PORTUGALILAISET ITÄ-INTIASSA.

Vasco da Gaman retki Etu-Intiaan.

Kun Bartholomeu Diaz oli v. 1488 löytänyt Afrikan eteläkärjen ja toiselta puolen Covilhamin tiedustelujen kautta Intiassa ja Itä-Afrikassa [»Maant. ja löytör.» I, s. 427] oli saatu tietää, että Afrikan itäranta juoksi herkeämättä eteläänpäin, niin oli todennäköisyyden mukaan meritie Intiaan selvitetty. Se oli kuitenkin huomattu niin pitkäksi ja vaivalloiseksi, ettei Portugalilla seuraavina vuosina ollut varoja eikä halua lähettää laivastoa tätä reittiä perille purjehtimaan, sillä selvää oli, että sitä varten tarvittiin melkoisia voimia, jos mieli turvallisesti liikkua Intian paljon kuljetuilla vesillä.

Amerikan löytö antoi uutta virikettä Portugalilaisten toimille, vaikka paavin maanjako, josta olemme ennen maininneet, jossain määrin turvasikin heitä Espanjan kilpailulta. Kun kartat olivat puutteelliset, niin oli kuitenkin pelättävää, että Espanjalaiset ehkä voisivat anastaa ainakin Molukit, joista kalleimmat mausteet tulivat, sillä heidän tiensä valtameren poikki näytti olevan paljon lyhempi. Portugalissakaan ei nimittäin voitu muuta luulla, kuin että Columbus todella oli saapunut Aasian itärannalle.

Hallitsijanvaihdos kuitenkin yhä viivytti aikomuksen toteuttamista. Kuningas Juhana valmisteli retkikuntaa, mutta kuoli kesken puuhiaan v. 1495. Hänen seuraajansa, nuori kuningas Manuel, jolle jälkimaailma on antanut Suuren nimen, koska Portugal hänen aikanaan suoritti mainehikkaimman osansa maailmanhistoriaa, ei aluksi saanut kannatusta neuvonantajiltaan, ja retkikunnan lähettäminen sen vuoksi viivästyi, kuninkaan rohkeasta yrittelijäisyydestä huolimatta. Vasta v. 1497 ryhdyttiin täydellä todella varustuksiin. Niitä johti itse kokenut Bartholomeu Diaz, jolle ei kuitenkaan uskottu retken johtoa. Vasco da Gaman tehtäväksi annettiin Portugalin lipun ja onnen vieminen Intian vesille.

Retkikunnan varustaminen.

Retkikuntaan kuului ainoastaan neljä laivaa, joista suurin oli noin 120 toimin vetoinen, eräs toinen 100 tonnin vetoinen ja molemmat muut vielä pienempiä. Ei kuitenkaan ole luultavaa, että nämä mitat vastaavat nykyisiä; hyvällä syyllä päätellään, että Gaman samoin kuin Columbuksenkin laivat kuitenkin olivat ainakin toista vertaa suuremmat. Laivat olivat kaikki niin saman mallisia kuin suinkin voidakseen tarpeen tullen käyttää toistensa varustuksia. Kuninkaan käskystä niihin annettiin kahdenkertaiset köydet ja purjeet, ja runsaasti ampuma-aseita ja -varoja, kaikenlaisia ruokavaroja ja kauppatavaroita, ja jokaiseen laivaan pieni laivarohtola. Pappi tietysti seurasi mukana, sillä pappi oli siihen aikaan tärkeämpi kuin lääkäri. Sitä paitsi otettiin kuninkaan käskystä mukaan runsaasti kaikenlaista kauppatavaraa, mitä maassa valmistettiin, kulta- ja hopeakirjaisia vaatteita, kaikenlaatuisia ja -värisiä verkoja, jalokiviä, rannerenkaita, käätyjä, kullattuja hopeakannuja, kirjailtuja väkipuukkoja, miekkoja, tikareita, sekä koruttomia että kirjailtuja ja kullalla ja hopealla huoliteltuja. Vielä otettiin korukilpiä ja keihäitä, jotka sopisivat lahjoiksi hallitsijoille ja ruhtinaille, ja näytteeksi joka lajia maustimia. Otettiin myös rahaksi leimattua kultaa ja hopeaa. Kuningas käski ostaa orjia, jotka taitaisivat itämaitten kieliä ja voisivat tulkita niitä Portugalilaisille. Kaikkia tarpeita varustettiin runsaasti ja sittenkin kahdenkertainen määrä.

Suurella huolella siis hankittiin matkaan Vasco da Gaman retkikunta. Retken johtaja, joka silloin oli 37 vuoden ikäinen, oli kotoisin Etelä-Portugalista ja kuului vanhaan ylimyssukuun. Nuorempana hän oli saavuttanut mainetta sodassa Castiliaa vastaan, myöhemmin rohkeana purjehtijana. Miehistöä oli laivoilla kaikkiaan parinsadan vaiheille. Retkikunnan johtaja sai suosituskirjeitä sekä tarumaiselle »pappikuninkaalle Juhanalle», että Aasian kuninkaille. Lähtöpäivänä kuningas Manuel ylimyksineen, matkalle lähtevien ja Lissabonin etevimpien henkilöitten keralla, kokoontui juhlalliseen messuun, joka vietettiin tuomiokirkossa Tajon pohjoisella rannalla. Vasco da Gama veljensä Paulon ja kaikkien kapteenien kanssa lankesi polvilleen, rukoillen voimia ja kykyä kuninkaan käskyjen täyttämiseen, hänen valtansa ja valtakuntansa laajentamiseen ja kristinuskon levittämiseen etäisiin maihin. Heinäkuussa v. 1497 pieni laivasto lähti matkaan Lissabonin satamasta. Bartholomeu Diaz saattoi sitä Guinean rannalle saakka.

Myrskyissä Afrikan länsirannalla.

Hyvin sujui matkan alkupuoli. Guinean rannikolta oikaistiin suoraan meren poikki Hyvän toivon nientä kohti. Siihen saakka oli luuli ollut myötäinen, sama koillispasaadi, joka oli Columbuksen niin suosiollisesti kuljettanut Länsi-Intiaan, mutta Guinean rannikolta matkaa jatkettaissa tultiin ensinnä päiväntasaajan tyventöihin ja sitten lounaispasaadin alueelle, jolla vallitsi vastatuuli aina Afrikan eteläkärkeen saakka, samoin kuin vastainen merivirtakin. Sen ajan alukset olivat verraten kömpelöitä luovimaan ja tämän taipaleen voittaminen sen vuoksi kysyi Gamankin laivoilta paljon aikaa ja työtä.

Tuulet olivat sangen kovia, kertoo Correa, joka tästä matkasta on paraan kertomuksen kirjottanut, ja merellä kävi kammottavat laineet. Laivaväki sai olla uupumatta työssä ja rasittui ylenmäärin. Kun oli kuukausi purjehdittu etelään päin, niin käännyttiin Afrikan rantaa kohti. Se tavattiin, mutta vielä oltiin pitkän matkan päässä Hyvän toivon niemestä. Suunnattiin sen vuoksi uudelleen aavalle merelle ja jatkettiin matkaa, vaikka suurin osa miehistöstä jo olisi mieluummin palannut takaisin. Vasta kun oli toinen kuukausi, ehkä enemmänkin purjehdittu, voitiin laskea Hyvän toivon niemen ohi. Gama oli itse uupumatta työssä, suomatta itselleen unta tai lepoa. Päivät yhä lyhenivät, sillä saavuttiin eteläisen pallonpuoliskon talveen. Portugalilaisten mielestä näytti vallitsevan melkein ainainen yö. Merimiehet olivat niin huonoina taudeista ja pelosta, että tuskin kykenivät enää ateriaansa valmistamaan. He nurkuivat ja vaativat, että oli käännyttävä takaisin. Mutta Vasco da Gama oli tuima mies, ja vaikka miehistö oli vilusta jähmettyä kylmissä rankkasateissa, niin hän vannoi ei palaavansa taipaleelta, tuli mikä tahansa. Helenan lahdessa, joka on Hyvän toivon niemestä jonkun verran pohjoiseen, hyljättiin neljäs laiva, joka oli muonalaiva, sytytettiin palamaan ja sen miehistö jaettiin muihin laivoihin. Astrolabilla määrättiin paikan leveyspiiri, mikäli se keikkuvassa laivassa oli mahdollista.

Monta päivää kestävässä myrskyssä purjehdittiin vihdoinkin Hyvän toivon niemen ympäri. Matka oli siitä edelleenkin sangen myrskyinen, aallot huuhtoivat kannen yli ja laivat alkoivat yhä enemmän vuotaa. Lepoa ei ollut yöllä, ei päivällä, ei ruumiillista eikä henkistä. Mutta Gama vannoi pyhät valat, ettei kääntyisi takaisin, ennenkuin oli Intiassa käyty. Miehistön kesken mieliala kiihtyi niin epätoivoiseksi, että tehtiin häntä vastaan salaliitto. Mutta erään laivapojan kautta tuli salaliitto ylikapteenin tietoon, hän antoi vangita johtajat ja sanotaan hänen raivoissaan heittäneen kaikki laivakirjansa mereen, etteivät kapinoitsijat osaisi takaisin, jos muutoin kapinahankkeessaan onnistuisivatkin. Kapteenit ja luotsit pysyivät johtajalleen uskollisina.

Afrikan itärannalla.

Vasta tammikuun alussa v. 1498 laskettiin maihin, itärannalla, korjattiin laivain kärsimiä vaurioita ja otettiin juomavettä, sillä ainaisissa myrskyissä oli monta astiaa mennyt rikki ja vesi oli vuotanut pois. Maanasukkaat olivat ystävällisiä ja paikka sen vuoksi nimitettiin »Hyvän rauhan vedeksi». Oli jo purjehdittu Delagoa lahden ohi ja lähestyttiin uudelleen kuumaa vyöhykettä. Cap Corrienteen luona kohtasi laivuetta Mosambikin merivirta, joka tällä rannikolla on erittäin vuolas, ja monta päivää se piteli purjehtijoita, ennenkuin he pääsivät niemen ohi. Välttääkseen vaaralliset rantariutat laivat laskivat etäämmätse ja siten kulkivat sen mutkan ohi, jossa Sofala on. Ne saapuivat suurella vaivalla Sambesin suistamoon. Tämä mahtava joki sai nimekseen »Hyvien enteitten joki», sillä siellä ensiksi tavattiin vaaleampi-ihoisia ihmisiä, jotka osasivat puhua arabian kieltä ja kertoivat merellä siitä pohjoiseen päin purjehtivan paljon laivoja. Oli siis saavuttu arabialaisen kauppaliikkeen etelärajoille ja voitiin hyvällä syyllä otaksua, että suurimmat vaikeudet oli voitettu.

Gama viipyi Sambesin suistamossa kokonaisen kuukauden korjatakseen laivojaan ja suodakseen miehistölle lepoa ja aikaa parantua keripukista, joka oli alkanut tehdä tuhojaan. Rannalle vietiin samanlainen vaakunapatsas, joita edellisetkin löytöretkeilijät olivat pystyttäneet Afrikan rannoille. Sitten lähdettiin uudelleen merelle ja saavuttiin Mosambikiin. Siellä tavattiin ensimäiset arabialaiset alukset, »sambukkeja», joissa oli arabialaispukuista väkeä; nämä tiedustelivat Portugalilaisten matkan määrää. Gama vastasi olevansa matkalla Intiaan Portugalin kuninkaan toimesta ja pyysi heiltä luotseja.

Mosambik.

Alussa seurustelu näytti vakautuvan rauhalliseksi. Mosambik, jonka päällikkö oli Kiloan arabialaisen ruhtinaan alamainen, oli varttunut vilkkaaksi kauppapaikaksi. Vaihtotavaroillaan sikäläiset arabit ostivat neekereiltä kultaa, norsunluuta, vahaa ynnä muita maan tuotteita. Mosambikista tavallisesti purjehdittiin meren poikki Madagaskariin. Gama lähetti sheikille lahjoja, jonka jälkeen tämä saapui hänen laivaansa, puettuna laajapoimuiseen värikkääseen pukuun, päässään mahtava kirjava silkkiturbaani. Portugalilaisten mielestä näiden maurien ihoväri oli hyvin tumma. Sheikki katseli tarkkaan laivat, jotka olivat aivan uutta, ei ennen nähtyä mallia. Vasco da Gama hänelle ilmotti, että ne olivat kristikunnan mahtavimman kuninkaan lähettämät, ja että he, pari vuotta merellä harhailtuaan, nyt olivat matkalla Maustesaarille ja tarvitsivat luotseja. Maihin palattuaan sheikki lähetti Gamalle ruokavaroja. jonka jälkeen saapui vieraiksi kolme abessinialaista, joitten kanssa ei kuitenkaan voitu keskustella tulkin puutteessa. Hyödyllisempi tuttavuus oli Davané niminen mauri, jolta Gama sai paljon arvokkaita tietoja näistä vähän tunnetuista seuduista. Mutta hyvät suhteet Arabialaisiin pian turmeltuivat. Nämä nimittäin alkoivat tulokkaita epäillä ja pelätä, että he kilpailunsa kautta pilaisivat kaupan. Heti ensimäisessä satamassa, jossa Portugalilaiset tapasivat Arabeja, nämä siis älysivät Gaman retkestä uhkaavan vaaran ja päättivät tuhota hänet miehineen päivineen. Sheikki kuitenkin tekeytyi edelleenkin ystävälliseksi, antoi luotsit ja kutsui Gaman maihin vieraakseen. Yllämainitun Davanén varotuksesta Gama ei kuitenkaan kutsumusta noudattanut. Hän vain pyysi, että hänelle maalla osotettaisiin sovelias paikka, josta laivaveneet voisivat noutaa vettä. Sillä aikaa kun osa Portugalilaisista oli maissa vettä ottamassa, aikoivat Arabialaiset aluksineen tehdä hyökkäyksen Gaman laivastoa vastaan. Mutta Portugalilaisten valppaus ja heidän aseittensa etevämmyys teki juonen tyhjäksi. Gama varusti vesiveneihin sekä tykkejä että aseellista väkeä ja lähetti ne maihin yöllä, vuoksiveden ollessa korkeimmillaan. Arabialainen luotsi johti veneitä kaiken yötä harhaan, toivoen aamulla, luodeveden tullessa, voivansa ajaa ne karille. Mutta Portugalilaisten johtaja ajoissa huomasi vaaran, antoi kääntää veneet ja aikoi hirttää luotsin mastoon varottavaksi esimerkiksi. Luotsi kuitenkin pääsi hyppäämään mereen ja pelastui maihin. Kun veneet häntä takaa ajaessaan joutuivat lähelle maata, niin aljettiin sieltä väjytyksestä ampua nuolia ja heittää kiviä, ja veneet silloin, Gamalta merkin saatuaan, palasivat takaisin. Sheikki, huomatessaan juonensa tulleen ilmi, lähetti Gaman luo anteeksi pyytämään ja antoi toiset muka paremmat luotsit.

Vasco da Gamalla oli laivoissaan useita pahantekijöitä, joita oli hänelle annettu mukaan maihin vietäviksi vaarallisille paikoille. Oli semmoinen tapa, että jos he menestyksellä suorittivat jonkun hengenvaarallisen tehtävän, niin he siitä hyvästä saivat rangaistuksen anteeksi. Eräs Machado niminen mies sai nyt toimekseen viedä sheikille sen sanoman, että hänen rehellisyyttään epäiltiin ja että kaikki yhteys hänen kanssaan sen vuoksi keskeytettiin. Machado onnellisesti suoritti tämän asian ja kulki sitten kaikenlaisia seikkailuita kokien maitse Kiloaan ja Mombasaan ja sieltä vihdoin Intiaan. Pystytettyään Mosambikin luo vaakunapatsaan maan valtauksen merkiksi Gama lähti uudelleen merelle. Davané seurasi mukana; hän oli alkanut oppia portugalin kieltä, niin että häneltä saatiin paljon arvokkaita tietoja Intian meren kauppaoloista. Mutta tuskin oltiin jälleen matkalla, kun huomattiin mosambikilaisen luotsin ohjanneen laivat karien keskelle. Petos ajoissa keksittiin ja luotsi ruoskittiin. Portugalilaiset olivat olleet liian ovelat luottaakseen vain häneen ja pelastuivat vaarasta. Rannikkoa seuraillen purjehdittiin sitten edelleen Kiloaan päin, jota oli sanottu suureksi kauppapaikaksi. Huhun mukaan piti sinne joskus saapua kristittyjä armenialaisiakin.

Mombasassa.

Mutta vastaiset tuulet estivät laivastoa pääsemästä Kiloaan. Vasco da Gaman oma laiva, »San Rafael», ajautui hiekkasärkälle, mutta pelastui. Sansibarin ohi purjehtien saavuttiin huhtikuun viimeisellä viikolla Mombasaan. Sielläkin sheikki aluksi oli ystävällinen, mutta hänellä oli kavaluus mielessään. Luultavasti hän oli Mosambikista saanut varotuksen, että muukalaiset olivat merirosvoja. Kun Gama aikoi laskea kaupungin satamaan, niin tuli sieltä vastaan paljon pieniä laivoja, muka soitolla ja kaikenlaisilla kunnianosotuksilla saatellakseen vieraita kaupunkiin. Mutta Portugalilaiset päästivät ainoastaan kymmenen miestä kuhunkin laivaan, ja että joku salahanke oli aikeissa, nähtiin näitten hädästä, kun he eräässä laivassa tapahtuneen pienen hälytyksen johdosta oikopäätä hyppäsivät mereen. Yöllä kuutamossa lähdettiin sen vuoksi kiiruumman kautta pois Mombasasta ja jatkettiin mitä varovaisimmin purjehdusta, kun luotseihin ei luotettu. Pian nähtiin merellä kaksi sambukkia, jotka olivat tulossa Mombasaan. Toinen näistä pakotettiin palaamaan takaisin ja näyttämään edellä purjehtien tietä Melindeen; arabialaisen laivan miehistö suurimmaksi osaksi vietiin portugalilaisiin laivoihin. Kun oli kolme yötä ja kaksi päivää purjehdittu, niin saavuttiin Melindeen, jossa portugalilaisen laivueen osaksi vihdoinkin tuli ystävällinen vastaanotto.

Ystävällinen vastaanotto Melindessä.

Gama lähetti kokeeksi muutamia upseereitaan maihin Melinden sheikkiä tervehtimään. Rannalle oli kokoontunut niin suunnattomasti väkeä, että viranomaisten täytyi sauvoilla raivata vieraille tietä väkijoukon läpi. Melinden sheikki otti kapteeni Coelhon ja hänen tulkkinsa Davinén mitä ystävällisimmin vastaan, kysyi kaikenlaista heidän matkastaan ja kotimaastaan ja lahjotti Coelholle lopuksi valkoiset ja kirjavat silkkivaatteet ja kallisarvoisen sormuksen, saatellen häntä sitten itse rantaan. Seuraavana päivänä hän ja Gama soudattivat itsensä erääseen arabialaiseen alukseen tavatakseen toisensa puolueettomalla alueella. Koko ranta, valkoisien talojen laa'at katot ja kaupungin muurit olivat täynnään utelijalta, kun Vasco da Gama veljensä keralla täydessä juhlapuvussa, laivain ampuessa kaikilla tykeillään kunnialaukauksia, liputetuissa veneissä kulki sambukkiin. jossa kohtauksen piti tapahtua. Melinde oli kilpailun vuoksi huonossa sovussa rannikon muiden satamien kanssa, joihin Portugalilaiset olivat ensin poikenneet, ja sen vuoksi otettiin vieraat siellä hyvästi vastaan. Sheikki sai lahjaksi kallisarvoisen miekan, keihään ja kilven, ja hyvässä ystävyydessä erottiin keskustelun päätyttyä. Portugalilaisille osotettiin maalla paikka, jossa miehistö, joka oli paljon sairaudesta ränstynyt Afrikan epäterveellisellä rannikolla, sai virkistää voimiaan. Myöhemmin Gama kävi sheikin vieraana hänen omassa linnassaan. Sheikki kertoi hänelle Kalikutin olevan Malabar-ranmkoila maustekaupan keskustan ja lupasi antaa laivueelle luotettavan luotsin, joka sen sinne johtaisi. Samalla hän neuvoi Portugalilaisia, ettei heidän pitänyt tavaroista maksaa liian korkeita hintoja, jott'eivät markkinat turmeltuisi. Sheikki sitten tuli ennen laivaston lähtöä Gaman luo vastavierailulle ja »San Rafaelissa» hänen kunniakseen pantiin toimeen juhlapidot. Kun Gama sitten hänen luvallaan oli Melindeenkin pystyttänyt marmoripatsaan, niin lähdettiin taitavan luotsin johdolla edelleen purjehtimaan, ohjaten suoraan meren poikki. Matka sujui hyvin, vaikkei vielä ollutkaan lounaismonsuunin aika, ja toukokuun puolivälissä, 22 päivää kestäneen purjehduksen jälkeen, kohosi Etu-Intian ranta näkyviin. Matkalla da Gama luotsille näytti suurta puista astrolabiaan ja metallikvadranttejaan, joilla hän mittasi auringon ja tähtien korkeuden, mutta luotsi ei niitä kovinkaan hämmästynyt, ne olivat hänelle tuttuja esineitä. Hän sanoi Punaisella merellä käytettävän jotenkin samanlaisia, mutta itse hän sanoi ohjaavansa eräitten tuttujen tähtien mukaan, joitten korkeuden hän ristisauvalla (vrt. I, s.299) mittasi.

