EUROOPA. (continued 4)

Elämä kauppapaikassa kun parhaallaan kiehuu, vilisee, metelöi ja mellastaa riidellen ja räiskäin, kihisee kaduilla tiedon haluisia nuorukaisia, jotka lukuisiin kouluihin kiiruhtavat. Pikkulasten koulut, jotka usein ovat kauppapaikan keskellä, kymmenen jopa viidentoistakin vaskisepän työpajain ympäröiminä, ovat niistä hupaisimmat. Todellakin naurattaa astuissa näihin avonaisiin kouluihin, joissa "Mollah" [49] monen lapsirivin keskellä jakaa opetusta tälläisessä melussa. Ett'ei tämmöisessä vasarain kalskeessa mitään opetuksesta kuule, on aivan luonnollista. Opettajat ja oppilaat kirkuvat itsensä punaisiksi, kuin kalkkunat, ja kuitenkin heidän sepo selällään rehoittavaiset suunsa ja paisuneet suonensa ovat ainoat todistukset siitä että he ovat opinpajassa.

Päivällisen aikana katu- ja kauppapaikan meteli vähän laimistuu. Kaivoilla ja kaivannoilla oikeauskoiset hääräilevät pyhissä pesemisissään. Yksi hinkkaa hikisiä, rapaisia jalkojaan; toinen käyttää samaa vettä suunsa pesuun, ja kolmas janonsa sillä sammuttaa.

Toisen kerran kirkkoon menemisen jälkeen elämä uudestaan virkistyy; päivätyön toinen osa alkaa. Se ei ole ollenkaan edellisen veroinen kovuudessa. Mahomettiläinen kansa lopettaa iltasilla työnsä aikaiseen, vaan Juutalaiset ja Hindulaiset vasta myöhään illalla. Edelliset, joista suurin osa täällä on silkin painajina, pujotteleivat peloissaan ja arkamaisesti katuja pitkin; jälkimmäiset taas rohkeina roihuavat.

Nyt on kolme tuntia auringon laskuun. Kansan ylhäisö rientää luostareihin kuulemaan jotakin runoelmaa luettavan. Bokharan asukkaat eivät ymmärrä, mitä luetaan, vaan aina kuitenkin ilmoittavat luettuun suostumuksensa. Tapa tahtoo, näet, siihen ihastumista. Jokainen kyllä tietää naapurina huokaukset teeskennellyiksi, ja kuitenkin ihastuksen ilmoituksissa siitä kilpaillaan.

Ennen auringon laskua Bokhara levolleen valmistautuu. Yön viileydessä tukehduttavaiset pölypilvet laskeutuvat. Sitte asetutaan varjoon odottamaan kunnes merkki iltarukoukseen annetaan, jolloin hiljainen äänettömyys valtaa ympäristön, ja pian kukin istuu ison pilav-kupin[50] ääressä, jonka rasvainen sisältö kyllä kävelyhalun hetkeksi laimistaa. Kahden tunnin perästä auringon laskusta ovat kaikki kadut haudan hiljaisia, pimeästä yöstä kuuluu ainoastaan vartijain raskaat askeleet, jotka tarkoin seuraavat varkaita ja yörakastelijoita, jopa putkaan pistävät kunniallisimmankin miehen, joka vaan kynnyksensä ylitse uskaltaa astua sitte, kuin rumpalit ovat ruhtinaallisella tapto'tilla (iltasoitolla) kaikkia, joilla henki on, levolleen laskeneet.

Japani ja sen asukkaat.

Japanin pinta-ala on noin 7,800 neliöpeninkulmaa, jolla alalla 34 miljoonaa ihmistä asuu. Tämän alan tekee pääasiallisesti neljä saarta: Jesso, Nippon, Sikolu ja Kiusiu. Vuorissa on paljo kuumia kivennäis-lähteitä; valoöljy-lähteet eivät myös ole harvinaiset. Lukuisain virtojen juoksu on lyhyt, mutta kiivas. — Japanin ilmanala on säännöllinen ja raitis. Luodekulmalla on se yleensä kylmempi, kuin Keski-Euroopassa. Asukasten ahkeruus ja suotuisa ilmanala on Japanin tehnyt yhdeksi maailman hedelmällisimmistä maista. Viljavainioita kastelevat huolellisesti sitä varten asetetut henkilöt. Jyrkimmät vuorten rinteet, penkereiksi laitettuina, antavat mitä runsaimman hedelmän, ja kaikkialla kivisimmälläkin seudulla nähdään pieniä pelto-tilkkuja.

Helmi-, Maalis- ja Huhtikuissa maan jo kukat peittävät, ja Toukokuussa ihmiset jo ahkeroina pelloillaan ja niityillään perkaavat. Silmää ihastuttaa viehättävä viheriä, jonka värien lisäytyminen Kesäkuulla ilmoittaa kesän tulon. Bamburuoho, palmu- ja bananipuu[51] levittelee kauniita oksiaan; orangi- ja tuhannet muut hyvältä tuoksuavaiset puut täyttävät ilman tuoksuillaan. Heinäkuussa ensimmäiset elot korjataan, ja sitte kohta alkava sadeaika valmistaa maan taas uudelle kylvölle. Syys- ja Lokakuussa syyskukat tekevät taas uuden keväimen, ja sitte seuraava talvi valmistaa luonnolle viimeinkin lyhyen levon. Monet hedelmät saavuttavat oikein tarumaisen suuruuden. Usein nähdään esim. valkojuuria 3 jalan pituisia. Monta etelän kasvia ja hedelmää on Japanilaisen huolellisella puutarhanhoidolla muuttunut kotimaiseksi; ja niinpä tämä omituinen maa onkin keinollisesti muutettu mitä kauneimmaksi puutarhaksi.

Japanin vedet ovat kalasia; imettäväisiä ja lintuja on myös kosolta. Puhveleja, härkiä ja lehmiä on; mutta käytetään ainoastaan kuormaeläiminä, koska heidän uskontonsa kieltää niiden lihaa syömästä. Lukuisat hevoset ovat enimmästi pientä, mutta väkevää lajia. Aasit, hevosaasit, norsut ja kamelit ovat tuntemattomia. Sikoja on vähä, mutta koiria ja kissoja on äärettömän paljo. Vuoriseuduilla tavataan hirviä ja jotenkin suuria karhuja. Matelevaisia ei ole paljo, vaan hyönteisiä sitä enemmän.

Japanilaiset ovat kaunisvartaloisia, notkeita ja käteviä. Heidän ihonsa on kellertävä, jopa joskus ruskeakin. Pää on iso; silmät syvässä; hiukset mustat, nenä lyhyt ja paksu. Kansa on älykästä, varovaista, suopeata ja ystävällistä. Mitä heidän sivistykseensä tulee, ovat he siinä ehtineet kaikkien itämaisten kansojen edelle. Teollisuudessa, taiteessa ja tieteessä ovat he nykyään Kiinalaisten edellä, vaikka ovat ennen olleet näiden oppilaita.

Pellonviljelyksessä Japanilaiset ovat oikein mestareita ja suurin askelin ovat he metallinkin valmistuksessa edistyneet. Heidän aseinaan on joutsi, nuoli, miekka ja kivääri. Heidän maalauksensa ja kuvauksensa osoittavat myös suurta valveutta. Paperia he valmistavat viikunapuun ja muidenkin puiden kuoresta: mutta se on niin hienoa, ett'ei siihen voida painaa, kuin ainoastaan toiselle puolelle. Lukea ja kirjoittaa voi jokainen alhaisemmastakin kansasta. Japanilainen on myös laulun rakastaja; mutta he laulavat kaikki yhdellä nuotilla ja kanteleen mukasoitolla. — Valtauskonto on buddhalainen. Japanin kirkoissa ei ole akkunoita; ainoastaan esihuoneiden valo sinne tummasti tunkeutuu ja valaisee pylväsrivit ja epäjumalain kuvat. Kansa kantaa jumalilleen kaloja ja riisiä uhriksi, joita papit sitte syövät. Ohitse kulkevaisten mukavuudeksi ovat Japanilaiset asettaneet rukouskoneita kaikkialle. Näihin rukoukset ovat kirjoitetut, ja niissä on myös pyörä, jota helposti voi pyörittää. Jokainen pyörän pyöräyttäminen ajaa yhden rukouksen asian, ja joka on oikein hurskas, se pyörittää kaikki koneen rukoukset. Sen pitää käydä erinomaisella nopeudella.

Alamainen kuuliaisuus on Japanilaisen huomattava omaisuus. Alamaisuus vanhemmille istutetaan jo pienenä lapsiin. Alhaisemmat kumartavat syvästi ylhäisempiä ja tottelevat heitä aivan sokeasti. Arvoisiaankin he tervehtävät erittäin kohteliaasti. He taivuttavat tavallisesti ruumistaan eteenpäin, nojautuen polvillaan tahi vielä alempanakin olevain käsiensä varaan. Kaikki virkamiehet, jotka eivät voineet haltijansa tahtoa täyttää, oli se sitte häijyydestä taikka tilaisuuden vaikutuksesta, olivat ennen tuomitut henkensä menettämään vatsansa halkaisemisella. Tämä tapa on jo kuitenkin hävitetty.

Aina viime aikoihin saakka Japania on hallinnut kaksi ruhtinasta: hengellinen "Mikadon" ja maallinen "Sjogun", joiden valtaa kuitenkin paljo maan rikas aateli supisti. V. 1868 valtasi Mikadon kuitenkin ylivallan, rankaisi aatelistoa ja toimitti paljo uudistuksia, jotka maahan muuttavat paremmin Euroopalaista sivistystä, ja v. 1873 vapaehtoisesti päätti kansalleen antaa edustuksellisen lain, joka jo v. 1875 tulikin käytäntöön.

Muutamain vuosien kauppa ei enää ole liikkunut niin pienissä piireissä, kuin ennen, vaan ovat Japanilaiset jo käyneet Euroopalaisten kauppaliittoihin. Japanilaisten pääasiallisena ravintona on riisit ja kalat; valaiden rasva on myös heidän oikeata herkkuansa. Puku on yksinkertainen. Miehillä on aina jalkateriin ulettuva viitta, jota meidän yönutusta ei muu eroita, kuin lyhyet hihat. Se on joko puuvilla- taikka silkkikankaasta. Housut ovat samanlaisesta kankaasta; ne ovat ylhäältä avarat, vaan kapenevat alaspäin ja päättyvät säärtä myöten puristuvaan kaulukseen nilkoissa. Ylhäisemmät kantavat nilkassaan lonkille ulettuvaa nuttua, jonka leveissä hihoissa on taskut, joissa tärkeimmät kalut, paperinen nenäliina y.m. kannetaan. Paitoja ei käytetä. Jaloissa pidetään valkoisia puuvillasukkia, joiden päälle housujen lahkeet ulettuvat. Sukkiin kudotaan erityinen nipukka isolle varpaalle. Jalkain alle sidotaan olkiset sandalit eli anturat. Ne ovat hyvin helppoja; ne kun särkyvät, heitetään ne menemään ja ostetaan likimmäisestä puodista uudet muutamalla pennillä. Naisten puku eroaa hyvin vähä miesten puvusta. Heilläkin on pitkä nuttu, jota vyötäisissä kuristetaan kudotulla vyöllä eli silkkinauhalla, mutta jätetään auki rinnan ja hartioiden paikoilta. Alhaalla se sitä vastaan myös kuristetaan sääriä myöten, joten "kaunottarien" käynti tulee työlääksi ja heiluvaiseksi. Housujen asemasta naisilla on alusnuttu eli oikeimmin hame, joka usein on vaan kangaspala, joka vyötäisille kääritään. Vaikka miesten vaatteet ovat yhden värisiä, välkkyvät naisten puvut kaikenlaisilla heleillä väreillä, joiden sopusoinnun he erittäin hyvin osaavat valita. Vyö varsinkin on hohtava ja kallis. Nuoret tyttöset solmivat vyön päät taaksepäin, vaan naineet taas asettavat solmun etupuolelle.

Erittäin suuren huolen Japanilainen nainen pitää hiuksistaan. Niiden kihartaminen on kohonnut siellä korkealle kannalle. Japanilaisen, oli hän vaikka kuinkakin köyhä, ryysyihin pukeutunut kerjäläinen, hiukset aina kuitenkin ovat huolellisesti kammatut ja kukilla, napeilla ja silkkiharso-ruusukkeella kaunistetut.

Japanilainen huone.

Jedo on Japanin etevin kaupunki. Se on rakennettu hyvin säännöllisesti. Kadut ovat leveät; huoneet tilavia ja ilmallisia sekä ulkoa ja sisältä sieviä ja kauniita. Useimmat ovat yksinkertaisia, samaan tapaan rakennetuita ja jotenkin saman kotoisiakin.

Seinät tehdään kolmen tuuman palkeista, joiden välit täytetään palmikoiduilla bamburuohoilla. Palmikot ovat ulkoa ja sisältä savi- ja hevosenlantaseoksella silatut ja simpukkakalkilla valaistut. Semmoinen seinä on ainoastaan kolmen tuuman paksuinen; mutta se on hyvin luja ja joustava. Laipion ja katon kannattajat, kurkihirret ovat vahvat ja, ainakin paremmissa huoneissa, peitetyt puoliympyriäisillä pannutiileillä, joiden yhteenlaskettu paino on muuta huoneen painoa paljoa isompi. Näin raskaita kattoja käytetään sentähden, että kokemus on osoittanut raskaitten kattojen estävän joustavain seinäin vierymästä pikaisissa maanjäristyksissä. Köyhäin huoneita kattaa puusäleet, joiden päälle on isoja kiviä painoksi pantu. Katot ulottuvat seinäin sivuitse pitemmältä kuin meillä on tavallista ja niin tekevät leveän räystäsalan eli verannan huoneiden edustoille.

Väliseinät eivät ole kiintonaisia; niitä voi mielensä mukaan lisätä, vähentää, ottaa pois ja panna uusia. Ne ovat harvasta puuristikosta ja läpinäkyvällä paperilla kahden puolen peitetyt. Tätä paperia tehdään metsäviikunapuun kuoresta ja käytetään sitä joskus akkuualasinkin asemasta. Väliseinille on muuttamista varten taitettu jonkunlaiset povet eli puitteet, joita seinineen posliini-rullilla voi viedä minne vaan haluttaa. Täten voidaan yhtä pian saada uusi kammari, kuin vanhatkin muuttaa, seinäin kokoamalla yhdeksi ainoaksi isoksi saliksi.

Huoneiden etu- ja takasivulla on aukaistavat akkunat, joiden sijassa öisin käytetään puisia luukkuja. Täten voidaan ilman vaihto hyvin toimittaa.

Laattioita aina peittää kaislamatot, jotka ovat erittäin hyvästi palmikoidut. Niitä pidelläänkin hyvin varovaisesti. Ei yksikään Japanilainen mene sisähuoneisin muuten kuin sukkasillaan eli avojaloin, ja jokainen ulkoa tulija pyyhkii anturansa ja jättää ne verantaan. Jos tahdotaan Japanilaisille mennä tervetulleeksi vieraaksi, pidettäköön tarkkaa huolta jalkineiden puhtaudesta.

Näiden huoneessa ei ole, pöytää, lavitsaa, sänkyä, kaappia j.m.s. Japanilainen istuu, makaa ja syö matollansa. Ruoka-astiat ovat puusta ja silatut sillä ylistetyllä lakkavärnissalla, joka ei muutu kylmässä eikä lämpöisessä. Vuoteeksi matolle pannaan puuvillapatja ja peitteeksi samanlainen ohkaisempi; päänalaisena on pieni puulaatikko, jonka yläsivu on kalteva ja varustettu pienellä patjalla.

Perähuoneessa tavallisesti asustelee perheen jäsenet; siellä syödään, maataan ja talon askareet ajetaan. Etuhuone on vierashuoneena ja tavarapuotina, jos isäntä on kauppamies. Savutorvet Japanissa ovat tuntemattomat. Savu tulisijalta saa itse hakea tiensä ulos ja sen se hyvin tekeekin, kun huoneet ovat niin harvoja ja ilmallisia. Isommissa taloissa on kyökki erityisessä rakennuksessa, vaan yksinkertaisemmissa ottaa se ison osan yhteisestä asuinhuoneesta. Uunien asemasta käytetään tuliastioita, jotka eivät kuitenkaan levitä kylliksi lämpöä; pohjatuuli kun jääkylmänä harvain seinäin lävitse puhaltaa, ja tuuman paksuinen lumivaippa harvoista akkunoista laattialle tuiskuaa. Semmoisina kylminä päivinä lyövät Japanilaisten leuvat loukkua, vaikka he varustauvatkin neljällä viidellä puuvilla-sisustaisella nutulla.

Tokio (ennen Jedo).

Japanin saarista on luonnon ihana Nipon eli Nait-si vilkkain liikkeeltään, ja sielläpä useimmat Euroopalaiset siirtokunnatkin ovat. Etevimpänä kaupunkina siinä on nykyinen pääkaupunki Tokio, jonka myös Euroopalaiset parhaite tuntevat. Vaikka kaupunki onkin aivan suuren ja mitä ihanimman merenlahden rannetta, on sillä kuitenki vaan harvat satamakaupungin eduista, kuin ankkuripaikka Sinagawa-satamassa on liian matala isoimmille laivoille.

Tokio sijaitsee aaltoisella tasangolla, jota etelässä meren poukama, idässä ja pohjaisessa ihana ja leveä virta Sumida-gawa rajoittaa; lännessä sitä ympäröitsevät osaksi avarat riisivainiot, osaksi matalat, havupuita ja bamburuoho-istutuksia kasvavaiset mäen kunnaat. Kaupungin keskisellä kukkulalla kohoutuu hallitsijan asunto. Kaupungin luodepuolella on toisella kukkulalla Buddhalainen Ujeno-temppeli. Kaupungissa on neljä osaa; Shiro, Soto-shiro, Mitsi ja Hondjo. Shirosta, Mikadonin linnasta, jota korkeat muurit ja suuret puut ympäröitsevät sekä kukkulan juurella vielä leveä juoksuvesinen hauta, ei näe muuta, kuin toisten rakennusten ylitse kohoutuvia tornien huippuja. Shiro'a ympäröi Soto-shiro, jota samoin leveä vesihauta säännöttömissä mutkissa rajoittaa; nämä molemmat kaivannot ovat toistensa yhteydessä. Sitäpaitsi viime mainitun kaupungin osan jakaa joukko pienempiä kaivannoita, jotka ovat keskenään ja kahden suuren kaivannon yhteydessä ja osaksi mereenkin laskevat. Tämä kaupungin osa on kaupan pääpaikka, ja täällä onkin komeita ja rikkaita puoteja.

Neljä rakennusmuotoa Tokio'ssa alituisesti vaihtelee, nimittäin kirkko, daimion korkeimman sotaministerin palatsi, porvarihuone ja tulenkestävä tavaratorni. Daimion asunnoilla, jasikes (l. jaskés), on ainoastaan nimi palatsimainen. Ne ovat nimittäin huoneryhmiä, ympäröidyt yksinkertaisilla valkoiseksi savetuilla sivurakennuksilla, joiden akknnoissa on mustat puuristikot. Mataloita ja, jos mahdollista, suorakulmion muotoisia kun ovat, näyttävät ne kasarmeilta. Katto on mustista, valkolaitaisista tiileistä ladottu. Mitsi'n kaupungin osa tekee varsinaisen kaupungin, jota monet kaarevat sillat edellisiin yhdistävät. Kuuluisin näistä on "Japanin silta", Nippon-bashi, jonka kautta keisarillinen iso tie, "tokaido", menee, ja josta virallisesti kaikki matkat lasketaan.

Tokion ympäristöllä on valtakunnan isoin ja hedelmällisin tasanko runsaine riisituotteineen. Teollisuus sitä vastaan on hyvin vähäpätöinen ja käsittää ainoastaan koru- ja ylellisyyskalujen valmistuksen, varsinkin pronssista. — Se laki, joka muinoin kaikki daimios'et pakoitti vuosittain kuusi kuukautta pääkaupungissa asumaan, koska heidän perheensä siellä vuosikaudet asuivat, edisti joutuisasti kaupungin kasvamista. Sitte, kuin tämä laki on lakkautettu ja daimios'en valta kumottu, asuvat ne enimmästi maalla, ja väkilukukin on vähentynyt. Nykyään Tokiossa tuskin on yli 60,000 asukkaan, entisajan puolentoista miljoonan sijalla.

Kiina.

Tämä kansa oli jo kaukaisessa muinaisuudessa saavuttanut korkean sivistyksen; kirjapainotaito, ruuti, kompassi, y.m. olivat aikoja ennen täällä, kuin Euroopassa tunnetut. Mutta Kiinalaisten kopeus ja itseensä luottamus estää heitä muilta kansoilta mitään oppimasta. Senpätähden he vieläkin ovat taidoissa ja tieteissä samalla kannalla, kuin monta sataa vuotta takaperin. Kiinalainen on kuitenkin erittäin ahkera, kestävä ja kaikissa käsitöissä sanomattoman taitava. Harva maa on niin huolellisesti kuin Kiina, viljelty; yksin vuoretkin käytetään, penkereiksi rakennetaan, ja vesijohdolla kastellaan aina huipuille saakka. Ei missään maassa pellon viljelystä arvata niin korkealle, kuin täällä. Suurissa juhlallisuuksissa keväällä keisari, prinssien ja korkeiden virkakuntien seurassa, itse kyntää vähän, näin pellon viljelystä kunnioittaen.

