisyyttä oli se pyhyyden kunnia, joka niin kauvan Olympialta paistoi, hävinnyt.

Asettukaamme nyt tälle kukkulalle! Mikä näkö! Maa, joka on ollut meidän sivistyksemme suurimman osan kehtona, jossa muinoin kaksikymmentä ylistettyä kansaa asui, leviää meidän ympärillemme. Tämä nyt niin harva-väkinen Tessalia ja hävitetty Kreikkaan maa lukivat kerran satoja mahtavia kaupungeita; niiden knkoistavaiset vainiot olivat täynnä kyliä ja pieniä kaupungeita: kaikkialla näkyi asunnoita, temppeleitä ja todistuksia hupaisuudesta, hyvinvoinnista, siveydestä ja korkeasta hengellisestä sivistyksestä. Kreikkalaisten toimellisuus, heidän älynsä ja voimansa tuotti syviä satamia maansa rannoille, kuivasi lampeja, joissa ruttotauteja tallentui, ja peitti vedet laivoillaan, joiden liput liehuivat kaikilla tunnetuilla merillä. Mitä tästä kaikesta on tullut? Ei tunneta edes kaikkia paikkoja, joissa muinaiset useimmat paikat olivat. Villit eläimet asuvat kuningasten linnoissa; karjat kävelevät raunioiksi riutuneiden temppeleiden sijoilla, ja täällä vierasvarattomalla kukkulalla, josta Zeus salamanuoliansa nakkeli, rakentavat nyt ainoastaan hänen lintunsa, kotkat, pesiänsä. Rantueet taas ovat muuttuneet hetteiköiksi, joista vahingollisia höyryjä kohoilee. Satamat ovat tukkoon lietyneet ja kuivaneet; harvat jälellä olevat kaupungit näyttävät luurangoilta; yleinen köyhyys on tullut entisen rikkauden sijaan, puute ja vajavaisuus ylellisyyden ja kylläyden sijaan; koko maa, muinoin loistoisuuden pesä, on nyt hävityksen ja kurjuuden kuva.

Konstantinopoli.

Turkin vallan pääkaupunki, Konstantinopoli, jota Turkkilaiset nimittävät Stambul'iksi ja Slavilaiset Carigrad'iksi (s.o. keisarin linnaksi) sijaitsee kahden maaosan välillä, ja on, miten Roomakin, rakettu seitsemälle kunnaalle. Kaikkine Bosporin molemman puoleisten esikaupunkien asukasten kanssa lasketaan kaupunkiin kuuluvaksi korkeintaan 602,000 ihmistä, joten ne lorut, että asukasluku nousisi aina yli miljoonan, ovat suuresti liijoiteltuja.

Varsinainen kaupunki on Marmora-meren ja syvään pistäyvän Kultasarven-lahden välisellä kolmikulmaisella niemellä. Tämän lännestä itäänpäin pistäyvän niemen huippuinen kärki kääntyy pohjaisen Bosporin eteläiseen suuhun. Tällä niemekkeellä on seralji;[39] seraljin puutarhan länsipäässä on Korkea-portti, s.o. Isovisiirin palatsi, ja sitä etempänä Sofian-kirkko. Kultasarven ylä-osassa on Cyub'in esikaupunki, oikea Turkkilainen osa, jossa se kirkkokin on, missä uusien sulttaanien eli keisarien vyöttäminen ja profetan sapelilla varustaminen tapahtuu. Monta siltaa vie Kultasarven ylitse Galattan ja Peran kaupungin osiin, joissa Euroopalaiset — Itämaissa yleensä Frankkeiksi nimitetyt — ynnä Euroopalaiset lähettiläät asuvat. Aasian puoleisella sivulla on Skutari (Yskydar), jota pidetään Konstantinopolin esikaupunkina ja jossa sultaanin kesäpalatsi, mistä on erinomainen näköala, kohoutuu.

Me annamme nyt erään matkustajan lukijoillemme kuvata Konstantinopolin elämää semmoisena, kuin se hänelle yhtenä päivänä näyttäytyi.

"Minä herään ennen kello neljää aamusella. Minun akkunoistani on verraton näköala. Täällä leviää ääretön meri, majesteetillinen salmi ja ihana satama; tuolla verraton kaupunki korkeine rakennuksineen ja esikaupunkineen — niin pitkälle, kuin silmä kantaa. Sanomattomassa loistossa leijuelee aurinko Skutarin vuoren yllä. Minä mennä lennätän satamaan ja sieltä pääkaupunkiin, jossa ihmisillä ahdatut kadut palatsia kiertelevät. Mahomettiläisiä monenmoisissa puvuissa, jalkasin ja hevosella, yksin ja seuroineen kiiruhtavat kirkkoihin. Kreikkalaisia miehiä ja vaimoja, oikein laumoissa tunkeutuu pispansa ja pappeensa ympärille, ne kuin rukouksiin heitä kutsuvat. Mustan ruskeat Armeenialaisetkin kiiruhtavat jo auringon noustessa pyhyyksiinsä.

"Jumalanpalveluksen perästä karttuu katuelämä ja liike. Hevosaaseja ja hevosia, vetäen vesitynnöreitä, työnnetään katujen sivuille, ja kaikkialla nähdään palvelijain ja orjain huoneista ulos kiiruhtavan porstuvia vedellä kostuttelemaan. Kalterien akkunat ja palkonkien ovet aukaistaan, pian palatsien tasaiset katot ja harjat kihisevät täynnä tupakoitsevia Mahomettiläisiä, ja isoisten palvelijat kiitävät katuja pitkin virvoituksia vieden. Työhuoneista tulvaava käsityöläisten ja työmiesten melu yhtyy korvia särkevään katumeteliin. Aasi-, hevos-, hevosaasi-, puhvelihärkä- ja kameliparvet tunkeutuvat sekasortoisen kansajoukon lävitse. Vuohi-, lammas- ja lehmälaumoja ajetaan varovaisesti nälkiintyneiden koiralaumojen ohitse. Komeasti puetuita aseellisia palvelijoita jalkasin ja hevosilla pyrkii eteenpäin herrainsa edellä tietä avaamassa. Jopa vihannesten ja elontarpeiden kaupustelijatkin tulevat ja kirkuin huutavat kaduilla: 'maitoa! maitoa! — raitista vettä! voita! Moldauer-vettä! — öljyä! — vaksia Tonavalta!' j.m.s."

Uteliaiset ja ostonhaluiset tunkeuvat kauppapaikalle, jossa kaikki kauppijaat jo ovat sijoitetut. Tässä, äärettömän suuressa katollisessa kauppahuoneessa nähdään kaikenlaisia kankaita, damassenersapelia,[40] tattarilaisia joutsia, Arabialaisia keihäitä, diamantteja, Kaschmirin saaleja, j.m., kaikki mitä kauniimmassa järjestyksessä nähtäväksi aseteltu. Kahvihuoneet eli kahvilat ovat jo joutilaita Turkkilaisia täynnä; siellä täällä nähdään tulonen tuikkuvan, jossa kaloja ja lihaa paistetaan; tuolla työmiesparvia paljaan taivaan alla aamiaistaan atrioi. Nyt nähdään naisten kaltereilla varustettujen vaunujen ja kaleschien[41] asettuvan tavallisille paikoilleen. Kulkuvartijatkin välkkyvine aseineen jo katuja pitkin kiidättävät kilpaa partaisten, pistuoli sekä tikari vyöllä viuhtovaisten Turkkilaisten kanssa.

Samaan aikaan alkavat myös työt satamoissa, asehuoneissa eli arsenaaleissa, aitoissa ja laivatehtaissa. Rautasillan ympäristölle keräytyy kontoolien kihermä; merimiehet laskettavat laivoilleen, joiden purjeet jo valmiina pudisteleivat. Tuolla Turkkilais-vaimojen parvi tilailee kontoolia, sillä päästäkseen Aasialaiselle rannalle, josta on niin paljo kauniita näköaloja. Täällä on eräs isoinen nainen kokonaan peitetyissä, kaunistetuissa vaunuissa Muriaanilaisine henkivartijoineen, jotka tulisilla silmäyksillä tuijottavat jokaisia, joka ei heille näytä tietä antavan. Tuolla menee rikkaan Turkkilaisen vaimo kultaläkiltä välkkyvässä Tschaikissaan,[42] ja hänen vieressään seisoo valkoisia ja mustia naisorjia, valmiina hänen pienimpiäkin viittauksiaan tottelemaan; näiden edellä soutaa orjia, jotka jo kaukaa huutavat läheisten kontoolien etenemään. Kaikki kadut ovat täpösen täynnä Turkkilaisten jalkasin ja vaunuilla kulkevaisia vaimoja. Tavan mukaan Turkkilaiset vaimot käyvät viheriässä puvussa ja keltaisilla sandaleilla;[43] Kreikkalaiset ja Armenialaiset vaimot taas pitävät ruskeita, sinisiä ja tummanpunaisia pukuja sekä punaisia ja sinisiä sandalia.

Kaupungin keskuksessa on kuitenkin yleinen toimeliaisuus kohonnut korkeimmalleen. Kauppahuoneesen tuskin voi tunkeida. Kadun keskitse samoilee aseellinen joukko, jonka edestä kaikkien täytyy syrjäytää. Täällä on kameli minut tallaamaisillaan; tuolla hurja hevonen teutoaa; tässä eräs Muriaani paljastaa minulle tikarinsa vallitsija-naistaan suojellakseen; tuossa iso koira minulle ärisee ja hampaitaan näyttelee. Tuolta likehdältä kuuluu kalpojen kalske, näkyy kiveräin miekkain välähdykset, ja pikaisesti syöksee sotamiesjoukko esille, aseillaan tietä raivaellen joukon lävitse. Tällä ajalla ovat virkatoimetkin jo alkaneet. Iso divani[44] jo istuu, tuomarit tuumailevat paikoillansa. Turkkilaiset isoiset kokouksiinsa kokoutuvat oikein itämaalaisella loistolla. Kokonaiset kadut täyttyvät heidän monilla hyvillä hevosillaan, joita kuletetaan vaan näytteinä heidän ja palveluparven perässä. Satamassa mastot yht'äkkiä kohoavat ja ankkurit merimiesten hurratessa nostetaan. Upeana liitää nyt tuolla jo koko laivasto ulapalle. — Aurinkokin kohoaa jo taivaan laelle, torneista uudet huudot taas toidottavat rukoukseen kutsuen; oikeauskoiset jättävät työnsä ja huvituspaikkansa ja kiiruhtavat taas pyhyyksiinsä.