Tulo Intiaan.

Kananorin vuoret kohosivat aavan meren takaa vähitellen aalloista, ja kun lähemmäksi tultiin, niin alkoivat näkyä samannimisen kaupungin talot. Kalastajaveneitä tuli outoja laivoja lähemmältä katsomaan, näitten omituinen rakenne ja miesten valkoinen iho herättivät suurta ihmetystä. Mutta Gama ei jäänyt Kananoriin, vaan jatkoi matkaa pitkin rantaa etelään päin, kunnes laivasto vihdoin 20 p. toukokuuta saapui matkansa määrään, Kalikutin satamaan. Uutinen muukalaisten tulosta levisi nopeaan, noidilta ja ennustajilta kysyttiin neuvoa, mitä heidän ilmestymisensä mahtoi merkitä, sillä maanasukkaitten kesken kulki tarina, että etäinen kuningas, jolla oli valkoisia alamaisia, kerran anastaisi koko maan ja hallitsisi sitä, ja että hänen väkensä tuottaisi paljon vahinkoa niille, jotka eivät olleet hänen ystäviään. Ennustajat kuitenkin lohduttivat ihmisiä sillä tiedolla, ettei se aika ollut vielä tullut.

Kalikut ja sen kauppa.

Etu-Intia oli siihen aikaan jakaantuneena moneen itsenäiseen valtakuntaan. Niemen eteläpäästä alkoi Malabarin valtakunta, jonka pääkaupunki Kalikut oli, ja se ulottui pohjoista kohti aina Kananoriin saakka. Tätä kapeata maata, jota sisämaan puolella rajottivat rannikkoa seuraavat Ghats vuoret, halliisi ruhtinas, jota sanottiin samudriniksi. (Portugalilaiset väänsivät >anan samoriniksi.) Hän ei kuitenkaan hallinnut välittömästi muuta kuin Kalikutia. Kananorin, Kotshinin ja Kulamin vasalliruhtinaat olivat puoleksi itsenäisiä ja tottelivat vain pakosta sammudrinia. Kalikutin mahti perustui laajaan kauppaan, etenkin maustekauppaan, jonka kautta se oli neljännellätoista vuosisadalla kohonnut Etu-Intian länsirannikon tärkeimmäksi kauppapaikaksi. Mutta tämä kauppa oli etupäässä meren takaa tulleitten muhamedilaisten kauppiaitten ja purjehtijain käsissä, joita Portugalilaiset sanoivat yhteisellä nimellä maureiksi. Kalikutissa oli kaksi eri osaa. Satamassa olivat maurilaisten kauppiaitten kiviset asuinrakennukset ja tavarasuojat ja niitten ympärillä maanasukkaitten, käsityöläisten ja työmiesten palmulehvillä katetut majat. Vähän kauempana oli palmulehdossa samudrinin palatsi, ympärillään ylimysten huvilat. Siellä asuivat sekä braamanat että sotilaskasti, nair, joka oli erottautunut sataman kauppahälinästä, voidakseen säilyttää puhtaina kastiennakkoluulonsa. Alemmat kastit sitä vastoin saivat toimeentulonsa maurien kauppaliikkeestä, olivat heistä riippuvaisia ja pitivät heidän puoltaan. Muhamedilaisten kauppaylimysten käsissä oli koko liike. Heidän laivastonsa purjehtivat Punaiselta mereltä ja Persian lahdelta Adenin ja Ormuzin kautta Intiaan ja veivät varsinkin Egyptin kautta Intian tuotteita Välimeren maitten kristityille kansoille. Algerian ja Tunesiankin maureja oli tässä kaupassa osallisina, ja tekivätpä Juutalaisetkin tiheään matkoja Intian ja Etelä-Europan satamien välillä. Huolimatta tästä vilkkaasta kaupasta, josta muhamedilaiset hyötyivät suunnattomasti, vallitsi kristittyjen ja maurien välillä vanhastaan katkera viha, joka ei suinkaan ollut laimentunut siitä, että maurit oli hiljakkoin karkotettu Espanjasta ja Portugalista. Intiassakin, samoin kuin Afrikan itärannalla, tämä vihollisuus paikalla Portugalilaisten sinne saavuttua puhkesi ilmi. Uskonnollisen katkeruuden ohella sitä lietsoi kauppakateus, sillä Portugalilaisten tulo oli kuolettavan iskun uhka maurien vanhalle kauppamahdille.

Niinpä herättikin Portugalilaisten ilmestyminen Malabar-rannikolle paikalla mitä suurinta kiihkoa maurilaisten kauppiaitten kesken. Tuskin olivat Vasco da Gaman laivat ennättäneet käydä Kalikutin edustalle ankkuriin, ennenkuin niiden luo souti kaksi Tunisin mauria, jotka osasivat puhua italiaa ja espanjaa, ja nämä huutivat veneestään: »Palatkaa takaisin helvettiin sen luo, joka teidät lähettikin!» Semmoinen oli heti ensimäinen tervehdys. Tulokkaat näyttivät olevan samudrinillekin vastenmielisiä, koska heidän ilmestymisensä uhkasi häiritä rauhallista kauppaliikettä, johon hänen tulonsa suureksi osaksi perustuivat. Mielellään hän sen vuoksi kallisti korvansa maurilaisten kauppiaitten vaatimuksille ja Vasoo da Gama sai alun pitäen mitä kieroimman vastaanoton. Sitä suurempi oli hänen ansionsa, että hän, kiivasta luontoaan hilliten, osasi johtaa keskustelut suotuisaan tulokseen, taitavasti välttää karit ja loistavasti ratkaista hänelle uskotun vaikean tehtävän.

Vasco da Gama Kalikutissa.

Varsinainen kauppakausi oli Gaman tullessa ohi, kauppa-alukset olivat jo kuukausi takaperin lähteneet Kalikutin satamasta. Sitä suurempaa hämmästystä herättivät nämä oudot laivat, jotka tulivat niin oudolla ajallakin ja olivat Intian vesillä aivan tuntematonta mallia. Peläten rannikon suuria hyökyjä oli Gama laivoineen käynyt ankkuriin vähän etäämmäksi. Ensinnä saapui niiden luo pieniä kalastajaveneitä, joista hopearahoilla ostettiin kaloja. Venemiehet purivat rahoja, nähdäkseen, olivatko ne oikeita, ja toivat sitten kanoja, kookospähkinöitä ja muita ruokatavaroita kaupan. Heiltä sai samudrin ensiksi kuulla, että vieraat laivat tulivat Melindestä ja etteivät ne ilman hänen lupaansa tahtoneet laskea maihin. Muutaman päivän kuluttua tuli laivoihin eräs nair, jolla oli vain valkoinen vaate vyötäisillään, aseina pyöreä kilpi ja paljas lyhyt miekka. Hänen kanssaan lähti toinen Melinden luotseista maihin kertomaan samudrinille portugalilaisen laivaston aikeista samaan tapaan kuin Gama oli Melindessäkin kertonut. Nämä kolme laivaa muka olivat vain osa paljon suuremmasta laivastosta, jonka myrsky oli merellä hajottanut. Länsimaitten mahtavin kristitty kuningas oli ne lähettänyt ostamaan pippuria ja muita mausteita ja rohtoja. Luotsin keralla lähetettiin maihin eräs pahantekijäkin. Kun nämä olivat käyneet samudrinin luona ja hyvin asiansa ajettuaan palanneet satamaan, niin puhutteli heitä siellä itämaalaiseen pukuun puettu mies espanjaksi, kehottaen heitä jäämään yöksi hänen vieraikseen. Tämä kesti-isäntä oli kotoisin Sevillasta. Hän oli sotavankina ja orjana kulkenut monien kohtaloitten kautta ja vihdoin kääntynyt muodon vuoksi islamin uskoon, saadakseen vapaammin liikkua. Seuraavana päivänä hän tuli molempien lähettiläitten keralla Gaman luo laivoihin ja varotti Gamaa maurien juonista.

Gama ei sen vuoksi aluksi lähtenyt itse maihin, vaan lähetti Coelhon pyytämään samudrinilta oikeutta vapaaseen kaupantekoon. Coelhon maihin tullessa kokoontui rantaan paljon väkeä, osottamatta kuitenkaan vihamielisyyttä. Mutta vasta seuraavana päivänä Coelho pääsi samudrinin puheille, monien estelyitten jälkeen. Samudrin antoikin suotuisan vastauksen ja suojeluksensa merkiksi palmunlehden, johon hänen nimensä oli kirjotettu. Paikalla kun tämä suotuisa sanoma saapui portugalilaisiin laivoihin, nostettiin siellä kaikki liput ja torvien soidessa ja tykkien paukkuessa ne lähtivät satamaan. Coelho oli varman esiintymisensä kautta voittanut Samudrinin neuvonantajat, jotka olisivat mielellään viivytelleet ratkaisua. Hän ei sanonut palaavansa laivoihin, ennenkun oli saanut suoran vastauksen kysymykseensä samudrinin omasta suusta.

Gama varustautui sitten itse lähtemään samudrinin puheille, mutta ennen mainitun castilialaisen neuvosta hän ei sitä tehnyt, ennenkun oli saanut laivoihin pantiksi eteviä naireja, sotilaskastiin kuuluvia ylimyksiä. Sitten vasta hän itse lähti maihin, edellä valkoisiin ja punaisiin vaatteihin puetut torvensoittajat. Gama kannettiin kantotuolissa palatsiin, jossa samudrin otti hänet vastaan juhlalliseen puhutteluun. Samudrin, joka venyi divanilla, oli tummaihoinen, yllään vyötäisistä polviin saakka ulottuva valkoinen puku. Yläruumis oli paljas. Eräs hänen vaatekappaleistaan päättyi pitkään suippoon liuskaan, josta riippui suurilla loistavilla rubineilla koristettuja kultarenkaita. Vasemmassa käsivarressa, kyynärpään kohdalla, oli kolmesta kultarenkaasta yhdistetty koriste, sekin täynnään jalokiviä, niistä varsinkin keskimäinen suuri. Keskimäisestä jalokivestä riippui noin sormen kokoinen timantti. Tummalla kaulallaan hänellä oli helminauha, helmet pähkinän kokoisia. Kahdesti kierrettyään kaulan ympäri tämän helminauha ulottui edessä rinnalle saakka ja sen päällä oli hienot kultakäädyt, joista riippui sydämen muotoinen koriste. Tämä koriste taas oli helmistä ja rubineista muodostettu ja sen keskellä oli suuri smaragdi. Hiukset olivat pitkät ja sidotut solmuksi, helmillä koristetut, ja korvista riippui kultaisia koristeita. Valtaistuimen oikealla ja vasemmalla puolella oli paaseja upeissa vaatteissa ja aseissa. Ylin braamana vähän väliä ojensi hallitsijalle beetelin lehden, jota tämä hetken aikaa pureskeli, sylkäisten sen sitten paasin ojentamaan kultaiseen astiaan.

Kun Gama oli samudrinia syvään kumartanut, niin tämä ojensi häntä kohtaan oikean kätensä ja sormillaan kosketti Gaman oikeaa kättä, jonka jälkeen Gama portugalin kielellä hänelle kertoi asiansa. Gaman tulkki käänsi puheen arabian kielelle ja hovin tulkki maan kielelle, jotta braamanat sen ymmärsivät; braamanat tulkitsivat puheen samudrinille. Polvistuen Gama sitten antoi hallitsijalle kuningas Manuelin kirjeen, suudeltuaan sitä ja kohotettuaan sen ensin silmäinsä eteen ja sitten päänsä päälle. Samudrin otti kirjeen käteensä, painoi sitä kahden käden rintaansa vastaan, avasi sen ja antoi sen rahastonhoitajalleen, jotta tämä piti huolta sen kääntämisestä. Kuninkaan kirje sisälsi pyynnön, että hänen alamaisensa saisivat ryhtyä rauhalliseen kaupantekoon samudrinin maissa. Puhuttelu oli täten päättynyt ja Gama palasi torvien soidessa kaupparantaan, jossa hän viipyi yötä. Pian sinne saapui samudrinin vastaus, jossa tämä ilmaisi ilonsa Gaman käynnistä ja sanoi maassaan olevan kanelia, ryytineilikoita, inkevääriä ja pippuria ylellisesti ja myös helmiä ja jalokiviä. Mutta Portugalista hän halusi saada kultaa, hopeaa, koralleja ja tulipunaa. Siten oli lupa kaupan alkamiseen saatu.

Portugalilaisille osotettiin paikka, johon he saivat rakentaa tavarahuoneensa. Kauppapainoista sovittiin ja tavarain hinta määrättiin. Kultaa ja hopeaa ei otettu leimauksen arvosta, vaan painon mukaan, ja hopean hinta huomattiin korkeammaksi kuin Portugalissa. Paitsi jaloja metalleja tarjosi portugalilainen kaupanjohtaja vaihtoesineiksi koralleja, elohopeaa ja kuparia. Ostetut rohdokset ja mausteet soudettiin intialaisilla veneillä laivoihin. Portugalilaiset iloitsivat, kun saivat mielestään ostaa niin halvalla; samudrinin rahastonhoitaja taas ilmotti herralleen, että kristityt maksoivat kahta vertaa paremmat hinnat kuin arabialaiset ja että heille kelpasi semmoinenkin tavara, jonka arabialaiset olivat hylänneet. Maanasukkaat sen huomatessaan alkoivat väärentää tavaroitaan ja tarjota kaupan pilaantuneita tai sekotettuja mausteita. Portugalilainen kaupanjohtaja tosin huomasi petoksen, mutta otti toistaiseksi vastaan huononkin tavaran, jottei syntyisi heti alussa riitaa.

Mutta Portugalilaisten veneet pysyivät kaiken aikaa kauppapaikan lähettyvillä, näköjään joutilaina, vaikka toden teolla joka hetki valmiina taisteluun. Kun maurit huomasivat kaupan kääntyvän heille niin epäedulliseksi, niin panettelivat he muukalaisia vakoojiksi, jotka olivat tulleet maata katsomaan, voidakseen sen sitten asevoimalla vallottaa. Oikeina kauppiaina he muka eivät olisi kehnosta tavarasta maksaneet kahdenkertaista hintaa. Kauppiaat saivat puolelleen kaupungin muhamedilaisen maaherran ja kauppaa aljettiin hänen käskystään viivytellä, ehkä siinä toivossa, että voitaisiin pidättää portugalilaista laivastoa, kunnes monsuuni kääntyisi ja arabialainen kauppalaivasto saapuisi Punaiselta mereltä. Mutta Gama ilmotti lähtevänsä ilman mausteita paluumatkalle, jos kauppaa viivytettäisiin, sillä hänen velvollisuutensa oli ensi sijassa viedä hallitsijalleen tieto matkan onnistumisesta. Maurit tästä säikähtivät. He arvelivat, että jos hän pääsisi lähtemään, niin saapuisi samaa tietä monta vertaa suurempi laivasto. Nähtävästi päätettiin sen vuoksi tuhota Portugalilaiset. Samudrini kutsui amiraalin vielä kerran luokseen ja lähetti kantotuolin satamaan häntä vastaanottamaan. Miten sitten tapaukset oikein kehittyivät, siitä ei ole selvää kertomusta säilynyt; todenmukaista on, että niitten kulku oli seuraava. Vasco da Gama, uudelleen samudrinin luo tultuaan, puolusti itseänsä ensinnäkin sitä parjausta vastaan, että Portugalilaiset muka olivat merirosvoja. Maurit olivat, sanoi Gama, vanhastaan Portugalilaisten verivihollisia, eikä ollut ihmettelemistä, että he nyt koettivat levittää panetteluita. Gama kertoi, kuinka petollisesti he olivat häntä kohdelleet Mosambikissa ja Mombasassa ja pyysi samudrinin suojelusta heitä vastaan sodan välttämiseksi. Jos hänen laivuettaan kohtaisi tuho, niin ettei se pääsisi palaamaan kotimaahan, niin lähettäisi Manuel kuningas uusia laivastoja, kunnes saisi Intiasta varmoja tietoja. Samudrinin tulisi siis pitää huolta siitä, ettei syntynyt riitaa, sillä Portugalilaiset eivät aikoneet sietää väkivaltaa, kaikkein vähimmän maurien puolelta, jotka he ovat niin usein voittaneet.

Samudrin oli jännityksellä kuunnellut Gaman puhetta ja käsitti sen hehkuvasta varmuudesta, että hän tarkotti täyttä totta. Hän kehotti Gamaa palaamaan laivoihinsa ja lupasi lähettää vastauksen sinne. Mutta kaupungin maaherra, joka saattoi Gamaa ja hänen seuruettaan satamaan, ottikin heidät matkalla kiinni, erotti Gaman seuralaisistaan ja piti häntä monta päivää vankina sillä verukkeella, että hän oli vastuunalainen hänen turvallisuudestaan. Hän toivoi, että Portugalilaiset, tästä loukkauksesta suuttuneina, alkaisivat taistelun, jossa sitten kaikki muukalaiset voitaisiin tuhota. Gama pysyi kuitenkin levollisena. Maurit vaativat, että hänet oli telotettava, mutta siihen ei maaherra uskaltanut suostua. Päin vastoin Gama. jätettyään kaupanjohtajansa rannalle panttivangiksi, sai palata laivoihinsa. Gama yritti myöhemmin salaa vapauttaa kaupanjohtajansa vankeudesta, päästettyään sitä ennen maihin ne intialaiset ylimykset, joita hänellä oli panttivankina, mutta yritys ei onnistunut, koska vankia vartioitiin valppaasti. Syntyneessä mellakassa Portugalilaisten kauppahuoneet ryöstettiin. Suuttuneena Gama antoi vangita rannalta joukon kalastajia ja lähti sitten laivoineen merelle. Miehensä menettäneiden vaimojen valituksista samudrin vihdoin päästi vapaaksi kaupanjohtajan. Samalla hän lähetti Gamalle sanoman, että hän tosin tahtoi olla Portugalilaisten ystävä, mutta että hänen täytyi suojella muhamedilaisiakin, jotka vanhastaan olivat hänen maassaan kauppaa tehneet. Gama nyt päästi pois suurimman osan ryöstäneistään intialaisista, mutta uhkasi, että hän palatessaan kostaisi häväistyksen. Osan kalastajista hän lupasi viedä Portugaliin kertomaan kuninkaalle, minkälaista maata Kalikut oli, ja myös että he palattuaan voisivat samudrinille ilmottaa, minkälainen maa Portugal oli. Gama sitten lähti Kalikulista ja purjehti rantaa pitkin pohjoista kohti. Vähän matkan päässä yritti joukko pieniä aluksia hyökätä hänen laivainsa kimppuun, mutta muutamalla tykinlaukauksella ne karkotettiin.

Kananor.

Vasco da Gama sitten poikkesi Kananoriin. Tämän maan hallitsija, joka oli saanut tarkat tiedot siitä, mitä Kalikutissa oli tapahtunut, kehotti Gamaa tulemaan satamaan. Sitten saapui laivain luo veneitä, jotka toivat puuta, viikunoita, kanoja ja kookospähkinöitä, kuivattua kalaa ja muita ruokatavaroita, tarjoten nämä tavarat lahjaksi, elleivät Portugalilaiset tahtoneet niitä ostaa. Mutta oli muka satamasta mausteitakin saatavana ja paljon parempaa tavaraa kuin Kalikutista. Portugalilaiset tämän hyvän sanoman kuultuaan lähettivät maihin luettelon kaikista tavaroista, mitä he vielä tarvitsivat, ja saivat sieltä kaikkea runsaasti, maksaen itsekin runsaalla mitalla, koralleilla, punavärillä, elohopealla, kuparilla ja messinkivadeilla. Sitten ruhtinas rantaan rakennetulla sillalla otti vastaan Gaman ja hänen laivainsa komentajat, vaihtoi heidän kanssaan lahjoja ja samudrinin puolesta vielä kerran valitti sitä, että heidän osakseen oli Kalikutissa tullut niin vihamielinen vastaanotto. Pystytettyään lähelle rantaa eräälle pienelle saarelle vaakunapatsaan Gama jatkoi matkaa pohjoista kohti aina lähelle Goaa ja poikkesi sitten pieneen saareen laivojaan korjaamaan ja vettä ottamaan, ennenkuin paluumatkalle lähdettiin.

Salahyökkäys lähellä Goaa.

Kalastajat veivät Goaan tiedon Portugalilaisten olopaikasta ja sikäläinen maaherra, joka hallitsi kaupunkia Bijapurin shahin nimessä, päätti heidät tuhota, varsinkin kun hän kuuli Portugalilaisten vetäneen maalle osan laivoistaan. Tämän ilkityön sai toimekseen Goan sataman päällikkö, eräs Granadan vallotuksen jälkeen Espanjasta karkotettu juutalainen, joka Turkin ja Arabian kautta oli tullut Intiaan. Mutta intialaisten kalastajain kautta sai Gama tiedon salahankkeesta. Kun siis mainittu juutalainen saapui edeltäpäin yhdellä laivalla muka Gamaa tervehtimään, vaikka todella vakoilemaan, niin Gama vangitsi hänet ja pakotti hänet kidutuksella tunnustamaan kavalan aikomuksensa ja laivainsa lymypaikan. Hänet pakotettiin sitten opastamaan Portugalilaiset omien laivojensa piilopaikkaan ja näkemään, kuinka he hyökkäsivät niitten kimppuun, surmasivat osan miehistä, osan veivät laivoihinsa orjikseen. Koko paluumatkan nämä sotavangit saivat pumpata vettä. Mutta vangittu juutalainen pelasti itsensä kääntymällä kristinuskoon ja sai nimeksi Gaspar Gama. Hän matkusti laivaston mukana Europpaan ja oli myöhemmin Portugalilaisille erinomaisena apuna taisteltaissa ylivallasta Malabar-rannikolla. Hän se muun muassa heille ensiksi huomautti, kuinka edullinen asema Goalla oli.