Miehet ja vaimot pitävät pitkiä vaatteita, meidän yönuttujen kaltaisia, jotka aina maahan asti ulettuvat; niiden alla housut ovat. Hiukset ajellaan, paitsi pientä tilkkua päälaella, joka palmikoidaan. Syntymän jälkeen heti litistetään ylhäisten naislasten varpaat ja jalkaterät siteillä, joten jalka saadaankin pysymään neljän tahi viiden tuuman pituisena ja nikamat niin paisuksiin, että niillä on hyvin epävarma ja vaikea kävellä.

Kiinan kieli on hyvin vaikeata ja hebrean kanssa vanhimpia maan päällä; siihen kuuluu noin 4,000 kirjoitusmerkkiä ja uuden oppimisessapa lähetyssaarnaajilla onkin työtä, tätä kieltä osatakseen. Kiinalaiset kirjoittavat sanat päällettäin eikä perättäin. — Sivistyneillä kiinalaisilla on toisenlainen uskonto, kuin hiljaisemmalla kansalla. Tämä uskonto on uskon puhdistaja Confucion laatima; hän eli noin 550 e.Kr., ja opetti yhtä ainoaa olentoa, maailman luojaa rukoilemaan. Mutta kansa jumaloitsee kummallisia epäjumalain kuvia, ja temppeleissä jalat ristissä istuu antaen pappien itseään petellä. Tätä paitsi jokaisella kotonaan on jumalansa kuva, jota hän päivittäin rukoilee ja housuu, joll'ei hän rukousta kuule. Kiinalaisilla ei ole sunnuntaita, mutta he ovat päivittäin temppeleissä, eivätkä he alota mitään tärkeätä työtä, ennenkuin ovat rukoilleet temppelissä. Kiinalaiset virkamiehet "ku-an" Euroopassa mandarineiksi sanotut, ovat jaetut yhdeksään osaan, joilla vielä kuliakin on kaksi alaosaa. Eri luokat eroitetaan lakkien eriväristen ja eriaineisten nappiensa suhteen. Korkeimmalla luokalla on vaaleanpunainen, toisella tummanpunainen, seitsemännellä ja kahdeksannella luokalla on kulta-, yhdeksännellä hopeanappi. Keltaisia silkkiverhoja keisari lahjoittelee suosionsa osoitteeksi; muuten semmoista väriä ei virkamies saa käyttää. Kaikilla Kiinalaisilla virkamiehillä on väkensä suhteen aatelinen arvo.

Kiinan äärettömän valtakunnan pääkaupunki on Peking. Sen väkiluvusta on suuresti eroavaisia numeroita ilmoitettu. Ennen puhuttiin sen kahdesta miljoonasta, sittemmin puolestatoista, vaan viimeiset tiedot puhuvat ainoastaan puolesta miljoonasta, joten Peking ei ollenkaan olisi väkirikkain Kiinan kaupungeista. Varsinainen kaupunki on peninkulmaa ympäriinsä, jonka lisäksi tulee 12 esikaupunkia. Korkea ja leveä muuri, jolla neljät vaunut voivat rinnan kulkea, kiertää kaupungin ympäri. Kaikki portit ovat suuruudeltaan ja muodoltaan samanlaiset, ja niiden päälle on korkea tiilinen torni rakennettu. Jokaisessa on vahtisotamies, tullimies ja poliisipalvelija. Muutamilla porteilla on kummallinen nimi. Yhtä pohjaisista porteista sanotaan "hurmausportiksi", toista "pitkittävän rauhan portiksi". Neljästä itäisestä mainitsemme vaan "auringon nousun portin" ja "ison kaivannon portin"; eteläisistä "ijäisen ainaisuuden portin", ja muista "täydellisen rauhan portin", "viisauden" sekä "yleväin tieteiden" ja "sotaisen maineen portit". Melkein jokaisella portilla on satuloituja aaseja, joilla noin 36 pennillä saa ajaa kaupungin ympäri muureja myöten.

Maanjäristyksen pelosta on Pekingin rakennukset tehty hyvin leveitä; hyvin monta on puusta ja ainoastaan yksinkertaisia. Kaikki on laissa kirjoitettu. Laki sanoo, että ensi luokan virkamies saa asuntoonsa käyttää ainoastaan vissin määrän tiilejä, toisen luokan virkamies samoin ja vielä määrätyn luvun pylväitä huoneensa etusivulle, j.n.e. Keisarikin on tämmöisiin lain piireihin sulettu. Hän esim. on pakoitettu ensimmäisessä kerrassa asumaan. — Leveät ja säännölliset kadut ovat rikkailla ja komeilla kauppapuodeilla kaunistetut. Niin kansakkaita ja vilkkaita, kuin Euroopalaiset pääkaupungit ovatkin, antavat ne ainoastaan vaillinaisen kuvan Pekingin metelistä ja liikkeestä. Täällä on päättömiä kamelirivejä, kantaen kankaisempien maiden tuotteita, ja lukematon joukko kärryjä ja vaunuja, joilla vihanneksia y.m. maalta kaupunkiin viedään. Vaikka kaupungissa onkin moinen kihinä, hallitsee siellä kuitenkin paras järjestys ja varmuus, sillä järjestyksen pito on hyvin ankara. Kaupungin ympäristö on hyvin kallis. Kaikkialla nähdään viljavainioita ja puutarhoja hyvänhajuisine kukkineen ja puineen, joiden joukosta vanhat sypressit, lukuisat temppelit välkkyväisine tiileineen, ihania luostareja ja isoja hautauspaikkoja viheriöine, tuuheine lakkoineen kohoutuu. — Vuonna 1662 maanjäristys Pekingissä hautasi 300,000 ihmistä ja 70 vuotta myöhemmin hävisi 100,000 samalla tavalla.

Suurin, ihmisten käsillä rakennettu varustus on epäilemättä se 300 maatieteellistä peninkulmaa pitkä muuri, jonka jo 250 vuotta ennen Kristusta Kiinalaiset rakensivat maansa pohjaisosaa suojellakseen Tatarilaisilta. Tämä ääretön varustus on oikeastaan kahdesta muurista, joiden väli on täytetty maalla ja soralla. Korkeus sillä on 25 ja harjan leveys 15 jalkaa, ja leveimmillä paikoilla voi kuusi ratsastajaa helposti rinnan ajaa. Määrätyillä matkoilla tavataan siinä linnoitettuja portteja ja jokaisen 300 jalan päässä torni. Päätorni ja pääportti on jo sortunut ja monessa muussakin paikassa on vierymisiä tapahtunut, vaan niistä ei enää lukua pidetä.

Toinen Kiinalaisten suuri työ oli posliinitorni Nankingissa, jonka keisari Nung-Lo 680 eli 1403 j.Kr. teetti; sen kerrottiin olleen mitä erinomaisimmasti koristetun. Tämä ylistetty torni on jo kuitenkin hävitetty.

Kananhöyhenhuone Pekingissä.

Kananhöyhenhuone Pekingissä on kummallinen rakennus. Se on yksi ainoa iso sali, jonka laattiaa peittää paksu kanainhöyhenkerros. Kerjäläiset ja maankulkijat, joilla ei kotoa ole, saavat yönsä viettää tässä avarassa sänkykamarissa. Miehiä, vaimoja, lapsia, nuoria ja vanhoja otetaan siellä vastaan. Kukin laatii itse vuoteensa tähän höyhenmereen ja nukkuu sitte niin hyvin, kuin taitaa. Aamu kun koittaa, täytyy yövieraitten huoneensa jättää ja ovessa olevalle palvelijalle maksaa määrätyn maksun, yhden "sapek'in".[52] Tämän laitoksen alkuaikoina annettiin kullekin yövieraalle pieni peite; mutta hallitus kun huomasi, että he veivät usein peitteet mennessään, joko myytäväkseen tahi talvella verhokseen, muutettiin se kohta. Mutta peitteiden kokonaan poistaminen ei myös sopinut; sentähden laitettiin mahdottoman suuri huopainen peite, joka peitti koko huoneen. Päivillä se riippuu katossa, ja iltasella, kun kaikki ovat rivittäin levolle asettuneet, lasketaan se nuorilla alas. Peitteessä on kullekin makaajalle reikä, josta hän voi päänsä pistää ilmaa hengittämään. Päivän koittaissa taas peite kattoon nostetaan. Sitä ennen kuitenkin annetaan "tam-tam'illa" [53] merkki että sitkeäunisetkin huomaitseisivat ja muistaisivat päänsä höyheniin kätkeä, ett'eivät jäisi kaulastaan peitteen reikiin kiikkumaan. Sanomaton kerjäläis-joukko ryömii nyt likaisesta höyhenmerestä, kääräisee ryysyjään ympärilleen ja suurissa laumoissa[54] kukin haaralleen hajoilee einettänsä etsimään.

Eräs päivällinen Kiinassa.

Jokaiselle pöydässä istuvalle oli kaksi norsunluista puikkoa, pieni kapeateräinen ja kilpikonnan kuori-päinen veitsi, posliinina lusikka, juomakuppi ja soja-kuppi,[55] jota Kiinalaiset käyttävät suolan asemasta. Lusikkaa käytetään sojaa ja soppaa syödessä; mutta minun täytyi käyttää sitä koko ruoka-ajan, sillä minä en niillä kahdella puikolla mitään suuhuni saanut. Pöydän keskellä oli ääretön joukko pieniä posliinikuppeja, joissa oli semmoisia herkkuja, joita Kiinalaiset syövät varsinaisten ruokalajien välillä. Minulle on aivan mahdotonta luetella näitä herkkuja, vaan voidaan kuitenkin aavistaa niiden lukua, kuin sanon, että 72 pientä kuppia oli pöydällä. Päivällinen alkoi tervehdysmaljalla, jonka jälkeen kukin Kiinalainen pisti puikkonsa mikä mihin kuka kuhunkin kuppiin ja ahmi aika kiireellä mikä mitäkin. Ensimmäiseksi lajiksi saimme me ensin linnunpesäsoppaa, joka ei ole muuta, kuin hyvää linnunpesällä sekoitettua kanasoppaa. Nämä linnunpesät ovat pienityt ja näyttävät ynnä maistuvat makaruunilta. Tämän jälkeen minä sain kuivatuita meripöljiä — niiksi sanotaan eräitä ilkeän näköisiä, mustia merieläimiä, joita varsinkin pyydetään Fidji-saaristosta. Ne olivat ulkonäöltään niin inhoittavan näköisiä, ett'en minä voinut niihin sattuakaan; mutta minä en voi koskaan Kiinalaisen syömäkumppanini iloista katsetta, jonka tämä hänen himoruokansa häneen synnytti, unohtaa. Sitte tuotiin kanasopassa haudutettuja hain eviä; bamburuohon ja läskin seassa keitettyä vesilintua, sorsan kieliä, koiranmaksapiirakoita, kovaksi keitetyitä kyyhkysen munia ja paljo muuta hienoa ruokaa. Edeltäpäin oli kaikki leikelty pieniksi viipaleiksi ja rustot sekä luut poistetut. Ruoka kannettiin kupeilla; leipää tarjottiin hyvin pienissä paloissa, mutta riisiä oli yltäkyllältä, ja sitäpä Kiinalaiset leivän asemasta syövätkin. Oikein hupaista oli katsoa, kuinka näppärästi Kiinalainen kahdella puikollaan sieppasi ruokaa kupista. Ne pitivät puikkojaan peukalon, etu- ja keskisormen välillä kuin nipistimiä ja nielivät palan toisensa perästä kuin sudet, ja tavan takaa lusikalla sieppasivat soppaa eli lientä sekaan. Ruokalajien välillä tarjottiin teetä pienissä kupeissa. Kiehuvaa vettä oli kaadettu teelehtien päälle kuppiin; ett'eivät lehdet suuhun tulisi, pidetään kansi aina kupin päällä niin tiviisti, että teevesi ainoastaan juoksee aluskuppiin. Ruoka-aika kesti melkein kolme tuntia, ja kuitenkin aina joko syötiin taikka juotiin.

Hautajaiset Kiinassa.

Kun joku isä, äiti tahi joku vanhempi sukulainen kuolee, saavat kaikki sukulaiset siitä tiedon. Kuolleen jälkeläiset istuvat kaikki valkeissa vaatteissa alenevassa (sukulaisuuden suhteen) järjestyksessä — valkoinen on heillä murheen väri — laattialla ja itkevät samalla, kuin naiset oikein parkuvat. Sitte kuolleen ystävät tuovat valkoisen palttina- eli silkkihurstin, joka pannaan ruumiin päälle. Nyt astuu likeisin miehinen sukulainen, muun suvun seuratessa, virralle eli likimmäiselle lähteelle posliinikuppi kädessä "vettä ostamaan", niinkuin he sanovat. Sitä varten on kupissa kaksi vaskirahaa. Tällä vedellä pestään ruumiin kasvot ja ruumis. Tämän jälkeen ruumis puetetaan semmoiseksi, kuin hän eläissäänkin oli ja pannaan arkkuun. Arkun laudat ovat neljän viiden tuuman paksuisia; sen pohjalle on ripistetty sammuttamatonta kalkkia. Sitte, kuin arkku on pantu kiinni, tehdään se sementillä ilmanpitäväksi; tätä paitsi on se sisältä ja ulkoa keitinöljyllä silattu. Viimeiseksi pannaan arkun kannelle taulu, johon kuolleen nimi ja arvo on kirjoitettu; ne samat sitte hautakiveenkin kaivetaan.

21 päivän kuluttua vietetään sitte hautaansaattajaiset. Kuolleen taulua kannetaan kullatussa kantotuolissa; taululla ovat suisutus- ja uhriaineet. Saattojoukkoon kuuluu myös musikantteja; muutamat pilliä puhaltavat, toiset lyövät määrättyin aikain kuluttua kolmesti rumpuun. Lapset ja sukulaiset seuraavat taulua valkeissa vaatteissa; haudalle kun tullaan, alkaa uhraus ja monet muut omituisuudet. Kun uskotaan kuolleen tarvitsevan rahaa ja vaatteita, poltetaan haudalla paperiin maalatuita rahoja ja vaatteita. He, kun ovat hyvin säästäväisiä, luulevat nämä käyvän todellisten verosta. Ruumiin haudattua kannetaan taulu juhlasaatossa takaisin, ja jos jälkeläiset ovat rikkaita, asetetaan se omituiseen, n.s. esi-isäin saliin; köyhät asettavat taulun muihin huoneisin ja suitsutuksen eteen.

Hautausmaat eivät täällä koskaan ole kaupungeissa, vaan niiden viereisillä kukkuloilla ja hedelmättömillä paikoilla. Kerran keväin ja syksyin menevät asukkaat miehissä siistimään hautoja ja uhraamaan niillä. Lähtiessään he sitte koristavat haudat valkoisilla ja punaisilla paperihihnoilla. — Varsinainen suruaika oikeastaan olisi 3 vuotta, mutta tavallisesti sitä lyhennetään kolmella yhdeksästä eli 27 kuukaudella. Lapset eivät saa vanhempainsa kuoleman jälkeen mennä naimiseen, ennenkuin suruaika on loppunut. Kiinalaisilla on, niinkuin tiedämme, ajellut päät; mutta surun merkiksi he antavat hiukset kasvaa. Keisarin kuoleman jälkeen ei kukaan saa ajella hiuksiaan sataan päivään.

Java.

Java-saari (Tschava) on maailman runsaimmasti siunatuita maita. Mutta siunauksen rinnalla asuu siellä kauhistus ja hämmästys; sillä saarella on tulivuoreinen (vulkaaninen) luonto, ja hedelmällisyyden ja ihanuuden syyt ovat myös kauhistavimpain hävitysten syitä. Niin kävi esim. v. 1822, jolloin tulivuori, Galongoeng, saaren länsiosassa pitkän lepoajan perästä yht'äkkiä kitansa aukaisi ja hirmuisella jyrinällä hautasi tuhka- ja kivisateella 124 kylää 5,000 asukkaineen, kahvi-istutuksineen ja peltoineen. Missä ennen hymyilevänä paratiisi kukoisti, siinä oli nyt kaikki kuollutta ja mustaa. Mutta, jos nyt menemme tälle kamalalle paikalle, niin näemme tuskin jälkeäkään enää siitä hävityksestä. Rikas, kukoistava ja ihana kasvimaailma kaunistaa tätä uutta hedelmällistä maanlajia; ei ainoatakaan autiota paikkaa näy, ja uudet kahvi-istutukset kaunistavat sen hedelmällisiä aloja. Tulivuoren aukko on jo sammunut, ja kaksi vähäistä savupatsasta ainoastaan enää ilmoittaa maanalaisesta, riutuvasta tulesta.

Javan asukkaat ovat Euroopalaisia, Arabialaisia ja Kiinalaisia — Javalaisia. Nämä ovat keskikokoisia, kellahtava ihoisia. Niin kauvan kuin Javalainen on lapsena, keritään osa hänen hiuksistaan, toinen osa yhteen sidotaan. Viilatut ja mustat hampaat (valkoiset hampaat kuin koiralla ovat muka rumat), ja tupakin purekselemisella rumennettu suu ovat vanhempain Javalaisten tunnusmerkit. Naiset voitelevat mielellään otsansa riisijauhoista valmistetulla purppuralla ja vartalonsa ylä osan yrteistä ja kukista valmistetulla keltaisella "boreh'illa", jonka hajua Euroopalaiset kauhistuvat. Vaateparsi ja asunnot ovat yhtä yksinkertaiset. Huoneet, joita melkein ainoastaan makuupaikkoina käytetään, ovat banburuohosta tehtyjä. Hukkaan siellä ruokahuonetta etsii, sillä niin päivällinen kuin iltanenkin syödään aina paljaan taivaan alla. Sillä Javalainen istuu perheineen maalle levitetyllä matolla ja nauttii yksinkertaista ruokaansa: aamusella kuppi kahvia parin riisikyrsäsen kanssa; puolipäivänä riisiä ja "sambel'ia" (se on pippurin, suolan, kuivan lihan, vihanneksien j.s. sekoitus). Herkuiksi pannaan myös hänen matolleen — sillä pöytää ei hänellä ole — kuivattua eli palvattua hirvenlihaa, muutamia matojen lajia, rapuja ja ankan munia. Hän kun on luja mahomettiläinen, kammoo hän läskiä ja väkeviä juomia. Syödessä käytetään sormia kahvelin sijassa, ja lusikat tehdään kokospähkinän puoliskosta; veitsiä ei käytetä ollenkaan. Asunto saa valonsa ja ilmansa ainoastaan ovesta. Yksi riisilato ja talli hevosille ja lehmille on usein asunnon läheisyydessä. — Ylhäisten asunnot köyhäin asunnoista eriävät ainoastaan siinä, että ne ovat isompia ja että muutamissa on pöytä ja lavitsoita. Aateliset asuvat palatseissa, jotka ovat Euroopalaiseen tapaan sisustetut, mutta ei Euroopalaisella maulla. Turhamaisuus ja loiston himo sitävastaan nousee kovin korkealle. Niin esim. eräs matkustavainen huomasi peilejä vaakasuoraan asetetuiksi, kuin niille ei muuten tilaa ollut. Suurin loistonhimo kuitenkin ilmestyy ruhtinoissa. Javalla on nykyjään ainoastaan kaksi semmoista, jotka kuitenkin ovat Alankomaiden vasalleja.

Nämä korkeat sultanit — joiksi ruhtinaita sanotaan — kun kansalleen yleisesti näyttäytyvät, ovat he mahdollisimmassa komeudessaan. Alamaiset pitävät sen tavattomana sultanin arvon ja alentumisen osoituksena, että hän tahtoo heidän kanssaan seurustella, ja että he pitäisivät tämän kunnian sitä suuremmassa arvossa, näyttäytyy sultani vaan aniharvoin. Hän esiytyy komealla seuralla, johon pian koko kansa yhdistyy. Aivan sultanin edellä käy neljä keihään kantajaa, joilla keihäät ovat pystyssä ylhäällä. Keihäänkantajien edellä on muita korkeita miehiä; mutta ei koskaan kahta eli kolmea enempää, ja heidän keihäänsä eivät saa olla pystyssä, vaan vähän kallellansa. Toinen sultanin tunnusmerkki on auringonvarjostin. Hänellä yksinään on kullattu auringonvarjostin, joka on niin suuri, että neljälle miehelle on kylliksi työtä sen pitämisessä hänen päänsä päällä. Varjostin on keltaisilla silkkihetalehilla reunustettu ja kannetaan kuusi kyynäräisessä varressa, joka on punaisilla ja keltaisilla maalirenkailla kaunistettu. Kuningattarella, ruhtinoilla ja ylhäisillä aatelismiehillä on viheriä kultareunuksinen varjostin. Kun sultani näin armollisena näyttäytyy kansalle, kannetaan silloin myös esi-isäin kalleuksia, jotka ovat kultaisia koristuksia, mitkä kulkevat perintönä sultanilta sultanille. Nämä kultakalut tavallisesti kuvaavat norsua, käärmettä, härkää, hirveä ja kukkoa. Koristuksia kannetaan kohta sultanin perässä ja niiden jälessä seuraa useita ihmisiä kantain sultanin muita kultakalleuksia. Siis yksi kantaa hänen kultaista betelrasiotaan, toinen hänen kultaista sylkilaatikkotaan, kolmas hänen kultaista maljaansa, neljäs hänen kultasia lautasiaan j.n.e. Matkue päättyy suureen keihäänkantajajoukkoon, jonka keskellä ruhtinaat ja aatelismiehet seuroineen kulkevat.