Päivällinen on nautinnon hetki. Ihmiset maassa istuvat; koko heidän päivällisruokansa on pienessä puulapiossa, jossa sormet veitsen, kahvelin ja lusikan työn tekevät. Huoneiden edustoilla, etehisissä, porstuvissa, puutarhoissa ja penkereillä — kaikkialla nähdään syöjiä. Koirain syöttäjät kävelevät pitkin katuja ja nakkelevat nälkäisille eläimille lihapaloja. Ylhäisemmät Turkkilaiset syövät Kiinalaisista eli Japanilaisista posliiniastioista; veitset ja kahvelit ovat kullasta, ja viisikymmentä jopa satakin eri ruokalajia laitetaan pöydälle. — Nyt useimmat asukkaat asettautuvat levolle. Huoneiden kynnyksille, katujen kulmiin, laitureille, rannoilla viivähtäviin laivoihin, nurmikoille ja sypressien[45] siimeksessä — kaikkialla ihmiset uinailevat. Ei ainoakaan ylhäinen nyt näyttäydy kaupungilla. Viimeinkin siesta[46] loppuu ja taas toimitaan kunnes virkistyksen hetki työn lopettaa.

Kylpylät ja kahvilat nyt ihmisillä täyttyvät, käytävät kirjavanaan samoja kihisee. Nuoralla hyppelijät ja kujeilijat konstiaan tekevät; tuolla Arabialainen kertoilija haastelee ympärilleen kokoutuneelle kuuliakunnalle. Täällä töllistellään kuvajais- ja nukkipeliä; tuolla on silmänkääntäjäin ja ennustajain komerot. Täällä mustalaiset karhujaan ja apinoitaan hyppelyttävät; tuolla katsotaan Turkkilaisten nuorukaisten kilparatsastusta hyvin harjoitetuilla hevosillaan. Aikakin kuluu, ilta lähestyy; maan ja meren iltarusko rusottaa. Kun hämärä yöksi muuttuu, kiiruhtaa kaikki levolleen. Satakielet puutarhoissa livertelevät, tuhansia tuikkavia tähtiä loistelee Skutarin taivaalla. Kirkkojen torneista kaikuu neljännen kerran rukoushuuto. Miljoonia kynttilöitä loistaa kaupungista meidän vastaamme. Kahvilat kaikki valosta kimaltelevat, jopa niiden katoiltakin kynttilät ja lyhdyt kiiluvat. Täällä Turkkilaiset naiset pitävät kokouksiaan. Orjattaret tarjoilevat heille virvoituksia ja kahvia, ja orjat vartijoivat ett'ei kukaan pääsisi tälle nyt pyhälle paikalle, jolle talon herrakaan ei tohdi lähestyä. Ilta ainakin kuluvi. Aikoja sitten ovat ihmiset kaduilta kadonneet, kello 10 kaikki paikat ovat tyhjiä ja ainoastaan satamoista kuuluu kontoolien ja jaaloin loisketta.

Turkkilaiset.

Turkkilainen on yleensä pitkä ja tukeva; hänen käyntinsä on raskas, mutta ratsastaissaan on hän vilkas ja notkea. Ruoassa ja juomassa hän on erinomaisen kohtuullinen, ja kaikki vastukset hän kestää suurimmalla lujuudella. Välinpitämättömyys ja kopeus ovat hänen luonteensa pääpiirteet. Edellinen usein muuttuu aina huolimattomuudeksi ja synnyttää semmoisen velttouden ja toimettomuuden, ett'ei sille muissa kansoissa vertoja löydy. Turkkilainen voi maata ja tupakoida aamusta iltaan matollaan, ja tämän yksitoikkoisen elämän vieton usein katkaisee ainoastaan piipun puhdistamispuuha eli potun, jonka lävitse piipun varsi menee, raittiilla vedellä täyttäminen. Satoja kertoja näkee niiden kulkevan samaa katua, eikä sittekään ne tunne sen viereisiä taloja. Ja onpa Turkkilaisia, Konstantinopolissa syntyneitä, kasvaneita, jotka eivät koskaan ole Skutarissa käyneet.

Tämä myötäsyntynyt toimettomuuteen taipumus selittää Turkkilaisten kopeuden, sekä tuottaa heidän taitamattomuutensa. Turkkilainen pitää jokaista Frankkilaista kerjäläisenä, jonka pitää yöt ja päivät työskennellä nälkää välttääkseen. Hän tosin kyllä tunnustaa, että Euroopalaisella on monta taitoa, jotka hänelle ovat oudot; mutta sen juuri hän pitää heidän köyhyytensä todisteena. Kaikki muut, paitsi Turkkilaiset, ovat hänen mielestään vaan käsityöläisiä ja päivätyöläisiä, jotka ovat luodut työhön, vaan ei nautintoon; hän se on, joka on luotu mukavuudessa eloaan elämään — nauttimaan.

Toisen omaisuudelle Turkkilainen antaa kummallisen kunnian. Vaikka hän, miten kaikki Itämaalaiset, haluaa rahaa ja voittoa, ei hän kuitenkaan juuri koskaan täytä haluaan luvattomalla tavalla. Itämaalla on tapana kaikenlaisten tavarain paneminen akkunoihin ja oviin nähtäväksi niin, että useimmat kaupungit näyttävät markkinapaikoilta, ja kuitenkaan ei kukaan paikkojaan lukitse öiksi, ainoastaan peittää ulkona olevat verholla. Näin tehdään myös Konstantinopolin isoilla markkinoilla, jolloin Itämaiden tavarat yksiin tulvaavat. Perassa ei ole tämmöistä uskollisuutta, ja useimmat varastajat ovat Kreikkalaisia ja Frankkilaisia. Turkkilainen luulee olevansa oikeutettu kaikenlaisiin väkivaltaisuuksiin muita, paitsi Mahometiläisiä kohtaan. Hän lyö niitä kuoliaaksi, mutta ei petä heitä. "Minä olin" — sanoo eräs matkustaja — "usein pakoitettu jättäytymään Turkkilaisen emäntäni luotettavaisuuteen. Kieltä kun en ymmärtänyt, täytyi minun ruokaa, yötilaa, y.m. maksaessani antaa koko kukkaroni Turkkilaisille, että itse olisivat maksun sieltä ottaneet; eikä koskaan ne tätä luottamusta väärin käyttäneet. Minä en luule, että sitä samaa voi muista kansoista sanoa."

Rahalahja on meidän käsityksemme mukaan liiaksikin selvä todiste vastaan ottajan vallanalaisesta ja alamaisesta asemasta ollakseen liiaksi nöyryyttämättä jokaista julkista virkamiestä, jolle semmoinen tarjotaan. Mutta toisin se on Turkissa. Juomarahoja täällä ottavat kaikki, aina kerjäläisestä sulttaaniin saakka. Nimi korkeintaan voi näissä vaihdella. Kukaan ei hämmästyisi, vaikka hänelle tarjoaisikin rahalahjan, päinvastoin on se jokaisen tilaisuuden mukaista. Tuskin kerkiää jonkun "ylhäisen" huoneesta, ennenkuin kaikki hänen upsierinsa ja palvelijansa ovat ympärillä piasteria odottelemassa.

Turkkilaisten jumalisuuden ja että se enemmän ilmestyy jumalisessa mielenlaadussa, kuin ulkonaisissa tavoissa, huomaa jokainen, joka on tilaisuudessa heidän huone- ja yleiseen elämäänsä tutustumaan. Viisi kertaa päiväänsä kirkon tornista kaikuu rukouskutsumus. Mutta Turkkilainen ei aina kuule kutsumusta, sillä laki kieltää hänen ajattelemattomasti rukoilemasta. Hän ei kuitenkaan laimiinlyö koskaan viidesti päivään rukoilla ja hartaasti pestä itseään aina rukouksen edellä. Isommissa kaupungeissa on kirkkojen lisäksi vielä rukoushuoneita, jotka ovat kaikilta sivuiltaan avonaiset ja joiden kattoja vaan pylväät kannattavat. Avonaisilla kaduilla, niityillä ja kedoilla, puiden varjossa kaivoilla ja lähteillä nähdään polviaan notkistelevaisia Turkkilaisia rukoilemassa päät maahan kumarrettuina ja aivan huolimatta, mitä ympäristöllään tapahtuu. Heidän rukoillessaan kuvastuu heidän kasvoissaan sisällisin hartaus; ehtimiseen kumartuvat he maahan ja ovat joskus niin kokonaan rukoukseen vaipuneina, ett'ei mikään säikähdys eikä vaara voi heitä siinä häiritä. Ruumiin puhdistamisen yhdistäminen rukoukseen ja yleensä sen uskonnolliseksi velvollisuudeksi tekeminen, oli Mahometin viisaimpia tekoja. Mikä sanomaton lika, mitkä kauheat taudit eivät tässä kuumassa ilmanalassa puhdistamattomuutta seuraisi! ennenkaikkia kun otetaan Itämaalaisten hitaisuus ja toimettomuus kysymykseen.