Paluumatka.

Luotsien neuvosta Gama odotti koillismonsuunia ja lähti paluumatkalle vasta joulukuussa v. 1498. Myötäisellä vetävällä tuulella purjehdittiin nopeaan Intian meren poikki ja tammikuun 8 p. saavuttiin onnellisesti Melinden satamaan. Siellä oli vastaanotto jälleen ystävällistä ja ruokatavaroita saatiin runsaasti. Mutta miehistöä oli kuollut matkalla paljon. Toisten tietojen mukaan merelle olikin lähdetty jo paria kuukautta aikaisemmin, tyynet olivat pidätelleet laivastoa, niin että taudit alkoivat raivota. Tuskin oli sen vertaa väkeä jäänyt, että se kykeni kunnolla purjehduksen hoitamaan.

Paluumatkalla kirjotettiin tarkalleen muistoon kaikki maamerkit, jotta seuraavat laivastot saattoivat purjehtia turvallisemmin. Helmikuun 2 p. pystytettiin Mosambikin kohdalle erääseen saareen vielä viimeinenkin vaakunapatsas ja onnellisesti päästiin peljätyn Hyvän toivon niemen ohi. Viileämmillä vesillä sairaat paranivat, mutta päiväntasaajan kohdalla, Afrikan länsirannikolla, taudit alkoivat uudelleen. Uupuneista merimiehistä monta kuoli. Amiraalin veli, Paulo da Gama, kuoli eräällä Azorien saarista, jolle laivasto oli poikennut vaurioitaan korjaamaan. Viivykin kautta saapui tieto matkan onnistumisesta Lissaboniin, ennenkuin Gama perille ehtikään. Kuningas oli sanomasta niin iloissaan, että hän antoi sen tuojalle hyvät lahjat. Kun Vasco da Gama vihdoin saapui Tajon suuhun, niin lähetti kuningas korkeimmat ylimykset häntä vastaanottamaan, korotti hänet aateliuteen ja nimitti hänet »Intian meren amiraaliksi». Vielä Gama sai oikeuden vuosittain vahvistetulla määrällä olla maustekaupan osakkaana, jota paitsi hän kerta kaikkiaan sai melkoisen rahalahjan ja 10 kvintalia pippuria. Laivamiehetkin saivat runsaat lahjat mausteita, joilla oli sama arvo kuin rahalla. Luostareita ja kirkkoja muistettiin ja kuningas oli läsnä kaikissa kirkollisissa juhlissa, joita tämän merkkitapauksen johdosta vietettiin.

Vasco da Gaman retken kautta olivat Henrik Purjehtijan sitkeät yritykset vihdoinkin kantaneet hedelmän. Portugalin merenkulku ja kauppa oli saanut valtavan virikkeen. Rohkeuden puolesta ei Vasco da Gaman yritys ole verrattava Columbuksen ensimäiseen matkaan, joka yhdellä kerralla ratkaisi aivan tuntemattoman tehtävän ja saattoi Länsimaitten yhteyteen maailman, jonka olemassa oloakaan ei siihen saakka aavistettu. Vasco da Gama purjehti väylän, joka jo oli vähin erin tutkittu ja osapuilleen selvitetty, Columbus sitä vastoin avasi kokonaan uuden tien, jonka mahdollisuuttakin useimmat olivat epäilleet ja pitäneet houreena. Lisäksi Gaman asema laivoillaan oli paljon varmempi kuin Columbuksen. Gama nautti hallitsijansa täyttä luottamusta ja kannatusta, ne miehet, jotka olivat osallisina tehtävän suorittamisessa, olivat hänen maanmiehiään, kuria laivoilla oli paljon helpompi ylläpitää, jota vastoin Columbus oli alhaisesta asemasta kohonnut muukalainen, jonka käskyihin ylpeitten espanjalaisten oli vaikea alistua. Gamaa matkan päässä odotti varma voitto, sillä hän saapui hyvin varustettuna ja ostokykyisenä vanhoille vakaantuneille kauppa-aloille, jota vastoin Columbus saapui maihin, joista paitsi kultaa ei toistaiseksi ollut saatavana semmoista välitöntä hyötyä, joka olisi korvannut matkan kustannukset. Mutta paljon suuremmat olivat Vasco da Gaman voitettavat purjehdusvaikeudet, kuin mitä Columbus matkallaan tapasi. Columbus purjehti Atlantin meren poikki koillispasaadilla, ihanteellisimmalla vetävällä kauniin sään tuulella, mitä on maapallolla olemassa, ja sai vasta paluumatkalla kokea vaikeampia tuulioloja. Vasco da Gaman purjehdittava tie oli enemmän kuin kahta kertaa pitempi ja hänen täytyi monta kertaa purjehtia ilmanalasta toiseen ja taistella mitä vaikeimpia tuulioloja ja merivirtauksia vastaan. Sitä ihmeteltävämpää on, että hän toi sekä laivansa että kuormansa ehjinä takaisin. Jotkut kirjailijat tosin luulevat hänen menettäneen paluumatkalla yhden laivoistaan lähellä Melindeä, mutta luotettavimmat auktorit eivät mainitse siitä mitään.

Intian vanhemmista vaiheista.

Ennenkuin jatkamme kertomusta Portugalilaisten suurisuuntaisista yrityksistä, joitten alkuna Vasco da Gaman retki oli, on meidän luotava silmäys sen ihmemaan vaiheisiin, joka niin kauan oli Länsimaita houkutellut ja nyt vihdoin niille auennut.

Kuinka vanha Intian kultuuri on, sitä ei voida varmaan sanoa. Olemme nähneet, että jo muinaisen Babylonian ja Elämin aikoina sinne tehtiin kauppaa. Hindut itse luulevat historiansa alkaneen jo kolmetuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua Mahabharata nimisen suuren historiallisen runoelman tapauksilla, mutta mahdotonta on varmasti päättää, mikä sankarirunoelmassa on totta, mikä tarua. Mutta vielä vanhempi sitä aarialaista kansaa, josta tämä runoelma laulaa, oli Intian sivistys. Siellä oli jo ennen Hindujen esi-isäin saapumista kehittyneitä oloja, jotka houkuttelivat vallottajia. Tuo vanhempi kansa oli tummaihoisempaa, josta syystä sitä aarialaiset halveksivat; otaksutaan, että nykyiset dravidakansat, joiden hallussa Etu-Intian eteläosa yhä vielä on, ovat Intian vanhimman sivistyskansan jälkeläisiä.

Varhaisen aarialaisen asutuksen vaiheista Punjabissa kertoo Rigveda niminen runoelma. Hindut luulevat Rigvedaa 3001 vuotta vanhaksi; europpalaiset oppineet ovat tähtitieteellisistä seikoista päätelleet, että se syntyi noin v:n 1400 vaiheilla e.Kr. Vanhimmissa hymneissä kuvataan aarialaisia Intian luoteisrajalla juuri valmiina lähtemään vallotusretkelle. Ne osottavat meille kansan Induksen rannalla jaettuna heimoihin, jotka toisinaan ovat keskenään sodassa, toisinaan liitossa »mustanahkaisia» maanasukkaita vastaan. Kastilaitos Oli silloin vielä tuntematon. Perheenisä oli perheensä pappi, päällikkö heimon pappi. Päällikkö valittiin. Nainen oli hyvässä arvossa, niin että muutamat Rigvedan kauneimmista hymneistä ovat naisten ja kuningattarien kirjottamat. Avioliittoa pidettiin pyhänä, yhdessä mies ja vaimo rukouksin lähestyivät jumalaa, molemmilla oli talossa hallintovalta. Leskien polttaminen oli silloin vielä tuntematonta; ne Rigvedan säkeet, joilla braamanat tätä tapaa puolustavat, merkitsevät aivan päinvastaista.

Vedain aarialaiset heimot tunsivat useimmat metallit. Heidän kesken oli rautaseppiä, kupariseppiä, kultaseppiä, puuseppiä, parranajajia ja muita ammatteja. He taistelivat vaunuista ja käyttivät hevosta sodassa, eivät sitä vastoin vielä elefanttia. Intiassa he oppivat viljelemään maata, asumaan kylissä ja kaupungeissa, mutta samalla he yhä vielä karjoineen kuljeskelivatkin, sillä karjat olivat edelleenkin heidän paras omaisuutensa. He osasivat rakentaa laivoja, ehkä suuria virta-aluksia, ja näyttävät tunteneen meren. Toisin kuin nykyiset Hindut vanhat aarialaiset söivät lihaa, valmistivat soma-kasvista käynyttä väkijuomaa ja uhrasivat sitä jumalillekin. Perässä tulevien heimolaisiensa pakottamina aarialaiset vähitellen levisivät kauemmaksi itään päin, karkottaen edellään mustaihoisia alkuasukkaita, taikka alistaen heidät alamaisikseen.

Noin kuudennen vuosisadan alussa ennen ajanlaskumme alkua oli Pohjois-Intia Narbada jokea myöten jakaantunut kuuteentoista itsenäiseen aarialaiseen valtioon, joista toiset olivat heimotasavaltoja, toisilla oli hallitsijat. Mahtavin niistä oli Kosala, nykyisen Oudhin seuduilla. Myöhemmin kohosi sitä mahtavammaksi Gangeen suupuolessa Magadha, nykyinen Behar. Näitten varhaisien valtakuntien historia oli hyvin sotaisa ja suureksi osaksi tarumainen. Idässäpäin niitten alueet näyttävät ulottuneen niille seuduin, missä Ganges kääntyy etelää kohti. Tärkeimmät kaupungit olivat Ayoodhya ja myöhemmin Sraavasti, joka Buddhan aikana oli yksi Intian kuudesta suurkaupungista. Baranasi, nykyinen Benares, oli Megastheneen [vert. Maant. ja löytör. I, s. 103] käydessä Intiassa neljä penikulmaa ympärimitaten, mutta puusta rakennettu. Näihin aikoihin syntyi kastilaitos. Kasteja oli aluksi vain neljä, nimittäin »braamanat», jotka olivat kansan hengelliset johtajat, »kshatriat» eli ylimykset, jotka luulivat polveutuvansa ensimäisistä johtajista, »vaisiat» eli talonpojat ja halveksitut »sudrat», puunhakkaajat ja veden vedättäjät, jotka eivät olleet aarialaisia. Vielä näitäkin alemmalla asteella olivat useat alkuasukasheimot ja orjat. Myöhemmin kastien luku lisääntymistään lisääntyi. Luullaan intialaisten jo seitsemännellä vuosisadalla e.Kr. huomanneen monsuunituulien edut ja käyttäneen niitä hyväkseen purjehtiakseen laivoillaan aina Babyloniaan saakka kauppaa tekemään. Siellä he tutustuivat seemiläiseen kirjaimistoon, toivat sen mukanaan ja sovittivat oman kielensä tarpeisiin, jonka jälkeen se levisi Intiasta Burmaan, Siamiin ja Ceyloniin.

Vuosisatain kuluessa oli braamanalainen uskonto rappeutunut ja menettänyt entisen jaloutensa ja henkevyytensä. Kuudennella vuosisadalla e.Kr. nousi uskonpuhdistaja, kuninkaanpoika Gautama Himalajan vuorilaaksoista, joka luopui vallasta ja loistosta ja pitkällisen miettimisen ja henkisten taisteluitten jälkeen loi buddhan uskon. Tämä uskonto oli suuri edistys braamanalaisuudesta. Se perustui ihmisrakkauteen ja tämän kautta se mahtavasti kohotti itämaalaiseen sortovaltaan piintyneitä oloja, ei ainoastaan Intiassa, vaan kaikkiallakin kaukaisessa idässä aina Mongoliaa ja Japania myöten. Buddhan uskonnolla on sen vuoksi ollut arvaamattoman suuri vaikutus Itämailla, vaikkapa sekin vuorostaan piintyi muodollisuuteen ja rappeutui.

Parissa vuosisadassa buddhalaisuus levisi kautta Intian. Sen hartain levittäjä oli jalo ihmisystävä Asoka, Magadhan eli Beharin hallitsija. Asoka perusti niin paljon luostareita, että hänen valtakuntaansa vielä tänä päivänä sanotaan »luostarien maaksi». Samalla hän puhdisti uskonnon harhaopeista, joita siihen oli alkanut versota, ja antoi patsaihin, luoliin ja kallioihin eri osissa maata kirjottaa uskonnon perustotuudet. Kolmekymmentäviisi kirjotusta on säilynyt niistä monista kymmenistätuhansista, joita hän eri osiin maata kiveen piirrätti. Samalla Asoka piti hyvää huolta alamaistensa aineellisestakin toimeentulosta, kaivoja kaivettiin, puita istutettiin teitten viereen ja sairashoidosta pidettiin huolta sekä Asokan omassa valtakunnassa että vallotetuissakin maissa. Virkamiehiä asetettiin vaalimaan perhe-elämän puhtautta ja nuorisolle, jopa naisillekin toimitettiin opetusta. Asoka julisti valtion velvollisuudeksi uskonnon levittämisen rauhallisilla keinoilla. Hänen kokoomansa teos Buddhan opista on sitten kaksituhatta vuotta ollut eteläisten buddhalaisten varsinainen kaanon.

Samaan aikaan kuin buddhalaisuus syntyi toinen samanlainen uskonto, jainalaisuus, nykyään parhaiten tunnettu ihmeen taidokkaista vanhoista temppeleistään.

Buddhalaisuus ei kuitenkaan voinut kokonaan tunkea tieltään vanhempaa braamanalaista uskontoa, vaan rinnan ne elivät enemmän kuin vuosituhannen, ja ajanlaskumme ensimäisellä vuosituhannella braamanalaisuus alkoi jälleen saavuttaa takaisin menettämäänsä alaa. Molemmat uskonnot sulautuivat yhdeksännellä vuosisadalla j.Kr. hindulaisuudeksi, joka oli taka-askel kummastakin ja joka Intiassa vielä nykyään on vallitsevana; sana merkitsee nimittäin ensi sijassa uskontoa, eikä kansallisuutta.

[Buddhalaisuudesta tuli Kiinan vallitseva uskonto ja Kiinalaiset sen kautta alkoivat pitää Intiaa «pyhänä maanaan», niinkuin kristityt Palestinaa. Kiinasta kävi paljo pyhiinvaeltajia Intian merkkipaikoilla viidennellä ja seuraavilla vuosisadoilla j.Kr. Etevät munkit kirjottivat retkistään arvokkaita kertomuksia. Kiinan keisari Kaotsung kokosi ne suureksi kirjaksi, kirjottaen siihen itse esipuheen, mutta vain osia on säilynyt. Kuuluimmat näistä matkustajista olivat Fahier ja Hsyantsang, joiden kirjottamat teokset ovat tärkeitä lähteitä Intian senaikaisten olojen tuntemiselle. He kulkivat molemmatkin menomatkalla Tarimin keitaitten kautta, edellinen palasi meritse, jälkimäinen Pamirin kautta, mukanaan suuri kokoelma buddhalaisia pyhiä kirjoja.]

Intian ulkonainen historia alkaa v. 327 e.Kr., Aleksanteri Suuren hyökätessä Punjabiin. Kreikkalaisen vallottajan valta ei kuitenkaan ollut pitkäikäinen, sillä Intiassa itsessään syntyi siihen aikaan mahtava Magadha valtakunta, jota Tsharigdragupta hallitsi. Tämä teki Seleukos Nikalorin kanssa ennen mainitun sopimuksen (I, s. 103), jonka kautta hän muutamaa sataa sotielefanttia vastaan sai haltuunsa koko Punjabin ja Seleukoksen tyttären puolisokseen. Hänen hovissaan oleskeli kreikkalainen Megasthenes, jonka kertomuksesta ensimäiset varmat länsimaiset tiedot Gangeen laaksosta on saatu. Kreikkalaiset saivat samoihin aikoihin melkoisen vaikutuksen Intian tieteeseen ja taiteeseen. Braamanat oppivat heiltä tähtitiedettä ja varsinkin kuvanveistoon ja rakennusmalliin oli kreikkalaisuuden vaikutus suuri. Kreikkalaiset kasvonpiirteet esim. olivat sen jälkeen kauan vallitsevina Luoteis-Intian kuvanveistossa.

Tshangdragupta oli suurimpia Intian hallitsijoista. Hänen armeijaansa kuului 600,000 miestä, 30,000 hevosmiehiä, 36,000 elefantin ohjaajaa ja 24,000 hevosvaunun ohjaajaa. Megastheneen kuvauksesta hän on parhaiten tunnettu Intian varhaisemmista hallitsijoista. Tshangdraguptan pojanpoika oli yllä mainittu Asoka, jonka valtakunta käsitti suurimman osan Afghanistania, suuren osan Baludshistania, Sindin, Kashmirin, Nepalin, Bengalin ja niemimaan Palar jokeen saakka.

Toisella vuosisadalla e.Kr. Seleukolaiset uudelleen vallottivat osia Luoteis-Intiasta, mutta heidän täytyi myöhemmin taas väistyä. Heidän jälkeensä saapui vallottajina iraanilaisia paimentolaisheimoja, Sakat, joitten ylivalta neljännellä vuosisadalla j.Kr. kukistettiin. Sakkain jälkeen tulivat Juetshit, turanilainen, ehkä turkkilainen kansa, jonka Hiungnut olivat karkottaneet edeltään Keski-Aasian aroilta. Näitten jälkeen hyökkäsivät maahan »Valkoiset Hunnit», joitten valtakunta ei kuitenkaan ulottunut pitkälle eikä kauaa kestänytkään. Voimme siis sanoa, että vanhan aarialaisen rodun valtiollinen tarmo jo silloin oli Intiassa murtunut.

Nämä vieraat vallottajat eivät yleensä päässeet Gangeksen laaksoa etelämmäksi. Dekanissa, jossa kotimaiset dravidakansat asuivat suljettuna ryhmänä, oli jo varhaisimmilla ajoilla, mistä meillä on tietoja, sekä kukoistava viljelys, melkoisia kaupunkeja, että omaperäinen kirjotustaitokin. Siellä oli useita suuria valtakuntia, kuten Pandjavaltakuilta, Tshola ja Kalinga Koromandel-rannalla. Malabar-ranta oli jo v. 1176 e.Kr. joutunut aarialaisten braamanain vaikutusvallan alle; siitä vuodesta alkaa mainitun rannikon vanha ajanlasku. Koroniandel-rannikollakin braamanalainen uskonto ja vaikutusvalta alkoivat myöhemmin vähitellen saada jalansijaa, vaikka dravidakansat säilyttivätkin kansallisuutensa. Sikäläiset hallitsijat vähitellen omaksuivat braamanalaisia käsityksiä, uskonnon etupäässä, ja sanskritti tuli tunnetuksi. Tämän vaikutuksen mukana tuli dravidamaihin aarialainen ylimyskuntakin. Etelä-Intian valtakunnat olivat usein sodissa Ceylonin kanssa. Mutta Ceylonin vallitsevaksi kansaksi tulivat aarialaiset Sinhalesit, jotka sinne toivat braamanalaisen uskon, myöhemmin kääntyen buddhalaisuuteen.

Uudet valtiomuodostukset ja melskeet alkoivat Intiassa, kun muhamedilaiset alkoivat hyökkäyksensä. He vähitellen saivat melkein kaikki niemimaan valtakunnat haltuunsa. Viimeisten kotimaisten ruhtinaitten valtakunnat Luoteis-Intiassa olivat vähitellen siihen määrään heikontuneet, että ne eivät voineet vastustaa läntisiä naapureitaan. Mahmud Ghazni teki Afghanistanista käsin ensinnä parikymmentä ryöstöretkeä Luoteis-lntiaan, paljastaen temppelit, hävittäen jumalankuvat ja vieden suunnattomat aarteet mukanaan. Sitten Luoteis-Intia liitettiin hänen valtakuntaansa. Ghor-suvun aikana muhamedilainen valta ulotettiin aina Gangeksen laaksoon ja valtakunnan painopiste siirtyi Intiaan; Delhistä tuli tämän valtakunnan pääkaupunki.

Muhamedilaisten hallitsemat Intian maat sitten kokonaan erosivat Afghanistanista ja niillä oli aluksi sarja hallitsijoita, joita yhteisellä nimellä sanotaan Mamelukeiksi, koska he melkein järjestään olivat entisiä orjia, jotka tarmonsa kautta olivat alhaisesta asemasta kohonneet vaikutusvaltaisiin virkoihin. Heidän aikansa oli varsinaisille intialaisille ainaisen sorron ja levottomuuden aikaa. V. 1221 Djingis-kaani teki Luoteis-lntiaan ryöstöretken, ja seuraavina aikoina Mongolien retket yhä uudistuivat, vaikkeivät he perustaneetkaan Intiaan pysyviä valtakuntia.