Sultania matkoillaan seuraa aina joukko kalliita hevosia. Näistä on kaksi aina sultania varten satuloittu. Valtaistuin, kullalla ja hopealla kaunistettu, kuletetaan myös aina hänen matkoillaan.

Kansa ihmettelee tätä loistoa syvimmällä kunnioituksella ja siitä huomaa oman mitättömyytensä. Tämä tunne ruhtinaalle tuottaakin jumalallisen kunnian ja antaa alituista ravintoa ylivaltijaan korkeudelle sekä kasvattaa hänessä sitä uskoa, että kansa on ainoastaan hänen tähtensä. Kansan alamaisuus näyttäytyy myös sen puheessa. Itsepä ylhäisimmätkin nimittäytyvät, hallitsiaa puhutellessaau, hänen orjikseen; useinpa vielä "kehnoiksi orjiksi". Keskinäisessä seurustelussaan eivät he koskaan sano "minä", vaan "teidän alammaisin palvelijanne". Ruhtinaan päätä he sanovat "temppelin huipuksi," hänen silmiään "jalokiviksi" ja hänen kasvojaan "auringoksi." Kun on kysymyksenä ruhtinaan puhe, kuolema, syöminen ja makaaminen, niin puhutaan hänen: "käskystään, maailman jättämisestään, virvoituksestaan, levostaan". Javalaisilta ei suinkaan puutu huvin ja ilon aiheita. Ennen kaikkia eläinleikit heitä miellyttävät, ja erittäinkin kukko sotaisella halullaan ja urhoollisuudellaan heitä ihastuttaa. Kukkojen jalkoihin usein sidotaan rautapiikit, että taistelu verisempi olisi. Köyhimmät käyttävät heinäsirkkoja taistelusankareina. Nämä eläimet ärsytetään taistelun himoisiksi päätä heinän korrella kutittamalla. — Kansa rakastaa peliä oikein vaistomaisesti, ja kaikki, ruhtinaasta aina palvelijaan asti, pelaavat korttia.

Se on sama, yksinkertainen, lapsellinen kansa, joka antaa itsensä vietellä maailman vaarallisimpiin töihin, nimittäin yleensä kuuluisain syötävien pääskyn pesien kulettamiseen. Nämä pesät ovat nimittäin varsinkin Kiinalaisten herkkupaloja ja ovatkin heille kullan arvosta. Javan etelärannikon lukuisissa rotkoissa on miljoonia pieniä, harmaita pääskyjä. He rakentavat pienet pesänsä muutamien satojen jalkojen korkuisiin rotkojen pystysuoriin seiniin; pesät ovat liima- eli hyytelömäisestä aineesta tehdyt. Näissä, pääsemättömissä paikoissa, joita valtameri monta sataa jalkaa korkealle kuohuvine aaltoineen huuhtelee, luulevat ne pesäinsä säilyvän ihmisten ahneudelta. Kuitenkin pettyvät nämä linturaukat; sillä aaltojen hyrskeestä ja musertamisen uhkauksista huolimatta kiipeilevät ihmiset pesille, kun kullan himo, mielen hurmaus ja taikausko heitä vetää.

Kolmesti vuodessa he riistävät näitä pesiä. Tämä on mitä vaarallisinta tointa, vaikka meri tyynikin olisi. Javalaiset nousevat tikapuita myöten aina kahden sadan jalan korkuiselle pystysuoraan kohoavalle kallioseinälle. Kun he ovat likellä rotkoa, jossa pesät ovat, odottavat he kunnes hyökkäävä aalto on takaisin painunut ja sitten äkkiä luolaan kiipeävät. Sinne he ovat asettaneet bamburuohoisia telkimiä, joilla he käsin pesiä kaivelevat taikka pitkillä koukuilla niitä repivät. Samalla aikaa aallot luolaan ajautuvat ja jo sieltä palautuvatkin. Mutta jos nyt työskentelijäin luolassa ollessa meri äkkiä kuohahtaa, syöksevät aallot pikaisesti, täyttävät luolan ja nielaisevat onnettoman pohjattomaan hautaansa. Mutta myös muut onnettomuudet heitä uhkaavat. Telkimet usein murtuvat ja miehet putoavat kuohuihin; pyörtyminen myös täällä monen saavuttaa, jolloin se kallioon kuoliaaksi rutistetaan.

Mutta kuinka Javalaiset, joilla on niin vähä tarpeita ja jotka ovat niin onneensa tyytyväiset, voidaan näin vaaralliseen toimeen saada? Sitä varten pannaan kaksi viehätintä liikkeelle: taikausko ja opiumin hurmoitus. Kun linnunpesäin kuletusaika on tullut, laitetaan juhlia ja uhria vuorihengille, joita näissä luolissa luullaan asuvan. Pienissä uhrimaljoissa tarjotaan niille kukkia ja hedelmiä, lihaa ja vihanneksia, joita sinne tänne vuorelle asetetaan. Vellamo veden emäntä on tässä etenkin tärkeä. Aitan ovella, johon linnun pesät ko'otaan, on hänen kunniaksensa komea vuode, ja pyyntöajan jokaisena torstain iltana viedään sille uusia uhreja. Lamput sytytetään, suitsutetaan, ja toimitetaan sanalla sanoen kaikkia taikauskon hullutuksia. Semmoinen on uskonnollinen valmistus tähän vaaralliseen työhön. Mutta vielä on toinenkin, nimittäin mielen hurmoaminen. Yöllä ennen työn alkamista vietetään juhlaa. Musiikki, hyppelijättäret ja huvitukset karkoittavat ajatuksista uhkaavan vaaran. Opiumia tarjoillaan suurin määrin ja pianpa vieraat hyppelevät ja hurmoavat itsensä pyörryttävillä nesteillä; jonka perästä he ehkä jo ensi yönsä meren helmassa lepäävät.

Kummallinen myrkkylaakso on Javassa. Tiheästä aarniometsästä kun tullaan ja noustaan korkealle kukkulalle, avautuu yht'äkkiä katsojan eteen hirmuinen erämaa, oikea manala — kapea alaston laakso. Ei ainoatakaan kasvillisuuden jälkeä näy tässä auringon polttamassa laaksossa. Eläinten luurankoja näkyy siellä ja täällä. Usein näiden asennosta nähdään, kuinka esim. peloittavan tiikerin kuolema on saavuttanut samassa silmänräpäyksessä, kuin hän on saaliisensa iskenyt, ja kuinka petolintu, joka lämpöiselle ruumiille laskihe, atriaansa mässätessä henkensä on heittänyt. Suuria kovakuoriais-, muurahais- ja muita hyönteiskasoja nähdään myös täällä. Tämä on kuoleman eli myrkkylaakso. Tämän paikan kuolettavaisuus tulee hiilihaposta, joka maasta kohoaa ja raskautensa tähden tästä niin hitaasti haihtuu. Samoin kuin Neapelin viereisessä koiraluolassa ja Pyrmontin läheisessä höyryluolassa samanlainen höyrylaji jok'ainoan niissä maata lähestyvän tappaa, samoin täälläkin käy. Pystyssä käypä ihminen voi ainoastaan vahingotta tässä erämaassa kulkea.

Dajakit Borneon saarella.

Borneo on Itä-Indian saareista melkein tuntemattomin. Dajakeiksi sanotaan lukuisinta, voimallisinta ja raa'inta tämän saaren kansaa. Heidän asuntonsa ovat kurjat; muutamain lyhkäisten puupylvästen päähän asetetaan katto. Seinät ovat yhteen neulotuista palmun lehdistä, joita katoksikin käytetään. Yksi pöytä höyläämättömällä kannella ja möhleillä jaloilla, pari mattoa, muutamia sammaleilla täytettyjä tyynyjä sekä mahdollisesti joku rautainen pata ja ase, joka seinällä riippuu, tekevät huonekaluston. Kattoon ovat hirtettyjen vihollisten valkoiset pääkallot ripustetut. Näitä käytetään lautasina ja juoma-astioina. Dajakein majat eivät aina ole maahan raketut, vaan yhtä usein ja vieläpä useimminkin ovat ne puissa, joiden lehdet he yhteen palmikoitsevat. Tavallisesti sinne eivät johda mitkään portaat, joita Dajakit eivät tarvitsekaan, sillä he kiipeilevät kuin oravat.

Dajakit ovat keskikokoisia ja tanakoita. Kasvojen väri on vaalean ruskea, pää paksu ja leveä, nenä latuska, ja suussa ovat paksut huulet. Korvat ovat kummallisimmat; sillä lapsuudessa kaivetaan korvalehtiin reiät, ja nämä reiät suurennetaan yhä isompain ja isompain puunaulain tukkimisella niihin; ja näinpä ne saadaan viimein niin suuriksi, että korvalehdet olkapäihin ottavat. Varpaat ovat horrossa ja jalat ilkeän leveät, miten kaikilla Indialaisilla kansoilla, koska ne aina avojaloin kävelevät. Dajakit käyvät melkein alastomina; ainoastaan vyötäisillä heillä on ruskeista niinistä vyö. Sateella he käyttävät palmun lehdistä neulottua päähinettä. Semmoinen hattu näyttää suurelta, pyöreältä kannelta ja suojelee koko ruumiin.

Miehet antavat hiuksensa kasvaa niin, että ne ulettuvat olkapäille; vaimot eivät hiuksiansa koskaan leikkaa. Dajakilaisnaisten pitkät, pikimustat hiukset näyttäisivät siis erittäin kauneilta, jos he ymmärtäisivät niitä vähänkin maullisesti siistiä. Vaimot ovat miehiä kauneimmat. Melkein kaikki tyttäret naidaan jo yhdeksän ja kymmenen vuoden vanhoina. Yksikään nuorukainen ei saa vaimoa, joll'ei hän voi näyttää voittomerkkiään, ja itse rumimmatkaan naiset eivät tekisi semmoista häpeätä, että menisivät miehelle, joka ei ole itselleen hankkinut jotakin voittomerkkiä. Mutta ne ovat hirmuisia voittomerkkejä, joita sulhaselta vaaditaan, nimittäin tapettujen vihollisten pääkalloja. Naimiseen mennessä ei koskaan kysytä vanhempain tahtoa, vaan kun joku nuori mies tyttöä kosii, vie hän hänelle kolme pääkalloa ja kysyy jos hän tahtoisi ne ottaa lahjaksi. Jos hän ne ottaa, myöntyy hän, ja samana eli seuraavana päivänä häät vietetään. Se käy näin: Koska tyttö on pääkallot ottanut morsiuslahjaksi, menee sulhanen takaisin majaansa, jossa hänen vanhempansa ja sukulaisensa häntä odottavat; nyt he menevät joukolla morsiamen kotiin. Ovella he voitelevat sulhasen kukon verellä ja morsiamen kanan verellä. Rakastajat tarjoavat toisillensa veriset kätensä, ja näin on vihkiminen toimitettu. Tästä hetkestä jää vaimo miehensä huoneesen, ja siellä hänellä ei tapaa olla hupaiset päivät; sillä vaimo on miehensä orjatar. Hänen täytyy viljellä riisipelto, viedä kotiin otukset, joita mies metsästäissään ampuu, suolata lihat, ne kuivata auringon paisteessa, kalastaa ja sanalla sanoin tehdä kaikki, miehen matollaan loikuessa ja aseitaan puhdistellessa, joka onkin hänen ainoa kototyönsä.

Dajakit syövät kaikenlaisia eläimiä, joita käsiinsä vaan saavat. Sammakoita, konnia, rottia, käärmeitä ja krokodiileja syövät he yhtä mieluisasti, kuin hirviä ja metsäsikoja, joita metsät täynnä vilisevät. He eivät koskaan lihaa keitä, vaan ripistelevät sille vähän suoloja ja kuivaavat sen auringon paisteessa. Pienemmistä eläimistä he ainoastaan nahan nylkevät ja hiilillä sitte koko eläintä korventavat; mutta useimmasti he syövät lihaa tuoreena suolan ja pippurin kanssa. Riisiä he keittävät vedessä, johon panevat hiukan suoloja ja mausteita. Keittoa syödään pääkalloista, liemi juodaan ja sakeampi syödään kourilla. Syödessään he eivät istu pöydässä, vaan makaavat laattialla. Huoneissaan ei ole erinomainen puhtaus; mutta itse Dajakit ovat siistejä: ne pesevät itsensä ehtimiseen syönnin edellä ja kylpevät kerran päivässä. Keskenänsä he ovat uskollisia ja luotettavia; ennenkuin Dajakilainen varastaisi kourankaan riisiä naapuriltaan, kuolisi hän mieluummin nälkään.

Kiinalaiset, joita Borneon rannoilla asuu, käyvät Dajakein kanssa kauppaa; mutta he kun eivät ensinkään rahaa tunne, on kauppa vaan vaihtamista. Virtain rannoilla on muutamia vapaapaikkoja, ja sinne Kiinalaiset vievät tavaroitaan, varsinkin suoloja, tupakkia, betel- eli areka-pähkinöitä,[56] riisiä, lasihelmiä, pieniä kuvastimia ja pieniä punaisia vaatteenkappaleita. Kaikilla näillä tavaroilla on määrätty hintansa. Niin pian kuin Kiinalaiset ovat tavaransa määrätyille vapaapaikoille saaneet, menevät he pois ja palaavat takaisin 8 eli 14 päivän kuluttua, jolloin tavaransa ovat niiden tavaroiksi vaihdetut taikka koskemattomat. Dajakilaiset antavat etenkin: "ding-ding'iä" eli kuivaa lihaa, hiomattomia diamantteja ja kultaa, jota he tuovat sisämaasta, joissa virrat kultahiekkaa kulettelevat.

Dajakein aseet ovat yksinkertaisia, mutta erinomaisen hyviä, vaikka he eivät tunnekaan tuliaseita.

Aseina ovat pääasiallisesti miekka (klemang), iso puukko (parang), kilpi, heittokeihäs ja puhallustorvi, josta myrkytettyjä nuolia puhalletaan.

India.

Himalajan vuorijonosta eteläänpäin levitäksen 65,000 neliöpeninkulmaa avara Länsi-Indian niemimaa, jolla on kolmion muoto. Niemimaan länsirannikkoa sanotaan Malabariksi ja itärannikkoa Koromandeliksi. Himalajasta juoksee monissa mutkissa Sind eli Indus Arabian mereen. Yläosassaan tämä virta juoksee ihanan Kaschmir-vuoriston lävitse; vuoren ihana ja lauhkea ilmanala tuottaa mitä jaloimpia hedelmiä. Tänne ovat monen kansan sadut paradiisin tehneet. Suullaan Sind muodostaa hiekkaisen, puuttoman ja terveydelle vahingollisen delttamaan. Himalajasta juoksee myös Indialaisten pyhä Ganges-virta. Vahvistettuna yhdellätoista suurella sivuvirralla, joista Bramaputra suurin on, juoksee se kaakkoista suuntaa Bengalin lahteen. Ganges'in rannalla on Indialaisten pyhä kaupunki Benares lukuisine epäjumalan temppeleineen. Niemimaan 10 ja 15 peninkulman levyisen rantueen täyttää myrkyllinen ilma, joka on oikean ruton synnyttäjä, sen murhaenkelin, joka maailman ympäri liitelee.

Tämän leveän rantatasangon eteläpuolella kohoutuu Dekan ylänkö. Samalla kuin Indian tasangolla vallitsee tukehduttava kuumuus ja rankkasateet tulvailevat, on Dekassa viileä ilma. Alituisesti vihannoitsevaiset puut täyttävät tämän alangon, jota ei liiaksi auringon poltto, ei lumi eikä jää vaivaa. Ikuinen kevät kaunistaa näitä siunattuja seutuja.

India on vesinen maa, jossa on noin tuhannen laivakulkuista virtaa. Maan kasvullisuus on runsas. Riisistä saadaan kaksi ja kolme satoa vuodessa. Siellä tavataan ruohoja, joiden varret näyttävät onsilta puilta. Ebenholssit ovat jo vanhastaan kiitetyitä. Leipäpuu ja bananipuu antavat runsaat ravinnokset, ja indigoväri on kyllä tunnettu. Muskottipähkinöitä ja mausneilikoita, inkivääriä ja monta pippurilajia saadaan Indiasta.

Rikas on Indian eläinmaailma. Virroissa krokodiilit väijyvät; pensaissa vilahtelevat myrkylliset käärmeet ja niiden joukossa myös vaarallinen lasisilmäkäärme. Kuumalla ja kostealla rannikolla tavataan myös verenhimoinen tiikeri, pantteri ja jalopeura, voimallinen norsu ja sarvikuono. Metsät ovat täynnä lukuisia loistovärisiä lintuja. Maa kätkee täällä poveensa diamantteja ja jalokiviä, jotka puhtaudessa ja kovuudessa voittavat muiden maiden samanlaiset.

Asukkaat ovat yleensä tumman ruskeita ja keskikokoisia, solakoita ja usein kauniita ja lempeäkasvoisia. Otsaansa he maalaavat valkoisia, keltaisia ja puuaisia juovia. Alhainen väestö on puolialasti; ylhäisemmillä ovat valkoiset ja vaaleansiniset verhot ja usein myös renkaat nenässä ja korvissa. Ravintona käytetään riisiä, vihanneksia ja hedelmiä. Koko kansa on jaettu neljään pääluokkaan. Ensimmäiseen kuuluvat bramanit (papit ja oppineet), toiseen sotilaat, kolmanteen maanviljelijät ja kauppijaat, neljänteen käsityöläiset ja palvelijat. Jokainen kuuluu syntymäsäätyynsä. Se, joka ei mukaudu luokkansa järjestöön, hyljätään luokastaan eivätkä muutkaan luokat häntä vastaan ota. Hänen täytyy tulla "pariaaksi". Pariaat eivät kuulu mihinkään luokkaan ja ovat kokonaan ylenkatsotut. Ei kukaan tahdo heidän kanssaan mitään tehdä, ei juoda eikä syödä.

Indiassa on Braman usko. Brama on ijankaikkinen kuolematon jumala. Hän loi kolme jumaluutta: Braman, maailman luojan; Vischnun, ylläpitäjän; Schivan, hävittäjän. Brama on luonut monta henkeä, joista muutamat lankesivat, vaan toiset pysyivät uskollisina. Langenneet ovat puhdistettavat; sentähden loi Brama monta maailmaa, joihin myös maa kuului. Ihmisten ja eläinten ruumiit ovat langenneiden henkien asunnoita. Jos he tulevat puhtaiksi, pääsevät he Braman luoksi taivaasen; jos ne pysyvät pahoina, pitää niiden uudestaan mennä toisten ihmisten ja eläinten ruumiisin. Tämä on sielun-vaellus. Uskonoppi on Indialaisten pyhissä vedas-kirjoissa kirjoitettu. Kirjanoppineet vaeltavat kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, asettautuvat jonkin puun varjoon, istuttavat bamburuohoja ympärillensä, kaunistain ne kukilla ja lipuilla ja kertovat ympärillensä kokoontuneelle kansalle tarun jumalistaan. He opettavat kansalle, että sen, joka tahtoo autuaaksi tulla, täytyy lakata oikeasta työstä ja ajattelemattomana vaipua ijankaikkisuuden helmaan niin, että hän kokonaan maailman unohtaa. Tätä tietysti eivät kaikki voi; mutta hurskaat sitä koittavat. Nämä, pitkähiuksiset, likaiset ja muutamilla ryysyillä käärityt olennot istuvat yleisillä paikoilla, epäjumalain kuvien edustoilla ja kaikki lankeuvat hartaasti heidän eteensä. He koittavat etsiä autuuttansa keksimällänsä ankaralla itsensä piinaamisella. Yksi ripustaa itsensä käsistään puuhun ja riippuu siinä, kunnes kädet kuolevat ja kuivavat; toinen makaa rautaisella teräväpiikkisellä vuoteella; toiset taas katsovat aurinkoon niin kauvan, kuin silmänsä sokeutuvat. Epäjumalain kuville, joita on puusta, kivestä, vaskesta ja kullasta, kannetaan uhreja loistaviin temppeleihin. Paras on Schivan, ihmisen muotoinen 32 käsinen kuva; jokaisessa kädessä sillä on veitsi, ja kaulan ympärillä on pääkalloilla "kaunistettu" nauha. Jumalain juhlia vietetään äärettömällä loistolla. Kuuluisin juhla pidetään Kesäkuussa Dschaggernautin kunniaksi Bengalissa. — Indialaiset kylpevät ahkerasti pyhässä Ganges-virrassa. Kuolevaiset ihmiset kannetaan virran rannalle, ja virran pyhällä ravalla pyyhitään heidän suutaan ja nenäänsä. Ruumis heitetään pyhään veteen eli poltetaan. Indialaiset antavat suurimman arvon ulkonaisille töille; mutta sydämen puhdistumisesta eivät he tiedä mitään. Joka tietää tehneensä jotakin pahaa, hän vie korvaukseksi temppeliin jonkun lahjan taikka kylpee tahi mainitsee jonkun jumalan nimeä muutamia satoja kertoja perättäin.