Tunnettu on, ett'ei mikään uskonto pakota almujen antoon kovemmin, kuin Mahomettiläinen; ei myöskään löydy missään niin monia yleisiä laitoksia köyhille pyhiin vaeltajille, sairaille ja kaikenlaisille kivuloisille, kuin Islamilaisissa maissa. Koranissa[47] sanotaan, että kaikki omaisuus on kaikille kuuluvaa; muutamat ovat sitä vaan asetetut hoitamaan ja huolta pitämään, että kaikki elävät maan hyvyydestä. Tämän opin usein häpeämättömät kerjäläiset häpäisevät. Sulttaani Mahmud II:sta esim. kerrotaan, että hän eräänä perjantaina moskeesen (Mahomettiläiseen kirkkoon) mennessään tapasi köyhän, likapartaisen ja ryysyisen miehen, joka oli asettaunut juuri häntä odottamaan, ja kädet rinnalla ristissä kysäsi: "Suurivaltainen sulttaani, uskotko sinä, mitä pyhä profeetta sanoo." Sulttaani vastasi: "Uskon, minä uskon, mitä profeetta sanoo." "No hyvä" — jatkoi kerjäläinen — "profeetta sanoo, että kaikki Mahomettiläiset ovat veljeksiä. Ja'a siis perintösi minun kanssani; minä olen sinun veljesi!" Sulttaani naurahti ja antoi hänelle erään kultapalan. Mutta ukko käänteli kultapalaa joka puolelle ja tarkasteli sitä hyvin. Viimein hän sanoi päätään pudistellen: "Veliseni, minkätähden minä saan ainoastaan yhden kultapalan, vaikka sinulla on kultaa ja hopeata enemmän, kuin sata kamelia voisi kantaa? Onko tämä nyt veljensä kanssa jakamista?" Sulttaani nosti varoittavaisen sormensa ja sanoi: "Veljeni, ole tyytyväinen ja äläkä sano kellekään kuinka paljon minä sinulle annoin, sillä meidän perheemme on iso ja jos kaikki meidän veljemme tulevat pyytämään minulta perintöosaansa, niin se ei riittäisi ja sinun pitäisi silloin kultapalasi maksaa." Tämän kerjäläinen ymmärsi ja meni matkaansa. Sulttaani meni moskeesen ja toimitti hartaustyönsä.

Hurskaiden Mahomettiläisten paraimpiin laitoksiin kuuluvat veden-juontipaikat, joita on jokaisella tiellä ja kadulla. Kuumassa maassa raitis vesi on lahja, jonka vertaista ei olekaan, ja sille jonka täytyy Itämaiden avaroita aroja ja tulisia hiekka-aavoja kulkea, lähde on kaikkein kallein löytö. Turkkilaiset kaivot enimmästi näyttävät kappeleilta, sillä niitä muurit ympäröitsevät. Niitä on niin tiheässä että usein näkee 20-30 yht'aikaa. Kaikki ne ovat hurskasten laitosten laittamia. Joskus on perustajan nimi niihin kirjoitettu; mutta tavallisesti on niihin joku Koranin lause tahi runon värssy veden kiitokseksi kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu.

Turkkilaisten hyväntekeväisyys ulottuu eläimiinkin. Ovathan yleensä Konstantinopolin koirat tunnetut ja mikä vaiva niistä on sen ihmisille. Koko kaupunki on jaettu määrättyihin osiin ja tarkka vaari pidetään, ett'ei yksikään koira pääse vieraasen kaupungin osaan. Muuten täytyy sanoa, että rumempaa näköä ei juuri voi tavata, kuin Konstantinopolin koirain tarjoama on. Ne ovat keskinkertaisen isoja, punaisia ja lyhytkarvaisia, pitkäkuonoisia ja laihoja. Niiden luku on ihmeen iso. Ne kaikki kadut täyttävät niin, että melkein täytyy käydessään seista kysäisemään, kuka Turkin pääkaupungin varsinainen asukas on: koirako vai ihminen? Päivillä ne päälletysten loikivat kuin kuolleet; ne eivät väisty kenenkään tieltä, vaikka niitä löisi tahi lykkäisi; niiden ylitse täytyy hyppiä ja kiipeillä, jonka voikin kaiketta vaaratta tehdä, sillä ne eivät päivällä huoli mistään. Yöllä ne sitävastaan ovat peloittavia ja todellisesti vaarallisia, ja jokainen, joka silloin valkeatta kaduilla kuleskelee, saa varoa kinttujaan. Koko yön kuulee niiden kamalaa karjuntaa, koirasusien ulvonnan kaltaista. Näiden petojen, jotka eivät ole kenenkään omia, ja jotka ovat hirmuisena vaivana koko kaupungille, ruokkimista varten on oikein erityisiä laitoksia. Lihan ostaminen niille tahi niiden elatukseksi omaisuutensa lahjoittaminen, kuuluu niihin hyviintöihin, jotka paratiisin oven aukaisevat.

Turkkilaisten hautajaiset ja hautausmaat.

Mahomettiläinen kun on kuolemaisillaan, asetetaan hän selälleen, oikeanpuolinen sivu Mekkaan päin, johon asentoon hän myös sitte haudataan. Pienelle takalle asetetaan suitsutin, ja Imani (pappi) lukee Koranista jonkun värssyn ja sairaan uskontunnustuksen, jonka hän itsekin hiljaa kertoo. Viimeisen henkäyksen perästä asetetaan miekka ruumiin vatsalle ja sitte likisin sukulainen sulkee sen silmät. Tämän jälkeen ruumis pestään hyvänhajuisella vedellä ja päähän ynnä partaan ripistellään lemuavia yrttejä. Sitte ruumis kääritään valkoiseen aivinaan ja pannaan yksinkertaiseen arkkuun, jonka jälkeen Imani lukee muutamia rukouksia.

Hautausjuhlallisuudet ovat jotenkin yksinkertaiset. Arkku peitetään tavallisella huivilla, ja päänpohjiin pannaan kuolleen lakki ja vaatetilkku, joka on ollut Mekassa profeetan haudalla. Neljä henkeä kiidättää sitte ruumiin aika kyytiä hautaan, niinkuin Koranissa on käsketty. Miespuoliset sukulaiset saattelevat ruumista aivan ääneti ja vähintäkään murhetta osoittamatta. Senpätähden naisväki ei saakaan saattojoukkoon kuulua. Hautaussiunauksen jälkeen Imani lukee muutamia rukouksia ja sitte huutaa kolmesti kuolleen nimen.

Turkkilaiset pitävät itsensä Euroopassa vieraina; sentähden he tahtovatkin levätä isäinsämaassa. Se on Aasia. Skutarissa on Konstantinopolin suurin hautausmaa. Siihen, johon yksi on jo haudattu, eivät Turkkilaiset koskaan hautaa toista ruumista. Kuolleen hauta on hänen rauhallinen kotonsa. Täten hautausmaa laajeneekin äärettömästi ja tämä Skutarissa oleva ulettuukin peninkulmain alalle. Jokaiselle syntyneelle lapselle istutetaan yksi platani (Saksan vahtera), ja jokaiselle kuolleelle yksi sypressi-kataja. Skutarin hautausmaa on sentähden avara metsä, jota käytävät risteilevät. Täällä on komeita hautamerkkejä ja mitä suurin muistopatsaiden vaihtelevaisuus. Niillä haudoilla, ja joita litteä kivi peittää, on keskellä syvennys, johon sadevesi kokoutuu, josta taas isännättömät koirat janonsa sammuttavat.

Aivan liketysten, kuin sänget leikatulla pellolla, korkeiden sypressien alla kuolleiden muistomerkit seisovat, kukin ollen kiveen hakatulla turpaanilla eli fez'illä kaunistettu. Helposti huomataan missä dervischi (Turkkilainen munkki) ja vanha, oikeauskoinen Turkkilainen tahi uusi, puoli-Euroopalainen rotu lepää. Kivessä on kultainen kuolleen nimi- ja säätykirjoitus. Taidollinen päälle kirjoitus puhuu elämän katoavaisuudesta eli kehoittaa kuolleen edestä rukoilemaan. Naisen hautamerkkiin on ainoastaan lotuksen lehti kuvattu ja kullalla kaunistettu; sanallakaan hänestä ei mainita — kuolemassakin täällä nainen hunnulla peitetään, vieraalta salataan.

Aivan aidaton on tämä kuolleiden puisto; kuitenkin se on hiljainen, mahtavien sypressien varjossa. Leveä maantie vie särkyneiden lepokammioiden päällitse. Arabialainen ajaa kameleitansa sivuitse; kello kamelin kaulassa on ainoa ääni, joka tämän juhlallisen hiljaisuuden häiritsee.

Aasia.

Aasia on meistä itäänpäin. Tämän maaosan suuruus on yli 800,000 neliöpeninkulman, jolla alalla elää noin 500 miljoona ihmistä, jotka suurimmaksi osaksi ovat Mahomettiläisiä ja pakanoita.

Aasia on ihmissuvun ja sivistyksen kehto. Koko muinaisajan historialla on Aasiassa alkulähteensä; sieltä kansat maailman ympäri ovat hajonneet. Ennenkuin Euroopan olemisesta tiedettiinkään, ehkäpä ennen, kuin metsästäjän jalka oli Uralien ja Volgan ylitse astunut, kukoisti Aasiassa maanpiirin-hallitus; hallitsi voimallisia kuninkaita kauneissa palatseissaan suuria, miljoonain asuttavia kaupunkeja; viisaat tutkivat tähtien salaisen juoksun; papit rakensivat jumalain kunniaksi temppeleitä maalle ja sen alle; kansat taistelevat keskenään elämästä ja kuolemasta. Mutta tämä aikainen ja loistava valistus on pysähtynyt samalle kannalle. Kaunein, lahjallisin ja pontevin ihmisrotu, kaukaasialainen, on tosin alkujansa Aasiasta, mutta vasta Euroopassa on se voimallisen kehityksensä saavuttanut. Ja kristillisyys, joka veltostuneesen ihmissukuun uuden elonvoiman loi, puhkesi tosin Aasian maasta, mutta tämä vieno taimi oli Euroopaan muutettava, että se täältä voisi kohouta suureksi, varjostavaksi puuksi kauniilla, hyvänhajuisilla kukilla ja suloisilla hedelmillä.