Mamelukkien jälkeen hallitsivat useat tatarilaissyntyiset muhamedilaiset suvut Pohjois-Intiaa. Neljännentoista vuosisadan alussa eräs tatarilaissukuinen hallitsija vallotti melkein koko Etu-Intian aina Komorinin niemeen saakka ja pakotti Etelä-Intian hindulaisruhtinaat rupeamaan vasalleikseen. Tämä vallanalaisuus ei kuitenkaan ollut pitkällinen. Vähitellen valtakunta toisensa jälkeen uudelleen vapautui. Hindustanin tatarilaisista ruhtinaista oli Muhammet II Toghluq kaikkia muita oppineempi ja valistuneempi, mutta samalla mielettömin tiranni, mitä on koskaan valtaistuimella istunut. Hän menetti suuren armeijan viimeistä miestä myöten sotaretkellä Tibetiin, kiskoi suunnattomat verot alamaisiltaan ja toimeen pani heidän kesken ihmismetsästyksiä vieraittensa huviksi. Pari kolme kertaa hän käski pääkaupunkinsa kaikkia alamaisia muuttamaan pois, vieläpä keskellä nälänhätää.

Ei ole ihmettä, että tämä mieletön sorto synnytti epätoivoisen kansan kesken ainaisia kapinoita. Hänen seuraajansa sitä vastoin oli mitä hyväntahtoisin hallitsija, rakennutti teitä ja suuria maankastelulaitoksia ja järjesti hallinnon.

Seuraavan vuosisadan kuluessa muhamedilainen mahti Hindustanissa rappeutumistaan rappeutui, sen alueet yhä vähenivät, ja Timur Lenk, Samarkandin hallitsija, saattoi vastarintaa tapaamatta ryöstää Delhin. Hän ei kuitenkaan ottanut maata pysyväisesti haltuunsa. Mutta kuudennentoista vuosisadan alussa, jotenkin samaan aikaan siis, kun Portugalilaiset perustivat siirtomaavaltansa Malabar-rannikolle, saapui Luoteis-lntiaan Afghanistanista käsin uusi vallottaja, voimallinen Baber. Hän vallotti koko Hindustanin ja perusti Pohjois-Intiaan valtakunnan, josta tuli Intian loistavin.

Dekanissa oli yllä mainitun vallotuksen jälkeen syntynyt entisten hinduvaltakuntien sijalle paljon pieniä itsenäisiä muhamedilaisten hallitsemia valtakuntia. Niitten rinnalla säilyi kuitenkin niemimaan eteläosassa muutamia hindulaisiakin, joista Vidjayanagar joksikin vuosisadaksi kohosi suureen loistoon.

Etu-Intian historiassa on läpikäyvänä piirteenä veltostus, jonka alaiseksi kylmemmistä ilmanaloista tulleet vallottajakansat vähitellen joutuivat kuumassa ilmanalassa. Aasialaiset vallottajat olivat alkuaikoina, Induksen laaksoon tullessaan ja sieltä kovien taistelujen kautta levittäessään valtaansa Gangeksen laaksoon, paljon voimallisempaa ja ylevämpää kansaa kuin nykyiset Hindut. Sotainen kunto oli suuri, yhteiskunnalliset olot olivat terveet ja varsinkin naisen asema arvokkaampi, heidän uskonnolliset käsityksensä olivat puhtaammat ja henkinen luomiskyky verrattomasti nykyistä suurempi. Mutta vähitellen heidän kykynsä veltostuivat, eivätkä he lopulta voineet tässä alistamassaan rikkaassa maassa pitää puoliaan uusia voimallisia pohjoisia kansoja vastaan, joita Intian ihmemaa kuin maneetti veti puoleensa. Vaikk'eivät Keski-Aasiasta tulleet vallottajat myöhemmin enää voineetkaan maan kansallisuutta muuttaa, niin muodostivat he kuitenkin uudelleen sen valtiollisen elämän ja hallitsivat sitä vähälukuisuudestaan huolimatta, kunnes he vuorostaan rappeutuivat ja uudet vallottajat kukistivat heidät. Se valtakunta, jonka Baber Portugalilaisten saapuessa Intian vesille perusti Hindustaniin, kehitti tosin Pohjois-Intian rikkaat maat ennen aavistamattomaan voimaan ja rakensi niitten kaupungit satumaisen loistaviksi, mutta muutama vuosisata myöhemmin oli sekin niin rappeutunut, että uusien vallottajien oli helppo anastaa maa.

Olemme edellisessä seuranneet Intian vaiheitten pääpiirteitä sikäli, kun ne maan puolelta joutuivat muutoksien alaisiksi. Meren puolelta ei tämä luonnonrikas suuri niemimaa, joka vanhasta ajasta saakka oli houkutellut kaikkien kansain kauppiaita, joutunut vallottajien hyökkäyksien alaiseksi, mutta se sai mereltä sangen paljon uusia kultuurivaikutuksia. Olemme nähneet, kuinka jo Foinikit aikanaan kaikesta päättäen purjehtivat Intiaan saakka. Rooman vallan aikana olivat Malabarin rannikon kauppakaupungit tunnetut kreikkalaisille purjehtijoille. Mutta varsinkin Arabit harjottivat vilkasta meriliikettä Intian vesillä ja he saivat siellä olla kilpailulta rauhassa niin monta vuosisataa, että jättivät pysyvät jäljet kaikkien rantaseutujen oloihin Etu-Intian rannoilta aina etäisimpiin saariin saakka. Tämä muhamedilainen vaikutus tapahtui kokonaan erillään yllä kerrotuista valtiollisista muutoksista ja sen tuojat olivat eri kansaa, vaikkapa uskonto heidät liittikin Pohjois-Intian vallottajiin. Etu-Intian suurissa rantakaupungeissa asui paljon arabialaisia, ja paljon maanasukkaita oli rauhallisen seurustelun vaikutuksesta kääntynyt heidän uskoonsa. Vielä enemmän pääsi muhamedilaisuus vahvistumaan Sunda-saarilla. Javassa se tunki tieltään hindulaisuuden, joka oli buddhalaisuuden kukistanut, niin että Javan väestö nykyisin on melkein kokonaan muhamedin uskoista ja buddhalaisten aikanaan rakentamat, satumaisen rikkailla kuvanveistoksilla koristetut temppelit ovat saaneet unohtua metsiin. Sumatralla, joka oli paljon vähemmän kehittynyt kuin vanhastaan oivallisesti viljelty Jaava, muhamedilaisuus niinikään sai jalansijan, ja näiltä saarilta se valtasi Malakan niemimaan, jossa sen keskustana oli erinomaisen vilkasta kauppaa harjottava Malakka. Tästä oivallisesta keskustasta Arabialaiset ulottivat kauppansa aina Kiinaan ja Japaniin saakka.

Portugalilaisten päämäärä oli kauppa, samoin kuin Arabialaistenkin, ja sen vuoksi he keskittivät toimintansa samoille rannoille, joilla Arabialaiset olivat jalansijan saaneet. Sitä vastoin Intian sisäosat, vaikka tosin ylläpitivätkin portugalilaisten kanssa kauppaa, jäivät vielä muutamaksi vuosisadaksi europpalaisten vaikutuspiirin ulkopuolelle. Tällä rajotuksella oli maantieteelliset syynsä. Kapean Malabar-rannikon erottaa korkea vuorijono Dekanin sisäosista, jonka vuoksi se oli sisämaata vastaan säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta meren puolelta oli sitä helpompi hallita. Malakasta ja Malaijien saaristosta tämä luonnollisesti vielä suuremmassa määrin piti paikkansa, koska ne olivat kokonaan meren ympäröimät.

Intian kultuuri epäilemättä on ikivanha, vaikk'emme enää voikaan luoda sen laadusta vanhimmalla ajalla varmaa käsitystä. Tähän hämäryyteen on paitsi kirjotettujen muistomerkkien puutetta syynä sekin seikka, että kivestä rakentaminen Intiassa verraten myöhään pääsi kehittymään. Kaikki vanhimmat rakennukset olivat puusta. Vasta kolmannella vuosisadalla e.Kr. ruvettiin käyttämään kiveä rakennusaineena. Kiviarkitehtuurin alkeet saatiin Persiasta Aleksanteri Suuren retken jälkeen, mutta se joutui Intiassa suuressa määrin outoihin oloihin ja kehittyi sen vuoksi itsenäisesti, jatkaen entisen puuarkitehtuurin yhdistelmiä ja muotoja.

Intian vanhimmat kivirakennukset ovat hautakummut, »topet», joiden tyyli kuvanveistoksista ja koristeista huolimatta vielä on selvää puutyyliä. Jotenkin samaan aikaan kuin »topet» eli (Ceylonin) »dagobat», arvion mukaan toisella vuosisadalla e.Kr., rakennettiin vanhimmat buddhalaiset luolatemppelit. Intian kiviarkitehtuurin varsinainen kehitysaika oli neljäs ja viides vuosisata j.Kr. Etelä-Intian dravidakansat muodostelivat sitä yhä itsenäisemmin laajoissa temppelikartanoissaan, joiden silmäänpistävin omituisuus ovat korkeat kerros kerrokselta kapenevat tornit eli »gopurat». Dravidalaiset kehittivät varsinkin kalliotemppeleitä, joista Elloran ovat kuuluimmat. Nämä temppelit hakattiin yhdestä ainoasta suuresta kalliosta erinomaisen runsaasta muotorikkaudestaan huolimatta. Intian rakennustaiteen vahvin puoli on suunnattoman rehevä, troopillisen uhkuva muotorunsaus, jonka rinnalla ei hienostus, tyylin jalous päässyt oikeuksiinsa. Siroimmat puhtaasti intialaiset rakennukset, mitä meidän aikoihin on säilynyt, ovat Abu-vuoren jainalaislemppelit, jotka ovat niin uhkeasti ja samalla tarkalla huolella koristellut kuin korulippaat.

Muhamedilainen vallotus toi neljännellätoista vuosisadalla Intiaan aivan uuden rakennustaiteen, joka ei kuitenkaan levinnyt suurimpia kaupunkeja paljoakaan laajemmalle. Muhamettilaisen rakennustaiteen loistoaika oli kuitenkin vasta seitsemännellätoista vuosisadalla.

Intian maista ja saarista on epäilemättä Etu-Intia varhaisimmin kultuurin kehittänyt. Kaikki viittaa siihen, että sekä Ceylon että Taka-Intia ja Malaiji-saaristo ovat sieltä käsin saaneet sivistyksensä.

Ceylonissa perustivat aarialaiset Sinhalesit valtakuntansa kuudennella vuosisadalla e.Kr., ja vasta he toivat saareen sivistyksenkin, koska varsinaiset alkuasukkaat, Vedahit, vielä tänä päivänä ovat luonnontilassa. V. 504 e.Kr. oli Anuradhapura, Ceylonin vanha, aikanaan erinomaisen loistava pääkaupunki perustettu ja vanhin seudun kuuluista maankastelulaitoksista valmis. Buddhalainen luostarielämä kehittyi Ceylonissa rehevämmin kuin missään muualla, mutta saarella olikin kaksi pyhää muistoesinettä, joitten maine oli laajalle levinnyt, Buddhan jalanjälki Aatamin vuorella ja Buddhan hammas, joka neljännellä vuosisadalla j.Kr. tuotiin saarelle, niinkuin muuan säilynyt kivikirjotus kertoo. Saaren levottomista vaiheista mainittakoon, että v. 1408 kiinalainen armeija vallotti Ceylonin ja vei kuninkaan vankeuteen. Kun Lourenço d'Almeida v. 1505 astui Ceylonissa maihin, oli saari jakautunut seitsemään pieneen kuningaskuntaan. Portugalilaiset myöhemmin yrittivät vallottaa Ceylonin, mutta eivät saaneet jalansijaa muuta kuin etelärannalla, jossa he koettivat levittää kristinuskoa.

Taka-Intian maista näyttää Burma olevan se »Chrysae Regio» (kultainen valtakunta), jonka Ptolemaios mainitsee. Samaa nimittäin merkitsee pääkaupungin ympärystän vanha pali-kielinen nimi Soraparanta. Varmaan Burmassa jo silloin oli huomattava kuituun, jonka ainekset ilmeisesti ovat tulleet toiselta puolen Bengalista, toiselta puolen Ceylonista. Burman loistoaika oli kuitenkin vasta 11—13 vuosisata j.Kr., jolloin Pagan oli pääkaupunki. Paganin hävitti Kublai kaani v. 1284. Burma sai samoin kuin Siamkin kirjakielensä, vanhan pali-kielen [pali-kieli, kuollut kieli nykyisin, samoin kuin sanskritti itsekin, oli eräs sanskritin murre], Ceylonista, jonne se oli Etu-Intiasta tullut. Tällä kielellä, joka oli Etu-Intian vallitsevana kirjakielenä 7. vuosisadalta e.Kr. 4:nteen vuosisataan j.Kr., oli melkoinen buddhalainen kirjallisuus. Etu-Intiassa se syrjäytettiin samaan aikaan kun hindulaisuus syrjäytti buddhalaisuuden, mutta Ceylonissa samoin kuin Burmassa ja Siamissakin se on pysynyt kirjakielenä, vaikka yhä vähenevässä määrässä, tähän päivään saakka.

Siamin vanha loistava pääkaupunki, Ayuthia, perustettiin v. 1350 j.Kr. ja oli portugalilaisten siellä ensi kerran käydessä komeimmillaan. Kambodjaan saapui braamalaisuus ja sanskritin kieli Etu-Intiasta muutama vuosisata e.Kr. Suurenmoinen Angkor palatsineen ja temppelineen rakennettiin v:n 900 vaiheilla j.Kr. Seuraavalla vuosisadalla tuli Kambodjaan buddhalaisuus, kilpailemaan braamanalaisuuden kanssa.

Portugalilaiset saapuivat siis maailmaan, jolla oli kauas menneisyyteen ulottuva sivistys ja historia, laajalle haarautuneet kauppayhteydet, kehittynyt teollisuus ja tuotanto. Sitä omituisempaa on, kuinka niin pieni maa väkirikkaassa edistyneessä Intiassa saattoi muutamassa vuosikymmenessä saada niin vallitsevan aseman.

Cabralin retki.

Vasco da Gaman palattua ja kerrottua kokemuksensa käsitettiin Portugalissa, että jos aiottiin saada Intiassa jalansijaa ja päästä osallisiksi maustekaupasta, niin oli valmistauduttava maurien katkeraan kilpailuun ja arvatenkin asevoimankin käyttämiseen. Sinne oli siis lähetettävä melkoisia asestettuja laivastoita.

Seuraavan retken johtajaksi ei nimitetty Gamaa, vaan Pedro Alvares Cabral, hänen hyvä ystävänsä. Laivain luku oli 13 ja niillä oli 1200 miestä. Retkelle seurasi erään laivan ohjaajana Bartholomeu Diazkin, Hyvän toivon niemen löytäjä. Pappeja ja munkkeja lähti mukaan levittämään uskoa, firenzeläisiä ja saksalaisia kauppiaita kauppoja tekemään. Maaliskuussa v. 1500 laivasto purjehti Lissabonista.

Cabral ohjasi Guinean rannikolta kauemmaksi länteen, tavatakseen parempia tuulia, mutta ajautui niin kauas, että vihdoin joutui aivan uudelle vuoriselle rannikolle, — hän tuli tuulien ja merivirtain kantavan vaikutuksen kautta Brasilian rannalle, josta espanjalainen Pinzon oli vähän ennen löytänyt pohjoisemman kohdan. Cabral purjehti useita päiviä tätä metsäistä rantaa pitkin etelään päin, tavaten ruskeita maanasukkaita. Sitten purjehdittiin meren poikki takaisin Afrikan rantaa kohti. Ankarassa rajuilmassa kaatui Hyvän toivon niemen edustalla neljä laivaa ja Bartholomeu Diaz sai laivoineen aalloissa hautansa. Ainoastaan kuusi alusta koko melkoisesta laivastosta saapui onnellisesti Sofalaan 16 p. heinäkuuta.

Diogo Diaz löytää Madagaskarin.

Eräs laiva, jota Diogo Diaz johti, oli ajautunut Madagaskarin rannikolle, seuraillut sitä pohjoiskärkeen saakka ja silloin huomannut maan saareksi. Siten tuli Madagaskar portugalilaisille tunnetuksi.

Cabral purjehti Mosambikin kautta Kiloaan, jonka sulttaani vallitsi koko rannikkoa. Suotta koetettiin siellä kuitenkin saada aikaan kauppayhteyttä. Sheikki ei sanonut tarvitsevansa portugalilaisten tavaroita. Elokuun alussa laivasto saapui Melindeen, jossa ystävyyssuhteet jälleen uudistettiin. Cabralkin sai luotseja, joitten johdolla laivat kuudessatoista päivässä purjehtivat Intian meren poikki.

Vaikka Cabralin laivasto olikin kärsinyt niin suuria vaurioita ja menettänyt monta laivaa, niin oli se kuitenkin yhä vieläkin kahta vertaa suurempi kuin Vasco da Gaman, ja Kalikutin samudrin otti sen ystävällisesti vastaan. Cabral lähetti ensi työkseen maihin neljä intialaista kalastajaa, jotka Gama oli vienyt mukanaan Portugaliin. Samudrin antoi ylhäisiä intialaisia ylimyksiä panttivangeiksi, jonka jälkeen Cabral lähti maihin häntä tapaamaan. Intialaiset panttivangit kuitenkin pian huomattiin hankaliksi, koska he uskontonsa mukaan eivät voineet syödä vierasten valmistamia ruokia ja aina olivat maihin soudettavat ruoka-aikoina. Aljettiin heidän sijastaan vaatia panttivangeiksi ylhäisiä maurilaisia kauppiaita. Toisessa puhuttelussa samudrinin luona vahvistettiin mausteitten hinta ja kauppa saattoi alkaa. Satamaan rakennettiin kauppahuone, johon lähetettiin kuudenkymmenen miehen aseellinen vartijasto, ja papit ryhtyivät puolestaan käännytystyöhön. Se ei kuitenkaan menestynyt, koska he eivät tainneet maan kieltä.

Melskeitä Kalikutissa.

Mutta ei kauppakaan tahtonut sujua, koska maurit sitä ehdoin tahdoin viivyttelivät. Kahdessa kuukaudessa ei saatu sen enempää mausteita kokoon, kuin mitä tarvittiin kahden laivan kuormaamiseksi. Suuttuneena Cabral pidätti erään satamaan tulevan maurilaisen laivan, jossa hän luuli olevan mausteita, vaikka siinä olikin vain ruokatavaroita. Tapaus herätti kaupungissa suurta suuttumusta ja satamassa väki, maurilaisten yllyttämänä, valtasi portugalilaisten kauppahuoneen ja ryösti sen. Kaupanhoitaja ja osa hänen miehistään sai tappelussa surmansa. Cabral paikalla ryhtyi ankariin kuritustoimiin. Viisitoista satamassa olevaa laivaa poltettiin ja kaupunkia pommitettiin.

Sen kautta oli rauhallinen kaupankäynti Kalikutissa käynyt mahdottomaksi, ja Cabral laski etelään päin, Kotshinin radshan kutsumusta noudattaen, koettaakseen siellä onneaan. Kolmessa viikossa kaikki laivat siellä ja vähän etelämmässä Kranangorissa saivat täydet maustekuormat. Ja vielä etelämmän Kutominkin ruhtinas tarjoutui myymään kohtuuhinnoilla samoja haluttuja tuotteita.

Vihdoin laivat kävivät Kananorissakin, jossa Gaman osaksi oli tullut niin ystävällinen vastaanotto. Sieltä saatiin kanelia ja inkevääriä, eikä edes voitu kaikkea mukaan ottaa, mitä kaupan oli. Radsha luuli portugalilaisilta rahain loppuneen ja kehotti heitä vain ottamaan tavarat — saattoivathan he seuraavalla matkalla maksaa. Tammikuussa 1501 laivasto lähti paluumatkalle, mukanaan Kananorin radshan lähettiläät, ja saapui Melindeen, menetettyään kuitenkin myrskyssä laivan, josta vain miehistö pelastui.

Sofala.

Eräs laivoista poikkesi paluumatkalla Sofalaan ja toi tiedon sen erinomaisesta kultarikkaudesta. Laivan kapteeni muun muassa kertoi kuulleensa, että niillä maanasukkailla, jotka kultaa kaivoivat, oli neljä silmää, kaksi tavallisella paikalla ja kaksi pään takapuolella, ja Portugalissa juttua yleiseen uskottiin. Kap Verden luona tavattiin paluumatkalla Diogo Diazin laiva, joka Madagaskarista lähdettyään oli Afrikan rannalla väjytyksessä menettänyt kaiken väkensä, seitsemää lukuun ottamatta. Mieshukka pakotti laivan kotia pyrkimään. Viheriän niemen saarien luona kohdattiin myös kolme laivaa, jotka oli lähetetty menomatkalla löydettyä Brasiliaa tutkimaan ja valtaamaan. Niillä laivoilla oli Amerigo Vespucci mukana.

Vaikka Cabral oli menettänyt viisi laivaa, niin oli kuitenkin hänen kuormainsa, mausteitten, helmien ja jalokivien arvo niin suuri, että menetys tuli runsaasti korvatuksi.

Ioão da Novan retki.