Portugalilainen Vasko de Gama kun oli Itä-Indian meritien löytänyt, alkoivat katolilaiset innollisesti kristillisyyttä levittää tähän rikkaasen ja ihanaan maahan. He löysivät sieltä jo ennen kristityitä, jotka sanoivat itsiään tuomas-kristityiksi. Vuonna 1705 lähetti Tanska Itä-Indiaan evankeliset lähetyssaarnaajat Ziegenbalg'in ja Plütschau'n, jotka perustivat ensimmäiset evankeliset laitokset Tranquebar'issa Koromandel-rannalla ja käänsivät ensimmäiset Indialaiset. Viime aikoina on ankarasti koetettu evankeliumia saarnata Indiassa. Koska Englantilaiset hallitsevat suurimman osan Länsi-Indiasta, voivat he paljo auttaa lähetyssaarnaajain tointa. Madras, Bombay ja Kalkutta ovat lähetystoimen pääpaikkoina. Mainioin lähetyssaarnaaja oli Preussiläinen Karl Rhenius, joka vuodesta 1815-1838 vaikutti Indiassa. Hänen pääpaikkansa oli Palamcotta, likellä Indian eteläisintä niemekettä, Kap Komorinia. Lähetyssaarnajain elävät esitelmät vaikuttivat asukkaisiin; hengettömällä hiljaisuudella he kuuntelivat hänen saarnojaan. Useat antoivat itsensä kastaakin; kirkko rakennettiin, kouluja perustettiin ja kristillisiä kirjoja levitettiin maahan. Pian kristilliset seurakunnat Indiassa kukoistivat. — Lähetysseurat Englannissa, Skotlannissa, Berlinissä, Leipzigissä ja Baselissa lähettivät alituisesti uusia lähettiläitä. Heidän toimensa ei turhaan mennytkään. Nykyjään saarnataan jo noin kahdessa sadassa paikassa, ja evankeliset saarnaajat samoilevat maan poikki ja pitkin. Kuinka vähäinen kuitenkin on kääntyneiden luku, jos sitä verrataan pakanoiden miljooniin! Mutta aika on tuleva, jolloin evankeliumin valo on valaiseva Indian pimeätä yötä; aavistava tunne siitä jo Indialaisia kammoittaakin. Itä-Indian niemimaa, jota suuret virrat risteilevät, on vielä hyvin tuntematon. Birman kuningaskunnassa, Bengalin lahden itärannalla, asuu noin neljä miljoonaa ihmistä. He ovat lyhytkasvuisia, tumman ruskeita, maalatuita ja tuuhea-, mustapartaisia. He pukeutuvat kirjaviin vaatteisiin, ovat vilkkaita ja urhoollisia mutta uskomattomia ja viekkaita. Kristillisyys on täällä tehnyt vielä vähemmän, kuin läntisellä niemimaalla.

Benares.

Majesteetillisen Gangesvirran vasemmalla rannalla, paratiisimäisessä seudussa ja Hindustanin sydämessä komeilee vanha Bramanilais-kaupunki Benares. Se on rakennettu puoliympyrämäisesti virran rannalle. Ulkonaisesti tämä pyhä kaupunki eroaa paljon muista tavallisista Indian kaupungeista. Joukko kullatuita tornihuippuja, joita lukemattomat loistavat rakennukset, huoneet ja palmut ympäröitsevät, tekevät vieraasen mahtavan vaikutuksen. Melkein kaikkia Itämaisia kansoja on tänne keräytynyt. Sen suuren puoliympyrän pohjais- ja länsiosaan ovat Euroopalaiset ja varsinkin Brittiläiset asuntonsa asettaneet. He asuvat avaroissa bamburuohoisissa huoneissa.

Mentäissä kaupunkiin, ei nähdä suurta porttia, joka johtaisi leveille kaduille. Korkeasta, ahtaasta ja synkästä portista tullaan kapeille, mutkaisille ja pimeille kaduille, jotka ovat niin kapeita, että kaksi kuormanvetäjää tuskin toisensa sivuitse pääsee. Huoneiden luku lasketaan noin 30,000, ja jokaisen seinälle on heleillä väreillä maalattu kihiseviä ihmisjoukkoja, norsuja, härkiä, jumalia ja jumalattaria, kummallisia päitä ja käsiä. 175,000 ihmiselle, joita alituiset pyhiinmatkustajat vielä lisäävät, on 1,000 Hindulais-temppeliä ja yli 300 mahomettiläistä kirkkoa. Jos siis mennään toisesta portista sisäkaupunkiin, nähdään temppeli temppelin vieressä. Lukemattomat, jumalain kuvilla koristetut, muutettavat rukoustuolit vieläkin kaventavat kapeita katuja. Joukko syötetyitä, kaiken ikäisiä härkiä, jotka ovat kesyjä, kuin koirat, käyskentelevät ylevinä ja oikein herramaisina katuja pitkin, tahi sulkevat niitä kokonaan. Täällä nähdään paljon ihmisiä, jotka polviaan notkistellen näitä härkiä kaunistelevat kukilla ja kunnioittain tervehtävät niitä. Voi sinua, jos kurillasi survaiset näitä laiskoja eläimiä, jotka eivät tieltäsi väisty! Silloin kansa sinun palasiksi repisi.

Jos kärsimyksesi on kaiken tämän kestänyt, ja sinä tulet toiseen kaupungin osaan, niin kohtaa sinua toinen kovempi koetus. Härät tosin ovat kadonneet, mutta sen sijaan juoksee ja kiipeilee lukemattomia apinoita, kaikki Indialaiselle jumalalle pyhitettyjä. Ne kiipeilevät katolta katolle, akkunalta akkunalle; et silmänräpäystä saa sinäkään olla niiltä rauhassa; ne sieppaavat sinun päähineesi ja juoksevat hartioillesi. Katon koristeiden takaisista kätköistään hyökkäävät ne äkkiä esiin, nykäisevät hedelmäkauppijaan ja sokurileipojan parrasta, sieppaavat lasten suusta leivän ja kiipeilevät niiden niskoilla. Voi sinua, jos kepilläsi tahdot itseäsi niiltä suojella. Paras on rauhallisesti vaan astuskella tiehensä.

Rohkeiden apinoiden jälkeen ovat fakiirit kärsimyksesi koettelijoina. Rihkamapuotien takana pitävät he julmaa meteliä kamalimmasti soivilla instrumenteilla, joiden tarkoitus on sivukulkijain kuurotuttaminen. Näiden puotien välillä, pääkadun molemmilla sivuilla, on rivittäin kaikenlahkoisia pyhiä kerjäläisiä, sairaita ja raajarikkoja. Kaikki he ovat inhoittavan näköisiä; hiukset riippuvat sikin sokin silmillä, jäsenet ovat väännellyt luonnottomiin asentoihin; ruumis on tahrattu liidulla ja lehmän lannalla, ja usein nämä katuvaiset asettautuvat mitä kummallisimpiin asennoihin. Ruton tapaiset hajut lemuavat heistä niin, että sivukulkijat tahtovat tukehtua; kerjäläislaumat piirittävät sinua, ja alinomaa kuulet korvissasi huudon: "Herra, anna lahjoja, anna syötävää!"

Lukuisat ovat myöskin pitaaliset ja uskonnolliset kulekselijat, jotka vuosikausia liikkumatta seivovat samassa asennossa siksi että heidän jäsenensä kankistuvat ja tulevat kykenemättömiksi kaikkiin muihin liikuntoihin. Siellä nähdään ihmisiä, millä kädet ylöspäin, millä ulospäin ojennettuina ja niin vetotaudin tapaisesti puserretuilla nyrkeillä, että kynnet ovat kasvettuneet kämmenten sisään. Sokeiden luku on varsin suuri, niinkuin niidenkin, jotka tahallaan ovat niin kauvan silmiänsä kiinni pitäneet, että ne ovat umpeen paisuneet. Toiset seisovat rautapiikkisillä palloilla, joiden piikit ovat jalkoihin pistäytyneet ja pienimmästäkin liikkeestä tuottavat sanomattomia tuskia. Turhaan alat sinä, sääliväisyyden liikuttamana, apujasi antelemaan; ne ovat kuin pisara meressä.

Semmoinen vaikutus valtaa vieraan, joka Hindustanin pyhän kaupungin lävitse kävelee; tämä on se paikka jota Indialaiset siunaavat ja ylistävät, ja siellä on köyhille bramaneille osoittama armahtavaisuus kylläinen tuottamaan autuaallisen kuoleman.

Hindulaisten kirkot viehättävät erittäin silmää sievillä ja vaihtelevilla muodoillaan. Suurimmat ja kauneimmat ovat Benaressa Gangesvirran rannoilla, ja niiden kullatut kuvut tarjoavat virran toiselle rannalle mitä loistavimman näön. Tavallisesti kirkkorakennus muodostaa umpinaisen pihan, jossa Schiva-jumalalle pyhitetyt härät elätetään. Rohkeasti nämä eläimet hyökkäävät jokaisen sisäänmenijän vastaan, saadakseen heiltä tavalliset maisi- eli sokurileipä-lahjat. Kirkkopihain ympäritse kiertelee ristikäytäviä, jotka ovat täynnä alastomia ja kantapäästä kiireesen asti liidulla ja lehmän lannalla tahratuita parannuksen tekijöitä. Kirkon alla on maanalainen kylpypaikka, johon pyhän Gangesvirran vettä johdatetaan. Virran rannalle johdattavat isot ja leveät portaat, joita myöten pyhimykset menevät virralle synneistänsä peseytymään. Suuri joukko on myös semmoisia, jotka ovat eri maista, satojen peninkulmain takaa tulleet virran aalloissa elämänsä lopettamaan, siten sielunsa pelastaakseen.

Ne useat ruumiit, joita virrasta vedetään ja joita kalat ja kotkat raatelevat, tekevät inhoittavan vaikutuksen. Lukuisat ovat myös kuolloa tekeväisten vuoteet; sillä sairaat kannatuttavat itsensä rannalle, siellä pyhää virtaa viimeiseen uneen vaipuissaan katsellakseen. — Britannialainen hallitus on tosin paljon tehnyt näiden itsemurhausten estämiseksi; mutta niiden vaikutuksen on pappien uskonkiihko tukahduttanut, ja ainoa, jonka he vaikuttivat, oli, ett'ei hukutuksia saa enää päivällä — vaan ainoastaan yöllä tapahtua.

Mutta Benares ei ole ainoastaan Hindustanin pyhä kaupunki, vaan myös Indian taiteellisuuden pääkaupunki ja rikkain markkinapaikka. Kauppapaikoissa on mitä kalleimpia saaleja, diamantteja ja lukemattomia silkki-, villa- ja puuvillatavaroita kaikista Itämaista. Tänne tuodaan meritse Gangesta ja sen sivuvirtoja myöten Englannin käsiteollisuuden tuotteita sekä kalliita aseita ja kultasepän teoksia Lucknow'in kaupungista.

Persia ja Persialaiset.

Persia on iso maa, kolme kertaa niin suuri kuin Suomi. Sitä rajoittaa yleensä korkeat vuoret, paitsi itäpuolta ja Persian lahden rannikkoa, jotka ovat mataloita; jonka tähden täällä kuumana vuodenaikana vaivaakin sanomaton kuumuus. Maa kohoaa sitävastaan sisämaassa, jossa ilma onkin maan eteläosiin verraten paljoa viileämpi; ja kosteana vuoden aikana voi siellä olla hyvinkin kylmä ja tuulinen. Maa on osaksi hedelmällistä, vaan asukkaat ovat liian laiskoja sitä hyvästi viljelemään, eikä hallituskaan koeta sitä parantaa. Vaikka Persiassa onkin monta ja korkeata vuorta, ei siellä kuitenkaan ole yhtään isompaa virtaa, mikä taas tullee siitä, ett'eivät pilvet piiritä sen vuoria eivätkä siis anna niille vettä. Sentähden täytyyki kaivoilla ja vesisäiliöillä, joihin sadevettä ko'otaan, toimeen tulla. Taivas on niin kirkas, ja tähdet niin loistavia, että yöllä voi lukea tähtien valolla. Myrkyllinen Samum-tuuli on täällä hyvin tuttu.

Huolimatta huonosta viljelyksestä, tuottaa Persia kuitenki monia tärkeitä tuotteita. Persian hevoset ovat yhtä kiitetyitä, kuin Arabian ja ovat todellakin kauniita, vilkkaita ja yleviä eläimiä; aaseja, kesyjä ja kesyttömiä, kameleja, puhveleja, hirviä, koirasusia, jalopeuroja, tiikerejä ja hyenoja on kosolta. Jaloja hedelmiä kasvaa yltä kyllältä: persikka on saanut nimensäkin Persiasta, josta se siis on kotoisin. Tulpanitkin täällä metsissä kasvavat. Apteekki-tavaroista Persia on erittäin rikas. Kivennäisistä mainittakoon ensisijassa kallis naphta, hieno maaöljy, jota täällä mum'iksi sanotaan. Sen paras laji on läpinäkyvää ja kirkasta kuin viini ja keräytyy vähissä määrissä muutamiin koloihin. Ainoastaan kuningas (Schahi) saa tätä kallista öljyä noutaa. Naphtaa käytetään apteekissa ja suitsutuksessa. — Rannoilla harjoitetaan ahkerasti helmisimpukkain pyyntiä.

Persialaiset ovat keskikokoisia, notkeita, jänteviä ja kiivaita, valkoverisiä, vaikka tavallisesti päivän polttamia. Muotonsa on enimmästi kaunis ja jalo, tapansa hienot; he ovat kohteliaita ja vakavia Turkkilaisia taipuvaisempia, mutta viekkaampia ja irstaisempia.

Persialaisista eroavat Parsialaiset, joita siellä täällä asuu. Nämä ovat vanhain Persialaisten kunniallisia ja hyviä jälkeläisiä, jotka rehellisesti maanviljelyksellä ja puutarhan hoidolla itsensä elättävät, taikka taiteita ja käsitöitä harjoittavat. Persialaiset ovat tulen palvelijoita, s.o. he palvelevat tulta jumalanansa, eivätkä sentähden käsitöitä harjoita, koska tulta siinä tarvittaisiin. He eivät koskaan sammuta mitään valkeata, ei edes kynttilätäkään.

Persialaisten tavat ovat tosin itämaisia; mutta eroavat paljon Turkkilaisten tavoista. Ylhäisillä Persialaisilla on usein monta vaimoa, joskus 50-60. He asuvat, niinkuin Turkinmaallakin, sisimmäisissä huoneissa, haremissa. Sitä, jolla on poika, sanotaan kunniarouvaksi ja pitääkin hän itseänsä muita parempana. Näillä vaimo-paroilla ei ole mitään muuta tekemistä, kuin itsensä vaatettaminen ja koristeleminen. Pojat pysyvät äiteinsä luona kahdeksan vuotisiksi; sitten isä ottaa poikansa luokseen ja harjoittaa häntä toiminnoissaan. Jos mies kuolee, suletaan hänen vaimonsa ikuiseen yksinäisyyteen.

Vaimojen täytyy miehiänsä pitää herroinaan, itsensä heidän orjinaan. Miehen tullessa heidän luokseen, menevät he hänen vastaansa, suutelevat hänen käsiään ja riisuvat häneltä päällysnutun. Poikain täytyy samoin kunnioittaa isiänsä. Heidän läsnäollessaan täytyy poikain seistä, ja niin kuunnella isäinsä käskyjä. Ruokapöydässä heidän täytyy vaan palvella.

"Persialaisten huoneet," sanoo eräs matkustaja, "ovat helpot rakentaa ja sisältävät ainoastaan muutamia erityisiä suojia, jotka tavallisesti ovat pohjaispuolelta avonaisia eli monenmoisiksi painetuilla akkunanlaseilla varustetut öillä, vaan jotka päiviksi pois otetaan. Laattia on kivestä, jota rikkailla kalliit matot peittävät. Huoneissa ei ole lavitsoita, pöytiä, kuvastimia eli muita huonekaluja. Persialaiset istuvat ristissä jaloin matoillansa eli pienillä tyynyillänsä; lipposensa he asettavat oven pieleen. Jos herra tahtoo maata, viedään hänelle pyöreä päänaluinen, ja siinä, jossa hän söi ja istui, makaa hän myös. Huvimatkoja he pitävät naurettavina ja turhamaisina."

Pidot erään ylhäisen Persialaisen luona.

Heti kun olimme istuneet, tarjottiin kulleki "kalliouta" ja sitte asetettiin jokaisen eteen pieni pöytä, täynnä scherbet-astioita[57] ja makeisia. Mutta kun ensinmainittu oli lampaan rasvalla sekoitettua, emme me saaneet palaakaan sitä alas. Sitte tuli joukko palvelijoita, kantaen valkoisia pöytäliinoja, joita kukat kaunistelivat. Liinoin nurkkiin oli painettu sananlaskuja, esim. "kaikki mitä teille tarjotaan, on hyvää ja annettu hyvästä sydämestä." Ja todella annettiinkin hyvästä sydämestä niin paljon, että tuhannen henkeä kylliksi sai. Minun ja syömätoverieni edessä ainoastaan jo oli seuraavat ruokalajit: ensin oli iso leivos, joka koko pöydän peitti ja vielä ulettui puoli kyynärää sen laitoja ulommakin. Tämä on Persialaisten leipää. Sitte meillä oli puoli lammasta, härän reisi, kaksi monenlaisella paistilla täytettyä kuppia, viisi höysteliha-kuppia, kaksi riisikuppia, kaksi keitetyllä kananlihalla, kaksi paistetulla hanhen lihalla, kaksi kaloilla, kaksi piimällä, kaksi scherbetillä täytettyä kuppia ja neljä viinipottua. Mutta ei yhtään veistä, ei yhtään kahvelia eikä lusikkaa. Yksi lasi asetettiin kätevästi toisen päälle, niin että me istuimme semmoisen ruokarovion takana, ett'emme muuta nähneetkään. Suurien kuppien ja isojen ruokakappalten välisistä koloista me ainoastaan näimme vastapäätä istuvaiset kumppanimme.

Minä koetin eräästä kolosta tirkistäen seurata isäntämme liikkeitä. Vasemmalla kädellään väkipuukkoon nojaten — Persialaiset eivät koskaan syödessään käytä sitä kättä — pisti hän oikean kätensä riisikuppiin, litisti kolmella sormellaan aika riisimytyn ja survasi sen totutusti suuhunsa; partaan kuitenkin jäi selvä todistus mitä "veräjästä" kuletettiin. Jonkun kerran tuon tempun tehtyään, repäisi hän palan jättiläisleivästä, kuivasi siihen hyppisensä ja nielasi senkin yhtä nopeasti. Senjälkeen käytti hän kättään useimmissa kupeissa ja kertoi sitte samaa liikettä. Lopuksi otti hän aika kiekauksen scherbet-astiasta ja vilkasi sitte ystävällisesti Euroopalaisiin kumppaneihinsa. Vaikka tuskin kukaan meistä maistoikaan mitään — sillä eihän niihin ruokarovioihin tohtinut koskeakaan, ett'eivät ne olisi päälle vieryneet — annettiin kuitenkin kuppien poisviemiseen merkki, ja palvelijat sekä ulkopuolella seisovaiset kateelliset herrat pitivät meitä varmaan erittäin ylhäisinä; sillä Persian isoiset syövät suurissa pidoissa sitä vähemmän, jota ylhäisempiä he ovat. Ruoan korjuussa tuli taas aika melu ja kohina, sillä höysteliha-astiat eivät happaneesta maidosta tahtoneet hevillä erota; voi oli käynyt erittäin lujaan liittoon pannukakun kanssa, ja kalat eivät millään ehdolla tahtoneet luopua paistetusta kanasta. Armahtamattomat kädet ne kuitenkin viimein eroittivat, jonka jälkeen ne syöstiin ulkona oleviin astioihin. Persiassa on nimittäin tapana loput antaa palkkioksi palvelijoille, eli niitä kärkkyvälle rahvaalle. Sentähden ylhäiset keittävätkin päivittäin kolme vertaa enemmän, kuin he itse syövät.