Kuitenkin Jumala näyttää määränneen kaksi suurta valtakuntaa, Englannin ja Venäjän, Aasialaisia valtioita herättämään heidän hengellisestä unestaan. Vaikea on heidän kuitenkin kiivetä Euroopalaiselle korkealle "Parnassolle", sillä taivaankorkuiset vuoret, äärettömät arot ja hieta-aavat, hedelmättömät ylängöt täällä ihmisiä eroittavat enemmän, kuin Euroopassa, jossa kansallisuudet sulautuvat enemmän ja enemmän yhteen, yhdeksi kansaperheeksi. Tartarian ja Mongolian ylängöllä paimentolaisparvet luultavasti aina ajellehtavat, ja Siperia, noin 1 1/2 kertaa koko Euroopaa suurempi, on ainoastaan eteläisimmässä osassaan viljeltävää, jota vastaan sen pohjaisin osa pitkän talvikylmän kourissa hyytyy. Indian ihmeellinen maa, Aasialainen Italia, valloittaa taas luontonsa loistavalla rehevyydellä mielet ja hengen lahjoittaa toimettoman uinailuelämän samalla, kuin rikas saarimaailma, Seylon, Java, Sumatra, Borneo ja Ryytisaaret huokailevat polttavan auringon lämmössä, joka kaiken toimellisuuden kahlehtii. Ne maat taas, joissa on lauhkeampi ilmanala, miten Turkissa, Persiassa ja varsinaisessa Kiinassa, eivät kuitenkaan ole hengellistä vapautta ja valistusta saavuttaneet. Kaikkialla idästä aina länteen nähdään sama ylivaltaisuus hallitsijoissa, sama orjamaisuus hallittavissa. Mahometin uskonto oli leimuava liekki, joka yhteen aikaan Arabiasta levitti uutta voimaa ympäristölleen; mutta tämä valkea pian sammui eikä voinut sytyttää todellista sielun valkeutta. Sentähdenpä Aasian sivistyneissä kansoissa ylellisyys ja velttous vaan vallitseekin. Aasialainen Turkki on mädäntynyt, kuin Euroopankin "sairasmies". Vanhan Indian vanhentuneet uskonnot ovat pyhyytensä kadottaneet; vanhat tavat merkityksensä; mutta maa, joka kauvan on kuolleena uinaillut, on herännyt ja päivä päivältä muuttuu Euroopalaisen sivistyksen tulvasta. Kiina, "keskus-kukka", on kuihtuvainen kukka, ihmisillä täytetty huone, jonka katto on sisään putoamaisillaan. Japanin saari-valtakunta on kuitenkin näitä paljoa edellä, ja sepä on sen portit avannutkin vieraillekin kansoille; viimeisinä aikoina on, näet, Japani yhdistynyt Euroopalaisten valtain kanssa kauppiasyhdistykseen ja ruvennut perinpohjin maan hallitusta muodostamaan.

Henkisen elämän luonne Itämailla on yksitoikkoisuus; mutta mitä moninaisempana ihmisten luonnollinen elämä siellä ilmestyy, sitä vaihtelevaisemmat heidän tapansa, ruumiin muodostuksensa, kielensä, elämäntapansa ja toimensa ovat.

Tämä vastaa Aasian mannerta, joka luonnollisissa suhteissaan on monipuolisempi, kuin muut maanosat. Ei missään ilmastolliset suhteet ole niin monenlaatuiset, kuin Aasiassa. Tämän maaosan iso avaruus ulettuu kaikkiin ilmanaloihin. Pohjaisnavalla asuvan (Samojetin, Tshudin, Ostjakin) neljän jalan pituisen, ja mustan kiharatukkaisen Borneon ja Sumatran saarelaisen; kaukaasialaisrodun lajien (Armeenialaisten, Afganistanilaisten ja Persialaisten) säännöllisine ja kauniine kasvoineen, korkeine otsineen, suurine silmineen, kyömänenineen, punaisine poskineen ja hienoine, tummanruskeine eli mustine hiuksineen — kuinka paljo nämä eivät eroa itäisen Indian vaaleanruskeista asujamista, joilla on mustat kiharahiukset, latuskanenä ja suuri, törröttävä suu; ja kuinka paljo nämä vielä erkanevat Kiinalaisista, joilla on latuskainen naama, vinoiset silmät ja korkealla kallottavat poskipäät!

Niinkuin ihmismaailma, niinpä eläin- ja kasvimaailmakin näyttää mitä monituisempia muotoja. Näyttää siltä, kuin luonto olisi Aasian luonut muiden maanosain esikuvaksi ja siellä niiden rikkaudet yhdistellyt. Pohjan perillä, lähes ikuisen talven maassa tuskin sammal, vielä vähemmän mikään pensas kasvaa. Hylkeet ja jääkarhut ainoastaan sen jäisillä rannikoilla kuhnivat. Etempänä pohjaismaiden rannikoilta vilisevät metsät täynnä turkkinahkaisia eläimiä, jotka oduksina oivallisina sinne kolkoille seuduille väkeä viettelevät, antaen turkkinsa heille pakkasen piiloksi. Keskisessä Aasiassa suola-arot ja hieta-aavikot vaihtelevat kauniiden laitumien kanssa, joilla kesyttömät hevoset (Dschingetait) mellastavat. Himalajan ylälaaksoissa kasvaa meidän viljalajit viljelemättä. Mutta jos niiltä laskeutaan eteläisille niemimaille ja saarille, löydetään rehoittavimmat maustekasvit ja herttaiset hedelmät. Tibetissä viidakoissa norsut peuhastavat ja tiheissä heinikoissa jalopeurat saalistansa väijyvät. Aasian kuuma ilmanala on meille lahjoittanut kahvipuut ja sokuriruohot, jotka, miten kansatkin, sieltä länteen leviävät. Auringon paahto kasvinesteet jalostuttaa mausteiksi, palssamiksi ja kaikenlaisiksi lääkkeiksi. Ei missään maassa ole isompaa hedelmäpuiden paljoutta, kuin täällä; meidän kaikki jaloimmat hedelmälajit ovat Persiasta, Syyriasta ja Vähä-Aasiasta kotoisin. Hindustanissa palmuin kuningatar, kookospalmu kohoaa aina 60-80 jalan korkuiseksi ja antaa ihmisille runsaita aarteitaan. Tämän haltijattaren ikäänkuin alamaisina kukoistaa siellä viini-, areka,[48] saaku-, taateli- ja varjostinpalmut sekä Indialaisten pyhä bananipuu, jonka oksat suorakulmaisesti maahan vaipuvat ja sieltä jälleen lähettävät uusia runkoja niin, että yksi ainoa puu voi aikain kuluessa synnyttää ison metsän.

Siperia.

Ural-vuorten itä-, Jäämeren etelä-, Tyynenmeren länsi- ja korkean Altai-vuorijonon pohjaispuolella leviää 261,939 neliöpeninkulman avarainen Siperia, joka on osaksi tasaista osaksi pienikukkulaista maata. Siperiaa rajoittavaisten vuorien kivennäisaarteet ovat sinne houkutelleet koko joukon ihmisiä, joilla Uralin ja Altaiden vierillä on monta kaupunkiakin. Irtish-virran varrella on turkiksia kaupusteleva Tobolskin kaupunki ja Baikal-järven läheisyydessä Irkutski. Täällä maa antaa runsaan sadon ja muodostaa meheviä laitumia. Vuorten juureisilla kukkuloilla kuin myös tasangoilla on metsiäkin. Mutta 60°, pohjaista leveyttä, pohjaisempana ei ohra enää kypsy. Täällä Jäämeren hyyteiset tuulet esteettömästi lakeita lakaisevat. Pohjaisempana ei myös enää nähdä jylhiä honkametsiä; avarat erämaat, suolalakeudet ja silmänkantamattomat järvet ovat niiden sijat ottaneet. Sienimäinen maa on jotenkin syvään jäässä, ja itse maan pinta, joka vasta Kesäkuun lopussa sulaa, jäätyy taas jo Syyskuun puolivälillä. Pikaisia myrskyjä ei siellä usein tule, vaan kuin ne ilmestyvätkin, ovat ne vastustamattomat. Siperia, jota vuoret kolmelta sivulta rajoittavat ja niin lämpimät tuulet estävät, on niin kylmä maa, että siellä asuu ainoastaan noin neljä miljoonaa paimentolaisia, kun sitävastaan Euroopassa, joka on paljoa pienempi, asuu noin 280 miljoonaa ihmistä.

Silmänkantamattomat lumikentät ja jäiden peittämät vuoret taivaan rannan rajoittavat, ja luonto on talven ainaisena vankina. Elämä Siperiassa on alituista taistelua ja vajavaisuutta, kylmän ja nälän kanssa kamppailua. Ihmisten hengitys muuttuu silmänräpäyksessä miljooniksi jääneuloiksi, ilmaa liitelemään. Peurat rientävät metsiin tahi tukkiihevat toinen toisensa viereen, siten toistaan lämmittääkseen. Korppi, tuo musta talvilintu, ainoastaan halkaisee ilmaa raskaalla lennollaan. Paksummat puut rikki paukkuvat, kallioiden lohot tiloiltaan siirtyvät kylmän kynsissä. Laaksojen maa halkeilee, maanalainen vesi ylös kumpuilee ja yhtyy jääylänteiksi. Koirat piehtaroivat lumessa ja ulahduksillaan häiritsevät seudun täydellistä hiljaisuutta. Vaikka nämä seudut ovat ison aikaa auringon valotta, eivät ne kuitenkaan ole kokonaan pimeitä. Tähtitaivaan erinomainen loisto ja lumen heleä heijastus tuottaa niille jonkinlaisen hämäräpäivän, jota pohjan- eli revontulet vielä valkaisevat.