Portugalin kuningas oli jo ennen Cabralin paluuta lähettänyt Ioão da Novan johdolla matkaan pienen laivaston, joka puoleksi oli kauppiaitten varustama. Siihen kuului neljä alusta. Nämä löysivät Atlantin meren keskeltä Ascension saaren. Matkalla saatiin erään kirjeen kautta tieto, kuinka Cabral oli Intiassa vastaanotettu, ja purjehdittiin sitten onnellisesti tavallisia teitä Kalikutia välttäen Kananoriin. Sieltä da Nova kuitenkin ohjeittensa mukaan oikopäätä lähti Kotshiniin, jonne oli jäänyt portugalilainen kaupanhoitaja. Kalikutin samudrin yritti välillä tuhota tämän pienen joukon, mutta se pääsi tunkeutumaan läpi vihollisen laivaston, jossa oli enemmän kuin sata alusta; yhdeksän pienempää ja viisi suurempaa kalikutilaista laivaa ammuttiin upoksiin. Vaikka portugalilaisilla olikin tällä kertaa niukalti rahoja, niin saivat he kuitenkin täydet kuormat ja matkalla vielä ryöstivät kaksi maurilaista laivaa, joilla oli täydet maustetostit. Kotimatkalla löydettiin merestä St. Helenankin saari. Portugalilaiset olivat siten saaneet kaksi oivallista tukipistettä Intian matkojaan varten, saarilla oli sekä oivallista juomavettä että muitakin tarpeita. St. Helena oli luonnollisesti aivan asumaton. Marraskuussa v. 1502 da Nova saapui takaisin Lissaboniin, jossa hänen osakseen tuli mitä armollisin vastaanotto, sillä hän oli matkan suorittanut menettämättä ainoatakaan alusta ja tuonut mukanaan täydet kuormat.

Huolimatta arvokkaista kauppatavaroista ja suuresta kauppavoitosta olivat Intian matkat kuitenkin niin vaarallisia, että kuningas kutsui neuvostonsa kokoon harkitsemaan, oliko niitä jatkettava. Neuvosto antoi epäävän vastauksen. Mutta siitä huolimatta kuningas Manuel kuitenkin päätti niitä jatkaa, vieläpä entistä suuremmalla voimalla.

Vasco da Gaman toinen retki.

Seuraavan suuren retkikunnan johto uskottiin jälleen Vasco da Gamalle. Hän sai kaksikymmentä laivaa ja 800 sotilasta. Kahdessa osastossa laivasto lähti matkaan alkupuolella vuotta 1502 ja molemmat osastot saapuivat jotenkin samoihin aikoihin perille. Joku laiva tosin matkalla menetettiin, mutta menetetyn sijaan rakennettiin Mosambikissa uusi, joka jäi sinne portugalilaisen kauppa-aseman suojaksi. Mosambikissa Gama solmi ystävyysliiton paikan uuden sheikin kanssa ja sai da Novan jättämät tiedot Intian oloista.

Pero Affonso Sofalassa.

Mosambikista lähetettiin Pero Affonso kahden maanasukas-luotsin opastamana Sofalaan, solmimaan paikan hallitsijan kanssa ikuiseksi ajaksi ystävyysliittoa Portugalin kuninkaan nimiin. Neekeriruhtinas ottikin hänet mitä parhaiten vastaan ja vakuutti, että kaikki rauhallisilla aikeilla saapuvat kauppiaat olivat tervetulleet. Hän vannoi auringon ja taivaan, päänsä ja vatsansa kautta ostavansa Portugalilaisten tavaroita. Valansa vahvistukseksi hän otti peukalostaan kultasormuksen ja antoi sen portugalilaiselle kapteenille ja Portugalin kuningasta varten monta nauhallista pieniä kultahelmiä. Uskollisuutensa vahvistukseksi hän tämän jälkeen tarttui läsnäolevien käsiin, sillä hänen hovissaan ei osattu kirjottaa. Mutta Pero Affonso antoi kirjottaa kaikki muistoon ja kuuden miehen vahvistaa asiakirja nimikirjotuksellaan. Kun sitten sopimus sheikille luettiin ja tulkittiin, niin hän hämmästyi ja sanoi paperin loitsivan. Kun portugalilaiset palasivat laivoihinsa, niin ruhtinas vielä lähetti heille paljon ruokatavaroita eväiksi. Affonson palattua Mosambikiin oli Vasco da Gama jo purjehtinut sieltä edelleen.

Kiloa.

Amiraali purjehti ensinnä Kiloaan (nykyiseen Kilwaan), johon jo Cabral oli poikennut. Tämä kaupunki, jonka muuan persialainen ruhtinas oli perustanut v. 975 Rhapta nimisen entisen kreikkalaisen siirtokunnan paikalle, oli kohonnut mahtavimmaksi koko tällä rannikolla ja hallitsi muun muassa Sansibaria, vanhaa Zenjiä. Kiloa oli saarella, lähellä mannerrantaa, ympäröity suurilla muureilla ja torneilla, joitten raunioita on säilynyt. (Lähellä on eräällä toisella saarella säilynyt vielä vanhemman kaupungin raunioita, joitten alkuperää ei vielä tunneta.) Kiloassa oli portugalilaisten saapuessa noin 12,000 asukasta ja hyvät kivitalot parvekkeineen; talojen yläkerros oli kuitenkin puusta. Kaupungin ympärillä oli sitrona-, limoni- ja oranssi-istutuksia. Sokeria, viikunoita ja granattiomenoita viljeltiin puutarhoissa. Kiloaa hallitsi arabialainen sheikki, jonka valta ei kuitenkaan ulottunut kaupungin omaa aluetta etäämmäksi.

Kun tämä sheikki oli kohdellut Cabralia petollisesti, niin purjehti Vasco da Gama nyt koko laivastonsa keralla kaupungin eteen, säikähytti sitä tyhjillä tykinlaukauksilla, piiritti sen ja pakotti sheikin antautumaan ja sitoutumaan maksamaan vuotuisen kultaveron. Portugal puolestaan suostui ottamaan hänet suojeluksensa alaiseksi. Sheikin palatsin katolle kohotettiin Portugalin lippu ja myöhemmin portugalilaiset rakensivat paikalle linnotuksenkin.

Sitten poikettiin Melindeen, jonka ruhtinaalle Gama nyt tahtoi näyttää, että hän oli arvokkaampi liittolainen, kuin miltä edellisellä kerralla näytti. Sheikki kutsuttiin laivoihin suuriin pitoihin ja ystävyysliitto vahvistettiin. Onnellisesti purjehdittiin sitten Intian meren poikki Malabar-rannikolle ja käytiin ankkuriin lähelle Goaa. Rantakaupungit saivat piankin kokea, ettei Gama ollut tällä kertaa tullut ystävällisissä aikeissa, vaan rankaisemaan, kostamaan ensimäisellä matkallaan kärsimiään nöyryytyksiä. Ensinnäkin pidettiin vihollisina kaikkia laivoja, jotka matkalla tavattiin, ja ne anastettiin, sillä Gama oli päättänyt saattaa maustekaupan kokonaan portugalilaisten käsiin.

Gaman julma sodankäynti.

Andjediva-saarien kohdalla tavattiin lähellä rantaa kolme »fustia», s.o. intialaista alusta, jotka takaa-ajettaissa pakenivat erääseen lahteen. Portugalilaisia ammuttiin heidän niitä seuratessa salatusta patterista tykeillä ja nuolilla, ja he puolestaan sytyttivät palamaan kaikki intialaiset laivat, mitä käsiinsä saivat. Kananoriin matkaa jatkettaissa tavattiin merellä suuri laiva, joka toi kauppatavaroita ja Mekasta palaavia pyhiinvaeltajia. Tämä laiva ilman taistelua anastettiin, ryöstettiin ja sytytettiin tuleen. Intialaiset liian myöhään huomasivat ruveta vastarintaa tekemään; koko joukko armotta surmattiin, joitakuita vaimoja ja lapsia lukuun ottamatta. Niitäkin, jotka hyppäsivät mereen, ajettiin armotta takaa ja surmattiin. Luultavasti laiva oli Egyptin sulttaanin tai hänen alamaistensa oma, sillä pian sen jälkeen sulttaani paaville valitti, että portugalilaiset harjottivat Intian vesillä merirosvoutta.

Kananorin radshan Vasco da Gama pakotti katkaisemaan kaiken yhteytensä Kalikutin kanssa, luvaten säästää ainoastaan niitä laivoja, jotka kulkivat portugalilaisille ystävällisiin satamiin. Kauppatavarain hinta vahvistettiin.

Kalikutin samudrin pyysi nyt rauhaa. Mutta Gama esitti semmoiset vaatimukset, ettei niihin mitenkään voitu suostua; paitsi täydellistä hyvitystä ennen tehdystä väkivallasta olisi sämudrinin pitänyt kieltää kaikkia Punaisesta merestä tulevia laivoja poikkeamasta Kalikutin satamaan. Samudrin vastasi, että Mekasta tulleen laivan ryöstö oli riittävä korvaus, ja ettei hän voinut kaupungistaan karkottaa neljäätuhatta Kairon ja Mekan arabialaista, varsinkin kun heidän kauppansa tuotti hänelle suuria etuja.

Gama ei edes viitsinyt vastata näihin syihin. Samudrin tarjosi rahakorvausta portugalilaisen kauppa-aseman ryöstöstä, mutta Gama ei siitä huolinut, vaan alkoi sodan. Kaikki Kalikutiin menevät tai sieltä tulevat laivat anastettiin ja niiden laivaväki surmattiin, vieläpä usein niin julmalla tavalla, että Gama kaikiksi ajoiksi tällä raivollaan tahrasi nimensä. Sitä olisi mahdoton käsittääkään, ellemme muistaisi, että portugalilaiset pitivät kaikkia muhamedilaisia vanhoina verivihollisinaan, maureina, jotka aikanaan olivat niin säälimättä sortaneet heidän maataan ja kansaansa, ottamiansa orjia ja sotavankeja kiduttaneet. Tämä veriviha se sai heidät Intiankin merellä sokeasti vainoamaan kaikkia muhamedilaisia ja varsinkin arabialaisia ja tyydyttämään kostonhimoaan mielettömällä julmuudella.

Kalikutia pommitettiin kahteen kertaan ja koko joukko taloja tuhottiin. Gama ei nyt enää suostunut minkäänlaiseen rauhaan, vaan vaati täydellistä alistumista. Mutta silloin koko Kalikutin valtakunta nousi yhteiseen kostosotaan, joka joessa varustettiin suurempia ja pienempiä sotalaivoja julman vihollisen tuhoamiseksi. Gama purjehti Kotshiniin, jonka ruhtinaan kanssa tehtiin kauppasopimus. Sovittiin siitä, että portugalilaiset maksaisivat pippurin, mausteneilikkain ja benzoinin hinnan kullalla, muut tuotteet sitä vastoin, kuten kanelin, savusteet y.m. europpalaisilla tavaroilla. Samanlainen sopimus tehtiin Kulamin kanssa, joka on lähellä Intian eteläkärkeä; sieltä ostettiin varsinkin pippuria. Kaikille näille ystävällisille satamille Gama antoi vapaakirjeitä, jotka suojelivat niitten laivoja portugalilaisten vartijalaivain anastukselta.

Kalikutin samudrin koetti nyt viekkaudella saada vihollisensa tuhotuksi. Gaman luo saapui braamana, joka sanoi lähtevänsä hänen kerallaan Portugaliin keskustelemaan itse kuninkaan kanssa, koska muka samudrin ei luottanut laivastojen johtajiin, joita vaihdeltiin. Mutta Gama vastasi, että hänellä oli täydet valtuudet, ja lähti braamanan houkutuksesta yksin yhdellä laivalla Kalikutiin keskustelemaan. Hän luuli tapaavansa Kalikutin edustalla vartijalaivastonsa, mutta tämä olikin kaikenlaisilla huhuilla houkuteltu pohjoiseen, joten Gama oli aivan yksin. Suuri intialainen laivasto ympäröi hänet ja alkoi joka puolelta hyökkäyksen. Portugalilaisen laivan merikunto kuitenkin pelasti Gaman tästä vaarallisesta väijytyksestä. Braamana, joka vielä oli laivalla, hirtettiin raakapuuhun. Myöhemmin samudrinin laivasto vielä kerran hyökkäsi Gaman koko laivaston kimppuun, mutta hyökkäys tykeillä torjuttiin. Täydet kuormat otettuaan Vasco da Gama lähti paluumatkalle ja saapui syyskuussa v. 1503 Lissabonin satamaan.

Affonso d’Albuquerque saapuu Intiaan.

Intian vesille hän oli jättänyt Sodren seitsemän tai kahdeksan laivan keralla. Samudrin käytti nyt tilaisuutta kostaakseen kapinallisille vasalleilleen, vallotti Kotshinin ja karkotti sikäläisen radshan pieneen saareen. Sodre ei voinut tätä estää, sillä hän risteili paraikaa Arabian etelärannikolla, jossa hän usean laivan keralla sai kamalassa myrskyssä hautansa. Haaksirikon välttäneet laivat palasivat Intian rannikolle, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä sotatoimiin, ennenkuin kotimaasta saatiin apua. Kauaakaan ei tarvinnut odottaa, sillä pian sen jälkeen saapui Intian vesille uusi laivasto, johon kuului kuusi laivaa, Affonso d’Albuquerque johtajana. Sen kautta portugalilaisilla jälleen oli Intian vesillä ylivalta ja Kotshinin radsha pääsi takaisin kaupunkiinsa. Hän salli portugalilaisten rakentaa satamaansa linnan kauppansa suojaksi; se oli ensimäinen linna, jonka nämä Intiaan rakensivat nopeaan kehittyvän mahtinsa tueksi. Paluumatkalla Albuquerque laski suoraan meren poikki Mosambikiin, välttäen siten kiertomatkan Melinden kautta. Mukanaan hänellä oli eräs venezialainen, Bonavita d’Alban, joka oli viisikolmatta vuotta takaperin Egyptin kautta matkustanut Intiaan ja oleskellut kauan Malakassa. Albuquerque sai häneltä paljon tärkeitä tietoja mausteinen varsinaisista kotipaikoista ja etenkin Malakasta; nämä tiedot myöhemmin olivat hänelle suureksi avuksi, kun Intian maaherruus hänelle uskottiin. Affonson serkku Francisco d’Albuquerque, joka oli lähtenyt myöhemmin Intiasta, joutui Afrikan itärannalla myrskyyn, joka tuhosi hänen kaikki laivansa. Intiaan jäi ainoastaan urhoollinen Duarte Pacheco Pereira muutaman laivan keralla. Hänelle oli tosin lähetetty apua, mutta avun tuojat osaksi hajaantuivat toisistaan matkalla, osaksi rupesivat omin päin harjottamaan merirosvoutta Afrikan itärannalla, pidättäen muun muassa Sansibarin sheikiltä kaksikymmentä kauppa-alusta.

Pacheco joutui sillä välin ahtaalle. Kalikutin samudrinin sanottiin koonneen 60,000 miestä, joilla hän aikoi lähteä kurittamaan Kotshinia. Mutta urhea portugalilainen pidätti häntä muutaman kymmenen miehen keralla erään virran ylimenopaikalla, jonka hän oli aidoilla ja tykeillä linnottanut. Intialaisten kehittymätöntä sotataitoa osottaa, ettei suuri armeija yhä uudistuvista hyökkäyksistä huolimatta voinut tätä pientä joukkoa karkottaa varustuksistaan. Intialaiset rakensivat puusta korkeita uivia torneja, vallottaakseen niillä Pachecon laivat, mutta tämäkin yritys torjuttiin. Samudrinin täytyi tyhjin toimin palata takaisin, sillä monsuuni oli kääntymässä ja saatettiin niin ollen taas odottaa meren takaa uutta portugalilaista laivastoa.

Se saapuikin kohdakkoin, johtajanaan Soarez, jolla oli kolmetoista laivaa, toista tuhatta sotilasta ja paljon tykkejä ja ampumavaroja. Syyskuussa v. 1504 hän saapui Kalikutin edustalle ja alkoi pommittaa kaupunkia, hävittäen muun muassa osan samudrinin palatsista. Kaupungissa kaikki portugalilaiset sotavangit kostoksi surmattiin. Seuraavana vuonna Soarez arvokkaat kuormat otettuaan lähti kotimatkalle. Intian vesille jäi viisi laivaa rantoja vartioimaan. Kalikutin samudrinin voima oli siksi murrettu, että kaikki vasallit alkoivat hänestä luopua. Duarte Pacheco palasi kotimaahan, jossa hän urheutensa palkaksi nimitettiin Guinean maaherraksi. Myöhemmin hänet parjausten vuoksi erotettiin ja vietiin vankina Portugaliin, jossa hän köyhänä kuoli. Runoilija Camões »Lusiadas» eepoksessaan, jossa hän ylistää Portugalin suuruuden ajan sankareita, ankarin sanoin tuomitsee kuninkaan kiittämättömyyden ansiokasta sotilasta kohtaan.

Francisco d’Almeida Intian varakuninkaana.

Egyptin sulttaani pyytää paavin välitystä.

Portugalilaiset olivat toimillaan Intian vesillä kokonaan häirinneet kaupan, joka sieltä kulki Ormusin ja Adenin kautta Persian lahdelle ja Punaiselle merelle. Tämä kaupanseisaus tuntui nopeaan Egyptissä, jonka sulttaani välittömästi hallitsi Punaisen meren tietä ja Persian lahden kautta kulkevan kaupan päätesatamia Syyrian rannalla ja kauppavaihdosta sai suuria tuloja. Hän koetti ensinnä paaville valittamalla saada apua. Paavin muka piti kieltää Portugalia ensinkään purjehtimasta Intiaan. Ellei tätä kieltoa toteutettu, niin hän puolestaan aikoi ryhtyä omissa maissaan kristittyjä vastaan pakkokeinoihin, tuhota Vapahtajan haudan Jerusalemissa ja juurineen hävittää Itämaista pois kristinuskon nimenkin. Sitä paitsi hän uhkasi lähettää laivastonsa Välimerelle kostamaan kristityille samalla mitalla, jolla he olivat muhamedilaisille mitanneet Intian vesillä ja rannoilla. Paavi lähetti tämän sanoman Portugalin kuninkaalle, mutta tämä jyrkästi epäsi Egyptin vaatimuksen.

Manuel kuningas lausui vastauksessaan: »Kun me päätimme laivoinemme raivata tien Intiaan ja tutkia esi-isillemme tuntemattomia maita, niin oli aikomuksemme jalkaimme alle musertaa muhamedin usko, joka saatanan avulla on tuottanut kristikunnalle niin paljon kärsimyksiä, ja hävittää Muhamedin hauta. Valitamme, ettei tätä päämäärää ole vielä saavutettu. Sulttaani on varova, ettei hän tuhoa Pyhää hautaa, sillä pyhiinvaeltajista hän saa paljon tuloja. Jos hän taas uskaltaa ruveta hävittämään Välimeren rantoja, niin on tämä teko yhdistävä häntä vastaan kaikki kristityt kansat, jotka nykyisin ovat niin erimieliset.» Paras vastaus sulttaanin uhkauksiin oli kuningas Manuelin mielestä kehotus kansoille liittyä yhteen uutta ristiretkeä varten.

Egypti valmistautuu sotaan.

Egyptin sulttaani niin ollen ryhtyi sotaa valmistelemaan. Kun ei ollut toivoa siitä, että hän Välimerellä saisi suuriakaan aikaan, niin hän päätti keskittää kaikki voimansa Intian vesille. Syyriaan lähetettiin viisikolmatta laivaa hakemaan laivapuita, jotka sitten piti vietämän Suezin kannaksen poikki Punaiselle merelle, jossa laivasto rakennettaisiin. Johannitat, jotka yhä pitivät hallussaan Rhodos saarta, hävittivät tosin osan sulttaanin laivoista, mutta osa sai asiansa ajetuksi ja Punaisen meren rannalla aljettiin varustaa suurta egyptiläistä laivastoa. Kuusi suurempaa ja viisi pienempää laivaa saattoi sulttaani siten v. 1506 lähettää matkaan Intian vesille. Yrityksessä hänellä oli apuna salaisia, europpalaisia liittolaisia, joita portugalilaisten toimet niinikään uhkasivat, niinkuin saamme myöhemmin nähdä.

Portugalilaiset saivat näistä varustuksista tiedon ja älysivät, että heidän nyt tuli ruveta järjestelmällisesti jatkamaan taistelua, jos mieli torjua tämä uusi vaara. Intian vesille päätettiin lähettää varakuningas, joka saisi oman mielensä mukaan siellä pysyväisesti hoitaa sodankäyntiä ja kauppaa, ja samalla päätettiin ponnistaa maan kaikki voimat, jotta hänen käytettävänään olisi riittävät sotavoimat.

Almeida ja hänen retkikuntansa.

Francisco d'Almeida, Intian ensimäinen varakuningas, oli vanhaa kreivillistä sukua. Hän oli espanjalaisten vallottaessa Granadaa vapaaehtoisena taistellut maureja vastaan, osottaen mitä suurinta urheutta. Parempaa miestä korkeaan ja. vaikeaan toimeen Manuel kuningas tuskin olisi voinut saada. Samalla kun Almeida oli erinomaisen urhoollinen ja tarmokas, oli hän myös ritarillinen ja jalo ja saavutti kaikkien niiden rakkauden, jotka hänen johdollaan maataan palvelivat. Ei ainoakaan tahra himmentänyt hänen nimeään sillä ajalla, minkä hän Intiassa toimi, se on aikalaisten yksimielinen tunnustus. Hänen nimityksensä jo herätti niin suurta luottamusta, että kaikista osista maata saapui tarjokkaita, jotka olivat halukkaita matkaan lähtemään.