Nyt vasta voitiin hengittää. Palvelijat toivat pesuvettä, mutta ei pyyheitä; Persialaiset antavat ilman kuivata pesuveden, mutta me sen kuivasimme nenäliinoihimme. Tuskin saimme tämän työn tehdyksi, ennenkuin hämmästykseksemme taas tuotiin peloittavat kupit. Mutta tällä kertaa me onnistuimme paremmin; sillä ne sisälsivät hedelmiä ja makeisia, ja kullekin annettiin eri kuppinsa. Tällä oli myös hyvä syynsä, sillä muuten emme olisi saaneet nähdä niitä hyppelijöitä, joita niiden jälkeen sisään tuli. Musiikkia toimitti kitarri, viulu ja kaksi tambours-de-basque'ta sekä eräs laulaja, joka peloittavasti irvistellen ja täydellä kurkulla karjui. Musiikki ei tosin kaivannut tahtia, mutta oli muuten täydellisesti kissain kirkumisen kaltaista. Täysillä korvilla, mutta tyhjin mahoin jätimme me kemut ja menimme kotiimme päivällistä syömään.

Arabia.

Arabia on noin kuusi kertaa Ruotsin kokoinen, mutta on hyvin harvaan asuttu. Niemimaan länsi- ja etelärannikot ovat kapeita, kuumia, mutta jotenki hedelmällisiä. Rannikkojen sisäpuolella leviää ylhäinen erämaa, joka paikka paikoin muuttuu kosteikoiksi ja renkaan tavoin sisämaan piirittää; sisämaata sanotaan Nedjid'iksi, joka suurimmaksi osaksi on hedelmällistä ja vuorista. Rannikko on leveämpi. Tänne laskee maan suurin virta, Aftan. Muuten täällä on vaan sadevirtoja, jotka kesällä kuivavat. Sadeaikana peittää raitis viheriä maan, mutta kuumat auringonsäteet sen taas pian polttavat. Luoteisessa osassa on vuori, eli oikeimmin vuoristo, sillä se on hyvin avara ja monihuippuinen. Sitä sanotaan Jumalan vuoreksi eli Horeb'iksi. Siellä Sinain'kin vuori kohoutuu noin 8,000:n jalan korkeuteen. Siinä, jossa Mooses Jumalan kasvoja lähestyi, kasvaa sypressi, ja siihen, jossa Elias rukoili, on rakennettu huone. Kallioilla ja niiden välillä tavataan useita kirkkoja ja moskeita; eräässä rotkossa on kuuluisa Katariinan luostari. Tahtoisitko käväistä siellä? Tottahan! Mutta sinne pääset ainoastaan, jos olet Konstantinopolin patriarkalta saanut lupakirjeen. Huuda ainoastaan vartijalle, joka muurilla seisoo; hän laskee nuoran alas ja nostaa sillä kirjeesi muurille. Jos se oikeaksi havaitaan, lasketaan nuora alas. Sen mutkassa olevalle laudalle täytyy sinun istuutua ylösvedettäväksi. Eikö tämä ole ihmeellistä? Mutta mitä semmoinen varovaisuus hyödyttää? Se on todellakin hyvin hyödyllistä; sillä ympäristöllä asuu ainoastaan köyhiä arabialaisia, jotka usein kerjäävät munkeilta leipää, usein riistävät heidän puutarhansa ja epäilemättä menisivät vieläki etemmäksi, jos eivät luostarin muurit olisi liian korkeat ja sen portti aina sulettu. — Sinain likehdällä on lähteitä ja maa hedelmällistä; mutta etempänä ei nähdä muuta kuin erämaata, sitä samaa, jossa Jumala Israelin lapsia ruokki mannalla 40 vuotta.

Arabialaiset ovat Abrahamin jälkeläisiä ja miten veljensä Juutalaiset, pitkin Itämaita hajoitetut. "Sinun siemenes on oleva niinkuin santa meressä", — täyttyy myös heissä. Se on kaunista ja voimallista kansaa. Ne, jotka asuvat lounassa ja kaakossa, viljelevät vuorillansa tunnettua Arabian kahvia, durra-viljaa, taateli- ja gummipuita, jonka sitkeä pihka on kyllä tunnettu. Kosteikkojen asukkaita sanotaan Beduineiksi (erämaan lapsiksi); niissä he syöttävät kameleitaan ja erinomaisia — maailman mainioimpia — hevosiaan. Kun yksi paikka on syötetty, muuttavat he telttoinensa ja karjoinensa toiseen. Kaupungeita ja kiintonaisia kyliä ei täällä ole. Ohitsekulkevaiset matkustajat riistetään, jos ei heitä ole niin paljoa, että voivat itseänsä puollustaa. Riistämisen (ryöstämisen) Beduinit pitävät luvallisena! "hänen kätensä on jokaista vastaan". "Me olemme Ismaelin jälkeläisiä, ja hänelle kuului se perintö, jonka Isakki sai; sentähden tahdomme me nyt tämän vääryyden tasoittaa," sanovat nämä riistäjät ja luulevat sillä rikoksensa korjanneensa. — Köyhää maakulkijanta kohtelemat he vieraanvaraisesti, ja emirin (telttakylän vanhin) täytyy häntä suositella. "Jumala sinua siunatkoon!" sanotaan hänelle aamusella ja lasketaan matkaansa jatkamaan. Kuinka tämä soveltuu ennenmainittuun riistohaluun, ja mikä siihen on syynä? Ei muu kuin suurin tarve, ei muu kuin nälkä ja kurjuus. "Sinun sisaresi on kurja; sinun veljesi on alastoin!" huutaa Beduini matkustajalle ja riistää häneltä verhot.

Eikös Arabiassa olekaan yhtään kaupunkia? On muutamia, mutta ainoastaan pieniä. Mekassa on Kaaba. Se on se pieni, nelikulmainen Jumalan huone, jonka jo Abrahamin piti rakentaneen. Tämän pienen temppelin rakennukseen on enkeli Gabriel, niin kerrotaan, tuonut valkoisen kiven, joka surusta ihmisten syntein tähden on tullut mustaksi. Jokainen mahometiläinen kokee kunnioittain suudella tätä kiveä eli ainakin sitä koettaa.[58] Mahometin syntymäpaikkana on Mekka tullut hänen uskontonsa pääpesäksi. Mahometiläisten viides tehtävä on, että edes kerran eläissään käydä tässä kaupungissa. Hän, joka ei itse voi sinne mennä, voi toisen edestään lähettää. Kaupungin lähistössä on vielä sen linnan raunioita, jossa asui se Saban kuningatar, joka Salomonia kävi katsomassa. — Mahometin hautakaupunki, Medina, on toinen pyhä paikka. — Mokka, hyvin syrjälle jäänyt kaupunki, on tärkeä kahvin, gummin, pyhän savun ja mirhamin kauppapaikka. Kaupunkien ja kylien varsinaiset asukkaat ovat Beduineja paljoa harvalukuisemmat. Ei edelliset eikä jälkimmäiset muodosta mitään valtiota, vaan tottelevat isoa ruhtinasjoukkoa, joista kellään ei kuitenkaan ole rajatonta valtaa.

Arabialaisilla on erinomainen sielunvoima, äly ja terävä järki; niiltä ei puutu käsitysvoimaa eikä tieteisiin taipumusta. Heidän kiihkonsa on pikainen, heidän vihansa hirmuinen, kosto on velvollisuutensa. Heillä on palava kuvitusvoima, heidän puheensa on kuvannollista; he rakastavat ennen kaikkia satuja ja ihmeellisiä kertomuksia.

Kahvipuu.

Moni juo kahvikuppinsa ajattelematta siitä sen enempää. Ja kuitenkaan kummallista ei olisi, vaikka samalla kysyisi: mistä tulee tämä himojuoma, jota monet miljoonat ihmisiä Arabiassa, Vähä-Aasiassa sekä suurimmassa osassa Euroopaa, Amerikaa ja Austraaliaa juovat?

Mistä kaikki tulee? — Kauppamiehet ja merimiehet viittaavat meille kuuman Arabian. Arabia, mausten ja hyvien lemujen kotomaa, on myös kahvin kasvupaikka, josta se on viety Vähä-Aasiaan (Levantiin), Itä- ja Länsi-Indiaan, ja näissä maissa muuttunut kotimaiseksi. Parhaat kahvinpavut saadaan kuitenkin Arabiasta, ja ylistetty Mokkakahvi ei siis olekaan vaan paljasta puhetta. Tämän jälkeen tulee Levantin kahvi; kolmannen sijan saa Javakahvi — Java-saarelta. Meidän tavallinen kahvi tuodaan Amerikasta, jossa Brasilia, Guyana ja Länsi-India ovat kahvimaita. Rikas Kuba, rehevä Jamaika ja kukoistava Haiti saa vuosittain tuhansin sentnerin kahvia. Arabian kahvia tuskin koskaan saamme maistaa; sitä tuodaan harvoin tänne; Javan pienimmät pavut myydään meille Mokkakahvina.

Jos me nyt ajatuksissamme muutamme onnelliseen Arabiaan, niin tapaamme siellä alituisesti vihoittavia ja kukkivia, 20 ja 30 jalkaa korkeita kahvipuita runsaammin, kuin täällä tavallisia hedelmäpuita. Sen soikeat, tiviit ja kiiltävät lehdet näyttävät hyvin sitronin ja pomeransin lehdiltä. Sen hienot, alaspäin riippuvat oksat näyttävät meille lehtipoimuistaan valkoisia kukkaterttujaan. Kukat loistavat jo kauvaksi lyhytkantaisten lehtien välistä ja levittävät väkevän mauslemun. Näistä muodostuu purppuran punaisia marjoja, jotka näyttävät kirsimarjoilta. Pergamenttimaisen rustokuoren, jota imelä liha ympäröi, sisällä on kaksi siementä — tunnetut kahvipavut. Länsi-Indialaisessa kahvissa on tavallisesti vaan yksi kahvin jyvä jokaisessa marjassa, toinen jyvä kun harvoin kypsyy. Mukavamman kahvin korjuun tähden ei puiden anneta kasvaa kovin korkeiksi. Kaikki marjat kun eivät kypsy yhteen aikaan, kerätään papuja monesti vuodessa, Arabiassa kolmesti. Marjat levitetään sitte liinalle auringon paisteesen ja pidetään siinä, kunnes liha kuivuu ja haurastuu; sen jälkeen niitä puisella rullalla hierotaan, että marjain liha ja kuori särkyisi; viskimellä sitte kuoret pavuista eroitetaan.

Arabiassa ei käytetä parhaita papuja kahviin. Arabialaiset keittävät useimmiten kahvia marjan kuivatusta lihasta, jota he panevat kiehuvaan veteen. Semmoinen kahvi maistuisikin, monen matkustajan kertomuksen mukaan, paljon paremmalta, kuin papukahvi. Turkkilaiset ja Arabialaiset tarjoavat vieraillensa tätä juomaa ystävyyden merkiksi. Siellä juodaan kahvia maittilatta ja sokuritta hyvin pienistä kupeista. — Vuonna 1624 toivat Venezialaiset ensimmäiset kahvit Europaan; vuonna 1644 tunnettiin kahvi Etelä-Ranskassa ja 1652 Lontoossa. Parisissa oli ensimmäinen kahvihuone vuonna 1657, ja Nürnbergin kaupungissa vuonna 1696.

Sinai.

Muutaman tunnin kun olimme ratsastaneet yhä korkenevaisten ja jyrkistyväisten tunturiseinäin välitse, kääntyi laakso äkkiä oikealle. Me ratsastimme lyhyen solan lävitse ja saavuimme yht'äkkiä Jumalan vuoren, Sinain, juurelle; se kohoutui melkein luotisuoraan päämme päälle. Sinain vuori, ehkä vaan suuren vuorimaailman keskus, eroaa kuitenkin siinä muista kuuluisista maailman vuorikukkuloista, ett'ei se, miten muut, ala ympäröitsevästään vuoresta, vaan seisoo aivan erikseen laaksossa. Tätä soikeata ja säännötöntä nelisivuista graniittivuorta rajoittaa nimittäin kaakossa ja lounaassa kaksi tasankoa, joita yhdistää kaksi pitkää ja kapeata laaksoa. Sinain vuori siis seisoo tasaisella hiekkapohjalla, ikäänkuin saarnatuoli keskellä tunturi-muurien ympäröimää salia. Vuoriseinä kohoaa niin jyrkästi hiekka-arosta, että hiekalla seisoja voi laskea kätensä vuoren seinälle. Sitten kuin tämä vapaana seisova vuori on kerinnyt 1,400:n ja 1,500:n jalan korkuiseksi, päättyy sen osa ja muodostaa tasaisen portaan. Tähän ei kuitenkaan vuori vielä lopu; sillä tältä ylätasangolta nousee sen pohjois- ja eteläkulmasta kaksi noin 600:n jalan korkuista huippua. Eteläinen, joka onkin vuoren päähuippu, on Gebel-Musa, Mooseksen vuori.

Me asetimme telttamme vuoren juurelle. Likempänä vuorisolan suuta oli kreikkalais-katolinen luostari, S:t Katariinalle pyhitetty. Se on keskiajan linnain näköinen korkea torni, mutta karitsan ja ristin rauhainen lippu liehui sen huipussa. Luostarin juurella on ihana puutarha, kasvava öljy-, manteli-, persikka- ja muita hedelmäpuita, joiden pyöreiden lakkain joukossa kohoutuu myös obeliskin muotoinen sypressi. Me kävimme luostarissa iltapäivällä. Varsinainen portti on kiinnimuurattu, jonka tähden eräästä akkunasta köydellä laskettiin koppa alas. Tämä oli ainoa keino, jolla muun maailman kanssa pidettiin yhteyttä; mutta nyt kun rauhaisat ajat olivat, päästettiin meidät puutarhan portista. Viimein saavuimme luostarin kirkkoon, jota kaksi munkkia meille näytti. Kaikkein pyhimmän sivuosasta johdatettiin meitä muutamia portaita myöden alas pieneen holvi-huoneesen. Täällä me aikalailla ällistyimme, kun meidän käskettiin kenkämme riisumaan. Sukkasillamme astuimme me sitte vielä muutamia portaita myöten alas erääsen kirkkoon. "Tässä on paikka," sanoi oppaamme, "jossa Herra näyttäytyi Moosekselle palavassa pensaassa." Kirkon marmorilattia on kalleilla vanhoilla matoilla peitetty, ja itse pensaan muinoista paikkaa peittää hopea-arina, jolla alttari seisoo.

Sitte meitä vietiin munkkien ruokahuoneesen — pitkä synkkä huone, jota ainoastaan pitkä alaston pöytä ja muutamat penkit kalustivat. Jokaisen munkin tilalla oli illalliseksi tuoreita manteleita viheröine kuorineen, leipää, muutamia juuria ja vähän kaviaaria. Lihaa ei koskaan saa luostarissa nauttia. Jos joku heikkouden tähden välttämättä tarvitsee liharuokaa, pitää hänen mennä luostarin muurien ulkopuolelle sitä syömään — niin ainaki meille sanottiin; mutta munkit eivät minusta näyttäneet kovin laihoja päiviä viettäneiltä. Käyskentely luostarin ihanassa puutarhassa lopetti seurustelumme. Puutarhuri, vanha Arabialainen kristitty, mahtaa usein olla luostarin ulkopuolella lihaa syömässä, sillä hän oli liika mehevä raakain mantelien ja kaviaarin syöjäksi.

Seuraavana päivänä, joka oli pitkäperjantai, pysyimme asunnossamme. Aika ajoin satoi oikein rankasti ja myrskysi. Seuraava päivä oli taas lämmin, tyyni, ja nyt me aloimme vuorta tarkastella. Lyhkäisin ja tavallisin tie on jyrkkä polku, joka luostarista nousee suoraan rinnettä ylös. Vuorelle pääsee myös paljoa mukavammin toista tietä kameleilla ratsastaen. Tämän tien me valitsimme. Sinne tänne vuoren sivua koukkuillen kohosi se ylöspäin. Jokainen tien mutka tarjosi mitä ihanimpia näköaloja jylhässä vuorimaailmassa. Viimein saavuimme vuoren päätasangolle, noin 7,000 jalkaa meren pinnan yläpuolella. Tämän tasangon vasemmalla puolella kohoutui varsinainen Gebel-Musa. Minä sanoin varsinainen Gebel-Musa. Arabialaiset sanovat nimittäin siksi vuorta kokonaisuudessaan ja myös erikseen sen korkeinta kukkulaa. Sinain-nimi on kokonaan Sinain tienoilta hävinnyt.

Tähän täytyi kamelit jättää, ja, seuraten irtanaisilla kiven muruilla täytettyä vuoren halennetta, kiipiä ylöspäin. Yläseinästä näytti oppaamme meille puoliympyriäisen merkin kalliossa. "Se oli profeetta Mahometin kamelin jälki, siitä ajasta kuin profeetta ratsasti Siinaille", sanoi Arabialainen oppaamme. Ylempänä näytti hän meille rotkon ylitse pistäyvää kalliolohkoa. "Tuon alle Mooses kätkeytyi, kuin Herra astui alas vuorelle", jatkoi hän. Mykevällä huipulla tapasimme me kaksi pientä rakennusta. Yksi oli pieni kristillinen kirkko, toinen vielä pienempi mahometiläinen moskee. Sinai on myös mahometiläisten pyhiinvaelluspaikka.

Ihanan päivän hiljainen tyyneys muistutti meille täällä lain kirkastusta. Taivas oli niin sininen, kuin pilvi ei koskaan olisi sitä sumentanut, ja koko jylhä, monenkarvainen vuorimaailma punaisine, mustine, keltaisine, vaaleanharmaine, jylhine vuorenlohkareineen, leveni kaikkialle niin pitkältä, kuin silmä kantoi, ja näytti hiljaiseksi kivettyneeltä myrskyltä — myrskyltä, jonka niin pikainen rauha on nukuttanut, että sen hyrskivät aallot eivät ole ehtineet tasaantua, ainoastaan pysähtyä. Minun mieleeni muistui, että nyt oli pitkänperjantain jälkeinen päivä — äänetönnä odottava maailma!

Sitte kuin olimme laskeutuneet takaisin vuoren tasapäädylle ja siinä jättiläissypressin siimeksessä Elian lähteellä levähtäneet, aloimme vuoren vastaista syrjää alas laskeutua. Nyt oppaamme näytti meille kallion, josta Mooses sauvallansa veden kutsui, vaikka raamatun mukaan tämä ei tapahtunutkaan Sinailla, vaan ennen kuin Israelilaiset sinne kerkesivätkään, nimittäin Nephidim'issä. Luostariveli näytti meille vielä sen kallion, johon Mooses vihastuneena löi ensimmäiset taulut rikki, sen maljamaisen syvennyksen, jossa Aaron kultavasikan valoi, y.m. muinaisia pyhiä paikkoja.

Jerusalem.

Auringon lasketessa me tulimme eräälle harjulle. Me emme luulleet olevamme niin likellä päämaaliamme ja, hämmästyneinä, sentähden hevosemme seisotimme, kuin likellä edessämme näimme tämän pyhän kaupungin vakaana seisovan jyrkällä vuoren penkereellä. Sitä nytkin, miten muinoin, suojaavat lujat muurit ja tornit. — Edessämme oli kaunis taulu, Jerusalem; sanomattoman kaunis taulu, ja se ei ole ollut sentähden että se niin odottamatta eteemme ihastuttaen ilmestyi. Mikä sydämemme pani niin sykkimään, ei ollut se, mitä näimme, vaan ajatus siitä, mitä me näimme! — "Tuo korkein kaupungin osa tuolla oikealla," sanoi oppaamme, "on Sion, ja tuo kupu tuolla alhaalla on pyhän haudan kirkko, ja tuo portin viereinen torni, on Davidin torni". — Lähestyessämme kaupungin porttia, istui tien vieressä, ei varsin likellä sitä, pitkä rivi onnettomia, jotka kipeitä käsiänsä meihin ojentain, almuja anoivat. — "He ovat pitaalisia", sanoi hän; "he eivät saa mennä kaupunkiin eikä matkustavaisia lähestyä".

Jerusalem on omituisen näköinen kaupunki. Näillä metsättömillä Judean vuorilla on suuri puute rakennusaineista, mutta helppo pehmeiden rakennuskivien saanti. Mutta eivät ainoastaan seinät ja muurit ole kivestä; kattorakennuskin on siitä tehty, s.t.s. kaikki katot ovat holviten tehtävät. Näin ei voida yhtä ainoata lakea koko huoneesen tehdä, vaan muodostetaan pieni kupu kullekin suojalle. Kaupunki on siis täynnä pieniä kupoolia eli kupuja. Sen ravintolan edustalla, jossa asuimme, on aukea, raunioilla täytetty paikka. Ne ovat muinaisten temppeliherrain palatsin jäännöksiä. Kaupungin lävitse kulkevan alangon toiselta puolelta näkyy Morian vuoren kukkulalla Omarin moskee. Etäisimpänä näkyy loivarinteinen öljymäki, jota öljypuut vihannoittavat.