Siperian sydänmaiden eteläisissä osissa polttava kesäinen aurinko synnyttää ihmeteltäviä muutoksia. Tuskin lumi on sulanut, kuin ruoho jo maan peittää ja monenkarvaiset kukat kumpuja kaunistavat; mutta yhtä pian ne taas kuihtuvat talven tulvan tullessa. Pohjaisemmilla tasangoilla on kasvillisuus vieläkin tiukempi ja lyhytaikaisempi, ja Jäämeren rannoilla voi ainoastaan peuransammal vaivaloisesti kasvaa. — Siperian metsänriistan rikkaus on Venäläisiä houkutellut rakentamaan asuntoja ja kaupunkeja paraimmille seuduille. Jakutsk Leenan varalla on, kukatiesi, maailman kylmin kaupunki. Maa täällä on aina monen sadan jalan syvyyteen roudassa, josta noin kolmen jalan paksuus aina kesillä kuitenkin sulautuu, kuin 20 ja 25° lämmin varjossakin vaikuttaa. Talvisin kylmä on niin ankara, että parina kolmena kuukautena elohopea on aina jäässä.

Kylmempänä aikana Siperiassa matkustaminen on oikein taito. Turkkiin, isoon karvalakkiin, peurannahkaisiin saappaisin, naamuriin ja kaulahiseen käärittynä istuu matkustaja liikahtamatta Jakutskilaisessa satulassaan. Kaikki on ääneti. Ilma on pimeä ja sakea. Aamu tuskin alkaa, ennenkuin aamunkoiton veripunainen rusko sumuisesta taivaanrannasta kuvastaa. Aurinko nousee veripunaisena pallona ja vihdoin kuvastaa hangelle ja pensaston jäisille oksille kaikki sateenkaaren värit. Puut sumussa suurentuvat ja antavat mielikuvitukselle jos jonkinlaisia haaveita. Kummallinen näytäntö, mutta kestää vaan muutamia silmänräpäyksiä. Aurinko alenee ja sen kanssa haaveetkin häviävät; luonto pukeutuu uudestaan lumen valkoiseen juhlavaippaan. Pikku lintua ei ainoatakaan näe, ei mitään ääntä kuulu; kaikki on haudan hiljaista. Viimeinkin kaikki tunnusmerkit ennustavat, että yösija on läheisyydessä ja karavani saa uuden elon. Ajajat hevosiaan kiiruhtavat. Mustaksi poltetuita puiden runkoja hangesta näkyy - siinä on tulisija. Ensimmäiset ratsastajat laskeutuvat hevostensa selästä ja Jakutskilaiset tyhjentävät niiden kuormat samalla kuin toiset etsivät laitumia, s.o. semmoisia seutuja, josta eläin kavioillaan lumen pois kaavittua löytää vähän jäkälää. Toiset raahaavat puita; paukkuva nuotio pian leimuaa, ja kauppijaat asettauvat valkean ympärille huopapatjalle teetä ja illallista odottamaan. Kaikkien vaatteet ovat kuurasta valkeina, naamurit ja kaulahiset jäästä kankeina; niitä sulataan ja kuivataan nuotiolla. Matkustavaiset jo hengittävät vapaammin. Heidän hengähdyksensä kohoilevat kylmään ilmaan kuin savu eli kuurre. Usein kuitenkin öisin nousee lumipyryjä, jotka peittävät heidät lumeen ja pakoittavat heitä olemaan samoilla paikoilla monta päivää.

Tutkimusmatkoja Pohjaisella Jäämerellä ennen Koillisväylän löytämistä.

Jo viidennestä vuosisadalla, kuin Amerikan löydettyä sen äärettömät aarteet Euroopaan virtailivat, huomaittiin eteläisten pitkäin meriteiden kauppaa ja uuden, kulta- ja hopearikkaan maan keskusliikettä suuresti haittaavan, jonkatähden silloin jo vakaasti kysyttiin, kuinka tätä pitkää tietä voisi lyhentää. Muutamain hedelmättömäin koetusten perästä luultiin varmaan tarkoitukseen päästävän, kuin Venetsialainen Giomanni Gabotta Englantilaisella laivalla oli löytänyt New-Founlannin ja Labraatorin Pohjais-Amerikassa, ja taisi kertoa isoista merenlahdista, jotka länteen päin pitkälle mantereesen pistäyvät.

Nyt alkoi melkein lukematon rivi rohkeita miehiä tutkimaan näitä pohjaisia seutuja, löytääkseen tien Amerikan pohjaisrannikolta Peru'un ja Amerikan länsirannikon kultaseuduille.

Toiset taas tahtoivat itäänpäin löytää lyhyemmän tien, kuin Hyväntoivon niemen ympäri oleva, ja sentähden tekivät rohkeita yrityksiä Aasian pohjoisrannikoilla.

Sen mukaan miten milloin yksi milloin toinen suunta tarjoili lupaavaisempia löytöjä, vaihdeltiin matkojen päämaalia, eikä kauvan viipynyt, ennenkuin nämä näihin saakka tuntemattomat seudut ikuisen jään piirissä saavuttivat ihmeellisen vetovoiman, sillä pohjaisessa Jäämeressä löydettiin muutamilla saarilla kultaa, hopeata, vaskea ja lyijyä. Näiden metallien tuodut näytteet herättivät kiivaita toiveita, jotka eivät kuitenkaan saaneet odotettua päätöstä.

Suuremman arvoinen ja pysyväinen merkitys tuli näille kuitenkin pohjaisten merien kalarikkaudesta. Häiritsemättä oli niissä useat, kaupassa hyvinkin tärkeät kalalajit si'inneet niin, että niiden pyynti tarjosi rikkaita voittoja. Tämän tieto vaikutti liikettä kaikissa mertakulkevissa kansoissa, ja pian nähtiin suurempia ja pienempiä laivastoja Veneziasta, Hispaniasta, Portugalista, Englannista, Ranskasta, Skandinaviasta, Venäjältä ja Saksasta vakoilemassa ja anastamassa itselleen parhaimpia paikkoja. Näiden laivat uskalsivat itään ja länteen pohjaisen Jäämeren kaikkiin sopukoihin, ja monta saarta ja mantereen rannetta tuli täten löydetyksi ja paremmin tutkituksi.

Aasialaisen ja Amerikalaisen pohjoisrannikon välillä on pääasiallinen eroitus siinä, että jälkimmäinen epätasaisina niemekkeinä pistäytyy pohjaiseen, ja että siellä ei ole isompia sinne laskeuvia virtoja, joiden lämmin vesi voisi vaikuttaa napamerien jäävuoriin, Siperiassa kuin sitä vastaan suuret virrat vierivät aina 70° pohjaiseen. Niistä menee Obi, Jenisei ja Leena lännestä itään, ja viimeinen niistä, niinkuin Rhein, Tonava, Niili ja muut eteläisemmät virrat, muodostaa monihaaraisen suun eli n.s. deltan. Nämä joet välittävät vilkasta liikettä Siperian rannikolla, niin että näiden suidenkin välillä käy jonkunmoinen kauppa, jota Venäjän hallitus suojaa ja jo yksityiset yhtiöt edistävät; kaupan päätavaroina on turkikset ja norsunluu-hampaat hävinneiltä, suurilta, paksunahkaisilta mammut-eläimiltä (norsujen edellä olijat), jotka vuosituhansia ovat jäävuorissa niin hyvin säilyneet, että niiden lihaakin on syöty.

Tämän avaran maan itäisellä sivulla, Japanin pohjaispuolella, oli jo monta kertaa Beringin salmen, joka Aasian Amerikasta eroittaa, lävitse menty kauvaksi länteen. Samoin olivat yksityiset rohkeat merimiehet Norjan pohjaisimman niemen ympäri saavuttaneet Novaja Semljan ja Jenisein suun. 1700:nen vuosisadan lopussa seisahtuivat nämä yritykset ja alettiin jo uskoa, että pääsemättömät esteet aina estäisivät Aasian rannikkoa pitkin Jäämerta purjehtimasta.

Mutta tämä usko sai taas alkaa sivuuntua, kuin vuoden 1860:nen lopussa ja 1870:nen alussa Norjalaiset rohkeat kalastajat taas alkoivat näillä vesillä pitkälle tunkeutua, vaikka ne olivat satoja vuosia saaneet rauhassa olla.

Samaan aikaan oli kaksi Ruotsalaista tiedemiestä, Sven Lovén ja Otto Marttin Torell tehneet muutamia matkoja Huippusaariin, Islantiin ja Grönlantiin, ja muutamat Saksalaiset lähetyskunnat pohjoisen Jäämeren vaikeasti päästäviin seutuihin ja niin nämä pohjan peräiset seudut saattaneet tutummaksi. Näillä matkoilla kuitenkin oli aivan toinen tarkoitus, kuin purjehdustien löytäminen. Ne ennen kaikkia tarkoittivat silloisen kysymyksen, Pohjaisnavalle pääsemisen, ratkaisemista.

Näille matkoille oli innollista osaa ottanut nuori Suomalainen Adolf Erik Nordenskiöld. Hän tuli monista kokemuksistaan huomaamaan verrannollisesti vähäarvoiseksi Pohjaisnavalle pyrkimiset ja käänsi yhä enemmän huomionsa Koillisväylän etsimiseen. Hänen rautainen tahtonsa onkin aikeensa saattanut loistavaan loppuun: Hän löysi Koillisväylän; hän purjehti Vanhan maailman pohjaispuolen ympäri.