Almeidan laivasto oli suurin, mitä Portugal vielä oli Intiaan lähettänyt. Laivoja oli vähintäin parikymmentä, ehkä enemmänkin, toiset sotalaivoja, toiset kauppalaivoja, ja lisäksi otettiin mukaan valmiiksi veistettyä puutavaraa, josta Intiassa piti rakennettaman pienempiä aluksia rannikkoa vartioimaan. Laivastossa oli 1500 asemiestä, 200 tykkimiestä ja 400 liikamerimiestä, joitten piti jäädä Intiaan aukkoja täyttämään. Kaikenlaisia käsityöläisiä otettiin mukaan, varsinkin puuseppiä, rautaseppiä ja köydenpunojia. Tykkejä ja ampumavaroja varustettiin runsaasti — varustustöitä hoitikin Vasco da Gama, joka kokemuksesta tiesi, mitä Intiassa parhaiten tarvittiin. Kuningas itse kävi joka päivä valvomassa töitten edistymistä. Varakuninkaan lippu annettiin Almeidalle juhlallisilla menoilla Lissabonin tuomiokirkossa, kuningas seurasi laivaston mukana Tajon suulle, soudattaen itseään laivasta laivaan ja rohkaisten ja kehottaen kapteeneja, sanoen kullekin jäähyväiset ja toivottaen onnellista matkaa. Moinen retki oli niihin aikoihin monta vertaa vaarallisempi kuin nykyisin, sekä laivain vähemmyyden ja vaikeamman purjehduksen että tautien vuoksi, joita ei vielä ymmärretty välttää, kun niitten luonnetta ei tunnettu, eikä parantaa, kun ne olivat päässeet laivoissa raivoamaan. Tämän laivaston mukana purjehti Intiaan Magalhães, joka sitten saavutti kuolemattoman maineen retkellään maan ympäri. Maalisk. 25 p. 1505 Almeidan retkikunta lähti pitkälle ja vaaralliselle matkalleen.

Hyvän toivon niemen edustalla oli jälleen kestettävä kovia myrskyjä, ennenkuin sen ohi päästiin. Yksi laiva oli menetetty päiväntasaajan seuduilla; toinen sai niemen ohi purjehdittaessa niin pahan vuodon, että se täytyi ajaa maalle, mutta suuri osa miehistöstä pelastui Mosambikiin.

Uusi varakuningas oli lähtiessään saanut tarkat ohjeet. Ensinnäkin hänen piti rakentaa Sofalaan linna ja miehittää se. Sama oli tehtävä Kiloassa, jonne lisäksi oli jätettävä muutamia pienempiä aluksia valvomaan Afrikan itärannikon laivaliikettä. Tultuaan Intian rannalle varakuninkaan tuli rakentaa linna Andjediva-saarille, Goan eteläpuolelle, koska tämä saaristo oli huomattu mukavaksi tukipaikaksi laivaston rannikkopurjehduksille. Siellä oli myös rakennettava kaksi alusta mukana olevista aineista. Sitten oli ruvettava vainoamaan Kalikutin kuninkaan laivoja, sillä häntä vastaan oli julistettu ainainen sota. Eräisiin toisiin paikkoihin oli rakennettava linnoja, kauppalaivat sitten kuormattuina lähetettävä kotimatkalle, jota vastoin sotalaivain tuli jäädä Intiaan ja tehdä retki Ormukseen, Persian lahden suulle, sekä rakentaa sinne linna estämään sen kautta kulkeva arabialainen kauppa, kullan ja silkin tuonti Hindustanista, mausteitten Itä-Intian saaristosta. Ainoastaan kuusi vuotta oli kulunut siitä, kun Portugalilaiset saapuivat Intiaan. Näin suuriksi olivat heidän yrityksensä lyhyessä ajassa paisuneet.

Almeida Afrikan itärannalla.

Kiloan sheikki otti varakuninkaan laivaston huonosti vastaan, josta hyvästä tämä muitta mutkitta väkirynnäköllä vallotti hänen kaupunkinsa, menettämättä ainoatakaan miestä. Seuraavana päivänä aljettiin rakentaa paikalle linnaa, johon jätettiin melkoinen varusväki.

Mombasa, jonka edustalle sitten tultiin, teki sisämaan kanssa suurta kauppaa ja oli lujasti linnotettu. Sielläkin oli vastaanotto huono. Sheikki antoi ampua Almeidan laivastoa tykeillä, jotka oli pelastettu eräästä haaksirikkoutuneesta portugalilaisesta laivasta. Kahden päivän kuluttua kaupunki väkirynnäköllä vallotettiin, vaikka sheikillä oli kymmenentuhatta miestä. Tappelu oli tuima. Portugalilaisilta tosin kaatui vain muutama mies, mutta sitä enemmän haavottui. Tässä tappelussa tuli muita kuulummaksi varakuninkaan ainoa poika, Dom Lourenço, jota sotamiehet hänen voimiensa ja rohkeutensa vuoksi kerrassaan jumaloivat. Vaikka nuoren sankarin loistava rata oli niin lyhyt, — se oli parin vuoden kuluttua päättyvä, — niin ennätti hän kuitenkin tässä vähässä ajassa saavuttaa maineen, jommoista ei kenellekään toisella Intiassa ollut. Mombasan sheikki kaupunkinsa vallotuksen jälkeen alistui ja suostui maksamaan vuotuisen veron, ja valkoinen vaakunapatsas pystytettiin hänen kaupunkiinsa. Dom Lourençolle sheikki, hänen urhoollisuuttaan ihaillen, lahjotti arvokkaan miekan ja kallisarvoisen helminauhan. Voittaja ja voitettu erosivat toisistaan ystävinä.

Varakuningas aikoi sen jälkeen käydä Magadoxossa ja Melindessä, mutta vuodenaika oli siksi pitkälle edistynyt, että luotsit kaikin mokomin kehottivat rientämään, ennenkuin suotuisa tuuli menetettäisiin. Almeida sen vuoksi käski ohjata suorinta tietä Intiaan, laivasto ulkoni väljälle Intian merelle ja saapui rientävän monsuunituulen vetämänä syyskuun puolivälissä onnellisesti Andjediva-saarille, jonne tieto Itä-Afrikassa saaduista voitoista jo oli ennättänyt. Siellä oli vastassa Kananorin radshan kirje, jossa hän ilmotti koonneensa suuret määrät mausteita, vaikka paikalla lähetettäviksi, ja samalla ilmotti kolmea suurta mekkalaista alusta paraillaan odotettavan Kalikutiin.

Almeida Malabar-rannikolla.

Almeida ryhtyi toimeen viipymättä, niinkuin hänen tapansa oli. Heti seuraavana päivänä ruvettiin saarille linnaa rakentamaan. Laivoja lähetettiin anastamaan Mekasta odotettavat alukset. Pieniä rannikkolaivoja aljettiin koota mukana tuoduista aineista. Kahdenkymmenen päivän kuluttua linna oli valmiina. Kaikille ystävällisille rannikkoruhtinaille lähetettiin kirjeet ilmotuksella varakuninkaan tulosta.

Ensi työksi vallotettiin sitten Onorin kuninkaan kaupunki ja hävitettiin hänen laivansa. Ainoastaan yksi mies menetettiin hyökkäyksessä. Kuningas täydelleen alistui ja sai anteeksiannon. Suurella innostuksella laivasto sitten otettiin vastaan Kananorissa, jonka hallitsijan kanssa Portugalilaiset alusta saakka olivat olleet ystävällisissä väleissä. Sieltä varakuningas purjehti Kotshiniin. Täydessä juhlapuvussa, kunnialaukauksia ampuen laivasto laski satamaan, jossa varsinkin vasta rakennetut soudettavat kalerit herättivät huomiota, sillä siihen asti ei oltu Intiassa nähty aluksia, joita niin täsmällisessä tahdissa soudettiin, kuten eräs aikalainen sanoo. Kotshinissa olivat arabialaiset kauppiaat tehneet radshaa vastaan vaarallisen salaliiton, ja tämä sen vuoksi mielihyvällä salli Portugalilaisten rakentaa satamaansa linnotuksen. Se valmistui maanasukkaitten avulla viidessä päivässä ja varustettiin tykeillä. Kotshinin hallitsija ja Almeida kohtasivat toisensa suurilla juhlamenoilla ja Almeida kruunasi kuninkaan itsenäiseksi hallitsijaksi.

Kotshiniin saapui tieto, että maurit olivat etelämpänä olevassa Kulamissa (Kollamissa) vallanneet Portugalilaisten rakentaman linnan ja surmanneet sen puolustajat. Dom Lourenço sai toimekseen rankaista Kulamia. Parissa kolmessa päivässä hän poltti seitsemänkolmatta vihollista laivaa ja syöksi tuhoon paljon väkeä, menettämättä itse ainoatakaan miestä. Sitten saivat portugalilaiset kauppalaivat ottaa maustekuormansa Kotshinistä ja Kananorista ja lähteä paluumatkalle. Palaava laivue joutui tällä matkalla ensi kerran Madagaskarin itärannalle. Purjehdittuaan sen reunoja seitsemäntoista päivää se tuli jälleen tutuille vesille ja saapui toukokuussa 1506 onnellisesti Lissaboniin.

Varakuninkaan sotavoimat olivat nyt, kauppalaivain lähdettyä, melkoisesti vähentyneet. Uutta apua ei ollut odotettavissa, ennenkuin monsuuni jälleen kääntyi lounaaseen. Tätä tilaisuutta oli Kalikutin samudrin päättänyt käyttää, koettaakseen vielä kerran tuhota vihatut Portugalilaiset. Hän oli varustanut suuren laivaston ja päätti sillä hyökätä Kananoria vastaan kurittaakseen perinpohjin kapinallisen vasallinsa. Tuuma ei kuitenkaan pysynyt salassa. Saapui nimittäin Dom Lourençon luo Kananoriin eräs mauriksi puettu mies, joka pyysi päästä yksityisesti portugalilaisen päällikön puheille. Hän ilmaisi olevansa Ludovico Varthema niminen italialainen, laajalti matkustanut mies, joka nyt oli paennut Kalikutista ja sieltä toi tiedon uhkaavasta vaarasta. Varthema lähetettiin viipymättä Kotshiniin viemään siitä varakuninkaalle tietoa. Dom Lourenço sai isältään seuraavat ohjeet: »Taistele katolisen uskon ja kunniasi puolesta, käyttäydy kuin kristitty ja isäsi poika.»

Dom Lourençon suuri voitto.

Dom Lourenço viipymättä ryhtyi toimiin. Taistelu, joka sitten seurasi, on mainehikkaimpia mitä Portugalilaiset Intiassa taistelivat. Samudrinin laivastossa oli 209 alusta, 84 suurta laivaa, loput pienempiä rannikkoaluksia. »Siinä oli mastoja kuin suuressa metsässä», kertoo Varthema. Portugalilaisilla oli tätä laivastoa vastaan vain yksitoista laivaa, mutta niissä oli sitä urheampi ja etevämpi miehistö. »Sillä tosiaan», lausuu Varthema, »olen aikoinani ollut monessa tappelussa ja nähnyt monta tuimaa ottelua, mutta en ole koskaan nähnyt urhoollisempia miehiä kuin nämä Portugalilaiset.» Urheus olikin tarpeen, sillä heitä oli ainoastaan 800 taistelijaa monta tuhatta vastaan.

Dom Lourenço purjehti vihollista vastaan merelle. Itse hän kulki edellä »Rodrigo Rebello» nimisellä suurella laivalla, valiojoukkonsa mukanaan. Kääntymättä oikeaan tai vasempaan hän ohjasi suoraan vihollisten johtajalaivaa vastaan. Kolme kertaa yritettiin iskeä siihen koukut, kolmasti nämä häädettiin pois. Vihdoin kuitenkin temppu onnistui ja Portugalilaiset juoksivat iskettyyn laivaan, Dom Lourenço etupäässä, tappara aseenaan. Hetken aikaa voitto näytti epävarmalta, sillä vastassa oli kuusisataa vihollista, mutta pian oli ratkaisu tapahtunut. Dom Lourenço lakosi edellään kaikki ja tuossa tuokiossa oli laivan kaikki väki joko surmattu taikka ajettu mereen.

Toiset Portugalilaiset laivat eivät sillä välin olleet joutilaina. João Serrão taisteli niin urheasti, ettei mointa oltu ennen nähty. Hänen laivansa kimppuun hyökkäsi päälle viisikymmentä »prauta», mutta ne hän karisti itsestään erilleen, vaikka melkein kaikki hänen miehensä tappelussa haavottuivat. Simon Martinez, uhkarohkeimpia varakuninkaan kapteeneista, oli vielä tukalammassa asemassa. Hänen matalan aluksensa ympärille oli kokoontunut neljä paljon suurempaa laivaa, joista aljettiin tuhoisa tuli. Lopulta Martinezin joukossa ei ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi ollut haavottunut, ja kun he olivat ampuneet kaikki ruutinsa, niin ei ollut muuta neuvoa kuin paeta kannen alle. Maurit hyökkäsivät laivaan, luullen sen jo voittaneensa, mutta silloin kapteeni henkiin jääneitten keralla teki äkkihyökkäyksen, kaatoi omalla kädellään seitsemän vihollista ja ajoi miehineen loput mereen.

Sillä välin kun nämä molemmat epätoivoiset yhteentörmäykset tapahtuivat, oli Dom Lourenço iskenyt kiinni toiseen vastustajaan. Se oli suurempi alus kuin ensimäinen. jonka hän oli voittanut, miehiä siinä oli tuhannenviisisataa. Mutta kun samalla haavaa toinen portugalilainen laiva iski alukseen toiselta puolelta, niin maurit joutuivat kahden tulen väliin ja voitettiin nopeaan. Kun vihollisen molemmat suurimmat laivat oli anastettu ja useita toisia joko upotettu taikka rauskattu, niin loput kääntyi pakoon. Portugalilaisten ilo oli ponneton, sillä voitto, joka jonkun ajan oli näyttänyt epätietoiselta, oli nyt varma. Ryhdyttiin pakenevia takaa-ajamaan ja syntyi kamala verenvuodatus. Armoa ei pyydetty eikä annettu. Meri punertui verestä ja seuraavana päivänä rannalle ajautui ruumiita kasoihin kuin meriruokoa myrskyn jälkeen. Enemmän kuin 3600 mauria sai tappelussa surmansa. Portugalilaisten puolelta kaatui noin kahdeksankymmentä miestä ja parisataa haavottui, Magalhães muitten mukana. Haavotetut vietiin Kananoriin hoidettaviksi, kuolleet haudattiin mereen, etteivät maurit saisi tietoa Portugalilaisten mieshukasta.

Maustekauppa uusille teille.

Tämä voitto oli ratkaiseva ja Portugalilaiset saattoivat toistaiseksi olla hyvässä turvassa. Mutta lepoa he eivät saaneet itselleen suoda, jos mieli päästä tarkotustensa perille. Arabien kauppa oli tosin saanut tuhoisan iskun Malabaar-rannikolla, mutta he näyttivät keksineen uusia teitä, koska saattoivat yhä edelleen sitä jatkaa, vaikka pääsy Kalikutiin, maustekaupan vanhaan keskustaan, olikin estetty. Samalta Varthemalta, joka oli tuonut viestin samudrinin hyökkäyksestä, sai Almeida nyt tietoja, joiden kautta hän sai laajemman käsityksen tämän kaupan etäisimmistä lähteistä.

Varthema antoi varakuninkaalle tietoja maustimien varsinaisista kotiseuduista, joissa hän oli käynyt. Hän oli käynyt sekä Malakassa että Molukeilla ja Jaavassa, muhamedilaisuuden turvissa matkustellut kaikkialla Sunda-saaristossa. Varakuningas näiden tietojen nojalla päätteli, että maurit olivat alkaneet purjehtia Maledivien saarille, jotka ovat meressä lounaaseen päin Intian eteläkärjestä, ja siellä kuormata aluksiinsa mausteet, joita toiset laivat sinne toivat. Dom Lourenço ei kuitenkaan saaristoa löytänyt, vaan jonkun ajan merellä harhailtuaan saapui Ceyloniin, jossa Portugalilaiset eivät olleet vielä käyneet. Minkäänlaisiin sotatoimiin hän ei Ceylonissa ryhtynyt.

Keväällä v. 1506 lähti Portugalista jälleen viisitoista laivaa Intiaan. Kymmenen oli kuormalaivaa, osaksi italialaisten ja saksalaisten kauppiaitten varustamia; näitten piti purjehtia suoraan Intiaan. Viisi laivaa oli sotalaivaa, ja niillä piti Affonso d’Albuquerquen Arabian rannikolla vartioida Punaisen meren ja Persian lahden suuta. Sokotraan oli rakennettava linna, sillä maurien oli tapana poiketa siellä vettä ottamassa.

Tristão da Cunha.

Kauppalaivastoa johti Tristão da Cunha, joka Brasilian rannalta Kapmaahan purjehtiessaan myrskyn kantamana joutui pois oikealta väylältä ja löysi Atlantin meren eteläosasta hänen mukaansa nimitetyn saaren. Useimmat hänen laivoistaan saapuivat onnellisesti yhtymäpaikkaan Mosambikiin; yksi ainoa ajautui Madagaskariin, tuoden sieltä tiedon, että muka saarella oli paljon kultaa, pippuria ja inkevääriä. Tämä sai Tristão da Cunhankin saarelle poikkeamaan, mutta tieto huomattiin väärinkäsitykseksi; ja kun sitä paitsi Madagaskarinkin maurit olivat vihamieliset ja mahtavat, niin laivasto jatkoi matkaansa Intiaan. Kuitenkin mennessä ankaran taistelun jälkeen vallotettiin ja poltettiin Magadoxon eteläpuolella oleva vihamielinen Brava. Portugalilaiset anastivat sheikin rahastosta suunnattoman määrän hopeaa.

Tristão da Cunha sitten purjehti Sokotraan, jossa vielä oli jäljellä kristittyjä, vaikka saari muutama vuosikymmen aikaisemmin olikin joutunut arabialaisen sheikin vallan alle. Sokotran linna oikopäätä rynnäköllä vallotettiin, rakennettiin uudestaan entistä lujemmaksi ja sai Portugalilaisen varusväen.

Tristão da Cunhan viivytyksien kautta oli kuitenkin Aimeida joutunut vaikeaan asemaan. Kananorin ystävällinen ruhtinas kuoli ja hänen jälkeläisensä liittyi jälleen Kalikutin samudriniin, koska Portugalilaiset olivat pidättäneet ja upottaneet erään hänelle kuuluvan laivan, vaikka sillä oli heidän itsensä antama suojeluskirje. Kananorin portugalilaista linnaa piiritettiin; sen pieni varusväki kuitenkin kesti menestyksellä kaikki hyökkäykset, kunnes Tristão da Cunha vihdoin saapui. Linna rakennettiin uudelleen kivestä. Osa Portugalista tulleista laivoista lähetettiin paikalla paluumatkalle, koska varakuningas oli saanut kootuksi riittävät maustekuormat. Dom Lourenço laivasto-osaston kanssa purjehti Bombayn eteläpuolella olevaan Tshaulin satamaan, saadakseen sieltä lisää: Tshaulin pikkuruhtinas oli nimittäin liittynyt Portugalilaisiin.

Egyptin laivasto saapuu sotanäyttämölle.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Egyptin sulttaanin laivasto saapui Intiaan. Portugalilaiset olivat siten saaneet uuden ja vaarallisen vihollisen, jolla lisäksi oli Intiassa mahtavia liittolaisia. Gujeratin shaahi, jonka valtakunta oli Narbadan ja Indus-jokien suistamojen välillä, lähetti Egyptiläisten avuksi viisikymmentä intialaista alusta. Dom Lourenço oli yhä vielä Tshaulin joessa, kun tämä laivasto lähestyi. Hän luuli sitä ensiksi Albuquerquen osastoksi, jota odotettiin Ormuksesta, eikä huomannut ajoissa lähteä merelle, jossa hän olisi voinut paremmin puoliaan pitää. Taistelu siten syntyi itse joessa. Ensimäisenä päivänä ei vielä tapahtunut ratkaisua. Dom Lourenço olisi tosin voinut yön aikana paeta merelle, mutta kun isä oli kerran ennen varottanut häntä liiallisesta varovaisuudesta, niin hän ei tilaisuutta käyttänyt. Seuraavana päivänä taistelua siis jatkettiin. Portugalilaisen päällikön laiva sai tykinluodista niin vaikean vuodon, että sen vihdoin täytyi koettaa toisen laivan avulla päästä pakoon. Siinä yrityksessä se kuitenkin puski joessa kalastajain paaluun eikä enää päässyt irtaantumaan. Vetoköysi katkesi ja Dom Lourençon alus joutui vihollisen maalitauluksi. Huolimatta epätoivoisesta asemastaan sankari kuitenkin viimeiseen saakka piti puoliaan. Hänen urheutensa oli toisille loistavana esikuvana. Tykinluoti runteli hänen säärensä, mutta saatuaan haavan sidotuksi hän tuolilla istuen johti maston juurelta taistelua, kunnes toinen luoti oli surman luoti. Vasta kun melkein koko miehistö oli joko kaatunut taikka kyvyttömäksi haavottunut, laiva vallotettiin; mutta samalla se upposikin eikä siis jäänyt viholliselle voitonmerkiksi. Muut portugalilaiset laivat pääsivät pakenemaan Kotshiniin, jossa varakuningas oli. Vakavalla mielellä Aimeida kuuli poikansa sankarikuoleman ja mielessään vannoi pyhän valan, ettei Intiasta lähtisi, ennenkuin oli sen maureille kostanut. Egyptiläisen laivaston kuultiin lähteneen Gujeratiin Diun satamaan talvea viettämään.