Jerusalem on vuoriniemekkeellä, joka ainoastaan luoteiskulmaltaan yleiseen ylänköön yhtyy, vaan kolmella sivullaan päättyy syviin laaksoihin. Vuoren äyräitä pitkin kulkee vielä lujat muurit. Tämän varustuksen kun näkee, ymmärtää helposti, kuinka luja paikka se on muinoin ollut ja kuinka se on kestänyt niin pitkät piiritykset.

Nykyisessä Jerusalemissa on noin 20 eli 28,000 asukasta. Etevämpänä teollisuutena täällä on saipuan valmistus ja "Jerusalemin tavaroiden" (sanktuariein), rukousnauhojen j.m.s. tekeminen; niitä tehdään simpukan kuorista ja öljypuusta sekä myydään pääasiallisesti pyhissävaeltajille, joita vuosittain 6-8,000 täällä pyhässä kaupungissa käy.

Me ratsastimme eräänä iltamana Jaffaportista jyrkkää rinnettä alas Gihon laaksoon ja siitä vielä syvempään Hinnomin laaksoon eli, miten oppaamme sitä nyt nimitti, Gehennan laaksoon. Sen pohja oli autio ja kivinen, reunoilla kasvoi muutamia öljypuita. Tämä Gehennan laakso, joka on aina ollut kauhistuksen pesänä, oli myös kansan tarun mukaan todistuksena Juutalaisten neuvosta Kristusta vastaan. Laakson etelärinnettä kutsutaan vielä tänään "pahan neuvon vuoreksi", Kaiphaan maatalo täällä kun on ollut. Samalla vuoren rinteellä näytettiin myös meille peltotilkku ja sen vieressä pieni hautarakennus. Peltoa vieläki sanotaan Hakk-el-Dama'ksi, s.o. "veren arvo" ja se pitäisi olla se savenvalajan pelto, jonka ylimmäiset papit ostivat Judan takaisin tuomilla 30:llä penningillä. Vielä meille näytettiin vanhaa puuta, "johon Judas itsensä hirtti."

Viimein me tulimme Josafatin laaksoon, josta katselimme oikealle leveytyvää Öljymäen rinnettä ja vasemmalta Jerusalemia. Eräs sivulaakso menee Öljymäen alaitse itään päin. Me seurasimme sitä ja tulimme pian Uuteen Bethaniaan, jossa Maria ja Martha Latsarusveljineen asuivat. Bethania on nyt tavallinen pieni Arabialainen kylä. Tästä me ratsastimme aika laukkaa jyrkkää vuoritietä Öljymäen kukkulalle. Siellä on pieni moskee, ennen kirkko, taivaasen astumiselle pyhitetty. Näköala moskeen tornista on avara. Itäänpäin maa yhä kallistui aina Kuolleesen mereen. Koko tämä suuri rinne on erämaa, Judean iso erämaa, jossa Johannes kastaja eli ja opetti. Laakson pohjasta kimalteli Kuolleenmeren sininen pinta, joka näytti vieläkin sinisemmältä kellervän punaisen hiekka-ympäristönsä keskellä. Meren vasemmassa nurkassa näytti olevan heleän sininen, pohjaisesta kiemuroiden tuleva nauha; se oli Jordan.

Öljymäen kukkulalta johti kivinen tie takaisin Josafatin laaksoon. Siellä näytettiin meille luostaria, joka oli rakennettu pyhän neitsyen haudalle. Vähän päässä tästä, aivan vuoren juurella, oli valkoinen aitaus, joka soikeaan nelikulmaan sulki puutarhan monine tuhatvuotisine öljypuineen. Yrttitarhan, näiden vanhain puiden juureinen maa, ei kuitenkaan ollut saanut olla luonnollisuudessaan, vaan oli jaettu hiekoitetuilla käytävillä pieniin kukkamaihin. Tämä oli Gethsemane.

Hämärässä me ratsastimme Jerusalemissa erään huoneen sivuitse jota sanottiin Pilatuksen asunnoksi, ja sitte jatkoimme matkaamme n.s. Via Dolorosa-katua,[59] jota myöden sanottiin Jesuksen Golgatalle menneen. Kerran me kulimme erään avonaisen portin ohitse, joka johdatti Itämaiseen tapaan rakettuun palatsiin. Sen pihalta vilkutti hiilivalkea, jonka ympärillä muutamia ihmisiä hääräili. Me ajattelimme silloin ylimmäispapin palatsia ja mielessämme kuvailimme että niiden olentojen joukossa oli rohkein opetuslapsi, arkaluontoinen Pietari, joka semmoisessa kohtalossa kielsi herransa ja mestarinsa.

Omarin moskee ja pyhänhaudan kirkko.

Me kiiruhdimme tänä päivänä Omarin moskeesen, joka seisoo Morian vuorella. Vuoren huippu muodostaa tasoitetun, laajan suorakulmion. Suurella työllä on tästä saatu säännöllinen penger-tasanko. Tämän suuren neliön keskellä oli erityinen kaikkein pyhin neliö, noin kuusi jalkaa muuta maata korkeammalla. Jokaisella sivulla kahdet portaat valkoisesta marmorista johdattivat pyhimpään ja portaiden yläpäissä oli ohkaisia, patsaille rakennettuja kaariportteja. Näiden sisäpuolella oli itse moskee, kahdeksankulmainen rakennus, jonka harjalta Itämaiset huiput korkeuteen kohoutuivat; niiden päissä suuret kultaiset puolikuut kimaltelivat. Moskee oli kokonaisuudessaan Itämaalainen ja kirjava. Sen vanha vaskinen laki oli homeenviheriä, mutta katon muu osa oli taivaansinisistä tiileistä; moskeen ulkoseiniä peittivät monenkarvaiset tiilet.

Moskeen sisustassa ei ole muuta erinomaista, kuin että sen suurimman osan täyttää mahdottoman suuri rösöinen kalliohuippu. Tämä on Morian vuoren alkuperäinen huippu, ja moskeen tarkoitus vaan onkin suojella tätä pyhää vuoren jäännöstä. Tämä oli nimittäin mahometiläisten uskon mukaan, viimeinen maallinen paikka, jossa Mahomet oli; ennenkuin hän lähti taivasmatkalleen, näytti hän ottaneen jalallaan aika potkun vuoresta lähtiessään, sillä hänen jalkansa on jättänyt huippuun suuren jättiläisjälen. — On tällä vuorenhuipulla kuitenkin historiallinenkin merkitys. Tällä kukkulallahan kuningas David uhrasi poistaakseen Jerusalemia uhkaavan ruton. Kuningas Salomon kun sitte sinne rakensi temppelin ja tasoitti vuoren, jätettiin, niinkuin näkyy, tämä huippu rikkumattomana temppeliin, jossa sitä luultavasti käytettiin uhrialttarina. Me seisoimme siis muinaisen Jerusalemin temppelin keskipisteessä.

Nyt me menimme pyhänhaudan kirkkoon. Pieni poikkikatu vie Johannesritarien entisen palatsin portin ohitse pienelle torille, joka on sileillä kivillä laskettu ja oikealla ja vasemmalla temppelin sivurakennuksilla reunustettu. Torin perässä on itse kirkko holviporttinensa. Me menimme asehuoneesen. Portin pielessä seisoi kaksi Turkkilaista sotamiestä, ja seinän vierelle muuratulla istuimella istuivat muut vartijat jalat ristissä, ja lähettivät meille ylenkatseellisia silmäyksiään.

Heti, kirkkoon tultuamme, näytettiin meille punainen, vähän laattiaa ylempänä oleva marmorilevy, jonka sanottiin peittävän "pyhän voiteen kiveä," sitä kiveä, jolle Josef Arimatiasta laski Kristuksen ruumiin. Tämän jälkeen me menimme sitte varsinaiseen kirkkoon, eli kuoriin. Tämä kuori on iso, suurella kuvulla katettu kehikko. Keskellä kuvun alustaa on erityinen kappeli — täydellinen pieni kirkko kirkossa; se on pieni pitkähkö rakennus keltaisesta ja valkoisesta marmorista. Tämä on n.s. pyhänhaudan kappeli. Se sisältää kaksi huonetta. Ahdas portti vei meidät ensimmäiseen n.s. "enkelin huoneesen," jossa enkelit vaimoille näyttäytyivät. Keskellä huonetta on eräs kivi. Se on se, joka haudan ovelle vieritettiin. Toinen, vielä pienempi ovi vie varsinaiseen hautahuoneesen. Tämä, ainoastaan kahdeksan jalkaa ristiin, oli katolilaisen kappelin tavoin kaunistettu paperikukkasilla y.m. sekä monella palavalla kultaisella ja hopeaisella lampulla. Itse paikka, jossa Kristuksen ruumiin sanottiin levänneen, oli peitetty vähä laattiata ylempänä olevalla marmorilevyllä, ja tämän kohdassa seinällä oli taulu, jonka edessä paloi suuri joukko pyhiinvaeltajain hartauden sytyttämiä kynttilöitä. Eräs munkki seisoi siellä ja möi kynttilöitä siihen tarkoitukseen.

Kappelista tultuamme näytettiin meille toisessa paikassa paikka, jossa Vapahtaja näyttäytyi Maria Magdalenalle ja äitillensä; vielä näytettiin meille pylväs, johonka hän oli ruoskittaissa sidottu. Eräät portaat veivät meitä sitte maanalaiseen holviin. Tämä oli n.s. "ristin takaisin voittamisen kappeli". Siellä näytettiin se akkuna, jossa Konstantinopolin keisarinna Helena seisoi ja katsoi, kun "oikea risti" löydettiin. Vähää ylempänä oikealla oli Golgathan kukkula jota myös kirkko ympäröitsi.

Kun minä nyt istuin keskiajan puolihämäräisessä Golgathan kirkossa ja kuulin vanhanaikuisen latinaisen laulun nousevan alhaalta pyhästä haudasta, jossa juuri iltakirkko alkoi, lensivät minun ajatukseni kauvaksi muinaisiin hirmu- ja ritari-, taikauskon- ja hartauden-, urhoollisuuden- ja uskon aikoihin! Sieltä minä, ikäänkuin "korkealta vuorelta", silmäilin kokonaista 18 vuosisadan aikaa ja sitä ääretöntä maanalaa, johon kristillisyys on levinnyt. Kaikki tämän opin voimallinen vaikutus ja ala kuvautui minun ajatuksiini, ikäänkuin suuri, äkkiä levitetty kartta, ja minun sydämeni sykki kovasti, ja olinpa melkein kopeana siitä, "että minäkin" olin yksi niistä, yksi tämän, maailmaa hallitsevan opin tunnustajista, maailman herroista! Yht'äkkiä, ulkonaisetta syyttä, ainoastaan omasta ylvästelemisestään — niinkuin saipuakupla halkeaa — lennähtivät minun ajatukseni mitättömyyteeni, maailman valtojen mitättömyyteen, kaiken maallisen mitättömyyteen, ja kaiken sen historiallisen loiston riutumiseen; ne näyttivät vanhoilta räystyneiltä auringon polttamilta romuilta, ja täytymys taivutti minun kankeat polveni kivilaattialle ja painoi alas minun pääni.

Libanonin sedripuut.

Tällä mahtavalla, ihanalla vuorella, josta Arabialaiset runolijat sanovat, että se kantaa talvea päänsä päällä, kukoistavaa kevättä hartioillaan ja hedelmällistä syksyä helmassaan samalla, kuin sen juureisen meren rannalla kesä palmujen siimeksessä uinahtelee — tällä vuorella kerran humisivat suuret sedrimetsät, ja vieläkin seisoo siellä muutamia aina Salomon aikaisia, noin 3,000 vuotisia sedripuita.

Sedripuilla, jotka kuuluvat havupuihin, on se omituisuus, että ne noin miehen korkuisena haarautuvat useihin haaroihin; on niissä kuitenkin muutamia, jotka vasta palmun tavoin latvassa haarautuvat. Haarat kulkevat vaakasuoraan, ja niiden neulaset näyttävät Saksan kuusen neulasilta. Kuori on harmaan ruskea, sileä ja kiiltävä; itse puu on ruskeanpunaista, kiiltävän kovaa, köykäistä ja lujaa sekä sisältää hyvän-hajuista pihkaa, joka estää matojen ja mätänemisen puuta hävittämästä; kävyt seisovat suorassa, kuin hopeakuusissa. Näiden majesteetillisten puiden rungot ovat osaksi jotenkin suuria. Eräs paksu puu (sanoo Bäfseler), joka ei ollenkaan paksuimpia ollut, oli 32 jalkaa ympärinsä. Ne näyttivät meidän suurimmilta tammilta, ja niiden lakka leviää vasta ylhäällä. Vahvimmat ovat metsän keskellä; yksi niistä, joka hiukan maan pintaa ylempänä jakautuu neljään haaraan, oli juuresta 50 jalkaa ympäri.

Muutamat puut ovat aina 90 jalkaa korkeita. Jos nyt ajatellaan, että sedripuu vasta 100:ssa vuodessa on kasvanut noin ihmisen säären paksuiseksi, niin voidaan huomata, että paksumpain puiden täytyy olla aina Salomon aikaisia, ja tämä ajatus teki meihin jalon vaikutuksen, levätessämme menneiden vuosituhansien vielä viheriöitseväin muistomerkkien siimeksessä.

Minä koetin puita lukea, mutta kun maa oli hyvin epätasaista ja enkä aina tietänyt, josko samasta juuresta alkavat puut luin yhdeksi taikka moneksi, oli se vaikeata. Kuitenkin sain minä niitä 350 puuta ja luulen siis voivani vakuuttaa, että niiden nykyinen määrä on noin 400.[60]

Tämä on siis mainion Libanonin sedrimetsän jäännös, joka muinaisaikoina peitti valkoisilla lakoillaan koko Libanonin vuoret, joilta David toi rakennusaineita Sionin linnaan, ja jonne Salomo lähetti tuhansittain palvelioitaan Hiramin ja Tyron kuninkaan väen kanssa Morian temppeliin rakennusaineita hakemaan. Siis tässäkin on profeettain sanat täyttyneet: Ja sen metsän ja maan ihanuus on katoava — niin että sen metsän jälelle jäävät puut ovat luetut, että lapsiki ne voi kirjoittaa: ja tiheä metsä on raudalla kumoon hakattava; ja voimallinen on Libanonin kukistava.

Afrika.

Afrika, maailman suurin niemimaa, on kolmesti Euroopan kokoinen, täyttää 550,000 neliöpeninkulman pinta-alan; siinä asuu noin 150 miljoonaa ihmistä. Aasiaan Afrika yhdistyy Suezin kannaksella. Sen pohjaisrantoja Välimeren aallot huuhtelevat, Atlanti lännessä ja Indianmeri idässä aaltoilevat. — Afrikan suurin osa on kuumassa ilmanalassa; päiväntasaaja (eqvator) jakaa maanosan kahtia. Meri ei tunkeudu lahtina syvälle maahan. Senpätähden maa onkin suurimmaksi osaksi tuntematonta; sen rannikot ainoastaan tunnetaan. Monet matkustajat, jotka ovat sisämaahan samonneet, ovat terveytensä ja henkensä menettäneet. Etelä-Afrika näyttää olevan suuri laakso, jota maanosan poikki kulkevaan ylänköön yhtyväiset vuoret ympäröitsevät. Tältä ylängöön Zambeza- ja Kuenza-virrat y.m. juoksevat. Iso Niger-virta laskee länteenpäin Guinean lahteen, ja siitä luoteesenpäin kohoutuu Sudan ylänkö; tämän ja Hadesch-ylängön välillä on Ala-Sudan. Pohjaisempana kulkee ääretön Saharan erämaa koko Afrikan poikki ja tämän pohjaispuolella Välimeren rannalla on Atlas-vuorilla täytetty Berberiä. Hadeschin pohjaispuolella on Nubia, josta pääsemme alamäkeä Egyptiin, jossa Niilin virta tulvailee.

Afrika on yksitoikkoinen ja vedetön maa. Ilmanala on maanpinnan kuumin. Lunta ja jäätä tuskin tunnetaan. Hietakivi-vuorista alituisesti heiasteleivat auringon säteet ja kohoilevaiset lämpimät ilmavirrat kuumentavat ilman niin, että nekin Afrikan osat, jotka ovat lauhkeassa ilmanalassa, ovat jotenkin kuumia. Yksi vuodenaika muuttuu toiseksi pikaisilla rajuilla ja myrskyillä. Afrikan suuremmassa osassa on monina kuukausina alituinen kaunis ilma, kirkkaalla ja pilvettömällä taivaalla, jonka kauniista sinisestä loistosta meillä ei ole aavistustakaan. Joka aamu aurinko nousee yhtä kirkkaana säihkyen ja täyttää kaikki huikaisevalla loistolla, jota silmä tuskin sietää. Aamusta iltaan porottavat nämä polttavat säteet yhtä lämpöisesti, kunnes kuuma aurinko yht'äkkiä meren aaltoihin alenee. Heti sen jälkeen peittää ihana tähtitaivas Afrikan yön, ja Euroopalaiset täällä näkevät heille ennen tuntemattomia tähdistöjä. Kun sadeaika alkaa, keräytyy synkkiä pilviä pinoittain ennen kirkkaalle taivaalle ja himmentää auringon. Rajut myrskyt nyt seuraavat, ja rankkasateet vierivät virtoina alas virkistämään janoista maata, joka pian pukeutuu viheriään vaippaansa. Mutta lakkaamattomat rankkasateet täyttävät ilman höyryllä ja synnyttävät kosteuden, joka helteen tekee tuskalliseksi. Mätähöyryjä nousee laaksoista ja synnyttää lukemattomia hyönteisparvia. Tänä vuoden aikana Euroopalaiset enimmästi sairastuvat kuumetauteihin, jotka tavallisesti heille kuoleman tuottavat. Länsirannikot varsinkin ovat terveydelle vahingollisia. Koko Saharassa ja Niilin maissa sataa kuitenkin kovin vähä, samoin on laita monissa Etelä-Afrikankin seuduissa, joissa joskus on monta vuotta kestävä pouta. Välimeren rannoilla ja Kapmaassa ei ole varsinaista sadeaikaa. Ne ovat siinä suhteessa Etelä-Euroopan tapaisia, vaikka vähemmän sateisia.

Kultaa rouhitaan Afrikan vuorista ja huuhdotaan sen virroista. Myös rauta-, vaski— ja hopea-malmeja on vuoren helmassa. Erämaa on keittosuolasta rikas. Muuten Afrikan kivennäisvaltakunta on köyhä.

Afrikan parhaat kasvikunnan tuotteet ovat: riisi, Indialainen ohra, pomeransit, sitroonit, taatelit, apeleipäpuut, öljy, pippuri, kahvi, sokuriruoho, gummi, tupakki, indigo, puuvilla y.m. Suuria metsiä on ainoastaan Välimeren rannoilla ja kääntöpiirin sadevyöhykkeessä. Kasvit eivät yleensä täällä ole niin runsaita ja meheviä, kun Indiassa ja Etelä-Amerikassa. Varsinkin Etelä-Afrikan kasvullisuus on paljon jälellä. Suurilla aloilla kasvaa ainoastaan ruohoa. Kapmaa on kukkarikas. — Eläinkunta eroaa suuruudellaan, voimallaan ja kesyttömyydellään. Afrikalainen norsu on vaikea kesyttää; kömpelö rhinoceros taistelee jalopeuran ja tiikerin kanssa; monet myrkylliset käärmeet väijyvät metsissä saalistaan; hyenat ketoja kiertelevät; suurissa virroissa hirmuiset krokodiilit ja möhkeät virtahevoset kämpivät; puiden latvoissa lukemattomat apinat rääkyvät sekä papukaijat ja muut linnut ihania höyheniänsä suorivat, ylängöillä elää suuri joukko solakoita gatselleja ja arkoja antilopeja; laaksoissa syöskentelevät ylevät giraffit ja kirjavat sebrat. Dromedarit ja kyttyrä-kamelit voi sanoa laivoiksi, joilla matkustajat tavaroitansa kulettavat erämaan santameren ylitse. Siellä saa myös joskus nähdä kamelikurkikarjoja; ne ovat eläimiä lintujen ja matelijain välillä. Nämä lintujen giraffit, jotka lentävät jaloillansa ja siipiänsä airoinaan käyttävät, ovat kuin höyhentyneitä kameleita. — Ja te varmaan tiedätte mihin kuret ja haikarat syksyin, meidät jätettyään, rientävät? Niin pohjaisen Afrikaan.

Afrikalaiset eivät pellonviljelyksestä paljon huoli, vaan sitä paremmin he karjanhoitoa harrastavat. Sisämaassa he kiertelevät lammas-, sarvikarja-, hevos- ja kamelilaumoinensa.