V. 1875 teki Nordenskiöld matkan Siperiaan. Tromsössä vuokrasi hän Norjalaisten purjelaivan, jolla lähti Kesäkuussa ja tuli ensin Novaja Semljaan, josta sitte, luonnontutkimuksensa tehtyä, jo Elokuun 2 päivänä oli kerinnyt Kaarian merelle, jonka huomasi olevan aivan jäättömän. Elokuun 15 p:nä Nordenskiöld jätti pienen laivansa Jenisein suuhun, lähettäen sen Norjaan takaisin, ja meni itse muutamain seuralaistensa kanssa venheellä Jeniseitä ylöspäin sekä sieltä viimein maitse Euroopaan takaisin.

Jotenkin samallaisen matkan hän teki Norjasta vielä seuraavanakin vuonna, joka oli ankara jäävuosi. Näin oli hän jo kylliksi valmistuksia tehnyt viimeiselle, päättävälle matkalleen.

Koillisväylä.

Edellisillä jäämerimatkoilla oli Nordenksiöld'issä herännyt halu paremmin varustetulla matkueella jatkaa Jäämeren tutkimuksia etemmäksi itään ja jos mahdollista niin aina Beringin salmelle saakka. Tämä matkasuunnelma kun sitte oli valmistettu ja kypsynyt, esitteli Nordenskiöld sen Tammikuun 26 p. 1877, Ruotsin kuninkaalle Tukholman linnassa, jossa silloin oli läsnä paitsi kuninkaallinen perhe, meriministeri, rikas tieteiden suojelia, Göteborgin kauppamies Oskar Dickson ja likisimmät edellisillä jäämeriretkillä seuraajansa. Ihastuksella ja innolla hän esitteli sen suuren tarkoituksensa, että höyryn ja sähkön aikakausi voi tunkeuda tutkimuksille vielä vieraille aloille ja maailman keskusliikkeelle avata yli 90 leveysasteen avaran meren (Jenisein suusta Isoon Valtamereen), "jossa laivan savupatsasta ei vieläkään ole nähnyt." Tämän tarkoituksen täyttäminen on yhtä tärkeä, kuin mainion Cook'in Ison Valtameren tutkimusretket. Laveimmissakin piireissä löysi Nordenskiöldin toivo osan ottoa ja pian parkkilaiva Vega, apuhöyrykoneella varustettuna ja muuten mitä huolellisimmasti laitettuna, oli Göteborgin satamassa Nordenskiöldiä varten. Nordenskiöld väitti oikeudella, että ainoastaan oikean lähtö-ajan valitseminen ratkaisi matkan onnistumisen. Elokuussa täytyisi olla Aasian pohjaisrannikolla, koska silloin kulkujäät olisivat vähimmän haittana.

Eräs Venäläinen matkue oli jo v. 1740 Jenisein suusta saapunut 75:teen pohjaiseen leveysasteesen, mutta Aasian pohjaisin niemeke luultiin olevan 2 astetta ylempänä, sillä sinne, kerrottiin, oli eräs toinen Venäläinen, Prontschischew päässyt, vaikka tämä luulo oli kaukana varmuudesta.

Siinä tapauksessa ett'ei Nordenskiöldin pyrintö Koillisväylitse onnistuisi, oli kuitenkin hänen kokemuksensa ja tieteellisyytensä takauksena, että Aasian napasuhteet hänen kauttansa paljo selveneisivät.

Vegamatkueesen kuului professori Nordenskiöldin kanssa kuusi nuorta ja voimallista, hyvin valmistettua luonnontutkijata. Vegan päällikkö oli luutnantti Palander, rohkeudestaan ja taidostaan tunnettu merimies, joka jo ennen oli ottanut kahteen napamatkueesen osaa. Päällikön likisimpänä miehenä virkaa toimitti luutnantti Brusewitz, ja miehistöön kuului 17 merimiestä, laivastosta valituita, yksi Gotlantilainen merimies sekä kolme Tromsöstä otettua Norjalaista kalastajaa.

Heinäkuun 4 p:nä 1878 lähti Nordenskiöld Vegallaan merelle, koko Ruotsin kansan innollisimmalla osanotolla evästettynä. 14 päivää ennen oli jo kuormalaivat Fraser, kapteeni Nilsson'in johdolla, ja Lena, kapteeni Johannesen'in johdolla, ja sittemmin vielä Lontoosta ruotsalainen purjelaiva Ekspress, kapteeni Grundersen'in johdolla lähteneet Jenisein suulle. Kaksi höyrylaivaa näistä vei Vegalle varatavaroita, jos, nimittäin, se jäisi johonkin talveksi ja purjelaivalla taas oli hiiltä näille kolmelle höyrylaivalle. Kaikkien näiden laivojen piti yritystä edistää.

Se mielten jännitys, jolla koko Euroopa matkueen kulkua seurasi, tuli jo Lokakuun 14 p:nä jollakin tavalla rauhoitetuksi — lohdullisemmasti kuin kukaan odottikaan, sillä Vega lähetti sähkösanoman Jakutskista, Lenan oikealta rannalta. Sittekuin "Fraser" ja "Ekspresse" jo Jenisein suussa olivat Vegasta eronneet, mennäkseen tätä virtaa ylöspäin, oli "Lena" Lena-virran suussa myös siitä eronnut, mennäkseen sekin virtaa ylös Jakutskiin (63° pohjaista leveyttä). Täältä lähetettiin nyt ensin sähkösanoma ja sitte vielä kirje Euroopaan. Nordenskiöldin ja Palanderin itsensä lähettämä sähkösanoma vahvisti edelliset ilmoitukset, että laiva oli onnellisesti päässyt Aasian pohjaisimman niemen, Kap Tscheljuskin ympäri ja tullut Lenan suuhun. Loppumatka Aasian itäisellä rannikolla ei voinut enää tarjota vaikeampia vastuksia. Näin siis tuo kauvan etsitty tie oli jo löytymäisillään. Tällä ajalla saapunut, Jenisein rannalla olevasta Dicksonin satamasta Nordenskiöldin kirjoittama kirje kertoi sitte tarkemmin heidän matkansa siihen asti.

Kap Tscheljuskin niemen ympäri purjehtiminen oli silloisen myrskyn ja vastatuulen tähden hyvin vaikea. Laiva ei kuitenkaan kohdannut jäitä, vaikka se meni niin pohjaisitse kuin mahdollista. Kemi kun oli kierretty, pysyttiin likempänä rantaa, joten voitiin näihin asti tehdyt kartat huomata epävarmoiksi, ja niiden määräämän pohjaisuuden rajan nähtiin joskus olevan 11 astetta todellisuutta etelämpänä. Ilmastolliset suhteet olivat v. 1878 erittäin myöteisiä tämmöiselle matkalle, ja Palander'in tarkemman rannikkokartan toimittaminen kävi siis erinomaisen hyvin. Aasian pohjaisin paikka, 1,000 jalkaa meren pinnan ylitse kohoutuva kallioniemeke, on näiden määräysten mukaan 77° 43', pohjaista leveyttä, ja 104° 1', itäistä pituutta, kohdalla. Vega sivuutti sen Elokuun 20 p:nä 1878. 7 päivänä sen jälkeen voitiin laiva ankkuroida Lenan suuhun, joka nyt tehtyin laskuin mukaan näytti olevan ennen merkitty liika kauvaksi itään.

Tähän asti ilmoitukset olivat menneet Euroopaan jotenkin hyvin, mutta tästä alkain ei tiedetty matkueen kohtalosta mitään. Sentähden asia alkoi jo todellisesti huolettaa, varsinkin sitte, kun Amerikalaiset valaiden pyytäjät kertoivat, että he Lenan itäpuolella olivat nähneet ison höyrylaivan jäässä kiinni. Asiaa harrastavainen Venäläinen, laivan varustaja Sibiriakoff päätti siis Toukokuussa 1879 Beringin salmen kautta lähettää höyrylaivan "Nordenskiöld" Vegaa etsimään.

Se hämäryys, jossa matkue maailmalle oli, haihtui viimeinkin Nordenskiöldin, Marraskuun 25 p:nä 1878 lähettämällä kirjeellä. Se ilmoitti Vegan todellakin olevan 67° 6', pohjaista leveyttä ja 173° 15' itäistä pituutta, (Greenwichistä) kohdalla jäässä — siis tuskin 200 kilomeetterin päässä Beringin salmesta.

Vegan talvipaikka, jossa näiden rohkeiden retkeilijöiden täytyi viettää 294 päivää kiinni jäätyneen laivan ahtaissa huoneissa, on Beringin salmen pohjaisimmassa osassa. Nordenskiöld luuli jääsuhteista voivansa päättää, että, jos he olisivat voineet talvipaikalleen keritä kolmea päivää ennen, niin he olisivat esteettä päässeet Beringin salmen lävitse. Mutta näin vähän ajan tähden hänen täytyi siihen jäädä kokonaiseksi talveksi. Ajan hän käytti kuitenkin tarkkaan taroon: seudun luonnon y.m. suhteiden tutkimiseen. Muutamat matkueen jäsenistä tutkivat seudun kieltäkin. Kesällä 1879 lennätti Japanista lähetetty sähkösanoma viimeinkin maailmalle ilosanoman Vegan vapautumisesta.