Albuquerque Ormuksessa.

Ennenkuin kerromme seuraavista sotatapauksista, on meidän kuitenkin luotava silmäys siihen, mitä Affonso d’Albuquerque oli sillä välin aikaan saanut. Huomaamme silloin, että Portugalilaiset olivat samaan aikaan ryhtyneet uusiin toimiin katkaistakseen kokonaan Egyptin kaupan Intiaan.

Albuquerque oli elokuussa v. 1507 lähtenyt Sokotrasta seitsemän laivan keralla ryöstämään Arabian rannikon satamia ja koettamaan, saisiko hän Ormuksen haltuunsa. Omanin rannikolla, joka korkeitten vuoriensa edessä oli hyvässä suojassa sisämaan kuumilta tuulilta ja lentohiekalta, oli siihen aikaan monta vaurasta kaupunkia ja hyvää satamaa, joista käytiin Intiaan vilkasta kauppaa. Ormuksen salmessa taas, mutta Persian puolella, oli rikas Ormus, jo vanhastaan vilkas kauppapaikka. Albuquerque alkoi hävittää ja riehua kuin vihollismaassa. Ensinnä sai Oman kokea Portugalilaisten vihoja. Kuriat vallotettiin ja poltettiin, Maskat vallotettiin. Sohar alistui vastarintaa tekemättä ja pääsi verolla. Khorfakkanista, josta vietiin Intiaan varsinkin arabialaisia hevosia, olivat asukkaat paenneet; se ryöstettiin. Aikalaiset täydelleen hyväksyivät tämän julman ja säälimättömän ryöstösodan, vankien kiduttamisen ja silpomisen, sillä käytiinhän sotaa kristikunnan verivihollisia vastaan ja vielä siinä maassa, jossa muhamedin usko oli syntynyt ja josta se oli vallotuksilleen lähtenyt. Syyskuussa v. 1507 Albuquerquen laivasto saapui Ormuksen edustalle. Kaupunki oli saaren matalalla pohjoisrannalla; eteläpuolella sitä suojeli korkea vuori. Sitä puolusti 30,000 miestä, joukossa 4000 persialaista jousimiestä. Kuninkaan alaikäisyyden aikana eräs bengalilainen ylimys hoiti puoli-itsenäisen Ormuksen hallitusta. Albuquerque tervehti kaupunkia tykinlaukauksilla ja laski rohkeasti satamaan. Sitten hän oikopäätä vaati kaupunkia antautumaan ja tunnustamaan Portugalin yliherruuden, luvaten muutoin sen paikalla tuhota. Kun vaatimukseen tuli epäävä vastaus, niin portugalilainen johtaja ampui upoksiin kaikki satamassa olevat laivat. Ormuslaiset parilla sadalla veneellä hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta tykit ja portugalilaisten laivain korkeus ratkaisivat taistelun näille eduksi. Ormuksella ei ollut muuta neuvoa kuin suostua tunnustamaan Portugalin kuninkaan yliherruus ja maksamaan hänelle vuosittain melkoinen vero. Albuquerque rupesi saarelle linnaa rakentamaan, mutta merirosvouteen mieltyneitten kapteenien mielestä se oli niin ikävää työtä, että he alkoivat napista. Ormuslaiset paikalla käyttivät hyväkseen eripuraisuutta ja taistelu virisi uudelleen. Kun kolme portugalilaista laivaa omin luvin lähti satamasta purjehtiakseen Intiaan, niin Albuquerquen, puolet voimistaan menetettyään, täytyi heittää vallotus kesken. Hän purjehti Sokotran saarelle talvea viettämään.

Seuraavana kesänä Albuquerque, lisäväkeä saatuaan, uudelleen lähti Ormuksen edustalle. Mutta tämä oli sillä välin varustettu entistä lujemmaksi, Portugalilaisten alkama linna rakennettu valmiiksi ja siihen sijotettu tykkejä, joita europpalaiset luopiot olivat valaneet. Tällä kertaa Albuquerquen yritys onnistui huonommin kuin ensi kerralla. Vihollinen oli entistä paremmin varustettu ja sai sitä paitsi tavallaan apua Albuquerquen omalta esimieheltä, Intian varakuninkaalta. Francisco d’Almeida ei suosinut tätä väkivaltaista sodankäyntiä, eikä tahtonut hajottaa voimiaan, ennenkuin Intian rannikon omistus oli turvattu. Vaikka Albuquerque menettelikin Portugalin kuninkaalta saamainsa ohjeitten mukaisesti, niin epäsi varakuningas kuitenkin kaikki hänen toimensa ja ilmotti Ormuksen hallitsijalle kirjottamassaan ja kuninkaan sinetillä leimaamassaan kirjeessä ottavansa hänet suojelukseensa. Albuquerque väitti kirjettä väärennetyksi, mutta samalla hän älysi, ettei hänen sotatoimillaan olisi menestystä, kun ei näin ollen ollut toivoakaan avun saannista Intiasta. Siellä Almeida päin vastoin oli armahtanut ne kapteenit, jotka Ormuksen edustalta olivat kesken taistelua paenneet. Albuquerquella ei siis ollut muuta neuvoa kuin purjehtia laivoineen Intiaan.

Hänen vuoronsa oli nyt tuottaa Francisco d'Almeidalle vielä tuntuvampi pettymys. Hänet oli nimitetty Almeidan jälkeläiseksi, varakuninkaan määräajan päättyessä. Albuquerque saapui vaatimaan, että Almeida hänelle kuningas Manuelin määräyksen mukaan luovuttaisi vallan. Mielihaikealla Almeida vastaanotti tiedon, että hänen oli kesken heitettävä niin hyvällä menestyksellä aljettu työ ja luovutettava jatko juuri sille miehelle, jonka kanssa hän oli Ormuksen vuoksi joutunut julkiriitaan.

Almeida ei tietysti muuta voinut kuin alistua ja totella kuninkaan käskyä; mutta hän ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan valtaansa, ennekuin oli kostanut poikansa kuoleman ja voittanut Egyptiläiset. Tekosyyksi hän esitti sen, ettei se laiva, jonka määrä oli hänet pois viedä, ollut vielä saapunut — se oli tulomatkalla kärsinyt haaksirikon Afrikan rannalla. Albuquerquella ei ollut muuta neuvoa, kuin nurkuen tyytyä odottamaan.

Diun meritappelu.

Joulukuun 12 p. 1508 Almeida laivastoineen lähti pohjoista kohti. Hänellä oli 23 laivaa ja 1600 miestä. Vielä ennen vuoden loppua Dabulin kaupunki vallotettiin ja hävitettiin niin kamalasti, että sen tuho kävi Intiassa sananparreksi. Helmikuun 2 p. laivasto saapui Diun edustalle. Egyptiläinen laivasto liittolaisineen oli Diun satamassa. Se purjehti merelle ja syntyi taistelu, joka kuitenkin jäi ratkaisematta. Egyptiläinen ylipäällikkö peräytyi yöksi Diun satamaan, mutta Almeida hyökkäsi seuraavana päivänä itse satamaan. Varakuninkaan vastassa oli toista sataa laivaa, joilla oli 800 mamelukkia ja monta venezialaista ja slaaviakin. Venezia oli nimittäin jo älynnyt vahingon, joka sen kauppaa uhkasi, kun Portugalilaiset olivat kääntäneet maustekaupan Hyvän toivon niemen ympäri. Vaikk’ei tasavalta uskaltanutkaan julkisesti asettua kristikunnan verivihollisten puolelle, niin taistelivat sen kansalaiset kuitenkin vapaaehtoisina maurien armeijoissa, auttaen heitä varsinkin neuvoillaan. Europpalaiset tunnettiin vihollislaivoilla kiiltävästä haarniskapuvustaan ja töyhtökypäreistään. Varakuningas olisi mielellään itse hyökännyt vihollisten päälaivaa vastaan, jossa Egyptiläisten johtaja Mir Hosein oli, mutta kapteeniensa pyynnöstä hän soi tämän kunnian — ja vaaran — urhealle Pereiralle, joka »Pyhä henki» nimisellä laivalla ohjasi suoraa päätä vihollisen päälaivaa kohti. Pereira raivasi tien edessä olevien laivain keskitse ja katkera taistelu seurasi. Egyptiläisten amiraalin kimppuun hyökättiin kahdelta taholta, hänen täytyi nopeaan antautua ja päälaivan menetys lannisti siihen määrään muiden aluksien rohkeuden, että taistelu samalla oli melkeinpä ratkaistu. Gujeratilaisen laivaston päälaiva tosin piti sitkeästi puoliaan, mutta ammuttiin upoksiin. Seurasi kamala teurastus ja 800 mamelukista ainoastaan 22 jäi eloon. Diu vallotettiin, Gujerat pakotettiin rauhaan ja Dom Lourençon laivasta otetut portugalilaiset vapautettiin. Egyptiläisten ylijohtaja pelastui maalle ja pakeni maitse kiiruumman kautta.

D’Almeida palasi voittonsa jälkeen Kotshiniin ja saatuaan kotimaasta uudistetun käskyn hän lokakuussa v. 1509 luovutti varakuninkaan vallan Affonso d’Albuquerquelle. Mutta Almeidan ei ollut suotu enää nähdä kotimaataan. Etelä-Afrikan rannikolla hän, poiketessaan maihin vettä ottamaan, joutui Hottentottien väjytykseen ja menetti yhdessä 150 urhoollisen sotilaan kanssa henkensä. »Ei koskaan ole Portugalin aseille tapahtunut suurempaa onnettomuutta», kirjotti valittaen eräs aikalainen.

Almeida oli kunnon soturi, omaa voittoaan pyytämätön, siveellisesti puhdas luonne, jonka vuoksi häntä yleiseen rakastettiin ja kunnioitettiin. Isällisesti hän piti huolta sotilaistaan, mutta toiselta puolen hän heiltä paljon vaatikin. Hän koetti parantaa heidän aineellista toimeentuloaan, koska heillä oli huono palkka. Manuel kuningas taas, joka oli kitsas, oli siitä hänelle epäsuosiollinen. Sitä paitsi oli Almeida moittinut Portugalin hallitusta siitä, että se lähetti Intiaan käskyjä, jotka olivat hänen suunnitelmiensa kanssa ristiriidassa, ja että se lähetti Intiaan hovimiehiä, jotka vaativat siellä paljon korkeampia paikkoja, kuin heidän ansionsa oikeuttivat. Kuninkaalle hän ennen kotimatkalle lähtöään kirjotti: »Minä kehotan Teitä suomaan lähettämällenne varakuninkaalle enemmän luottamusta, kuin on minun osakseni tullut, ja olemaan antamatta minkäänlaisia käskyjä, ennenkuin olette kuulleet Intiassa olevain neuvonantajainne mieltä.» Almeida tahtoi keskittää Portugalin kaikki voimat Intian rannikolle ja siitä syystä hän oli vihamielinen Albuquerquen toimille Arabian rannoilla. Ja kun kuningas käski häntä lähettämään laivoja Malakkaan, niin hän vastasi, että siihen hänellä ei vielä ollut aikaa, sillä Intiassa oli toistaiseksi enemmän kuin riittävästi työtä.

Hänen seuraajansa muutti kokonaan suunnitelmat ja ulotti Portugalin toiminnan kautta koko Intian meren.

Varthema.

Se »giauri», s.o. muhamedin uskoon kääntynyt kristitty, jolta Lourenço d’Almeida sai tiedon Kalikutin samudrinin hyökkäyksestä, oli siksi kuvaava ilmiö Uudenajan varhaisimpien matkustajain joukossa, että hän löytöretkien historiassa ansaitsee enemmänkin muistamista, etenkin kun hän laajoista matkoistaan kirjotti teoksen, jolla tarkkain havainnoittensa ja oikeitten tietojensa vuoksi on pysyvä arvo.

[Varthema kulki jotenkin samoja reittejä kuin venezialainen Nicolo Conti, joka 83 vuotta aikaisemmin lähti Itämaille 25 vuotta kestäville matkoilleen. Conti kulki Damaskon ja Mesopotamian kautta Bagdadiin ja Basraan ja sieltä laivalla Ormukseen ja Intiaan, ruveten persialaisten kauppiasten kanssa yhdessä kauppaa tekemään. Conti antaa matkakertomuksessaan tarkan kuvauksen Vijayanagarista, Dekkanin etevimmän hindulaisvaltion pääkaupungista, joka sitten v. 1555 hävitettiin. Sitten hän kävi Madrasin rannikolla ja tutustui nestoriolaisiin kristittyihin. Sumatrassa hän oleskeli vuoden, tutustuen sen ihmissyöjiin asukkaihin ja tuotteihin. Sumatrasta hän kulki Tenasserimiin, Malakan niemelle, kävi sitten Burmassa, Bengalissa ja Javassa, Kotshin-Kiinassa ja Kulamissa, Etu-Intian eteläosassa. Paluumatka kävi Malabaar-rannikon kaupunkien kautta ja meren poikki Sokotraan, jonka asukkaat silloin vielä olivat nestoriolaisia kristittyjä. Adenin, Dshiddan ja Kairon kautta Conti v. 1444 saapui Veneziaan. Matkalla hänen oli täytynyt kääntyä muhamedin uskoon ja tämän synnin sovitukseksi paavi Eugenius velvotti hänet kertomaan elämänvaiheensa sihteerilleen, Poggio Bracciolinille. Matkakertomus sisältää paljon arvokkaita tietoja Intiasta ja on kaiken kaikkiaan 15:nnen vuosisadan paras teos Etelä-Aasiasta, mitä kukaan europpalainen kirjotti. Niccolo Conti oli ainoita länsimaisia kristittyjä, joka Keskiajalla kävi Sokotrassa.]

Ludovico di Varthema oli kotoisin Bolognasta. Hän oli ehkä alkuaan sotilas, mutta seikkailunhalu ja kunnianhimo saivat hänet maastaan lähtemään etäisille matkoille. Hän lähti Europasta vuoden 1502 lopulla, kävi ensin Egyptissä ja matkusti sieltä Syriaan. Damaskossa hän näyttää kääntyneen muhamedin uskoon ja nimellä Yunas (Jonas) ruvenneen sotamieheksi Damaskon mamelukkiväkeen. Damaskosta hän matkusti Mekkaan ja Medinaan siinä mamelukkijoukossa, jonka Damaskon hallitsija oli antanut pyhiinvaeltajakaravanin suojaksi. Hän tekee kirjassaan tarkkaan selkoa Arabian pyhistä paikoista ja niiden hartaudenharjotuksen menoista. Djiddasta, Mekan satamasta, hän aikoi purjehtia Intiaan, mutta otettiin Adenissa vangiksi. Jemenin sulttaanin puolison avulla Varthema kuitenkin pääsi vapaaksi ja matkusti sitten laajalti Lounais-Arabiassa, käyden muun muassa maan sisässä Sanassa. Sitten hän purjehti laivalla Persian lahdelle ja Intiaan. Matkalla poikettiin Somalimaassa, Zailassa ja Berberassa. Alkupuolella vuotta 1504 Varthema lienee saapunut Gujeratin Diuhun; hän kävi Gogossa ja matkusti sitten Arabian kautta Ormukseen. Ormuksesta hän näyttää matkustaneen Persian kautta Heratiin, palaten sieltä Shirasiin, jossa hän rupesi erään persialaisen kauppakumppaniksi. Varthema ja tämä persialainen pysyivät sitten yhdessä melkein kaikilla niillä matkoilla, joita hän myöhemmin teki Etelä-Aasiassa.

Koetettuaan turhaan päästä Samarkandiin Varthema toverinsa keralla palasi Shirasiin ja matkusti sieltä Ormukseen, josta purjehdittiin Intiaan. Induksen suusta kuljettiin Etu-Intian länsirantaa etelään päin, poikettiin Cambaissa ja Tshaulissa, tehtiin Goasta matka maan sisään Bijapuriin, palattiin takaisin rannikolle ja jatkettiin matkaa Kananoriin. Sieltä käytiin maan sisässä Vijayanagarissa. Kauemman aikaa viivyttiin Kalikutissa, jonka asukkaista, tavoista ja elämänlaadusta, rannikon luonnosta ja kaupungin kaupasta Varthema antaa sattuvia kuvauksia. Hän kertoo myös samudrinin hovista ja hallituksesta, maan oikeuslaitoksesta, uskonnosta, laivaliikkestä ja sotalaitoksesta. Cochinin, Kulamin ja Kap Komorinin kautta matkustettiin Ceyloniin, tutustuttiin tämän saaren oloihin ja purjehdittiin edelleen Pulicatiin, joka on Madrasin pohjoispuolella. Täältä purjehdittiin laivalla Tenasserimiin, Taka-Intiaan, ja sieltä Banghellaan, jossa seuraan liittyi kaksi kristittyä kiinalaista. Poikettiin edelleen monessakin satamassa, tehtiin kauppaa Pegun sulttaanin kanssa, purjehdittiin Malakkaan, sieltä Sumatran Pediriin ja Pediristä Molukeille, jossa Monokh oli itäisin paikka, minne italialainen giauri matkoillaan saapui. Molukeilta palattiin jälleen länteen, käytiin Borneossa ja vuokrattiin sieltä laiva ja purjehdittiin Javaan, jota kristityt kiinalaiset väittivät suurimmaksi kaikista saarista. Varthema mainitsee malaijilaisella kapteenilla matkalla Borneosta Javaan olleen sekä kartan että kompassin ja sai kuulla omituisia, ehkä tositietoihin perustuvia huhuja etäisistä etelän maista. Jaavasta matkue purjehti Malakkaan, jossa Varthema ja persialainen erosivat kristityistä kiinalaisista. Malakasta molemmat toverukset Koromandel-rannikon kautta palasivat Kulamiin ja Kalikutiin.

Varthema karkasi sitten v. 1506 Kalikutista Portugalilaisten luo ja kääntyi takaisin kristinuskoon. Hän taisteli Portugalilaisten puolella monessa tappelussa ja Francisco d’Almeida löi hänet ritariksi. Oltuaan puolentoista vuotta Portugalilaisten palveluksessa kauppa-asiamiehenä Varthema Afrikan itärannikon ja Hyvän toivon niemen kautta purjehti Portugaliin. Lissabonissa kuningas itse vahvisti hänet ritariksi ja pidätti häntä monta päivää hovissa, saadakseen häneltä tietoja Intian oloista. Portugalista Varthema palasi Roomaan.

Tämän islamiin kääntyneen italialaisen vaiheet osottavat, kuinka laajalti Intian maissa muhamedilaiset kauppiaat ennen Portugalilaisten tuloa matkustelivat, kuinka laajalle haarautuneet kauppasuhteet siellä olivat, vaikk’ei Europan kristittyjä siellä suvaittu.

Affonso d’Albuquerque.

Affonso d’Albuquerque on Portugalin historian suurimpia miehiä, jonka vuoksi hän onkin saanut maamiehiltään »Suuren» nimen. Hämmästyttävän nopeaan, tarmokkaasti ja valtioviisaasti hän lyhyessä ajassa hankki Portugalille Intian maissa ratkaisevan sananvallan ja voitti kaikki kilpailijat, jotka yrittivät hänen aikeitaan estää. Affonso d’Albuquerque oli syntynyt lähellä Lissabonia v. 1453 ylimyssuvusta, joka ei kuitenkaan ollut valtakunnan etevimpiä. Hän oli saanut kasvatuksensa hovissa ja ensiksi saavuttanut kuuluisuutta Otranton meritappelussa sodassa Turkkilaisia vastaan. Hän oli viidenkymmenen vuoden ikäinen lähtiessään ensimäisellc matkalleen Intiaan. Eräs aikalainen antoi hänestä seuraavan luonnekuvan: »Affonso d’Albuquerque oli keskikokoinen mies, miellyttävä ulkomuodoltaan. Kasvot olivat soikeat, ihoväri raikas, nenä kaareva, ja vanhemmalla iällään hänellä oli mahtava valkoinen parta, joka ulottui aina vyötäisiin saakka. Latinaan hän oli täysin perehtynyt ja oli yhtä varovainen puheissaan kuin kirjotuksissaankin. Hän oli rakastettu ja pelätty, mutta hänen suosionsa ei ollut puolueellisuutta, eikä hänen moitteensa tylyyttä. Hän oli sanansa pitävä mies, valheen vihollinen ja tunnollinen tuomari. Sekä maalla että merellä hän sai monta haavaa ja todisti siten verellään, ettei hän vaaraa pelännyt. Hän oli tuhlaavan antelias ja luovutti aina kapteeneilleen koko voitonsaaliin, koska hänelle maine oli suuremman arvoinen kuin rikkaus.»

Albuquerquen valta ei ollut nimellisesti yhtä suuri kuin Almeidan, sillä hän ei saanut varakuninkaan arvonimeä, vaan nimitettiin »kenraalikapteeniksi». Sotaväen päälliköksi lähetettiin Intiaan sitä paitsi marsalkka Coutinho, joka ylhäiseen arvoonsa vedoten toimi omin päin. Tämä johdon hajanaisuus vaikutti haitallisesti Albuquerquen ensimäisiin yrityksiin.

Kalikutin tappelu.

Manuel kuningas oli käskenyt viipymättä kuristaa Kalikutin samudrinia, ja marsalkka Coutinho, joka oli hiljattain saapunut Portugalista, sai kenraalikapteenin suostumaan hyökkäykseen, ennenkuin sitä vielä oli riittävästi valmistettu.