Afrikan pohjaisrannalla, joka myös on rikas kaupungeista, kukoistaa kauppa ja teollisuus, joka sisämaassa kuitenkin supistuu vaan puuvillakankaiden kutomiseen; nämä kankaat he itse verhoinansa käyttävät. Kaikki muut toimeentulonsa tarpeet on luonto heille runsaasti lahjoittanut. Näistä he paljon käyttävät kauppatavaroiksikin vieraille kansoille, niinkuin esim. puuvilloja, indigoa, kultaa ja norsunluuta. Mutta eikös heillä ole mitään muuta kauppatavaraa? — On toki, mutta voisimmeko sitä uskoakaan — ruhtinaat myövät alammaisiaan, isät lapsiaan ja ystävät usein ystäviään. Ja kenellekä? Euroopalaisille, jotka heidät sitte vievät Amerikaan. Muinoin myötiin sillä tavalla usein enemmän kuin 200,000 neekeriä vuodessa — miehiä, vaimoja ja lapsia. Noin 50 markkaa maksettiin niistä kustakin; mutta myös monta kaunista nuorukaista myötiin pieneen viinalekkeriin ja vieläpä usein vähempäänkin. Tämä kammoittava ihmiskauppa on kuitenkin viime aikona paljon vähentynyt, ja Englantilaiset, Alankomaalaiset, Ranskalaiset ja Amerikalaiset ovat päättäneet sen kokonaan lopettaa. Afrikan sisäosissa kuulutaan kuitenkin vielä tätä kauppaa kannatettavan.

Sisäkauppa käy karavaneilla, jotka kulettavat suoloja, taateleja, kultatomua ja muita tavaroita. Näitä karavaneja kohtaa usein tukehduttavan kuuma tuuli, n.s. Samum eli Chamsin. Erämaan hietikon ilmasto kuumenee; tuuli lennättää lentohietaa ja pölyä, joista ilma pimenee. Taivaan kirkkaus himmenee; aurinko kadottaa loistonsa ja näyttää kuuta tummemmalta; puiden viheriä muuttuu likaisen viheriäksi; linnut muuttuvat levottomiksi; eläimet harhailevat väsymättöminä ympäriinsä; ruumiin haihtuminen lakkaa; kieli tarttuu kitalakeen, polttava jano syntyy, ja hengitys raskautuu. Vesi haihtuu äkkiä nahkaleileistä, ja koko karavani voi pian juomaveden puutteesen nääntyä. Matkustajat peittelevät kasvojaan huiveilla, ett'ei hieta täyttäisi suuta, nenää ja silmiä. Niin kauvan, kuin tämä polttava tuuli puhaltaa, pysyvät he kumarruksissaan kameleinsa takana.

Ketä Afrikan asukkaat ovat? Pohjaisessa asuu berberialaisia, Turkkilaisia ja Arabialaisia. Näiden eteläpuolella asuu hiilimustia Neekereitä ja vielä etelämpänä Hottentotit ja Kafferilaiset. Näiden seassa tavataan Euroopalaisia ja Juutalaisia.

Sivistyksestä Etelä-Afrikassa ei ole puhumistakaan; mutta maanosan pohjaispuolella, johon Arabialaiset asettuivat, ovat monet heidän taidoistaan vielä säilyneet. Oli aika, jolloin Egypti kerskaili viisaista miehistään, ja sittemmin on moni Arabialainen oppinut mainioittanut itsensä teräväpäisyydellään ja syvillä tiedoillaan; mutta nyt löytyy ainoastaan vähäisiä jälkiä tästä sivistyksestä.

Mitä uskontoa Afrikalaiset tunnustavat? — Mohrilaiset ovat mahometiläisiä, ja Neekerit olivat ennen tulenkumartajia — nykyjään enimmästi fetisch'in palvelijoita. He valitsevat epäjumalaksensa (fetisch'iksensä) käärmeen, puun eli kiven. Toiset Afrikalaiset kumartavat tähtiä. Itärannalla ja Egyptissä asuu myös Itämaisia kristityitä; Juutalaisia on kaikkialle hajautunut. Nykyjään protestantiset lähetyssaarnaajat työskentelevät sekä Etelä- että Pohjais-Afrikassa ja ovatkin onnistuneet saada monta kastetuksi.

Egypti ja sen asukkaat.

Egyptiä, pitkää ja kapeata pohjaisesta etelään juoksevaa laaksoa, jota ylhäiset erämaat piirittävät, sanottiin Vapahtajamme aikoina Roomalaisen valtakunnan jyväaitaksi. Sen on kiittäminen Niilinvirran tulvia hedelmällisyydestään. Toukokuusta, jolloin leikkuu on loppunut, aina Elokuuhun ei nähdä muuta, kuin harmaa tuhkakuiva maa, jonka joka kasvi on kokonaan kuivanut ja lakastunut. Mutta jos sinne menee Syyskuussa, näkee koko maan muuttuneen mereksi, jonka keltaisenpunaisesta vedestä kaupungit, kylät ja taatelipalmut kurotteleivat. Jos taas Joulukuussa sinne menee, näkee niin hedelmällisen puutarhan, ett'ei missään muualla maailmassa näe sen vertaista.

Harvoin nähdyn näytelmän tapaa siellä matkustaja, jos hän sinne saapuu tulvan aikana. Hämmästyksekseen näkee hän koko kansan joka ilta suurilla ja pienillä veneillä vedellä iloisina kiertelevän, kun muualla tämmöinen tulva tuottaisi mitä suurimpia onnettomuuksia. Tuhansia veneitä lumivalkeine purjeineen, seppeleillä, lipuilla j.m. kaunistettuina, kiertelee Turkkilaisen musiikin soidessa Niilin laakson ympäri. Tulva kun on nousnut Kairon kaupungissa 16 Egyptiläisen kyynärän korkeudelle, joka tavallisesti tapahtuu Elokuun ensi viikkona, aukaistaan iso kanava, ja koko maa on veden vallassa. Silloin voidaan odottaa oikeata satoa. Jos taas vesi nousee 20:neen Egyptiläiseen kyynärään eli vähää ylemmäksi, saadaan runsas sato, mutta jos se nousee yli 24 jalan, tuottaa se vahinkoa. Lokakuussa vesi taas katoaa. Silloin kiiruimmiten kylvetään tähän mustaan, mutaiseen maahan, joka nyt antaa niin runsaan ja mehevän sadon, ett'emme voi aavistaakaan. Tänä aikana on koko Egypti yhtenä ainoana kukoistavana niittynä, joka lisääntyvässä Helmikuun ja Maaliskuun kuumuudessa muuttuu aaltoilevaksi viljamereksi. Mutta leikkuulla tämä loisto kaikki katoaa. Alituisesti yhdellä lailla polttava aurinko, täydellinen varjoavaisten puiden puute, maan, jopa taivaankin yksitoikkoisuus (sillä koskaan ei sada, ei aamun- eikä illankoittoa näy, ja taivas ei ole koskaan sininen, vaan loistaa huikaisevan valkoisena) — kaikki tämä on Euroopalaiselle melkein tuskallista. — Niilinvirran tulvan hyöty tulee osaksi veden tuomasta voimallisesta mudasta, osaksi myös siitä vedestä, joka jää kaikkiin kaivantoihin ja ojiin ja sitte käytetään vainioiden kastelemiseksi.

Maan tärkeimpiin tuotteisin kuuluu riisi, joka onkin asukasten paras ravintoaine ja täällä, niinkuin kaikissa lämpöisissä maissa pelloissa viljellään. — Puuvillan viljelys, jota väliaikaisen kuninkaan Mehemed Alin hallitessa suurella ahkeruudella harjoitettiin, on myös suuresta arvosta. Yhtä huolellisesti myös hoidetaan sokuriruohoja ja kahvipuita.

Maan puulajeista on taateli-palmu hyödyllisin ja jaloin. — Granatin omenapuu, jota meillä kasvihuoneessa kasvatetaan, tulee siellä tavallisen omenapuun kokoiseksi. Tavallinen viikunapuu on myös maan tärkeä tuote, ja lopuksi vielä mainitsemme varsinaisen akatsiapuun, josta n.s. gummiarabikumia saadaan. Tämä on keskikokoinen puu, jonka rungosta ja juuresta mainittua pihkaa hikoilee; tämä on arabialaisille ravitsevana ruokana, jolla he erämaassa matkustaissaan monet päivät elävät.

Egyptin asukkaat ovat kauniskasvuisia, ja koko maan lävitse matkustaissaan tapaa tuskin yhtään rumaa ihmistä. Heidän ihonsa on eri värinen: valkoinen, musta, ruskea eli keltainen; viimemainittu väri ei kuitenkaan ole luonnollinen, vaan keinoiteltu. Köyhät nimittäin hankaavat pieniä lapsiansa suolalla ja öljyllä ja aina väliin auringon paisteessa kuivaavat. Sillä tavalla muuttuu heidän ihonsa kovaksi, kuin puhvelin nahka, ja sitten he voivatkin paremmin kärsiä kovaa kuumuutta ja kylmyyttä. Kasvoillaan kihiseviä hyönteisiäkään eivät he viitsi poistaa, kun eivät tunne niiden pistoja. Yhtä vähän pitää köyhä kansa huolta lastensa jalkojen suojelemisesta, sillä he saavat avojaloin kuumalla hiekalla juoksennella. Sentähden heidän jalkansa vanhuudessa murtuilevatkin niin pahasti, että harpun soittaja voisi halenneista kohonneilla jalkajänteillä taitoansa näyttää. Näin kuitenkin käy ainoastaan köyhäin lapsille.

Egyptiläisten vaatteus seuraa tosin säätyä ja arvoa; mutta kuosilla ei heidän keskuudessaan ole mitään vaikutusta. Heidän vaatteillansa on sama kuosi, kuin muinoinkin, niin että Egyptiläinen voi aivan hyvin isänisänsä isän puvulla kaunistaida. Miesten vaatteus tuskin eriää naisien vaatteuksesta ja käytetään kaupungissa semmoisena ohkaisia, leveitä housuja, pitkää leveähihaista paitaa ja kapeahihaista päällysnuttua. Päällysnuttu (dolman) ulettuu aina jalkoihin asti, ja tämän ympärille vyötäisillä sidotaan vyö eli saali, joka on kullalla ja helmikoristeilla kaunistettu. Tässä vyössä he aseensa kantavat. Sukat ovat kankaasta ja kengät keltaisesta lammasnahasta. Keltaisten kenkien päällä, ikäänkuin kalosseina, pitävät he punaisia lipposia, jotka riisutaan ovipieleen vieraisiin tahi kirkkoon mennessä. Päähineenä käytetään valkoista käärrelakkia (turpaania), johon menee melkein yhtä paljon kangasta, kuin alusnuttuun, ja joka on niin raskas, että kesäkuumassa Euroopalainen ei jaksaisi sitä kantaa. Turpaani varjelee kuitenkin paraite auringon polttavilta säteiltä, miten minä kyllä huomasin Sinain vuorelle matkustaissani. Tätä päähinettä ei koskaan tervehtäissä liikuteta; Arabialainen tervehtää siten, että hän asettaa oikean kätensä suullensa, sitte panee sen otsallensa ja viimeiseksi rinnoillensa, samalla myös päätään kumartaen.

Naisten pukuna on myös leveät silkkihousut, monta punaista, viheriäistä ja keltaista alus- ja päällysnuttua, niin taitettuna, että ne kaikki toinen toisensa alta näkyvät. Päänsä he peittävät mustalla hunnulla, joka korvallisilta alas riippuu. Eräs poskien päällitse riippuva kaistale ulettuu aina jalkoihin asti; nenän kohdalta on tämä yhdistetty valkoiseen, kapeasen nauhaan, joka taas peittää osan kasvoista ja ulettuu takaraivolle saakka. Tästä nauhasta riippuu nenän ylitse suun kohdalle heliseviä kultarahoja niin liki toisiaan, että he niiden lävitse tuskin voivat nähdä. He tervehtävät samoin kuin miehetkin.

Egyptiläisten elämäntavat ovat hyvin yksinkertaiset ja kohtuulliset, ja senpätähden he tavallisesti elävätkin hyvin vanhoiksi sekä lopettavat päivänsä hiljaisella kuolemalla. Korkeasukuisetkin ihmiset tyytyvät usein tavallisina päivinä riisi-, ryyni- ja lampaanlihakeitokseen. Kuppi asetetaan suurelle laa'alle. Sen ympärille laitetaan mattoja, joille syöjät päivällis- ja illallispöydässä ristiin asetetuille jaloilleen istautuvat. Egyptiläiset tuntevat yhtä vähän veitsiä, kahveleja ja lusikoita, kuin pöytiä ja lavitsoitakin. He ottavat ruokansa kourillaan; liha leikellään paloiksi raakana ja sitte vasta keitetään niin, että sitä sormillaan helposti voi reukaloida. Egyptiläiset eivät pidä suurista pidoista ja ottavat harvoin niihin osaa, eivätpä naapureissaankaan usein käväise. Mutta ulkomaalaisille he kuitenkin osottavat erityistä vieraanvaraisuutta, joka tosin paljo eroaa meidän kohteliaisuudestamme, vaan se on kuitenkin vilpitöntä, niin maan kristityiltä kuin mahometiläisiltäkin. — Jos tahdomme mennä mahometiläisen huoneesen, täytyy meidän kenkämme riisua oven pieleen, mutta pitää hattu eli lakki päässämme, ja sitte astua huoneesen rinnalle ristiin lasketuin käsin sekä kumartain. Heti näytetään vieraalle istuin isännän vieressä, sen jälkeen tarjotaan kuppi mustaa kahvia ilman sokuritta ja viimein palava piippu. Sittekuin tämä on poltettu, kysyy isäntä vieraan asiaa, ja kun asia on ajettu, jättää vieras talon samanlaisilla tempuilla, kuin hän tultuaankin teki. Naisia ei nähdä koskaan miesten huoneissa; he asuvat erityisessä huoneessaan.

Tämän yksinkertaisen ja kohtuullisen elämän ohessa ei heillä ole mitään, jota mukavuutensa vertaisena pitäisivät, ja sentähden jokainen toimittaakin tehtävänsä, jos suinkin mahdollista on, istuvillaan. Seppä istuu takoessaan ja viilatessaan; puuseppä höylätessään ja sahatessaan. Leipuri ei käytä puntaria tavaroitaan myödessään, vaan punnitsee ne kädellään, joka harvoin sen painossa erehtyykään. Leipä leivotaan nisujauhoista ja viedään ulos myytäväksi. Sitä, joka ei kohta tule myödyksi, ei enää tarjota, sillä Egyptissä ei syödä leipää, joka on yönkin vanhaa.

Ei missään maassa maan päällä eletä niin helposti, kuin Egyptissä, eikä missään leipä ole niin helppoa, kuin siellä. Noin kolmella pennillä saadaan niin paljon leipää, kuin täysikasvuinen ihminen päiväkseen tarvitsee. Elämän ylläpitäjistä on kuitenkin eräs, nimittäin viini, hyvin kallista, sillä maa tuottaa vähän rypäleitä, jonka tähden enin viini tuodaankin Ranskasta ja Hispaniasta.

Egyptiläisten paras huvi on metsästys, eikä mikään ole minua niin huvittanut, kuin tapa, jolla egyptiläiset sorsanpoikia pyytävät; niitä onkin Niilissä sanomattoman paljo. Tavallisesti niitä pyydetään verkoilla; mutta Arabialaiset, jotka ovat mainioita uimareita, voivat myös viekkaudellaan suuria parvia niitä kiinni ottaa. He antavat, nimittäin, suurien onsien kurbitsain uida veden pinnalla, että sorsanpojat munista päästyään tottuisivat niihin. Kun nyt pojat ovat melkein täysikasvuisia, ottaa Arabialainen säkin käteensä ja ui veden pinnan alitse kurbitsaan. Tämän jälkeen hän ui kurbitsaan kätkettynä sorsain perässä ja, kun hän on kylliksi likellä, sieppaa jaloista yhden sorsanpojan toisensa perään, pistää varovasti vedessä säkkiinsä ja jatkaa niin matkaansa, kunnes hän on saanut koko parven.

Aleksandria. — Kairo.

Aleksandria, 200,000:lla asukkaalla, on kaksiosainen kaupunki; yhdessä osassa asuu Euroopalaisia, toisessa alkuasukkaita. Arabialaisessa osassa ovat kadut kapeita, säännöttömiä ja kesällä pölyisiä, talvella julman rapaisia. Huoneet ovat tavallisesti yhdenkertaisia ja hyvin oikullisesti rakennetuita. Täällä on yksi sivu vinosti katuunpäin; tuolla on toinen rakettu itse kadulle; tuolla kolmas, jolla on koko piha edessä katuun päin. Akkunoita on ainoastaan harvassa, enimmästi maakerroksessa. Jos huoneissa on pääkerros, on siinä usein koko joukko hienoilla puuristikoilla suletuita akkunoita.

Aivan toisennäköinen on Euroopalainen osa, joka onkin nykyajan tuote. Leveät ja suorat, ihanilla lehtokujilla kaunistetut kadut, siellä ja täällä olevat aukeat paikat, joissa alituisesti vihertäväiset kasvit ja kukat tuoksuavat; muhkeat monikertaiset huoneukset, isot rakennukset komeine puoteineen; aina Triestistä asti tuoduilla kivillä oivallisesti kivitetyt kadut ja erinomaiset jalkakadut tekevät Aleksandrian yhdeksi kauneimmista Välimeren rantakaupungeista. Keinollisella veden johdattimella pumputaan Niilin vettä vesisäiliöön, josta koko kaupunki saa parasta juomavettä. Alkuasukkaat ja vieraatkin Arabialaiset väittävät, että Niilin vesi on maailman parasta ja että joka kerran Niilistä on juonut, ikävöitsee aina Niilin rannalle.

Aleksandrian ja Kairon yhdistää Egyptin valtion rautatie. Matkustus näiden molempain kaupunkien välillä kestää yöjunassa 4 1/2 tuntia. Jos muutos aukealla maalla ja ilmassa on erinomainen, ei se ole vähempi pääkaupungissakaan. Khedivi[61] (maaherra) näyttää tahtovan Kairon tehdä idän Parisiksi. Kaupungin länsiosa on melkein kokonaan uusi ja paljon Niiliinpäin levitetty; muita kaupungin osia leveät kadut risteilevät. Toivottava ainoastaan olisi, ett'ei kaupungin itämaista luonnetta kovin Euroopalaisuuttamisen innossa hävitettäisi, sillä se antaa kaupungille suuren osan sen ihanuudesta ja lumous-voimasta.

Vieraan ensimmäisenä tehtävänä, Kairoon tultuaan, pitäisi olla Citadell'issa[62] käyminen.

Tämä on vähäpätöisellä kukkulalla, joka kuitenkin tällä avaralla tasangolla on silmiin pistävä paikka; siellä on myös mahtavia yleisiä rakennuksia ja komea moskee (mahometiläinen kirkko) sekä Mehemed Alin hautapatsas. Näköala Citadell'in muureilla on todellakin ihastuttava; Itämailla ei ole muuta, kuin Bosborin ylevä panoraama, joka tarjoaisi tätä kauniimpaa kuvaa. Jalkaimme alla leviää Mafr el Kahiran, "voitto rikas", iso kaupunki, eli Niilin laakson kuningatar, miten Arabialaiset sanovat. Huoneryhmästä kohovat solakat minaretit,[63] — moskeita lasketaan Kairossa olevan 400 — muhkeat kupoolit ja takaa erämaan kellertäväiset vuoret, joiden takaa taas taivaan sininen laki alkaa. Tämän suuren kaupungin takaa näkyy viheriöitsevä tasanko, jolle Niili merenä leviää, jättiläis isot pyramiidit, idässä valkoinen Mokattam-vuori, kalifien haudat ja avara, kammoittava erämaa - nämä ovat muutamat riittämättömät kuvaukset tästä suuremmoisesta taulusta, jota ihmetteleväiset silmämme tarkastelevat. Koko avaran kaupungin ympärystää kiertää jotenkin hyvästi säilynyt muuri. Huoneet ovat yhden, kahden tahi kolmen kertaisia, päädyttömiä, savutorvettomia ja akkunaruuduttomia. Katot ovat pengermäiset; akkunoita suojaa tiheät puuristikot, joilla palkongitkin ovat aidatut. Kaikkien huoneiden ensimmäinen kerros eli ainakin osa siitä on maakerrosta avarampi. Useimpain ovien päälle on joku Koranin värssy kirjoitettu; sen sanotaan olevan suojelijana pahoja silmiä vastaan. Monien ovien halkeamiin on hampaita pistetty; niitä pidetään hammastaudin poistajina. Työpajat ovat pääasiallisesti suutarien, räätärien, satulamaakarien ja piipunvarsi-sorvarien; sillä me olemme maassa, jossa kaikki polttavat ja ratsastavat. — Hupaisia ovat myös suuret hedelmäpuodit, joita suuret banani-, viikuna-, taateli- ja orangipyramidit kaunistavat. Ravintoloissa keitetään enimmästi pilavia (riisiä ja lihaa), paistia ja kalaa. Näitä ruokia ei ainoasti täällä sormin syödä, vaan kannetaan ympäri kaupunkia oleville perheille, sillä monet perheet eivät ensinkään itse keitä.