Näin Vega-matkue oli suorittanut sen tehtävän, joka vuosisatojen vaivat oli hukkaan vienyt. Matkueen tiedemiehet runsailla kokoelmilla ja kokeilla varustettuina käänsivät sivistyneen maailman huomion Pohjaisjäämeren ja sen seudun luonnon suhteisin. Tämä matka on myös todistanut, että vanhat käsitykset Siperian sydänmaista, joissa ainoastaan kylmä isännöi ja Venäläiset pahantekijät orjuuteen nääntyvät, eivät ollenkaan todellisuudessa paikkaansa pidä. Tästä äärettömästä maasta, jonka avaruus on noin 1 1/2 Euroopan alaa, on suuri osa samalla leveysasteella kuin keskinen jopa eteläinenkin Euroopa, ja jossa sarvikarjat, viljat ja eteläisessä osassa viinit ja etelän hedelmätkin menestyvät. Siperian tähän asti oleminen sivistyneen maailman ja keskusliikkeen ulkopuolella ei ole maan tuottamattomuuden, vaan sen suuren kaukaisuuden syy; sillä ei meritse eikä maitse ole sinne voitu Euroopan yhdyselämään johtavaa liikettä saada. Jäämerta on varsin vähän kulettu — senkin vähän kalastajat tehneet — ja Siperian tuotteiden maitse Euroopaan tuominen on ollut aivan mahdoton. Sentähden juuri voi Nordenskiöldin löydöstä odottaa suuria käytännöllisiä hyötyjä. Varsin varmat ollaan, että vähä tarkempi laivatien, ilmaston ja jääsuhteiden tunteminen tuottaa säännöllisen kaupan pohjaisessa Siperiassa. Suuret, purjehdittavat virrat vievät tuotteet merelle, josta ne kesän kuilla viedään itään Aasiaan ja länteen Euroopaan. Nämä tuotteet ovat paitsi tähän asti tunnetuita turkiksia ja kivennäisiä, jotka maitse ovat Venäjän markkinoille raahatut — joukko pellon tuotteita. Niinkuin tiedetään, on siellä avaroita alueita erinomaisen sopivia viljan viljelykselle, ja maa kuuluu paikoin olevan niin hedelmällistä, että se vertoja vetää Venäjän n.s. "mustalle maalle", joka vuosi vuodelta antaa mitä runsaimman hedelmän aivan lannoittamatta.

Talvi ja kevät 1879-80 toi ehtimiseen tietoja tästä voittomatkasta, jonka Vegan miehet tekivät vanhan maailman suurimman osan ympäri, ja kuinka ne jokaisessa satamassa ihastuksen innolla vastaan otettiin. Suurella loistolla loppui tämä urosretki Huhtikuun 24 p. 1880 Ruotsin pääkaupungissa, johon Vega silloin kaikkine miehineen koko Ruotsin kansan yhteisesti valmistettuun vastaanotto-juhlaan saapui.

* * * * *

Niilo Adolf Erik Nordenskiöld, tämän urostyön tekijä, syntyi Helsingissä Marrask. 18 p:nä 1832. Lapsuutensa päivät vietti hän Mäntsälässä, jossa hänen jalo äitinsä opetti häntä rakastamaan isänmaataan, oikeutta ja totuutta. V. 1849 tuli hän ylioppilaaksi, v. 1853 kandidaatiksi. Tämän jälkeen alkoi hän seurata isäänsä luonnontieteellisillä tutkimusretkillä. V. 1855 tuli hän tohtoriksi ja alkoi sitte antaa ahkerasti tieteellisiä teoksia. Hän oli jo saanut maassamme muutamia virkojakin ja v. 1856 pyydettiin häntä jo mineralogian professorin virkaa hakemaan, vaan vähäpätöisistä valtiollisista syistä ajettiin hän pian koko maasta. — Hartaasti tämmöisiä tekoja usein kadutaan — niin tätäkin, ja tuota jaloa kansalaistamme sydämen halulla ikävöitsemme takaisin sille maalle, joka häntä pojakseen nimittää! Suom.

Tsjuktsjit.

Siinä osassa Siperian mannerta, joka Vegan 1878-79 talvipaikkaa rajoittaa, asuu n.s. Tsjuktsjia, ja on maa siinä osaksi metsätöntä osaksi metsäistä aina rannikolle saakka; mitään virtoja siinä ei juokse eikä siis jäämeren hyyteitä lämmitä. Hietakerroksissa on siellä hävinneen mammuteläimen hammas- ja luukasoja. Maan asukkaat elävät peuran lihasta ja kaikenlaisista kesällä keräillyistä metsäkasveista keitetyllä sopalla sekä muutamain pajulajien nuorilla vesoilla. Pinaatilta maistuva peuran suolen sisällys on heidän herkkunsa. Heidän varustuksensa ja osa työkaluistaan ovat kivestä ja luusta valmistetut — ainoastaan yhdellä perheellä oli valurautainen koukku.

Tsjuktsjien asumuksina on peurannahkaiset teltat. Verhonsa ne myös valmistavat karvaisista nahoista. Teltassaan he kuitenkin ovat alasti, ainoastaan kapea kuvevyö vyöllä. Elämän tavoissaan he näyttävät Grönlantilaisilta.

Vegan miesten oli hyvin vaikea heihin tutustua, he kun eivät osanneet Venättä eikä muuta Euroopan kieltä. Yhden ainoan pojan he tapasivat, joka osasi kahteentoista asti lukea Englannin kielellä; sen hän oli tietysti oppinut Beringin salmen takaisilta Amerikalaisilta, joiden kanssa he kauppaa käyvät. He näyttivät olevan pakanoita tahi jopa aivan uskonnottakin. Eräällä miehellä oli tosin risti, mutta aurinkoon päin näytti hän rukouksensa lähettävän. Paperirahaa eivät he tahtoneet ottaa, ja helisevää rahaakin vaan sillä ehdolla, että niissä oli reikä, josta ne korvarenkaiksi tahi keulakoristeiksi ripustettaisiin. Heidän hiuksensa oli päänahkaa myöten kerityt.

Tupakin he olivat Amerikalaisilta valaskalan pyytäjiltä oppineet tuntemaan, ja pitivät sen niin suuressa arvossa, että ensin sen purekselivat, sitte kuivasivat korvainsa takana ja viimein polttivat pienissä omatekoisissa piipuissaan. Heidän rannassaan ei laivaa koskaan ollut nähty, ja sentähden onkin helposti ymmärrettävä, kuinka pian vieraiden tulo levisi koko rauhaisen kansan kaikkialle ja houkutteli utelijaita Vegan talvisatamaan.

Eräs Vegamatkueen jäsenistä kirjoittaa Tsjuktsjilaisessa kylässä käynnistään näin:

Eräässä teltassa mies seisoi rekeänsä korjaamassa samalla, kuin melkein alaston talon emäntä ja aivan alastomat lapset pistivät päänsä esiripun takaa kaikkein pyhimmästä — peräteltasta, ollen kyynäskolkkasillaan laattialla, ja kaikki kymmenen eli ainakin viisi sormea suussa töllistävät kaikki suurilla, ruskeilla silmillään tulijaa; hiljaa kuuluu emännän huulilta: "kaukau!" (ruokaa) ja kuin matkustaja sattuu leipäpalan taskustaan löytämään, huutaa koko kööri: "kaukau! tsjelup!" (hammastupakkia), ja pian onkin kaikki taskut tyhjät äänen vähintäkään laimenematta. Isäntäkin pitää silmällä, ett'ei piippunykänsä jäisi tyhjäksi, vieraan omaansa pannessa, ja lyhyen kanssapuheen, tavallisesti: jäiden lähdöstä, perästä rietaantuu perhe uudestaan.

Matkustus Siperian virroilla.

Minä jäin venheen perämiehellä ja 8 soutajalla varustettuna Irkutskista Jeniseiskiin mennäkseni Angara- ja Ylä-Tunguska-virtoja pitkin. Venheen keskelle oli rakennettu pieni kajuutti eli katos. Tämän etupuolelle voi neljä pitkää airoa sovittaa, jos soutaa tarvittiin. Peräsimenä käytettiin julman isoa hirrestä tehtyä airoa, jota perämies ja yksi miehistä hallitsi. Siperian virroilla yleensä on hyvin verkallinen juoksu; mutta kun ne tulevat vuoriseuduille ja kallioiden väliin ahdistuvat, kiiruhtavat ne kulkuansa ja koskinakin kohisevat. Koskenlaskemiseen valmistaumisessa on jotakin juhlallista. Koskea kun lähestytään niin, että pauhina kuullaan ja aaltojen hyrske nähdään, käskee perässä pitkä mela kädessä seisova perämies soutajata ottamaan aironsa venheesen. Sitte hän sanoo: "rukoilkaat Jumalaa!" ja kaikki miehet liittyvät kajuutissa olevaan pyhän kuvaan päin, kumarrellen ja ristiä tehden. Viimeksi perämies lujalla äänellä lukee lyhyen rukouksen. Sitte miehet käyvät taas airoilleen, ja, huudettua: "soutakaa lujaa!" vetävät airoillaan tarmonsa takaa. Voimat ja mielet jännittyvät sitä enemmän, mitä likemmä koskea tullaan. Luotsi nousee kokassa seisoalleen ja antaa valkoisella, yhteen käärityllä huivilla perämiehelle merkin joko pitäen sitä päänsä päällä taikka vie sitä vasemmalle tahi oikealle. Huutaminen tässä, näet, ei kuulu kosken kovan kohinan tähden. Neljä miestä seisoo perässä melansa sivulla ja tähtää tarkasti luotsin jokaiseen viittaukseen, voidakseen kohta sitä seurata. Jos koski on hyvin kova, asetetaan sitä paitsi kaksi miestä kokkaan, että venhe viittausten mukaan voitaisiin hallita. Veneen anturan pitäminen virran suunnassa on tässä pääasia. Jos alus kääntyy syrjitttäin, on hukka matkassa. Viimeinkin tulemme ensimmäiseen kuohuun; siinä otetaan tavallisesti airot venheesen; kaikki seisovat jännittävässä odotuksessa; venhe alkaa kiikkua, hyrskyt kiihtyvät ja jäntereet, raudan koviksi pingoitettuina, odottavat luotsin viittauksia oikealle ja vasemmalle. Jo huudetaan: "lujasti, lujasti!" jollei pursi kylläksi kiidä. Hyrskyt hälvenevät viimein; luotsi laskeutuu kokasta alas ja, pyyhkien otsaltaan sielun ahdistuksen tuomaa hikeä, menee lähimmäisen matkustajan luoksi ja sanoo: "minä onnittelen teidän vapaasukuisuuttanne!" ja sitte hän onnittelee perämiestä. Kaikkialta huudetaan: "Jumalalle olkoon ylistys!" ja nyt taas kielet, jotka tähän asti ovat mykkiä olleet, uudestaan liikkumaan. Ilo ja nauru nyt ohjat höllittää. Tästä todellakin voi sanoa, että kahden pystysuoran kallion välitse kelkkamäkeä lasketaan venheellä, jossa 20-30 mieheen istuu. Kiikkuen kuohuvilla aalloilla silloin venhe lentää kiivaammin, kuin hevosen hurjinta vauhtia. Tämä ei kuitenkaan ole vaarallista, jos virrassa vaan on kylliksi vettä ja perämies toimensa tekee.