Tammikuun 2 p. 1510 saapui Kalikutin edustalle portugalilainen laivasto, jossa oli 2000 sotilasta. Ensimäinen hyökkäys suunnattiin sämudrinin linnaa vastaan, joka oli varustettu. Samudrin itse oli poissa sotaretkellä erästä naapuriruhtinasta vastaan. Linnaa puolustettiin kuitenkin sitkeästi. Portugalilaiset päättivät jakaa väkensä kahtia, toista osastoa johti Coutinho, toista Albuquerque. Viimeksi mainittu ennätti ensiksi perille, vallotti katkeran taistelun jälkeen vallitukset ja sytytti kuninkaalliset rakennukset palamaan, karkottaakseen puolustajat. Coutinho vihastui tästä niin ankarasti, että hän syytti Albuquerquea sanansa syömisestä, sillä hänelle, Coutinholle, oli sovittu ensimäisen hyökkäyksen kunnia. Mutta suuttumus oli ennenaikainen, sillä taisteltavaa oli jäänyt kylliksi. Sokeana kiukusta Coutinho hyökkäsi oikopäätä itse kaupungin kimppuun, päästäkseen ainakin ensimäiseksi sytyttämään kuninkaan palatsin. Se onnistuikin sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Albuquerque seurasi hitaasti jäljessä, lähetettyään osan miehistään vartioimaan rannassa olevia veneitä. Coutinho jo luuli voiton varmaksi ja laski sotamiehensä hajalleen ryöstämään sämudrinin palatsia. Sitä olivat intialaiset odottaneetkin. He kokoontuivat nopeaan, piirittivät palatsin, hyökkäsivät sisään ja kävivät ryöstäväin Portugalilaisten kimppuun. Albuquerque sai vaivalla tien raivatuksi palatsiin saakka ja lähetti sanan toisensa jälkeen marsalkalle, että hänen tuli peräytyä. Mutta Coutinho halveksi vaaraa ja vastasi, että kenraalikapteeni sai huoletta mennä matkoihinsa, hän aikoi tulla perässä, kun sotamiehet olivat ennättäneet kokoontua.

Joka puolelta itsekin ahdistettuna Albuquerque hitaasti peräytyi. Paluumatka kävi solan kautta, jonka molemmilta puolilta intialaiset syytivät nuolia, kiviä ja keihäitä Portugalilaisten päälle. Yhteys Coutinhon kanssa oli kokonaan katkaistu, eikä sotaväki enää suostunut palaamaan takaisin marsalkan joukkoihin yhtyäkseen. Albuquerque sekamelskassa sai ensinnä pahan haavan vasempaan käsivarteensa, sitten nuolen niskaansa ja vihdoin rintaansa niin suuren kiven, että hän tainnoksissa oli kannettava pois. Marsalkka Coutinho kaatui palatsissa 80 miehen keralla. Siten päättyi, Coutinhon sokean raivorohkeuden vuoksi, hyökkäys Kalikutia vastaan täydellisellä tappiolla. Ellei Albuquerque olisi lähettänyt väkeä vartioimaan veneitä ja ellei meri olisi ollut verraten tyyni, niin olisi tappio kääntynyt niin suureksi, että Portugalin koko saavutettu mahti olisi samalla menetetty.

Albuquerque sai nyt Coutinhonkin laivat haltuunsa, palasi Kotshiniin ja alkoi paikalla, kun haavat olivat parantuneet, harkita uusia sotaisia yrityksiä. Tammikuun lopulla v. 1510 hänellä jälleen oli koossa kolmattakymmentä laivaa, joilla hänen luultiin lähtevän Punaiselle merelle. Mutta kenraalikapteeni olikin viime hetkeen saakka salannut aikomuksensa, voidakseen lyödä sitä musertavamman iskun.

Goan vallotus.

Albuquerque oli päättänyt valloitan Goan Portugalilaisten mahdin pääpaikaksi. Goan asema oli nimittäin erittäin sopiva sekä Etu-Intian rannikon että sinne tuovien meriteitten hallitsemiseksi. Kaupunki oli matalalla, mutta kuivalla saarella, jonka Ghats-vuorilta laskevat joet olivat ikäänkuin leikanneet irti mannermaasta. Vanha intialainen kaupunki oli saaren eteläpäässä; muhamedilaiset olivat rakentaneet itselleen uudemman noin puolen vuosisataa takaperin, paetessaan sinne Onorista. Saaren maanpuolella ja kaupungin ympäri kulkevat kanavat olivat täynnään krokotilejä, jonka vuoksi niitten poikki oli varovasti kuljettava. Portugalilaistenkin rakentama Goa on nykyisin melkein autiona: ainoastaan pappeja ja munkkeja siellä enää asuu entisten kirkkojen ja luostarien suurenmoisten raunioitten keskellä. Uusimman Goan satama on suuressa maineessa ihmeteltävästä luonnonkauneudestaan.

Goa kuului Bijapurin sulttaanin vallan alle, mutta hän piti siinä vain vähäistä varusväkeä. Kun Albuquerque oli laivoineen saapunut sataman suulle, niin lähetti hän ensin veljenpoikansa Antonio de Noronhan veneillä tutkimaan kanavien syvyyttä. Eräässä kanavan käänteessä Portugalilaiset äkkiä näkivät edessään Pandjinin linnan, joka puolusti kaupunkia meren puolella. Ennenkuin linnan varusväki vielä ennätti kokoontua ja ruveta tykeillä ampumaan, tekivät Portugalilaiset äkkipäätöksen, kävivät hyökkäykseen ja tunkeutuivat muurien yli linnaan, jonka puolustajat pakenivat, johtajansa menetettyään. Kenraalikapteeni taistelun melun kuullessaan lähetti heti kaiken väkensä tuleen, mutta sen paikalle tullessa olikin linna jo Portugalilaisten käsissä. Bijapurin shahin sotaväki peräytyi kaupungistakin ja kehotti asukkaita antautumaan vastarintaa tekemättä, sillä länsimaalaiset viholliset olivat voittamattomat. Seuraavana päivänä saapuikin kaupunkilaisten lähetystö tarjoamaan antautumista sillä ehdolla, että asukkaille taattiin hengen ja omaisuuden turvallisuus. Siihen suostuttiin ja Albuquerque otti maaherran palatsin asunnokseen. Vähällä vaivalla Portugalilaiset näin olivat saaneet käsiinsä paikan, josta sitten tuli heidän mahtinsa tuki pitkiksi ajoiksi, ja joka vielä tänä päivänä on ainoa tärkeämpi paikka, mitä heillä Etu-Intiassa on jäljellä.

Bijapurin shahi kokosi suuren sotajoukon, karkottaakseen anastajat. Portugalilaisten täytyi peräytyä laivoihinsa, mutta linnan he pitivät hallussaan ja sen suojassa laivastokin jäi satamaan. Bijapurin shahi antoi upottaa aluksia kanaviin, niin että ne sulkivat osan väylistä ja laski sitten palavia aluksia Portugalilaisten laivastoa vastaan, sytyttääkseen sen tuleen. Albuquerque joutui suureen vaaraan ja hänen täytyi joksikin aikaa kokonaan peräytyä vallottamastaan kaupungista. Peräytyminen oli vaarallista, sillä laivain täytyi yksitellen kulkea upotettujen aluksien välitse, kaiken aikaa alttiina tulelle, jota vihollinen kahden puolen rakentamistaan varustuksista ylläpiti. Nämä varustukset olivat sen vuoksi ensinnä vallotettavat. Mutta vaikka tämä onnistuikin, niin esti vielä sataman suulla oleva matala särkkä hyvän aikaa merelle pääsemästä. Portugalilaista laivastoa alkoi hätyyttää ruokatavarain ja varsinkin veden puute, kun maalta ei saatu mitään. Jokainen vesitippa oli verellä maksettava. Lopulta pätivät rotatkin ravinnoksi. Antonio de Noronha sai nuolenhaavan ja kuoli siitä. Se oli katkera tappio Albuquerquelle, joka piti nuorta sukulaistaan suuressa arvossa. Vaikka epätoivo laivastossa yltyi niin suureksi, että monet karkasivat vihollisen puolelle, niin ei kenraalikapteeni kuitenkaan lannistunut, vaan rohkaisi uupumatta sotaväkeään ja jakoi sen kanssa kaikki vaivat ja vaarat. Vasta elokuussa päästiin särkän poikki merelle ja Kananorin ystävälliseen satamaan lepäämään. Albuquerque oli näin kärsinyt toisen tappionsa, mutta Goan hän siitä huolimatta päätti vallottaa.

Kotimaasta saapui kaksi uutta laivuetta ja verestä väkeä. Kun ensinnä Kotshinia oli autettu samudrinia vastaan, joka sitä ahdisti, niin lähdettiin uudelleen Goaa vastaan. Sitä ennen kuitenkin pidettiin sotaneuvottelu, jossa suuri osa kapteeneista, Magalhães muitten mukana, vastusti Goan retkeä, koska sen kautta kauppalaivain paluumatka myöhästyisi. Mutta kapteeniensa vastarinnasta huolimatta Albuquerque päätti sen toteuttaa. Magalhãesille hän tämän vastarinnan vuoksi niin suuttui, että antoi hänestä kotimaahan kuninkaalle epäedullisen lausunnon, jonka vuoksi tämä purjehtija sitten, kun kaikki tiet Portugalin palveluksessa olivat häneltä suljetut, muutti Espanjaan.

Marraskuussa portugalilainen laivasto uudelleen saapui Goan edustalle, mukanaan 1600 miestä. Viipymättä Albuquerque kävi hyökkäykseen ja muutaman päivän kuluttua linna oli vallotettu; mutta Kalikutin tuhoisasta kokemuksesta viisastuneena Albuquerque ei laskenut väkeään hajalle kaupunkia ryöstämään, ennenkuin se oli kahdelta puolelta hyökäten vallotettu. Suuri osa asukkaista pääsi pakoon, mutta kiireessä oli heitä monta tuhatta hukkunut mataliin kanaviin. Kaikki muhamedilaiset surmattiin ilman armoa, miehet, vaimot ja lapset. Eräs moskea, johon oli paennut paljon ihmisiä, sytytettiin palamaan, niin että kaikki siinä olijat saivat surmansa. Albuquerque rakennutti Goaan vahvan kivilinnan, joka sai Manuelin nimen. Sen suojassa saattoivat Portugalilaiset sitten turvallisesti odottaa Bijapurin shahin uusia yrityksiä paikan takaisin vallottamiseksi.

Goan vallotus teki lähiseutujen ruhtinaihin syvän vaikutuksen, jonka vuoksi he nyt pyrkivät mahtavan kenraalikapteenin ystävyyteen. Kambayan kuningas vapautti ilman ehtoja vankeudesta Albuquerquen toisen veljenpojan, Affonso de Noronhan, ja antoi luvan linnan rakentamiseen Diuhun. Joka puolelta, kaukaa sisämaastakin, saapui lähetystöjä vakuuttamaan rauhallisuuttaan ja sopimaan kauppayhteyksistä. Egyptin sulttaanin lähettiläs sai palata Intiasta tyhjin toimin takaisin Kairoon, eikä hänen herransakaan yrittänyt sen koommin lähettää Intian vesille uutta laivastoa. Goa oli ensimäinen paikka Intiassa, jonka Portugalilaiset anastivat omaksi alueekseen. Sen linnan suojiin kohosi paljon portugalilaisia hengellisiä ja hallintorakennuksia ja siellä muun muassa ruvettiin leimaamaan erikoista rahaa. Albuquerque ei kuitenkaan tyytynyt tähän saavutukseen, vaan alkoi viipymättä suunnitella uusia yrityksiä.

Malakan vallotus.

Hän kiinnitti nyt huomionsa Malakkaan, Taka-Intian tärkeimpään kauppakeskustaan, sillä ilman sen omistamista oli mahdoton vallita maustekauppaa, koska maurien laivat olivat alkaneet purjehtia suoraan sinne, välttäen kokonaan Etu-Intian satamia.

Syyskuussa v. 1509 lähti Kotshinista matkaan Diogo Lopez de Sequeira viidellä laivalla. Mukana olivat Magalhães ja Serrão; jälkimäinen myöhemmin purjehti aina Molukeille saakka. Sequeira purjehti Ceylonin ja Nikobarien saarien kautta Sumatran pohjoiselle rannikolle, sillä Sumatrasta saatiin siihen aikaan enin pippuria. Vihdoin hän onnellisesti saapui Malakkaan. Sielläkin maurit koettivat kaikin tavoin vahingoittaa Portugalilaisia; mutta Malakan sulttaani oli heitä kohtaan toistaiseksi ystävällinen, vaikka olikin tunnettu julmuriksi.

Malakassa oleskeli paljon kiinalaisia. Nämä osottivat Portugalilaisille ystävyyttä. Portugalilaiset nyt ensi kerran kohtasivat Keskustan valtakunnan alamaisia. Heidän verraten vaalea ihovärinsä, heidän luottavuutensa — he soutelivat yhtä pelkäämättä portugalilaisten kuin aasialaistenkin aluksien luo — monet heidän tavoistaan ja puvutkin Portugalilaisten mielestä muistuttivat enemmän Länsimaita kuin kaukaista Itää. Ja ennen kaikkea — Kiinalaiset eivät olleet muhamedilaisia. On myös muistettava, etteivät Kiinalaiset siihen aikaan vielä käyttäneet palmikkoja. Jotkut portugalilaiset kirjailijat vertaavat kiinalaisia flaamilaisiin tai alasaksalaisiin. Heissä ei ollut kastihenkeäkään, niinkuin Intian braamanoissa, koska he empimättä söivät kristittyjen kanssa samoista astioista. Näiltä uusilta ystäviltään Portugalilaiset heti alussa saivat varotuksen, ettei heidän pitänyt liiaksi uskoa malaijeihin. Eikä kauaakaan kulunut, ennenkuin maurit saivat sulttaanin suostumaan salajuoneen, jonka kautta Portugalilaiset olivat yhdellä kerralla äkkiä tuhottavat. Ensinnä aiottiin murhata ylipäällikkö itse upseereineen suurissa juhlapidoissa, mutta Sequeira epäsi kutsun, syyttäen pahoinvointia. Sitten aiottiin houkutella portugalilaisia osastolta eri osiin kaupunkia muka ruokavaroja saamaan, ja tuhota osastot erikseen. Pienillä aluksilla oli samalla käytävä laivain kimppuun, miehistön enimmäksi osaksi ollessa maalla. Onneksi tämä kavala juoni vain osaksi onnistui. Laivoista vartijat huomasivat, että maalla oli syntynyt kahakka, ja laivaväki saattoi siten ajoissa ryhtyä puolustustoimiin. Mutta noin 30 portugalilaista, jotka olivat maalla, joutui joko surman omaksi tai vangiksi. Sequeiralla ei ollut likimainkaan riittävästi voimia käydäkseen muutamalla laivalla niin suuren kaupungin kimppuun, jonka vuoksi hän muutamia vihollisen laivoista upotettuaan palasi Malabar-rannikolle. Kun Goan vallotus tuli Malakassa tunnetuksi, niin aljettiin vangittuja Portugalilaisia kohdella paremmin, mutta vapaiksi he pääsivät vasta kun Albuquerque vallotti Malakan.

Albuquerquen tarkotus oli ensinnä, kotimaastaan saamansa ohjeen mukaan, purjehtia melkoisella laivastolla Punaiselle merelle sulkeakseen sen kokonaan muhamedilaisilta, mutta kun monsuuni oli vastainen, niin hän käänsikin laivastonsa sen mukana itää kohti ja purjehti yhdeksällätoista laivalla Malakkaan. Sotaväkeä oli mukana 800 portugalilaista ja 600 miestä intialaista apuväkeä.

Malakka oli aikaisemmin kuulunut Siamiin. Singapur, jonka maine oli vanhempi, oli vähitellen jäänyt takapajulle Malakan rinnalla, kun muhamedin usko oli siellä tullut vallitsevaksi ja kauppa maurien kanssa kehittynyt. Malakka oli samalla kokonaan irtautunut Siamista. Käyttäen taitavasti hyväkseen oivallista kauppa-asemaansa Malakka oli rikastunut ja sen sulttaani oli saattanut rakentaa itselleen suuren sotalaivaston. Kiinalla, Javalla, Kambaylla ja Bengalilla oli Malakassa omat satamamestarinsa, jotka valvoivat kukin maansa kauppaetuja. Malakan kauppasuhteet ulottuivat aina Japaniin saakka. Sinne saapui kaikista ympärillä olevista maista tavaroita ja kauppiaita, Siamia lukuun ottamatta. Siam oli yhä edelleenkin sulttaanin kanssa sotakannalla. Malakan sulttaanin valtakunta kuitenkin oli vain pieni. Se käsitti osan Malakan niemimaan rantoja, mutta ei ulottunut kauaksikaan maan sisään.

Malakan asema on erittäin edullinen senkin vuoksi, että se on eri monsuunialueitten rajalla, sillä Kiinan meressä vallitsevat toiset monsuunit kuin Intian meressä, jonka vuoksi sekä Kiinan että Arabian ja Intian kauppiailla oli Malakkaan purjehtiessaan sopivat vuodenaikaiset tuulet. Kaupungin rintama oli Sumatran ja Malakan niemimaan välisen salmen rannalla; sen vesirintama oli enemmän kuin puolen peninkulman mittainen. Kaupungin läpi juoksi joki, jonka poikki oli silta.

Albuquerque poikkesi ensinnä Sumatran Pediriin, jossa häneen yhtyi kahdeksan Malakasta paennutta Portugalilaista. Heiltä kenraalikapteeni sai kuulla, että sulttaani Mahmudilla oli 8000 tykkiä, joilla hän saattoi tarmokkaasti puolustaa meririntamaansa, ynnä 30,000 sotamiestä ja sotaelefantteja. Albuquerque ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan käski häntä oikopäätä päästämään vapaiksi loputkin vangituista portugalilaisista. Siihen ei sulttaani kuitenkaan suostunut, koska sitä olisi pidetty heikkouden merkkinä. Albuquerque sen vuoksi sytytti tuleen rannalla olevat talot ja satamassa laivat, jonka jälkeen portugalilaiset pääsivät vankeudesta. Malakassa oltiin nyt taipuvaisia sovintoon, mutta Portugalilaisten vaatimukset olivat liian suuret. Albuquerque nimittäin vaati ensinnäkin vahingonkorvausta Sequeiralle tapahtuneesta väkivallasta, ja sitä paitsi suuren summan sotakustannuksia ja luvan linnotuksen rakentamiseen.

Vanhan Mahmud sulttaanin neuvosmiehet olivat eri mieltä siitä, kuinka oli meneteltävä. Toiset puolustivat rahallisen korvauksen maksamista, jottei kauppa kärsisi vaurioita; toiset sitä vastustivat, koska pelkäsivät sulttaanin arvon alenevan, ja nämä voittivat. Sulttaani uskoi sodan johdon pojalleen. Silta, joka yhdisti molempia kaupunginosia, linnotettiin lujasti, mutta juuri sitä vastaan Albuquerque suuntasi hyökkäyksensä, koska se, joka siltaa hallitsi, samalla hallitsi koko kaupunkia. Tämän hän oli saanut kuulla vankeudesta päässeiltä inaamiehiltään. 25 p. heinäk. aamun koittaessa Portugalilaiset alkoivat rynnäkön. Albuquerque joukkoineen nousi maihin sillan läheisyydessä, João de Lima laski maihin vähän idempänä lähellä sulttaanin palatsia. Kummallakin paikalla syntyi kiivas tappelu. Malaijit taistelivat urhoollisesti ja ampuivat myrkytettyjä nuolia. Albuquerque kuitenkin väkirynnäköllä vallotti sillan, ja peitsihyökkäyksellä malaijit karkotettiin kaupunkiin. Toinen osasto joutui ahtaammalle; sitä vastaan ajettiin sotaelefantit, jotka kuitenkin peitsillä saatiin kääntymään pakoon, niin että ne saattoivat epäjärjestykseen vihollisen omat joukot. Vasta sitten toinenkin osasto saapui sillalle ja yhtyi sen luona pääjohtajan joukkoon. Lähellä olevien talojen katoilta malaijit jatkoivat taistelua, jonka vuoksi ne sytytettiin palamaan. Lopulta kuitenkin kävi mahdottomaksi siltaa puolustaa, jonka vuoksi Albuquerque joukkoineen peräytyi laivoihinsa.

Mahmud käytti loma-aikaa varustaakseen uusia pattereita ja kaivaakseen katujen alle miinoja. 10 p. elok. Albuquerque toisen kerran kävi sillan kimppuun ja valtasi sen jälleen tuiman tappelun jälkeen. Lähellä erästä kivistä moskeaa syntyi viimeinen ankara ottelu, sulttaanin omalla johdolla. Kauppiaitten kaupunginosa asettui jo vallottajien suojelukseen, jota vastoin malaijilaisen kaupungin asukkaat pitivät sitkeästi puoliaan. Yhdeksän päivää kesti kahakoita kaupungin kaduilla. Armoa ei täälläkään annettu, sillä olivathan vastustajat muhamedilaisia. Palkaksi kovasta taistelusta Albuquerque soi väkensä ryöstää kaupunkia kolme päivää. Kolmetuhatta tykkiä anastettiin. Hävitetyn moskean ja kuningashautain aineista ruvettiin sitten rakentamaan kivilinnaa, johon rakennettiin viisikerroksinen, lyijyllä katettu torni. Linna sai nimekseen Famosa. Kirkkokin rakennettiin ja se katettiin kuninkaallisista haudoista otetuilla aineilla.