Kansan kihinä pääkaduilla on vielä kirjavampi, kuin Aleksandriassa ja meteli melkein hurmoittava. Monta vedenkantajaa kiertelee pitkin katuja kilunnahkainen vesisäkki selässä; toiset taas kulettavat sitä kuormaeläimillä kaikkiin kaupungin osiin; koko Kairon kansan täytyy nimittäin käyttää Niilin vettä, kaivojen vedet kun eivät mihinkään kelpaa. Usein tavataan kaduilla komeilla hevosilla ratsastajia, jotka tekevät ylevän vaikutuksen loistavilla itämaisilla puvuillaan. Turkkilaiset, Arabialaiset, Armenialaiset, Euroopalaiset, Juutalaiset, Koptilaiset, mustat kerjäläiset, niistä suuri joukko sokeita, kihisevät täällä sekaisin. Kaikilla maan vaimoilla ovat hunnut ja heidän avara pukunsa peittää kokonaan heidän ulkomuotonsa. Kahvilat ovat pieniä, mutta suurilla kaariakkunoilla. Niissä käydään ahkerasti, sillä Itämaalaiset elävät enimmästi kahviloissa; siellä he polttavat tschibuksia,[64] haschisch'iä,[65] ja opiumia taruja kuunnellessaan.

Egyptiläinen rakennustaide.

Ei mikään kansa ole jälkimaailmalle jättänyt semmoisia jättiläismuistoja rakennustaidostaan, kuin vanhat Egyptiläiset. Itäisistä vuoristaan he saivat oivallisimmat rakennusaineensa: graniitin, porfyrin, marmorin ja ukon kiven; näitä käyttivät rakennushimoiset kuninkaat rakennuttaissaan muistomerkkejä, joiden suuruus ja komeus meitä ihmetyttää. Useammat näistä mainioista muinaisajan laitoksista ovat jo tosin raunioina tahi lentohiedan peittäminä; mutta vielä kuitenkin seisoo monta arvoisaa todistusta Egyptiläisen taideluonteesta ja väsymättömästä innosta. Näistä etenkin ansaitsevat mainita:

1). Obeliskit. Nämä ovat nelikulmaisia, ylöspäin huippuun loppuvia patsaita, joiden korkeus, alustaa lukematta, on viidestäkymmenestä aina kahdeksaankymmeneen jalkaan. Ja vaikka niin suuria, ovat ne kuitenkin yhdestä ainoasta kivimöhkäleestä, tavallisesti kovimmasta, punertavasta graniitista. Ne ovat sileiksi hiotuita ja sivuilta hieroklyfeillä kaunistetuita. Niilin tulva-aikana tuotiin nämä äärettömät kallion lohkareet. Kuinka vaivalloinen työ se mahtoi olla! Kuinka monta tuhatta ihmistä siihen tarvittiin! — Obeliskit pystytettiin temppelien ja palatsien edustoillen tärkeiden tapahtumain muistoksi eli maan kaunistukseksi. Sittemmin niitä käytettiin tiimapatsaina.

Keisari Augustuksen aikana kuletettiin muutamia Obeliskejä myös Roomaan; onpa sen jälkeenkin muutamia vielä sinne viety. Noin 400 vuotta j.Kr., kuin ympärikiertelevät kansat Rooman hävittivät, kaadettiin myös nämä ja hävitettiin. Muutamat kuitenkin näistä ovat viime aikoina uudestaan pystytetyt; esim. paavi Sixtus pystytti niitä neljä v. 1584. Mainio rakennusmestari Fontana toimitti tämän työn ja käytti siihen mitä mutkallisimpia koneita, joita 1,200 ihmistä ja 160 hevosta käytti. Kuitenkin näiden neljän Obeliskin lunnostamiseen tarvittiin neljä kokonaista vuotta. Konstantinopolissa on myös muutamia Obeliskejä, ja v. 1833 vietiin yksi 75 jalkaa korkea Egyptin Luxor-kylästä Paris'iin ja sinne pystytettiin.

2). Pyramidit. Nämä ovat vieläkin ihmeellisempiä laitoksia. Nämä luettiin jo muinaisina aikoina maailman ihmeiden joukkoon. Ne ovat keskisessä Egyptissä, Niilin länsipuolella, jaettuina viiteen ryhmään ja luvultaan neljäkymmentä. Pyramidit ovat mahdottoman isoja nelikulmaisia rakennuksia, joiden sisällä on monenmoisia käytäviä ja huoneita. Avaroista pohjistaan kapenevat ne yhä ylöspäin kunnes viimein päättyvät tasaiseen pintaan. Ne ovat rakennetut kalkkikivistä, joita, toinen toisensa päälle ladottuina, ainoastaan painonsa koossa pitää. Muutamat ovat olleet granitilla eli marmorilla päällystetyt. Kolme pyramidia ovat etenkin suuruudestaan mainioita, ja niistä varsinkin Memphin-kaupungin luoteisella puolella oleva. Se on noin 600 jalkaa korkea ja seisoo 200 jalkaa korkealla kivijalalla. Keinollisesti taitetuita portaita myöden päästään aina sen huipulle. 100,000 ihmistä sanotaan 20 vuotta lakkaamatta tätä tehneen. Tämän rakennusaineista voitaisin uudempain laskujen mukaan rakentaa jotenkin korkea muuri koko Hispanian kuningaskunnan ympärille.

Mihinkä näitä mahdottomia rakennuksia on käytetty, ei voida varmuudella sanoa. Muutamat luulevat niitä vilja-aitoiksi; toiset taas Egyptin kuningasten rakennuttamiksi loistorakennuksiksi, joiden raskaalla työllä tahdottiin kansaa vaan masentaa. — Todellisimmasti lienevät ne olleet kuningasten hautapaikkoja, sillä ei mikään kansa käyttänyt enemmän aikaa ja intoa hautainsa valmistamiseen, kuin Egyptiläiset. He nimittäin luulivat, ett'ei sielu kohta ihmisen kuoltua ruumiista erkanekaan, vaan pysyy siinä niinkauvan, kuin ruumis on muuttumatoin. Sentähden he koettivatkin ruumiita muuttumattomina säilyttää; tämmöisiä voideltuja ruumiita, joista moni on meidän päiviimme saakka säilynyt, sanottiin muumioiksi,[66]

3). Labyrintit. Tämä rakennus ei ole ollenkaan edellisten ikäinen, mutta yhtä mainio. Se oli keskisessä Egyptissä, likellä muinoin mainiota Moeris-järveä ja sisälsi 12 palatsia, joista 6 oli pohjais- ja 6 eteläpuolella. Näissä oli 3,000 huonetta, 1,500 maan päällä; ja yhtä monta sen alla. Ne olivat mitä kalleimmasti taidokkailla kuvanveistotöillä ja jalokivillä kaunistetut. — Nyt tämä kaikki on somerona.

Dervischiläiset.

"Eräänä perjantaina, dervischiläisten sunnuntaina, ohjasimme me matkamme erääsen Kairon likeiseen mainioon dervischiläisten luostariin. Tämä mainio luostari kuuluu dervischiläisten 'ulvoja'-lahkolle: Niitä on nimittäin ulvovia ja hyppeleviä dervischiläisiä. Yleisesti sanotaan, että dervischiläisyys on islamisuuden sama, kuin munkkilaisuus katolisuudelle. Tämä todellakin voi olla aivan totta nykyaikana. Mutta minä en ehdottomasti myönnä, että islami olisi dervischiläisyyden synnyttänyt; sillä minä suuresti erehtyisin, jos ei dervischiläisyydessä kätkeytyisi paljoa vanhempia pakanallisia papillisuuksia.

"Me tulimme ensin pieneen pihaan, johon oikea-uskoisia ja uteliaita matkustavaisia oli koko joukko kokoutunut. Seuraten muiden esimerkkiä istahdimme mekin tiiliselle istuimelle, ja heti, kun sen olimme tehneet, tarjosivat dervischit meille kahvia ja piippuja. Heidän puvussaan oli merkillisintä korkea lakki eli reunukseton, paksusta harmaan ruskeasta huovasta tehty hattu, jolla oli suuren, alaspäin käännetyn kukkapurkin muoto. Kun sitten hetkinen näin tupakoittiin, piti jumalanpalveluksen alkaa, ja sen tähden aloimmekin temppeliin astuskella; mutta katsos, me olimme unohtaneet lipposet kotiin, eikä mistään saanut niitä vuokrata! Sukkasillaan seisominen tämän vuoden ajan kivilaattialla ei myöskään ollut hupaista. Oppaamme keksi kuitenkin keinon; hän osti erään Arabialaisen päältä paidan, repi sen kaistaleiksi, jotka kietoi meidän kenkäimme ympärille, ja niin me astuimme sisään, alaston Arabialainen seurassamme.

"Moskee oli nelikulmainen, pyöreäsen torniin päättyvä huone, tyhjillä seinillä riippui joukko kummallisia veitsiä, keihäitä, sotakirveitä ja nuijia. Ylimmäis-dervischin, scheikin edessä muut istuivat puoliympyrässä sekä siellä ja täällä muutamia vapaehtoisia osanottajia; kaikki, noin 30 henkilöä, istui ristissä jaloin laattialla. Scheikin molemmilla puolilla seisoi nuori kirjavapukuinen poika. Dervischsit ottivat nyt takit päistään, joiden suoritut hiukset riippuivat alas olkapäille ja hartioille. — Scheiki aloitti jumalanpalveluksen puoliäänisellä, messun tapaisella laululla. Dervischit yhtyivät siihen hiljmsella hyminällä. Yht'äkkiä hypähti eräs ylös ja lauloi ääneensä erään laulun, joka kuului olleen kiitosvirsi profetalle ja dervischiläisyyden perustajalle. Hän lopetti sanalla 'Allah', Jumala, jota dervischiläiset sitten lukemattomia kertoja kertoilivat, puoleksi suletuin silmin ruumistaan edestakaisin heilutellen. Sillä aikaa oli yksi äsken mainituista pojista esiin astunut. Hän kallisti päänsä, levitti kätensä ja alkoi pyöriä ympärinsä, lakkaamatta dervischiläisten huutaessa: 'Allah', 'Allah'!!! Samalla jokainen kumarteli niin, että pitkät hiukset maahan ottivat; ja näin ruumistaan taakse- ja eteenpäin kumarrellen ja 'Allah' huutaen pitkittivät he tointaan niin raivosti, että niskansa ja selkänsä luuli taittuvan: 'Allah! Allah! Allah!' taukoamatta hurjemmasti ja hartaammasti aina kovemmalla vauhdilla, kunnes nämä pikaiset liikkeet muuttuivat tahdikkaaksi vimmaksi, aina vaan petojen tavoin kiljuen: 'Allah, huh! Allah!' — Poika pitkitti vaan sillä aikaa pyörimistään, pyörimistään, pyörimistään koko neljänneksen ajan. Yht'äkkiä muuttui hän yhtä hiljaiseksi, kuin hän alussakin oli, ja hiipi takaisin paikalleen scheikin viereen, näyttämättä vähääkään väsyneeltä tahi hengästyneeltä. — Silmänräpäyksen kestävä hiljaisuus! Mutta sen jälkeen kumarrukset, vaikka äänettömät, taas alkoivat; ainoastaan tahtimainen ähkyminen kuului samalla, kuin tämä kamala voimistelu hurjemmaksi ja hurjemmaksi kiihtyi. Hiukset viuhtoivat kuin villieläinten harjat ja silmänsä innosta säihkyivät. Silloin tällöin joku joukosta parahti: 'Allah, huh! Allah!', näyttäen ett'eivät he voineet intoansa pidättää. Scheiki itse löi käsillänsä tahtia, niin muita enemmän innostuttaakseen — ollen itse innostuksesta pyörtymäisillään! Muutamat olivat nyt tulleet haltioihinsa, ja samalla kuin muut vähitellen lakkasivat ja kumoon keikahtelivat, hyökkäilivät nämä ummessa silmin ja allapäin ympäri huonetta, välistä niin seinäänkin puskien, että suuria savilohkareita putoili alas. Muutamain muksausten perästä he kuitenkin, yksi toisensa perästä, kaatuivat vahdossa suin ja vavahdellen, kuin vetotautiset.

"Me kiiruhdimme ulos tästä kamalasta melskeestä. Ei koskaan mikään ole minuun tehnyt niin pakanallista vaikutusta! Minä kuvailin nähneeni Baalin eli Molokin palveluksen."

Jalopeuran pyynti pohjaisessa Afrikassa.

Pohjais-Afrikan jalopeurat ovat hyvin taistelunhimoisia. Oli sillä nälkä taikka ei, ärtyy se kuitenkin vimmaan vihollisen nähtyään. Sen sijaan, että se pakoon lähtisi, hyökkää se usein suuren aseellisen joukon kimppuun ja hajoittaa sen erilleen. Yksi Arabialainen ei koskaan uskalla jalopeuraa ahdistaa, jollei hän voi odottaa vähintään kahdenkymmenen kiväärin apua, ja silloinkaan se tavallisesti ei kuole, ennenkuin se on vihollisensa isossa verisaunassa käyttänyt. Arabialaiset antavat kauvan pedon duariaan (kyliään) hävittää ja karjaansa raadella; mutta kun he ovat vahingoistaan vimmastuneet, päättävät he ahdistaa tätä voimallista petoa luolastaan ja tekevät sen aina päivällä. Sitte kuin jostakin vuoresta ovat sen luolan löytäneet, keräytyvät he vuoren juurelle, josta sitte, noin 30 eli 40 miestä, peloittavasti karjuen toisiaan lähenevät. Jos jalopeura metelin kuulee, jättää se äkkiä majansa, jos nimittäin eläin on nuori. Samoin tekee myös naarasjalopeura, jos sillä ei ole poikia luonaan. Jos jalopeura taas on täysikasvuinen, tietää se kyllä metelin tarkoituksen, jolla sen rauhaa häiritään; se nousee ylös verkalleen, haukoittelee ja venyttelee itseään, hankailee itseänsä puihin ja puristelee majesteetillisesti harjaansa. Se kuuntelee; samalla, kuin meteli likenemistään likenee, alkaa eläinten kuningas julmia kynsiään jännittää ja teroittaa. Sen jälkeen se verkalleen astuskelee äärimmäiselle kaltion liepeelle, josta se voi ympärystää tarkastella; täältä se heittelee tarkastelevaisia silmäyksiään vihollisiinsa ja laskeutuu mahalleen niitä odottamaan. Se Arabialainen, joka ensin jalopeuran huomaa, huutaa: "tuolla se on!" — Kuoleman hiljaisuus nyt vallitsee, kaikki nyt tähtäävät sinne ja kukin tarkastaa aseitaan samalla, kuin jalopeura hiljalleen käpälöitään ja harjaansa nuoleskelee. Viimein ratsastaa eräs Arabialainen joukon edellä ja huutaa ylenkatseella eläimelle: "etkö sinä meitä tunne, koska noin vaan edessämme makaat? nouse ylös ja lennä, me kuulumme urhoolliseen sukuun, ja minä olen Abdallah!" [67] Jalopeura, joka on usein musertanut enemmän kuin yhden sotilaan, joka on samat sanat lausunut, pitkittää vaan käpälällään silmäinsä pesemistä, eikä vastaa ensimmäiseen enempää kuin toiseenkaan kehoitukseen. Viimein, kuin vihollisten äänet kovin korviinsa koskevat, tulee eläin kärsimättömäksi. Nyt se hyppää ylös, ruoskii kylkiään hännällään ja astuu pilkkaavaa joukkoa vastaan. Arimmat ovat jo paenneet, urhoollisimmat odottavat hyökkäystä — kiväärit ovat valmiina — jokaisen sydän raivostuneena sykkii. Jalopeura lähenee — ja nyt Arabialaiset alkavat hiljalleen, petoon katsoa tuijottaen, peräytyä, kunnes he ovat vuoren juurella odottaviin ratsastajiin yhtyneet; ratsastajat heti täyttä laukkaa ajaen ja kivääreitään heiluttaen nostavat pilkkaavan huudon. Kun nyt jalopeura ratsastajat näkee kentällä, seisahtuu se silmänräpäykseksi ja tarkastaa vihollisten rivejä.

Ei mikään kiljunta eli pilkkaava huuto hämmennä sen tajuamista. Sen voi ainoastaan ruuti tehdä. Viimein kivääri laukeaa, ja nyt eläinten kuningas muuttaa rauhallisen, majesteetillisen käyntinsä tuliseksi hyökkäykseksi, joka hajottaa pienen vihollisjoukon, niinkuin akanat tuuleen. Kukaan ei häpeä paeta, jokainen kokee asettautua paraimpaan asentoon, voidakseen sivuitse kiitävää jalopeuraa tulellaan tervehtää. Silloin ratsastajat esiin ryntäävät. Jalopeura kun on yhden, niinkuin tavallisesti tapahtuu, pakenevasta joukosta kaapannut, tarvitsee ratsastajan ainoastaan määrätylle matkalle eläintä lähestyä ja kiväärinsä laukaista — peto jättää nyt uhrinsa ja hyökkää uuden vihollisen perään. Hetkisen hypättyään vaipuu peto, haavoitettuna ja väsyneenä odottamaan loppuansa. Tämä on hirmuinen hetki. Nyt tulitetaan eläintä, joka saa jokaiselta viholliselta luodin ruumiisensa, vaan ei sittekään liikahda. Mutta jos joku hevonen sitä niin lähestyy, että se voi kahdella eli kolmella hyppäyksellä sen saavuttaa, on joko hevonen tahi ratsastaja hukassa; sillä silmänräpäyksessä peto on hevosen selässä, eikä elävänä päästä saalistaan. Euroopalaiset metsästäjät eivät varmaan uskoisi, ett'ei kolmekymmentä, kahdenkymmenen askeleen päästä ammuttua luotia voi jalopeuraa tappaa. Ainoastaan sydämeen ja aivoihin sattunut luoti tuottaa kuoleman. Niin kauvan, kuin jalopeura ei vielä ole haavoitettu, huvittelee se itseään kiinni saatuaan miestä maahan pieksämällä, ja tämä, vaatteuksensa suojelemana, tavallisesti pääseekin muutamalla pienellä haavalla. Mutta jos jalopeura on haavoitettu, raatelee se uhriaan hampaillaan, kunnes se huomaa jonkun toisen, jonka kimppuun se uskaltaa hyökätä. Se ruhtoo allaan makaavaa saalistaan ja ahnailla katseillaan ikäänkuin ihaelee sen kuoleman kamppausta. Samalla kuin tämä raatelevainen peto verkalleen kynsillään repii lihaa onnettoman ruumiista, kiinnittää se tulisen katseensa saaliisen, joka, ikäänkuin lumottu, on kykenemätön päästämään vähintäkään hätähuutoa tahi huokausta. Ehtimiseen jalopeura nuoleskelee leveällä, terävällä kielellänsä onnettoman uhrinsa kasvoja, irvistelee ja näyttää sille valkoisia teräviä hampaitansa. Tällä aikaa onnettoman miehen sukulaiset kääntyvät urhoollisimpain kumppaneinsa puoleen, ja he hyökkäävätkin viritetyin pyssyin paikalle; peto katselee niihin, mutta ei liikahda paikaltaan. Pelosta, että luoti sattuisi mieheen eikä petoon, kokevat he päästä niin likelle, että he voivat pyssynsä piipun pistää eläimen korvan juureen. Tämä on päättäväinen hetki. Jos pedolla on vielä voimia jälellä, kuristaa se allaan olevan uhrinsa ja hyökkää apuun rientäneen kimppuun; jos taas pedon voimat ovat loppuneet, repii se samassa silmänräpäyksessä uhrinsa pään, kuin apuun tulija pyssynsä ojentaa, sulkee sitte silmänsä ja odottaa rauhallisena kuolettavaa laukausta.

Sahara.

Sahara,[68] "vedetön meri", on suurin ja kammoittavin erämaa maan päällä. Se täyttää viidenneksen Afrikaa ja on puoli Euroopan suuruudesta. Muutamat erämaan seudut ovat hyvin alhaisia, jopa meren pintaa alempanakin; toisin paikoin taas on avaroita vuoriseutuja, ja niillä on niinkin korkeita paikkoja, että niiden asukkaat "pukeutuvat turkkiin talvella". Matkustaja ei näe muuta, kuin taivaan ja hiekkaa eli korkeintaan jonkun mustan, aution vuorijonon. Auringon säteet vaikuttavat täällä alastomalla hietikolla sanomattoman kuumuuden, jota ani harvoin sateetkaan laimentavat, öisin tulee kuitenkin niin kylmä, että ylhäisillä seuduilla vesi astiassa jäätyy. Erämaan läntinen osa on enimmäkseen kuohkeata lentohietaa ja kivisuolaa. Itäinen osa taas on joko paljasta tahi somerolla peitettyä kalliota. Se näyttää tiviiltä, hienolla hiedalla peitetyltä savilaattialta. — Vedettömässä meressä on myös saaria; niitä sanotaan kosteikoiksi, ja ovat viheriöitä, lähteisiä, taatelipalmuja, viljaa, hedelmiä ja viiniä kasvavia paikkoja. Kukkulat, jotka erämaan santaa niistä estävät, tavallisesti piirittävät koko kosteikon. Itäinen osa, niin sanottu Libyan erämaa, on varsinkin rikas kosteikoista. Niitä on siellä, kuin "pilkkuja pantterin nahassa".