Itä-Aasian arot.

Maailman suurimmat arot ovat Altai- ja Himalaja-vuorien, Kiinan muurien ja Aral-järven välillä. Muutamat ovat ruohoaroja, toiset nesteisillä, alituisesti kukoistavilla kali-taimilla kaunistetut ja vielä monia peittää suola, joka äsken sataneen lumen näköisenä savikot silaa. Näin nämä äärettömät arot eri paikoilla erilaisina laajenevat.

Itäisessä Tibetissä on hiekattomia ruohoaroja, joilla hienovillaisia vuohia, lampaita ja sarvikarjaa tuhansin tepastelee. Polttava on kesäisen auringon valo näillä metsättömillä tasangoilla. Ilma on kirkkaimmasti läpikuultava ja taivas niin siposininen, että se näyttää melkein mustalta, niinkuin yöllä. Tähdet näkyvät selvään ja välkkyen niinkuin ne olisivat pieniä auringoita. Etelä-Tibetissä ruohokasvit vähitellen muuttuvat paikka paikkaiseksi ja sen autiot vuoret ja ylätasangot ovat kammoittavia. Jylhä yksinäisyys valloittaa nämä synkät sydänmaat, joissa ei ainoatakaan puuta, ei edes muutaman tuuman korkuista pensastakaan ole. Lokakuussa, jolloin sen niukka ruoho vielä kokonaan kuivaa, näyttää koko seutu palaneelta ja mustalta. Sanomattomalla voimalla väkevät, kuivat tuulet puhaltavat täällä paljaiden kallioiden välitse; pyrylumi täyttää ilman ja hautaa kylmästä kontettuneen matkustajan, jonka tuisku yöllä saavuttaa. Pohjainen Mongolia on täynnä havupuu- ja poppeli-metsiä, ja kaloja sen joet kihisee. Metsissä villisiat ja hevoset mellastavat, karhut, sudet, jänekset ja oravat oleskelevat. Hevoset ovat pieniä, mutta väkeviä. Kaksikyttyräisiä kameleja ja suuria lammaslaumoja siellä tavataan, hirssiä, ohria ja vehniä viljellään, vaikka tosin niukasti.

Vieläkin kummallisempi on Gobin suuri erämaa, joka on koko Saksan maata avarampi. Äärettömiä, pienillä kivillä tahi hiekalla peitetyitä aloja täällä leveää. Ne ovat tasaisia; ainoastaan paikoin pienet puuttomat töyrät niistä nousevat. Eräs suolainen alanko, joka idästä länteen koko sydänmaan halkaisee, sanotaan Schamo'ksi eli hietamereksi. Tästä länteenpäin on Hanhai eli kuivameri — jylhä lentohietainen tasanko, jolle tuuli tuiskuttaa suuria hietaharjuja. Täällä, niinkuin kaikilla hieta-aavoilla, aurinko tulena polttaa, eikä koskaan sada. Gobin länsipuolella ja sen reunoilla rehoittavat mehevät laitumet, joilla härkäin, kamelein, lampaitten ja hevosien iloisat laumat mellastavat. Lännempänä tavataan vielä hedelmättömiä erämaita ja kolkkoja vuoria, joilta sarvikarjat ja lammaslaumat saavat niukan ravintonsa.

Talvella näillä Mongolin tasangoilla on jotenkin kylmä, sillä pohjaispuoliset vuoriharjut ovat liiaksi mataloita jäisiä tuulivirtoja pohjaisnavalta tulvaamasta estämään; tämän lisäksi vielä tulee, että nämä seudut ovat Siperian alatasangoita ylempänä. Tuskin yhtään vuoden kuukautta menee täällä hallatta ja lumetta, jota kuitenkaan ei ole niin paksusti, ett'eivät eläimet voisi ruokaansa sen alta saada.

Nämä Mongolilaiset ja Tatarilaiset tasangot, joita monen moiset vuorijonot risteilevät, eroittavat ijänikuiset, muinoin sivistyneet Tibetin ja Hintuin kansat raa'oista pohjaisen Aasian kansoista. Nämä erämaat ovat kansat karkoittaneet etelämmäksi ja taivaalle tavoittavia Himalajan vuoria enemmän häirinneet kansojen yhteyttä sekä pohjaiseen tehneet laimeampain tapain levenemiselle ylitse pääsemättömän esteen. Mutta näistä tasangoista on myös monta kauhistusta ja hävitystä maan ympäri levinnyt. Näiden paimentolaiskansat, Avarit, Mongolit, Alannit ja muut ovat vaelluksillaan maailmaa vavistuttaneet.

Mongolit, joiden kotomaassa verrattomat Mongolilais-tasangot ovat, näyttävät ulkomuodoltaankin "maailmaa kierteleviltä petoeläimiltä." Pitkiin sivuihin ovat kapeat lonkat ja lyhyet väärät sääret kiinnitetyt. Vaaleankeltaisessa naamassaan paksut huulet ja piikkiset poskipäät ajavat pääasian; nenä on leveä latuska, ja syvistä silmäkuopista pienet, viistoiset silmät tuijottavat. Partaa ei ole ollenkaan; hiukset keritään ympäri päätä, ainoastaan molempain korvain taakse on jätetty pienet hiussuortuvat, jotka sitte ovat yhteen punotut. Nämä ihmiset, niin miehet, kuin vaimotkin eivät ensinkään viihdy muualla, kuin laihoilla, voimallisilla hevosillaan ratsastelemassa. Niillä on huopaisia, lampaan maidolla veden pitäviksi tehtyjä telttoja asumuksina. Niin asunnot, kuin tarvekalutkin viedään kaksipyöräisillä kärryillä matkustaissa mukana. Vanhat Mongolilaiset söivät kissoja, koiria, rottia ja hiiriä, vaan mieluummin hevosen lihaa. Juotavaksi heille kelpasi likainenkin vesi, jopa hevosen verikin; hevosen maidosta he valmistivat herkukseen juovuttavaista juomaa. He olivat oivallisia aseiden käyttäjiä, ja vaimotkin varsin hyvin jousella ampuivat. Nälkä ja jano, kuumuus ja kylmyys karkaisi tämän kansan hyvin välinpitämättömäksi. Hevosen ja lampaan liha, ohrat, tee ja maito on vielä tänäkin päivänä Mongolilaisten pääasiallinen ravinto. Mongolilaiset ruhtinaat, jotka kerran aikoivat koko maailman vallata ja vallita, tottelevat nyt Kiinan ylimmäistä.

Bokharan elämä.

Ennen auringon nousua kiiruhti puolialastomia ja puolivalveillaan olevia ihmisiä moskeesen eli kirkkoon. He herättivät ne koiralaumat, joita katujen kulmissa, kaduilla ja rikkaläjillä täällä aina loikoo. Nämä eläinraukat, jotka ovat vieläkin laihempia ja kurjempia, kuin Konstantinopolin koirat, ovat selvä todistus Bokharalaisten ahnaudesta. Koirain kanssa herää joukko köyhiä, sairaita ihmisiä, jotka eivät asu koiria paremmin. Nämä ovat onnettomia spitaali-tautisia, katujen kulmissa kurjissa teltoissa asuvaisia. Niiden kohtalo on kurjempi, kuin ajatella voi. Samalla kuin heidän vaimonsa käärii kipeitä lapsiaan likaisiin ryysyihin, istuu mies kamala lapsi sylissään kadun kulmassa, kulkevilta lahjoja kerjäten. — Aurinko kun vähän aikaa on valaissut näitä kurjia näkyjä, alkaa kaupunki vähitellen herätä. Rahvas laumoissa moskeista rientää, aasejakin jo portista kaduille tulvailee. Niillä on vilja-, puu- ja ruohokuormia eli isoja matto- ja maittila-astioita. Aasien ajajain huvihuudot, myyjäin ja ostajain melu yhdistyy eläinten voimalliseen kiljuntaan.

Tunnin kuluttua auringon nousun jälkeen istuvat Bokharalaiset maitoteensä vieressä; se keitetään mustasta knasterin kaltaisesta tiiliteestä ja sekoitetaan maidolla, maitilalla tahi suolatulla lampaan rasvalla; tämä juoma, johon hiukan leipää murennellaan, on heidän herkkujuomaansa.

Teen juotua päivän työt alkavat; kaduilla alkaa väki vilistä. Kantajat kiiruhtavat raskaine taakkoineen kauppapaikalle. Täällä istuu pikkukauppijaita, jotka aina iltasin tavaransa kotiinsa korjaavat. Tuolla talutetaan pitkää kaksikyttyräisten kamelien riviä karavanimajalle, josta ne, Keski-Aasian tuotteilla kuormitettuina, hajoilevat maailman kaikkiin osiin. Tuolla tulee raskas Venäläinen karavani, jota tullimiehet ja poliisit seurailevat, sillä sen korkeat kamelien kuormat sisältävät kalliita tavaroita, joille korkea tullikin on pantava. Kaikenlaiseen uskontoon ja kansaan kuuluvaisia kauppijaita rientää karavanin vastaan, ja tavarat usein myödään, ennenkuin ne ovat puretutkaan. Kirgisiläinen hevosaasin ajaja seisoo tuolla kuin puusta pudonneena, eikä tiedä mitä enimmän ihmetteleisi: Savimajainko loistoa, värien komeutta eli kihisevää väkijoukkoa.